Aamu Rauhala

Etusivu Foorumit Spin-off -päiväkirjat Aamu Rauhala

Tämä aihe sisältää 20 vastaukset, 8 kirjoittajaa, ja siihen kirjoitti viimeksi  Ea 2 vuotta, 2 kuukautta sitten.

  • Julkaisija
    Viestit
  • #7800 Vastaus

    Aamu
    Osallistuja

    Millaista on 17-vuotiaan Aamu Rauhalan, Kaunolan maitotilan tyttären elämä?

  • #7949 Vastaus

    Aamu
    Osallistuja

    Häilyvä raja

    Istuin päätalon portaiden alimmalla askelmalla ja odotin. Hämärä oli jo laskeutunut, vaihtanut sulavasti punertavan ruskan sinisen ja harmaan eri sävyihin. Pihan toiselta laidalta, suuresta tummasta rakennuksesta kuului vaimeaa lehmien ammuntaa. Navettakissa Elvi näkyi hiipivän pitkin navettarakennuksen laitaa. Varmaan hiiriä saalistamassa. Paljaat jalkani hytisivät kylmästä. Vedin mekkoni helmaa alemmaksi säärieni suojaksi. Tulisivat jo, ennen kuin jäädyn. Samassa puhelimeni kilahti. Vetäisin sen esiin taskustani ja napsautin alkunäytön päälle. Ellinooran viesti loisti kirkkain kirjaimin keskellä näyttöä.

    Ellinoora: Hei suunnitelman muutos! Mentiin Jonnan kanssa kebabille!

    Kului hetki jos toinenkin, ennen kuin viesti jysähti tajuntaani. Kebabille? Mitä..? Aivan.. Jaa…Ei sitten. Sulloin puhelimen takaisin takkini taskuun ja nousin ripeästi jaloilleni. Avasin ulko-oven ja astelin takaisin kodin lämpöön.

    Aseteltuani matalakorkoiset tummat kengät siististi eteisen kenkätelineeseen, hipsin hiljaa kyökkiin. Äiti istui pirttipöydässä siemailemassa iltateetä. Hän oli niin keskittynyt lukemaan jotakin puhelimeltaan, että hädin tuskin noteerasi saapumistani. Livahdin pikaisesti keittiöstä aulaan, siitä yläkerran portaisiin ja omaan huoneeseeni. Suljin huoneeni oven varovasti, jotta en herättäisi jo nukkuvaa isää. Sen tehtyän riisuin pusakkani ja istahdin kaikessa hiljaisuudessa sängylleni. Puinen runko narahti, mutta vanha patja antoi myöten. Oli kuin aika olisi seisahtunut. Ikkunasta kajasti vain hämärä kuunvalo. Se rajasi huoneeseeni valoisan läiskän, johon en itse kuulunut. Valon ja varjon raja oli suoraan jalkojeni juuressa. Niin lähellä, että se saattoi lähes hipaista varpaitani. Kuin veteen vedetty aaltoileva, häilyvä raja. Havaitsin pienen pienten kimmeltävien pölypallojen kuultavan kuunvalossa. Ne leijailivat tiedottomina määränpäähänsä. Yhtäkkiä hiljaisuuden rikkoivat askelmat portaissa. Nousin lukitsemaan oven.

    • #7976 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      No eikä. Inhoan ohareita jo ajatuksena: sekä niitä, joista ei ilmoiteta, että niitä, joista ilmoitetaan vasta kun olisi pitänyt olla jo. Aamun ei tarvitse edes sanoittaa sitä tunnetta, kun tietää, ettei olekaan muille minkään arvoinen. Sen sijaan tuntuu kuin Aamulle olisi tehty ennenkin sama temppu, eikä yhtä tai kahta kertaa.

      Teksti on kaunis ja tyylikäs, mutta silti siitä tulee tälle lukijalle vain paha mieli. On tosi kamalaa olla toiselle pelkkä varavaihtoehto.

  • #8007 Vastaus

    Aamu
    Osallistuja


    Aamun viikko (4.9.-10.10.)

    Tolkuttoman pitkää viikkopäivitystä luvassa. :,D

    Maanantai

    Lukion koeviikko alkoi. Herättyäni kunnolla aloin välittömästi jännittää. Miten kokeet menisivät? Entä jos kaikki suunnitelmani kaatuisivat huonoon kurssinumeroon? Mitä jos en saisikaan mitään kirjoitettua? Mitä jos aika loppuisi kesken? Olin lukenut koko viikonlopun biologiaa, englantia, fysiikkaa ja matematiikkaa. Tänään vuorossa olisi matematiikan koe. Huolestuneet ajatukset pyörivät lakkaamatta päässäni kuin rikkinäinen soittolevy. Kuitenkin tekisin virheitä. Voi miksi olinkaan valinnut pitkän matematiikan? En koskaan ollut ollut parhaimmillani matematiikassa, sillä tein herkästi typeriä huolimattomuusvirheitä. Olin kuitenkin valinnut pitkän matematiikan lukion alussa, sillä haaveissani oli päästä lukemaan eläinlääketiedettä. Koeviikkojen aikana koeahdistukseni kuitenkin usein kasvoi niin suureksi, että tulevaisuuden haaveet tuntuivat romuttuvan suoraan silmieni edessä.

    Jännityksestä huolimatta koe sujuikin hyvin. Olin suorastaan helpottunut kokeen avauduttua Abittiin ja silmäiltyäni kokeen tehtävät läpi ensimmäisen kerran. Suurin osa tehtävistä oli juuri niitä samoja, joita olimme tunneilla laskeneet. Geogebran käyttökin oli selkeästi helpompaa kuin aikaisemmin, sillä olimme viime kursseilla käyttäneet kyseistä ohjelmistoa yhä enenevissä määrin.

    Koulun jälkeen sain Ellinooralta kyydin tallille. Sää oli melko tuulinen, joten ratsastin Polinalla suosiolla maneesissa. Marshallin vinkeistä oli ollut paljon hyötyä ratsastukseni kanssa. Opetushetkestä lähtien olin alkanut tietoisesti kiinnittämään enemmän huomiota omaan rentouteeni selässä. Oli jopa yllättävää miten jäykkä sitä saattoikaan selässä olla sitä itse tuntematta. Viimeistään huomasin jännittämiseni Polinan reaktioissa, sillä se tuntui reagoivan herkästi istuntaani. Mikäli jännitin, tamma peilasi jännitystäni ja alkoi kerätä kierroksia.

    Illalla kotiin päästyäni kokeilin kepillä jäätä ja otin valmennuksissa käymisen puheeksi jälleen isän kanssa. Hän lupasi harkita asiaa.

    Tiistai

    Oli biologian kokeen vuoro. Menin kokeeseen itsevarmana ja palasin epävarmana. Solubiologian kurssia ei ollut turhaan mainostettu haastavimmaksi lukion kurssiksi. Takaraivossani jyskytti tunne, että olin vahingossa unohtanut jostakin koevastauksistani jotakin tärkeää.

    Ruokatunnilla menimme tavallisesta poiketen Ellinooran kanssa istumaan Jonnan ja muiden abien pöytään. Puhe polveili tulevista bileistä viime bileisiin ja minun oli haastava pysyä mukana siinä, kenestä oikein puhuttiin. Söin siis pääasiassa itsekseni hiljaa ja nyökkäilin muiden mukana.

    Illalla kävin metsälenkillä. Sain pukea tuulihousujen alle villahousut, sillä viima oli illasta sen verran kova. Luin englannin koetta varten kirjan sanoja vielä illalla ennen nukkumaanmenoa.

    Keskiviikko

    Englannin koetta en jännittänyt lainkaan. Kirjoitin ja luin niin paljon englanninkielellä, ettei kokeissa ollut koskaan juurikaan haasteita. Lisäksi Lindqvist oli oikeasti hyvä opettaja ja hänen tunneistaan sai paljon irti, mikäli jaksoi vain keskittyä. Kurssiarvosanani olivat tähän mennessä olleet yhdeksikköjä ja kymppejä.

    Koe olikin nopeasti ohi. Odottelin koulun käytävällä noin puolen tunnin verran, jonka jälkeen Ellinoorakin saapui kokeestaan. Hän valitti kokeen olleen aivan liian vaikea. Hän kertoi turhautuneensa ja jättäneensä kokonaan vastaamatta kuuntelutehtävään, sillä vastaukset olivat hänen mielestään liian harhaanjohtavia. Lohdutin häntä muistuttamalla, ettei hänen tulevaisuudensuunnitelmansa kaatuisi yhteen englannin kurssinumeroon.

    Ellinoora kävi jälleen tiputtamassa minut Hopiavuoreen. Hän itse oli mitä ilmeisimmin menossa Jonnan ja muutaman muun abitytön kanssa ajamaan kylärinkiä. Hän oli kysynyt minuakin mukaan, mutta en raaskinut jättää tallipäivää väliin.
    ”Sä et käy koskaan missään muualla”, hän oli heittänyt osin leikillisesti, osin tosissaan.
    Huomautus kirpaisi, mutta oikeassahan Ellinoora oli. Kävin Hopiavuoressa useimmiten neljänä päivänä viikossa, joskus useamminkin. Lopun ajan, jonka vietin tallin ulkopuolella, istuin kotona hoitamassa koulutöitä, puuhaamassa omia juttujani tai lukemassa kokeisiin. Ennen lukion alkua, ylä-asteella, vielä vietimme Ellinooran kanssa aikaa miltei joka päivä. Nyt koulun vaatimusten kasvaessa ja Polinan tulon jälkeen aikani oli rajallista.

    Kävimme Polinan kanssa taluttaen noin kolmen kilometrin lenkin maastossa. Tamma oli oma pirteä itsensä. Se jolkotteli eteenpäin tyytyväisenä, valppaana ympäristöään tarkkaillen. Harhailimme varsinaiselta tieltä osin metsäpoluille. Löysimme hyvän marjapaikan, johon pysähdyimme hetkeksi. Maa oli valtoimenaan puolukoita ja juolukoita. Jopa jokunen onneton mustikkakin oli selvinnyt syksyn säistä tähän päivään. Polina tutki mielissään maaperää ja noukki kasvillisuuden seasta itselleen suupaloja. Itse keräsin kämmenet täyteen marjoja ja napostelin niitä aikani kuluksi.

    Lupauduin illaksi lähtemään Ellinooran kanssa juhliin. Olin innostunut illasta. Nyt meillä olisi vihdoin mahdollisuus viettää kunnon kaveri-ilta. Laatu-aikaa, naurua, tanssimista ja juhlimista. Ilta kuitenkaan ei mennyt suunnitelmien mukaan, vaan Ellinoora ilmoitti lähteneensä tekemään muuta.

    Torstai

    Luvassa oli vapaa-päivä, sillä historian kurssilla ei järjestetty lainkaan koetta. Sitä vastoin viimeistelin aamupalan jälkeen oppimispäiväkirjani ja lähetin sen historian opettajalle. Sen jälkeen eksyin selaamaan Instagramia hetkeksi. Hetken mielijohteesta aloin seurata Eiraa Instagramissa. Hänellä oli valtavasti seuraajia. Kaikissa hänen kuvissaan keimaili itsevarma, kaunis ja hyvin pidetty nuori nainen. Eiran ihmeellisyys oli jotakin niin hänelle ominaista, että hän oli varmasti syntynyt sen kanssa. Olin kuullut jopa Ellinooran kommentoivan sitä, miten mukavalta hän vaikutti. Tunsin epävarmuuden pistoksen sydäanalassani. Olet huono, sillä sinulla ei ole yhtä paljon kavereita, syytti mieleni. Et ole yhtä kaunis. Et yhtä hyvä. Peruin seurauspyynnön. Ilmoitus siitä lähtisi kuitenkin. Poskiani alkoi kuumottaa.

    Maalailin huoneessani kaikessa hiljaisuudessa omaan maailmaani uppoutuneena, kunnes äiti palasi kotiin koululla järjestetystä palaverista. En ollut kuullut hänen kipuavan rappusia ylös, ja säpsähdin hänen ilmaantuessaan huoneeseeni.
    ”Hei, olisitko sää Aamu nytten valmis lähteen?”
    Siveltimen liikerata katkesi.
    ”Ai mitä?”
    Räpsyttelin silmiäni hämilläni. Päässäni velloneet ajatukset haihtuivat. Äiti oli kysynyt jotakin. Kysymyksen kaiku soi päässäni. Hetkessä oivalsin mitä hän olikaan kysynyt.
    ”Aaa, joo. Oota mä vaan puhdistan nää siveltimet ja muut.”
    Äiti nyökkäsi ja katosi ovelta. Kilistelin siveltimiä vesikupin reunoja vasten.

    Tallilla satuin ottamaan Jannan kanssa puheeksi uudelleen Paahtiksen hoitamisen. Hän oli tamman hoitamista jo aiemminkin minulle ajatuksen tasolla väläytellyt. Marshallin Niklaskin oli kuulemma sen kanssa pärjännyt, vaikka tamma nuori olikin. Olisi mielenkiintoista ja varmasti kokemuksellisesti rikastuttavaa päästä hoitamaan toista hevosta. Olimme sitä paitsi tehneet Paahtiksen kanssa jo vähän entuudestaan tuttavuutta, kun olin useamman kerran Polinaa tarhasta hakiessa jäänyt sitäkin rapsuttelemaan.

    Polinan kanssa kävimme vauhdikkaassa maastossa. Sillä oli eilisen kevyemmän päivän jäljiltä virtaa ja sain väliin pidätellä sitä melko lailla, ettei homma olisi lähtenyt lapasesta. Laukkaaminen oli järjettömän vapauttavaa. Oli kuin kaikki huoleni olisivat sulaneet siksi hetkeksi pois ja saatoin vain odottaaa sitä, mitä Polinan korvien välistä edessä päin näin siintävän. Loppukäynneillä kohti Hopiavuorta tullessamme tamma oli kuitenkin voipunut. Se talsi rentona tallin pihalle ja antoi minun laskeutua alas selästä ilman mitään ylimääräistä hässäkkää.

    Perjantai

    Kävin heti aamusta tekemässä fysiikan kokeen, jonka jälkeen olin hirvittävän väsynyt. Koeviikon loppu sai minut vihdoin hölläämään. Kotona en edes yrittänyt avata oppikirjoja, vaan painuin samantien samoilemaan läheiseen metsään. Kuuntelin äänikirjaa Robinson Crusoesta. Haaveilin maailman matkaamisesta. Kenties itsekin pääsisin joskus merille. Kenties.

    Palattuani kotiin huomasin Alman ja Laurin punaisen katumaasturin pihassa. Harpoin sisälle ja jo heti ovella sukelsin iloisten lasten hykerrykseen. 5-vuotias Iira oli tarkkakorvaisena kuullut oven avautuvan ja syöksyi suoraan eteiseen minua halaamaan. Voi kunka olinkaan ikävöinyt pikkuisten seuraa. Iira alkoi heti höpöttämään siitä, miten Juhani – Alman ja Laurin nuorimmainen sekä Taru – heidän keskimmäinen lapsensa, olivat piirtäneet tusseilla ruokapöytään. En voinut olla hymyilemättä.

    Alma ja Lauri istuivat lasten kanssa iltaa kahdeksaan asti. Kerkesimme kahvitella useampaan kertaan ja päivitellä kuulumisia. He olivat suunnitelleet syyslomalle patikkaretkeä läheiselle kodalle. Laurikin olisi pitkästä aikaa töistä vapaalla. Ennen pitkää illasta, kun isä pääsi iltanavetasta, nousi puheenaiheeksi myös Jukkis. Veljen mainitseminen sai isän aina hieman kireäksi. Poika ei ollut ollut koskaan sitä, mitä Johannes Rauhala oli hänen toivonut olevan. Maatalon isännäksi Jukkis ei ollut koskaan osoittanut kiinnostusta ja tänäänkin isä jaksoi nurista siitä, miten Jukkis vain tuhlasi aikaansa opiskellessaan tietoekniikkaa. Ja heti perään hän jo tiesi kertoa, että tuskinpa Jukkis edes tosissaan opiskelee, kunhan vain halusi ärsyttää häntä.

    Ennen nukkumaanmenoa joimme äidin kanssa yhdessä iltateetä ja hän nosti puheenaiheeksi viime keskiviikon, jolloin en ollutkaan mennyt sanojeni mukaisesti Ellinooran kanssa juhlimaan.
    ”Minä yritin silloin tulla sinulta kyselemään, että mikä oli”, hän lausahti.
    ”Näytit niin kiireellä menevän huoneesees.”
    Äidin katseesta paistava lempeys ja huoli lohdutti, vaikken oikein osannutkaan sanoittaa sen hetkisiä tunteitani. Tai no, osasin, mutten halunnut. En halunnut puhua asiasta.

    Launtai

    Lauantaini kului tallilla. Sain äidiltä jo aamusta kyydin Hopiavuoreen ja pääsin auttelemaan aamutallin teossa. Kävin katselemassa tarhaavia hevosia ja haaveilin, että omistaisin joskus vanhempana yhtä monta hevosta.

    Tuvassa käytiin kiivasta keskustelua tulevista jousiammunnasta. Vaikutti siltä, että harrastus oli tosissaan puraissut useampaakin Hopiavuorelaista. Aloin keskustelun lomaan itsekin tiedostamattani jo pohtimaan, josko minusta ja Polinasta olisi harrastamaan lajia. En ollut koskaan ampunut jousella, enkä tiennyt miten Polina reagoisi koko touhuun. Kokeilla voisi ainakin. Tai ehkä ei, huomautti ääni mieleni perukoilla. Pysy siinä minkä tiedät.

    Chaikin oli pistäytynyt tupaan. Hän hymyili niin vilpittömästi jokaiselle, että sisintä lämmitti. Hänen pirteytensä tarttui muihinkin. Hän ei näyttänyt pahastuvan Eirankaan innokkuudesta, kun tämä uteli kysymään häneltä kaikenlaista. Pian Chai kuitenkin poistui Noan perässä tuvasta. Eira näytti ensin silminnähden harmistuneelta, mutta kääntyi sitten puhelimensa puoleen. Pettyneen koiranpennun ilme hälveni muutamassa sekunnissa hänen kasvoiltaan.

    Rohkaistuin keskustelemaan ensimmäistä kertaa enemmän myös Sonjan kanssa, kun tämä kertoi siitä, miten oli valmistautunut tuleviin ratsastusjousiammunta-kisoihin. Kyselin häneltä lajista enemmänkin, sen verran mitä kehtasin. Sonja oli itse asiassa yllättävän ystävällinen, vaikka hänen viileä ulkokuorensa olikin saanut minut aikaisemmin epäilemään muuta.

    Sunnuntai

    Vietin päivän lastenammana Alman ja Laurin luona. He olivat pyytäneet minua vahtimaan kolmikkoa sen aikaa, kun kävisivät yhdessä ostosreissulla Seinäjoella. Heidän tarkoituksenaan oli myös nähdä Jukkista, mikäli tämä vain sattuisi asunnoltaan löytymään.

    Saapuessani aamulla hoitamaan lapsia, sain Almalta pikaisen selonteon päivän ohjelmasta. Nyökkäilin mukana ja toivotin heille mukavaa päivää Seinäjoella. Minusta oli mukava auttaa lastenhoidossa. Tunsin itseni hyödylliseksi ja kuin olisin voinut tehdä jotakin hyvää rakkaimpieni eteen. Lisäksi siskontyttöni ja -poikani olivat ehkä suloisimpia pikkuihmisiä koko maailmassa. Iiraa – heidän vanhinta tytärtään olin jo hoitanut niin monta kertaa aikaisemminkin vuosien saatossa, että homma meni jo rutiinilla. Tunsin Iiran persoonallisuuden ja mielen oikut jo sen verran hyvin, että tiesin milloin hänen tuli päästä ulos leikkimään ja purkamaan energiaansa ja milloin oli rauhallisempien leikkien ja päiväunten aika. Iira oli menevä ja tekevä, reipas 5-vuotias, joka rakasti riehmuis- ja hippaleikkejä. 3-vuotias Taru taas oli kolmikon rauhallisin. Hän oli vähän omissaoloissaan viihtyvä ja muistutti niiltä osin suuresti itseäni lapsena. Hän otti aikansa lämmitäkseen tilanteille ja uusille ihmisille, mutta innostuessaan oli ihan samanlainen energinen hassuttelija kuin Iira. Taru myös piti piirtämisestä ja saattoi istua tuntikausia värityskirjansa kanssa hiljaa, ihan vain haaveillen omiaan. Vasta 1-vuotta täyttänyt Juhani taas oli oikea ripustautuja. Pieni poika roikkui kaiken päivät äitinsä kainalossa ja imetettävänä ja halusi jatkuvasti näyttää aikuiselle tekemisiään ja tekemiään havaintoja.

    Lasten läsnäolo oli äärettömän rauhoittavaa ja inspiroivaa. Pienten lasten ajatuksia eivät vielä rajoittaneet sellaiset asiat kuten raha, yhteiskunnan paineet tai normit. He vain olivat. Olivat ja ihmettelivät maailmaa sellaiena kuin se oli. Päivän lopuksi, kun Alma ja Lauri saapuivat – olin samaan aikaan sekä väsähtänyt, että hyvin onnellinen.

    • #8012 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Joskus jonkun toiseen vastaavaan tekstiin kirjoitin, että tykkään tällaisista kokoelmateoksista, joissa käydään nopeasti ja vähän listamaisestikin ne tärkeimmät seikat. Ja tykkään kyllä tästäkin, samasta syystä eli siitä että se kertoo nopeasti just ne pääkohdat. Täydellisessä Maailmassa (TM) meillä kaikilla olisi aikaa kirjoittaa joka päivä niistä hahmon tärkeistä tai vähemmän tärkeistä hetkistä ja asioista ja että mitä kuuluu, mutta no, ei kannata pahemmin pidätellä hengitystä sitä täydellistä maailmaa odottaessa.

      Ja olihan tässä hirveästi kaikenlaista, mistä odotan vähän jatkoa, että mikäs kuvio tämä on! Petasit tosi monta juttua tässä vähän ohimennen. Eihän kaikista juonenkoukun aluista mitään tule, mutta osasta varmaan kyllä. Erityisesti arvostin Eiran tuomista mukaan ja sitä, miten Aamu Eiran näkee. Toinen on tuo veli, Jukkis, siitä nyt ainakin tuli mieleen että haluaisin kuulla enemmänkin, koska ilmiselvä perhedraaman alkuhan se siinä.

    • #8238 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Aamun oma ääni on nyt juuri kehittymässä. Se kuuluu alussa, kun Aamu miettii koeviikkoa ja avaa lopulta Abitin aamulla kokeessa. Tiistain aamussa ääni ei ole yhtä erottuva. Yritin analysoida, mikä näitä kahta samasta aiheesta kertovaa kohtaa erottaa, ja se on Aamun rinkiä pyörivät ajatukset. Taidan yhdistää ne hänen huolihetkiinsä. Tiistain aamu on kuin pikakelaus, ja vaikka pikakelaus sinänsä on tehokasta ja tarpeellista, maanantain kanssa se on hyvin erilainen. Takaraivon jyskytys on kohta, jossa Aamu kuuluu pikakelauksessa.

      Seuraavaksi mietin, miten käytännössä lähtisin editoimaan tällaisia kohtia, jos tämä olisi romaani tai muu sellainen vielä pidemmälle viety teksti. Kaikkea ei voi nimittäin kertoa! Teksti olisi toisteinen, jaaritteleva ja hidastempoinen, kun nopeatempoisuus on tämän tekstin valtti. Hetken ährättyäni päätin: jos olisin kustannustoimittajasi ja tämä romaani, ehdottaisin maanantain ajatusten jakamista. Joka aamulla olisi silloin ahdistava ajatus ja joka kokeessa olisi jokin yksityiskohta, mutta tahti pysyisi ripeänä ja aamut symmetrisinä. Keskiviikossa ajatukset koskevat päivää ja menneisyyttä, ja symmetria ja tyyli säilyvät.

      Keskiviikkona Ellinooran ja Aamun ajatustenvaihto vie mut takaisin yläasteen ja lukion aikoihin, kun kipeimmin halusin omaa hevosta, ja kun mun melkein-kuin-oma hoitoheppa myytiin niin nopeasti että jäi pienestä kiinni, ettei se ollut oikeasti mun. Silloin en koskaan ajatellut tätä puolta, miten hevonen vie sitten mun aikani. Näin vain itseni harjaamassa sitä, ajamassa sillä, juoksuttamassa sitä: rakastamassa sitä. Nyt isona poikana sitä katsoo taaksepäin kauhuissaan. Tämä elämä olisi ihan erinäköinen, jos olisin ehtinyt saada sen hevosen! Pelottavinta on, että tämä elämä on pikku yksityiskohtia lukuunottamatta se, josta aina uneksin! Olisipa kirjoissa ja elokuvissa ollut silloin joskus Aamuja, jotka näyttävät tällä tavalla konkreettisesti, ettei hevosen omistaminen varsinkaan nuorena ihan oikeasti ole pelkkää auringonlaskuun laukkaamista. Paljosta on luovuttava, ja kun kavereista luopuu, ei ole heille tärkeä. Jos joku kutsuukin tekemään muuta, kaverit menevät tekemään muuta. Eihän heppateosten päähenkilöt ole ikinä joutuneet luopumaan mistään! Päin vastoin! Heppakirjat kertovat nuorista tytöistä, jotka ovat syystä tai toisesta yhyy, ja jotka löytävät tallilta mustan orhin ja tummakiharaisen poikaystävän. 😀 Sitä paitsi yksinäisyys ylipäätään surettaa mua. Nyt kun on ollut kavereita, kamera kääntyy tällaisista kuvauksista aina sisäänpäin: miten olen tässä sen jälkeen, kun olin ensimmäiset melkein-20-vuotta ihan kokonaan yksin? Miten on mahdollista, etten painanut restarttia? Haluaisin kerätä yksinäiset kiltit hahmot ja ihmiset johonkin leikkikouluun tai kerhoon ja hoitaa niitä.

      Yksinäisyyden teema jatkuu torstaina Aamun vahvalla omalla äänellä. Itsensä vertaaminen Eiraan on yhtäkkiä tosi tuore näkökulma. Minä kirjoittajana (ja siksi ehkä muutkin lukijoina) olen tottunut lapselliseen ja ärsyttävään Eiraan: Aamu otettaisiin kaffipöytään sata kertaa mieluummin kuin sellainen oikea Eira. En ole tainnut ikinä ajatella Eiraa vertaisensa silmin, kun hän on mun tämän tarinan nuorin hahmoni. Yllättävä ja uusi kuvakulma. Niin kuin ottaisi kärpäsestä kuvan sammakkoperspektiivistä.

      Perjantaissa ihailtavaa on perhedynamiikan kuvaus. Se on nyt juuri sitä, miten ei paasata dynamiikasta, vaan väläytellään hahmoja toiminnassa ja annetaan lukijan päätellä heidän mielipiteitään ja suhteitaan. Huomion arvoista on myös se, ettei Aamu ota kantaa Jukkisasiassa.

      Lauantai ja sunnuntai ovat kuin tiivistelmä siitä, mitä Aamu tekee.

      Satunnaisesti kirjoitettavat pikakelaukset toimivat munkin mielestä, mutta samalla luen niihin aina muitakin merkityksiä kuin niissä on. Jos kerrotaan pitkästä ajasta nopeasti ja joka päivästä uskollisesti niin kuin tässä, siihen kätkeytyy piilomerkitys, joka voi olla tahallinen tai tahaton (mutta tulkitsijahan on aina oikeassa, tarkoitti kirjoittaja mitä tahansa). Pikakelaus luo tarinoihin sellaisen vireen, että hahmon viikot ovat toisteisia: eivät erotu toisistaan, arki on harmaata, päivät eivät ole tarkemman katselun arvoisia. Tällä kertaa se sopii Aamun ajatuksiin. Usein on yksinäistä, usein on paha olla. Koulu ja hevonen vievät suurimman osan ajasta. Kotona on mukavaa läheisten kanssa, mutta pian pitää taas kouluun, ja siitä talliin, ja siitä kotiin, ja siitä kouluun, ja…

  • #8008 Vastaus

    Aamu
    Osallistuja

    Otteita Aamun runo-/päiväkirjasta nro. 1

    ”Häilyvä,
    näkymätön,
    pakottava
    raja.

    Miksei kukaan kertonut minulle,
    miten raja ylitetään
    voinko uida sinne?
    voinko soutaa sinne?

    Olisiko minun veneeni erilainen
    laho ja madonsyömä
    niin että veden pinta nielisi minut
    ennen kuin pääsisin perille.

    Nauraisitteko te?
    Nauraisitteko te minulle?
    Kun minut nieltäisiin
    räpyttelisin siipiäni onnettomasti
    keuhkot syvänpunaisina
    päälaki painuisi näkymättömiin

    Huomaisiko kukaan?”

    • #8015 Vastaus

      Jumi
      Osallistuja

      Noni tää kyllä vei nyt mut aivan mennessään. Kuva ihan mahtava visuaalinen lisäys ja toi runo kertoo niin ihanasti ja herkästi asiasta joka painaa Aamun mieltä. Syventää hahmoa huomattavasti. Lisää tällästä!

    • #8239 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Kyllä toimii, erityisesti konkreettisen näköinen kuvaversio!! Mutta nyt mennään ahdistavan äärelle ja tehdään tulkintoja. Mutta vain vähäsen, koska on vapaapäivä. 😀 Rakkain terveisin: äikänope, joka inhoaa runoja ja etenkin runoanalyysitunteja ja runoanalyysien lukemista.

      Jos joku höppänä oikein tykkää analysoida runoja, niin nyt olisi tilaisuus Aamun hahmon ja ajatusten keksittyä kontekstia varten. Se olisi potentiaalisesti mielenkiintoista, koska ikinä oikean ihmisen ajatuksia ei näe, ja keksityllä hahmolla puolestaan on konkreettista tuotantoa vain ää-rim-mäi-sen harvoin.

      Noni. Aamu kirjoittaa modernia runoa, jossa ei ole mittaa. Säkeistöt ovat suht koht säännönmukaisia: säkeiden osalta vipaa lukuun ottamatta samanlaisia, ja säkeiden pituuksien osalta ylhäältä kevyempiä kuin alhaalta. Sisältökin syventyy ja runo muuttuu sen takia muutenkin kuin visuaalisesti raskaammaksi lopusta kuin alusta.

      Kirjailijaa (eli Aamua) ei saa ikinä lukea teksteihinsä, mutta nyt kun on keksitty henkilö ja päiväkirja kyseessä, niiin luenpa vaan. Runon minä, jota pidän siis rumasti ja kaikkien oppien vastaisesti Aamuna, on huolissaan selviytymisestään, eli perille pääsemisestään, eikä tiedä, miten päästä maaliin. Lopussa hän tuo ilmi sitä, että ei ole kamalinta, ettei selviydy, vaan se, että muut suhtautuvat niin ikävästi siihen, että ei selviydy.

      Rajan, joka on yksi runon motiivi, näen siis maaliviivana. Toisaalta ”raja” on vahvasti kuoleman sanastoa, mutta eihän se poissulje maaliviivan merkitystä. Pitäisi selviytyä kunnialla ja muiden pilkkaamatta maaliviivan yli — eli elää elämänsä. Mutta mitä jos ei pääse maaliviivalle, vaan hukkuu kenenkään huomaamatta? En tulkitse sitä reset-nappulan painamiseksi, koska sehän olisi oikotie maaliin, vaan itseensä ja onnettomuuteensa hukkumiseksi.

      No nii. En vihaisi sitä, jos joku tulisi ja tekisi toisen tulkinnan. Tulisitte nyt. Meillä on kerrankin keksitty kirjailija, jolla on keksittyä tuotantoa.

    • #8458 Vastaus

      Ea
      Osallistuja

      Onpas ihanaa, että Aamulla on runo-/päiväkirja. Se jotenkin sopii niin täydellisesti kuvaani Aamusta.

      Heitänpä minäkin nyt joukkoon minun tulkintojani runosta:
      1. Ensimmäisenä mulle tuli mieleen kuolema. Ehkä se on myös juuri tuo ”raja”, minkä Eetu kertoi usein symboloivan kuolemaa. Toisaalta minulle ajatus kuolemasta tuli vahvimmin mieleen tuosta ensimmäisestä kappaleesta. Kuolema on jotain hyvin abstraktia ja samalla konkreettista. Se on häilyvää, näkymätöntä ja pakottavaa. Jotain joka tosiaan pistää rajan elämälle, rajan mahdollisuuksille ja jotkin uskovat sen myös olevan raja, josta alkaa jotain uutta. Kukaan ei voi myöskään kertoa rajan ylittämisestä, koska kukaan ei ole sieltä palannut (muutamia hetkellisesti kuolleissa olleita, mutta elvytettyjä lukuunottamatta).

      Lopun voisi sitten tulkita kuoleman jälkeisen elämän miettimisenä. Pystyykö räpyttelemään siivillään taivaaseen vai uppoaisiko madonsyömän veneen mukana helvettiin. Välittäisikö kukaan edes hänen kohtalostaan vai nauraisivatko muut vaan? Onko hän oikeasti merkityksellinen muille tai arvokas, vaikka olisikin erilainen?

      Eli tulkitsisin tämän kuoleman ja oman merkityksellisyyden pohtimisena. Liittäisin tähän tilanteeseen hyvin ahdistuneen nuoren tunteet ja näkökulman. Näitä juttujahan tulee varmasti usein mietittyä juuri siinä teini-iässä kun alkaa huomaamaan elämän raadollisuutta. Tämä olin ensimmäinen tulkintani.

      2. Toinen tulkintani olisi, että runo kertoo ystävyyssuhteista. Niitä on niin monenlaisia ja usein rajat tuntuvat olevan häilyviä. Usein jäädään sellaiseen jännään limboon, missä miettii ollaanko tässä ystäviä vai tuttuja, parhaita ystäviä vai kavereita. Tämä raja kaveruuteen tai jopa ystävyyteen on kuitenkin tärkeää ylittää, jottei olisi yksin. Harvoin siihen kuitenkaan saa kauheasti neuvoja ja jos saa, ne ovat tyyliä ”Ole vain oma itsesti.” tai ”Mene vaan puhumaan.”. Entä jos en osaa? Entä jos olen huono omana itsenäni? Entä jos minun veneeni on laho ja madonsyömä, eikä sitä kukaan huoli? Nauravatko he vain säälittäville yrityksilleni?

      ”Kun minut nieltäisiin” viittaisi mielestäni tämän tulkinnan pohjalta ystävystymis yrityksen epäonnistumiseen. Mahdolliset uudet ystävät vaan nauravat ja lyttäisivät yrityksen tai pysäyttäisivät sen alkuunsa ikävin sanoin.

      Ilman ystäviä muuttuisi näkymättömäksi. Hukkuisi. Huomaisiko kukaan, jos oli jo alkuunsakin näkymättömissä?

      Tällaista pohdintaa tämä runo kirvoitti. Olipa kivaa vaihtelua lukea sitä! Hieno runo. Tässä on tiettyä surumielisyyttä, ahdistusta ja epätoivoa. Mielestäni näistä aineksista voi taitava kirjoittaja rakentaa jotain hyvin kaunista. Raskasta ja herkkää samaan aikaan.

  • #8078 Vastaus

    Aamu
    Osallistuja

    Torstai 4.11.

    Myöhästyn vähän. Isä vietiin ambulanssilla Seinäjoelle.

    Ulkona tallin nurkalla seisoessani oli niin pimeää, että silmilläni meni hetki edes tottua kännykän kirkkaaseen valoon. Luin äidin viestin varmaan viisi kertaa ennen kuin se iskostui tajuntaani. Isä oli viety sairaalaan. Ambulanssilla. Jotain kamalaa oli sattunut. Soitin välittömästi äidin numeroon. Meni hetki ennen kuin hän vastasi. Kun sitten kuulin kohinaa toisessa päässä, älähdin välittömästi puhelimeen:
    ”Mikä isän on?”
    Hätä sai ääneni kuulostamaan vieraalta omissa korvissani. Oli aivan kuin joku toinen olisi puhunut sijastani.
    ”Elä nyt säikähdä Aamu”, äiti aloitti rauhoittelevasti, vaikka olin pystyvinäni kuulemaan huolestuneen kaiun hänen äänestään.
    Odotin hiljaa langan toisessa päässä. Sydämeni oli alkanut tykyttää kurkussa asti. Mitä olikaan käynyt? Äiti jatkoi väkinäisen rauhalliseen sävyyn:
    ”Isäs oli jo aamulla voivotellu sitä rintaansa. Ja sitte tännään ku oli navetalla, nii kertoi että hyvä ettei ollu taju mennä. Silti se jästipää oli jatkanu työntekoa. Kyllähän sinä tiedät millanen isäs on. Sitte ku minä nyt illemmalla tulin koululta, niin miesparka makasi henkihieverissä sohvalla. Toisteli vaa että rintaa pakottaa ja ettei pystyssä pysy. Tietenki minä heti soitin hätänumeroon. Sieltä lähettivät ambulanssin sitte.”
    ”Ja mitä ne ensihoitajat sanoi? Oliko sillä sydänkohtaus?” Tivasin kärsimättömästi välin.
    ”Eivät ne mitään erikoista sanoneet. Sydänkohtausta hekin epäilivät. Sanoivat että oli kiire ja että olisi parempi lähteä heti. Niin ne sitten lähtivät, pillit päällä.”
    Olimme hetken molemmat hiljaa. Kuulin auton moottorin vaimean hurinan linjan toisesta päästä. Sydänkohtaus? Minun isälläni? Olihan isä toki vanhempi kuin monet muut ikäisteni vanhemmat, viidenkymmenen puolella jo, mutta enhän minä ajatellut että se olisi mitään sydänkohtausta voinut saada. Oliko tämä edes todellista? Hetken päästä äiti aloitti uudelleen hätäisen rauhoittelevan virtensä:
    ”Mutta älä Aamu sinä mitään huoli. Kyllä se isäs pärjää. Mennee vielä hetki ja sitten oon siellä. Mää pistän puhelimen nyt pois, hei hei!”
    Mumisin nopeat heipat puhelimeen ennen kuin äiti ehti sulkemaan puhelun. Äkillinen hiljaisuus ja puhelimen näytön sammuminen sai kaiken tuntumaan entistä epätodellisemmalta. Lysähdin istumaan maahan. En välittänyt, vaikka kostea maa läpäisikin ratsastushousujeni kankaan ja kylmä pääsi käsiksi jäseniini. Minuutit kuluivat. Jäseneni alkoivat kylmetä ja hampaani kalista, mutta hädin tuskin edes huomasin. Päässä jyskytti kummasti. Entä jos…? Iskin hampaat tiukasti yhteen. En uskaltanut päättää ajatustani.

    Äidiltä oli varmasti kestänyt vielä vartti ajaa Hopiavuoreen, mutta aika tuntui kulkevan hirveän nopeasti. Ennen kuin edes kerkesin tajuta, istuin jo lämpimän volvon etupenkillä. Kohmeiset jäseneni alkoivat sulaa istuinlämmittimen syleilevästä lämmöstä. Äiti jutteli olemattomia, ajatellen kaiketi rauhoittavan omalla rauhallisuudellaan minua. Vaikutus oli kuitenkin päinvastainen, sillä äidin puheesta kuulsi kolea pelko. Jo äidin tavallisesti niin rauhallinen ilme oli jähmeä, kuin lukittunut peruslukemiiinsa. Ja tavallisesti niin rauhallinen ajo-ote oli nyt jäykkä ja mekaaninen. Äiti oli huolissaan. Ja se jos jokin huolestutti minuakin.

    **

    Useampi tunti äidin Seinäjoelle lähdön jälkeen istuin yhä keittiössä pirtinpenkillä. Äänimaailman täytti lusikan kilahtelu teekuppini laitoihin. Kling. Kling. Kling. Kunpa vain kaikki olisi hyvin. Kaiken täytyi olla hyvin, eikö niin? Eihän isä voinut.. Ei, ei voinut. Katsahdin ties monettako kertaa pöydällä lepäävään kännykkääni. Ei viestejä. Mikä niillä kestää?

    Siinä yhä mieli myllerryksissä istuessani, mieleeni nousi hämärä muisto. Eikö Touko-pappa ollutkin joskus saanut sydänkohtauksen? Olimme silloin olleet mummolassa käymässä. Olin varmaan kuuden vanha. Alma ei voinut olla ollut paljoa vanhempi. Me istuttiin siinä pyöreässä valkoisessa pöydässä mummon tekemiä lättyjä syömässä. Olin valellut oman lättyni päälle Aili-mummon itse tekemää omenahilloa. Mehulasina minulla oli ollut sellainen lehmäkoristeinen mummon ”emäntä”-muki. Pappa oli istunut nojatuolissa lukemassa sanomalehteä. Yhtäkkiä se sitten alkoi valitella rintakipua. Minua alkoi silloin hymyilyttää, sillä ajattelin että pappa alkoi pelleilemään. Mummokaan ei ensin ajatellut asiasta mitään. Mutta sitten papan suusta pääsi vaimea urahdus ja sanomalehti lipesi sen sormista lattialle. En muistanut mitä sen jälkeen tapahtui. Oliko papalle kutsuttu ambulanssi? Sairaalaan se ainakin oli viety, joko ambulanssin tai mummon toimesta. Pinnistin muistiani. Mitä oli tapahtunut sen jälkeen? Hengissä pappa ainakin oli selvinnyt, se oli selvää. Hengissähän hän oli edelleenkin. Samassa toinen hämärä muisto syttyi mielessäni. Näin silmieni edessä mummon itkemässä. Itkemässä ja rukoillessa huoneessaan. Olin katsellut sitä ovenraosta. Olimme Alman kanssa silloin yötä mummolla ja olin herännyt keskellä yötä sydän tykyttäen. Olin herännyt kauhun vallassa, jokin painajainen varmasti. Muistan miten olin noussut, ottanut pupupehmoleluni ja tyynyn kainalooni ja hiipinyt mummon ovelle. Ovi oli ollut raollaan. Näin mummon ristityt kädet. Mummo nyyhkytti vaimeasti, yrittäen kaiketi olla herättämättä meitä. Hän oli pyytänyt, rukoillut jumalaa säästämään hänen miehensä. Ja säästynyt hän oli.

    Juotuani iltateen, sammutin kaikki valot yksitellen alakerrasta. Kapusin rappuset yläkertaan ja kömmin vällyjen alle. Uni ei ottanut tullakseen. Kääntyilin ja pudistelin peittoani ja tyynyäni useampaan kertaan. Käänsin kylkeäni. Vaihdoin nukkuma-asentoa. Ajatukset kiisivät luvatta edelleen päässäni. Viivästyttivät nukahtamistani. Niinpä sain lopulta tarpeekseni, vääntäydyin istualteni ja sytytin yöpöydän lampun päälle. Loin katseen huoneeni vinoon kattoon. Painoin silmäni kiinni ja ristin käteni. Viime kerrasta oli ollut pitkä aika. Sanat soljuivat toinen toisensa jälkeen huuliltani. Koko rimpsu oli iskostettu selkäytimeeni jo lapsena. Äiti sen oli minulle opettanut.
    ”Isä, Kaikkivaltias Jumala. Sinä olet elämän lähde ja autat niitä, jotka turvautuvat sinuun. Kiitän sinua siunauksestasi ja rukoilen, ole isän kanssa, tue ja anna hänelle voimaa. Jos tahtosi on, tee hänet terveeksi. Anna viisautta ja voimia meille läheisille ja kaikille jotka hoitavat häntä. Anna toivon säilyä ja kantaa eri vaiheissa. Tätä pyydän Poikasi Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.”
    Sanat jättivät peräänsä syvän hiljaisuuden. Silmäkulmani olivat alkaneet valua kyynelistä. Nielaisin suolaisen kyyneleen. Kaikki järjestyisi.

    • #8080 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Oi voi. Oi voi voi.
      Ensimmäiseksi on sanottava, että tehokas aloitus tässä tekstissä. Eka rivi sai sydämen lennähtämään ainakin tämän lukijan kurkkuun.
      Aamun isään emme ole vielä päässeet erityisesti tutustumaan ja sekin vähä, mitä tuossa edellisessä tekstissä tuli ilmi, ei välttämättä antanut mitään järjettömän positiivista mielikuvaa. Mutta isä on silti isä ja tietenkin tämä saa Aamun ja koko perheen elämän perusteet järkkymään, vaikka isä lopulta toipuisikin. Jäin itse miettimään ja spekuloimaan, että mitä sille lypsykarjalle ja tilanpidolle tapahtuu, kun isäntä joutuu sairaalaan ennaltamääräämättömäksi ajaksi. Minulla on tästä ennakkoaavistus, että mihin suuntaan Aamun perheen tarina tästä menee, mutta en nyt puhu siitä sen enempää, koska se voi ihan yhtä hyvin olla vääräkin.

      Lopun rukous oli suhteellisen mielenkiintoinen veto, sellainen joka ei minulle olisi pälkähtänyt päähänkään. Mutta miten inhimillistä! Kun ei muuta voi, turvaudutaan yliluonnolliseen.

      Jään kyllä odottamaan tälle jatkoa, että miten käy.

    • #8081 Vastaus

      Janna H
      Osallistuja

      Voi vitsit… toivottavasti tilanne päättyy parhaiten ja Aamun isään päästään tutustumaan kunnolla.

      Epävarmuus on aina se hirvein ja toivottavasti Aamu uskaltaa puhua tunteistaan jollekkin vaikka ei ehkä kokisi olevansa kovin läheinen tallilaisten kanssa.

    • #8082 Vastaus

      Marshall
      Osallistuja

      Tää raapas itteä todella paljo tän hetken irl elämän tapahtumien takia, minkä takia tunsin ehkä vähän liianki elävästi melkeenpä koko tekstin. Etenki tuo loppu.
      Syvä hiljaisuus, kyyneleet ja kuinka sitä yrittää vakuuttaa itelle että kaikki järjestyy.

    • #8241 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Voi hyyyi tota alkua! Tunnen sen korvissa soinnin, kun äiti on puhelimessa olkkarissa ja aavistelen yhtäkkiä pahaa. Sitten puhelu loppuu ja äiti katsoo mua ja mun pikkuveljeä. Sitten se sanoo että kuulkaa kun teidän isä on kuollut. Reagoisin ihan samalla tavalla jos mulle soitettaisiin nyt, että äitille on käynyt jotakin vakavaa, vaikka se olisi siis ihan hengissä toistaiseksi. Sydänkohtaus kuulostaa jo sananakin samalta kuin syöpä sen takia, että ne on pelottavia asioita!

      Miten kauhea tämä tarina onkaan, se on musta kaunis ja yksi Aamun ihanimmista. Ajatukset ovat pääosassa, mutta niitä kehystää pieni toiminnan kuvaus automatkasta ja teemukista ja sellaisesta, ja se sitoo ajatuksia reaalimaailmaan. Toiminnan ja ajatusten vuorottelu on myös tasaista. Paikka ja aika vaihtuvat erittäin sulavasti, ja minun mielestäni katkoviivaa asennonvaihdoksessa ei tarvittaisi.

      Rakastuin ihan totaalisesti siihen, että lopussa Aamu rukoilee. Uskonnollisuus ei ole ainakaan vielä ollut kovasti esillä hänen elämässään, eli Sonjan tulkinta saattaa hyvin olla totta. Toisaalta voi olla, että Aamu on yksi niistä monista nuorista uskovista, jotka kaikessa hiljaisuudessa muistavat rukoilla joskus silloin tällöin, ja joiden elämässä Jumalalla on jonkinlainen rooli. Ainakin kotona on ollut selvästi jonkin verran uskonnollista kasvatusta. Uskonto on sellainen asia, jota on kuvattu mun lukemissa tarinoissa (ja täällä tekemissä, paitsi Hellon) aika negatiivisena asiana, ja mun kuluttamassa mediassakin se on vähän sellaista. Oli jotenkin rentouttavaa lukea vaihteeksi siitä, että uskonto voi olla ihana asia — koska kamoon, onhan se, sillä muuten monikaan länsimainen nykyihminen ei piittaisi jumalistaan.

  • #8098 Vastaus

    Aamu
    Osallistuja

    Sunnuntai 7.11.2021

    Isä pääsi sairaalasta kotiin aamupäivällä. Hänelle oli tehty jo torstaina pallolaajennus, mutta hoitohenkilökunta oli halunnut varmuuden vuoksi pitää isän osastolla muutaman päivän tarkkailussa. Kun äiti oli perjantaina soittanut minulle ennen koulun alkua ja kertonut isän olevan kunnossa, olin ollut valtavan helpottunut. En ollut kertonut kenellekään siitä, mitä isälle oli tapahtunut. En edes Ellinooralle. Tuntui helpommalta viettää perjantai-päivä niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, sen sijaan että olisi saanut vastailla puuduttaviin kysymyksiin tai saada osakseen sääliviä katseita. Aili-mummo, joka tiesi asiasta, oli kuitenkin soitellut joka päivä kuulumisia ja piipahtanut eilen kylässäkin kahvilla.

    Koulusta tultuani isä oli jo tullut äidin kanssa kotiin. Ensimmäisenä kohtasin ripeästi touhuavan äidin kyökissä. Liedellä porisi kattilallinen perunoita ja sivupöydällä äiti pilkkoi parhaillaan vihanneksia. Veitsi halkoi tottuneeseen rytmiin porkkanoita siivuiksi. Samalla sivupöydällä oleva radio oli päällä. Vanhasta mankasta kuuluivat viimeisimmät uutiset koronatilanteesta. Ääni rätisi hieman.
    ”Hei äiti.”
    Veitsen liikerata pysähtyi ja äiti nosti katseensa. Punakat kasvot sulivat hymyyn.
    ”Ai hei! Ruoka on kohtapuoliin valmista. Isäs on olohuoneessa.”
    Kurotuin katsomaan perunakattilaan.
    ”Jauhelihakeittoa vai?”
    Äiti nyökkäsi.

    Kävin kipaisemassa koulureppuni yläkerran huoneeseeni, jonka jälkeen marssin rappuset alas ja kohti olohuonetta. Isä istui nojatuolissa selkä minuun päin. Vain hänen harvahiuksinen päälakensa vilkkui nahkaisen nojatuolin takaa. Televisiossa pyörivät uutiset. Rinta-alassani läikähti jokin lämmin. Isä oli kunnossa, oikeasti kunnossa. Suupieleni alkoivat tahtomatta nykiä.
    ”Hei”, äännähdin astuessani huoneeseen.
    Ääneni kuitenkin lipui hiljaisuuteen, sillä isä ei vastannut. Ehkei hän ollut kuullut. Epäilys sai kuitenkin varovaiseksi. Hipsin lähemmäs ja istahdin viereiselle sohvalle. Isä tuijotti edelleen tiiviisti televisiota. Kulmat olivat kurtussa ja silmissä ärtynyt, väsynyt katse. Oli kuin hän ei olisi edes nähnyt minua. Ei halunnut nähdä, kuiskasi jokin mieleni perukoilta.
    ”Hei isä”, tervehdin uudestaan, yrittäen loihtia kasvoilleni hymyntapaista.
    Sain vastaukseksi epämääräisen murahduksen. Isän katse oli yhä kuin liimattuna television ruutuun. Nielaisin. Hän oli epätavallisen pahalla tuulella. Ei ollut kuitenkaan vaikea arvata miksi. Johannes Rauhala oli niitä miehiä, joille työ oli henki ja elämä. Tyhjänpanttina oleminen ei kerta kaikkiaan sopinut hänelle. Mutta kunpa äiti olisi vain etukäteen varoittanut että hän oli huonolla tuulella! Nyt murahtelevan ja huonotuulisen isän vieressä istuminen mitäänsanomattomana tuntui kiusalliselta. Niin järjettömän kiusalliselta. Purin poskeni sisustaa, yritin keksiä jotakin sanottavaa.
    ”Mm, isä hei-” Kerkesin aloittaa, kunnes isä yllättäen naulitsi katseensa minuun ja karjaisi:
    ”EIKÖ TÄSSÄ TALOSSA OSATA PERKELE OLLA HILJAA!”

    Olin luikkinut omaan huoneeseeni pikaisesti isän raivokohtauksen jälkeen. Äiti huhuili syömään, mutta en kehdannut mennä. Istuin sängylläni, selkä vasten kylmää seinää yrittäen pidätellä vyöryviä kyyneliä. Tuntui kuin veri olisi paennut kasvoistani. Oikea käteni oli puristunut nyrkkiin. Olin vihainen itselleni. Miksi aloin aina itkeä? Miksen vain voinut antaa asian olla? Olisi pitänyt olla hiljaa. Itse menit ja ärsytit, sätin itseäni. Isä oli tavallisesti ihan hyväntuulinen mies, toki joskus kireä, mutta harvoin yhtä vihainen kuin oli nyt ollut. Raivosikin harvoin. Sairaslomalle joutuminen oli varmasti hänelle kova pala. Miksi minä olin mennyt häntä ehdoin tahdoin härnäämään?

    Meni pidempi hetki ennen kuin tunteeni tasaantuivat. Olin onnistunut estämään kyyneliä vuotamasta. Tarkistin kasvoni seinällä roikkuvasta pienestä peilistä. Silmäni punoittivat aavistuksen, mutta muita tunnepurkauksesta havaittavia merkkejä ei ollut nähtävissä. Astuin askeleen kauemmas peilistä. Hengähdin syvään. Kaikki oli hyvin.

    Ruokapöydän tunnelma oli vaisu. Isä oli edelleen nyreän näköinen ja pyöritteli ruokahaluttomana perunoita lautasellaan. Äiti sen sijaan yritti pitää tunnelmaa yllä kertomalla Jukkiksen kuulumisia. Hän oli isän sairaalareissun ajan yöpynyt isoveljeni Jukkiksen asunnolla Seinäjoella. Puolet siitä mitä äiti sanoi, meni täysin ohi korvieni. Tarkkailin sivusilmällä isää lusikoidessani jauhelihakeittoa suuhuni. Isän tuulta tuskin kohentaisi veljestä puhuminen.

    Illemmalla, kun istuin huoneessani tekemässä matematiikan tehtävä, kuulin jonkun kolistelevan portaita ylös. Hetkeä myöhemmin käsi tarttui ovenkahvaan ja ovi avautui. Nostin yllättyneenä katseeni. Ovella oli isä. En muistanut milloin viimeksi isä olisi käynyt huoneessani. Hän näytti hieman orvolta seisoessaan siinä ovensuussa, porrastasanteen valon loistaessa hänen takanaan. Hän ei katsonut minua silmiin, vaan näkyi tarkastelevan lattianrakoja. Jokin isän olemuksessa oli nyörtynyt.
    ”Aamu – tuota noin”, hän rykäisi kurkkuaan. Selkeästi hänen ei ollut helppo sanoa sitä mitä aikoi. ”Anteeksi kun minä sillä tavalla”-
    ”Ei se mitään”, keskeytin.
    En oikeastaan edes tiedä miksi sanoin niin. Jokunen tunti aikaisemmin olin vielä istunut itkua pidätellen huoneessani, mutta juuri nyt se tuntui merkityksettömältä. Laskin kädessäni olevan kynän ja nousin jaloilleni. Isä näytti hieman hölmistyneeltä, mutta ei vastustellut, kun harpoin muutaman askeleen häntä kohti ja kiersin käteni tiukasti hänen ympärilleen. En muistanut halanneeni häntä kuin viimeksi lapsena. Painoin pääni hänen villapaitaansa ja suljin silmäni. Tuttu ja turvallinen tuoksu leijaili neenäni. Isän parran sänki kutitti päälakea. Oli kuin olisin taas ollut pieni tyttö. Silmäkulmiani poltteli jälleen. Mieleni vaelsi auttamatta takaisin torstai-iltaan. Isä olisi voinut kuolla. Ihan oikeasti kuolla. Pelkkä ajatuskin sai tukahdutetut kyyneleet virtaamaan. Isän villapaita kastui. Haliotteeni tiukentui. Isän kankea olemus suli hieman. Hän taputti hieman jäykästi selkääni ja mumisi jotakin, mistä en saanut selvää. Sen ei kuitenkaan ollut väliä. Tärkeintä oli, että hän oli tässä.

    • #8102 Vastaus

      Camilla
      Valvoja

      Joka Aamun tarinan jälkeen ihastun tyttöön vain yhä enemmän. Pidän sun tavasta kirjoittaa ja siitä, miten osaat kirjoittaa niin arkisista kuin ei-arkisista asioista hyvin!

    • #8116 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      No niin. Koska Camillakin jo kommentoi, niin kai minunkin pitää.
      Ensinnäkin komppaan Camillaa: olen tismalleen samaa mieltä tuosta kirjoitustavasta ja siitä että se todellakin on kiva ja pidän siitä. En osaa sinänsä analysoida ainakaan nyt heti, että mikä siinä niin hyvää on, mutta minä en olekaan mikään kirjallisuuskriitikko.

      Tämä teksti kuitenkin oli jäädä kommentoimatta siksi, että minulle jäi tästä nihkeä tunne käteen. Tuo isän karjaisu oli kuin isku vasten kasvoja Aamulle mutta myös lukijalle. Miten tyly ihminen voi olla? Miksi? Ei siihen tarvita mitään selvännäkijää tietääkseen, että aivan satavarmasti tytär on ollut huolissaan isästään ja on iloinen kun tämä on päässyt kotiin ja… släp. Tuosta noin vain, ilman mitään varoitusta, ilman mitään järjellistä syytä. Aamun ajatukset ja tunteet tämän jälkeen on kuvattu niin hyvin, että ne tuntee melkein itsekin tätä lukiessaan. Että oma vika, miksi menin, miksi sanoin, miksi olen edes olemassa. Ei olisi pitänyt.
      Tuo loppu sitten. Se nyt sentään vähän parantaa tilannetta ja toisaalta tosi sympaattinenkin ja mieltä lämmittävä, mutta ei siltikään. Minusta Aamu olisi ansainnut selityksen. Anteeksipyyntö on toki hyvä alku, mutta se on vain yksi sana. Ei se hävitä niitä tunteita, mitä Aamu on käynyt läpi.

      Niin että tämä on hyvin kirjoitettu, loistava, kamala teksti. Mutta taisinhan jo Polinan päiväkirjaan mainita Eetun kirjoittajan taannoin sanoneen, että hyvä taide saa aikaan tunteita, vaikka sitten niitä että nyt pitää mennä tiskaamaan jotakin. Ja se on muuten ihan totta.

    • #8242 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Mä en ole kovin usein samastunut Aamun ikäiseen ja oloiseen hahmoon näin tiiviisti. Näiden isätarinoiden aikana mun kamerani kääntyy sisäänpäin jatkuvasti. Nyt muistelen sitä, miten painelin Provinssirokkiin iskän hautajaisista ja ihmiset halusivat joko sääliä tai tuomita: ihan niin kuin en olisi surrut muka ollenkaan tai olisin surrut väärin. Ymmärrän hyvin tosi henkilökohtaisella tasolla, miksi Aamu ei halua kertoa.

      Sitten kuvataan sitä varovaista oloa, joka on, kun isä on tullut kotiin. Se on ihanaa, että isä tuli ja elää ja on kunnossa, mutta samalla itkettää. Mitä jos isä ei olisi tullutkaan? Paitsi että — paitsi että se ei ollutkaan sitä, mitä odotin, eikä isä sellainen kuin näissä tarinoissa isät ovat! Lukija saa tehokkaan kylmän suihkun. Niin tämähän on tosiaan se isä, jonka mielestä hevonen ei tarvitse lääkäriä eikä uutta kunnollista satulaa!

      Eiran ja Aamun iskät ovat varmaan kala- tai golffauskamuja.

      Muut sanoivat tekstiä loistavaksi ja kamalaksi, ja olen samaa mieltä. Aamu on ihana, mutta hänen tilanteensa on aika kamala, ja se on saanut päänsisäisen dialogin niin hirvittävälle tolalle, että itkettää lukea. Se on nimen omaan se Aamun dialogi ja itseä vastaan suunnatut kommentit, jotka tekevät tarinasta ihanan kamalan. Toinen tehokas keino on tunnelmien vääntelehtiminen. Lukijan on oltava varuillaan lukiessaan, ja sillä saadaan kuvattua hyvin Aamun jatkuvaa varuillaan olemista. Erityisen vaikeita kohtia ovat palannut isä olkkarissa ja Aamun huoneeseen tuleva isä. Olkkari-isästä odotetaan herttaista jälleennäkemistä, ja kun se ei toteudu, huoneisän tuleminen jännittää, kun ei tiedä, mitä on luvassa.

  • #8281 Vastaus

    Aamu
    Osallistuja

    Tiistai 30. Marraskuuta

    Puolitoista viikkoa sairaalareissun jälkeen isä oli virunut sisällä tekemättä mitään. Suurimman osan ajasta hän oli vain maannut sohvalla, lukenut lehtiä ja katsellut televisiota. Hän oli ollut alituiseen nyreä ja pahantuulinen. Aikaisemman ylilyöntinsä jälkeen hän ei ollut kuitenkaan sortunut huutamaan. Kunhan murahteli itsekseen ja pysytteli muutoin tavallista hiljaisempana. Olin kuitenkin joutunut kokeilemaan kepillä jäätä, kun olin joutunut sopimaan isän kanssa Polinan eläinlääkärikäynnistä. Jupinasta huolimatta isä oli suostunut. Pakkohan sen oli.

    Pian isä oli kuitenkin päässyt palaamaan töihin. Vaikka äiti oli häntä yrittänyt toppuutella ja ehdottanut kerrankin ottavan lomaa toistä, kun kerran tilaisuus oli. Hän oli muistuttanut miten isän palkolliset pärjäisivät hyvin ilman häntäkin. Isä ei ollut kuitenkaan ottanut moisia huomautuksia kuuleviin korviinsa, vaan harpponut navetalle aamutuimaan heti ensimmäisenä päivänä, kun virallinen sairasloma oli tullut päätökseen.

    Töihin ja arkiaskareisiin takaisin päästyään isä oli piristynyt kummasti. Nyreä ilme kuihtui pois ja sen tilalle ilmestyi tyytyväinen ja alati hieman huvittunut katse. Ruokapöydässä käytiin jälleen leppoista keskustelua ja vieraita alkoi taas käydä tavalliseen tahtiin kylässä. Harva se päivä kun saavuin koulusta, oli isä kahvittelemassa keittiön pöydässä joko jonkun palkollisensa tai tuttavansa kanssa. Pirtissä leijaili kahvin ja kaurakeksien tuoksu. Elämä tuntui palaavan kotona Kaunolassa takaisin normaaleihin uomiinsa.

    //Lähinnä lyhyt kasvoton päivitys, jotta asiat olisivat ajan tasalla.

    • #8284 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Tämä on hyvä päivitys, kertoo tiiviisti mitä kotona on tapahtunut. Ja ai että miten minä hyrisen täällä itsekseni kun tunnistan tuon Aamun isän: aina on olemassa niitä tyyppejä, jotka ei vain osaa ottaa rauhassa ja jotka suorastaan kärsii sohvalla makaamisesta. Miten paljon tämä on kasvatusta, miten paljon persoonaa, mutta niin vain on. Kauhean hyvä kuitenkin kotirauhan kannalta että puurtaja pääsi takaisin töihinsä.

Vastaa aiheeseen: Aamu Rauhala
Tietosi:




Peruuta