KRJ:n alaiset tarinakisat 19.5.

Etusivu Foorumit Tapahtumat KRJ:n alaiset tarinakisat 19.5.

Tämä aihe sisältää 5 vastaukset, 1 kirjoittaja, ja siihen kirjoitti viimeksi  Eetu Hopiavuori 3 kuukautta sitten.

  • Julkaisija
    Viestit
  • #1833

    Eetu Hopiavuori
    Ylläpitäjä

    Tervetuloa KRJ:n alaisiin tarinakisoihin
    – Kisapäivä 19.5.2019, viimeinen ilmoittautumispäivä 17.5.2019
    – Järjestyspaikka on Hopiavuoren hevostalli (HOPI2382)
    – Vastuuhenkilö on Oresama (VRL-02753, oresamankisat@gmail.com)
    – Tulokset ratkaistaan tarinoiden perusteella
    – Tuomarit ovat Jannika, maura ja Tinka R., kiitos tuomareille!
    – Kilpailut ovat avoimet kaikille
    – 30 osallistujaa/luokka, 3 hevosta/harrastaja/luokka, 2 luokkaa/hevonen
    – VRL-tunnus on kisoissa pakollinen, VH-tunnus ei. On OK ilmoittautua omien sub-hahmojen nimillä.

    Osallistuminen
    – Osoitteeseen oresamankisat@gmail.com
    – Otsikolla Hopiavuoren KRJ
    – Muodossa:
    Luokka nro
    Ratsastaja (VRL-00000) – Ratsu VH- (taso)
    Tarinan otsikko (anna toki tarinallesi nimi, sillä se ansaitsee sen!)
    Tarina

    Tarinallinen tausta ja miljöö tiivistettynä
    Kilpailut pidetään Hopiavuoren ulkokentällä. Kyseessä on talkoovoimin järjestetyt pikkukisat, joissa ei ole montaakaan osallistujaa. Mitään kioskia tai kanttiinia ei Hopiavuoressa ole, mutta on tavallista, että väki käy tuvassa kaffilla. Kisojen kunniaksi siellä on pullaakin.
    Kuuluttajana toimii Hello Ilves, joka ei tosiaankaan ota työtään kauhean vakavasti. Pikkukisat ovat Hopiavuoressa Iso Tapaus, joten vaikka varsinaista yleisöä on varmaan aika vähän, koko tallin väki on ihan varmasti kentän reunalla ja hengessä mukana.
    Päivä on lämmin, mutta lakeuksilla tuulee aina. Tallin väen koirat ovat isännän aidatulla takapihalla kaukana kentästä, mutta satunnaista räksytystä saattaa kuulua. Osa hevosista on ulkona, ja tarhoista on näköyhteys kentälle.

    Palkinnot
    Joka ainoa osallistuja saa kilpailusta kunniamerkin.. Kunniamerkki on paitsi palkinto kirjoitetusta tarinasta, myös pääsylippu Hopiavuoren suljetumpiin tarinatapahtumiin. Jokaista tarinaa myös kommentoidaan joko tuomarin tai Hopiavuoren Eetun toimesta. Jos tapahtuma inspiroi sinut kirjoittamaan tehtävänantojen ulkopuolelta, julkaise toki nekin tuotokset esim. Vieraiden spinnareissa tai Tallipäiväkirjassa, niin saat niistäkin kommentin ja hyvällä säkällä inspiroit muita!

    Kunniamerkki

    Sijoittuneille on luvassa myös Hopiavuoren uniikit palkintoruusukkeet, jotka on suunnitellut ja toteuttanut Jesse (VRL-12637).

    *

    Luokat

    Luokka 1: valitse taso
    Tehtävänanto: Kesken radan tapahtuu jotain pientä tai suurta, joka saa hahmosi muistelemaan menneitä. Kirjoita tarina, joka alkaa ja loppuu kisasuorituksen jostain vaiheesta, ja joka sisältää takauman (=muistelua). Takauman ei ole pakko liittyä hevosiin!
    Arvostelukriteerit:
    – tekniikka (takauman erottaa takaumaksi)
    – sävy (takaumaa sävyttää jokin mieliala tai asennoituminen, joka välittyy lukijalle)

    Luokka 2: valitse taso
    Tehtävänanto: Viime viikonloppuna (12.5.) oli äitienpäivä. Miten hahmosi äiti ja ratsu liittyvät toisiinsa ja ratsastettavaan rataan? Oliko äiti mielessä radalla, vai auttamassa kisavalmisteluissa? Kirjoita tarina, joka liittyy hahmosi äitiin ja joko kisapäivään tai itse kisatilanteeseen. Kaikkien tarinan tapahtumien ei tarvitse sijoittua kisapäivään!
    Arvostelukriteerit:
    – tarinan tulee herättää tunteita (huumorikin on OK: huvittuminen on myös tunne!)

    Luokka 3: valitse taso
    Tehtävänanto: Kirjoita kuvaus luokasta (tai jostain radan tehtävästä) ulkopuolisen kertojan näkökulmasta. On tavallista kirjoittaa omasta hahmostaan minä-kertojan näkökulmasta. Millaisina hahmosi ja hevosesi näyttäytyvät ulkoapäin? Huom: vaikka kertoja on ulkopuolinen, hänen ei tarvitse olla objektiivinen, vaan hän saa suhtautua kertomaansa vaikka ylimielisesti/huvittuneesti/vähätellen/ylistäen.
    Arvostelukriteerit:
    – luokan voittaa tarina, joka viihdyttää tuomaria eniten
    – plussaa saa siitä, että kertoja kuvailee tapahtumia jonkin asenteen värittämänä (ylimielinen/huvittunut/vähättelevä… …)

  • #1862

    Eetu Hopiavuori
    Ylläpitäjä

    Osallistujat (lopullinen)

    Luokka 1
    Juulia (VRL-14793) – Cloud Gott Olha VH19-013-0011 (Helppo B)
    Reita (VRL-02753) – Sand Pond (Helppo A)

    Luokka 2
    Uppe (VRL-11253) – Trullin Aamu-Uni (helppo B)
    Eeva (VRL-14793) – Jasmiina VH19-031-0137 (Helppo B)
    Santtu Aarnipuro (VRL-12637) – Fifill frá Kievari VH17-030-0161 (helppo C)
    Sylvi Ojanne (VRL-14586) – Fríða frá Eldjárn (HeC)
    Hello Ilves (VRL-02753) – Goodtime Scottish Gentleman (helppo C)

    Luokka 3
    Uppe (VRL-11253) – Kototallin Holtti (helppo A)
    Juulia (VRL-14793) – Adinan Juksu VH19-018-0445 (Helppo A)
    Aura Tynni (VRL-14586) – Moons Last Frost (HeC)
    Mikael Kontiokorpi (VRL-02753) – Sand Pond (helppo A)

  • #2004

    Eetu Hopiavuori
    Ylläpitäjä

    Yksittäisten tuomarien arviot

    Luokka 1
    Juulia (VRL-14793) – Cloud Gott Olha VH19-013-0011 (2 — 2 — 2)
    Reita (VRL-02753) – Sand Pond (1 — 1 — 1)

    Luokka 2
    Uppe (VRL-11253) – Trullin Aamu-Uni (2 — 1 — 1)
    Eeva (VRL-14793) – Jasmiina VH19-031-0137 (3 — 4 — 4)
    Santtu Aarnipuro (VRL-12637) – Fifill frá Kievari VH17-030-0161 (1 — 2 — 2)
    Sylvi Ojanne (VRL-14586) – Fríða frá Eldjárn (4 — 5 — 5)
    Hello Ilves (VRL-02753) – Goodtime Scottish Gentleman (5 — 3 — 3)

    Luokka 3
    Uppe (VRL-11253) – Kototallin Holtti (3 — 1 — 2)
    Juulia (VRL-14793) – Adinan Juksu VH19-018-0445 (4 — 4 — 4)
    Aura Tynni (VRL-14586) – Moons Last Frost (2 — 3 — 3)
    Mikael Kontiokorpi (VRL-02753) – Sand Pond (1 — 2 — 1)

    Lopulliset tulokset

    Luokka 1
    1. Reita (VRL-02753) – Sand Pond ruusuke, kunniamerkki
    2. Juulia (VRL-14793) – Cloud Gott Olha VH19-013-0011 kunniamerkki

    Luokka 2
    1. Uppe (VRL-11253) – Trullin Aamu-Uni ruusuke, kunniamerkki
    2. Santtu Aarnipuro (VRL-12637) – Fifill frá Kievari VH17-030-0161 ruusuke, kunniamerkki
    3. Hello Ilves (VRL-02753) – Goodtime Scottish Gentleman kunniamerkki
    4. Eeva (VRL-14793) – Jasmiina VH19-031-0137 kunniamerkki
    5. Sylvi Ojanne (VRL-14586) – Fríða frá Eldjárn kunniamerkki

    Luokka 3
    1. Mikael Kontiokorpi (VRL-02753) – Sand Pond ruusuke, kunniamerkki
    2. Uppe (VRL-11253) – Kototallin Holtti ruusuke, kunniamerkki
    3. Aura Tynni (VRL-14586) – Moons Last Frost kunniamerkki
    4. Juulia (VRL-14793) – Adinan Juksu VH19-018-0445 kunniamerkki

    Kunniamerkki oikeuttaa ratsastajan osallistumaan Hopiavuoren suljettuihin tarinatapahtumiin millä tahansa ratsulla, sekä ratsun osallistumaan minkä tahansa ratsastajan kanssa. Sijoittuneet saavat Hopiavuoren uniikin ruusukkeen. Ruusukkeen ja merkin yhteyteen ei tarvitse laittaa copyright-merkintöjä. Ruusukkeen teki Hopiavuorelle Jesse (VRL-12637).

    Lisätään tarinoita ja kommentteja…

  • #2005

    Eetu Hopiavuori
    Ylläpitäjä

    Luokan 1 tarinat

    Reita (VRL-02753) – Sand Pond
    Neljä askelta taaksepäin
    Pondin emännän, Riitan pakottamana me ravasimme Hopiavuoren kentällä. Ravin tunnisti varmasti keskiraviksi, sen verran lisättyyn me jo pystyimme, ja Pondin asento muistutti aika paljon leppoisaa peräänantoa. Pohkeenväistö oli aina tullut siltä helposti, mutta voltti ei ollut pyöreä.

    Sitten piti pysähtyä.

    Miten pääsisin eteenpäin ilman elämäni hevosta, Mayaa, jonka vasta tässä kuussa menetin? Kaikki tuntui pysähtyneeltä, ei vain Pond. Kun suljin silmäni, näin aina Mayan. Se kurkotti minua kohti, ja oli edelliskesä, eikä tämä kauhea kesä. Nyt minun kuului ottaa muutama askel eteenpäin, jotta voisin työntää leukani eteen, ja jotta Maya sitten rapsuttelisi sitä ylähuulellaan — niin tämän muiston kuului mennä.

    Mutta kouluohjelmassa luki, että piti mennä taaksepäin. Neljä askelta. Tiesin, että olimme seisseet Pondin kanssa ihan liian kauan paikoillamme. En halunnut mennä enää taaksepäin, ja samalla tiesin, ettei neljä askelta riittäisi elämässä. Se riitti ratsastuskisoissa. Neljä askelta kauempana äskeisestä paikastamme nostimme ravin ja lähdimme taas eteenpäin, ja sydäntäni särki.

    Jannican kommentti
    Hyvää yksityiskohtaista kuvailua, virheetöntä tekstiä, jossa oli hyvin käytetty tehtävänantoa osana tarinaa. Teksti oli hieman alakuloinen, tunteita oli käsitelty siinä hyvin, mutta paluu suoritukseen olisi kaivannut vielä hiomista. Osallistuminen erottui selkeästi omana yksilönään eikä jäänyt soljumaan perusvaihtoehtoihin, vaan otit rohkeasti kantaa ja uusia näkökulmia myös radasta kertoessasi, hienoa!

    mauran kommentti
    Vaikka takauma olisikin ehkä saanut mun mielestä olla himpun selkeämmin eroteltu, jäi tarina silti mieleen sillä, mitä tunteita se välitti ja miten se säväytti. Tässä tilanteessa mun mielestä sävy voitti toisen tarinan selkeämmän takauman.

    Juulia (VRL-14793) – Cloud Gott Olha VH19-013-0011
    Aina, kun uudet tuulet puhaltavat
    Tervehdin tuomaria ja lähdin ravaamaan. Istuin Oasiksin korkeassa ja joustavassa ravissa ryhdikkäänä. Minua jännitti enemmän kuin yleensä kisoissa, koska Oasis oli uusin hevoseni. En ollut ehtinyt tutustua siihen vielä yhtä paljoa kuin muihin hevosiini. Nämä olivat myös minun ja Oasiksen ensimmäiset kilpailut. Tietenkin minua jännitti lähtä radalle. Päästessäni uralle minulla tuli pakosta mieleen ihka ensimmäinen ikioma hevoseni. Senkin olin saanut vain koeratsastuksen perusteella. Saadessaan uuden ja vieraan hevosen, vaatii aina aikaa tutustua siihen. Koulurata tuli kuin apteekin hyllyltä ajatellessani ensimmäistä hevostani Larsia:
    Tuuli kovasti. Kiristin Larsin satulavyötä pienellä kentällä. Pari ystävääni hääräsivät hevoseni ympärillä ihaillen päivitellen, mikseivät he saaneet omaa hevosta. Lars seisoi rauhallisesti paikallaan pitäen silmällä kaikkea, mitä sen ympärillä tapahtui. Nousin selkään satulan keikahtaen leveäselkäisen suomenhevosen selässä. Naurahdin ja pukkasin satulan ja itseni keskelle hevosta. ”Voi Lars, pitääkin heti kehitellä joku systeemi, joka saisi satulan pysymään sinun pyöreän mahasi ympärillä”, puhuin hevoselle. Lähdin liikkeelle. Lars löntysteli rauhallisesti uraa pitkin. Hetki oli unohtumaton. Ensimmäistä kertaa oman hevosen selässä. Ihan ikioman. Jännitin, vaikka olin innoissani tulevasta.
    En ikinä unohtaisi tuota tunnetta uuden hevosen selässä. Jokainen hetki oli ainutlaatuinen. Kaipasin kovasti niitä aikoja, kun vielä puksuttelin menemään Larsin kanssa. Se oli opettanut minulle niin paljon niin ratsastuksesta kuin hevosesta huolehtimisestakin. Jokainen uusi hevonen opettaa jotain uutta. Mihinköhän päädyn vielä Oasiksen kanssa?

    Hopiavuoren Eetun kommentti

    Haikean tunnelman kyllä voi aistia Larsia muisteltaessa. Se oli varmasti rakas hevonen, eikä ihme! Olihan se ensimmäinen, ja jo tämän lyhyen kuvauksen perusteella se kuulostaa ihanan leppoisalta tyypiltä.
    Tässä tarinassa parasta mielestäni on paluu muistosta todellisuuteen. Vaikka Larsin muistossa on haikea sävy, lopetus on ihanan pirteä!

  • #2006

    Eetu Hopiavuori
    Ylläpitäjä

    Luokan 2 tarinat

    Tinkan kommentti
    Toisen luokan arviointi oli ehdottomasti hankalin! Hienoja tarinoita kuitenkin jokaiselta, en edes osannut odottaa näin tunteita herättäviä tekstejä.

    Uppe (VRL-11253) – Trullin Aamu-Uni
    Mitä silmät ei nää
    Pisti aamupäivällä kaduttamaan koko kisailmoittautuminen. Historian katalimmat pms-oireet tulvivat päälle, kahvimaito oli loppu, kisahuopa pesemättä eikä Unnakaan mennyt ensiyrittämällä traileriin. -Ihan tyhmää kaikki, en mä jaksa lähtee, narisin pelkääjän paikalla äidin säätäessä keskittyneenä autoni peilejä ja kuskin penkkiä itselleen sopivaksi. -Höpö höpö, äiti tyytyi toteamaan jämptisti ja käynnisti autonromuni, joka ei meinannut ensiyrittämällä toimia sekään. Äiti halusi välttämättä ajaa. Minun piti kuulemma säästellä itseäni radalle.

    Kisapaikalla oli sisäpiirin tuntua. Kaikki tunsivat kaikki, paitsi minä en ketään. Olo oli kuin ensimmäisenä ponikerhopäivänä, jolloin äiti tuuppasi selästä ja passitti rohkeasti tutustumaan muihin kerholaisiin, jotka tunsivat toisensa entuudestaan. Virittelin Unnalle varusteita trailerin sivussa kypärän lippa vinossa. Poskihihna oli kokoajan kierteellä, huopa rutussa ja häntä takussa. Äiti haki meille kahvit ja tuputti pullaa nenän eteen. -No en varmasti syö, tiuskin ja lähdin taluttamaan Unnaa kenttää kohti äidin jäädessä jälkeen kädet täynnä pullakahveja.

    Alkuverryttelyissä Unna keskittyi kiukuttelemaan kanssani kilpaa. Teki mieli kiskaista hevosta suusta ja purskahtaa itkuun. Kaikki oli tänään vaan niin niin tyhmää. Kun tuli meidän vuoro suorittaa, tuntui että rata hävisi päästä sillä samalla hetkellä. Ratsastin tervehdykseen mutrusuuna ja lähdin suorittamaan rataa kulmat kurtussa. Kaarros, kierros, hilipatipippaa. Ei huvittanut onnistua. Lopputervehdys, kiitos hei. Laimeat aplodit peittyivät ärsyttävän sanaseppo-kuuluttajan letkautuksiin. Näin sivusilmällä äidin tuulettavan kentän laidalla villisti muidenkin puolesta.

    Äiti otti Unnan ohjista kiinni heti, kun ratsastin ulos kentältä ja käski hypätä alas. Laskeuduin selästä silmiä pyöritellen ja otin vastahakoisesti vastaan äidin jo kertaalleen tyrkyttämät pullakahvit. -Menehän autoon siitä, äiti komensi lempeästi eikä minulla ollut oikeastaan mitään sitä vastaan. Sapetti niin paljon.

    Istahtaessani autoon heitin kädet hetkeksi puuskaan ja inisin itsekseni. Sitten loin katseen kuskin paikalle, jossa lepäsi suklaapatukka ja maailman rumin kortti, jota koristi leijona heiluvilla askartelusilmillä. Hymähdin hieman ja katsoin kortin taakse, jossa luki äidin kauniilla käsialalla: ”Rakas tyttäreni, Toisinaan ihan hyvä riittää. T. Mamma”. Avasin suklaapatukan ja kyynelkanavani. Hörpin kylmäksi ehtinyttä kahvia ja pohdin miten lapsellinen osasinkaan olla. Tihrustin itkua kilpaa pilvien kanssa, jotka olivat alkaneet pikkuhiljaa ripotella sadetta kisaajien iloksi.

    Sateen tyynnyttävä ropina ja kisapäivän väsymys saivat minut vahingossa nukahtamaan. Heräsin vasta, kun äiti saapui autolle ja ilmoitti kisatuloksista ja siitä, että nyt lähdettäisiin kotiin. Tahattomien päiväunieni aikana äiti oli purkanut Unnan varusteista, harjannut, loimittanut ja lastannut. -Äiti.., aloitin nöyrästi silmät punaisina. -Ole hyvä, äiti vastasi sillä samalla lämpimällä varmuudella ja myötätunnolla, jolla hän oli jaksanut katsella kiukkuani koko päivän.

    Kotimatkalla oli hiljaista. Kaikki tuiki tärkeä oli tältä päivää sanottu.

    Mauran kommentti
    Ehkä eniten mun tunteisiin vetoava tarinä – lähinnä siksi, että näen itseni tarinassa kuvatussa tilanteessa, ja monessa vastaavassa tilanteessa, mitä elämäni aikana oon kokenut, mutta ne on menneet suhteellisen samalla kaavalla

    Santtu Aarnipuro (VRL-12637) – Fifill frá Kievari VH17-030-0161
    Maailman paras äiti?

    Monelle äidistä mieleen tulee lämpö ja rakkaus, joku joka välittää ja kuuntelee ja ymmärtää, pullantuoksu ja pehmeä hymy. Santulle äidistä tulee mieleen tiukka äänensävy, aina aavistuksen alaspäin kääntyneet suupielet ja vahva hajuvesi, joka saa veden kihoamaan silmiin ja hengityksen ahtautumaan. Äiti on harvoin hyvällä päällä. Hänen kulmansa painuvat aina kurttuun kun Santun vaatteissa on Kaapon (Santun kultaisennoutajan) karvoja tai jos Santtu saa kokeista numeron yhdeksän alapuolelta. Santtu on melko varma, ettei äiti pidä Kaaposta. Hänestä kaikki mitä koira tekee on epämiellyttävää, jos se ei istu paikallaan hiljaa. Santtu sanoo aina, että se tekee vain mikä on koiralle luonnollista. Onneksi Kaapo pitää kaikista eikä ymmärrä, vaikkei äiti siitä pitäisikään.

    Santtu heräsi äitienpäivänä jo varhain. Hän kävi Kaapon kanssa lenkillä, ja palasi kiireesti kotiin tekemään äidille aamiaista. Äiti oli edeltävänä iltana lähtenyt taas ’tyttöjen kanssa ulos’, niinkuin äiti sitä kutsuu. Hän palasi vasta myöhään ja haisi alkoholilta. Santtu osallistui myös Tie Tähtiin finaaliin, joka kruunasi intensiivisen kevään. Äiti on ollut ylpeä Santun ansaitsemista ruusukkeista, ja sen hetken hän on sietänyt myös Fifiä paremmin. Ehtiäkseen ensin tallille Fifin laittamaan kuntoon Santun piti nousta ja ennenkuin tuli valoisaa, ja valmiin aamiaisen hän jätti keittiön pöydälle lapun kanssa.

    ”Hyvää äitienpäivää!
    ️ Santtu & Kaapo”

    Santtu ei ajatellut lähtevänsä kisaamaan enää Tie Tähtiin kisasarjan loputtua, mutta toisin kävi. Hyvien sijoituksien jälkeen pojan rintaan oli noussut ihan uudenlainen tunne, jota ei ihan itsevarmuudeksi voinut kutsua, mutta jotain sinnepäin; ehkä minä osaankin, kai minä pystynkin. Santtu halusi todistaa paitsi itselleen, myös äidilleen että kyllä hän pärjäisi. Että Fifi on hieno hevonen, eikä sen ostamista tarvitse katua.

    ”Tuletko sä katsomaan?” Santtu kysyy varovasti keittiön ovensuusta. Äiti viilaa kynsiään ruokapöydän ääressä ja pitelee puhelinta korvan ja hartian välissä. Santtu on odottanut jo monta minuuttia ja pian pojalle tulisi kiire jos hän ei lähtisi. Äidin terävä katse kääntyy Santtua kohti.
    ”Mä olen puhelimessa”, hän sanoo ja laskee vaaleanpunaisen kynsiviilan pöytää vasten. Akryylisiin tekokynsiinsä puhaltaen äiti siirtää puhelinta sivuun hetkeksi. ”Minne sä olet menossa?”
    ”Tallille”, Santtu vastaa ja yrittää pitää harmin poissa äänestään. ”Meillä on Fifin kanssa ne kisat tänään.. Mä en ota Kaapoa mukaan, niin päästätkö sen ulos päivällä?”
    Äiti vilkaisee keittiön nurkassa makaavaan vaaleaan koiraan. Hänen nenänsä yläpuolelle ilmestyy ryppyjä, sillä tavalla kuin hän olisi juuri haistanut jotain todella pahaa.
    ”Päästän, mutta katsomaan en kerkeä”, ja niine sanoineen hän palaa puhelunsa pariin. Santtu nyökkää.

    Hallavassa järjestettyyn finaaliin verrattuna Hopiavuoren kisahumu on pientä. Kisaajia ei ole monta, tallin omaa väkeä näyttää olevan lähes yhtä paljon. Tunnelma on ihmeellisen kodikas. Siitä huolimatta Santtu tuntee olonsa hyvin yksinäiseksi. Hän on varma, että hän on ainoa alaikäinen kisaaja jonka vanhemmat eivät tulleet katsomaan. Vaikka vuoden päästä Santtu täyttäisikin kahdeksantoista, sillä hetkellä Fifin satulaan noustessaan hänestä ei tunnu yhtään aikuiselta. Fifin nostaessa ravin Santtu tuntee palan nousevan kurkkuun hänen ohjatessa poninsa kentälle. Pysähdys, tervehdys. Takaisin raviin ja oikealle.

    Koko rata leikkaa.
    Äidin ärtynyt kielen naksautus kun Santun vaatteet ovat rypyssä.

    Askeleen pidennys. Montako askelta? Yksi, kaksi, kolme, neljä..
    ”Vaan kahdeksan?” äidin ääni on moittiva, ”etkö sä lukenut tähän kokeeseen yhtään?”

    Kolmikaarinen kiemuraura. Fifi kulkee nätisti, se rata on sille jo tuttu.
    ”Etkö sä voisi harrastaa jotain muuta, niinkuin normaalit pojat?” äiti kysyy viinilasin ääreltä. ”Vaikka jalkapalloa. Katsoisit edes jääkiekkoa telkkarista.”

    Pysähdys. Santtu nielaisee syvään ja rapsuttaa huomaamattomasti Fifin säkää vasemman käden etu- ja keskisormella. Pojan sydän tuntuu raskaalta. Kentän laidalla olevat ihmiset ovat hiljaa. Jostain kuuluu vaimeaa koiran haukuntaa.
    Peruutus, yksi, kaksi, kolme, neljä.

    Äidillä on terävä kieli, joka viiltää kipeämmin kuin mikään metalli. Se sanoo asioita, joita Santtu miettii yksin yöllä kun hän ei saa unta.
    Äiti ei silti ole paha. Santtu pitää äidistä paljon. Tai ainakin hän luulee pitävänsä. Äidistä täytyy pitää, eikö vain?

    Rata loppuu ennenkuin Santtu huomaakaan. Hän taputtaa Fifin kaulaa ja ohjaa ponin kentältä pois. Pojan kädet ovat alkaneet vapisemaan ja kylmä hiki on liimannut kisatakin alla olevan paidan pojan selkää vasten. Katsojina ei ole ketään tuttua. Santtu pitää äidistä, mutta hän ei ole varma, pitääkö äiti Santusta.

    Jannican kommentti
    Teksti erottui heti toisten joukosta, keskustelu toi siihen mukavaa särmää, lämpöä ja todentuntua ja se oli upotettu itse tarinaan hyvin. Äiti oli tärkeänä osana tarinaa ja tehtävnantoa oli noudatettu oikein hyvin. Itse osallistuminen oli hieman pitkähkö ja tarina olisi kaivannut aavistuksen tiivistystä.

    Hello Ilves (VRL-02753) – Goodtime Scottish Gentleman
    Mitä väliä, kun äiti on täällä?
    Skotti nyt ei ole mikään kouluhevonen. Olin kai osallistunut niihinkin kisoihin vain siksi, että ne satuttiin pitämään Skotin kotitallilla, jossa nyt muutenkin vietän kaiken aikani. Vähän hävettikin siinä ravailla. Jo etukäteen olin ajatellut, että muilla oli kuitenkin samassa luokassa nuoria puoliverisiä, tai kevyitä poneja — ehkä suokkeja… Ja minulla Skotti.

    Kesken radan satuin kuitenkin katsomaan äitiä. Äidin silmät loistivat. Hän katseli minua ja Skottia kentän aidan toiselta puolelta melkein liikuttuneena. Mistään ei voinut päätellä, että äiti pelkäsi hevosia aivan kauheasti. Minä, Helemias 22 vee, hymyilin äidille ihan automaattisesti, ja vilkutin vielä niin kuin pikkukakarat ala-asteen joulujuhlanäytöksissä. Kuulin, miten harvalukuinen yleisö hymähti huvittuneesti ja unohdin laskea Skotin askeleita. Mitä väliä? Äiti nauroi ja katsoi minua niin kuin olisin ollut voittamassa Olympialaisia, enkä kompuroimassa työhevosella kotikentällä.

    Eeva (VRL-14793) – Jasmiina VH19-031-0137
    Äiti on aina rakas
    Lähdin tänään kisoihin Hopiavuoreen Jasmiinalla. Hyvä se on saada kokemusta kouluratsastuskisoistakin! Hopiavuori oli mielestäni ihastuttava, ja samaa mieltä oli… äitini. Jostain syystä äitini, jonka kanssa en pidä paljoa yhteyttä, tuuppautui mukaan. Kai hän tuollaisena hössöttelijänä halusi varmistaa, ettei ”niin iso ja hurja” hevoseni ahmaise minua välipalaksi. Onneksi nämä olivat koulukisat, meno paljon rauhallisempaa kuin este- tai kenttäkisoissa. Jouduin ennen suoritusta aivan kokoajan selittämään äidille, mitä teen ja miksi hevoseni tekee sitä ja tätä. Olin samaan aikaan huvittunut, mutta kaipasin enemmän aikaa keskisttyä. No, hyvä, etten ollut näissä kisoissa mukana niin tavoitteellisessa mielessä. En voi melkein uskoa tätä todeksi. Äitini hurrasi kentän laidan vieressä koko kisasuoritukseni ajan. Hän ei hiljentynyt hetkeksikään, vaan juuri kun sain keskityttyä, kuulin hänen kuiskauksen: ”Tuo meni kyllä tosi hyvin!” Yrittäkää ajatella mielessänne reippaasti viidenkymmenen vuoden ylittävä nainen, joka ei tiedä mitään hevosista, hurraamassa hienot vaatteet päällä keskinkertaiselle suoritukselleni. Vaikka äiti hieman häiritsi minua suoritukseni aikana, en voi olla hänelle kuin kiitollinen. Päiväni oli todella hauska. Oli mukavaa taas nähdä hänet pitkästä aikaa. Nähdä, että kaikki oli kunnossa. Äiti on aina rakas. Ja se rakkaus voittaa kaikki vastoinkäymisetkin.

    Hopiavuoren Eetun kommentti
    Voi tuollaisiahan ne äidit ovat! Hurravat keskinkertaisillekin suorituksille, ja ovat hengessä mukana. Tämän tarinan alku on huvittava ja loppu tosi lämmin.

    Sylvi Ojanne (VRL-14586) – Fríða frá Eldjárn
    Äiti
    Tykkääköhän äiti issikoista? Kysymys pyöri mielessäni jo verryttelyssä. Kulomusta ihka aito islantilainen Frida ravasi pontevasti, vaikka ratsastin sitä hieman huolimattomasti ajatusten pyöriessä muualla. Sunnuntainen äitienpäivä tuli mieleeni oikeastaan vasta nyt, pahimmoilleen ennen luokan alkua. Olin kai kiinnittänyt huomioni ratsukoihin, joiden apuna hääräili ratsastajan oletettu äiti. Ei meillä kotona vietetty äitienpäivää, toki sisko- ja velipuoli lähtivät käymään omansa luona kaupungissa, mutta minä, isä ja Ylva-sisko jäätiin kotiin tallihommiin kuin minä tahansa muunakin päivänä. Frida höristi korviaan ja nosti päätään kun mikrofoni särähti hieman. Verryttelyaikaa kuulutettiin olevan jäljellä noin kahdeksan minuuttia. Hitto, aika valui sormien välistä enkä ollut vielä ehtinyt laukata. Onneksi tilaa oli hyvin, keräsin hieman ohjia ja pyysin Fridaa laukkaamaan. Tamma nosti laukan kuuliaisesti, sen askel oli matala ja pitkä. Frida oli hassu issikka, ei osannut töltätä. Jos minulla olisi äiti, olisin varmaan äitienpäivänä halunnut viedä sen issikkamaastoon jollekin vaellustallille. Kokeilemaan tölttiä, laukkaamaan varovaisesti, niinkuin aloittelija. Vai olisiko äiti sittenkin ratsastaja samoin kuin minä ja sisko? Äiti olisi varmaan kokeneempi ja rauhallisempi, toppuuttelisi aina meitä. Asuisiko meidän pihassa myös äidin hevonen? Kuvittelin heti vaaleajouhisen sporttimallin suomenhevostamman. Verryttelyaikaa jäljellä muutama minuutti, siirsin Fridan raviin ja pian sen jälkeen istuin alas käyntiin. Ei meillä ollut suomenhevostammaa, kun ei meillä ollut äitiäkään. Ei se ollut halunnut olla meidän äiti.

    Hopiavuoren Eetun kommentti
    Vaikka Sylvillä ei syystä tai toisesta ole äitiä, onnistuit siitä huolimatta tuottamaan hienon, tehtävänannon mukaisen tarinan! Tämän tarinan vahvuus on yksityiskohtiin tarttuminen. Kuvailet tosi hienosti esim. kuinka mikrofoni särähti, ja millainen äidin hevonen olisi, sen sijaan että olisit vain sanonut, että ”suokki”.

  • #2007

    Eetu Hopiavuori
    Ylläpitäjä

    Luokan 3 tarinat

    Mikael Kontiokorpi (VRL-02753) – Sand Pond
    Tuttuja?
    Onko se..? Kontiokorpi..? Ei se voi olla. Kontiokorpi viettää aikansa Hallavassa. Sillä on villihevonen, koska se on liian hieno kuulkaa omistamaan tavallisia hevosia. Fiini fiini mies, ihan niin kuin koko surkea sukunsa. Ei se voi se olla. Mutta saman oloinen tuo kloppi kyllä on. Vaikka tuo hevonen ei kyllä ole mikään villihevonen. Ihan tavallinen, joku tylsänruskea. Kaulasta ja selästä näkee, ettei sitä treenattu ole. Ja ravista.

    Mutta Kontiokorvelta tuo niin kovin näyttää. Kontiokorven kloppi tapaa imeskellä alahuultaan juuri tuolla tavalla, kun oikein keskittyy. Vaikka tuota ei keskittyminen näköjään voltissa auta, ei sitten pätkääkään. Sehän ratsastaa surkeasti: niin surkeasti, että sen perusteella se voisi todella olla Kontiokorpi. Samanlainen tyhjäntoimittajan ilme sillä on, kun se menee pohkeenväistöä. Ihan samanlainen slenderman se on: oikein hölskyy hevosensa huipulla, kun ei ole lihaksia, joilla istua selässä.

    Voi vitsit. Kuulutuksista päätellen se on Kontiokorpi. Ja nyt se tulee tänne. Sen eriparisilmät eivät ole havainneet minua vielä, ja se näyttää hölmistyneeltä niin kuin ei olisi havainnut juuri ratsastaneensa radan. Vitsin idiootti. Ei uskoisi, että minä olin tuollaiseen ihastunut peruskoulussa!

    Uppe (VRL-11253) – Kototallin Holtti
    Muutosvastarinta
    Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun suomenhevosorin tänään ratsuna hiekka-aitauksessa näin. Ja selkään oli likka pantu. Kyllä ei pitäisi senlaatusta kansallisaarretta aitauksessa emännän voimin ratsastaa. Jalatkin olivat hevoselta sideharsoon käärineet. Kyllä ei saisi sairasta raudikkoa sillä tavalla kohdella, navettaan tokenemaan pitäisi jättää. Likka anto liinaharjan vähän väliä juosta ja juuri kun vauhtiin pääsivät, piti orin taas hidastaa. Laittoipa likka orin myös nelistämään kehää. Kyllä ei hevosta ole tehty ympyrää laukkaamaan. Kinttupolkuja tallaamaan se pitäisi päästää ja mettätöissä auttamaan, niin tomerasti kauhoi eteenpäin tuokin orhi. Sillä oli peltotyöläisen asenne veressä, senhän näki jokainen. Kyllä ei ole tehty suomalaisen sisu aitauksessa tuhlattavaksi.

    Jannican kommentti
    Ensimmäiseksi ja toiseksi tulleiden tarinoiden välillä oli aivan hiuksenhieno ero, lopulta voiton vei kuitenkin vahvalla murteella, humoristisella asenteella ja reippaalla meiningillä tehty tarinanpätkä, jossa noudatettiin hyvin ja kekseliäästi tehtävänantoa.

    Aura Tynni (VRL-14586) – Moons Last Frost
    Iik, maailman söpöin ratsukko!
    Hopiavuoren hevostallin koulukilpailujen kuuluttaja ilmoitti helppo C-luokan toisen verryttelyryhmän ajan olevan päättynyt, ja radalle kutsuttiin Aura Tynni hevosellaan Moons Last Frost. Suureksi ilokseni kentälle tepasteli aivan mahdottoman suloinen poni, ihan selkeä shettis. Kimoa osasin odottaa jo nimestä, mutta ei jestas miten pirun suloinen kimo sieltä tulla tipsuttikaan! En ole varma pihisinkö ääneen kimeästi, mutta siltä minusta ainakin tuntui – Niin. Söpö. Mahdottoman pörheä ja komea ori, tunsin silmien pullistuvan päästäni ja hymyni vain leventyvän, kun ratsukko ravasi alkutervehdykseen. Ratsastaja oli ponille aivan oikean kokoinen, meinasin pyörtyä kun tyttö sipaisi hellästi rakkaan poninsa kaulaa juuri ennen radan aloittamista. Tämä kouluohjelma oli lyhyt, mutta sain ihailla ratsukkoa jokaisessa askellajissa – kiitos kouluratsastusjumalille siitä! Askelta Moons Last Frost pidensi kuuliaisesti (Mikä liike!), laukan se nosti pontevasti eikä heittänyt päätään mihinkään suuntaan vaan pysyi kuuliaisesti tasaisena. Hieman se huiskaisi hännällään, kun tomera ratsastaja huomautti pyöreäpäisillä kannuksillaan poniaan etenemään pääty-ympyrällä reippaammassa laukassa. Raviin siirtyminen pitkällä sivulla onnistui täydellisesti, ja pysähdys keskellä kenttää leveyssuunnassa oli tarkka, melkein hypin innosta paikallani vaikken edes tuntenut koko ratsukkoa. Lopputervehdyksen jälkeen koko parikymmenpäinen yleisö taputti ratsukolle, minä kaikkein villeimmin. Kimo oli täydellinen lastenponi, jollaisen minäkin olisin halunnut kymmenen vuotta sitten. Ei, viisitoista, silloin olisin ollut tarpeeksi pieni shetlanninponin selkään. Päätin mennä seikkailemaan talliin heti kun ystäväni suoritus samaisessa luokassa olisi ohitse, tämä minut hurmannut poni oli pakko päästä tapaamaan.

    Hopiavuoren Eetun kommentti
    No tästä kyllä voi aivan haistaa ja maistaa, kuinka söpö ratsukko Hopiavuoressa kisasikaan! 😀 Yliampuvuus sopii tähän tarinaan ja tyyliin hienosti!

    Juulia (VRL-14793) – Adinan Juksu VH19-018-0445
    Todellinen kouluheppa
    Radalle pyyhältää pyöreähkö suomenhevosori. Tuollainenko Helppo A -tasoisessa luokassa? Pah, ei näytä olevan erityisen timmissä kunnossa. Ehkä ratsastaja on erehtynyt luokasta. Silmäilen häntä. Nuorehko aikuinen, jonka hiukset ovat nutturalla. Mustan kisatakin hihat ovat hieman heikossa kunnossa, mutta muuten ratsastaja näyttää huolitellulta. Hevosesta en edelleenkään ole samaa mieltä sen lyllertäessä uralla. Tai no, ihan hyvää raviahan tuo on. Mutta minun ihanaa Kultsia paremmalta se ei näytä tippaakaan! Seuraan ratsukkoa silmä tarkkana. Avut ovat lähes huomaamattomat, mutta hevonen reagoi hitaasti. Ei kyllä tuollaisella menolla Helppo A:n arvostelulla tule hyviä pisteitä. Ori puuskuttaa ja näyttää yllättävän tyytyväiseltä. Se laukkaa nätisti muodossa, mutta heiluttelee päätään puolelta toiselle. Aijai. Ei sillä, että olisin itse osannut paremmin, mutta helppohan se muiden virheitä oli seurata. Noin! Nyt on keskilaukan aika. Tämän minä haluan nähdä. Tuon maha lähtee taatusti lentoon. Ratsastaja antaa tällä kertaa pohjeavut selkeämmin. Taas rapsahtaa pari pistettä pois, ehkä. Hevonen venyttää askeltaan ja… laukkaa todella nätisti. Ratsastaja huojuu hallitusti ees taas. Suomenhevosista on sittenkin moneen ehkä.

    Hopiavuoren Eetun kommentti

    Hymähdin ihan ääneen, kun ilmaisit ratsun etenemisen niin, että se lyllertää uralla. Ensimmäisten virkkeiden ajan ajattelin, että kertojasi on joku mielensäpahoittaja, joka on muuten vain negatiivinen. Sitten aloin tulkita tekstiä niin, että hän on kateellinen Juulialle! Tämä on niin negatiivinen pätkä, että se on jo huvittava!

Aiheeseen ‘KRJ:n alaiset tarinakisat 19.5.’ ei voi kirjoittaa uusia vastauksia.