Kerttu

Etusivu Foorumit Päiväkirjat Kerttu

Tämä aihe sisältää 28 vastaukset, 6 kirjoittajaa, ja siihen kirjoitti viimeksi  Eetu Hopiavuori 8 kuukautta, 1 viikko sitten.

  • Julkaisija
    Viestit
  • #1493

    Matilda
    Osallistuja

    copy AnneL

    Kertun omille sivuille

    Kerttu on suuri hevonen pienessä koossa. Energiaa ja elämäniloa Kertulta ei puutu ja se on useimmiten ihan kiva juttu. Paino sanalla useimmiten, sillä edes minä, virkeiden hevosten puolestapuhuja, en aina jaksaisi Kertun vipeltämistä. Toisaalta mieluummin omistan töppöstä toisen eteen laittavan suomenhevosen, kuin sellaisen menopelin, jonka käynnistämiseen ja vauhdissa pitämiseen tarvitaan jatkuvaa motivointia ja lahjontaa.

    Omistaja: Matilda Autere

  • #1501

    Matilda
    Osallistuja

    Ei hitsi, miten hyvä tuuri kävi, kun pikkusiskoni Marissa soitti ja kertoi kuulleensa tallilla, että uudella Hopiavuoren hevostallilla saattaisi olla vapaita karsinapaikkoja. Nappasin heti Macbookin syliini ja surffailin Hopiavuoren sivuille, josta löysin tallin omistajan Eetun yhteystiedot. Olin juuri palannut Tapion pihatolta hoitamasta suomenhevostammaani Kerttua, joka oli itse varsin tyytyväinen elämäänsä kahden lämminveriravurin kanssa. Mä en kuitenkaan ollut tyytyväinen. Vaikka Tapio oli mukava ja reilu mies, halusin kuitenkin Kertun kanssa mahdollisimman pian pois sieltä autonromujen ja muiden romppeitten joukosta. Tapiolla ei tietenkään ollut minkäänlaista kenttää ja olisin halunnut jo päästä harjoittelemaan kunnolla juoksutusta ja ehkä irtohypyttääkin Kerttua. Vähän olin sen kanssa päässyt liinassa kulkemista kokeilemaan unohdetussa takatarhassa, mutta routinut kivikkoinen maa oli sen verran surkeassa kunnossa, etten uskaltanut Kerttua kunnolla päästää siellä juoksemaan. Ei olisi kiva katkoa 2-vuotiaan tamman jalka ennen kuin olisin edes päässyt sen selkään asti. Se oli kyllä positiivista, että ajamaan olin Kertun kanssa päässyt, sillä Tapio oli ystävällisesti opettanut minut alkuun ja lainannut vielä nitiseviä koppakärryjäkin Kertun perään. Olin aidosti kiitollinen avuliaalle Tapiolle, mutta fakta oli se, että meidän piti vaihtaa maisemaa.

    “Eetu”, miesääni vastasi muutaman tuuttauksen jälkeen. Karistin kurkkuani ja huomasin käsieni hikoilevan, kuten aina virallisia puheluita soittaessani.
    “Autereen Matilda soittelee tässä hei”, aloitin virallisesti ja ääneni kuulosti jotenkin teennäiseltä. Miksi tämä oli aina niin hiton vaikeaa? “Kuulin, että siellä Hopiavuoressa voisi olla vapaita tallipaikkoja. Mulla olis tommonen kolmevuotiaaksi kääntyvä suomenhevostamma vailla kattoa päänsä päällä.”
    “Joo, oot kuullut ihan oikein. Kyllä täältä tilaa löytyy, vaikka heti”, Eetu vastasi sen kummempia jaarittelematta ja huomasin jännityksen valuvan pois kropastani. Vihdoin kauan odotettu hevosenomistajan elämäni pääsisi kunnolla alkamaan!
    “Thank god”, lipsautin ja naurahdin päälle hermostuneena. Helpotus kuului varmasti äänestäni pitkälle. “Ihan oikeasti, tää on ihan huippujuttu! Meidän nykyinen majapaikka ei ihan vastaa mun korkeita standardeja”, vitsailin.
    “Jos luksusta etsit, niin Hopiavuori ei ehkä ole kaikessa maalaistallimaisuudessaan se oikea paikka”, Eetu naurahti varovaisesti ja aistin langan toisesta päästä hieman varautuneen äänen. Toivottavasti Eetu ei ajatellut mun olevan jotain Parempaa Väkeä, joka hukuttaa hevosensa bling blingiin ja Sokka Luxuriesin merkkivarusteisiin. Kieltämättä Sokka Luxuriesin varusteita olin kyllä kuolannut vähän sillä silmällä, mutta se on ihan toinen tarina.
    “Eh, tohon nykyiseen pihatonpahaseen verrattuna Hopiavuori on kuin Ruotsin kuninkaalinen talli”, yritin pelastaa vitsiäni, joka taisi mennä vähän ohi Eetulta. “Ja ihan oikeasti me ollaan Kertun kanssa vähään tyytyväisiä. Karsina ja tasainen kenttä, jossa ei ole metrin välein kivenmurikoita riittää ihan meidän tarpeisiin.”
    “Siinä tapauksessa luulen, että viihdytte vallan mainiosti täällä Hopiavuoressa”, Eetun äänessä kuului vieno hymynkare ja päätimme puhelun sovittuamme, että tulen kirjoittamaan heti huomenissa vuokrasopimuksen.

    Puhelun päätyttyä hypin riemuissani hetken aikaa sängyllä, kunnes yksi jousista piti niin pahaenteisen rusahduksen, että katsoin parhaaksi siirtyä lattialle tanssimaan. Mitä kaikkea pääsisimmekään tekemään Kertun kanssa! Kesä oli tulossa ja Hopiavuoressa oli varmasti paljon mukavia ihmisiä, joihin tutustua. Toivottavasti pääsisin nopeasti talliyhteisöön mukaan ja Kerttukin saisi jonkun kivan hevoskaverin. Ainakin Eetu oli kuulostanut puhelimessa mukavalta ja Marissakin tunsi jonkun Hopiavuoressa käyvän tyypin, joka oli sanonut tallin olevan tosi rento ja kiva paikka.

    No huomenna sen näkisi.

    • Tätä vastausta muokkasi 11 kuukautta, 1 viikko sitten  Matilda.
    • #1510

      Tiitus
      Valvoja

      Tervetuloa!

      Tosi hyvä aloitus, tässä selviää heti kaikkea ja vähän päälle: Missä ollaan aiemmin oltu, miksi sieltä tultiin Hopiavuoreen ja vieläpä miten – Jäänkin arvuuttelemaan, kukahan tämä pikkusiskon tuttu onkaan. Vuoropuhelu oli ihan mahtava, just niin aidon kuuloinen, itsekin tietää kuinka ääni ei oo mitenkään luonteva, kun on vähänkin virallisemmasta soitosta kyse. Ja sitten otettu vielä toisen tarinamiljöön hevostarvikkeet mukaan, siistiä!

    • #1512

      Nelly
      Valvoja

      Tervetuloa joukkoon mukaan! Innolla jään odottamaan teitä 🙂 ! Voin niin hyvin samaistua sängyllä hyppimiseen – paras tapa ilakoida ja riemuta 😀 . Kunhan ne jouset ei nyt katkeaisi ihan heti.

    • #1561

      Noa
      Osallistuja

      Mäkin samaistun tuon puhelun teennäisen sävyyn, eihän sitä kuulosta yhtään itseltään aina virallisia puheluita soittaessaan. Onneksi Eetu on reilu kaveri eikä sitä tarvitse yhtään jännittää ainakaan kasvotusten!

      Seuraavaksi mua huvitti tuo Sokka Luxuries! Ehkä Burnislaisena mä vaan nappasin siihen erityisesti kiinni, mutta jotenkin niin hauskaa nähdä sitä Auburnin ympäristön ulkopuolella, kun onhan Sokka Luxuries ihan takuulla koko virtuaalimaailmassa tunnettu Sokan siskosten lailla! Hitsi miten hieno yksityiskohta!

      Matilda ja Kerttu tulevat varmasti saamaan ystäviä Hopiavuoressa, se on taattu!

    • #1568

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Kuka meistä ei tekisi tuota, että puhuisi omituisesti vieraalle ihmiselle puhelimessa? Mitä virallisempi asia, sen omituisempi ja teennäisempi ääni ja hikisemmät kädet! 😀 Onneksi kasvokkain on aina helpompaa, ainakin hetken päästä, ja ainakin jos Hopiavuoren Eetu on kyseessä. Nopeastihan sen huomaa, ettei se äijä ole mitenkään ihmeellinen tai tärkeilevä. Tunnistan myös tuon vitsin auki selittämisen hetken. Aijai. Se ei ole kivaa. 😀 Onneksi Matilda voi syyttää isännän järjenjuoksua.

      Tämä oli kiva, Matildan luonnetta valottava pätkä. Hän vaikuttaa vähän aralta ja ujolta, niin kuin hänen esittelytekstissäänkin lukee hänen aluksi olevan. Vähän sellaiselta, joka tarvitsee jonkun kiltin tyypin esittelemään paikkoja ja henkilöitä, jotta pääsee alkuun.

      Odotan jo seikkailujanne. Kyllä sekä Matilda että Kerttu löytävät paikkansa tarinasta ja talliyhteisöstä aivan varmasti. Valinnanvaraa kaverikandidaateissa kuitenkin on, vaikka tutustumisen aloittaisikin turvallisesti ihan parista. 🙂

  • #1736

    Matilda
    Osallistuja

    29.04.2019 Kerttu kotiutuu Hopiavuoreen (ja Matildakin pikkuhiljaa)

    Kerttu oli onnellisesti Hopiavuoressa. Oli ollut jo pari päivää, sillä lauantaina saimme isän kanssa muutettua Kertun Tapion pihatolta Otsonmäelle. Se oli mennyt traileriin kyselemättä, matkustanut siivosti, kuten hienon hevosen kuuluukin ja sitten peruuttanut Hopiavuoren pihassa sellaisella rytinällä alas trailerista, että kentällä ratsastanut ratsukkokin seisahtui hämmästyneenä katsomaan uusinta tulokasta. Näyttävät sisääntulot olivat Kertun bravuuri.

    Vaikka Kerttu ei suoraan sanottuna ole uusien paikkojen fani, otti se Hopiavuoreen saapumisen niin hienosti, että olin väkisinkin ylpeä pienestä jauhoturvastani. Seurallisena hevosena Kerttu tukeutuu vahvasti lajitovereihinsa, joten Eetun rohkaisusta päätimme päästää Kertun heti uuteen laumaansa. Pilkullinen tupsujalka Flida oli niin kiltti ja äidillinen mamma, että Kertulla ei olisi hädän päivää sen lempeässä huostassa. Toisen tarhakaverin, suomenhevostamma Typyn, Kerttu tunsi jo ennestään, sillä kaksikko oli kasvattajansa luona kasvanut tismalleen samassa varsapihatossa. Kyllä maailma oli pieni. Oli hellyttävää nähdä, kuinka Kerttu ja Typy tunnistivat toisensa heti ja höristen ravasivat toisiaan vastaan.

    Mä olin ehkä ottanut uuden ympäristön raskaammin kuin Kerttu. Tallilla oli jotenkin niin paljon elämää ja vilskettä, etten pysynyt perässä kuka oli kukakin. Hevosia meni ja tuli, tallilla poikkesi ihan vieraita kasvoja ja jotain romanssintapaistakin olin havaitsevani muutamien välillä. Mihin soppaan olin oikein itseni sotkenut? Tapion tallilla oli kaikista puutteista huolimatta ollut rauhallista ja seesteistä. Tapion vaimo Hilkkakin aina tarjosi leipomuksiaan ja yritti selkeästi lihottaa minun lisäkseni myös Kerttua ylimääräisillä herkkupaloilla. Toki täälläkin oli tuvassa tarjottavaa ja kovin lämmin vastaanotto, mutta silti ihmisvilinä oli alkuun hermostuttanut minua.

    Kuten aina, asioilla on tapana järjestyä. Jo parin päivän jälkeen huomasin askelteni johtavan luottavaisemmin vanhaan kivitalliin. Muistin jo ihmisten nimiä ja osasin yhdistää niitä hevosiin. Kerttu kaulaili Typyn kanssa auringossa ja Flida nuokkui silmät ummessa lähistöllä. Katselin suulin varjoissa tarhalle mietteliäänä. Mikäli Kerttu uskalsi olla näin rento Hopiavuoressa, pystyisin siihen varmasti itsekin.

    ”Siinäpä vasta parivaljakko”, viereeni tullut kiharatukkainen Hello totesi nyökäten tammatarhan suuntaan.
    ”Majakka ja perävaunu”, virnistin. Typy oli selkeästi tässä kaksikossa se majakka ja mukautuvaisempi Kerttu seurasi perävaununa perässä.
    ”Tai sitten äly ja väläys”, Hello purskahti hyväntahtoiseen nauruun, kun suomenhevoskaksikko sai hepulin jostain ja pierupukitellen sinkosivat kumpikin omiin suuntiinsa. Flida raotti laiskasti silmäänsä, mutta ei reagoinut suuremmin varsojen ilakointiin. Naururypyt korostivat Hellon ruskeita silmiä ja vallattomat kiharat tekivät Hellosta niin mieleenpainuvan, etten voinut olla muistamatta törmänneeni mieheen useampaan otteeseen kampuksella. Epäilin, että Hello ei muistaisi minua. Olin kuitenkin niin tavallisen näköinen, että hukuin helposti ihmismassojen joukkoon.

    Mikäpä hätä meillä Kertun kanssa täällä ollessa. Se oli löytänyt ystäviä ja minäkin ehtisin aivan hyvin tutustua kaikkiin, kunhan aikaa kuluisi. Huomenna olisi vappuaatto ja kesä oli aivan nurkan takana.

    • #1737

      Noa
      Osallistuja

      Enpä olekaan ajatellut, että tuolta Hopiavuori varmasti uusille alkaa tuntumaan! Väkeä on tullut niin paljon niin nopeasti, ja tarinoita senkin edestä, että tallin meno tuntuu varmasti alkuun hyvin hektiseltä! Mukavan erilainen näkökulma joka tuo Hopiavuoreenkin ihan uudenlaista tunnelmaa.

      Ihanaa miten Typy ja Kerttu löysivät taas toisensa, ja voi vitsi tota mamma Flidaa!! Voi että ne on suloisia kaikki, ei mitenkään puolueellisesti mut sanonpa kuitenki et onhan ne helposti Hopiavuoren paras tammajengi 😎

    • #1783

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Alan epäillä sekä mun muistia että tätä foorumia. Olen aivan varma, että kommentoin tätäkin jo! Kirjoitin muka, kuinka Hopiavuori alkaa varmasti näyttäytymään jo vähän uhkaavanakin sellaisille, jotka eivät ole sosiaalisimmasta päästä, koska täällä toden totta tapahtuu paljon ja kaikkea. Olen muka mielestäni jo ihaillut Matildan ajatusten realistisuutta sen suhteen ja sanonut, että minäkin kokisin jo oloni alkuun varovaiseksi, jos tulisin uutena kaiken tämän keskelle. Muilla on jo niin paljon juonikuvioita meneillään, että oikeassa elämässäkin vähän jännittäisi, pääsenkö ikinä mukaan. (Ja sitten virtuaalielämässä tallin isäntä unohtaa ilmeisesti kuitenkin painaa lähetä-nappia kommentoituaan, niin sama olo on varmasti kirjoittajallakin. Anteeksi.) Matildan tutustuminen on muutenkin niin kovin kivaa luettavaa tässä tarinassa juuri realistisuuden ja tarinallisuuden kannalta. Kukapa heti joka ainoan hevosen nimineen ja omistajineen muistaisikaan? Sekään ei yhtään haittaa, että kirjoitat niin oikeakielisesti ja soljuvasti.

      Siitäkin olin sanovinani, että pienestä se lähtee. Kun ensin saa luotua jonkinlaisen suhteen ihan yhteen tai kahteen hahmoon, niin kuin nyt vaikka Helloon, niin siitä sitä sitten imeytyy sisään niin oikeasti kuin virtuaalimaailmassakin. Ja varsinkin Hello on minusta Matildalle helppo ensikontakti. Onhan heillä samantyyppiset hevoset samassa haassa, ja kaiken lisäksi Hello ei taida vaikuttaa uhkaavalta arimmankaan mielestä. 😀 Matilda saattaa kuitenkin olla ihan oikeassa siinä, ettei Hello-parka muista kaikkien naamoja. Hänen huomiokykynsä ei ole parhaimmistoa. Voi kun Matilda tietäisi, ettei se johdu hänen olettamastaan tavallisuudesta. Hello ei vain kiinnitä huomiota kunnolla kehenkään ennen kuin syystä tai toisesta tule tutustuneeksi. Eiköhän hän kuitenkin jatkossa edes Matildan kasvot tunnista muuallakin kuin tallissa, kun he ovat päässeet puheisiin asti.

      Varsojen yhteistouhuista minuakin inspiroisi kirjoittaa, koska ovathan ne Flidan kanssa aika ässäkolmikko, ja niin somia ja pörröisiäkin vielä. 😀

  • #1775

    Matilda
    Osallistuja

    02.05.2019 Kenguru-Kerttu

    Punaruunikko suomenhevoseni niskuroi liinan päässä ja pukitteli riehaantuneena. Sen askeleet vaimenivat kentän pehmeään hiekkaan, jonka aamuinen sade oli kastellut. Ilma oli ankean harmaa ja värisin kylmän tuulen puhaltaessa lakeuksilta. Olin huonosta säästä huolimatta hyvällä tuulella, sillä tällä viikolla oli vähän luentoja ja ehdin hyvin viettää aikaa tallilla Kertun kanssa.

    “Sooo… noniin”, tyynnyttelin pärskivää kolmivuotiasta, mutta Kerttu jatkoi poukkoilemistaan liinassa. Olikohan joku tankannut sitä kauran sijasta vahingossa kengurubensiinillä? Tammalla oli tietenkin virtaa, koska se oli saanut lepäillä muuton vuoksi koko alkuviikon. Olin ottanut sen tarhasta vain harjailtavaksi ja vähän talutellut metsäpolulla.

    Keräsin liinaa lyhyemmäksi ja kävelin Kertun luokse, jonka ryntäät olivat vaahdossa ja puoliksi lähtenyt talvikarva kihartui hikisistä kohdista hauskoiksi pyörteiksi. Rapsutin Kerttua korvan takaa ja se ojensi päätään mua kohden. Tamman kupeet nousivat ja laskivat tihentyneen hengityksen tahtiin. Jo kaukaa näki, että Kerttu oli iloinen päästessään irrottelemaan.

    “Eiköhän lähdetä jäähdyttelemään”, tuumasin ja naksautin kieltäni lähtömerkiksi. Kerttu otti muutaman hätäisen raviaskeleen, mutta rauhoittui nopeasti taakseni käyntiin. Sellainen se oli. Aina piti lähteä täydellä tohinalla liikkeelle. Koukkasin tallin kautta, jossa Jake harjasi ruunivoikkoa quarter-oriaan Dipsiä. Ori nosti päänsä nähdessään Kertun ja hörähti lempeästi. Kerttu katsoi Dipsiä kuin halpaa makkaraa eikä reagoinut millään tapaan sen tervehdysyrityksiin. Oli siinäkin mulla kohtelias hevonen. Mä sen sijaan tervehdin iloisesti Dipsin ympärillä häärivää Jakea. Pitäisi muistaa joskus kysyä Jakelta vinkkejä, sillä halusin sitten joskus tulevaisuudessa opiskella Kertun kanssa myös lännenratsastusta.

    “Hei, heitätkö siitä Kertun ovesta sen enkkuviltin?” pyysin Jakelta, sillä en halunnut viedä Kerttua turhan lähelle Dipsiä.
    “Mä voin tuua, moon täsä vieres”, tallin uumenista kuului Eetun ääni. Mies oli korjaamassa Kertun karsinaa vastapäätä olevan Mörrin vesiautomaattia. Poni oli saanut sen jotenkin rikki ja se suihki silloin tällöin vesisuihkuja ympäri karsinaa. Eetu oli pohtinut Mörrin varmaan nojanneen siihen tai rapsuttaneen kutiavaa ahteriaan turhan väkivaltaisesti.

    “Son joutunu oikeen töihin”, Eetu katsahti hikivanoihin Kertun kaulalla astuessaan tallin ovista pihalle.
    “Voi kun ehtis töihin asti, kun kaikki aika menee sekoiluun”, virnistin. Kerttu hamuili Eetun takintaskuja herkkupalojen toivossa.
    “Semmoosia ne teinit tuppaa olemahan”, Eetu totesi ja heitti enkkuviltin höyryävän Kertun selkään.
    “Vahvistan”, Jake liittyi keskusteluun ja virnisti Dipsin selän takaa. Tiesin Jakella olevan teini-ikäinen tytär, joten mies varmasti tiesi mistä puhui.
    “Ajattelin muuten laittaa rillissä herkkuja tulemahan ehtoommalla, jos näläkä iskee”, Eetu vaihtoi puheenaihetta, kun oli saanut viltin kiinnitettyä klipsillä edestä.
    “Ai, okei. Kiitos kutsusta, mut eikö oo vähän kylmä grillijuhlille?” hämmästelin, sillä tummat pilvet vyöryivät raskaina Otsonmäen päällä.
    “Soon kesä ny”, Eetu ilmoitti jämäkästi ja ymmärsin olla väittämättä vastaan. Ehkä pitäisi käydä Eetun mieliksi syömässä parit grillimakkarat. Eetu häipyi takaisin vesiautomaatin kimppuun ja mä käänsin Kertun ympäri kohti metsän reunaa.

    • #1784

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Ai mitä yksityiskohtia tekstissäsi onkaan. Osa, niin kuin lakeuksilta puhaltava tuuli ja raskaina vyöryvät tummat pilvet, hurmaavat minut ihan vain sillä, miten hienosti ilmaiset itseäsi kirjoittamalla. Osa taas, niin kuin Kertun kihartuva talvikarva, taas on niin kirurgisen tarkkoja, että tuntuu kuin katsoisin elokuvaa, jossa kamera hetken verran ottaa erikoislähikuvaa tästä karvasta. Sekin on huvittavaa, miten Kerttu osaa osoittaa mieltään: katsoa Dipsiä kuin halpaa makkaraa. 😀

      Varsoja Hopiavuoressa nyt riittää, mutta silti en ole ollenkaan väsynyt lukemaan kuvausta arjessa niiden kanssa. Virtuaalimaailmassa varsa-aika ohitetaan yleensä niin nopeasti, että harvoinpa näistä teksteistä pääsee nautiskelemaan. Siitäkin on jo niin kauan, kun sain olla oikeiden varsojen kanssa, että ihan ikävä tulee. Tuollaisia ne olivat kuin Kerttu: suomenhevosia, joiden talvikarva kihartui hikeentyessään. <3 Ai että minun tuli niitäkin nyt ikävä, kun luin tätä tarinaa Kertusta...

      Ja niin justiin, niin kuin Eetu sanoi. Soon kesä ny. 😀 Grillaamaan siitä.

  • #2155

    Matilda
    Osallistuja

    03.06.2019 Pieni rohkea hevoseni

    Vettä satoi ja ilma oli kylmä, vaikka kesäkuukin oli jo virallisesti alkanut. Siitä huolimatta en halunnut mennä Kertun kanssa maneesiin, koska halusin, että se oppisi kuuntelemaan minua myös avoimella kentällä. Hääräsin keltainen sadetakki ja keltaiset Hai-saappaat jalassani Kertun ympärillä ja harjasin siitä kuivunutta mutaa pois. Kerttu oli sellainen, että jos se näki pienenkin kuralammikon jossain, se kävi aivan varmasti rymyämässä itsensä siinä läpikotaisin. Kertun talvikarva oli lähtenyt kauniisti ja sen punertava kesäkarva kiilsi, vaikka sää oli harmaa. Muutama markanläiskäkin erottui Kertun kupeista. Lihaa luittensa ympärille sen pitäisi kyllä saada. Se oli niin ikiliikkuja, että se kulutti kaiken minkä söi ja vähän enemmänkin. Laidunkesä tulisi tarpeeseen ja toivoin, että se vähän saisi massaa kesän aikana. Syksyllä sitten muuttaisin vähän sen ruokavaliota, koska rasituskin lisääntyisi ratsutuksen myötä.

    ”Kylläpäs se kiiltää”, Nelly ihaili kävellessään tallin avonaisista ovista sisään. ”Meinaatko maneesiin mennä?”
    ”Emmä, kun meen tohon kentälle”, vastasin ja vilkaisin ulos, jossa sade yltyi vain entisestään. Ei me Kertun kanssa sokerista oltu.
    ”Siellähän sataa kaatamalla!” Nelly kauhisteli.
    ”Ehkä se vähän viilentää Kertun kuumia tunteita”, naurahdin, kun tamma steppaili käytävällä malttamattomana. Päätin kuitenkin laittaa sille sadeloimen, koska en jaksaisi kuivatella sitä fleecen kanssa sisällä ennen tarhaan viemistä.

    Talutin Kertun kentälle ja otin sen löysään liinaan. Lähdin kävelemään rauhallisesti ympäri kenttää ja muistutin joka kerta liinan päätä huitaisemalla, kun Kerttu yritti kiirehtiä edelleni. Nopeasti jo pienestä eleestä Kerttu ymmärsi lyhentää askelta ja odottaa. Kehuin tammaa lempeällä äänellä ja se pärskähti tyytyväisenä. Kun Kerttu malttoi kävellä kauniisti kaksi kierrosta perässäni pysäytin sen ja lähdin ohjaamaan sitä isolle ympyrälle. Kertulla oli kestänyt kauan ymmärtää juoksutuksen idea, mutta nyt se osasi jo itse mennä ympyrälle eikä puskenut koko ajan sisäle tai ulos. Maiskautin Kertun raviin ja se otti räjähtävän lähdön, heitti muutaman kerran ahteriaan ilmaan ja parin kierroksen jälkeen tasaantui letkeään ja aktiiviseen raviin. Vitsi, kun tota liikettä saisi nyt videolle. En kuitenkaan jaksanut kaivaa puhelinta taskusta, vaan tyydyin ihailemaan tamman poljentaa. Ääniavuin lähdin hakemaan tempon hidastamista ja nopeuttamista. Kertun karvaiset korvat liikkuivat vuoroin suuntaani ja vuoroin eteenpäin. Se kyllä hidasti, mutta melkoisella viiveellä. Sitkeästi jatkoin harjoituksia, kunnes sain Kertun niin hyvin keskittymään, että ensimmäisestä ptruusta se lähti heti rauhoittumaan. Olin niin ylpeä tammasta, että olin ratketa. Miksei se voinut ikinä olla näin hyvä silloin, kun joku toinen oli paikalla? Ehkä itsekin olin kireämpi, kun joku katsoi ja se heijastui Kerttuun.

    ”Meneehän se komiasti”, Eetun ääni keskeytti mietteeni. En tiennyt kauan mies oli seurannut treenejämme tallin suojista, mutta selkeästi Eetu oli nähnyt pienet onnistumisen hetket. Kerttu kääntyi katsomaan pisamanaamaista miestä ja hörähti kuuluvasti. Kyllä se ruokkijansa nähtävästi tunnisti.
    ”Niin, vielä”, naurahdin ja taputin Kertun sateesta kastunutta kaulaa. ”Et sä viittis heittää sitä pressua sieltä kentän laidalta? Testataan, lähteekö tämä kuuraketti tällä kertaa avaruuteen”, pyöräytin silmiäni. Eetu asetteli pressun huolellisesti samanlaiseksi pressusillaksi kuin maastakäsittelypäivänäkin.
    ”Elkää sitten liian kaua täälä ulukona treenatko, tuletta vielä molemmat kipiäksi”, Eetu muistutti vakavasti huomatessaan, kun kun märät hiukseni tiputtivat pisaroita sadetakin hupun alta maahan. Kertun mustat jouhetkin laineilivat märkinä sen kaulalla ja korvakarvat olivat jo lähes korkkiruuvikiharoilla.
    ”Tuvassa on sitte kuumaa kahavia lämmikkeeksi”, Eetu vielä totesi ennen kuin lähti kävelemään kohti taloa. Tuntui hyvältä, kun joku huolehti niin välittömän lämpimästi. Eetu oli kyllä mies paikallaan tallin isäntänä.

    Sade ropisi pressuun ja Kerttu katseli sitä pää kallellaan. Annoin sen nuuhkia pressua hetken aikaa, kunnes se ei enää ollut kiinnostunut siitä. Kävelin itse pressun päälle ja pyysin tammaa seuraamaan. Se asetteli etukavionsa huolellisesti pressun päälle. Selkeästi edellisen kerran säikähdys oli sillä tuoreena mielessä, mutta silti se tuli perässäni kuuliaisesti, kuten hyvin käyttäytyvän hevosen kuuluukin. Kehuin valtavasti tammaa, kun se käveli kokonaan pressun päälle ja pärskähti kuuluvasti turpa maata hipoen. Pieni rohkea hevoseni.

    Päätin harjoitukset onnistuneeseen suoritukseen ja talutin Kertun takaisin talliin, jossa ei ollut ristinsielua. Varmaan kaikki olivat paenneet sadetta tupaan ja iloinen puheensorina soljuisi tuvan ja olohuoneen välillä. Nauttisin vielä vähän aikaa tästä hiljaisesta rauhallisesta hetkestä Kertun kanssa. Kuivaisin huolellisesti pyyhkeellä sen vettä tippuvan harjan, vaikka tarhassa se kastuisi jälleen uudelleen. Lepertelisin sille kauniita sanoja ja hukuttaisin sen halauksiin. Kertoisin sille, että se oli paras hevonen, jonka olin koskaan tuntenut. Ja sanoisin, ettei haitannut, vaikka se oli joskus vähän perseestä.

    • #2158

      Nelly
      Valvoja

      Meinasin hakee kahvia, mut sit tuli tarina ja sit tuli tarinan loppu ja rakastuin. Rakastan lukea kun omistajan ja hevosen välillä tapahtuu näin! Ensin ollaan niin syvältä ja myymässä suurinpiirtein, mutta sitten muistetaankin kuinka rakas se oma heppa onkaan 😀 Vaikka onkin välillä perseestä. Niinhän se menee ihan oikeastikin 😀 !

    • #2173

      Tiitus
      Valvoja

      Kyllä vaan, onhan ne hevoset ihania, vaikka todellakin ovat välillä vähän perseestä 😀

      Mutta siis joo, aivan ihastuttava tarina. Kyllä Matilda on aikamoinen, kun lähtee keltaisessa sadetakissaan ja kumisaappaissa rankkasateeseen, juoksuttamaan varsaa. Ja vielä uskaltaa pistää tamman kokeilemaan aikaisempaa hirviötä, minä ainakin olisin mieluummin mennyt vaan maneesin suojiin kokeilemaan, miten se juoksutus sujuu. Mutta ehei, ei Matilda (:

    • #2175

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Sitä alkaa olla kymmenen vuotta, kun olin viimeisen kerran hevosvarsojen kanssa tekemisissä, ja ai miten nämä toiminnan kuvaukset aina vievät minut niihin aikoihin takaisin. Vitsit kuinka varsojen kanssa on hauskaa silloin, kun onnistuu, kun ne kerrankin menevät niin kuin ihmisen mieli! Vaikka noh, tottahan se on, että yleensä just silloin ei ole ketään näkemässä, ja myöhemmin kukaan ei edes usko. :DD Onneksi tällä kertaa Matildalla ja Kertulla olikin stalkkeri.

      Ihailisin toimintakuvauksen lisäksi tuota sun Eetuasi. Musta on oikeasti aina ihanaa, kun joku tapailee Eetun murretta — onnistuit muuten hyvin — mutta vielä jopa vähän siistimpää on silloin, kun joku saa kiinni mun hahmon persoonasta. Eetussa on monta puolta, mutta tarinan kannalta sen suurin motivaattori ja kantava voima on se, että se rakastaa talliaan ja vaikka ihan kirjaimellisesti tappaisi itsensä työllä jos se vain pelastaisi tallin. Toinen siihen vaikuttava voima on, että se on kiltti. Tallin säilyttämisen jälkeen sen seuraavaksi korkein tavoite on, että kaikilla olisi hyvä olla, ja ettei kukaan muu vain missään nimessä rehkisi liikaa ja väsyttäisi itseään. Mä näen nämä molemmat piirteet niin kauniisti siinä, miten Eetu asettelee sateessa pressua just niin pikkutarkasti kuin sillä on tapana, ja siinä, miten se sitten komentaa kaffille. Eikä edes ensisijaisesti siksi, että saisi seuraa, vaan siksi, ettei Matilda varmasti itseään kylmetä ja tule vielä kipeäksi.

      Toinen juttu, missä onnistut, on nyt miljöökuvaus sään kannalta. Ei aina voi, eikä edes kannata, selittää auki joka asiaa, varsinkaan kun miljöö aika lailla on ja pysyy tällaisessa tarinassa. Nyt tässä kuitenkin sataa niin oikeasti, että sen kuulee ja tuntee. Et toitota sitä kömpelösti liikaa, vaan tosi hienosti saat sen näkymään sadeloimissa, ropinoissa, märissä jouhissa…

  • #2318

    Matilda
    Osallistuja

    05.06.2019 Kengityspäivä

    Tänään oli Kertun kengityspäivä. Tai oikeastaan siltä otettiin kengät pois kesälaidunta varten. Se ei tarvinnut niitä mihinkään, sillä Kertun kaviomateriaali oli kovaa ja se olisi muutenkin suhteellisen vähällä käytöllä.

    Täsmällisesti yhdeksältä kengittäjä Pekka Yli-Niemelä kaarsi autonsa Passatini viereen parkkipaikalle ja nousi kättään heilauttaen autosta. Pekka oli siskoni vuokraponin Rubyn kengittäjä, joten oli luontevaa pyytää miestä kengittämään myös Kerttu. Muistan vieläki hämmennykseni, kun tapasin miehen ensimmäistä kertaa. Rehellisesti sanottuna nimestä Pekka Yli-Niemelä ei tullut ensimmäisenä mieleen nippanappa kolmikymppinen pitkänhuiskea nuorimies, jonka hymyillessä posket painuivat suloisille hymykuopille. Toisaalta Pekka oli Yli-Niemelän poikia eivätkä muutkaan veljekset olleet saaneet kovin moderneja nimiä. Mun kanssa samanikäinen Jorma Yli-Niemelä oli ehkä kaiken huippu.

    Pekka kaivoi takaluukusta kengittäjänpakkinsa ja asteli rennosti talliin. Kerttu odotti jo käytävällä ja mupelsi huulillaan oikeanpuolimmaista ketjunarua.
    ”Älä syö sitä”, nyppäsin narun Kertun suusta ja maiskauttaen pyysin sitä muutaman askeleen taaemmas.
    ”Katotaan meneekö tänään ilman huulipuristinta”, Pekka naurahti ja tarjosi kättään haisteltavaksi Kertulle. Korviani punotti, kun muistelin edellistä kengityskertaa. Kerttu oli ollut niin villillä päällä, että oli käytännössä istunut takapuolellaan käytävällä yrittäessään nyppiä etujalkojaan Pekan jämäkästä otteesta.
    ”Ollaan me ainaki harjoiteltu”, mumisin. Se piti paikkansa, sillä joka päivä olin kuluttanut pitkät tovit Kertun jalkojen pitämiseen ylhäällä.
    ”Son totta, harjottelusta ee ainakaa jää kiinni”, Eetu vahvisti puheeni kävellessään ohitsemme.

    Lepertelin Kertulle ja silittelin sen otsaharjaa, kun Pekka ryhtyi naputtelemaan kenkiä irti.
    ”Olehan siinä”, Pekka rauhoitteli tammaa, kun se nyppi etustaan kokeilevasti miehen otteesta. Ehdin jo ajatella, että nytkö se show alkaa, mutta Kerttu keskittyi katselemaan avonaisesta tallin ovesta ulos, jossa koirat telmivät jostain löytämänsä kepin kanssa.

    ”Hieno tamma”, Pekka kehui taputtaen Kertun lautasia saatuaan takajalatkin kuntoon. ”Kyllä se vähän vielä nyppii ja kokeilee, mutta kukapa kolmivuotias ihan paikallaan seisoisi.”
    Hymyilin ylpeänä Kertun pääpuolessa. Jotenkin tuntui, että viime viikkojen aikana jokin oli klikannut ja olimme edenneet aimo harppauksen eteenpäin. Kertulla oli hyvä olla Hopiavuoressa ja se pystyi olemaan paljon rennompi kuin pari kuukautta sitten. Edelleen Kerttu tuijotteli ties mitä asioita, saattoi säpsyäkin, mutta maanantainakaan se ei ollut pelännyt sitä pressua yhtään.

    ”Onko juhannussuunnitelmia?” Pekka kysyi ohimennen kerätessään tavaroitaan takaisin kengityspakkiin.
    ”Noo, kait täällä jotkut illanistujaiset on.. Hevoset pääsevät kesälaitumelle aattona”, mumisin vastaukseksi, sillä mulla ei aavistustakaan missä olisin juhannuksena ja kenen kanssa. Oli sanomattakin selvää, että olin kertakaikkisen huono suunnittelemaan mitään menoja ja ajauduin vain puolivahingossa jonkun porukan mukaan tai sitten menisin iskän kanssa kalaan.
    ”Mitäh, nuori nainen ja ei mitään juhannussuunnitelmia!” Pekka hämmästeli ilkikurisesti. ”Jos et muuta keksi, niin tule tanssilavan kokolle. On siellä ainakin yksi tuttu.”
    ”Ai, kuka?” ihmettelin ääneen, sillä en tiennyt ketään, joka olisi puhunut menevänsä kokolle. Tai kaikkihan sinne varmasti jossai vaiheessa iltaa eksyivät, mutta kuitenkin.
    ”No mä tietenkin, höhlä”, Pekka nauroi lämpimästi. ”Soitellaan sitä Kertun vuoluaikaa myöhemmin. Nähdään tai ollaan näkemättä”, mies vielä tuuppasi rennosti mua olkapäähän ennen kuin istui autoonsa ja huristeli pihatietä pitkin pois.

    Jäin hölmistyneenä tallipihaan seisomaan.

    ”Jumankekka! Oliko se treffikutsu?”, vieressäni Jerusalemille keppiä heittänyt Hello kiekaisi riemuissaan.
    ”Ööh”, vastasin hämmentyneenä.

    • #2320

      Tiitus
      Valvoja

      Tosi hyvin kirjoitettu tarina! Mä pystyin näkemään, kuinka Kerttu maisteli ketjua paremman herkun toivossa tai Matildan ilmeen, kun hän muisteli viimekertaista sessiota kengittäjän kanssa. Ja ihana kuulla kuinka Matilda on ylpeä kasvavasta varsastaan, koska onhan tamma todella kehittynyt ja alkaa olla jo iso heppa. Sit hymähdin ihan ääneen, kun Matilda kummasteli, että kuka ihme muka tanssilavalle menisi, ei hän ainakaan tiennyt ketään. Ja sitte kaiken kruunaa Hello ja hänen letkautukset! 😀

    • #2321

      Noa
      Osallistuja

      Ai vitsi, olipa tää jotenkin mainio! Voi Pekka ja Jorma, muistan kun ala-asteella piti keksiä äkkiä joku nimi niin se oli nimenomaan just nämä kaksi ja sitten niille naurettiin kaveriporukassa, että vitsi miten tyhmiä nimiä. Onneksi mun luokalla tai lähipiirissä ei ollut ketään Pekkaa tai Jormaa….

      Musta tälläiset arkiset tarinat on loistavia tapoja viedä asioita eteenpäin, kuten tässäkin Kertun koulutusta. Jokaisesta harjoituksesta ei tarvitse tehdä erikseen tarinaa, kun se kerrotaan myöhemmin että tätäkin on harjoiteltu. Voin ihan hyvin uskoa pelkästään tämän tarinan kautta että Matilda on Kertun kanssa harjoitellut jalkojen ylhäällä pitämistä ahkerasti, ja nyt se tuottaa tulosta kun on tosi kyseessä.

      Ja mikä lopetus tässä olikaan! Nyt jään kyllä jännäämään lähteekö Matilda Pekan kanssa tanssilavalle. Vähän toivon että lähtisi, sillä Pekka vaikutti oikein mukavalta hepulta, mutta samalla en, koska sitten Matilda ei ole Hopiavuoressa ja sekös vasta olisi kurjaa! Nyt jäänkin jännäämään kuinka tässä käy!

    • #2326

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Äläääää! Matilda on nyt saanut väisteltyä Laria, kun ei ole ihan uskaltanut katsoa, mitä siitä tulee. Nyt vaan kattomaan, millasta siellä lavalla on. Pekka on kuitenkin hevosmiehiä, ja sehän on kuitenkin ihmisessä tärkein kriteeri eiks niin? Eikä se nyt pahan kuuloinen tai edes näköinenkään ollut: Hello tietää.

      Kerttu alkaa olla iso tyttö ja niin taitava. Ei se pahasti ollut ikäisekseen. Matilda puhuu sitä paitsi siitä ihanan ylpeästi, vaikka oli se maastakäsittelyepisodi. Joskus heppavauvatkin kämmää vaan, mutta siitä jatketaan sitten eteenpäin. 😀 Onneksi Matilda tuntuu olevan niin tosi kärsivällinen ja positiivinen heppansa kanssa, vaikka kaikkea se nuoriso keksiikin emäntiensä ja isäntiensä päiden menoksi.

      Musta suloisinta tässä oli se, miten Kerttu mypläsi naruja. 😀 Ja vähän puolueellisena ehkä se, miten Hello on taas elementissään.

  • #2642

    Matilda
    Osallistuja

    Pahoittelut hevosten omistajille, jos otin liikaa vapauksia muiden hevosten kuvailussa!

    22.06.2019 Kesä on täällä!

    Aamuaurinko paistoi jo lämpimästi, kun sidoin Kertun pihakoivuun kiinni ja ryhdyin harjaamaan sitä huolellisesti. Pitihän sitä hevosen näyttää hyvältä ensimmäisenä kesälomapäivänään! Eilinen ilta painoi vielä silmissä, sillä en ollut nukkunut kuin muutaman hassun tunnin. Olin jopa väsymyksessäni sortunut juomaan kaksi kuppia kahvia tuvassa, vaikka normaalisti siemailin sivistyneesti teetä. Kesäaamun kirkkaus kuitenkin valoi muhun uutta energiaa. Pääskynen lenteli muutaman kierroksen koivun ympärillä ja katosi sitten tallin räystään alle, jonne se oli rakentanut pesän. Hymyilin kesäisen aamun tunnelmalle ja Kertulle, joka yritti vaivihkaa kuoria koivusta kaarnoja. Kielsin Kerttua nyppäämällä sen riimunnarusta ja tamma pärskähti minulle tyytymättömänä.
    ”Pian pääset laitumeen”, lepertelin ja hipelöin sen kiharaa harjaa. ”Siellä on tilaa juosta ja leikkiä.”

    Tallipihassa oli normaalia enemmän liikettä, kun porukka valmistautui kesälaidunkauden alkuun. Jo muutama vieraskin naama näkyi puuhailevan trailereiden ja hevosten parissa parkkipaikalla.
    ”Alakaakos porukka olla jo valamiina jotta voitas lähtiä laitumelle päin?” Eetu huuteli tallin ovella. Sieltä täältä kuului myöntäviä vastauksia. Onneksi Kertun laidunporukka koostui sen tarhakavereista, tallikavereista sekä lempeän oloisesta suokkitammasta. Kerttu oli varmasti porukan temperamenttisimmasta päästä, vaikka kiltti mamman mössykkä sekin tietenkin oli.

    Irrotin Kertun riimunnarun koivun ympäriltä. Kerttu steppaili paikallaan ja yritti vetää kohti Flidaa, jota Noa talutti jo kohti laitumelle vievää tietä. Päästin Nellyn ja Cozminan edelle ja pidättelin Kerttua, joka olisi tunkenut turpansa kiinni Cozminan häntään. Typy näytti myöskin irtoavan kohta henkseleistään ja Hello kasvot punaisina piteli kaksin käsin suomenhevostamman riimunnarusta. Laitumelle oli lyhyt matka, mutta sen aikana Kerttu ehti olla jo vuoroin sivuttain tiellä ja vuoroin paikallaan piaffea tanssien, mutta lopulta pääsimme laitumen portin eteen. Eetu hölkkäsi perästämme avaamaan laitumen porttia ja katseli kauhunsekaisin ilmein, kun Typy ja Kerttu meinasivat sotkeentua toisiinsa. Cozminakin alkoi ja näyttää hermostumisen merkkejä, kun nuoret suokkitytöt pistivät ranttaliksi.

    Eetun avattua laitumen portin talutimme kaikki tammat laitumen sisäpuolelle tarpeeksi kauas toisistaan ja portista. Kerttu vallan tärisi innostuksesta nähdessään ison laitumen ympärillään. Typy peruutti ympyrää Hellon ympärillä. Flidaa ei olisi voinut vähempää kiinnostaa ja se yritti jo vaivihkaa ryhtyä syömäpuuhiin.
    ”Lasken kolomeen ja sitten hevooset saa laskia irti”, Eetu ohjeisti. ”Elekää sitten teloko ittiänne. Alta pois ja nopiaa.”

    Avasin valmiiksi Kertun riimun, jotta saisin sen sitten nopeasti sujautettua pois päästä. Tamma viskoi päätänsä siihen malliin, että olin varma sen pääsevän jo kakkosen kohdalla irti ja joukkohysterian olevan valmis. Onneksi kuitenkin sain riimusta jotenkin pidettyä kiinni ja kolmosella liu’utin riimun pois Kertun päästä. Ruunikko lähti kuin tykin suusta ja sinkosi pukitellen laitumen keskelle. Typy ryntäsi tohkeissaan perässä, kun muut hevoset ottivat varovaisia kokeilevia raviaskelia. Kerttu ei edes hoksannut, että sille vieraampia hevosia oli myös joukossa, vaan ne näykkivät Typyn kanssa toisiaan vauhdin huumassa.
    ”Typerykset on jo käyneet aikaa sitten valtataistelun keskenään, mutta siellä ne kirkkaammasta kruunusta nahistelee”, Hello nauroi tammavarsojen keskinäiselle nahistelulle.
    ”Ja sitten Flida tulee paikalle tyynen rauhallisesti ja toteaa, että who’s the real queen here”, Noa yhtyi keskusteluun ja katseli lämpimästi tammaansa, joka seisoi sieraimet suurina suomenhevostamma Neian kanssa nenät vastakkain.

    Tanner tömisi, kun tammalauma lähti yhtä aikaa laukkaan pitkin kumpuilevaa laidunta. Kesä oli vihdoin virallisesti alkanut. Oli juhannus, yöttömät yöt ja laidunkausi. Hiljaiset aamut laitumella, kun hevosten siluetit hukkuvat maasta nousevaan sumuun ja kostean kesäyön tuoksu leijailee vielä ilmassa. Ilta-auringon punertavassa valossa kimaltelevat hevoset, jotka huiskivat hyttysiä hännillään ja pärskivät tyytyväisenä nyhtäessään ruohomättäiltä iltapalaa. Ja ehkä mukaan mahtuisi myös kesäinen ilta kärryillä, jossa minun lisäkseni istuisi myös eräs poika.

    • #2655

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Mä en ymmärrä, miten mun ei tule kirjoitettua Kertusta Typyn kanssa, vaikka aina kun ajattelen niitä, tiedän miten kivoja tarinoista niistä saisi. Tässäkin tarinassa parasta koko tekstin läpi on Kertun innokkuus ja meidän tallin kaksi vauvasuokkia yhdessä. 😀 Mä voin nähdä ne molemmat repeämässä melkein liitoksistaan matkalla, ja varsinkin koheltamassa laitumella. En usko, että kenelläkään oli aivan kauheasti etukäteissuunnitelmia siitä, millä mielin heidän tammansa laitumille lähtivät. Ainakin musta oli tosi hauska lukea, miten kaikki kuvaamasi hevoset olivat omia itsejään — tai siis juuri sellaisia, jollaisiksi mä ne itse kuvittelen! Kertun, Typyn ja hevosten käytöksen lisäksi voisin nostaa esiin tästä tarinasta moonta muutakin juttua, joista tykkään. Hahmojen ripottelu sinne tänne, koko tarinan sitominen just tähän yhteisöön, oikeakielisyys, monipuolinen kieli, se miten tuntematon Neiakin sai palstatilaa, alussa esitelty fiilis johon tavallaan palataan lopussa…

      Sulla on arjesta elävästi kertomisen armolahja. (No okei, kaikki me tiedetään, ettei kukaan synny kirjottajana, vaan se vaatii opettelua ja työtä niin kuin kaikki muukin.) Tuskin olisin itse ryhtynyt kirjoittamaan laiduntarinaa alkuunkaan tässä kiireessä, jos et olisi tehnyt ensin näin tarkkaa, virikkeellistä ja ihanatunnelmaista tarinaa pohjaksi. Välillä yritän itse oikein tarkoituksella nykertää muille jotain, johon tarttua, ja voii vitsit onkin kiva itse kirjoittaa kun löytää toisen jutusta itselleenkin koukun. Pitkästä aikaa tuli munkin kirjoitettua oikeasti innolla ihan vaan hevostarinaa, kun tässä tarinassa sait näytettyä kaiken mulle ihan totena ja elävänä. Tällaisia heppatarinoita kun osaisin itsekin kirjoittaa!

      Mäkin toivon, että kesän mittaan Kerttu alkaa oppia ajolle, ja että Matilda saa seuraa kärryille. 😀

    • #2688

      Noa
      Osallistuja

      Mustakin kaikki hevoset olivat ihan juuri omia itsejään! Mä olen sitä mieltä että sulla on kirjoittajana lahja sekä arjen kirjoittamiseen, jonka Eetu tuossa ylempänä avasi, mutta myös erinomaiseen tarkkaavaisuuteen muiden hahmojen suhteen. Musta tuntuu että sä tunnet kaikkien hahmot niin hyvin, että niistä jokainen on aina kohdillaan just eikä melkeen. Ja jos käykin niin että joskus kerta menee vähän pieleen, niin sekään ei haittaa! Niinkuin täällä on ennen sanottu, niin kyseessähän on sun tarina, jonka jumala ja luoja sä olet, ja sitten muut takuuvarmasti keksii syyn minkä takia hahmo oli sellainen kuin oli, jos siltä tuntuu 😀 Sitä mä tässä yritän sanoa, että sä tunnut tutkailevan jokaisten hahmoja erityisen tarkasti ja osaat napata niistä ne pääjutut, joita tarinoissasi käytät sujuvasti! Kuten vaikka jo useasti esille nostettu Eetun murre, ja tässä muiden hevoset omistajineen.

      Näin omalle hevoselle puolueellisena voin sanoa että niinpä, tottakai Flida on se lauman kuningatar. Eikä siitä keskustella 😀 Haluan ajatella että se on sellainen Muumimamma, joka hellästi saa ohjattua nuoret oikeaan suuntaan ja jolle ei tarvitse edes isotella. Vaikka tokkopa niin se oikeasti hevosten keskuudessa on, eiköhän Flidankin hermoja aina välillä koetella jolloin se saa laittaa nuoremmat takaisin asemaansa vähän vähemmän hellästi 😀 Typyn ja Kertun välinen riemu on mukavaa luettavaa, siitä tulee itsellekin sellainen olo että jes, kiva kun on kesä!

      Lopetus oli ihanan romanttinen ja kaunis.

  • #2800

    Matilda
    Osallistuja

    26.06.2019 Kärrytreeniä

    Vislasin riimu kädessä laitumen portilla. Hevoset laidunsivat kaukana toisella puolen laidunta, mutta Kerttu nosti välittömästi päänsä kuullessaan ääneni. Se lähti reippain askelin kohti porttia ja muu lauma seurasi kiltisti perässä. Tammat parveilivat ympärilläni yrittäen kaikki saada osansa rapsutuksista. Tuupin hellästi (ja hetken päästä vähän vähemmän hellästi, koska se idiootti ei uskonut) Typyn pois, joka olisi varmaan ängennyt syliin asti, jos olisin päästänyt. Pujotin Kertun päähän vaaleanpunaisen kimaltelevan riimun, joka ei sopinut yhtään sen ruunikkoon väriin, mutta oli ihan ältsin söpö. Huidoin riimunnarulla jälleen liian lähelle tunkevan Typyn, joka vihdoin ja viimein tajusi lähteä kauemmas ja pujahdin Kertun kanssa portista ulos. Miten sitä sanoisi kauniisti Hellolle, että Typylle voisi vetää vähän tiukemmat rajat?

    Talutin Kertun talliin ja harjasin sen huolellisesti. Jos totta puhutaan, en tainnut tehdä elämässäni oikeastaan mitään huolimattomasti. Ihailin sen lihaksikasta runkoa, joka oli mielestäni paljon kehittyneempi kuin monella muulla samanikäisellä tammalla. Okei. takaosastaan se oli vähän köyhä, mutta kyllä sekin asia korjattaisiin, kun päästäisiin kunnon mäkitreeneihin kärryjen kanssa.

    Kärryttelystä puheenollen, olin ilmoittanut meidät mukaan Hopiavuoren yömaastoon. Sinänsä se oli vähän villi teko minulta – ihmiseltä joka vältti viimeiseen hetkeen saakka kaikkea tunarointia. Tunaroinnin mahdollisuus olisi nimittäin melko todennäköinen, koska Kertun ja mun yhteiset kärrytreenit pystyi laskemaan yhden käden sormilla. Toki olihan tässä vielä reilu viikko aikaa, joten oli pistettävä töpinäksi. Vähän kyllä jännitti mennä seikkailemaan yöllä hämäriin metsiin, mutta eiköhän se tällä remuavalla porukalla olisi ihan turvallista.

    Valjastin Kertun kieli keskellä suuta. Tarkastin neuroottisesti jokaisen remmin oikean kiinnityksen vertailemalla sitä googlesta haettuun kuvaan. Jotenkin oltiin kyllä Kertun kanssa hassu pari. Se oli niin huoleton ja suuripiirteinen kuin olla ja voi ja mä sen sijaan nyhjäsin pienintäkin yksityiskohtaa ikuisuuden. Toisaalta Kerttu oli opettanut mulle ottamaan monet asiat paljon rennommin ja mä taas ajattelin opettaneeni Kertulle rutkasti kärsivällisyyttä.

    Lopulta olin tyytyväinen valjastukseen ja raahasin suulista kärryt Kertun perään. Camilla sattui juuri tulemaan talliin, kun pähkäilin alaremmin oikeaoppista kieputtamista aisan ympärille.
    ”Vie se aisalenkin etupuolelle ja kiepauta pari kertaa. Joo, just noin. Sitten tehdään lukko, että aisat ei lähe lenkeistä veks. Anna mä näytän”, Camilla kieputti tottuneesti alaremmiä ja mun olisi tehnyt mieli tehdä muistiinpanoja johonkin vihkoon.
    ”Nyt ootte valmiita lähtöön, eikun menoks!” Camilla otti pari askelta taaksepäin ja taputti Kerttua kaulalle reippain ottein. Laitoin kypärän päähäni ja hyppäsin kärryille. Camilla irrotti Kertun ketjuista ja nyppäsi sen ohjasta liikkeelle. Tamma lähti heti matkaavoittavin askelin pihaan, josta ohjasin sen kohti Mäensisuksen maastoreittejä.

    En päässyt vanhaa päätietä kuin parisataa metriä, kun vastaan tuli tutunoloinen maasturi. Pekkahan siellä heilautti kättään minulle ja ajoi hitaasti ohi. Kerttu pärisi autolle totuttuun tapaan, mutta ei ottanut kuin muutaman hätäisemmän askeleen. Puhuttelin rauhallisella äänellä tammaa, joka kääntelikin korviaan vuoroin mua kohden ja vuoroin eteenpäin. Hetken päästä kuulin, kun auto pysähtyi tielle ja peruutti hitaasti takaisin kohdalle. Pysäytin Kertun, mistä se ei ollut alkuunkaan mielissään. Mitä täällä nyt pitää kupata, kun juuri on päästy seikkailun makuun, se tuntui tuhisevan. Pekka avasi ikkunan ja miehen pää pilkisti ulos.
    ”Et kai sä ole menossa ihan yksin tuon sähikäisen kanssa reissuun?” Pekka kysyi. Tajusin, että mun olisi todellakin ihan oman ja hevosen turvallisuuden vuoksi tajuta pyytää jotakuta kanssani kärryttelemään, sillä tämä oli vasta järjestyksessä kolmas kärrylenkki Kertun kanssa ikinä. Voi hitto, Pekka piti mua varmaan ihan idioottina! Vain täysin pahvi ja vastuuntunnoton hevostyttö lähtisi vihreän varsan kanssa yksin maastoon.
    ”En, kun mulla on toi Hopiavuoren Hermanni-haamu tossa vieressä”, nyökkäsin kohti tyhjää paikkaa kärryillä. Ehkä vitsailuni pelastaisi tämän kuolettavan nolon tilanteen.
    ”Mahtasko se Hermanni päästä vähän itteensä päin, jos tulisin kanssa kyytiin?” Pekka pohdiskeli ja tervehti tyhjää paikkaa nyökäten kohteliaasti. ”Odottakaa siinä, mä heitän tän auton Hopiavuoren pihaan parkkiin.”

    Odottaminen oli helpommin sanottu kuin tehty Kertun kanssa. Tammalla meni ihan totaalisesti käpy tähän surkeaan retkeen. Se oli ollut jo täydessä vauhdin tohinassa ja nyt piti ihmetellä ja pällistellä ikuisuus keskellä tietä. Se peruutteli, pärskähteli ja löi dramaattisesti jalkaansa maahan. Onneksi Pekalla ei mennyt kovin kauaa, kun mies jo hölkkäsi meitä kohden solmien ravikypäränsä remmiä leukansa alle. Pitikö mies ravikypärää aina autossa mukana, jotta voisi tuppautua yksin ajelevien neitojen kärryille mukaan?

    Onneksi Pekka oli sen verran tahdikas, ettei ryhtynyt sättimään mun toimintaa sen enempää. Oikeastaan tuntui heti paljon luottavaisemmalta, kun joku istui kärryillä rupatellen rennosti niitä näitä ja näytti vielä oikein passelin kärrylenkin Mäensisuksen suunnalla. Tiesin Yli-Niemelöitten kotitilan olevan Mäensisuksessa, joten Pekka varmasti tunsi reitit kuin omat taskunsa.
    ”Yllättävän hyvin etenee ratsusukuiseksi” Pekka totesi, kun Kerttu paineli letkeää ravia hiekkatietä pitkin. Tamma painoi kädelle ja tunsin, kun sen kierrokset nousivat.
    ”Mm-mm”, mumisin totisena ja koitin saada jotain kontrollia hevoseeni.
    ”Tässä on pitkä suora. Anna vaan mennä, niin saa vähän energiaansa purettua”, Pekka rohkaisi ja annoin varovasti ohjaa tammalle. Kerttu heilautti häntäänsä innoissaan ja sen ravi sai heti lisää lennokkuutta alleen. Vesi valui silmistäni, kun tuuli löi vasten kasvoja. Suoran lopulla Kerttu alkoi jo itse hidastaa kokeilevasti ja pyysin sen ääniavuilla ja puolipidätteillä käyntiin saakka. Kehuin lähes itku silmässä tammaa ja hymyilin vapautuneena. Ensimmäinen kerta täyttä vauhtia oman hevosen kärryillä, vitsi miten siistiä!

    ”Taisi olla aika kivaa?” Mies hymyili suupielestään huvittuneena.
    ”No oli! Ihan mahtavaa”, tärisin innostuksesta. ”En mä varmaan näin lujaa olisi mennyt, jos olisin yksin lähtenyt.”
    ”Ai lujaa? Sun pitää päästä meidän Tykin kyytiin joku kerta, niin tiedät, mitä on mennä oikeasti lujaa”, Pekka naurahti. Tykki oli ilmeisesti Yli-Niemelän kovatasoisin ravuri.
    ”Hah, en kyllä varmasti uskalla. Kertun vauhdit riittävät mulle toistaiseksi.”
    ”Uskallat, kun sulla on näin ammattitaitoinen ohjastaja turvanasi”, Pekka päätti ja aihe oli siltä erää loppuunkäsitelty. ”Mahtaakos se Eetu tarjota mullekin kupposen kuumaa lenkin jälkeen?”
    ”Kyllä varmaan. Aina se kaikkia sinne ainakin kovasti koittaa saada kahvittelemaan”, pyöräytin silmiäni hyväntahtoisesti. Jos Suomesta pitäisi löytää eniten kahvia juova pitäjä, niin Otsonmäki olisi varmasti Hopaivuoren ansiosta kärkisijalla.


    Kerttu laitumella 26.6.2019 (kuvan piirtänyt VRL-13332)

    • Tätä vastausta muokkasi 9 kuukautta sitten  Matilda.
    • Tätä vastausta muokkasi 9 kuukautta sitten  Matilda.
    • #2809

      Tiitus
      Valvoja

      Mitä pikkutarkkuutta olematta lainkaan pitkästyttävää tai tylsää! Jälleen niin varmaa kuvailua hevosen valjastuksesta, että ihan kateeksi käy. Hauskasti vertailtua Matildaa ja Kerttua ja loistavasti kerrottu kuinka molemmat on opettanut toisiaan! Koska mikäs sen parempaa kumppanuutta kuin kaksi keskenään erilaista tyyppiä, jotka näyttävät niitä omia tapojaan ja ottavat niistä vinkkiä.

      Ja sitte se Pekka, ihastuttava Pekka! Voi vitsit kuinka kivaa, että hän noin vain lyöttäyty matkaan – kahdestakin syystä. Se, että en mäkään olisi halunnut, että Matilda lähtee yksin kärryilemään, vaikka Kerttu osaava heppa jo onkin. Ja sitten se, että hän pääsi kokeilemaan mihin tammasta on! Ja onhan siellä vielä kolmaskin: Pekkahan pyys Matildaa vähän niin kuin treffeille!

      Voi että Kerttu on nätti! Voisikin raapustaa joskus tekstin Oonan kannalta kuinka hän käy ihastelemassa laitumella Kertun kauneutta ja sitä lihaksikkuutta, koska hänen oma Neia on vielä niin pieni eikä sitä ole treenattu (:

    • #2814

      Sebastian
      Osallistuja

      Ensinnäkin vitsit miten upean kuvan oot tehny! Mulla alkaa itselläni sormet oikein kihisemään, kun nään muiden hienoja teoksia täällä – itse kun en voi nyt ainakaan viikkoon vielä tehdä yhtään mitään, kun oma piirtopöytä on kotona 😀

      Hellon tuntien en usko, että hän kuuntelisi kovin vakavasti Matildan neuvoja Typyn tavoille opettamisesta… koska eihän se nyt NIIN justiinsa ole. Ja kun Skotin kanssa on nyt vähän puuhaillut, niin kyllä siitäkin aika nopeasti huomaa, että hemmoteltu pikkusöpöliinihän se on :DD

      Luulin tarinan alussa, että Camilla olisi ehdottanut tulevansa sun mukaan maastoon ja hirvityin, kun tajusin ettei näin käykään 😀 Onneksi herrasmies Pekka tuli hätiin ennen kuin mitään ehti sattua ja jakeli kullanarvoisia neuvojaan. Ettei nyt vaan sattuis mitään. Ja tuollaiset treffit kyllä kelpaisi mullekin, kuka nyt ei haluaisi deittinsä kanssa kadota auringonlaskuun hevoskärryillä…?

    • #2817

      Matilda
      Osallistuja

      Pitikin heti korjata tuonne, että kuvaa en toki ole itse piirtänyt! Ajattelin, että se näkyy tuosta kuvasta, mutta eihän tietenkään kukaan tiedä mun omaa VRL-tunnusta, joka ei ole tuo VRL-13332 :DD

    • #2831

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Vauvat laitumella mainittu! 😀 Kun Typyä ei joudu oikeasti sietämään, niin tarinassa se on niiiiin ihana kun sille ei ole oikein rajoja asetettu. Parasta on kun vauvoja on kaksi vielä suht samanikäistä, niin näkee kuinka Kerttu kehittyy ja kasvaa, ja Typy, noh, ei. Toki siihen vähän vaikuttaa kai sekin, etteivät nämä taida ikääntyä ihan samaan tahtiin! Typy täyttää kolme vasta talvella ja saa kärryt perään, ja neljä vasta ensi kesänä niin sillä voi vasta ajaa tuolla tavalla kunnolla. :DD Kerttu elää eri tahtiin ja ai kuinka osaa jo fiksusti mennä! Matilda on tehnyt hyvää työtä sen kanssa, ja luulen että hänen tarkalla luonteellaan on siihen vaikutusta. Mä olen itse tainnut ajaa vain niitä Oikeita Ravihevosia ja Ravihevosenalkuja, ja en olisi niitä uskaltanut pysäyttää mihinkään tielle. Ne olivat ihan järkeviä kavereita kans, mutta suurin vaara niiden kanssa oli, että ne peruuttavat kärryt ojaan tylsistyesään tai säikähtäessään. Siinä ei hyvin käy, kun mun paino kallistaisi kärryjä niin että ne vääntäisivät heppaakin ja pahimmassa tapauksessa se olisi koivetkatki ojassa, jaiks! Nämä mun entisen työnantajan varoitukset kaikuivat vieläkin mun korvissani, kun Matilda ja Kerttu odottivat Pekkaa. Kyllähän Kerttu joo vähän kyllästyi, mutta mua oikeasti jännitti kun pelkäsin että sattuuko niille nyt jotain vai ei. Mutta onneksi ei! Kerttu on kyllä fiksu tyttö! Noin saisi joka polle opetella odottamaan vähän aikaa.

      Sen sijaan en aluksi yhtään ymmärtänyt huolestua siitä mistä Pekka (ja Sebastian): että Matilda on menossa yksin. Hämmästelin, että niinhän mäkin aina menin, kun hevonen oli vaan kärryihin tottunut — ja sitten tajusin että jooooooo niin menin joo, mutta ekoilla lenkeillä muhun oli melkein koko ajan näköyhteys joko meidän omalta tallilta tai naapurin tallilta. Tottakai mua vahdittiin. 😀 Hyvä että Pekka tuli mukaan. Eihän sekään mikään ihmeidentekijä ole. Ei sekään sille voi mitään, jos nuori heppa jotain keksii, mutta onpahan edes kaksi kyydissä niin että todennäköisemmin jompi kumpi voisi vaikka soittaa apua. Ja Pekalla kun noita ravihevosiakin on, ja ilmeisesti nuoren hevosen kouluttaminen on tuttua puuhaa. Sitä paitsi niin kuin Tiitus ja Sebastian sanoivat, niin onhan se nyt kivaa kun joku Pekka tulee mukaan kärrylle. Mä ainakin tarkoituksenmukaisesti joskus teininä pyysin usein yhtä likkaa mukaan, kun en muuten olisi kehdannut istua niin lähellä sitä. :DD Lisäksi jotenkin noille Pekoille on helpompi jutella aluksi kun maisemat vaihtuvat, vaikka onkin jumissa pienessä kärryssä niiden kanssa.

      Musta Pekassa on tällä kertaa erityisen ihanaa miten se suostui siihen, että tyhjällä paikalla oli Hermanni-haamu. Tollasia ihmisiä me kaikki tarvitaan meidän elämään, jotka vaikka tervehtisivät meidän hädissämme keksittyjä mielikuvitusystäviä ennemmin kuin pyöräyttäisivät silmiään.

  • #3242

    Matilda
    Osallistuja

    28.07.2019

    Siis onko muka jo nyt aika palata arkeen? Vastahan juhannuksena Kerttu kirmasi laitumen vihreän ruohon uumeniin ja nyt haassa vastassa oli loppuun syöty, paikoin auringonpoltteessa palanut nurmikko ja ainakin sata kiloa lihonnut Kerttu kesäkavereineen. Pieni tauko Hopiavuoren hektisyydestä oli tullut molemmille tarpeeseen. Kerttu oli saanut ladata akkuja ihan rauhassa samalla, kun mä olin raatanut työn touhussa äidin toimistolla. ”Kyllä jonkun pitää heinäkuussakin puhelimeen vastata”, äiti oli todennut kuivasti, ikään kuin olisin pyytänyt kuuta taivaalta ehdottaessani, että pitäisin itsekin heinäkuussa hieman lomaa. Olihan toimistolla tietysti paikalla Juuso Helavuo, äidin arkkitehtikollega, joka lomaili mielellään itse vasta syksyn tullen. Juuso oli paljon rennompi kuin äiti ja antoi mun välillä lähteä jo puolilta päivin tallille, kun kaikki laskutukset ja muut juoksevat asiat oli hoidettu. Oikeasti tekemistä toimistolla heinäkuussa ollut kovin paljoa, joten olin ottanut tavaksi lukea varsankoulutusoppaita työpöytäni ääressä ja juoda vihreää teetä niin paljon, että piti rampata vessassa koko ajan. Kai sitä pitäisi olla tyytyväinen, miten helpolla olin päässyt.

    Olimme Kertun kanssa ehtineet kaikesta huolimatta tehdä paljon. Yömaastoa jännitin niin paljon etukäteen, että en saanut edeltävänä yönä nukutuksi ollenkaan. Melkein vuorokauden valvoneena tuntui, että olin ihan pihalla Kertun kärryillä, mutta onneksi fiksu tamma meni kiltisti muiden mukana. Maaston jälkeen yritin kovasti pysyä hereillä pikkutunneille asti, mutta monopolin pelaamisen aiheuttamasta kovasta metelistä huolimatta sammuin kuin saunalyhty omaan punkkaani varmaan ensimmäisenä. Perhepäivänä mua ärsytti niin paljon, että kävin vain pikaisesti katsomassa Kerttua laitumella illansuussa. Iskä ei päässyt perhepäivään, koska oli vuosittaisella kalastusreissullaan Lapissa ja äiti ei suostunut tulemaan, vaikka kuinka kauniisti pyysin. Äidin mielestä mokomiin hömpötyksiin olisi voinut osallistua ehkä silloin, kun olin vielä ala-asteella. Mun teki mieli vastata, että et kyllä osallistunut silloinkaan, mutta nielin kiukkuni.

    Kerttu on mennyt valtavasti eteenpäin kuukauden aikana. Se on jotenkin vähän rauhoittunut ja aikuistunut. Ehkä yötä päivää Typyn kanssa telmiminen oli saanut sen ehtymättömät energiavarastot vihdoin ja viimein sille tasolle, että se malttaa hetkeksi rauhoittuakin. Laidunlomaan oli kuulunut myös rennot kärrylenkit pitkin pölyäviä hiekkateitä, kahlaamista uittomontulla ja rinta rinnan kävelyä kesäisessä ilta-auringossa nauttien kesän tuoksuista ja äänistä. Nyt kun paahtavan kuumat helteet alkoivat, tuntui ihan kivalta saada Kerttu tallin viileyteen yöksi. Ei hevosillakaan varmasti olisi ollut mukavaa olla päivät pitkät porottavassa auringossa, vaikka ne metsikön suojaan pääsivätkin. Vaikka kesä ei ollut vielä läheskään ohi, oli mulla tunne, että syksy ja Kertun ratsuttaminen oli jo nurkan takana. Sitä ennen luvassa oli vielä monen monta seikkailua kesäisissä tunnelmissa.

    • #3249

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Miksi se kesä tosiaan menee joka vuosi nopeammin? Mä just pääsin kesälomalle kera mun oppilaiden, ja nyt kun mä seison mun parvekkeella, mä olen nähnyt ekoja niitä. Ai mitä niitä? No keltaisia lehtiä koivussa!!! Mutta kun taaksepäin katsoo, niin onhan kesällä ehtinyt kuitenkin vaikka mitä tekemään. Niin ovat Matilda ja Kerttukin, ja tämä onkin sellainen mukava pitkän ajan kokoava postaus. On superkivaa päästä lukemaan kaikkia erilaisia tekstejä. 😀

      Kerttu on todella aikuistunut ja kasvanut! Laitumen puolivälin tienoille vertasin sitä kovasti aina Typyyn, joka taitaa olla luonteeltaan helpompi, mutta huonon koulutuksen takia lapsellisempi ja pahasti takamatkalla. Nyt vertailu ei taida enää onnistua! Syksyllä Kerttu alkaa kasvaa jo ratsuksi, ja ainakin toistaiseksi reaali-ikääntyvä Typy on edelleen parivuotias pikkupenikka. Mä odotan kuitenkin niitä ratsutuskertomuksia. Musta se vaihe on oikeastikin, oikean hevosen elämässäkin mielenkiintoisin. Olen ollut töissä suomenhevosia kasvattavalla tallilla ja saanut tiukan valvonnan alaisena omiakin projekteja, ja veikkaan, että aika monta oikeaa ja virtuaalista hevosta saisin vielä kasvattaa aikuisiksi ennen kuin kyllästyisin. Lukemiseenkaan en kyllästy, koska just siinä koulutusvaiheessa taitaa olla laajin kirjo polkuja valittavaksi oman hepan varalle. Siitä voi vielä tulla vaikka mitä — ja sen voi vielä mokata niin pahasti, ettei siitä tule yhtään mitään. 😀

      Matildan äitin homma on vähän harmi. Kyllä sitä nyt aina välillä pitäisi leikkimään ryhtyä, vaikka olisi kuinka aikuinen! Hulluksihan sitä muuten tulee. Mäkin leikin heppaa tässä ihan reteesti. 🙂 Olisihan Matilda voinut tuoda vaikka siskonsa tänne tappelemaan, tai Pekankin… 😀

Aiheeseen ‘Kerttu’ ei voi kirjoittaa uusia vastauksia.