Kaikki pitää tehdä itse

Tästäkö kurasta Viveka maksoi? Solgården Slottin vuokramaksut olivat huikeita, joten palvelukin oli aina sopivaa vaikka kuninkaalliselle. Nyt ei mikään kuitenkaan toiminut. Viveka joutui etsimään puhelimensa ja SOITTAMAAN Agnesille, että järjestäisi jonkun laittamaan Ninjan kuntoon ja vähän äkkiä. Kukaan ei päivystänyt odottamassa, että josko Vivekalla olisi jokin hätä. Onneksi Agnes sentään vastasi heti ja soitti saman tien ilmeisesti Björnille, sillä tämä ilmestyi saman tien hoitamaan Ninjaa ratsastuskuntoon omaan tuppisuiseen ja jäyhään tapaansa.

Noh. Sentään Viveka ehti rentoutua edes hetken. Kun Björn huhki Ninjan kimpussa helteessä, Viveka istahti retkituoliin sen pään viereen Solgården Slottin rekan luomaan varjoon ja avasi pienen Fantan kylmälaukusta. Sekin piti itse sieltä etsiä, kun ei kukaan ollut tullut edes kysymään, oliko Vivekalla jano. Hänellä oli rentoutuessaankin kiireitä, sillä jonkunhan piti vahtia, että Björn hoiti työnsä kunnolla. Ja ihan hyvältä miehen toiminta näytti. Hän oli vihaisen näköinen tarjotessaan Ninjalle kuolaimia, mutta niinhän Björn aina. Silti hän silitti hellästi Vivekan tamman kaulaa, kun se suostui ottamaan kuolaimensa. Silityksiä Ninja sai myös kun satula oli selässä ja kun vyö oli kiristetty, ja välissäkin ihan muuten vain.

Petos

Vivekaa ärsytti, suoraan sanoen raivostutti. Että olivat kehdanneet! Maaseutu Championiin lähteminen oli ollut hänen ihan oma ideansa, ja kun hän oli ilmoittanut tallin henkilökunnalle Björnin kanssa lähtevänsä ja ottavansa hevosensa Ninjan mukaansa, Björnin naama oli venähtänyt. Silloin Viveka ei ollut ajatellut asiasta vielä mitään: Björn ei hänestä pitänyt, eikä hänkään Björnistä, mutta Björn, toisin kuin hän, ei olisi tietenkään saanut näyttää sitä. Sen Viveka olisi kuitenkin antanut anteeksi, sillä Björn oli joka tapauksessa roskasakkia ja teki elääkseen hanttihommia Solgården Slottissa.

Mutta se petos! Että Björn oli Sanan kanssa kuiskien sopinut, että he lähtisivät Maaseutu Championiin kahden, muita edes kysymättä, paitsi Jönsiä, joka sai kyllä tunkeutua joka ikiseen paikkaan! Se oli ilmennyt vasta eilen aamulla, kun oli ollut lähtö tänne Maaseutu Championiin! Siinä ne kolme olivat puuhanneet yhdessä oreineen, kun Viveka oli saanut selviytyä yksin oman tammansa kanssa. Solgården Slottin rekassa olisi ollut vielä paikkojakin, joihin Ninja olisi mahtunut, mutta se ei mukamas yhtäkkiä saanut matkustaa orien kanssa. Vivekan oli ollut pakko taluttaa, tai siis laittaa Måns taluttamaan se typerään kuljetuskoppiin, ja ajaa yksin, tai siis laittaa Måns ajamaan, auto koppeineen omia reittejään pitkin Suomeen.

Lahjus

"Teidän voittonne käytännössä varmistui juuri", toimittaja sanoi tekopirteästi. "Onnea!"
"Ai, niinkö tosiaan?" Viveka oli ihmettelevinään ja hymyili hampaat välkkyen. Tottahan hän sen tiesi. Hän oli tiennyt sen jo siirryttyään tuloslistan kärkeen. Jäljellä oli ollut enää pari jotain surkeaa suomalaista, jotka eivät ikinä saaneet oikein mitään aikaan.
"Kyllä!" toimittaja oli intoilevinaan. "Haluaisinkin kysyä, miten tästä jatketaan nyt eteenpäin? Snowflake Festival ei ole suurimpia suurkisoja, mutta ei mikään olematon saavutus."

Viveka kertoi lyhyen, valmiiksi harjoittelemansa vastauksen. Hän tipautteli mukaan pari suurinta kilpailua, joiden tiesi olevan tulossa. Hän hyväili huolellisesti Ninjan poskea ja korosti, että tärkeintä oli kuitenkin se, millaisessa kunnossa ja voinnissa Ninja olisi, sillä Ninja oli hänen rakkaimpansa maailmassa. Nyt oltiin vielä talvessa, mutta kesällä Ninja ansaitsisi kunnollisen loman Solgården Slottin ihanissa kiviaidallisissa laitumissa, ja Vivekan tärkein tehtävä oli muutenkin huolehtia, että Ninjaa hemmoteltaisiin koko ajan.

Kenen vika on, kun Viveka häviää?

Viveka purki harminsa harjaamiseen. Ninja oli paras terapeutti, vaikka olikin hevonen, tai ehkä juuri sen takia. Se ymmärsi puhetta, mutta se ymmärsi myös hiljaisuutta. Tänäänkin se oli viisaana tammana oikein erityisen kiltti, koska varmasti se vaistosi, miten paha mieli Vivekalla oli. Vihainen hän ei kuitenkaan ollut. Surkeasti mennyt rata ei ollut millään muotoa Ninjan vika. Ei! Viveka ei ikinä syyttäisi hevosta! Se oli kaikkien muiden vika. Valmentajan vika, ja Månsin, joka oli hermostuttanut Ninjaa harjaamalla sitä rauhattomasti, ja Ingeborgin vika, koska Ingeborg oli katsellut häntä ja Birgittaa Ninjan vierellä niin tuomitsevasti. Se oli pitkän matkan vika, Björnin vika, ja Jönsin surkean ajotaidon ja heiluvan kyydin vika. Muiden hevosten vika, koska ne olivat häirinneet Ninjaa varmasti matkalla ja kisapaikalla. Ja ehkä vähän, ihan ripauksen Vivekankin vika, mutta ei Ninjan.

Central Park Equestrian Festival

Valot häikäisivät Vivekaa. Hän oli varma, että ne haittasivat Ninjaakin. Vaikka oltiin ulkona, aika hämärässä, oli sellainen olo kuin olisi ratsastettu maneesissa. Se johtui siitä, ettei Viveka nähnyt kauas. Tuskin näki Ninjakaan.

Aina oli sanottu, että mihin tahansa Viveka ryhtyisikään, hänestä tulisi jotain suurta ja upeaa. Nyt kun hän oli päättänyt ryhtyä ratsastamaan ja hankkia hevosen, oli ihan luonnollista, että hän oli päätynyt Central Park Equestrian Festivalille. Se oli kallis reissu, mutta raha ei ollut Vivekalle ongelma, eikä hänen parhaalle ystävälleenkään, Birgitalle.

Solgården Slottissa on oltava ripeä

Ninjaa ei tarvinnut patistella liikkumaan, vaan ennemminkin sitä täytyi hillitä. Seuraava Ingeborgin ehdoton sääntö oli, että kun työntekijä ratsastaa asiakkaan hevosella, on mentävä ensin kunnolla käyntiä, jotta ehtii havaita mahdolliset ontumiset ja muut sellaiset, ettei tule teloneeksi missään tapauksessa asiakkaan arvokasta ratsua. Vaikka ketään ei ollut näkemässä ja vahtimassa, Måns esti kuuliaisesti Ninjaa siirtymästä raviin, vaikka se olisi ennemmin halunnut hölkätä. Kun mitään poikkeuksellista ei tuntunut, ravilupahan tammalle suotiin, ja niin ryhdyttiin hölkkäämään kenttää ympäri välillä suuntaa vaihdellen.

Paras ystäväni Birgitta

Ensimmäinen este -- yli. Rauhoitu, Ninja: siihen pitää mahtua vielä monta askelta. Okseri -- yli. Tavallisella lankkupystyllä rutistin silmäni kiinni: nyt mentiin liian lähelle. Siltikään puomi ei kolahtanut. Hyvä Ninja, mutta rauhoitu. Kuuntele. Lyhensin ohjaa. Kuuntele. Oikein topakka puolipidäte, hyppy -- ja yli. Ninja, korvat tännepäin. Minä sanon, kun on aika ottaa vauhtia.

Ninja ei pidä kuolaimista. Siinä on jokin vika. Joko se on jotain rakenteellista, tai sitten entinen omistaja on tehnyt sille jotain vahingossa tai tahallaan. Jos kiskon ohjista, se vetää suu auki päänsä alas ja painaa menemään kahta kauheammin. Oli ratsastettava keveästi, niin keveästi, oikein erityisen keveästi, sillä kilpailuissa Ninjalla oli oltava kuolaimet. Istuin tiiviimmin satulaan niin hyvin kuin osasin, ja Ninjan toinen korva pyörähti viimein taaksepäin. Niin se kuunteli apujakin: korvalla. Annoin ohjaa. Hyvä tyttö Ninja, nyt mene -- ja yli.

Se oli puhdas rata. Silitin Ninjan kaulaa ylpeänä. Hevoseni ei ollut yhtä kaunis kuin Birgitan, mutta voi pojat, miten se rakasti hyppäämistä. Ratsastin radalta pitäen hallussani sen hetken ykkössijaa ja todennäköistä voittoa.