Toukokuun juoruja

Minusta oli tullut Hopiavuoren kellotornin vampyyrilepakko. Katselin tallin vintiltä kahvikuppini kanssa ikkunasta ulos, ihan yksin, ja vaikka se oli aivan sairaan yksinäistä ja kamalaa, näin paljon. Kukaan ei odottanut kenenkään olevan siellä, Eetun mukavaksi mutta tosi autioksi remontoimalla kyttäyspaikalla. Mutta enpä voinut tupaankaan mennä.

Näin Eiran keimailemassa sille tummalle pojalle, joka istui Mankinsa päällä ja nojasi sen sarviin käsivarsillaan. Olin Inarin kanssa yhtä mieltä siitä, että Eiran pitäisi tavata sitä poikaa mieluiten kotonaan, vanhempiensa silmien alla, mutta en aikonut sanoa mitään. Jos sanoisin, he eivät tosiaankaan enää tapaisi Hopiavuoren parkkipaikalla, jossa heitä saattoi pitää vähän silmällä, vaan ihan kahdestaan missä lie, sillä Eiralla ei ollut aikomustakaan viedä sitä poikaa vielä kotiin näytille.

Seurasin, miten Noa ja se aina murjottava taskukokoinen poika — kyllä minä sen nimen muistan, Jesse — kävelivät kerran pihan poikki Jessen autolle, ja sitä oli hämmentävämpää seurata kuin Noaa aiemmin pussailemassa Mielikkiä jumaliste tassunpohjiin ja suuhun ja kylmään kirsuun. Noa oli ilmeisesti Jessen vanha ystävä, vaan silti he pitivät ihan tosi ison hajuraon toisiinsa, eivätkä paljoa toisiinsa vilkuilleet. Ja sen kummemmitta hyvästeittä oli Jesse valmis hyppäämään autoonsa, vaikka ei ihan Kauhajoella tai Vaasassa tuossa vieressä asunutkaan. Noa piti Jessestä, vaan pitikö Jesse lie Noasta.

Näin Eetun puristavan Nellyn eräänä iltana itseään vasten ja pyörittävän ympäri. Yritin kovasti nähdä, miten Eetu vain haki hänestä Annikaa, mutta siinä epäonnistuin. Muistin tietenkin hyvin Annikan: olihan hän ollut aina Eetun kanssa yhdessä. Kiltti tyttö, vaikka puhuikin aika vähän, aina rauhallinen ja tosi herkkä, vähän niin kuin jostain vanhan ajan elokuvasta repäisty. Olisi ollut melkein huvittava ajatus etsiä Annikaa Nellystä. Vaan mitähän vanhan Hopiavuoren emäntä sanoisi, jos tuosta jotain tulisi… No, sittenpä näkisi.

Huomasin, että Inari oli ottanut tavakseen istua koiratarhan puolella maassa. Ensin ajattelin hänen ottavan aurinkoa siinä, mutta sitten tajusin hänen piilottelevan. Hän istui siinä sateessakin, kapean lipan alla, vaikka varmasti kastui. Siihen kohtaan pihaa ei nähnyt kuin parkkipaikalta tai ihan viereen koira-aitauksen puolelta kävelemällä, ja kun muita kuljeskeli pihassa, Inari oli ihan hiljaa paikallaan. Kun hän jäi ihan yksin pihaan, hän näytti halaavan polviaan ja itkevän. Tiesin, että pitäisi mennä tarkistamaan tilanne, mutta sitten hän luulisi minun vakoilevan itseään.

Jilla ei näyttänyt olevan yhtään sen paremmalla tuulella kuin Inari. Useasti näin hänen kääriytyvän terassituolille viltin alle sykkyrään kuin kissa. Samalla tavalla ilmeettömänä ja liikkumattomana hän saattoi tuijottaa kauan aikaa samaan suuntaan, vaikka ketään ei näkynyt pihassa. Odotin hänen kanssaan, että joku tulisi ja auttaisi, mutta itse en mennyt. Pahentaisin asioita. Aina Jillan kanssa odotettuani, hänen lopulta lähdettyään, avasin kännykkäni ja aloin selaamaan Internettiä löytääkseni Typylle ja Skotille uuden paikan. Suunnittelin lähettäväni ne laitumille ja syksyllä meneväni muualle. Jos en löytäisi kuin yhden paikan, Skotin olisi palattava kotiin ja mentävä koiranruuaksi, koska kukapa oikea ratsastaja tuollaisen ylläpitoon ottaisi? Ellei Eetu? Minä en ainakaan voisi tänne jäädä.

Matildakin oli käynyt useammin viimeaikoina. Hän suuntasi aina suoraan talliin, vaikka moni muu harhaili ensin tupaan. Parin tunnin kuluttua hän käveli yhtä määrätietoisesti takaisin autolleen. Kaksi kertaa Eetu oli ottanut hänet puolimatkasta kiinni ja eleistä päätellen joutui molemmilla kerroilla pyytämään noin kolmesti, että sai hänet mukaansa tupaan. Sillä oli niin tulossa treffit juhannuksena. Matildalla. Ei Eetulla.

Hopealinnan väki meni ja tuli mielensä mukaan, ja Milan hohti auringossa, vaan ei valkoisuuttaan vaan prinssiyttään. Jos Hopealinnan isäntä saapui yksin, Eetu kipitti nopeasti esiin jostain kolostaan ja kävi tervehtimässä ja ilmeisesti kutsumassa kahville. Jos taas Milan oli paikalla, Eetu pysyi visusti piilossa. Kerran hän astui vahingossa ovesta ulos, ja kun kerran jo kuistillaan seisoi, jäi siihen. Kun Milan nosti kättään, Eetu vastasi terävällä nyökkäyksellä, mutta taittamalla niskaansa ainoastaan ylöspäin. Se oli samanlainen ele, kuin mitä vapaana toistensa reiteille osuvat koirat, jotka eivät toisiaan siedä, tapaavat tehdä ennen kuin alkaa rähinä. Sellainen ele, joka saa meidän Jerusaleminkin heti luimistamaan korvansa, röyhistämään rintansa ja nostamaan karvansa pystyyn koko selkänsä pituudelta, vaikka onkin niin tosi kiltti koira.

Ja Tide oli siellä. Käveli pihassa, kumartui taputtamaan Jerusalemia, vaihtoi muutamia sanoja kaikkien kanssa, ja varmasti koko maailman huomio kiinnittyi silloin vain häneen. Olisin voinut rymistellä portaat alas talliin ja mennä juttelemaan. Viestini olisi ollut, että suutele minua uudestaan. Vielä en ollut mennyt. Talli tuntui väärältä paikalta siihen. Olin Jillan kotona. Tuntui loukkaukselta siirtyä eteenpäin.

Hörppäsin loput kahvit kupistani ja tarkistin sammuttaneeni kahvinkeittimen. Tide harhaili pihallaan fillariaan kohti ja yritti saada Jerusalemin jäämään paikoilleen. Aivan niin kuin se olisi jäänyt yhtään mihinkään, kun kuvitteli jonkun vievän itsensä pyörälenkille. Oli aika mennä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *