Kaikille avoin maastoretki

Etusivu Foorumit Tapahtumat Kaikille avoin maastoretki

Tämä aihe sisältää 19 vastaukset, 6 kirjoittajaa, ja siihen kirjoitti viimeksi  Eetu Hopiavuori 2 kuukautta, 2 viikkoa sitten.

  • Julkaisija
    Viestit
  • #738

    Eetu Hopiavuori
    Ylläpitäjä

    Hopiavuoren hevostalli järjestää maastoretken 30.3.
    – Osallistu tähän alle 29.3. mennessä.
    – Osallistumismuoto:
    Ratsastaja – Ratsun lempinimi, ratsun osoite (mahdollinen hahmon sivun osoite)
    – Yksi hahmo voi tulla vain yhdellä hevosella, mutta voit tuoda mukaan rajattomasti hahmoja

    Suunnitelma
    – Lähtö klo 12 Hopiavuoren hevostallin pihalta
    – Ensimmäinen kilometri on asvaltoitua autotietä. Autoja menee ohitse harvakseltaan. Rekkoja tiellä ei kulje. Hevoset ovat tuttu näky, autoilijat osaavat käyttäytyä hyvin.
    – Käännytään oikealle pehmeälle hiekkatielle parin kilometrin ajaksi. Otsonmäen asukkaat tietävät maastolenkistä ja pysyvät poissa ajoneuvoineen. Maisema on laakeaa peltomaisemaa. Pohja sopii hyvin ravaamiseen.
    – Sitten käännytään taas oikealle, maastopoluille. Maasto on helppokulkuista ja pohjalaisen tasaista. Meilläpäin on tällä hetkellä susia riesaksi asti, mutta eivät ne ole ikinä isoa porukkaa pelotelleet. Karhuista ei ole koskaan ollut riesaa. Sen sijaan pikkueläimiä, kuten oravia ja jäniksiä saattaa näkyä, joten pitelehän ohjista kiinni!
    – Metsässä on mahdollisuus kahteen kunnon laukkapätkään ja runsaaseen, joskin rauhalliseen ravailuun.
    – Reippaassa tahdissa metsäosuuden suorittaa tunnissa. Sitten käännytään vielä kerran oikealle ja ollaan Hopiavuoren hevostilan yksityisellä tiellä.
    – Tiellä ei kulje autoja, ja halukkaat voivat laukkailla ja ravailla. Tietä reunustavat Hopiavuoren alatarhoiksi kutsutut, toistaiseksi tyhjät, osin metsäiset tarhat

    Kuittaus (tarina/kuva) ei ole pakollinen. Jos haluat tehdä kuittauksen, lähetä se alle 10.4. mennessä. Ajoissa tehtyä kuittausta vastaan saat kopioida tämän kunniamerkin hevosesi sivuille osoitukseksi siitä, että olet uskaltautunut Hopiavuoren maastoretkelle. Jokaisesta tarinasta/kuvasta saa myös kattavan, positiivisen kommentin! Halutessasi voit pyytää kommenttia myös erityisesti jostain tietystä osa-alueesta, joka sinua mietityttää. Sinun ei tarvitse välttämättä kirjoittaa koko maastoretkestä. Voit valita jonkin lyhyemmän hetken tai yksittäisen tapahtuman. Voit kirjoittaa hahmosi tai hevosesi mietteistä ennen retkeä tai sen jälkeen. Voit myös kirjoittaa vaikka vain yhden lauseen, joka kiteyttää kaiken olennaisen, piirtää kuvan tai keksiä haikun. Kaikki käy! Pääasia on, että sinulla on kivaa tuotosta tehdessäsi.

    Kunniamerkki ajoissa kuitanneille

    Osallistujat
    Eetu HopiavuoriJussi
    JillaPasi
    Inari HelmipuroUuno
    Alex – Herkku
    OonaKyösti
    AlvaMörri
    NoaFlida
    Jonna – Purri
    NellyCozmina
    JittaBell
    Saara – Pulla
    Nitthan Chai PaithoonbuathongMini
    ReitaPond

  • #774

    Ponnie

    Saara – Pulla, https://ponnie.wixsite.com/toukola/pulla

    Olimme saapuneet Pohjanmaan ja Etelä-Pohjanmaan rajalle, upean Hopiavuoren tiluksille. Vähän ennen tallipihaan kääntymistä ohitimme lumen peittämät peltomaisemat. En enää malttanut odottaa, että pääsen kapuamaan ratsuni selkään. Pullalle teki ihan hyvää treenata traileriin menoa ja uusissa paikoissa oloa, joten pieni pyörähdys etelämpään oli juuri se irtiotto arjesta, mitä me tällä hetkellä tarvitsimme.

    Hopiavuoren pihassa meitä odotti kukapa muukaan, kuin itse aito ja oikea Hopiavuoren Eetu. Hän heilautti kättään tervehdykseksi, ja minä käänsin autoani parhaani mukaan, että en ajaisi hänen päälleen. Pysäytin menopelini hänen vierelleen, enkä ehtinyt edes itseäni esitellä, kun hän oli jo tarjonnut auttavan kätensä. Ilmeisesti esittelyt olivat turhia, sillä kun Eetu oli napannut Pullan trailerin perästä, pääsin heti Hopiavuoren esittelykierrokselle.

    Pulla oli selvästi hieman ihmeissään kävellessämme ristiin rastiin Hopivavuoren tiluksilla, mutta kun viimein pääsimme talliin, oli tamman ilme varsin huojentunut. Satulahuoneeseen päästyäni viimein ymmärsin, miksi Eetu ei nimiämme kysynyt. Hänellä oli profiloitu nimilista osallistujista, joten hän tiesi tasan tarkkaa keitä me olemme. Hieman pelottavaa? Ei minun mielestäni.

    Mies tarjosi minulle kupin kuumaa kahvia, jonka jälkeen olisi oikeastaan jo aika hoitaa Pulla ratsastuskuntoon. Minun jäädessäni hörppimään tuota elämän eliksiiriä, Eetu kiirehti tallipihaan toivottamaan loputkin muualta maastoon saapuvat tervetulleeksi.

    Pulla oli tavallinen ihana itsensä. Se seuraili kiinnostuneena mitä touhusin sen ympärillä, kuitenkaan toimiini puuttumatta. Kavioiden puhdistamisen jälkeen lakaisin hoitopaikan puhtaaksi tamman jalkojen ympäriltä, jonka jälkeen oli aika nakata kamppeet niskaan. Pulla ei pahemmin uudessa paikassa arastellut, joten kuolaimien kanssa saimme tapella parikin hetkeä, täysin samalla tavoin kuin aina kotonakin.

    Kaikki alkoi näyttää valmiilta, Eetua lukuunottamatta. Täsmällinen mies oli selvästi turhautunut kun hän oli se, jota nyt jouduimme odottamaan. Ei hänellä kyllä kauaa nokka tuhissut, kun ratsu oli jo pikapuunattu ja varustettu. Pääsimme lähes ajallaan siirtymään kohti tallipihaa, josta meidän oli tarkoituksena suunnata kohti maastoja. Tallipihassa kaikki ähersivät itsensä omassa tahdissa hevostensa selkään, minkä jälkeen Eetu lähti joukon kärkenä johtamaan meitä asvalttitietä pitkin.

    Jonkin aikaa käveltyämme pääsimme vihdoin hiekkatielle, jossa Pullan menojalka alkoi selvästi vipattaa. Jouduin hieman jarruttelemaan ratsuani, kunnes Eetu huusi maagisen taikasanan ”ravia”. Pulla juoksi innokkaana, samalla kuolaimelle painaen. Yritin saada tamman kannattelemaan päänsä, jotta tamman herkkä suu ei kärsisi. Olin kuitenkin hyvin onnellinen siitä, että en ollut valinnut kuolaimettomia suitsia tälle reissulle.

    Hidastimme käyntiin ja samoilimme maastopolkua pitkin lumisessa metsässä. Kevät oli jo selvästi tehnyt töitään, sillä korkeiden puiden oksilta tippui raskasta lunta, meidän tömistellessämme puiden juurilla. Leveä runkoinen Pulla pudotteli takanamme olevien niskaan myös vedet, talloessaan korkeita pensaanoksia polulla edetessään.

    Lopulta saavuimme leveämmälle metsäosuudelle, jossa lähdimme etenemään reippaassa ravissa. Kun olimme jonkin aikaa ravailleet ja pääsimme loskaisimman pätkän ohitse, oli aika nostaa laukka. Polun pohja näkyi ohuen jääkerroksen läpi, jonka hevosten tahdikkaat laukka-askeleet rikkoivat ohi kiitäessään. Pulla pysyi yllättävän hyvin kontrollissa, eikä minun tarvinut ohjassakaan enää roikkua. Kun oli aika hidastaa jälleen raviin, se ei onnistunutkaan ihan niin kevyesti. Tosin oli letkassa muutama muukin hevonen, jolla näytti olevan hieman ongelmia jarrupolkimen kanssa.

    Pulla oli vielä energinen, joten kun lopussa sai vapaasti ravailla tai laukkailla, päätimme ottaa vielä viimeisen laukkapätkän. Oli ihana jättää aivot narikkaan ja keskittyä vain Pullan selässä matkusteluun. Hopiavuoreen ei ollut enää pitkä matka, joten oli aika höntsäillä loppumatka ravissa ja lopulta käynnissä. Olin niin onnelinen, että päätin lähteä tälle maastoretkelle. Olin saanut juuri sellaista positiivista energiaa ja kevätfiilistä mitä Hopiavuoreen lähdinkin hakemaan. Pulla näytti lähes yhtä tyytyväiseltä kuin minä, joten voisi sanoa, että tämä oli meidän osaltamme varsin onnistunut reissu.

    • #874

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      En malta olla jo kommentoimatta tarinaasi vähän, vaikka aluksi ajattelin säästää tämän huvin vaelluspäivään. 🙂

      Tämä oli niitä hevosentuoksuisia juttuja, joista tulee lukiessa hyvä mieli. Reissunne kuulosti ihan onnistuneelta, vaikka Pullalla olikin välillä vähän vauhti päällä. Mutta kukapa sitä nyt ei keväisistä maastoiluista vähän innostuisi!

      Käytät hauskoja, omintakeisia ilmaisuja, joita ei ihan joka hepulta kuule. Olen sillä tavalla outo, että keräilen niitä niin kuin muut vaikka postimerkkejä. Viehätyin näistä:
      itse aito ja oikea Hopiavuoren Eetu
      hörppimään tuota elämän eliksiiriä
      saimme tapella parikin hetkeä

      Pidän myös aina siitä, kuinka uskallat tehdä oletuksia muiden hahmoista (eli nyt Eetusta) ja laittaa heidät rohkeasti liikkumaan, vaikka välillä joutuukin tottakai vähän arvaamaan, miten vieras hahmo johonkin reagoisi. Ihastuttavia yksityiskohtia ovat esimerkiksi se, miten Eetulla on nimilista osallistujista, ja että hän ei siksi nimiä kysele, sekä tietenkin se, miten kaikista ihmisistä juuri hän viivästytti suureksi harmikseen muiden lähtöä.

      Minusta ainakin on vaikea kirjoittaa tarina ensimmäisenä, kun ei ole vielä muiden juttuja, joista ottaa ideoita ja tapahtumia. Onnistuit kuitenkin siitä huolimatta keittämään kokoon mielenkiintoisen jutun ja vieläpä kiinnittämään huomiota yksityiskohtiin, kuten putoavaan lumeen ja oletettujen muiden hevosten menohaluihin. Sellaisesta tulee niin huoliteltu kirjoitusjälki!

      Kiitos tästä lukuelämyksestä. Kirjoitat ihastuttavasti ja niin ihanan sujuvasti. Ihanaa, että lähditte mukaan, ja toivottavasti saan vielä jatkossakin lukea juttujanne joko täällä meillä tai Pullan päiväkirjassa. 🙂

  • #777

    Reita

    Reita – Pond &
    Nitthan Chai Paithoonbuathong – Mini

    ”Sit kohta tulee T-risteys, ja sit siitä pitää kääntyä vasemmalle” Buathong neuvoi vähän ennen kuin olimme Auneksen risteyksessä.
    ”Paa nyt se navigaattori edes pois”, ärähdin sille. Olin pyytänyt vaikka kuinka monta kertaa, eikä se ollut totellut. ”Mä asuin täällä. Kirjaimellisesti täällä. Mä osaan ajaa sinne.”
    ”…mä ajattelin vaan varmuuden vuoksi…”
    ”Älä ajattele. Tai ajattele edes hiljaa. Tai muuten mä en ota sua enää ikinä mukaan.”

    Oikealta tuli autoja. Meillä oli kolmio. Ja hevosenkuljetusvaunu. Vaihdoin radion Loopille. Tässä sitä seistäisiin. Vaunun kanssa ei niin vain kiihdytelty. Olin aina vihannut Auneksen risteystä. Talvella se on liukas eikä siitä meinaa päästä, eikä sitä tiukkaa kurvia juuri ennen risteystä ole kauhean kivaa ajaa kesälläkään. Lopulta tuli hevosenkuljetusvaununkokoinen rako ja pääsimme jatkamaan matkaa. Ärsytti aivan hirveästi köröttää koko matka kahdeksaakymppiä vaunun takia. Vielä enemmän ärsytti, että olin huolinut sen Buathongin pojan mukaan.

    Silti me lopulta pääsimme perille. Ilman navigaattoria, koska kyllä minä nyt jumaliste Seinäjoelta osaan itsenäisesti niin Otsonmäelle, Könniin kuin Ylistaroon ja muihin välikuntiinkin, niin kuin normaali ihminen. Ja niin kuin olin uumoillut, Hopiavuori erottui kyllä maisemasta.

    Buathongin poika sai itse hoitaa Minin kuntoon. Vahdin kyllä, että se muisti laittaa kypärän päähänsä ja kiristää satulavyön ennen kuin nousi selkään. Muusta ei tarvinnut Minin kanssa olla huolissaan. Pond sen sijaan oli omituisen lennokkaalla tuulella vieraassa paikassa. Sillä oli jokin ihme vimma mennä tutustumaan Saaran Pulla-suomenhevoseen ja sitä sai pidellä ihan tosissaan. Mini sen sijaan näytti melkein nukkuvan, vaikka aina välillä Buathong unohti pitää sen ohjasta kiinni.

    Mini on niin hidas hevonen, että sen olisi ollut järkevintä mennä viimeisenä. Eetukin ehdotti sitä, ja poika olisi vieläpä suostunut sellaiseen järjestelyyn. Sanoin kuitenkin ei. Minun oli pakko kertoa, että hevonen menisi kyllä hienosti viimeisenä, mutta kun ratsastaja oli käynyt sillä maastossa vain yhden kerran aikaisemmin. Tai millään hevosella. Sanoin, että minä menen Pondin kanssa Minin ja Buathongin perässä, viimeisinä. Meidän ei muutenkaan ollut tarkoitus mennä kauhean lujaa. Olihan nyt rankka TT-Cup meneillään ja kaikkea.

    Minusta oli oikein miellyttävää maastoilla taas tutuissa maisemissa. Minä olen kasvanut täällä, ja minä olen elänyt täällä, eikä mikään voita pohjalaisia peltoja. Sen sijaan se oli kiva huomata, että Eetun puhe kuulosti korvissani sen verran leviältä ja komialta, että ainakin pahimmat pohjalaisuudet taisivat olla pudonneet puheestani. Myös Buathongilla näytti olevan kivaa, vaikka ohjat luistivat sen käsistä, kun se keskittyi kaikkeen muuhun kuin ratsastamiseen. Saaran tamma pudotti sen ja Minin päälle lunta mennessään, mutta Buathong tuntui säikähtävän enemmän kuin hevoseni, jolla hän ratsasti. Myös Pond otti oikein sivuaskelia, vaikka siihen ei osunut lumihiutalettakaan.

    Kun illanpuolella ajelimme jo kotiinpäin ja vahdimme hevosia Skypen välityksellä, se rasittava poika ei malttanut olla hiljaa. Se höpötti paljon, ja piti huolta, että sanoi mahdollisimman usein sellaisia verbejä kuin ”menöö”, ”tuloo” ja ”teköö”. Se lopetti sen vasta, kun osoitin auton ikkunasta tien oikealla puolella olevaa tupaa.
    ”Tieks kuka tos asuu?” kysyin siltä niin kuin se olisi ollut tyttäreni, Ruska.
    ”No?”
    ”En mä tiiä. Mutta vajaat kymmenen vuotta sitten siinä asui vielä mun isä.”

    Niin kuin sanoin, oli ihan virkistävää käydä kotona. Ainakin minulle ja hevosille. Olisin varmaan käynyt äidinkin luona ihan vain ohi ajaessani, mutta kun se pirun poika oli mukana. Ja hevoset.

  • #779

    Alex

    Alex – Herkku, http://crimis.weebly.com/herkku.html

    Saatan kuitata myöhemmin 🙂

  • #873

    Tuire

    Oona – Kyösti, http://tuire.safiiritiikeri.net/kyosti/ (http://tuire.safiiritiikeri.net/om/)

    Tuotus on tarkoitus kirjoittaa myöhemmin (:

  • #892

    Inari
    Osallistuja

    Inari – Uuno

    En viitsinyt sanoa Eiralle, että Eetu oli pyytänyt nimen omaan minua maastoon. Tiesin, että Eira oli ensinnäkin mustasukkainen Uunosta, ja toisekseen ihastunut Eetuun. Tottakai Eira olisi halunnut lähteä mukaan, ja jos olisin ollut hän, en kyllä olisi halunnut kuulla isosiskoltani, että ihastukseni ajattelee minun olevan vallaton pikkulikka. Yritin siis piristää Eiraa viimeiseen asti: huomenna saat mennä, Uuno tulisi mielummin sinun kanssasi, minäkin haluaisin sinun tulevan, seuraavalla kerralla saat kyllä mennä ja minä jään talliin, lupaan. Eira oli kuitenkin kiinnostuneempi Hukkasuosta tulleesta aasialaisesta pojasta kuin minun lohdutusyrityksistäni.

    Kun kiukkuinen Eira jäi taaksemme, saatoin nauttia maastoilusta. Hopiavuoren maastoreitit ovat ylivertaiset: turvallisia, helppokulkuisia reittejä on vaikka kuinka. Sitä paitsi Uunolla on turvallista maastoilla. Joskus minua hävettää, kun se on niin iso ja norsumainen, mutta nyt mukana oli kuitenkin jopa shirenhevosjätti. Eikä sekään niin kohtuuttoman suurelta näyttänyt, kun Kyösti ja Pulla -nimiset hevoset olivat mukana ja tasapainottivat vähän Jussin kaltaisten kevyiden puoliveristen vaikutusta. Pasi laittoi tietenkin kapuloita rattaisiin minkä kerkesi, mutta eipä Uuno paljoa siitäkään piitannut. Varmaan meidät oli siksi Pasin ja Jillan taakse sijoitettukin, että vaikka se poninketale keksisi mitä, se ei uskaltaisi tulla Uunon kimppun ja Uunon läsnäolo helpottaisi sen kiukuttelua.

    Muut tuntuivat nauttivan laukkaamisesta, mutta minun suosikkihetkeni koko reissussa oli metsäpolulla, kun polku oli liian kapea laukkaamiseen. Tunsin olevani niin tosi turvassa Uunon selässä huolimatta siitä, että Pasi oli ihan lähellä ja takanammekin oli vieras ori. Suljin silmäni ja nojasin taaksepäin pienen hetken ajan. Uunon askelista kuului rouhiva ääni osin jäistä metsäpohjaa vasten. Tuoksui kuusilta, keväältä, mullalta ja seikkailulta. Kuului puheensorinaa. Vaikka en varsinaisesti tuntenut ketään, tunsin olevani ystävien keskellä, enkä ollut ollenkaan yksinäinen. Pieni päänsärkynikään ei tuntunut siinä vaiheessa miltään. Ja Uuno, oma Uunoni, oli täydellisen luotettava niin kuin aina.

    *

    Tästä voi lukea myös pikkusisko Eiran mietteitä mm. Hukkasuon Chai Paithoonbuathongista ja siitä, että aina Inari pääsee maastoon ja ikinä hän ei. 🙂

  • #897

    Jitta

    Jitta – Bell
    Tarkoitus on kirjoittaa tuotos myöhemmin 🙂

    • #898

      Jitta

      Apua, apua!! Laitoin vahingossa tohon viestiin Jilla, vaikka tarkoitus oli tietty laittaa Jitta😅

    • #900

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Mä muokkasin tämän kuntoon. 🙂

  • #908

    Pierre

    Jonna – Purri (https://suomenpolle.webs.com/koto/Annapurna.htm)

    Kuittaus tulossa myöhemmin, jos vaan saan repäistyä jostakin aikaa 😀

  • #941

    Nelly
    Osallistuja

    Nelly – Cozmina ( http://ekku.suntuubi.com/?cat=14 )

    Laukka tuntui hyvältä. Tammalla oli patoutunutta energiaa, jonka nyt pääsimme kuluttamaan pois. Pidin ohjista ja harjasta tiukasti kiinni ja kasvoni olivat kuin auringolla. Tunsin olevani vapaa tekemään mitä vaan, kun tuuli puhalsi hiukset pois kasvoilta. Kuulin kuinka monen muunkin hevosen kaviot kopisivat maahan rytmissä, mutta Cozminan selässä olin ehdottomasti omissa maailmoissani. Vapaa vaikka lentämään.

    • Tätä vastausta muokkasi 2 kuukautta, 3 viikkoa sitten  Nelly.
    • #952

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Ihana lyhyen hetken kuvaus! Tätä lukiessa tuntui ihan siltä kuin hengittäisi raikasta, hevosentuoksuista ulkoilmaa sisäänpäin oikein kunnolla. Luot tunnelmaa tosi tehokkaasti kuvaamalla sekä Nellyn aistimuksia että ajatuksia.

  • #945

    Noa
    Osallistuja

    No kai se Noakin lähtee Flidan kanssa mukaan, tarinaa ja kuvaa tulee myöhemmin!

  • #991

    Noa
    Osallistuja

    Noa, Mielikki ja Flidais odottamassa tallin pihassa maastoreissun alkamista. Mielikkiä lämpimänä pitää pikkuruiset tossut ja paksu huivi, Noan kerrospukeutumisen huipensi villapaita, ja Flidais ei lämmikettä talvikarvansa takia tarvitse. Tammaa kiinnosti uudet hevoset, mutta se pysyi rauhallisena ja omana luotettavana itsenään koko reissun läpi!

    • #1312

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Kylläpä jaksoit panostaa! Mitä enemmän liikkuvia osia kuvassa on, sitä kovempi homma siinä on. Ja tässä on päätallikin taustalla ihan itsensä näköisenä. 😀 Mielikki on söpö niin kuin aina, ja rohkea flikka kun on noin nätisti hevosen selässä. Eikä Flidaa voi kuin kehua, kun se jaksaa suhtautua kaikkeen noin ymmärtäväisesti. Tämä on niin tosi tosi ihana kuva monessakin mielessä. Se on paitsi taitavasti tehty ja hieno, myös kaikki ovat ihan paikkaa myöten aivan täydellisesti tunnistettavissa. Ai että. <3

  • #992

    Alva
    Osallistuja

    Alva ja Mörrikin voisivat lähteä mukaan! 🙂

  • #1065

    Tuire

    Oona – Kyösti

    Törmäsin Hopiavuoreen jo pari viikkoa takaperin, kun näin lehdessä mainoksen kimppakämpästä sekä halvoista tallipaikoista. Talli vaikutti aivan mielettömän upealta paikalta, mutta en kehdannut kysyä vasta eronneelta omistajalta (Tätä ei sentään lukenut mainoksessa, mutta satuinpa kuulemaan kaupungilla huhuja.), että voinko muuttaa sinne ja tuoda kolme hevosta, kissan ja koiran. Mutta olipahan lehdessä maininta myös avajaismaastosta, joten tottakai ilmoittauduin sinne!

    Meiltä ei ajanut kovin kauaa Hopiavuoreen, joten saatoin aamulla pakata Kyöstin kamppeineen traileriin ja huristella Otsonmäkeen. Parkkeerasin ajokkini suuren maneesin eteen, jossa oli jo useita autoja sekä pari traileria. Ensimmäisenä minua tervehti pienen pieni koira vaaleanpunaisessa huivissa ja tossuissa. ”No hei, oletpa sinä ihana!” Tervehdin koiraa, joka nuuhki innoissaan jalkojani. ”Löysitkin jo Remeksen tuoksut, etkö vain”, jatkoin, kun koira pyöri edelleen jaloissani.

    Joku huusi tallirakennusten luota ja koira pinkoi pois, joten pääsin jatkamaan oman hevoseni kanssa. Kyösti jo kopisteli trailerissa, se ei selkeästi arvostanut, kun en heti ottanut sitä ulos. ”Odota nyt hetki, ethän sinä ole siellä ollut edes kauaa”, tuhahdin hevoselle avatessani takaluukkua. Ruunikko ori hörisi minulle pahoittelevasti enkä voinut kuin hymyillä.

    Pääsimme matkaan melkein ajallaan, mikä oli minusta ihan ymmärrettävää. Kyseessä kuitenkin oli kolmentoista ratsukon reissu eikä kaikki olleet edes paikallisia, joten vartin myöhästyminen on minusta oikeasti hyvä suoritus. Me oltiin kyllä komea joukko: neljä puoliveristä, kolme suomenhevosta, mustankirjava poni sekä irlannincob, komea musta friisiläinen, syötävän suloinen pikkuponi (näytti ihan pikkusuokilta, mutta olikin pohjoisnorjanponi), suuri rautias kylmäverinen sekä valehtelematta ainakin kaksimetrinen musta jättiläinen!

    Retki oli kaikinpuolin mahtava kokemus, koska maisemat olivat ihanan seesteisiä ja kuljimme erilaisia teitä, joilla päästiin kokeilemaan kaikkia askellajeja. Kyösti ei oikein tykännyt lumen putoilusta, kun se tömähteli maahan siellä täällä. Vaikka emme edes saaneet samanlaista pesua kuin pari ratsukkoa edellä menevä jätti ja sen selässä oleva aasialainen poika. Enkä voinut olla nauramatta, kun poika säikähti niin kovin, että näytti kuin olisi pudonnut kyydistä.

    Ajaessani kotiin en voinut olla ajattelematta kuinka kiva talli Hopiavuori olikaan. Moni retkeilijöistä oli enemmän tai vähemmän vakiokalustoa ja vaikuttivat oikein mukavilta tyypeiltä ja itse tallikin oli oikein näppärä. Lisäksi olihan omistajakin aika söpö. Ja sen leveäkin leveämpi puhetyyli, mikähän ihme siinä oikein kiehtoo..

    • #1313

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      En osaa oikein päättää, mikä tässä tarinassa on parasta, koska niin monista asioista tykkään. Olen lukenutkin tämän tähän mennessä jo aika monta kertaa, ja aina on jotain uutta noussut esiin!

      Pidänköhän eniten rauhallisesta, oikeakielisestä kirjoituksesta? Olen sillä tavalla outo, että minulla on verissä se, että välitän tekstin sujuvuudesta joskus liikaakin. Tämä on sujuvaa, mielenkiintoista ja etenee sopivaan tahtiin. Ehkä pidän enemmän kuitenkin siitä, miten ehdit pienessä tilassa huomioimaan tosi monta hevosta ja ratsastajaa, ja vieläpä tarttumaan muiden tarinoiden yksityiskohtiin. Taidan lähtökohtaisesti arvostaa sitä, että olet viitsinyt lueskella paitsi muiden juttuja, myös tämä tallin nörttimäisen tarkkoja ympäristökuvauksia ja halunnut tuoda niitä tarinassasi esiin. Nyt tämä juttusi ei leiju ilmassa, vaan se ei voisi sijoittua oikeastaan mihinkään muualle kuin juuri tähän tapahtumaan. Ehkä pidän eniten siitä, miten lisäsit näihin tapahtumiin vielä oman twistisi? Erityisesti siinä kohtaa kun Nitthan säikähtää putoavaa lunta enemmän kuin hevonen. Ehkä pidän eniten siitä, että voin samastua tähän reissuun tekstisi kautta? En osaa päättää.

      Hyvä että päätitte lähteä mukaan: siitä syystä pääsin lukemaan tarinan tästä tapahtumasta myös Oonan näkökulmasta, ja se oli hyvä lukukokemus. Vaikuttaa myös siltä, että reissu oli ihan lähdön väärti Oonan ja Kyöstinkin mielestä. 🙂

  • #1311

    Eetu Hopiavuori
    Ylläpitäjä

    Eetu – Jussi

    Tältähän se näyttikin. Se, kun oli piha täynnä hevosia ja ihmisiä. Viimeksi, kun tämä tallin piha oli täysi, kaikki hevoset olivat puoliverisiä, mutta sillä ei ollut enää merkitystä. Nousin Jussini selkään ja sentään se oli sama kuin aina. Sieltä oli hyvä ihailla sekalaista sakkia. Oli työhevosta — parikin itse asiassa — oli suokkia, ponia ja friisiläinenkin. Oman tallin Pasi uuden kämppikseni ratsuna, ja tallin uusi asukas Flida toisella. Tältä Hopiavuoren tallin piha kuuluikin näyttää. Innokkaimpina taisivat olla lähdössä Cozmina ja Pasi.

    Koko maastoilusta jäi kirkkaiten mieleeni kaksi kohtaa. Toinen oli lyhyt laukkapätkä, jolle melkein jokainen taisi osallistua, ellei oteta lukuun Nitthania ja Reitaa lainaratsuineen. Oli niin miellyttävää antaa mennä lyhyttä laukkaa ihan muuten vain, kun ei ratsastanut sillä kertaa niin vakavissaan. Vaikka Jussi oli aluksi hyvinkin vakavissaan: se oli ihan varma että Herkku-niminen ori oli sen kanssa kilpa-ajoissa rennon laukkailun sijaan, ja suomenhevosia, Purria ja Pullaakin se kyttäsi vihamielisesti. Onneksi Jussikin rentoutui nopeasti ja ymmärsi, ettei tässä ole kyse nopeudesta, vaan kevään tuoksusta, sulavasta lumesta, kavioiden rummutuksesta hieman kosteaa maata vasten ja muusta sellaisesta paljon tärkeämmästä.

    Metsäosuus tuntui hujahtavan ohitse nopeasti, siellä ei paljoa pystynyt puhumaan pitkänomaisen letkamuodostelman vuoksi. Sen sijaan talleille päin palatessamme hidastelin itselleni ja Jussille paikan kauempaa jonosta, koska enää suoralla tiellä ei voinut kukaan eksyä. Kuljimme vähän aikaa Mörrin ja Alvan sekä Flidan ja Noan lähellä, ja tunsin itseni maailman onnekkaimmaksi ihmiseksi. Kun jotkut halusivat vielä ravata, kiihdyttelin loppumatkaksi Oonan ja Kyöstin rinnalle juttelemaan siitä, miten ihanaa olisi, jos elämä olisi aina tällaista. Se oli toinen lempihetkistäni, koska silloin minulla välähti, että nimen omaan tällaistahan se olisi.

Aiheeseen ‘Kaikille avoin maastoretki’ ei voi kirjoittaa uusia vastauksia.