Tämä aihe sisältää 16 vastaukset, 7 kirjoittajaa, ja siihen kirjoitti viimeksi 
-
Viestit
-
12-vuotias shettisruuna Last Of A Kind ”Lasso”
Seurallinen, huomionkipeä, laiska ja vallaton
Omistaa Camilla VanhaniemiPienen ponin tarina brittiläisestä laukkaponista hienostorouvan lemmikiksi ja raviohjastajan/tallimestarina kännissä tekemäksi ostopäätökseksi.
-
Jatkoa pätkälle Känniponikerho.
Poni
Ajelimme kohti Vaasaa. Olin antanut tallin osoitteen Sudelle, joka seurasi mapsia kännykkänsä ruudulta. Vaasaan kyllä osasin ajaa, mutta tallin nimi ei ollut mikään kovin tuttu. Se oli Stall jotain hienolla ranskalaisella vivahduksella. Eira oli jotain suupielet kuolaten selittänyt minulle jotain tallin kouluratsastajien menestymisestä ja minkälainen valmentaja heillä oli. Minulla meni suurin osa asiasta ohi ja olin pyytänyt saman ravikielellä. En saanut selvää tulkkausta, vaikka Nelly oli yrittänyt minulle jotain kahvipöydässä avata.Ihmettelin vain, että miksi Lyydia oli päättänyt myydä poninsa huutokaupassa eikä jonkun hevosvälittäjän kautta.
”Seuraavasta vasemmalle ja sitten heti oikealle, niin meidän pitäisi olla perillä!” Susi ohjeisti.
Niin me totisesti olimme.
Eteen avautui suuri piha, jonka oli vihreä, vaikka syyskuu oli jo puolivälissä. Tarhojen aidat olivat kuin juuri vastikään maalattu valkoiseksi ja tallin ovia sekä ikkunoita koristelivat erilaiset kiekurat.
”Onkohan tämä oikeasti oikea paikka?” katsoin hieman kysyvästi Suteen, joka osoitti minulle puhelimen ruutua: ”Olette saapuneet määränpäähän”.
Tunsin itseni nopeasti hyvin pieneksi parkkeeraessani 2000-luvun alun porrasperäistä Volvoani viime vuotta hohkavien Teslojen ja Porschien keskelle. Nousimme kyydistä ja katsoin ällistyneenä ympärilleni. Kyllä olisi ravimiehet täällä hukassa. En ollut koskaan nähnyt vastaavanlaista paikkaa olin silmin niin, että seisoisin sen pihalla. Paikka oli kuin kartano, joka oli talli. Kartano hevosille.”God Morgan! Jag heter Erika”, ja loput minulta meni ohi, kun nainen jutteli meille ystävällisesti saapuessaan meitä kohti ja heiluttaen kättään. Naisella oli jalassa valkoiset ratsastushousut ja uutta nahkaa hehkuvat ratsastuskengät.
”Susi, osaatko ruotsia?”
”En ainakaan nyt. Etkö sä asunut Vaasassa? Ja ole rampannut Jällivaarassa.”
”En mä puhu silti suomenruotsia, ja Gunnar käytti enemmän meänkieltä. Älä kysy”, murahdin.
Käteni hieman hikosivat ja minun oli pyyhkäistävä sitä ennen kuin kättelin Erikaa.
”Morgon! Jag talar inte bra svenska”, sopersin naiselle. ”Jag är Camilla och han är Oskari. Vi kommer pick up the pony.” Minun oli lopulta heitettävä englantiin.
”Ah, voimme puhua suomeakin. Lyydia ei ole vielä saapunut, mutta voin viedä teidät Lasson luokse”, Erika hymähti hieman teennäisesti ja viittoi meitä seuraamaan.
Susi nappasi suuren kassin matkaan ja melkein toivoin, että hän ei olisi tehnyt niin. Susi olisi ehkä hieman kunnostautuneempana voinut sopia tallin kuvaan, mutta minun oli oltava kaukana siitä. Minulla ei ollut ratsastajan pohkeita tai ryhtiä.Erika vei meidät hiekkapohjaiselle tarhalle, jossa vaalea pieni poni mussutti heinää tumman puoliverinen vieressä. Puoliverinen oli melkein kaksi kertaa ponia isompi. En tiedä, kuinka hyvin tarhat oli salaojitettu, mutta ne olivat kuin edellisenä päivänä lanatut eikä vesisateen olleet turmelleet tarhan pohjaa kuinkaan.
”Minun pitää käydä tallissa, mutta Lyydia pitäisi saapua tähän pian”, Erika totesi ja kääntyi kannoillaan.
Jäimme siihen kaksin Suden kanssa tuijottamaan pientä ponia. Sen vaalea karva oli kuin huutaisi uutuuttaan. Se oli kaiketi hieman kerennyt tarhassa piehtaroimaan, sillä sen lautasella oli hieman kuivaa hiekkaa. Harja oli suittu ja se näytti parempikuntoiselta kuin oma kuiva tukkani. Harjaan oli tehty pieniä löytöjä, jotka hukkuivat tuuhean harjan joukkoon. Häntä oli juuri tasaisesti ja oikeasta kohdasta leikattu sekä se ei ollut kärsinyt katkenneisuudesta, että poni olisi rajoittanut takapuoltaan aitaa vasten. Ponin pää kääntyi meitä kohti ja se tervehti meitä korvat hörössä.
Vastakohta Pasille. Puoliverinen ei välittänyt meistä ollenkaan, vaan jatkoi heiniensä parissa. Poni tepsutteli meidän luoksemme ja hörähti kuin uteliaana herkkuja. Susi kaivoi taskunsa pohjalta hevosnameja ja antoi ponille pari.
”Lasso on aika söpö”, Susi hymyili ja rapsutti ponia otsaharjan alta.
Ponin uteliaat silmät katsoivat vuoron perään minua ja Sutta.”Oi, tehän löysitte jo Lasson ja olette päässeet tekemään tuttavuutta”, kuului heleä ääni selkäni takana.
Edessä seisoi valkoisiin merkkivaatteisiin pukeutunut, tyylikäs nainen, jonka hiukset oli kerätty tasaisesti ylös ja pari hiuskiekuraa oli jätetty kehystämään kasvoja. Jalassa hänellä oli korkkarit ja kyynärtaipeessa oli jokin nahkalaukku. Ehkä Sonja olisi sanoa sen merkin, mutta laukku näytti kalliilta.
”Eikös tuo ollut Hopiavuoressa?” Susi katsoi minua hieman kysyvästi, ja nyökkäsin hänelle vastaukseksi.
Ponin muistin jotenkin Hopiavuoresta parin vuoden takaa, mutta tätä naista en muistanut kovin hyvin. Eetu oli tainnut asioida hänen kanssaan enemmän, mikä sinänsä tuntui hassulta, sillä useimmin muistin kuitenkin henkilöiden kasvot.
”Minä olen Lyydia. Ihana juttu, että Lasso pääsee asumaan itselleen tuttuun paikkaan! Emmehän me kauaa kerenneet Otsonmäellä asua, kunnes muutimme Vaasaan, kun tyttäreni ja mieheni halusivat meren äärellä asumaan.”
”Camilla. Ja tässä on Susi, tai siis Oskari.”
”Niin, niin. Tehän olette töissä Hopiavuoressa. Eikö niin? Niin mukava ja charmikas se Hopiavuoren omistaja. Eetuko se oli? Siinä oli sellainen kunnollinen kätensä leikkaava mies.”
Minä ja Susi vilkaisimme toisiamme yhtä aikaa. Eetu charmikas? No ehkä omalla tavallaan. Poni hörähti kevyesti naisen suuntaan ja hapuili hänen kättään.
”Voi pientä! Tuntuu aivan kamalalta luopua siitä, mutta tyttäreni on enemmän kiinnostuneempi pojista nykyään kuin poneista ja oma aikani ei riitä, kun ostin juuri kissan itselleni ja aloitin pilateksen”, Lyydia selitteli ja hänen äänensä ei rikkoutunut heleästä mihinkään.
”Kaverini kanssa huomattiin huutokauppailmoitus ja kiinnostuttiin heti ponista, tai siis Lassosta. Se pääsisi Hopiavuoreen hyvään kotiin”, selitteli naisellem
”Kännissä kiinnostuitte…”, Susi jupisi korvani juuressa ja tökkäsin häntä kylkeen.
”Tallihenkilökunta on vastannut enemmän Lasson liikunnasta. Minä olen sen kanssa kerran tai pari viikossa käynyt kävelylenkillä. Erika puhui myös jotain ohjasajosta, mutta en ymmärtänyt siitä mitään. Ratsastettu sillä ei ole, koska minähän olen aivan liian pitkä ratsastamaan sillä”, Lyydia kertoi ja taputti ponia kaulalle.
Liikunnan puute oli huomattavissa ponista. Vaikka se muuten oli hyvin pidetyn näköinen letittyneine harjoineen ja öljyttyine kavioineen, se oli aika pyöreähkö vatsan seudulta.Susi oli ujuttanut sinivalkoisen riimun ponin päähän ja aukaisi aitaa sen verran, että sai ponin ujutettua pois aitauksesta. Lyydia vielä rapsutti ponia turvan kohdalta, ja poni yritti hapuilla herkkuja naisen kädestä.
”Hyvästi käy nyt pieni isobritannialainen! Toivottavasti viihdyt yhtä hyvin uudessa kodissasi”, Lyydia hyvästeli ponin ja hänen silmäkulmastaan nousi kyynel poskelle, jonka hän nopeasti pyyhki pois.
Susi talutti ponia kohti traileria, kun vielä tarkistimme paperi- ja raha-asiat Lyydian kanssa kuntoon. Löimme lopuksi kättä päälle ja sanoimme hyvästit. Susi harjaili hiekanjyviä pois ponin lautasilta, mutta muuten se näytti hyvältä.
”Eiköhän mennä?” hymähdin Sudelle ja laskin trailerin lastaussillan alas.
Susi talutti ponin kyytiin ja niin me lähdimme pois tästä kartanotallihelvetistä kohti kotia.-
Voi itse kun oon tottunut IRL sekä näihin kartanotalleihin että kuraisiin mutalätäkkötalleihin niin voin kuvitella miten Camillalla on paikkaan kuulumaton fiilis. Espoonkartanon ratsastuskoulu oli aikanaan ihan viimesen päälle laitettu ja hevosetkin oli niin komiata, niin komiata. Camilla olisi ihan varmasti väärässä paikassa siellä ravitaustoineen. Voisin kuvitella Camillan tälleen URL Kristiinan tallilla tai just jossain muussa ”mutalätäkkötallissa”. Ihan superia että nyt on Camillallakin oma poni! Sopisikohan tommonen entinen laukkaponi kärryjen eteen?
-
Pitänyt kommentoida tätä jo pitkään mut voi poni <3
Jotenkin hauskaa kans ajatella että Camillalla on just shettis, kun sille voisi ehkä loogisemmin nähdä jonkin suomenhevosen tai lämpösen. Mielenkiinnolla kyl odotan et mitä Camilla keksii poninsa kanssa!
-
Kaikki on niin eri paria tässä että huvittaa! 😀 Mutalätäkköjen kasvattina samastun ennen kaikkea Camillaan tässä. En ole autoihmisiä, mutta kyllä mäkin panen merkille, jos kaikilla muilla on fiinit autot, kun itse ajan hirveillä pommeilla. Samaten kun itse kävi tallissa, jonka tarhat oli aidattu jo vähän vääntyneillä rautaputkilla, jo pelkät valkoiset lankut tuntui niin älyttömän fiineiltä muualla. Vieläkin nätistä talliympäristöstä mulle tulee semmoinen luksuksen ja asiantuntevuuden fiilis, vaikka välttämättä nätit lankut ei tarkoita aina onnellisia hevosia. (Toisaalta kuvittelen ne lankut jopa Hopiavuoreen: rakastan niitä.)
Joo no, ensin meidän arkiset sankarimme saapuvat aikas ylelliselle tallille ja parkkeeraavat vanhan autonsa kalliiden kanssa samaan riviin. Tiesimme jo, mitä ponia tässä odotetaan, mutta silti mua nauratti karvainen poninpunkero niin viimeisen päälle arvokkaana odottamassa tässä kauniissa kuningaskunnassaan. Vielä viimeisenä ristiriitana ponin kanssa esitellään uudelleen Lyydia, joka on niin viimeisen päälle fiini, että hän itse kuvittelee sen tekevän ponistakin fiinin.
Voin kuvitella kuinka Oskari matkii kotimatkalla pikkurilli tanassa, että ”MiNäHäN aLoItIn JuUrI pIlAtEkSeN.” :DD
-
-
”Missä Lasso on?” Camilla kysyi hyvin rauhallisesti meiltä suulissa olijolta. Itse olisin ollut hermoraunio, jos en olisi löytänyt Tetristä joko haasta tai karsinasta, mutta siinä Camilla vain nojasi kulmat kohollaan suulin pieleen. Kai se oli jo näin nopeasti tottunut siihen, että Lasso ei ikinä ollut siellä, minne se sen jätti.
”Se hullu tekee sen kanssa taas jotain”, Eira vastasi samasta suulin aukosta, jossa Camilla seisoi, mutta ei viitsinyt edes kääntyä Inkan kimpusta.
”Kumpi hullu?” Camilla vielä varmisti.
”Eetu”, huokaisin.
”Ai. Mä ajattelin, että se toinen hullu on vienyt sen, kun sen auto on tuolla.Niin, kaksi vaihtoehtoahan siinä aina oli. Hellon mielestä Lasso oli maailman kivoin tapaus. Hän opetti sitä kovaa vauhtia pahoille tavoille. Hellon mukaan se osasi lähes tavallaan melkein antaa tassua autettuna, ja kun kyseenalainen koulutus etenisi, se oppisi varmaan potkimaan eteenpäin aina kun halusi ruokaa. Siis Lasso oppisi: Hello osasi jo. Jostain ihmeellisestä syystä Eetunkin mielestä Lasso oli jokin Vuoden Eläin. Se oli saanut välittömästi erivapaudet kuljeskella tallipihassa ja puutarhassa miten mieli, ja yleensä Eetu ottikin sen mukaan mukamas auttamaan milloin missäkin puuhassa.
”Missä päin ne on? Tai sanoiko ne mitä ne menee tekemään?”
”Mun mielestä ne meni siivoamaan tarhoja”, muistelin. ”Lasso meni vetämään paskapulkkaa Eetulle ja syömään sinne.”
”Selvä. No. Olkoon siellä. Mä siivoan maneesin sillä aikaa.”Kun Camilla lähti, mietin ties monettako kertaa, miksei Hopiavuoressa ollut ikinä ollut koiraa. Selkeästi Lasso toimitti sitä virkaa. Toisaalta olivathan Helin ja Hellon koirat yleensä mukana tallissa, ja Sonjallakin oli yhdessä vaiheessa ollut oikein kiva koira joka päivä. Ehkä Eetu tykkäsi Lassosta enemmän, koska se ei ikinä haukkunut, eikä tappanut niitä typeriä myyriä, joiden könttääminen oli Eetun mielestä julmaa.
Ennen kuin ehdin satuloida ihan valmiiksi, mutta kun Camilla oli jo maneesin oven takana piilossa, sieltä ne tulivat. Mies ja poni. Toinen näytti puhuvan toiselle niin kuin lajitoverilleen: osoitteli meidän suuntaamme sormellaan ja elehti käpälillään. Toinen kuunteli niin kuin melkein ymmärtäisi, tai ainakin yrittäisi, ja veti hiekalla rahisevaa paskapulkkaa.
”Vittu niin mä Eira sanon että me ei voida sekä olla oikeita kilparatsastajia että tulla yhdistetyksi tähän hullujenhuoneeseen. Vaan toinen on mahdollinen samalla aikajanalla.”
”Mä en tajua miten joku voi olla noin nolo…” -
En tiedä sopiiko tää jumppailu tänne vai oisko joku toinen kirja parempi joten mun puolesta tän saa poistaa jos on väärässä paikassa.
ELLI
”PONIPONIPONIPONI!” taapero huusi samalla kun tuntui pinkovan niin lujaa kuin vain pienistä jaloistaan pääsi.
Vaikka vanhempansa olivat yrittäneet olla – juuri tästä syystä – keskustelematta ponista tytön kuullen, oli isänsä antanut asian lipsahtaa ilmoille sellaisella voluumilla jotta tyttärensä oli kuullut sen. Ehkä pelkästä ponista puhuminen ei olisi ollut suuri ongelma, sillä tyttö oli tottunut olemaan kirjavan ponin kanssa sekä ratsastamaankin Pasia. Kuitenkin Elli oli ymmärtänyt isänsä puheesta sanat shetlanninponi ja Lasso.
Päästessään ulos autosta ja äitinsä otteen hellittäessä vain sekuntiksi oli tyttö jo livahtanut paikalta ja juoksemassa kohti tarhoja. Hopiavuoren piha hevosineen ja tarhoineen oli Ellille tuttu, sillä tyttö oli periaatteessa kasvanut tällä pihamaalla. Vain muutaman viikon ikäisestä tyttö oli aloittanut ensin lyhyillä vierailuilla tuvassa, kunnes ne olivat edenneet vierailuihin tallissa ja siitä hiljalleen edenneet nykyiseen muotoonsa, jossa tyttö ratsasti yhdellä tai kahdella ratsulla viikossa.
”EI! PONI!” päättäväinen taaperon ääni ilmoitti tuntiessaan käden olallaan.
”Elli, ei saa karaata. Eikä varsinkahan juasta, kun hepat pelekää. Mehän on puhuttu tästä usiampaanki kertahan.”
”Mutta poni!” taapero laittoi vastaan äidilleen samalla kun yritti jatkaa päättäväisesti eteenpäin. Kuitenkaan tytön eteneminen ei onnistunut yrityksestään huolimatta.
”Orota. Mennähän yhyres ja rauhallisesti. Me ei sitte voira mennä koskemaha ponihi ku ei tiärä onko se kiltti, saati notta saako siihen koskia. Täytyy kysyä Camillalta lupa ensi mutta ku sinä lähärit nua nopiaa niin minen kereenny kattua oliko Camilla viälä täälä.”Vastahakoisesti taapero pysähtyi odottamaan ennen kuin pieni käsi kietoutui isomman ympärille ja äiti ja tytär lähtivät yksissä tuumin jatkamaan matkaa kohti tarhoja. Pienen etsinnän jälkeen parivaljakko löysikin rautiaan pikkuponin.
”Muista Elli sitte notta siinon sähkö. Ei saa koskia.””Mikä ponin nimi?”
”Muistaakseni se tais olla Lasso, mutta täytyy varmistaa viälä Camillalta.”
”Joo”Katseltuaan hetken ponia sai äitinsä vihdoin ja viimein houkuteltua tytön pois aitaukselta ja hakemaan tuttua kirjavaa tammaa.
-
Ehdottomasti sopii pätkä tänne! Ja olipa hellyyttävä sellainen.
Jotenkin hienoa nähdä Jannan kasvua ja roolia äitinä. Rauhallinen ja lempeä äiti. Ehkä myös osana sitä, että omaan mieleen oon juurtunut, kuinka Janna on ollut vaativa itseään kohtaan ja käynyt paljon ajatuksia päässään läpi.
-
On se eteläpohojalaanen murre vai komioon kaikista. 😀 Tykkään siitä, että hahmoilla on erilaiset puhetyylit keskenään: osalla tosi erottuvat, osalla hienovaraisemmin erottuvat, mutta erilaiset. Saa nähdä, miten Elli puhuu, kun puhuu enemmän. Yleensähän seuraavan sukupolven murre on edellistä lievempi. Meillä momma puhui niin kuin Janna ja Eetu, ja vaikka minullakin on äitee eikä äiti ja ulkopaikkakuntalainen kuulee murteen, pohjalaisiittain katsoen olen sukupolveni mukaisesti aika yleiskielinen.
Elli alkaa olla nyt tosi hyvässä iässä. Vauvat ovat tekstissä melko passiivisia, vaikka oikeassa elämässä eivät ihan niinkään. Ellin iässä taaperot ovat puolestaan hyvin aktiivisia ja oppivat tinttailemaan ja kaikkea. Nyt se hauskuus vasta alkaa kasvaa tämän hahmon ympärillä!!
-
-
Elli poksautti huulensa niin että kaikui. Suulin toisella puolella harjattavana olevan Salierinkin koko ruumis värähti siitä, mutta Lasson ei. Se vain käytti korviaan luimussa, mutta oli taas heti niin kuin ei mitään, kun Camilla yritti raakata sen paksua hiostavaa karvaa ojennukseen. Olin jo sanonut, että klipataan se, mutta Camilla oli kieltäytynyt jyrkästi. Samaan hengenvetoon hän oli kieltänyt minua klippaamasta ja klippauttamasta Lassoa, yllyttämästä ketään klippaamaan sitä tai olemaan osallisena sen klippaamisessa. Kaikki vaihtoehdot oli siis kielletty aukottomasti, koska Camilla ei halunnut mukamas loimittaa poniaan.
”Poni”, Elli totesi minulle, kun kerran istuin kivijalalla ja olin hänen kanssaan samalla tasolla.
”Niin on”, totesin, koska mitä taaperoille ylipäätään kuuluu sanoa? Elli oli kaiken lisäksi ollut helpoimmasta päästä. Kun en ollut osannut puhua, ei ollut Ellikään oikeastaan, ja meistä oli tullut vähän niin kuin kavereita sinä kesänä samalla kielellisellä tasolla ollessamme. Ongelma oli nykyään, että Elli osasi puhua vaikka mitä, ja minä en vieläkään.
”Tutko kattomaan?” kysyin kädet ojossa, koska halusin Ellin katsovan Lassoa vähän kauempaa kuin alapuolelta.
”Joo”, Elli nyökkäsi vakavana ja huojui itse asiassa hyvin vakaasti seisomaan polvieni väliin.Panin merkille, että Ellillä oli tänään oikein ison tytön vaaleanpunainen takki, eikä hänen tavanomaista haalariaan. Pidin varmuuden vuoksi sen selkämyksestä kiinni, vaikka olin kyllä nähnyt, että Janna uskalsi päästää Ellin vapaaksi. Lapsi totteli äitiään melkein yhtä kiltisti kuin Jerusalem, mutta ei ihan yhtä hiljaisesti.
”Silitetään tästä”, sanoin ja silitin malliksi Lasson lapaa.
Elli silitti hienosti. ”Kalvaa”, hän sitten totesi ja näytti sormikastaan.
”Nii on. Ponit on vähä karvasia. Tiedäkkö talvella sillä on vielä enemmän karvaa.”
”Oho!”
”Tiedäksä mikä on mammutti? Lasso näyttää talvella mammutilta.”
”Mammutti.”
”Nii.”
”Mikä!”
”Semmonen karvanen norsu.”
”Mulla on lonsukiia!”
”Onko? Äiti ja isikö lukee sitä sulle?”
”Joo!”Camilla ei sanonut mitään, kun Elli hieroi koko yläraajojaan Lassoon ja toimitti sille, ja vähän lauloikin: hymyili vain tervehdykseksi. Sitten hän alkoi vilkuilla odottavasti vuoroin pihalle ja vuoroin Jussin tallin ovelle.
”Missä äiti on?” Camilla kysyi viimein.
”En tiiä!” Elli totesi iloisesti.
”Ootsä karannu?”
”En!”
”Oothan.”
”En!”
”Susi eti Janna ettei se murehdi missä toi on.”Elli oli tullut tallista, joten ei Janna kaukana ollut kuitenkaan. Varmasti hän kuulikin talliin, ettei Elli ollut päässyt yksin minnekään.
”Mennään kattoon äitiä”, ehdotin Ellille.
”Ei!”
”Mitähän se äiti tekee? Mitä jos se harjaa heppaa ja sä et ehdi harjata kun sä oot täällä meidän kaa?”Ehdin lietsoa Ellin niin levottomaksi, että hän oli jo suostuvainen lähtemään pois Lasson viereltä. Silloin Janna tuli Paahtiksen kanssa tallista ja katsoi heti suoraan meihin. Aivan niin: hän oli kuullut kyllä, missä Elli on.
”Olikko kiltisti?” Janna kysyi Elliltä, joka kääntyi äitiään kohti säärteni välissä ja pönkäsi itsensä roikkumaan vatsalleen toiselle polvelleni.
”En!”
”Olitpa”, väitin, ja Elli lällätti niin kuin nyt sen ikäiset aina lällättävät.
”Kattokko sitä niin kauan jotta mä paan tämän hakahan?”
”Tässä se menee.”Harri päästi Salierin toiselta puolelta irti ja siirsi sitä. Janna ja Paahtis mahtuivat hyvin ohitse. Elliä ei selkeästi pelottanut yhtään jäädä ilman äitiä, kun hän kääntyi heti uudestaan tutkimaan ponia ja karvaisia käsineitään.
”Elli haljaa”, Elli päätti.
”Camilla jo harjas ponin.”
”Ei!”
”Sä voit silittää vielä. Vai väsyiksä jo?”
”Joo.”
”Mä en tiedä et joo se väsyi vai joo se silittää”, mutisin Camillalle.
”Se pitää semmosta narinaa kun se väsyy”, Camilla totesi.
”Mistä sä tiedät?”
”Mä oon töissä täällä. Mä näen Ellin neljämiljoonaa kertaa joka päivä.”
”Mäkin oon töissä täällä!”
”Joo ja hiivit jossain nurkissa piilossa. Tää olis nyt valmis tää poni.”
”Oota nyt vielä sen aikaa että Janna tulee takasin. Mä pelkään että mä hukkaan tän jos Lasso ei oo siinä.”
”Kyllä se vois vaikka ettiä kiviä ja se pysyis siinä. Elli on kiltti tyttö, etkö ookin?”
”En!”
”Mutta ei mulla kiire oo.”Eikä Jannallakaan kestänyt kauaa. Palattuaan hän yritti houkutella Elliä mukaansa suosiolla, mutta turhaan. Janna yritti ehdottaa, että mennään kauppaan, ja ilmeisesti se olisikin ollut Ellin mielestä kivaa, vaan ei yhtä kivaa kuin poni. Sitten hän yritti sillä, että mennään katsomaan, mitä isi tekee, ja että illalla Elli pääsisi tännekin takaisin isin kanssa. Elli ei halunnut lähteä. Janna lähestyi häntä jo kädet ojossa ja mutisi samalla meille, ettei hänellä oikeasti kiire ollut minnekään, ja että Rasmuskin olisi vielä pari tuntia töissä, mutta kun Paahtiksen kanssa ei ollut enää mitään hommaa sille aamua.
”Mitä jos hän menee ratsastamaan ponilla?” kysyin Jannalta aikuisten salakielellä, jolla puhutaan lasten päiden ylitse, eli englanniksi.
”Ei me nyt voida monopolisoida toisten hevosia”, Janna vastasi paljon hienommalla englannilla, jota vielä ymmärsin, mutta jota en olisi osannut itse tuottaa.
”It’s okay”, Camilla vastasi, ja jatkoi suomeksi: ”ei tää nyt liikaa liikuntaa saa…”
”Ookko varma jotta se käy?”
”Joo joo.”
”Voi kiitos! Elli! Kuule. Arvaapa mitä!”Elli halusi tietenkin ratsastaa ponilla. ”Ei!” hän vastasi ensin refleksinomaisesti, mutta korjasi sitten lausuntonsa: ”Joo! Joo!” Satulaa ja suitsia ei hepan selässä istumista varten viitsitty lähteä hakemaan, mutta kypärä Ellille puettiin tarkasti. Suitsien ja kauhukahvan korvike tehtiin sitomalla riimunarut Lasson kaulan ympärille. Sitten Janna alkoi purra kynsiään sen näköisenä kuin ei olisi ollut enää varma, miten päin lapsi kuului ponin selkään istuttaa.
”Mua vähä jännittää”, Janna naurahti.
”Sä oot tän äiti”, huomautin ja nostin Ellin kainaloista ilmaan. ”Sua tässä kuuluukin jännittää.”Janna halusi ottaa kuvia ja videoita siitä, miten Elli oli nyt iso tyttö. Olihan hän ollut ennenkin hevosen selässä, ja oikein kilpaillutkin talutuskilpailuissa, mutta kai se oli eri asia kun ratsu oli vakuuttavasti sopivaa kokoluokkaa. Minä puolestani koin sellaisia takaumia pitämiltäni pikkulasten ratsastustunneilta, että melkein pyörrytti, ja oikein tunsin kuinka aivot vaihtoivat vaihdetta. Camilla katsoi minuun riimunarun päästä kysyäkseen äänettömästi, oliko valmista. Pudistin päätäni.
”Tiiäkkö miten heppa saadaan kävelemään?”
”En!”
”Paina näillä”, kerroin ja painoin toisella kädellä Ellin pohjetta Lassoa vasten. Toisella kädellä pidin häntä selästä kiinni.Elli puristi, eikä mitään tapahtunut. Camilla otti kauempaa riimusta kiinni.
”Paina vaan taas. Lasso vähä miettii että haluaksä oikeesti mennä.”
Niin sitä madeltiin kentälle. Siellä Lasso olisi pysähtynyt, ja Camilla heti tiesi olla regoimatta.
”Paina taas vähä jalalla.”Ellin kanssa ehdittiin opetella koko Oskari Suden Ratsastuskeskuksen ensimmäinen oppitunti parissakymmenessä minuutissa. Se sisälsi sen, kuinka heppa saadaan menemään eteenpäin ja kuinka se saadaan pysähtymään. Ravia Elli ei osannut haluta, koska emme ehdottaneetkaan, ja kääntämisajatuksesta luovuttiin kun Elli meinasi luistaa liioiteltujen painoapujensa alkeiden kanssa koko ajan Lasson selästä liukkaiden ulkoiluhousujensa takia. Sitten oli aika oikeasti lopettaa ratsastaminen, eikä Elli olisi tietenkään halunnut.
”Ei!” hän kiljui ja painoi Lasson kerta toisensa jälkeen takaisin käyntiin, ja Lassohan totteli, kun oli kerran ymmärtänyt, että Elli ohjasi eikä Camilla.
”Mennään kotia juamahan rattastuslimsat”, Janna yritti maanitella kentän ulkopuolelta.
”Kuule”, sanoin tiukasti. ”Hepat väsyy kun niillä ratsastaa.”
”Ai?”
”Joo. Sä tiedät ettei äitikään ratsasta kauaa kerralla. Nyt pysäytä että Lasso jaksaa toisenakin päivänä.”
”Joo…”Kun Elli ei enää tapellut vastaan, hän ojensi ponin selästä kätensä suorina minua kohti. Pudistin hänelle päätäni.
”Sä oot iso. Saat tulla itte pois.”
”Joo!” Elli ilahtui.Olisi ollut sata kertaa helpompaa nostaa Elli alas. Tällä ensimmäisellä laskeutumiskerralla vääntelin häntä niin kuin nukkea. Ensin piti saada hänet pitämään Lasson harjasta kunnolla kiinni ja nojaamaan eteenpäin. Sitten hivutimme jalan varovasti Lasson takapuolen ylitse. Siitä Elli meinasi jo ponnahtaa suorana maahan niin kuin jousi, ja minun piti käytännössä kuitenkin pitää hänen koko painoaan ilmassa ja saada hänet sitten edes esittämään liukuvansa rauhassa alas. Koko ajan piti tietenkin pitää kiinni.
”Hienosti meni! Nyt saat sanoa Lassolle heippa. Sitten sä meet hetkeksi kotiin kertomaan isille mitä sä oot tehny, ja Lasso menee huilaamaan.”
”Joo! Mä kellon isille… Heihei poni! Heihei!”
”Heihei Elli!”Camilla taputteli poniaan kun Elli kipitti äitinsä kanssa tiehensä tyytyväisenä pälpättäen. Koin olevani enemmän poikki kuin Lasso, tai kuin oikean ratsastuskoulun ponit.
”Kai sä hommaat joskus omia lapsia?” Camilla kysyi, ja lähdimme kävelemään kolmisin suulia kohti suuntanamme Lasson haka.
”En mä pysty saamaan lapsia”, muistutin Camillalle, joka oli yksi maailman suurin piirtein kolmesta ihmisestä, jotka tiesivät kaiken.
”Ai nii. Mä aina unohdan. Mutta saa niitä lapsia muillakin keinoilla.”
”No, semmosta mä en oo ikinä edes miettiny. Mutta en mä kyllä pysty enkä halua varsinkaan yksin mitään lasta kasvattaa ikinä.”
”Hommaa akka.”
”Hommaa ite! Ei niitä noin vaan hommata.”-
ÄÄÄÄÄÄÄÄÄ
Siis tää oli just jotain semmosta mitä mä tarttin tänään <3 Vaikka tänään ois pitäny olla kiva päivä niin silti osa päivästä oli ihan järkyttävän stressaavaa…
Vaikka kenen tahansa oman hahmon bongaus tarinoista onkin aina kivaa, jotenkin Ellin kohdalla se on vielä ihan omanlaisella tavallaan ihanaa. En mä tiedä johtuuko se siitä että kun Elli on noin pieni ja ehkä sen kautta omalla tavallaan ”hankalempi” kirjoitettava kuin muut, mutta silti joka kerta lämmittää kun tyttö seikkailee muiden tarinoissa.
Vaikka Oskari ei ookkaan ehkä ihan omassa elementissään taaperon kanssa oli silti ihana lukea sen kanssakäymisestä Ellin kanssa. Tyttöä tulee muutenkin kirjoitettua ihan liian harvoin, mutta tää kyllä vaan varmisti sen että inspiksen iskiessä on vaan suotavaa tarttua siihen kiinni ja kirjoitella edes jotain toisen näkökulmasta.
-
-
Herra tallityöntekijä
Oli outoa, että koko miehitys oli tallissa, vaikka minun olisi pitänyt hoitaa aamutalli yksin. Camilla oli tullut poninsa perässä — samaisen ponin, joka auttoi minua paraikaa taluttamaan Pasia ja Skottia pihalle — ja Oskari puolestaan toistaiseksi autottomana oli tullut Camillan siivellä. Jälkimmäinen olisi osannut pysyä poissa jaloista, kun ei kerran töissä ollut, mutta tallimestari Vanhaniemi ei osannut olla tekemättä mitään. Hän käveli perässäni Jussin kanssa.
”Lassoko on nykyään näiden kanssa?” Camilla kysyi kun olimme päästäneet jo hevoset tarhaan mutta emme vielä sulkeneet porttia. Lasso katseli sitä välissämme kysyvän oloisena.
”Ei soo siälä ollu. Pasi sitä kiusaas”, mutisin ja suljin portin Lasson naaman edestä. ”Soon niin piäni jotta ei sitä nuaren pöyröjen kaas laiteta.”
”No mihin se sitten kuuluu?”
”Se ny on vaan retaannu mukana…”
”Eli sillä ei ole tarhaa?”
”No… On se ollu Tetriksen ja Piffen kaas.”
”Siis yksin, vai sillon kun sä siivoat siellä niinku eilen?”
”Silloon kun mä siivuan…”
”Onks se ollu ikinä yksin ulkona?”
”No soon ollu illat tuala Cozminan ja Inkan kaas. Silloon ku se ei oo töis.”
”Siis… Sillä on työvuorotkin?”
”Samat kun mulla… Se haluaa olla täs pihas. Sille tuloo paha miäli yksin isojen kaas. Sitä paitti soon hyvä apumiäs kaikes.”Camilla katsoi pois, jonnekin tallin suuntaan. Hinkkasin Lasson korvia ja odotin, tulisiko moitteita. Olin unohtanut jotenkin saman tien sen, että Camillakin oli maksava asiakas, ja että ei ollut minun asiani työllistää toisten ihmisten poneja. Siitä oli kuitenkin niin kauan kun meillä viimeksi asui poni…
”Paanko mä tämän ny tammojen kaas?” kysyin kun tuuli vain ujelsi eikä mitään tapahtunut.
”Mä luulin että sillä on vielä työvuoro. Vai sekö ei siivoa sun kanssa?”
”Ei sitä aina huvita. Soon tästä menny tarhahan jos soon halunnu olla pihalla.”
”Miten niin mennyt tarhaan?”
”Se mahtuu pihan pualen airan alta… Mutta hei, ei se tontilta pääse silti mihinkää.”
”Eiks se vois olla Surren kans kun se on jääny yksin? Vai pitäskö yrittää jos Tetris kävis Surren kanssa, kun jos tää on Biffen kanssa niin ne ei ainakaan nyt keksi mitään? Ja ne on Eetu saman värisiä niin sun ei tarvi kuvitella että tota kiusataan.”
”Voishan sitä koittaa huamenna kokeella. Jos Tetris ei pelekää Surrea.”Oli sen verran hytyinen ilma, ettemme me olisi viitsineet jäädä pihaan seisomaan vaikka ei olisi ollut töitäkään. Ei varsinaisesti satanut, mutta silti jotain vettä ainakin leijaili ilmassa. Camilla tuumasi, että ei hän kyllä vapaapäivänään siivoamaan ryhtyisi, ja se oli oikein. Sen sijaan hän ilmoitti menevänsä aamukahville, ja sen jälkeen Lasson työvuoron pitäisi olla ohitse. Siihen oli minun tyytyminen, joten lähdimme lampsimaan tallille. Lasso tuumasi hetken poikien portilla ja päätti sitten tulla mukaan.
”Tuli muuten kahvista mieleen, että mä kävin vintillä eilen”, Camilla kertoi.
”Ai jaa?”
”Joo. Kuinka vanhaa se kahvi siellä oikein on?”
”Soon ostettu kuule silloon kun mä luulin jotta on hyvä irea ajaa asiakkahat pois mun tuvasta. Silloon kun meilloli viimeksi poni.”
”Eli se on ollu siellä… Pian seitsemän vuotta. Ei vissiin tarvi sinne ostaa lisää.”
”Joo ei. Ei siälä palio kukaa käy. Meni hyvvääsesti rahaa siihenki remonttihin turhaa.”
”No. Mä tästä meen. Juomaan tuoretta kahvia. Pärjäilkää.”
”Kyllä me päriäämmä. Lasso. Tuuksä tuanne tallihin vai mitä sä meinaat?”Niin sujui loputkin aamutallista mukavissa merkeissä. Minä siivosin karsinoita, ja Lasso vahti, etteivät kottikärryt kaatuneet. Kanakarsinan siivoamiseen se ei halunnut tälläkään kertaa osallistua, mutta Prinsessa sai jo aivan rauhassa potpottaa ihan sen vieressä. Kun kärryt olivat täynnä, me kävimme tyhjäämässä ne suoraan traktorin kauhaan ja palasimme hommiin. Epäilin, ettei Lasso ehtisi olla töissä niin kauaa, että koko talli tulisi siivottua valmiiksi, joten laitoin sille heinää käytävän nurkkaan, niin se ehtisi varmasti syödä valmiiksi. Sitten sen olisi hyvä lähteä mihin seikkailuun Camilla sitten sen meinaisikin viedä.
-
Tämä Lasso on kyllä tosi symppis tapaus, kaikin puolin! Eetulla ei ehkä ole omaa koiraa, mutta melkein-oma poni kyllä, joka kulkee perässä.
-
Eetu ja Lasso, mikä parivaljakko ❤️
-
-
Terapiaponi
Olimme saapuneet Hopealinnan raviradalle Leon, Pamin ja Lasson kanssa. Leo oli perillä tokaissut, että haluaisi kuitenkin mieluummin lähteä maastoon ajelemaan. Hän oli Seinäjoella saanut tarpeeksi radan kiertämisestä ja halusi vaihtelua. Neuvoin hänelle hyvän reitin ravisuorineen. Laitoimme ensin yhdessä Pamin valmiiksi ja kun Leo kääntyi Pamin kanssa horisonttiin, käännyin Lasson puoleen. Olin jo Hopiavuoressa kokeillut Lassoa meille uusien koppakärryjen eteen ja tehneet metsästä pienen lenkin. Olin löytänyt ponien koppakärryt halvalla Kurikasta, mutta minulle ne olivat kuin uudet. Ponin koppakärryt olivat puolet halvemmat, jos yritti etsiä hevoselle kärryjä. Mietin jo, mitä Lasso tuumaisi kuin joutui oikeasti hölkkäilemään.Joskus minun oli vaikea uskoa, kuinka kiltti ja rauhallinen shettisruuna oli. Sen pystyi paljastamaan irti ja välillä se hamuili taskuja herkkujen toivossa. Liikunta oli tehnyt Lassolle hyvää jo ihan vain lyhyessä ajassa. Eetu kuljeskeli poni mukanaan pitkin Hopiavuoren tonttia ja välillä sai vetää heinä- tai lantapulkkaa. Mahavyön sai vetää reikää pienemmälle kuin mitä olin aikaisemmin uskaltanut kiristää. Lasso ei pyöritellyt minua korviin, vaan seisoi täpäkästi paikoillaan. Kun tarkistin vielä ruunan kaviot, sitä sai hieman pukata ja ruuna nojaili vasten samalla.
Otimme ensin kierroksen käynnissä ja toisella kierroksella otimme hieman hölkkää pitkillä suorilla. Hopealinnan rata tuntui loputtomalta ponin vauhdissa, kun sitä oli tottunut kiitämään lämminverisellä ympäri. Toisaalta Lasson kyydissä oli jotain rauhoittavaa ja minulle oli tulla tippa linssiin. Siitä oli pitkä aika, kun olin viimeksi ajanut ravurilla. Se oli ollut viimeksi Wäckelinissä ja koko paikka oli sekamelska. Gunnar ei enää tunnistanut minua, Markus teki muuttoa Rovaniemelle erottuaan vaimonsa kanssa ja hevosille etsittiin uusia koteja. Siellä oli ollut myös Steffe, joka oli palautunut Gunnarille. Markus oli sanonut, että saisin tulla katsomaan oria Rovaniemelle. En ollut vielä mennyt. Koko ajatus sai minut pois tolaltaan. Kaikki harmonia oli kadonnut.
Valjakko ilmestyi metsästä radan reunalle ja hetken kuvittelin, että Leo ja Pami olisivat tulleet jo. Sitten tunnistin hevosen Mustaksi ja ajattelin, että Saga oli lähtenyt lenkille sen kanssa. Ajaja kurvasi radalle ja sai meidät nopeasti kiinni.
”Hejsan! Uusia kasvoja ilmestynyt Hopealinnan radalle.”
Olin tippua koppakärryn pohjalle. Juki. Hän oli takaisin.
Mies oli jo esittäytymässä, kun nostin ajolasejani ja laskin buffin peittämästä naamaani.
”Camilla”, mies henkäisi.
”Moi!” hymähdin miehelle.
”Sää oot takas? Ja mitä sää ponin kyydissä teet?”
”Samaa vois sanoa sulle. Tässä on Lasso. Ostin sen pari kuukautta sitten.”
Lasso käänsi päätään kuullessaan nimensä ja kuin heilautti päätään tervehdykseksi.
”Sää ostit ponin? Kai se on joku hyvä tarina.”
”Ehkä hieman vahingossa kännissä huutokaupasta”, naurahdin ja raavin poskeani.
”Ethän? Ostit kännissä ponin? En ois susta uskonut”, Juki nauroi ja läpsäytti reittänsä.
Musta hieman säpsähti ja kiihdytti vauhtiaan, mutta Juki hidasti sen takaisin Lasson verkkaiseen käyntiin.
”Onko sulla joku hyvä tarina, että olet takaisin? Luulin, että olit jäämässä Ruotsiin.”
”Kävin vain asioita hoitamassa kuntoon”, Juki sanoi lyhyesti. ”Saga sanoi, ettet ole käynyt enää hevosia juoksuttamassa.”
”Jotenkin vain Wäckelinin lopettamisen jälkeen en ole pystynyt”, totesin yhtä lyhyesti.
”Ja silti olet nyt siinä”, Juki henkäisi.
Minun olisi tehnyt mieli koskettaa miehen kasvoja. Mies oli kadonnut kuin jäljettömiin. Minun oli tehnyt mieli laittaa hänelle viestiä ja kysyä kuulumisia, mutta ajattelin, että miehen lähdölle oli syy ja miksi hänestä ei kuulunut. Olin jo melkein haudannut kaikki tunteeni miestä kohtaan, mutta siinähän taas oli. Toisaalta samaan aikaan minun teki mitata miestä. Täällä hän taas oli, ja minun pääni oli sekaisin kuin teinitytöllä. Minun piti olla järkevä. Olin jo lähemmäs kolmeakymmentä.”Tarviiko Lasso peräänajatuttajaa?” Juki virnisti.
”Te ootte vetänyt kaksi kierrosta siihen aikaan, kun me ollaan vedetty puolikas”, naurahdin.
”Sinä sopisit paremmin lämminverisen kyytiin.”
”Minulle sopii tähän hetkeen rauhallinen kyyti. Lasso on mun terapiaponi”, katsoin ylpeänä Lassoa.
”Meille pääsee aina ajamaan, kun vain haluat”, Juki katsoi minua syvälle silmiin.
”Pidän mielessä.”-
Gaa! En nyt ihan kaikkia Camillan tarinoita muista, että oliko tuo Juki jossain aiemmin jo mainittu ja mitä kaikkea tarinaa siihen kenties liittyi. Mahdollisesti kaikenlaista, kuulostaa siltä tämä. Tässä tekstissä haisee kyllä kovasti jokin ihmissuhteen (tai draaman) alku, joten jään odottamaan jatkoa.
-
Juki lienee esitelty Hopealinnan tarinassa, mutta täytyy myöntää, etten aina lue muiden tallien juttuja ihan yhtä nuukasti ja moneen kertaan, koska en ole pääasiallisessa kommentointivastuussa. Sitä on sen sijaan esitelty Hopiavuoressakin, että Camilla haluaisi kyllä miehen. Jutut on vain menneet pieleen. Olisinpa kiinnittänyt enemmän huomiota siihen, mitä Hopealinnassa tapahtuu, koska nyt musta tuntuu että mulla meni ohi oivallinen tilaisuus kaivella Camillan mielipiteitä monesta asiasta ja esitellä Oskarin päänsisäistä elämää. Nyt kuitenkin tiedän ja muistan, että Juki on kuvioissa ja voin ottaa menetetyn ajan takaisin. Olen jo aloittanut, mutta en vielä julkaissut ensimmäisiä vihjeitä ja ideoita. 😀 Ryhdyin kirjoittamaan heti seuraavana aamuna tämän julkaisemisesta ja eilen kehittyi idealle sopiva kehyskin Camillan ja Leon hommista!
Tässä tarinassa näen vanhaa tuttua Camillan omaa persoonaa. Hän osaa kokea isojakin tunteita ja nopeasti, mutta sitten painaa aina jarrua päässään. Isotkaan asiat eivät ehdi näkyä ulospäin kun melko pidättyväinen ja tahallisen kepeä keskustelu alkaa siihen nähden, kuinka tuttu toinen hahmo on. Kun keskustelussa tulee tauko ja ulkokuorta ei tarvitse vahtia niin tarkasti, on pieni hetki aikaa tutkia taas sitä, miltä itsestä tuntuu. Jukin täytyy olla ihmeellinen, kun kahden vuoden hiljaisuuden jälkeen Camillan tekee mieli koskettaa hänen kasvojaan. Koskettaa. Siis muutoin kuin nyrkillä. 😀 Tarinassa se on toki vähän pakkokin laittaa menemään niin, jos aikoo kehittää suhdetta eteenpäin nopeasti eikä kirjoittaa riitelyä ja siitä toipumista. 😀
Tästä tulee tosi hyvä juttu! Ja oottakaapa vaan niin olen työntämässä tähänkin pitkää nokkaani, vaikka koko homma ei kuulu minulle sitten pätkääkään!
-
