Mitä kuuluu, Metsärinne?

Etusivu Foorumit Spin-off -päiväkirjat Mitä kuuluu, Metsärinne?

Tämä aihe sisältää 77 vastaukset, 9 kirjoittajaa, ja siihen kirjoitti viimeksi  Eetu Hopiavuori 1 kuukausi, 3 viikkoa sitten.

  • Julkaisija
    Viestit
  • #915 Vastaus

    Noa
    Osallistuja

    Aikaa ennen Hopiavuorta, menneiden haamuja, uusia tuttavuuksia, koiran märkiä pusuja ja valkeita hevosen karvoja.
    Syvempi katsaus Noa Metsärinteen elämään.

  • #916 Vastaus

    Noa
    Osallistuja

    27.3.
    Uusia kasvoja ja kiusallisia kysymyksiä

    Reilu viikko sitten kun muutin sain heti todeta, että Hopiavuoren asunnossa ei seurasta ollut puutetta. Hello kävi säännöllisesti sohvaa kuluttamassa, ja minua aina vähän hymyilytti miehen nähdessäni. Ehkä se oli hänen nimensä ansiota, kun muistelin tapaamistamme. Tai ehkä se oli siksi, että hello sanana soljuu kieleltä niin mukavasti, että sitä voisi jäädä toistelemaan vaikka maailman tappiin. Muutama päivä sitten Jilla oli muuttanut taloon. Nainen oli ensin ollut aika hiljainen, Eetun kanssa hän jutteli enemmän. Meidän ensimmäinen kunnon keskustelu tuli vasta muutosta seuraavana päivänä, kun Jilla oli halunnut laittaa jotain pakkaseen ja sitä oli ollut vastassa pussillinen pakastettuja hiiriä. Olin selittänyt että Loimunkin tarvitsee syödä, mutta luvannut piilottaa hiiret tästä lähtien muiden pakkasten alle, etteivät ne olisi heti ensimmäisenä nähtävillä.

    Mielikki oli kotiutunut hyvin. Koira piti koko asuntoa valtakuntanaan, ja rakasti kaikkia talon kävijöitä. Tallilla pikkutyttö Ariel on vielä vähän outo asia, lapsia me ei Mielikin kanssa kovinkaan usein olla tavattu edes Helsingissä. Kun Mielikki tuli minulle oli elämäni sen verran repaleinen, että pikkukoira sai tyytyä yhteen lenkkiin päivässä korttelin ympäri ja sitten äkkiä takaisin kerrostalo asuntoon sisälle katseilta turvaan. Aikuisia meidän luona kävi vierailemassa, usein äänekkäitä ja kaikkea muuta kuin selviä, joten niihin Mielikki on tottunut. Loimu sen sijaan yrittää kaikin voimin ulos terraariostaan, vaikka se on iso lasinen kapistus, jossa sillä on sekä kaivautumis- että kiipeilymahdollisuuksia. Kuono lasia vasten se etsii mahdollista pakoreittiä, ja tiedän jo etukäteen että sellaisen se tulee vielä joskus löytämään. Viljakäärmeet ovat loistavia karkaamaan, eikä itseäni se haittaa. Niin pitkään kunhan se ei matelisi tuuletuskanavaan tai lattiakaivoon. Silloin lieron mittaisena se melkein onnistui siinä.

    Jilla oli leiponut eilen illalla pullaa ja sämpylöitä, joista haaveillen sain voimaa nousta sängystä. Sänky, joka oli siis patja lattialla. Patjan vieressä oli seinää vasten nojaamassa hiilikuidusta tehty proteesi. Mielikki oli missä lienee, mutta tähän mennessä uskalsin veikata että se istui tyytyväisenä keittiössä Eetun jaloissa, tai jos oikein onni käy, iha sylissä saakka. Eetu on aina ensimmäisenä jalkeilla, ja parin päivän asumisen jälkeen yhdessä sovimme, että Mielikin saa päästää ulos ja ruokkiakin jos siltä tuntuu. Tähän mennessä Eetu ei ole vielä rohjennut silmäterääni ruokkimaan, kun Mielikki on sen verran nirppanokka että väärin aseteltu ateria jää syömättä. Aamupalaleivän muruset ja täytteet kyllä kelpaa vaikka ne olisi miten väärinpäin ja nurinkurin tarjottu.

    Huomenet vaihdettuamme Eetun kanssa otin Jillan tekemiä sämpylöitä kaksin käsin ja laitoin mikroon pariksi sekunniksi. Pehmeät ja lämpimät leipomukset saivat koko keittiön tuoksumaan herkulliselta ja kodikkaalta. Mielikki ryntäsi hyppimään jalkaani vasten, sitä ihan oikeaa jalkaa, ja sen ohut rotanhäntä viuhui puolelta toiselle.
    ”Mun prinsessa”, kumarruin nostamaan koiran syliini ja se antoi märkiä pusuja takaisin. Pian se päätyi kuitenkin uudelleen lattialle ruokakupin ääreen, joka liukui tasaista pintaa pitkin ja koira perässä.
    ”Pitäisköhän skaffaa joku kumimatto tähän?” tuumasin ääneen koiraa katseellani seuraten. Eetu katsoi takaisin kulma koholla.
    ”Niin että hankkia joku matto ettei kuppi luista.”

    Tuntuu edelleen vähän oudolta, ehkä epäreilultakin, että asuu ihan tallin vieressä muttei silti tee aamutallia. Tai oikeastaan mitään. Vuokraahan minä maksan että Flidais saa siellä asua, mutta silti. Ei Eetu kyllä apua ole pyytänyt.. Ja luksukselta se tuntui, kun sai pihan poikki kävellä talliin. Ei tarvinnut ajaa ensin iltapäivän ruuhkassa ja sitten yrittää saada autoa mahtumaan parkkipaikalle, jossa oli jo entuudestaan kaksi autoa liikaa. Sen muuttamiseen käyttämäni auton olin äidille Helsinkiin palauttanut ja ottanut vaihdossa oman kauppakassini, jolla olin huristellut takaisin. Sillä ei traileria vedettäisi tai tehdä paljoa muutakaan, mutta enhän minä äidin maksamaa autoa kehtaa pitää.

    Tallissa olikin uutta seuraa, ja hoksasin että ensimmäistä kertaa vielä siihen mennessä olin mahdollisesti menossa ratsastamaan yhdessä jonkun kanssa. Epäilys nousi mieleeni. Saisiko kentälle mennä useampi ratsukko? Minkälainen käytäntö sellaisissa pikkutalleissa oikein on? Helsingissä kaikki piti varata. Kartanon ratsastuskoulu jossa Flidais oli aikaisemmin asunut oli tarkka kävijöistään kuin säännöistäkin, joka pidemmän päälle ei ihan sopinut meille. Silti, parempi varmistaa. Proteesi piti vaimeamman mutta korkeamman äänen tallia vasten osuessaan kuin oikea jalka. Sen päässä oli kenkä siinä missä toisessakin, mutta housunlahjetta sitä ei ollut peittämässä. Yleensä leikkasin housujen toisen puntin pois ja ompelin käsin umpeen niin, että se peitti kyllä jalan mikä oli vielä jäljellä. Kaksikkoa lähestyttyäni opin, ettei kenttää, tai maneesiakaan ollut tarvetta varata, ja että he olivat siskokset. Eira ja Inari. Montakohan kertaa heidät sekottaisin keskenään?

    Eira kysyi jalastani. Inari kivahti sen kuuloisena, että häntä hävetti. Hymyilin vinosti, ei minua haitannut.
    ”Oikeastaan se on hiili- ja lasikuitua”, korjasin jalkaani vilkaisten. En saanut mahdollisuutta kertoa miksi ihmeessä se oli siinä, kun Inari hätisti siskonsa ulos jykevän hevosen kanssa, ja jatkoi anteeksipyytelyään. Ai, niin. Se on varmasti monesta kiusallinen asia, josta ei saisi kysyä.
    ”Ei se mitään! Mä olen ihan tottunu”, vakuuttelin, sillä se piti ihan paikkaansa. Helsingissä porukkaa enää harvemmin kiinnostaa muut, kun kaikilla on niin kova kiire mennä ja tehdä. Ei kerkeä katsomaan ympärilleen. Sellaisessa pienemmässä paikassa ei varmastikaan ole monta, joilla on joku proteesi.
    ”Onhan toi aika esillä niin väkisinkin ihmetyttää. Saahan sitä kysyä”, lisäsin hyväntuulisena, kun Inari ei tuntunut pääsevän tapahtuneesta yli. Silloin hänkin tuntui vähän rentoutuvan.
    ”Niin, kai joo. Mä menen nyt katsomaan ettei Eira tee lisää mitään tyhmää. Anteeksi vielä, ja tuu vaan tosiaan tohon kentälle”, nuori nainen ilmoitti ja harppoi tallista ulos. Kumarruin noukkimaan Mielikin syliin. Sillä oli vaaleanpunainen takki ja saman väriset tossut päällä.
    ”Eiköhän me sitten mennä kun kutsu kävi”, totesin koiran päätä rapsutellen, ja riimunnarun mukaani ottaen lähdin hakemaan Flidaa sisälle.

    • #919 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Kylläpä sinä ajan valitsit julkaisullesi. 🙂 Kyllä teki tiukkaa olla kirjoittamatta kommenttia heti töissä, kun tajusin, että olet kirjoittanut taas. 😀

      Taas ihania arkisia yksityiskohtia. Hello, joka joku kerta juurtuu kiini tupaan, ja hiiret pakastimessa. Ihme ettei Hello syönyt niitäkin ja kuvitellut joksikin ranskalaisten kehittämäksi uudeksi villitykseksi, koska se syö kaiken. Ötökän elämää -fraasi ”ne tulevat, syövät ja lähtevät!!” sopii aika moneen Eetu toveriin. Toivottavasti Jilla ei kokenut kauheaa järkytystä löytäessään matosi sapuskat. 😀

      Minä olen jo ihan Mielikin fani. Sellaista kaveria täällä ehdittiin kaivata. Varsinkin Eetu, joka tykkää oikeastaan kaikista eläimistä, joilla on 2-4 jalkaa. Loimua Eetu taas ei kaivannut näköjään sitten pätkääkään, mutta kyllä sekin siitä yli pääsee. Minä sen sijaan odotan jo etukäteen hykerrellen sitä hetkeä, kun rohkea pohojalaasisäntä lopulta joutuu napit vastakkain Noan pedon kanssa.

      Ihanaa että mainitsit Jillan liikuttavat sämpylät. Minun pitää kehittää nopeasti joku merkki tai piste, jolla voin palkita tällaisesta muiden juttujen huomioimisesta, ja joita voisi sitten vaihtaa oikein kunnon palkintoihin. Varmaan Jillalle tuli tästä yhtä hyvä mieli kuin Noalle hyvistä sämpylöistä. Minä hahmoineni en ole edes osallisena koko yksityiskohtaan, ja silti mun tekee mieli hurrata täällä, kun otit niin kauniisti Jillan huomioon. Samaten annan ihan hirvittävästi arvoa sillekin, että viitsit vahvistaa Uunon päiväkirjasta Inarin tekstistä odotuksen siitä, että Noa on oppinut huonoille tavoille kysymään lupia kentän tai maneesin käytöstä.

      En olisi uskonut, että Noan suhtautuminen Eiraan on tämä. Tai siis en ollenkaan tiennyt, mitä odottaa. Eira on välillä niin pönttö, ja Inari taas niin hyperkorrekti. Mutta on se Noa varmasti joutunut kestämäänkin ties mitä suhtautumista. Ja varmasti joutuu kestämään vastakin. Etenkin täällä, kun kaikki ovat äärimmäisen kiinnostuneita työntämään nokkansa toistensa asioihin. 😀

      Ei mitää paineita mut äkkiä kirjota lisää!!

  • #977 Vastaus

    Noa
    Osallistuja

    30.3.
    Muumitalo

    ”Etteks te oikeesti laita ovii yöks lukkoon?”

    En ollut uskoa korviani, ja kasvoillani kareili epäuskosta hämmentynyt hymy. Helloa nauratti ja Inari nyökytteli päätään. Me oltiin taas kokoonnuttu keittiöön isommalla porukalla ulkona puhaltavaa viimaa karkuun, aurinko kun ei vielä jaksanut lämmittää tarpeeksi kovan tuulen läpi. Jokainen piteli käsissään kahvi- tai teemukia. Omassa kupissani oli teetä, sillä pysyttelin visusti kaukana kaikesta addiktoivasta. Sitä seikkaa en toki ollut tuonut suoranaisesti esille, kunhan sanoin etten juo kahvia. Tai mitään kofeiinipitoista. Mielikki istui lattialla Eetua tuijottaen silmä kovana, sillä mies piteli käsissään täytettyä ruisleipää. Siitä tietysti ainakin puolet kuuluivat Mielikille jota se nyt kovasti katseellaan vaati.
    ”Niinno kun eipähä sille tarvetta oo, kaikki ku tuntee kaikki. Mutta voiha sitä alkaha laittamaan..” Eetu mutisi kumartuessaan antamaan Mielikille palan kinkkua leivästään. Ai vitsi, miten sen häntä piiskasi menemään onnesta. Kyllä minun friidua nyt lellitään.
    ”Ei mun takii tarvi, emmä sillä. Kuha ihmettelen, tuntuu vaa aika hurjalta ajatukselta, ei Stadissa ollu kato puhettakaa.”
    ”Millasta siellä sitten on asuu?” Eira kysyi yllättäen. Se olikin istunut ihmeellisen hiljaa siihen saakka, tiedä mikä sitä harmitti. Joku varmasti harmitti, sillä tavalla se piti katseensa puhelimensa näytössä eikä osallistunut keskusteluun.
    ”Stadis? No jaa”, kohautin harteitani, mutta Eira ei luovuttanut.
    ”Missä sä asuit siellä? Kerro nyt jotain, miksi sä oikeen muutit tänne kun eihän täällä oo mitään?”
    Näin Inarin ilmeestä että se oli valmis ärähtämään ihan pian, joten ennätin vastaamaan. Saahan sitä kysyä.
    ”No, mä budjasin iha siin steissillä. Mut emmätiä, populaahan sielä on ihan rutosti, yölläkään oo hiljasta.”
    ”Ai sikskö sä muutit?”
    ”Kun yölläkää ei oo hiljasta?”
    ”Nii.”
    ”Sovitaanks, että mä otan sut joku kerta mukaan ku meen käymää himas, niin pääset ite näkee millasta draivii siel on?” ehdotin virnistäen. Eira tuntui tyytyvän siihen, joten säästyin enemmältä hiillostamiselta. Samalla tajusin, että todennäköisesti joudun oikeasti joskus lähtemään Helsinkiin teinitytön kanssa kun niin lupasin. Naisilla on joku ihme tapa, että ne ei unohda mitä ikinä niille sitten sanookaan.

    ”Tää on vähänku muumitalos bunkkais”, totesin teemukia huuhdellessani tiskialtaassa. Eira ja Inari olivat hetki sitten lähteneet, ja Jillan pitäisi kohta kai tulla kotiin. Hello istua nökötti edelleen pöydän ääressä ja Eetu seisoi keskellä keittiötä sen näköisenä, ettei se tiennyt mitä tehdä. Se oli tarjoitunut tiskaamaan, mutta lupasin että osaan itsekin, iso mies.
    ”Muumitalossa?” Hello toisti uteliaan kuuloisena.
    ”No nii kato, ei muumitaloa lukita yöksi. Ja sinnehän kans porukka aina kävelee sisälle koputtamatta.” Vilkaisin merkitsevästi Helloon olkani ylitse virnistäen. Miestä nauratti. Eetu keksi alkaa järjestelemään leipälaatikon sisältöä uudelleen saadakseen käsilleen jotain tekemistä. Kyllä sekin vielä oppii ottamaan rennosti, kun mäkin osaan.
    ”Mikä niistä mä sitten olisin?” Hello jatkoi selvästi ideasta innostuneena.
    ”Nipsu, tietty. Kun se syö kaiken”, nyt itseänikin alkoi naurattaa. ”Inari on Mymmeli ja Eira voi olla Pikku Myy. Vai onks se väärin sanoo Eiraa Myyks? Emmä silleen pahalla, mut onhan se vähän Myy.”

    • #981 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Voi kaaaaauheeta. :DD En tajunnut kirjoittaneeni tänne Muumitaloa ennen kuin sanoit! Ja nyt kun tarkastelen asiaa, niin voi ei, näinhän minä juuri olen tehnyt. Myylläkin on nuttura! Vihaan Muumeja, tai ilmeisesti olen vain kuvitellut vihaavani, koska näitä omia muumejani rakastan. 😀 Lapsena ajattelin, että miksi siinä muumilaulussa lauletaan itsestäänselvyyksiä, että ei Muumitaloa lukita yöksi, koska ei kai kukaan nyt lukitse taloaan jos siellä vain on joku kotona. 😀

      Voi Eira. Se nyt sitten luulee, että se on pääsemässä Helsinkiin. Sen mielessä ei ole epäilystäkään, että joku voisi ehdottaa sellaista kohteliaisuuttaan, vaan se on nyt sitten lähdössä. Ja voi poka siinä on sitten vahtimistakin. Noan ei auta nyt kuin toivoa, että sen äiti sanoo, ettei minkään vieraan kollin kanssa lähdetä kyllä yhtään mihinkään. :DD

      Tätä tarinaa on siinä mielessä vaikea kommentoida järkevästi, että tässä on kaikki niin hyvin kohdallaan, etten tiedä mihin tarttuisin. Otsikko sopii tekstiin, tekstissä koko ajan vahva punainen lanka, se on hyvin kirjoitettu ja sellaista pientä. Sitten suurimpana ja tärkeimpänä juttuna fiilis välittyy. Eetun keittiöstä on tullut minulle nopeasti rakas mielikuvituspaikka, ja huomaan nauttivani tällaisista lämpimistä teksteistä, jotka sattuvat sijoittumaan sinne. Siellä on tosi samanlainen meininki kuin minun lapsuudenkotini keittiössä. Haluaisin Eetun patistelevan tarinoissa väkeä pysymään ”oikialla pualen tiän”, eli tallilla, koska hän on sinne kuitenkin taukotuvan rakentanut. Mutta pelkään, että joku kirjoittaja alkaa uskoa hänen narinaansa tosissaan, eikä kukaan enää paukahda ovista sisään. 😀

      Tällä hahmolla todella on mielenkiintoisin kertojanääni kaikista niistä hahmoistasi, jotka olen tavannut. Tuntuu, että pääsen Noasta paljon helpommin jyvälle kuin muista, mutta samalla aina kun luulen käsittäneeni jotain, paljastuu jokin uusi pieni yllätys, jonka olen olettanut alun perin väärin. Siis sillä tavalla miellyttävästi: ei niin että Noan persoona olisikin joka päivä erilainen, mikä kertoisi vain huonosta suunnittelusta, eikä mielenkiintoisesta hahmosta.

  • #1039 Vastaus

    Noa
    Osallistuja

    1.1.19
    Pullahiiret Helsinkiin?

    Jostain kuului pauketta. Käänsin patjalla kylkeäni ja vedin peittoa paremmin pään päälle. Pauke jatkui, joku taisi sanoakin jotain. Mielikki lähti liikkeelle viereltäni ja siirtyi hyppimään ovea vasten. Paljonko kello oli?
    ”Noa, herätys!”
    Sehän oli Jillan ääni. Pakotin silmäni auki ja työnsin peiton sivuun.
    ”Herää, Noa! Sun puhelimesi soi!”
    ”Häh, mitä?” unen lämmön kariutuessa kampesin itseni istumaan käsieni varassa. Jilla kuulosti paukuttavan ovea kämmenellään. Kauanko se oli ollut siellä?
    ”Joo, joo! Oon hereillä. Päästätkö Mielikin ulos?” pyysin, sillä ovi ei ollut lukossa. Nyt luvan kanssa Jilla uskalsi painaa huoneen oven kahvan alas, ja samalla sekunnilla Mielikki rynnisti tervehtimään jokaista talon asukasta.
    ”Voi että sun kanssa. Kello on jo yli kakstoista, miten sä voit vielä nukkua?” Jilla puuskahti ja siirsi toisen kätensä lantiolleen, kun toinen piteli kahvikuppia. Siristin silmiäni ja kurotin ottamaan kännykkäni patjan viereltä, mutta tajusin pian ettei se ollut siinä.
    ”Siis mun foni soi?” kasvojani hieroen kelasin takaisin siihen, minkä takia Jilla mut oikein herätti.
    ”Joo, se on soinut ihan koko aamun. Se on keittiön pöydällä, siellä mihin sen eilen illalla jätitkin”, nainen kertoi ja lähti jäämättä kuuntelemaan mitään selityksiä. Se oli selvä merkki, että nyt oli aika nousta.

    Kunhan Mielikki oli päässyt pihalle se sai eteensä aamuruokansa, joka oli vähän normaalia aikataulua myöhässä. Eetu oli ottanut tavaksi päästää Mielikin ulos mun huoneesta heti herättyään, mutta aina Mielikki ei malta herätä niin aikaisin. Ja mähän en herää, vaikka Eetu rymistelisi itse huoneeseen saakka Mielikkiä hakemaan. Vaikka eihän se tietenkään niin tekisi, Eetu raottaa ovea ja kuiskaa Mielikille että lähteekö se pissalle, ja odottaa hetken että arvon neiti nousee ylös, venyttelee, haukottelee, venyttelee uudelleen ja sitten lähtee Eetun matkaan.
    Mielikin syödessä istuin pöydän ääreen höyryävä teemuki toisessa kädessäni ja kännykkä toisessa. Ruudulla oli ilmoitus kuudestatoista vastaamattomasta puhelusta, jotka olivat kaikki äidiltä. Näin jo sieluni silmin miten nainen oli pakannut laukkuunsa rahapussin, avaimet, silmälasit, nenäliina paketin ja pussillisen pullaa, ja hypännyt autoon ajaakseen Otsonmäelle ihan vain tarkistaakseen että olenko mä enää hengissä. Tästä ajatuksesta havahtuneena näppäilin pikavalinnasta hänen numeron ja kohotin puhelimen korvalleni.
    Puhelin tuuttasi kerran.
    ”Noa Aarni Metsärinne, ettäs kehtaat olla vastaamatta puhelimeen!” äidin terävä ääni vastasi niin yllättäen että säpsähdin ja teetä läikähti pöydälle. Hengähdin syvään ja hymy alkoi nykimään suupieliäni.
    ”Minähän olen sanonut että pitää vastata heti kun soitan, ja nyt olen soittanut monta tuntia! Missä sinä oikein olit, etkai vaan-..”
    ”Äiti”, keskeytin naisen lempeällä mutta merkitsevällä äänellä, älä sano sitä.
    ”Mä nukuin ja puhelin oli keittiössä.”

    ”No mutta mitenkä sinä olet viihtynyt, onhan sielä nyt kaikki hyvin? Mitä Mielikille kuuluu, onkohan sillä mummia ikävä? Kai te tulette vielä käymään?”
    Tee oli jo kylmää, sillä pelkästään äidin tyynnyttelyyn oli kulunut runsaasti aikaa. Tiesin että häntä huoletti, mutta samalla teki kipeää ymmärtää ettei hän vieläkään voinut täysin luottaa tekemisiini. Kunhan sain hänet unohtamaan sen oli nainen kiinnostunut kuulemaan miltä maiseman vaihdos oli tuntunut.
    ”Varmasti on, sieltähän se parhaat herkut aina saa. Muistatko kuinka se pullahti kun asuin Huhtaniemessä?” hymyilytti kun äiti tuhahti kuuluvasti sille. Pystyin kuvittelemaan miten hän pyöräytti silmiään ja mutristi suutaan niin, että toinen suupieli kiristyi.
    ”Kyllä vähän pitää olla jotain josta ottaa kiinni, se on aina ollut ihan luuta ja nahkaa, rikki menee koko koira kun syliin ottaa!”
    ”Se on pieni rotu, sen kuuluu olla hoikka.”
    ”Ihmeellisiä sääntöjä, kun ei nykyään saa olla yhtään tukeva tai samantien on ruma, kyllä on lehdet kanssa pilattu kaiken maailman laihdutus- ja dieettivinkeillä, tiesitkö kuule kun Merja aloitti sen jonkin karppauksen, mikä se sellainenkin oikein on?”

    Alma Ester Metsärinne on juuri sellainen tätihenkilö, joka asuu kerrostalossa ja lasi seinää vasten kuuntelee mitä naapurissa tapahtuu. Parvekkeella on kukkia kauniissa rivissä ja asunnossa tuoksuu aina tuore kahvi. Äiti rakastaa juoruta ja jutella, enkä meinannut nytkään saada suunvuoroa. Ei haitannut, sillä äitiä kuuntelen aina mielelläni vaikka mikä olisi. Pitäisi ottaa asiaksi soittaa hänellekin välillä, vaikka eihän muutosta ollut kuin vasta pari viikkoa se tuntui ihmeen pitkältä ajalta, kun olin tottunut puhumaan äidin kanssa lähes päivittäin. Huhtaniemessä asuessani äiti kävi ainakin kahden päivän välein, ja hän toi aina mukanaan yhden vastaleivotun voisilmäpullan. Hän oli mukana kun ensimmäisen kerran tapasin Flidan, ja hän oli tukenani kun katkaisuhoidossa määrätyt lääkkeet veivät kaiken energian, ruokahalun ja elämänhalun. Ilman äitiä en takuulla olisi tässä, ja siitä hyvästä kuuntelisin äidin juoruiluja vaikka koko päivän.

    ”Mutta kai te tulette käymään?” äiti lopulta kysyi pitkään kestäneen yksinpuhelunsa kanssa.
    ”Tottakai”, lupasin samantien hetkeäkään epäröimättä. Äiti ansaitsisi sen, se on vähintä jonka voisin tehdä.
    ”Kyllä me tullaan, pitää vaan katsoa joku päivä mikä sopii..” ei sillä, että mä mitenkään kiireinen olisin, töitäkään mulla ei vielä ole. Äidillä sen sijaan on, vielä puolitoista vuotta ja sitten hän pääsee eläkkeelle.
    ”Oi, ihanaa! Tuot sitten Mielikin mukana, ja se, kuka se tyttö nyt oli?”
    ”Jilla?”
    ”Niin, se juuri! Sen voit tuoda vaikka mukana, onhan sinunkin jo aika joku löytää. Äiti kyllä tietää mikä tyttöjä kiinnostaa, ja olethan sinä hyvä poika niin varmasti joku löytyy. Eetunkin saat tuoda, kunhan vain tuhdit pullat kelpaa!”
    Hymyilytti niin, että piti oikein laskea kämmen kasvojen eteen ja pudistaa päätä.
    ”Varmasti kelpaa, kaikki täällä on sellasii pullahiiriä. Mä otan ne mukaan, jos ne vaan kerkee.”

    Puhelun suljettuani olo oli lämmin ja kodikas. Äiti on ihana ihminen. Vähän hössöttävä, välillä ärsyttävän tomera laittamaan asioita liikkeelle oman tahtonsa mukaan, mutta niin ihmeen ymmärtäväinen ja rakastava ettei toista ole.
    Mutta että Jillasta hän nyt suunnittelee miniäänsä. Vaikka Jilla onkin todella mukava en näe sen tapahtuvan. Nyt etenkin kun sillä ja Hellolla on jo jotain menossa? Eiran mukaan ainakin, mutta enpä tiedä miten luotettava teinitytön sana noissa asioissa on. Hellonkin voisi ottaa mukaan. Äiti varmasti pitäisi hänestä, kun saisi kerrankin vieraaksi jonkun, joka syö varmasti kaiken mitä on tarjolla.

    • #1045 Vastaus

      Nelly
      Valvoja

      Äiti on ihana ihminen. Vähän hössöttävä, välillä ärsyttävän tomera laittamaan asioita liikkeelle oman tahtonsa mukaan, mutta niin ihmeen ymmärtäväinen ja rakastava ettei toista ole.
      Äiti kuulostaa aivan ihanalta! Tosi aidon ja rakastavan tuntuinen ja Noan suhtautuminen oli kyllä aivan parasta 😀 . Se, että hän antoi äidin puhella yksinään kertoo paljon. Noa selvästi rakastaa äitiään, mutta itselleni tuli sellainen kuva, että hän huokaa ehkä salaa tämän hössötyksille.

    • #1050 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Voiiiii että. Noan äiti on ihan niin kuin mun ja Eetun ilmeisesti yhteinen momma, josta voisin avautua vaikka kuinka, mutten kehtaa. Me Eetun kanssa tykätään paitsi meidän mommasta, myös Noan äidistä. Äitihän on ihan kuin hänet olisi kasvatettu Otsonmäen tapaisessa paikassa. 😀 Varmaan Hellolle ja Almalle kehittyisi nopeasti jonkinlainen symbioosi, niin kuin Noa tuossa uumoilikin. Toinen tykkää syödä ja toinen ilmeisesti ruokkia. Kaikkia. Niin kuin Mielikkiä. 😀 Alma on niin ihanan kuuloinen, että ihan harmittaa, kun se on (ainakin tällä hetkellä!!!!) pelkkä sivuhenkilö. Sen pitää tulla tänne joskus! <3 Se voisi viettää maalaisromanttista kesälomaa. 😀

      Ja sen lisäksi, että rouva Metsärinne on ihana, hän on vieläkin yhtä aito kuin Noan ekassa tarinassa. Noin ne äidit tekevät! Soittavat kuusimiljardia kertaa, kun ei vastata, ja huolehtivat itsensä kipeiksi. Pakkaavat pullaa käsilaukkuihinsa ja karauttavat autoillaan pelastamaan aikuisia lapsiaan varmalta, tai ainakin äärimmäisen todennäköiseltä turmiolta. Voi Alma-parka kun joutui huolehtimaan.

      Voisin nostaa esiin vaikka mitä, mutta koska en ainakaan joka kerta kehtaa laittaa tarinaa pidempää kommenttia, niin nostetaan viimeisenä vielä se, miten Alma jälkikasvuunsa suhtautuu. Vaikka häntä vähän pelottikin, mitä Noa on mahtanut puuhata kun ei vastaa keskellä päivää puhelimeen, niin voi miten hän silti uskoo poikaansa. Niin kuin pitääkin, koska onhan Noa nyt hyvä poika. Kyllä äidit aina tietävät.

      Ai p.s. hurraa-huuto vielä otsikolle, joka viihdytti mua.

  • #1119 Vastaus

    Noa
    Osallistuja

    3.4.19
    Hyvää yötä Mielikki

    Kevät oli edennyt niin pitkälle, että osan kävelyteistä oli aurinko jaksanut kuivattaa ja linnut aloittivat laulamaan aikaisin aamulla. Linnut olivatkin lähestulkoon ainoa elämän ääni Hopiavuoren pihamaan lähellä aikaisin aamulla, johon oli edelleen vaikea tottua. Väitän kotiutuneeni hyvin, mutta nukkumaan mennessä huomaan kuuntelevani taloa. Se narahtelee, tuuli saa seinät huokaamaan ja puskee ikkunoiden raoista. Joskus pöllö saattaa huhuilla. Muuten on aivan hiljaista. Vieressä olevalla tiellä kulkee autoja muutaman kerran päivän mittaan, yöllä ei ollenkaan. Odotan kokoajan kuulevani junan tai raitiovaunun kulkevan ohitse. Autojen tööttäykset kielivät yön yli jatkuvasta ruuhkasta. Jossain joku huutaa tai nauraa äänekkäästi, usein kaveriporukka joka kulkee aseman viereen odottamaan taksia baarista lähdettyään. Lähes yhtä usein sen saman taksitolpan luona tapeltiin, jota seurasi poliisit. Helsinki on aivan eri maailma kuin Otsonmäki.

    Usein jään vielä hetkeksi vielä valvomaan, kun muut menevät nukkumaan. Käytän Mielikin pihalla niin että kävelen koiran mukana. Se samainen pöllö näkisi pienen koiran varmasti oivana suupalana. Huomaan tähyileväni kauempana häämöttävää metsää, jos sieltä näkyykin kiiluva silmäpari. Piha on tyyni ja hiljainen, mutta pimeän aikaan ei yhtään niin kodikas kuin päivisin. Mielikki ei myöskään pitänyt tästä muutoksesta ensin, mutta fiksu tyttö tietää ettei sisälle saa tehdä. Seuraa saadessaan sekin uskaltaa uhmata pimeää pihaa, ja sitten se kipittää kiireenvilkkaa takaisin sisälle.

    Siellä on niin hiljaista, että se tuntuu soivan korvissa. Eetun vaimea kuorsaus saattaa välillä rikkoa sen, mutta vain hetkeksi. Jilla nukkuu aivan hiljaa ja jos nainen yöllä missään liikkuu hän tekee sen niin ääneti, etten siihen havahdu. Entäpä sitten alakerrassa oleva ulko-ovi? Se on auki, vieläkin vaan. Ajatus tuntuu vieraalta, melkein pelottavalta. Kuka tahansa saattaa kävellä sisään. Ihan kuka tahansa.
    Mutta Eetu sanoi, että siellä kaikki tuntevat toisensa, eikä sellaista tapahdu. En silti luota. Ihmiset ovat häijyjä eläimiä, jotka tekevät pahoja asioita. Avonainen ovi on kutsu näille pahan tekijöille, eikä siitä myöhemmin voisi syyttää ketään muuta kuin itseään.

    Mielikki huokaa syvään vierelläni. Se hakeutuu parempaan asentoon patjalla maatessaan. Se ei osaa sellaisista asioista huolehtia. Sen mielessä oma koti on turvallinen kun lauma on siellä, ja jos laumaa uhkaa jokin niin se pitää laumasta huolen. Kohotan käteni ja silitän koiran pientä päätä hellästi. Kaunis, viisas Mielikki. Sen häntä heilahtaa unisesti. Minustakin se on huolen pitänyt jo vaikka kuinka usein.

    Matkin Mielikkiä ja huokaan syvään mukavan asennon etsiessäni. Huolehdin liikoja. Luotan että Eetu tietää onko oven auki pitäminen turvallista, ja ettei metsästä ryntää sutta Mielikkiä viemään illalla. Pöllökin löytää lounaan jostain muualta. Kaupungin äänissä on jotain lohduttavaa, mutta en kadu muuttoa Otsonmäelle. Vielä en osaa kaikkia paikallisten tapoja, hädintuskin ymmärrän heidän murretta, mutta viihdyn siellä. Elämäni on saanut kaipaamani uuden alun. Asiat ovat hyvin. Voin nukahtaa rauhallisin mielin.

    • #1128 Vastaus

      Jilla
      Osallistuja

      Oi miten ihana tarina. Voin jotenkin kuvitella tämän kaiken. Ihan kuin olisi itse paikalla katsomassa samoja maisemia. 🙂

    • #1140 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Yritin kommentoida, mutta sen sijaan kirjoitin novellianalyysin. Kelpaako?

      Tämä kuvaa sitä, millaista minun mielestäni Hopiavuoren pihassa on. Eihän siellä ketään liiku, eikä valoakaan kajasta kun jopa keskustan katuvalot sammuvat kello 10. Lisäksi tästä tekstistä paistaa se, että tätä on hiottu. Joka ainoa ilmaus on niin nätisti paikoillaan, ja miljöötä kuvaillaan jokaisen aistin kautta. Talollakin on melkein oma elämänsä. Jopa se kertoo jotain, että Noa puhuu talosta, eikä ainakaan vielä kodista. Ei sentään asunnosta: se olisi kertonut jo suorastaan siitä, ettei Noa sopeudu.

      Talo-sanan käytön kanssa sopii hyvin yhteen se, miten Noa ei varsinaisesti missään vaiheessa sano, että kaupungin äänet olisivat olleet ärsyttäviä. En kuitenkaan tulkitse, että tässä olisi kyse varsinaisesta koti-ikävästä, vaan pikemminkin siitä, että Helsinkiin jäi kuitenkin monia hyviäkin muistoja.

      Sopeutumisteema jatkuu minun tulkintani mukaan siinä, miten Noa jää vielä valvomaan muiden mentyä nukkumaan. Se kohta kertoo mielestäni yksinäisyydestä ja eksyneisyydestä. Epävarmuuden tuntua lisää se, miten pimeä piha onkin jopa uhkaava, eikä enää kodikas. Metsässäkin asuu lauma hirviöitä, jotka toden totta vievät koiria pihasta jopa keskellä kirkasta päivää, ja niillä on kiiluvat silmät. Mielikille pöllökin on uhka, vaikka aluksi sen huhuilu kuvattiin kodikkaana. Ja se ulko-ovi! Eetun mielestä se sanoo tervetuloa ystävät, ja Noan mielestä tänne vaan kaikki rosvot ja murhaajat.

      Tarkoitusta ja merkitystä etsivä sieluni huokaa rentoutuneena tarinasi lopetuksessa Noan ja Mielikin mukana. Lopetus on paitsi toiveikas, myös luo tarinaan kivaa syklisyyttä. Lähdetään kodikkaasta, käydään pelottavassa ja yksinäisessä, ja palataan sitten kodikkaaseen. Toimii! Vaikka Noa kulta, ei Eetukaan susista takuuseen mene. 😉

      Sitten kun olet niin pitkällä, että julkaiset romaanin nimeltä Mitä kuuluu, Metsärinne? niin vaihdat tämän luvun nimeksi Hyvää yötä, Metsärinne.

  • #1170 Vastaus

    Noa
    Osallistuja

    6.4.19
    Huutaa kuin syötävä

    Yleisesti ottaen Mielikki on tosi lunki. Se tervehtii kaikkia vieraita ja tulee niin ihmisten kuin muiden eläinten kanssa toimeen. Varsinkin isoista koirista se pitää, eikä ikinä haasta riitaa. Kissoja Mielikki väistää, muttei rähjää niillekään. Lapsia Mielikki menee karkuun, mutta se ei ole ikinä edes irvistänyt vaikka lapsi olisikin sen lähelle päässyt.

    Mutta auta armias, kun on hampaiden pesupäivä. Mielikki on niin mahdottoman pieni, että sen purukalustosta on erityisen tärkeää pitää huolta. Jos yksi pieni hammas menee tulehtumaan se vie mukanaan koko hammasrivin, kun suun tila on niin pieni.

    Hankin Mielikin saadakseni elämääni jonkun, josta pitää huolta. Jonkun, joka toisi rutiinia ja joka pakottaisi tekemään muutakin kuin dokaamaan. Jo ennenkuin Mielikki muutti luokseni otin selvää internetin syvimpiin syövereihin saakka, mitä koira tarvitsee, ja varsinkin mitä pieni koira tarvitsee. Luulin siis tietäväni kaiken, kunnes Mielikki saapui. Pieni rääpäle jonka ohuet kylkiluut paistoivat ihoa vasten, tumma karva kiilloton ja silmät pelosta suuret. Mielikki tuli rescue koirana pentutehtailijan luota, kun sen toiminta lopetettiin ja kaikki koirat pelastettiin. Mielikki oli yksi niistä kolmestakymmenestäkuudesta koirasta joka kiidätettiin eläinlääkärin tutkittavaksi. Kolmekymmentä niistä selvisi sinne saakka, ja kaksikymmentäneljä kuntoutettiin uutta kotia varten. En tiedä mitä lopuille tapahtui. Mielikin kuvan nähdessäni laitoin rescue yhdistykselle sähköpostia kysyäkseni, vieläkö se on kotia vailla. Se oli niin surkean näköinen, pienin kaikista tarjolla olevista koirista.

    Sain vastauksen seuraavana päivänä, että Mielikistä oli jo laitettu varaus. Sen piti päätyä lapsiperheeseen seurakoiraksi, sillä se oli sopiva kooltaan ollakseen perheen pienemmillekin turvallinen. Selasin useamman päivän samaisen yhdistyksen sivuja. Siellä oli monta koiraa, joista melkein laitoin varausta, mutta joka kerta päädyin katsomaan Mielikin kuvaa yhä uudelleen. Päädyin lähettämään uuden sähköpostin, jossa ilmaisin kiinnostukseni uudelleen Mielikkiä kohtaan. Jos sen uusi perhe ei vaikka haluaisikaan sitä.

    Kului useampi viikko, ja olin jo luovuttanut sen suhteen. Mitään ei ollut kuulunut, joten olin varma että Mielikki oli uuden kotinsa löytänyt. Kuukauden jälkeen satuin avaamaan sähköpostin uudelleen, jossa oli jo kaksi viikkoa vanha viesti samaiselta yhdistykseltä.
    Mielikki oli palautettu heille, sillä se oli kuulemma liian arka sopiakseen lapsiperheeseen. Tunsin samantien miten innostus roihahti rintaani, mutta samalla pala nousi kurkkuun. Viesti oli niin vanha, entä jos he olivat ottaneet muihinkin yhteyttä? En varmasti ollut ainoa joka Mielikin halusi. Eihän sen nimi silloin vielä edes ollut Mielikki, Lucyksi taisivat siellä kutsua. Minulle Mielikki on aina ollut Mielikki.

    Minulle tuli kiire soittaa, vaikka kello oli jo paljon illalla. Puhelin tuuttasi monta kertaa kunnes joku vastasi. En ollut yhtään ajatellut mitä haluan sanoa, joten ensimmäisenä menin puhelimeen huudahtamaan ’Mielikki!’.
    Ja niin Mielikin matka virosta suomeen alkoi. Sen saavuttua ymmärsin, ettei kyse ole vain siitä mitä se tarvitsee. Kyse on siitä, mitä se haluaa, vaatii ja tarvitsee. Ensin Mielikki pelkäsi ihan kaikkea. Minua, asuntoani, Helsinkiä, Suomea. Se ei suostunut lähtemään pihalle, eikä halunnut olla lähelläni. Sohvan alla oli sen turvapaikka monta viikkoa. Aloin epäillä olisiko minusta sitä hoitamaan. En kutsunut enää kavereita kylään, he ovat aina niin äänekkäitä. Elämäni oli hetken selvempää. Käytin kaiken energiani saadakseni pienen, tutisevan koiran ymmärtämään, että sen ei tarvitse minua pelätä. Ensimmäisen kerran kun Mielikki uskalsi tulla nuuhkimaan sormiani olin varma, että pakahdun ylpeydestä.

    Pienin askelin Mielikki alkoi kotiutua. Se uskalsi syödä minun ollessa samassa huoneessa, se ymmärsi mitä leikkiminen tarkoittaa. Sillä oli pieni käärme pehmolelu, jota heittelin sille istuessani lattialla. Innoissaan Mielikki nouti sen, ja tiputti sitten turvallisen matkan päähän minusta. Sain aina kurottaa ylttääkseni jotta voisin heittää sen uudelleen. Se päivä, kun Mielikki toi lelun suoraan jalkoihini tuntui siltä, kuin olisin voittanut jotain suurta. Ja olinhan minä, nimittäin suuren luonteen omaavan koiran luottamuksen.

    Näiden vuosien aikana se luottamus on kasvanut, vahvistunut ja vakiintunut. Mielikki tietää, ettei ihmiset ole paha asia. Se luottaa minuun ja minä siihen. Sen luottamuksen takia uskallan olla aika, melko varma, ettei Mielikki pure sormeani irti yrittäessäni pestä sen hampaita.

    Istuin pesuhuoneen lattialla jalat ristissä Mielikki sylissäni, joka parhaillaan kirkui kurkku suorana sen kuuloisena että sen henkeä uhattaisiin. Kädessäni oli pieni hammasharja jonka päässä oli nokare koirille tarkoitettua hammastahnaa mintun makuisena.
    ”Voi ihime jotta mikä täällä präiskää? Mitä sä sitä koiraa kirutat siellä?” Eetun pää ilmestyi ovenrakoon kulmat hämmennyksestä koholla. Suustani pääsi naurahdus, joka taisi olla pelkkä stressireaktio. Mielikki jatkoi kiljumistaan kun yritin puhua, aina niin kauan kunnes siirsin hammasharjan piiloon selkäni taakse. Silloin koira sulki ammottavan kitansa ja lipaisi kosteaa kirsuaan sen näköisenä, että mikäs hätä tässä.
    ”Ku mä yritän saada tän hampaat pestyy eikä neiti oikee tykkää”, käännyin katsomaan Eetua olkani yli.
    ”No mä jo aattelin että täällä on joku isoompiki hätä ku sellasta kiekumista kuulu. Vai lähteepi siitä tuommoone meteli, eipä äkkiä uskos”, Eetu kuulosti melkein huvittuneelta. Olisi kyllä lysti kaukana jos se itse joutuisi tätä homma tekemään.

    ”Nonii, isi vähän pesee, jooo, aai kun on hiieno”, melkein kymmenen minuutin jälkeen sain vihdoin Mielikin tyytymään kohtaloonsa ja pääsin pesemään sen hampaita. Eetu oli lähtenyt ovelta katsomasta saatuaan selville mikä siellä huusi ja olin rauhassa saanut suostutella Mielikkiä. Sen pieni häntä oli tyytymättömänä ihan paikallaan ja nenä rutussa kun hankasin harjalla sen hampaita, koiralle samalla hiljaa pehmeitä leperrellen. Itse hampaiden pesu kesti ehkä maksimissaan minuutin kun Mielikki malttoi rauhoittua. Päästin Mielikin sylistäni ja koira pyörähti paikallaan innoissaan ymmärtäessään, että nyt se kidutus on ohitse.
    ”Hyvä, valmista! Joo on se niin taitava, hieno tyttö!” taputtelin koiraa antaumuksella sitä kehuen, kun samalla kapusin vähitellen jaloilleni. Mielikin häntä vispasi ilmaa niin villisti että koko koira heilui sen mukana ja takajaloillaan pomppien se seurasi perässäni lavuaarille jossa huuhtelin hammasharjan. Sen pikkuruiset etujalat sojottivat kattoa kohti ja suu oli levinnyt hymyyn Mielikin läähättäessä innoissaan. Harjan laskettuani sivuun nostin koiran uudelleen syliini ja lähdin kulkemaan keittiötä kohti. Mielikki tiesi jo saavansa kinkkua palkinnoksi kun se oli ollut taas niin hienona.

    Voi Mielikki, parin päivän päästä se sama on taas edessä etkä sinä siihen silloinkaan kuole.

    • #1176 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Olipa hämmentävä kokemus lukea täältä oman oikean koiransa adoptointikertomus. Ei se nyt täysin noin mennyt, mutta pääpiirteittäin kyllä. Pystyn niin tosi kovasti samastumaan siihen, miten koira kyyhöttää päivästä toiseen sohvan alla ja pelkää hitsi vie nurmikkoa, kun ei ole ikinä nähnyt sitä auringonvalosta puhumattakaan. Ja miten hieno hetki se on, kun se lopulta päättää luottaa ja tulla pois. Ja kun siitä lopulta tulee tuollainen, kuin Noan Mielikki ja meidän Nisu, että se vispaa häntää ja on oikeasti koira ja onnellinen ensimmäistä kertaa elämässään. Tämä on osuva ja kauniisti kirjoitettu kuva sellaisesta. Voin tuntea, miten Noa Mielikkiä rakastaa.

      Ja sen lisäksi, miten Noa pelasti Mielikin, Mielikki pelasti Noan.

      Olet kirjoittanut Mielikistä ihanan reippaan ja kunnollisen, ja tavallaan kaipasin siihen jotain pienen koiran vikoja jo. Mielikkihän on tietysti ollut tähänkin asti ihana, mutta mielestäni eläinhahmoihin ja muihinkin siipimiehiin ja sivuhenkilöihin pätee tarinoissa ihan sama kuin päähenkilöihinkin. Ne ovat kiinnostavampia, jos ne eivät olekaan ihan täydellisiä. 😀 Dramaattinen ulvominen hampaita pestäessä on juuri sellainen huvittava pikkukoiran yleinen vika: pakko huutaa varmuuden vuoksi, ettei vain nyt käy mitään!

      Tämä on suloinen tarina! Ja Mielikistä tottakai lukee aina mielellään paitsi lyhyitä pätkiä muissa jutuissa, niin välillä ihan tällaisia omiakin tarinoita. Sehän on virkeä ja aikaansaava tyttö: sillä on potentiaalia vaikka millaisiin seikkailuihin. <3 Lisäksi kukapa nyt ei ylipäätään tykkäisi koirista ja tykkäisi lukea koirista? 😀

    • #1235 Vastaus

      Nelly
      Valvoja

      Mielikki herää tarina tarinalta enemmän eloon! Pian tarvitaan oma päikky hälle. Nelly ainakin rakastaa jo pientä koiraa!

      Ääni Mielikin päikylle täältä!

  • #1316 Vastaus

    Noa
    Osallistuja

    12.4.19
    Mikä ei tapa vahvistaa

    Ikkunaa vasten hakkaa vesipisarat ja tuuli riepoo ulkona olevia puita. Se taivuttaa niiden runkoa, saa oksat vääntyilemään ja armotta katkoo heikommat. On pimeää, niin sisällä kuin ulkonakin. Huone on hiljainen, mutta vaimea, pinnallinen hengitykseni kuulostaa omiin korviini raastavalta. Mielikki makaa patjalla kippurassa, mutta sen silmät ovat auki. Se katselee minua korvat tarkasti kuunnellen. Se tietää, ettei minulla ole hätää, mutta on huolissaan silti.

    Oikea käsi on puristunut oikean polven ympärille. Jalka loppuu kesken, ja käsi rekisteröi sen. Jalka itse ei tunnu sitä ymmärtävän. Sitä särkee, ja särky on piinallista. Se viiltää, puristaa, tuntuu kuin se olisi pirstoutunut säpäleiksi. Kylmä hiki valuu selkääni ja kasvojani pitkin, ja jää pieniksi karpaloiksi ylähuulen yläpuolelle. Puren hampaita yhteen ja annan pääni tipahtaa taaksepäin. Takaraivo osuu kevyen tumahduksen kera seinää vasten. Vedän syvään henkeä sisään ja lasken viiteen. Ote jalan tyngän ympärillä tiukentuu. Siihen sattuu.

    Hengitän väristen ulos, ja kallistan päätäni taas eteen. Tiedän, että se menee ohi ajan kanssa. Se ei silti tee siitä yhtään helpompaa. Mielikki inahtaa hiljaa, mutten löydä jaksamista reagoida siihen. Sen sijaan omasta suustani karkaa terävä sihahdus. En pysty enää olemaan paikallani vaan kumarrun eteenpäin. Hengitän. Suoristan selkäni uudelleen. Ei auta, sattuu, sattuu sattuu.

    Pidän silmäni kiinni, mutta näen selvästi ympärilleni. En ole huoneessani, tai edes Otsonmäellä. Olen Helsingissä. Tai jossain Helsinkiin johtavalla tiellä. On varhainen kevät, lunta on vielä maassa, vähän kuten Hopiavuoressakin. Päälläni on musta bomber takki, jonka oikeassa taskussa on sytkä ja tupakka-aski. Vasemmassa on neula. Vai onko?

    Nuolaisen kuivuneita huuliani.

    Ei, ei ole enää. Heitin sen auton ikkunasta sen sisällön tyhjennettyäni suoneen. Takin helma on kostea ja tummunut verestä.

    Uusi aalto iskeytyy ruumiini läpi joka saa hiljaisen vaikerruksen karkaamaan huulieni välistä. Yritän olla hiljaa etten herätä ketään. Otsonmäellä Hopiavuoren Eetun luona on aina vieraitakin nukkumassa. Autossa en voi herättää ketään. Auto on suistunut tieltä. Se ei ole niin iso tie, että siellä ajaisi kokoajan autoja. On myöhä, mutta vielä valoisaa. Auto on kallellaan, istun kartanlukijan paikalla. Kaikkialle sattuu niin paljon, etten edes tunne sitä. Kaikki näyttää sumealta, en ensin tajua, että törmäsimme. En tiedä, mihin törmäsimme. Kurotan kädelläni Tuomasta kohti. Hän ajoi, haluan lyödä häntä. Miksi hän meni törmäämään, juuri kun olin hyvissä nousuissa.

    Tuomas katsoo minuun takaisin. Tuomaksen silmät ovat tyhjät ja elottomat, ja hänen ohimostaan törröttää lasinsiruja. Hengitykseni kiihtyy. Jossain savuaa, ja se tunkeutuu keuhkoihini, silmiini, sieraimiini. Yskin, joka ravistuttaa koko kehoani. Kipu alkaa tuntumaan, ja ymmärrän että jonnekin sattuu. Sattuu pahasti.
    Yritän nähdä takapenkille, mutta kehoni ei tottele. En pysty kääntymään niin että näkisin, missä Mikko on. Auton taustapeiliin yllän. Sormeni ovat kohmeiset ja tunnottomat, ja niihinkin on kuivunut verta. Kääntelen peiliä nähdäkseni mitä takapenkillä tapahtuu, mutta Mikon nähdessäni toivon, etten olisi. Hänen niskansa on vääntynyt epäluonnolliseen asentoon, ja katse on suunnattu jonnekin auton katon rajaan. Lasken käteni ja katseeni. Todellisuus alkaa iskeä. Olen pulassa.

    Mielikki nousee vähitellen ja kävelee vierelleni. Se laskeutuu uudelleen makaamaan reittäni vasten ja tuijottaa minua vaativasti. Lasken vapaan käteni sen päälle enkä jaksa kieltää kun koira alkaa nuolemaan sormiani. Kuiva hengitykseni vinkuu, ja välähdyksien lailla olen autossa, ja taas Otsonmäellä. Autossa haisee savu, veri, bensa. Otsonmäellä vieno kahvi joka illaksi keitettiin ja huonekasvini. Jalan kipu hellittää, kunnes se yltyy taas.

    Käsitän, että oikea jalkani on musertunut runnellun auton metallin väliin. Kukaan meistä ei käyttänyt turvavöitä. Auto iskeytyi useaa puuta päin tieltä suistuessaan ja lopulta kierähti kyljelleen. Minulla ei ole puhelinta, ei ole varaa siihen. Mikolla on, näen sen olevan vielä hänen taskussaan. En yllä siihen. Huumausaineiden vaikutus saa kaiken kulkemaan hitaasti mutta samalla nopeasti, aika on liukuva käsite. Keinahtelen todellisuuden ja epätodellisuuden rajalla. Näen mustaa, mustaa, kunnes näen valoja kaukaisuudessa. Sinipunaisia valoja jotka lähestyvät vinkuvan äänen kanssa.

    Havahdun Mielikin haukkumiseen. Se on kimeää, hätääntynyttä. Joku hokee nimeäni ja pitelee tiukasti kiinni harteistani. Maailma on ylösalaisin, mutta tunnistan Eetun kasvot. Miehen kulmat ovat huolesta kurtussa ja suu tiukka viiva, kun hänen katseensa etsii vastauksia omastani.
    Pystyn vain tarjoamaan sekavan, hämmentyneen katseen, mutta Eetu tuntuu helpottuvan.
    ”Noniin, elävien kirjoissa taas!” Eetu huokaa ja hellittää otettaan hartioistani, muttei päästä irti. Katson miestä pitkään, kunnes havahdun katsomaan ympärilleni. Olen huoneessani. Olen Eetun kotona, Otsonmäellä. En jollain Helsinkiin vievällä tiellä autossa. Käännän katseeni jalkaani. Se on edelleen poissa, mutta siihen ei satu enää. Mielikki yrittää hyppiä nuolemaan kasvojani mutta Eetu estää pehmeän määrätietoisesti sen aikeet.
    ”Mitä ihimettä sulle kävi?” mies kysyy auttaessaan minut istumaan.

    Keittiössä palaa valot, vaikka kello on vasta jotain aamuyöllä. Jilla, Hello ja Eetu ovat kerääntyneet pöydän ääreen ja jokaisen katse on tiukasti minussa. Tuijotan teemukiani vilttiin kiedottuna. Jilla sen taisi päälleni asettaa.
    ”Sä huolestutit meidät”, Hello sanoo sitten, eikä ääni ole syyttävä. Pikemminkin hämmentynyt. Kohotan katseeni ja tarjoan pahoittelevan hymyn. Olen uupunut. T-paitani on kosteannihkeä hiestä.
    ”Joo, sori..”, on ensimmäinen asia jonka osaan sanoa. Suutani kuivaa joten juon teetä varovasti ennenkuin jatkan. ”Mulla on epilepsia. Mä kai sain kohtauksen, ja Mielikki menee siitä aina ihan sekasin.”
    En tiedä yllättikö se tieto, en kohtaa kenenkään katsetta. Sen sijaan katselen Mielikkiä joka oli seurannut silmä kovana toimiani heräämisestäni lähtien. Kumarrun silittämään sitä.
    ”Ihan syystäkin, sehän ei ole mikään pikkujuttu”, Jilla huomauttaa. Nyökkään.
    ”Olisit kertonu meille aikasemmin nii oltais osattu varautua”, Hello toteaa. Vilkaisen häneen väsyneen näköisenä, vaikka hän ei varmasti tarkoita sillä pahaa.
    ”Ei se oo sellane asia mistä tekee mieli heti kättelys kertoo”.
    Eetu nyökkää vakavana sanojeni jälkeen.
    ”Mut ei noit episodei tuu usei. Mulla on siihe lääkkeet, mut nekää ei iha aina auta”, varsinkin jos on tarpeeksi ulkoisia ärsykkeitä tai käyn muuten ylikierroksilla. Niistä en mainitse muille. Hello ja Jilla alkavat vähitellen palata nukkumaan nyt kun he saivat varmistuksen, että olen kunnossa.
    Jäämme Eetun kanssa keittiöön.

    ”Ootha sä oikiasti kunnossa?” Eetu kysyy hetken hiljaisuuden jälkeen. ”Mä jo aattelin jotta samaako tautia sait ku Heli, pitääkö alakaa huolestumaa jostahi isommasta.”
    Se on Eetumaista ajatella heti, että nyt Hopiavuoressa riehuu tauti johon ihmiset sairastuvat. Kai mies itsekseen jo kerkesi kuvittelemaan kauhulla, miten talli joudutaan eristämään tautipesänä ja hevoset lopettamaan.
    ”Oon mä”, lupaan ja juon jo haalean teen loppuun. ”Näitä sattuu. En halunnu huolestuttaa, en vaa aatellu et tällee kävis. Sori kans et jouduitte herää.” Onneksi Eetulla on nyt tallityöntekijöitä apuna. Hän heilauttaa vähätellen kättään.
    ”Ei toi mithää, tärkiäähän soli tulla kahtomaan mitä se Mielikki elämöi. Ja hyvä jotta tultii kans.”
    Pieni hymy nykii suupieliäni. Eetun ääni on varman kuuloinen, ja hän näyttää rehelliseltä puhuessaan.
    ”Joo”, myönnän itsekin. ”Olihan se hyvä.”

    • #1318 Vastaus

      Tiitus
      Valvoja

      Huhhuh, johan oli yö! Teksti oli niin toden tuntuista, kun välillä oltiin punkassa koiran kanssa ja hetken päästä taas painajaisessa, joka ei päästä Noaa koskaan vapaaksi.

      Hauska huomio tuo Eetusta, riehuvasta taudista ja tallin eristämisestä. Kuulostaa kyllä niin Hopiavuoren Eetulta!

    • #1345 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Kirjoitat aina hyviä tarinoita, mutta tämä on silti ehdottomasti onnistunein kaikista lukemistani tähän asti. Ihan kaikki oikeasti toimii aina aiheen rajauksesta lähtien. Tässä ei ole kerta kaikkiaan mitään ylimääräistä, eikä tämä kaipaa mitään lisää. Jos julkaiset joskus novellikokoelman, tämä toimisi siinäkin ihan itsenäisenä tekstinä vain ihan pienin muokkauksin ja kevyellä kustanustoimittajan oikolukemisella. Kontekstissaan, täällä, muiden tarinoiden keskellä, tämä on tällaisenaan tietysti vielä täydellisempi kun tunnemme jo muut hahmot ja Noan etukäteen.

      Haluaisin nostaa esiin tästä tosi monta onnistunutta asiaa, ja olen nostanutkin, mutta koska kommenttini venyi sivu sivun perään, jouduin muokkaamaan ja rajaamaan vähän nostoja. Ensimmäiseksi haluan kuitenkin nostaa esiin näkökulmasi. Kärsimys ilman surkuttelua ja itsesäälissä rypemistä on vaikea näkökulma! Itsesäälissäkään ei ole mitään pahaa, mutta tätä juttua se olisi laimentanut. Onnistuit loistavasti tuomaan esiin sitä Noaa, jonka kuvittelen jo tuntevani. Hänen menneisyytensä on mitä on, mutta ainakaan tähän mennessä itsesäälissä vellominen ei ole kuulunut hänen tapoihinsa. Tässä hän kohtaa kivun, painajaiset ja kaken täsmälleen omasta oikeasta näkökulmastaan. Hän tuo esiin, kuinka kaikki on kauheaa, mutta jättää kaiken säälimisen lukijalle ja huolestumisenkin muille hahmoille.

      Toinen asia, josta ehdottomasti haluan kirjoittaa, on kaksi eri Noaa. Hän on muuttunut sitten menneisyytensä, mutta maltat silti olla suotta alleviivaamatta sitä kömpelösti. Se, että hän haluaa lyödä Tuomasta, kun hyvät nousut menivät pieleen, kertoo ihan kaiken olennaisen. Ja kavereiden kuolema on tulkintani mukaan se hetki, kun Noan elämä alkoi muuttua. Hätäännyksen voi tuntea. Kerrot täsmälleen tarpeeksi Tuomaksen tyhjistä silmistä ja Mikon vääntyneistä niskoista, jotta tapahtuman kauheus välittyisi. Maltat olla kuitenkin vellomatta siinäkään liikaa, jotta lukijan huomio pysyisi olennaisessa. Teemasi ei ole ruhjotut ruumiit!

      Kolmanneksi minun on kehuttava onnistuneita, vähän harhaisia takaumia. Vaikka sparraan sellaisia, jotka julkaisevat juttujaan kansienkin välissä, ja vaikka joskus luin paljon, oikeasti onnistuneita ja sulavia takaumia on erittäin vaikea tehdä. Mielipiteeni on tietenkin subjektiivinen, mutta näistä en muuttaisi mitään.

      Koska en voi kirjoittaa loputtomasti, viimeisenä nostonani valitsen sen, miten uskollinen jaksat olla myös muiden hahmojen luonteille ja tyylille, vaikka kyseessä onkin Noan tarina. Aivan käsittämättömän tarkkaa omistautumista kirjoittamiselle. Tämä on kokonaisuudessaan erittäin viimeistelty ja valmis teksti. Voit oikeasti luottaa siihen, että olet nyt kirjoittanut ja julkaissut sellaista, johon ei ihan joka ukko ikinä pysty.

  • #1367 Vastaus

    Noa
    Osallistuja

    16.4.19
    Saanko minäkin kutsua vieraita?

    Otsonmäellä on paljon asioita, joista pidän. Yksi niistä on viileät kevät illat, joita voin jäädä rauhassa kuistille hengittämään. Ilma on raikas, taivas tumma ja tähdet tuikkivat kirkkaina sitä vasten. On hiljaista ja hämärää. Tuntuu, että sielu lepää. Sellaista Helsinki ei koskaan minulle tarjonnut.

    Toinen asia on, että jokainen päivä on erilainen. Eetukaan ei enää asunut Muumitalossa, ja sekös Mielikkiä ihmetytti. Hopiavuoren isäntä oli muuttanut väliaikaisesti pois päätalosta sinne tuotujen kissojen vuoksi. Mielikki oli ensin käynyt kissoja ihmettelemässä, mutta päätti jättää ne omiin oloihinsa. Se viihtyi paremmin Jerusalemin ja Jessien kanssa. Nuoskaa se vielä opetteli tuntemaan. En koe olevani kissa ihminen pienimmässäkään määrin, mutta ovathan sellaiset pienet reppanat herttaisia. Olin silti salaa tyytyväinen, että Eetu oli allerginen. Kissoissa on suuri vaiva sisälemmikkeinä, ja ulkolemmikeiksi en niitä halua. Ne kun ovat luonnon eläimille haitallisia. Jokatapauksessa olin yhtä mieltä siitä muiden kanssa, että oli hyvä että ne löytyivät. Niistä oli iloa hetkeksi, ja toivon niiden löytävän hyvät loppuelämänsä kodit muiden hoivissa. Kissojen lähdettyä Eetu ei silti ole voinut vielä muuttaa omaan kotiinsa takaisin, vaikka Jilla ryhtyi rivakasti siivoushommiin. Eilen hän taisi kääntää koko asunnon ihan ympäri siivotessaan, ja päädyin piilottelemaan tallin taukotilassa suurimman osan päivästä. Vasta silloin tajusin, että se taisi olla ensimmäinen kerta sitä tilaa oikeasti käyttäessäni.

    Pesulassa olisin jokatapauksessa käynyt, josta Jilla oli pyytänyt samalla tuomaan sinne viemänsä tavarat. Jotain tyynyjä ja verhoja ja tälläistä kai, en minä oikein tiedä, mutta käsky kävi niin mentävä oli. Vasta iltapäivästä pesulasta palattuani päätin jäädä Jillaa auttamaan, sillä olihan minunkin kai osani tehtävä Eetun kämppiksenä. Tartuin imurin varteen ja köpöttelin ympäri asuntoa Mielikin jahdatessa imuria kimeästi haukahdellen kielloista huolimatta. Illasta talo alkoi näyttämään taas talolta pyörremyrskyn väistyttyä. Eetu palaisi sinne asumaan sitten kun parhaaksi näkee, enkä ihmetellyt että hän mieluummin halusi pelata varman päälle. En varmastikaan koskaan ennen elämässäni ole kenelläkään yhtä pahaa allergiaa nähnyt.

    Eilinen siivoaminen oli hyvä tekosyy jäädä sänkyyn pitkälle päivään saakka. Kiire ei ollut mihinkään, Mielikkikin jatkoi rennosti torkkumistaan. Selailin kännykkäni kautta twitterin etusivua, kunnes yllättäen sen ylälaitaan pompahtanut ilmoitus vei huomioni.

    ”Lähettäjä: Jesse
    kuulin et muutit pois stadista. mis päi meet nykyää?”

    Kulmani kohosivat yllätyksestä. En ollut kuullut Jessestä pitkään aikaan, ainakaan vuoteen. Hän oli minua nuorempi, mutta teinivuosina varsinkin olimme hyviäkin ystäviä. Hän ei ollut Stadilaine, mutta kävi Helsingissä usein. Jonkun kaverini kaverin kaveri hän taisi alkujaan olla, kunnes tutustuimme, ja meistä tuli kaverit.

    ”Vastaanottaja: Jesse
    Otsonmäellä! Jossai Seinäjoen hoodeil. Mitä mies?”
    ”Lähettäjä: Jesse
    ei täs. kelasin et ois hauska jubaa taas.”

    Oli yllättävää, miten luontevasti keskustelu eteni pitkän puhetauon jälkeen. Jesse ei ole koskaan ollut puheliainta seuraa muutenkaan, mutta nyt sain kuulla hänen muunmuassa osallistuneen useampaan kisaan vuokrahevosellaan, joka asuu Pronssijoella sijaitsevalla ratsutallilla. Ajat tosiaan muuttuvat, sillä vasta muutama vuosi sitten nuori mies vannotti, ettei hän rupeaisi kisaamaan tai ratsastamaan tosissaan.

    ”Vastaanottaja: Jesse
    Sun pitää tulla käymään, niin saat näyttää meille Flidan kanssa miten kuljetaan!”

    Ruudulla tanssahtelevat pisteet ilmestyivät useampaan kertaan Jessen kirjoittaessa viestiä, ja taas pyyhkiessään sen. Kolmannen kerran jälkeen aloin miettimään, sanoinko jotain oudosti. Sehän oli vain hauska heitto.

    ”Lähettäjä: Jesse
    voisin oikeest. pääseeks sun luo yöks?”

    En tosiaan olettanut, että hän ottaisi sen tosissaan, saatika innostuisi ajatuksesta. Käytin katseeni raukeasti venyttelevässä Mielikissä vastausta miettiessäni. Se voisi olla hauskaa nähdä pitkästä aikaa vanhoja ystäviä. Ehkä saisin vinkin tai kaksi miten Flidan kanssa mennä, ettei tamman arki olisi aina vain kentällä löntystelyä. Ja eikai Eetua haittaisi, vaikka hänen asunnossaan vieraita kävisikin. Niitähän käy joka päivä, mutta yleensä ne ovat Eetun vieraita. Kai minäkin saan niitä kutsua.

    ”Vastaanottaja: Jesse
    Pääsee! Tuu ihan milloin vaan!”

    • #1373 Vastaus

      Nelly
      Valvoja

      Uuu, uusia ihmisiä! Ihan innolla jo odotan uutta kasvoa ja hänen saapumistaan!

      Tarina oli ihana ja eteni juuri oikeaan tahtiin. Mihinkään ei jääty junnaamaan tai kiirehditty läpi, vaan kaikki sujui todella sutjakkaasti 🙂 . Hyvä sä!

    • #1385 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Ai kauheeta miten Noa viittaa (muissakin tarinoissaan) järjestelmällisesti kotiinsa Eetun kotina, talona, tai parhaassa tapauksessa asuntona. Ajatuksenahan se olisi ihanaa, että se olisi heti kaikkien koti, mutta sitten taas kun asettaa itsensä Noan asemaan, niin ei se aivan niin mene. Jos minä muuttaisin jonkun toisen kalustettuun kämppään, kyllä siinä vierähtäisi tovi jos toinenkin, ennen kuin olisi luontevaa sanoa sitä kodiksi. Miettisin varmaan ihan samalla tavalla, että saanko kutsua vieraita. Vaikka tavallaan tietäisinkin, että Eetuhan ensimmäisenä osoittaisi Jesselle nukkumapaikan omasta sängystään ja siirtyisi itse sohvalle: pitäähän isäntä siitä kun on porukkaa. Silti sitä epäröisi, ihan niin kuin Noa.

      Vieläkin minusta on ajatuksena aivan sai-raan hieno, että virtuaalimaailma onkin yhtäkkiä yksi maailma, eikä useampi pieni oma ulottuvuutensa. Pidän tosi paljon siitä, että hahmot voivat olla tekemisissä keskenään. Toivoin, että tästä tulisi risteys, jossa kaikki voisivat viimeistään tavata, jotta pääsisivät jatkamaan tarinaansa sitten joko täällä tai toisaalla. Virtuaalimaailmasta tulisi vähän keskustelevampi ja sosiaalisempi paikka, ja sen takia ehkä ystävällisempi ja ulospäinlämpiävämpikin. Minusta on ihanaa, että Jesse tekstailee tähän tarinaan, ja toivon, että hän todella joskus tulee käymään. Saadaan ehkä pala Hallavaa tänne hänen kauttaan, ja ehkä hän vie hieman Hopiavuorta mukanaan.

      Samalla tavalla minusta on ihanaa, että tämä tarina, vaikka edistääkin verkostoitumista, kommentoi myös tallin sisäisiä aikaisempia tapahtumia. Hopiavuoressa minusta tuntuu usein siltä, että oikeasti luen vain yhtä hienoa tarinaa, jossa on monta puolta. Yleensä tarinahevosten huono puoli on ollut se, että kukin nyhjää nurkassaan omine tarinoineen, ellei kyseessä ole sitten joku yhteinen tapahtuma. Täällä koko arki on tapahtumaa, ja se ei johdu Hopiavuoren ylivertaisuudesta, vaan siitä, että sinä ja muut kirjoittajat viitsitte yhä uudelleen ja uudelleen. <3

  • #1489 Vastaus

    Noa
    Osallistuja

    Mikä neuvoksi, kun koti ikävä iskee?

    Otsonmäellä on paljon sellaista, joka tuntuu kodikkaalta. Koti se ei silti vielä ole, enkä tiedä tuleeko koskaan olemaan. Koti on Helsingissä äidin luona, ja minä jossain kaukana keskellä metsää Otsonmäellä. Loimun ruokahiiretkin joudun tilaamaan netistä ja Seinäjoelta hakemaan lemmikkiliikkeestä.

    Ensimmäisen kerran käärmettä ruokkiessani Hello oli ollut käymässä. Hän katseli vierestä erikoinen ilme kasvoillaan, kun kiehautin kattilassa vettä ja painoin juomalasin sen sekaan. Lasiin laskin muovipussissa olevan hiiren ja sitten vain odotin, että se sulaa.
    ”Mitä sä teet?” Hello kysyi lopulta. Hymyilin.
    ”Sulatan mun käärmeelle safkaa. Mä teen tän vähä turhan vaikeesti, muttakun”, hengähdin kevyesti ennenkuin jatkoin. ”Mä joskus sulatin nää hiiret ihan suoraan veteen laittamalla, ja joskus oikeestaan patterin päällä. Mut pari kertaa pidin niitä siinä liian kauan, nii ne sit halkes. Kun äkkiä jäässä olevat sisukset sulaa ja kuumenee niin niiden vatsalaukku saattaa poksahtaa, ja se haju on aivan törkee. Koko kämppä haisee sen jälkeen kirjaimellisesti kuolemalta. Niin mä laitan ne nyt sit lasiin, siinä menee vähän kauemman aikaa mutta eipähän poksahda. Ja muovipussissa se on siks, että nää on teidän kahvimukeja. Vaikka kyllähän mä nämä pesuun laitan, mutta silti. Älä kerro Jillalle.”
    Hello oli siirtynyt vierelläni katsomaan, miten kattilasta nouseva höyry oli saanut muovin liimautumaan hiireen kiinni. Ruuaksi se oli kasvatettukin, ja vaikka sääliä haluaisin, niin pitäähän käärmeidenkin syödä.
    ”Saanko mä tulla katsoon kun se syö?” Hello kysyi kääntäessään katseensa minuun.
    ”Tietty!” lupasin leveästi hymyillen, ja muovisilla ruokintapihdeillö kokeilin, joko hiiri olisi tarpeeksi sula.

    ”Haluatko sä antaa tän sille?” kysyin kävellessäni Hellon kanssa huonettani kohti.
    ”Mitä siinä pitää tehdä?” mies kysyi selvästi ehdotustani harkiten.
    ”Otat näillä pihdeillä hiiren hännästä kiinni ja heiluttelet sitä Loimun nenän edessä, niin se innostuu hyökkäämään. Musta on hyvä opettaa sitä syömään kuin, noh, ”oikea” käärme. Siis että se ponnistaa ja sitten kuristaa. Se kun ei pienenä matona osannut sitä, oikeastaan ihan vasta vähän aika sitten se oppi sen. Nykyään se onkin aika peto, hyvä ettei oo multa sormia vienyt mennessään”, selitin hyväntuulisesti Loimun liero aikoja muistellessani. Nyt se oli jo helposti yli metrin pittainen mötkö.
    Hellon ilme oli aika huvittava sen kuullessaan, joten kiirehdin jatkamaan.
    ”Ei mut yleensä se tähtää ihan vaan ruokaan. Pidät tarpeeks kaukaa pihdeistä kiinni niin ei se osu.”

    Terraarion luokse päästyämme Loimu oli jo sen etulasia vasten nojaamassa. Fiksu tyttö tiesi, että on ruokapäivä. Edellisestä onkin jo ehkä kolme, neljä kuukautta. Sen talvihorros meni vähän mönkään muuttamisen takia, ja nyt sen paastoaminen on jatkunut kevään takia. Viime päivät se on kuitenkin ollut niin aktiivisesti liikkeellä, että epäilen sen ruokaa etsivän.
    ”Eikun pysy siellä vaan”, sain kädellä työntää punakirjavan käärmeen takaisin sen terraarioon lasin auki vedettyäni. Se oli heti matkalla maailmalle, mutta kiirehti muovisten kasvien sekaan piiloon kosketusta.
    ”Nytkö mä otan tämän?” Hello kysyi pihtejä ja lasia käsissään pidellen. Nyökkäsin, ja mies alkoi kalastaa hiiren hännästä pitävää otetta.

    Siirryin vähän sivummalle seuraamaan, miten Hello työnsi pihtikätensä terraarion puolelle. Loimun kuono pisti esiin kasvien seasta, ja sen kieli alkoi vipattamaan useasti esillä sen haistellessa ilmaa. Pian koko pää tuli esiin, ja näin miten se paikansi saaliinsa. Hitaasti se rullasi koko kroppansa taakseen, ja ihan yhtäkkiä se ponnisti. Yllättävä, nopea liike sai Hellon säpsähtämään, ja hiiri lipesi pihdeistä. Loimu sai siitä kuitenkin otteen, ja hetkessä pitkä keho kietautui hiiren ympärille. Nauroin hyväntuulisesti Hellon jokseenkin säikähtäneelle ilmeelle ja jäin sivusta seuraamaan, miten Loimu alkoi kuonollaan etsiä oikeaa päätä josta syöminen aloittaa.
    ”Aikamoinen, eikö vaan?” kysyin pihdit Hellolta ottaessani ja vedin terraarion lasin kiinni. Mies nyökkäsi.
    ”Tosiaan.”

    Nyt Loimu edelleen sulatteli kyseistä hiirtä, sillä se oli viihtynyt piilossaan johon lämpölamppu osoitti. Kohta sitä ei enää tarvitsisi käyttää kun kesä tulee.

    Mutta entäpä kun käärmeen, hevosten ja valokuvien täytteisen arjen sekä uusien että vanhojen ystävien lomassa iskee koti ikävä?
    Sellainen, joka saa olon hankalaksi ja levottomaksi, mutta silti ei tee mieli soittaa kenellekään kotona. Se vain pahentaisi asiaa.
    En ole koskaan ajatellut sitä outona, että pidän äitiä niin tärkeänä osana elämääni edelleen. Vaikka olenkin lähempänä kolmeakymmentä voin silti rehellisesti sanoa olevani aina äidin pikkupoika. Ikävä iskee silti harvoin, mutta kun se iskee, niin sehän sitten iskee.

    Yksin ei huvittanut olla, jollekin teki mieli puhua. Puhua ihan joistain muista asioista. Mielikin kanssa keskustelu jää välillä vähän turhan yksipuoleiseksi, vaikka sillä onkin jokaiseen asiaan erittäin vahva mielipide. Talo oli ollut mielestäni hiljainen koko iltapäivän. Eetu taisi olla vielä tallissa, ja Jilla oli ainakin pari päivää ollut töissä siihen tahtiin, etten naista ollut hädintuskin nähnytkään. Se näkyi ja tuntui myös keittiössä, kun talon pääkokin paikan ansainnut huiteli muilla mailla.

    Tiedä sitten, mistä Nelly tuli mieleeni. Johtunee siitä, että nainen asustaa talon pihapiirissä ja hänen kanssaan on helppo jutella. Pyysin Mielikin mukaani ja lähdin huoneestani kohti asuntoautoa, jonka ovi oli ollut koko päivän kutsuvasti auki. Olin utelias näkemään, millainen se on sisältä. Se voisi olla hyvin erilainen ratkaisu asumiseen, varmasti aika mielenkiintoinen sellainen. Enhän minä myöntänyt, että podin ikävää ja siksi tulin juttelemaan. Mielikkiä oli hyvä käyttää tekosyynä, kun Nelly sitä kuistilla istuessamme kyseenalaisti, vaikka tosiasiassa Mielikki kulki kuono maata pitkin vailla minkäänlaista oikeaa tarvetta olla pihalla. En myöskään kehdannut jakaa mietteitäni vaikka Nelly kysyikin kuulumisiani, vaan tarjosin asiallisen ”hyvää kuuluu, kiitos” vastauksen. Puhuin mieluummin Nellystä ja hänen kuulumisistaan.

    Nelly sen sijaan jakoi itsestään tietoa, joka oli minulle uutta. Hän kertoi sukulaisistaan, jotka eivät olleet ihan samaa mieltä naisen valinnoista elämänsä suhteen. En varsinaisesti osannut samaistua, mutta ymmärsin kuitenkin. En minäkään muille sukulaisille puhu, paitsi äidille.
    Siksi tähdistä oli mukavampi jutella. Pian olisi niin lämmin, että yöllä tarkenisi ilman vilttejä ja takkeja katsella taivaalle. Tiesin jo siinä vaiheessa, etten kuitenkaan saisi unta, mutta palatessani sisälle pohdin, kehtaisinko oikeasti käydä Nellyn herättämässä. Nainen oli empinyt hetken, vaikka hän olikin lopulta suostunut.

    Oli jo ihan pimeää kun seuraavan kerran kävelin ulos. Ilma oli raikas ja viileä, sellainen että piti pukeutua lämpimästi jos ei halunnut palella. Lunta ei oikeastaan enää ollut ja pihamaan kivet rahisivat jalkojeni alla. Asuntoauton ovi oli kiinni, kaiketi kylmää pitämään poissa. Vilkaisin vielä taivaalle, sinne oli kertynyt jo tuikkiva helminauha, ennenkuin koputin asuntoauton oveen. Odotin, ja koputin uudelleen. Kokeilin avata ovea, jos Nelly onkin kovin sikeä uninen. Sekään ei ollut lukossa, niinkuin ei päätalonkaan ovi koskaan ollut. Nousin asuntoauton kyytiin mutta pysähdyin heti ovelle. Oloni oli kuin murtovarkaalla tai jollain niistä pahan tekijöistä, jotka tulevat sisään avonaisista ovista yöllä. Olisiko outoa mennä herättämään nainen keskellä yötä, vaikka onkin luvan saanut? Päätin lähestyä sänkyä, olihan Nelly tosiaan siihen myöntynyt, ja kumarruin kevyesti ravistamaan Nellyn olkaa.

    Tarkemmin katsottuani kuitenkin huomasin, että se ei ollutkaan Nelly. Se oli Hopiavuoren Eetu, joka näytti havahtuvan hereille pienen säpsähdyksen kera, ja jonka syleilyssä Nelly oli.

    • #1499 Vastaus

      Tiitus
      Valvoja

      Ei vitsit toi kerronta ruuan sulattamisesta ja sen tarjoilusta, ei mulla oo mitään kokemuksia käärmeistä, mutta voisin tekstin perusteella uskoa, että näin se just menee. Ja kuinka huomaavainen Noa onkaan muita kohtaan: Ei viitsi räjäytellä hiiriä hajun takia ja käyttää muovipussia, ettei kahvimukit oo kosketuksissa hiiren raatoihin.

      Tässä on hyvin mukailtu Nellyn avoimia ovia ja tuo Mielikki. Nellylle se tietysti näytti siltä, että koira etsii sopivaa paikkaa pissiä (näin itsekin ajattelin Nellyn tekstiä lukiessa), mutta kyllähän omistaja tuntee koiransa paremmin ja tietää, että se vain ”lukee omaa facebookkiaan”.

      Oijoijoi, mitähän seuraavaksi, kun Eetu sieltä sängystä löytyi!!

    • #1504 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Nämä kaksi toverusta, siis Noa ja Hello, ovat kyllä kummallista kansaa yhdessä. En saa varmaan ikinä näiden välille minkäänlaisia jännitteitä, vaikka kuinka mietin. Molemmat vaikuttavat tässä vaiheessa niin peruspositiivisilta ja anteeksiantavilta. Kohauttelevat olkiaan yhdessä toistensa jutuille. Oikeassa elämässähän tässä olisi ihan potentiaaliset toverit, vaikka Hello onkin ehkä vähäsen kakara. Kun kaipaan piristystä, tulen tekemään näistä hyvänmielentarinoita.

      Kaikki tietoni käärmeiden ruokinnasta perustuu siihen, että olen aina antanut kaikki ei-lääkityt, terveinä menehtyneet tai itse lopettamani lemmikkijyrsijäni rottia ja marsuja myöten tuttujen tai vähemmän tuttujen ihmisten lemmikkikäärmeille. Myit minulle ihan täysin, että näin käärmettä hoidetaan. Lisäksi oli toimiva veto ottaa siihen joku perushello mukaan, niin ruokinnasta hiirensulatuksineen kaikkineen ei tullut liian selostava. Tuskin Noa olisi itsekseen miettinyt, että otanpa nyt tätä hiirtä pihdeillä hännästä ja heiluttelen tässä, jotta Loimu saa vähän saalistaa. Kai hän olisi ajatellut, että nyt ruokin käärmeen ja piste. Hellon kautta me muutkin saamme tietää, miten. Ja varmasti Noa sai tuotettua Hellolle kunnon elämyksen. Se rakastaa elukoita, vaikka sillä itsellä ei olekaan kuin hevonen ja koira. 😀

      Tässä tarinassa Noa on alkanut myös kommentoida pikkuasioita enemmän, niin kuin kehuu ajatuksissaan käärmettä fiksuksi, kun se osaa odottaa ruokaa. Varo silti toteamista tarkasti, vaikka Noassa ei suuria tunteita heräisikään! Ei ole hyvä esimerkiksi kirjoittaa, että aurinko paistoi ulkona kirkkaasti. On parempi kommentoida sitä jollain tapaa: aurinko sai Le Hahmon siristelemään silmiään. Silloin voit pitää kiinni hahmon, öö, ei tunteettomuudesta vaan *keksi tähän oikea sana, ole hyvä :D*.

      Muut eivät taida ihan ymmärtää Noaa. Voi olla, että Noa on tottunut vähäsen kiivastahtisempaan elämänrytmiin ja ehtii välillä tylsistyä. Tylsistyessäni ainakin minä alan ajattelemaan ahdistavia juttuja ja kokemaan koti-ikävää. Siitä ei taida oikein päästä eroonkaan ennen kuin keksii tekemistä itselleen. :/

      Lisäksi onnea Hopiavuoren ensimmäisen tapon johdosta. 😀 Eetu ei ehkä selviydy elossa. 😀 Ja Noa-parka. Hakee juttuseuraa Nellystä, niin eiköhän siellä ole joku kivikasvo sen sijaan vastassa.

  • #1619 Vastaus

    Noa
    Osallistuja

    28.4.19
    Takaisin Stadiin

    Monelle hevosen omistajalle hetken loma oli varmasti tervetullut vaihtelu arkeen. Minulle se ei ihan sopinut. Johtuneeko siitä, että Flidan kanssa me vähän niinkuin ollaan lomalla. Mitään ei tehdä tai oteta liian vakavasti. Äkkiäkös muutama päivä menisi, koitin itseäni lohduttaa, mutta huolehdin silti. Entä jos Flida ei viihdykään, entä jos astutuksessa menee jokin pieleen, entä jos se luulee, että hylkäsin sen? Taluttaessani sen vieraan tallin karsinaan Flida oli kääntynyt katsomaan minua niin ihmettelevän näköisenä lähtiessäni, että koko ajomatkan takaisin mieleni oli tehnyt kääntyä ympäri ja hakea tammani takaisin. Vaikka kyllähän minä järjellä ajatellen tiedän, että Flida pärjää, eikä sillä varmasti ole yhtä kova ikävä niinkuin minulla.

    Tiesin jo etukäteen, että tähän väliin pitäisi lähteä käymään Helsingissä. Äiti oli kovasti pyydellyt jo käymään, olihan siitä reilu kuukausi kun viimeksi olin Helsingissä ollut. Ja hyvää se minullekin tekisi, saisin jotain muuta ajateltavaa kuin Flida. Alunperin olin suunnitellut lähteväni yksin, mutta omatuntoni ei antanut. Kyllähän minä lupaukseni Eiralle muistin, ja Eira muisti varmasti. En tainnut olla tytön suuressa suosiossa muutenkaan Jessen käymisen jälkeen, ja halusin hyvittää sitä. Jesse osaa kyllä olla yksi pahanilmanlintu. Saan sanoa noin, koska olemme kavereita, ja Jesse itsekin tietää sen.

    Osasin myös olettaa, ettei teiniä voi pyytää lähtemään pääkaupunkiin ihan yhtäkkiä, varsinkaan jos hän on juuri ollut tallissa. Niinpä päivää ennen reissua menin Eiralta kysymään, vieläkö hän haluaisi Helsinkiin lähteä. Kuinka ollakaan, matkaan tarttui muutama muukin. Ei yllättänyt, ettei Hopiavuoren pihasta lähdetty ilman, että matkasuunnitelmat ovat kiirineet ainakin puolen kylän korviin.

    “Onks vyöt kiinni?” virnistin leveästi auton taustapeiliin vilkaistessani. Jitta, Hello ja Tiitus olivat ahtautuneet takapenkille tiiviiseen tunnelmaan, kun Eira istui varsin tyytyväisen näköisenä omassa ylhäisessä yksinäisyydessään etupenkillä. Olin vähän yllättynyt, että Jittakin oli halunnut mukaan, mutta luotin että hänellä oli lupa lähteä siinä missä Eirallakin. Voisivat teinit sitten pitää toisilleen seuraa ja tuhlata kaikki viikkorahansa vaatteisiin, joita he eivät kuitenkaan kertaa enempää pidä.
    “Ihan just, Tide väistä vähän, niin mä saan sen.. Noniin, nyt!” Hello mutisi epämääräisen vastauksen vyön kanssa ähertäessään. Oma auto tuntui tutulta ja turvalliselta Eetun farmarin jälkeen.

    Ensimmäiset pari tuntia kului aika mukavasti ainakin omalta osaltani. Tiedä sitten, millaista takapenkillä oli, kun pienen Kiani tuuletus ei ollut tarpeeksi voimakas sinne saakka riittääkseen. Onneksi ikkunat sentään sai auki. Eiralla oli lupa soittaa musiikkia omasta kännykästään, ja Mielikki torkkui tytön sylissä.
    “Vieläkö jaksatte vai pitäiskö Tampereella pysähtyy?” kysyin taustapeiliin vilkaisten. “Seuraava stoppi olis sit Linnatuuli, mut sinne ajaa nyt viel reilun tunnin.”
    “Mä haluaisin kyllä vessaan”, Jitta myönsi.
    “Eikä juotavakaan tekis pahaa”, Tiitus lisäsi. Lyhyen ajomatkan jälkeen pysäytin autoni Kolmenkulman ABC:lle, jonka parkkipaikka oli valtoimenaan autoja. Teinejä norkoili ovien lähellä energiajuoma tölkit ja tupakat käsissä, ja valkoinen jäätelökioski oli löytänyt paikkansa läheltä nurkkaa. Auki se ei vielä ollut.
    “Jos mä käyn käyttää Mielikkii tos nii pärjäätteks te?” kysyin nelikolta. Nyökytellen he lähtivät ovia kohti. Eira ehosti vaaleita kutrejaan auton sivupeilistä itseään katsellen, ennenkuin kiirehti muiden perään. Mielikki haukotteli makeasti hypätessään auton kyydistä. Ovet lukittuani kävelin sen kanssa rauhallisin askelin sivummalla olevalle ruoholäntille. Ohi menevällä tiellä ajoi poliisiauto, ja huomasin tuntevani oloni kotoisaksi. Otsonmäellä en ollut vielä tainnut yhtäkään jeparia nähdä.

    “Siis vitsi että siellä oli kaikkee!” Eira hihkaisi heidän palatessaan takaisin autolle.
    “Aijaa?” kysyin huvittuneena vinosti hymyillen. Kyseessä oli kuitenkin vain bensa asema, vaikka siellä sisällä olikin kaksi pikaruoka ravintolaa, kahvila buffettinsa kanssa, ruokakauppa, ja lapsillekin oli leikkialue. Taisi siellä joku rojuputiikkikin olla. “Oota kun päästään Linnatuuleen saakka.”

    Jopa minusta oli aika hienoa, että tien päälle oli rakennettu kauppakeskus lasiseinillä. Mielikkiä en malttanut auringossa lämpiävään autoon jättää, joten nappasin koiran kainalooni ennenkuin yhdessä kuljimme sisälle. Eihän minun heitä edes Helsinkiin asti tarvitsisi viedä, kun niin vähään ovat tyytyväisiä. Vaikka olinhan minäkin ensimmäisellä kerralla Linnatuulen kokoa ihmetellyt.
    “Käydäänkö tuolla?” Jitta kysyi päällään Hesburgeria osoittaen. “Mulla alkaa olla nälkä.”
    “Jos se vaa kaikille käy nii miksei. Mä en kyl viitti tän kanssa tulla tiskille saakka, et jos Hello viittit mulle vesipullon ostaa?”

    Linnatuulesta ajettavaa matkaa oli enää vajaan tunnin verran, ja se meni yhdessä hujauksessa.
    “Ihan ekana ennenkun ryntäätte mihinkään nii käydään mun äidin luona”, ilmoitin saapuessamme Kanneltielle, josta käännyin Vanhaistentielle. Ohitimme kirkon ja koirapuiston, ja lopulta käänsin auton K-markettia vastapäätä olevan kerrostalon pihaan. Parkkipaikalla oli normin mukaan kaikki vieraspaikat täynnä, joten päädyin jättämään auton sen hetkiseen tyhjään ruutuun. Mielikki oli tutut maisemat nähtyään pompannut Eiran sylistä minun syliini, ja ikkunasta ulos tuijottaen se tutisi innoissaan rotanhäntä heiluen väsymättä. Ehdin hädintuskin nappaamaan sen kiinni oven avatessani, muuten koira olisi valtavalla loikalla hypännyt ihan itse maahan, enkä halunnut ottaa riskiä että se katkaisee jalkansa. Hihnan päässä kiskoen ensimmäisen rapun ovea kohti Mielikki kääntyi vähänväliä katsomaan, että mikä meillä ihmisillä kestää, kun sisällä sille olisi tiedossa vaikka vallan mitä hyvää.

    “Voi herranjestas, siinähän sinä nyt olet!” äidin ääni kuului jo ennenkuin hän ehti oven avaamaan. Minua melkein kahta päätä lyhyempi nainen päästi meidät sisälle vasta, kun oli ensin halannut minua, ja sitten Mielikkiä, josta hän siirtyi kättelemään jokaista vierasta. Nelihuoneisessa asunnossa tuoksui kahvi ja vastaleivottu pulla, ja jo eteisestä näin keittiön pöydän olevan aivan täynnä ihan kaikkea mahdollista tarjottavaa.
    “Ihanaa kun tulit käymään, ja ihanaa kun toit vieraitakin! Tulkaa nyt ihmeessä jo peremmälle, minä juuri laitoin kahvin tippumaan. Tule Mielikki, tule mennään, sinullekin on, juu on sinulle!” äiti leperteli koiralle melkein samaan äänensävyyn kuin meille muillekin, ja Mielikki perässään pomppien äiti kulki keittiöön. Iltapala jäisikin Mielikiltä kotona sitten välistä, kun se takuulla saisi syötyä aivan kylliksi siellä ollessaan.

    “No kertokaahan nyt vähän, miten siellä on mennyt. Noin kauniita nuoria naisiakin siellä, hyvä kun otit mukaan, pääsevät vähän näkemään kunnon kaupunkielämää. Ottakaa nyt kahvia ja pullaa, kakkuakin on jääkaapissa, ja jäätelöä pakastimessa. Haenko? Minä haen, istukaa nyt alas vaan!” äiti hössötti ja kiirehti keittiöstä sivukammariin, jossa pakastin sijaitsi. Helloa ei tuntunut yhtään haittaavan, vaan hän istui pöydän ääreen lautaselleen jo kaikenlaista keräillen. Sen sijaan Tiitus, Eira ja Jitta näyttivät hieman vaivaantuneilta.
    “Ei teidän kauaa täällä tarvii olla, jos nyt kahvit juodaan”, koitin lohduttaa ja nyökkäsin pöytää kohti, että hekin malttaisivat istua. Pian äiti tuli takaisin kolme Ingmanin jäätelöpakettia pöydälle laskien.
    “Mielikki ei sitten syö jäätelöö, eikä kyllä pullaakaan”, huomautin kun äiti alkoi avaamaan trio jäätelöpakettia.
    “No johan nyt, kun kaikki hyvä kielletään! Eikö vaan kielletäkin?” äiti käänsi katseensa Mielikkiin ikäänkuin vahvistuksen siihen koiralta saadakseen. Mielikki aivasti ja ojensi toista etutassuaan niin nätisti siinä pöydän vieressä istuessaan.

    Kahvihetket äidin kanssa venyvät aina, kun nainen ei meinaa malttaa antaa muille puheenvuoroa. Ilahduin kuitenkin nähdessäni että jokainen vieras sentään otti tarjolta jotain, Tiituksellekin kelpasi äidin tekemä kakku mainiosti.
    “Sitä saa mukaankin!” oli äiti heti luvannut nähdessään Tiituksen ottavan uuden siivun. “Ja ota ihmeessä isompi palanen, sinäkin kasvava nuori mies.”
    Mutta eihän Eira ja Jitta ainakaan sinne minun äitiäni tulleet katsomaan. Hello ja Tiitus olisivat ehkä viihtyneet vielä, mutta päädyin nakittamaan heidät tyttöjen mukaan. En millään malttanut itse lähteä katselemaan maisemia, jotka tunnen liiankin hyvin. Tietysti oli kiva olla taas Helsingissä, ja olisin voinut lähteä paikkoja näyttämään, mutta nyt halusin käyttää aikani äidin kanssa juttelemiseen. Mielikin mukaan ottaen lähdin nelikkoa saattamaan läheiselle asemalle, jossa neuvoin heidät oikean lähijunan kyytiin. Steissiltä ei olisi Kamppiin pitkä matka, jossa kierrellä ja kaarrella kyllästymiseen saakka. Voisin sitten myöhemmin käydä heidät autolla nappaamassa mukaan takaisin Otsonmäelle, kunhan ensin itse olen äidille kertonut ihan kaiken mitä Flidan elämässä nyt tapahtuu.

    • #1621 Vastaus

      Tiitus
      Valvoja

      Siis ai että, toi Noan äiti, niiiiin ihana! Ja Eira into pinkeenä vähän isomman kaliiperin bensa-asemasta, niin tyypillistä hänelle! Voisin kommentoida melkein jokaista pikku-nippeliä, kun oot huomioinut kaiken mahdollisen, joten sanon vaan, että alusta loppuun asti älyttömän hyvä teksti!

    • #1622 Vastaus

      Jitta
      Osallistuja

      Kiva että Jittakin pääsi mukaan sinne pitämään seuraa Eiralle ja tietty shoppailemaan. Jitta on oikea ostoshirmu, kaikki mikä näyttää kivalle ja siihen on tarpeeksi rahaa niin tulee mukaan – tosi ympäristöystävällistä eikös?

      Tuli niin tuttu tunne kun kuvailit miten äiti hössöttää vaikka kuinka paljon ja tuputtaa kaiken maailman herkkuja, mukaankin asti.

      Varmasti Jitta kirjoittelee tästä omasta näkökulmasta jotain!

    • #1636 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Aaaapuaaaaaaa sanoin sulle jo että MINÄPÄ olen asunut melkein Alma Metsärinteen naapurissa. MINÄPÄ olen odottanut bussia pysäkillä, joka on melkein hänen kotinsa edessä. MINÄPÄ olen ollut pienen hetken töissä siinä ihan vähän matkan päässä olevassa peruskoulussa. 😀 Kuvittelen, miten Mielikki pääsee illalla koirapuistoon, jossa harvoin ketään käy. Noa avaa sitten portin, joka erottaa isojen ja pienten aitaukset, niin että on enemmän tilaa liikkua, ja MINÄPÄ olen avannut sen saman portin noin kuusimiljoonaa kertaa. 😀 Käsittämätön ajatus. 😀 Ja kauheita takaumia!! Kaipasin niin kauheasti koko ajan Kontulaan kavereiden luokse!

      Toinen yksityiskohta, josta sain paljon hupia, on Eiran autenttinen maalaisuus. Me ollaan väännetty Pohjanmaan menosta ja meiningistä sattuneesta syystä paljon, ja ilmeisesti olet lukenut jankutustani. :DD Suurimmat kauppakeskukset, joissa Eira on koko elämänsä aikana käynyt, ovat Epstori, Rewell Center ja HS Center. Niihin verrattuna tavallista isompi huoltsikkakin vaikuttaa shoppailuparatiisilta. Eira ei ihan, ihan oikeasti tiedä, mitä tarkoittaa iso kauppakeskus. 😀 Tästä kohdasta inspiroituneena kirjoitan parhaillaan Eiran mietteitä Kampista, omg. 😀

      Äää ja sit äiti! <3 Noalla on ihana äiti. Vitsit kun Eetu ei päässyt irtoamaan hommistaan, koska vähän veikkaan että tässä on sellaisella herttaisella tavalla hänen sielunkumppaninsa. Tämä sielunkumppani toki puhuu enemmän, nopeammin ja tuputtaa ruokaa rohkeammin, mutta tuntuu että sisäinen maailma näillä on kuitenkin niin tosi samanlainen.

      Ja Mielikki, Mielikki sinullekin on!! Julma Noa, kun väittää ettei Mielikki sitten syö jätskiä ja pullaa. 🙁 Varmaan se kuitenkin salaa sitten saa. 😀

      Et kuvaillut ympäristöä tuvassa (huom: tällä kertaa tämä ei ole kritiikki, vaan tarina olisi ollut muuten liian täynnä nippeliä). Aistin sen kuitenkin. Minun maailmassani Alman luona on aina vähän liian kuuma, varsinkin kun porukkaa oli nyt niin paljon ja hellalla oli varmasti tehty ruokaa koko päivä. Tekisi mieli avata ikkuna, mutta ei ihan kehtaa. Pöydässä on liina, ja pullankin kanssa juodaan maitoa jos ei kahvi kelpaa. 😀

      Mun silmääni joka ainoa hahmo tässä on niin oma itsensä (varsinkin Eirasta voin sanoa sen varmuudella) että voisit ihan hyvin olla niiden isi ja luoja itse.

    • #1640 Vastaus

      Matilda
      Osallistuja

      Siis ensinnäkin aivan parasta, kun teidän pysähdykset oli Kolmenkulman ABC:llä ja Linnatuulessa! Olen itse asunut lähes 3 vuotta lähellä Kolmenkulman ABC:tä ja siellä on totisesti tullut vierailtua kerran jos toisenkin. Oon kerran kaatunutkin (ihan selvinpäin!) naamalleni siihen pihan asfalttiinkin :DD Linnatuulessa on myös pysähdytty noin miljoona kertaa. Ihana lukea tarinassa näitä tuttuja paikkoja, koska niiden myötä hiipii mieleen sellainen ajatus, että nää ihmiset on oikeesti olemassa ja Noan pieni Kia oikeesti huristelee takapenkki täynnä lössiä jossain Helsingin ja Seinäjoen välillä.

      Noan äidistä olet saanut niin välittävän ja lämpimän ihmisen, että ihan kateeksi käy! Ei kaikilla ole noin pullantuoksuisia ja rakastavia äitejä.

      Olipas tämä piristävä tarina lukea, mukavaa vaihtelua tallikuvioille. Tunnelma oli rento ja hyväntuulinen. Ehkä joskus Matildakin uskaltautuu yhteisille retkille mukaan, vaikka hän olisi aivan varmasti ollut mukavuusalueensa ulkopuolella.

  • #1764 Vastaus

    Noa
    Osallistuja

    2.5.
    Makkara ja Mielikki


    Jos muukki saa nii mäki saan!

    Käykää Hellon tarinasta lukemassa miten tässä näin kävi!

    • #1766 Vastaus

      Jilla
      Osallistuja

      Aivan IHANA kuva <3

    • #1768 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Julma olet, Metsärinne, kun et anna toisen edes yhtä makkaraa syödä, vaikka se itse teki töitäkin ruokansa eteen! Väijyi, kyttäsi sopivaa hetkeä ja ryhtyi sitten makkaravarkaaksi. Söpö pikku kriminaali. En kestä etenkään tuota häntää, enkä kyllä korvia ja silmiäkään. :DD Toinen on niin asiantunteva rosvo siinä. Räsymattokin on maailman hienoin. 😀 Olisitpa vain ollut vähän nopeampi, pikku Mielikki! Ensi kerralla juokse Eetun sängyn alle piiloon niin ehdit nielaista!

    • #1774 Vastaus

      Nelly
      Valvoja

      Tää on kyllä niiiin hieeno!

  • #1897 Vastaus

    Noa
    Osallistuja

    9.5.
    Onks pakko jos ei haluu?

    Olin koko päivän vältellyt yhtä asiaa, joten kun Jesse laittoi viestiä istuin oikein alas keittiön pöydän ääreen, vaikka minun piti vain käydä hakemassa sieltä jotain syötävää. Ei minun nälkäkään ollut, mutta syömisen keksiminen ja tekeminen veisi aikaa. Eivätkä ne mitään tärkeitä viestejä olleet, vaan sellaisia joihin olisin kerennyt myöhemminkin vastaamaan. Otin kuitenkin aikani niiden kanssa.

    Lopulta kun Jesse kysyi voisiko hän tulla käymään uudelleen myönnyin heti, mutta pian sen jälkeen mietin oliko hän oikeasti tervetullut. Minulle hänen luotaantyöntävä käytöksensä ei tule yllätyksenä ja muutenhan hän on ihan asiallinen käytökseltään, mutta en myöskään halua että viimekertainen kommellus Eiran kanssa toistuu. Ei Jessen tänne tarvitse tulla kenenkään mieltä pahoittamaan, vaikka hän ei sitä ehkä tarkoituksella teekään. Viimekertainenkin taisi olla enemmän vahinko.

    Sitten Inari paukkasi keittiöön. Viestin kirjoittaminen jäi kesken kun kohotin katseeni kysyvänä nuoreen naiseen. Jotain hän näytti etsivän, mutta en osannut arvella mitä. Mikä voisi olla niin tärkeää, että hänen pitää täydessä tallitällingissä ilmestyä keittiöön sellaisella kiireellä?
    ”Noa! Tässä oli sormus. Missä se on?” Inari pyörähti ympäri ja katsoi minua tiukasti silmiin, sitten maustehyllylle, pöydälle, ja taas minuun.
    ”Ai olikse sun?”

    Välillä tuntuu etten tiedä puoliakaan, mitä Hopiavuoressa tapahtuu. Yleensä niin rauhallisen Inarin ilmeet kävivät ihan uusissa ulottuvuuksissa sen keskustelun aikana, ja hän päätyi tuijottamaan roskista ihmeellisen pitkäksi aikaa. Hän näytti siltä että hän halusi kovasti poimia siellä olevan sormuksen, jonka Eetu oli sinne aikaisemmin heittänyt, mutta ei uskaltanut. Tai kehdannut? Eetu ei ollut virkkonut mitään kalliin näköisen korun sinne viskatessaan, ja roska tai ei, minun omaisuuttani se ei ollut joten en sitä myöskään sieltä poiminut. Vaikka siitä olisikin varmasti rahaa saanut.

    ”Onks kaikki iha fine?” kysyin Inarilta lopulta, joka viimein sulki roskiksen kannen. Hänen katseensa kohosi jonnekin ylitseni, mutta hän nyökkäsi.
    ”Joo”, venyneen hiljaisuuden jälkeen Inari vastasi ja laski katseensa minuun. ”Joo, on nyt.” Keveä hymy näytti käväisevän Inarin kasvoilla ja hän lähti takaisin ulos sen enempää mitään selittämättä. Vedin syvään henkeä ja puhalsin hetken kuluttua ulos äänekkäästi. En ehkä tiedä kaikkea Hopiavuoren menoista, mutta tylsää siellä ei koskaan ole.

    Eikä tylsää tulisikaan, sillä nyt olisi aika tarttua siihen asiaan. Nimittäin Mielikin hampaiden pesuun, jonka olisin enemmän kuin mielelläni jättänyt välistä. Jätin kännykkäni keittiön pöydälle Jesselle viestiä sen enempää takaisin laittamatta ja kaivoin jääkaapin kinkkupaketista Mielikille houkuttimen ja lahjuksen.
    ”Mielikkiii, tuu kattoon mitä isillä on.”

    • #1898 Vastaus

      Jitta
      Osallistuja

      Ekaksi, VAU mikä kuva! Niin aidon näköinen. Toiseksi osaatte olla niin hyvin sosiaalisia, kaikki kirjoittaa oman ”näkökulman” yhteen asiaan liittyen. Ja viimeiseksi komppaan Noaaa, en tiedä kaikkea Hopiavuoren menoista, mutta ei tylsää ole!😄

    • #1903 Vastaus

      Nelly
      Valvoja

      Toi kuva on kyl mun lemppariasia. Ja kuvasta Jessen profiilikuva. Paras 😀 ! Ja annan myös isot kehut siitä, että bongailet omaa nimeäs kaikkialta ja keksit aina hyvän taustastyn, miksi Noa on juuri siellä missä kerrottiin 🙂 ! Hahmo inhimillistyy jatkuvasti, hyvä!

    • #1911 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Voi Noa. Toivottavasti se Otsonmäki ja kaikki tuntuvat joskus niin paljon kodilta, ettei tarvitse piitata edes siitä, miltä Jesse mahtaa muiden silmissä vaikuttaa. Jessellä on kuitenkin ihan yhtä suuri oikeus vaellella ympäriinsä Noan vieraana loukkaamassa Eiraa, kuin vaikka Hellolla on Eetun vieraana vaellella tekemässä samaa. Koska kaikkihan Eiran mielen lopulta pahoittavat. :)Eikä sitä ikinä tiedä Jessestäkään. Ihmiset muuttuvat, kun ympäristö, kanssaihmiset ja elämäntilanteet muuttuvat. Viimeksi Jesse oli ensimmäistä kertaa uudessa paikassa äänekkään lauman keskellä. Kymmenes tai viideskymmenes tai tuhannes kerta voi tuntua erilaiselta. Alku on aina vaikein, ja röllimäisille ihmisille kaikkein röllimäisin. 😀

      Noa on niin kuin sipuli. Tarina tarinalta hänestä tuntuu putoavan yksi ohut kerros. No, onhan hän verrattaen uusi hahmo: niillä on tapana muuttua paremmiksi kun niitä oppii käsittelemään aina vain paremmin. Noalla on kuitenkin ollut jo alussa persoona, joten olet tosi pitkällä jo. Itseäni auttaa hahmon kehittelemisessä ja persoonan syventämisessä kaksi asiaa. Pitää tietää, mikä on hahmon syvin unelma ja laittaa hänet pyrkimään sitä kohti omalla (laiskalla/maanisella/epäröivällä/millä lie) tavallaan. Lisäksi täytyy tietää, mikä on hänen suurin pelkonsa ja uhkailla häntä sillä aina hänen liiaksi rentoutuessaan. Ehkä tiedät nämä jo ja Noa on alusta asti ollut siksi niin selkeä. Minä en vielä tiedä, mutta ei läheskään aina ole edes tarkoitus, että lukija saa tietää. Erityisesti tällaisessa oudossa tarinoinnissa kuin virtuaalimaailma, että eletään draaman alku ja loputtomasti keskikohtia, mutta aina vältellään loppua, sillä siihen tarina loppuisi.

      Ja tämä kuva, niin yksinkertainen kuin onkin, on hyvä ihan sairaan monella tapaa. Ensinnäkin, se näyttää ja kertoo lisää sen sijaan että ainoastaan toistaisi sitä, mitä tarinassa sanotaan. Se on siis osa tarinaa, eikä kuvituskuva. Toisekseen, laiskempi olisi feikannut tämän keskustelun jollain apilla tai ihan jonkun kanssa ja ottanut kuvankaappauksen, mutta olet tehnyt tämän itse. Kaiken lisäksi, huom, olet viitsinyt kirjoittaa joka kirjaimen käsin. Ai vitsit miten paljon kivemmalta se näyttää kuin hienoimmallakaan fontilla kirjoittaminen. Mun mielestä parasta ei ole Jessen profiilikuva, niin tyylikäs kuin sekin on, vaan se miten hienosti koko kuva keskustelee tekstin kanssa.

      Mulle tulee tästä tarinasta myös tosi tosi luettu olo, jossa olen paistatellut siitä lähtien kun luin tämän. (Luen yleensä kaiken heti, mutta en vanhanaikaisena tyyppinä pystty kommentoimaan kännykällä.) En ikinä uskaltanut toivoa, että voisi oikeasti olla tällainen paikka, jossa ei tarvitse kirjoittaa yksin nurkassa.

  • #1941 Vastaus

    Noa
    Osallistuja

    14.5.2019
    Oliko minusta tullut varovainen?

    Se ajatus ilmestyi Hellon kehittelemän keskustelun jälkeen, ja sai minut itsenikin yllättymään.

    ”Osaan joo”, huomasin vastaavani ennenkuin ehdin ajatella asiaa enempää. Ainakin osasin, vielä kun minulla oli molemmat jalat.
    ”Hyvä!” Hellon kasvoille nousi leveä hymy, ja hän näytti siltä kuin hän olisi voittanut jossain. Vaikka juuri siinä Jurvan isossa bingossa. ”Mennään sit!”
    ”Ai heti?” pyrin pitämään epävarmuuden poissa äänestäni, jossa onnistuin mielestäni hyvin. Sen voisi laittaa yllättyneisyyden piikkiin.
    ”No joo”, Hello kallisti päätään kuin koiranpentu, joka ei ymmärtänyt mitä sille sanotaan. Flida ravisti kaulaansa ja laski päätään kihnuttaakseen silmäkulmaansa etujalkaansa vasten, jonka ansiosta sain hyvän tekosyyn pitkittää lähtöä.
    ”Mä harjaan tän eka ja sit voidaan mennä?” ehdotin ja vilkaisin Helloon, joka näytti hetken pohtivan sanojani. Hän katseli minua arvioivasti silmät sirrillään, ihankuin kyseessä olisi hyvinkin vakava ja tarkka valinta.
    ”No okei, mä käyn sit sillä välillä tuvassa. Mutta vaan, koska Jilla lupasi leipoa!” Hello julisti, kääntyi ympäri ja lähti kulkemaan pihan poikki taloa kohti.

    Laskin katseeni takaisin karvaiseen tammaani, joka nuokkui puoliunessa. En osannut sanoa vieläkään, oliko se tiinehtynyt, sillä ei se ainakaan ulospäin missään näkynyt. Ei sen varmasti vielä pitäisikään, mutta huomasin silti mittailevani katseellani sen mahaa. Parin päivän päästä ja sitten saisin tietää.

    Ennen kolaria en oikeastaan pelännyt mitään, enkä sen liiemmin jännittänytkään. Asioita tapahtuu jos on tapahtuakseen, huonosti käy jos on käydäkseen, oli tapani virkkoa aina ennenkuin tein jotain tyhmää. Enkä vain tyhmää, vaan ihan oikeasti vaarallistakin. Sellaisia asioita, mistä voisi lähteä henki. Silloin kuolema ei tuntunut vaihtoehdolta, olo oli aina voittamaton kun pääsin näyttämään kavereille, että kyllä voin ja uskallan, ja muuten teen myös. Mustelmia ja ruhjeita ja verisiä neniä ja kämmeniä oli enemmän kuin usein, mutta mitään en ole edes murtanut. Tai en ollut, ennen sitä kolaria.

    Katkaisuhoidon aikana kaikki se jäi. Sen sijaan löysin Flidan, joka on siitä lähtien ollut elämäni tukipilari. Tasainen ja turvallinen. Sitä elämäni on ollut jo aika pitkään, eikä mitään erityisen hienoa tai erikoista ole tapahtunut. Pelkästään Helsingistä pois muuttaminen tuntui aika hurjalta, vaikka en minä sitä äidille, tai muillekaan myöntäisi.

    En minä vieläkään pelkää, tai niin haluan ainakin itselleni uskotella. Kyllä minä edelleen voin ja uskallan, mutten vain tee. Enää ei tarvitse todistaa kenellekään yhtään mitään. Nuori minäni toteasi ivallisesti mollaten, että tylsä minusta on tullut, juuri sellainen aikuinen millaiseksi vannoin etten koskaan tulisi. Enpä silloin vielä tiennyt, mitä suunnitelmia elämällä on minun varalleni. En yleensä mieti, että miksi minä olin se onnekas joka selvisi, olen vain kiitollinen siitä.

    Nyt kuitenkin mietin, mikseivät Tuomas ja Mikko koskaan saaneet mahdollisuutta ymmärtää, ettei mitään tarvitse todistaa kenellekään. Ettei elämä ole kiinni aina vain uuden endorfiini ryöpyn varassa.

    Mutta haluanko minä välttämättä elää aina turvallisesti ja tasaisesti? Kulmani painuivat aavistuksen verran kurttuun nojatessani Flidan etujalkaan sen puhdistaakseni. Ei Eetun seurassa ole mitään vikaa, vaikka Hello muuta väittäisikin. Eetu on alkanut tuntumaan ystävältä, eikä vain Hopiavuoren isännältä tai kämppikseltä. Kaavin kaviokoukulla pakkautuneen mudan ja hiekan lattialle ja laskin puoliunessa olevan Flidan jalan. Se havahtui unestaan vaihtamaan asentoaan, ja samalla laski jalkansa oikean jalkani päälle. Samantien tamma tajusi siirtää jalkaansa uudelleen huomatessaan, että jotain jäi sen alle, vaikka en itse olisi huomannut kunnes vasta liikkeelle lähtiessäni jos en olisi nähnyt.

    Aina sanotaan, että pitää elää täysillä. Minä sain kuitenkin mahdollisuuden oppia, että aina ei tarvitse. Välillä voi ottaa rauhallisemmin ja pysähtyä vain olemaan ja hengittämään.

    ”Hello?” kutsuin talon pääovelta. En viitsinyt kävellä sisälle kengät jalassa, aikaisemmin sen tehtyäni Jilla oli ollut pahana, sen verran mitä lempeä Jilla nyt pahana voi olla. Pian eteisen ovenraosta pilkisti kihara pää ja tuikkivat silmät.
    ”Mennäänkö?” kysyin vinosti hymyillen, eikä Helloa tarvinnut toistamiseen pyytää. Voin minä varovainen olla, mutta kyllä minä silti vielä uskallan. Mönkijän rattiin ainakin.

    • #1950 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Oho — reflektoit koko ajan syvällisemmin, Metsärinne!

      Yritin koko tarinan ajan arvuutella, lähteekö Noa ajelemaan, vai lähteekö edes leffaan Hellon kanssa. Teki mieli scrollata heti loppuun katsomaan, olisiko siellä vastausta, mutta maltoin mieleni. Itse asiassa olin jo melko varma, että Noa menisi tupaan ja sanoisi, että kuule Ilves: olen aikuinen enkä halua taittaa niskaani mönkijällä. Olen iloisesti yllättynyt, kun Noa päättikin lähteä ajelemaan.

      Tästä tarinasta huokuu se, miten tasaisuus ja turvallisuus on Noalle nyt tärkeä arvo. Flidakin symboloi tässä jutussa sitä, ja itse asiassa kauniimmin ja tehokkaammin kuin kolari ja entinen elämä. Mikä olisi tasaisempaa ja turvallisempaa kuin Flida? Aina ei kuitenkaan tarvitse olla samanlaista. Noa sanoo, että aina ei tarvitse elää täysillä. Mutta ei aina tarvitse olla onneksi tasaistakaan hänen mielestään. Joskus voi vähän ajaa mönkijällä Mäensisuksessa.

      Ehkä Noa pääsee Hellon tai jonkun muun kautta kiinni vähän vauhdikkaampiin ympyröihin kuin Jillan ja Eetun meno. Onhan Hellokin laiska kuin vompatti, mutta osaa sentään riehuakin vähän, ja suorastaan leikkiä, vaikka sitten mönkijällä. En osaa aavistaakaan, onko Hellon huolettomuus Noasta enemmän rentouttavaa vai ahdistavaa. 😀

  • #1962 Vastaus

    Noa
    Osallistuja

    15.5.2019
    Minullahan ei ole isää.

    Tai siis, ei ole isää enää. Siitä on kohta kaksikymmentä vuotta, kun isä kuoli. En muista hänestä paljoakaan, mutta ne vähäiset muistot jotka minulla on ovat hyviä. Isä oli poliisi. Hänen naurunsa oli kuplivaa ja silmät eläväiset, vaikka niiden alla olikin työn uuvuttamat varjot. Leuassa oli pistelevä parransänki. Isän kanssa leikin muovipistooleilla poliisia ja rosvoa. Sain aina olla poliisi. Näin jälkeenpäin mietin, oliko niillä leikeillä joku taka-ajatus. En osaa sanoa.

    Muuta en isästä oikein muistakaan, paitsi sen päivän, kun isä ei enää tullutkaan kotiin töistä. Hän halasi minua pitkään ennen lähtöä, niinkuin aina.
    “Pidä äidistä huolta”, hän virkkoi hyväntuulisesti ja rennosti, niinkuin aina. En luvannut mitään. Oli kiire päästä takaisin pelaamaan uudella, neliskanttisella pelikonsolilla, jonka olin vasta saanut. Ovi painui kiinni. En tiedä, olisinko alkanut ihmetellä miksei isä ole kotona vielä seuraavanakaan päivänä. Välillä isä oli myöhään töissä, ja saattoi lähteä varhain aamulla minun vielä nukkuessa. En ainakaan ollut kerennyt vielä silloin ihmettelemään, kun äiti katsoi uutisia.

    Munkkivuoren ostoskeskuksessa tapahtunut ryöstö, yhtä poliisia ammuttu. Aseistettu saatu kiinni, tilanne on viranomaisten hallinnassa..

    Äiti jäykistyi vierelläni sohvalla, ja kurottautui ottamaan pöydällä olevan kaukosäätimen. Hän vaihtoi kanavaa ja vilkaisi minuun hymyillen. Se riitti minulle silloin, vaikka nykyisin muistan, miten tiukka viiva äidin suu oli ja kulmat huolesta kurtussa. Sen jälkeen äiti oli ihmeellisen rauhaton, aina siihen saakka kunnes hänen puhelimensa soi. Sitten äiti parahti ja alkoi itkemään, enkä minä ymmärtänyt miksi. Ymmärsin vain, että jotain pahaa oli sattunut, ja ettei isä tule enää kotiin.

    Upotin sormeni viileään multaan. Aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta, ja Hellon isän antamat pelargonit olivat vähitellen puhkeamassa kukkaan. Ulkokasvit eivät ole minulle kovinkaan tuttuja, mutta pelargoni on helppohoitoinen kukka. Tallin nurkalla oli ollut käyttämätön metalliämpäri, jonka olin saanut ottaa ruukuksi. Se oli tarpeeksi hyvä. Oli kahta eri vaaleanpunaisen sävyistä terälehteä, jotka olivat vielä aavistuksen verran nupussa. Jos yhtä hyvä sää jatkuisi, niin ei menisi montaa päivää ennenkuin ne aukeaisivat kunnolla.

    Hello on ihan omanlaisensa tyyppi, mutta niin taitaa olla Hellon isäkin. Manni oli mukava, ja osasin heti yhdistää piirteitä hänen ja Hellon välillä. Jos jotain olin oppinut Otsonmäellä asuessani, niin täällä päin sukunimi painaa enemmän kuin etunimi. Metsärinteeksi minua useammin kutsuttiin kuin Noaksi, ainakin kotipihan ulkopuolella. Yksin minun ei tarvinnut Mannille puhua, vaikka varmasti olisin voinut. Keskustelen kaikkien kanssa yleensä ongelmitta, mutta esimerkiksi Mannin avatessa apukuskin puoleisen ikkunan ja nojatessaan siihen en tiennyt katsoako häntä vai poispäin hänestä, kun minulle ei puhuttu. Ensivaikutelmalta Manni tuntui reilulta ihmiseltä, joka ei varmasti ollut yhtään hullumpi isä. Hän oli vähän sellainen, jona oman isäni voisin kuvitella, jos hän olisi vielä elossa.

    En ajatellut, että Hello minua mihinkään pyytäisi, enkä olisi vielä toissapäivänä ollut siitä yhtään pahoillani. Vaan nytpä olisin, jos en enää hänen kanssaan mihinkään lähtisi. Mönkijällä ajaminen on hauskaa Helsingissä siihen tarkoitukseen kaivetulla hiekkamontulla, mutta vielä hauskempaa se on Otsonmäellä jossa voi mennä missä huvittaa. Moottori oli hurahtanut käyntiin heti, kun olin löytänyt käynnistysnapin. Hellon oli pitänyt tulla näyttämään. Kaasu oli herkempi kuin oletin, ja mönkijä nytkähti liikkeelle niin, että sain tarttua sarvista kunnolla kiinni etten jäisi kyydistä. Hello nauroi ääneen ja lähti ajamaan perääni. Yllättävän nopeasti muistin, miten sellaista menopeliä ajetaan. Jostain selkäytimestä se tuntui tulevan. Pitkän suoran tullessa olin tarpeeksi itsevarma linttaamiseen.

    “Mitäs tykkäät?” Hello oli juuri astumaisillaan terassille, mutta pysähtyi katsomaan ämpärissä olevia pelargoneja. Se oli terassin nurkalla juuri sopivasti, että aurinko osuisi siihen koko päivän. Jos alkaisi satamaan sen voisi siirtää katoksen alle, siitä kulkee niin paljon ihmisiä päivän mittaan että varmasti joku sen huomaisi.
    “Onks noi ne iskän kukat?” Hello kysyi ja siirtyi lähemmäs. En tiedä oliko hän ihmeissään, että olin oikeasti laittanut ne esille. Toivottavasti Manni ilahtuisi siitä kuullessaan.
    “Joo”, hymähdin ja hieroskelin multaisia sormiani toisiaan vasten. “Tottakai mä laitan esille kun kerran ne sainkin.”
    “Aika kiva”, Hello myönsi päätään nyökäten. “Tuutko seuraksi, mä aattelin mennä tekeen kahvia?”
    “Joo.” Ovella vastassa oli Mielikki, joka oli jäänyt sisälle kuumuutta piiloon. Se tassutti Hellon jalkaa malttamattomana niin pitkään, kunnes se pääsi syliin saakka. Pyytää Mielikki tosiaan osaa.

    • #1966 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Hetkinen. En ole tainnut edes havaita, ettei Noan isää mainita ikinä. Munkin isä on kuollut, joskin olin vähän vanhempi kuin Noa oman kuolemantapauksen aikoihin, ja taidan pitää jo aika normaalina tilana sitä, ettei iskää nyt vain ole. Osasivatkohan muut kaivata Noan isää, kun äiti kuitenkin mainitaan koko ajan? En ole ikinä uhrannut ajatustakaan sille, että onko häntä edes olemassa, onko hän vain unohtunut, vai onko hän liian huono isä edes mainittavaksi. Otsikosta kuitenkin ajattelin heti, että jaaha, kyseessä on huono isä — vaan ei ollutkaan. Mä nimittäin itse koen, että mulla on isä edelleen, vaikka se onkin kuollut melkein kymmenen vuotta sitten!

      En koskaan osaa samastua kuolleen perheenjäsenen teemaan, enkä oikeastaan osaa täysillä nytkään. Tunnistan, että olet kirjoittanut kauniisti, ja olet saanut taas tosi vahvasti kiinni Noan uniikista ja hienosta äänestä. Muistelu isästä tuntuu kuitenkin samalta, kuin jos kaveri kertoisi asioista: en siis ihan täysin elä mukana, vaikka tunnen myötätuntoa. Ennen olisin kai elänyt, mutta nyt ajatus dramaattisesta uutisesta, jonka saamisen hetken muistaa aina, tuntuu liian romanttiselta. En nimittäin itse muista, mitä tein juuri silloin, kun soitettiin ja sanottiin, että isä kuoli, vaikka olin kuitenkin kahdeksantoista. Muistan tasan sen, että soitin mun tyttöystävälle, joka haki mun parhaan kaverin ja sitten mut ajelemaan sen autolla, ja että mulla oli takin sijaan päällä mun peitto. Kirjojen hahmot muistaa aina kokokuvan, ja mä itse muistan ainoastaan outoja yksityiskohtia. Me pelattiin paskahousua lammaskuvioisilla pelikorteilla. Mun tyttöystävän isä halasi mua, ja sen paidassa oli tosi kulunut kuva prätkästä ja kahdesta koiran pääkallosta. Me tankattiin ABC:lla kahdellakympillä bensaa, koska me oltiin kaikki peeaa ja autossa ei ollut bensaa. Mä sanoin että mun ylppärit on parin päivän päästä ja te hankitte mulle sitte sitä hyvää skumppaa koska mun isä kuoli. Tervajoen grilli oli kiinni.

      Toisaalta taas tämä tarjoaa mulle erittäin vahvan samastumisen kohteen siinä vaiheessa, kun Noa istuttaa kukkia viileään multaan. Just tolleen mullekin käy. Teen jotain ihan muuta, joka ei suoraan liity mun isään, ja yhtäkkiä elän uudestaan jotain poliisitja rosvot -tyyppistä sen kanssa. Enää siitä ei arkena tule niin surulliseksi, että kukaan edes huomaisi, että kävin juuri jossain poissa ajatuksissani. Muut näkee vaan, että istutan pelargoneja maahan. Tämä nivelkohta Noan isän ja Hellon isän välillä on aivan sairaan kauniisti kirjoitettu. Ja muutenkin tämä on mun mielestä todella luonnollinen hetki kertoa Noan isästä, kun isäasiat ovat olleet pinnalla Noaan liittyvissä tarinoissa. Tähän kohtaan samastun kai siksi, että mun ajatukseni kulkisi juuri noin.

      Kirjoitit tosi, tosi hienon tekstin ja vaikeasta aiheesta. Tämä on teknisesti aivan yhtä huikea kuin se, jossa Noa eli uudelleen kolaria, mutta erilaisen tunnelman ja aiheiden takia näitä ei voi muutoin verrata. Mutta tämä on Suuri Onnistumisesi Numero Kaks, vaikka kirjoitatkin aina tosi hienoja tekstejä. Sanoin silloin, ja sanon taas, että älä kuitenkaan ota paineita. Kukaan, sinäkään, ei voi päästä tälle tasolle joka tekstissä. Tämäkin, niin kuin sekin, on pientä viilausta vaille itsenäinen novelli. On tavallaan vähän harmi, että joudut julkaisemaan näitä juttujasi verrattaen pienelle yleisölle. Tämä tarina kiinnostaisi nimittäin kaikkia muitakin. Oikeasti, tosi hieno juttu.

  • #1972 Vastaus

    Noa
    Osallistuja

    18.5.2019
    Jesse oli tullut käymään.

    Hän viipyisi taas yön ylitse ja mahdollisesti jäisi vielä toiseksikin, jos kisojen jälkeen lähteminen ei huvittaisi. Hänet tuntien arvelin, ettei huvittaisi.
    ”Mitä sä teet varsal?” nuorempi mies ihmetteli ja työnsi toisen kätensä Loimun terraarioon. Punaoranssi käärme yritti luikertaa karkuun, mutta tyytyi kohtaloonsa päätyessään Jessen käsiin. Kohautin harteitani.
    ”Enhän mä Flidallakaan varsinaisesti mitään tee”, myönsin ja katselin ristissä olevien jalkojeni välissä makaavaa Mielikkiä, joka puolestaan tuijotti käärmettä silmä kovana. Se kiersi pitkän kehonsa Jessen vasemman käden ympärille ja sen kieli kävi ulkona vähänväliä sen haistellessa ympäristöään. Jesse siirtyi istumaan patjan reunalle ja veti toisella kädellään kännykkänsä esiin.
    ”Kaduttaaks sua?” Jesse kysyi muttei katsonut minuun. Loimu löysi hupparin hihansuun ja lähti vähitellen luikertamaan hänen paitansa sisälle. Jesseä ei tuntunut haittaavan.
    ”Ei”, pudistin päätäni. ”Ei kaduta. Kyllä musta on ihan hauskaa aatella, että Flida saa vauvan. Mieti nyt sellasta pientä tupsujalkaa.”
    ”Mite sul riittää rahat?” Jesse käytti katseensa minussa ja sitten Loimussa, jonka pelkkä hännänpää näkyi enää. Sitten sekin katosi mustan hupparin uumeniin.
    ”Tiiätkö, mä en välillä tiiä ootko sä oikeesti utelias vai urkitko vaan muiden asioita”, huokaisin ääneen vähän sen kuuloisena, kuin väsynyt vanhempi joka on sanonut samasta asiasta ennenkin eikä enää jaksa torua. Jesse ei vastannut mitään.

    ”Kato sit ettei se tipu”, muistutin ja avasin ulko-oven. Jesse halusi tupakalle, muttei halunnut laittaa Loimua takaisin terraarioon. Käärmeen pää pilkisti nyt Jessen hupparin kaula-aukosta, ja se seurasi kieli viuhuen ympäristön muuttumista.
    ”Joo joo”, Jesse tuhahti ja siirtyi terassin puolelle. Mielikki tuli myös pihalle ja tervehti juuri silloin pihan poikki kävelevää Jakea kimeästi haukahtaen. Kohotin kättäni miehelle tervehdykseksi ja hän toisti eleeni. Jesse ei katsonutkaan häneen.
    ”Säkin olisit voinu osallistua”, mainitsin hetken hiljaisuuden jälkeen. Jesse puhalsi haalean savupilven ulos keuhkoistaan, joka haihtui nopeasti ilmaan.
    ”Mihi?” hän kysyi.
    ”Niihin kisoihin.”
    ”Ei mul oo hevosta.”
    ”Olisit lainannu Flidaa.”
    ”En haluu kisaa enää.”

    En voinut käsittää miksei. Katselin mietteliäänä Jesseä, joka katseli johonkin sivulle katsettani kohtaamatta. Loimu oli kavunnut hupparin sisältä pois ja kiersi itseään nyt parhaillaan Jessen kaulan ympärille. Joku kokemattomampi voisi pelästyä sitä, mutta jos on edes hetken puuhannut käärmeiden kanssa niin tietää, että se on hyvä ja tukeva paikka jossa käärmeet viihtyvät, eikä niiden yllättävää kuristamista tarvitse pelätä. Vaikka voihan se aika hurjalta näyttää, kun reippaasti yli metrin mittainen liero roikkuu kaulalla.
    ”Mut sähän sijoituit niissä Tie Tähtiin kisoissa? Sait jonkun tittelinkin.”
    ”Nii”, Jessen ääni oli kuiva, ja hän imaisi tupakkaansa astetta aggressiivisemmin.
    ”Ai että se ei oo yhtään hienoo?”
    ”En mä sil. Mut en vaa haluu.” Se keskustelu jäi siihen. Jesse heitti tupakan natsan pois ja lähti takaisin sisälle. Kutsuin Mielikin mukaan ja seurasin perässä.

    ”Kenen kitara toi on?” Jesse kysyi. Hän oli pysähtynyt olohuoneen ovensuuhun ja katseli sen nurkassa seinään nojaavaa kitaraa.
    ”En oikeestaan tiiä. Hellon varmaan, se sitä ainakin soittaa.” En ollut koskaan nähnyt Eetua soittamassa, joten yhdistin sen automaattisesti Helloon. Jesse kulki kitaran luokse, käärme edelleen harteillaan, ja noukki sen käsiinsä.
    ”En tiiä saaks sitä lainaa”, huomautin ja kuljin olohuoneeseen nuoremman perässä.
    ”En mä sitä riko”, Jesse vastasi ja siirtyi olohuoneen sohvalle istumaan. Hän alkoi tapailla kitaran kieliä sormillaan, ensin etsien vain nuotteja jotka vähitellen muuttuivat säveleksi. Tiesin Jessen soittavan kitaraa ja omistavan itsekin sellaisen, mutten saanut sillä hetkellä päähin kertaakaan, jolloin olisin ikinä kuullut hänen soittavan kunnolla. Jessen kasvot olivat ilmeettömät niitä tutkiessani samalla kun siirryin itsekin istumaan. Väitän tuntevani hänet aika hyvin, mutten siltikään tiedä puoliakaan ajasta mitä hänen päässään oikein liikkuu.

    • #1978 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Kenestäpä kirjoittajasta ei olisi kiva kun Jesse käy? Hahmoista ei voi vielä tietää. 😀 Kaikki me ollaan ainakin Noan puolella ja halutaan, että hän uskaltaisi kutsua omia kavereitaan ja kasvattaa elinpiiriään niin, että kokisi olevansa lopulta kotona. 🙂

      Tämä on kuin lämmittelyä tai kokeilua, ja sellaisenaan tosi hyvä teksti. Huomaan, että etsiskelet Jesseä uudelleen, ja paras tapa löytää hänet, onkin nostella häntä säilytyskotelostaan aina uudenlaisiin tilanteisiin ja kirjoitella niistä pätkiä. Joka kerta menee paremmin. Saatat löytää hänet helpommin, kun puristat hänestä ulos hänen suurimman pelkonsa ja toiveensa. Ne ovat kaksi hahmoihin vaikuttavaa voimaa. Hahmot liikkuvat omalla tyylillään kohti toiveitaan ja poispäin peloistaan. Se, kumpaa ne tekevät aktiivisemmin, riippuu taas hahmon luonteesta, mutta jokainen tekee molempia. Uskon, että se Jesseen kaipaamasi elävä twisti löytyy juuri näistä. Sillä tavalla saat hänet muutettua reaktiivisesta sivuhenkilöstä aktiiviseksi päähenkilöksi saman tien. Ja aktiivisuus ei siis tarkoita Helloa ja Allua, älä sitä pelkää, ei Jesse persoonaansa menetä. 😀 Jessellä olisi kyllä paljon potentiaalia saada muut reagoimaan myös itseensä ja asioita tapahtumaan tekemättä itse liiaksi juttuja. On OK, että hahmo on päänsä sisällä, mutta oikeasti se näkyy jonkinlaisena myös ulospäin, ja muut tekevät siitä tulkintoja ja reagoivat niihin. Toisaalta jos hahmo on liiaksi päänsä sisällä, sille tarvitaan sivuhenkilö havainnoimaan käytöstä ulkoapäin.

      Kuljetat katsetta tässä hyvin käärmeen mukana. En tiedä, onko se tietoinen valinta, jota päätät kokeilla. Siinä tapauksessa tarvitset palautteen, että se toimii. Jos taas teit sen sattumalta, silloinkin on hyvä tietää, että lukijan katse seuraa käärmettä. En esimerkiksi ikään kuin kiinnitä huomiota vaikka Jessen ilmeisiin, kun vahdin käärmettä. Koko idea on tosi tyylikäs ainoastaan tupakointikohtaa lukuunottamatta. Musta tuntuu siinä kuin pyytäisit mua katsomaan kahta asiaa samaan aikaan: käärmettä ja savupilveä. Kaiken kaikkiaan kuitenkin tyylikäs ratkaisu.

      Antaisin tällä kertaa kritiikkiäkin, jos otat. Se koskee otsikointia. Viimeisten tekstiesi otsikot ovat olleet samanlaisia keskenään, mutta sinuna harkitsisin vielä tyylivalintaa käyttää ensimmäistä virkettä otsikkona. Kirjoitat liian hyviä tekstejä siihen nähden. Kun käytät enemmän aikaa otsikoihin, se on kuin viimeistelisit kirjasi graafista ilmettä laadukkaammaksi. Sanotaan, ettei kirjaa saa tuomita kansien perusteella, ja jos asia konkreettisesti otetaan, niin kyllä niitä vain tuomitaan ja minäkin tuomitsen. Otsikon lukija lukee ensimmäisenä. Kannattaa laittaa siihen enemmän paukkuja. Markkinoi vain tekstejäsi ihan otsikosta lähtien niin hyvinä kuin ne ovat.

  • #2219 Vastaus

    Noa
    Osallistuja

    3.6.2019

    Jesse oli lauantaista saakka ollut vierailulla käytyään Hopealinnassa ratsuttajan työpaikkaa havittelemassa. Toistaiseksi Joonaksesta ei ollut kuulunut mitään, ja Jesse oli varma ettei hän sinne pääsisi. Itse kehotin häntä olemaan positiivisempi, eihän sitä vielä tiedä. Jospa valinta on vain vaikea. Monikaan ei taida edes tietää että Jesse on kylässä. Hänestä ei lähde paljoa ääntä. Eetu ja Jilla taitavat olla ainoita. Mieletöntä, miten niin iso persoona pystyy tekemään itsestään niin pienen ja huomaamattoman. Jo hyvä tovi sitten olimme lähteneet ulos Mielikkiä lenkittämään.

    “Mitä vittua?”
    Jessen terävä ääni sai minut havahtumaan. Pysähdyin ja käänsin katseeni häneen kysyvästi.
    “Mitä?”
    “Nii et mistä lähtie sä oot ollu tollane?”
    “Millanen?”
    “No vittu, tollanen!” Jesse puuskahti ja jatkoi kävelyään. Hän kaivoi hupparinsa taskusta tupakka-askin. “Ei sun oo koskaa ollu vaikee löytää kavereit. Ainaha sä tuut juttuu kaikkie kaa.”

    Tosiaan. Olin juuri hetki sitten avautunut siitä, miten vieraalta Otsonmäki tuntuu edelleen. Että en oikein tunne ketään kunnolla, vaikka lähes kaikkia näen joka päivä. Jessen sanat eivät auttaneet. Tiesin kokemuksesta, että hän tarkoitti hyvää, mutta jälleen hän toi sen esille täysin väärällä tavalla.
    “Tiiätkö”, huokaisin syvään ja käänsin katseeni Mielikkiin. “Onko sullakaan muita frendei kun mä?”
    Jesse tuhahti äänekkäästi ja imaisi tupakastaan voimakkaasti. Yhtä voimakkaasti hän puhalsi savupilven ulos ja katseli jonnekin kauas.
    “Ei”, pitkän hiljaisuuden jälkeen hän myönsi. “Ei, mut mä en tarvii niit. Sen sijaa sä tarviit.”
    “Nii”, myönsin mietteliäänä. En uskonut etteikö hän ystäviä tarvitsisi siinä missä muutkin. Jokainen tarvitsee. “Nii tarviin.”

    En ajatellut, että alkaisi satamaan, saatika sitten ukkostamaan. Niin vain kuitenkin alkoi, ja vieläpä nopeasti. Ihan hetkessä taivas muuttui synkäksi ja alkoi sataa niin armotta, että vaatteet kastuivat läpi. Sitten taivaan halkaisi salama, ja Mielikki ryntäsi jalkoihini turvaan.

    En taida tuntea ketään muuta joka rakastaa ukkosta yhtä paljon kuin Jesse. Jos hän on pihalla hän jää sateeseen seisomaan ja katselemaan miten salamat halkovat taivasta, ja sisällä hän vähintäänkin hakeutuu ikkunan ääreen, ellei ihan kokonaan lähde ulos vain kastuakseen. Nytkin, tupakan tulipään kuihtuessa vesipisaroiden takia, hän katseli taivaalle silmät sirrissä, kasvoillaan rento ilme.
    “Käännytään takas.” Siitä huolimatta halusin palata. Mielikkikin oli mukana, ja Mielikki ei pidä ukkosesta. Noukin pienen tutisevan koiran syliini ja vedin hupparini helmaa niin, että sain Mielikin piilotettua paitani sisälle. Koira asetteli itsensä paremmin rintaani vasten ja työnsi päänsä hupparin kaula-aukosta.
    “C’moon, ei heti”, Jesse valitti mutta kääntyi jo vastahakoisesti ympäri.
    “Sä tiiät ettei Mielikki tykkää ukkosest. Mennään nyt.”

    • #2222 Vastaus

      Tiitus
      Valvoja

      Mä niin näin Jessen, mun kuvassa sillä oli vielä kädetki ylhäällä, kun se nautti sateesta. Ja Mielikin, voi pientä, mut onneks sillä on ihana huolehtivainen Noa ja että se mahtuu hupparin alle piiloon.

      Tää jotenki herätti, että Noalla ei tosiaa oikee frendei. Mut hei, nythä Jesse tietenki saa sen paikan ja sitte heillä on ainaki toisensa! Ja jos ne sais yhdessä toisensa muidenkin kavereiks, ni kaikil ois kivaa!

    • #2250 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Jesse ja sen keskustelunavaukset. Musta on kivaa, miten saat pidettyä nykyään sen piikit niin pystyssä ihan (ja varsinkin) aloitusrepliikistä asti. Mä olen ymmärtänyt, että tämä on sulle tärkeä hahmo, niin kuin olen sanonut, ja toivottavasti nyt sait siitä sellaisen kuin haluat. Pidä nyt sen puolta, kun muutkin sillä leikkivät. Saa korjata nätisti muiden käsityksiä, jos kirjotetaan vähän väärin välillä, koska kaikkihan me kirjotetaan väärin välillä.

      Noan ja Jessen ystävyys hämmentää mua. Joo: Noa ei ole helposti suuttuvaa tai nokkiinsa ottavaa tyyppiä, joten tottakai se sietää Jessen tapaista siiliä. Senkin ymmärrän vallan hyvin, mitä Jesse näkee Noassa. Jotain isovelimäistä hahmoa se siitä etsii. Noalle on turvallista kiekaista, että mitä vittua, ja sanoa asiat niin suoraan, että tuntemattomampi pitäisi sitä jo tosi epäkohteliaana. Noa on aikuisempi: hyväksyvä ja luotettava. Tottahan Jesse hänen seuraansa hakeutuu, mutta toisaalta ärsyyntyy hänen tyyneyteensä välillä. Sitä puolta en vielä näe, mitä Noa saa Jessen seurasta. Hänen on täytynyt olla tosi tosi erilainen silloin, kun he ovat ystävystyneet, jotta he ovat ylipäätään tulleet keskustelleeksi. Silloin on täytynyt syntyä jokin sellainen yhteys tai yhteinen kokemus, että se sitoo nämä kaksi vieläkin ystäviksi. Kyllä se Noan kiintymyksen syykin siitä ihan varmasti muotoutuu, ja nyt se toimii mielenkiintoa ylläpitävänä arvoituksena ja epätasapainona.

      Näistä kahdesta on kiva lukea yhdessä, koska nämähän ovat kuin yö ja päivä. (Jesse on yö… Miksköhän…)

      Noan yksinäisyydestä on ollut aiemminkin puhetta. Hopiavuoressa on ollut vallallaan se ajatus, että tarinoiden ulkopuolellakin tapahtuu asioita ja hahmot ovat olemassa myös silloin kuin niitä ei mainita. Mulla kesti jonkin aikaa tajuta, että haluat kertoa yksinäisyydestä, ja ennen kuin tajusin, yritin kyllä kaikin voimin kitkutella Noaa mukaan. Mulle on oikeasti ongelma tajuta, ettei hahmo ja kirjottaja tunne aina samoja tunteita, ja hetken mä pidin sua yksinäisenä Hopiavuoressa, enkä Noaa. 😀 Mutta mua ei ole järjellä pilattu. Kyllä mä nyt jo tietenkin käsitän, että sun tasoiselle kirjoittajalle ei ole temppu eikä mikään hankkia Noalle kavereita. Jesse taas voi olla vähäsen haaste kenelle tahansa. :DDD Katotaan.

  • #2344 Vastaus

    Noa
    Osallistuja

    5.6.2019
    Tykkäätkö Jilla jädestä?

    Jessen kanssa juttelemisesta oli taas ollut hyötyä, niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin. Välillä karkeus ja suorapuheisuus on kallisarvoinen taito, sillä oikeassahan hän oli. Olin kenties kiinnittynyt liikaa ajatukseen, että vastahan minä muutin ihan vieraaseen paikkaan enkä ollut viettänyt tarpeeksi aikaa muiden kanssa. Vaikka istuinhan minä tuvassa joka ilta siinä missä moni muukin, mutta on siinä ero jutusteleeko niitä näitä teekupin ääressä vai tutustuuko kanssaihmisiin ihan oikeasti. Varsinkin nyt tuntui että yksi jos toinenkin Hopiavuoressa oli vähän allapäin.

    Ja tiesin heti yhden, joka voisi olla kaveria vailla.

    “Tuutko Mielikki pihalle?” kutsuin koiraa, joka kipitti keittiön lattian poikki eteiseen. Terassille astuessani katseeni kiinnittyi ensimmäisenä loittonevaan hahmoon joka kulki tallia kohti. Siluetista en osannut sanoa kuka hän mahtoi olla, mutta vieraalta hän näytti.
    “Kuka se oli?” kysyin Jillalta ja tarjosin hänelle ystävällisen hymyn, ikäänkuin kysyäkseni, onko okei liittyä seuraan.
    “Joku vaan, etsi Eetua”, Jilla vastasi kääriytyessään takaisin vilttinsä suojiin. Vaikka aurinko paistoikin vielä täydeltä taivaalta ja lämmitti niin, että oma hihaton paitanikin tuntui olevan liikaa. “Maneesista se kysyi”, nainen lisäsi vielä ja veti syvään henkeä nenänsä kautta.
    Nojauduin terassin aitaan käsin ja nyökkäsin. Hiljaisuus lankesi välillemme hetkeksi, mutta se ei ollut kiusallinen. Se oli rento ja tyyni, sellainen jota ei tarvitse väkisin rikkoa. Etsiskelin katseellani terassin reunalla olevat ruukut, joissa Manni Ilveksen antamat pelargoniat kukkivat täysissä voimissaan.

    “Tykkäätkö sä Jilla jädest?” kasvoilleni kohosi lähes leikittelevä virne kun palautin katseeni punahiuksiseen naiseen.
    “Jäätelöstä? Joo?” Jillan ilme muuttui kysyväksi, kun itse näytin takuulla äärimmäisen tyytyväiseltä.
    “Hyvä. Lähetkö mun kaa hakeen? Otetaan Mielikki mukaan.” Toivoin kovasti että Jilla suostuisi. Kyllä hänen muutakin täytyisi tehdä kuin sisällä nököttää omissa oloissaan.
    “Nytkö?” Jilla empi.
    “Joo, nyt nyt. Tuuu mun kaa, ei se yksin oo hyvää”, pyysin niin nätisti kuin osasin, ja vihdoin Jillan kasvoilla käväisi hymy.
    “No okei. Oota mä käyn vaihtaan vaatteet niin mennään sitten.”

    Mielikki hyppäsi Jillan syliin kartanlukijan paikalle kun itse siirryin rattiin. Helsingissä jos olisimme olleet niin jokaisen nurkan takaa olisi löytynyt jäätelökioski. Ei siellä vaan, siellä piti ihan ajaa päästäkseen hakemaan yhden pehmiksen.
    “Tiiätkö sä muuten mitä niille kissoille kävi?” vilkaisin punatukkaan lyhyesti kaartaessamme Hopiavuoren pihasta.
    “Mä luulen että ainakin kaksi niistä sai kodin, mutta en ihan varmaksi sano”, Jilla vastasi ja silitteli hiljalleen Mielikin päätä. Se istua napotti Jillan sylissä niin tomerana pää pystyssä maisemia seuraten, ihan kuin sillä olisi siinä tärkeä tehtävä. Ja ehkä sillä olikin, sillä kaikki tietää että koiran seura piristää.
    “Hyvä”, totesin myhäillen, “jospa loputkin niistä sais vielä.”

    Ei ole kyllä pehmiksen voittanutta. Se on jäätelöiden kuningas aina näin keskellä kesää kuumuuden keskellä.
    “Ostitkö sä itelles kaks?” Jilla ihmetteli vähän naurahtaen kun siirryimme istumaan kioskista sivummalla sijaitsevalle penkille.
    “Ei kun tää on Mielikille”, nauroin ja laskin pahvisessa kulhossa olevan jäätelön maahan. Mielikki vatkasi häntäänsä niin lujaa että oli ihme, ettei se kaatunut. Sitten se hyökkäsi jäätelönsä kimppuun niin että maiskutus kävi. Jilla ja minä osasimme sentään nautiskella omistamme.
    “Miten sulla menee?” kysyin hetken kuluttua ja käänsin katseeni naiseen. Hän katseli ensin johonkin kauas eteensä, mutta laski sitten katseensa syliinsä. “Enkä mä tarkota nyt tätä koko Hello juttua. Ei meidän siitä tarvii puhuu jos et haluu. Mut miten sulla menee noin niinku muuten?”
    Jillan työsti alahuultaan kevyesti hampaidensa välissä hetken, ennenkuin hän huokaisi syvään ja kohautti harteitaan.
    “Aika kurjasti”, hän myönsi. Kyllähän minä sen näin, mutta ehkä sen myöntäminen ääneen auttaisi häntäkin. “Mulla on tosi yksinäinen olo, vaikka kyllä mä tiedän että te olette seurana. Eetukin on pitänyt musta huolta nyt..”
    “Jos yhtään lohduttaa”, aloitin ja nojauduin penkin selkänojaan. Taivaalla leijaili muutama ohut pilvenhaituva. “Niin mullakin on ollu yksinäinen olo viimeaikoina. Eikä mulla edes oo siihen mitään syytä, kunhan oon tyhmä”, nauroin sanojeni perään.
    “Pointti siis, että välillä tulee sellasii aikoi. Välillä saa olla yksinäinen, vaikka ihmisii oliskin ympärillä. Kunhan vaan muistat että et sä oikeesti oo yksin.”

    Jilla näytti pohtivan sanojani. Olimme taas hetken hiljaa. Mielikki nuoli pahvikuppia joka keikahteli kokoajan sen pientä kieltä karkuun. Lopulta Jilla hymähti hiljaa.
    “Taidat olla oikeessa”, hän sanoi ja kääntyi katsomaan minua. Hänen huulilleen oli noussut pieni hymy. “Kiitos. Siis seurasta ja jäätelöstä ja siitä, että pyysit mua jonnekin.”
    “Ei mitään, sitä varten kaverit on.”

    • #2346 Vastaus

      Jilla
      Osallistuja

      Ihan mahtava tarina. Se piristi sekä Jillan että mun kirjoittajan mieltä. Sait mut jopa niin inpiroituneeksi että väsäsin vasta tarinan takaisin.

      Tykkään kovasti sun tyylistä kirjoittaa se on semmosta rentoa ja sitä on tosi helppo lukea. Mä oon itse myös niitä tyyppejä jotka lukee tarinat uudestaan ja uudestaan ja joka kerta löytää jotain pieni uusia yksityiskohtia. Mun ehdoton lemppari oli

      ”Mielikki vatkasi häntäänsä niin lujaa että oli ihme, ettei se kaatunut” <3

    • #2385 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Ei vitsi. Olen miljoona kertaa jo kehunut Noan ääntä sinulle, mutta nyt siinä on se Aikuisen Ihmisen pohjavire. Se ei tule sanavalinnoista tällä kertaa, vaan tavasta reflektoida alussa vähän omaa toimintaansa ja sitten siitä, millä sanankäänteillä Noa lähestyy Jillaa.

      Näen myös luonteen kehittymistä ja selväpiirteistymistä taas entiseen nähden. Olet esitellyt meille alusta asti Noan rentona äijänä, joka ei nosta herkästi kierroksia. Samalla olet antanut ymmärtää, ettei hänen sisällään liiku kauheasti hienojakoisia tunteita. Hän on ollut perusreilu ja jäykästi rahtusen empaattinenkin (esim. Eiraa kohtaan kun Jesse viimeksi kävi), mutta nyt hänen tunteissaan on paljon tarkempia sävyjä. Olisi outoa, jos Noa niitä itse erittelisi yhtäkkiä tietoisesti, mutta lukija näkee ne hänen hymystään, joka ei ole vain ”vino hymy” enää. Noa juonii: on ihan tietoisesti vähän ovela saadakseen Jillan paremmalle tuulelle. Noassa on ollut tarkkapiirteisiä tunteita ennen oikeastaan vain Mielikin kanssa ja Kahdessa Suuressa Onnistumistarinassasi. Edes Flidan varsan pohtiminen ei ole kirjoitettu näin hyvin, vaikka sellainenkin epäröinti teki hahmosta aidon tuntuisen.

      Mun mielestä on ihanaa lukea kun Noa on niin kiltti ja välitön nyt tässä. Semmonen kaverihan me kaikki tarvittaisiin. Ehkä turha päällekäyvä utelu voisi olla Jillasta inhottavaa, mutta Noan rauhallisuus ja sen ympärille luomasi rentoutunut tunnelma toimii niin tosi ihanasti. Tämä on niitä tarinoita, joiden aikana tuntee hengittävänsä itse sisäänpäin, niin kuin olisi unohtanut hengittää kunnolla jo pidemmän aikaa.

      Lopetat tämän hyvin, turhia jaarittelematta. Nyt on taas se hetki, että älkää tehkö niinku minä teen, tehkää niinku minä sanon. 😀 Yleensä ei kannata jaaritella.

  • #2347 Vastaus

    Noa
    Osallistuja

    Kiitos Jilla ihanasta kommentista ja loistavasta ideasta, se oli pakko piirtää heti! 😀


    Maailman coolein Mielikki

    • #2348 Vastaus

      Jilla
      Osallistuja

      Aivan mahtava 😀 <3

    • #2349 Vastaus

      Nelly
      Valvoja

      Tää on oikeesti loistava!! Jokainen tarvis pienen Mielikin Hello Kitty laseineen elämäänsä 😀 !

    • #2386 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Aii mikä söpö, toinen kuvittelee ilmeestä päätellen olevansa kova ku prätkäjätkä kun on mustat lasit ja kaikkea, ja ihan näyttää pikku prinsessalta. 😀 Voi Mielikki kun pahastuisi, jos tietäisi että mä nauran sille kun se on raukka niin hölmö 😀

  • #2457 Vastaus

    Noa
    Osallistuja

    8.6.2019
    Isi pitää susta huolen

    Mielikillä on ihan oma pyöreä koirapeti lattialla sängyn päädyssä. Sängyn, joka on siis patja lattialla. Ehkä siksi Mielikki kömpii aina viereeni nukkumaan, sillä väliäkö sillä missä se nukkuu, kun lattiatasossa kaikki kuitenkin on. Vaikka ei Mielikki ole koskaan siinä pedissä öitään nukkunut, satunnaisia päiväunia sekä automatkat kylläkin. Öisin Mielikki on nukkunut aina isin vieressä, eikä isi pistä yhtään pahakseen. Ensialkuun pelkäsin kuollakseni että joku yö pyörähdän ympäri ja rutistan rotan kokoisen koiran hengiltä, mutta se pelko osoittautui turhaksi. Mielikki kertoo kyllä jos sen päälle meinaa kääntyä; siitä lähtee niin häijy ääni että kuka tahansa korstokin kalpenisi sen kuullessaan. Sitten se luikkii tiehensä loukattuna, sillä onhan se julkeaa että talon Kuningatarta siten häpäistään. Melko nopeasti opimme molemmat nukkumaan yömme sulassa sovussa, eikä sellaista sotahuutoa ole tarvinnut kuulla enää pitkään aikaan.

    Sähkökatkos sekä jo parin päivän verran päällä häilynyt ukkonen on saanut Mielikin kuitenkin rauhattomaksi niin yöllä kuin päivälläkin. Se kuuntelee ihan kokoajan, läähättää ja ravaa perässäni huoneesta toiseen. Mielikki on kotiutunut niin hyvin, että yleensä se malttaa jäädä olohuoneen sohvalle makoilemaan sillä välin kun lähden pihalle, tai se liittyy jonkun muun seuraan vaikka itse olisinkin sisällä. Se ei koe enää tarvetta vahtia minua joka hetki. Eikä se nytkään vahdi, vaan etsii turvaa. Sen pieni, takajalkojen väliin painettu häntä sekä luimuun kääntyneet korvat kielivät, että nyt pelottaa eikä yhtään ole kivaa.

    Voi, kun isi voisi jotenkin kertoa, ettei tarvitse pelätä.

    Yöllä, vielä kolmen aikaan aamusta, olen hereillä ja katselen huoneeni ikkunasta pihalle. Ulkona raivoava luontoäiti on lumoava näky, miten ankara tuuli saa puut taipumaan ja sade piiskaa maata armotta. Vesipisarat hakkaavat ikkunan lasia vasten ja soittavat omaa sinfoniaansa, jota on pakko pysähtyä kuuntelemaan. Sellainen sää tuntuu, että se puhdistaa sielun. Se kääntää uuden lehden ja antaa ihmiselle mahdollisuuden olla pieni ja mitätön. Sitä on vaikea selittää, mutta kunnon myrskyssä on jotain voimaannuttavaa. Salaman välkähtäessä jään laskemaan mielessäni ääneti. Neljän sekunnin kuluttua ukkonen jyrisee niin, että ikkunan lasit helisevät. Mielikki painaa päätään tiukemmin rintaani vasten. Se on itse kiivennyt hupparini sisälle ja tunnen, miten sen pieni keho tutisee pelosta.

    Mielikin menneisyydestä ei tiedetä tarkkaan, mutta sitä ei todennäköisesti koskaan pentuna siedätetty koville äänille. Vielä pitkään senkin jälkeen kun olin Mielikin tuonut kotiin Helsinkiin se säikähti aina lenkillä ollessamme auton tööttäystä niin, ettei suostunut enää liikkumaan mihinkään suuntaan. Ihan ensimmäisillä kerroilla sillä oli tapana pissata alleen, niin kova se pelko oli. Vaikka nykyään se ei pelkää liikenteen melua tai tallin pauketta ukkonen ja ilotulitteet ovat mörköjä, joiden ylitse se ei vielä ole päässyt.

    Kohotan käteni vapisevalle möykylle hupparin suojissa ja silitän sitä pehmeästi.
    ”Kyllä isi pitää susta huolen”, kerron koiralle vaikka sanat ovatkin sille merkityksettömiä. Toistaiseksi voin vain tarjota läsnäoloni turvaa tuomaan sekä oman rauhallisuuteni kertomaan, ettei hätää ole. Mutta vielä joskus Mielikkikin uskaltaa kohdata ukkosen kanssani, olen siitä varma.

    • #2460 Vastaus

      Nelly
      Valvoja

      Voi meitin pieni Mielikki, ihan sääliks käy. Tässä tarinassa on kivasti kerrottu mitä koira on pelänny ja mitkä pelot on jääneet koulutuksen avulla pois. Ja kuinka Noakin jännitti koiraa, koska luonnollistahan se on jos on tommonen pikkunen 😀 . Omalle kohalle se iski, ehkä koska nukuin viime yön ensimmäisenä yönä koirien kanssa. Noi on kyllä lainakoiria ja molemmat 12kg köriläisiä, mutta silti pelkäsin 😀 . Samaistuin siis Noan pelkoon ekstrapaljon!

      Tykkään ihan hirveesti siitä, miten sä kirjottaessa sekotat uutta ja vanhaa. Ollaan turvassa ikkunan edessä, mutta samalla lukija näkee/kuulee/what ever menneisyydestäki. Mun silmään tää on sun yks vahvuus 🙂 !

    • #2465 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Haeskelet tässä hyvin sitä samaa kahden päällekkäisen läpinäkyvän tarinan vaikutelmaa, jossa niin erinomaisesti onnistuit kun Noa oli kipeä ja näki unia kolarista. Aihe ei tietenkään tässä ole yhtä vaikuttava, mutta tekniikka kyllä on. Kuljettelet hyvin menneisyyden tapahtumia ja nykyhetkeä. Samoin sama runollisuus värittää tätä tekstiä. Just Noa on hyvä kertoja näihin runollisiin teksteihin. Tiedän yhden toisen kollin, jonka sanomana sadepisaroiden sinfonia olisi yksinomaan outoa, mutta tämän hahmon sanomana se on pelkästään hienoa. Noa nyt vaan on runollisempi ja rauhallisempi. Suurin onnistumisesi tässä tekstissä on siis fiilis, vaikka tämä on kokonaisuudessaan tosi hyvä ja aivan selvästi hiottu ja viimeistelty teksti. Joka tekstiään ei kukaa jaksa näin kiillottaa, kyllä mä sen ymmärrän, mutta laita vain tällä tavalla hioen ja koristellen silloin kun inspaa. Samalla kun nykerrät fiilistelyn kanssa, tulet nimittäin hioneeksi omaa kuvailutyyliäsi, joka kehittyy koko ajan harppauksin.

      Mielikki ja Noa on ihania. Isi hoitaa Mielikkiä, ja välillä kylläkin Mielikki isiä. Koiralla on menneisyys, mutta et liikaa siinä kyllä vello. Siis tietenkin tämä teksti käsittelee menneisyyttä ja Mielikin kivistä elämän alkuakin, ja se on ihan okei, mutta melkein kaikissa muissa teksteissä Mielikki on ihan vaan koira. Oikeastikin, kun otetaan rescuekoira, ei se ole ensisijaisesti rescue, vaan ihan vain koira ja kaveri. Näistä tarinoista välittyy se. Aika moni sortuu siihen, että kaikki koirasta kertova on säälittelyä, ja koira on joka tarinassa vaan rescue. Sitä teemaakin saa ja pitää olla, mutta vaan tällä lailla välillä.

      Mielikki-parka on niin kuin mun Nisu. Meni kauan ja vaati töitä, että siitä tuli normaali. Nyt se on: rakastaa lenkkejä, koirapuistoja, setiä, tätejä, kakaroita, sitä kun saa riivata mua suihkussa, saunassa ja kylpyammeessa… :DD Kaikista sen kokemista kauhuista muistuttaa enää ainoastaan se, että se heittää raukka kauhuissaan selälleen, pissaa alleen (tai oikeastaan päälleen) ja uikuttaa, kun mä otan rullasta jätesäkin. En halua edes ajatella, mitä sille on mahdettu tehdä, kun se vieläkin sen muistaa, vaikka se on ollut mun vauvana jo kuutisen vuotta. Mun käy sääliksi kaikkia maailman Mielikkejä.

  • #2458 Vastaus

    Noa
    Osallistuja

    Tää on tällänen ”miten tää hahmo toimii” harjotus, aika mehh mutta kun kerran kirjotin niin kai mä julkasenkin 😀

    The Tarina The Terassilta jatkumoa, mutta vaan Noan näkökulmasta

    Olin lopulta saanut nukuttua ehkä kaksi tuntia, vasta sitten kun ukkonen oli varmasti väistynyt ja Mielikki nukahtanut. En raaskinut nousta ikkunan edessä lojuvasta säkkituolista, vaan nukuin siinä, Mielikki edelleen hupparini sisällä. On kai ymmärrettävää että nouseminen venyi normaaliakin pidempään eikä oloni ollut yhtään levännyt. Ei ollut Mielikinkään, niin raukeasti se haukotteli lähtiessään perääni portaita kohti. Ruokaa senkin pitäisi saada.

    Huonolla alustalla nukkuminen oli saanut selkäni vihoittelemaan, joka lisäsi entisestään raihnaista oloani. Mielikin tyhjentäessä omaa ruokakippoaan jäin istumaan keittiön pöydän ääreen teekupin kanssa, jos se vaikka jotenkin taianomaisesti piristäisi. Tai edes herättäisi vähän, niin jaksaisin käydä Mielikin kanssa lenkillä. Tai edes Flidaa tervehtimässä. Mieli teki kyllä palata takaisin nukkumaan ja viettää se päivä peiton alla.

    Terassilta kuului puhetta. Keittiön ikkuna oli auki, jonka kautta äänet kantautuivat. Tapanani ei ole urkkia muiden asioita saatika salakuunnella, mutta jäin silti puolella korvaa kuuntelemaan. Ainakin Tiitus ja Nelly siellä olivat juttelemassa, epäilemättä kahvitaukoa pitämässä. Pian myös Hellon ääni liittyi joukkoon.
    ”No niin näitki. Johan nää on ollu varmaa vuoden jo!”, se sanoi, joka valehtelematta sai huomioni. Saatoin keskittyä sen jälkeen aikaista enemmän heidän keskusteluunsa, johon nyt myös Eetu otti kantaa. Hopiavuoren tietäen en ihmettelisi, vaikka puolet Otsonmäestä olisi paikalla.

    Paljain jaloin kuljin Mielikin kanssa eteiseen ja avasin sille oven. Proteesi piti onton, muovisen äänen lattiaan osuessaan. Mielikki oli sekunnissa ulkona pyörimässä terassin kuppikunnan keskuudessa, aina niin pitkään kunnes itse siirryin terassin puolelle ja kehotin sitä menemään pissalle kun hätä sen olisi kumminkin.
    ”God morgon”, sain hädintuskin sanotuksi ennenkuin jouduin piilottamaan haukotuksen käsivarteeni.
    ”Sähän oot aikaseen liikkeellä”, Nelly virkkoi, ja vilkaisi Eetuun. Eetu vilkaisi häneen, ja sitten Tiitukseen.
    ”Joo, Mielikki pelkää ukkosta nii meil oli semi rankka yö”, huokaisin ääneen ja aloin keräilemään rastojani nippuun niskalle. Luulisi että sääkin viilenisi ukonilman jälkeen, mutta ilmeisesti ei. Tiitus hörppäsi kahvistaan ja vilkaisi Helloon. Hello katsoi minua ja hymyili.
    ”Vooi pieni”, Nelly henkäisi myötätuntoisesti ja katseli pihalla sipsuttavaa Mielikkiä, joka näytti jo unohtaneen yön koettelemukset.
    ”Soon nii pieni, ihmekkää oo jotta pelottaa”, Eetu myönsi. Hän naputteli etu- ja keskisormellaan reittään hajamielisesti.

    Vihdoin Mielikki kyykkäsi ja kipitti sitten kiireesti takaisin terassille, jossa se sai paljon ansaittuja kehuja hienosta suorituksesta.
    ”Son hyvä ku se pysyy pihas, eikä juokso pitkin kyliä. Tuommoosen ku hukkais nii ei äkkiä enää löytäis”, Eetu naurahti kun Mielikki jäi Tiituksen jalkoihin rapsutuksia kerjäämään. Jälleen onnistuneesti. Se on niin vietävän suloinen.
    ”Kyllä Jeppe sen äkkiä etsisi, ainaki jos se luulis Mielikkiä hodariks”, Hello katsoi Mielikkiä niin miettivän näköisenä, että hänen olisi voinut oikeasti kuvitella ajattelemaan Mielikki makkarana.
    ”Jeppe on niin hölmö ettei se löydä ees omaa häntäänsä”, Nelly kuittasi leveästi virnistäen, ja Hello loi häneen varoittavan katseen.
    ”Älä sinä sano pahaa sanaa Jerusalem Ilveksestä, viisas se on!” Hello uhosi rintaansa röyhistäen kuin ylpeinkin isä.
    ”Yhtä viisas kun omistajansa”, Nellyn kasvoilla oli leveä virne. Hello näytti etsivän jotain kättä pidempää, johon kahvilusikka tuntui kelpaavan.
    ”Älä Nelly, kun meidän Hellolle tulee kohta paha mieli”, Tiitus puuttui peliin, joka sai Hellon laskemaan jo kohotettua kahvilusikkaa hitaasti.
    ”Höh, en mä pahalla”, Nelly mutristi suutaan kuin lapsi jota juuri toruttiin tuhmuuksien teosta, ”saanko mä Hello anteeksi?” ripsiään räpsytellen Nelly pyysi, ja Hellon silmät kapenivat hetkeksi hänen pohtiessaan vastausta.

    Joku ulkopuolinen voisi pitää sitä käytöstä vähän hassuna, mutta onneksi olin jo tottunut. Hopiavuoressa kaikilla tuntuu olevan ihan omat kuviot kavereiden kesken.

    ”Vaan jos käyt ostamassa mulle paketillisen jäätelöä, eikun kaks sittenki”, lopulta Hello vastasi.
    ”Eikä, en käy! Itelleni käyn”, Nellyä alkoi naurattaa. Myös muiden kasvoilla kareili hymy. Taputin reittäni joka sai Mielikin huomion, ja koira kipitti jalkoihini Tiituksen rauhaan jättäen. Eetu laski kahvikuppinsa alas, joka oli kai ele että töihin pitäisi palata. Flidalla saa olla vapaapäivä, sen kipeän selän kanssa ei huvita tehdä yhtään mitään.

    ”Ai joo”, muistin ennenkuin kukaan kerkesi liikkua minnekään, ”keittiön ikkuna oli auki. Että, onneks olkoon teille kaikille.” Katsoin nelikkoa merkitsevästi ja virnistin, sillä eihän kumpikaan ollut oikeastaan mikään yllätysuutinen. Tuntui soveliaalta mainita, että olin heidän puheensa kuullut, vaikka ne eivät minulle kuuluneetkaan. Eira oli jaksanut toitottaa Nellyn ja Eetun salasuhteesta, joka ei nyt kai enää ollut niin salainen, ja no.. Ihan kaikki tietävät Tiituksesta ja Hellosta. Onnittelemisen paikka se kai olisi. Sen enempää heidän reaktoitaan odottamatta päätin lähteä takaisin sisälle ja mennä takaisin nukkumaan, Mielikki ihan kannoillani.

    • #2459 Vastaus

      Nelly
      Valvoja

      Täähän oli hyvä! Mun mielestä onnistuit kaikkien hahmojen kanssa tosi hyvin täs 🙂 . Toki, en voi varmaksi sanoa muusta ko Nellystä mutta silti iso peukku. Tosi onnistunu 😀 .

      Ja hyyvin luonnollinen tapa kuulla uutiset 😀 . Ihanaa ettet keksiny jotain juorukerhon kautta kuultua, tai muuta outoa. Toit sen esiin tosi luonnollisesti ja mä tykkäsin siitäkin!

      Mun lempikohta on ehdottomasti Jepen Hodari-mielikuvat!

    • #2464 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Millä ihmeen standardeilla sä oikein arvioit omia tekstejäsi? :DD Ei tää oo mehh. Kiinnostavinta maailmassa on aina vain ihmisten välinen vuorovaikutus, ja täähän on just sitä. Mun mielestä saat kaikki ukkelisi nyt tottelemaan tosi hyvin tässä tarinassa. Muutenkin, vaikka tottakai aina joskus mokaat niin kuin ihan kaikki, sun teksteistä näkyy kiinnostus muiden hahmoja kohtaan. On aina näkynyt: siitä asti, kun olen niitä lukenut. Eniten mua heppa-aiheisissa teksteissä pänniikin aina just se, että muiden hahmot elehtivät sillä tavalla ja puhuvat sellaisia asioita, mitä ”kuka tahansa” voisi sanoa ja tehdä. Eli siis ei viitsitä tutustua toisten hahmoihin, ei jakseta yrittää. Toki on ihan OK keskittyä vaikka vain sitten niihin hevosiin, mutta mä luulen, että me ollaan hakeuduttu kaikki tänne just siitä syystä, että meitä kiinnostaa ne hahmot vielä enemmän. Ja hahmoissa sä olet kyllä ihan haka. Varsinkin nyt viimeaikoina, kun jotenkin ihan yhtäkkiä tunnut tiedostaneen, että hahmot ei ole oikeasti sellaisia, kuin ne itse luulevat olevansa! Tai että niiden esittelyteksti ei ole koko totuus. Meillä on oppimista sulta hahmojen persoonien tulkinnassa. Susta tulisi hyvä näytelmäkirjailija.

      Mutta kun aina yksityiskohtien kanssa nyhrään niin… Hello ja sen kahvilusikka. Se on hauska tapahtumana joo, mutta ennen kaikkea se on hauska sanavalintojen takia. Kun Hello etsii jotain kättä pidempää — niin siis kättä pidempää mihin!! Ja päättää sitten käyttää lusikkaa ilmeisesti aseena. 😀 Ääliö se on. :DD

      Toinen, mikä mun huomion heti kiinnitti, oli Jerusalem. Enhän ole sitä kauheasti esiin tuonut, mitä Hello esikoispojastaan ajattelee, mutta ihan oikein olet tulkinnut. Hello saa sanoa, että se on tyhmä koira, joka räksyttää jos ei komenna, eikä aina usko ennen kuin karjaisee, mutta eihän nyt herran tähden muut sellaisia saa puhua. Ja kun Nelly sanoo, että Jeppe on yhtä fiksu kuin isäntänsä, vähän jo hirvitti, että kirjoitat Hellosta tollon, joka ei tajua. Ei se kaikkea hienopiirteisiä juttuja aina tajuakaan, eikä viitsi edes tarttua aiheeseen aina kun sitä pidetään tyhmänä, mutta ei se kyllä idiootti ole.

      Noa on myös tässä karvan verran kotiutuneempi kuin aiemmin! Kaikkein eniten tuot sitä esiin kappaleessa, jossa hän arvioi muiden tapaa puhua toisilleen. Ulkopuolisista sen tuntuisi oudolta: Noa ei ole ulkopuolinen, vaan tottunut sellaiseen.

      Sitten kokeillaan tätä Reita-open Kielikoulua. (Älkää kauhistuko mua. Kysyin luvan saanko pitää Kielikoulua.) Istupa Noa nyt sinäkin vaan sinne omalle paikalle ja viittaa kun on kysyttävää, kun natsiope pitää monologia täällä luokan edessä. Tänään meillä on aiheena refleksiivipronominit joka ja mikä, ja nyt saat tästä sellaisen kielioppitunnin, että kun tämän sisäistät, yli puolet sun kaikista kielivirheistä vain katoaa. Eli, asia on näin yksinkertainen:
      Joka -> viittaa edelliseen sanaan.
      Mikä -> viittaa edelliseen lauseeseen.
      (Tietenkin nämä myös taipuu ja taivutusmuodoilla on ihan sama merkitys. Joka -> jolle, josta, johon, jota jne jne jne.)
      Mitään muuta eroa näillä ei tosiaankaan ole. Kun tarina on valmis, voit painaa ctrl+f ja etsiä kaikki jokat ja mikät ja katsoa, mihin ne viittaavat. Katsopa näitä. Painoin ctrl+f ja poimin tekstistäsi jokaisen joka-sanan. (Mutta en mikä-sanoja: et käytä niitä… :DD)
      nukkuminen oli saanut selkäni vihoittelemaan, joka lisäsi entisestään raihnaista oloani. < -joka ei viittaa nyt mihinkään. Mikä-sana viittaisi nyt oikein edelliseen lauseeseen tässä. Eli siis Noan raihnaista oloa lisää se, että (koko lause->) huonossa paikassa nukkuminen on saanut selän vihoittelemaan.
      ”No niin näitki. Johan nää on ollu varmaa vuoden jo!”, se sanoi, joka valehtelematta sai huomioni. < - sama homma. Noan huomion saa se koko edellisen lauseen sisältö. Sihen viittaa sana "mikä", ei joka. katseli pihalla sipsuttavaa Mielikkiä, joka näytti jo unohtaneen < - oikein! Mielikki on sana, johon joka viittaa, eli Mielikki näyttää unohtaneen. Tiitus puuttui peliin, joka sai Hellon laskemaan jo kohotettua kahvilusikkaa < - nyt Tiitus puuttuu peliin, ja peli on saanut Hellon laskemaan lusikkaa. Jos tähän laitetaan tilalle sana mikä, niin silloin Tiitus puuttuu peliin, ja peliin puuttuminen saa Hellon laskemaan lusikkaa. Taputin reittäni joka sai Mielikin huomion < - nyt reisi (viimeinen sana) saa Mielikin huomion. Jos tähän laitetaan mikä, reiden taputtaminen (eli edellinen lause) saa Mielikin huomion. Eetu laski kahvikuppinsa alas, joka oli kai ele että töihin pitäisi palata. < - joka viittaa sanaan alas. Mikä viittaisi siihen, että isäntä laskee kahvikuppinsa alas, ja se on nyt se ele, johon kokonaisuudessaan yrität viitata. Nellyn ja Eetun salasuhteesta, joka ei nyt kai enää ollut niin salainen < - oikein! Salasuhde ei ole salainen, kun joka viittaa salasuhteeseen (edelliseen sanaan). Kielikoulu vei nyt paljon palstatilaa, vaikka kyse on ihan pienestä jutusta. Iso tila johtuu tasan siitä, että otin kaikki esimerkit, jotka löysin. Ei siitä, että tarvitsisit pitkää saarnaa!itkää saarnaa! //e ope käytti liikaa kursiivia ja alkoi koko päiväkirja hajoilemaan. Pakko ottaa pois. Koettakaa saada selvää.

      • Tätä vastausta muokkasi 9 kuukautta, 3 viikkoa sitten  Eetu Hopiavuori.
  • #2494 Vastaus

    Noa
    Osallistuja

    Tämä tarina sijoittuu aikaan, jossa Jilla ja Inari ovat vielä keittiössä kahvin tippuessa ja Eira on suuntaamassa talliin pyytämään muita ampumaradalle. Eetu ja Nelly ovat käyneet keskustelunsa läpi ja palaavat tupaan kahville, joka ainakin Eetun alkuperäinen suunnitelma oli.
    (Jos Eetulla ja Nellyllä on muita suunnitelmia, niin tää voi olla seuraavallekin päivälle, jolloin Inari ja Jilla ovat sattumalta taas keittiössä kahdestaan :D)

    Liero kateissa

    Loimulla oli ruokapäivä. Se pitää yleensä keväisin pitkiäkin paastoja, useamman kuukauden verran siis. Sen kokoinen käärme syö keskimääräisesti kerran kuukaudessa, ja nyt sillä on ruokana rottaa. Se ei ole koskaan onneksi ollut nirso, sille uppoaa ihan kaikki mitä sen nenän edessä heiluttaa. Olin siis tapani mukaan käynyt sulattamassa pakkasesta haetun rotan, jota Mielikin oli aina pakko päästä nuuhkaisemaan ja sitten irvistää sen näköisenä, että kuinka julkean edes tuoda jotain niin iljettävää sen kuonon eteen.

    Yleensä Loimu on jo aktiivisesti terraariossa liikkeellä kun ruokapäivä lähestyy, varsinkin kun kevään ruokaralli rauhoittuu kesään mennessä. Nyt läpinäkyviä laseja vasten ei kuitenkaan näkynyt shakkikuvioista mahaa käärmeen etsiessä reittiä ulos, joten oletin sen olevan lämmittelemässä lämpölampun suojissa. Sitä ei lämpimillä säillä tarvitse käyttää, mutta nyt sateen jälkeen ilma on viilennyt niin että napsautan sen päälle aina muutamaksi tunniksi päivällä. Mielikki parkkeerasi vierelleni terraariota tuijottamaan työntäessäni toisen puolen vetolasin syrjään. Työnsin pihtien päässä olevan rotan terraarioon ja odotin.

    Käärmettä ei kuitenkaan ilmestynyt, ei vaikka nostelin jokaisen piilon yksitellen ilmaan ja pohjamateriaalinkin seasta etsin.
    Fan..” Oli pakko huokaista, sillä se tarkoitti sitä, että Loimu oli vihdoin onnistunut karkaamaan. Tiesin että jonain päivänä se tapahtuisi, mutta nyt muiden kiireiden takia minulla ei ollut pienintäkään ideaa kauanko käärme oli jo ollut karkuteillä.

    Huoneeni läpi käytyä aivan varmasti jokaista nurkkaa ja käärmeen mentävää koloa myöten olin varma, että se liero oli ehtinyt jossain välissä madella ovesta pihalle. Minulla ei ihan liiaksi ole turhaa tavaraa joiden alle se voisi piiloutua, eikä se ollut tyynyn sisällä, ei patjan alla, ei huonekasvien ruukuissa, ei säkkituolin uumenissa.. Ei, tuvan puolelle se oli päässyt. Alakerrasta oli vähitellen noussut kahvin tuoksu. Kohta tupa olisi täynnä, niin käärmeen etsiminen ei varmasti menisi huomaamatta, enkä voisi normaalisti istua pöydän ääreen tietäessäni, että isin mato on hukassa.
    ”Kuule Mielikki”, käännyin katsomaan koiraa ja huokaisin syvään. ”Mitähän Eetu tästä tykkää?”

    Keittiön pöydän ääressä istuivat Jilla ja Inari. Eirasta en nähnyt jälkeäkään, enkä Eetusta. Jilla kohotti katseensa minuun kummastuneen näköisenä, kun kävelin mahdollisimman ripeästi heidän luokseen.
    “Onks Eetu pihalla?” kysyin ja kurkkasin ikkunasta pihalle. Hopiavuoren isäntä ei ollut alkujaankaan ilahtunut Loimun sinne tuotuani, joten en halunnut ajatella miten hän reagoisi vapaaseen käärmeeseen. Kiltti se on kuin mikä, eikä siitä olisi kenellekään haittaa. Ei sitä pelätä tarvitsisi, mutta ymmärsin varsin hyvin, miten jotkut vieroksuvat matelijoita.
    “On, mitenniin?” Jilla kysyi. Inarikin kääntyi katsomaan minua. Punnitsin mielessäni hetken vaihtoehtoja kertomisen ja valehtelemisen välillä. Toisaalta useampi silmäpari on parempi kuin yksi, ehkä käärme löytyisi nopeammin. Ellei se ole jo päässyt pihalle. Toisaalta, en tiedä yhtään mitä mieltä Jilla ja Inari ovat käärmeistä.

    “Noh.. Tässä olis sellanen juttu että mun käärme on ehkä karannu”, myönsin niskaani rapsuttaen. Voisin vannoa, että molempien naisien silmät muuttuivat lautasen kokoisiksi.
    “Ei se oo vaarallinen, se vaan-..”
    “Käärme vapaana mun kodissa?” Jilla kiekaisi sen kuuloisena, ettei hän oikein tiennyt miten reagoida. Nauraako vaiko ei, hysteerisesti vaiko ei.
    “Mikä käärme?” Eiran ääni kantoi eteisestä, ja pian tyttö oli jo ennättänyt juosta keittiöön.
    “Ei mikään, tai siis-..”
    “Noan käärme on karannu”, Inari kertoi.
    “Sun käärme!?” Eira toisti yllättyneenä. Mielikki alkoi hyppimään tytön jalkoja vasten innoissaan uudesta seurasta.
    “Mitä ihmettä täällä möykätään?”

    Se oli Nellyn ääni. Ja nykyisin Nellyä seuraa melkein lähes poikkeuksetta Eetu.

    Niinkuin nytkin. Kaksikko kulki keittiöön, Nellyn kasvoilla kysyvä hymy ja Eetu enemmän neutraalin näköisenä.
    “Noan käärme on kuulemma karannu. Onks se jossain täällä asunnossa?” Eira pyörähti ensin ympäri kertomaan uutiset, ja sitten ympäri uudelleen puhuakseen minulle. Tunsin hartioideni tipahtavan aavistuksen. Se siitä salailusta. En malttanut vastata Eiralle seuratessani Eetun ilmettä. Miehen kulmat painuivat hitaasti kurttuun hänen prosessoidessaan Eiran sanoja, ja sitten ne kohosivat ainakin viisi senttiä hänen otsallaan. Vähitellen hänen poskensa punehtuivat, sillä tavalla kun jollekin kerrotaan jotain todella yllättävää eikä se tieto ole mitenkään miellyttävä. Olisi vain pitänyt olla sanomatta mitään.

    • #2496 Vastaus

      Nelly
      Valvoja

      Oi kamala, tää herätti mussa pientä paniikkia heti. Käärme talossa vapaana, voi apua. Ei ole mun lempijuttuja ja heti piti tässä omalla sohvalla vilkaista ympärilleen :DD . Mutta parasta taidettahan on, kun se herättää tunnetta. Ja tässä se ihan satavarmasti herätti. Huh ko puistattaa 😀 .

    • #2509 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Aloitetaan lopusta, koska voiii vitsit mä tykkäsin siitä eniten. Miten hienosti saitkin kuvattua sitä, kuinka koko juttu eskaloituu! Yhden tiedonmurusen kun luovuttaa jollekulle, niin kuluu muutama sekunti ja kaikki tietää, ja sitten schaisse ja tuuletin kohtaavatkin jo. Tämän tarinan lopun mä näen niin elävänä. Eniten tuli keskityttyä Eetuun, koska se pelkää käärmeitä. 😀 Ja ai kuinka mulla olikin sitten hauskaa kirjoittaa se tämän jälkeen reagoimaan. On niiiin kivaa löytää välillä syy, jolla saa oman hahmonsa tekemään asioita ihan päin vastoin kuin yleensä.

      Kaikkihan me taidettiin tietää, että lopulta Loimu karkaa, ja oikeastaan vähän odottaakin sitä jo. En ole hirveästi spekuloinut, miten mahdat sen toteuttaa, mutta ainakin mun odotukset täytit kyllä. Kun lukija tietää, mitä on odotettavissa, on vaikeampaa onnistua häntä viihdyttämään: yllättäminen on helpompaa. Mutta hei, nyt meni hyvin. Se johtuu siitä, että valitsit katseluvinkkelisi hyvin. Tällä kertaa oli tehokas ratkaisu jättää Noan varsinainen toiminta vähän sivuosaan ja keskittyä siihen, miten hän spekuloi käärmeen liikkeitä ja olinpaikkaa, ja vähän suunnittelee metsästävänsä sen salaa…

      Onneksi liero ei päässyt keskuspölynimurin kanaviin! Sen jälkeen se olisi nimittäin ollut lopulta entinen liero! Muutenkin vanhoissa rintamamiestaloissa on pikkasen enemmän piilopaikkoja ja pakoreittejä kuin kerrostaloasunnossa, niin kuin Noakin sanoi. Ja kun kaikki luukut ovat auki yötä päivää, niin Loimu olisi voinut päätyä vaikka ulos asti.

      Mua ei niin käärme haittaisi, muuten kuin että en haluaisi mun hurjien kahvipaketinkokoisten tappajakoirien olevan sen kanssa valvomatta, kun ne ärsyttäisivät sen oikeasti puolustautumaan. Mutta Eetu… Oi voi… 😀 Mun pitää vielä kirjoittaa sulle, miten se koettaa sovitella.

  • #2504 Vastaus

    Noa
    Osallistuja

    1. Liero kateissa
    2. Petojahti

    Vihainen karhuemo

    Moni ei varmasti uskoisi jos kertoisin miten vihainen Eetu oli. Hopiavuoren isäntä, he ihmettelisivät, ei varmasti, niin leppoisa ja mukava hän on. En uskoisi itsekään ellen olisi ollut sitä todistamassa. Eetun ilme muuttui myrkylliseksi ja hän alkoi katsella ympärilleen kuin heikkopäinen, ihankuin jokaisesta mahdollisesta nurkasta hyökkäisi verenhimoinen käärme terävine hampaineen. Olin epäillyt ettei hän ainakaan siitä ilahtuisi, mutta en ajatellut Eetun suuttuvan niin paljon. Tuvasta hän marssitti jokaisen ulos kuuntelematta vastaväitteitä, ja hetken aikaa minusta tuntui kuin olisin jäänyt loukkuun vihaisen karhuemon kanssa, jonka pentua olisin juuri uhannut. Se olisi takuulla viimeinen tekoni.

    Samainen karhuemo iski kumisaappaat jalkaansa, ihan oikeasti Eetu, nyt sä liioittelet, ja vieläpä hakkasi niitä seinään varmistaakseen ettei niistä löytynyt käärmettä. Tätä menoa sitä ei löytyisikään, kun kaikki mekkala saa sen hakeutumaan piiloon vielä enemmän. Eikä Eetusta juttukaveria saanut, niin kimpaantunut hän oli. Olisin halunnut sanoa, että mene jatkamaan hommiasi, kyllä mä sen löydän. Se ei ole ensimmäinen, eikä viimeinen, kerta kun Loimu karkaa, joten osaan jo katsoa kaikki todennäköisimmät paikat. Suurinpiirtein ainakin, Hopiavuoren talo on hiukkasen isompi kuin Helsingin asuntoni, ja siellä on paljon enemmän paikkoja joihin paksun peukalon kokoinen käärme mahtuu menemään. Ellei se ole jo päässyt pihalle. Tai änkenyt itseään johonkin seinän tai lattian väliin, tai pesuhuoneen lattiakaivoon.

    Eetun polttava katse kävi minussa vähän väliä, ja saatoin kuulla miehen jupisevan kiukkuisesti itsekseen. Kirjahylly oli tyhjä, samoin sohva, jonka Eetu kävi läpi äärimmäisen tarkkaan. Jos hän sattuisi Loimun löytämään, mahtaisiko hän astua sen päälle? Toivottavasti ei.
    Olohuone oli raivattu läpi, eikä käärmeestä ollut jälkeäkään. Keittiö oli seuraavaksi.
    ”Eetu”, pysähdyin ovensuuhun ja käännyin katsomaan miestä, joka kääntyi ympäri niin nopeasti että melkein säikähdin. Eetun leuka ja suupielet olivat kireät kuin viulunkielet ja silmäkulmassa nyki. Teki mieli sanoa että relaa nyt, se on hei vaan viljakäärme. Kohotin kuitenkin vain käsiäni antautuessani itseeni porautuvan katseen alla ja siirryin keittiöön. Parempi olla sanomatta mitään.

    Siitäkös riemu syntyisi, jos Loimu olisi Eetun huoneeseen mennyt. En kuitenkaan jaksanut uskoa että niin olisi käynyt, useinhan Eetu pitää oveaan kiinni. On myös hyvin todennäköistä ettei koko käärmettä löytyisi. Ennen minulla oli tapana laittaa jauhoja lattialle yöksi, kun on pimeää ja käärme aktiivisimmillaan, ja aamulla seurata sen jättämiä jälkiä. Niin se löytyi aina helpoiten. Nyt se ei tullut mieleenkään, Eetu varmaan räjähtäisi jos alkaisin heitellä ruokatarpeita lattiallekin. Jääkaapin takana se ei ollut.

    Oikeastaan se tuntui aika pahalta, miten kovasti Eetu siitä näki vaivaa. Kyseessähän on vain harmiton lemmikki, siinä missä Mielikki ja Jerusalem, tai kaikki tallin hevoset. Siitä ei lähtenyt ääntä eikä se vaatinut vaivannäköä muilta. Ainoastaan pakkasessa olevia rottia piti muidenkin katsella. Vahinkoja sattuu, nyt varsinkin Mielikin stressatessa ukkosta se oli vienyt kaiken huomioni. Ehkä eniten siinä ikävältä tuntui, etten ollut ilmoittanut Loimun tuomisesta. Se oli ollut alunperinkin ikävä yllätys Eetulle. Vaikka miehen hysteerinen käyttäytyminen olikin aika koomista.

    ”Voi paska”, mumahdin puoliksi maatessani lattialla, kännykän taskulamppu uunin ja seinän välissä olevaan pieneen rakoon valaisten. Kiiltävä silmäpari tuijotti minua takaisin tavalla joka muistutti minua lapsesta joka oli juuri jäänyt kiinni pahanteosta. Mutta millä ihmeellä minä sen sieltä onkisin? Kättä en siihen rakoseen saisi, Eetulta jos kysyisi niin mies varmaan keksisi jotain joka olisi mahdollisimman huono ja Loimua ajatellen ikävä ratkaisu. Olisinpa ostanut käärmekoukun silloin kun sitä harkitsin ensimmäisen kerran.

    Eetun myllätessä omassa huoneessaan kuljin takaisin huoneeseeni, nappasin rotan mukaani pihtien kera ja palasin takaisin keittiöön.
    ”Sun on pakko olla nälkä”, mutisin käärmeelle tunkiessani rotan mahdollisimman lähelle sen kuonoa pihtien päässä. Aikansa se vain tuijotti, kunnes sen kieli alkoi vipattaa ilmassa. Se alkoi selvästi kiinnostumaan ruuasta, ja vähitellen rottaa huvittaessani lähemmäs itseäni käärmekin liikkui pois piilostaan. Se niissä on huonoa, että ne ovat täyttä lihasta huonosta hännänpäähän. Ei riitä että se tulee esille vain vähän, sillä heti siitä kiinni ottaessani se ihan varmasti saa itsensä kiskottua takaisin piiloonsa. Sen pitää tulla yli puoliksi esille, ennenkuin voin edes harkita kiinniottamista.

    Eetun askeleet lähestyivät, ja Loimu oli pilkistänyt päänsä esiin piilostaan. Tuntui että hiki alkoi valumaan ohimoita ja selkää pitkin, nyt pitäisi onnistua ettei aikapommi räjähtäisi. Lopulta Loimu tuli juuri sen verran piilostaan, että sain sen keskikropasta otteen. Mahdollisimman hellävaraisesti puristamatta vedin käärmeen sen piilosta ja päästin syvän, helpottuneen huokauksen. Pölyinen ja kuivettunut, mutta ihan yhtä eläväinen kuin yleensäkin. Hetkessä se oli kiertänyt itsensä käsivarteni ympärille ja yritti hautautua hupparini suojiin.

    ”Löyty”, ilmoitin Eetun marssiessa keittiöön. Miehen kasvoille noussut ilme oli jotain yllättyneisyyden sekä helpotuksen väliltä. Ehkä jotain muutakin, jolle on keksinyt kuvausta. En myöskään jäänyt ihmettelemään, vaan lähdin kuljettamaan käärmettä takaisin huoneeseeni.
    En olettanut että Eetu seuraisi perässäni, mutta niin hän vain teki. Hän tuijotti olkani takaa miten päästin Loimun takaisin sen terraarioon, ja miten laskin rotan yhden piilon päälle, mistä Loimu sen voisi vihdoin ja viimein syödä seikkailusta selvittyään.
    ”Eikö siinoo mitää lukkoa?” Eetu kysyi nyreän kuuloisena.
    ”Ei, täs on vaan nää liu’utettavat ovet”, sanoin työntäessäni avonaisena olleen lasin kiinni. ”Ei se niitä ite auki saa, ellei siihen oo jääny rakoo. Mä olin vissiin vähä huolimaton”, hymähdin olkiani kohauttaen. Eihän se ollut niin vakavaa.

    Eetusta se taisi kuitenkin olla.
    ”Pirät sitte hualehen ettei se pääse enää poies, hankit lukon siihe. Eihä tänne kethään uskalla pyytää jos tuommosii petoi menoo vapaana..”
    Sitä jatkui hyvän tovin, kun aikaisempi kiukku ja turhautuminenkin purkautui. Minusta tuntui lapselta jota nuhdellaan kun seisoimme siinä kasvotusten, Eetun suun käydessä.
    Se tunne ei ollut tervetullut, ja sain hädintuskin hillittyä itseni etten sanoisi mitään takaisin. Ennen olisin sanonut, olisin lyönyt. Käskenyt painumaan vittuun ja jättämään minut rauhaan. Ennen kenelläkään ei ollut oikeutta rähjätä minulle tai komennella, mutta nyt en halunnut aloittaa riitaa. Siksi, että olen parempi ihminen kuin ennen, ja siksi, että asumme Eetun kanssa saman katon alla.

    ”Mä hankin sen lukon”, vastasin kuivalla äänensävyllä lopulta Eetun rauhoituttua. Jos sillä Eetu saisi mielenrauhan niin se olisi pieni vaiva. Hankkisin ihan samantien. Kävelin Eetun ohi ja portaat alas suoraan pihalle. Eiköhän Eetu huoneeni oven sulkisi, ettei vain se peto pääsisi pihalle. Mielikki juoksi heti jalkoihini, josta nostin sen syliini. Ulos patistettu lauma oli kaikonnut jokainen omille teilleen, joten sen enempiä pysähtymättä marssin autolleni ja laskin Mielikin kartanlukijan paikalle. En oikeastaan ollut varma mistä löytäisin sopivan lukon siihen, koko terraario oli kuitenkin lasia, mutta voisin ainakin käydä katsomassa Seinäjoelta. Kävisin samalla tuulettumassa, niin että voin palata takaisin rauhallisin mielin ja pyytää aikuisen lailla anteeksi, että Loimu oli päässyt karkuun.

    • #2511 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Voi veljet. Mietin, mitä Noa mahtaa sanoa, kun isäntä tulee hulluksi. Noa kun on niin letkeä tyyppi, mutta toisaalta, kuka tuollaista nyt ihan rauhassa katselisi..? Eetuhan ei varsinaisesti ole edes vihainen, vaan ihan kauhuissaan, ja yrittää raivoisasti pelastaa ensin muut ja sitten itsensä. Paitsi ei Noaa, koska itsehän hän Eetun mielestä olisi kuolemansa aiheuttanut ottamalla tuollaisen pedon riesakseen. 😀

      Vaikka Eetu on raivona, musta on tavallaan aika harmi, että Noa kuvittelee sen tekevän jotain edes käärmeelle. Ei se tekisi. Silloin, kun se ei ole niin hädissään, kyllä se käsittää, että Loimukin on jonkun lemmikki. Samoin musta tuntuu pahalta, miten Eetu räyhää yläkerrassa Noalle. Siis mä en kirjoittanut tätä, ja mä en ole Eetu tai sä Noa, ja silti mulla on itselläni sellainen olo, että mun pitäisi tulla pyytämään anteeksi ja olla pahoillani. Mutta ainahan se on hyvän taiteen merkki, kun lukijassa herää tunteita. Ja mussa heräsi: mulle jäi tästä lopusta todella inhottava olo! 😀 Nyt yritän hioa tosiaan tekstiä, jossa Eetu olisi vähän nöyrä, mutta mulla on vaikeuksia. Yhä uudelleen mä tuun kirjoittaneeksi siihen ennemminkin itseni kuin Eetun!

      Itseni takia mä taidan toivoa, ettei Noa nyt liikaa suuttunut, tai ala vihata tyhmää isäntää.

  • #2807 Vastaus

    Noa
    Osallistuja

    Laitumelle laskemisen jälkeen juhannuksena
    Onhan meillä kivaa

    Juhannustaikoja on monenlaisia. On taikoja kukista, puolisoista, kaivoista, kengistä ja kokoista.

    Toisille se on kauniit mökkimaisemat järven rannalla, lintujen huhuilu vastarannalla ja kun on hämärää, niin hämärää kuin vain yöttömänä yönä voi olla, näkee miten kokot syttyvät ympäri rantaa.

    Minulle suurin juhannustaika taitaa kuitenkin olla se, kun näen Jessen nauravan.

    Meillä oli aikanaan tapana äidin kanssa vuokrata mökki juhannukseksi, vielä kun olin lapsi. Teininä en enää halunnut mukaan, heittäydyin hankalaksi, ja lopulta äiti luopui mökkeilystä. Katkaisuhoidosta palattuani herätimme vanhan perinteen henkiin, joka jatkuu tänäkin vuonna. Aavistuksen myöhässä, että pääsin itse laskemaan Flidan laitumelle, mutta mökin me varasimme. Aikaisempana vuonna olimme olleet Espoon suunnilla, ja nyt reitti veisi Vihtiin.

    Saatoin lähteä hyvillä mielin Helsinkiä kohti tietäessäni, että Flida on hyvissä käsissä ja pärjää taatusti muiden tammojen kanssa. Mielikki kartanlukijana en eksy, ja Loimukin sai ruuan juuri ennen lähtöä. Huoneeni ovi on kiinni ettei se pääsisi vahingossakaan tuvan puolelle jos se karkaa, ja toisaalta, Eetuhan on jo mestari sen kiinni ottamisessa jos niin käy.

    Naurahdin itsekseni ajatukselle.

    Kaikkien parasta ajatellen toivon ettei niin käy. Huonekasvitkin selviävät pari päivää ilman minua, ja onhan niistä toisilleen seuraa.

    Seuraa minäkin sain. Ei kenenkään kaksikymppisen pidä olla yksin kotona hukuttamassa itseään halpaan kaljaan, varsinkaan juhannuksena. Pyysin Jessen mukaan, ja tiesin ettei hän voi vedota töihin. Niitä on vain viitenä päivänä viikossa, joten ihan hyvin hän voisi lähteä pariksi päiväksi. En yllättynyt kun hän ensin kieltäytyi, sillä hän ei pidä yllätyksistä. En myöskään yllättynyt kun hän muutti mielensä kymmenen minuutin sisällä.

    ”Muistatko mist me haaveiltii sillo vaahtosammuttime kokosina?” Jesse kysyi nojatessaan kartanlukijan puolen ikkunaan olallaan. Hän katseli jonnekin sivulle ulos ikkunasta ja silitteli Mielikin somaa päätä hajamielisellä liikkellä.
    ”Tarkotatsä sitä kun me oltiin perustamassa bändi?” kysyin virnistäen.
    ”Just sitä”, Jessen toinen suupieli kääntyi ylöspäin. ”Mä olisin soittanu kitaraa.”
    ”Ja mä laulanu”, lisäsin nauraen. ”Joopa joo. Tuomas ja Hyry oli siinä mukana kans, eikö?”
    ”Joo, Hyry oli basso ja Tuomas rummut.” Kuulin Jessen äänestä vivahteen, joka kertoi haikeudesta ja hyvistä muistoista. Se oli hyvin piilotettu, mutta siellä se oli.
    ”Mitähän niille kuuluu nykyään?” mietiskelin ääneen, vaikka arvelin ettei Jessekään tiennyt. Hän kohautti olkiaan ja kääntyi katselemaan ulos taas.

    ….

    Jesse on aina ollut kohtelias äitiäni kohtaan. Yleensäkin hän osaa olla kohtelias, jos hän kokee että joku on häntä ylemmällä tasolla. Niin hän itse sitä aikanaan kuvaili, vaikken itse allekirjoitakaan sitä. Eikai kukaan ole sen parempi kuin joku toinen, kun kaikki me olemme vain ihmisiä.

    Silti, olen siitä tyytyväinen sillä voin aina huoletta ottaa hänet mukaan. Äitiä ei haittaa että Jesse on mukana, onhan hän kulkenut kannoillani pienestä pitäen. Tapansa mukaan äiti halasi Jesseä päästessämme perille, ihmetteli että eikö hän syö kunnolla kun hän on niin kalpea, niin hintelä. Jesse naurahti kiusallisena. Sitten äiti olikin jo viemässä Mielikkiä mukanaan, olihan Mielikistä niin paljon kantoapua valtavien ruokakassien kantamisessa. Meille Jessen kanssa jäi hädintuskin kannettavaa.

    Heti illan tullen laitettiin sauna lämpiämään. Äiti jäi istumaan iltaa terassille Mielikin kanssa, äidillä on aina paljon kerrottavaa Mielikille. Mielikki on loistava kuuntelija, kyllä se momman juttuja kuuntelee vaikka maailman tappiin.

    Vieressäni sihahti kaljatölkki. Se ääni yhdistettynä laineiden liplatukseen ja kaukaisiin lokkeihin on juuri sellainen, johon suomen kesän haluan yhdistää. En Helsingin kiireisiin autoteihin ja puistobileisiin, viinankatkuiseen hengitykseen ja käsivarret piilottaviin pitkähihaisiin.
    ”Eiks elämä oo vähä tylsää ilma mitää?” Jesse kysyi ja kohotti tölkin huulilleen.
    ”Mitä mitään?” vilkaisin häneen hymyillen. Tiesin jo, mitä hän ajoi takaa, mutta annoin silti hänen itse selittää.
    ”No vittu, siis.. Mitää. Viinaa. Aineit. Jos sä et ees kahvii juo tai mitää.”
    ”Ei oikeestaan”, löylyvesi piti vihaisen äänen osuessaan kiukaan kuumille kiville. ”Ei sen jälkee, kun ne on ainoot asiat sun koko elämässä ja hallitsee sua.”
    ”Nii mut..”
    ”… Nii?”
    ”Nii ku meil oli sillo nii kivaa. Säki olit hauska sillo.”
    ”Ai sillo kun en tienny puoliikaa siitä mitä tapahtuu tai missä ollaan, kun mä olin vitun sekasin? Silloinko mä olin hauska?”

    Jessen hartiat jännittyivät ja sormet vaihtoivat asentoa tölkin ympärillä. En ollut vihainen, mutten myöskään jaksanut enää puhua siitä.

    ”Miten se on sulle niin vaikeeta hyväksyä että mä en vaan käytä enää?”
    ”En mä sillä”, Jesse mutisi. ”En mä.. Ei se oo vaikeeta. Kyl mä ymmärrän. Mä vaa..”
    Annoin hiljaisuuden langeta. Turhan usein luen Jesseä rivien välistä ja päästän hänet helpolla. Välillä hän saa puhua itse ja miettiä, olisiko jokin pitänyt jättää sanomatta.

    Hän päästi turhautuneen äänen ja työnsi tyhjän kaljatölkin sivuun.
    ”Ku et sä koskaa mun seuras ollu sillee sekasin. Pidit huolta ja kaikkee, nii mä vaan.. Nii. Must meil oli kivaa.” Hän kohautti harteitaan ja nousi lauteilta.
    Pudistin itsekseni päätäni ja heitin uuden kauhallisen vettä kiukaalle. Vedin syvään henkeä ja nojasin selkäni seinää vasten. Hikivanat valuivat toistensa kanssa kilpaa ja halot rätisivät liekkien niitä nuollessa.

    Oven takaa kuului nuotti, ja pian toinenkin. Tottuneet sormet etsivät oikeaa säveltä, vaikken tunnistanut kappaletta. Yhdellä jalalla lauteilta lähteminen ei tapahdu hetkessä, mutta varovaisesti matkasin myös itse mökin terassille saunan jäljiltä viileään kesäyöhön.

    Pyyhe lanteillaan Jesse oli siirtynyt puoliksi istumaan terassin kaiteelle akustinen kitara käsissään. Sen puupinta oli kiiltävä ja lähes uuden veroinen, vaikka tiesin sen olleen Jessellä jo useamman vuoden. Hän oli selvästi pitänyt siitä huolta.
    Nuoremman miehen silmät olivat painuneet lähes kiinni hänen näppäillessä kitaran kieliä. Annoin katseeni kääntyä vastarannalle.

    Meille ei ollut hohtavia kokkoja tarjolla eikä muiden mökkeilijöiden ilakointi kantanut vastarannalta, mutta maisema oli silti hieno.
    ”Kyllä mullakin oli kivaa”, sanoin lopulta ja palautin katseeni Jesseen. Hän lopetti soittamisen muttei kohdannut minua. ”Mutta mä en tarvii viinaa tai aineita sitä varten. Mulla voi olla kivaa näinkin. Niinkun nyt.”
    ”Ai sulla on nyt kivaa?” Jesse kyseenalaisti toinen kulma koholla.
    ”Joo?” kallistin päätäni huvittuneena. ”Eikö sulla sitten oo?”
    ”No jaa”, Jesse kohautti olkiaan ja palasi kitaransa ääreen. Huomasin hymyn nousseen hänen kasvoilleen. ”Voi mulla ollakin.”

    • #2810 Vastaus

      Tiitus
      Valvoja

      Hei hei hei hei, mitäs tää on, Vihti mainittu! Nimimerkillä asunut siellä ”aina”, kunnes lukion jälkeen muutin Kotkaan.

      Mä luen tekstin nyt loppuun ja keksin tähän ehkä jotain muutakin kommentoitavaa 😀

      edit. Aivan mahtavaa, jos se Jesse oikeasti nauroi! Ainakin se hymyili ja mä uskon, että kyllä hän illan mittaan myös nauroi.

    • #2834 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Silti. Vaikka Jesse osaa satunnaisesti näköjään käyttäytyä muita kohtaan vähän sinnepäin kuin kuuluu, niin silti. Mietin sitä. Että mitä ihmettä Noa tästä ystävyydestä saa, tai on ikinä saanut? Miksi hän olisi nuorena suunnitellut bändiä Jessen kanssa, kun jos Noa oli vaikka viidentoista, Jesse oli silloin viisitoistavuotiaan näkökulmasta ihan pikkuvauva? (Ja jos Noa oli ”vaahtosammuttimen kokoisena” kirjaimellisesti vaahtosammuttimen kokoinen, niin Jessehän oli vielä monta vuotta voipaketissa kaupan hyllyllä ja pilkkeenä isin ja äitin silmäkulmassa. :DD) Miksi Jesse olisi niin rakas, että Noa kutsuisi hänet mökille? Jos mulla olisi kaveri, joka osaa olla mun äidin kanssa, mutta ei osaa sitten pätkääkään käyttäytyä muiden mun tuttujen kanssa, ei se olisi kauaa mun kaveri, tai sitten tapaisin sitä vaan ja ainoastaan kahdestaan. Mähän häpeäisin silmät päästäni, jos joku mun kaveri kehtaisi tehdä Jesset mun kotona mun tutuille sillä tavalla kuin Jesse on tehnyt Tiitukselle ja Eiralle. Jessessä täytyy olla jotain spesiaalia piilossa. Täytyy vaan. Ei Noa sitä muuten katselisi, vaikka olisi kuinka isovelimäinen. Noaan verrattunahan Jesse on vieläkin kakara. Ei niinkään välttämättä iältään, mutta käytökseltään. Tämä arvoitus riivaa mua aina kun nämä kaksi esiintyvät yhdessä. 😀

      Sulla on tässä soljuva tarina ja kauniit siirtymät hetkestä toiseen. Et sä tarvitsisi graafisia apukeinoja, siis kolmea pistettä siirtymän merkkinä, koska osaat kyllä kirjoittaa siirtymät niin selkeästi mutta nätisti, ettei lukija eksy. Jos itsestä tuntuu epävarmalta, että onko teksti sekava siirtymineen, voit kokeilla jotain toistuvaa teemaa eri aikoihin. Ihan vaikka eri vuorokaudenajan ilmi tuominen riittää (kotona on aamu, vanhoissa muistoissa päivä ja mökillä ilta) tai eri aistin kautta ympäristön kuvaaminen (kotona näyttää, mökillä tuoksuu ja muistoissa vaikka kuuluu). Tai mikä tahansa muu sellainen linssi, joka näyttää tarinan eri tasot ikään kuin erivärisinä. Mutta väittäisin, että tämä tarina ainakin toimisi ihan tällaisenaankin. Sulla on hyvä taso, mutta tämä tarina on taas niitä yksittäisiä juttuja, jotka on yli sun oman tason, niin kuin se kolaritarina vaikka. Muistelu sen taitaa tehdä. Siirtymät on yksi sun vahvuuksista.

      Toinen erityisen hyvin sujuva juttu on, taas kerran, lopetus. Ei jaarittelua, ei mitään loppukaneetteja.

      Nostaisin esiin vielä jotain, mistä ihan just sulle marmatin, mutta joka on maagisesti tosi hyvin tässä tarinassa sitten taas. 😀 Noa valuttaa hikeä -> ahaa sen on kuuma. Jessen hartiat jännittyvät ja sormet vaihtavat asentoa -> ahaa se muuttuu hermostuneeksi tai varovaiseksi. Jesse päästää turhautuneen äänen -> ahaa sitä ärsyttää. Jessen silmät menee melkein kiinni kun se soittaa -> ahaa se tykkää ja rentotuu. 😀 Tosi hyvä. Muutenkin sulla on taas tässä tarinassa eri tavalla yksityiskohtia kuin yleensä aina laineiden liplatuksesta puiden rätinään asti.

  • #2812 Vastaus

    Matilda
    Osallistuja

    Vau, miten sujuvasti ja vaivattomasti tämä tarina soljui eteenpäin. Tarinan yksityiskohtaisesta kuvailusta sekä suorastaan nerokkaasta dialogista tuli olo, että olisi itsekin ollut mökillä seuraamassa näiden kahden keskustelua. Aihe oli vaikea ja avasi lisää Noan historiaa. Tietenkin Jesse oli ollut mukana Noan vaikeammissakin vaiheissa. Käyttääkö Jesse vieläkin jotain kovempaakin kuin viinaa? Selittäisi ainakin ärtyneen ja omituisen persoonan näin psykiatrian ammattilaisen näkökulmasta! 😀

    / edit. Hitto taas väärässä välissä tämä viesti. Miten näitä viestejä poistetaan?! 😀

  • #3143 Vastaus

    Noa
    Osallistuja

    Milloin liika on liikaa?

    ”Äiti tulee käymää.”
    ”.. Okei?”
    ”Kun Eetu innostu järkkää sellasen häppeningi. Tallilaisten famili ja frendit saa osallistuu.”
    ”Okei?”
    ”Nii että säkin voisit.”

    Jessen sormet pysähtyivät kitaran kielillä tukahduttaen vasta alkaneen nuotin.
    ”En”, hän vastasi ja vilkaisi minuun olkansa ylitse. Olin taas käymässä hänen luonaan, Seinäjoella pienessä asunnossa joka oli ahdistavan tyhjä. Sänky, sohva, tietokone pöydän kanssa, tuoli, pleikkari. Ja keittiön vieläkin tyhjempi jääkaappi.

    ”Mikset?” huokaisin ääneen ja laskin peliohjaimen käsistäni. Sitä vastausta osasin odottaa, mutten vain halunnut ymmärtää. Miten kukaan haluaa aina vain olla yksin?
    ”Koska mä en vaa haluu. Ei mua kiinnosta”, Jesse jatkoi kitaran näppäilyä.
    ”Joo”, puhahdin epäuskoisena. ”Sua se ei ikinä kiinnosta mikää. Eikö sua itsees häiritte ettei sulla oo kavereita?”

    Jesse ei vastannut, kohautti vain harteitaan.

    “Koittaisit joskus, iha vaa huvikses, tehä jotai muutaki ku nysvää yksin himas. Voisit vaikka yllättyy.”

    Siitä on nyt jo pari viikkoa kun kävin Jessen luona eikä hänestä ole sen jälkeen kuulunut. Eikä siinä ole kyllä mitään normaalista poikkeavaakaan, mutta palaan silti ajatuksissani kyseenalaistamaan olinko liian jyrkkä. Olisin ehkä voinut käyttää eri äänensävyä, tai valita sanani paremmin.

    Mielikki haukotteli makeasti rintani päällä niin, että se haukotteli suoraan kasvoilleni lämmintä, koiran hajuista hengitystä. Ehkä sen suuta pitäisi alkaa pesemään useammin kuin kerran viikossa. Toisaalta, en ole halukas menettämään peukaloani. Saisinkohan Eiran jotenkin narrattua siihen.. Eetu voisi pistää pahakseen, vaikka eihän Mielikki ketään pure.

    Jesse on aikuinen mies. Kyllä hän kestää vaikka sanoisikin pahasti, tai ainakin saa luvan kestää. En voi ikuisesti ajatella häntä sellaisena nappulana joka oli tukehtua ensimmäiseen tupakkaansa, joka yritti niin kovasti pysyä meidän vanhempien mukana ja olla “cool”. Enemmän kuin usein hän on ärsyttävä, ja varmasti aivan tietoisesti. Se on jonkinlainen suojamuuri jonka Jesse itsensä ympärille rakensi, mutta ei hän sitä enää tarvitse. Ystäviä ja normaalin elämän hän tarvitsee.

    Ravistin ajatukseni hänestä muualle ja nousin ylös.
    “Mitä te keuhkootte tääl?” huusin jo rappusten yläpäästä keittiöstä kuuluvan metelin yli.
    “Ei me keuhkota!” Nellyn kimmastunut ääni huusi takaisin. Mielikki rynnisti ohitseni portaat alas sellaisella vauhdilla, että joskus se vielä liukastuu ja katkaisee koipensa. Viimeisellä askelmalla proteesi piti muovisen narahduksen, joka kertoi että vähitellen olisi aika käydä teettämässä uusi. Otsonmäeltä sellaista tuskin saa, joten se tietäisi taas reissua Helsinkiin.
    “Aijaa?” kysyin virnistäen silmäillessäni pöydän ääressä istuvaa Tiitusta, Helloa ja Nellyä.
    “Me mietitään meidän tiimin nimeä”, Hello ilmoitti tyytyväisen kuuloisena.
    “No ootteko keksiny mitään hyvää?” kysyin huvittuneena laittaessani teeveden kiehumaan.

    • #3145 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      No niin hei mulla on uusi teorian alku Jessestä. Haluatko kuulla? Et varmaan, kun mun edelliset teoriat eivät ole olleet yhtään Jesseä mairittelevia, mutta kerron silti. Mitä jos se ihan oikeasti haluaa olla yksin, ja samalla olettaa että terveen ihmisen kuuluu haluta tavata muita, ja se on yksi syy miksi se hakeutuu olemaan niin lapsellinen ihmisten talleille ja koteihin?? Ei jestas. Voisiko se olla vähäsen niin kuin mä, että meidän sosiaaliset tarpeet ihan oikeesti täysin tyydyttyy siinä kun tavataan muutamaa ihmistä koirapuistossa ja puhutaan koirista ja kun virtuaaliheppaväen kanssa vähän tarinoidaan? Musta tuli onnellinen vasta aikuisena, kun mä tajusin, ettei mun tarvi tarvita oikeasti montaa ystävää, sosiaalisia tapaamisia ja muuta semmosta, koska sillon kun välillä tarvin ihmisiä, niin yleensä pääsen just puistoon. Voisiko olla, että vaikka Jesse ajattelee olevansa niin superitsenäinen, sen alitajunnassa vääntelehtii vieläkin ajatus siitä, että ”normaalin ihmisen” kuuluu olla sosiaalinen, ja se ei vaan ole? Jos se tajuaisi, ettei tarvi, sen ei tarvitsisi olla enää epäystävällinen, vaan se voisi mennä seuraan kun haluaa, ja muuten olla aivan rauhassa. Niin kuin mä, vaikka mä olen kyllä Jesseä sosiaalisempi kuitenkin. Jos se onkin yhtä vihainen kuin mä joskus yläasteella tai jossain, koska se on jumissa samanhenkisten luulojen kanssa… No joo. Mä lopetan. Katotaan. Jotenkin vain löysin siitä varmaan ekan kerran jotain inhimillistä ja mun kannalta samastuttavaa, vaikkakin ihan varmasti ainakin osin kuviteltua, ja olen taas tosi innoissani yhtäkkiä koko hahmosta.

      No mutta, kun kuitenkin toi ylläoleva ajatus on niin mun päässä nyt, Noan puoli asiasta herätti mussa aivan hirveän määrän ajatuksia, ja musta tuntui kuin mä katselisin omaa elämääni sekä sisältä että ulkoa. Noa miettii, tuliko sanottua pahasti. Mä teen sitä koko ajan. Samalla mä olen Jesse: mua ei yleensä vaan kiinnosta, ja aika usein joku Noa tulee vinkumaan mulle siitä. Ne on huolissaan, Noakin on. Ja ne sanoo, että tekisit muutakin kun olisit yksinäs, voisit vaikka yllättyä. Ja silloin mulla on paha mieli, kun taas hetkeksi taannun ajattelemaan, että mun pitäisi haluta olla enemmän muiden kanssa. Oi voi. 😀 Laitan aika usein itseni tarinaan, jos siellä on vähänkään samastuttava hahmo, ja nyt en tiedä kumpi näistä leikkisin olevani… Tämä on itse asiassa tosi tosi syvällinen teksti, vaikka aluksi vaikuttaakin kevyeltä. Tottakai Jesse äyskii välillä Noallekin, kun se kulkee ihmisten kotona hätyyttelemässä niitä johonkin vitsin ärsyttäviin tapahtumiin, joissa on porukkaa ja hälinää niin paljon, että ihanhan ihminen väsyy loppuviikoksi kun sellaiseen menee. Ja kun Noa tietää niin vitsin hyvin, mitä Jesse muka tarvitsee. 😀 (En nyt ala vihata Noaa tai mitään. Musta on kivaa kun siinä on tällainen ”inhimillinen virhe” jota se itse pitää ihan vaan plussana: sehän yrittää auttaa ja luulee oikeasti vilpittömästi tietävänsä paremmin! Hyvä Noa!)

      Kaiken lisäksi lopetat rakentamalla Hopiavuoren väestä oikein kunnon kontrastin Jesseen. No nämä hahmot tosiaankin hakeutuvat toistensa seuraan rapsuttelemaan toistensa selkiä, ja ihan sairaan kovaan ääneen. Noan virnistelystä ja seuraan hakeutumisesta kuitenkin päättelen, että vaikka hänkin on rauhallinen ja itsenäinen tyyppi, hän sulautuu paremmin lopun hulabaloohon. Tai ehkä hän on vain tottunut tai kotiutunut.

      Teit hyvän tarinan ja jätit mulle tosi paljon mietittävää.

  • #3528 Vastaus

    Noa
    Osallistuja

    Päivänsäde ja Menninkäinen

    ”Tuutko sä?” kuiskasin lähes ääneti patjalla makaavalle Mielikille. Koira katseli minua arvioivasti, kunnes sen suu venyi makeaan haukotukseen ja se käänsi kylkeään tyytyväisenä. Poistuin huoneesta vähin äänin, mutta jätin oven raolleen mikäli Mielikki muuttaisikin mieltään.

    Kello lähenteli kahta, ja koko talo oli rauhoittunut arjesta vilkkaan päivän jäljiltä. Jilla oli mennyt nukkumaan ensimmäisenä, ja Nelly Eetun kanssa pian perästä. Laskeuduin maltillisesti portaita alas. Niistä kolmas ylhäältä päin katsottuna narisee aina, ellei sille astu ihan sivuun. Minähän en portaita normaalistikaan varsinaisesti juokse, mutta nyt jokainen askelma tuntui yhä hankalammalta ja hitaammalta. Sain purra hammasta aina painon siirtyessä tekojalan puolelle. Lopulta saavuttaessani tasaisen lattian vedin syvään, hitaasti henkeä. Hengästytti, ja tunsin miten kylmä, inhottava hiki oli noussut kauttaaltaan pintaan.

    Etuoven saranat vinkuvat jos oven avaa ihan kokonaan. Aina kun Hello tulee sisälle Eetu mutisee tuvan toisesta päästä että pitäisi muistaa rasvata ne. Livahdin niin ketterästi kuin suinkin onnistuin oven raosta terassille ja päästin ulos värisevän hengityksen, jota koko matkan portailta saakka ulos olin pidättänyt.

    Jalkaani kivisti. Sen ympärille oli puristettu rengas, jonka reunat pureutuivat ihon läpi lihaksiin ja hermoihin, hangaten niitä vasten kuitenkaan poikki sahaamatta. Vedin henkeä, ja laskin viiteen.
    Pakko päästä istumaan. Hivuttauduin ensimmäisen lähimpänä olevan penkin luokse ja siirryin istumaan. Hengitin ulos, ja laskin kolmeen. Hengitin taas sisään.

    Kivusta tärisevin sormin etsin tekojalan kiristimen lukon ja napsautin sen auki. Hiilikuituinen tekoraaja tipahti ontosti kolahtaen puupintaa vasten. Rengas ei kadonnut.

    Äidillä oli tapana laulaa aina kun olin lapsena sairas. Meidän laulumme oli Päivänsäde ja Menninkäinen, ja sitä äiti aina lauloi vuoteeni vieressä hiuksiani silitellen. Vaan nyt en ollut sairas, eikä äiti ollut täällä silittämässä. Sen sijaan käytin kaiken ruumiillisen voimani jalantyngän hieromiseen hitain, mutta voimakkain liikkein, samalla kun etsin hiljaa hyräillen laulun säveltä. En ollut ajatellutkaan sitä vuosiin, ja silti, jostain mielen perukoilta oikea sävel alkoi löytyä. Painoin pääni takana olevaa seinää vasten, suljin silmäni, ja hyräilin.

    Ensimmäinen säe, ja jouduin pysähtymään vetämään henkeä. Rengas oli yhä paikallaan. Toinen, ja kolmas säe. Rengas alkoi hellittämään, ja muuttumaan kihelmöinniksi, pistelyksi, kuin satoja neuloja painettaisiin ihoon yhtä aikaa.

    Vasta kun pääsin viimeiseen kappaleeseen kipu alkoi hellittää. Tunsin miten pieni hikikarpalo valui ohimoani pitkin alaspäin, ja raotin silmiäni. Ennen niin vieraalta tuntunut pihamaa tuntui kodikkaalta jopa hämärässä. Katseeni ei hakeutunut ensimmäisenä tumman metsän rajalle kiiltävää silmäparia etsien, vaan se jäi seuraamaan miten koivujen lehdet keinahtelivat raikkaassa iltatuulessa. Samainen tuuli pyyhkäisi lempeänä ohitseni. Se toi viestin viimeisistä lämpimistä kesäöistä, joita olisi jäljellä enää kourallinen.

    ”Epäreilua, sä oot täällä yksin kattelemassa tähtiä”, Nellyn rauhallinen ääni kuului oven suunnilta. Hymähdin hiljaa ja tunsin miten toinen suupieleni vetäytyi hymyyn. Laahaavista askelista päätellen hän oli vetänyt Eetun tohvelit jalkaansa, ja saatoin katsomattakin arvella hänellä olevan päällään myös Eetulta lainattu, liian suuri t-paita.
    ”Kaikki okei? Mitä mietit?” hän kysyi asettautuessaan istumaan viereiselle penkille. Tiesin että Nelly tiesi jo tähän mennessä mistä oli kyse. Siitä ei tarvinnut puhua ääneen.
    ”En mitään”, vastasin hymyillen ja käytin katseeni hänessä lyhyesti. Naisen hiukset olivat sekaisin unen jäljiltä. ”Miten sä oot hereillä?”
    ”Pitihän mun tulla vahtimaan ettet sä jätä mua mistään paitsi!” Nelly naurahti ja hapuili terassin laidalle jätettyä vilttiä. Nojauduin ojentamaan sen hänelle, vaikka liike vihlaisikin jalassani. Hetken Nelly asetteli vilttiä, mutta huokaisi sitten kysyvän katseeni alla.
    ”Okei, okei. Heräsin kun sä lähdit ulos, niin aattelin tulla pitään seuraa. Mun piti kyllä käydä kusellakin, että en mä pelkästään sun takia herännyt”, nainen myönsi ja kallisti päätään taaksepäin.
    ”Sehän on kiva”, myönnyin sen ihmeempiä miettimättä. Luulin olleeni hiljainen liikkeissäni. ”Ihme että sä kuulet enää ylipäätään mitää Eetun kuorsaamisen jälkeen.”
    Nelly nauroi ja läpsäisi minua kevyesti käsivarteen. Sitten välillemme lankesi rento hiljaisuus, ja jäimme katselemaan tähtiä.

    ”Oikeestaan”, usean minuutin kuluttua rikoin viimein hiljaisuuden. Nelly räpäytti silmiään ja käänsi katseensa minuun. ”Osaatko sä sellasen laulun kun Päivänsäde ja Menninkäinen?”
    Nellyn kulmat kohosivat yllättyneinä, mutta hänen suunsa kaartui hymyyn.
    ”Joo, suurinpiirtein. Miks?”
    ”Haluaisitko sä laulaa sen mun kanssa?”

    Nellyn ääni oli pehmeä ja hiljainen, ja hän hymyili yhä laulaessaan kanssani. Kevyesti hän nojautui olkaani vasten, jolloin kohotin toisen käteni hänen ympärilleen. Saatoimme olla kaukana täydellisestä duetosta, mutta minusta se oli hetki oli täydellinen juuri niin. Viimeisen lauseen jälkeen olimme molemmat hetken hiljaa. Käänsin katseeni Nellyyn, joka puolestaan katseli taas taivaalla tuikkivia tähtiä. Vain hetken verran liian pitkään jäin katselemaan niitä silmiä, jotka kimalsivat yötaivasta vasten, mutta heti sen hetken jälkeen laskin käteni ja venyttelin.
    ”Mennäänkö nukkumaan?” ehdotin tyytyväisen kuuloisena. Nellystä oli tullut minulle tärkeä ystävä, ja välillä välillämme ei tarvittu edes sanoja. Olisin voinut kiittää seurasta, huolenpidosta, laulusta, mutta tiesin ettei se ole tarpeen. Nelly tiesi jo olevani kiitollinen.
    ”Mennään”, Nelly myönsi ja nousi ylös. Hän ripusti viltin tuolin selkänojalle ja käveli ovelle. Kumarruin nostamaan tekojalan lattialta.
    ”Mee vaan, mä tuun kohta kanssa”, lupasin, johon Nelly nyökkäsi.
    ”Hyvää yötä”, hän toivotti ja katosi takaisin tupaan.

    ”Hyvää yötä”, vastasin hiljaa oven painuttua jo lähes kiinni. Nelly oli vain ystävä, eikö vain?

    • #3535 Vastaus

      Tiitus
      Valvoja

      Tykkään tosi paljon kuinka kerroit kolmannen portaan narinasta ja siitä kuinka etuovi vinkuu, kun sitä ei vieläkään ole rasvattu. Ja toi laulu! Se on mun lemppareita ala-asteen musiikkitunneilta ja tätä nykyä ehkä ainoa, jonka sanat edelleen osaa ulkoa, niin tulee silloin tällöin laulettua sitä, kun laulattaa. Ihana taustatarina siitä ja vielä kivempi, kun Noa sai Nellyn kanssa laulaa sitä.

      Mutta siis mitääää, hetken liian pitkään tuli tuijotettua niitä silmiä?! Aijaijai, jään kyllä niiiiin jännäämään, että onko se Nelly vaan ystävä! Kun siis tottakai, onhan hän vain ystävä, kun on kuitenkin Eetun kanssa, mutta eihän ihminen omille tunteilleen minkään mahda. Mutta se, että toimiiko niiden myötä jotenkin, onkin jo ihan eri juttu.

    • #3539 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Eeei vitsi, miten hyvä oli lukea tämä heti aamusta sängyllä silmät ristissä. 😀 Näin heti yhtenä mahdollisena tulevaisuutena ihan hirveän solmun! Isäntä seurustelee Nellyn kanssa ja on ollut hetken verran turhaan mustasukkainen Noan ja Nellyn tähtienkatselusta. Sitten, jos jotain oikeaa aihetta olisikin ja hän huomaisi jotain, hän yrittäisi tottakai kaikin voimin vakuutella itselleen, miten kuvittelee taas omiaan. Ja sitten selviäisi, että siinä olikin jotain. Romahtaisiko isännän maailma, vai kävisikö vain ilmi, että vaikka Nellyn kanssa olisi raskasta erota, Hopiavuoren hevostalli olisi kuitenkin hänen syvin rakkaudenkohteensa? Ehdin jo harmitella sitäkin, kun isäntä on niin surkeassa asemassa draaman suhteen ihan vain koska on isäntä. Täytyy tehdä vähän töitä keksiäkseen syyn sille, miksi hän ei vain nakkaisi niin Noaa ja Nellyä kuin heidän hevosiaankin taivasalle jotain havaitessaan. Itse ainakin nimittäin tekisin just niin ja ajattelisin, että mitä minä nyt kaiken maailman roskaväkeä nurkissani majoittamaan. :DD Ja just siksi, koska se olisi mulle ainoa tapa toimia, mun täytyy jo varmuuden vuoksi etukäteen keksiä isännälle ihan oma tapa. Koska mistä sen tietää, mitä tapahtuu: näistä kahdesta voisi tulla myös söpö pari. Nolly vai Nea? :DD

      Mutta siis, tästä tarinasta huomaa, että sulla on vapautuneempi ote kirjoittamiseen nyt kuin viimeksi. Olet yleensä hyvä luomaan tunnelmaa, mutta nyt onnistut sen lisäksi miljöön kanssa erityisen hyvin. Just noi Tiituksen esiin nostamat yksityiskohdat sen tekee. Paremmat kirjoittajat sanovat, että jos tarinaa lukiessaan tuntee lukevansa tarinaa, se pitää kirjoittaa uudelleen paremmin. No nyt ei kyllä yhtään tuntenut lukevansa tarinaa, kun kuulin narinaa ja narahduksiakin. Hirveen usein unohdan itse kuvailussa, että ihmisellä tosiaan on muitakin aisteja kuin se näköaisti.

      Kuvaat myös Noan kotiutumista taas ihanasti, ja siihen samastun ihan täysillä. Olen muuttanut paljon (viimeksi eilen…) ja joka muuton jälkeen uusi koti on vähän pelottava, vaikka olisi ihana. Tavalliset äänet ovat uhkaavia, koska ne kuulostivat edellisessä kodissa eriltä. Meinasin yöllä saada sydärin, kun ”joku käveli mun asunnossa”, mutta sitten heräsin kunnolla ja tajusin että aaaaaa, niin, mähän asun nyt rivitalossa, maan tasalla, ja ehkä siitä saattaa kuulla hiukan terävästi kun joku kävelee soraa pitkin suoraan mun makkarin avonaisen ikkunan ohi. 😀 Kun asetun tänne, se tulee kuulostamaan ihan normaalilta ja turvalliselta, eikä herätä mua yöllä vaaran merkkinä.

      Öinen lastenlauluduetto on jotain, mitä en tasan itse ikinä tekisi, mutta jonka nämä toverit saattavat aivan uskottavasti vetäistä. Nellyhän sai silloin kerran koko väen joraamaan jotain biisiäkin. 😀 Sitä paitsi vaikka Nellyllä on suuri suu, sillä on myös suuri sydän. Tottakai se on se, joka herää katsomaan onko Noa ihan okei, ja on sen seurana kun se ei ihan olekaan.

      Noa on muuten näistä se päivänsäde eikä menninkäinen, vaikka näyttääkin vähäsen rölliltä.

    • #3542 Vastaus

      Sonja T.
      Osallistuja

      Voi, minun käy sääliksi Noaa nyt. Ei pelkästään jalka ja sen kivut mutta tuo aavistuksenomaisesti pinnalle ponnistava tunne siitä että kenties olisi ihan vähän ja vahingossa saattanut vaikka… ihastua Nellyn. Varattuun ihastuminen on maailman kamalimpien tunneasioiden top-5:ssa, olen varma.

    • #3580 Vastaus

      Outi Halme
      Osallistuja

      Mä kyllä luin tän tarinan heti kun se ilmestyi, mutta kommentoiminen vaan jäi kun ei ollut aikaa. Sen verran tunnelmallinen ja tunteita herättävä tää tarina kuitenkin oli, että halusin vaan päästä sanomaan sen tällleen mielummin myöhään kuin ei milloinkaan.

      Oon aikasemminkin sanonut, että Noa on sellainen hahmo, jolle ei toivois mitään pahaa, joten on aina vähän kurjaa lukea, kun Noa kärsii. Saat Noan kokemukset kuulostamaan niin kovin todentuntuisilta ainakin tällaiselle tyypille, jolla ei ole minkäänlaista tietoa siitä, millaista esimerkiksi Noan vamman kanssa eläminen on ja mitä kaikkea siihen liittyy. Ylipäänsä mun mielestä on älyttömän mielenkiintoista lukea sellaista tarinaa, jossa käsitellään jotain sellaista, mistä ei esim. itse osaisi kirjoittaa.

      Kuten ainakin Eetu jo mainitsi, niin tästä tarinasta huomaa sen, kuinka Noa on kotiutunut Hopiavuoreen ja se on kiva huomata. Tietenkin loppu jättää myös paljon odotettavaa! Heti tietenkin aloin spekuloimaan, näähdäänkö Hopiavuoressa jotain suurta kolmiodraamaa jossain vaiheessa 😀

      ps. kiitos tän tarinan, päivänsäde ja menninkäinen on soinut mun päässä monta päivää

  • #4581 Vastaus

    Noa
    Osallistuja

    Jos tän laittais instaan, niin häseihin vois laittaa #newhair, #neon ja #newyearnewme, eiks jea?

    Koska jokainen kaipaa aina välillä vähän väriä elämään, piti Noallekin tehdä uusi naamakuva. Tähän ei tarvitse kommentoida mitään, se on täällä vain kertomassa muillekin tästä hurjasta muutoksesta 😀

  • #4682 Vastaus

    Noa
    Osallistuja

    Yksi vain voi muuttaa kaiken

    Päälläni oleva peitto tuntui hirveän raskaalta. Se painoi minua lattiaa kohti ja puristi väliinsä, niin että keuhkoille ei jäänyt tilaa ja kylkiluut olivat pettää hetkenä minä hyvänsä. Teki mieli kääntää kylkeä ja potkia peitto pois. En kuitenkaan tehnyt niin. En jaksanut, tai ehkä pystynytkään. Ehkä se oli niin raskas, tai minä niin heikko.

    Tuijotin hämärän huoneen kattoa ja kuuntelin. Mielikki hengitti rauhalliseen tahtiin patjani vierellä omalla pehmeällä ympyrän muotoisella pedillään. Sen ohut häntä heilahteli aina välillä joka sai aikaan suhinan kankaaseen osuessaan. Pienet jalat ravasivat myös muutamien askelien verran ennen tyyntymistään, ja aloittivat kohta uudelleen taas.

    Kurkkua kuivasi, nieleminen oli hankalaa. Hengitin syvään ulos. Suljin silmäni ja hivuttauduin alemmas peiton suojiin.

    Välillä käy näin, niin minulle jaksettiin toistella kerta toisensa jälkeen. Välillä käy näin, että vaikka kuinka pitkään olisi ollut kuivilla, mieliteko tulee kuitenkin takaisin. Se on ikäänkuin kutsumaton vieras, joka koputtelee oven takana. Ovi ei ole lukossa, mutta se ei avaa sitä. Se odottaa, että ovi avataan sille, ja sitten se tulee sisään eikä enää halua lähteä.
    Sen tuntee sormissa, miten ne nykivät tahtomatta. Sen tuntee jaloissa, miten rauhattomat ne ovat. Sen tuntee rinnassa, päässä, kaulassa, sen tuntee koko kropassa kun mieliteko iskee eikä sille voi mitään.

    Sen tuntee kaipuuna. Kaipuuna siihen, kun hetken kuvittelee olevansa voittamaton, ja kun koko maailma on sinun. Kaipuuna siihen adrenaliiniin, joka hyökyy lävitse kuin valtava aalto. Se tekee kaikesta uuden näköistä, hajuista erilaisia ja väreistä vieraita. Se saa jokaisen aistin terävöitymään, vaikka kulkeekin unessa.

    Sen tuntee raakana haluna, päästä ihan helvetin korkealle ja lujaa, joka kerta nopeammin, joka kerta pidempään ja enemmän ja paremmin.

    Kyynärtaipeet täynnä mustelmia, lavuaarissa loppuun poltetut natsat, pöydällä minigrip pusseja ja tulitikkuja. Aina pystyy käärimään uuden, ihan sama miten sekaisin on jo.

    Huomasin purevani leukojani yhteen niin että hampaat natisivat. Hengitin uudelleen ja keskityin rentoutumaan. Ensin varpaat. Kaikki ne viisi jäljellä olevaa. Sekin voisi kulkea samalla tavalla aallon tavalla, pohjetta pitkin polviin, aina päähän saakka ja jättää niin rennoksi, että viimein saisin unta. Unohtaisin vain.

    Joskus sitä miettii, että eihän yksi sätkä tee mitään. Äkkiä sellaisen käärii, muutama hatsi vaan. Yksi viiva. Sehän vaan kutittaa vähän. Tai miksei vaikka yksi piikkikin, äkkiähän se on ohi. Kukaan ei huomaa mitään, eikä se yksi tee mitään. Koko jutun voi unohtaa yhtä nopeasti.
    Mutta helvetti, kun se yksi on se kaikista pahin. Valehtelisin jos väittäisin, ettei minun olisi aineita ikävä. Valehtelisin myös jos sanoisin, että ikinä haluaisin enää niihin koskea. Haluan, mutten oikeasti halua. Siinä on ero. Kaikki se työ mitä olen sen eteen tehnyt, että saisin risaisen elämäni kuntoon ei ole yhdenkään jointin tai ruiskun arvoinen.

    Tunsin, miten joku kapusi patjalle ja siitä päälleni. Pienet tassut tepastelivat vatsaani pitkin ja seisahtuivat rintani päälle, ja seuraavaksi lämmin, märkä kieli nuolaisi nenääni. Sitten se kääntyi melkein ympäri, laskeutui makuulle ja käpertyi kerälle. Siirsin katseeni uuden nukkumapaikan valinneeseen Mielikkiin, ja kohotin vähitellen toisen käteni peiton alta sitä silittääkseni.

    Mielikin turkki oli sileä ja pehmeä. Sen kyljet kohoilivat tasaisesti hengityksen mukana ja pieni häntä heilahti kertaalleen.

    Siihen oli hyvä keskittyä. Mielikin hengitykseen, silittämiseen, sen unissa juokseviin jalkoihin, siihen miten se on elämäni muuttanut. Siitähän kaikki oikeastaan alkoi, kun se muutti luokseni.
    Ja luulen, että Mielikki itsekin tietää sen.

    • #4683 Vastaus

      Sonja T.
      Osallistuja

      Minä olen vähän kaipaillut Noan spin-offeja! Noalla on rankka historia ja näissä tarinoissa se tulee konkreettisesti selväksi. Ja vaikka kyse onkin menneistä, niin se kuitenkin nivoutuu nykyisyyteen. Tämä uusin ei ole poikkeus.

      Noin muuten tämä on minusta tosi upea teksti, tarkkaa, jopa brutaalia kuvailua. En tiedä miten totta se voisi olla, kun itselläni ei ole kokemusta riippuvuuksista tai päihteistä, mutta kai se noin voisi olla, tuolta se voisi tuntua.

    • #4700 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Ajattelin saman tien tämän tekstin alkaessa, että tässä on tärkeä teksti. Noa on varmaan ihan sellainen, jota nuorempi väki pitää Siistinä Tyyppinä, koska onhan Noa aika Rankka Tyyppi. Samaan aikaan Noa ei käytä mitään päihteitä, mikä on musta tästä näkökulmasta tosi ihastuttavaa. Voi ihan olla siisti tyyppi muutenkin.

      Noalla on myös menneisyys, jota hän ei tuo esiin upeana, vauhdikkaana ja siistinä. Noan menneisyys ei ole hänen tarinoissaan tippaakaan rokkenroll. Se on hämyisä ja epäselvä, eikä hän halua roikkua siinä. Mielikki ja Flida ovat portteja nykyhetkeen. Noa tuo toistuvasti esiin, että ne ovat hänen pelastuksensa. Nykyään on paremmin kuin ennen.

      Mutta silti aina välillä käy niin, että menneisyys näyttäytyy houkuttelevana. Noa tietää, ettei se ole, mutta silti. Toivon, ettei hän pääse ikinä täysin vapaaksi menneisyydestään, mutta samalla ettei hän koskaan palaa siihen, vaikka joskus kävisikin e-rit-täin lähellä. Sellainen tulella leikkiminen on tietysti tarinallisesti mun mielestä ihan kauhean kivaa, mutta on mulla toinenkin taka-ajatus toiveelleni. Nimittäin sivutoiminen huumevalistus. Meidän huumevalistus ala-asteella oli sitä, että meille monistettiin paperi, jossa kysyttiin, että mitä sanot jos joku tarjoaa huumeita, ja siihen piti kirjoittaa EI KIITOS. Joku nuori tuolla lukee Noan juttuja ja haluaa olla yhtä siisti tyyppi. Luulen, että sanoma jää pikkasen paremmin ja elävämmin päähän tästä. :DD Sitä paitsi toi ei yhdet henkoset haittaa -ajatus ja sen kanssa painiminen tuntuu mustakin niin tosi tutulta, vaikka se ei mun kohdalla liitykään huumeisiin.

      Oletko koskaan nähnyt, miten värillisellä lakalla värjätään posliinikuppeja? Siinä laitetaan lakkaa veteen ja sekoitetaan ihan vähän, eikä lakka sekoitu veteen, vaan jää viiruiksi. Sait kirjoitettua tähän samanlaisen näkymän nykyisestä ja menneestä. Miksi mun takaumat ei näytä vedeltä ja lakkaviiruilta, vaan pikemminkin veteen sameaksi ja tylsäksi sekoitetulta akryyliväriltä?

Vastaa aiheeseen: Mitä kuuluu, Metsärinne?
Tietosi: