Tämä aihe sisältää 20 vastaukset, 5 kirjoittajaa, ja siihen kirjoitti viimeksi 
Alex 1 viikko sitten.
-
Viestit
-
-
Adiemus
Oli aika ihmeellinen olo olla yhtäkkiä iskän pimeässä pihassa siihen aikaan illasta. Se tuntui vähän luvattomalta, vaikka lapsena olin kävellyt samassa tyhjien hakojen ja hiljaisten tallien ympäröimässä pihassa varmasti satoja kertoja. En asunut enää tässä pihassa, eikä asunut Miikakaan, joka oli patistanut minut Alexin viereen tallipihan puolelle odottamaan niin kuin vieraan — tai ehkä varkaan.
”Et kyllä sytytä sitä”, kuiskasin Alexille, jonka kuulin ropeltavan tupakan askistaan.
”Miks sä kuiskit?” Alex kysyi ennen kuin sytyttimen keltainen liekki valaisi hänen kasvojensa yläpuoliskon hetkeksi.
”En mä tiiä. Pistä nyt se oikeesti pois.”
”Mä en oo lähelläkään tallia ja täällä ei oo muita kun me ja Miika.”
”Silti. Mitä jos iskä tulee?”
”Ai meinaatsä ettei se saa tietää että mä poltan?”
”No en, kun…”Silloin tuli Miika, luojan kiitos, sen kuulemma täydellisen hevosen kanssa. Sen täydellinen olemus näytti pimeässä minkä tahansa hevosen mustalta hahmolta. Se oli aika suuri, vaikka Miikakin oli kyllä aika pieni, mutta tallin sulkeutuvan oven raosta ei kajastanut tarpeeksi valoa, että olisin voinut edes arvata sen värin. Musta se ei ollut, mutta muuta en ehtinyt nähdä, tai ehkä tallin valo oli niin keltainen, että se saattoi olla mustakin ja vain näyttää hetken kellertävältä.
”Mennääs”, Miikakin sanoi hiljaa, niin kuin ihmisten pihassa alkuyöstä hiippaillessa kuuluikin sanoa. Hevosen kavioista kuului rouskutusta pakkasen kovettamalla hiekalla.
”Alex polttaa tupakkaa”, sanoin Miikalle yhtä hiljaa.
”Jep.”
”No mä nyt aattelin, että…”Miika vei varjohevosen kentälle ja jätti sen sinne seisomaan riimunaru kaulallaan kun lähti marssimaan pimeyteen. Osasin odottaa tuttuja ääniä. Ensin kuuluisi metallinen kalahdus, sitten hiljaisuudessa kaikuva napsautus ja sitten sirinää. Vilkaisin vanhanaikaisen katulampun mallisia puutolppaisia lamppuja kentän kulmissa. Niillä kesti aina kauan syttyä. Niissä ei vieläkään ollut ledejä, vaan samat lämpimät energiansäästölamput kuin aina. Isä sanoi, ettei ledien kovassa valossa nähnyt ratsastaa.
Hevonen katseli meitä hieman epäluuloisessa takakenossa hämäryydessä. Miika ehti palata valokatkaisijan luota ennen kuin kentällä varsinaisesti näki mitään. Alexin tupakan tulipää lennähti kentän hiekkaan niin kuin pikkuinen raketti kun hän noppasi sen irti, mutta viimeiset uloshengitetyt savut näki jo valoa vasten. Haisi ihan järjettömän hirveältä: samalta kuin Alexin autossa.
”Tää on Ritalan hevonen”, Miika sanoi hämärästä, hevosen edestä. Hän oli niin kuin kilpi sille, ja oli kohottanut toisen kämmenensäkin minua kohti niin kuin minä tässä olisin se hermostunut hevonen, jota hän yritti rauhoitella ja estää tulemasta päälleen.
”Ai niillä on sitte taas hevosia”, ilahduin. Ritalassa oli käynyt se kauhea tapaus, ja olin ajatellut, että koko alueen vanhimman ja komeimman ratsutallin tarina olisi loppunut siihen, mutta onneks ei.
”Ei kun ei niillä enää oo”, Miika korjasi.
”No voi ny. Eiku hä?”Valo oli syttynyt niin lempeästi, ettei silmillä kestänyt aikaa tottua siihen, vaikka olimme kävelleet kentälle sysipimeässä. Miikan pieni olemus ei riittänyt peittämään koko hevosta, mutta taisin kiinnittää otuksen ulkonäköön huomiota vasta kun hän väistyi sen edestä niin kuin olisi muka peittänyt sen sittenkin kokonaan aiemmin. Tuntui samalta kuin isojen mätivien haavojen katsominen tuntui. Polvet muuttuivat vähän pehmeiksi, teki mieli nykäistä kädet rintaa vasten turvaan ja sylkäistä yhtäkkiä kuvottavaksi muuttunut sylki suustaan.
”Hyi sssaat…” Alex kuiskasi vierelläni. ”Siis voi raukkaa.”
”Eipä kun hyi saatana on parempi”, korjasin. ”Miten tommonen on hengissä kun hyviä hevosia pitää tappaa joka päivä kun kukaan ei halua niitä enää?”
”Tää on Adiemus”, Miika sanoi sellaisella painokkaalla äänellä, jolla joku muu olisi voinut sanoa, että tää on Oskari Suomen tasavallan presidentti, etkö tunnista. Enkä minä tunnistanut.
”Eikä ole.”
”On.”Isä rakastaa Charlie-linjaisia hevosia aivan hulluna. Hänen maailmassaan mikään ei voita aitoa Charlieta, ei kotomaassa eikä edes ulkomailla. Jos Charlieita ei kuitenkaan olisi, melkein yhtä hyvä olisi Adiemus, vaikka sillä ei ollut vielä oikein mitään näyttöjä itsestään eikä mikään ihmeellinen sukukin. Olin itsekin seurannut sitä tosi tiiviisti. Suomessa ei oikeastaan ole vakavasti otettavia ratsastajia Euroopan mittapuulla, eikä hevosiakaan, mutta Adiemus olisi voinut olla upea.
Se oli ollut sellainen suuri läsipäinen rautias, vähän Jaskan värinen. Siinä missä Jaska oli hiukan kulmikas, Adiemus oli ennemminkin pyöreä. Olin nähnyt sen Ritalassa muutaman kerran ennen sitä kauheaa tapausta. Se oli ollut välkky kuin mikä, ja heti hommissaan kiinni, vaikka se oli ollut vielä tosi nuori. Se oli sen oloinen, ettei se liitelisi esteitä Kissin tapaan, sellinen vähän hitaammin käynnistyvä dieselhevonen, mutta jos se olisi saanut elää ja olla terve kunnollisen valmentajan käsissä, siitä olisi tullut Suomen ainoita oikeita kilpahevosia. Mistäänn Kisseistä ja Jaskoista ei olisi voinut enää kauaa puhua edes samassa virkkeessä tai oikeastaan kappaleessakaan kuin siitä.
Harmi, ettei se saanut elää.
”Tuu kattoon”, Miika komensi ja piteli hevosta.
”Enkä”, vastasin ja tosiaan sylkäisin sen kammottavaksi muuttuneen syljen pois.Enkä, en kyllä halunnut tuon lähelle, eikä tuollaisen pitäisi olla elossakaan. En saattanut edes katsoa suoraan sen päähän, koska sillä ei näyttänyt olevan naamaa ollenkaan, eikä korviakaan. Siinä, missä olisi kuulunut olla otsaa ja muutenkin sen naamaa, oli pelkkää vaaleanpunaista, vähän reunoilta ruskeapilkullista nahkaa, ja sekin rypyssä kuin surkeasti paikalleen pedattu ja monta yötä potkittu lakana. Se oli kauheinta. Sen korvia saattoi edes katsoa, mutta ei niitä ollut paljoa jäljellä. Sen takia se näytti seisovan korvat tiukassa luimussa, mutta yksi puolikas paljasti, ettei niin ollut.
”Se on kyllä ihan vitusti karumpi kun kuvissa”, Alex sanoi vierelläni.
”Siis sä tiesit että täällä on joku hirviö eikä hevosta ja annoit raahata mut tänne! Ja AJOIT mut tänne! Väittikö toi sullekin että toi on Adiemus? Oliskin.”
”Mm, kuvissa se näytti siltä että se on niinku sä, mutta olihan tää nyt virhe”, Alex mutisi. ”Miika mennään. Vie se pois.”
”Eikä mennä mihkään ennenku sä tuut kattoon tätä Oskari.”
”Sittenkö me mennään jos mä kävelen sinne ja takas? Sano nyt edes ettei se ole Adiemus niin mä taputan sen kaulaa, tai hyi hitto, en kyllä koske siihen. Mutta voin katsoa ja sitten heti viette mut takaisin. Ja minkä takia säkin Alex sanot että toi on niinku mä, hyi jeesus!”Miika tuhahti, mutta ei sanonut mitään. Hetken odotin, josko hän tulisi kuitenkin sen typerän pihvinnäköisen hevosen kanssa pois kentältä, mutta lopulta minun oli sujahdettava luonnottoman valkoisten lankkujen välistä sisäpuolelle. Marssin hevosen eteen. Se yritti kurotella minua oksettavalla raa’an kanan näköisellä turvallaan, mutta seisahduin onneksi tarpeeksi kauas.
”Kiva. Nyt mennään.”
”Mieti nyt Oskari”, Miika sanoi ja silitti hevosen sisäfileposkea.
”Mä mietin että mä en enää ikinä tuu kummankaan teistä kanssa mihinkään. Ihan hirveetä jos toi on Ritalan joku hevonen ja sitä rääkätään hengissä.”
”No ei se nyt herranjumala enää ole kipeä”, Miika äyskäisi ja silitti seuraavaksi frankenhevosen ryppylakanaotsaa. ”Mieti nyt, kun Adiemus–”
”Toi ei oo Adiemus.”
”No kuvittele sitte että olis joku ihan tosi lupaava ratsastaja. Tosi hyvä. Sillä olis hienoja voittojakin jo. Se olis vaikka about kolkyt ja sillä menis aivan superhienosti. Se ei mitään muuta haluais tehdäkään kun olla ratsastaja ja se olis investoinu ihan kaiken siihen. Sit yhtenä päivänä kävis joku kauhea onnettomuus ja se olis kaikki ollu ihan turhaa, eikä sillä olis edes mitään varavaihtoehtoa.”Joojoo. Niin kuin minä. Mieti jos joku olisi Oskari Susi. Vedin kyllästyneesti syvään henkeä hampaitteni välistä ja odotin, että Miika kertoisi säälitarinansa loppuun ja päästäisiin lähtemään.
Samalla kun kuuntelin, yritin katsoa sitä hevosta. Sen oikeanpuoleinen korva oli vähän niin kuin pehmopupun korva, joka olisi repästy pois niin että pelkkä sitä pystyssä pitänyt rautalanganpätkä olisi jäänyt jäljelle. Sitä rautalanganpätkää se käänteli, vaikka ei sillä enää mitään ääniä kyllä napattu niin kuin hevosten kääntyvillä korvilla kuului. En saattanut millään katsoa sen otsaa, ja erityisen pahaa teki, että riimun hihnat koskettivat sen pihvi-ihoa monesta kohdasta.
Tämäkin hirviö oli kyllä tainnut olla hyvä hevonen. Sillä oli pyöreä kaula ja vankat jalat. Se näytti Kissiä kankeammalta, Jaskaa vähemmän kulmikkaalta, mutta punainen se oli. Tämä hevonen ei taatusti hyppäisi niin kuin Kissi, koska — koska tämän hevosen nimi oli Adiemus.
”Adiemus”, käskin ja katkaisin sillä Miikan höpinät.
Adiemuksen rautalankakorva pyörähti taas, todennäköisesti minua kohti, mutta ei siitä voinut olla ihan varma.”Onkse missä kunnossa tällä hetkellä oikeasti? Ei siis millään hevoskauppavalhekielellä vaan oikeasti?” kysyin Miikalta.
”No en mä tiedä mitä sillä tehtiin se eka puoli vuotta sen… Tapauksen jälkeen. Ei kai paljoa kun se oli aikamoisessa kuosissa. Mut nyt kun se on ollu pidemmän aikaa tässä niin oon mä kattonu että se on ihan… Se on sellanen kun sillon kakstuhattayheksäntoista kun sä kävit Ritalassa isäs kanssa hakemassa se Charlie-tammat, muistatko?”
”Eikä oo.”
”No rumempi se on kun sillon, mutta mä oon ratsastanut sillä itse. Että on se.”Adiemus-parka. Mitä jos Suomessa olisi tosiaan yksi hevonen ylitse muiden (joka olisi isän mielestä Charlie, mutta muiden mielestä Adiemus)? Mitä jos sillä olisi edessään loistava tulevaisuus, johon laitettaisiin kaikki paukut? Sitten tapahtuisi jokin hirveä onnettomuus, ja joka ainoa ihminen ryhtyisi sanomaan, että tuo on niin vammainen, ettei siitä tule enää ratsastajaa: lopuksihan sen uskoisi itse ja kuolisi pois. Ei kun siis kaikki sanoisivat, ettei tuosta hampurilaispihvinnäköisestä otuksesta tule enää mitään, kun ei siitä enää edes erota, onko se hevonen vai nauta.
Mitäs jos sitten tulisi joukko kilttejä ihmisiä, jotka hokisivat niin kuin mantraa, että ei se haittaa, vaikket osaa vielä laittaa itse suitsia hevoselle ja avata puhelimesi näyttölukitusta? Osaathan jo voidella leivän itse, saathan jo kananmunan kuorittua, katso, nyt osaat ajaa jo autoakin: hei, kokeilepa esteratsastusta kun se ei ole niin tarkkaa, mutta hei nythän voisit kokeilla silloin tällöin sitä kouluakin. Ei vitsit, sehän muuttaisi kaiken. Millaista olisi julkistaa Instassa tavoittelevansa edustuspaikkaa seuraaviin Olympialaisiin hevosella, jolla ei ole kasvoja? Ratsastajana, jolla ei ole aina oikeaa puolta? Ei vitsi: millaista olisi, jos kävisikin niin, että sen saisi? Millaista olisi herranjumala mennä siellä, kaikkien huippujen kanssa, ja kuunnella kun melkein kaikki alkaisivat sanoa, että minä tiesin, ettei hevonen naamaa tarvitse ollakseen kaikista paras, eikä ratsastajakaan muuta kuin kunnollisia ystäviä? Sen minä tiesin, millaista oli, kun joku sanoi, että osaathan sä Oskari kaataa jo itse maitoa. Vielä sä myös ratsastat itse.
”Mulla on kymppitonni sponsorirahaa”, sanoin Miikalle.
”Mitä vittua saitsä Sissalalta kymppitonnin?” Alex huusi.
”En kun viime kesän jälkeen mä sain Otsonmäen Osuus — ihan sama, ei mulla oo ikinä mitään rahoja mihinkään Adiemuksiin. Jos toi edes on se.”
”On se se. Mä sanon Ritalalle että sä tarjosit siitä kaks ja puoli tonnia”, Miika toimitti tyytyväisenä.
”En mä tarjonnu siitä yhtään mitään. Mulla on hevonen.”
”Joo mut mä sanon silti koska sä soitat huomenna mulle joka tapauksessa. Ei tätä saa myytyä kellekkään edes vanhan ravihevosen hinnalla oikeasti.”
”Mä haluan terveystarkastukset.”
”Joo joo.”
”Ne maksaa jos siitä löytyy yksikään käyttöä estävä asia.”
”Kyllä mä tiedän.”
”Käyttö on kilpahevonen. Siitä ei saa löytyä mitään.”
”Oikeesti Oskari mä tiedän.”
”Ja sit ei mitään tervajokista lehmälääkäriä kun joku oikea lääkäri. Ja mulla on vähintään kolmen kuukauden koeaika jolloin mä tai ne saadaan purkaa kauppa mistä tahansa syystä. Ja jos käy vuoden aikana ilmi, että toi sen naama vaikuttaa–”
”Joojoojoo.”Jumaliste, Adiemus, oikeasti. Olihan sillä tosiaan se läsi, ja se oli aika lailla tuon vaaleanpunaisen kohdan mallinen, ja nuo ruskeat kohdat olisivat sitten olleet punaisia. Ja tuolla lailla pää vinossahan se kerjäsi rapsutuksia siltä Ritalan tytöltäkin aina kun näki hänet. Joo-o, ja tällainen pitkäjalka se oli silloinkin, joskin hontelompi.
”Silitä nyt sitä jo ja täytäntöönpane sillä tää teidän avioliitto. Voitte suudella morsianta saatana, mä jäädyn tänne”, Alex huusi.
”Tää on ori”, huomautin olkani ylitse ennen kuin vein hyvin varovaisesti kämmeneni Adiemuksen karhunkynsimän näköiselle turvalle.
”Ei kerta homoa tee, kymmenennestä nollaantuu, ja sitä ei lasketa, mikä tapahtuu vankilassa!”Adiemusin turpa oli hassun nahkea ja lämmin, vaikka olin odottanut sänkistä, karheaa ja hevosenkarvanviileää. Siinä ei ihan totta kasvanut karvoja, ei minkäänlaisia, ei edes sänkeä. Hevonen ei myöskään kavahtanut kosketusta. Minun teki kuitenkin mieleni taas sylkeä, mutta silitin silti. Adiemus väänsi päänsä vinoon ja yritti yltää hieromaan alastonta otsaansa minuun.
Se oli ensimmäinen kerta, kun ajattelin, että meistä tulisi kaverit. Parhaat kaverit. Maailman parhaat. Ja että näyttäisimme kaikille. Viimeinen kerta se ei ollut. En tiennyt vielä silloin, mihin kaikkeen Adiemuksen kanssa joutuisin matkamme varrella, vaikka hetken verran olinkin tietämättäni jo nähnyt suurimman saavutuksemme. Sitäkään en tiennyt, että samalla kun Miika teki Adiemuksesta surkean halpahintaisen ostotarjouksen minun nimissäni, jätin sille kentälle Ukon, joka oli painanut niskassani huomaamattani väsyttävän paljon.
-
Mä luin tämän heti sen julukaasun jäläkehen ja tämä kyllä erelleen ylläpitää samanlaasta miälenkiintua ku silloo.
Kun ei oo itte lukenu ihan alusta asti kirjotettuja juttuja – ja varmastihan ainaki jotaki on kirjootettu sivujen ulukopualellaki – on täs omalla tavallaan miälenkiintoosemmat lähtökohorat ku normaaliis tilanteis. Tai siis joo, saahan jokaasesta hevoosen hankinnasta kirjootettua miälenkiintoosen, mutta täs on kuitenkin selekiäsit taustalla pitee historia niin Ritalan kans kuin tiätenkin sitten Oskarilla, Miikalla ja Alexilla.
Monesti hevoset joita ostetaan on sellaasia kiiltokuvia ja oikeestaan kisaradalle valamiita, mutta jos mä oikeen ymmärsin nii täs ei kuitenkaan oo kyse sellaasesta vaan enemmänkin omanlaisesta projektista jonka palakintona sitte joskus on ne kisakentät. Tämä alaku kyllä herätti miälenkiinnon ja innolla orotankin mitä kaikkia siälä on punottukaan valamiiksi ja mitä kaikkia matkan varrelle mahtuukaa ku jotenkin voisin epäällä että siitä ei oo tulossa heleppua ja mutkatonta.
-
-
Kuolleiden hevosten tekohengittäminen
Miika mutisi jotain suupielestään kun ohitin hänet isän tallipihan laidalla. Sitä oli mahdoton kuulla, koska hänen päänsä ja suunsa sijaitsivat jossain alle sadanviidenkymmenen sentin korkeudella. Aluksi ajattelinkin kävellä vain ohitse ja teeskennellä, etten edes huomannut, mutta pysähdyin kuitenkin ja päästin huokauksen ulos. Olisi ollut kiire eteenpäin.
”Mitä?”
”Sun ei tarvis olla täällä”, Miika sihisi vähän kovempaan ääneen tuskin huuliaan liikauttaen.
”Mä en halua kuulla näitä asioita välikäsien kautta”, kuiskasin takaisin ja käänsin katseeni takaisin kohti hevosta, joka seisoi vähän matkan päässä meistä.Adiemus ei ollut ainakaan kauniimpi päivänvalossa kuin se oli ollut yön hämäryydessä. Löysin siitä kuitenkin jo monta samanlaista piirrettä kuin ennenkin. Se seisoi ryhdikkäästi, joka jalka erinomaisessa asennossa ja kallisti päätään vain sille ominaiseen tapaan tehdäkseen parempaa tuttavuutta ympärillään kiertelevän eläinlääkärin kanssa. Sen häntä oli kiinnittynyt hieman liian korkealle, mutta vitsit miten pyöreä sen takaosa olikaan. Se osa, joka harjasta oli jäljellä, oli laineilla. Se olisi ollut ihan oma itsensä, ihan sellainen kuin silloin, kun olin siitä niin kateellinen… Mutta kun se oli niin ruma.
Hengitin syvään, ettei hevosen pää alkaisi taas tuntua etovalta vatsani pohjalla ja jätin sitten Miikan. Halusin kuulla, mitä eläinlääkäri sanoi isälle ja Ritolan Tainalle, jotka hevosen pääpuolessa seisoskelivat. Olin miettinyt monta iltaa, toivoinko hevosen olevan terve vai sairas, mutta nyt toivoin sen olevan terve ja sopiva kilpailukäyttöön. Siinäpähän näkisivät, ihan kaikki, siinäpähän näkisivät.
”Aha, sieltähän tulee Oskari”, eläinlääkäri sanoi niin kuin olisimme vanhoja tuttuja. Hän oikein hymyilikin.
”Kauranen”, tervehdin häntä hänen omalla nimellään ja nyökkäsin ennen kuin käännyin Ritolan emännän puoleen. ”Moi Taina.”
”No niin terve! Me tässä isäs kanssa jännitetään että löytyykö Adiemuksesta jotain.”
”En mä löydä mitään huomautettavaa”, eläinlääkäri Kauranen sanoi siihen. ”Vaikka en mä ymmärräkään, miksi tää on pidetty elossa… Silloin.”Jos olisin ollut eläinlääkäri Kaurasen kanssa kahden, ja jos hän olisi sanonut noin vielä viikko sitten, keskustelu olisi lähtenyt ihan eri raiteille.
”Jepp”, olisin sanonut, niin että p-äänne olisi oikein napsahtanut.
”Tää on varmaan Amerikasta tää idea kuolleiden hevosten tekohengittämisestä”, Kauranen olisi sanonut.
”Joo. Eikös ne laittanu jalkaproteesejakin joillekin hevosparoille?” olisin ihmetellyt pöyristyneenä. ”Joka tapauksessa, Miika pakotti mut tänne…”Nyt ei kuitenkaan ollut viikko sitten, emmekä me olleet Kaurasen kanssa kahden. Näin syrjäsilmällä Tainan supistavan suutaan hieman. Pelkästään se ei olisi saanut minua puhumaan sillä tavalla, vaan siihen minut taisi ajaa kaksi asiaa. Ensimmäinen oli unelma Adiemuksesta: ainoasta kilpahevosesta, joka voisi olla vielä tarkoitettu minulle. Toinen oli tarve puolustautua itse. Minut oli pidetty elossa, vaikka olin ollut niin pitkään hyödytön, ja vaikka en selviytynyt vieläkään monesta asiasta yksin.
”Ai että miksikö tää on pidetty elossa?” kysyin hillitysti, mutta korvanlehdet kuumina ja sydän inhottavasti läpättäen.
”Niin.”Nielin kaiken ällötyksen visusti alas ja kurotuin taputtamaan Adiemusta kaulalta. Se käänsi heti päänsä minua kohti ja kallisteli sitä. Rangaksi rapistunut korva värähti odottavasti. Onko nameja, se kyseli. Saako rapsutuksia?
”Olishan se ollu aivan hullua lopettaa hevonen, joka on vähintään Suomen paras ratsu”, sanoin suoraan Kauraselle käsi Adiemuksen poskella.
”Niin, noh, niin, noh.”Se oli ensimmäinen kerta, mutta ei viimeinen, kun puolustin Adiemusta ja uskalsin käyttää äänenpainoja, joita en olisi uskaltanut pelkästään itseni hyväksi käyttää. Silloin tein sen puoliksi itseni takia ja hieman Ritolan Tainankin takia. Sittemmin tuli kuitenkin loputtomasti kertoja, jolloin tein sen Adiemuksen takia.
-
Huolimatta siitä, etten ole viime aikoina kommentoinut mitään enkä kirjoittanutkaan juuri mitään, olen kyllä ahkerasti käynyt lukemassa näitä tekstejä. Että jos on tuntunut siltä, että täällä vain yksin raapustaa, niin se on näköharha, mutta ymmärrettävä sellainen.
En tunne muuta tarinaskeneä enkä niinollen tiedä liittyykö Adiemus johonkin toiseen talliin, kirjoittajaan, ratsastajaan tai muuhun. Ei sillä sinänsä kai väliä ole, vaikka kiinnostaisi kyllä tietää hevosen historiasta vähän tarkemmin. Jotakin tiedonmurusia on riputeltu pitkin tekstejä, niistä pitää koota jotakin. Tallipalo siis, ei paljon muuta tästä nyt vielä saa irti. Mutta kuulostaa kyllä mielenkiintoiselta tapaukselta noin tarinallisesti. Ja muutenkin. Hopiavuoressa on jo jos jonkinlaista hiihtäjää, kavioilla ja ilman, niin kyllä yksi palanutkin hevonen tänne varmasti mahtuu.
Tässä on rivien välissä vähän sitä samaa kuin Sonjan ajatuksissa, kun Aaveeseen törmäsi. Ensimmäinen ajatus on jotakin tyyliin ”ei todellakaan” ja sitten se mieli alkaakin muuttua, vaikka kuinka yrittää pyristellä vastaan. Ja tulihan tässä jo tuo ensimmäinen, muttei viimeinen kerta, kun Oskari puolustaa Adiemusta. Hahaa, kiikissä on, Oskari meinaan!Oikeastaan haluaisin nähdä Adiemuksesta kuvan, mutta toisaalta en sitten haluakaan.
-
-
Lempein hevonen
”Mä en tiedä, millon se on näyttäny viimeksi noin onnelliselta.”
”En kyllä mäkään.”
”Varmaan sillon kun mä juotin sen oikeen kovaa känniin. Eiku ei, sillon se melkein itki kyllä…”
”Ehkä sillon kun se osas laittaa itse suitset Kissille?”
”Niin tai kun Mehukatti tuli?””Hiljaa!” huusin aidan takana päivystäville naisille. Camilla ei siitä hätkähtänyt, eikä Alexkaan tehnyt muuta kuin virnisti ja taputteli taskujaan kunnes kaivoi esiin lytistyneen tupakka-askin. Käänsin nopeasti selkäni kaksikolle ja kasvoni hevosta kohti, etteivät he huomaisi, että minuakin hymyilytti.
Adiemus oli kaikkien aikojen lempein hevonen. Se tervehti yhtä innokkaasti kaikkia muitakin kuin minua, mutta kun se kerjäsi pää vinossa rapsutuksia, se tuntui siitä huolimatta kovin henkilökohtaiselta. Vaikka olin nähnyt sen tekevän samaa ihan kaikille, joka kerta uskoin, että se halusi vain minut.
Toivottavasti hevonen ymmärsi, että minä halusin ennen kaikkea vain sen. Yritin viestittää sen sille silittämällä sen epätasaista, sinne tänne kiristävää naamaa korkealta otsasta ihan muhkuraiseen turpaan saakka. Siitä tuli mieleen se, kun Alex laittoi minut silittämään Noan käärmettä yhden kerran. Olisi luullut, että liero on limainen ja kylmä, ja samaa kuvittelisi Adiemuksen naamastakin. Molemmat olivat kuitenkin lämpöisiä ja jotenkin siloisen pehmoisia.
”Se meinaa pussata sitä!” Alex kuulutti kentän aidan tuolta puolen juuri kun olin ajatellut ihan totta antaa Adiemuksen otsaan suukon.
”Enkä aio! Kun mä rupeen just juoksuttaan kun te meette pois siitä” väitin ja sohaisin umpimähkään käpälälläni naisia kohti.
”Camilla nää on kaikki poikki kato. Heitä yks rööki.”
”Menkää kauemmas polttelemaan siitä.”
”Joo joo joo.”Askelia ei kuulunut, ei ainakaan minun korviini. Adiemus kuitenkin käänsi ainoan korvanraatonsa suoraan minua kohti. En saattanut vielä koskea siihen, mutta taputin sen kaulaa. Nyt pitäisi ihan totta ryhtyä niihin juoksutushommiin.
-
No sieltä se kuva nyt sitten tuli! Eikä ole liian karmiva ilmestys, ainakaan tässä kuvassa. Minulle tulee jotenkin mieleen se Hellon teksti siitä, kun Aave tuli ja Hello luuli, että sillä on jokin sairaus, kun ei ole jouhia juurikaan. Ja oli tietysti valmis hoitamaan Aaveen kuntoon. Tässä olisi nyt Hellolle toinen työmaa, mutta eihän Oskari varmasti anna kenenkään koskea rakkaaseensa.
Niin todella, rakkaaseensa. Mikä tuossa Adiemuksessa nyt on sellaista, että Oskari siihen näin rakastui heti? Lueskelin tuossa noita aiempia tekstejä enkä oikein pääse siihen kiinni. Kun aluksihan Oskari oli ihan vastahankainen, mutta kelkka kääntyi nopeammin kuin ehti sanoa ”Mokoma luuska”. Kun ei se nyt voi oikein pelkästään olla sitäkään, että sai tosi hyvän, joskin kärähtäneen hevosen halvalla.Mutta Adiemus vaikuttaa sympaattiselta kaverilta tämän tekstin perusteella.
-
-
Omaisuus ja mahdollisuus
Adiemus venytti kaulaansa eteenpäin rentoutuessaan rauhallisessa ravissa pitkin ohjin. Varsinaiset harjoitukset olivat ohitse, eikä hevosta olisi vielä väsyttänyt. Minulta olivat kuitenkin voimat loppu. Olin pysähtynyt vain sen verran, että olin saanut pujotettua tuulitakkini maneesin ja pikkuruisen katsomon väliselle aidalle. Olisin paiskannut piponkin perään, mutta se olisi vaatinut kypärän riisumista, ja sen lukon kiinnittämisessä olisi mennyt vaikka kuinka kauan aikaa.
Kun ravin lomassa vilkaisin, takki oli paikallaan, eikä ollut luistanut aitaa pitkin alas. Sen takana katsomossa häämötti isä, joka oli nyt jo ihan hiljaa ja selaili kännykkäänsä penkillä. Olisin halunnut, että joku muu valmentaisi ja auttaisi meitä, mutta en kehdannut pyytää. Adiemus oli tarpeeksi hyvä näyttäytyäkseen toisten ihmisten silmien alla. Minä en ollut.
Ravi oli yhtä tasaista kuin Adiemuksen terveen sydämen jyske silloin, kun kuuntelin sitä. Peilissä näkyi tasapainoinen hevonen, joka oli muutamassa kuukaudessa kasvattanut jo lihaksistoaan hienosti. Hieman vääntyneestä, vääristävästä peilistä ei huomannut, että sillä oli vain yksi korvanpuoliska. Korkeintaan se näytti luimistavan korviaan. Ravaavan hevosen satulassa näkyi kuitenkin vinossa istuva, toispuoleinen tunari, jonka koko naama oli punainen ponnistuksesta. Koetin korjata asiaa, edes sitä toispuoleisuutta painamalla oikeaa kantapäätä alemmas ja yrittämällä kaikin voimin tuntea istuinluuni niin kuin ennen. Onneksi ohitimme peilin, niin etten joutunut katselemaan kamalaa näkyä kauempaa.
Maneesin ovelta kuului matalaa viheltelyä. Ei vihellystä, vaan kokonainen melodia, jonka tunnistin kuuluvanksi johonkin kahdeksankymmentä- tai yhdeksänkymmentäluvun videopeliin, jota pelattiin harmaalla Nintendolla. Siellä täytyi olla Hello. Hänen lisäkseen vain Nelly taisi viheltää noin pitkiä pätkiä täsmälleen nuotilleen, eikä Nelly tuottanut itse taustamusiikkiaan. Hidastin Adiemuksen askeleita istunnallani. Sen korvasta ei nähnyt, oliko se ymmärtänyt, että joku oli tulossa.
”Oisko valmista?” isä kysyi katsomosta.
Periaatteessa ei ollut. Olisin halunnut ravata turhaa ravia ja katsoa, kuinka kauan jaksaisin pysyä satulassa. Mihin minusta olisi vielä? Olisiko minusta johonkin vielä? Olisiko minusta johonkin vielä joskus?
”Joo”, vastasin kuitenkin ja istuin satulaan vielä sen verran tiukemmin, että Adiemus hidasti muutaman seuraavan askeleen aikana käyntiin. ”Terve”, huikkasin vielä maneesiin tulijalle, joka oli kuin olikin Hello Typyn kanssa.
”Talutanko mä teidät tonne suuliin?” isä kysyi ja kurotti katsomosta meitä kohti niin kuin olisi voinut tarttua ohjiin sieltä käsin monen metrin mittaisen käsivartensa ansiosta.
”Kyllä mä talutan ihan itte”, sanoin ja pysäytin Adiemuksen melko keskelle maneesia.
”Mä vaan ajattelin kun sä menit niin kauan, että…”Kun osuin maahan, jalat olivat vähän niin kuin spagettia, vaikka ratsastin jo joka päivä. Pidin satulasta kiinni mahdollisimman huomaamattomasti ja olin oikovinani ohjia. Adiemus ei pannut pahakseen, sillä kun isä ei ollut katsomassa, otin siitä ihan avoimesti tukea käsivarsi sen niskassa. Kun olin varma, että spagettijalat oikeasti kantoivat, silitin vielä oikein kunnolla hevoseni kaulaa niin kuin koiria pörrötetään.
”Kiitos, hyvä poika. Viisas poika”, kehuin ihan hiljaa. Sitten lähdin ohjasta pitäen ja liian hitaasti kävellen johdattamaan ikiomaa hevostani ulos maneesista. Isä seurasi meitä takkini kanssa, ja vaikka en häntä kunnolla nähnytkään, olin varma, että hän tuijotti ja analysoi minun jokaista liikettäni.
”Mä mietin että olisko joku fyssari sulle hyvä”, iskä sanoi kun olimme päässeet maneesista ja Hellon suurten korvien luota.
”Mä en sille enää mee”, vastasin heti ja ajattelin sitä Raimo mitälie, joka ei millään käsittänyt, että minulla oli vielä lihaksia: en vain osannut käyttää niitä.
”Jos menisit jollekin paremmalle fyssarille?”
”Ei ne päästä mua kun sille yhdelle.”
”Yksityiselle.”
”No en mene. Mulla oo sellasia rahoja.”
”Jos mä maksan niin meetkö?”
”En mä halua.”
”Jaa.”Hinkkasin taas Adiemuksen kaulaa. Se tykkäsi siitä. Olisin kovasti halunnut jotain pätevää apua, mutta en millään isän rahoilla. Jos isä maksoi jotain, hän omisti sen: siitä hän oli tarkka. Isä omisti jo Kissin, ja sen takia se oli taas todennäköisesti tiine. Isä omisti myös paitsi Equadorin, myös Noeul Rungrueangin, ja jos isä ostaisi minulle mitä tahansa kalliita palveluita, hän omistaisi jatkossa minut. Sellaisessa tilanteessa saisin heittää hyvästit kilpahaaveilleni Adiemuksen kanssa, vaikka meidän pitikin aloittaa tänä keväänä varovaisesti. Isän ratsastajien hevoset ja aikataulut päätti isä.
”Mä siirrän sulle Mobilepaylla rahaa tästä valmennuksesta”, sanoin hymyillen ennen kuin käänsin selkäni isälle ja ryhdyin urakoimaan Adiemuksen satulavyötä auki.
”Mä oon sanonu monta kertaa ettei sun tarvi omalle isälle–”
”Joo, mutta…”
”Joo.”Adiemus oli minun viimeinen mahdollisuuteni olla oma itseni. Täytyisi tapahtua aivan järkyttävä katastrofi, että vaarantaisin näin upean, näin ainutlaatuisen mahdollisuuden olla vielä kerran kilparatsastaja.
-
Oskari ja Adiemus 1/1 kesäkuun KRJ-cupin tarinaluokassa. Luokan teema oli juhannutaiat.
Juhannustaika
”Ota tästä Oskari”, Hello tarjosi minulle jotain Adiemuksen satulaan. Vaikka kyseessä oli Hello, ja vaikka Hellon tietäen hänen tarjoamansa asia ei voinut olla mitään vesipullon kaltaista ja järkevää, käännyin silti katsomaan. Itsepä olin suostunut siihen, että KRJ-cup olisi osa suurin piirtein koko tallin kesäretkeä.
Hello katsoi minua Adiemuksen juurelta täysin vilpittömänä ja kukkakimppu ojossa. Ne eivät olleet mitään kaupan ruusuja, vaan hän oli nyhtänyt kukat jostain. Ne olivat kukkivia rikkaruohoja kaikki.
”Sä voit antaa ne sitten mulle jos mä vaikka voitan tän cupin”, ehdotin, koska en halunnut pidellä kukkakimppua. Minun ja Adiemuksen suoritukseen oli vielä jonkin verran aikaa, mutta ei niin paljoa, että olisin ehtinyt pesemään kädet uudelleen voikukkien jäljiltä.
”Ei nää oo mitään onnittelukukkia”, Hello informoi ja vei kimppua kauemmas Adiemuksen hamuilevan turvan läheltä.
”Mitäs ne sitten mahtaa olla?”
”Juhannustaikakukkia. Kyllä sä oot kuullu tästä: laita seitsemän kukkaa pyllyn alle ratsastuskilpailuissa, niin voit nähdä–”
”Anna tänne ne rehut”, Alex keskeytti Tetriksen selästä ja kehotti sitä ottamaan pari askelta lähemmäs meitä. ”Mä oon valmis kokeileen jo ihan mitä tahansa.”-
Haha, loistava juhannustaika nyt 😀
-
-
Latasin kuvaa Instagramiin. Se oli liian leveä, ja leikkautui joko liian lähelle Adiemuksen päätä tai sen häntää. Hienoa siitä ei saanut, koska kuvien piti Instassa olla vielä nykyäänkin melko neliskanttisia. Hyvä nyt taas. Olisi pitänyt jättää enemmän tyhjää tilaa reunoille, mutta kun emme me sitä Alexin kanssa silloin kuvatessamme ajatelleet.
Suljin sovelluksen ja avasin kuvan tiedoston kautta. Ei tätä kuvaa viitsisi Instaan laittaa. Adiemus oli niin komea hevonen, että mitä siitä vähänkään huonoja kuvia julkaisemaan. Siitä voisi ottaa uusia, ja jokainen olisi upea, koska Adiemus oli niin hieno. Eetukaan ei saisi sitä näyttämään rumalta tai tyhmältä, vaikka oli mestari julkaisemaan ihan hirveän epäedustavia hevoskuvia. Vau, Adiemus… Minun kilpahevoseni…
Line: VRL-13369Zoomasin lähemmäs. Niin joo. Ei sillä oikein ollut korviakaan päässä. Eikä montaa harjajouhtakaan. Loputkin olin ajanut pois, ettei se näyttäisi niin sairaalta. Voisikohan siitä sittenkään laittaa ikinä kuvia Instaan? Täälläpäin joka ainoa hevosihminen tietäisi sanomattakin, mitä sille oli tapahtunut, kun kuulisi sen nimen, mutta ei varmaan ympäri Suomen tiedettäisikään. Minun Instaani seurattiin ympäri Suomen, ja kaikki olivat hevosihmisiä, vähintään heppahulluja tyttöjä. Jos laittaisin Adiemuksen kuvan, tulisiko siitä juttua, että olin tehnyt sille jotain pahaa?
Painoin napista puhelimen kiinni. Vaikka yritin muistaa, miltä tuntui nähdä Adiemus ensimmäisen kerran, en pystynyt. Oli ollut pimeää, kun olimme menneet katsomaan sitä. Ehkä se oli ollut ruma tai inhottava. Ehkä en ollut osannut itsekään katsoa sitä niin kuin sitä kuului katsoa. Sillähän oli iloiset, hauskat silmät, ja oikeastaan sen naaman arvetkin olivat aika hauskoja, koska ne kiristivät sen suupielet hymyyn. Mieluummin olisin ottanut sen terveenä, ettei se olisi koskaan joutunut kokemaan mitä koki. Se ei kuitenkaan ollut vaihtoehto, joten ei sen naamassa ollut mitään valittamista. Aivan niin kuin olisin kuitenkin joskus luullut, että se on ruma… Mutta vaikka sen iho oli ryppyinen ja kiiltävä, se oli sileä ja pehmoinen ja aina tosi lämmin. Se oikein moiskahti, jos sille antoi suukon nenään tai otsaan, ja sitten se nyökytteli päätään.
Söpö se oli, ja komea kuin mikä, niin pyöreäpyllyinen ja suorajalkainenkin. Nousin ja venyttelin. Jos saisin sidottua tänään itse lenkkarinnauhat, menisin saman tien ottamaan siitä uuden kuvan. Tai vaikka en tänään onnistuisikaan, laittaisin sitten vaikka kumpparit ja menisin. Kyllä minulla piti olla Instassa kuvia omasta hevosestani.
-
Muistakaa , että mulla (ja oikeastakaan Oskarillakaan, kun se rauhoittuu) ei ole mitään Rasmus-hahmoa vastaan. 😀
Ratsastustiimi Heglund ja Kumppanit
Pikku Cupin tuotos: Oskari Susi ja AdiemusMitä minä mistään Pikku Cupista! Sen nimikin oli kieliopillisesti väärin kirjoitettu, ja se oli ihan tyhmä muutenkin, ja sen pitäisi olla muutenkin Paska-Cup. Sitä paitsi en meinannut millään saada suitsia Adiemukselle TAASKAAN ja kaikki muukin oli typerää.
Tietenkin olin ajatellut, että pääsisin Adiemuksella siinä Pikku Cupissa Alexin joukkueeseen. Miksi en olisi päässyt? Se oli kuitenkin muka täynnä. Siinä olivat Sonja ja Harri ja kaiken päälle RASMUS, joka ratsastaa aina Paahtiksen vasemmalla kyljellä! Tietenkin Alex halusi Sonjan joukkueeseen, koska Sonja on viimeaikoina pärjännyt Alexin kanssa parhaiten, ja heillä on muutenkin puhuttavaa, kun he tekevät kaikkia tyttöjen juttujakin nykyään yhdessä. Niin kuin ajelevat ihan järkyttävän suurilla moottoripyörillään ja katselevat jotain, en tiedä, rengaspaineita kai. Harri on tietenkin joukkueessa, koska Sonjakin on. Kysymys kuuluukin: minkä takia siellä on joku Heglundin Rasmus? Minkä takia en minä? Tai edes Janna? Tai no, se oli selvää, miksi ei Janna: kun ihminen synnyttää lapsen, hänhän muuttuu moneksi vuodeksi pelkäksi äidiksi, jolla ei ole muuta kuin jälkeläisensä. Se nyt on nähty monet kerrat. Eipä ole Nellykään ollut kilpailussa sitten nuorenherran syntymän…
…mutta joka tapauksessa! Adiemuksen leukahihna ei kerta kaikkiaan mennyt lukkoonsa. Se ei ollut hevosen syy. Ratsuni nimittäin seisoi paikallaan kuin hevospatsas ja odotti, että koska minä idiootti saan yhden soljen kiinni. Hermostuminen pahensi aina tilaani, ja koko ajan suututti enemmän. Kaiken järjen mukaan oli siis turha jatkaa yrittämistä. Silti vielä vähän jatkoin, kun en halunnut luovuttaakaan. Hevosellahan oli jo satula. Sitten luisutin suitset lopulta uudelleen pois korvien ylitse. Hämmentynyt Adiemus nosti päänsä ylös. VOI TOSI HYVÄ NYT TAAS.
Olisin voinut huhuilla Camillalle. Hän oli työvuorossa. En kuitenkaan halunnut. Olin paasannut tämän surkimuscupin joukkuejaosta koko edellisen illan hänelle, ja aamulla hänen oli pitänyt tehdä minulle leipä, kun en ollut saanut pidettyä voiveitsestä kiinni. Kohta pyytäisin Camillaa pyyhkimään varmaan pyllynikin, jos ruinaisin apua taas tähänkin.
Adiemus-raukka ei oikein tiennyt, miten olla. En tiennyt minäkään. Kuka nyt haki hevosensa tarhasta, puetti sen melkein valmiiksi ratsastamista varten, riisui sitten kaikken pois ja vei hevosen takaisin tarhaan? Rapsutin ratsunreppanan ainoaa korvantynkää ja silitin sen omituisen tuntuista otsaa. Voi pientä. Oma olokin oli heti vähän parempi, kun havahtui ensimmäisen kerran siihen, että tässä tosiaan oli muitakin paikalla kuin minä. Adiemus oli herran tähden hevonen, ja tosi kultainen hevonen vieläpä. Mitä minä Alexin joukkueeseen kuulumattomuuttani hermosin niin monta päivää, kun Adiemus suostui olemaan samassa joukkueessa? Ensimmäiset kilpailutkin olivat jo menneet hienosti, ja kotona meni vielä paljon paremmin.
Adiemus tiesi, että taas sai liikkua, kun sen ei tarvinnut auttaa enää minua suitsimisessa olemalla kuin hevospatsas. Sen naamaa kutitti ja se hinkkasi sitä käsivarteeni. Annoin sen puskea, mutta lopulta oli työnnettävä sen pää kauemmas, kun se alkoi käyttää enemmän voimaa. Silitin sen kaulaa vielä, ettei se ajattelisi, etten halunnut olla sen lähellä. Sen alahuuli oli rento.
Okei. Minja oli hyvä ratsastamaan Liljalla, ja kilpailikin taas. Hänellä ei ollut myöskään mitään Harreja tai Heglundeja tai muita poikaystäviä rasitteena. Eetukin… Noh. Hän ei kilpaillut paljoa ja odotti Power Jumppia sekä niin kuin tuomiopäivää että niin kuin reissua Disney Worldiin. Eira kilpaili paljon Biffellä. Siitä minä kokoaisin toisen joukkueen. Sitten istuisin joka hetken joko Adiemuksen satulassa ratsastamassa, kentän laidalla muita valmentamassa ja pöydän ääressä treenisuunnitelmia hiomassa, mutta vaikka se olisi viimeinen tekoni, huolehtisin, että meidän joukkueemme voittaisi Alexin joukkueen. Oppisipa seuraavaksi kysymään minua ennen Rasmusta.
Hyvä nyt taas, Oskari… Siitä vähäpätöisestä Pikku Cupista tuli juuri vuoden tärkein kilpailu…
-
Ai että!
Hymyylin varmaa ihan tyhymän näköösenä tätä lukiessani, mutta tää oli kyllä omalla tavallaan hauska pätkä ja onhan se nyt ihan ymmärrettävää että toinen aiheuttaa harmistusta ja on kuin punainen vaate kun Eihän Se Ole Edes Oikea Ratsastaja.
Täytyy kyllä katsoa joskos tästä saisi kirjoitettua jotain itsekin koska tää kuullostaa kyl sen verran hauskalta sopalta hämmennettäväksi.
-
Ei ole Minjan kirjoittaja ainoa, jota tuppasi vähän hymyilyttämään tämä Oskari, joka ei päässyt Alexin kanssa samaan joukkueeseen. Ja varsinkin nuo tyttöjen jutut ja moottoripyörät. Ai että!
-
-
Petturijoukkue ja Minjan joukkue
Pikku Cupin tuotos: Oskari Susi ja Adiemus”Minja…” aloitin tallin käytävällä, jossa hän seisoi Liljan kanssa.
Minulla oli Adiemus mukanani hikisenä ja varusteet yllään, koska suulissa oli Pikku Cupin häviäjäjoukkuelaisia, eli Alex ja hänen rakas Heglundinsa. Oli laitettava Adiemus karsinan puolelle ennen juttelemista, ettei se menisi liiaksi sekaisin onnesta. Se oli, raukka, tainnut vähän ihastua Liljaan, kun niin puuskutti ja pärskytteli.
”Mm”, Minja äännähti sen merkiksi, että sain häiritä, vaikka hän tutki samaan aikaan jotain Liljan etujalasta.
Adiemus painautui karsinansa kaltereita vasten, mutta kyllä se hetken kestäisi. Ovi oli laitettava kuitenkin kokonaan kiinni, koska muuten se antaisi periksi käytävälle päin ja seksihulluksi muuttunut orini saisi nostettua sen rullat kouruistaan ja koko oven pitkin lattiaa. Taputin muutamalla sormella kalterien raosta Adiemuksen nenää ja palasin käytävällä Minjan kohtaan.
”Kuule mä ajattelin, että haluaisitko sä lähteä sinne Pikku Cuppii, johon noi ääl… Muutkin on ilmeisesti menossa?”
Minja vilkaisi minua vähän liian nopeasti ihan niin kuin hänellä oli tapana. Sitten hän vilkaisi Adiemusta samalla tavalla ja katsoi taas kiireesti ja kiinteästi Liljan polven yläpuolelle, jossa oli jokin olematon jälki. Se oli kai taas konhottanut jotain haan portilla.
”Kyllä mä oon menossa…” Minja sanoi, eikä hänen tarvinnut sanoa muuta.
”Sulla on jo joukkue”, totesin, enkä kysynyt.
”Joo… Eira sai Heliltä luvan mennä Inkalla ja se ja Santtu kysyi mua…”
”Ja siinä on vielä neljäskin jäsen.”
”Heli…”Kiva. Tosi kiva ja tosi hienoa. Tosi upeaa. Aivan mahtavaa. Heglund vei ainoat oikeasti oikeat ratsastajat, eli Sonjan ja Alexin omaan joukkueeseensa. Minja ja Eira olivat tiimiytyneet Santun ja Helin kanssa, joita en ollut tullut edes ajatelleeksi, kun kumpikaan ei ollut kilpaillut aikoihin. Joo ei, katsokaas, kun nyt hekin kaksi halusivat kilpailla, ettei Oskari vain pääse tiimiin, tosi kiva.
”Kuule…”, Minja sanoi Liljan polvelle ja punastui.
”Joo ei siinä mitään”, valehtelin ja yritin oikein hienosti hymyillä.
”Mä pyysin Alexia ja se sanoi että sillä on jo tiimi. Mä luulin että sä oot samassa joukkueessa?”
”No en ole.”
”Mä olisin pyytäny sua jos mä olisin tienny…”
”Joo.”
”Oikeasti.”
”Joo kyllä mä uskon.”Uskoinkin. Minja oli niin kiltti. Ei yhtään sellainen kiroava ja sylkevä kuin joku Alex, joka meni eri tiimiin pelkästään piruuttaan.
Olisi pitänyt taputtaa Liljaa kohteliaisuudesta, mutta ei huvittanut. Sen sijaan palasin synkkänä takaisin Adiemuksen luo. Voi poika. Näyttää siltä, että me emme kuitenkaan mene Pikku Cuppiin näyttämään Alexin joukkueelle, kenen tiimi on parempi. Liu’utin oven auki, ja sain painaa samalla vastaan, ettei Adiemus nostanut sitä irti. Sitten tartuin sen ohjiin ja käänsin sen tiukassa komennossa suoraksi karsinaansa. Saisi se Liljalle pörhistellä, mutta sen täytyisi olla paikoillaan sen lyhyen hetken, kun ottaisin satulan ja suitset siltä pois.
”Hei Oskari”, Minja vielä kutsui.
”Joo”, vastasin ja näpersin puuskutteleva Adiemuksen leukahihnan kovalla vaivalla auki.
”Olisin mä oikeesti halunnu olla sun joukkueessa.”
”Joo ei se mitää. Seuraavalla kerralla sitten.”
”Ja voitaisiinhan me… Yhdessä harjoitella siihen? Jos sä tuut ilman joukkuetta? Jos se ei oo ihan huono idea… Tai siis ei oo pakko.”
”Hä?”
”Ei mitään.”
”Haluaksä ratsastaa mun kanssa?” kokosin Minjan hajanaisen kysymyksen.
”Ei oo pakko”, Minja mumisi. ”Mä vaan ajattelin.”
”Eiku voidaan me. Meinaaksä niinku nyt että mä tuun Kissin kans vai?”
”No jos sä ehdit. Mutta ei oo pakko.”Jaajaa. Hopiavuoren hevostallilta oli lähdössä kaksi joukkuetta Pikku Cuppiin: Minjan joukkue ja Petturijoukkue. Minä en kuulunut kumpaankaan. Ilman joukkuetta en kyllä osallistuisi yhtään millään hevosella. Olisi vähän noloa mennä kilpailuihin oikein kuuluttamaan kaikille, että minulla ei ollut yhtäkään kaveria. Ratsastamaan voisin kyllä silti mennä uudestaan ja viilailla Minjan ja Liljan asioita samalla Pikku Cuppia varten, koska Minja ei ollut mikään Heglundia rakastava kakkavarvas niin kuin eräät.
-
Voi että! Oskari on nyt oikeasti tosi käärmeissään! Tämä on oikeasti tosi huvittavaa lukea.
-
-
Välillä iloisempiin tunnelmiin Guldholm Summer Festivaleille
Alku
Yy, kaa, koo, nee, vaihtoyy, kaa koo nee, vaihtoyy —
Adiemuksen ensimmäinen koululuokka oli mennyt hienosti, mutta kun loppu lähestyi, keskittyminen pyrki kaikin tavoin herpaantumaan. Laskin askeleita räpäyttämättä silmiänikään, vaikka ne kuivuivat ja vaikka niihin lensi koko ajan hiekkaa. Mitään en enää nähnyt, paitsi vähän Adiemuksen karvatonta niskaa, mutta silti laskin. Yy kaa koo nee, vaihto, kokoa, kokoa, hyvä, hyvä, pidä tempo, käännä, tarkasti, suoraan, käynti! Yy… Kaa… Koo… Ravia!
Ja kun ravi alkoi, tiesin, että nyt se oli tehty. Hymyilin niin kuin hullu, kun pysähdyimme tervehtimään tuomaria. Alex oli juuri ehtinyt hikisenä Eiran ja Santun viereen Kultasaaren kentän katsomoalueelle ja huiskutti. Vaikka en olisi saanutkaan, vilkutin takaisin.
Adiemuksen saamat taputukset olivat tietenkin sen verran pienet, ettei niitä miksikään suosionosoituksiksi voinut sanoa. Ne olivat kuitenkin sen ensimmäiset. Arvostin sitä, miten oma väki, erityisesti Alex, tuuletti ja pomppi niin kuin rock-konsertissa. Emme olleet kivunneet lähellekään kärkeä, mutta radassa ei ollut ollut mitään vikaa.
Onnettomuudestani oli jo aikaa. Muistin, kuka olin, ja muistin, mitä Ukolle kävi. Tiesin, kuka on Kissi ja ymmärsin, että minulla oli taas, viimeinkin, oma hevonen, jonka nimi oli Adiemus. En tuntenut itseäni vielä kilparatsastajaksi, mutta kun kävelimme Adiemuksen kanssa pois radalta, tiesin varmasti, että joskus voisin vielä tuntea. Ei ollut liian myöhäistä: Adiemuksen tarinahan oli vasta alussa.
-
Amanda Ruusun valmennus
”Ookoo, Oskari. Taas lähtee menemään vinoon. Varo sitä sun oikeaa pohjetta.”
Hampaat tiukasti yhdessä ja oikea pohje melkein irti hevosesta yritin jälleen kerran ratsastaa suoraan Amanda Ruusua kohti keskihalkaisijalla. Tuntui kuin olisin istunut hevosen oikealla kyljellä ja kasvattanut selkärankaani skolioosimutkaa. Hevosen selässä istumisen ei kuulunut tuntua siltä. Eikä varsinkaan ratsastamisen. Adiemuskin varmasti lähti vasemmalle idioottimaisen asentoni vuoksi, ei oikean pohkeeni vuoksi.
”Hyvin korjattu. Pidä just noin. Hei, mä näen sun ilmeen. Oot sä suorassa siellä. Sä oot vaan ollut hyvän aikaa vinossa siellä. Niska suoraksi.”
Vaihdoin suuntaa joka kerta keskellä Hopiavuoren maneesin puolen lyhyen sivun aitaan nojailevan Ruusun edessä niin kuin olisin mennyt lihavaa kahdeksikkoa. Se oli naurettavan helppo homma, tai ainakin sen olisi pitänyt olla. Adiemus oli kuitenkin suurin piirtein yhtä suora kuin banaani. Tämä oli paitsi typerää, myös tarpeetonta, ja lisäksi vähintään minulla, mutta varmaan Adiemuksellakin olisi kohta selkä tosi kipeä.
”Kädet.”
Sehän siinä mättäsikin. Kädet, tai siis se, että ne olivat tyhjät. Irrotin taas nyrkkini toisistaan. Ohjat roikkuivat Adiemuksen kaulalla. Amanda Rusu oli käräyttänyt minut heti siitä, että tapasin nykyään puristaa käsiä yhteen ratsastaessani. Jos en tehnyt sitä, puristin pientä pätkää ohjanperistä peukaloilla ja etusormilla ja vedin käsillä koko ajan ulospäin. Käsitin itsekin, että jos tein niin, ohjasavut eivät olleet tarpeeksi hienovaraisia. Amanda Ruusu ei kuitenkaan käsittänyt, että jos en tehnyt niin, vasen käsi valui koko ajan yhä alemmas.
”Sitte vasemmalle tästä. Varo sen ulkopohkeen kanssa. Vieläkin kevyemmin!”
Koko Ruusun filosofia minun suhteeni raivostutti. Se oli niin nurinkurista. Minun järkeni sanoi, että koska vasen puoleni oli kummallinen, minun piti pakotaa hermoradat tai jotkut kasvamaan kuntoon siellä jossain ja treenata vasenta puolta voimakkaammaksi. Ruusun epäloogisissa ajatuksissa minun olisi pitänyt vain hyväksyä se, että vasen puoli olisi aina surkeampi ja kompensoida keventämällä oikean puolen apuja. Adiemus oppisi lopulta sellaiseenkin ratsastukseen, se oli selvää, mutta koko idea kuulosti idioottimaiselta ja vaivalloiselta. Sitä paitsi en halunnut luovuttaa ja teeskennellä vammaista. En ollut vammainen. Ruusun kuuluisin valmennettava, Eerik Granlund, oli vammainen. Minä olin loukkaantunut ja toipuva. En vammainen.
”Lähtee kiertymään taas sisäänpäin! Nyt sä näet sen niin selkeästi kun sä et voi auttaa ohjilla. Sun oikea jalka on edempänä kun vasen.”
No niin, kiva! Nousin pieneksi hetkeksi jalustimelle tunteakseni, missä pohkeeni oikeasti olivat. Kun teki niin, jalat ikään kuin luiskahtivat oikeisiin kohtiin. Istuin takaisin satulaan ja Adiemus oli suora. Sitten sen pää lähti taas hakemaan vasemmalle. Yritin irrottaa oikean pohkeen sen kyljestä ennen kuin Ruusu huutaisi taas, että kevyemmin sillä oikealla pohkeella. Selässä säti.
”Joo joo, ja siitä taas kääntyy tänne. Nyt muista taas antaa sen mennä vielä eteenpäin. Se sisäjalka ei jaksa pitää sitä, jos sä lähdet kääntämään liian ajoissa.”
Voi räkä. Adiemus kääntyi täsmälleen keskeltä. Se ehti kääntyä vähän liikaa, mutta ohjasin sen rumasti mutkitellen takaisin keskelle. Sitten taas mentiin suoraan Ruusua kohti tasaista tylsää käyntiä. Amanda Ruusun mielestä käynti oli paras askellaji harjoitella uudenlaisia apuja. Minun mielestäni se oli surkein, koska kaikki virheet näkyivät saman tien, ja olihan Adiemus vähän väliä vino tai yhteistyömme epätäsmällistä. Tai molempia samaan aikaan. Sitä paitsi olihan se nyt varmaan vähän outoa, jos joku sattuisi katsomaan Hopiavuoren kentälle! Joo, siellä se Susi meni, oikein valmennuksessa, ja poltti kunnon kimpun rahaa mennäkseen pelkkää käyntiä. Hienoa, Oskari…
”Nyt lähtee se käsi laskemaan. Joo joo, pohje enemmän irti siitä. Menee suoraan. Pidä noin. Tästä oikealle, ja nyt ajoissa lähdet kääntämään kun sä meet tolla jalalla!”
Mistä vetoa, että kohta minulla olisi täysin toispuoleinen hevonen! Adiemus oppisi viikossa siihen, että istuisin sen kyljellä antamassa heikkoja apuja kuin kuumetautinen, ja siinä sitä oltaisiin. Ikuisesti vammaisena, kun hevonen vielä toimisi mahdollistajana. Siinä vaiheessa olisi turha opetella ratsastamaankaan enää oikeiden ihmisten tapaan, kun Adiemus pitäisi hämmentää kouluttamalla se taas takaisin normaalin ihmisen hevoseksi…
”Mä näen että sua ärsyttää, mutta silti. Ajoissa nyt siellä kulmassa. Kädet.”
Kai sellaisesta olisi pitänyt kokea onnistumisen tunteita, kun todella sai hevosensa menemään nätisti kulmiin ja kääntymään silloin kuin piti eikä vähän sinnepäin. Oli vain raskasta opetella samaa kuin ratsastuskoulun pikkuoppilaat. Vielä raskaammaksi sen teki se, että koko homma tuntui luovuttamiselta, eikä pieniltä onnistumisilta. Adiemuksen vasemmalla kyljellä ratsastetulta luovuttamiselta.
”Näin päin menee aina paremmin. Älä silti lopeta ratsastamista. Taas vaipuu käsi. Valmistaudu jo. Käännä ajoissa.”
Hampaat narisivat, mutta purin niitä vielä lujempaa yhteen. Ookoo, Adiemus, aloitetaan kääntyminen… Ja sitten… Ollaan… Keskellä. Ja nyt mennään suoraan. Pohje irti hevosesta, juujuu, ihan niin kuin jokin esteratsastaja tai muuten vain aloitteleva hevosihminen, tosi hienoa. Ehei, ei tässä mitään kokovartalokontaktia hevoseen tarvita, kun eihän se ole kuin kouluratsastuksen tärkein perusperiaate… Juujuu. Pohje irti vain, ja hipsutusta apujen asemasta.
”Nyt menee suoraan! Nyt samalla lailla koko matka, tänne näin! Jes! Vielä vielä. Siihen on hyvä lopettaa! Tulihan niitä ihan oikeasti suoria linjoja sieltä jo monta.”
Ratsastin vähän kauemmas Amanda Ruususta ennen kuin pysäytin Adiemuksen. Heilautin jalan saman tien sen takapuolen ylitse ja laskeuduin kentälle. Eipä se jäähdyttelyä tarvinnut, kun oli kävellyt koko ajan. Minä olisin tarvinnut. Oli ihan turha valmennus. Kaikkein ärsyttävintä oli, että Amanda Ruusun typerät ajatukset voisivat toimiakin. Ainakin ne olivat jotain sellaista, mitä minulle ei ollut tullut mieleenkään kokeilla itse. Pitäisi vain saada istuttua hevosen selässä keskellä ja tasapainossa.
Ruusu tuli vielä taputtamaan Adiemusta ja muistuttelemaan minulle niin kuin kakaralle, että yksi valmennus ei korjannut mitään. Uutta systeemiä pitäisi muistaa pitää yllä itsekin koko ajan, ja lisäksi jos halusin, minun pitäisi vähän mietittyäni soittaa Ruusulle mahdollisesta jatkosta hänen ohjauksessaan. Nyökyttelin ja kiitin, koska niin kuuluu tehdä. Hyvä, Oskari. Istu. Anna tassu.
Saattelin Ruusun Adiemuksen kanssa hänen autolleen. Hän vilkutti vielä sen ikkunastakin tosi pirteänä ja iloisena. Toivoin, ettei hymyni näyttänyt niin pahasti irvistykseltä kuin se tuntui ja vilkutin takaisin. Hän odotti, että pääsin hevosineni kauemmas ennen kuin käynnisti autonsa. En voinut paeta suuliin masentumaan ennen kuin hän olisi ajanut kokonaan näkymättömiin pihasta.
Kiva, Adiemus. Tässä sitä oltiin, ja selkä oli kipeä.
-
Paska-aivo
Tää olis tullu tän jälkeen heti mutta tää muhi korjattavissa teksteissä niin kauan että kaikkea ehti tapahtua…Oli supertympeää purkaa varusteet Adiemuksen yltä ratsastamatta metriäkään. Ihan nopeasti olisin tehnyt kunnon tehotreenit kesken työpäivän, ja sitten illalla olisin voinut olla vaikka tunnin pidempään. Ei ollut mitään kovin tärkeää hommaakaan. Ruokien tekemiseenkin oli aikaa, ja sitä paitsi Camillakin oli töissä, joten hän ei antaisi minun sattua rehuihin kuitenkaan. Tavallisesti olisin saanut ratsastaakin töiden lomassa, mutta Eetulla oli hermo kireällä.
Suulin toisessa päässä Alex riipi satulaa Tetriksen selästä. Hän oli siinä hommassa nopeampi kuin minä, vaikka suurin piirtein joutui hypätä saadakseen satulasta kunnon otteen. Mitäs oli persjalkainen.
”Se oli kyl ihan puhdas laukanvaihto”, kommentoin.
”Mitä sä nyt sössötät?” Alex kivahti.
”No sanoin vaan että-”
”Ite oot paska-aivo.”
”Voi jeesus.”
”Siellä olis tallissakin tilaa, niin että ei tarvi välttämättä tulla siihen nimittelemään viattomia ihmisiä.”
”Nimittelemään!”
”Niin, paska-aivoksi!”
”Mä sanoin että oli puhdas laukanvaihto!”
”Ai sanoit vai? Mä kuulin paska-aivo.”Pitkäpinnainen Adiemuskin kuopi lattiaa ja pärskähteli. Uskottelin itselleni, että se johtui Alexista eikä siitä, ettei se olisi halunnut olla kiinni Tetriksen lähellä. Tai ainakin suurimmaksi osaksi Alexista. Tai puoliksi Alexista, puoliksi minusta. Tai no. Minua se kyllä taisi pelätä, ja Tetristä.
”Ei sun tarvi ratsastamatta silti olla”, huomautin Alexille.
”Eksä kuullu et herra isoherra oli tosissaan äsken?”
”Se kielsi sua olemasta kentällä, ei ratsastamasta.”
”No mä kuule veikkaan et se koskee maneesiakin.”
”Oot sä kans. Mee tohon pihaton tielle tekeen niitä laukanvaihtoja. Kukaan ei oo kieltäny.”Alex piti ihmeellistä tuhinaa ja marmatti jotain puoliääneen, mutta ryhtyi satuloimaan Tetristä saman tien uudelleen. Minä puolestani riisuin Adiemukselta suitset ja vaihdoin tilalle riimun. Vaikka minulla oli pienempi homma, Adiemus oli samaan aikaan valmiina kuin Tetris. Lähdin kävelemään tarhalle mahdollisimman hitaasti, että Alex olisi päässyt pikakävelemään Tetriksellä ohitse, mutta hän jäi siihen kummittelemaan. Pyöräytin silmiäni itsekseni ja talsin kiltisti samaa matkaa. Adiemusta ei haitannut olla Tetriksen vierellä nyt kun se ei ollut seinässä kiinni.
”Sä oot kyllä aika leuhka jätkä”, Alex sanoi.
”Enhän.”
”Eikö sua yhtään huoleta että mä ja Tetris voitetaan sut ja toi siellä Pikku Cupissa?”
”Mitä sä nyt taas meinaat?”
”Jos mä olisin sä, mä en olis sanonu että mee treenaamaan maastoon. Kai sun täytyy olla aika voitonvarma.”Nauroin mielestäni pilkallisesti. Just joo, voitonvarma. Sen kun näkisi. Välillä tuli ihan huikeita onnistumisia, mutta ne olivat kovin satunnaisia. Adiemuksen kanssa meni kotona aika hienosti, mutta jos ympärillä oli edes pari ylimääräistä muuttujaa, käsissä alkoi tuntua siltä kuin ratsastaisi kolmenkymmenen asteen pakkasessa ilman hanskoja. Pakkohan se oli kisakokemusta hankkia kaiken maailman Pikku Cupeista. Se olo piti saada pois käsistä, eikä se lähtenyt kuin kisaamalla. Isoihin kilpailuihin oli kuitenkin aika paljon kalliimpaa mennä häviämään. Ei ollut mitään asiaa Dressage Masterseihin Suden Oskarilla tänäkään vuonna, ehei.
”Kyllä mä luotan että Heli ja ne voittaa teidät, niin ettei mun ja Adiemuksen tarvi. Ootsä sattunu huomaamaan mun vaikka viimeisen vuoden kisatuloksia?”
”Sekö sua nyt vaan jurppii tässä!”
”No ei! Kun se ettei mulla oo kavereita.”
”Onhan sulla, vajakki. Usko jo, sä et oo tiimissä koska koko maailma kuvitteli että herra Susi on liian hieno Pikku Cuppiin. Saatanan snobi. Ja tietenkin siks että sä oot perseestä ja raivoat ja kitiset. Nyt mä sanoisin että sä voisit sovinnon elkeenä tulla kattomaan tonne kun mä meen niitä laukanvaihtoja.”
”Enkä. Eira tappaa mut jos mä rupeen auttaan teidän tiimiä. Enkä mä muutenkaan halua kattoa sun naamaa.”
”Kuule Eira ei oo niin lapsellinen kun sä.”
”Eirako ei oo lapsellinen!”
”En mä niin sanonu. Se on todella lapsellinen. Sä vaan oot sata kertaa lapsellisempi.”
”Kiva. En mä silti aio sun kanssa mitään sovintoa tehdä.”
”Jaaha, selvä sitte. Voisiksä kuitenkin armollisesti leppyä ennen ensviikon torstaita?”
”Mikä sillon on?”
”Mun synttärit senki oranki.”Alex oli huiskaisevinaan hiuksiaan mennessään, vaikka kypärän alta ei roikkunut karvaakaan. Kaarsin perässä mahdollisimman hitaasti Adiemuksen tarhaa kohti. Pikku Cupissa vielä kulkisin häviämässä, mutta eiköhän se ollut sitten siinä. Komia Dressagen ehtisi vielä perumaan, ja sen jälkeen ei ollutkaan enää mitään luvassa. Olin ottanut jo valmiiksi hyvän selfien itsestäni ja Adiemuksesta. Se oli vielä aika kesäinen. Ei menisi enää kauaa, että olisi aika ladata se hevosinstaani ja kertoa virallisesti, että tämä oli tässä. Kiittää kaikkia, erityisesti vanhoja sponsoreita. Luopuminen olisi hankalaa, mutta ainahan se oli. Joskus sekin oli kova paikka, kun hyvästeli peruskoulun luokkansa viimeisen kerran, ja toisella kerralla yhtä surullista oli jättää jalkapallojoukkueensa. Oma lapsuudenkoti, äiti, tyttöystävät, ystävät, Ukko ja muut hevoset: kaikki oli aina väliaikaista, mutta menettäminen sattui ja suututti loppujen lopuksi vain vähän aikaa. Sitä paitsi ei Adiemus ollut minua jättämässä, eikä varmaan Kissikään, vaan kyse oli kuitenkin vain urheilijastatuksesta.
”Mä en sitten kattele että säkin heität mut tiimistä ja rupeat jonkun toisen ratsuksi”, varoitin Adiemusta ja päästin sen irti. ”Että älä vaan rupea flirttailemaan millekään Eiralle. Se on sun kimpussa sillä sekunnilla kun mä laitan sen päivityksen Instaan.”
-
Dressaasimasterit
En ole tainnut eläessäni rukoilla korkeampia voimia, ja ainakaan en ole ikinä ajatellutkaan kiittäväni niitä. Lakeuren Dressaasin jälkeen kuitenkin käänsin katseeni kohti taivasta heti kun kaikki oli tehty. Siellä monen uskonnon jumalat tapasivat asua, ja siellä asusti tämän maan yleisimmän uskon Jumala. Se oli kai jumalista se, jolle lähetin kiitokseni.
Kiitos siitä, että minä en nolannut itseäni ja Adiemusta. Näkisin pian Amanda Ruusun meistä ottaman videon, mutta olin aivan varma, että näytimme siinä kouluratsukolta.
Kiitos vielä enemmän siitä, miten tunsin ja tunnen Adiemuksen liikkuvan polvieni välissä. Se oli ollut upea, mutta ennen kaikkea tarkoitan sitä, että olin koko ajan jaksanut hallita molempia jalkojani ylhäältä alas Amanda Ruusun haluamalla, ihan uudella tavalla.
Vaikka tämä jäisi viimeiseksi kerraksi, kiitos siitä, että olimme vielä kiinni ruusukkeessa, vaikka suurin osa ratsukoista oli suorittanut jo ennen meitä. Tarvitsin tätä.
Kun katsoin taas sinne, minne kuljimme, näin sen, mitä oli jäljellä Adiemuksen harjasta ja korvista. En enää muistanut olla huolissani ja pelätä, mitä kaikki ajattelivat siitä, ettei se ollut enää kaunis. En oikeastaan muistanut edes ajatella sitä, sillä niin monta kertaa, niin monta tuntia olin katsonut sen korvia ja naamaa. Se oli minun omani, ja se oli parempi hevonen kuin ansaitsin tai mihin minulla oli varaa.
Adiemuksen korvien takana oli yleisö, joka ei ollut suuri mihinkään Dressage Masterseihin verrattuna, mutta joka oli valtava Pikku Cuppiin verrattuna. Siellä hyppi ilmaan lapsi heti kun katsoin sinne. Ei kun se oli Alex, ja joku leveäharteinen mies katsoi häntä paheksuvasti. Alex oli kiiruhtanut katsomaan ja päättänyt, että tämän päivän kaikki oli niin kuin ennen. Hymyilin niin kuin Dressage Mastersit voittanut kouluratsastaja. Hetken päästä huomasin Amanda Ruusunkin. Kiitos Alexista ja Amanda Ruususta.
-
Oli kiva katsella kun Oskari ratsasti Adiemuksella. Siis yleensä. Tätä nykyä se ohjasi sitä niin kepeän näköisesti, että jos joku olisi väittänyt niiden olevan oikein oikea kovan tason kouluratsukko, olisin uskonut. Kukaan asiantuntija kuulemma ei olisi, mutta tällaiselle Tetriksen kanssa enintään vaativaa A:ta konhottavalle koko touhu meni läpi tuosta vain. Adiemus oli aina niin iloisen ja työteliään oloinen, ja Oskari rauhallisen neutraali, vaikka se varmaan pyörittikin samalla päässään kaikkia virheitä, jotka se itse näki. Ainakin se jaksoi aina puhua niistä.
Tänään niiden menosta oli kuitenkin rauha kaukana. Näki kauas, että Oskarilla on vaikeuksia ainakin käsiensä kanssa. Ne puristivat ohjia niin tiukasti, että sen näki hansikkaankin läpi, tai ainakin toinen puristi, se viallinen. Se liikkui nykäyksittäin niin kuin humanoidirobotti Sophian kädet. Adiemus puolestaan ravasi vastahakoisesti ja nikotellen niin kuin Oskarin paskana oleva auto. Sillä oli korvatkin vähän väliä luimussa. Oli varmaan ihan vitun kauheaa yrittää suorittaa, kun joku nyki vähän väliä kuolaimista.
Tietenkin Oskarin täytyi tietää itsekin, että sillä meni päin vittua. Varmaan sen takia se pysähtyikin suoraan ravista ja ponkaisi saman tien alas. Se liike näytti varsin ketterältä. Se puri hampaitaan yhteen niin että sen leukalihakset pullistuivat, mutta taputti kuitenkin Adiemuksen kaulaa ja sanoi sille jotain ystävällisen näköistä. Sitten se pyyhkäisi ohjia niin kuin olisi tarttunut niihin, mutta ei tarttunut kuitenkaan, ja lähti kävelemään. Adiemus seurasi sitä pää alhaalla.
Niin ne menivät kävellen perätysten ympäri kenttää. Oskari työnsi nyrkkinsä mustien löpsöjen housujensa taskuihin ja marssi kumarassa. Adiemuksella oli taas korvat pystyssä. Kun ne ohittivat minut aidalla, ne molemmat vilkaisivat minua. Oskari näytti siltä kuin olisin tehnyt sille henkilökohtaisesti jotain pahaa, vaikka en ollut sitä lauantain jälkeen nähnytkään. Silloin se oli ollut ihan normaalilla tuulella. Mitähän vittua nyt taas?
