Mitä kuuluu, Metsärinne?

Etusivu Foorumit Spin-off -päiväkirjat Mitä kuuluu, Metsärinne?

Tämä aihe sisältää 127 vastaukset, 14 kirjoittajaa, ja siihen kirjoitti viimeksi  Eetu Hopiavuori 6 päivää, 23 tuntia sitten.

  • Julkaisija
    Viestit
  • #915 Vastaus

    Noa
    Osallistuja

    Aikaa ennen Hopiavuorta, menneiden haamuja, uusia tuttavuuksia, koiran märkiä pusuja ja valkeita hevosen karvoja.
    Syvempi katsaus Noa Metsärinteen elämään.

  • #916 Vastaus

    Noa
    Osallistuja

    27.3.
    Uusia kasvoja ja kiusallisia kysymyksiä

    Reilu viikko sitten kun muutin sain heti todeta, että Hopiavuoren asunnossa ei seurasta ollut puutetta. Hello kävi säännöllisesti sohvaa kuluttamassa, ja minua aina vähän hymyilytti miehen nähdessäni. Ehkä se oli hänen nimensä ansiota, kun muistelin tapaamistamme. Tai ehkä se oli siksi, että hello sanana soljuu kieleltä niin mukavasti, että sitä voisi jäädä toistelemaan vaikka maailman tappiin. Muutama päivä sitten Jilla oli muuttanut taloon. Nainen oli ensin ollut aika hiljainen, Eetun kanssa hän jutteli enemmän. Meidän ensimmäinen kunnon keskustelu tuli vasta muutosta seuraavana päivänä, kun Jilla oli halunnut laittaa jotain pakkaseen ja sitä oli ollut vastassa pussillinen pakastettuja hiiriä. Olin selittänyt että Loimunkin tarvitsee syödä, mutta luvannut piilottaa hiiret tästä lähtien muiden pakkasten alle, etteivät ne olisi heti ensimmäisenä nähtävillä.

    Mielikki oli kotiutunut hyvin. Koira piti koko asuntoa valtakuntanaan, ja rakasti kaikkia talon kävijöitä. Tallilla pikkutyttö Ariel on vielä vähän outo asia, lapsia me ei Mielikin kanssa kovinkaan usein olla tavattu edes Helsingissä. Kun Mielikki tuli minulle oli elämäni sen verran repaleinen, että pikkukoira sai tyytyä yhteen lenkkiin päivässä korttelin ympäri ja sitten äkkiä takaisin kerrostalo asuntoon sisälle katseilta turvaan. Aikuisia meidän luona kävi vierailemassa, usein äänekkäitä ja kaikkea muuta kuin selviä, joten niihin Mielikki on tottunut. Loimu sen sijaan yrittää kaikin voimin ulos terraariostaan, vaikka se on iso lasinen kapistus, jossa sillä on sekä kaivautumis- että kiipeilymahdollisuuksia. Kuono lasia vasten se etsii mahdollista pakoreittiä, ja tiedän jo etukäteen että sellaisen se tulee vielä joskus löytämään. Viljakäärmeet ovat loistavia karkaamaan, eikä itseäni se haittaa. Niin pitkään kunhan se ei matelisi tuuletuskanavaan tai lattiakaivoon. Silloin lieron mittaisena se melkein onnistui siinä.

    Jilla oli leiponut eilen illalla pullaa ja sämpylöitä, joista haaveillen sain voimaa nousta sängystä. Sänky, joka oli siis patja lattialla. Patjan vieressä oli seinää vasten nojaamassa hiilikuidusta tehty proteesi. Mielikki oli missä lienee, mutta tähän mennessä uskalsin veikata että se istui tyytyväisenä keittiössä Eetun jaloissa, tai jos oikein onni käy, iha sylissä saakka. Eetu on aina ensimmäisenä jalkeilla, ja parin päivän asumisen jälkeen yhdessä sovimme, että Mielikin saa päästää ulos ja ruokkiakin jos siltä tuntuu. Tähän mennessä Eetu ei ole vielä rohjennut silmäterääni ruokkimaan, kun Mielikki on sen verran nirppanokka että väärin aseteltu ateria jää syömättä. Aamupalaleivän muruset ja täytteet kyllä kelpaa vaikka ne olisi miten väärinpäin ja nurinkurin tarjottu.

    Huomenet vaihdettuamme Eetun kanssa otin Jillan tekemiä sämpylöitä kaksin käsin ja laitoin mikroon pariksi sekunniksi. Pehmeät ja lämpimät leipomukset saivat koko keittiön tuoksumaan herkulliselta ja kodikkaalta. Mielikki ryntäsi hyppimään jalkaani vasten, sitä ihan oikeaa jalkaa, ja sen ohut rotanhäntä viuhui puolelta toiselle.
    ”Mun prinsessa”, kumarruin nostamaan koiran syliini ja se antoi märkiä pusuja takaisin. Pian se päätyi kuitenkin uudelleen lattialle ruokakupin ääreen, joka liukui tasaista pintaa pitkin ja koira perässä.
    ”Pitäisköhän skaffaa joku kumimatto tähän?” tuumasin ääneen koiraa katseellani seuraten. Eetu katsoi takaisin kulma koholla.
    ”Niin että hankkia joku matto ettei kuppi luista.”

    Tuntuu edelleen vähän oudolta, ehkä epäreilultakin, että asuu ihan tallin vieressä muttei silti tee aamutallia. Tai oikeastaan mitään. Vuokraahan minä maksan että Flidais saa siellä asua, mutta silti. Ei Eetu kyllä apua ole pyytänyt.. Ja luksukselta se tuntui, kun sai pihan poikki kävellä talliin. Ei tarvinnut ajaa ensin iltapäivän ruuhkassa ja sitten yrittää saada autoa mahtumaan parkkipaikalle, jossa oli jo entuudestaan kaksi autoa liikaa. Sen muuttamiseen käyttämäni auton olin äidille Helsinkiin palauttanut ja ottanut vaihdossa oman kauppakassini, jolla olin huristellut takaisin. Sillä ei traileria vedettäisi tai tehdä paljoa muutakaan, mutta enhän minä äidin maksamaa autoa kehtaa pitää.

    Tallissa olikin uutta seuraa, ja hoksasin että ensimmäistä kertaa vielä siihen mennessä olin mahdollisesti menossa ratsastamaan yhdessä jonkun kanssa. Epäilys nousi mieleeni. Saisiko kentälle mennä useampi ratsukko? Minkälainen käytäntö sellaisissa pikkutalleissa oikein on? Helsingissä kaikki piti varata. Kartanon ratsastuskoulu jossa Flidais oli aikaisemmin asunut oli tarkka kävijöistään kuin säännöistäkin, joka pidemmän päälle ei ihan sopinut meille. Silti, parempi varmistaa. Proteesi piti vaimeamman mutta korkeamman äänen tallia vasten osuessaan kuin oikea jalka. Sen päässä oli kenkä siinä missä toisessakin, mutta housunlahjetta sitä ei ollut peittämässä. Yleensä leikkasin housujen toisen puntin pois ja ompelin käsin umpeen niin, että se peitti kyllä jalan mikä oli vielä jäljellä. Kaksikkoa lähestyttyäni opin, ettei kenttää, tai maneesiakaan ollut tarvetta varata, ja että he olivat siskokset. Eira ja Inari. Montakohan kertaa heidät sekottaisin keskenään?

    Eira kysyi jalastani. Inari kivahti sen kuuloisena, että häntä hävetti. Hymyilin vinosti, ei minua haitannut.
    ”Oikeastaan se on hiili- ja lasikuitua”, korjasin jalkaani vilkaisten. En saanut mahdollisuutta kertoa miksi ihmeessä se oli siinä, kun Inari hätisti siskonsa ulos jykevän hevosen kanssa, ja jatkoi anteeksipyytelyään. Ai, niin. Se on varmasti monesta kiusallinen asia, josta ei saisi kysyä.
    ”Ei se mitään! Mä olen ihan tottunu”, vakuuttelin, sillä se piti ihan paikkaansa. Helsingissä porukkaa enää harvemmin kiinnostaa muut, kun kaikilla on niin kova kiire mennä ja tehdä. Ei kerkeä katsomaan ympärilleen. Sellaisessa pienemmässä paikassa ei varmastikaan ole monta, joilla on joku proteesi.
    ”Onhan toi aika esillä niin väkisinkin ihmetyttää. Saahan sitä kysyä”, lisäsin hyväntuulisena, kun Inari ei tuntunut pääsevän tapahtuneesta yli. Silloin hänkin tuntui vähän rentoutuvan.
    ”Niin, kai joo. Mä menen nyt katsomaan ettei Eira tee lisää mitään tyhmää. Anteeksi vielä, ja tuu vaan tosiaan tohon kentälle”, nuori nainen ilmoitti ja harppoi tallista ulos. Kumarruin noukkimaan Mielikin syliin. Sillä oli vaaleanpunainen takki ja saman väriset tossut päällä.
    ”Eiköhän me sitten mennä kun kutsu kävi”, totesin koiran päätä rapsutellen, ja riimunnarun mukaani ottaen lähdin hakemaan Flidaa sisälle.

    • #919 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Kylläpä sinä ajan valitsit julkaisullesi. 🙂 Kyllä teki tiukkaa olla kirjoittamatta kommenttia heti töissä, kun tajusin, että olet kirjoittanut taas. 😀

      Taas ihania arkisia yksityiskohtia. Hello, joka joku kerta juurtuu kiini tupaan, ja hiiret pakastimessa. Ihme ettei Hello syönyt niitäkin ja kuvitellut joksikin ranskalaisten kehittämäksi uudeksi villitykseksi, koska se syö kaiken. Ötökän elämää -fraasi ”ne tulevat, syövät ja lähtevät!!” sopii aika moneen Eetu toveriin. Toivottavasti Jilla ei kokenut kauheaa järkytystä löytäessään matosi sapuskat. 😀

      Minä olen jo ihan Mielikin fani. Sellaista kaveria täällä ehdittiin kaivata. Varsinkin Eetu, joka tykkää oikeastaan kaikista eläimistä, joilla on 2-4 jalkaa. Loimua Eetu taas ei kaivannut näköjään sitten pätkääkään, mutta kyllä sekin siitä yli pääsee. Minä sen sijaan odotan jo etukäteen hykerrellen sitä hetkeä, kun rohkea pohojalaasisäntä lopulta joutuu napit vastakkain Noan pedon kanssa.

      Ihanaa että mainitsit Jillan liikuttavat sämpylät. Minun pitää kehittää nopeasti joku merkki tai piste, jolla voin palkita tällaisesta muiden juttujen huomioimisesta, ja joita voisi sitten vaihtaa oikein kunnon palkintoihin. Varmaan Jillalle tuli tästä yhtä hyvä mieli kuin Noalle hyvistä sämpylöistä. Minä hahmoineni en ole edes osallisena koko yksityiskohtaan, ja silti mun tekee mieli hurrata täällä, kun otit niin kauniisti Jillan huomioon. Samaten annan ihan hirvittävästi arvoa sillekin, että viitsit vahvistaa Uunon päiväkirjasta Inarin tekstistä odotuksen siitä, että Noa on oppinut huonoille tavoille kysymään lupia kentän tai maneesin käytöstä.

      En olisi uskonut, että Noan suhtautuminen Eiraan on tämä. Tai siis en ollenkaan tiennyt, mitä odottaa. Eira on välillä niin pönttö, ja Inari taas niin hyperkorrekti. Mutta on se Noa varmasti joutunut kestämäänkin ties mitä suhtautumista. Ja varmasti joutuu kestämään vastakin. Etenkin täällä, kun kaikki ovat äärimmäisen kiinnostuneita työntämään nokkansa toistensa asioihin. 😀

      Ei mitää paineita mut äkkiä kirjota lisää!!

  • #977 Vastaus

    Noa
    Osallistuja

    30.3.
    Muumitalo

    ”Etteks te oikeesti laita ovii yöks lukkoon?”

    En ollut uskoa korviani, ja kasvoillani kareili epäuskosta hämmentynyt hymy. Helloa nauratti ja Inari nyökytteli päätään. Me oltiin taas kokoonnuttu keittiöön isommalla porukalla ulkona puhaltavaa viimaa karkuun, aurinko kun ei vielä jaksanut lämmittää tarpeeksi kovan tuulen läpi. Jokainen piteli käsissään kahvi- tai teemukia. Omassa kupissani oli teetä, sillä pysyttelin visusti kaukana kaikesta addiktoivasta. Sitä seikkaa en toki ollut tuonut suoranaisesti esille, kunhan sanoin etten juo kahvia. Tai mitään kofeiinipitoista. Mielikki istui lattialla Eetua tuijottaen silmä kovana, sillä mies piteli käsissään täytettyä ruisleipää. Siitä tietysti ainakin puolet kuuluivat Mielikille jota se nyt kovasti katseellaan vaati.
    ”Niinno kun eipähä sille tarvetta oo, kaikki ku tuntee kaikki. Mutta voiha sitä alkaha laittamaan..” Eetu mutisi kumartuessaan antamaan Mielikille palan kinkkua leivästään. Ai vitsi, miten sen häntä piiskasi menemään onnesta. Kyllä minun friidua nyt lellitään.
    ”Ei mun takii tarvi, emmä sillä. Kuha ihmettelen, tuntuu vaa aika hurjalta ajatukselta, ei Stadissa ollu kato puhettakaa.”
    ”Millasta siellä sitten on asuu?” Eira kysyi yllättäen. Se olikin istunut ihmeellisen hiljaa siihen saakka, tiedä mikä sitä harmitti. Joku varmasti harmitti, sillä tavalla se piti katseensa puhelimensa näytössä eikä osallistunut keskusteluun.
    ”Stadis? No jaa”, kohautin harteitani, mutta Eira ei luovuttanut.
    ”Missä sä asuit siellä? Kerro nyt jotain, miksi sä oikeen muutit tänne kun eihän täällä oo mitään?”
    Näin Inarin ilmeestä että se oli valmis ärähtämään ihan pian, joten ennätin vastaamaan. Saahan sitä kysyä.
    ”No, mä budjasin iha siin steissillä. Mut emmätiä, populaahan sielä on ihan rutosti, yölläkään oo hiljasta.”
    ”Ai sikskö sä muutit?”
    ”Kun yölläkää ei oo hiljasta?”
    ”Nii.”
    ”Sovitaanks, että mä otan sut joku kerta mukaan ku meen käymää himas, niin pääset ite näkee millasta draivii siel on?” ehdotin virnistäen. Eira tuntui tyytyvän siihen, joten säästyin enemmältä hiillostamiselta. Samalla tajusin, että todennäköisesti joudun oikeasti joskus lähtemään Helsinkiin teinitytön kanssa kun niin lupasin. Naisilla on joku ihme tapa, että ne ei unohda mitä ikinä niille sitten sanookaan.

    ”Tää on vähänku muumitalos bunkkais”, totesin teemukia huuhdellessani tiskialtaassa. Eira ja Inari olivat hetki sitten lähteneet, ja Jillan pitäisi kohta kai tulla kotiin. Hello istua nökötti edelleen pöydän ääressä ja Eetu seisoi keskellä keittiötä sen näköisenä, ettei se tiennyt mitä tehdä. Se oli tarjoitunut tiskaamaan, mutta lupasin että osaan itsekin, iso mies.
    ”Muumitalossa?” Hello toisti uteliaan kuuloisena.
    ”No nii kato, ei muumitaloa lukita yöksi. Ja sinnehän kans porukka aina kävelee sisälle koputtamatta.” Vilkaisin merkitsevästi Helloon olkani ylitse virnistäen. Miestä nauratti. Eetu keksi alkaa järjestelemään leipälaatikon sisältöä uudelleen saadakseen käsilleen jotain tekemistä. Kyllä sekin vielä oppii ottamaan rennosti, kun mäkin osaan.
    ”Mikä niistä mä sitten olisin?” Hello jatkoi selvästi ideasta innostuneena.
    ”Nipsu, tietty. Kun se syö kaiken”, nyt itseänikin alkoi naurattaa. ”Inari on Mymmeli ja Eira voi olla Pikku Myy. Vai onks se väärin sanoo Eiraa Myyks? Emmä silleen pahalla, mut onhan se vähän Myy.”

    • #981 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Voi kaaaaauheeta. :DD En tajunnut kirjoittaneeni tänne Muumitaloa ennen kuin sanoit! Ja nyt kun tarkastelen asiaa, niin voi ei, näinhän minä juuri olen tehnyt. Myylläkin on nuttura! Vihaan Muumeja, tai ilmeisesti olen vain kuvitellut vihaavani, koska näitä omia muumejani rakastan. 😀 Lapsena ajattelin, että miksi siinä muumilaulussa lauletaan itsestäänselvyyksiä, että ei Muumitaloa lukita yöksi, koska ei kai kukaan nyt lukitse taloaan jos siellä vain on joku kotona. 😀

      Voi Eira. Se nyt sitten luulee, että se on pääsemässä Helsinkiin. Sen mielessä ei ole epäilystäkään, että joku voisi ehdottaa sellaista kohteliaisuuttaan, vaan se on nyt sitten lähdössä. Ja voi poka siinä on sitten vahtimistakin. Noan ei auta nyt kuin toivoa, että sen äiti sanoo, ettei minkään vieraan kollin kanssa lähdetä kyllä yhtään mihinkään. :DD

      Tätä tarinaa on siinä mielessä vaikea kommentoida järkevästi, että tässä on kaikki niin hyvin kohdallaan, etten tiedä mihin tarttuisin. Otsikko sopii tekstiin, tekstissä koko ajan vahva punainen lanka, se on hyvin kirjoitettu ja sellaista pientä. Sitten suurimpana ja tärkeimpänä juttuna fiilis välittyy. Eetun keittiöstä on tullut minulle nopeasti rakas mielikuvituspaikka, ja huomaan nauttivani tällaisista lämpimistä teksteistä, jotka sattuvat sijoittumaan sinne. Siellä on tosi samanlainen meininki kuin minun lapsuudenkotini keittiössä. Haluaisin Eetun patistelevan tarinoissa väkeä pysymään ”oikialla pualen tiän”, eli tallilla, koska hän on sinne kuitenkin taukotuvan rakentanut. Mutta pelkään, että joku kirjoittaja alkaa uskoa hänen narinaansa tosissaan, eikä kukaan enää paukahda ovista sisään. 😀

      Tällä hahmolla todella on mielenkiintoisin kertojanääni kaikista niistä hahmoistasi, jotka olen tavannut. Tuntuu, että pääsen Noasta paljon helpommin jyvälle kuin muista, mutta samalla aina kun luulen käsittäneeni jotain, paljastuu jokin uusi pieni yllätys, jonka olen olettanut alun perin väärin. Siis sillä tavalla miellyttävästi: ei niin että Noan persoona olisikin joka päivä erilainen, mikä kertoisi vain huonosta suunnittelusta, eikä mielenkiintoisesta hahmosta.

  • #1039 Vastaus

    Noa
    Osallistuja

    1.1.19
    Pullahiiret Helsinkiin?

    Jostain kuului pauketta. Käänsin patjalla kylkeäni ja vedin peittoa paremmin pään päälle. Pauke jatkui, joku taisi sanoakin jotain. Mielikki lähti liikkeelle viereltäni ja siirtyi hyppimään ovea vasten. Paljonko kello oli?
    ”Noa, herätys!”
    Sehän oli Jillan ääni. Pakotin silmäni auki ja työnsin peiton sivuun.
    ”Herää, Noa! Sun puhelimesi soi!”
    ”Häh, mitä?” unen lämmön kariutuessa kampesin itseni istumaan käsieni varassa. Jilla kuulosti paukuttavan ovea kämmenellään. Kauanko se oli ollut siellä?
    ”Joo, joo! Oon hereillä. Päästätkö Mielikin ulos?” pyysin, sillä ovi ei ollut lukossa. Nyt luvan kanssa Jilla uskalsi painaa huoneen oven kahvan alas, ja samalla sekunnilla Mielikki rynnisti tervehtimään jokaista talon asukasta.
    ”Voi että sun kanssa. Kello on jo yli kakstoista, miten sä voit vielä nukkua?” Jilla puuskahti ja siirsi toisen kätensä lantiolleen, kun toinen piteli kahvikuppia. Siristin silmiäni ja kurotin ottamaan kännykkäni patjan viereltä, mutta tajusin pian ettei se ollut siinä.
    ”Siis mun foni soi?” kasvojani hieroen kelasin takaisin siihen, minkä takia Jilla mut oikein herätti.
    ”Joo, se on soinut ihan koko aamun. Se on keittiön pöydällä, siellä mihin sen eilen illalla jätitkin”, nainen kertoi ja lähti jäämättä kuuntelemaan mitään selityksiä. Se oli selvä merkki, että nyt oli aika nousta.

    Kunhan Mielikki oli päässyt pihalle se sai eteensä aamuruokansa, joka oli vähän normaalia aikataulua myöhässä. Eetu oli ottanut tavaksi päästää Mielikin ulos mun huoneesta heti herättyään, mutta aina Mielikki ei malta herätä niin aikaisin. Ja mähän en herää, vaikka Eetu rymistelisi itse huoneeseen saakka Mielikkiä hakemaan. Vaikka eihän se tietenkään niin tekisi, Eetu raottaa ovea ja kuiskaa Mielikille että lähteekö se pissalle, ja odottaa hetken että arvon neiti nousee ylös, venyttelee, haukottelee, venyttelee uudelleen ja sitten lähtee Eetun matkaan.
    Mielikin syödessä istuin pöydän ääreen höyryävä teemuki toisessa kädessäni ja kännykkä toisessa. Ruudulla oli ilmoitus kuudestatoista vastaamattomasta puhelusta, jotka olivat kaikki äidiltä. Näin jo sieluni silmin miten nainen oli pakannut laukkuunsa rahapussin, avaimet, silmälasit, nenäliina paketin ja pussillisen pullaa, ja hypännyt autoon ajaakseen Otsonmäelle ihan vain tarkistaakseen että olenko mä enää hengissä. Tästä ajatuksesta havahtuneena näppäilin pikavalinnasta hänen numeron ja kohotin puhelimen korvalleni.
    Puhelin tuuttasi kerran.
    ”Noa Aarni Metsärinne, ettäs kehtaat olla vastaamatta puhelimeen!” äidin terävä ääni vastasi niin yllättäen että säpsähdin ja teetä läikähti pöydälle. Hengähdin syvään ja hymy alkoi nykimään suupieliäni.
    ”Minähän olen sanonut että pitää vastata heti kun soitan, ja nyt olen soittanut monta tuntia! Missä sinä oikein olit, etkai vaan-..”
    ”Äiti”, keskeytin naisen lempeällä mutta merkitsevällä äänellä, älä sano sitä.
    ”Mä nukuin ja puhelin oli keittiössä.”

    ”No mutta mitenkä sinä olet viihtynyt, onhan sielä nyt kaikki hyvin? Mitä Mielikille kuuluu, onkohan sillä mummia ikävä? Kai te tulette vielä käymään?”
    Tee oli jo kylmää, sillä pelkästään äidin tyynnyttelyyn oli kulunut runsaasti aikaa. Tiesin että häntä huoletti, mutta samalla teki kipeää ymmärtää ettei hän vieläkään voinut täysin luottaa tekemisiini. Kunhan sain hänet unohtamaan sen oli nainen kiinnostunut kuulemaan miltä maiseman vaihdos oli tuntunut.
    ”Varmasti on, sieltähän se parhaat herkut aina saa. Muistatko kuinka se pullahti kun asuin Huhtaniemessä?” hymyilytti kun äiti tuhahti kuuluvasti sille. Pystyin kuvittelemaan miten hän pyöräytti silmiään ja mutristi suutaan niin, että toinen suupieli kiristyi.
    ”Kyllä vähän pitää olla jotain josta ottaa kiinni, se on aina ollut ihan luuta ja nahkaa, rikki menee koko koira kun syliin ottaa!”
    ”Se on pieni rotu, sen kuuluu olla hoikka.”
    ”Ihmeellisiä sääntöjä, kun ei nykyään saa olla yhtään tukeva tai samantien on ruma, kyllä on lehdet kanssa pilattu kaiken maailman laihdutus- ja dieettivinkeillä, tiesitkö kuule kun Merja aloitti sen jonkin karppauksen, mikä se sellainenkin oikein on?”

    Alma Ester Metsärinne on juuri sellainen tätihenkilö, joka asuu kerrostalossa ja lasi seinää vasten kuuntelee mitä naapurissa tapahtuu. Parvekkeella on kukkia kauniissa rivissä ja asunnossa tuoksuu aina tuore kahvi. Äiti rakastaa juoruta ja jutella, enkä meinannut nytkään saada suunvuoroa. Ei haitannut, sillä äitiä kuuntelen aina mielelläni vaikka mikä olisi. Pitäisi ottaa asiaksi soittaa hänellekin välillä, vaikka eihän muutosta ollut kuin vasta pari viikkoa se tuntui ihmeen pitkältä ajalta, kun olin tottunut puhumaan äidin kanssa lähes päivittäin. Huhtaniemessä asuessani äiti kävi ainakin kahden päivän välein, ja hän toi aina mukanaan yhden vastaleivotun voisilmäpullan. Hän oli mukana kun ensimmäisen kerran tapasin Flidan, ja hän oli tukenani kun katkaisuhoidossa määrätyt lääkkeet veivät kaiken energian, ruokahalun ja elämänhalun. Ilman äitiä en takuulla olisi tässä, ja siitä hyvästä kuuntelisin äidin juoruiluja vaikka koko päivän.

    ”Mutta kai te tulette käymään?” äiti lopulta kysyi pitkään kestäneen yksinpuhelunsa kanssa.
    ”Tottakai”, lupasin samantien hetkeäkään epäröimättä. Äiti ansaitsisi sen, se on vähintä jonka voisin tehdä.
    ”Kyllä me tullaan, pitää vaan katsoa joku päivä mikä sopii..” ei sillä, että mä mitenkään kiireinen olisin, töitäkään mulla ei vielä ole. Äidillä sen sijaan on, vielä puolitoista vuotta ja sitten hän pääsee eläkkeelle.
    ”Oi, ihanaa! Tuot sitten Mielikin mukana, ja se, kuka se tyttö nyt oli?”
    ”Jilla?”
    ”Niin, se juuri! Sen voit tuoda vaikka mukana, onhan sinunkin jo aika joku löytää. Äiti kyllä tietää mikä tyttöjä kiinnostaa, ja olethan sinä hyvä poika niin varmasti joku löytyy. Eetunkin saat tuoda, kunhan vain tuhdit pullat kelpaa!”
    Hymyilytti niin, että piti oikein laskea kämmen kasvojen eteen ja pudistaa päätä.
    ”Varmasti kelpaa, kaikki täällä on sellasii pullahiiriä. Mä otan ne mukaan, jos ne vaan kerkee.”

    Puhelun suljettuani olo oli lämmin ja kodikas. Äiti on ihana ihminen. Vähän hössöttävä, välillä ärsyttävän tomera laittamaan asioita liikkeelle oman tahtonsa mukaan, mutta niin ihmeen ymmärtäväinen ja rakastava ettei toista ole.
    Mutta että Jillasta hän nyt suunnittelee miniäänsä. Vaikka Jilla onkin todella mukava en näe sen tapahtuvan. Nyt etenkin kun sillä ja Hellolla on jo jotain menossa? Eiran mukaan ainakin, mutta enpä tiedä miten luotettava teinitytön sana noissa asioissa on. Hellonkin voisi ottaa mukaan. Äiti varmasti pitäisi hänestä, kun saisi kerrankin vieraaksi jonkun, joka syö varmasti kaiken mitä on tarjolla.

    • #1045 Vastaus

      Nelly
      Valvoja

      Äiti on ihana ihminen. Vähän hössöttävä, välillä ärsyttävän tomera laittamaan asioita liikkeelle oman tahtonsa mukaan, mutta niin ihmeen ymmärtäväinen ja rakastava ettei toista ole.
      Äiti kuulostaa aivan ihanalta! Tosi aidon ja rakastavan tuntuinen ja Noan suhtautuminen oli kyllä aivan parasta 😀 . Se, että hän antoi äidin puhella yksinään kertoo paljon. Noa selvästi rakastaa äitiään, mutta itselleni tuli sellainen kuva, että hän huokaa ehkä salaa tämän hössötyksille.

    • #1050 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Voiiiii että. Noan äiti on ihan niin kuin mun ja Eetun ilmeisesti yhteinen momma, josta voisin avautua vaikka kuinka, mutten kehtaa. Me Eetun kanssa tykätään paitsi meidän mommasta, myös Noan äidistä. Äitihän on ihan kuin hänet olisi kasvatettu Otsonmäen tapaisessa paikassa. 😀 Varmaan Hellolle ja Almalle kehittyisi nopeasti jonkinlainen symbioosi, niin kuin Noa tuossa uumoilikin. Toinen tykkää syödä ja toinen ilmeisesti ruokkia. Kaikkia. Niin kuin Mielikkiä. 😀 Alma on niin ihanan kuuloinen, että ihan harmittaa, kun se on (ainakin tällä hetkellä!!!!) pelkkä sivuhenkilö. Sen pitää tulla tänne joskus! <3 Se voisi viettää maalaisromanttista kesälomaa. 😀

      Ja sen lisäksi, että rouva Metsärinne on ihana, hän on vieläkin yhtä aito kuin Noan ekassa tarinassa. Noin ne äidit tekevät! Soittavat kuusimiljardia kertaa, kun ei vastata, ja huolehtivat itsensä kipeiksi. Pakkaavat pullaa käsilaukkuihinsa ja karauttavat autoillaan pelastamaan aikuisia lapsiaan varmalta, tai ainakin äärimmäisen todennäköiseltä turmiolta. Voi Alma-parka kun joutui huolehtimaan.

      Voisin nostaa esiin vaikka mitä, mutta koska en ainakaan joka kerta kehtaa laittaa tarinaa pidempää kommenttia, niin nostetaan viimeisenä vielä se, miten Alma jälkikasvuunsa suhtautuu. Vaikka häntä vähän pelottikin, mitä Noa on mahtanut puuhata kun ei vastaa keskellä päivää puhelimeen, niin voi miten hän silti uskoo poikaansa. Niin kuin pitääkin, koska onhan Noa nyt hyvä poika. Kyllä äidit aina tietävät.

      Ai p.s. hurraa-huuto vielä otsikolle, joka viihdytti mua.

  • #1119 Vastaus

    Noa
    Osallistuja

    3.4.19
    Hyvää yötä Mielikki

    Kevät oli edennyt niin pitkälle, että osan kävelyteistä oli aurinko jaksanut kuivattaa ja linnut aloittivat laulamaan aikaisin aamulla. Linnut olivatkin lähestulkoon ainoa elämän ääni Hopiavuoren pihamaan lähellä aikaisin aamulla, johon oli edelleen vaikea tottua. Väitän kotiutuneeni hyvin, mutta nukkumaan mennessä huomaan kuuntelevani taloa. Se narahtelee, tuuli saa seinät huokaamaan ja puskee ikkunoiden raoista. Joskus pöllö saattaa huhuilla. Muuten on aivan hiljaista. Vieressä olevalla tiellä kulkee autoja muutaman kerran päivän mittaan, yöllä ei ollenkaan. Odotan kokoajan kuulevani junan tai raitiovaunun kulkevan ohitse. Autojen tööttäykset kielivät yön yli jatkuvasta ruuhkasta. Jossain joku huutaa tai nauraa äänekkäästi, usein kaveriporukka joka kulkee aseman viereen odottamaan taksia baarista lähdettyään. Lähes yhtä usein sen saman taksitolpan luona tapeltiin, jota seurasi poliisit. Helsinki on aivan eri maailma kuin Otsonmäki.

    Usein jään vielä hetkeksi vielä valvomaan, kun muut menevät nukkumaan. Käytän Mielikin pihalla niin että kävelen koiran mukana. Se samainen pöllö näkisi pienen koiran varmasti oivana suupalana. Huomaan tähyileväni kauempana häämöttävää metsää, jos sieltä näkyykin kiiluva silmäpari. Piha on tyyni ja hiljainen, mutta pimeän aikaan ei yhtään niin kodikas kuin päivisin. Mielikki ei myöskään pitänyt tästä muutoksesta ensin, mutta fiksu tyttö tietää ettei sisälle saa tehdä. Seuraa saadessaan sekin uskaltaa uhmata pimeää pihaa, ja sitten se kipittää kiireenvilkkaa takaisin sisälle.

    Siellä on niin hiljaista, että se tuntuu soivan korvissa. Eetun vaimea kuorsaus saattaa välillä rikkoa sen, mutta vain hetkeksi. Jilla nukkuu aivan hiljaa ja jos nainen yöllä missään liikkuu hän tekee sen niin ääneti, etten siihen havahdu. Entäpä sitten alakerrassa oleva ulko-ovi? Se on auki, vieläkin vaan. Ajatus tuntuu vieraalta, melkein pelottavalta. Kuka tahansa saattaa kävellä sisään. Ihan kuka tahansa.
    Mutta Eetu sanoi, että siellä kaikki tuntevat toisensa, eikä sellaista tapahdu. En silti luota. Ihmiset ovat häijyjä eläimiä, jotka tekevät pahoja asioita. Avonainen ovi on kutsu näille pahan tekijöille, eikä siitä myöhemmin voisi syyttää ketään muuta kuin itseään.

    Mielikki huokaa syvään vierelläni. Se hakeutuu parempaan asentoon patjalla maatessaan. Se ei osaa sellaisista asioista huolehtia. Sen mielessä oma koti on turvallinen kun lauma on siellä, ja jos laumaa uhkaa jokin niin se pitää laumasta huolen. Kohotan käteni ja silitän koiran pientä päätä hellästi. Kaunis, viisas Mielikki. Sen häntä heilahtaa unisesti. Minustakin se on huolen pitänyt jo vaikka kuinka usein.

    Matkin Mielikkiä ja huokaan syvään mukavan asennon etsiessäni. Huolehdin liikoja. Luotan että Eetu tietää onko oven auki pitäminen turvallista, ja ettei metsästä ryntää sutta Mielikkiä viemään illalla. Pöllökin löytää lounaan jostain muualta. Kaupungin äänissä on jotain lohduttavaa, mutta en kadu muuttoa Otsonmäelle. Vielä en osaa kaikkia paikallisten tapoja, hädintuskin ymmärrän heidän murretta, mutta viihdyn siellä. Elämäni on saanut kaipaamani uuden alun. Asiat ovat hyvin. Voin nukahtaa rauhallisin mielin.

    • #1128 Vastaus

      Jilla
      Osallistuja

      Oi miten ihana tarina. Voin jotenkin kuvitella tämän kaiken. Ihan kuin olisi itse paikalla katsomassa samoja maisemia. 🙂

    • #1140 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Yritin kommentoida, mutta sen sijaan kirjoitin novellianalyysin. Kelpaako?

      Tämä kuvaa sitä, millaista minun mielestäni Hopiavuoren pihassa on. Eihän siellä ketään liiku, eikä valoakaan kajasta kun jopa keskustan katuvalot sammuvat kello 10. Lisäksi tästä tekstistä paistaa se, että tätä on hiottu. Joka ainoa ilmaus on niin nätisti paikoillaan, ja miljöötä kuvaillaan jokaisen aistin kautta. Talollakin on melkein oma elämänsä. Jopa se kertoo jotain, että Noa puhuu talosta, eikä ainakaan vielä kodista. Ei sentään asunnosta: se olisi kertonut jo suorastaan siitä, ettei Noa sopeudu.

      Talo-sanan käytön kanssa sopii hyvin yhteen se, miten Noa ei varsinaisesti missään vaiheessa sano, että kaupungin äänet olisivat olleet ärsyttäviä. En kuitenkaan tulkitse, että tässä olisi kyse varsinaisesta koti-ikävästä, vaan pikemminkin siitä, että Helsinkiin jäi kuitenkin monia hyviäkin muistoja.

      Sopeutumisteema jatkuu minun tulkintani mukaan siinä, miten Noa jää vielä valvomaan muiden mentyä nukkumaan. Se kohta kertoo mielestäni yksinäisyydestä ja eksyneisyydestä. Epävarmuuden tuntua lisää se, miten pimeä piha onkin jopa uhkaava, eikä enää kodikas. Metsässäkin asuu lauma hirviöitä, jotka toden totta vievät koiria pihasta jopa keskellä kirkasta päivää, ja niillä on kiiluvat silmät. Mielikille pöllökin on uhka, vaikka aluksi sen huhuilu kuvattiin kodikkaana. Ja se ulko-ovi! Eetun mielestä se sanoo tervetuloa ystävät, ja Noan mielestä tänne vaan kaikki rosvot ja murhaajat.

      Tarkoitusta ja merkitystä etsivä sieluni huokaa rentoutuneena tarinasi lopetuksessa Noan ja Mielikin mukana. Lopetus on paitsi toiveikas, myös luo tarinaan kivaa syklisyyttä. Lähdetään kodikkaasta, käydään pelottavassa ja yksinäisessä, ja palataan sitten kodikkaaseen. Toimii! Vaikka Noa kulta, ei Eetukaan susista takuuseen mene. 😉

      Sitten kun olet niin pitkällä, että julkaiset romaanin nimeltä Mitä kuuluu, Metsärinne? niin vaihdat tämän luvun nimeksi Hyvää yötä, Metsärinne.

  • #1170 Vastaus

    Noa
    Osallistuja

    6.4.19
    Huutaa kuin syötävä

    Yleisesti ottaen Mielikki on tosi lunki. Se tervehtii kaikkia vieraita ja tulee niin ihmisten kuin muiden eläinten kanssa toimeen. Varsinkin isoista koirista se pitää, eikä ikinä haasta riitaa. Kissoja Mielikki väistää, muttei rähjää niillekään. Lapsia Mielikki menee karkuun, mutta se ei ole ikinä edes irvistänyt vaikka lapsi olisikin sen lähelle päässyt.

    Mutta auta armias, kun on hampaiden pesupäivä. Mielikki on niin mahdottoman pieni, että sen purukalustosta on erityisen tärkeää pitää huolta. Jos yksi pieni hammas menee tulehtumaan se vie mukanaan koko hammasrivin, kun suun tila on niin pieni.

    Hankin Mielikin saadakseni elämääni jonkun, josta pitää huolta. Jonkun, joka toisi rutiinia ja joka pakottaisi tekemään muutakin kuin dokaamaan. Jo ennenkuin Mielikki muutti luokseni otin selvää internetin syvimpiin syövereihin saakka, mitä koira tarvitsee, ja varsinkin mitä pieni koira tarvitsee. Luulin siis tietäväni kaiken, kunnes Mielikki saapui. Pieni rääpäle jonka ohuet kylkiluut paistoivat ihoa vasten, tumma karva kiilloton ja silmät pelosta suuret. Mielikki tuli rescue koirana pentutehtailijan luota, kun sen toiminta lopetettiin ja kaikki koirat pelastettiin. Mielikki oli yksi niistä kolmestakymmenestäkuudesta koirasta joka kiidätettiin eläinlääkärin tutkittavaksi. Kolmekymmentä niistä selvisi sinne saakka, ja kaksikymmentäneljä kuntoutettiin uutta kotia varten. En tiedä mitä lopuille tapahtui. Mielikin kuvan nähdessäni laitoin rescue yhdistykselle sähköpostia kysyäkseni, vieläkö se on kotia vailla. Se oli niin surkean näköinen, pienin kaikista tarjolla olevista koirista.

    Sain vastauksen seuraavana päivänä, että Mielikistä oli jo laitettu varaus. Sen piti päätyä lapsiperheeseen seurakoiraksi, sillä se oli sopiva kooltaan ollakseen perheen pienemmillekin turvallinen. Selasin useamman päivän samaisen yhdistyksen sivuja. Siellä oli monta koiraa, joista melkein laitoin varausta, mutta joka kerta päädyin katsomaan Mielikin kuvaa yhä uudelleen. Päädyin lähettämään uuden sähköpostin, jossa ilmaisin kiinnostukseni uudelleen Mielikkiä kohtaan. Jos sen uusi perhe ei vaikka haluaisikaan sitä.

    Kului useampi viikko, ja olin jo luovuttanut sen suhteen. Mitään ei ollut kuulunut, joten olin varma että Mielikki oli uuden kotinsa löytänyt. Kuukauden jälkeen satuin avaamaan sähköpostin uudelleen, jossa oli jo kaksi viikkoa vanha viesti samaiselta yhdistykseltä.
    Mielikki oli palautettu heille, sillä se oli kuulemma liian arka sopiakseen lapsiperheeseen. Tunsin samantien miten innostus roihahti rintaani, mutta samalla pala nousi kurkkuun. Viesti oli niin vanha, entä jos he olivat ottaneet muihinkin yhteyttä? En varmasti ollut ainoa joka Mielikin halusi. Eihän sen nimi silloin vielä edes ollut Mielikki, Lucyksi taisivat siellä kutsua. Minulle Mielikki on aina ollut Mielikki.

    Minulle tuli kiire soittaa, vaikka kello oli jo paljon illalla. Puhelin tuuttasi monta kertaa kunnes joku vastasi. En ollut yhtään ajatellut mitä haluan sanoa, joten ensimmäisenä menin puhelimeen huudahtamaan ’Mielikki!’.
    Ja niin Mielikin matka virosta suomeen alkoi. Sen saavuttua ymmärsin, ettei kyse ole vain siitä mitä se tarvitsee. Kyse on siitä, mitä se haluaa, vaatii ja tarvitsee. Ensin Mielikki pelkäsi ihan kaikkea. Minua, asuntoani, Helsinkiä, Suomea. Se ei suostunut lähtemään pihalle, eikä halunnut olla lähelläni. Sohvan alla oli sen turvapaikka monta viikkoa. Aloin epäillä olisiko minusta sitä hoitamaan. En kutsunut enää kavereita kylään, he ovat aina niin äänekkäitä. Elämäni oli hetken selvempää. Käytin kaiken energiani saadakseni pienen, tutisevan koiran ymmärtämään, että sen ei tarvitse minua pelätä. Ensimmäisen kerran kun Mielikki uskalsi tulla nuuhkimaan sormiani olin varma, että pakahdun ylpeydestä.

    Pienin askelin Mielikki alkoi kotiutua. Se uskalsi syödä minun ollessa samassa huoneessa, se ymmärsi mitä leikkiminen tarkoittaa. Sillä oli pieni käärme pehmolelu, jota heittelin sille istuessani lattialla. Innoissaan Mielikki nouti sen, ja tiputti sitten turvallisen matkan päähän minusta. Sain aina kurottaa ylttääkseni jotta voisin heittää sen uudelleen. Se päivä, kun Mielikki toi lelun suoraan jalkoihini tuntui siltä, kuin olisin voittanut jotain suurta. Ja olinhan minä, nimittäin suuren luonteen omaavan koiran luottamuksen.

    Näiden vuosien aikana se luottamus on kasvanut, vahvistunut ja vakiintunut. Mielikki tietää, ettei ihmiset ole paha asia. Se luottaa minuun ja minä siihen. Sen luottamuksen takia uskallan olla aika, melko varma, ettei Mielikki pure sormeani irti yrittäessäni pestä sen hampaita.

    Istuin pesuhuoneen lattialla jalat ristissä Mielikki sylissäni, joka parhaillaan kirkui kurkku suorana sen kuuloisena että sen henkeä uhattaisiin. Kädessäni oli pieni hammasharja jonka päässä oli nokare koirille tarkoitettua hammastahnaa mintun makuisena.
    ”Voi ihime jotta mikä täällä präiskää? Mitä sä sitä koiraa kirutat siellä?” Eetun pää ilmestyi ovenrakoon kulmat hämmennyksestä koholla. Suustani pääsi naurahdus, joka taisi olla pelkkä stressireaktio. Mielikki jatkoi kiljumistaan kun yritin puhua, aina niin kauan kunnes siirsin hammasharjan piiloon selkäni taakse. Silloin koira sulki ammottavan kitansa ja lipaisi kosteaa kirsuaan sen näköisenä, että mikäs hätä tässä.
    ”Ku mä yritän saada tän hampaat pestyy eikä neiti oikee tykkää”, käännyin katsomaan Eetua olkani yli.
    ”No mä jo aattelin että täällä on joku isoompiki hätä ku sellasta kiekumista kuulu. Vai lähteepi siitä tuommoone meteli, eipä äkkiä uskos”, Eetu kuulosti melkein huvittuneelta. Olisi kyllä lysti kaukana jos se itse joutuisi tätä homma tekemään.

    ”Nonii, isi vähän pesee, jooo, aai kun on hiieno”, melkein kymmenen minuutin jälkeen sain vihdoin Mielikin tyytymään kohtaloonsa ja pääsin pesemään sen hampaita. Eetu oli lähtenyt ovelta katsomasta saatuaan selville mikä siellä huusi ja olin rauhassa saanut suostutella Mielikkiä. Sen pieni häntä oli tyytymättömänä ihan paikallaan ja nenä rutussa kun hankasin harjalla sen hampaita, koiralle samalla hiljaa pehmeitä leperrellen. Itse hampaiden pesu kesti ehkä maksimissaan minuutin kun Mielikki malttoi rauhoittua. Päästin Mielikin sylistäni ja koira pyörähti paikallaan innoissaan ymmärtäessään, että nyt se kidutus on ohitse.
    ”Hyvä, valmista! Joo on se niin taitava, hieno tyttö!” taputtelin koiraa antaumuksella sitä kehuen, kun samalla kapusin vähitellen jaloilleni. Mielikin häntä vispasi ilmaa niin villisti että koko koira heilui sen mukana ja takajaloillaan pomppien se seurasi perässäni lavuaarille jossa huuhtelin hammasharjan. Sen pikkuruiset etujalat sojottivat kattoa kohti ja suu oli levinnyt hymyyn Mielikin läähättäessä innoissaan. Harjan laskettuani sivuun nostin koiran uudelleen syliini ja lähdin kulkemaan keittiötä kohti. Mielikki tiesi jo saavansa kinkkua palkinnoksi kun se oli ollut taas niin hienona.

    Voi Mielikki, parin päivän päästä se sama on taas edessä etkä sinä siihen silloinkaan kuole.

    • #1176 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Olipa hämmentävä kokemus lukea täältä oman oikean koiransa adoptointikertomus. Ei se nyt täysin noin mennyt, mutta pääpiirteittäin kyllä. Pystyn niin tosi kovasti samastumaan siihen, miten koira kyyhöttää päivästä toiseen sohvan alla ja pelkää hitsi vie nurmikkoa, kun ei ole ikinä nähnyt sitä auringonvalosta puhumattakaan. Ja miten hieno hetki se on, kun se lopulta päättää luottaa ja tulla pois. Ja kun siitä lopulta tulee tuollainen, kuin Noan Mielikki ja meidän Nisu, että se vispaa häntää ja on oikeasti koira ja onnellinen ensimmäistä kertaa elämässään. Tämä on osuva ja kauniisti kirjoitettu kuva sellaisesta. Voin tuntea, miten Noa Mielikkiä rakastaa.

      Ja sen lisäksi, miten Noa pelasti Mielikin, Mielikki pelasti Noan.

      Olet kirjoittanut Mielikistä ihanan reippaan ja kunnollisen, ja tavallaan kaipasin siihen jotain pienen koiran vikoja jo. Mielikkihän on tietysti ollut tähänkin asti ihana, mutta mielestäni eläinhahmoihin ja muihinkin siipimiehiin ja sivuhenkilöihin pätee tarinoissa ihan sama kuin päähenkilöihinkin. Ne ovat kiinnostavampia, jos ne eivät olekaan ihan täydellisiä. 😀 Dramaattinen ulvominen hampaita pestäessä on juuri sellainen huvittava pikkukoiran yleinen vika: pakko huutaa varmuuden vuoksi, ettei vain nyt käy mitään!

      Tämä on suloinen tarina! Ja Mielikistä tottakai lukee aina mielellään paitsi lyhyitä pätkiä muissa jutuissa, niin välillä ihan tällaisia omiakin tarinoita. Sehän on virkeä ja aikaansaava tyttö: sillä on potentiaalia vaikka millaisiin seikkailuihin. <3 Lisäksi kukapa nyt ei ylipäätään tykkäisi koirista ja tykkäisi lukea koirista? 😀

    • #1235 Vastaus

      Nelly
      Valvoja

      Mielikki herää tarina tarinalta enemmän eloon! Pian tarvitaan oma päikky hälle. Nelly ainakin rakastaa jo pientä koiraa!

      Ääni Mielikin päikylle täältä!

  • #1316 Vastaus

    Noa
    Osallistuja

    12.4.19
    Mikä ei tapa vahvistaa

    Ikkunaa vasten hakkaa vesipisarat ja tuuli riepoo ulkona olevia puita. Se taivuttaa niiden runkoa, saa oksat vääntyilemään ja armotta katkoo heikommat. On pimeää, niin sisällä kuin ulkonakin. Huone on hiljainen, mutta vaimea, pinnallinen hengitykseni kuulostaa omiin korviini raastavalta. Mielikki makaa patjalla kippurassa, mutta sen silmät ovat auki. Se katselee minua korvat tarkasti kuunnellen. Se tietää, ettei minulla ole hätää, mutta on huolissaan silti.

    Oikea käsi on puristunut oikean polven ympärille. Jalka loppuu kesken, ja käsi rekisteröi sen. Jalka itse ei tunnu sitä ymmärtävän. Sitä särkee, ja särky on piinallista. Se viiltää, puristaa, tuntuu kuin se olisi pirstoutunut säpäleiksi. Kylmä hiki valuu selkääni ja kasvojani pitkin, ja jää pieniksi karpaloiksi ylähuulen yläpuolelle. Puren hampaita yhteen ja annan pääni tipahtaa taaksepäin. Takaraivo osuu kevyen tumahduksen kera seinää vasten. Vedän syvään henkeä sisään ja lasken viiteen. Ote jalan tyngän ympärillä tiukentuu. Siihen sattuu.

    Hengitän väristen ulos, ja kallistan päätäni taas eteen. Tiedän, että se menee ohi ajan kanssa. Se ei silti tee siitä yhtään helpompaa. Mielikki inahtaa hiljaa, mutten löydä jaksamista reagoida siihen. Sen sijaan omasta suustani karkaa terävä sihahdus. En pysty enää olemaan paikallani vaan kumarrun eteenpäin. Hengitän. Suoristan selkäni uudelleen. Ei auta, sattuu, sattuu sattuu.

    Pidän silmäni kiinni, mutta näen selvästi ympärilleni. En ole huoneessani, tai edes Otsonmäellä. Olen Helsingissä. Tai jossain Helsinkiin johtavalla tiellä. On varhainen kevät, lunta on vielä maassa, vähän kuten Hopiavuoressakin. Päälläni on musta bomber takki, jonka oikeassa taskussa on sytkä ja tupakka-aski. Vasemmassa on neula. Vai onko?

    Nuolaisen kuivuneita huuliani.

    Ei, ei ole enää. Heitin sen auton ikkunasta sen sisällön tyhjennettyäni suoneen. Takin helma on kostea ja tummunut verestä.

    Uusi aalto iskeytyy ruumiini läpi joka saa hiljaisen vaikerruksen karkaamaan huulieni välistä. Yritän olla hiljaa etten herätä ketään. Otsonmäellä Hopiavuoren Eetun luona on aina vieraitakin nukkumassa. Autossa en voi herättää ketään. Auto on suistunut tieltä. Se ei ole niin iso tie, että siellä ajaisi kokoajan autoja. On myöhä, mutta vielä valoisaa. Auto on kallellaan, istun kartanlukijan paikalla. Kaikkialle sattuu niin paljon, etten edes tunne sitä. Kaikki näyttää sumealta, en ensin tajua, että törmäsimme. En tiedä, mihin törmäsimme. Kurotan kädelläni Tuomasta kohti. Hän ajoi, haluan lyödä häntä. Miksi hän meni törmäämään, juuri kun olin hyvissä nousuissa.

    Tuomas katsoo minuun takaisin. Tuomaksen silmät ovat tyhjät ja elottomat, ja hänen ohimostaan törröttää lasinsiruja. Hengitykseni kiihtyy. Jossain savuaa, ja se tunkeutuu keuhkoihini, silmiini, sieraimiini. Yskin, joka ravistuttaa koko kehoani. Kipu alkaa tuntumaan, ja ymmärrän että jonnekin sattuu. Sattuu pahasti.
    Yritän nähdä takapenkille, mutta kehoni ei tottele. En pysty kääntymään niin että näkisin, missä Mikko on. Auton taustapeiliin yllän. Sormeni ovat kohmeiset ja tunnottomat, ja niihinkin on kuivunut verta. Kääntelen peiliä nähdäkseni mitä takapenkillä tapahtuu, mutta Mikon nähdessäni toivon, etten olisi. Hänen niskansa on vääntynyt epäluonnolliseen asentoon, ja katse on suunnattu jonnekin auton katon rajaan. Lasken käteni ja katseeni. Todellisuus alkaa iskeä. Olen pulassa.

    Mielikki nousee vähitellen ja kävelee vierelleni. Se laskeutuu uudelleen makaamaan reittäni vasten ja tuijottaa minua vaativasti. Lasken vapaan käteni sen päälle enkä jaksa kieltää kun koira alkaa nuolemaan sormiani. Kuiva hengitykseni vinkuu, ja välähdyksien lailla olen autossa, ja taas Otsonmäellä. Autossa haisee savu, veri, bensa. Otsonmäellä vieno kahvi joka illaksi keitettiin ja huonekasvini. Jalan kipu hellittää, kunnes se yltyy taas.

    Käsitän, että oikea jalkani on musertunut runnellun auton metallin väliin. Kukaan meistä ei käyttänyt turvavöitä. Auto iskeytyi useaa puuta päin tieltä suistuessaan ja lopulta kierähti kyljelleen. Minulla ei ole puhelinta, ei ole varaa siihen. Mikolla on, näen sen olevan vielä hänen taskussaan. En yllä siihen. Huumausaineiden vaikutus saa kaiken kulkemaan hitaasti mutta samalla nopeasti, aika on liukuva käsite. Keinahtelen todellisuuden ja epätodellisuuden rajalla. Näen mustaa, mustaa, kunnes näen valoja kaukaisuudessa. Sinipunaisia valoja jotka lähestyvät vinkuvan äänen kanssa.

    Havahdun Mielikin haukkumiseen. Se on kimeää, hätääntynyttä. Joku hokee nimeäni ja pitelee tiukasti kiinni harteistani. Maailma on ylösalaisin, mutta tunnistan Eetun kasvot. Miehen kulmat ovat huolesta kurtussa ja suu tiukka viiva, kun hänen katseensa etsii vastauksia omastani.
    Pystyn vain tarjoamaan sekavan, hämmentyneen katseen, mutta Eetu tuntuu helpottuvan.
    ”Noniin, elävien kirjoissa taas!” Eetu huokaa ja hellittää otettaan hartioistani, muttei päästä irti. Katson miestä pitkään, kunnes havahdun katsomaan ympärilleni. Olen huoneessani. Olen Eetun kotona, Otsonmäellä. En jollain Helsinkiin vievällä tiellä autossa. Käännän katseeni jalkaani. Se on edelleen poissa, mutta siihen ei satu enää. Mielikki yrittää hyppiä nuolemaan kasvojani mutta Eetu estää pehmeän määrätietoisesti sen aikeet.
    ”Mitä ihimettä sulle kävi?” mies kysyy auttaessaan minut istumaan.

    Keittiössä palaa valot, vaikka kello on vasta jotain aamuyöllä. Jilla, Hello ja Eetu ovat kerääntyneet pöydän ääreen ja jokaisen katse on tiukasti minussa. Tuijotan teemukiani vilttiin kiedottuna. Jilla sen taisi päälleni asettaa.
    ”Sä huolestutit meidät”, Hello sanoo sitten, eikä ääni ole syyttävä. Pikemminkin hämmentynyt. Kohotan katseeni ja tarjoan pahoittelevan hymyn. Olen uupunut. T-paitani on kosteannihkeä hiestä.
    ”Joo, sori..”, on ensimmäinen asia jonka osaan sanoa. Suutani kuivaa joten juon teetä varovasti ennenkuin jatkan. ”Mulla on epilepsia. Mä kai sain kohtauksen, ja Mielikki menee siitä aina ihan sekasin.”
    En tiedä yllättikö se tieto, en kohtaa kenenkään katsetta. Sen sijaan katselen Mielikkiä joka oli seurannut silmä kovana toimiani heräämisestäni lähtien. Kumarrun silittämään sitä.
    ”Ihan syystäkin, sehän ei ole mikään pikkujuttu”, Jilla huomauttaa. Nyökkään.
    ”Olisit kertonu meille aikasemmin nii oltais osattu varautua”, Hello toteaa. Vilkaisen häneen väsyneen näköisenä, vaikka hän ei varmasti tarkoita sillä pahaa.
    ”Ei se oo sellane asia mistä tekee mieli heti kättelys kertoo”.
    Eetu nyökkää vakavana sanojeni jälkeen.
    ”Mut ei noit episodei tuu usei. Mulla on siihe lääkkeet, mut nekää ei iha aina auta”, varsinkin jos on tarpeeksi ulkoisia ärsykkeitä tai käyn muuten ylikierroksilla. Niistä en mainitse muille. Hello ja Jilla alkavat vähitellen palata nukkumaan nyt kun he saivat varmistuksen, että olen kunnossa.
    Jäämme Eetun kanssa keittiöön.

    ”Ootha sä oikiasti kunnossa?” Eetu kysyy hetken hiljaisuuden jälkeen. ”Mä jo aattelin jotta samaako tautia sait ku Heli, pitääkö alakaa huolestumaa jostahi isommasta.”
    Se on Eetumaista ajatella heti, että nyt Hopiavuoressa riehuu tauti johon ihmiset sairastuvat. Kai mies itsekseen jo kerkesi kuvittelemaan kauhulla, miten talli joudutaan eristämään tautipesänä ja hevoset lopettamaan.
    ”Oon mä”, lupaan ja juon jo haalean teen loppuun. ”Näitä sattuu. En halunnu huolestuttaa, en vaa aatellu et tällee kävis. Sori kans et jouduitte herää.” Onneksi Eetulla on nyt tallityöntekijöitä apuna. Hän heilauttaa vähätellen kättään.
    ”Ei toi mithää, tärkiäähän soli tulla kahtomaan mitä se Mielikki elämöi. Ja hyvä jotta tultii kans.”
    Pieni hymy nykii suupieliäni. Eetun ääni on varman kuuloinen, ja hän näyttää rehelliseltä puhuessaan.
    ”Joo”, myönnän itsekin. ”Olihan se hyvä.”

    • #1318 Vastaus

      Tiitus
      Valvoja

      Huhhuh, johan oli yö! Teksti oli niin toden tuntuista, kun välillä oltiin punkassa koiran kanssa ja hetken päästä taas painajaisessa, joka ei päästä Noaa koskaan vapaaksi.

      Hauska huomio tuo Eetusta, riehuvasta taudista ja tallin eristämisestä. Kuulostaa kyllä niin Hopiavuoren Eetulta!

    • #1345 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Kirjoitat aina hyviä tarinoita, mutta tämä on silti ehdottomasti onnistunein kaikista lukemistani tähän asti. Ihan kaikki oikeasti toimii aina aiheen rajauksesta lähtien. Tässä ei ole kerta kaikkiaan mitään ylimääräistä, eikä tämä kaipaa mitään lisää. Jos julkaiset joskus novellikokoelman, tämä toimisi siinäkin ihan itsenäisenä tekstinä vain ihan pienin muokkauksin ja kevyellä kustanustoimittajan oikolukemisella. Kontekstissaan, täällä, muiden tarinoiden keskellä, tämä on tällaisenaan tietysti vielä täydellisempi kun tunnemme jo muut hahmot ja Noan etukäteen.

      Haluaisin nostaa esiin tästä tosi monta onnistunutta asiaa, ja olen nostanutkin, mutta koska kommenttini venyi sivu sivun perään, jouduin muokkaamaan ja rajaamaan vähän nostoja. Ensimmäiseksi haluan kuitenkin nostaa esiin näkökulmasi. Kärsimys ilman surkuttelua ja itsesäälissä rypemistä on vaikea näkökulma! Itsesäälissäkään ei ole mitään pahaa, mutta tätä juttua se olisi laimentanut. Onnistuit loistavasti tuomaan esiin sitä Noaa, jonka kuvittelen jo tuntevani. Hänen menneisyytensä on mitä on, mutta ainakaan tähän mennessä itsesäälissä vellominen ei ole kuulunut hänen tapoihinsa. Tässä hän kohtaa kivun, painajaiset ja kaken täsmälleen omasta oikeasta näkökulmastaan. Hän tuo esiin, kuinka kaikki on kauheaa, mutta jättää kaiken säälimisen lukijalle ja huolestumisenkin muille hahmoille.

      Toinen asia, josta ehdottomasti haluan kirjoittaa, on kaksi eri Noaa. Hän on muuttunut sitten menneisyytensä, mutta maltat silti olla suotta alleviivaamatta sitä kömpelösti. Se, että hän haluaa lyödä Tuomasta, kun hyvät nousut menivät pieleen, kertoo ihan kaiken olennaisen. Ja kavereiden kuolema on tulkintani mukaan se hetki, kun Noan elämä alkoi muuttua. Hätäännyksen voi tuntea. Kerrot täsmälleen tarpeeksi Tuomaksen tyhjistä silmistä ja Mikon vääntyneistä niskoista, jotta tapahtuman kauheus välittyisi. Maltat olla kuitenkin vellomatta siinäkään liikaa, jotta lukijan huomio pysyisi olennaisessa. Teemasi ei ole ruhjotut ruumiit!

      Kolmanneksi minun on kehuttava onnistuneita, vähän harhaisia takaumia. Vaikka sparraan sellaisia, jotka julkaisevat juttujaan kansienkin välissä, ja vaikka joskus luin paljon, oikeasti onnistuneita ja sulavia takaumia on erittäin vaikea tehdä. Mielipiteeni on tietenkin subjektiivinen, mutta näistä en muuttaisi mitään.

      Koska en voi kirjoittaa loputtomasti, viimeisenä nostonani valitsen sen, miten uskollinen jaksat olla myös muiden hahmojen luonteille ja tyylille, vaikka kyseessä onkin Noan tarina. Aivan käsittämättömän tarkkaa omistautumista kirjoittamiselle. Tämä on kokonaisuudessaan erittäin viimeistelty ja valmis teksti. Voit oikeasti luottaa siihen, että olet nyt kirjoittanut ja julkaissut sellaista, johon ei ihan joka ukko ikinä pysty.

  • #1367 Vastaus

    Noa
    Osallistuja

    16.4.19
    Saanko minäkin kutsua vieraita?

    Otsonmäellä on paljon asioita, joista pidän. Yksi niistä on viileät kevät illat, joita voin jäädä rauhassa kuistille hengittämään. Ilma on raikas, taivas tumma ja tähdet tuikkivat kirkkaina sitä vasten. On hiljaista ja hämärää. Tuntuu, että sielu lepää. Sellaista Helsinki ei koskaan minulle tarjonnut.

    Toinen asia on, että jokainen päivä on erilainen. Eetukaan ei enää asunut Muumitalossa, ja sekös Mielikkiä ihmetytti. Hopiavuoren isäntä oli muuttanut väliaikaisesti pois päätalosta sinne tuotujen kissojen vuoksi. Mielikki oli ensin käynyt kissoja ihmettelemässä, mutta päätti jättää ne omiin oloihinsa. Se viihtyi paremmin Jerusalemin ja Jessien kanssa. Nuoskaa se vielä opetteli tuntemaan. En koe olevani kissa ihminen pienimmässäkään määrin, mutta ovathan sellaiset pienet reppanat herttaisia. Olin silti salaa tyytyväinen, että Eetu oli allerginen. Kissoissa on suuri vaiva sisälemmikkeinä, ja ulkolemmikeiksi en niitä halua. Ne kun ovat luonnon eläimille haitallisia. Jokatapauksessa olin yhtä mieltä siitä muiden kanssa, että oli hyvä että ne löytyivät. Niistä oli iloa hetkeksi, ja toivon niiden löytävän hyvät loppuelämänsä kodit muiden hoivissa. Kissojen lähdettyä Eetu ei silti ole voinut vielä muuttaa omaan kotiinsa takaisin, vaikka Jilla ryhtyi rivakasti siivoushommiin. Eilen hän taisi kääntää koko asunnon ihan ympäri siivotessaan, ja päädyin piilottelemaan tallin taukotilassa suurimman osan päivästä. Vasta silloin tajusin, että se taisi olla ensimmäinen kerta sitä tilaa oikeasti käyttäessäni.

    Pesulassa olisin jokatapauksessa käynyt, josta Jilla oli pyytänyt samalla tuomaan sinne viemänsä tavarat. Jotain tyynyjä ja verhoja ja tälläistä kai, en minä oikein tiedä, mutta käsky kävi niin mentävä oli. Vasta iltapäivästä pesulasta palattuani päätin jäädä Jillaa auttamaan, sillä olihan minunkin kai osani tehtävä Eetun kämppiksenä. Tartuin imurin varteen ja köpöttelin ympäri asuntoa Mielikin jahdatessa imuria kimeästi haukahdellen kielloista huolimatta. Illasta talo alkoi näyttämään taas talolta pyörremyrskyn väistyttyä. Eetu palaisi sinne asumaan sitten kun parhaaksi näkee, enkä ihmetellyt että hän mieluummin halusi pelata varman päälle. En varmastikaan koskaan ennen elämässäni ole kenelläkään yhtä pahaa allergiaa nähnyt.

    Eilinen siivoaminen oli hyvä tekosyy jäädä sänkyyn pitkälle päivään saakka. Kiire ei ollut mihinkään, Mielikkikin jatkoi rennosti torkkumistaan. Selailin kännykkäni kautta twitterin etusivua, kunnes yllättäen sen ylälaitaan pompahtanut ilmoitus vei huomioni.

    ”Lähettäjä: Jesse
    kuulin et muutit pois stadista. mis päi meet nykyää?”

    Kulmani kohosivat yllätyksestä. En ollut kuullut Jessestä pitkään aikaan, ainakaan vuoteen. Hän oli minua nuorempi, mutta teinivuosina varsinkin olimme hyviäkin ystäviä. Hän ei ollut Stadilaine, mutta kävi Helsingissä usein. Jonkun kaverini kaverin kaveri hän taisi alkujaan olla, kunnes tutustuimme, ja meistä tuli kaverit.

    ”Vastaanottaja: Jesse
    Otsonmäellä! Jossai Seinäjoen hoodeil. Mitä mies?”
    ”Lähettäjä: Jesse
    ei täs. kelasin et ois hauska jubaa taas.”

    Oli yllättävää, miten luontevasti keskustelu eteni pitkän puhetauon jälkeen. Jesse ei ole koskaan ollut puheliainta seuraa muutenkaan, mutta nyt sain kuulla hänen muunmuassa osallistuneen useampaan kisaan vuokrahevosellaan, joka asuu Pronssijoella sijaitsevalla ratsutallilla. Ajat tosiaan muuttuvat, sillä vasta muutama vuosi sitten nuori mies vannotti, ettei hän rupeaisi kisaamaan tai ratsastamaan tosissaan.

    ”Vastaanottaja: Jesse
    Sun pitää tulla käymään, niin saat näyttää meille Flidan kanssa miten kuljetaan!”

    Ruudulla tanssahtelevat pisteet ilmestyivät useampaan kertaan Jessen kirjoittaessa viestiä, ja taas pyyhkiessään sen. Kolmannen kerran jälkeen aloin miettimään, sanoinko jotain oudosti. Sehän oli vain hauska heitto.

    ”Lähettäjä: Jesse
    voisin oikeest. pääseeks sun luo yöks?”

    En tosiaan olettanut, että hän ottaisi sen tosissaan, saatika innostuisi ajatuksesta. Käytin katseeni raukeasti venyttelevässä Mielikissä vastausta miettiessäni. Se voisi olla hauskaa nähdä pitkästä aikaa vanhoja ystäviä. Ehkä saisin vinkin tai kaksi miten Flidan kanssa mennä, ettei tamman arki olisi aina vain kentällä löntystelyä. Ja eikai Eetua haittaisi, vaikka hänen asunnossaan vieraita kävisikin. Niitähän käy joka päivä, mutta yleensä ne ovat Eetun vieraita. Kai minäkin saan niitä kutsua.

    ”Vastaanottaja: Jesse
    Pääsee! Tuu ihan milloin vaan!”

    • #1373 Vastaus

      Nelly
      Valvoja

      Uuu, uusia ihmisiä! Ihan innolla jo odotan uutta kasvoa ja hänen saapumistaan!

      Tarina oli ihana ja eteni juuri oikeaan tahtiin. Mihinkään ei jääty junnaamaan tai kiirehditty läpi, vaan kaikki sujui todella sutjakkaasti 🙂 . Hyvä sä!

    • #1385 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Ai kauheeta miten Noa viittaa (muissakin tarinoissaan) järjestelmällisesti kotiinsa Eetun kotina, talona, tai parhaassa tapauksessa asuntona. Ajatuksenahan se olisi ihanaa, että se olisi heti kaikkien koti, mutta sitten taas kun asettaa itsensä Noan asemaan, niin ei se aivan niin mene. Jos minä muuttaisin jonkun toisen kalustettuun kämppään, kyllä siinä vierähtäisi tovi jos toinenkin, ennen kuin olisi luontevaa sanoa sitä kodiksi. Miettisin varmaan ihan samalla tavalla, että saanko kutsua vieraita. Vaikka tavallaan tietäisinkin, että Eetuhan ensimmäisenä osoittaisi Jesselle nukkumapaikan omasta sängystään ja siirtyisi itse sohvalle: pitäähän isäntä siitä kun on porukkaa. Silti sitä epäröisi, ihan niin kuin Noa.

      Vieläkin minusta on ajatuksena aivan sai-raan hieno, että virtuaalimaailma onkin yhtäkkiä yksi maailma, eikä useampi pieni oma ulottuvuutensa. Pidän tosi paljon siitä, että hahmot voivat olla tekemisissä keskenään. Toivoin, että tästä tulisi risteys, jossa kaikki voisivat viimeistään tavata, jotta pääsisivät jatkamaan tarinaansa sitten joko täällä tai toisaalla. Virtuaalimaailmasta tulisi vähän keskustelevampi ja sosiaalisempi paikka, ja sen takia ehkä ystävällisempi ja ulospäinlämpiävämpikin. Minusta on ihanaa, että Jesse tekstailee tähän tarinaan, ja toivon, että hän todella joskus tulee käymään. Saadaan ehkä pala Hallavaa tänne hänen kauttaan, ja ehkä hän vie hieman Hopiavuorta mukanaan.

      Samalla tavalla minusta on ihanaa, että tämä tarina, vaikka edistääkin verkostoitumista, kommentoi myös tallin sisäisiä aikaisempia tapahtumia. Hopiavuoressa minusta tuntuu usein siltä, että oikeasti luen vain yhtä hienoa tarinaa, jossa on monta puolta. Yleensä tarinahevosten huono puoli on ollut se, että kukin nyhjää nurkassaan omine tarinoineen, ellei kyseessä ole sitten joku yhteinen tapahtuma. Täällä koko arki on tapahtumaa, ja se ei johdu Hopiavuoren ylivertaisuudesta, vaan siitä, että sinä ja muut kirjoittajat viitsitte yhä uudelleen ja uudelleen. <3

  • #1489 Vastaus

    Noa
    Osallistuja

    Mikä neuvoksi, kun koti ikävä iskee?

    Otsonmäellä on paljon sellaista, joka tuntuu kodikkaalta. Koti se ei silti vielä ole, enkä tiedä tuleeko koskaan olemaan. Koti on Helsingissä äidin luona, ja minä jossain kaukana keskellä metsää Otsonmäellä. Loimun ruokahiiretkin joudun tilaamaan netistä ja Seinäjoelta hakemaan lemmikkiliikkeestä.

    Ensimmäisen kerran käärmettä ruokkiessani Hello oli ollut käymässä. Hän katseli vierestä erikoinen ilme kasvoillaan, kun kiehautin kattilassa vettä ja painoin juomalasin sen sekaan. Lasiin laskin muovipussissa olevan hiiren ja sitten vain odotin, että se sulaa.
    ”Mitä sä teet?” Hello kysyi lopulta. Hymyilin.
    ”Sulatan mun käärmeelle safkaa. Mä teen tän vähä turhan vaikeesti, muttakun”, hengähdin kevyesti ennenkuin jatkoin. ”Mä joskus sulatin nää hiiret ihan suoraan veteen laittamalla, ja joskus oikeestaan patterin päällä. Mut pari kertaa pidin niitä siinä liian kauan, nii ne sit halkes. Kun äkkiä jäässä olevat sisukset sulaa ja kuumenee niin niiden vatsalaukku saattaa poksahtaa, ja se haju on aivan törkee. Koko kämppä haisee sen jälkeen kirjaimellisesti kuolemalta. Niin mä laitan ne nyt sit lasiin, siinä menee vähän kauemman aikaa mutta eipähän poksahda. Ja muovipussissa se on siks, että nää on teidän kahvimukeja. Vaikka kyllähän mä nämä pesuun laitan, mutta silti. Älä kerro Jillalle.”
    Hello oli siirtynyt vierelläni katsomaan, miten kattilasta nouseva höyry oli saanut muovin liimautumaan hiireen kiinni. Ruuaksi se oli kasvatettukin, ja vaikka sääliä haluaisin, niin pitäähän käärmeidenkin syödä.
    ”Saanko mä tulla katsoon kun se syö?” Hello kysyi kääntäessään katseensa minuun.
    ”Tietty!” lupasin leveästi hymyillen, ja muovisilla ruokintapihdeillö kokeilin, joko hiiri olisi tarpeeksi sula.

    ”Haluatko sä antaa tän sille?” kysyin kävellessäni Hellon kanssa huonettani kohti.
    ”Mitä siinä pitää tehdä?” mies kysyi selvästi ehdotustani harkiten.
    ”Otat näillä pihdeillä hiiren hännästä kiinni ja heiluttelet sitä Loimun nenän edessä, niin se innostuu hyökkäämään. Musta on hyvä opettaa sitä syömään kuin, noh, ”oikea” käärme. Siis että se ponnistaa ja sitten kuristaa. Se kun ei pienenä matona osannut sitä, oikeastaan ihan vasta vähän aika sitten se oppi sen. Nykyään se onkin aika peto, hyvä ettei oo multa sormia vienyt mennessään”, selitin hyväntuulisesti Loimun liero aikoja muistellessani. Nyt se oli jo helposti yli metrin pittainen mötkö.
    Hellon ilme oli aika huvittava sen kuullessaan, joten kiirehdin jatkamaan.
    ”Ei mut yleensä se tähtää ihan vaan ruokaan. Pidät tarpeeks kaukaa pihdeistä kiinni niin ei se osu.”

    Terraarion luokse päästyämme Loimu oli jo sen etulasia vasten nojaamassa. Fiksu tyttö tiesi, että on ruokapäivä. Edellisestä onkin jo ehkä kolme, neljä kuukautta. Sen talvihorros meni vähän mönkään muuttamisen takia, ja nyt sen paastoaminen on jatkunut kevään takia. Viime päivät se on kuitenkin ollut niin aktiivisesti liikkeellä, että epäilen sen ruokaa etsivän.
    ”Eikun pysy siellä vaan”, sain kädellä työntää punakirjavan käärmeen takaisin sen terraarioon lasin auki vedettyäni. Se oli heti matkalla maailmalle, mutta kiirehti muovisten kasvien sekaan piiloon kosketusta.
    ”Nytkö mä otan tämän?” Hello kysyi pihtejä ja lasia käsissään pidellen. Nyökkäsin, ja mies alkoi kalastaa hiiren hännästä pitävää otetta.

    Siirryin vähän sivummalle seuraamaan, miten Hello työnsi pihtikätensä terraarion puolelle. Loimun kuono pisti esiin kasvien seasta, ja sen kieli alkoi vipattamaan useasti esillä sen haistellessa ilmaa. Pian koko pää tuli esiin, ja näin miten se paikansi saaliinsa. Hitaasti se rullasi koko kroppansa taakseen, ja ihan yhtäkkiä se ponnisti. Yllättävä, nopea liike sai Hellon säpsähtämään, ja hiiri lipesi pihdeistä. Loimu sai siitä kuitenkin otteen, ja hetkessä pitkä keho kietautui hiiren ympärille. Nauroin hyväntuulisesti Hellon jokseenkin säikähtäneelle ilmeelle ja jäin sivusta seuraamaan, miten Loimu alkoi kuonollaan etsiä oikeaa päätä josta syöminen aloittaa.
    ”Aikamoinen, eikö vaan?” kysyin pihdit Hellolta ottaessani ja vedin terraarion lasin kiinni. Mies nyökkäsi.
    ”Tosiaan.”

    Nyt Loimu edelleen sulatteli kyseistä hiirtä, sillä se oli viihtynyt piilossaan johon lämpölamppu osoitti. Kohta sitä ei enää tarvitsisi käyttää kun kesä tulee.

    Mutta entäpä kun käärmeen, hevosten ja valokuvien täytteisen arjen sekä uusien että vanhojen ystävien lomassa iskee koti ikävä?
    Sellainen, joka saa olon hankalaksi ja levottomaksi, mutta silti ei tee mieli soittaa kenellekään kotona. Se vain pahentaisi asiaa.
    En ole koskaan ajatellut sitä outona, että pidän äitiä niin tärkeänä osana elämääni edelleen. Vaikka olenkin lähempänä kolmeakymmentä voin silti rehellisesti sanoa olevani aina äidin pikkupoika. Ikävä iskee silti harvoin, mutta kun se iskee, niin sehän sitten iskee.

    Yksin ei huvittanut olla, jollekin teki mieli puhua. Puhua ihan joistain muista asioista. Mielikin kanssa keskustelu jää välillä vähän turhan yksipuoleiseksi, vaikka sillä onkin jokaiseen asiaan erittäin vahva mielipide. Talo oli ollut mielestäni hiljainen koko iltapäivän. Eetu taisi olla vielä tallissa, ja Jilla oli ainakin pari päivää ollut töissä siihen tahtiin, etten naista ollut hädintuskin nähnytkään. Se näkyi ja tuntui myös keittiössä, kun talon pääkokin paikan ansainnut huiteli muilla mailla.

    Tiedä sitten, mistä Nelly tuli mieleeni. Johtunee siitä, että nainen asustaa talon pihapiirissä ja hänen kanssaan on helppo jutella. Pyysin Mielikin mukaani ja lähdin huoneestani kohti asuntoautoa, jonka ovi oli ollut koko päivän kutsuvasti auki. Olin utelias näkemään, millainen se on sisältä. Se voisi olla hyvin erilainen ratkaisu asumiseen, varmasti aika mielenkiintoinen sellainen. Enhän minä myöntänyt, että podin ikävää ja siksi tulin juttelemaan. Mielikkiä oli hyvä käyttää tekosyynä, kun Nelly sitä kuistilla istuessamme kyseenalaisti, vaikka tosiasiassa Mielikki kulki kuono maata pitkin vailla minkäänlaista oikeaa tarvetta olla pihalla. En myöskään kehdannut jakaa mietteitäni vaikka Nelly kysyikin kuulumisiani, vaan tarjosin asiallisen ”hyvää kuuluu, kiitos” vastauksen. Puhuin mieluummin Nellystä ja hänen kuulumisistaan.

    Nelly sen sijaan jakoi itsestään tietoa, joka oli minulle uutta. Hän kertoi sukulaisistaan, jotka eivät olleet ihan samaa mieltä naisen valinnoista elämänsä suhteen. En varsinaisesti osannut samaistua, mutta ymmärsin kuitenkin. En minäkään muille sukulaisille puhu, paitsi äidille.
    Siksi tähdistä oli mukavampi jutella. Pian olisi niin lämmin, että yöllä tarkenisi ilman vilttejä ja takkeja katsella taivaalle. Tiesin jo siinä vaiheessa, etten kuitenkaan saisi unta, mutta palatessani sisälle pohdin, kehtaisinko oikeasti käydä Nellyn herättämässä. Nainen oli empinyt hetken, vaikka hän olikin lopulta suostunut.

    Oli jo ihan pimeää kun seuraavan kerran kävelin ulos. Ilma oli raikas ja viileä, sellainen että piti pukeutua lämpimästi jos ei halunnut palella. Lunta ei oikeastaan enää ollut ja pihamaan kivet rahisivat jalkojeni alla. Asuntoauton ovi oli kiinni, kaiketi kylmää pitämään poissa. Vilkaisin vielä taivaalle, sinne oli kertynyt jo tuikkiva helminauha, ennenkuin koputin asuntoauton oveen. Odotin, ja koputin uudelleen. Kokeilin avata ovea, jos Nelly onkin kovin sikeä uninen. Sekään ei ollut lukossa, niinkuin ei päätalonkaan ovi koskaan ollut. Nousin asuntoauton kyytiin mutta pysähdyin heti ovelle. Oloni oli kuin murtovarkaalla tai jollain niistä pahan tekijöistä, jotka tulevat sisään avonaisista ovista yöllä. Olisiko outoa mennä herättämään nainen keskellä yötä, vaikka onkin luvan saanut? Päätin lähestyä sänkyä, olihan Nelly tosiaan siihen myöntynyt, ja kumarruin kevyesti ravistamaan Nellyn olkaa.

    Tarkemmin katsottuani kuitenkin huomasin, että se ei ollutkaan Nelly. Se oli Hopiavuoren Eetu, joka näytti havahtuvan hereille pienen säpsähdyksen kera, ja jonka syleilyssä Nelly oli.

    • #1499 Vastaus

      Tiitus
      Valvoja

      Ei vitsit toi kerronta ruuan sulattamisesta ja sen tarjoilusta, ei mulla oo mitään kokemuksia käärmeistä, mutta voisin tekstin perusteella uskoa, että näin se just menee. Ja kuinka huomaavainen Noa onkaan muita kohtaan: Ei viitsi räjäytellä hiiriä hajun takia ja käyttää muovipussia, ettei kahvimukit oo kosketuksissa hiiren raatoihin.

      Tässä on hyvin mukailtu Nellyn avoimia ovia ja tuo Mielikki. Nellylle se tietysti näytti siltä, että koira etsii sopivaa paikkaa pissiä (näin itsekin ajattelin Nellyn tekstiä lukiessa), mutta kyllähän omistaja tuntee koiransa paremmin ja tietää, että se vain ”lukee omaa facebookkiaan”.

      Oijoijoi, mitähän seuraavaksi, kun Eetu sieltä sängystä löytyi!!

    • #1504 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Nämä kaksi toverusta, siis Noa ja Hello, ovat kyllä kummallista kansaa yhdessä. En saa varmaan ikinä näiden välille minkäänlaisia jännitteitä, vaikka kuinka mietin. Molemmat vaikuttavat tässä vaiheessa niin peruspositiivisilta ja anteeksiantavilta. Kohauttelevat olkiaan yhdessä toistensa jutuille. Oikeassa elämässähän tässä olisi ihan potentiaaliset toverit, vaikka Hello onkin ehkä vähäsen kakara. Kun kaipaan piristystä, tulen tekemään näistä hyvänmielentarinoita.

      Kaikki tietoni käärmeiden ruokinnasta perustuu siihen, että olen aina antanut kaikki ei-lääkityt, terveinä menehtyneet tai itse lopettamani lemmikkijyrsijäni rottia ja marsuja myöten tuttujen tai vähemmän tuttujen ihmisten lemmikkikäärmeille. Myit minulle ihan täysin, että näin käärmettä hoidetaan. Lisäksi oli toimiva veto ottaa siihen joku perushello mukaan, niin ruokinnasta hiirensulatuksineen kaikkineen ei tullut liian selostava. Tuskin Noa olisi itsekseen miettinyt, että otanpa nyt tätä hiirtä pihdeillä hännästä ja heiluttelen tässä, jotta Loimu saa vähän saalistaa. Kai hän olisi ajatellut, että nyt ruokin käärmeen ja piste. Hellon kautta me muutkin saamme tietää, miten. Ja varmasti Noa sai tuotettua Hellolle kunnon elämyksen. Se rakastaa elukoita, vaikka sillä itsellä ei olekaan kuin hevonen ja koira. 😀

      Tässä tarinassa Noa on alkanut myös kommentoida pikkuasioita enemmän, niin kuin kehuu ajatuksissaan käärmettä fiksuksi, kun se osaa odottaa ruokaa. Varo silti toteamista tarkasti, vaikka Noassa ei suuria tunteita heräisikään! Ei ole hyvä esimerkiksi kirjoittaa, että aurinko paistoi ulkona kirkkaasti. On parempi kommentoida sitä jollain tapaa: aurinko sai Le Hahmon siristelemään silmiään. Silloin voit pitää kiinni hahmon, öö, ei tunteettomuudesta vaan *keksi tähän oikea sana, ole hyvä :D*.

      Muut eivät taida ihan ymmärtää Noaa. Voi olla, että Noa on tottunut vähäsen kiivastahtisempaan elämänrytmiin ja ehtii välillä tylsistyä. Tylsistyessäni ainakin minä alan ajattelemaan ahdistavia juttuja ja kokemaan koti-ikävää. Siitä ei taida oikein päästä eroonkaan ennen kuin keksii tekemistä itselleen. :/

      Lisäksi onnea Hopiavuoren ensimmäisen tapon johdosta. 😀 Eetu ei ehkä selviydy elossa. 😀 Ja Noa-parka. Hakee juttuseuraa Nellystä, niin eiköhän siellä ole joku kivikasvo sen sijaan vastassa.

  • #1619 Vastaus

    Noa
    Osallistuja

    28.4.19
    Takaisin Stadiin

    Monelle hevosen omistajalle hetken loma oli varmasti tervetullut vaihtelu arkeen. Minulle se ei ihan sopinut. Johtuneeko siitä, että Flidan kanssa me vähän niinkuin ollaan lomalla. Mitään ei tehdä tai oteta liian vakavasti. Äkkiäkös muutama päivä menisi, koitin itseäni lohduttaa, mutta huolehdin silti. Entä jos Flida ei viihdykään, entä jos astutuksessa menee jokin pieleen, entä jos se luulee, että hylkäsin sen? Taluttaessani sen vieraan tallin karsinaan Flida oli kääntynyt katsomaan minua niin ihmettelevän näköisenä lähtiessäni, että koko ajomatkan takaisin mieleni oli tehnyt kääntyä ympäri ja hakea tammani takaisin. Vaikka kyllähän minä järjellä ajatellen tiedän, että Flida pärjää, eikä sillä varmasti ole yhtä kova ikävä niinkuin minulla.

    Tiesin jo etukäteen, että tähän väliin pitäisi lähteä käymään Helsingissä. Äiti oli kovasti pyydellyt jo käymään, olihan siitä reilu kuukausi kun viimeksi olin Helsingissä ollut. Ja hyvää se minullekin tekisi, saisin jotain muuta ajateltavaa kuin Flida. Alunperin olin suunnitellut lähteväni yksin, mutta omatuntoni ei antanut. Kyllähän minä lupaukseni Eiralle muistin, ja Eira muisti varmasti. En tainnut olla tytön suuressa suosiossa muutenkaan Jessen käymisen jälkeen, ja halusin hyvittää sitä. Jesse osaa kyllä olla yksi pahanilmanlintu. Saan sanoa noin, koska olemme kavereita, ja Jesse itsekin tietää sen.

    Osasin myös olettaa, ettei teiniä voi pyytää lähtemään pääkaupunkiin ihan yhtäkkiä, varsinkaan jos hän on juuri ollut tallissa. Niinpä päivää ennen reissua menin Eiralta kysymään, vieläkö hän haluaisi Helsinkiin lähteä. Kuinka ollakaan, matkaan tarttui muutama muukin. Ei yllättänyt, ettei Hopiavuoren pihasta lähdetty ilman, että matkasuunnitelmat ovat kiirineet ainakin puolen kylän korviin.

    “Onks vyöt kiinni?” virnistin leveästi auton taustapeiliin vilkaistessani. Jitta, Hello ja Tiitus olivat ahtautuneet takapenkille tiiviiseen tunnelmaan, kun Eira istui varsin tyytyväisen näköisenä omassa ylhäisessä yksinäisyydessään etupenkillä. Olin vähän yllättynyt, että Jittakin oli halunnut mukaan, mutta luotin että hänellä oli lupa lähteä siinä missä Eirallakin. Voisivat teinit sitten pitää toisilleen seuraa ja tuhlata kaikki viikkorahansa vaatteisiin, joita he eivät kuitenkaan kertaa enempää pidä.
    “Ihan just, Tide väistä vähän, niin mä saan sen.. Noniin, nyt!” Hello mutisi epämääräisen vastauksen vyön kanssa ähertäessään. Oma auto tuntui tutulta ja turvalliselta Eetun farmarin jälkeen.

    Ensimmäiset pari tuntia kului aika mukavasti ainakin omalta osaltani. Tiedä sitten, millaista takapenkillä oli, kun pienen Kiani tuuletus ei ollut tarpeeksi voimakas sinne saakka riittääkseen. Onneksi ikkunat sentään sai auki. Eiralla oli lupa soittaa musiikkia omasta kännykästään, ja Mielikki torkkui tytön sylissä.
    “Vieläkö jaksatte vai pitäiskö Tampereella pysähtyy?” kysyin taustapeiliin vilkaisten. “Seuraava stoppi olis sit Linnatuuli, mut sinne ajaa nyt viel reilun tunnin.”
    “Mä haluaisin kyllä vessaan”, Jitta myönsi.
    “Eikä juotavakaan tekis pahaa”, Tiitus lisäsi. Lyhyen ajomatkan jälkeen pysäytin autoni Kolmenkulman ABC:lle, jonka parkkipaikka oli valtoimenaan autoja. Teinejä norkoili ovien lähellä energiajuoma tölkit ja tupakat käsissä, ja valkoinen jäätelökioski oli löytänyt paikkansa läheltä nurkkaa. Auki se ei vielä ollut.
    “Jos mä käyn käyttää Mielikkii tos nii pärjäätteks te?” kysyin nelikolta. Nyökytellen he lähtivät ovia kohti. Eira ehosti vaaleita kutrejaan auton sivupeilistä itseään katsellen, ennenkuin kiirehti muiden perään. Mielikki haukotteli makeasti hypätessään auton kyydistä. Ovet lukittuani kävelin sen kanssa rauhallisin askelin sivummalla olevalle ruoholäntille. Ohi menevällä tiellä ajoi poliisiauto, ja huomasin tuntevani oloni kotoisaksi. Otsonmäellä en ollut vielä tainnut yhtäkään jeparia nähdä.

    “Siis vitsi että siellä oli kaikkee!” Eira hihkaisi heidän palatessaan takaisin autolle.
    “Aijaa?” kysyin huvittuneena vinosti hymyillen. Kyseessä oli kuitenkin vain bensa asema, vaikka siellä sisällä olikin kaksi pikaruoka ravintolaa, kahvila buffettinsa kanssa, ruokakauppa, ja lapsillekin oli leikkialue. Taisi siellä joku rojuputiikkikin olla. “Oota kun päästään Linnatuuleen saakka.”

    Jopa minusta oli aika hienoa, että tien päälle oli rakennettu kauppakeskus lasiseinillä. Mielikkiä en malttanut auringossa lämpiävään autoon jättää, joten nappasin koiran kainalooni ennenkuin yhdessä kuljimme sisälle. Eihän minun heitä edes Helsinkiin asti tarvitsisi viedä, kun niin vähään ovat tyytyväisiä. Vaikka olinhan minäkin ensimmäisellä kerralla Linnatuulen kokoa ihmetellyt.
    “Käydäänkö tuolla?” Jitta kysyi päällään Hesburgeria osoittaen. “Mulla alkaa olla nälkä.”
    “Jos se vaa kaikille käy nii miksei. Mä en kyl viitti tän kanssa tulla tiskille saakka, et jos Hello viittit mulle vesipullon ostaa?”

    Linnatuulesta ajettavaa matkaa oli enää vajaan tunnin verran, ja se meni yhdessä hujauksessa.
    “Ihan ekana ennenkun ryntäätte mihinkään nii käydään mun äidin luona”, ilmoitin saapuessamme Kanneltielle, josta käännyin Vanhaistentielle. Ohitimme kirkon ja koirapuiston, ja lopulta käänsin auton K-markettia vastapäätä olevan kerrostalon pihaan. Parkkipaikalla oli normin mukaan kaikki vieraspaikat täynnä, joten päädyin jättämään auton sen hetkiseen tyhjään ruutuun. Mielikki oli tutut maisemat nähtyään pompannut Eiran sylistä minun syliini, ja ikkunasta ulos tuijottaen se tutisi innoissaan rotanhäntä heiluen väsymättä. Ehdin hädintuskin nappaamaan sen kiinni oven avatessani, muuten koira olisi valtavalla loikalla hypännyt ihan itse maahan, enkä halunnut ottaa riskiä että se katkaisee jalkansa. Hihnan päässä kiskoen ensimmäisen rapun ovea kohti Mielikki kääntyi vähänväliä katsomaan, että mikä meillä ihmisillä kestää, kun sisällä sille olisi tiedossa vaikka vallan mitä hyvää.

    “Voi herranjestas, siinähän sinä nyt olet!” äidin ääni kuului jo ennenkuin hän ehti oven avaamaan. Minua melkein kahta päätä lyhyempi nainen päästi meidät sisälle vasta, kun oli ensin halannut minua, ja sitten Mielikkiä, josta hän siirtyi kättelemään jokaista vierasta. Nelihuoneisessa asunnossa tuoksui kahvi ja vastaleivottu pulla, ja jo eteisestä näin keittiön pöydän olevan aivan täynnä ihan kaikkea mahdollista tarjottavaa.
    “Ihanaa kun tulit käymään, ja ihanaa kun toit vieraitakin! Tulkaa nyt ihmeessä jo peremmälle, minä juuri laitoin kahvin tippumaan. Tule Mielikki, tule mennään, sinullekin on, juu on sinulle!” äiti leperteli koiralle melkein samaan äänensävyyn kuin meille muillekin, ja Mielikki perässään pomppien äiti kulki keittiöön. Iltapala jäisikin Mielikiltä kotona sitten välistä, kun se takuulla saisi syötyä aivan kylliksi siellä ollessaan.

    “No kertokaahan nyt vähän, miten siellä on mennyt. Noin kauniita nuoria naisiakin siellä, hyvä kun otit mukaan, pääsevät vähän näkemään kunnon kaupunkielämää. Ottakaa nyt kahvia ja pullaa, kakkuakin on jääkaapissa, ja jäätelöä pakastimessa. Haenko? Minä haen, istukaa nyt alas vaan!” äiti hössötti ja kiirehti keittiöstä sivukammariin, jossa pakastin sijaitsi. Helloa ei tuntunut yhtään haittaavan, vaan hän istui pöydän ääreen lautaselleen jo kaikenlaista keräillen. Sen sijaan Tiitus, Eira ja Jitta näyttivät hieman vaivaantuneilta.
    “Ei teidän kauaa täällä tarvii olla, jos nyt kahvit juodaan”, koitin lohduttaa ja nyökkäsin pöytää kohti, että hekin malttaisivat istua. Pian äiti tuli takaisin kolme Ingmanin jäätelöpakettia pöydälle laskien.
    “Mielikki ei sitten syö jäätelöö, eikä kyllä pullaakaan”, huomautin kun äiti alkoi avaamaan trio jäätelöpakettia.
    “No johan nyt, kun kaikki hyvä kielletään! Eikö vaan kielletäkin?” äiti käänsi katseensa Mielikkiin ikäänkuin vahvistuksen siihen koiralta saadakseen. Mielikki aivasti ja ojensi toista etutassuaan niin nätisti siinä pöydän vieressä istuessaan.

    Kahvihetket äidin kanssa venyvät aina, kun nainen ei meinaa malttaa antaa muille puheenvuoroa. Ilahduin kuitenkin nähdessäni että jokainen vieras sentään otti tarjolta jotain, Tiituksellekin kelpasi äidin tekemä kakku mainiosti.
    “Sitä saa mukaankin!” oli äiti heti luvannut nähdessään Tiituksen ottavan uuden siivun. “Ja ota ihmeessä isompi palanen, sinäkin kasvava nuori mies.”
    Mutta eihän Eira ja Jitta ainakaan sinne minun äitiäni tulleet katsomaan. Hello ja Tiitus olisivat ehkä viihtyneet vielä, mutta päädyin nakittamaan heidät tyttöjen mukaan. En millään malttanut itse lähteä katselemaan maisemia, jotka tunnen liiankin hyvin. Tietysti oli kiva olla taas Helsingissä, ja olisin voinut lähteä paikkoja näyttämään, mutta nyt halusin käyttää aikani äidin kanssa juttelemiseen. Mielikin mukaan ottaen lähdin nelikkoa saattamaan läheiselle asemalle, jossa neuvoin heidät oikean lähijunan kyytiin. Steissiltä ei olisi Kamppiin pitkä matka, jossa kierrellä ja kaarrella kyllästymiseen saakka. Voisin sitten myöhemmin käydä heidät autolla nappaamassa mukaan takaisin Otsonmäelle, kunhan ensin itse olen äidille kertonut ihan kaiken mitä Flidan elämässä nyt tapahtuu.

    • #1621 Vastaus

      Tiitus
      Valvoja

      Siis ai että, toi Noan äiti, niiiiin ihana! Ja Eira into pinkeenä vähän isomman kaliiperin bensa-asemasta, niin tyypillistä hänelle! Voisin kommentoida melkein jokaista pikku-nippeliä, kun oot huomioinut kaiken mahdollisen, joten sanon vaan, että alusta loppuun asti älyttömän hyvä teksti!

    • #1622 Vastaus

      Jitta
      Osallistuja

      Kiva että Jittakin pääsi mukaan sinne pitämään seuraa Eiralle ja tietty shoppailemaan. Jitta on oikea ostoshirmu, kaikki mikä näyttää kivalle ja siihen on tarpeeksi rahaa niin tulee mukaan – tosi ympäristöystävällistä eikös?

      Tuli niin tuttu tunne kun kuvailit miten äiti hössöttää vaikka kuinka paljon ja tuputtaa kaiken maailman herkkuja, mukaankin asti.

      Varmasti Jitta kirjoittelee tästä omasta näkökulmasta jotain!

    • #1636 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Aaaapuaaaaaaa sanoin sulle jo että MINÄPÄ olen asunut melkein Alma Metsärinteen naapurissa. MINÄPÄ olen odottanut bussia pysäkillä, joka on melkein hänen kotinsa edessä. MINÄPÄ olen ollut pienen hetken töissä siinä ihan vähän matkan päässä olevassa peruskoulussa. 😀 Kuvittelen, miten Mielikki pääsee illalla koirapuistoon, jossa harvoin ketään käy. Noa avaa sitten portin, joka erottaa isojen ja pienten aitaukset, niin että on enemmän tilaa liikkua, ja MINÄPÄ olen avannut sen saman portin noin kuusimiljoonaa kertaa. 😀 Käsittämätön ajatus. 😀 Ja kauheita takaumia!! Kaipasin niin kauheasti koko ajan Kontulaan kavereiden luokse!

      Toinen yksityiskohta, josta sain paljon hupia, on Eiran autenttinen maalaisuus. Me ollaan väännetty Pohjanmaan menosta ja meiningistä sattuneesta syystä paljon, ja ilmeisesti olet lukenut jankutustani. :DD Suurimmat kauppakeskukset, joissa Eira on koko elämänsä aikana käynyt, ovat Epstori, Rewell Center ja HS Center. Niihin verrattuna tavallista isompi huoltsikkakin vaikuttaa shoppailuparatiisilta. Eira ei ihan, ihan oikeasti tiedä, mitä tarkoittaa iso kauppakeskus. 😀 Tästä kohdasta inspiroituneena kirjoitan parhaillaan Eiran mietteitä Kampista, omg. 😀

      Äää ja sit äiti! <3 Noalla on ihana äiti. Vitsit kun Eetu ei päässyt irtoamaan hommistaan, koska vähän veikkaan että tässä on sellaisella herttaisella tavalla hänen sielunkumppaninsa. Tämä sielunkumppani toki puhuu enemmän, nopeammin ja tuputtaa ruokaa rohkeammin, mutta tuntuu että sisäinen maailma näillä on kuitenkin niin tosi samanlainen.

      Ja Mielikki, Mielikki sinullekin on!! Julma Noa, kun väittää ettei Mielikki sitten syö jätskiä ja pullaa. 🙁 Varmaan se kuitenkin salaa sitten saa. 😀

      Et kuvaillut ympäristöä tuvassa (huom: tällä kertaa tämä ei ole kritiikki, vaan tarina olisi ollut muuten liian täynnä nippeliä). Aistin sen kuitenkin. Minun maailmassani Alman luona on aina vähän liian kuuma, varsinkin kun porukkaa oli nyt niin paljon ja hellalla oli varmasti tehty ruokaa koko päivä. Tekisi mieli avata ikkuna, mutta ei ihan kehtaa. Pöydässä on liina, ja pullankin kanssa juodaan maitoa jos ei kahvi kelpaa. 😀

      Mun silmääni joka ainoa hahmo tässä on niin oma itsensä (varsinkin Eirasta voin sanoa sen varmuudella) että voisit ihan hyvin olla niiden isi ja luoja itse.

    • #1640 Vastaus

      Matilda
      Osallistuja

      Siis ensinnäkin aivan parasta, kun teidän pysähdykset oli Kolmenkulman ABC:llä ja Linnatuulessa! Olen itse asunut lähes 3 vuotta lähellä Kolmenkulman ABC:tä ja siellä on totisesti tullut vierailtua kerran jos toisenkin. Oon kerran kaatunutkin (ihan selvinpäin!) naamalleni siihen pihan asfalttiinkin :DD Linnatuulessa on myös pysähdytty noin miljoona kertaa. Ihana lukea tarinassa näitä tuttuja paikkoja, koska niiden myötä hiipii mieleen sellainen ajatus, että nää ihmiset on oikeesti olemassa ja Noan pieni Kia oikeesti huristelee takapenkki täynnä lössiä jossain Helsingin ja Seinäjoen välillä.

      Noan äidistä olet saanut niin välittävän ja lämpimän ihmisen, että ihan kateeksi käy! Ei kaikilla ole noin pullantuoksuisia ja rakastavia äitejä.

      Olipas tämä piristävä tarina lukea, mukavaa vaihtelua tallikuvioille. Tunnelma oli rento ja hyväntuulinen. Ehkä joskus Matildakin uskaltautuu yhteisille retkille mukaan, vaikka hän olisi aivan varmasti ollut mukavuusalueensa ulkopuolella.

  • #1764 Vastaus

    Noa
    Osallistuja

    2.5.
    Makkara ja Mielikki


    Jos muukki saa nii mäki saan!

    Käykää Hellon tarinasta lukemassa miten tässä näin kävi!

    • #1766 Vastaus

      Jilla
      Osallistuja

      Aivan IHANA kuva <3

    • #1768 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Julma olet, Metsärinne, kun et anna toisen edes yhtä makkaraa syödä, vaikka se itse teki töitäkin ruokansa eteen! Väijyi, kyttäsi sopivaa hetkeä ja ryhtyi sitten makkaravarkaaksi. Söpö pikku kriminaali. En kestä etenkään tuota häntää, enkä kyllä korvia ja silmiäkään. :DD Toinen on niin asiantunteva rosvo siinä. Räsymattokin on maailman hienoin. 😀 Olisitpa vain ollut vähän nopeampi, pikku Mielikki! Ensi kerralla juokse Eetun sängyn alle piiloon niin ehdit nielaista!

    • #1774 Vastaus

      Nelly
      Valvoja

      Tää on kyllä niiiin hieeno!

  • #1897 Vastaus

    Noa
    Osallistuja

    9.5.
    Onks pakko jos ei haluu?

    Olin koko päivän vältellyt yhtä asiaa, joten kun Jesse laittoi viestiä istuin oikein alas keittiön pöydän ääreen, vaikka minun piti vain käydä hakemassa sieltä jotain syötävää. Ei minun nälkäkään ollut, mutta syömisen keksiminen ja tekeminen veisi aikaa. Eivätkä ne mitään tärkeitä viestejä olleet, vaan sellaisia joihin olisin kerennyt myöhemminkin vastaamaan. Otin kuitenkin aikani niiden kanssa.

    Lopulta kun Jesse kysyi voisiko hän tulla käymään uudelleen myönnyin heti, mutta pian sen jälkeen mietin oliko hän oikeasti tervetullut. Minulle hänen luotaantyöntävä käytöksensä ei tule yllätyksenä ja muutenhan hän on ihan asiallinen käytökseltään, mutta en myöskään halua että viimekertainen kommellus Eiran kanssa toistuu. Ei Jessen tänne tarvitse tulla kenenkään mieltä pahoittamaan, vaikka hän ei sitä ehkä tarkoituksella teekään. Viimekertainenkin taisi olla enemmän vahinko.

    Sitten Inari paukkasi keittiöön. Viestin kirjoittaminen jäi kesken kun kohotin katseeni kysyvänä nuoreen naiseen. Jotain hän näytti etsivän, mutta en osannut arvella mitä. Mikä voisi olla niin tärkeää, että hänen pitää täydessä tallitällingissä ilmestyä keittiöön sellaisella kiireellä?
    ”Noa! Tässä oli sormus. Missä se on?” Inari pyörähti ympäri ja katsoi minua tiukasti silmiin, sitten maustehyllylle, pöydälle, ja taas minuun.
    ”Ai olikse sun?”

    Välillä tuntuu etten tiedä puoliakaan, mitä Hopiavuoressa tapahtuu. Yleensä niin rauhallisen Inarin ilmeet kävivät ihan uusissa ulottuvuuksissa sen keskustelun aikana, ja hän päätyi tuijottamaan roskista ihmeellisen pitkäksi aikaa. Hän näytti siltä että hän halusi kovasti poimia siellä olevan sormuksen, jonka Eetu oli sinne aikaisemmin heittänyt, mutta ei uskaltanut. Tai kehdannut? Eetu ei ollut virkkonut mitään kalliin näköisen korun sinne viskatessaan, ja roska tai ei, minun omaisuuttani se ei ollut joten en sitä myöskään sieltä poiminut. Vaikka siitä olisikin varmasti rahaa saanut.

    ”Onks kaikki iha fine?” kysyin Inarilta lopulta, joka viimein sulki roskiksen kannen. Hänen katseensa kohosi jonnekin ylitseni, mutta hän nyökkäsi.
    ”Joo”, venyneen hiljaisuuden jälkeen Inari vastasi ja laski katseensa minuun. ”Joo, on nyt.” Keveä hymy näytti käväisevän Inarin kasvoilla ja hän lähti takaisin ulos sen enempää mitään selittämättä. Vedin syvään henkeä ja puhalsin hetken kuluttua ulos äänekkäästi. En ehkä tiedä kaikkea Hopiavuoren menoista, mutta tylsää siellä ei koskaan ole.

    Eikä tylsää tulisikaan, sillä nyt olisi aika tarttua siihen asiaan. Nimittäin Mielikin hampaiden pesuun, jonka olisin enemmän kuin mielelläni jättänyt välistä. Jätin kännykkäni keittiön pöydälle Jesselle viestiä sen enempää takaisin laittamatta ja kaivoin jääkaapin kinkkupaketista Mielikille houkuttimen ja lahjuksen.
    ”Mielikkiii, tuu kattoon mitä isillä on.”

    • #1898 Vastaus

      Jitta
      Osallistuja

      Ekaksi, VAU mikä kuva! Niin aidon näköinen. Toiseksi osaatte olla niin hyvin sosiaalisia, kaikki kirjoittaa oman ”näkökulman” yhteen asiaan liittyen. Ja viimeiseksi komppaan Noaaa, en tiedä kaikkea Hopiavuoren menoista, mutta ei tylsää ole!😄

    • #1903 Vastaus

      Nelly
      Valvoja

      Toi kuva on kyl mun lemppariasia. Ja kuvasta Jessen profiilikuva. Paras 😀 ! Ja annan myös isot kehut siitä, että bongailet omaa nimeäs kaikkialta ja keksit aina hyvän taustastyn, miksi Noa on juuri siellä missä kerrottiin 🙂 ! Hahmo inhimillistyy jatkuvasti, hyvä!

    • #1911 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Voi Noa. Toivottavasti se Otsonmäki ja kaikki tuntuvat joskus niin paljon kodilta, ettei tarvitse piitata edes siitä, miltä Jesse mahtaa muiden silmissä vaikuttaa. Jessellä on kuitenkin ihan yhtä suuri oikeus vaellella ympäriinsä Noan vieraana loukkaamassa Eiraa, kuin vaikka Hellolla on Eetun vieraana vaellella tekemässä samaa. Koska kaikkihan Eiran mielen lopulta pahoittavat. :)Eikä sitä ikinä tiedä Jessestäkään. Ihmiset muuttuvat, kun ympäristö, kanssaihmiset ja elämäntilanteet muuttuvat. Viimeksi Jesse oli ensimmäistä kertaa uudessa paikassa äänekkään lauman keskellä. Kymmenes tai viideskymmenes tai tuhannes kerta voi tuntua erilaiselta. Alku on aina vaikein, ja röllimäisille ihmisille kaikkein röllimäisin. 😀

      Noa on niin kuin sipuli. Tarina tarinalta hänestä tuntuu putoavan yksi ohut kerros. No, onhan hän verrattaen uusi hahmo: niillä on tapana muuttua paremmiksi kun niitä oppii käsittelemään aina vain paremmin. Noalla on kuitenkin ollut jo alussa persoona, joten olet tosi pitkällä jo. Itseäni auttaa hahmon kehittelemisessä ja persoonan syventämisessä kaksi asiaa. Pitää tietää, mikä on hahmon syvin unelma ja laittaa hänet pyrkimään sitä kohti omalla (laiskalla/maanisella/epäröivällä/millä lie) tavallaan. Lisäksi täytyy tietää, mikä on hänen suurin pelkonsa ja uhkailla häntä sillä aina hänen liiaksi rentoutuessaan. Ehkä tiedät nämä jo ja Noa on alusta asti ollut siksi niin selkeä. Minä en vielä tiedä, mutta ei läheskään aina ole edes tarkoitus, että lukija saa tietää. Erityisesti tällaisessa oudossa tarinoinnissa kuin virtuaalimaailma, että eletään draaman alku ja loputtomasti keskikohtia, mutta aina vältellään loppua, sillä siihen tarina loppuisi.

      Ja tämä kuva, niin yksinkertainen kuin onkin, on hyvä ihan sairaan monella tapaa. Ensinnäkin, se näyttää ja kertoo lisää sen sijaan että ainoastaan toistaisi sitä, mitä tarinassa sanotaan. Se on siis osa tarinaa, eikä kuvituskuva. Toisekseen, laiskempi olisi feikannut tämän keskustelun jollain apilla tai ihan jonkun kanssa ja ottanut kuvankaappauksen, mutta olet tehnyt tämän itse. Kaiken lisäksi, huom, olet viitsinyt kirjoittaa joka kirjaimen käsin. Ai vitsit miten paljon kivemmalta se näyttää kuin hienoimmallakaan fontilla kirjoittaminen. Mun mielestä parasta ei ole Jessen profiilikuva, niin tyylikäs kuin sekin on, vaan se miten hienosti koko kuva keskustelee tekstin kanssa.

      Mulle tulee tästä tarinasta myös tosi tosi luettu olo, jossa olen paistatellut siitä lähtien kun luin tämän. (Luen yleensä kaiken heti, mutta en vanhanaikaisena tyyppinä pystty kommentoimaan kännykällä.) En ikinä uskaltanut toivoa, että voisi oikeasti olla tällainen paikka, jossa ei tarvitse kirjoittaa yksin nurkassa.

  • #1941 Vastaus

    Noa
    Osallistuja

    14.5.2019
    Oliko minusta tullut varovainen?

    Se ajatus ilmestyi Hellon kehittelemän keskustelun jälkeen, ja sai minut itsenikin yllättymään.

    ”Osaan joo”, huomasin vastaavani ennenkuin ehdin ajatella asiaa enempää. Ainakin osasin, vielä kun minulla oli molemmat jalat.
    ”Hyvä!” Hellon kasvoille nousi leveä hymy, ja hän näytti siltä kuin hän olisi voittanut jossain. Vaikka juuri siinä Jurvan isossa bingossa. ”Mennään sit!”
    ”Ai heti?” pyrin pitämään epävarmuuden poissa äänestäni, jossa onnistuin mielestäni hyvin. Sen voisi laittaa yllättyneisyyden piikkiin.
    ”No joo”, Hello kallisti päätään kuin koiranpentu, joka ei ymmärtänyt mitä sille sanotaan. Flida ravisti kaulaansa ja laski päätään kihnuttaakseen silmäkulmaansa etujalkaansa vasten, jonka ansiosta sain hyvän tekosyyn pitkittää lähtöä.
    ”Mä harjaan tän eka ja sit voidaan mennä?” ehdotin ja vilkaisin Helloon, joka näytti hetken pohtivan sanojani. Hän katseli minua arvioivasti silmät sirrillään, ihankuin kyseessä olisi hyvinkin vakava ja tarkka valinta.
    ”No okei, mä käyn sit sillä välillä tuvassa. Mutta vaan, koska Jilla lupasi leipoa!” Hello julisti, kääntyi ympäri ja lähti kulkemaan pihan poikki taloa kohti.

    Laskin katseeni takaisin karvaiseen tammaani, joka nuokkui puoliunessa. En osannut sanoa vieläkään, oliko se tiinehtynyt, sillä ei se ainakaan ulospäin missään näkynyt. Ei sen varmasti vielä pitäisikään, mutta huomasin silti mittailevani katseellani sen mahaa. Parin päivän päästä ja sitten saisin tietää.

    Ennen kolaria en oikeastaan pelännyt mitään, enkä sen liiemmin jännittänytkään. Asioita tapahtuu jos on tapahtuakseen, huonosti käy jos on käydäkseen, oli tapani virkkoa aina ennenkuin tein jotain tyhmää. Enkä vain tyhmää, vaan ihan oikeasti vaarallistakin. Sellaisia asioita, mistä voisi lähteä henki. Silloin kuolema ei tuntunut vaihtoehdolta, olo oli aina voittamaton kun pääsin näyttämään kavereille, että kyllä voin ja uskallan, ja muuten teen myös. Mustelmia ja ruhjeita ja verisiä neniä ja kämmeniä oli enemmän kuin usein, mutta mitään en ole edes murtanut. Tai en ollut, ennen sitä kolaria.

    Katkaisuhoidon aikana kaikki se jäi. Sen sijaan löysin Flidan, joka on siitä lähtien ollut elämäni tukipilari. Tasainen ja turvallinen. Sitä elämäni on ollut jo aika pitkään, eikä mitään erityisen hienoa tai erikoista ole tapahtunut. Pelkästään Helsingistä pois muuttaminen tuntui aika hurjalta, vaikka en minä sitä äidille, tai muillekaan myöntäisi.

    En minä vieläkään pelkää, tai niin haluan ainakin itselleni uskotella. Kyllä minä edelleen voin ja uskallan, mutten vain tee. Enää ei tarvitse todistaa kenellekään yhtään mitään. Nuori minäni toteasi ivallisesti mollaten, että tylsä minusta on tullut, juuri sellainen aikuinen millaiseksi vannoin etten koskaan tulisi. Enpä silloin vielä tiennyt, mitä suunnitelmia elämällä on minun varalleni. En yleensä mieti, että miksi minä olin se onnekas joka selvisi, olen vain kiitollinen siitä.

    Nyt kuitenkin mietin, mikseivät Tuomas ja Mikko koskaan saaneet mahdollisuutta ymmärtää, ettei mitään tarvitse todistaa kenellekään. Ettei elämä ole kiinni aina vain uuden endorfiini ryöpyn varassa.

    Mutta haluanko minä välttämättä elää aina turvallisesti ja tasaisesti? Kulmani painuivat aavistuksen verran kurttuun nojatessani Flidan etujalkaan sen puhdistaakseni. Ei Eetun seurassa ole mitään vikaa, vaikka Hello muuta väittäisikin. Eetu on alkanut tuntumaan ystävältä, eikä vain Hopiavuoren isännältä tai kämppikseltä. Kaavin kaviokoukulla pakkautuneen mudan ja hiekan lattialle ja laskin puoliunessa olevan Flidan jalan. Se havahtui unestaan vaihtamaan asentoaan, ja samalla laski jalkansa oikean jalkani päälle. Samantien tamma tajusi siirtää jalkaansa uudelleen huomatessaan, että jotain jäi sen alle, vaikka en itse olisi huomannut kunnes vasta liikkeelle lähtiessäni jos en olisi nähnyt.

    Aina sanotaan, että pitää elää täysillä. Minä sain kuitenkin mahdollisuuden oppia, että aina ei tarvitse. Välillä voi ottaa rauhallisemmin ja pysähtyä vain olemaan ja hengittämään.

    ”Hello?” kutsuin talon pääovelta. En viitsinyt kävellä sisälle kengät jalassa, aikaisemmin sen tehtyäni Jilla oli ollut pahana, sen verran mitä lempeä Jilla nyt pahana voi olla. Pian eteisen ovenraosta pilkisti kihara pää ja tuikkivat silmät.
    ”Mennäänkö?” kysyin vinosti hymyillen, eikä Helloa tarvinnut toistamiseen pyytää. Voin minä varovainen olla, mutta kyllä minä silti vielä uskallan. Mönkijän rattiin ainakin.

    • #1950 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Oho — reflektoit koko ajan syvällisemmin, Metsärinne!

      Yritin koko tarinan ajan arvuutella, lähteekö Noa ajelemaan, vai lähteekö edes leffaan Hellon kanssa. Teki mieli scrollata heti loppuun katsomaan, olisiko siellä vastausta, mutta maltoin mieleni. Itse asiassa olin jo melko varma, että Noa menisi tupaan ja sanoisi, että kuule Ilves: olen aikuinen enkä halua taittaa niskaani mönkijällä. Olen iloisesti yllättynyt, kun Noa päättikin lähteä ajelemaan.

      Tästä tarinasta huokuu se, miten tasaisuus ja turvallisuus on Noalle nyt tärkeä arvo. Flidakin symboloi tässä jutussa sitä, ja itse asiassa kauniimmin ja tehokkaammin kuin kolari ja entinen elämä. Mikä olisi tasaisempaa ja turvallisempaa kuin Flida? Aina ei kuitenkaan tarvitse olla samanlaista. Noa sanoo, että aina ei tarvitse elää täysillä. Mutta ei aina tarvitse olla onneksi tasaistakaan hänen mielestään. Joskus voi vähän ajaa mönkijällä Mäensisuksessa.

      Ehkä Noa pääsee Hellon tai jonkun muun kautta kiinni vähän vauhdikkaampiin ympyröihin kuin Jillan ja Eetun meno. Onhan Hellokin laiska kuin vompatti, mutta osaa sentään riehuakin vähän, ja suorastaan leikkiä, vaikka sitten mönkijällä. En osaa aavistaakaan, onko Hellon huolettomuus Noasta enemmän rentouttavaa vai ahdistavaa. 😀

  • #1962 Vastaus

    Noa
    Osallistuja

    15.5.2019
    Minullahan ei ole isää.

    Tai siis, ei ole isää enää. Siitä on kohta kaksikymmentä vuotta, kun isä kuoli. En muista hänestä paljoakaan, mutta ne vähäiset muistot jotka minulla on ovat hyviä. Isä oli poliisi. Hänen naurunsa oli kuplivaa ja silmät eläväiset, vaikka niiden alla olikin työn uuvuttamat varjot. Leuassa oli pistelevä parransänki. Isän kanssa leikin muovipistooleilla poliisia ja rosvoa. Sain aina olla poliisi. Näin jälkeenpäin mietin, oliko niillä leikeillä joku taka-ajatus. En osaa sanoa.

    Muuta en isästä oikein muistakaan, paitsi sen päivän, kun isä ei enää tullutkaan kotiin töistä. Hän halasi minua pitkään ennen lähtöä, niinkuin aina.
    “Pidä äidistä huolta”, hän virkkoi hyväntuulisesti ja rennosti, niinkuin aina. En luvannut mitään. Oli kiire päästä takaisin pelaamaan uudella, neliskanttisella pelikonsolilla, jonka olin vasta saanut. Ovi painui kiinni. En tiedä, olisinko alkanut ihmetellä miksei isä ole kotona vielä seuraavanakaan päivänä. Välillä isä oli myöhään töissä, ja saattoi lähteä varhain aamulla minun vielä nukkuessa. En ainakaan ollut kerennyt vielä silloin ihmettelemään, kun äiti katsoi uutisia.

    Munkkivuoren ostoskeskuksessa tapahtunut ryöstö, yhtä poliisia ammuttu. Aseistettu saatu kiinni, tilanne on viranomaisten hallinnassa..

    Äiti jäykistyi vierelläni sohvalla, ja kurottautui ottamaan pöydällä olevan kaukosäätimen. Hän vaihtoi kanavaa ja vilkaisi minuun hymyillen. Se riitti minulle silloin, vaikka nykyisin muistan, miten tiukka viiva äidin suu oli ja kulmat huolesta kurtussa. Sen jälkeen äiti oli ihmeellisen rauhaton, aina siihen saakka kunnes hänen puhelimensa soi. Sitten äiti parahti ja alkoi itkemään, enkä minä ymmärtänyt miksi. Ymmärsin vain, että jotain pahaa oli sattunut, ja ettei isä tule enää kotiin.

    Upotin sormeni viileään multaan. Aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta, ja Hellon isän antamat pelargonit olivat vähitellen puhkeamassa kukkaan. Ulkokasvit eivät ole minulle kovinkaan tuttuja, mutta pelargoni on helppohoitoinen kukka. Tallin nurkalla oli ollut käyttämätön metalliämpäri, jonka olin saanut ottaa ruukuksi. Se oli tarpeeksi hyvä. Oli kahta eri vaaleanpunaisen sävyistä terälehteä, jotka olivat vielä aavistuksen verran nupussa. Jos yhtä hyvä sää jatkuisi, niin ei menisi montaa päivää ennenkuin ne aukeaisivat kunnolla.

    Hello on ihan omanlaisensa tyyppi, mutta niin taitaa olla Hellon isäkin. Manni oli mukava, ja osasin heti yhdistää piirteitä hänen ja Hellon välillä. Jos jotain olin oppinut Otsonmäellä asuessani, niin täällä päin sukunimi painaa enemmän kuin etunimi. Metsärinteeksi minua useammin kutsuttiin kuin Noaksi, ainakin kotipihan ulkopuolella. Yksin minun ei tarvinnut Mannille puhua, vaikka varmasti olisin voinut. Keskustelen kaikkien kanssa yleensä ongelmitta, mutta esimerkiksi Mannin avatessa apukuskin puoleisen ikkunan ja nojatessaan siihen en tiennyt katsoako häntä vai poispäin hänestä, kun minulle ei puhuttu. Ensivaikutelmalta Manni tuntui reilulta ihmiseltä, joka ei varmasti ollut yhtään hullumpi isä. Hän oli vähän sellainen, jona oman isäni voisin kuvitella, jos hän olisi vielä elossa.

    En ajatellut, että Hello minua mihinkään pyytäisi, enkä olisi vielä toissapäivänä ollut siitä yhtään pahoillani. Vaan nytpä olisin, jos en enää hänen kanssaan mihinkään lähtisi. Mönkijällä ajaminen on hauskaa Helsingissä siihen tarkoitukseen kaivetulla hiekkamontulla, mutta vielä hauskempaa se on Otsonmäellä jossa voi mennä missä huvittaa. Moottori oli hurahtanut käyntiin heti, kun olin löytänyt käynnistysnapin. Hellon oli pitänyt tulla näyttämään. Kaasu oli herkempi kuin oletin, ja mönkijä nytkähti liikkeelle niin, että sain tarttua sarvista kunnolla kiinni etten jäisi kyydistä. Hello nauroi ääneen ja lähti ajamaan perääni. Yllättävän nopeasti muistin, miten sellaista menopeliä ajetaan. Jostain selkäytimestä se tuntui tulevan. Pitkän suoran tullessa olin tarpeeksi itsevarma linttaamiseen.

    “Mitäs tykkäät?” Hello oli juuri astumaisillaan terassille, mutta pysähtyi katsomaan ämpärissä olevia pelargoneja. Se oli terassin nurkalla juuri sopivasti, että aurinko osuisi siihen koko päivän. Jos alkaisi satamaan sen voisi siirtää katoksen alle, siitä kulkee niin paljon ihmisiä päivän mittaan että varmasti joku sen huomaisi.
    “Onks noi ne iskän kukat?” Hello kysyi ja siirtyi lähemmäs. En tiedä oliko hän ihmeissään, että olin oikeasti laittanut ne esille. Toivottavasti Manni ilahtuisi siitä kuullessaan.
    “Joo”, hymähdin ja hieroskelin multaisia sormiani toisiaan vasten. “Tottakai mä laitan esille kun kerran ne sainkin.”
    “Aika kiva”, Hello myönsi päätään nyökäten. “Tuutko seuraksi, mä aattelin mennä tekeen kahvia?”
    “Joo.” Ovella vastassa oli Mielikki, joka oli jäänyt sisälle kuumuutta piiloon. Se tassutti Hellon jalkaa malttamattomana niin pitkään, kunnes se pääsi syliin saakka. Pyytää Mielikki tosiaan osaa.

    • #1966 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Hetkinen. En ole tainnut edes havaita, ettei Noan isää mainita ikinä. Munkin isä on kuollut, joskin olin vähän vanhempi kuin Noa oman kuolemantapauksen aikoihin, ja taidan pitää jo aika normaalina tilana sitä, ettei iskää nyt vain ole. Osasivatkohan muut kaivata Noan isää, kun äiti kuitenkin mainitaan koko ajan? En ole ikinä uhrannut ajatustakaan sille, että onko häntä edes olemassa, onko hän vain unohtunut, vai onko hän liian huono isä edes mainittavaksi. Otsikosta kuitenkin ajattelin heti, että jaaha, kyseessä on huono isä — vaan ei ollutkaan. Mä nimittäin itse koen, että mulla on isä edelleen, vaikka se onkin kuollut melkein kymmenen vuotta sitten!

      En koskaan osaa samastua kuolleen perheenjäsenen teemaan, enkä oikeastaan osaa täysillä nytkään. Tunnistan, että olet kirjoittanut kauniisti, ja olet saanut taas tosi vahvasti kiinni Noan uniikista ja hienosta äänestä. Muistelu isästä tuntuu kuitenkin samalta, kuin jos kaveri kertoisi asioista: en siis ihan täysin elä mukana, vaikka tunnen myötätuntoa. Ennen olisin kai elänyt, mutta nyt ajatus dramaattisesta uutisesta, jonka saamisen hetken muistaa aina, tuntuu liian romanttiselta. En nimittäin itse muista, mitä tein juuri silloin, kun soitettiin ja sanottiin, että isä kuoli, vaikka olin kuitenkin kahdeksantoista. Muistan tasan sen, että soitin mun tyttöystävälle, joka haki mun parhaan kaverin ja sitten mut ajelemaan sen autolla, ja että mulla oli takin sijaan päällä mun peitto. Kirjojen hahmot muistaa aina kokokuvan, ja mä itse muistan ainoastaan outoja yksityiskohtia. Me pelattiin paskahousua lammaskuvioisilla pelikorteilla. Mun tyttöystävän isä halasi mua, ja sen paidassa oli tosi kulunut kuva prätkästä ja kahdesta koiran pääkallosta. Me tankattiin ABC:lla kahdellakympillä bensaa, koska me oltiin kaikki peeaa ja autossa ei ollut bensaa. Mä sanoin että mun ylppärit on parin päivän päästä ja te hankitte mulle sitte sitä hyvää skumppaa koska mun isä kuoli. Tervajoen grilli oli kiinni.

      Toisaalta taas tämä tarjoaa mulle erittäin vahvan samastumisen kohteen siinä vaiheessa, kun Noa istuttaa kukkia viileään multaan. Just tolleen mullekin käy. Teen jotain ihan muuta, joka ei suoraan liity mun isään, ja yhtäkkiä elän uudestaan jotain poliisitja rosvot -tyyppistä sen kanssa. Enää siitä ei arkena tule niin surulliseksi, että kukaan edes huomaisi, että kävin juuri jossain poissa ajatuksissani. Muut näkee vaan, että istutan pelargoneja maahan. Tämä nivelkohta Noan isän ja Hellon isän välillä on aivan sairaan kauniisti kirjoitettu. Ja muutenkin tämä on mun mielestä todella luonnollinen hetki kertoa Noan isästä, kun isäasiat ovat olleet pinnalla Noaan liittyvissä tarinoissa. Tähän kohtaan samastun kai siksi, että mun ajatukseni kulkisi juuri noin.

      Kirjoitit tosi, tosi hienon tekstin ja vaikeasta aiheesta. Tämä on teknisesti aivan yhtä huikea kuin se, jossa Noa eli uudelleen kolaria, mutta erilaisen tunnelman ja aiheiden takia näitä ei voi muutoin verrata. Mutta tämä on Suuri Onnistumisesi Numero Kaks, vaikka kirjoitatkin aina tosi hienoja tekstejä. Sanoin silloin, ja sanon taas, että älä kuitenkaan ota paineita. Kukaan, sinäkään, ei voi päästä tälle tasolle joka tekstissä. Tämäkin, niin kuin sekin, on pientä viilausta vaille itsenäinen novelli. On tavallaan vähän harmi, että joudut julkaisemaan näitä juttujasi verrattaen pienelle yleisölle. Tämä tarina kiinnostaisi nimittäin kaikkia muitakin. Oikeasti, tosi hieno juttu.

  • #1972 Vastaus

    Noa
    Osallistuja

    18.5.2019
    Jesse oli tullut käymään.

    Hän viipyisi taas yön ylitse ja mahdollisesti jäisi vielä toiseksikin, jos kisojen jälkeen lähteminen ei huvittaisi. Hänet tuntien arvelin, ettei huvittaisi.
    ”Mitä sä teet varsal?” nuorempi mies ihmetteli ja työnsi toisen kätensä Loimun terraarioon. Punaoranssi käärme yritti luikertaa karkuun, mutta tyytyi kohtaloonsa päätyessään Jessen käsiin. Kohautin harteitani.
    ”Enhän mä Flidallakaan varsinaisesti mitään tee”, myönsin ja katselin ristissä olevien jalkojeni välissä makaavaa Mielikkiä, joka puolestaan tuijotti käärmettä silmä kovana. Se kiersi pitkän kehonsa Jessen vasemman käden ympärille ja sen kieli kävi ulkona vähänväliä sen haistellessa ympäristöään. Jesse siirtyi istumaan patjan reunalle ja veti toisella kädellään kännykkänsä esiin.
    ”Kaduttaaks sua?” Jesse kysyi muttei katsonut minuun. Loimu löysi hupparin hihansuun ja lähti vähitellen luikertamaan hänen paitansa sisälle. Jesseä ei tuntunut haittaavan.
    ”Ei”, pudistin päätäni. ”Ei kaduta. Kyllä musta on ihan hauskaa aatella, että Flida saa vauvan. Mieti nyt sellasta pientä tupsujalkaa.”
    ”Mite sul riittää rahat?” Jesse käytti katseensa minussa ja sitten Loimussa, jonka pelkkä hännänpää näkyi enää. Sitten sekin katosi mustan hupparin uumeniin.
    ”Tiiätkö, mä en välillä tiiä ootko sä oikeesti utelias vai urkitko vaan muiden asioita”, huokaisin ääneen vähän sen kuuloisena, kuin väsynyt vanhempi joka on sanonut samasta asiasta ennenkin eikä enää jaksa torua. Jesse ei vastannut mitään.

    ”Kato sit ettei se tipu”, muistutin ja avasin ulko-oven. Jesse halusi tupakalle, muttei halunnut laittaa Loimua takaisin terraarioon. Käärmeen pää pilkisti nyt Jessen hupparin kaula-aukosta, ja se seurasi kieli viuhuen ympäristön muuttumista.
    ”Joo joo”, Jesse tuhahti ja siirtyi terassin puolelle. Mielikki tuli myös pihalle ja tervehti juuri silloin pihan poikki kävelevää Jakea kimeästi haukahtaen. Kohotin kättäni miehelle tervehdykseksi ja hän toisti eleeni. Jesse ei katsonutkaan häneen.
    ”Säkin olisit voinu osallistua”, mainitsin hetken hiljaisuuden jälkeen. Jesse puhalsi haalean savupilven ulos keuhkoistaan, joka haihtui nopeasti ilmaan.
    ”Mihi?” hän kysyi.
    ”Niihin kisoihin.”
    ”Ei mul oo hevosta.”
    ”Olisit lainannu Flidaa.”
    ”En haluu kisaa enää.”

    En voinut käsittää miksei. Katselin mietteliäänä Jesseä, joka katseli johonkin sivulle katsettani kohtaamatta. Loimu oli kavunnut hupparin sisältä pois ja kiersi itseään nyt parhaillaan Jessen kaulan ympärille. Joku kokemattomampi voisi pelästyä sitä, mutta jos on edes hetken puuhannut käärmeiden kanssa niin tietää, että se on hyvä ja tukeva paikka jossa käärmeet viihtyvät, eikä niiden yllättävää kuristamista tarvitse pelätä. Vaikka voihan se aika hurjalta näyttää, kun reippaasti yli metrin mittainen liero roikkuu kaulalla.
    ”Mut sähän sijoituit niissä Tie Tähtiin kisoissa? Sait jonkun tittelinkin.”
    ”Nii”, Jessen ääni oli kuiva, ja hän imaisi tupakkaansa astetta aggressiivisemmin.
    ”Ai että se ei oo yhtään hienoo?”
    ”En mä sil. Mut en vaa haluu.” Se keskustelu jäi siihen. Jesse heitti tupakan natsan pois ja lähti takaisin sisälle. Kutsuin Mielikin mukaan ja seurasin perässä.

    ”Kenen kitara toi on?” Jesse kysyi. Hän oli pysähtynyt olohuoneen ovensuuhun ja katseli sen nurkassa seinään nojaavaa kitaraa.
    ”En oikeestaan tiiä. Hellon varmaan, se sitä ainakin soittaa.” En ollut koskaan nähnyt Eetua soittamassa, joten yhdistin sen automaattisesti Helloon. Jesse kulki kitaran luokse, käärme edelleen harteillaan, ja noukki sen käsiinsä.
    ”En tiiä saaks sitä lainaa”, huomautin ja kuljin olohuoneeseen nuoremman perässä.
    ”En mä sitä riko”, Jesse vastasi ja siirtyi olohuoneen sohvalle istumaan. Hän alkoi tapailla kitaran kieliä sormillaan, ensin etsien vain nuotteja jotka vähitellen muuttuivat säveleksi. Tiesin Jessen soittavan kitaraa ja omistavan itsekin sellaisen, mutten saanut sillä hetkellä päähin kertaakaan, jolloin olisin ikinä kuullut hänen soittavan kunnolla. Jessen kasvot olivat ilmeettömät niitä tutkiessani samalla kun siirryin itsekin istumaan. Väitän tuntevani hänet aika hyvin, mutten siltikään tiedä puoliakaan ajasta mitä hänen päässään oikein liikkuu.

    • #1978 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Kenestäpä kirjoittajasta ei olisi kiva kun Jesse käy? Hahmoista ei voi vielä tietää. 😀 Kaikki me ollaan ainakin Noan puolella ja halutaan, että hän uskaltaisi kutsua omia kavereitaan ja kasvattaa elinpiiriään niin, että kokisi olevansa lopulta kotona. 🙂

      Tämä on kuin lämmittelyä tai kokeilua, ja sellaisenaan tosi hyvä teksti. Huomaan, että etsiskelet Jesseä uudelleen, ja paras tapa löytää hänet, onkin nostella häntä säilytyskotelostaan aina uudenlaisiin tilanteisiin ja kirjoitella niistä pätkiä. Joka kerta menee paremmin. Saatat löytää hänet helpommin, kun puristat hänestä ulos hänen suurimman pelkonsa ja toiveensa. Ne ovat kaksi hahmoihin vaikuttavaa voimaa. Hahmot liikkuvat omalla tyylillään kohti toiveitaan ja poispäin peloistaan. Se, kumpaa ne tekevät aktiivisemmin, riippuu taas hahmon luonteesta, mutta jokainen tekee molempia. Uskon, että se Jesseen kaipaamasi elävä twisti löytyy juuri näistä. Sillä tavalla saat hänet muutettua reaktiivisesta sivuhenkilöstä aktiiviseksi päähenkilöksi saman tien. Ja aktiivisuus ei siis tarkoita Helloa ja Allua, älä sitä pelkää, ei Jesse persoonaansa menetä. 😀 Jessellä olisi kyllä paljon potentiaalia saada muut reagoimaan myös itseensä ja asioita tapahtumaan tekemättä itse liiaksi juttuja. On OK, että hahmo on päänsä sisällä, mutta oikeasti se näkyy jonkinlaisena myös ulospäin, ja muut tekevät siitä tulkintoja ja reagoivat niihin. Toisaalta jos hahmo on liiaksi päänsä sisällä, sille tarvitaan sivuhenkilö havainnoimaan käytöstä ulkoapäin.

      Kuljetat katsetta tässä hyvin käärmeen mukana. En tiedä, onko se tietoinen valinta, jota päätät kokeilla. Siinä tapauksessa tarvitset palautteen, että se toimii. Jos taas teit sen sattumalta, silloinkin on hyvä tietää, että lukijan katse seuraa käärmettä. En esimerkiksi ikään kuin kiinnitä huomiota vaikka Jessen ilmeisiin, kun vahdin käärmettä. Koko idea on tosi tyylikäs ainoastaan tupakointikohtaa lukuunottamatta. Musta tuntuu siinä kuin pyytäisit mua katsomaan kahta asiaa samaan aikaan: käärmettä ja savupilveä. Kaiken kaikkiaan kuitenkin tyylikäs ratkaisu.

      Antaisin tällä kertaa kritiikkiäkin, jos otat. Se koskee otsikointia. Viimeisten tekstiesi otsikot ovat olleet samanlaisia keskenään, mutta sinuna harkitsisin vielä tyylivalintaa käyttää ensimmäistä virkettä otsikkona. Kirjoitat liian hyviä tekstejä siihen nähden. Kun käytät enemmän aikaa otsikoihin, se on kuin viimeistelisit kirjasi graafista ilmettä laadukkaammaksi. Sanotaan, ettei kirjaa saa tuomita kansien perusteella, ja jos asia konkreettisesti otetaan, niin kyllä niitä vain tuomitaan ja minäkin tuomitsen. Otsikon lukija lukee ensimmäisenä. Kannattaa laittaa siihen enemmän paukkuja. Markkinoi vain tekstejäsi ihan otsikosta lähtien niin hyvinä kuin ne ovat.

  • #2219 Vastaus

    Noa
    Osallistuja

    3.6.2019

    Jesse oli lauantaista saakka ollut vierailulla käytyään Hopealinnassa ratsuttajan työpaikkaa havittelemassa. Toistaiseksi Joonaksesta ei ollut kuulunut mitään, ja Jesse oli varma ettei hän sinne pääsisi. Itse kehotin häntä olemaan positiivisempi, eihän sitä vielä tiedä. Jospa valinta on vain vaikea. Monikaan ei taida edes tietää että Jesse on kylässä. Hänestä ei lähde paljoa ääntä. Eetu ja Jilla taitavat olla ainoita. Mieletöntä, miten niin iso persoona pystyy tekemään itsestään niin pienen ja huomaamattoman. Jo hyvä tovi sitten olimme lähteneet ulos Mielikkiä lenkittämään.

    “Mitä vittua?”
    Jessen terävä ääni sai minut havahtumaan. Pysähdyin ja käänsin katseeni häneen kysyvästi.
    “Mitä?”
    “Nii et mistä lähtie sä oot ollu tollane?”
    “Millanen?”
    “No vittu, tollanen!” Jesse puuskahti ja jatkoi kävelyään. Hän kaivoi hupparinsa taskusta tupakka-askin. “Ei sun oo koskaa ollu vaikee löytää kavereit. Ainaha sä tuut juttuu kaikkie kaa.”

    Tosiaan. Olin juuri hetki sitten avautunut siitä, miten vieraalta Otsonmäki tuntuu edelleen. Että en oikein tunne ketään kunnolla, vaikka lähes kaikkia näen joka päivä. Jessen sanat eivät auttaneet. Tiesin kokemuksesta, että hän tarkoitti hyvää, mutta jälleen hän toi sen esille täysin väärällä tavalla.
    “Tiiätkö”, huokaisin syvään ja käänsin katseeni Mielikkiin. “Onko sullakaan muita frendei kun mä?”
    Jesse tuhahti äänekkäästi ja imaisi tupakastaan voimakkaasti. Yhtä voimakkaasti hän puhalsi savupilven ulos ja katseli jonnekin kauas.
    “Ei”, pitkän hiljaisuuden jälkeen hän myönsi. “Ei, mut mä en tarvii niit. Sen sijaa sä tarviit.”
    “Nii”, myönsin mietteliäänä. En uskonut etteikö hän ystäviä tarvitsisi siinä missä muutkin. Jokainen tarvitsee. “Nii tarviin.”

    En ajatellut, että alkaisi satamaan, saatika sitten ukkostamaan. Niin vain kuitenkin alkoi, ja vieläpä nopeasti. Ihan hetkessä taivas muuttui synkäksi ja alkoi sataa niin armotta, että vaatteet kastuivat läpi. Sitten taivaan halkaisi salama, ja Mielikki ryntäsi jalkoihini turvaan.

    En taida tuntea ketään muuta joka rakastaa ukkosta yhtä paljon kuin Jesse. Jos hän on pihalla hän jää sateeseen seisomaan ja katselemaan miten salamat halkovat taivasta, ja sisällä hän vähintäänkin hakeutuu ikkunan ääreen, ellei ihan kokonaan lähde ulos vain kastuakseen. Nytkin, tupakan tulipään kuihtuessa vesipisaroiden takia, hän katseli taivaalle silmät sirrissä, kasvoillaan rento ilme.
    “Käännytään takas.” Siitä huolimatta halusin palata. Mielikkikin oli mukana, ja Mielikki ei pidä ukkosesta. Noukin pienen tutisevan koiran syliini ja vedin hupparini helmaa niin, että sain Mielikin piilotettua paitani sisälle. Koira asetteli itsensä paremmin rintaani vasten ja työnsi päänsä hupparin kaula-aukosta.
    “C’moon, ei heti”, Jesse valitti mutta kääntyi jo vastahakoisesti ympäri.
    “Sä tiiät ettei Mielikki tykkää ukkosest. Mennään nyt.”

    • #2222 Vastaus

      Tiitus
      Valvoja

      Mä niin näin Jessen, mun kuvassa sillä oli vielä kädetki ylhäällä, kun se nautti sateesta. Ja Mielikin, voi pientä, mut onneks sillä on ihana huolehtivainen Noa ja että se mahtuu hupparin alle piiloon.

      Tää jotenki herätti, että Noalla ei tosiaa oikee frendei. Mut hei, nythä Jesse tietenki saa sen paikan ja sitte heillä on ainaki toisensa! Ja jos ne sais yhdessä toisensa muidenkin kavereiks, ni kaikil ois kivaa!

    • #2250 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Jesse ja sen keskustelunavaukset. Musta on kivaa, miten saat pidettyä nykyään sen piikit niin pystyssä ihan (ja varsinkin) aloitusrepliikistä asti. Mä olen ymmärtänyt, että tämä on sulle tärkeä hahmo, niin kuin olen sanonut, ja toivottavasti nyt sait siitä sellaisen kuin haluat. Pidä nyt sen puolta, kun muutkin sillä leikkivät. Saa korjata nätisti muiden käsityksiä, jos kirjotetaan vähän väärin välillä, koska kaikkihan me kirjotetaan väärin välillä.

      Noan ja Jessen ystävyys hämmentää mua. Joo: Noa ei ole helposti suuttuvaa tai nokkiinsa ottavaa tyyppiä, joten tottakai se sietää Jessen tapaista siiliä. Senkin ymmärrän vallan hyvin, mitä Jesse näkee Noassa. Jotain isovelimäistä hahmoa se siitä etsii. Noalle on turvallista kiekaista, että mitä vittua, ja sanoa asiat niin suoraan, että tuntemattomampi pitäisi sitä jo tosi epäkohteliaana. Noa on aikuisempi: hyväksyvä ja luotettava. Tottahan Jesse hänen seuraansa hakeutuu, mutta toisaalta ärsyyntyy hänen tyyneyteensä välillä. Sitä puolta en vielä näe, mitä Noa saa Jessen seurasta. Hänen on täytynyt olla tosi tosi erilainen silloin, kun he ovat ystävystyneet, jotta he ovat ylipäätään tulleet keskustelleeksi. Silloin on täytynyt syntyä jokin sellainen yhteys tai yhteinen kokemus, että se sitoo nämä kaksi vieläkin ystäviksi. Kyllä se Noan kiintymyksen syykin siitä ihan varmasti muotoutuu, ja nyt se toimii mielenkiintoa ylläpitävänä arvoituksena ja epätasapainona.

      Näistä kahdesta on kiva lukea yhdessä, koska nämähän ovat kuin yö ja päivä. (Jesse on yö… Miksköhän…)

      Noan yksinäisyydestä on ollut aiemminkin puhetta. Hopiavuoressa on ollut vallallaan se ajatus, että tarinoiden ulkopuolellakin tapahtuu asioita ja hahmot ovat olemassa myös silloin kuin niitä ei mainita. Mulla kesti jonkin aikaa tajuta, että haluat kertoa yksinäisyydestä, ja ennen kuin tajusin, yritin kyllä kaikin voimin kitkutella Noaa mukaan. Mulle on oikeasti ongelma tajuta, ettei hahmo ja kirjottaja tunne aina samoja tunteita, ja hetken mä pidin sua yksinäisenä Hopiavuoressa, enkä Noaa. 😀 Mutta mua ei ole järjellä pilattu. Kyllä mä nyt jo tietenkin käsitän, että sun tasoiselle kirjoittajalle ei ole temppu eikä mikään hankkia Noalle kavereita. Jesse taas voi olla vähäsen haaste kenelle tahansa. :DDD Katotaan.

  • #2344 Vastaus

    Noa
    Osallistuja

    5.6.2019
    Tykkäätkö Jilla jädestä?

    Jessen kanssa juttelemisesta oli taas ollut hyötyä, niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin. Välillä karkeus ja suorapuheisuus on kallisarvoinen taito, sillä oikeassahan hän oli. Olin kenties kiinnittynyt liikaa ajatukseen, että vastahan minä muutin ihan vieraaseen paikkaan enkä ollut viettänyt tarpeeksi aikaa muiden kanssa. Vaikka istuinhan minä tuvassa joka ilta siinä missä moni muukin, mutta on siinä ero jutusteleeko niitä näitä teekupin ääressä vai tutustuuko kanssaihmisiin ihan oikeasti. Varsinkin nyt tuntui että yksi jos toinenkin Hopiavuoressa oli vähän allapäin.

    Ja tiesin heti yhden, joka voisi olla kaveria vailla.

    “Tuutko Mielikki pihalle?” kutsuin koiraa, joka kipitti keittiön lattian poikki eteiseen. Terassille astuessani katseeni kiinnittyi ensimmäisenä loittonevaan hahmoon joka kulki tallia kohti. Siluetista en osannut sanoa kuka hän mahtoi olla, mutta vieraalta hän näytti.
    “Kuka se oli?” kysyin Jillalta ja tarjosin hänelle ystävällisen hymyn, ikäänkuin kysyäkseni, onko okei liittyä seuraan.
    “Joku vaan, etsi Eetua”, Jilla vastasi kääriytyessään takaisin vilttinsä suojiin. Vaikka aurinko paistoikin vielä täydeltä taivaalta ja lämmitti niin, että oma hihaton paitanikin tuntui olevan liikaa. “Maneesista se kysyi”, nainen lisäsi vielä ja veti syvään henkeä nenänsä kautta.
    Nojauduin terassin aitaan käsin ja nyökkäsin. Hiljaisuus lankesi välillemme hetkeksi, mutta se ei ollut kiusallinen. Se oli rento ja tyyni, sellainen jota ei tarvitse väkisin rikkoa. Etsiskelin katseellani terassin reunalla olevat ruukut, joissa Manni Ilveksen antamat pelargoniat kukkivat täysissä voimissaan.

    “Tykkäätkö sä Jilla jädest?” kasvoilleni kohosi lähes leikittelevä virne kun palautin katseeni punahiuksiseen naiseen.
    “Jäätelöstä? Joo?” Jillan ilme muuttui kysyväksi, kun itse näytin takuulla äärimmäisen tyytyväiseltä.
    “Hyvä. Lähetkö mun kaa hakeen? Otetaan Mielikki mukaan.” Toivoin kovasti että Jilla suostuisi. Kyllä hänen muutakin täytyisi tehdä kuin sisällä nököttää omissa oloissaan.
    “Nytkö?” Jilla empi.
    “Joo, nyt nyt. Tuuu mun kaa, ei se yksin oo hyvää”, pyysin niin nätisti kuin osasin, ja vihdoin Jillan kasvoilla käväisi hymy.
    “No okei. Oota mä käyn vaihtaan vaatteet niin mennään sitten.”

    Mielikki hyppäsi Jillan syliin kartanlukijan paikalle kun itse siirryin rattiin. Helsingissä jos olisimme olleet niin jokaisen nurkan takaa olisi löytynyt jäätelökioski. Ei siellä vaan, siellä piti ihan ajaa päästäkseen hakemaan yhden pehmiksen.
    “Tiiätkö sä muuten mitä niille kissoille kävi?” vilkaisin punatukkaan lyhyesti kaartaessamme Hopiavuoren pihasta.
    “Mä luulen että ainakin kaksi niistä sai kodin, mutta en ihan varmaksi sano”, Jilla vastasi ja silitteli hiljalleen Mielikin päätä. Se istua napotti Jillan sylissä niin tomerana pää pystyssä maisemia seuraten, ihan kuin sillä olisi siinä tärkeä tehtävä. Ja ehkä sillä olikin, sillä kaikki tietää että koiran seura piristää.
    “Hyvä”, totesin myhäillen, “jospa loputkin niistä sais vielä.”

    Ei ole kyllä pehmiksen voittanutta. Se on jäätelöiden kuningas aina näin keskellä kesää kuumuuden keskellä.
    “Ostitkö sä itelles kaks?” Jilla ihmetteli vähän naurahtaen kun siirryimme istumaan kioskista sivummalla sijaitsevalle penkille.
    “Ei kun tää on Mielikille”, nauroin ja laskin pahvisessa kulhossa olevan jäätelön maahan. Mielikki vatkasi häntäänsä niin lujaa että oli ihme, ettei se kaatunut. Sitten se hyökkäsi jäätelönsä kimppuun niin että maiskutus kävi. Jilla ja minä osasimme sentään nautiskella omistamme.
    “Miten sulla menee?” kysyin hetken kuluttua ja käänsin katseeni naiseen. Hän katseli ensin johonkin kauas eteensä, mutta laski sitten katseensa syliinsä. “Enkä mä tarkota nyt tätä koko Hello juttua. Ei meidän siitä tarvii puhuu jos et haluu. Mut miten sulla menee noin niinku muuten?”
    Jillan työsti alahuultaan kevyesti hampaidensa välissä hetken, ennenkuin hän huokaisi syvään ja kohautti harteitaan.
    “Aika kurjasti”, hän myönsi. Kyllähän minä sen näin, mutta ehkä sen myöntäminen ääneen auttaisi häntäkin. “Mulla on tosi yksinäinen olo, vaikka kyllä mä tiedän että te olette seurana. Eetukin on pitänyt musta huolta nyt..”
    “Jos yhtään lohduttaa”, aloitin ja nojauduin penkin selkänojaan. Taivaalla leijaili muutama ohut pilvenhaituva. “Niin mullakin on ollu yksinäinen olo viimeaikoina. Eikä mulla edes oo siihen mitään syytä, kunhan oon tyhmä”, nauroin sanojeni perään.
    “Pointti siis, että välillä tulee sellasii aikoi. Välillä saa olla yksinäinen, vaikka ihmisii oliskin ympärillä. Kunhan vaan muistat että et sä oikeesti oo yksin.”

    Jilla näytti pohtivan sanojani. Olimme taas hetken hiljaa. Mielikki nuoli pahvikuppia joka keikahteli kokoajan sen pientä kieltä karkuun. Lopulta Jilla hymähti hiljaa.
    “Taidat olla oikeessa”, hän sanoi ja kääntyi katsomaan minua. Hänen huulilleen oli noussut pieni hymy. “Kiitos. Siis seurasta ja jäätelöstä ja siitä, että pyysit mua jonnekin.”
    “Ei mitään, sitä varten kaverit on.”

    • #2346 Vastaus

      Jilla
      Osallistuja

      Ihan mahtava tarina. Se piristi sekä Jillan että mun kirjoittajan mieltä. Sait mut jopa niin inpiroituneeksi että väsäsin vasta tarinan takaisin.

      Tykkään kovasti sun tyylistä kirjoittaa se on semmosta rentoa ja sitä on tosi helppo lukea. Mä oon itse myös niitä tyyppejä jotka lukee tarinat uudestaan ja uudestaan ja joka kerta löytää jotain pieni uusia yksityiskohtia. Mun ehdoton lemppari oli

      ”Mielikki vatkasi häntäänsä niin lujaa että oli ihme, ettei se kaatunut” <3

    • #2385 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Ei vitsi. Olen miljoona kertaa jo kehunut Noan ääntä sinulle, mutta nyt siinä on se Aikuisen Ihmisen pohjavire. Se ei tule sanavalinnoista tällä kertaa, vaan tavasta reflektoida alussa vähän omaa toimintaansa ja sitten siitä, millä sanankäänteillä Noa lähestyy Jillaa.

      Näen myös luonteen kehittymistä ja selväpiirteistymistä taas entiseen nähden. Olet esitellyt meille alusta asti Noan rentona äijänä, joka ei nosta herkästi kierroksia. Samalla olet antanut ymmärtää, ettei hänen sisällään liiku kauheasti hienojakoisia tunteita. Hän on ollut perusreilu ja jäykästi rahtusen empaattinenkin (esim. Eiraa kohtaan kun Jesse viimeksi kävi), mutta nyt hänen tunteissaan on paljon tarkempia sävyjä. Olisi outoa, jos Noa niitä itse erittelisi yhtäkkiä tietoisesti, mutta lukija näkee ne hänen hymystään, joka ei ole vain ”vino hymy” enää. Noa juonii: on ihan tietoisesti vähän ovela saadakseen Jillan paremmalle tuulelle. Noassa on ollut tarkkapiirteisiä tunteita ennen oikeastaan vain Mielikin kanssa ja Kahdessa Suuressa Onnistumistarinassasi. Edes Flidan varsan pohtiminen ei ole kirjoitettu näin hyvin, vaikka sellainenkin epäröinti teki hahmosta aidon tuntuisen.

      Mun mielestä on ihanaa lukea kun Noa on niin kiltti ja välitön nyt tässä. Semmonen kaverihan me kaikki tarvittaisiin. Ehkä turha päällekäyvä utelu voisi olla Jillasta inhottavaa, mutta Noan rauhallisuus ja sen ympärille luomasi rentoutunut tunnelma toimii niin tosi ihanasti. Tämä on niitä tarinoita, joiden aikana tuntee hengittävänsä itse sisäänpäin, niin kuin olisi unohtanut hengittää kunnolla jo pidemmän aikaa.

      Lopetat tämän hyvin, turhia jaarittelematta. Nyt on taas se hetki, että älkää tehkö niinku minä teen, tehkää niinku minä sanon. 😀 Yleensä ei kannata jaaritella.

  • #2347 Vastaus

    Noa
    Osallistuja

    Kiitos Jilla ihanasta kommentista ja loistavasta ideasta, se oli pakko piirtää heti! 😀


    Maailman coolein Mielikki

    • #2348 Vastaus

      Jilla
      Osallistuja

      Aivan mahtava 😀 <3

    • #2349 Vastaus

      Nelly
      Valvoja

      Tää on oikeesti loistava!! Jokainen tarvis pienen Mielikin Hello Kitty laseineen elämäänsä 😀 !

    • #2386 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Aii mikä söpö, toinen kuvittelee ilmeestä päätellen olevansa kova ku prätkäjätkä kun on mustat lasit ja kaikkea, ja ihan näyttää pikku prinsessalta. 😀 Voi Mielikki kun pahastuisi, jos tietäisi että mä nauran sille kun se on raukka niin hölmö 😀

  • #2457 Vastaus

    Noa
    Osallistuja

    8.6.2019
    Isi pitää susta huolen

    Mielikillä on ihan oma pyöreä koirapeti lattialla sängyn päädyssä. Sängyn, joka on siis patja lattialla. Ehkä siksi Mielikki kömpii aina viereeni nukkumaan, sillä väliäkö sillä missä se nukkuu, kun lattiatasossa kaikki kuitenkin on. Vaikka ei Mielikki ole koskaan siinä pedissä öitään nukkunut, satunnaisia päiväunia sekä automatkat kylläkin. Öisin Mielikki on nukkunut aina isin vieressä, eikä isi pistä yhtään pahakseen. Ensialkuun pelkäsin kuollakseni että joku yö pyörähdän ympäri ja rutistan rotan kokoisen koiran hengiltä, mutta se pelko osoittautui turhaksi. Mielikki kertoo kyllä jos sen päälle meinaa kääntyä; siitä lähtee niin häijy ääni että kuka tahansa korstokin kalpenisi sen kuullessaan. Sitten se luikkii tiehensä loukattuna, sillä onhan se julkeaa että talon Kuningatarta siten häpäistään. Melko nopeasti opimme molemmat nukkumaan yömme sulassa sovussa, eikä sellaista sotahuutoa ole tarvinnut kuulla enää pitkään aikaan.

    Sähkökatkos sekä jo parin päivän verran päällä häilynyt ukkonen on saanut Mielikin kuitenkin rauhattomaksi niin yöllä kuin päivälläkin. Se kuuntelee ihan kokoajan, läähättää ja ravaa perässäni huoneesta toiseen. Mielikki on kotiutunut niin hyvin, että yleensä se malttaa jäädä olohuoneen sohvalle makoilemaan sillä välin kun lähden pihalle, tai se liittyy jonkun muun seuraan vaikka itse olisinkin sisällä. Se ei koe enää tarvetta vahtia minua joka hetki. Eikä se nytkään vahdi, vaan etsii turvaa. Sen pieni, takajalkojen väliin painettu häntä sekä luimuun kääntyneet korvat kielivät, että nyt pelottaa eikä yhtään ole kivaa.

    Voi, kun isi voisi jotenkin kertoa, ettei tarvitse pelätä.

    Yöllä, vielä kolmen aikaan aamusta, olen hereillä ja katselen huoneeni ikkunasta pihalle. Ulkona raivoava luontoäiti on lumoava näky, miten ankara tuuli saa puut taipumaan ja sade piiskaa maata armotta. Vesipisarat hakkaavat ikkunan lasia vasten ja soittavat omaa sinfoniaansa, jota on pakko pysähtyä kuuntelemaan. Sellainen sää tuntuu, että se puhdistaa sielun. Se kääntää uuden lehden ja antaa ihmiselle mahdollisuuden olla pieni ja mitätön. Sitä on vaikea selittää, mutta kunnon myrskyssä on jotain voimaannuttavaa. Salaman välkähtäessä jään laskemaan mielessäni ääneti. Neljän sekunnin kuluttua ukkonen jyrisee niin, että ikkunan lasit helisevät. Mielikki painaa päätään tiukemmin rintaani vasten. Se on itse kiivennyt hupparini sisälle ja tunnen, miten sen pieni keho tutisee pelosta.

    Mielikin menneisyydestä ei tiedetä tarkkaan, mutta sitä ei todennäköisesti koskaan pentuna siedätetty koville äänille. Vielä pitkään senkin jälkeen kun olin Mielikin tuonut kotiin Helsinkiin se säikähti aina lenkillä ollessamme auton tööttäystä niin, ettei suostunut enää liikkumaan mihinkään suuntaan. Ihan ensimmäisillä kerroilla sillä oli tapana pissata alleen, niin kova se pelko oli. Vaikka nykyään se ei pelkää liikenteen melua tai tallin pauketta ukkonen ja ilotulitteet ovat mörköjä, joiden ylitse se ei vielä ole päässyt.

    Kohotan käteni vapisevalle möykylle hupparin suojissa ja silitän sitä pehmeästi.
    ”Kyllä isi pitää susta huolen”, kerron koiralle vaikka sanat ovatkin sille merkityksettömiä. Toistaiseksi voin vain tarjota läsnäoloni turvaa tuomaan sekä oman rauhallisuuteni kertomaan, ettei hätää ole. Mutta vielä joskus Mielikkikin uskaltaa kohdata ukkosen kanssani, olen siitä varma.

    • #2460 Vastaus

      Nelly
      Valvoja

      Voi meitin pieni Mielikki, ihan sääliks käy. Tässä tarinassa on kivasti kerrottu mitä koira on pelänny ja mitkä pelot on jääneet koulutuksen avulla pois. Ja kuinka Noakin jännitti koiraa, koska luonnollistahan se on jos on tommonen pikkunen 😀 . Omalle kohalle se iski, ehkä koska nukuin viime yön ensimmäisenä yönä koirien kanssa. Noi on kyllä lainakoiria ja molemmat 12kg köriläisiä, mutta silti pelkäsin 😀 . Samaistuin siis Noan pelkoon ekstrapaljon!

      Tykkään ihan hirveesti siitä, miten sä kirjottaessa sekotat uutta ja vanhaa. Ollaan turvassa ikkunan edessä, mutta samalla lukija näkee/kuulee/what ever menneisyydestäki. Mun silmään tää on sun yks vahvuus 🙂 !

    • #2465 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Haeskelet tässä hyvin sitä samaa kahden päällekkäisen läpinäkyvän tarinan vaikutelmaa, jossa niin erinomaisesti onnistuit kun Noa oli kipeä ja näki unia kolarista. Aihe ei tietenkään tässä ole yhtä vaikuttava, mutta tekniikka kyllä on. Kuljettelet hyvin menneisyyden tapahtumia ja nykyhetkeä. Samoin sama runollisuus värittää tätä tekstiä. Just Noa on hyvä kertoja näihin runollisiin teksteihin. Tiedän yhden toisen kollin, jonka sanomana sadepisaroiden sinfonia olisi yksinomaan outoa, mutta tämän hahmon sanomana se on pelkästään hienoa. Noa nyt vaan on runollisempi ja rauhallisempi. Suurin onnistumisesi tässä tekstissä on siis fiilis, vaikka tämä on kokonaisuudessaan tosi hyvä ja aivan selvästi hiottu ja viimeistelty teksti. Joka tekstiään ei kukaa jaksa näin kiillottaa, kyllä mä sen ymmärrän, mutta laita vain tällä tavalla hioen ja koristellen silloin kun inspaa. Samalla kun nykerrät fiilistelyn kanssa, tulet nimittäin hioneeksi omaa kuvailutyyliäsi, joka kehittyy koko ajan harppauksin.

      Mielikki ja Noa on ihania. Isi hoitaa Mielikkiä, ja välillä kylläkin Mielikki isiä. Koiralla on menneisyys, mutta et liikaa siinä kyllä vello. Siis tietenkin tämä teksti käsittelee menneisyyttä ja Mielikin kivistä elämän alkuakin, ja se on ihan okei, mutta melkein kaikissa muissa teksteissä Mielikki on ihan vaan koira. Oikeastikin, kun otetaan rescuekoira, ei se ole ensisijaisesti rescue, vaan ihan vain koira ja kaveri. Näistä tarinoista välittyy se. Aika moni sortuu siihen, että kaikki koirasta kertova on säälittelyä, ja koira on joka tarinassa vaan rescue. Sitä teemaakin saa ja pitää olla, mutta vaan tällä lailla välillä.

      Mielikki-parka on niin kuin mun Nisu. Meni kauan ja vaati töitä, että siitä tuli normaali. Nyt se on: rakastaa lenkkejä, koirapuistoja, setiä, tätejä, kakaroita, sitä kun saa riivata mua suihkussa, saunassa ja kylpyammeessa… :DD Kaikista sen kokemista kauhuista muistuttaa enää ainoastaan se, että se heittää raukka kauhuissaan selälleen, pissaa alleen (tai oikeastaan päälleen) ja uikuttaa, kun mä otan rullasta jätesäkin. En halua edes ajatella, mitä sille on mahdettu tehdä, kun se vieläkin sen muistaa, vaikka se on ollut mun vauvana jo kuutisen vuotta. Mun käy sääliksi kaikkia maailman Mielikkejä.

  • #2458 Vastaus

    Noa
    Osallistuja

    Tää on tällänen ”miten tää hahmo toimii” harjotus, aika mehh mutta kun kerran kirjotin niin kai mä julkasenkin 😀

    The Tarina The Terassilta jatkumoa, mutta vaan Noan näkökulmasta

    Olin lopulta saanut nukuttua ehkä kaksi tuntia, vasta sitten kun ukkonen oli varmasti väistynyt ja Mielikki nukahtanut. En raaskinut nousta ikkunan edessä lojuvasta säkkituolista, vaan nukuin siinä, Mielikki edelleen hupparini sisällä. On kai ymmärrettävää että nouseminen venyi normaaliakin pidempään eikä oloni ollut yhtään levännyt. Ei ollut Mielikinkään, niin raukeasti se haukotteli lähtiessään perääni portaita kohti. Ruokaa senkin pitäisi saada.

    Huonolla alustalla nukkuminen oli saanut selkäni vihoittelemaan, joka lisäsi entisestään raihnaista oloani. Mielikin tyhjentäessä omaa ruokakippoaan jäin istumaan keittiön pöydän ääreen teekupin kanssa, jos se vaikka jotenkin taianomaisesti piristäisi. Tai edes herättäisi vähän, niin jaksaisin käydä Mielikin kanssa lenkillä. Tai edes Flidaa tervehtimässä. Mieli teki kyllä palata takaisin nukkumaan ja viettää se päivä peiton alla.

    Terassilta kuului puhetta. Keittiön ikkuna oli auki, jonka kautta äänet kantautuivat. Tapanani ei ole urkkia muiden asioita saatika salakuunnella, mutta jäin silti puolella korvaa kuuntelemaan. Ainakin Tiitus ja Nelly siellä olivat juttelemassa, epäilemättä kahvitaukoa pitämässä. Pian myös Hellon ääni liittyi joukkoon.
    ”No niin näitki. Johan nää on ollu varmaa vuoden jo!”, se sanoi, joka valehtelematta sai huomioni. Saatoin keskittyä sen jälkeen aikaista enemmän heidän keskusteluunsa, johon nyt myös Eetu otti kantaa. Hopiavuoren tietäen en ihmettelisi, vaikka puolet Otsonmäestä olisi paikalla.

    Paljain jaloin kuljin Mielikin kanssa eteiseen ja avasin sille oven. Proteesi piti onton, muovisen äänen lattiaan osuessaan. Mielikki oli sekunnissa ulkona pyörimässä terassin kuppikunnan keskuudessa, aina niin pitkään kunnes itse siirryin terassin puolelle ja kehotin sitä menemään pissalle kun hätä sen olisi kumminkin.
    ”God morgon”, sain hädintuskin sanotuksi ennenkuin jouduin piilottamaan haukotuksen käsivarteeni.
    ”Sähän oot aikaseen liikkeellä”, Nelly virkkoi, ja vilkaisi Eetuun. Eetu vilkaisi häneen, ja sitten Tiitukseen.
    ”Joo, Mielikki pelkää ukkosta nii meil oli semi rankka yö”, huokaisin ääneen ja aloin keräilemään rastojani nippuun niskalle. Luulisi että sääkin viilenisi ukonilman jälkeen, mutta ilmeisesti ei. Tiitus hörppäsi kahvistaan ja vilkaisi Helloon. Hello katsoi minua ja hymyili.
    ”Vooi pieni”, Nelly henkäisi myötätuntoisesti ja katseli pihalla sipsuttavaa Mielikkiä, joka näytti jo unohtaneen yön koettelemukset.
    ”Soon nii pieni, ihmekkää oo jotta pelottaa”, Eetu myönsi. Hän naputteli etu- ja keskisormellaan reittään hajamielisesti.

    Vihdoin Mielikki kyykkäsi ja kipitti sitten kiireesti takaisin terassille, jossa se sai paljon ansaittuja kehuja hienosta suorituksesta.
    ”Son hyvä ku se pysyy pihas, eikä juokso pitkin kyliä. Tuommoosen ku hukkais nii ei äkkiä enää löytäis”, Eetu naurahti kun Mielikki jäi Tiituksen jalkoihin rapsutuksia kerjäämään. Jälleen onnistuneesti. Se on niin vietävän suloinen.
    ”Kyllä Jeppe sen äkkiä etsisi, ainaki jos se luulis Mielikkiä hodariks”, Hello katsoi Mielikkiä niin miettivän näköisenä, että hänen olisi voinut oikeasti kuvitella ajattelemaan Mielikki makkarana.
    ”Jeppe on niin hölmö ettei se löydä ees omaa häntäänsä”, Nelly kuittasi leveästi virnistäen, ja Hello loi häneen varoittavan katseen.
    ”Älä sinä sano pahaa sanaa Jerusalem Ilveksestä, viisas se on!” Hello uhosi rintaansa röyhistäen kuin ylpeinkin isä.
    ”Yhtä viisas kun omistajansa”, Nellyn kasvoilla oli leveä virne. Hello näytti etsivän jotain kättä pidempää, johon kahvilusikka tuntui kelpaavan.
    ”Älä Nelly, kun meidän Hellolle tulee kohta paha mieli”, Tiitus puuttui peliin, joka sai Hellon laskemaan jo kohotettua kahvilusikkaa hitaasti.
    ”Höh, en mä pahalla”, Nelly mutristi suutaan kuin lapsi jota juuri toruttiin tuhmuuksien teosta, ”saanko mä Hello anteeksi?” ripsiään räpsytellen Nelly pyysi, ja Hellon silmät kapenivat hetkeksi hänen pohtiessaan vastausta.

    Joku ulkopuolinen voisi pitää sitä käytöstä vähän hassuna, mutta onneksi olin jo tottunut. Hopiavuoressa kaikilla tuntuu olevan ihan omat kuviot kavereiden kesken.

    ”Vaan jos käyt ostamassa mulle paketillisen jäätelöä, eikun kaks sittenki”, lopulta Hello vastasi.
    ”Eikä, en käy! Itelleni käyn”, Nellyä alkoi naurattaa. Myös muiden kasvoilla kareili hymy. Taputin reittäni joka sai Mielikin huomion, ja koira kipitti jalkoihini Tiituksen rauhaan jättäen. Eetu laski kahvikuppinsa alas, joka oli kai ele että töihin pitäisi palata. Flidalla saa olla vapaapäivä, sen kipeän selän kanssa ei huvita tehdä yhtään mitään.

    ”Ai joo”, muistin ennenkuin kukaan kerkesi liikkua minnekään, ”keittiön ikkuna oli auki. Että, onneks olkoon teille kaikille.” Katsoin nelikkoa merkitsevästi ja virnistin, sillä eihän kumpikaan ollut oikeastaan mikään yllätysuutinen. Tuntui soveliaalta mainita, että olin heidän puheensa kuullut, vaikka ne eivät minulle kuuluneetkaan. Eira oli jaksanut toitottaa Nellyn ja Eetun salasuhteesta, joka ei nyt kai enää ollut niin salainen, ja no.. Ihan kaikki tietävät Tiituksesta ja Hellosta. Onnittelemisen paikka se kai olisi. Sen enempää heidän reaktoitaan odottamatta päätin lähteä takaisin sisälle ja mennä takaisin nukkumaan, Mielikki ihan kannoillani.

    • #2459 Vastaus

      Nelly
      Valvoja

      Täähän oli hyvä! Mun mielestä onnistuit kaikkien hahmojen kanssa tosi hyvin täs 🙂 . Toki, en voi varmaksi sanoa muusta ko Nellystä mutta silti iso peukku. Tosi onnistunu 😀 .

      Ja hyyvin luonnollinen tapa kuulla uutiset 😀 . Ihanaa ettet keksiny jotain juorukerhon kautta kuultua, tai muuta outoa. Toit sen esiin tosi luonnollisesti ja mä tykkäsin siitäkin!

      Mun lempikohta on ehdottomasti Jepen Hodari-mielikuvat!

    • #2464 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Millä ihmeen standardeilla sä oikein arvioit omia tekstejäsi? :DD Ei tää oo mehh. Kiinnostavinta maailmassa on aina vain ihmisten välinen vuorovaikutus, ja täähän on just sitä. Mun mielestä saat kaikki ukkelisi nyt tottelemaan tosi hyvin tässä tarinassa. Muutenkin, vaikka tottakai aina joskus mokaat niin kuin ihan kaikki, sun teksteistä näkyy kiinnostus muiden hahmoja kohtaan. On aina näkynyt: siitä asti, kun olen niitä lukenut. Eniten mua heppa-aiheisissa teksteissä pänniikin aina just se, että muiden hahmot elehtivät sillä tavalla ja puhuvat sellaisia asioita, mitä ”kuka tahansa” voisi sanoa ja tehdä. Eli siis ei viitsitä tutustua toisten hahmoihin, ei jakseta yrittää. Toki on ihan OK keskittyä vaikka vain sitten niihin hevosiin, mutta mä luulen, että me ollaan hakeuduttu kaikki tänne just siitä syystä, että meitä kiinnostaa ne hahmot vielä enemmän. Ja hahmoissa sä olet kyllä ihan haka. Varsinkin nyt viimeaikoina, kun jotenkin ihan yhtäkkiä tunnut tiedostaneen, että hahmot ei ole oikeasti sellaisia, kuin ne itse luulevat olevansa! Tai että niiden esittelyteksti ei ole koko totuus. Meillä on oppimista sulta hahmojen persoonien tulkinnassa. Susta tulisi hyvä näytelmäkirjailija.

      Mutta kun aina yksityiskohtien kanssa nyhrään niin… Hello ja sen kahvilusikka. Se on hauska tapahtumana joo, mutta ennen kaikkea se on hauska sanavalintojen takia. Kun Hello etsii jotain kättä pidempää — niin siis kättä pidempää mihin!! Ja päättää sitten käyttää lusikkaa ilmeisesti aseena. 😀 Ääliö se on. :DD

      Toinen, mikä mun huomion heti kiinnitti, oli Jerusalem. Enhän ole sitä kauheasti esiin tuonut, mitä Hello esikoispojastaan ajattelee, mutta ihan oikein olet tulkinnut. Hello saa sanoa, että se on tyhmä koira, joka räksyttää jos ei komenna, eikä aina usko ennen kuin karjaisee, mutta eihän nyt herran tähden muut sellaisia saa puhua. Ja kun Nelly sanoo, että Jeppe on yhtä fiksu kuin isäntänsä, vähän jo hirvitti, että kirjoitat Hellosta tollon, joka ei tajua. Ei se kaikkea hienopiirteisiä juttuja aina tajuakaan, eikä viitsi edes tarttua aiheeseen aina kun sitä pidetään tyhmänä, mutta ei se kyllä idiootti ole.

      Noa on myös tässä karvan verran kotiutuneempi kuin aiemmin! Kaikkein eniten tuot sitä esiin kappaleessa, jossa hän arvioi muiden tapaa puhua toisilleen. Ulkopuolisista sen tuntuisi oudolta: Noa ei ole ulkopuolinen, vaan tottunut sellaiseen.

      Sitten kokeillaan tätä Reita-open Kielikoulua. (Älkää kauhistuko mua. Kysyin luvan saanko pitää Kielikoulua.) Istupa Noa nyt sinäkin vaan sinne omalle paikalle ja viittaa kun on kysyttävää, kun natsiope pitää monologia täällä luokan edessä. Tänään meillä on aiheena refleksiivipronominit joka ja mikä, ja nyt saat tästä sellaisen kielioppitunnin, että kun tämän sisäistät, yli puolet sun kaikista kielivirheistä vain katoaa. Eli, asia on näin yksinkertainen:
      Joka -> viittaa edelliseen sanaan.
      Mikä -> viittaa edelliseen lauseeseen.
      (Tietenkin nämä myös taipuu ja taivutusmuodoilla on ihan sama merkitys. Joka -> jolle, josta, johon, jota jne jne jne.)
      Mitään muuta eroa näillä ei tosiaankaan ole. Kun tarina on valmis, voit painaa ctrl+f ja etsiä kaikki jokat ja mikät ja katsoa, mihin ne viittaavat. Katsopa näitä. Painoin ctrl+f ja poimin tekstistäsi jokaisen joka-sanan. (Mutta en mikä-sanoja: et käytä niitä… :DD)
      nukkuminen oli saanut selkäni vihoittelemaan, joka lisäsi entisestään raihnaista oloani. < -joka ei viittaa nyt mihinkään. Mikä-sana viittaisi nyt oikein edelliseen lauseeseen tässä. Eli siis Noan raihnaista oloa lisää se, että (koko lause->) huonossa paikassa nukkuminen on saanut selän vihoittelemaan.
      ”No niin näitki. Johan nää on ollu varmaa vuoden jo!”, se sanoi, joka valehtelematta sai huomioni. < - sama homma. Noan huomion saa se koko edellisen lauseen sisältö. Sihen viittaa sana "mikä", ei joka. katseli pihalla sipsuttavaa Mielikkiä, joka näytti jo unohtaneen < - oikein! Mielikki on sana, johon joka viittaa, eli Mielikki näyttää unohtaneen. Tiitus puuttui peliin, joka sai Hellon laskemaan jo kohotettua kahvilusikkaa < - nyt Tiitus puuttuu peliin, ja peli on saanut Hellon laskemaan lusikkaa. Jos tähän laitetaan tilalle sana mikä, niin silloin Tiitus puuttuu peliin, ja peliin puuttuminen saa Hellon laskemaan lusikkaa. Taputin reittäni joka sai Mielikin huomion < - nyt reisi (viimeinen sana) saa Mielikin huomion. Jos tähän laitetaan mikä, reiden taputtaminen (eli edellinen lause) saa Mielikin huomion. Eetu laski kahvikuppinsa alas, joka oli kai ele että töihin pitäisi palata. < - joka viittaa sanaan alas. Mikä viittaisi siihen, että isäntä laskee kahvikuppinsa alas, ja se on nyt se ele, johon kokonaisuudessaan yrität viitata. Nellyn ja Eetun salasuhteesta, joka ei nyt kai enää ollut niin salainen < - oikein! Salasuhde ei ole salainen, kun joka viittaa salasuhteeseen (edelliseen sanaan). Kielikoulu vei nyt paljon palstatilaa, vaikka kyse on ihan pienestä jutusta. Iso tila johtuu tasan siitä, että otin kaikki esimerkit, jotka löysin. Ei siitä, että tarvitsisit pitkää saarnaa!itkää saarnaa! //e ope käytti liikaa kursiivia ja alkoi koko päiväkirja hajoilemaan. Pakko ottaa pois. Koettakaa saada selvää.

      • Tätä vastausta muokkasi 2 vuotta, 4 kuukautta sitten  Eetu Hopiavuori.
  • #2494 Vastaus

    Noa
    Osallistuja

    Tämä tarina sijoittuu aikaan, jossa Jilla ja Inari ovat vielä keittiössä kahvin tippuessa ja Eira on suuntaamassa talliin pyytämään muita ampumaradalle. Eetu ja Nelly ovat käyneet keskustelunsa läpi ja palaavat tupaan kahville, joka ainakin Eetun alkuperäinen suunnitelma oli.
    (Jos Eetulla ja Nellyllä on muita suunnitelmia, niin tää voi olla seuraavallekin päivälle, jolloin Inari ja Jilla ovat sattumalta taas keittiössä kahdestaan :D)

    Liero kateissa

    Loimulla oli ruokapäivä. Se pitää yleensä keväisin pitkiäkin paastoja, useamman kuukauden verran siis. Sen kokoinen käärme syö keskimääräisesti kerran kuukaudessa, ja nyt sillä on ruokana rottaa. Se ei ole koskaan onneksi ollut nirso, sille uppoaa ihan kaikki mitä sen nenän edessä heiluttaa. Olin siis tapani mukaan käynyt sulattamassa pakkasesta haetun rotan, jota Mielikin oli aina pakko päästä nuuhkaisemaan ja sitten irvistää sen näköisenä, että kuinka julkean edes tuoda jotain niin iljettävää sen kuonon eteen.

    Yleensä Loimu on jo aktiivisesti terraariossa liikkeellä kun ruokapäivä lähestyy, varsinkin kun kevään ruokaralli rauhoittuu kesään mennessä. Nyt läpinäkyviä laseja vasten ei kuitenkaan näkynyt shakkikuvioista mahaa käärmeen etsiessä reittiä ulos, joten oletin sen olevan lämmittelemässä lämpölampun suojissa. Sitä ei lämpimillä säillä tarvitse käyttää, mutta nyt sateen jälkeen ilma on viilennyt niin että napsautan sen päälle aina muutamaksi tunniksi päivällä. Mielikki parkkeerasi vierelleni terraariota tuijottamaan työntäessäni toisen puolen vetolasin syrjään. Työnsin pihtien päässä olevan rotan terraarioon ja odotin.

    Käärmettä ei kuitenkaan ilmestynyt, ei vaikka nostelin jokaisen piilon yksitellen ilmaan ja pohjamateriaalinkin seasta etsin.
    Fan..” Oli pakko huokaista, sillä se tarkoitti sitä, että Loimu oli vihdoin onnistunut karkaamaan. Tiesin että jonain päivänä se tapahtuisi, mutta nyt muiden kiireiden takia minulla ei ollut pienintäkään ideaa kauanko käärme oli jo ollut karkuteillä.

    Huoneeni läpi käytyä aivan varmasti jokaista nurkkaa ja käärmeen mentävää koloa myöten olin varma, että se liero oli ehtinyt jossain välissä madella ovesta pihalle. Minulla ei ihan liiaksi ole turhaa tavaraa joiden alle se voisi piiloutua, eikä se ollut tyynyn sisällä, ei patjan alla, ei huonekasvien ruukuissa, ei säkkituolin uumenissa.. Ei, tuvan puolelle se oli päässyt. Alakerrasta oli vähitellen noussut kahvin tuoksu. Kohta tupa olisi täynnä, niin käärmeen etsiminen ei varmasti menisi huomaamatta, enkä voisi normaalisti istua pöydän ääreen tietäessäni, että isin mato on hukassa.
    ”Kuule Mielikki”, käännyin katsomaan koiraa ja huokaisin syvään. ”Mitähän Eetu tästä tykkää?”

    Keittiön pöydän ääressä istuivat Jilla ja Inari. Eirasta en nähnyt jälkeäkään, enkä Eetusta. Jilla kohotti katseensa minuun kummastuneen näköisenä, kun kävelin mahdollisimman ripeästi heidän luokseen.
    “Onks Eetu pihalla?” kysyin ja kurkkasin ikkunasta pihalle. Hopiavuoren isäntä ei ollut alkujaankaan ilahtunut Loimun sinne tuotuani, joten en halunnut ajatella miten hän reagoisi vapaaseen käärmeeseen. Kiltti se on kuin mikä, eikä siitä olisi kenellekään haittaa. Ei sitä pelätä tarvitsisi, mutta ymmärsin varsin hyvin, miten jotkut vieroksuvat matelijoita.
    “On, mitenniin?” Jilla kysyi. Inarikin kääntyi katsomaan minua. Punnitsin mielessäni hetken vaihtoehtoja kertomisen ja valehtelemisen välillä. Toisaalta useampi silmäpari on parempi kuin yksi, ehkä käärme löytyisi nopeammin. Ellei se ole jo päässyt pihalle. Toisaalta, en tiedä yhtään mitä mieltä Jilla ja Inari ovat käärmeistä.

    “Noh.. Tässä olis sellanen juttu että mun käärme on ehkä karannu”, myönsin niskaani rapsuttaen. Voisin vannoa, että molempien naisien silmät muuttuivat lautasen kokoisiksi.
    “Ei se oo vaarallinen, se vaan-..”
    “Käärme vapaana mun kodissa?” Jilla kiekaisi sen kuuloisena, ettei hän oikein tiennyt miten reagoida. Nauraako vaiko ei, hysteerisesti vaiko ei.
    “Mikä käärme?” Eiran ääni kantoi eteisestä, ja pian tyttö oli jo ennättänyt juosta keittiöön.
    “Ei mikään, tai siis-..”
    “Noan käärme on karannu”, Inari kertoi.
    “Sun käärme!?” Eira toisti yllättyneenä. Mielikki alkoi hyppimään tytön jalkoja vasten innoissaan uudesta seurasta.
    “Mitä ihmettä täällä möykätään?”

    Se oli Nellyn ääni. Ja nykyisin Nellyä seuraa melkein lähes poikkeuksetta Eetu.

    Niinkuin nytkin. Kaksikko kulki keittiöön, Nellyn kasvoilla kysyvä hymy ja Eetu enemmän neutraalin näköisenä.
    “Noan käärme on kuulemma karannu. Onks se jossain täällä asunnossa?” Eira pyörähti ensin ympäri kertomaan uutiset, ja sitten ympäri uudelleen puhuakseen minulle. Tunsin hartioideni tipahtavan aavistuksen. Se siitä salailusta. En malttanut vastata Eiralle seuratessani Eetun ilmettä. Miehen kulmat painuivat hitaasti kurttuun hänen prosessoidessaan Eiran sanoja, ja sitten ne kohosivat ainakin viisi senttiä hänen otsallaan. Vähitellen hänen poskensa punehtuivat, sillä tavalla kun jollekin kerrotaan jotain todella yllättävää eikä se tieto ole mitenkään miellyttävä. Olisi vain pitänyt olla sanomatta mitään.

    • #2496 Vastaus

      Nelly
      Valvoja

      Oi kamala, tää herätti mussa pientä paniikkia heti. Käärme talossa vapaana, voi apua. Ei ole mun lempijuttuja ja heti piti tässä omalla sohvalla vilkaista ympärilleen :DD . Mutta parasta taidettahan on, kun se herättää tunnetta. Ja tässä se ihan satavarmasti herätti. Huh ko puistattaa 😀 .

    • #2509 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Aloitetaan lopusta, koska voiii vitsit mä tykkäsin siitä eniten. Miten hienosti saitkin kuvattua sitä, kuinka koko juttu eskaloituu! Yhden tiedonmurusen kun luovuttaa jollekulle, niin kuluu muutama sekunti ja kaikki tietää, ja sitten schaisse ja tuuletin kohtaavatkin jo. Tämän tarinan lopun mä näen niin elävänä. Eniten tuli keskityttyä Eetuun, koska se pelkää käärmeitä. 😀 Ja ai kuinka mulla olikin sitten hauskaa kirjoittaa se tämän jälkeen reagoimaan. On niiiin kivaa löytää välillä syy, jolla saa oman hahmonsa tekemään asioita ihan päin vastoin kuin yleensä.

      Kaikkihan me taidettiin tietää, että lopulta Loimu karkaa, ja oikeastaan vähän odottaakin sitä jo. En ole hirveästi spekuloinut, miten mahdat sen toteuttaa, mutta ainakin mun odotukset täytit kyllä. Kun lukija tietää, mitä on odotettavissa, on vaikeampaa onnistua häntä viihdyttämään: yllättäminen on helpompaa. Mutta hei, nyt meni hyvin. Se johtuu siitä, että valitsit katseluvinkkelisi hyvin. Tällä kertaa oli tehokas ratkaisu jättää Noan varsinainen toiminta vähän sivuosaan ja keskittyä siihen, miten hän spekuloi käärmeen liikkeitä ja olinpaikkaa, ja vähän suunnittelee metsästävänsä sen salaa…

      Onneksi liero ei päässyt keskuspölynimurin kanaviin! Sen jälkeen se olisi nimittäin ollut lopulta entinen liero! Muutenkin vanhoissa rintamamiestaloissa on pikkasen enemmän piilopaikkoja ja pakoreittejä kuin kerrostaloasunnossa, niin kuin Noakin sanoi. Ja kun kaikki luukut ovat auki yötä päivää, niin Loimu olisi voinut päätyä vaikka ulos asti.

      Mua ei niin käärme haittaisi, muuten kuin että en haluaisi mun hurjien kahvipaketinkokoisten tappajakoirien olevan sen kanssa valvomatta, kun ne ärsyttäisivät sen oikeasti puolustautumaan. Mutta Eetu… Oi voi… 😀 Mun pitää vielä kirjoittaa sulle, miten se koettaa sovitella.

  • #2504 Vastaus

    Noa
    Osallistuja

    1. Liero kateissa
    2. Petojahti

    Vihainen karhuemo

    Moni ei varmasti uskoisi jos kertoisin miten vihainen Eetu oli. Hopiavuoren isäntä, he ihmettelisivät, ei varmasti, niin leppoisa ja mukava hän on. En uskoisi itsekään ellen olisi ollut sitä todistamassa. Eetun ilme muuttui myrkylliseksi ja hän alkoi katsella ympärilleen kuin heikkopäinen, ihankuin jokaisesta mahdollisesta nurkasta hyökkäisi verenhimoinen käärme terävine hampaineen. Olin epäillyt ettei hän ainakaan siitä ilahtuisi, mutta en ajatellut Eetun suuttuvan niin paljon. Tuvasta hän marssitti jokaisen ulos kuuntelematta vastaväitteitä, ja hetken aikaa minusta tuntui kuin olisin jäänyt loukkuun vihaisen karhuemon kanssa, jonka pentua olisin juuri uhannut. Se olisi takuulla viimeinen tekoni.

    Samainen karhuemo iski kumisaappaat jalkaansa, ihan oikeasti Eetu, nyt sä liioittelet, ja vieläpä hakkasi niitä seinään varmistaakseen ettei niistä löytynyt käärmettä. Tätä menoa sitä ei löytyisikään, kun kaikki mekkala saa sen hakeutumaan piiloon vielä enemmän. Eikä Eetusta juttukaveria saanut, niin kimpaantunut hän oli. Olisin halunnut sanoa, että mene jatkamaan hommiasi, kyllä mä sen löydän. Se ei ole ensimmäinen, eikä viimeinen, kerta kun Loimu karkaa, joten osaan jo katsoa kaikki todennäköisimmät paikat. Suurinpiirtein ainakin, Hopiavuoren talo on hiukkasen isompi kuin Helsingin asuntoni, ja siellä on paljon enemmän paikkoja joihin paksun peukalon kokoinen käärme mahtuu menemään. Ellei se ole jo päässyt pihalle. Tai änkenyt itseään johonkin seinän tai lattian väliin, tai pesuhuoneen lattiakaivoon.

    Eetun polttava katse kävi minussa vähän väliä, ja saatoin kuulla miehen jupisevan kiukkuisesti itsekseen. Kirjahylly oli tyhjä, samoin sohva, jonka Eetu kävi läpi äärimmäisen tarkkaan. Jos hän sattuisi Loimun löytämään, mahtaisiko hän astua sen päälle? Toivottavasti ei.
    Olohuone oli raivattu läpi, eikä käärmeestä ollut jälkeäkään. Keittiö oli seuraavaksi.
    ”Eetu”, pysähdyin ovensuuhun ja käännyin katsomaan miestä, joka kääntyi ympäri niin nopeasti että melkein säikähdin. Eetun leuka ja suupielet olivat kireät kuin viulunkielet ja silmäkulmassa nyki. Teki mieli sanoa että relaa nyt, se on hei vaan viljakäärme. Kohotin kuitenkin vain käsiäni antautuessani itseeni porautuvan katseen alla ja siirryin keittiöön. Parempi olla sanomatta mitään.

    Siitäkös riemu syntyisi, jos Loimu olisi Eetun huoneeseen mennyt. En kuitenkaan jaksanut uskoa että niin olisi käynyt, useinhan Eetu pitää oveaan kiinni. On myös hyvin todennäköistä ettei koko käärmettä löytyisi. Ennen minulla oli tapana laittaa jauhoja lattialle yöksi, kun on pimeää ja käärme aktiivisimmillaan, ja aamulla seurata sen jättämiä jälkiä. Niin se löytyi aina helpoiten. Nyt se ei tullut mieleenkään, Eetu varmaan räjähtäisi jos alkaisin heitellä ruokatarpeita lattiallekin. Jääkaapin takana se ei ollut.

    Oikeastaan se tuntui aika pahalta, miten kovasti Eetu siitä näki vaivaa. Kyseessähän on vain harmiton lemmikki, siinä missä Mielikki ja Jerusalem, tai kaikki tallin hevoset. Siitä ei lähtenyt ääntä eikä se vaatinut vaivannäköä muilta. Ainoastaan pakkasessa olevia rottia piti muidenkin katsella. Vahinkoja sattuu, nyt varsinkin Mielikin stressatessa ukkosta se oli vienyt kaiken huomioni. Ehkä eniten siinä ikävältä tuntui, etten ollut ilmoittanut Loimun tuomisesta. Se oli ollut alunperinkin ikävä yllätys Eetulle. Vaikka miehen hysteerinen käyttäytyminen olikin aika koomista.

    ”Voi paska”, mumahdin puoliksi maatessani lattialla, kännykän taskulamppu uunin ja seinän välissä olevaan pieneen rakoon valaisten. Kiiltävä silmäpari tuijotti minua takaisin tavalla joka muistutti minua lapsesta joka oli juuri jäänyt kiinni pahanteosta. Mutta millä ihmeellä minä sen sieltä onkisin? Kättä en siihen rakoseen saisi, Eetulta jos kysyisi niin mies varmaan keksisi jotain joka olisi mahdollisimman huono ja Loimua ajatellen ikävä ratkaisu. Olisinpa ostanut käärmekoukun silloin kun sitä harkitsin ensimmäisen kerran.

    Eetun myllätessä omassa huoneessaan kuljin takaisin huoneeseeni, nappasin rotan mukaani pihtien kera ja palasin takaisin keittiöön.
    ”Sun on pakko olla nälkä”, mutisin käärmeelle tunkiessani rotan mahdollisimman lähelle sen kuonoa pihtien päässä. Aikansa se vain tuijotti, kunnes sen kieli alkoi vipattaa ilmassa. Se alkoi selvästi kiinnostumaan ruuasta, ja vähitellen rottaa huvittaessani lähemmäs itseäni käärmekin liikkui pois piilostaan. Se niissä on huonoa, että ne ovat täyttä lihasta huonosta hännänpäähän. Ei riitä että se tulee esille vain vähän, sillä heti siitä kiinni ottaessani se ihan varmasti saa itsensä kiskottua takaisin piiloonsa. Sen pitää tulla yli puoliksi esille, ennenkuin voin edes harkita kiinniottamista.

    Eetun askeleet lähestyivät, ja Loimu oli pilkistänyt päänsä esiin piilostaan. Tuntui että hiki alkoi valumaan ohimoita ja selkää pitkin, nyt pitäisi onnistua ettei aikapommi räjähtäisi. Lopulta Loimu tuli juuri sen verran piilostaan, että sain sen keskikropasta otteen. Mahdollisimman hellävaraisesti puristamatta vedin käärmeen sen piilosta ja päästin syvän, helpottuneen huokauksen. Pölyinen ja kuivettunut, mutta ihan yhtä eläväinen kuin yleensäkin. Hetkessä se oli kiertänyt itsensä käsivarteni ympärille ja yritti hautautua hupparini suojiin.

    ”Löyty”, ilmoitin Eetun marssiessa keittiöön. Miehen kasvoille noussut ilme oli jotain yllättyneisyyden sekä helpotuksen väliltä. Ehkä jotain muutakin, jolle on keksinyt kuvausta. En myöskään jäänyt ihmettelemään, vaan lähdin kuljettamaan käärmettä takaisin huoneeseeni.
    En olettanut että Eetu seuraisi perässäni, mutta niin hän vain teki. Hän tuijotti olkani takaa miten päästin Loimun takaisin sen terraarioon, ja miten laskin rotan yhden piilon päälle, mistä Loimu sen voisi vihdoin ja viimein syödä seikkailusta selvittyään.
    ”Eikö siinoo mitää lukkoa?” Eetu kysyi nyreän kuuloisena.
    ”Ei, täs on vaan nää liu’utettavat ovet”, sanoin työntäessäni avonaisena olleen lasin kiinni. ”Ei se niitä ite auki saa, ellei siihen oo jääny rakoo. Mä olin vissiin vähä huolimaton”, hymähdin olkiani kohauttaen. Eihän se ollut niin vakavaa.

    Eetusta se taisi kuitenkin olla.
    ”Pirät sitte hualehen ettei se pääse enää poies, hankit lukon siihe. Eihä tänne kethään uskalla pyytää jos tuommosii petoi menoo vapaana..”
    Sitä jatkui hyvän tovin, kun aikaisempi kiukku ja turhautuminenkin purkautui. Minusta tuntui lapselta jota nuhdellaan kun seisoimme siinä kasvotusten, Eetun suun käydessä.
    Se tunne ei ollut tervetullut, ja sain hädintuskin hillittyä itseni etten sanoisi mitään takaisin. Ennen olisin sanonut, olisin lyönyt. Käskenyt painumaan vittuun ja jättämään minut rauhaan. Ennen kenelläkään ei ollut oikeutta rähjätä minulle tai komennella, mutta nyt en halunnut aloittaa riitaa. Siksi, että olen parempi ihminen kuin ennen, ja siksi, että asumme Eetun kanssa saman katon alla.

    ”Mä hankin sen lukon”, vastasin kuivalla äänensävyllä lopulta Eetun rauhoituttua. Jos sillä Eetu saisi mielenrauhan niin se olisi pieni vaiva. Hankkisin ihan samantien. Kävelin Eetun ohi ja portaat alas suoraan pihalle. Eiköhän Eetu huoneeni oven sulkisi, ettei vain se peto pääsisi pihalle. Mielikki juoksi heti jalkoihini, josta nostin sen syliini. Ulos patistettu lauma oli kaikonnut jokainen omille teilleen, joten sen enempiä pysähtymättä marssin autolleni ja laskin Mielikin kartanlukijan paikalle. En oikeastaan ollut varma mistä löytäisin sopivan lukon siihen, koko terraario oli kuitenkin lasia, mutta voisin ainakin käydä katsomassa Seinäjoelta. Kävisin samalla tuulettumassa, niin että voin palata takaisin rauhallisin mielin ja pyytää aikuisen lailla anteeksi, että Loimu oli päässyt karkuun.

    • #2511 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Voi veljet. Mietin, mitä Noa mahtaa sanoa, kun isäntä tulee hulluksi. Noa kun on niin letkeä tyyppi, mutta toisaalta, kuka tuollaista nyt ihan rauhassa katselisi..? Eetuhan ei varsinaisesti ole edes vihainen, vaan ihan kauhuissaan, ja yrittää raivoisasti pelastaa ensin muut ja sitten itsensä. Paitsi ei Noaa, koska itsehän hän Eetun mielestä olisi kuolemansa aiheuttanut ottamalla tuollaisen pedon riesakseen. 😀

      Vaikka Eetu on raivona, musta on tavallaan aika harmi, että Noa kuvittelee sen tekevän jotain edes käärmeelle. Ei se tekisi. Silloin, kun se ei ole niin hädissään, kyllä se käsittää, että Loimukin on jonkun lemmikki. Samoin musta tuntuu pahalta, miten Eetu räyhää yläkerrassa Noalle. Siis mä en kirjoittanut tätä, ja mä en ole Eetu tai sä Noa, ja silti mulla on itselläni sellainen olo, että mun pitäisi tulla pyytämään anteeksi ja olla pahoillani. Mutta ainahan se on hyvän taiteen merkki, kun lukijassa herää tunteita. Ja mussa heräsi: mulle jäi tästä lopusta todella inhottava olo! 😀 Nyt yritän hioa tosiaan tekstiä, jossa Eetu olisi vähän nöyrä, mutta mulla on vaikeuksia. Yhä uudelleen mä tuun kirjoittaneeksi siihen ennemminkin itseni kuin Eetun!

      Itseni takia mä taidan toivoa, ettei Noa nyt liikaa suuttunut, tai ala vihata tyhmää isäntää.

  • #2807 Vastaus

    Noa
    Osallistuja

    Laitumelle laskemisen jälkeen juhannuksena
    Onhan meillä kivaa

    Juhannustaikoja on monenlaisia. On taikoja kukista, puolisoista, kaivoista, kengistä ja kokoista.

    Toisille se on kauniit mökkimaisemat järven rannalla, lintujen huhuilu vastarannalla ja kun on hämärää, niin hämärää kuin vain yöttömänä yönä voi olla, näkee miten kokot syttyvät ympäri rantaa.

    Minulle suurin juhannustaika taitaa kuitenkin olla se, kun näen Jessen nauravan.

    Meillä oli aikanaan tapana äidin kanssa vuokrata mökki juhannukseksi, vielä kun olin lapsi. Teininä en enää halunnut mukaan, heittäydyin hankalaksi, ja lopulta äiti luopui mökkeilystä. Katkaisuhoidosta palattuani herätimme vanhan perinteen henkiin, joka jatkuu tänäkin vuonna. Aavistuksen myöhässä, että pääsin itse laskemaan Flidan laitumelle, mutta mökin me varasimme. Aikaisempana vuonna olimme olleet Espoon suunnilla, ja nyt reitti veisi Vihtiin.

    Saatoin lähteä hyvillä mielin Helsinkiä kohti tietäessäni, että Flida on hyvissä käsissä ja pärjää taatusti muiden tammojen kanssa. Mielikki kartanlukijana en eksy, ja Loimukin sai ruuan juuri ennen lähtöä. Huoneeni ovi on kiinni ettei se pääsisi vahingossakaan tuvan puolelle jos se karkaa, ja toisaalta, Eetuhan on jo mestari sen kiinni ottamisessa jos niin käy.

    Naurahdin itsekseni ajatukselle.

    Kaikkien parasta ajatellen toivon ettei niin käy. Huonekasvitkin selviävät pari päivää ilman minua, ja onhan niistä toisilleen seuraa.

    Seuraa minäkin sain. Ei kenenkään kaksikymppisen pidä olla yksin kotona hukuttamassa itseään halpaan kaljaan, varsinkaan juhannuksena. Pyysin Jessen mukaan, ja tiesin ettei hän voi vedota töihin. Niitä on vain viitenä päivänä viikossa, joten ihan hyvin hän voisi lähteä pariksi päiväksi. En yllättynyt kun hän ensin kieltäytyi, sillä hän ei pidä yllätyksistä. En myöskään yllättynyt kun hän muutti mielensä kymmenen minuutin sisällä.

    ”Muistatko mist me haaveiltii sillo vaahtosammuttime kokosina?” Jesse kysyi nojatessaan kartanlukijan puolen ikkunaan olallaan. Hän katseli jonnekin sivulle ulos ikkunasta ja silitteli Mielikin somaa päätä hajamielisellä liikkellä.
    ”Tarkotatsä sitä kun me oltiin perustamassa bändi?” kysyin virnistäen.
    ”Just sitä”, Jessen toinen suupieli kääntyi ylöspäin. ”Mä olisin soittanu kitaraa.”
    ”Ja mä laulanu”, lisäsin nauraen. ”Joopa joo. Tuomas ja Hyry oli siinä mukana kans, eikö?”
    ”Joo, Hyry oli basso ja Tuomas rummut.” Kuulin Jessen äänestä vivahteen, joka kertoi haikeudesta ja hyvistä muistoista. Se oli hyvin piilotettu, mutta siellä se oli.
    ”Mitähän niille kuuluu nykyään?” mietiskelin ääneen, vaikka arvelin ettei Jessekään tiennyt. Hän kohautti olkiaan ja kääntyi katselemaan ulos taas.

    ….

    Jesse on aina ollut kohtelias äitiäni kohtaan. Yleensäkin hän osaa olla kohtelias, jos hän kokee että joku on häntä ylemmällä tasolla. Niin hän itse sitä aikanaan kuvaili, vaikken itse allekirjoitakaan sitä. Eikai kukaan ole sen parempi kuin joku toinen, kun kaikki me olemme vain ihmisiä.

    Silti, olen siitä tyytyväinen sillä voin aina huoletta ottaa hänet mukaan. Äitiä ei haittaa että Jesse on mukana, onhan hän kulkenut kannoillani pienestä pitäen. Tapansa mukaan äiti halasi Jesseä päästessämme perille, ihmetteli että eikö hän syö kunnolla kun hän on niin kalpea, niin hintelä. Jesse naurahti kiusallisena. Sitten äiti olikin jo viemässä Mielikkiä mukanaan, olihan Mielikistä niin paljon kantoapua valtavien ruokakassien kantamisessa. Meille Jessen kanssa jäi hädintuskin kannettavaa.

    Heti illan tullen laitettiin sauna lämpiämään. Äiti jäi istumaan iltaa terassille Mielikin kanssa, äidillä on aina paljon kerrottavaa Mielikille. Mielikki on loistava kuuntelija, kyllä se momman juttuja kuuntelee vaikka maailman tappiin.

    Vieressäni sihahti kaljatölkki. Se ääni yhdistettynä laineiden liplatukseen ja kaukaisiin lokkeihin on juuri sellainen, johon suomen kesän haluan yhdistää. En Helsingin kiireisiin autoteihin ja puistobileisiin, viinankatkuiseen hengitykseen ja käsivarret piilottaviin pitkähihaisiin.
    ”Eiks elämä oo vähä tylsää ilma mitää?” Jesse kysyi ja kohotti tölkin huulilleen.
    ”Mitä mitään?” vilkaisin häneen hymyillen. Tiesin jo, mitä hän ajoi takaa, mutta annoin silti hänen itse selittää.
    ”No vittu, siis.. Mitää. Viinaa. Aineit. Jos sä et ees kahvii juo tai mitää.”
    ”Ei oikeestaan”, löylyvesi piti vihaisen äänen osuessaan kiukaan kuumille kiville. ”Ei sen jälkee, kun ne on ainoot asiat sun koko elämässä ja hallitsee sua.”
    ”Nii mut..”
    ”… Nii?”
    ”Nii ku meil oli sillo nii kivaa. Säki olit hauska sillo.”
    ”Ai sillo kun en tienny puoliikaa siitä mitä tapahtuu tai missä ollaan, kun mä olin vitun sekasin? Silloinko mä olin hauska?”

    Jessen hartiat jännittyivät ja sormet vaihtoivat asentoa tölkin ympärillä. En ollut vihainen, mutten myöskään jaksanut enää puhua siitä.

    ”Miten se on sulle niin vaikeeta hyväksyä että mä en vaan käytä enää?”
    ”En mä sillä”, Jesse mutisi. ”En mä.. Ei se oo vaikeeta. Kyl mä ymmärrän. Mä vaa..”
    Annoin hiljaisuuden langeta. Turhan usein luen Jesseä rivien välistä ja päästän hänet helpolla. Välillä hän saa puhua itse ja miettiä, olisiko jokin pitänyt jättää sanomatta.

    Hän päästi turhautuneen äänen ja työnsi tyhjän kaljatölkin sivuun.
    ”Ku et sä koskaa mun seuras ollu sillee sekasin. Pidit huolta ja kaikkee, nii mä vaan.. Nii. Must meil oli kivaa.” Hän kohautti harteitaan ja nousi lauteilta.
    Pudistin itsekseni päätäni ja heitin uuden kauhallisen vettä kiukaalle. Vedin syvään henkeä ja nojasin selkäni seinää vasten. Hikivanat valuivat toistensa kanssa kilpaa ja halot rätisivät liekkien niitä nuollessa.

    Oven takaa kuului nuotti, ja pian toinenkin. Tottuneet sormet etsivät oikeaa säveltä, vaikken tunnistanut kappaletta. Yhdellä jalalla lauteilta lähteminen ei tapahdu hetkessä, mutta varovaisesti matkasin myös itse mökin terassille saunan jäljiltä viileään kesäyöhön.

    Pyyhe lanteillaan Jesse oli siirtynyt puoliksi istumaan terassin kaiteelle akustinen kitara käsissään. Sen puupinta oli kiiltävä ja lähes uuden veroinen, vaikka tiesin sen olleen Jessellä jo useamman vuoden. Hän oli selvästi pitänyt siitä huolta.
    Nuoremman miehen silmät olivat painuneet lähes kiinni hänen näppäillessä kitaran kieliä. Annoin katseeni kääntyä vastarannalle.

    Meille ei ollut hohtavia kokkoja tarjolla eikä muiden mökkeilijöiden ilakointi kantanut vastarannalta, mutta maisema oli silti hieno.
    ”Kyllä mullakin oli kivaa”, sanoin lopulta ja palautin katseeni Jesseen. Hän lopetti soittamisen muttei kohdannut minua. ”Mutta mä en tarvii viinaa tai aineita sitä varten. Mulla voi olla kivaa näinkin. Niinkun nyt.”
    ”Ai sulla on nyt kivaa?” Jesse kyseenalaisti toinen kulma koholla.
    ”Joo?” kallistin päätäni huvittuneena. ”Eikö sulla sitten oo?”
    ”No jaa”, Jesse kohautti olkiaan ja palasi kitaransa ääreen. Huomasin hymyn nousseen hänen kasvoilleen. ”Voi mulla ollakin.”

    • #2810 Vastaus

      Tiitus
      Valvoja

      Hei hei hei hei, mitäs tää on, Vihti mainittu! Nimimerkillä asunut siellä ”aina”, kunnes lukion jälkeen muutin Kotkaan.

      Mä luen tekstin nyt loppuun ja keksin tähän ehkä jotain muutakin kommentoitavaa 😀

      edit. Aivan mahtavaa, jos se Jesse oikeasti nauroi! Ainakin se hymyili ja mä uskon, että kyllä hän illan mittaan myös nauroi.

    • #2834 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Silti. Vaikka Jesse osaa satunnaisesti näköjään käyttäytyä muita kohtaan vähän sinnepäin kuin kuuluu, niin silti. Mietin sitä. Että mitä ihmettä Noa tästä ystävyydestä saa, tai on ikinä saanut? Miksi hän olisi nuorena suunnitellut bändiä Jessen kanssa, kun jos Noa oli vaikka viidentoista, Jesse oli silloin viisitoistavuotiaan näkökulmasta ihan pikkuvauva? (Ja jos Noa oli ”vaahtosammuttimen kokoisena” kirjaimellisesti vaahtosammuttimen kokoinen, niin Jessehän oli vielä monta vuotta voipaketissa kaupan hyllyllä ja pilkkeenä isin ja äitin silmäkulmassa. :DD) Miksi Jesse olisi niin rakas, että Noa kutsuisi hänet mökille? Jos mulla olisi kaveri, joka osaa olla mun äidin kanssa, mutta ei osaa sitten pätkääkään käyttäytyä muiden mun tuttujen kanssa, ei se olisi kauaa mun kaveri, tai sitten tapaisin sitä vaan ja ainoastaan kahdestaan. Mähän häpeäisin silmät päästäni, jos joku mun kaveri kehtaisi tehdä Jesset mun kotona mun tutuille sillä tavalla kuin Jesse on tehnyt Tiitukselle ja Eiralle. Jessessä täytyy olla jotain spesiaalia piilossa. Täytyy vaan. Ei Noa sitä muuten katselisi, vaikka olisi kuinka isovelimäinen. Noaan verrattunahan Jesse on vieläkin kakara. Ei niinkään välttämättä iältään, mutta käytökseltään. Tämä arvoitus riivaa mua aina kun nämä kaksi esiintyvät yhdessä. 😀

      Sulla on tässä soljuva tarina ja kauniit siirtymät hetkestä toiseen. Et sä tarvitsisi graafisia apukeinoja, siis kolmea pistettä siirtymän merkkinä, koska osaat kyllä kirjoittaa siirtymät niin selkeästi mutta nätisti, ettei lukija eksy. Jos itsestä tuntuu epävarmalta, että onko teksti sekava siirtymineen, voit kokeilla jotain toistuvaa teemaa eri aikoihin. Ihan vaikka eri vuorokaudenajan ilmi tuominen riittää (kotona on aamu, vanhoissa muistoissa päivä ja mökillä ilta) tai eri aistin kautta ympäristön kuvaaminen (kotona näyttää, mökillä tuoksuu ja muistoissa vaikka kuuluu). Tai mikä tahansa muu sellainen linssi, joka näyttää tarinan eri tasot ikään kuin erivärisinä. Mutta väittäisin, että tämä tarina ainakin toimisi ihan tällaisenaankin. Sulla on hyvä taso, mutta tämä tarina on taas niitä yksittäisiä juttuja, jotka on yli sun oman tason, niin kuin se kolaritarina vaikka. Muistelu sen taitaa tehdä. Siirtymät on yksi sun vahvuuksista.

      Toinen erityisen hyvin sujuva juttu on, taas kerran, lopetus. Ei jaarittelua, ei mitään loppukaneetteja.

      Nostaisin esiin vielä jotain, mistä ihan just sulle marmatin, mutta joka on maagisesti tosi hyvin tässä tarinassa sitten taas. 😀 Noa valuttaa hikeä -> ahaa sen on kuuma. Jessen hartiat jännittyvät ja sormet vaihtavat asentoa -> ahaa se muuttuu hermostuneeksi tai varovaiseksi. Jesse päästää turhautuneen äänen -> ahaa sitä ärsyttää. Jessen silmät menee melkein kiinni kun se soittaa -> ahaa se tykkää ja rentotuu. 😀 Tosi hyvä. Muutenkin sulla on taas tässä tarinassa eri tavalla yksityiskohtia kuin yleensä aina laineiden liplatuksesta puiden rätinään asti.

  • #2812 Vastaus

    Matilda
    Osallistuja

    Vau, miten sujuvasti ja vaivattomasti tämä tarina soljui eteenpäin. Tarinan yksityiskohtaisesta kuvailusta sekä suorastaan nerokkaasta dialogista tuli olo, että olisi itsekin ollut mökillä seuraamassa näiden kahden keskustelua. Aihe oli vaikea ja avasi lisää Noan historiaa. Tietenkin Jesse oli ollut mukana Noan vaikeammissakin vaiheissa. Käyttääkö Jesse vieläkin jotain kovempaakin kuin viinaa? Selittäisi ainakin ärtyneen ja omituisen persoonan näin psykiatrian ammattilaisen näkökulmasta! 😀

    / edit. Hitto taas väärässä välissä tämä viesti. Miten näitä viestejä poistetaan?! 😀

  • #3143 Vastaus

    Noa
    Osallistuja

    Milloin liika on liikaa?

    ”Äiti tulee käymää.”
    ”.. Okei?”
    ”Kun Eetu innostu järkkää sellasen häppeningi. Tallilaisten famili ja frendit saa osallistuu.”
    ”Okei?”
    ”Nii että säkin voisit.”

    Jessen sormet pysähtyivät kitaran kielillä tukahduttaen vasta alkaneen nuotin.
    ”En”, hän vastasi ja vilkaisi minuun olkansa ylitse. Olin taas käymässä hänen luonaan, Seinäjoella pienessä asunnossa joka oli ahdistavan tyhjä. Sänky, sohva, tietokone pöydän kanssa, tuoli, pleikkari. Ja keittiön vieläkin tyhjempi jääkaappi.

    ”Mikset?” huokaisin ääneen ja laskin peliohjaimen käsistäni. Sitä vastausta osasin odottaa, mutten vain halunnut ymmärtää. Miten kukaan haluaa aina vain olla yksin?
    ”Koska mä en vaa haluu. Ei mua kiinnosta”, Jesse jatkoi kitaran näppäilyä.
    ”Joo”, puhahdin epäuskoisena. ”Sua se ei ikinä kiinnosta mikää. Eikö sua itsees häiritte ettei sulla oo kavereita?”

    Jesse ei vastannut, kohautti vain harteitaan.

    “Koittaisit joskus, iha vaa huvikses, tehä jotai muutaki ku nysvää yksin himas. Voisit vaikka yllättyy.”

    Siitä on nyt jo pari viikkoa kun kävin Jessen luona eikä hänestä ole sen jälkeen kuulunut. Eikä siinä ole kyllä mitään normaalista poikkeavaakaan, mutta palaan silti ajatuksissani kyseenalaistamaan olinko liian jyrkkä. Olisin ehkä voinut käyttää eri äänensävyä, tai valita sanani paremmin.

    Mielikki haukotteli makeasti rintani päällä niin, että se haukotteli suoraan kasvoilleni lämmintä, koiran hajuista hengitystä. Ehkä sen suuta pitäisi alkaa pesemään useammin kuin kerran viikossa. Toisaalta, en ole halukas menettämään peukaloani. Saisinkohan Eiran jotenkin narrattua siihen.. Eetu voisi pistää pahakseen, vaikka eihän Mielikki ketään pure.

    Jesse on aikuinen mies. Kyllä hän kestää vaikka sanoisikin pahasti, tai ainakin saa luvan kestää. En voi ikuisesti ajatella häntä sellaisena nappulana joka oli tukehtua ensimmäiseen tupakkaansa, joka yritti niin kovasti pysyä meidän vanhempien mukana ja olla “cool”. Enemmän kuin usein hän on ärsyttävä, ja varmasti aivan tietoisesti. Se on jonkinlainen suojamuuri jonka Jesse itsensä ympärille rakensi, mutta ei hän sitä enää tarvitse. Ystäviä ja normaalin elämän hän tarvitsee.

    Ravistin ajatukseni hänestä muualle ja nousin ylös.
    “Mitä te keuhkootte tääl?” huusin jo rappusten yläpäästä keittiöstä kuuluvan metelin yli.
    “Ei me keuhkota!” Nellyn kimmastunut ääni huusi takaisin. Mielikki rynnisti ohitseni portaat alas sellaisella vauhdilla, että joskus se vielä liukastuu ja katkaisee koipensa. Viimeisellä askelmalla proteesi piti muovisen narahduksen, joka kertoi että vähitellen olisi aika käydä teettämässä uusi. Otsonmäeltä sellaista tuskin saa, joten se tietäisi taas reissua Helsinkiin.
    “Aijaa?” kysyin virnistäen silmäillessäni pöydän ääressä istuvaa Tiitusta, Helloa ja Nellyä.
    “Me mietitään meidän tiimin nimeä”, Hello ilmoitti tyytyväisen kuuloisena.
    “No ootteko keksiny mitään hyvää?” kysyin huvittuneena laittaessani teeveden kiehumaan.

    • #3145 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      No niin hei mulla on uusi teorian alku Jessestä. Haluatko kuulla? Et varmaan, kun mun edelliset teoriat eivät ole olleet yhtään Jesseä mairittelevia, mutta kerron silti. Mitä jos se ihan oikeasti haluaa olla yksin, ja samalla olettaa että terveen ihmisen kuuluu haluta tavata muita, ja se on yksi syy miksi se hakeutuu olemaan niin lapsellinen ihmisten talleille ja koteihin?? Ei jestas. Voisiko se olla vähäsen niin kuin mä, että meidän sosiaaliset tarpeet ihan oikeesti täysin tyydyttyy siinä kun tavataan muutamaa ihmistä koirapuistossa ja puhutaan koirista ja kun virtuaaliheppaväen kanssa vähän tarinoidaan? Musta tuli onnellinen vasta aikuisena, kun mä tajusin, ettei mun tarvi tarvita oikeasti montaa ystävää, sosiaalisia tapaamisia ja muuta semmosta, koska sillon kun välillä tarvin ihmisiä, niin yleensä pääsen just puistoon. Voisiko olla, että vaikka Jesse ajattelee olevansa niin superitsenäinen, sen alitajunnassa vääntelehtii vieläkin ajatus siitä, että ”normaalin ihmisen” kuuluu olla sosiaalinen, ja se ei vaan ole? Jos se tajuaisi, ettei tarvi, sen ei tarvitsisi olla enää epäystävällinen, vaan se voisi mennä seuraan kun haluaa, ja muuten olla aivan rauhassa. Niin kuin mä, vaikka mä olen kyllä Jesseä sosiaalisempi kuitenkin. Jos se onkin yhtä vihainen kuin mä joskus yläasteella tai jossain, koska se on jumissa samanhenkisten luulojen kanssa… No joo. Mä lopetan. Katotaan. Jotenkin vain löysin siitä varmaan ekan kerran jotain inhimillistä ja mun kannalta samastuttavaa, vaikkakin ihan varmasti ainakin osin kuviteltua, ja olen taas tosi innoissani yhtäkkiä koko hahmosta.

      No mutta, kun kuitenkin toi ylläoleva ajatus on niin mun päässä nyt, Noan puoli asiasta herätti mussa aivan hirveän määrän ajatuksia, ja musta tuntui kuin mä katselisin omaa elämääni sekä sisältä että ulkoa. Noa miettii, tuliko sanottua pahasti. Mä teen sitä koko ajan. Samalla mä olen Jesse: mua ei yleensä vaan kiinnosta, ja aika usein joku Noa tulee vinkumaan mulle siitä. Ne on huolissaan, Noakin on. Ja ne sanoo, että tekisit muutakin kun olisit yksinäs, voisit vaikka yllättyä. Ja silloin mulla on paha mieli, kun taas hetkeksi taannun ajattelemaan, että mun pitäisi haluta olla enemmän muiden kanssa. Oi voi. 😀 Laitan aika usein itseni tarinaan, jos siellä on vähänkään samastuttava hahmo, ja nyt en tiedä kumpi näistä leikkisin olevani… Tämä on itse asiassa tosi tosi syvällinen teksti, vaikka aluksi vaikuttaakin kevyeltä. Tottakai Jesse äyskii välillä Noallekin, kun se kulkee ihmisten kotona hätyyttelemässä niitä johonkin vitsin ärsyttäviin tapahtumiin, joissa on porukkaa ja hälinää niin paljon, että ihanhan ihminen väsyy loppuviikoksi kun sellaiseen menee. Ja kun Noa tietää niin vitsin hyvin, mitä Jesse muka tarvitsee. 😀 (En nyt ala vihata Noaa tai mitään. Musta on kivaa kun siinä on tällainen ”inhimillinen virhe” jota se itse pitää ihan vaan plussana: sehän yrittää auttaa ja luulee oikeasti vilpittömästi tietävänsä paremmin! Hyvä Noa!)

      Kaiken lisäksi lopetat rakentamalla Hopiavuoren väestä oikein kunnon kontrastin Jesseen. No nämä hahmot tosiaankin hakeutuvat toistensa seuraan rapsuttelemaan toistensa selkiä, ja ihan sairaan kovaan ääneen. Noan virnistelystä ja seuraan hakeutumisesta kuitenkin päättelen, että vaikka hänkin on rauhallinen ja itsenäinen tyyppi, hän sulautuu paremmin lopun hulabaloohon. Tai ehkä hän on vain tottunut tai kotiutunut.

      Teit hyvän tarinan ja jätit mulle tosi paljon mietittävää.

  • #3528 Vastaus

    Noa
    Osallistuja

    Päivänsäde ja Menninkäinen

    ”Tuutko sä?” kuiskasin lähes ääneti patjalla makaavalle Mielikille. Koira katseli minua arvioivasti, kunnes sen suu venyi makeaan haukotukseen ja se käänsi kylkeään tyytyväisenä. Poistuin huoneesta vähin äänin, mutta jätin oven raolleen mikäli Mielikki muuttaisikin mieltään.

    Kello lähenteli kahta, ja koko talo oli rauhoittunut arjesta vilkkaan päivän jäljiltä. Jilla oli mennyt nukkumaan ensimmäisenä, ja Nelly Eetun kanssa pian perästä. Laskeuduin maltillisesti portaita alas. Niistä kolmas ylhäältä päin katsottuna narisee aina, ellei sille astu ihan sivuun. Minähän en portaita normaalistikaan varsinaisesti juokse, mutta nyt jokainen askelma tuntui yhä hankalammalta ja hitaammalta. Sain purra hammasta aina painon siirtyessä tekojalan puolelle. Lopulta saavuttaessani tasaisen lattian vedin syvään, hitaasti henkeä. Hengästytti, ja tunsin miten kylmä, inhottava hiki oli noussut kauttaaltaan pintaan.

    Etuoven saranat vinkuvat jos oven avaa ihan kokonaan. Aina kun Hello tulee sisälle Eetu mutisee tuvan toisesta päästä että pitäisi muistaa rasvata ne. Livahdin niin ketterästi kuin suinkin onnistuin oven raosta terassille ja päästin ulos värisevän hengityksen, jota koko matkan portailta saakka ulos olin pidättänyt.

    Jalkaani kivisti. Sen ympärille oli puristettu rengas, jonka reunat pureutuivat ihon läpi lihaksiin ja hermoihin, hangaten niitä vasten kuitenkaan poikki sahaamatta. Vedin henkeä, ja laskin viiteen.
    Pakko päästä istumaan. Hivuttauduin ensimmäisen lähimpänä olevan penkin luokse ja siirryin istumaan. Hengitin ulos, ja laskin kolmeen. Hengitin taas sisään.

    Kivusta tärisevin sormin etsin tekojalan kiristimen lukon ja napsautin sen auki. Hiilikuituinen tekoraaja tipahti ontosti kolahtaen puupintaa vasten. Rengas ei kadonnut.

    Äidillä oli tapana laulaa aina kun olin lapsena sairas. Meidän laulumme oli Päivänsäde ja Menninkäinen, ja sitä äiti aina lauloi vuoteeni vieressä hiuksiani silitellen. Vaan nyt en ollut sairas, eikä äiti ollut täällä silittämässä. Sen sijaan käytin kaiken ruumiillisen voimani jalantyngän hieromiseen hitain, mutta voimakkain liikkein, samalla kun etsin hiljaa hyräillen laulun säveltä. En ollut ajatellutkaan sitä vuosiin, ja silti, jostain mielen perukoilta oikea sävel alkoi löytyä. Painoin pääni takana olevaa seinää vasten, suljin silmäni, ja hyräilin.

    Ensimmäinen säe, ja jouduin pysähtymään vetämään henkeä. Rengas oli yhä paikallaan. Toinen, ja kolmas säe. Rengas alkoi hellittämään, ja muuttumaan kihelmöinniksi, pistelyksi, kuin satoja neuloja painettaisiin ihoon yhtä aikaa.

    Vasta kun pääsin viimeiseen kappaleeseen kipu alkoi hellittää. Tunsin miten pieni hikikarpalo valui ohimoani pitkin alaspäin, ja raotin silmiäni. Ennen niin vieraalta tuntunut pihamaa tuntui kodikkaalta jopa hämärässä. Katseeni ei hakeutunut ensimmäisenä tumman metsän rajalle kiiltävää silmäparia etsien, vaan se jäi seuraamaan miten koivujen lehdet keinahtelivat raikkaassa iltatuulessa. Samainen tuuli pyyhkäisi lempeänä ohitseni. Se toi viestin viimeisistä lämpimistä kesäöistä, joita olisi jäljellä enää kourallinen.

    ”Epäreilua, sä oot täällä yksin kattelemassa tähtiä”, Nellyn rauhallinen ääni kuului oven suunnilta. Hymähdin hiljaa ja tunsin miten toinen suupieleni vetäytyi hymyyn. Laahaavista askelista päätellen hän oli vetänyt Eetun tohvelit jalkaansa, ja saatoin katsomattakin arvella hänellä olevan päällään myös Eetulta lainattu, liian suuri t-paita.
    ”Kaikki okei? Mitä mietit?” hän kysyi asettautuessaan istumaan viereiselle penkille. Tiesin että Nelly tiesi jo tähän mennessä mistä oli kyse. Siitä ei tarvinnut puhua ääneen.
    ”En mitään”, vastasin hymyillen ja käytin katseeni hänessä lyhyesti. Naisen hiukset olivat sekaisin unen jäljiltä. ”Miten sä oot hereillä?”
    ”Pitihän mun tulla vahtimaan ettet sä jätä mua mistään paitsi!” Nelly naurahti ja hapuili terassin laidalle jätettyä vilttiä. Nojauduin ojentamaan sen hänelle, vaikka liike vihlaisikin jalassani. Hetken Nelly asetteli vilttiä, mutta huokaisi sitten kysyvän katseeni alla.
    ”Okei, okei. Heräsin kun sä lähdit ulos, niin aattelin tulla pitään seuraa. Mun piti kyllä käydä kusellakin, että en mä pelkästään sun takia herännyt”, nainen myönsi ja kallisti päätään taaksepäin.
    ”Sehän on kiva”, myönnyin sen ihmeempiä miettimättä. Luulin olleeni hiljainen liikkeissäni. ”Ihme että sä kuulet enää ylipäätään mitää Eetun kuorsaamisen jälkeen.”
    Nelly nauroi ja läpsäisi minua kevyesti käsivarteen. Sitten välillemme lankesi rento hiljaisuus, ja jäimme katselemaan tähtiä.

    ”Oikeestaan”, usean minuutin kuluttua rikoin viimein hiljaisuuden. Nelly räpäytti silmiään ja käänsi katseensa minuun. ”Osaatko sä sellasen laulun kun Päivänsäde ja Menninkäinen?”
    Nellyn kulmat kohosivat yllättyneinä, mutta hänen suunsa kaartui hymyyn.
    ”Joo, suurinpiirtein. Miks?”
    ”Haluaisitko sä laulaa sen mun kanssa?”

    Nellyn ääni oli pehmeä ja hiljainen, ja hän hymyili yhä laulaessaan kanssani. Kevyesti hän nojautui olkaani vasten, jolloin kohotin toisen käteni hänen ympärilleen. Saatoimme olla kaukana täydellisestä duetosta, mutta minusta se oli hetki oli täydellinen juuri niin. Viimeisen lauseen jälkeen olimme molemmat hetken hiljaa. Käänsin katseeni Nellyyn, joka puolestaan katseli taas taivaalla tuikkivia tähtiä. Vain hetken verran liian pitkään jäin katselemaan niitä silmiä, jotka kimalsivat yötaivasta vasten, mutta heti sen hetken jälkeen laskin käteni ja venyttelin.
    ”Mennäänkö nukkumaan?” ehdotin tyytyväisen kuuloisena. Nellystä oli tullut minulle tärkeä ystävä, ja välillä välillämme ei tarvittu edes sanoja. Olisin voinut kiittää seurasta, huolenpidosta, laulusta, mutta tiesin ettei se ole tarpeen. Nelly tiesi jo olevani kiitollinen.
    ”Mennään”, Nelly myönsi ja nousi ylös. Hän ripusti viltin tuolin selkänojalle ja käveli ovelle. Kumarruin nostamaan tekojalan lattialta.
    ”Mee vaan, mä tuun kohta kanssa”, lupasin, johon Nelly nyökkäsi.
    ”Hyvää yötä”, hän toivotti ja katosi takaisin tupaan.

    ”Hyvää yötä”, vastasin hiljaa oven painuttua jo lähes kiinni. Nelly oli vain ystävä, eikö vain?

    • #3535 Vastaus

      Tiitus
      Valvoja

      Tykkään tosi paljon kuinka kerroit kolmannen portaan narinasta ja siitä kuinka etuovi vinkuu, kun sitä ei vieläkään ole rasvattu. Ja toi laulu! Se on mun lemppareita ala-asteen musiikkitunneilta ja tätä nykyä ehkä ainoa, jonka sanat edelleen osaa ulkoa, niin tulee silloin tällöin laulettua sitä, kun laulattaa. Ihana taustatarina siitä ja vielä kivempi, kun Noa sai Nellyn kanssa laulaa sitä.

      Mutta siis mitääää, hetken liian pitkään tuli tuijotettua niitä silmiä?! Aijaijai, jään kyllä niiiiin jännäämään, että onko se Nelly vaan ystävä! Kun siis tottakai, onhan hän vain ystävä, kun on kuitenkin Eetun kanssa, mutta eihän ihminen omille tunteilleen minkään mahda. Mutta se, että toimiiko niiden myötä jotenkin, onkin jo ihan eri juttu.

    • #3539 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Eeei vitsi, miten hyvä oli lukea tämä heti aamusta sängyllä silmät ristissä. 😀 Näin heti yhtenä mahdollisena tulevaisuutena ihan hirveän solmun! Isäntä seurustelee Nellyn kanssa ja on ollut hetken verran turhaan mustasukkainen Noan ja Nellyn tähtienkatselusta. Sitten, jos jotain oikeaa aihetta olisikin ja hän huomaisi jotain, hän yrittäisi tottakai kaikin voimin vakuutella itselleen, miten kuvittelee taas omiaan. Ja sitten selviäisi, että siinä olikin jotain. Romahtaisiko isännän maailma, vai kävisikö vain ilmi, että vaikka Nellyn kanssa olisi raskasta erota, Hopiavuoren hevostalli olisi kuitenkin hänen syvin rakkaudenkohteensa? Ehdin jo harmitella sitäkin, kun isäntä on niin surkeassa asemassa draaman suhteen ihan vain koska on isäntä. Täytyy tehdä vähän töitä keksiäkseen syyn sille, miksi hän ei vain nakkaisi niin Noaa ja Nellyä kuin heidän hevosiaankin taivasalle jotain havaitessaan. Itse ainakin nimittäin tekisin just niin ja ajattelisin, että mitä minä nyt kaiken maailman roskaväkeä nurkissani majoittamaan. :DD Ja just siksi, koska se olisi mulle ainoa tapa toimia, mun täytyy jo varmuuden vuoksi etukäteen keksiä isännälle ihan oma tapa. Koska mistä sen tietää, mitä tapahtuu: näistä kahdesta voisi tulla myös söpö pari. Nolly vai Nea? :DD

      Mutta siis, tästä tarinasta huomaa, että sulla on vapautuneempi ote kirjoittamiseen nyt kuin viimeksi. Olet yleensä hyvä luomaan tunnelmaa, mutta nyt onnistut sen lisäksi miljöön kanssa erityisen hyvin. Just noi Tiituksen esiin nostamat yksityiskohdat sen tekee. Paremmat kirjoittajat sanovat, että jos tarinaa lukiessaan tuntee lukevansa tarinaa, se pitää kirjoittaa uudelleen paremmin. No nyt ei kyllä yhtään tuntenut lukevansa tarinaa, kun kuulin narinaa ja narahduksiakin. Hirveen usein unohdan itse kuvailussa, että ihmisellä tosiaan on muitakin aisteja kuin se näköaisti.

      Kuvaat myös Noan kotiutumista taas ihanasti, ja siihen samastun ihan täysillä. Olen muuttanut paljon (viimeksi eilen…) ja joka muuton jälkeen uusi koti on vähän pelottava, vaikka olisi ihana. Tavalliset äänet ovat uhkaavia, koska ne kuulostivat edellisessä kodissa eriltä. Meinasin yöllä saada sydärin, kun ”joku käveli mun asunnossa”, mutta sitten heräsin kunnolla ja tajusin että aaaaaa, niin, mähän asun nyt rivitalossa, maan tasalla, ja ehkä siitä saattaa kuulla hiukan terävästi kun joku kävelee soraa pitkin suoraan mun makkarin avonaisen ikkunan ohi. 😀 Kun asetun tänne, se tulee kuulostamaan ihan normaalilta ja turvalliselta, eikä herätä mua yöllä vaaran merkkinä.

      Öinen lastenlauluduetto on jotain, mitä en tasan itse ikinä tekisi, mutta jonka nämä toverit saattavat aivan uskottavasti vetäistä. Nellyhän sai silloin kerran koko väen joraamaan jotain biisiäkin. 😀 Sitä paitsi vaikka Nellyllä on suuri suu, sillä on myös suuri sydän. Tottakai se on se, joka herää katsomaan onko Noa ihan okei, ja on sen seurana kun se ei ihan olekaan.

      Noa on muuten näistä se päivänsäde eikä menninkäinen, vaikka näyttääkin vähäsen rölliltä.

    • #3542 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Voi, minun käy sääliksi Noaa nyt. Ei pelkästään jalka ja sen kivut mutta tuo aavistuksenomaisesti pinnalle ponnistava tunne siitä että kenties olisi ihan vähän ja vahingossa saattanut vaikka… ihastua Nellyn. Varattuun ihastuminen on maailman kamalimpien tunneasioiden top-5:ssa, olen varma.

    • #3580 Vastaus

      Outi Halme
      Osallistuja

      Mä kyllä luin tän tarinan heti kun se ilmestyi, mutta kommentoiminen vaan jäi kun ei ollut aikaa. Sen verran tunnelmallinen ja tunteita herättävä tää tarina kuitenkin oli, että halusin vaan päästä sanomaan sen tällleen mielummin myöhään kuin ei milloinkaan.

      Oon aikasemminkin sanonut, että Noa on sellainen hahmo, jolle ei toivois mitään pahaa, joten on aina vähän kurjaa lukea, kun Noa kärsii. Saat Noan kokemukset kuulostamaan niin kovin todentuntuisilta ainakin tällaiselle tyypille, jolla ei ole minkäänlaista tietoa siitä, millaista esimerkiksi Noan vamman kanssa eläminen on ja mitä kaikkea siihen liittyy. Ylipäänsä mun mielestä on älyttömän mielenkiintoista lukea sellaista tarinaa, jossa käsitellään jotain sellaista, mistä ei esim. itse osaisi kirjoittaa.

      Kuten ainakin Eetu jo mainitsi, niin tästä tarinasta huomaa sen, kuinka Noa on kotiutunut Hopiavuoreen ja se on kiva huomata. Tietenkin loppu jättää myös paljon odotettavaa! Heti tietenkin aloin spekuloimaan, näähdäänkö Hopiavuoressa jotain suurta kolmiodraamaa jossain vaiheessa 😀

      ps. kiitos tän tarinan, päivänsäde ja menninkäinen on soinut mun päässä monta päivää

  • #4581 Vastaus

    Noa
    Osallistuja

    Jos tän laittais instaan, niin häseihin vois laittaa #newhair, #neon ja #newyearnewme, eiks jea?

    Koska jokainen kaipaa aina välillä vähän väriä elämään, piti Noallekin tehdä uusi naamakuva. Tähän ei tarvitse kommentoida mitään, se on täällä vain kertomassa muillekin tästä hurjasta muutoksesta 😀

  • #4682 Vastaus

    Noa
    Osallistuja

    Yksi vain voi muuttaa kaiken

    Päälläni oleva peitto tuntui hirveän raskaalta. Se painoi minua lattiaa kohti ja puristi väliinsä, niin että keuhkoille ei jäänyt tilaa ja kylkiluut olivat pettää hetkenä minä hyvänsä. Teki mieli kääntää kylkeä ja potkia peitto pois. En kuitenkaan tehnyt niin. En jaksanut, tai ehkä pystynytkään. Ehkä se oli niin raskas, tai minä niin heikko.

    Tuijotin hämärän huoneen kattoa ja kuuntelin. Mielikki hengitti rauhalliseen tahtiin patjani vierellä omalla pehmeällä ympyrän muotoisella pedillään. Sen ohut häntä heilahteli aina välillä joka sai aikaan suhinan kankaaseen osuessaan. Pienet jalat ravasivat myös muutamien askelien verran ennen tyyntymistään, ja aloittivat kohta uudelleen taas.

    Kurkkua kuivasi, nieleminen oli hankalaa. Hengitin syvään ulos. Suljin silmäni ja hivuttauduin alemmas peiton suojiin.

    Välillä käy näin, niin minulle jaksettiin toistella kerta toisensa jälkeen. Välillä käy näin, että vaikka kuinka pitkään olisi ollut kuivilla, mieliteko tulee kuitenkin takaisin. Se on ikäänkuin kutsumaton vieras, joka koputtelee oven takana. Ovi ei ole lukossa, mutta se ei avaa sitä. Se odottaa, että ovi avataan sille, ja sitten se tulee sisään eikä enää halua lähteä.
    Sen tuntee sormissa, miten ne nykivät tahtomatta. Sen tuntee jaloissa, miten rauhattomat ne ovat. Sen tuntee rinnassa, päässä, kaulassa, sen tuntee koko kropassa kun mieliteko iskee eikä sille voi mitään.

    Sen tuntee kaipuuna. Kaipuuna siihen, kun hetken kuvittelee olevansa voittamaton, ja kun koko maailma on sinun. Kaipuuna siihen adrenaliiniin, joka hyökyy lävitse kuin valtava aalto. Se tekee kaikesta uuden näköistä, hajuista erilaisia ja väreistä vieraita. Se saa jokaisen aistin terävöitymään, vaikka kulkeekin unessa.

    Sen tuntee raakana haluna, päästä ihan helvetin korkealle ja lujaa, joka kerta nopeammin, joka kerta pidempään ja enemmän ja paremmin.

    Kyynärtaipeet täynnä mustelmia, lavuaarissa loppuun poltetut natsat, pöydällä minigrip pusseja ja tulitikkuja. Aina pystyy käärimään uuden, ihan sama miten sekaisin on jo.

    Huomasin purevani leukojani yhteen niin että hampaat natisivat. Hengitin uudelleen ja keskityin rentoutumaan. Ensin varpaat. Kaikki ne viisi jäljellä olevaa. Sekin voisi kulkea samalla tavalla aallon tavalla, pohjetta pitkin polviin, aina päähän saakka ja jättää niin rennoksi, että viimein saisin unta. Unohtaisin vain.

    Joskus sitä miettii, että eihän yksi sätkä tee mitään. Äkkiä sellaisen käärii, muutama hatsi vaan. Yksi viiva. Sehän vaan kutittaa vähän. Tai miksei vaikka yksi piikkikin, äkkiähän se on ohi. Kukaan ei huomaa mitään, eikä se yksi tee mitään. Koko jutun voi unohtaa yhtä nopeasti.
    Mutta helvetti, kun se yksi on se kaikista pahin. Valehtelisin jos väittäisin, ettei minun olisi aineita ikävä. Valehtelisin myös jos sanoisin, että ikinä haluaisin enää niihin koskea. Haluan, mutten oikeasti halua. Siinä on ero. Kaikki se työ mitä olen sen eteen tehnyt, että saisin risaisen elämäni kuntoon ei ole yhdenkään jointin tai ruiskun arvoinen.

    Tunsin, miten joku kapusi patjalle ja siitä päälleni. Pienet tassut tepastelivat vatsaani pitkin ja seisahtuivat rintani päälle, ja seuraavaksi lämmin, märkä kieli nuolaisi nenääni. Sitten se kääntyi melkein ympäri, laskeutui makuulle ja käpertyi kerälle. Siirsin katseeni uuden nukkumapaikan valinneeseen Mielikkiin, ja kohotin vähitellen toisen käteni peiton alta sitä silittääkseni.

    Mielikin turkki oli sileä ja pehmeä. Sen kyljet kohoilivat tasaisesti hengityksen mukana ja pieni häntä heilahti kertaalleen.

    Siihen oli hyvä keskittyä. Mielikin hengitykseen, silittämiseen, sen unissa juokseviin jalkoihin, siihen miten se on elämäni muuttanut. Siitähän kaikki oikeastaan alkoi, kun se muutti luokseni.
    Ja luulen, että Mielikki itsekin tietää sen.

    • #4683 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Minä olen vähän kaipaillut Noan spin-offeja! Noalla on rankka historia ja näissä tarinoissa se tulee konkreettisesti selväksi. Ja vaikka kyse onkin menneistä, niin se kuitenkin nivoutuu nykyisyyteen. Tämä uusin ei ole poikkeus.

      Noin muuten tämä on minusta tosi upea teksti, tarkkaa, jopa brutaalia kuvailua. En tiedä miten totta se voisi olla, kun itselläni ei ole kokemusta riippuvuuksista tai päihteistä, mutta kai se noin voisi olla, tuolta se voisi tuntua.

    • #4700 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Ajattelin saman tien tämän tekstin alkaessa, että tässä on tärkeä teksti. Noa on varmaan ihan sellainen, jota nuorempi väki pitää Siistinä Tyyppinä, koska onhan Noa aika Rankka Tyyppi. Samaan aikaan Noa ei käytä mitään päihteitä, mikä on musta tästä näkökulmasta tosi ihastuttavaa. Voi ihan olla siisti tyyppi muutenkin.

      Noalla on myös menneisyys, jota hän ei tuo esiin upeana, vauhdikkaana ja siistinä. Noan menneisyys ei ole hänen tarinoissaan tippaakaan rokkenroll. Se on hämyisä ja epäselvä, eikä hän halua roikkua siinä. Mielikki ja Flida ovat portteja nykyhetkeen. Noa tuo toistuvasti esiin, että ne ovat hänen pelastuksensa. Nykyään on paremmin kuin ennen.

      Mutta silti aina välillä käy niin, että menneisyys näyttäytyy houkuttelevana. Noa tietää, ettei se ole, mutta silti. Toivon, ettei hän pääse ikinä täysin vapaaksi menneisyydestään, mutta samalla ettei hän koskaan palaa siihen, vaikka joskus kävisikin e-rit-täin lähellä. Sellainen tulella leikkiminen on tietysti tarinallisesti mun mielestä ihan kauhean kivaa, mutta on mulla toinenkin taka-ajatus toiveelleni. Nimittäin sivutoiminen huumevalistus. Meidän huumevalistus ala-asteella oli sitä, että meille monistettiin paperi, jossa kysyttiin, että mitä sanot jos joku tarjoaa huumeita, ja siihen piti kirjoittaa EI KIITOS. Joku nuori tuolla lukee Noan juttuja ja haluaa olla yhtä siisti tyyppi. Luulen, että sanoma jää pikkasen paremmin ja elävämmin päähän tästä. :DD Sitä paitsi toi ei yhdet henkoset haittaa -ajatus ja sen kanssa painiminen tuntuu mustakin niin tosi tutulta, vaikka se ei mun kohdalla liitykään huumeisiin.

      Oletko koskaan nähnyt, miten värillisellä lakalla värjätään posliinikuppeja? Siinä laitetaan lakkaa veteen ja sekoitetaan ihan vähän, eikä lakka sekoitu veteen, vaan jää viiruiksi. Sait kirjoitettua tähän samanlaisen näkymän nykyisestä ja menneestä. Miksi mun takaumat ei näytä vedeltä ja lakkaviiruilta, vaan pikemminkin veteen sameaksi ja tylsäksi sekoitetulta akryyliväriltä?

  • #5238 Vastaus

    Noa
    Osallistuja

    Ei mitään niin hyvää, ettei jotain huonoakin, vai miten se meni?

    Elämä oli tosiaan muuttunut risaiseksi ja nopeasti. Eipä sitä osannut ajatella kun ensimmäisen kerran uutisissa puhuttiin jostain viruksesta, että siitä tulisi näin iso sotku. Kun Uudenmaan rajat laitettiin kiinni, mietin ensin että olisin lähtenyt äidin luokse Helsinkiin. Flidan pitäisi varsoa kuitenkin kuukauden sisällä, ja koko omaisuuteni on Otsonmäellä, joten en voinut lähteä. Äiti lupaili, että hän pärjää kyllä eikä minun tarvitse olla huolissaan. Vaikkei tarvitsisi, soitan silti melkein joka ilta, ihan muuten vain kyselläkseni kuulumisia.

    Pihatto oli viimein valmistunut. Jotain hyvää töistä lomautetuksi tulemisesta kai oli, sillä olin ehtinyt muutaman muun apukäden kanssa viimeistelemään jo pitkään seisseet työt. Flida oli päässyt tutustumaan uuteen kotiinsa, heti Typyn jälkeen, ja olin melko varma että se oli siihen äärimmäisen tyytyväinen. Myös Santun poni Fifi oli muuttanut pihattoon, joka oli Flidaa ajatellen hyvä ratkaisu. Sillä välin kun Fifi ja Typy pitivät toisilleen seuraa leikkisästi nahistellen sai mamma lekotella kokoajan lisääntyvässä auringossa aivan rauhassa. Leikkimään Flida ei nimittäin lähtenyt, ja se huomautti nykyisin aikaisempaa herkemmin kun sen kärsivällisyys ei enää nuorempiensa härnäämiseen riittänyt. Ymmärtäähän sen, Flidasta oli tullut kaksin, ellei kolminkertaisen kokoinen ja sillä alkoi selvästi olla jo vähän tukala olo. Tiineyden alussa olin juoksuttanut Flidaa melko säännöllisesti siten kuin Nelly näytti sekä käynyt metsässä kävellen sekä selästä että maastakäsin. Nyt jo ainakin reilun kuukauden verran Flidan kävely näytti niin hankalalta etten ollut tohtinut kiusata sitä. Mitään käyntiä nopeampaa emme olleet myöskään menneet kaiketi kolmeen kuukauteen. Oli siis hyvä, että Flida sai olla nyt vapaasti ulkona, kun kaikki muu liikkuminen oli jäänyt lähes kokonaan.

    Eilen oli satanut lunta ja yöksi noussut pakkanen oli pitänyt sen maassa. Täysin sekaisin mennyt unirytmini potki minut liikkeelle jo aamulla, tai, aamupäivä se kai enemmänkin oli. Kyllä kymmeneltä oli vielä aamu. Mielikki oli protestoinut heti ensisilmäyksellä lumen nähtyään että ei, nyt ei kelpaa ulkoilla. Minun oli pakko napata pikku prinsessa kainaloon ja kuljettaa ja tallin nurkalle kuistilta jotta se ymmärtäisi käydä pissalla, eikä vain luikkisi takaisin tuvan lämpöön. Pahasti se minua katsoikin, kun isi taas tekee vääryyttä, mutta aikansa luimisteltuaan kipitti kumminkin jonnekin syrjempään kaiketi rusakon vainua seuraten.

    ”No huomenta”, toivotin automaattisesti hymyillen pihaton eteen tallustellessani. Typy oli aidan luona ensimmäisenä korvat pystyssä, ja Flida pian sen rinnalla. Fifi pysytteli turvallisesti kauempana, jottei sen vahingossakaan tarvitsisi lähteä töihin. Mielikkiä sivusilmällä vahtien siirryin rapsuttelemaan tammakaksikkoa, joista nuorempi siirtyi heti hamuamaan takkini taskua. Flida kohotti päätään tuttuun tapaansa, painoi turpansa otsaani vasten ja puhalsi haaleaa ilmaa sieraimistaan oikein syvään. Katselin toinen silmä suljettuna, miten sen paisunut maha hytkyi jokaisesta pienestäkin liikkeestä ja hengenvedosta.
    ”Ei enää kauaa”, mutisin sille ja jouduin toisella kädelläni työntämään Typyn päätä pois ettei se rikkoisi taskuni vetoketjua. ”Malta venaa hetki viel.” Välillä toivoin niin kovasti, että eläimet ymmärtäisivät mitä niille puhuttiin. Tiettyyn pisteeseen asti ymmärsivätkin, mutta jos vain voisin jotenkin kertoa Flidalle ettei sen enää pitkään tarvitsisi kärvistellä sen lisätaakan kanssa. Ehkä se tiesi sen jo itsekin. Niin saatoin ainakin toivoa.

    Kun Mielikki oli selvästi valmis tyydyin antamaan viimeiset taputukset hevosille ja kantamaan koirani takaisin sisälle. Laskettuani Mielikin eteisen lattialle se ravisteli itseään ensin niin voimakkaasti että jalat vain levisivät, jonka jälkeen se ampaisi kohti keittiötä sellaisella voimalla että räsymattoon ilmestyi pieni ryppy.
    ”Huamenta”, Eetun ääni kuului, ja tiesin äänensävystä että se oli tarkoitettu Mielikille. Minulle Eetu harvemmin puhuu sillä tavalla vähän lässyttäen ja normaalia korkeammalta.
    ”Tsaukki”, ilmoitin olemassaolostani silti ja kurkkasin keittiön puolelle. Myös Nelly ja Oskari istuivat pöydän ääressä ja tervehtivät minua yhteen ääneen.
    ”Hitsi mikä ilma! Oli semi fiba vissiin toivoo että saatais kesä jo”, puhisin turhautuneena, mutten malttanut liikkua eteisen puolelta mihinkään.
    ”No sanoppa! Meidän piti Cozminan kanssa hypätä kentällä tänään jotain jumppaa, mutta ei varmaan hypätäkään”, Nelly nyrpisti nenäänsä ihan yhtä tyytymättömän näköisenä kuin miltä minusta tuntui.
    ”Voitteha te maneesissaki hypätä, mä voin tulla nostelemaha puameja”, Eetu lupautui.
    ”Eikun Oskari tulee, eiks vaan? Voit samalla vähän kattoo miten meillä menee, otan aina neuvoja vastaan.” Nelly virnisti leveästi ja Oskari näytti puolestaan hämmästyneeltä. Ehkä vähän kauhistuneeltakin, mutten ollut täysin varma miksi.
    ”Vai jotten minä kelepaa, no ei sit..” Eetu jupisi, mutta ylöspäin kääntyneet suupielet kertoivat ettei isäntä oikeasti ollut pahoillaan.
    ”Kyllä säkin pääset mulle puomeja nosteleen, nyt on vaan Suden vuoro. Jos se vaan käy? Pakko ei oo”, Nelly kääntyi uudelleen katsomaan Oskaria silitettyään Eetun niskaa.
    ”Joo, kyllä mä voin”, Oskari lupasi varovaisesti hymyillen.
    ”Flidakin oli ihan pirteen olonen, nii kelasin lähtee maastoo kävelee sen kans. Mielikki kävi pissalla ja on saanu aamusafkan, älkää antako sen vedättää. Jutskataan myöhemmin.”
    ”Mee sitte varovasti. Ku, siälä on.. Nyt on peurat ainaki liikkeellä”, Eetu muistutti, vaikka alkoikin epäröimään sanoissaan. Tiesin miksi hän varoitteli, ja niin tuntui hänkin tietävän. Nyt kun lunta oli maassa ja osa metsäpoluista vielä jäässä oli mahdoton tietää missä oli liukasta ja missä ei, eikä se olisi ensimmäinen, tai edes kymmenes kerta kun kaaduin tekojalkani kanssa sen takia. Eetu myös tiesi etten välittänyt hänen holhoamisestaan, mutta eikai hän itselleen mitään mahtanut.
    ”Ok faija”, hymähdin täysin hyväntuulisena siitä huolimatta. Eetu puhahti nenänsä kautta sen kuuloisena, että hän itsekin myönsi ansainneensa sen, ja Nellyä vain hymyilytti.

    Jatkuu Flidan päiväkirjassa…

    • #5242 Vastaus

      Outi Halme
      Osallistuja

      Kiva päästä lukemaan Noan kuulumisia pitkästä aikaa! Kuittaat kivasti monta pinnalla ollutta juttua, kuten esimerkiksi koronan ja pihaton valmistumisen ja tuot Noan sujuvasti tähän hetkeen niin, että sen on helposti voinut kuvitella elävän kaikessa rauhassa omaa elämäänsä kerrottiin siitä tarinoissa tai ei.

      Mutta voi vitsit kuinka kauan Flida on jo ollut tiinenä! En oo varmaan koskaan odottanut virtuaalista varsaa näin hartaudella, kun yleensä ne putkahtaa maailmaan jo eilen, kun päättää että sellaiselle varsalle olisi tarve. Oon aina ollut tosi kärsimätön varsinkin omien hevosten ikääntymisen ja varsojen hankkimisen suhteen, mutta onhan tää nyt aika hauskaa oikeesti päästä vähän jännittämäänkin, että milloin ja millainen varsa sieltä tulee. Nyt onneksi alkaa jo lupaavasti näyttää siltä, että jossain vaiheessa odotus on ohi 😀

    • #5280 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Mä olen kans odottanut Flidan varsaa niin kuin Jeesuksen toista tulemista tai jotain, vaikka se ei ole mun hevonen. :DD Siitä täytyy tulla ihan supererikoinen varsa, kun sen kasvamista on seurattu näin pitkään ja hartaasti jo ennen kuin se edes on syntynyt. Joudun tekemään murhan, jos kirjoitat sen nyt vaikka kuolemaan. Tämä oli täysin laillinen uhkaus tässä tilanteessa.

      Tämän tekstin kolmanneksiviimeinen ja viimeinen kappale ovat parhaat. Siinä kamera ikään kuin seuraa Mielikin liikkeitä niin kuin olisi sen yläpuolella leijuva drone, vaikka Noa onkin kertoja. Luonnollisesti aion kopioida tämän ratkaisun omaan tarinaan heti kun mahdollista. 😀

  • #5317 Vastaus

    Noa
    Osallistuja

    Kaikki on oikeastaan aika hyvin

    Kun ensimmäinen Tie Tähtiin kisojen osakilpailu koitti Hopiavuoressa tuli hiljaista. Vähintäänkin puolet Hopiavuoren kävijöistä pakkasi itsensä hevosineen autojen kyytiin jo varhain aamulla, eikä normaalia ryntäystä tuvan keittiöön aamupäivällä tapahtunutkaan. Tavallaan se oli kuin siunaus, sillä hetken rauha oli nyt täysin tervetullutta.

    Kuuntelin miten lintujen viserrys kantautui avonaisesta ikkunasta sisälle. Sillä seinällä ei tarkoituksella ollut yhtäkään kasvia jotta ikkunoita voisi pitää auki pelkäämättä, että ne saisivat kylmää. Vielä alkutalvesta runsas kultapalmu oli talven aikana kuihduttanut lehdistään yli puolet, ja olin harventanut sitä saksien kanssa rankalla kädellä nähdäkseni kasvoiko se uutta vartta. Turhan toiveikas en ollut, mutta halusin antaa sille vielä mahdollisuuden. Sen sijaan kodinonni, suosikkini ja silmäteräni, jaksoi kukoistaa pimeästä kaudesta huolimatta. Se oli kasvanut niin, että ennen vielä kauniisti pyöreään muotoon kasvaneet varret valuivat nyt reilusti ruukun ylitse ja rönsyilivät joka suuntaan. Pian sille olisi edessä muutto isompaan ruukkuun ja uuden mullan saaminen.

    Olin soittanut jalkaproteesin rikkoutumista seuraavana päivänä Helsingin tekonivelklinikalle, mitä kautta suurin osa operaatioistani on toteutettu. Myös jalan teettäminen. Vastaukseksi sain juuri sen, mitä epäilinkin; nyt ei auta muuta kuin odottaa. Tilanne voisi olla eri, mikäli kyseessä olisi molemmat alaraajat, tai jokin muu suurempi vaiva joka rajottaisi elämääni suuresti. En halua edes ajatella millaista elämä olisi, jos se olisi tästä vielä enemmän rajoitetumpaa.. Mutta Helsinkiin minulla ei ollut asiaa, eikä Seinäjoen yksikössä oltu erikoistuttu tarpeeksi tekoniveliin jotta olisin siellä käymisestä jotain hyötynyt. Toistaiseksi liikkumiseni oli kahden Hellolta saadun kävelykepin varassa, ja se ei tosiaan ollut mitään herkkua kun asui toisessa kerroksessa pikkukoiran kanssa, joka menetti aina välillä kykynsä kävellä portaat alas ihan itse. Varsinkin silloin, kun piti lähteä käymään ulkona. Kummallisesti se kyky aina palautui sopivasti, kun joku meni keittiössä avaamaan juusto- tai kinkkupaketin.

    Onneksi Chai, sekä satunnaisesti käyvä Niklas pitivät Mielikkiä kiireisenä. Joku oli aina valmis päästämään sen ulos, asuihan siellä lisäkseni kolme muuta täysin kyvykästä ihmistä, mutta Chai ja Niklas jaksoivat heitellä Mielikille palloa ja käyttää lenkillä. Hihnassa tosin vain, niin paljon kuin Mielikkiin – ja heihin – luotinkin, en silti halunnut ajatella että jotain voisi sattua. Turvallisempaa kaikille pitää koira hihnassa, vaikka itse lähes aina Mielikkiä vapaana pidinkin. Omistajan oikeudella, tottakai. Nyt oli myös erinomainen aika Flidalle asua pihatossa. Olin pyytänyt että joku aina ehtiessään voisi siistiä sitä, ainakin jalkojen tupsut harjata läpi ja katsoa kaviot. Muutenkin sai harjailla ja rapsutella niin paljon kuin huvitti, mutta muuta en viitsinyt pyytää. Kaikilla oli nyt niin paljon omia kiireitä kisojen, valmennuksien, töiden, ja kaiken muun parissa, että Flidan liikuttaminen taluttamalla tuntui toissijaiselta. En harmitellut sitä liiaksi, uskoin sen olevan ihan tyytyväinen kun ei joutunut turhia valtavan vatsansa kanssa liikkumaan.

    Olisi ollut helppoa tuudittautua itsesääliin, katkeroitua ja miettiä, miksi juuri minä. Oliko tosiaan teinin tekemä typerä virhe niin anteeksiantamaton, että siitä piti kärsiä koko loppuelämä? Ensin minun melkein tekikin mieli vetäytyä yksinäisyyteen, piinata ja soimata itseäni mitä ikävimmillä ajatuksilla. Miksi? Koska minua harmitti. Ei se ollut sen monimutkaisempaa.

    Olin kuitenkin kokemuksesta jo viisaampi. Kaikelle oli aikansa, myös harmitukselle. Siitä piti päästä yli ja ottaa ilo irti kaikesta muusta mahdollisesta. Kuten siitä, miten suureksi äidiltä jo aikoja sitten saamani rahapuu oli kasvanut ja siitä, että mansikkarahkaa oli taatusti vielä jääkaapissa. Olkoonkin, että se alkoi olla jo aika vetistä ja juoksevaa koostumukseltaan.. Sitä paitsi, itsesäälissä surkuttelu oli hirvittävän väsyttävää. Ei minulla ollut sellaiseen energiaa.

    ”Mennäänkö ulos?” kysyin Mielikiltä pehmeällä äänellä. Se torkkui omalla pienellä pedillään, mutta kohotti heti päätään ääneni kuullessaan.
    ”Hyvä, joo mennään vaan. Tuu”, innostin koiraa lisää, joka nousi jaloilleen ja venytteli oikein raukeasti jokaista jalkaansa. Sillä välin punnersin itseni käsieni tuella ylös ja noukin kepit matkaan. Työnsin toisen kepin kärjellä huoneeni oven auki ja annoin Mielikin mennä ensin, ennenkuin lähdin kapuamaan portaita alas. Vanha taito tuli nopeasti takaisin eikä niillä kepeillä kulkeminen ollut ollenkaan niin hankalaa kuin silloin, kun sain ne aivan ensimmäistä kertaa käsiini.

    Aurinkoinen sää teki tehtävänsä, sillä Mielikki kipitti pihan poikki innokkaasti häntä viuhuen siitä huolimatta, että se oli juurikin hetki sitten ollut pihalla. Seurasin sitä reilusti jäljessä, mutten huolehtinut siitä enää niin paljoa. Toistaiseksi en ollut nähnyt pikkukoiria syöviä pöllöjä, eikä Mielikki niin rohkea ollut että se uskaltaisi tuttuja maisemia pidemmälle yksin lähteä. Se kulki tottuneesti pihattoa kohti, jonne itsekin suuntasin. Kaikesta huolimatta asiat olivat aika hyvin. Sää oli miellyttävä, kesä oli selvästi tulossa. Pystyin vain olemaan ja nauttimaan hiljaisuuden tuomasta rauhasta ja mahdollisuudesta kuunnella lintuja, kepeää tuulta puiden oksista, hevosten heinien syömistä. Vaikka tavallaan olisinkin lähtenyt mielelläni mukaan katsomaan ystävieni suorittamista kisakentällä, tiesin että saisin kuulla kaiken uudelleen väritettynä Hellon suusta. Ja jonkunhan täytyi jäädä pitämään huolta Eetusta.

    • #5323 Vastaus

      Tiitus
      Valvoja

      Kylläpäs sattuikin kummasti tämä tarina. Itellä just semmone yö, että nukkua pitäis, mutta ei saa unta ja sit rupee miettii tekemiään virheitä. Kuinka elämä olisikaan toisenlaista jos ei olis tehny sitä tai tätä. Mutta kuten Noakin sanoi, se on voimia vievää ja aivan turhaa, koska ei se tilanne surkuttelemalla ainakaan parempaan muutu.

      Sait mut hymyilemään tolla vikalla lauseella. Ihana ja kovin totuudenmukainen, koska näinhän se on, että jonkun on huolehdittava ettei Eetu paiski liikaa töitä tai hermoile, kun ”kaikki” on muualla.

    • #5326 Vastaus

      Alice
      Osallistuja

      Jaahas, näköjään muutkin viettävät unettomia öitä, lieköhän lähestyvällä täysikuulla vaikutusta asiaan. Liekö kuuhulluutta koskaan tieteellisesti todistettu, mutta siltä minusta ainakin tuntuu. Mututuntumallahan sitä parhaat jutut useimmiten syntyvätkin.. 😀 Tomayto, tomahto, olipas piristävää päästä lukemaan näin laadukasta tekstiä!

      Noa on mitä ilmeisimmin ”järjestänyt” itsensä melkoiseen kiipeliin, ei varmasti ole herkkua loikkia yksijalkaisena pelkkien keppien varassa. Äärettömän moniuloitteinen ja mielenkiintoinen hahmo, täytyy varsin kehua nyt! Kuinka hienosti kuljetteletkaan Noaa ympäriinsä ja tuot esille tuntemuksia niin elävästi, että voin kuvitella olleeni itse paikalla. Kun sain Noan spinnarit kokonaan luettua tuntuu siltä kuin olisin tuntenut hahmon oikeastikin. Aivan mahtavaa, ole ylpeä itsestäsi ja kirjoitustaidostasi!

      Eikai tässä muuta, jään ulvomaan kuuta innolla odottelemaan lisää tarinoita ja hipsin lukemaan muidenkin tekstejä!

    • #5387 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Ooooi. Munkin tekee mieli purra Noaa poskesta eikä vain Chain, kun se tuumaa, että jonkun pitää jäädä pitämään huolta Eetusta. 😀 Ehkei se ennen uuden jalan saamista paljoa heinäpaaleja apuna kanna, mutta varmaan katsoo uskollisesti, ettei isäntä tapa itseään tavalla tai toisella.

      Noan asenne elämään on sellainen, että itsekin haluaisin pystyä siihen. Kyllä se on ymmärrettävistä syistä ollut nyt katkerakin menneisyydestään, mutta iiiiiihan tosi vähän. Mun oma elämä ei ole ihan yhtä rajoitettua kuin sen, mutta kyllä mä vaan olen katkerampi. Mun mielestä on ihan sietämättömän, uskomattoman, järkyttävän, käsittämättömän epäreilua, että just mulle puhkesi tällaisia sairauksia enkä voi jatkaa urheilua tai edes maalata enää, kun ne, jotka muutenkin vain makaa sohvalla ja köllöttää selällään, on terveitä. Olen niin katkera välillä, että samalla kun ihailen Noan suhtautumista, tekisi myös mieli lyödä sitä ja ärjyä, että itsepä aiheutit itsellesi tämän, itsepä vedit huumeita, mä en ole tehnyt oikeasti yhtään mitään, älä vikise. (Jep, olen siis oikeasti paha ihminen, jos se ei ole vielä kaikille valjennut.) Onneksi sellaiset katkeruuspiikit on tosi tosi harvinaisia mulle, enkä toimi niiden mukaan, mutta niitäkin on. 😀

      Noa on osoitus myös siitä, että ihminen voi muuttua. Oikeassa elämässä olen vähäsen taipuvainen ajattelemaan, että kerran pilviveikko, aina pilviveikko: en ole ikinä nähnyt kenenkään tekevän muutosta ja passittaisin vaikka oman lapseni huumeista vankilaan. (Jumala tuomitsee, mutta niin minäkin. Taas: paha ihminen.) Munlaiset mustavalkoiset ihmiset juuri tarvitsevatkin paljon enemmän Noan tarinoita, niin oikeita kuin keksittyjäkin. Jos Noa yhtäkkiä siirtyisi samaan todellisuuteen kuin mä, en mä juuri tähän yksilöön suhtautuisi enää vihamielisesti. Päästäisin sen mun kotiin niin kuin Eetukin. Ehkä uskaltaisin jättää sen kanssa jopa mun maailman tärkeimmät olennot, mun Nisun ja Taavin… …ainakin päiväksi… …mutta niiden suhteen olen yhtä epäluuloinen, vaikka niiden kanssa olisi kuka. 😀

  • #5818 Vastaus

    Noa
    Osallistuja

    Hyvää äitienpäivää, Alma Metsärinne

    ”No huomenta!” äidin iloinen, vaikkakin vähän staattinen ääni vastasi ennätysajassa soittamaani videopuheluun. Hän taisi arvata että soittaisin. Kuvaa ei kuitenkaan näkynyt, mustaa ruutua lukuunottamatta, kunnes ymmärsin että äiti piti kännykkäänsä korvaansa vasten.
    ”Äiti, siirrä puhelin siihen naaman eteen. Tää on videopuhelu.”
    Näyttö meni hetkellisesti valkeaksi kun puhelin siirtyi ja joutui mukautumaan uuteen valoon, ja pian äidin kasvot ilmestyivät ruudulle. Hän hymyili lempeästi joka sai sydämeni vihlaisemaan. Näin miten kova ikävä hänellä on ollut. Minun pitäisi soittaa paljon useammin.
    ”No niinpä onkin, enhän minä tuollaisia etukäteen tiedä. Mutta mitä minun lapselleni kuuluu, ihanaa kun soitit! Tai lapsille, nythän teitä on jo useampi. Miten pienet jaksaa?”
    ”Venaa, ennenkun mennään niihin niin anna kun toivotan hyvää äitienpäivää! Mielikki myös”, sanoin merkitsevästi sylissäni istuvalle koiralle ja siirsin toisen käteni sen tassun alle sitä heiluttaakseni äidille, vaikka Mielikki itse katselikin ihan muualle korvat tötteröllä. Kai se kuunteli, mistä mummin ääni kuuluu. Mummi on kuitenkin sen suosikki, mummi antaa aina kaikkia herkkuja vaikkei oikein saisikaan.
    ”Voi kiitos! Minä niin mielelläni olisin teille kakunkin leiponut, on kurjaa kun ei voi edes kahvipöytää vieraille laittaa…”
    ”Eikö se mun pitäisi tässä enemmän pahoillani olla, ettei mulla oo antaa mitään?” kysyin toinen suupieli vinoon hymyyn nousseena. Tiesin, että äiti oli leiponut kuitenkin vaikkei vieraita tulisikaan, ja se sai oloni vähän alakuloiseksi. Olisin minä lähtenyt Helsinkiin – lähtisin vaikka heti – jos maailman tilanne ei nyt olisi mikä on. Enkä voi jättää varsojakaan, kun ei vieläkään tiedä varmaksi….

    ”Joko ne on ristitty?” äiti kysyi uteliaan kuuloisena.
    ”Ei varsinaisesti, mietin vielä.. On niillä jo lempinimet, ori – se poika – on Peikko, ja tamma – eli se tyttö – on Ronja.”
    ”Ronja?” äiti toisti niin nopeasti että ihan yllätyin.
    ”Joo?” kysyin hämmentyneenä. ”Miksei..?”
    ”Fannihan siitä piti tulla, muistatko? Sinä jo pienenä sanoit, että sinun tyttärestä tulee Fanni. Kaunis on Ronjakin, mutta miksi sinä siihen päädyit?”
    Tosiaan.. En ollut vieläkään varma miten halusin varsat nimetä. Peikko oli osuva, ja sille olin ajatellut jo ihan virallistakin nimeä joka sopi Flidan nimen teemaan. Jotenkin se päätös tuntui helpommalta kuin pikkutamman nimen keksiminen, ja taisin kyllä tietää mistä se johtui.

    Huokaisin syvään. ”Taidan vieläkin vähän pelätä että se kuolee”, myönsin vaisusti hymyillen. ”Ronjasta voisi olla helpompi päästää irti kuin Fannista.. Sitähän mä kuitenkin venasin sen yhdeksän kuukautta.”
    Äidin ilme muuttui pehmeäksi ja ymmärtäväiseksi.
    ”Voi rakas. Eikö se voi nyt jo paremmin?”
    ”Joo, oon edelleen ruokkinut sitä tässä lisänä, mutta vähän harvemmin nyt kun se kriittisin aika on menny. Kai, mutta mistä sitä tietää..”
    ”Pitää vain uskoa”, äiti rohkaisi. ”Kyllä sen tietää, minkä nimen lapselleen haluaa. Minä tiesin heti, että sinusta tulee Noa. Isäsi oli sitä mieltä, että olisi pitänyt tulla Otto, tai Olga. Mutta minä halusin Noan.”
    ”Fannille on vaikeempi keksiä koko nimi, kun Ronja voisi olla niinkuin ryövärintytär.”
    ”Täytyykö sillä olla muuta nimeä?”
    ”Nii.. Ei kai”, vastasin mietteliäänä. Olin heti alusta asti ajatellut, että pakkohan varsoilla on olla ”kunnon” nimet, niin on Flidallakin. Mutta eihän se kai pakollista olisi. ”Sä saat sen koko nimeämisen kuulostaan tosi helpolta, mun mielestä se on nyt tässä kaikista vaikein osuus.”
    Äiti nauroi ja Mielikki lähti sylistäni tarkistamaan eteisen. Vilkaisin sen perään hiljaa hymähtäen. Se pitäisi ottaa mukaan ensikerralla, silläkin on varmasti ikävä.

    Varsojen lisäksi puhuimme Ritva Hopiavuoresta ja miten äiti on hänen kanssaan ystävystynyt ja vaihtanut kuulumisia aina minun kuulumisiini saakka. Myös uuden tekojalan hankkimisesta oli puhetta, josta puheenaihe vaihtuikin siihen milloin menisin käymään. Mahdollisimman pian, toivottavasti.

    Kuulin miten joku tuli ulkoa tuvan puolelle ja pian Chain ääni tervehti Mielikkiä, joka oli kynnet rapisten kipittänyt eteiseen tervehtimään. Katselin olkani ylitse miten Chai kulki peremmälle Mielikkiä silitettyään jo ihan rohkean ja tottuneen näköisesti. Hän näytti etsivän jotain.
    ”Hei Chai, ehditkö käymään?” kysyin hymyillen, mutta siitä huolimatta Chai hätkähti ja kääntyi ympäri melkein sen näköisenä, kuin hän olisi jäänyt itseteosta jostain kiinni.
    ”Sekö on nyt se Chai joka sinut sieltä metsästä auttoi?” äiti innostui ja koitti kallistaa puhelintaan nähdäkseen Chain ohitseni, vaikka melkein heti muistikin ettei se toimi niin. ”Minä haluan myös häntä kiittää ihan kasvotusten!”
    En tiedä mitä Chai ajatteli, sillä hänen ilmeensä muuttui sekunneissa empivästä hämmentyneeksi, ja sitten hän käveli lähemmäs jo varovaisesti – kunnioittavasti? – hymyillen.

    Chai oli ihan kuten Chai yleensäkin äidilleni jutellessaan. Hän puhui, nauroi, ja puhui nauraen lisää, silti äidin sanoja kuunnellen ja hänelle puheenvuoron antaen. Tiesin, että hän varmasti pitäisi pullantuoksuisesta äidistäni, ja äiti tottakai Chaista.
    ”Mitä mieltä Chai – onko se muuten Chai, lausunko oikein?”
    ”On Chai, ihan oikein! Mitä mieltä mistä?” Chai vastasi heti reippaasti väsymätön hymy kasvoillaan.
    ”No hyvä, niin, että mitä mieltä sinä olet varsojen nimistä? Kai Noa on ne kertonut?”
    Chai vilkaisi minuun pohtivan näköisenä, sillä enhän minä ollut hänelle nimiä suoraan julistanut, kuten en monelle muullekaan, ja silti ne olivat levinneet hetkessä koko tallipiirin korviin. Eikä se haitannut, eivät ne mitään salaisuuksia olleet.
    ”Hyvät on! Ronja on oikein nätti, Peikkoa ensin ajattelin Rölliksi, mutta hyvä on Peikkokin.” Chai nyökytteli päätään tyytyväisen näköisenä, mutta itse en voinut pidättää jo lähes epätoivoista ynähdystä.
    ”Ronja ja Rölli, ne olis aika hyvät kun ne on kaksoset kuitenki… Siis päähän tässä hajoo, miten voi olla että varsojen omistamisen vaikein osuus on niiden nimeeminen?” valitin jo ihan avoimesti päätäni pudistellen. Äitiä hymyilytti.
    ”Kyllä sinä niille nimet keksit, älä huoli! Mutta Chai, oli hauska tutustua, minä en sinua enempää tässä pidättele, ja kiitos vielä kun autoit minun Noan takaisin kotiin!” hän kiirehti sanomaan, ettei Chai joutuisi pidempään siinä seisomaan.
    ”Samoin, ja kaikkea hyvää! Mä menen nyt, hei hei”, Chai vilkutti vielä mennessään, mutta pysäytin hänet ennenkuin nuorempi kerkesi siirtyä toiseen huoneeseen.
    ”Hei sellanen vielä, että lähetkö mun mukaan uusiks S-joelle? Pitää käydä ostamassa toinen setti varsakamoja, ja se meni viimeks niin hyvin. Pakko ei oo jos et jaksa.”
    ”Ai”, Chai äännähti ja katsahti ympärilleen pienen tauon pitäen. Näin miten hän puraisi poskensa sisäpuolta ja nyökkäsi sitten hitaasti. ”Joo, enköhän voi, kai. Luulisin, että voin.”
    ”Super. Ilmoon hyvis ajoin ennenku aattelin lähtee, varmaa täs muutaman päivän sisällä kuitenki.”
    ”Joo”, Chai vastasi vielä ja palasi aikaisempien askareidensa pariin, siinä missä minä palasin puheluun äidin kanssa. Osittain halusin Chain mukaan koska hän oli viimeksikin osannut löytää hyvän kompromissin varustevärin kanssa, ja osittain koska pidin hänen seurastaan. Ja pieni, pienen pieni osa siksi, että ajatukseni olivat pyörineet Chain ympärillä enemmän kuin ennen, ja halusin saada niihin edes jotain selvyyttä.

    • #5882 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Musta on vieläkin niin ihanaa, kun äiti on kiinnostunut Noan jutuista aina heppavarsojen nimiin asti. Sitä kai kaikki toivoo omilta läheisiltä: että vaikka niitä ei niin just ne hepat kiinnostaisi, ne haluaisivat tietää, koska niitä kiinnostaa mitä niiden läheinen on puuhaillut. Sitten kun Alma vielä tietää ja muistaa Noasta kaikkea ihanaa pikku nippelitietoa, niin kuin että Fannihan hänen lapsestaan piti tulla.

      Samastun Noan nimiongelmiin. Kun koiranpennuillekin keksitään nimiä, niin ai että miten vaikeaa niitä virallisia nimiä on keksiä. Kun itse hakee pennun muualta, tietää kyllä kutsumanimen heti pennun ekan kerran tavatessaan, mutta viralliset nimet on niitä vaikeita keksittäviä. En tajua kyllä miksi: ei kukaan kutsu niitä eläimiä kuitenkaan virallisilla nimillä! Edes paineita ei ole, kun ihmisten kasvattajanimet ja niiden keksimät viralliset nimet ei kyllä yleensä ole niin mahtavan fiinejä ainakaan koirilla. 😀

      Kuinkahan vanha Alma on ja missä kunnossa? Alman ikä saattaa olla mainittu jossain, mutta yhtäkkiä en sitä löytänyt. Jos oikein muistan, Noa on hänen ainoa lapsensa ja suurin piirtein samaa ikäluokkaa kuin minä itse. Mun äiti on kuusikymppinen, mutta hänellä onkin monta mua vanhempaa lasta, joten Noan äiti voi olla paljonkin nuorempi, ja ihan varmasti hän on Eetun äitiä nuorempi. Noan äidin persoonallisuudessa ja käytäksessä on kuitenkin paljon sellaista, jonka hassusti liitän 80-90 -vuotiaisiin naisiin (niin kuin on Eetunkin äidissä). Se johtuu varmaan siitä, että mun oikean elämän 90v mummo on tosi paljon niin kuin Alma, eikä siitä että Alma kuvattaisiin jotenkin muka liian vanhana. En vain pysty tässä sumussa enää löytämään tarinoista vihjettä Alman iästä. Mielikuvieni takia hän liikkuu rollaattorilla niin kuin mun momma ja Eetun äiti (joka liikkuu rollaattorilla ihan muiden asioiden kuin iän tuoman heikkouden takia). :DD

      Siitä ei kuitenkaan päästä mihinkään, että ihana tyyppi Alma on. Noan silmien kautta kuvattuna hänessä ei tietenkään ole mitään huonoja puolia: niissä omasta mielestä parhaissa ihmisissä ei koskaan ole. Se onkin ihanaa, että Noa saa olla vieläkin äidin kulta. Usein jo mun ja Noan ikäiset kun kuvataan niin toooooosi itsenäisinä, eikä me oikeasti olla, ollaankohan ikinä. (Tai sitten mussa on jotain vikaa, kun vieläkin soitan äitille usein kun mulla on joku ylitsepääsemätön ongelma. :DDD Mun äiti osaa ja tietää kaiken. :DD)

      Aluksi varautunut Chai toimii hyvin. Ennätin näyttämään sitä jo Eetun äitin kanssa ja hait sen käytöstä hyvin, vaikka tätä tehdessäsi et voinut millään edes tietää taustoja!

  • #5918 Vastaus

    Noa
    Osallistuja

    Kielletty hedelmä

    Öisin minä uneksin Chaista. Näin pehmeitä unia, helliä unia, joissa saatoin pidellä Chaita lähelläni, hengittää hänen tuoksuaan ja painaa kasvoni hänen korpinmustiin hiuksiinsa. Niissä saatoin opettaa Chaita soittamaan kitaraa sohvalla sylikkäin, käteni hänen käsillään ohjaten oikeille kielille. Saatoin kietoa käsivarteni hänen kapean vyötärönsä ympäri ja vetää hänet lähelleni, ja hän hymyilisi niinkuin aurinko.
    Joskus näin kiihkeitä unia, sellaisia, joita en kehtaisi päivänvalossa kenellekään toistaa. Niissä saatoin tuntea niin aidosti, miltä Chain sileä iho tuntui omaani vasten, ja kuulla miten hän veti henkeä terävästi nenänsä kautta häntä koskiessani, ja miten hän puri huultaan äänensä tukahduttaakseen. Saatoin painaa hänet kiinni itseeni, ja kuulla miten hän huohotti nimeäni kuiskaten.

    Niiden unien jälkeen olin jokaisen yksin heräämäni aamun jälkeen pettyneempi, eikä edes kylmä suihku saanut ajatuksiani kaikkoamaan.

    Päivisin minä katselin, miten Chai jutteli leveästi hymyillen Outin kanssa, niin että hänen silmänsä painuivat melkein kiinni. Katselin, miten hän kulki Reitan perässä kuin koiranpentu, ja työnsin syrjään hiipivän kateuden tunteen yhtä nopeasti kuin se tulikin. Katselin, miten hän ratsasti Pondilla ja nyökkäsin Sonjalle hymyillen, kun hän mainitsi ratsukon näyttävän hyvältä, vaikken minä Pondia katsonutkaan. Kuuntelin miten Chai nauroi kujertavaa nauruaan, joka muistutti minua valkoisesta kyyhkystä ilman oliivipuun oksaansa. Seurasin miten hän näpytti kännykkänsä näyttöä tasaiseen tahtiin molemmin peukaloin, siristeli silmiään ja pureskeli huuliensa sisäpintoja miettiessään.

    Salakavalasti Chai oli luikerrellut elämääni ja ajatuksiini kuin talvihorroksesta herännyt kyy, mutta minä otin hänet kauniina vastaan. Näin joutsenen, suloisen laululinnun, jonka viserrystä voisin kuunnella päivästä toiseen. Chai toi mieleeni neliapila pellon ja ruusun terälehdet, silkkiset ja hennot, eikä minun tarvinnut varoa piikkejä.

    Päivä kerrallaan katselin ja kuuntelin, mietin ja järkeilin. Mutta kun elää tunteidensa kautta, ei järjellä ole enää mitään merkitystä. Pistin jokaisen vilkaisun merkille, jokaisen pienen säpsähdyksen, jokaisen epävarman hymynpoikasen. Kurottaessani ottamaan keittiön pöydältä lehteä tai kuppia Chain ohitse hipaisin häntä kuin vahingossa olkapäähän, ranteelle. Pyysin häntä ojentamaan jotain – mitä ikinä sillä hetkellä saatoin tarvitakaan – jotta voisin ohimennen koskettaa hänen kapeita sormiaan. Hänen kätensä oli viileämpi kuin omani.

    Ajatus siitä, että Chai lähtisi pian istui vatsanpohjassani raskaana ja kylmänä kuin kivi.

    Kevät oli tuonut mukanaan hyökyaallon joka oli laittanut elämäni ympäri. Pienten kavioiden rummutuksen pihatossa, lihaskramppeja ja olemattomien varpaiden kipristelyn, sekä sysisilmäisen muusikon joka puheellaan soitti rakkauslauluja ilman säveltä. Lauluja, joita en uskonut enää kuulevani. Minut oli temmattu labyrinttiin josta en osannut etsiä tietäni pois, enkä tiennyt haluaisinko. Odottaisiko minua karvas ja kipeä pettymys, kun löytäisin oikean polun jota seurata, vai kielletty hedelmä, joka olisi niin makea etten tahtoisi sitä enää muille jakaa?

    • #5950 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Joo, kiitti, tapa mut tällä, koska näin mä olen aina halunnutkin mennä.

      Mä olen ihan sairaan puolueellinen, mutta tottakai mä luen tätä uudestaan ja uudestaan, kun joku poka fantasioi hahmosta, joka on mulle kaikkien aikojen kivoin kirjoitettava ja mulle rakkain aina kun muistan kuka se olikaan ja saan sen toimimaan. Vähän ehkä siinä sivussa tuntuu sääliä, että Noa noin pieneen poikaani retkahti, koska onhan mustavalkoinen Chai maailman hirvein ihastus ikinä. No, hirveistä ihastuksista ja mahdottoman näköisistä esteistä ne tarinat syntyykin. Mä toivon, että mun poka ehtisi kehittyä tässä, koska vaikka se on kasvanut isoksi pojaksi, sen ajatusmaailma laahaa jäljessä kun se on ollut pari vuotta jumissa…

      Mutta voi Noa, en olisi sitä niin juokaleeksi ennustanut, että se tohtisi käpälöidä Chaita muka vahingossa! Olen iloinen että se tohtii. Olen sillä lailla outo, että mitä enemmän Chai menee sekaisin, sitä enemmän haluan sillä ja sen kuvioilla leikkiä. Mitä enemmän se kärsii, sitä hauskempaa mulla on. Mikään ei saisi Chaita hyppimään seinille enempää juuri nyt kuin se, että Noa hipaisee sen rannetta. Sitä paitsi mähän tunnen kaiken, mitä mun hahmot tuntee, ja mikäs sen kivempaa kuin ettei saa hengitettyä eikä yöllä nukuttua. :DD

      Mutta äh, nou, ei. Noa on jotenkin niin valmis jo tässä uhraamaan itsensä ja ajatuksensa (samalla kun lääppii Chaita kuitenkin), että sääliksi käy. Noa on alusta asti ollut vähän sillä mielellä, ettei se jotenkin ansaitse romanttista rakkautta. Se on tosi sääli, koska Noahan on niin hyväsydäminen ja ihana, ettei ole toista. Ehkä sen omakuva laahaa jäljessä ja se luulee olevansa jotain sellaista, mitä se ennen oli.

  • #5944 Vastaus

    Jesse
    Osallistuja

    Kiirekö paras muusa? Ei tasan, mulla ei riitä tunnit päivässä 😀

    Pikku rotta Stadista

    ”No joko sä oot pannu sitä?” kysyin uteliaisuuttani Noalta, joka nojasi terassin kaiteeseen ja katseli jonnekin kaukaisuuteen.
    ”Mitä!” Noa älähti ja kääntyi katsomaan mua silmät pyöreinä, ihankuin mä olisin sanonut jotain ennenkuulumatonta. Tuhahdin ääneen nenäni kautta ja pyöräytin sille silmiäni.
    ”No sitä kiinalaista, tiäthän? Se Chai.”
    Noan näytti pöyristyneeltä. Se siristi silmiään ja kurtisti kulmiaan sen näköisenä, kuin se ei ihan olisi uskonut kuulemaansa.
    ”Ei Chai oo – siis kuuntele nyt taas ittees. Mitä se sulle kuuluu enivei?”
    Kohautin harteitani.
    ”Ei kuulukaan, kuha kiinnostaa. Ei sua enne oo haitannu kertoo.”

    Oltiin molemmat hetki hiljaa. Linnut laulo vielä kovaan ääneen, vaikka oli alkanut jo hämärtää. Olin unohtanut Hopiavuoreen pari Varjon tavaraa, ei mitään tärkeetä mutta piti ne kuitenkin hakea. Päätin jäädä jutteleen Noan kanssa hetkeksi, vaikka se ei tuntunu olevan juttutuulella. Se vaan katseli muualle ajatuksissaan.
    ”Eli et oo?” päätin jatkaa, sillä mua kiinnosti. Varsinkin nyt, kun Noa ei selkeesti halunnut siitä puhua.
    ”Painu nyt hiiteen”, Noa mutisi ja suoristi selkäänsä sen näköisenä, että aattelin sen vaan häipyvän paikalta. Ei se kuitenkaan mennyt, huokaisi vaan syvään ja hieroi naamaansa. Sen ilme näytti jotenkin vaikeelta, joten mäkin tajusin olla taas hiljaa. Kaivoin röökiaskin hupparini taskusta ja noukin yhden punasen tehdaskääreen sormiini. Huomasin sivusilmällä miten Noa vilkaisi askia. Tarjosin sitä sille ihan automaattisesti, ja hetken verran se näytti oikeasti harkitsevan ottavansa siitä niin, että mua alkoi jo kaduttaa ja meinasin vetää koko askin pois.
    ”En mä”, se sanoi sitten kuitenkin, joten mä noukin sytkän esiin ja sytytin vaan oman röökini.

    ”Mikä mättää sit?”
    En mä ollut tottunu siihen, että mä olin se joka kyseli. En mä halunnut leikkiä mitään terapeuttia, kun mä olisin oikeasti varmaan ite tarvinnut sellaista saadakseni elämäni kuntoon. Silti, Noan mieltä painoi selkeesti joku, ja mä koin että oon vähintäänkin sen verran sille velkaa kaiken sen jälkeen, mitä se on mun eteen tehnyt. Vaikken mä aina olis sitä edes ansainnut.
    ”Ei kun – mä vaan funtsin.. Onks helvettiä olemassa?”
    Meinasin tukehtua mun röökiin. Yskin niin, että vesi nousi silmiin, ja hetken se muistutti mua niistä kerroista kun vasta opettelin polttaan.
    ”Siis mitä vittua? Mitä sä selität?” pihisin Noalle epäuskoisena. ”Uskoonko sä oot nyt yhtäkkii kääntymäs?”
    ”En vitus”, se hymähti nenänsä kautta huvittuneen kuuloisena ja hymyili silleen tapansa mukaan vinosti. ”Funtsin vaan. Sitä, ja montaa muutaki asiaa.”

    Katselin Noaa pitkään ihan hiljaa. Se näytti ihan normaalilta, tylsän tyyneltä itseltään noin ensivilkaisulla. Sitten kun katsoin paremmin näin, miten sen suupielet oli normaalia kireämmät ja silmissä oli jotenkin tukalan mietteliäs ilme.
    ”Ahaa.” Taisin hoksata mistä oli kyse. ”Eli se sun kiinalainen uskoo helvettiin tai jotain?”
    ”Chai ei oo mun – eikä kiinalainen”, Noa vastasi niin terävästi että tiesin ettei mun kannata sanoa niin enää kertaakaan. Se ei siltikään katsonut mua kohti.
    ”Mistä lähtien sä oot sen perään ees kuolannu?”
    ”En tiiä onko se ihan noin yksinkertasta”, Noa huokaisi. Se teki sitä paljon. Mä en voinut käsittää miksi se näki koko kuviosta niin paljon vaivaa.
    ”Ei se ennen oo ollu sulle noin vaikeeta.”
    ”Niin mikä?”
    ”Senkun otat ja nussit.”
    ”En mä oo nyt nussimassa yhtään ketään, ja jos sä et kohta keksi jotain muuta puhuttavaa saat painuu oikeesti vittuun.”
    Nostin käteni ilmaan antautumisen merkkiin vaikka pyöräytinkin silmiäni. Selvä sitten, huokailkoon ihan itekseen ja kuluttakoon päänsä puhki jos apu ei kelpaa.

    ”Sun pitää hiffata että ne ajat on ohi. Mä oon parempi ihminen nyt”, Noa sanoi, mutta sihahti sanan parempi hampaidensa välistä niin, etten tiennyt uskoako sitä. Uskoiko hän itsekään?
    ”Ei yhden yön jutut tee ihmisestä pahaa.”
    ”Ei”, Noa myönsi. ”Mutta en ryhdy siihen silti enää. Varsinkaan Chain kanssa.”
    ”No mihin sä sit rupeet sen kans?”
    ”En kai mihinkään. Mihinkään, mihin se ei oo valmis.”
    ”Ja sekö on sulle itelles ok?”
    ”Joo. Täytyy olla”, Noa kuulosti totiselta.

    Mun oli pakko nousta kunnolla seisomaan ja kääntyä katsomaan sitä epäuskoisena. Jos en tietäisi paremmin, voisin väittää etten tuntenut koko tyyppiä. Mä muistin Noan sellaisena, joka teki mitä halusi välittämättä seurauksista. Se Noa ei olisi miettinyt hetkeäkään mitä Chai halusi, tai ei halunnut. Sitten mä tajusin jotain. Sen koko ajan mä olin ajatellut Noaa samanlaisena kuin silloin joskus Stadissa. Kun sen kämppä ja vaatteet oli kannabiksen katkuisia, kun se poltti ketjussa ja osasi kääriä sätkän jossain kymmenessä sekunnissa. Kun se osasi olla ihan täysi mulkku halutessaan, ja kun sen ainoa motivaatio seuraavaan päivään oli saada uusi lataus.

    Noa oli liikkunut elämässään eteenpäin. Vaikka ensin meinasin, niin enää mun ei tehnytkään mieli kommentoida miten tylsä siitä oli tullut. Ehkä kyse ei ollutkaan siitä. Ehkä mä olin itse vaan jäänyt sinne Stadin aikoihin, jämähtänyt paikalleni.

    “No…” mutisin lopulta, sillä hiljaisuus oli venynyt kiusalliseksi. “Teet niinkun parhaaks näät. Tai jotain.” Sen parempaan en pystynyt. En varmaan edes osannut. Tumppasin röökini stögikseen ja otin jo pari askelta pihan puolelle. Mun oli selkeesti aika lähtee.
    “Tsemii sen kans”, kehotin vielä ennenkuin menin, sillä se tuntui olevan sillä hetkellä paikallaan. En jäänyt katsomaan Noan reaktiota, mutta kuulin sen hymähtävän ja kääntyvän yhden keppinsä varassa mennäkseen sisälle.

    • #5955 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Ekan lukukerran ajatus oli, että hyi mua, ei saisi nauraa. Mutta kun tämä alkoi niin tahallisen töksähtävästi, että enhän minä muuta voi.

      Tokan lukukerran ajatus oli, että hyi Jesse, ei ihme ettei sulla ole muita kavereita kuin Noa!! Olin jotenkin tosi loukkaantunut Chain puolesta, kun Jesse on ollut sille kiva (joo joo, suurimmaksi osaksi mun tekemissä jutuissa) ja sitten kuitenkin sanoo sitä siksi kiinalaiseksi, ja puhuu siitä niin kuin se olisi barbara eikä ihminen.

      Kolmannella lukukerralla mä koin taas kerran ahaa-elämyksen. Mä en pidä Jessestä ihmisenä aina, koska se on yhtä lapsellinen ja idiootti kuin mä oikeassa elämässä, ja itsestäni mä en ainakaan pidä! Me ollaan yhtä vammaisia sosiaalisesti. Me saatetaan pitää tosi hassuna sitä, kun me kysytään, että joko sä panit sitä kiinalaista. Me lauotaan vammaisia asioita, vaikka me ei todellakaan tarkoiteta niillä itse mitään. Vain muut huomaa, kuinka ääliöitä me ollaan, ja sitten ne kaikkoaa. Mun ja Jessen ero taitaa olla vain se, että yöllä Jesse menee nukkumaan tietämättömänä siitä kuinka apina se on, ja mä valvon yökaudet miettien kuinka typeriä asioita sanon ja koulutan itseäni olemaan ihan hiljaa kaikkien ihmisten lähellä. Hello on meille jotain sukua, mutta sen jutut on (tai ainakin yrittää olla / ainakin mun yrittämänä) sata kertaa lempeämpiä, vaikka se on yhtä mukahauska ja huono. Jesset on tärkeitä hahmoja. Tässä mielessä Jessejä on oikeasti, ja kirjallisuuden Jesset on niille vertaistukena. Millähän kaikki saataisiin ymmärtämään, että Jesset ei ole pahoja: ne ei vain osaa puhua ihmisille, eikä ne saa harjoitusta kun kukaan ei jaksa puhua niille? 😀

      Jessejen hyvät puolet pakkaa jäädä piiloon. Jos me lukijat nähtäisiin vain mitä Noa näkee, meidän ajatukset jäisivät mun tokan lukukerran vaiheeseen jumiin. Me ajateltaisiin, että Jesse on vaan idiootti. Kun me nähdään, miten Jessen ajatukset, miten yrittää terapoida Noaa vaikka ei edes osaa, me nähdään, miten sen idioottimaiset lauonnat on itse asiassa välittämistä. Se ei vain osaa puhua rakkaudesta tai muutenkaan nättejä sanoja. Se ei osaa kysyä nätimmin, miten Noan ja Chain juttu etenee. Kun mä luen Jessen ajatuksia, mä samastun siihen enemmän kuin koskaan, ja kerrankin mä ymmärrän ja sympatisoin ihan täysin sitä, mitä se yrittää ja miten se taas mokaa.

      Noaa mun tietenkin käy sääliksi. En tiedä yhtään, mitä kunnon mies tekisi Chain tapaiselle. On selkeästi oikein jättää se rauhaan, ja sen Noa tietää. Mutta toisaalta Noalla on ollut taipumus yrittää pelastaa kärsiviä, niin kuin vaikka Eiraa, joten jättääköhän se oikeasti rauhaan jonkun, joka on jo rakentanut itselleen ihan oman helvetin.

  • #6009 Vastaus

    Noa
    Osallistuja

    Helvetillinen hamsterinpyörä

    Kesäsateiden alkaessa maailmani oli muuttunut harmaaksi. Avonaisesta ikkunasta kuuluva sateen ropina toi vain laihaa lohtua, vaikka ennen olisin imenyt itseeni joka hetken täydellä tunteella nauttien. Yöni olivat katkonaisia ja rauhattomia, ajoittain jopa vaikeita. Herätessäni en niitä tarkalleen muista, mutta muutamien, hitaasti hiipuvien sekuntien ajan sydämeni villi hakkaus kertoi jostain kammottavasta, jota en taida halutakaan muistaa. Kolmen silmänräpäytyksen ajan näin vilauksia Tuomaksesta, Mikosta, ohi kiitävistä valkoisista seinistä, ennen kuin unen tokkuraisuus kaikkoaa. Se ei lähde kokonaan, sillä tiedän sen vaanivan huoneeni nurkissa, katonrajassa, lymyävän varjoissa raskaana ja uhkaavana, aina seuraavaa kertaa odottaen.

    Olen väsynyt. Niin, sitä minä taidan olla. Elämäni on keikahtanut kallelleen, enkä osaa tasapainotella sitä takaisin. En ainakaan vielä. En ole tottunut juoksemaan kenenkään perässä, saati vielä sellaisen joka ei sitä tahdo. Vai tahtooko? En tiedä. Luulin, ja uskoin, että Pondin lähtiessä lähtisi Chai myös ja muutaman päivän jälkeen olisin unohtanut omat tunteeni, haaveeni, haluni häntä kohtaan. Että olisin voinut kutsua meitä ystäviksi täydellä rehellisyydellä ja olla siihen tyytyväinen. Vaan ei, ei se ole niin helppoa. Chai ei lähtenyt, enkä ollut siitä ollenkaan pahoillani. En ollut pahoillani edes siitä, miten helppoa minun oli edelleen häntä katsoa ja miten tarkasti pistin merkille hänen pienet, mutta silti niin näkyvät eleensä. Osa minusta tiesi, että hänkin tahtoi. Hänen täytyi, miksi muuten hän kallistaisi päätään minua kohti tai ojentaisi sormiaan toiveikkaana?

    Osa minusta halusi olla katkera. Chaille, joka oli saanut ahdinkoni aikaan ja joka ei vain kadonnut mielestäni, vaikka miten yritin. Kenties minua pelotti ajatus siitä, että tässä kävisi kuten aina ennenkin – halusin ja halusin jotain niin kovasti ja sitten kun sen sain alun makeuden jälkeen kyllästyisin ja unohtaisin. Olinko väärässä yhä ajatellessani häntä? Onko minulla siihen oikeus? Saanko? Haluanko?
    Halusin olla katkera, vihainenkin sille, joka oli iskostanut ajatuksen helvetistä Chain päähän. Sillä hetkellä en ollut osannut reagoida. Chai oli katsonut minua, ja olin nähnyt katseessa oikeaa pelkoa. Pelkäsikö hän minua vai itseään? En tiennyt kumpi olisi pahempi. Hän oli kiirehtinyt ulos ja minä olin jäänyt seisomaan, tyrmistyneenä, kuin vasten kasvoja lyötynä. En ymmärtänyt mitä Chain päässä liikkui. Tai ymmärsin, mutten kuitenkaan. Johdattiko hän minua harhaan tarkoituksella tai tietämättään? Oliko kyseessä mistään harhaan johdattamisesta?
    Ennen kaikkea taisin haluta olla kaikista katkerin vain itselleni. En olisi saanut päästää itseäni näin syvälle tunteiden syövereihin. En oikeastaan edes uskonut siihen kykeneväni. Vasta kaninkolosta alas tippuessani tajusin, etten tainnut olla niin vakaa ja varma kuin ajattelin. Että minulla on heikkouteni, joita en vieläkään ole valmis käsittelemään. Ehken ole vielä edes tarpeeksi vahva siihen. Mutta milloin sitten? Mistä tiedän, milloin on oikea hetki? Onko olemassa oikeaa hetkeä, jos sitä ei itse tee?

    Silti olin hymyillyt Chaille viimeksi jutellessamme. Halusin hymyillä, ja halusin jutella. Halusin niin paljon että rintaa riipi. Itsensä pidättäminen kävi joka kerta vaikeammaksi, ja hetkittäin ehdin jopa inhota itseäni siitä. Tunsin oloni pedoksi joka halusi tarttua johonkin niin viattomaan ijlettävine, rumine kourineen, kietoa otteeseensa niin tiukkaan ettei se pääsisi vahingossakaan pakoon. Sitten muistin, että olin vain niin paha, kuin mitä tekoni sanoisivat. Niin pitkään kun en koske luvatta en ole hirviö. Saisinpa luvan. Saisinpa itsehillintää ja järkeä, jotta voisin pysäyttää tämän koko hamsterinpyörän ja palata normaaliin elämääni.

    Minun täytyisi lähteä Helsinkiin. Ottaa lomaa Otsonmäestä, Chaista, itsestäni. Ja sitten minun pitäisi puhua Chain kanssa suoraan. En voisi jatkaa näin enää pitkään.

    • #6016 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Arvaa ahdistaako? Ei välttämättä Noan ahdistus, vaan se, että mitä jos se meni nyt rikki. Jos se meni, en tiedä mitä teen. Varmaan murehdin taas öisin ja saan itseni jälleen uskomaan, että mulla on käänteinen midaan kosketus ja kaikki mitä hipaisen, muuttuu paskaksi. Seuraan nyt kuitenkin vielä vähän aikaa ennen kuin saan henkisen romahduksen.

      On siis selvää, että musta on jotenkin järkyttävää nähdä Noa tällaisena. Me kaikki tiedetään sen menneisyydestä, ja jo se viittaa siihen, ettei Noa voi olla ihan täysin sataprosenttisen vakaa. (Voiko kukaan elävä ihminen muuten olla?) Se vain on hillinnyt aina itsensä niin hyvin, että on onnistunut rakentamaan itselleen uuden elämän ja persoonallisuuden sen sijaan, että olisi jumittanut sellaiseksi, joka joskus oli. Se on ihan mahdollista, ja siihen vaaditaan kovaa työtä. Ja sen voi rikkoa. Olen seurannut Noaa läheltä niin kauan ja ajatellut sitä niin paljon ja tietenkin kirjoitat sen niin hyvin, että mulla on just sellainen ahdistava olo kuin joku oikea ihminen olisi menossa rikki. Lisäksi mä koen ihan hirveää syyllisyyttä.

      Noa on onneksi lopussa järkevä suhtautuminen tähän kaikkeen hajoamiseen. Noa on ihan varmasti kokenut monesti sen, että ajatukset eivät satuta ketään ulkopuolista, vaan vain pelkät teot. Se taitaa olla yksi ydinajatus, joka on kautta aikojen pitänyt Noaa kasassa. On nimittäin niitäkin, joiden mielestä jo ajatus voi olla niin paha, että ajatteleminen on väärin, ja siitähän ei voi tulla kauhean hyvää jos estää itseltään ajatustyön ja asioiden järjestelemisen mielessään. Musta tuntuu, että kun räjäytit Noan jotenkin atomeiksi tähän, näen siitä ihan uusia juttuja. Osa tuottaa ahaa-elämyksiä, niin kuin sen ajatus ajatuksista, mutta osa taas (kuten sen itseinho) on sellaisia, että jotenkin haluaisin lakaista ne nopeasti takaisin sinne maton alle ja leikkiä, etteivät ne koskaan sieltä päässeetkään.

      Mutta voi vitsiiiiiiii. Taas kerran, kiitos vaan, olet pilannut mun viikonlopun. :DD No ei oikeasti. Mutta oikeasti kuitenkin. 😀

  • #6134 Vastaus

    Noa
    Osallistuja

    Missä on mun oikea koti?, osa 1
    Tapahtui joskus juhannuksen aikaan

    Minua turhautti, melkein jopa ahdisti. En saanut unta, mikään asento ei tuntunut hyvältä. Peiton kanssa oli liian kuuma, ilman olo tuntui oudolta, oli liian valoisaa, oikeastaan ei edes nukuttanut. Vaikka unta minä tarvitsin, tiesin sen. Siitä huolimatta nukkumisesta oli tullut enemmänkin päänvaiva jota välttelin viimeiseen asti, niin pitkään kuin vain mahdollista. Hassua sinänsä, sillä nukkumisen pitäisi kai olla se hetki, kun saa kaikelta muulta rauhan. Lopulta potkin peittona käyttämäni pussilakanan syrjään ja nousin ylös. Nyt minun olisi aika lähteä Helsinkiin.

    Peikko ja Fanni voivat hyvin. Molemmat kasvavat ja voimistuvat päivä päivältä, eikä Fanni ole enää tarvinnut lisäruokintaa. Se nukkuu edelleen veljeään enemmän, mutta alan vähitellen epäillä että vika onkin Peikossa. En tiedä mistä se energiansa saa, mutta joka kerta kun käyn pihatolla katsomassa varsoja Peikko sinkoilee aitauksen päästä toiseen, jokainen jalka eri ilmansuuntaan osoittaen toisensa perään. Ehkä Fanni nukkuukin ihan kuten pienten varojen kuuluu ja Peikolla on jonkinlainen yliluonnollinen energiavarasto. Tiedä noista sitten, mutta kunhan pysyvät terveinä.

    Sitä suuremmalla syyllä saatoin luottaa ettei kumpikaan varsoista kaatuisi kuolleena maahan sillä välin kun olen poissa. Muutama puhelu klinikoille, lyhyt keskustelu äidin kanssa, sekä parin päivän sisällä käytännön asioiden hoitaminen kotona, ja olin valmis matkaan.

    ”Flidaa voi tosiaan juoksuttaa kentällä vapaana, joku kymmenen minaa”, kerroin Tiitukselle, kenties jo viidennettä kertaa. Hän nyökkäsi yhtä kuuliaisesti kuin ennenkin. ”Varsat följaa peräs vapaina kyllä. Fanni jos ei jaksa juosta nii tsiigaa vaa ettei Peikko aja sitä takaa. Ja niitä voi pidellä sen verran kun jaksaa, niin tottuis että muutkin käsittelee kun vaan mä. Pakko ei oo, mut jos jaksat. Niin ja – ääh, sori, mä taidan vaa toistella itteeni jo?” naurahdin vähän pahoitellen, johon Tiitus vain hymyili.
    ”Ei se mitään, ymmärrän kyllä! Huolettaisi muakin.”
    ”Niin no joo, tietysti.. Miten Bee?”
    ”No, siellähän se! Kakara se on edelleen, mutta on se vähän aikuistunut ja viisastunut jo. Hyvä siitä tulee”, Tiitus kertoi äänessään selvää, vaikkakin hillittyä ylpeyttä.
    ”Salee”, nyökkäsin. ”Ainii, jos Eira haluu jeesaa, niin anna sen duunailla rauhas. Jos vähän vaan katot ettei käy mitään.”

    Loimu pärjäisi kyllä. Vaihdoin sille uima-astiaan sekä juomakuppiin puhtaan veden, eikä se tarvitsisi lämpölamppua enää kun ulkona on noin lämmin. Mikäli lämpötila laskisi useammalla asteella laittaisin vain Eetulle viestiä että käy napsauttamassa yhdestä napista terraarion vieressä olevan lampun päälle päiväksi ja sammuttamaan sen yöksi. Kyllä hän siihen varmasti pystyisi, vaikkei ehkä mielellään. Se olisikin vain hyvä, niin hän saisi hyvin hellää siedätystä käärmeeseen…
    Nellylle kirjoitin käsin ohjeet kasvien kasteluun. Eetukin olisi varmaan osannut, mutten halunnut liiaksi vaivata häntä muilta töiltään. Jokaisen kasvin tai kasviryhmän kohdalla on omat ohjeensa joita seurata. Kuten ikkunalaudalla olevat aloe verat ja rahapuut, niitä voisi hoitaa kaikkia samalla tavalla. Talven jäljiltä kärsinyt kultapalmu oli vihdoin alkanut elpymään, se teki uutta vartta ja lehteä ensimmäistä kertaa kuukausiin. Sille sekä saniaisille oli oma ohjeensa johon sisältyi suihkepulloon valmiiksi sekoitettu kasviravinne. Kodinonni oli sillä hetkellä ainoa, jota piti kastella alta päin. Araliat, maijat ja jukat olivat niin helppohoitoisia, että niille riitti ohjeiksi vain pari lausetta.

    Hello halusi tuliaisia. Lupasin etsiä jotain, vaikka arvelin että hänelle kelpaisi kasa pullaa, jonka äiti kuitenkin lähettäisi mukanani. Inarikin oli tullut takaisin, hänelle ehdin vaihtamaan vain muutaman sanan. Jonkin tuliaisen voisin hänelle etsiä, lahjana palaamisen kunniaksi. Helillä oli omakin varsa ja kuulemani mukaan myös kiukkuinen tamma vahdittavana, mutta uskoin että hän ehtisi sivusilmällä myös seuraamaan kaksosia. Ehkei tapamme kasvattaa varsoja olleet aivan samanlaiset, tiesin että me molemmat haluamme niille vain parasta. Helin kanssa olimmekin jääneet juttelemaan varsojen syntymisen ansiosta nyt vähän useammin ja ainakin itse olin erittäin tyytyväinen, että Inka oli varsonut orin. Siinäpä painikaverit toisilleen kun ikää alkaa olla niin paljon, ettei muiden kanssa voi enää tarhata.

    Marshall ja Niklas olivat luvanneet ottaa Mielikin luokseen. Siitä olin kaiketi eniten huolissani, vaikka tiesin että he hoitaisivat silmäteräni paremmin kuin hyvin. Mielikki piti molemmista ja etenkin Niklas piti siitä. Marshall osaisi varmasti hoitaa kaiken järjellä ja Niklas lellisi koirani pilalle jos vain voisi. Silti, se olisi ensimmäinen kerta sen jälkeen, kun Mielikin adoptoin, kun Mielikki olisi jossain muualla kuin minä itse. Tottakai olin huolissani pärjäisikö se. Tai pärjäisinkö minä.

    Mielikki sai mukaansa oman petinsä, purutikkuja, leluja, valjaat, sekä tarpeeksi ruokaa että se selviäisi sillä varmasti kuukauden. Ihan varmuuden vuoksi, ettei loppuisi kesken. Huomautin kyllä, ettei sitä kaikkea tarvitsisi syöttää. Muuten palatessani minua vastassa voisi olla kolminkertainen koira. Hammasharjankin heitin mukaan, jos Niklas rohkenee yrittämään sormiensa menettämisen uhalla. No ei, ei Mielikki purisi, huutaisi vain ja näyttäisi paholaisen riivaamalta. Kai. Ei se minua ole purrut. Enää. Jokatapauksessa, annoin rehellisen varoituksen ja sanoin, ettei tarvitsisi ellei välttämättä halua, omalla riskillä.

    Lähdin vielä kun Mielikki oli innoissaan uudesta paikasta. Kävin silittämässä sitä, se heilutti ohutta häntäänsä muttei malttanut nostaa kuonoaan lattiatasolta. Marshall lohdutti että he pärjäisivät kyllä ja Niklas lupasi laittaa viestiä joka päivä kertoakseen miten heillä menee. Mielikki ei tainnut edes huomata että kuljin asunnosta ulos, enkä halunnut ajatella miten se reagoisi huomatessaan jääneensä sinne. Olisiko se harmissaan, itkisikö perääni? Haluaisinko että itkisi? Kai osa minusta pelkäsi, että se ei noteeraisi poistumistani mitenkään. Mutta haittaisiko se oikeasti, tuntisinko oloni paremmaksi omistajaksi sen jälkeen? Tuskin, sillä oloni tuntui hirvittävän syylliseltä jokatapauksessa.

    ”Ookko sä muuten iha kunnossa?” Eetu kysyi verkkaisesti pitkään kestäneen hiljaisuuden jälkeen. Hän oli luvannut ajaa minut Seinäjoen asemalle, josta jatkaisin itsekseni matkaa Helsinkiin. Mies katsoi tiiviisti tietä ja hän pureskeli alahuulensa sisäpintaa hermostuksissaan. Tiesin, ettei Eetu yleensä kysellyt sellaisia. Tunteet eivät olleet hänen suosikki puheenaiheensa.
    Käänsin katseeni takaisin ikkunasta ulos ja mietin. Chai oli muuttamassa pois. Mitään ei ollut tapahtunut välillämme enää sen kerran jälkeen.. Sen, kun..
    ”Joo”, vastasin ja tarjosin Eetulle hymyn. Se nousi helposti, muttei ylttänyt silmiini asti. Siksi kiireistin itseni taas maisemien katselulla.
    ”Soot vaa ollu nii vaisu täs..” Eetu jatkoi varotellen. Tavallaan toivoin, että hän jättäisi asian siihen. Tavallaan olin jopa vähän yllättynyt, että hän oli huomannut. Luulin käyttäytyneeni normaalisti muiden seurassa. Olivatko muutkin laittaneet sen merkille?
    ”Ai?” esitin hämmästynyttä. ”Kai mulla on ollu vaan funtsittavaa täs. Kun se duuni meni ja varsat edelleen ja nyt tää jalka keissi.”
    ”Nii joo, sieltäkö irtisanottihi sit?”
    ”Joo, ringasivat tos pari päivää sitten. Ei kuulemma tarvita enää, vaikka snaijaahan sen.. Paska hommahan se on, mutta kyllä mä jotain hogaan ettei sun tarvii huolii vuokrista tai mitään.”
    ”En huolehrikkaa, kyllä mä tierän että sä maksat. Sitteku pystyt.”

    Kolmea hevosta ei elätetä työttömänä. Mutta miettisin töitä myöhemmin, nyt miettisin vain Helsinkiä.

    ”Eli kaikki on iha hyvi?” Eetu tarkisti vielä. Äkkiä epäilevä aalto pyyhkäisi lävitseni. Jatkoiko hän kyselyä koska epäili, tai tiesi minun olevan kiinnostunut Chaista? Katselinko minä Chaita likaisesti hänen silmissään? Olinko nyt se likainen peto, joka käy viattomaan kiinni?
    Ei Eetu voisi tietää. Eihän? Voisi, varmasti voisi. Eetu tietää kaiken mitä hänen tiluksillaan tapahtuu. Oliko Chai kertonut?
    ”Joo, on. Oon iha fine, väsyny vaan kun on niin valosaa.”
    ”No hyvä sitte.”

    Ei Eetu voinut tietää. Ja jos tietäisi, ei se haittaisi. En ollut tehnyt mitään väärää.
    Silti hetken mietin, jos en enää palaisikaan takaisin.

    • #6154 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      En osannut aluksi päättää, olenko pettynyt vai ilahtunut, kun vakaan ja tasaisen Noa Metsärinteen mielessä käy niinkin äkkinäinen ratkaisu, kuin että mitä jos hän ei palaisikaan. Toisaalta se on ihan hirveän inhimillistä. Kuka niin ei olisi ajatellut joskus? Toisaalta se on aika radikaalia: miten meidän Noa nyt sellaista? Luulen, että Noa on rehellisempi minäkertoja kuin esimerkiksi itse olisin. Jos suodattaisin ajatuksiani paperille niin kuin kertoja, itsesensuroisin pois varmasti kaikki radikaaleimmat ajatukset. Noa on kuitenkin uskaltanut kertoa paljon vaikeammistakin jutuista, enkä usko kirjallisuuden minäkertojien suodattavan ja sensuroivan juttujaan samalla tavalla kuin oikeat ihmiset — tietenkin kirjallisuuden epäluotettavat kertojat ovat asia erikseen.

      Sitä paitsi Noan ajatukset kiipeilevät muutenkin seinillä sensuroimatta! Tietenkin sitä hätääntyneessä mielentilassa alkaa ajatella ja kuvitella ihan hulluja. Niin kuin että Eetun kaltainen puusilmä osaisi havaita tai päätellä yhtään mitään. Varsinkin, kun Eetun pienessä monella tavalla normatiivisessa maailmassa Noan ajatukset olisivat melkein mahdottomuus. Tuskin se uskoisi, vaikka joku tietäisikin ja juoruaisi sille. Noa tietää sen ihan varmana, mutta kuka tosiaan ei ajattelisi hulluja ahdistuneena ja hätääntyneenä?

      Onneksi Noa pääsee kuitenkin pakoon. Hän tapaa kuitenkin äitinsä. En osaa aavistaakaan, onko äidistä tueksi Noalle tällaisellakin hetkellä. Ei kaikille äideille voi kertoa ihan kaikkea, vaikka he olisivat kuinka ihania. Ehkä Almalle voi. Ja jos ei voi, voiko kenellekään kertoa, kun omalle äidilleen, eli supersankarilleen ei voi uskoutua? Ainakin joitain pienempiä helpotuksia Noalla on, kun hevoset saa laitumille ja koiran Niklaksen hyvään hoitoon, eikä oikeasti tarvitse yhtään murehtia niistä ja hän tietää sen. (Vaikka Mielikin jättäminen onkin kova paikka.)

      :DDD Mutta toi miten Noa jättää Mielikin. Tietenkin sillä on rekkakuorma kaikkea outoa tavaraa mukana, niin kuin hammasharja. Kumma kun ei ole sen talvivaatteitakin. 😀 Mä ainakin jätin mun pojat ekan ja tokankin kerran samalla tavalla niiden ainoalle hoitajalle, jolle ylipäätään suostun ne jättämään. Nykyään ne menee remmin ja ruokapussin kanssa… :DDD Hyvällä säkällä Nisu saa mukaan possupehmolelunsa. :DD

      Musta tuntuu pahalta kun Noasta tuntuu pahalta, ja koko Hopiavuoren tupa tuntuu heti olevan vähäsen rikki. Mä vietän Hopiavuoressa usein päiväuneni ja jotain puuttuu heti.

  • #6408 Vastaus

    Noa
    Osallistuja

    Hyi helvetti että nyt miestä koettelee luova blokki. Tääkin on kököttänyt mun keskeneräisissä tiedostoissa vaikka kuinka pitkään, en jaksa sitä siistiä tai viimeistellä tai edes lukea läpi. Siksi epämääräiset lyhyet kappaleet ja huolimattomat miljöön vaihtumiset. Nyt ei pysty, mutta pakko saada vihdoin ja viimein jotain ulos.

    Tapahtui joskus kesämmällä, ei Noa ihan NÄIN kauan oo ollut karanneena, vaikka matka venyikin.
    Missä on mun oikea koti?, osa 2

    Helsingissä äiti odotti minua jo. Ehdin hädintuskin kelloa soittaa, kun ovi avautui ja minua päätä lyhyempi nainen kietaisi käsivartensa niskani taakse niin, että jouduin kumartumaan. Hän veti minut asuntoonsa matkataravoineni ja kuulosti onnelliselta sanoessaan nimeni korvani juuressa. Halasin häntä tiukasti, ja hetken verran muistin miten hyvältä tuntuikaan olla kotona.

    “Vieläkö Flida voi hyvin?” äiti kysyi ja kohotti kahvikuppinsa huulilleen. Hän oli tarjonnut myös teetä, mutta kieltäydyin. En jaksanut juoda sitä enää.
    “Voi. Varsat myös, kasvavat silmissä. Pääsivät laitumellekin muiden kanssa”, kerroin äänensävyllä, jolla olisin voinut lukea vaikka uutisia. Flida ja varsat olivat puheenaihe, joka oli edelleen pinnalla. Niin äidin kanssa kuin Hopiavuoressakin. Ei enää samoissa mitoissa kuin ennen, mutta silti lähes päivittäin. Tottahan minä mielelläni niistä puhuin, mutta nyt halusin hetken tauon kaikesta, joka sitoi minut normaaliin arkeen.

    “Mitä sinulla on sitten mielenpäällä?” äiti kysyi, pehmeästi ja sillä tavalla äidillisesti, joka houkutteli ketä tahansa kertomaan mielen syvimpienkin syövereiden salaisuudet.
    Huokaisin raskaasti. Painoin kasvoni kämmeniäni vasten, ja mietin.
    “Mistä mä edes alottaisin..” vastasin lopulta, hartiat tippuneina ja luovuttaneena. Ei minulla olisi mitään menetettävää, äidille voisin kertoa kaiken. No, melkein kaiken.

    Kerroin siis töistä, tai ennemminkin työttömyydestäni, jälleen kerran. Kerroin varsojen terveydestä aiheutuneesta stressistä, unettomuudesta. Kerroin jalasta, siitä aiheutuneesta kivuista, päänvaivasta. En kertonut Chaista, enkä muutenkaan koko typerästä ihastuksestani. Siitä en kertakaikkiaan jaksanut puhua.

    “Varsathan ovat terveitä, eikö eläinlääkäri sanonut että jos selviävät ensimmäisen viikon niin todennäköisyys on hyvä? Nehän ovat jo vaikka kuinka monta viikkoa vanhoja!”
    “Ovat. Mietin silti…”
    “Älä turhaan murehdi sitä etukäteen. Jos jotain on käydäkseen, niin sitten toimit sen mukaan. Nyt uskot, että kaikki menee hyvin loppuun saakka. Ole iloinen, että ovat niin terveitä ja iloisia! Flidakin, voi sitä äidin onnea.”

    “Eikai niistä nimistä tarvitse noin paljon vaivaa nähdä. Miten sinä siitä olet itsesi noin uuvuttanut?”
    “Niille pitäisi keksiä viralliset nimet tunnistamista varten, joka on ihan pian edessä.”
    “Eikö sinulla Fannille ollut jo jokin nimi mielessä?”
    “Oli. Mutta, en voi käyttää sitä enää.”
    “Miksi ei?”
    “No, ääh, kuulostaa hölmöltä, mutta meillä syntyi toinenkin varsa, ja sen nimi on niin samantapainen, etten halua vaikuttaa… Tiedäthän.”
    “Höpsis, eikös tuo ole vähän turha huolenaihe?”
    “Ehkä, todennäköisesti, mutta jätän mieluummin kokeilematta.”
    “Joten ei Soleirolia? Sääli, se on kovin kaunis nimi.
    “On. Mutta on mulla toinenkin ajatus ollut mielessä.. Mutta en tiedä. Puhutaanko jostain muusta?”

    “Töitä sinä löydät kyllä, aivan varmasti. Huolehdit nyt vain itsestäsi, työt odottavat.”
    “Eetu on joustanut maksupäivissä jo niin monta kertaa, etten kehtaa pyytää enää.”
    “Eetu on hyvä poika, hän ymmärtää jos vain kerrot suoraan miten asiat on! Varmasti auttaa myös löytämään töitä, jos pyydät.”
    “Kehtaanko mä pyytää siltä enää mitään?”
    “Kehtaat, kun autat sitten vastapalveluksi jotenkin. Ei kysyminen mitään haittaa.”

    *

    Kuuntelin hämärässä, miten autot ajoivat ohitse. Vaaleiden verhojen takaa pilkotti katuvalojen oranssi hehku, ja jossain kauempana joku painoi torvea. Hetkeäkään ei ollut hiljaista, vaikka jatkuva renkaiden hurina tuntuikin hukkuvan muuten tyyneen yöhön. Joskus se oli ollut minua rauhoittava ääni, kehtolauluni, joka muistuttaa kodista ja kaikesta tutusta. Nyt se tuntui rauhattomalta. Miten sellaisessa kaupungissa voi elää, joka ei koskaan nuku?

    *

    En välttämättä nauti julkisilla kulkemisesta, mutta osa minusta halusi silti kulkea niillä. Halusin päästä näkemään palan Helsinkiä kosketusetäisyydeltä ja katsoa, vieläkö se ottaisi minut vastaan avosylin. Nousin ratikan kyytiin aivan yhtä tottuneesti kuin aina ennenkin, lähijunassa tiesin miten pitkään voi matkustaa ilman lippua ennenkuin lipuntarkastaja saapuu. Kaduilla katselin maisemia, enkä välittänyt vaikka olin muita hitaampi. Minne heillä kaikilla oli kiire?

    Kampin eteen minun oli pakko pysähtyä. Ketään ei kiinnostanut, kukaan ei liiemmin edes katsonut. Minä katsoin, ja tunsin oloni nostalgiseksi. Oikealla puolella oli portaat ja niiden vierestä pääsi bussiaseman puolelle kauppakeskuksen alakertaan. Niillä portailla olin viettänyt lukemattomia tunteja, talven pakkasilla ja kesän hempeinä öinä. Hetken pelkäsin katsoa. Entä jos näkisin tuttuja kasvoja? Näkisinkö nuoren version itsestäni, voisinko kulkea vain ohi?

    Mutten nähnyt ketään tuttua kun lopulta katsoin, vaikka portaille oli kerääntynyt sääntömäisesti kaveriporukka. Jokaisella oli tupakka kädessä. Nuorimmat näyttivät hädintuskin viisitoista kesää nähneiltä. Vatsassani kääntyi, ja päätin jatkaa matkaa. Tulisiko heistä samanlaisia kuin minä olin? Missä olivat ne vastuulliset aikuiset, jotka pitäisivät huolta etteivät lapset, ihan oikeasti lapset pilaisi elämäänsä? Miksen minä sitten voinut olla yksi niistä aikuisista? Miksen mennyt keppieni kanssa ja näyttänyt, että tältä teidän tulevaisuutenne voi näyttää, jos ette mene siitä koteihinne.

    Sen sijaan menin nostamaan käteistä, varmuuden vuoksi. Katsoin kelloa kännykkäni näytöstä. Jos nyt lähtisin, ehtisin hyvin lähijunaan. Minulla ei ollut kiire.

    ”Noa?” varovaisen positiivinen ääni kysyi josta takavasemmalta. Sen lyhyen hetken ajan joka minulla meni kääntyä aivoni raksuttivat, mutten osannut yhdistää ääntä kehenkään.
    Minua vastassa olevat vihreät silmät silti tunnistin. Räpäytyksen verran jouduin katsomaan, mutta sitten olin varma.
    ”Eikä, oikeesti! Ite Metsärinne!” Sasun naurava ääni hihkaisi ja hetkessä minua vähintäänkin päätä verran lyhyempi miehenalku hyökkäsi kietomaan kätensä ympärilleni. Halasin häntä takaisin ja hymyilin.
    ”Mikä tsägä”, hymähdin ottaessani askeleen taaksepäin katsoakseni Sasua kunnolla päästä varpaisiin. ”En ees koodannu että olisin hollilla, pitäiskö mun olla huolissaan et tiesit tulla tänne?”
    ”Ai joo, nii”, Sasu puuskahti. Hänen toinen suupielensä venyi hymyyn ja hän pörrötti lyhyiksi leikattuja, vihreiksi värjättyjä hiuksiaan. ”Sun Stadi ja sillee.”

    Sasu näytti hyvältä. Eläväisemmältä, kuin viimeksi hänet nähdessäni. Aivan liian iso musta huppari oli korvattu löysällä hihattomalla. Pisamaiset hartiat olivat saaneet aurinkoa. Jouduin edelleen kallistamaan päätäni alas hänelle puhuessani, mutta hän kantoi itseään eri tavalla. Ryhdikkäämmin. Itsevarmemmin. Etukenoon kaareutunut selkä oli sujuvasti suorassa.

    Hän todella näytti hyvältä.

    ”Mun pitää kohta jatkaa matkaa, mut olis kiva tsättää viel enemmän, kuulla miten sul menee nykyään”, kerroin siirryttyämme automaatilta sivummalle.
    ”Bisselle?” Sasu kysyi automaattisesti. Pudistin päätäni.
    ”Aa, kahville?”
    ”No, vaikka sinne. Tai puistoon, tai mihin vaan. Vaikka sun luo.”
    ”No tarjoo nyt lounas ees eka!”
    ”Kyllä mä oon sun lounaita jo maksellu. Ei mut, koodaillaan?”
    ”Jea, tehään näin. Nähään!”

    • #6413 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Tavallaan samastun Noan ja äidin tilanteeseen alussa. Äidille voi kertoa kaiken ja äidille kertominen auttaa. Äiti on sellainen supermies, että se saa jo sanoillaan olon paremmaksi, ja lisäksi se osaa järjestelläkin jotain asioita ihan konkreettisesti. Paitsi että ei sille voi kaikkea kertoakaan! Se, mitä ei voi, kertoo paljon hahmosta ja myös hänen suhteestaan äitiin: vähemmän äidistä. En ole ihan sillä kannalla, että Noa pelkää äidin tuomitsevan Chai-ajatukset ja jättää kertomatta. Ennemminkin aistin, että Noa itse häpeää, eikä tosiaankaan tahtoisi kertoa kenellekään. Ajattelin ensin, että Chaita hän häpeää. Chai on nolo, pieni, nuori ja, hmm, monesta näkökulmasta vähän tyhmä. Ei sellaisesta kehtaa sanoa pitävänsä. Kun palasin aiempiin tarinoihin, ajattelen, ettei se ole koko totuus, tai ehkei totuus ollenkaan. Noa on hävennyt jo aiemmin itseään: pitänyt itseään hirviönä, joka jotenkin saastuttaa viattoman Chain. Luulen, että se on sata kertaa raskaampi ajatus kannettavaksi kuin typerä ihastus. Mäkään en kertoisi sellaisista ajatuksista äidille… …vaikka just sellaisiin äiti osaisi varmasti vakuuttaa, että et sä Noa-kulta ole paha.

      Noan Kampista pidin. Kun kuvataan tuttuja paikkoja, joissa olen asunut ja elänyt ja ollut itse, tulee sellainen jämerä fiilis, että hahmot ovat ihan oikeasti-oikeasti käsin kosketeltavia. Jos olisin vähäsen nuorempi, opiskelisin vieläkin Helsingissä ja ihan kuin olisin oikeasti-oikeasti voinut törmätä nyt Noaan. Kun käyn Helsingissä, etenkin Kannelmäessä, tuntuu oudolta ajatella, että näissä kohdissa mun rakkaat pikkuiset hopiavuorelaisetkin ovat seisseet ja ihan kuin aistia niiden olemassaolo. Mä tiedän ne portaat ja ne tupakoivat lapset niin hyvin, ja miljöökuvaus on onnistunutta, kun se ei riitele mun muistojen kanssa vaan tuo ne esiin.

      Ainoa juttu, jonka fani en vielä ole, on Sasu. Hän tuli sitomaan Noaa menneeseen ja samalla siirtämään vielä tupakoivien lasten jälkeenkin kohti tulevaa, ja se onnistui. Vierastan vain niiiiin kovasti, että Noan ensimmäinen ajatus vanhasta kaverista on, että hän näyttää hyvältä, ja että läpänheitto on flirttailevaa, vaikkakin vitsillä. Noa on aina ollut musta kunnon kamu uudessa elämässään, ja kun olen hänen viimevuotisissa jalanjäljissään Kantsussa seisonut, olen muka tiennyt, että Noan eka ajatus vanhasta tutusta olisi, että onpa kiva nähdä, ja näyttääpä toinen terveeltä/hyvinvoivalta/onnelliselta — ei hyvältä.

    • #6430 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Tämä teksti herättää tunteita. Nimittäin raivon tunteita! Ai että minua sieppaa tuo verbi ”koodata” kun sillä tarkoitetaan jotakin viestittelyä!! Joo, tiedän että sitä käytetään tuossakin merkityksessä ja vissiin kai juuri pääkaupunkiseudulla ja/tai nuorempien keskuudessa ja siinä mielessä siis se on ihan oikea valinta tähän tarinaan, mutta silti minä näen verenpunaista koska päässäni halkesi verisuoni.

      Eetun innoittamana jatkan myös tuosta Sasusta. Minä en tulkinnut Sasun hahmoa ihan noin kuin Eetu, mutta myönnän kyllä perustelut oikeiksi: mikähän tyyppi se oikein on Noalle ja muuten? Itseäni ehkä vähän kylmäsi, kun tulee joku tyyppi menneisyydestä ja Noan menneisyys on aika karu. Alkavatko historian haamut kummitella? Jos alkavat, alkavatko liiaksi?

  • #6525 Vastaus

    Noa
    Osallistuja

    Epämääräinen pilkkominen jatkuu niin pitkään, kunnes saan itteni koottua ja tätä tarinaa oikeasti fiksummin eteenpäin. Anteeksi.
    Tapahtui edelleen joskus silloin kesemmällä.

    Missä on mun oikea koti?, osa 3

    Katselin miten Sasun lyhyet sormet naputtelivat muovisen kupin pintaa. Ympärillä kävi rento puheensorina, ilmassa tuoksui kahvi ja kaakao.
    “Etkö sä oikeesti ota mitään?” hän kysyi ja nosti katseensa kahvistaan, jossa oli enemmän kermavaahtoa kuin kahvia.
    Pudistin päätäni.
    “En mä vielä ainakaa, ei uppoo nyt.”
    “Just”, Sasu hymähti. “Tuntuu ihan super daijulta kittaa yksin täs jotai.”
    “Ethän sä yksin oo”, huomautin. Sasu hymyili ja kauhaisi lusikallisen kermavaahtoa suuhunsa.

    Tuntui hyvältä puhua Sasun kanssa. Melkein kuin ennen vanhaan, paitsi nyt vanhempina ja ainakin enemmän aikuisina. Hänen silmissään oli samanlainen pilke, johon olin ensimmäisen kerran hänet nähdessäni ihastunut. Suupielissä sama viekkaus ja oikealla poskella vieno hymykuoppa.

    “Ihanko oikeesti, kolme heppaa?” Sasu kysyi silmät pyöreinä. Minua hymyilytti kun nyökkäsin hänelle.
    “Joo, yks aikuinen ja kaks varsaa.”
    “Miten sulla on varaa?”
    “Ei mul oikeen ookkaan”, myönsin enkä voinut pidättää huokaustani. “Pitäis varmaan mennä myymään persettä kadulle.”
    “Metsärinne!” Sasu älähti ja virnisti niin, että nenänvarteen ilmestyi ryppyjä. “Mikä lutka.”
    “Salee myisin.”
    “No salee.”

    “Entä sä? Sä oot…” hiljenin, kun etsin oikeaa sanaa. Sasu odotti toinen kulma koholla, mutta hymyillen.
    “Skrodempi.”
    Sasun hymy leveni ja hän laski katseensa jo puolityhjään kahvikuppiinsa.
    “Tänks. Nii mäki haluun uskoo. Tai kun, onhan täs jo useempi vuosi menny…”
    “Joo, on se ero selkee. Ja sä oot tyytyväinen..?”
    “Todellaki. Voin sata kertaa paremmin kun ikinä ennen. Parta kun vaan viel kasvais”, Sasu hengähti haaveksivasti ja silitti kämmenellään leukaansa, jossa oli pehmeitä, vaaleita haituvia.
    “Ei kaikille muillekaan miehille kasva”, huomautin.
    “Nii, mut ois se silti kiva.”

    *

    Hieroin turhautuneena nenänvartta sormillani. Ei minulla kai oikeasti olisi oikeutta olla turhautunut, mutta olin minä. Olin turhaan matkannut varhain aamulla Helsingin amputaatio- ja prostetiikka klinikalle vain kuullakseni, etteivät he voisi muuttaa tilannettani toistaiseksi mitenkään. Koko maata vavisuttanut poikkeustilanne oli vaikeuttanut tarvittavien materiaalien perille saapumista, ja ne olivat jumissa jossain paremmalla puolella Eurooppaa.

    Inhosin niitä valkoisia seiniä ja sitä sieraimissa pistelevää ja silmissä kirvelevää steriiliä hajua. Inhosin niitä mallikappaleita jokaisen vastaanottohuoneen hyllyjen päällä ja niitä ihmisen raajoista kertovia julisteita. Inhosin sitä rätisevää edelleen yhtä auttamattoman vanhanaikaista televisiota odotusaulassa, ja niitä surullisen pienen leikkinurkan kiliseviä leluja jotka oli tarkoitettu lapsille.

    Inhosin niitä muistoja, joissa kuljin ensimmäistä kertaa niitä käytäviä pitkin kyynärsauvojen kanssa ilman toista jalkaa. Vaikka ne muistot ovat kivusta ja vihasta epäselviä, muistan ne silti aivan liian hyvin. Jokaisen mustelman, jokaisen haavan, jokaisen ruhjeen, jokaisen säälivän katseen. Siinä menee mies, joka on tuhonnut elämänsä ennenkuin se edes alkoikaan. Siinä menee mies, jonka käsissä on muiden verta.

    ”Meillä olisi kyllä niitä uusia malleja tarjolla…” tietokoneen ääressä oleva nuori nainen aloitti varovasti. Hiljaisuus oli venynyt suorastaan ahdistavan pitkäksi.
    ”Ei”, keskeytin hänet heti, ja huokaisin syvään. ”Ei, kiitos.” Eihän se hänen vikansa ollut.
    Nainen katsoi minua pää aavistuksen kallellaan, toinen suupieli kohotettuna empaattisesti ylöspäin. Käänsin katseeni pois.
    ”Ne olisivat kestävämpiä, eivätkä kiinnitä yhtä paljon huomiota.”
    Pudistin uudelleen päätäni.
    ”Mä pidän siitä mikä mulla oli. Osaatko arvioida kauanko siinä kestää?”
    En halunnut mitään hienovaraista tekoraajaa. En halunnut piiloutua huonon valeasun taakse, tuijottaa sitä väritöntä ihoa jäljittelevää pintaa joka ei millään tavalla muistuttanut oikeaa. Eloton, epäaito. Pidin karusta tekojalastani jota ei yritetty verhota mitenkään. Ihmiset näkisivät ja katsoisivat, miettisivät, arvuuttelisivat. Ehkä tietäisivät. Niin outoa kuin se onkin, se toi minulle lohtua. Minun oli helpompi elää asian kanssa niin, kuin tuntea oloni jatkuvasti huijariksi.
    ”Mm.. Paha sanoa, valitettavasti. Ainakin viikko vielä, ehkä kaksikin.
    ”Selvä. Mä tuun sit silloin takas.”

    *

    Korvissa soi. Vanhan huoneeni ikkuna oli auki ja sieltä kantautui yöllisen elämän loppumattomat äänet. Se tuntui kuurouttavalta. Huomasin kaipaavani Hopiavuoren hiljaaisuutta. Kaipasin pientä Mielikkiä vierelleni. Kaipasin jopa lattiatasolla olevaa patjaani, vaikka nyt minulla oli käytössä ihan kunnon sänky. Pidin silmiäni kiinni, mutta ajatukseni juoksivat rauhattomina.

    Munkkivuori, Malminkartano, Kallio, Kaisaniemi, Töölö, Hietaranta.

    Näin itseni nuorempana. Näin Tuomaksen, Mikon, Sasun, Tuukan, Hyryn. Yritin kaivella mieleni syövereistä muistoja, joita viina tai huumeet eivät olleet sumentaneet.

    Ulkoa kantautui lasin pirstoutumisen ääni. Vai kuvittelinko sen? Silloin, kun Hyry heitti tyhjän kaljapullon Salen ikkunaa päin, ja se rikkoutui sadoiksi pieniksi sirpaleiksi. Tuukkaa nauratti ja hän kiskaisi Sasun kainaloonsa häikäilemättömään, ahneeseen suudelmaan.

    Muistan olleeni kateellinen. Sillä tavalla, että minua yökötti katsoa, joten ryhdyin käärimään uutta sätkää. Sormet toimivat niin automaattisesti, etteivät ne tuntuneet omiltani. Sytkän liekki leimahti hennon särähdyksen kera, ja vedin keuhkot täyteen.

    Yritin muistella, miltä ensimmäinen kerta tuntui. Oliko se kovasti erilainen? Tuntuiko se paremmalta?

    En muistanut. Vedin henkeä uudelleen.

    • #6540 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Sasu – voi miten hienovaraista. Hienovaraisuudesta huolimatta en vieläkään pidä tästä hahmosta tai Noan ajatuksista. Ajatukset sopisivat Jessen päähän ennemmin ja murentavat hitaasti mun mielessä sitä, kuka Noa mun mielestä on tähän asti ollut. Menneisyydessään se oli erilainen, ja sen impulsiiviset, vieläkin jatkuvat ajatukset ovat kuin menneestä. Nyt kun se elää tätä päivää, mulla on vieläkin sellainen olo, että matto olisi vedetty mun jalkojen alta! Ei, Noa! Sun kuuluu olla mun tasainen roolimalli, joka pyrkii käsittelemään asioita aina terveellä ja rauhallisella tavalla. Sellainen, joka saattaa kärsiä ja ajatella mennyttä, mutta liikkuu jutusta toiseen hitaasti ja luotettavasti kuin työhevoset. Osasin ennen usein ennustaa, mitä Noa tekisi ja mitä sen päässä milloinkin liikkuisi, vaikka välillä sen tututkin ominaisuudet yllättivät mut. Mun on ikävä sitä rauhoittavaa ja luotettavaa oloa, joka hahmosta aina hehkui silloinkin kun se katsoi menneisyyttä läheltä, eikä Hopiavuori tunnu ihan Hopiavuorelta ilman Noaa.

      Sitten mennään klinikalle ja mulla on taas hyvä olo. Vaikka Noa osoittaa tunteita ja vaikka sen pään sisällä ei ole tasaista, osaan ennustaa osan sen ajatuskulusta. Sekin, mikä ei ole ennustettavissa, menee alas ihan ilman nikottelua: se on loogista. Tämä teksti on hahmon kannalta tosi onnistunut ja musta se toimii ihan kokonaisena tarinana. Tämä Noa on just sellainen, että vaikka se olisi miten kiihtyneessä mielentilassa, uskaltaisin aina vaan istua sen viereen ja koskea siihen, koska se ei säikyttäisi mua millään yhtäkkisellä. Edes yleensä ihan tyytyväisen Noan angsti muovisennäköisistä tekojäsenistä ei haittaa yhtään, vaan just sellasia Noa vois ihan hyvin pohtia ja inhota. Ne ei ole negatiiviset tunteet, jotka mua pelottaa, vaan ne hetket, joita pidän ailahteluna.

      Kolmannessa pätkässä sattuu ja kieppuu, mutta Noan viimeaikojen kuviot huomioonottaen ja Sasun tapaamisen takia se ei yllätä niin että olisin heti oudoilla kierroksilla ja vastahangassa niin kuin tuoreiden sasuajatusten takia. Noa on nuori vielä, mutta oli ihminen minkä ikäinen tahansa, se on aina sillä hetkellä vanhempi kuin se on koskaan ennen ollut. Noan näkökulmasta se on heittänyt nuoruutensa hukkaan. Se on ihan hirveä ajatus ihmiselle itselleen, mutta näin ulkopuolisena jumalana, ei kun kirjoittajana katsellen tavallaan hyvä juttu. Tuntuu että se on iso opetus: kun muistaa, mitä kaikkea on menettänyt ja mikä kaikki on ollut sumeaa, ehkä ei retkahda ihan niin helposti uudelleen kuin muutoin voisi. Samalla on pelottavaa, joskin uskottavaa, että vanhassa sumuisessa elämässä näkee jotain hohtoa tai rumaa kauneutta.

      Voi Noa, miksi kärsit? Rakastuin hetkeksi siihenkin ihan oikeasti Chain kautta, ja nyt haluaisin paimentaa sen kotiin, kääriä sen peittoon, ja asettua sen oven eteen makaamaan ja murisemaan niin kuin vahtikoira, että se saa olla rauhassa, koska niin mua itseäni pitäisi hoitaa kun sattuu. :DD

      Kyllä näitä voi ja kannattaa tiristellä ulos. Ainakin mua se nimittäin auttaa, jos tuntuu itsestä, ettei ihan kulje niin kuin pitäisi.

  • #6931 Vastaus

    Noa
    Osallistuja

    Tavallaan jatkoa, tai edes jonkinsortin vastapalloa Oskarin tarinalle

    Ei ketään, kenelle puhua

    Alakerrasta kuului koiran haukuntaa. Se kaikui seiniä ja lattiaa pitkin, sieltä se tuli syvältä vanhan ja halvan kerrostalon rakenteita pitkin. Se oli Keiskosten rakki, musta rähjäinen rescue, joka räksytti niin että kuola ja vaahto lensi.

    Hauku vaan, mietin irvokkaasti itsekseni virnistäen, hauku vaan helvetin piski, sillä se elämä helpottuu.

    Yläkerrassa riideltiin taas, siksi se koirakin alkoi elämöimään. Pääovien vieressä olevassa nimitaulokossa luki sen asunnon numeron kohdalla Saimi. En ollut varma kuka talon asukkaista se tarkalleen oli, mutta luulin sen olevan se hiljainen mimmi, joka ei koskaan katsonut ohikulkiessaan silmiin mutta tervehti aina. Sillä oli maantienharmaat hiukset ja aina musta silmä tai lohjennut huuli. Sen kundi sitä pieksi, sen kuuli kaikki koko talossa. Ketään ei vaan kiinnostanut. Tai seinänaapurissani asuvaa vanhaa rouvaa ehkä, jos hän mitään enää kuulisi.

    Minuakaan ei kiinnostanut. Muistan, miten kylmästi kuuntelin sitä huutoa, astioiden räminää ja huonekalujen kolinaa. Sitä itkua, ulvontaa, kiroamista ja sadattelua. Muistan ajatelleeni, että joku päivä se äijä vielä tappaa sen naisen. Ja sitten piikitin itseäni, ja hetken elämä oli niin helvetin hyvää.

    Mutta siellä ei ollut enää Keiskosia tai Keiskosten koiraa. Häädön he taisivat saada sen jälkeen, kun koira puri yhtä talon asukasta. Sen jälkeen en nähnyt tai kuullut koko koirasta. Eikä siellä ollut Saimia ja hänen miesystäväänsä. Välillä uskallan uhrata toiveikkaan ajatuksen, että hän lähti pois ja löysi jonkun paremman, jonkun turvallisen.

    Siellä oli vain Hopiavuori, kaikkine niine puolineen joita olin oppinut sietämään ja rakastamaan. Siellä heräsin alakerrasta kuuluvaan iloiseen puheensorinaan, kahvin tuoksuun sekä koirien kynsien rapinaan. Siellä saatoin kulkea keittiöön vastaheränneenä paljain jaloin ja joku oli heti tarjoutumassa tekemään teetä, josta en vieläkään raaskinut kieltäytyä vaikkei mieleni sitä enää tehnytkään. Siellä minulla oli oma pieni Mielikkini, jonka suukot olivat märkiä ja silmät niin kiltit. Mielikki haukkui vain innostuessaan, ja silloinkin vain yleensä hetken. Ennen se haukkui myös pelätessään, mutta sitä se ei ole tehnyt enää pitkään. Minuakin se haukkui aluksi, kunnes lopulta meistä tuli ystävät. Ehkä se ymmärsi, miten kovasti sen seuraa tarvitsin.

    Nyt kahvin sijaan keittiössä tuoksui glögi. Ikkunalaudalla istui yksi Nellyn askartelemista tontuista, ja pöydän reunalla ja jääkaapin päällä. Oli niitä muuallakin, mutten enää pysynyt laskuissa mukana. Olikohan se jokin raskaus juttu, että hänen piti päästä jotain vain tekemään? Tupa ei ollut tyhjillään, tavan mukaan.
    ”Huomenta”, Nelly toivotti keittiötason luota. Jotain hän teki sen ääressä, mutten nähnyt mitä.
    ”Soon ilitapäivä kohta”, Eetu huomautti, mutta äänensävy oli varsin neutraali. Hän muistutti isää, joka oli liian keskittynyt lehteensä nuhdellakseen oikeasti, mutta halusi silti saada pointtinsa tehdyksi.
    ”Ollaan puolessapäivässä”, Nelly vastasi pehmeästi, sillä tavalla tietäväisenä hymyillen.
    Istuin pöydän ääreen vähin äänin ja katselin hetken heitä vuoronperään.
    ”Tällästäkö tää nyt sit tulee oleen?” kysyin.
    ”Mikä?” Eetu nosti katseensa Ilkasta.
    ”No tää. Te ootte ihan avioparina siinä. Missä välissä?” Minua hymyilytti, enkä ollut asiasta ollenkaan pahoillani. Eetun huulet kiristyivät hetkeksi kun hän koitti miettiä vastausta, mutta hän päätyi hautautumaan takaisin lehteensä.
    ”Aika pitkän aikaa jo, jos ei herra ole sattunut huomaamaan”, Nelly asteli pöydän luokse ja laski höyryävän kupin glögiä eteeni. ”Sun pitäis viettää enemmän aikaa hereillä että pysyisit kärryillä mitä täällä tapahtuu.”
    ”Tapahtuu niin sikana, ettei millään kerkee.”

    Ovi kävi.
    ”Oi mikä tuoksu!” Jannan ääni kuului eteisestä. Mielikki sinkosi pöydän alta vierailijoita vastaan ja pian Janna ilmestyi keittiön puolelle se sylissään, sekä Marshall perässä. ”Ootko sä Nelly leiponut?”
    ”Ikävä tuottaa pettymys, mutta nää on ihan pakasteesta. Kun joku”, Nelly nyökki päällään Eetua kohti mukamas huomaamattomasti, ”unohti ostaa hiivaa.”
    ”Minen voi kaikkea muistaa, ku pitää ostaa lissöö keremaa, kahvia, sit käyrä ettimässä jotain jouluvaloja ja koristeita ja-…” Eetu aloitti, mutta hiljeni keskenkaiken ja kohotti lehden kasvojensa eteen, vaikka kaikki taisivat ehtiä näkemään miehen punastuneen.
    ”No oli miten oli, tuoksuu hyvältä! Onko kahvia?” Janna hymyili. Nyökkäsin tervehdykset vastasaapuneille ja kiedoin sormeni Nellyn antaman kupin ympärille. Glögin höyryävyys enteili sen olevan kuumaa, enkä halunnut vielä testata onneani sen suhteen.
    ”Ei vielä. Ota Marshall glögiä, jos laitan?”
    ”Kiitos”, Marshall nyökkäsi ja asettui sivumpaan niin, ettei olisi kahvinkeittoon ryhtyvän Jannan eikä glögin ääressä touhuavan Nellyn tiellä.

    Janna oli päässyt hyvin piireihin mukaan. Hän vaikutti sosiaalisesti rohkealta ja lähestyttävältä persoonalta, vaikken paljoa ollut ehtinyt hänen kanssaan olla tekemisissä. Marshall oli myös kotiutunut vihdoin kaiketi kokonaan. Ainakin sillä tavalla rennosti hän siinä oleili, sekä osallistui keskusteluun helpommin kuin vaikkapa muutama kuukausi sitten. Oven käydessä seuraavan kerran tajusin vilkaista kelloa, vaikkei minun oikeasti tarvinnut. Tiesin jo, että oli kahviaika. Niin rutiininomaisesti tupa aina täyttyi niihin aikoihin, ettei siitä voinut erehtyä. Outi oli tulossa kysymään Eetulta, missä se Jussin uusi loimi on, mutta eihän kukaan sillä tavalla vain pääse käymään ovella huutelemassa.
    ”Se malttaa orotella hetken, tuu nyt peremmälle siitä”, Eetu kehotti ja ennenkuin Outi ehti kieltäytyä, Nelly oli jo matkalla glögimukin kanssa. Oikeasti Outilla olisi ollut hyvin aikaa lähteä karkuun, ennenkuin Nelly ehti perille asti, mutta eikai kukaan kehtaa raskaana olevaa naista turhaan kävelyttää saatika karkuun juosta. Niinpä Outikin liittyi seuraan, todeten että saisipa Jussikin hetken kuivatella rauhassa tallissa.

    Uskalsin viimein maistaa omaa juomaani. Kuumaa, muttei niin että koko suu palaisi.
    ”Miten varsojen vieroitus etenee?”
    ”Ihmeen hyvin”, vastasin Marshallille joka oli siirtynyt lähemmäs jotta meidän ei tarvitsisi puhua kaikkien muiden päälle.
    ”Niille on toisistaan seuraa kuitenki. Fanni vähän huutaa, mutta kyllä sekin malttaa.”
    ”Mm, se on ihan odotettavissa. Hyvä sitten.” Marshall nyökkäsi hyväksyvästi. Olikohan hän ollenkaan pistänyt merkille, miten investoitunut hän on ollut varsojeni suhteen? Ei niin, että hän olisi niitä suuremmin pidellyt muilta kiireiltään, mutta monesta asiasta minun on häntä kiittäminen. Jo pelkästään neuvoista Flidan suhteen ennen kuin varsat olivat syntyneetkään.
    ”Mikä sen toisen nimi nyt on?” Outi kysyi uteliaana. ”Mä en pysy perässä enää!”
    ”Hei, mä en voi sille mitään jos en osaa päättää”, puolustauduin ja laskin mukini alas rapsuttaakseni poskeani. ”Ne on nyt Fanni ja Dimi. Virallisesti.”
    ”Eli ei enää kymmenettä lempinimee?”
    ”No mut hei, rakkaalla lapsella on monta nimee.”

    Puheensorina jatkui. Tunsin miten Mielikki siirtyi paljaan jalkani päälle makaamaan ja huokaisi syvään. Oli sen päiväuni aika, olihan se ollut aamusta Eetun kanssa tallissa ja sen jälkeen Nellyn seurana. Se on raskasta hommaa, kun pitää vahtia talon emännän jokaista liikettä ja vastaanottaa joulusukan anteja. Kuuntelin puolella korvalla, join glögiä ja mietin. Mietin Flidaa. Sen kanssa olemme käyneet nyt metsässä ainakin kolme kertaa viikossa, välillä kaksin ja välillä varsojen kanssa. Varsat jos jäävät, niin ne saavat olla pihatossa. Siellä ne pärjäävät, ja Typy vahtii niitä. Siitä on tullut ihan niiden hoitotäti. Tai enemmänkin isosisko, koska tätiä siitä ei saa tekemälläkään. Flida on mielestäni saanut massaa pikkuhiljaa takaisin, mutta vielä saisi tulla lisää. Niin paljon se pudotti painostaan varsojen takia, sillä paksun talvikarvan alta voi edelleen tuntea kylkiluut ihan liian selvästi. Siksi minä en Flidalla nyt ratsastakaan, vaan käymme kävelemässä molemmat jalkaisin.
    Sitten mietin rahaa. Pitkään on tehnyt tiukkaa, eikä helpotusta näkynyt. Miten voisikaan, kun istuin siinä työttömänä ja monta eläintä pitäisi elättää, itsensä lisäksi. Pitäisi vain etsiä töitä, mutta se on niin kovin hankalaa olemattomalla työhistoriallani. Ja muullakin historiallani.. Vaikka tiesin, ettei rikosrekisteriä tutkita kuin muutamissa töissä automaattisesti, niin jokainen työnantaja sitä kysyy kuitenkin. ”Ja rikosrekisterissä on varmaan kaikki kunnossa?” Aina, se sama kysymys. Mitä siihen vastata? Jos huijaan, niin entäpä sitten jos jäänkin kiinni? Jos vastaan rehellisesti, millä todennäköisyydellä saan töitä? Ei siinä voi voittaa.

    Ja sitten mietin, miten minulla ei ollut ketään, kenelle olisin voinut asiasta puhua. Tai mistään muustakaan oikeasta asiasta.

    Aina välillä mieleeni hiipi se ikävä tosiasia, ettei minulla ollut ketään oikeasti läheistä ystävää Hopiavuoressa. Tai koko Otsonmäellä.
    Nellyn kanssa olimme hyviä ystäviä, tai ainakin minä ajattelin niin. Nyt hänellä oli kuitenkin niin paljon omia ajatuksia joihin keskittyä, ja olin nähnyt miten paljon hän oli lähentynyt Hellon kanssa. Hellonkin kanssa olemme kavereita, mutta avautuminen omista ongelmistani ei vain tuntunut hyvältä ajatukselta. Halusin pitää välimme keveinä ja ongelmattomina omalta osaltani. Eetu, Tiitus, Outi. Camilla, Marshall, sekä moni muu. Oli minulla kavereita, tulin oikeastaan kaikkien kanssa toimeen. Muttei ketään, kenen kanssa istua alas ja olla ensin hiljaa, ja sitten puhua niin, että saisi kaiken painon tippumaan harteilta. Vain puhua, ilman mitään esteitä.

    Sitten yllättäen mietin Chaita. Edelleen ajatukseni kävivät hänessä säännöllisen epäsäännöllisesti, mutta lähes aina onnistuin hävittämään hänet yhtä nopeasti kuin hän saapuikin. Nyt kuitenkin mietin, miten helppoa minulla oli ollut Chain kanssa. Tai hirveän vaikeaa, mutta samalla niin helppoa. Tiesin, että minun oli häntä ikävä, mutten myöntänyt sitä edes itselleni. En ollut varma, oliko minulla oikeutta ikävöidä häntä, tai oliko siihen edes mitään syytä.

    Hellon ääni kuului jo ennenkuin eteisen ovi aukesi. Havahduin ajatuksistani niin, että liikautin jalkani pois Mielikin alta johon koira protestoi hiljaa murahtamalla loukkaantuneena. Tarjosin sille maharapsuja jalallani anteeksipyyntönä jonka Mielikki hyväksyi, ennenkuin se ampaisi tupaan saapuvaa Helloa ja Oskaria vastaan. Hyvä, huomasin helpottuvani ja nojauduin penkin selkänojaa vasten glögiäni hiljaksiin hörppien. Tervetullut keskeytys. Parempi niin, mikä vain mikä sai ajatukseni Chaista muualle.

    • #6947 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Noan vanha ja uusi elämä ovat kyllä kuin yö ja päivä. Kun luin joulukalenteria varten Noan juttuja uudestaan, huomasin kommentoineeni sitä, miten kivaa on kun Noan vanha elämä ei ole mikään huumeiden ihanuudesta kertova koristeltu hökötys, vaan pelkkää harmautta ja ankeutta. Edelleen olen sitä mieltä. Ja edelleen olen iloinen myös siitä, ettei uusi elämä ole naurettavan helppoa, ja että Noa on ihan varmaan nuorisolaisten mielestä raittiiinakin vähintään yhtä cool.

      Noan menneisyys on usein läsnä, ja se on hyvä. Siitä huolimatta hän elää tarkasti nykyisyydessä, eikä onneksi ole lipsahtanut, vaikka on ollut lähellä. Noa on paitsi mielenkiintoinen ja kaikessa rosoisuudessaan realistinen hahmo, myös yksi mua eniten miellyttävistä kertojista. Hänellä on neutraali tapa tehdä havaintoja, ja kun hän esittää omia tulkintojaan, nekin tulevat ilman tuomiota. Noa ei osaa tai tiedä liikaa ikäänsä nähden (ja liikaa osaaminen ja tietäminen onkin yksi, mikä saa mut hylkäämään hahmon nopsasti!), mutta ei ole myöskään niin tuskastuttavan tyhmä, ettei osaa muka mitään erikoisalaa, tai osaa päätellä mitään itse. Lukiessaan Noaa ei kadehdi, paitsi ehkä mielenrauhasta ja miljööstä, mutta automaattisesti asettuu hänen puolelleen. Siksi kai Noan kärsivät ajatuksetkin koskettavat.

      Mutta tiedätkö sen tunteen, kun juoksee rappusissa ja kuvittelee päässeensä ne loppuun, mutta vielä onkin yksi ja siinä jotenkin pelottavasti humpsahtaa, vaikkei kaadu? Koin sen lukiessani, ettei Noalla ole oikeita ystäviä. Mä olen aina kuvitellut toisin. ”Oikea ystävä” ei tarkoita mulle sellaista yhtä henkilöä, jonka niskaan voi kaataa ihan kaiken. Ei ”oikealle ystävälle” tarvitse pystyä mun mielestä puhumaan kaikkea kaikesta, vaan eri ystäviltä haetaan eri asioita. Tosi moni kuitenkin on osoittanut Noalle kaikilla sanoillaan, eleillään ja äänensävyillään, että rakastan sinua. Olin aina kuvitellut, että Noa jos kuka ottaisi sellaiset rakkaudentunnustukset huomioon ja vaalisi niitä. Mäkin näen oikean ystävän ihmisessä, joka vie mut ajamaan mönkkärillä kun pelkää ettei mulla ole tarpeeksi seuraa, tai ihmisessä, joka kysyy otanko juustoa kun on ottanut itse ja seisoo juusto kädessään jääkaapin raossa.

      Toisella lukukerralla Noan ystävättömyys tuntui ennemminkin astinlaudalta ylöspäin. Tiesin jo, että sitä käsitellään, joten se ei päässyt yllättämään. Lisäksi huomasin Chain tekstissä. Jos juoni olisi Noalle tärkeä tai sulle hauska, siihen pitäisi päästä käsiksi, ja tarvitaan jotain radikaalia tai kauheaa, niin kuin yksinäisyys, jotta Noan voisi ajaa tahallaan raapimaan itseään sillä tavalla. Yhtäkkiä ymmärsin, että yksinäisyyden kokemuksella voi olla tärkeä tarkoitus, enkä vierastanut sitä niin kovasti. Ihan aina on tärkeintä, että saa kirjoittaa siitä, mistä haluaa kirjoittaa, ja sen asian perässä tehdyt ihan kaikki valinnat täytyy olla kokonaan oikeita.

      Kiinnitä kirjoittaessasi huomiota anglismeihin. Nyt sun pelaaminen paistaa tekstistä. :DD Anglismimuotoja on kenen tahansa ilmeisesti tosi haastavaa bongata, mutta häiritsevämpiä ovatkin sellaiset kehnot käännössanat, joissa on englanninkielinen sana ja suomalainen johdin tai taivutus, niin kuin investoitua tai tehdä pointti. Varmin keino päästä näistä on lukea edes vähäsen kunnollista tai OK:ta suomen kieltä; eli vaikka romaanin sivu tai Hesarin artikkeli päivässä. Siinä sanavarasto laajenee sellaiseksi, ettei koe tarvitsevansa investoitumista vieraaseen kieleen kirjoittaessaan. 😉

  • #6976 Vastaus

    Noa
    Osallistuja

    Otin nyt aika vahvoja oman käden oikeuksia Eetun mielipiteiden suhteen. Tälläisen käsityksen olen saanut. Jos se meni ihan metsään, niin ehkä Eetulla oli jokin super huono päivä, tai Noa vaan tulkitsi hänen sanojaan ja äänensävyään väärin….. Iik.

    Ihmiskunnan roskaa

    Nelly vaihtoi asentoa keittiön penkillä kenties jo toistakymmentä kertaa viiden minuutin sisään. Samalla hän ähkäisi ja näytti tuskastuneelta. En tiennyt pitäisikö minun sanoa jotain. Oliko se edes soveliasta? Nellyn kasvavaa mahaa sivusta seuranneena olin ymmärtänyt, ettei kukaan lähipiirissäni ollut ennen ollut raskaana. Ajatella, että pian olisi vauva, eikä vain isoa mahaa ja tuskastunut Nelly. Entä sitten, kun olisi vauva? Minulla ei ole vauvoista mitään kokemusta, mutta olen kuullut että ne huutavat, ja paljon. Varsinkin yöllä. Ja usein päivälläkin. Oliko se nyt sitten ihan reilua, että minäkin joutuisin sitä kuuntelemaan? Kysyikö minulta kukaan, että hei Metsärinne, onko okei jos vauva tulee taloon?

    Nellyn tuoli narisi ja lopulta nainen mäiskäisi turhautuneena Ilkan pöytään niin, että sen reunalla olleet kirjeet lennähtivät lattialle. Laskin hiljalleen glögimukini alas ja katsahdin kirjeiden perään.
    ”Voinks mä jeesii jotenki?” kysyin niin neutraalisti kuin osasin.
    ”No et kuule voi”, Nelly puuskahti ja hieroi ohimoitaan sormin. ”Tai voit, jos osaat jotenkin taikoa nää säryt pois.”
    ”Mihin sua särkee..?”
    ”Kysy ennemmin että mihin ei. Ihan kauheeta, kun mä oon tällänen ilmapallo ja kaikkialle sattuu!” Nellyn ääni ei ollut yhtään vitsikäs, vaan ennemminkin oikeasti harmistunut. Mieleni löi ihan tyhjää. En keksinyt mitään mitä sanoa, joten kumarruin mieluummin noukkimaan kirjeet lattialta ja asettelin ne pöydälle takaisin siistiin pinoon.
    ”Mä en nyt rehellisesti tiiä yhtään mitä pitäis sanoo”, myönsin lopulta palatessani pöydän ääreen. Nelly hengähti syvään ja katsahti minuun sitten hymyillen lyhyesti.
    ”Ei se mitään”, hän vakuutti, vaikken ollut ihan varma miten tosissaan hän oli. Hello olisi varmasti osannut sanoa jotain siihen. Pitäisikö tarjota suklaata? Sitä Nellylle on kaupasta ainakin kannettu viime aikoina hirveitä määriä.

    ”Soot sinäki hereil”, Eetu totesi keittiöön saavuttuaan. Miehen mukana tuli tuoksu ulkoilmasta ja tallista, joka kertoi Eetun saaneen aamutallin juuri tehdyksi.
    ”Usko pois, en olis jos täällä sais rauhan nukkua”, hymähdin, jolla ansaitsin Nellyltä murhaavan katseen. Piilouduin siltä mukini taakse samalla, kun Eetu siirtyi Nellyn viereen istumaan ja suukotti naista päälaelle mennessään.
    ”Jonkun täällä täytyy siivota, kun yks vaan makaa päivät pitkät ja toinen hädintuskin ehtii nukkumassa käydä.”
    ”Hei hei, hei. Mulla on täällä tärkee rooli kans.”
    ”Ja son mikä…?” Eetu kohotti toista kulmaansa kysyvästi.
    ”Mä oon kodin hengetär, tietysti. Rauhaa ja rakkautta toverit”, nauroin, join glögin loppuun ja nousin pesemään mukia pois. Jos hyvin käy, glögi loppuisi jouluun mennessä eikä sitä tarvitsisi enää juoda kunnes vasta seuraavana jouluna. ”Ei mut, mä oon kattellu niitä töitä kyllä kanssa ja pari hakemustaki laittanu jo.”
    ”Ai oikeesti, minne?” Nelly kiinnostui.
    ”En kerro.”
    ”Täh, mikset? Mitä huumekauppaa sä teet kun et koskaan haluu kertoo?”
    Virnistin vain hänelle olkani yli ja keskityin etsimään astioiden pesuainetta kaappien kätköistä, minne Nelly oli sen halunnut piilottaa.
    ”No jossei ny kumminkaha, son sellasta hommaha ettei hyvä tosika.. Just kuulin ku tossa kaupassa kävin toissapäivänä, siellon Poolanmettästä löytyny semmoone huumekätkö. Kävivät pirättämässä sen Honkasen poijan, nuori sälliki viälä.” Eetun ääni oli vakava.
    ”Älä? Siltäkö ne sen kätkön löysi? Ei olis uskonut!” Nelly kauhisteli.

    Huomioni oli kiinnittynyt kaksikon keskusteluun, vaikka samalla ryhdyin pesemään mukia vastalöytyneellä pesuaineella. Tunsin, miten hartiani jännittyvät ja kurkkua alkoi kuristamaan.
    ”No en siitä tiärä, varmaan sitte. Haataja siitä vaan puhu kun oli nähny. Oli siitä lehressäkin jotain. Mutta son niin vaarallista se, että onneks vievät pois. Kun ei yhtään tiärä mitä ne ihmiset tekee ainepäissään.”

    Helvetti. Voi helvetin helvetti, Eetu.

    ”Eihän se välttämättä ollu mitään raffii kamaa”, ehdotin, mutten rohjennut katsomaan Eetua, tai edes Nellyä. Keskityin siihen, miten vaahtoutunut tiskiaine huuhtoutui mukin keraamiselta pinnalta veden mukana viemäriin.
    ”Eihä silloo väliä, mitä son. Kyllä huume on aina huume, ja niihi jää koukkuu ja ihmisistä tulee ihan rappiota. Kuormittaa vaan yhteiskuntaa semmoset.”
    ”Eiks sitä sanota, että kevyestä ne kaikki alottaa? Siitä aina siirrytään niihin koviin kamoihin”, Nelly myötäili miettivän kuuloisena.

    Huomasin, miten käteni olivat alkaneet tärisemään vasta, kun kohotin mukin kuivaustelineeseen. Se kilahti toista juomalasia vasten osuessaan heleästi. Vedin terävästi henkeä nenäni kautta ja laskin käteni takaisin tiskialtaan reunoille.
    ”Ei kaikki jää koukkuun”, sanoin värittömällä äänellä, hengitin ja nielaisin. ”Ja jotkut parantuu, vaikka jäiskin.”
    ”No minen oo yhtäkää sellasta tavannu, joka olis parantunu. Eikä semmosiin ihmisiin voi luottaa, kun ei tiärä milloin ne ratkee taas. Että onneks ei täällä Otsonmäellä heti tieretään, jos sellasia liikkuu. Ihan on eri, kun jossain isossa kaupungissa, missä liikkuu vaikka mitä sakkia.”

    Sydän hakkasi niin, että tunsin ja kuulin sen jyskytyksen korvissani. Pois, pitäisi lähteä pois.
    ”Noa?” Nellyn ääni kuului jostain kaukaa, kuin kaivon uumenista. ”Onks kaikki hyvin?”

    Ei, ei ei ei.

    ”Joo, on”, sain vastatuksi värähtävällä äänellä. Suoristin selkäni ja käännyin ympäri vältellen katsekontaktia kummankaan kanssa. ”Mä lähen käymään tallissa, nähään.”

    Kehoni liikkui melkein kuin itsestään. En ajatellut mitä tein, mutta huomasin kiskovani takin päälleni ja etsiväni kengät jalkoihin.

    Sitäkö minä olen, ihmiskunnan roskaa, rappiolla, arvaamaton huumeaddikti? Vaarallinen. Sitä sanaa Eetu oli käyttänyt. Olenko minä vaarallinen? Olenko? Vaarallinen, arvaamaton, ei koskaan voi parantua. Ratkeaa aina. Aina. Aina!

    Kiskaisin oven auki ja säntäsin ulos niin, etten ensin edes meinannut huomata kuistille kävellyttä Helloa, kunnes vasta silloin kun hän kohotti molemmat kätensä eteensä kuin vauhkoontunutta hevosta toppuutellakseen.
    ”Oho, vouu..! Missä palaa?” Hello kysyi ja katseli ympärilleen oikeasti kiinnostuneena, missä oli tilanne päällä.
    Tuijotin häntä, ja hengitin. Huohotin?
    ”Hei..” Hellon ilme muuttui hitaasti. Kulmat painuivat kurttuun ja suu vakavoitui. Silmät tutkivat yhä, mutta ympäristön sijaan ne kiinnittyvät minuun.

    Huomasin, miten Mielikki juoksi ovesta ulos. Ovi oli jäänyt auki. Aivoni tuntuivat toimivan kuin hidastetussa elokuvassa, kaikki oli verkkaista ja tahmeaa. Silti ymmärsin heti, ettei Mielikillä ollut sen takkia päällä. Se pitäisi pukea, muuten sen tulee kylmä, eikä sitä näe muuten. Siinä on heijastin, ei näe muuten.. Se pitäisi..

    Hellon suu liikkui. Sitten Hello liikkui, nopeasti, minua kohti. Vai minäkö liikuin? Piti hakea Mielikin takki, pukea se. Kuisti tuntui huojahtavan jalkojeni alla. Sillä tavalla, että se sai vatsani muljahtamaan iljettävästi. Henkeä ahdisti. Rinnassa poltteli, mutta piti hakea Mielikin ta – ….

    ”Pitäiskö soittaa ambulanssi?”
    ”Ei, ei. En usko.”
    ”No mitä tehdään sitten?!”
    ”Odotetaan, se menee ohi.. Varo, ettet oo tiellä, väistä väh -….”

    ….

    ”Mielikki ei hätää, tule tänne. Tule vaan, tule. Eetu ota sä se pois siitä nyt.”
    ”Olkoon siinä, näkeepähä ettei käy kuinkaa. Paha ääni siitä lähtoo, kuulee Kontiokorvelle saakka.”

    Sitä se siis oli… Se korvia raastava ulina, joka saisi varmaan kuolleetkin heräämään.
    Äkkiä ulina loppui ja muuttui märäksi kirsuksi ja suukoiksi, jotka kävivät huolellisesti kasvoni läpi.
    ”Mielikki, odotas nyt”, pehmeä mutta tomera ääni sanoi, ja suukot lakkasivat.

    Hetken verran tunnustelin omaa oloani, ja sitten tiesin. Niskassa ja päässä tuntuva jomotus ja syväjäädytetyltä tuntuva kehoni olivat tarpeeksi kertomaan, mitä oli tapahtunut, mutta ikäänkuin se ei vielä riittäisi, oli ympärilläni oleva yleisö viimeinen silaus. Vedin henkeä, yskähdin, ja ryhdyin kampeamaan itseäni istumaan. Sekunnissa Hello oli ottanut rautaisen otteen harteistani ja tuijotti minua silmä kovana, ihankuin saattaisin kaatua uudelleen hetkenä minä hyvänsä.
    ”Tsop, tsop, ei mitään nopeita liikkeitä nyt”, Hello komensi.
    ”Mikä olo?” Nellyn huolestunut ääni kysyi.
    En saanut aikaan kuin epämääräisen äännähdyksen kun yritin vielä selvitä äskeisestä. Kohotin toisen käteni kasvoilleni, pyyhkäisten ensin hihalla suuni edestä ja sitten hieroen silmiä niin, että tähtiä näkyi.

    Mielikki kiipesi syliini ja hyppäsi rintakehääni vasten seisomaan.
    ”Son aikamoinen vahtikoira se”, Eetun syvempi ääni sanoi. Hän seisoi ovensuussa vähän Nellyn takana ja piteli toista kättään Nellyn hartialla. Kummallakaan ei ollut takkia päällä.

    ”On”, köhäisin ja laskin käteni Mielikin päälle. Se painoi päänsä kämmentäni vasten ja alkoi lipoa pienellä kielellään vuorostaan sormiani. Normaalisti kieltäisin sitä nuolemasta, ainakin lopulta, mutta nyt en jaksanut.
    ”Sori, helvetti. Anteeks”, raakuin, ja huomasin äkkiä nieleskeleväni palaa kurkussa. Ei, ei ikinä – se tästä vielä puuttuikin, hävetti jo valmiiksi aivan kammottavasti. Pakotin sen tunteen syvälle, alas jonnekin ja keskitin kaikki voimani vain pitämään hengitykseni tasaisena ja niin tyynenä, kuin mahdollista.
    ”Hei, ei se mitään! Ei haittaa, ei sun tarvitse pyydellä anteeksi”, Nelly kiirehti sanomaan. Hänen äänensävynsä muistutti aikuista, joka lohdutti lasta.

    En osaa sanoa, kauanko olimme siinä kuistilla, ja kauanko Hello piti minusta kiinni. Lopulta päädyimme kuitenkin kaikki takaisin keittiöön, minä pöydän ääreen istumaan Nellyn tuoman glögin kanssa, Hello vierelleni seisomaan ja Eetu pöydän toiselle puolelle kesken jääneen kahvipullansa pariin. Pitkään oli ihan hiljaista. Nojasin molemmilla kyynärpäillä pöytään ja pitelin käsin päätäni, kasvot alas suunnattuina ja silmät kiinni. Oloni oli hirvittävä. Voin vannoa, ettei kahden päivän känniputken aiheuttama krapula ollut yhtään niin paha. Kolmen alkoi jo vetää vertoja.
    ”Tarviitko sä jotain?” Nellyn lempeä ääni kysyi jostain sivummalta.
    ”En”, vastasin hiljaa. ”Ellet sä osaa taikoo tätä särkyä jotenkin pois.” Yritin hymyillä ja kuulin, että Nellykin naurahti lyhyesti.
    ”Hyvä kun Hello oli paikalla. Solisit kaatunu aika pahasti muutoin”, Eetu pudisteli päätään. Tiesin, että hän tarkoitti sillä, että hän oli helpottunut ettei siinä käynyt pahemmin. Mutta minä en kuullut sitä. Mietin vain, mitä hän sanoisi, jos tietäisi että juuri minä, kaikista maailman ihmisistä, asuin hänen kattonsa alla? Saman katon, jossa pian hänen lapsensa asuisi.

    ”Mä lähden nyt kumminkin sinne talliin”, ilmoitin lopulta, kun tarpeeksi kauan aikaa oli kulunut. Ainakin sen verran, ettei pääni tuntunut enää sadan kilon halkopinolta.
    ”Ethän sä nyt voi lähteä!” Nelly kiekaisi välittömästi. ”Jäät tänne nyt lepäämään.”
    ”Ei, kun kyllä mä meen. Flidan pitää päästä liikkeelle”, vastustin ja nousin varovasti tuolilta. Jalkani tuntuivat tarpeeksi tukevilta, jolloin uskalsin jättää pöydän tuen kokonaan.
    ”Jossoot ihan varma? Kannattasko jättää myöhempähä kumminki, ei se Flida yhrestä päivästä huonoksi mee..”
    ”Pärjään kyllä. Ei noita yleensä tuu kahta peräkkäin”, vakuuttelin ja vilkaisin Mielikkiin, joka oli samantien jalkeilla. Se pitäisi ottaa mukaan, ei se malttaisi nyt jäädä sisälle. Nyt se takki sille päälle.
    ”Kyllä aikuinen ihminen tiätää, ja onha siellä muutaki väkee. Janna ainaki tuli tossa hetki sitte, ja varmaa Inariki on käymäs Eiran kans.” Eetu näytti suuntaavan sanojaan enemmän Nellylle, joka ei siltikään ollut vakuuttunut.
    ”Joo, mutta Eira ei oo aikuinen, että jos jotain käy niin -…”
    ”Niin mä oon sit ite vastuussa. Mä hei pärjään”, sanahdin enkä jäänyt kuuntelemaan vastaväitteitä. Pärjäsin minä, hittovie. Olin pärjännyt ennenkin, ennen koko Hopiavuorta. Vilkaisin Helloon matkallani eteiseen ja kumarruin pukemaan Mielikille sen kirkuvan pinkkiä ulkoilutakkia. Hän ei ollut sanonut mitään äsken, mutta avatessani ulko-oven toistamiseen kuulin hänen puhuvan Eetun kanssa jotain. En tiedä mistä, enkä halunnutkaan tietää. Halusin vain päästä hetkeksi omaan rauhaan uskottelemaan itselleni, ettei minulla ollut mitään hätää. Ettei kukaan koskaan saisi tietää, millainen oikeasti olin.

    • #6977 Vastaus

      Janna H
      Osallistuja

      Voi Noa :/ Ei oo varmastikkaan helppoa ”piilotella” tuollaista sisällään. Onhan se nyt vaikeaa olla ja elää ja yrittää toimia normaalisti kun muilla on omat jyrkähkötkin mielipiteensä asioista.

      Voisikin olla ehkä mielenkiintoista nähdä mitä tulisi jos Noalle ikinä selviäisi että tallissa on joku toinenkin joka painii samanlaisten ajatusten kanssa.

    • #6978 Vastaus

      Tiitus
      Valvoja

      Vooooooi vitsin vitsit! Minäkää edes ajatellut Noan tilannetta, kun toisille tulee vauva. Toki ikävä puoli on se, ettei Noalla kyllä kauheasti sananvaltaa asiaan olekaan, mutta onhan se silti kurjaa, kun toista ole mitenkään huomioitu.

      Mulle sä ainakin myit Eetun mielipiteet ihan täysillä, kuten myös Nellyn ja Hellon toiminnan.

    • #6980 Vastaus

      Nelly
      Valvoja

      Voi kääk! Toivottavasti Noalla on ihan oikeasti kaikki nyt hyvin, eikä vain leiki urhoollista D: . Vaikka näin on mitä ilmeisemmin sattunut aikaisemminkin. Miksi, milloin ja miten? Ihan oikeasti nyt olen huolissani Noasta! Voi kun toivon hänelle vain hyvää.

      Sulla on kyllä taitava ote kirjoitukseen. Joka tarinan jälkeen jään aina ihmettelemään, miten hyvä sä oot. Tässäkin tarinassa selkeästi näky se, miten olet hionut taikaasi ihan pienintäkin yksityiskohtaa huomioiden. Tarinallisesti, yhteisöllisesti, pääjuonellisesti, sivuhuomioineen ja kaikkineen tarina on hyvinhyvin onnistunut!

    • #6981 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Minä olen jotenkin odottanut jotakin tällaista. En tietoisesti, mutta luettuani tekstin tajusin ajattelevani jotakin sen suuntaista, että tulihan se sieltä. Koska olihan tämä niin oletettavaa! Ihmisillä on vankkoja mielipiteitä huumeidenkäyttäjistä ja sitten käy näin.
      Ja pakko sanoa, että aluksi ihmettelin sitä kuinka Noa lieventelee sitä Poolanmettän huumekätköä, että sehän voi olla jotakin ihan kevyttä kamaa. Että Noa, kaikista maailman ihmisistä yrittää vähän niinkuin puolustella, mutta niin tietenkin: Noahan puolustaa samalla itseään.

    • #6987 Vastaus

      Marshall
      Osallistuja

      Ai ai, nytkö se lumipallo lähtee vyöryyn? Alkaako Noan menneisyyden asiat tuleen päivänvaloon? (miksi tuo kuulostaa The Joulukalenterin lopulta..) Vähän ootellukki sen jälkeen ko tuli vihjailua että kyllä se menneisyys joskus esiin putkahtaa, että millon ja miten se tapahtuu. Miten ihmiset reagoi kun saa tietää.

      Ja samaa mieltä Nellyn kaa, että älyttömän hyvin hiottuja yksityiskohtia!

    • #6989 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Kommentoidaan kaikkia teemoja; vauvaa, huumeita ja Noan kohtausta. Aloitetaan kuitenkin keskimmäisestä, koska siitä aavistelen nousevan kaikkein isoimman haloon.

      Kuten muutkin ovat sanoneet, myös musta Eetun reaktio on uskottava. Kaikista hahmoistani Eetulla sattuu olla omakohtaisimmat syyt sanoa vaikka kuinka karskeja lausuntoja, kun huumeista on kyse. Kuten Sonja sanoi, ihmisillä ylipäätään on vahvoja mielipiteitä huumeista, joten oikeastaan joka hahmon oletuksena voikin pitää huumevastaisuutta. Kaiken lisäksi huumekätköistä on tapana puhua aika kauhistellen, koska eihän huumeiden käyttäjiä tai diilereitä ole kenenkään lähipiirissä. Ei meillä pikku Otsonmäellä ainakaan, eihän?

      Sonja kummasteli aluksi Noan suhtautumista Eetun lausuntoihin ja huumeisiin, mutta pääsi siitä ylitse ja totesi sen ihan loogiseksi. Mulle et myynyt tätä yhtä helposti. 😀 En ole itse tosiaankaan huumeiden käyttäjä, mutta kuvittelisin, että jos sellaisesta kuiville pääsisi, ei ikinä enää sanoisi edes marihuanaa lieväksi aineeksi. Opiskeluajat korsteenin lailla tupakkaa polttaneena en ole edes tupakasta enää sitä mieltä, että ei se nyt haittaa jos vähäsen polttaa, tai ei se nyt haittaa jos vihreää vauvojen tupakkia polttaa. Kyllähän haittaa. Anna pari sätkää vanhalle tupakoitsijalle, kun se ”ihan vain tänä lomamatkana polttaa vähän”, niin äärimmäisen todennäköisesti sätkä hänellä on suussaan seuraavalla kahvitauolla työmaallakin. Noa ehkä tuleekin tässä vähäsen todistaneeksi Eetun pointin ajatuksillaan. Ei huumeidenkäyttäjiin voi luottaa: heidän mielestään ei se ole niin vakavaa, jos löytyy ihan pieni kätkö, ihan lieviä huumeita vaan. 😀 Noan luotettavuutta olen kuitenkin kommentoinut ennenkin. Musta on mukavaa, miten hän ei pääse menneisyydestään kokonaan irti, mutta en usko hänen repsahtavan. Hän on päässyt jo niin pitkälle ja tehnyt niin kovasti hommia. Sitä paitsi hänellä olisi paljon menetettävää. Sen sijaan uskon hyvinkin, että Noa lopulta paljastuu, ja että sen rinnalla voi pikku-Eetusta tuntua hetken aikaa aika pieneltä rikkeeltä, että vintissä asuu melkein myrkyllinen melkein viisimetrinen melkein kuristajaboa.

      Vaikka en ymmärrä kätkön vähättelyä, ymmärrän silti ehdottomasti Noan reaktion muuten. Jos paikalla oleva seurakunta ei tiedä, mikä minä olen ja puhuu meikäläisistä rumasti, onhan se nyt ahdistavaa. ”Meikäläiset” voivat siis olla huumeista päässeiden lisäksi ihan mitä vain sellaisia, joita ei muka ole kenenkään lähipiirissä ainakaan Otsonmäellä: edustaa vaikka jotain otsonmäkeläisittäin hämärää uskontokuntaa. Pakkohan siinä on happea mennä ottamaan, kun joku paasaa kuulijasta ja hänen kaltaisistaan sitä tietämättään. Varsinkin kun aika usein paasaus sisältää myös ihan vääriä käsityksiä, joita ei voi edes oikaista. (Tätä hait miedoilla huumeilla ja sillä että osa pääsee koukusta.) Oikeasti kaikkein kauhein taitaa olla se, miten Eetu on sitä mieltä, ettei huumekoukusta kukaan pääse: ei hän ainakaan ketään sellaista tunne. Noaakin ajaa kaikesta huolimatta myös paljastumisen pelko. Siinäkin suhteessa Noalla on hirveästi menetettävää. Mihin mennä, jos nakataan pihalle, ja ketkä ystävistä jäisivät tukemaan? Jos menisi muutenkin huonosti, olisi myös helpompi ratketa.

      Vauvahommaan suhtaudun vähän niin kuin Tiitus. Ajattelin, että Noalla olisi kyllä jonkinlaisia mielipiteitä. Itse asiassa ajattelin niitä ehkä olevan jo Nellyn muutosta, kun vuokra ei laskenut vaikka uusi kämppis ilmaantui. En kuitenkaan etukäteen odottanut, että Noan mielipiteet olisivat negatiivisia ja alussa suorastaan murjottavia (vaikka mun omat ehdottomasti olisivat!!). Ehkä olen mieltänyt Noan sen sortin hipiksi, joka kokkaisi mitä lie linssikeittoaan ja nostaisi kuin huomaamattaan jalassaan kiipeilevän taaperon syliinsä katsomaan, vaikka se ei edes olisi hänen lapsensa. Tästä ajatuksesta pääsin kuitenkin yli nopeasti. Kuka oikeasti haluaa asua vauvan kanssa, jos ei ole itse sitä maailmaan saattanut? 😀 Tämä on kuitenkin yhtäkkiä muistellen ensimmäinen kerta, kun Noa esittää päässään vahvan mielipiteen ja negatiivisen tulkinnan etukäteen. Käytös pysyy siitä huolimatta samanlaisena rauhallisena kuin aina. Kukaan muu ei varmaan huomaa mitään.

      Sitten vielä sananen kohtauksesta. Mun mielestä se on hyvin eri aistien kautta kuvattu. Lisäksi siitä on leikattu pois ne osat, joista Noa-kertoja ei voi tietää mitään. Tämä ei ollut sellainen ”sitten tajusin olevani tajuton” -kohtaus, joita näkee yllättävän paljon ihan romaaneissa asti. :DD Hello ja varsinkin Mielikki olivat hienosti apuna.

      Tämä on kyllä tarina, joka sai mut ahdistumaan. Tekisi heti mieli tietää, paljastuuko Noa ja jos paljastuu, miten hänen käy. Haluaisin tietää, ratkeaako Noa joskus, ja kuinka lähellä hän käy ellei ratkea. Haluaisin, että mulle luvattaisiin onnellinen loppu… …siis siinä mielessä, kuin loppuja muka tällaisissa toistaiseksi jatkuvissa tarinoissa on: tuotantokauden onnellinen loppu. Harmi vaan, että nyt ei olla Netflixissä.

  • #7029 Vastaus

    Noa
    Osallistuja

    Tarina, joka piti julkaista ja useampi päivä sitten mutten kiireiltäni ole ehtinyt. Muistuttelee itseäni, että Noalla on ystäviä joille puhua, ja koitan opetella dialogin jaloa taitoa aina vaan uudelleen… 😀

    Sä olet Metsärinne pahalla tuulella.

    Nojasin kuistin iltapakkasen viilentämään kaiteeseen ja katselin miten Mielikki kipitti pihan poikki räikeän pinkissä talvitakissaan. Siinä oli hieno valkoinen karvareunus kaulan ja jokaisen tassun ympärillä, niin että Mielikki näytti juuri niin kliseiseltä Hollywoodin pikkukoiralta kuin voisi kuvitella. Mutta se oli sille oikein hyvä. Se oli lämmin ja piti vettä, ja sen kanssa Mielikki suostui pihalle ilman anelua ja lahjomista, vaikka pukeminen usein olikin sen mielestä ikävystyttävää.

    ”Mitäs Noa?” Hellon ääni kysyi takaani. Hän astui kuistille ja sulki tuvan oven perässään, henkäisi syvään kirpeässä ilmassa niin, että hänen kasvonsa hävisivät hetkeksi ilmaan nousseen höyryn taakse. Tuvan puolella tahti oli rauhoittunut leppoisaan illanviettoon, kun Nellyn työleiriläiset olivat saaneet viimein luvan poistua. Helpottuneiden huokauksien kera, tietenkin, mutta vasta kun Nelly ei niitä ollut enää kuulemassa.
    ”Ingenting”, kohautin harteitani ja seurasin sivusilmällä miten Hello käveli vierelleni, imitoi tapaani nojata kaiteeseen ja jäi siihen.
    ”Eikö mitään?” hän uteli ja katseli minua kulmat koholla odottavaisesti.
    ”No jaa… Jouluu mä funtsin, ei sen kummempaa.”
    ”Ai, no nii! Kyllä rouva Metsärinne ilahtuu, kun poikansa tulee käymään, ja Mielikkikin pääsee -..”
    ”En mä taida mennä”, keskeytin ennenkuin Hello kerkesi riemastua ajatuksesta enempää.

    Hello näytti häkeltyneeltä, sillä tavalla hänen suunsa jäi hetkeksi auki. Sitten hänen ilmeensä muuttui harkitsevaksi ja hän katsoi minua päästä varpaisiin, kenties miettiäkseen syytä. Annoin miettiä, muttei hiljaisuus kauaa kestänyt. Tai kenties Hello ei vain kestänyt, kun ei heti arvannut enkä selvästi ollut jatkamassa itse.
    ”Mitä, mikset?!” hän parahti, ihankuin koko ajatus olisi ollut hirveän hankala käsittää.
    ”En saa ajaa nyt.”
    Hello otti toisen miettimistauon. Hän vilkaisi sillä tavalla toista jalkaani, että hän taisi punnita sen mahdollisuutta olevan syypää. Ilmeisesti se ei kelvannut, sillä hän pudisti päätään. Pienesti, mutta tarpeeksi jotta näin sen.
    ”Mikset?” Hello kysyi, mutta jo ennenkuin hän ehti sanoa sanansa loppuun hän näytti ymmärtävän itsekin. Niin selvästi hehkulampun Hellon pään päälle saatoin kuvitella. ”Eikun joo, niin sen, tota, sen takia mitä kävi muutama päivä sitten..?”
    ”Jep”, vastasin lyhyesti ja annoin periksi raskaalle huokaukselle, jota olin pidätellyt koko päivän. ”Eikä Mielikki viihdy julkisis, se sit vaan riehuu koko matkan kun joku kehtaa tsiigaa sitä vähänkin rumasti. Enkä mä sitä halua tänne jättääkään.”
    ”Mutta milloin sä sitten voit ajaa taas? …Saatko sä edes ajaa autoa?”
    ”Saan mä! Mulla on lääkkeet, mut ei nekään aina toimi. Nyt pitää venaa kolme kuukautta ennenkun voi hyppää rattiin taas, jos uutta kohtausta ei tuu sillä välillä.”
    ”Hmm”, Hello äännähti. Hänen toinen suupielensä vetäytyi tiukaksi tuumaillessaan. Olikohan kukaan koskaan kertonut hänelle, että hänen ilmeensä ja eleensä olisivat hyvin sopineet johonkin piirrettyyn?
    ”Ei”, kielsin jo ennenkuin Hello pääsi ajatuksissaan pidemmälle.
    ”Miten sä voit kieltää kun et ees tiiä mitä mä oon sanomassa!” hän kysyi harmistuneena ja viskaisi kätensä puuskaan lapsellinen murjotus kasvoillaan.
    ”Arvaan, että sä funtsit olisko joku kuskannu mua Stadiin. Tai et olisit ite lähteny. Jotain sinnepäin kuitenki.”
    ”No en! Tai no, joo, vähän. Olisin laittanu Tiden. Tai Allun, sekin kävis. Sä tarviit muutenkin uusia.. Eikun siis lisää kavereita, niin Allun kanssa olisitte voinu tutustua.”
    ”Hello, mä en tarvii kyytiä Stadiin.”

    Hellon silmät siristyivät pieniksi viiruiksi ja hän katsoi minua niin tiukasti, että minun oli pakko jättää kaiteen noja ja suoristaa selkäni saadakseni jotain välimatkaa häneen.
    ”Mitä?”
    ”Sä olet Metsärinne pahalla tuulella.”
    ”Ai, mitenniin?”
    ”Yleensä sä aina edes vähän naurat mun jutuille, tai muuten vaan oot kun maailmassa olis kaikki hyvin. Mutta nyt.” Hello veti nenänsä kautta henkeä niin että pihinä kävi. Sitten hän nosti toisen kätensä ylös etusormi pystyssä ja heristi sitä rivakasti. ”Nyt sä oot ihan kun Tide.”
    ”Mitä, miks Tide?”
    ”Koska nyt sä kiellät vaan kaiken. Tossa yksikin päivä mä Tiitukselle yritin kertoa, että kun mä oon raskaana, ja se vaan -..”
    ”Sä et voi olla raskaana.”
    ”No niin!!” Hello kiekaisi niin, että Keskiviikko vastasi hänelle jostain tallin uumenista. ”Siinäs näät, ihan samaa sekin sanoi! Kukaan ei usko mua”, hän huokaisi ja antoi leukansa tippua dramaattisesti rintaansa vasten.

    Pureskelin hetken poskeni sisäpintaa oikeastaan huomaamattani ja pohdin, ennenkuin hengähdin hiljaa ja kohotin hymyn huulilleni. ”No onks tyttö vai poika?”
    ”En tiiä”, Hello piristyi ja kohotti harteitaan. ”Meillä oli kiire niin en ehtinyt ottaa selvää, mutta joku niistä Ideaparkin pöntöistä tietää.”
    Minulla meni hetki ymmärtää mitä hän tarkoitti, ja kun ymmärsin ensimmäisenä nauroin, ja sitten tuuppasin häntä olkaan.
    ”Hello hyi, miks sä oot niin outo!”
    ”Sukuvika, kysy vaikka mun isältä. Tai älä kysy, se ei kuitenkaan kertoisi totuutta.”
    Pyöritin silmiäni, enkä enää udellut mikä se totuus sitten olisi.

    ”Arvaa, mitä sä tarviit?”
    ”No mitä mä tarviin?” rohkenin kysyä, vaikken ollut varma halusinko tietää.
    ”Parisuhteen”, Hello julisti tyytyväisen kuuloisena.
    ”Parisuhteen?” toistin epäluuloisena. ”Miten se auttaa mua, ai siks että siinä olis sitten ihan henkilökohtanen taksi?”
    ”No ei, tai jos sä haluat taksikuskia deittailla niin mikäs siinä. Mutta sitten sun ei aina tarvii yksin mennä tällä tavalla mököttämään, kun otat sen oman kultin siihen kaveriks!”
    ”Niin minkä?”
    ”Kultsin. Murun, hanin, muwusen, hanipö-..”
    Kohotin toista kättäni Hellon suuntaan välittämättä mihin häntä osuisin, kunhan saisin hänet vaikenemaan. Sillä tavalla Hellon puhe loppui kesken, että oletin osuneeni häntä leukaan, varsinkin kun sitä seurasi Hellon ähkäisy ja hän katosi kosketusetäisyydeltä.
    ”Sulle ei kyllä mikään kelpaa”, Hello puuskahti muttei kuulostanut olevan laisinkaan pahoillaan.
    ”Sä kuulostat nyt ihan Nellyltä”, huomautin ja vilkaisin Helloon olkani ylitse, vaikka jouduinkin puhaltamaan yhden silmieni eteen valuneen rastan pois tieltä.
    ”Vitsi, että se on ihan sekaisin nykyään. Ei tänne tupaan uskalla kohta enää tulla!” Hello pudisteli päätään, enkä olisi voinut enempää olla samaa mieltä hänen kanssaan.
    ”Sä sentään pääset karkuun, mä hei asun sen kanssa.”

    Hetken oli hiljaista, hyvällä tavalla. Se oli rento tauko ja kummankin huulilla häilyi hymy vielä hyvän aikaa, kunnes Hello hengitti syvään ja painaisi kätensä takkinsa taskuihin.
    ”Mä ihan oikeasti voin järjestää sulle treffit, mä tunnen niin paljon ihmisiä että varmasti joku löytyy.”
    ”Joo kiitti, mut mä luulen et mä pärjään. Etkä sä voi tuntea niin paljon jengiä että voisit tollasta luvata.”
    ”Varmana tunnen! Koko Otsonmäen.” Hello vakuutteli ylpeän näköisenä.
    ”No se ei kyllä oo paljoo jengii…” huomautin ja pudistin Hellolle päätäni, joka päätti antaa sen aiheen olla.
    ”No jaa”, hän kohautti harteitaan. ”Mutta miksei sun äiti tuu sitten tänne?”
    Pysähdyin miettimään. Niin, sitä en ollutkaan oikeastaan ajatellut.. Jaksaisiko äiti tulla tänne asti? Haluaisiko hän? Tai voisiko edes? Eetun kotihan se oli, ja nyt Nellyn myös. En tiennyt ollenkaan, miten he halusivat joulunsa viettää. Jos kysyisin voisiko äiti tulla, tuskin kumpikaan kieltäisi, mutta ei se vielä tarkoittaisi mitään. Olin ajatellut, että lähtisin itse, jotta he saisivat olla rauhassa.
    ”Tjaah”, hengähdin hetken asiaa pohdittuani. ”Nii, onhan sekin vaihtoehto. Eetultahan sitä pitää kysäst enste.”

    • #7074 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      No, ainakin Hello on lojaali, vaikka olisikin ihan pimeä. Ehkä mäkin mieluummin olisin lojaalin kuin välkyn kaveri, jos olisi ihan pakko valita. En epäilisi yhtään, etteikö Hello ajattaisi Noaa Helsinkiin konstilla taikka toisella. Toinen idea kuulostaa kuitenkin paremmalta. En malta odottaa, että pääsisin lukemaan, mitä äiti tuumaa Hopiavuoresta. Onhan hän meillä jo käynyt ja osoittautunut suosituksi tyypiksi, mutta silti. Sitä paitsi jos olisin Noan asemassa, mä ainakin kihisisin halusta näyttää mun äidille kaiken: sen miten hiljaista on yöllä, miten varsat on isoja ja hienoja, millainen mun huone on, mitä tapaan tehdä kotona, millaisia mun uudet kaverit on… (Jep, olen aina ollut mammanpoika!) Varsinkin kun musta tuntuu, ettei Noalla ole mitään hävettävää. …ainakaan Hellon lisäksi…

      Sun dialogissa on jonkun verran samaa ongelmaa tai ”ongelmaa” (valitse itse, niin mäkin tein) kuin mulla. Isot tytöt ja pojat sanoo, että dialogi pitää pitää erillään kuvauksesta ja johtolauseet pitää pitää lyhyinä. Muuten on kuulemma raskas lukea. Mä olen henkilökohtaisesti eri mieltä, vaikka mulla ei oikeasti ole varaa olla minkään gurujen ja kirjoittajajumalien kanssa eri mieltä. Mä tykkään lukea dialogia ja kuvausta iloisesti sekaisin ja tykkään siitä että hahmot liikkuu ja jopa ajattelee jonkin verran puhuessaan. En koe sitä ollenkaan raskaana. Sen sijaan koen dialogin keskelle kirjoitetun yhtenäisen kappaleen aika usein taukona, joka katkaisee dialogin ja jonka ajan hahmot ovat pysähtyneenä hiljaa. Jos meinaat julkaista joskus jotain, saatat saada noottia dialogistasi, ja samoin saan tietenkin itsekin. Täällä taas et saa noottia, koska mä olen eri mieltä. Tarkkaile kuitenkin dialogeja etenkin julkaistuissa romaaneissa ja novelleissa, jos sellainen kiinnostelee: saatat lopulta päätyä eri ratkaisuun kuin joku minä. Tällä hetkellä olen kuitenkin tyytyväinen, ettet ainakaan vielä pidä dialogiasi raskaana, koska se tarkoittaa mun mielestä kivempia dialogeja.

  • #7097 Vastaus

    Noa
    Osallistuja

    Täytekakkua, jouluna

    Mielikki ei ollut pysyä nahoissaan kun äiti saapui Hopiavuoreen.

    Se oli koko päivän, ja oikeastaan eilisenkin, ollut apurina joulukiireiden keskellä. Mielikki tepasteli Nellyn vierellä naisen pyyhkiessä pölyjä ja siirrellessä tavaroita paikasta toiseen, oikeastaan siivoamatta niitä pois näkösältä kumminkaan. Hellon käydessä tuvan puolella Mielikki oli todennut, että sukat sietävät mennä nyt pesuun, onhan huomenna joulu. Niin tarmokkaasti Mielikki kiskoi niistä toisen Hellon jalasta, kun mies istui nojatuolissa ja heilutteli varpaitaan kännykkäänsä selatessa.
    Myös Eetun perässä Mielikki juoksi pihan poikki ja taas takaisin, ja aina yhtä uskollisesti Eetu jaksoi pukea haalarin Mielikin päälle vaikka vasta olivatkin palanneet takaisin tuvan puolelle. Ja miksipäs ei, olihan Mielikki ihan korvaamaton apuri siinä jalkojen edessä juostessaan niin että pitää varoa, ettei astu jokatoisella askeleella sen päälle.

    Äiti kun tuli, niin Mielikki kuunteli jo pitkän aikaa tarkkaavaisena olohuoneen sohvalta auton ääniä. Kun auto pysähtyi pihaan Mielikki hyppäsi sohvalta alas ja kipitti eteiseen, jossa se jäi tuijottamaan ovea herkeämättä, ohut häntä varovaisen odottavaisesti heilahdellen.
    Minulla ei ollut mitään syytä estellä Mielikkiä kun avasin oven, vaan annoin koiran sännätä äidin jalkoihin pyörimään. Hetkessä koirastani muuttui vikisevä hyrrä, joka ei tiennyt enää laisinkaan miten päin oikein olla.

    Aikansa äiti hyysäsi Mielikkiä; silitteli ja rapsutteli, lässytti ja nosti syliinkin. Mietin, että se olisikin hienoa, jos Mielikki nyt pissaisi ilosta siinä sylissä. Mutta ei se kumminkaan tehnyt niin. Lopulta äiti suoristi selkänsä, katsoi minuun, hymyili ja avasi sylinsä.
    “Voi lapsi”, hän sanoi ja halasi minua niin tiukasti, että saatoin melkein tuntea oloni taas kymmenvuotiaaksi, vaikka olinkin äitiä helposti päätä pidempi.
    “Menikö reissu hyvin?”
    “Meni meni. Autahan nyt, niin kannetaan kimpsut ja kampsut sisälle.”

    Äidillä oli mukana hillityn kokoinen matkatavaralaukku. Sen hän sai kannettua sisälle ihan itsekin. Niissä ruuissa sitten olikin enemmän kannettavaa – oli perunalaatikkoa, lanttulaatikkoa, perunamuusia, ruskeakastiketta, kasa hedelmiä myöhempää hedelmäsalaattia varten, sekä…
    “Kakku?”
    “Pitäähän sitä nyt täytekakku olla!”
    “Jouluna?”
    “Miksipä ei. Juhlitaan samalla vauvaa.”
    “Mitä vauvaa?”
    “Eetun ja Nellyn, tietenkin!”

    Myös heitä äiti halasi ja onnitteli tulevasta lapsesta. Osasin jo arvella, että äidillä olisi hyviä neuvoja jakaa Nellylle pitkin iltaa, mikäli hän vain niitä haluaisi kuunnella.
    “Eihän sun näin paljon olisi kaikkea tarvinnut tuoda!” Nelly kauhisteli kun kannoin viimeisiä ruokakasseja sisälle. Eetu seurasi vierestä melkein tuskastuneen näköisenä, enkä ihmettele miksi. Tiesimme kaikki, että niitä laatikoita syötäisiin sitten vuodenvaihteeseen asti ja mahdollisesti pidemmällekin.
    “Höpö höpö, aina pitää jotain tuomisia olla kun tulee kylään!”
    “Mutta että kakkuki…” Eetu mumisi hiljaa leukaansa rapsuttaen ja vilkaisi minuun. Kohautin hänelle harteitani ja siirryin sivummalle keittiössä, jotta äiti saisi rauhassa asetella tuomisensa niiden paikoille. Minun tapani ei kuitenkaan kelpaisi, sillä äidillä oli tarkka järjestys, minkä saa pinota minkäkin päälle.
    “Ritvako on käynyt jo? Minä niin toivoin että ehdittäisiin vaihtamaan sana tai pari!”
    “Joo, kävi tuos aamusel”, Eetu nyökäytti päätään.
    “Pitää soitella vielä perään, vaikka ollaanhan me soiteltukin. Innoissaan odottaa vauvaa! Ja onhan se ihanaa – ei Mielikki nyt, odota hetki – laitatko Noa tuon sinne jääkaappiin? Niin, että on ihanaa aikaa isovanhemmillekin!”
    “Nooh, miten sen nyt ottaa”, Nelly naurahti ja laski toisen kätensä vatsakumpunsa päälle. “Ihan ihanaksi tätä ei aina voi kyllä kehua.”
    “Ai niin, hyvä kun sanoit! Odotahan, minulla on sinulle tuolla muutama lehti joissa on hyviä vinkkejä raskausajalle. Kyllä minä muistan, oli paikat niin hellänä kun Noaa odotin! Hyvä kun liikkumaan pääsi, kivisti niin kovasti. Kauheat suonikohjuthan siitä tuli, että ne piti käydä ihan leikkaamassa.”
    Nellyn ilme muuttui vakavaksi. Tällä kertaa oli minun vuoroni vilkaista Eetua. Hänen suunsa oli vetäytynyt suoraksi viivaksi samalla tavalla kuin omani, eikä kumpikaan selvästi tiennyt miten siinä pitäisi olla.
    Äiti vilkaisi meihin olkansa ylitse ja alkoi nauramaan.
    “Voi teitä nuoria! Ei se niin kamalaa ole. Tule Nelly, minä haen ne lehdet. Ja on minulla muutakin, tiesitkö että sellainen riisityyny on hyvä kun -….”
    Äidin ääni kaikkoni eteisen puolelta ulos ja Nelly kulki verkkaisesti hänen perässään.
    “Soon aikamoinen tuo sinun äiti”, Eetu totesi hymyillen. Tiesin että hän tarkoitti sitä vain hyvällä, jonka vuoksi saatoin hymähtää nenäni kautta ja hymyillä myös.
    “Jep, sitä todellakin.”

    Joulupöydässä tunnelma oli.. Yllättävän kodikas. En oikeastaan tiedä mitä odotin. En ollut viettänyt joulua koskaan muiden kuin äidin kanssa, ja useana vuotena en viettänyt joulua ollenkaan. Tai vietin, mutta sellaisen kaveriporukan kanssa etten muista niistä mitään.
    Radiossa soi joulukanava hiljaisella ja Nelly oli sytyttänyt kynttilöitä ympäri asuntoa tunnelmaa tuomaan. Koko asunnossa tuoksui niin herkullinen ruoka, että talvihorrostaan viettänyt Loimukin oli noussut katsomaan irtoaisiko sille suupalaa. Mielikki istui keskellä keittiötä ja tuijotti pöytää, etenkin Eetua. Näin miehen vilkuilevan silmäkulmastaan koiraa vähänväliä, mutta olin kuin en huomaisikaan. Tiesinhän minä, että etenkin Eetu tykkäsi antaa Mielikille pöydästä maistiaisia. Se ei oikeastaan haitannut, sillä lähestulkoon kaikilta muilta olin saanut sen kitkettyä pois. Yksi ihminen vielä kävi, mutta jos kaikki tallilaiset aina antaisivat jotain, Mielikki olisi pian leveyssuunnassa yhtä iso kuin kaksoset..
    Ruokaa oli neljälle aivan liian paljon, mutta oli helppo tuudittautua siihen tietoon, että Hello kävisi kuitenkin syömässä, eikä Tiituskaan kieltäytyisi kunnon ruuasta työpäivän lomassa. Minä en ihan äkkiä kyllästyisi ja piti vain toivoa, että Nellyn mieliteot olisivat jatkossa hyvin joulupainoitteisia… Kakku häviäisi taatusti parissa päivässä, siitä ei ollut mitään huolta.

    Äiti ja Nelly puhuivat, kuten olettaa saattaa, raskaudesta. Mietin, eikö Nellyä jo kyllästyttänyt. Ritva ja Aili olivat juuri aikaisemmin puhuneet tismalleen samoista asioista, joihin Nelly vastasi tismalleen samalla tavalla. Tosin äiti kyseli myös Eetun kuulumisia, ajatuksia isyydestä ja lupasi, että häntä voisi myös aina pyytää lapsenvahdiksi jos kukaan muu ei ehtisi.

    Äiti taisi haluta lapsenlapsia.

    Niin onnessaan hän siitä puhui. Muut eivät sitä ehkä huomanneet, mutta kiinnitin väkisin huomiota siihen, miten monta kertaa äiti mainitsi Ritvan odottavan vauvaa yhtälailla. Ainahan äiti on pitänyt Mielikkiä kuten vauvaa, ja silloin kun olin vasta muuttanut Hopiavuoreen hän ehti innostua ajatuksesta, jos minusta ja Nellystä tulisi pariskunta. Oli hauska ajatella niin taaksepäin, kun tilanne oli nyt aivan eri…

    “Mitäs sille Chaille kuuluu?” äiti kysyi kesken kaiken, onnellisen tietämättömänä. Melkein vedin juotavaani henkeen sen takia, sillä en ollut osannut laisinkaan varautua. Kohtelias yskäisy käsivarteen, jonka jälkeen laskin lasin alas ja hieraisin reisiäni kämmenin.
    “Niin, mitähän sille…”
    “Ettekö te enää olekaan ollut tekemisissä? Minä luulin että hän käy täällä myös.”
    “Nii, kesän ajan. Kun oli ne kisat.”
    “Eikös se siellä Ässällä ole töissä?” Nelly kysyi ja katsahti Eetuun kysyvästi.
    “Joo, siellähän se taitaapi olla.”

    Ässällä? Siis siellä samassa S-Marketissa, kuin mihin olin juuri hakenut töihin?
    “Oikeesti?” Huomasin kuulostavani paljon epäuskoisemmalta kuin olin ajatellut. Kukaan muu ei onneksi tuntunut kiinnittävän huomiota.
    “Joo, jotain kassahommia se kai siellä tekee. Miten niin?” Nelly kysyi päätään pienesti kallistaen.
    “Ei, ei.. Kuha funtsin. Mä luulin – tai et se olis lähteny Espooseen. Ievannevalle, mihin se nyt -..”
    Vedin lyhyesti henkeä nenäni kautta. Nelly näytti tyytyvän vastaukseeni ja ahmaisi oikein suuren palan kinkkua haarukastaan. Myös Eetu keskittyi syömiseen, mutta tunsin miten äiti silmäili minua hetken turhan pitkään.
    “Mä käyn kusettamas Mielikin.”
    “Kesken syömisen?” äiti ihmetteli.
    “Me ollaan iha hetki vaa. Tuu Mielikki.”

    Ulkona oli pimeää. Tallin valot valaisivat pihaa jonkin verran, mutta kaikki valokeilojen ulkopuolelta hukkui synkkään, muodottomaan massaan. Maassa oleva pieni lumikerros oli hädintuskin sentin paksuinen, mutta kai sitä voisi valkoiseksi jouluksi kutsua… Siirryin kuistin portaille seisomaan ja kietaisin käteni ympäritseni samalla kun vahdin pihalle kipittävää haalaritonta Mielikkiä. Hengitykseni höyrystyi ja nousi kasvojen eteen ennen vähitellen ilmaan haihtumistaan.

    Chai oli Otsonmäellä. Sen koko ajan – mutta tiesinhän minä sen! En käsittänyt, miksi se oli lyönyt niin vasten kasvoja. Chai oli itse sanonut palaavansa kotiin. Ei Espooseen, vaan Ievannevalle. Muttei kai lopulta sinnekään. Olin jostain syystä todennut itselleni, että Chai vain lähtisi, enkä ollut uhrannut ajatustakaan, että ottaisin selville minne. Kyrönjoen takana oleva S-Market ei ollut kaukana. Sen kyljessä oli Alko, jossa olin ollut töissä. Enkö käynyt tarpeeksi usein kaupassa, että olisin itse nähnyt Chain siellä? Vai oliko hän vain vältellyt minua?

    “Mielikki”, kutsuin koiraa jonka olin hukannut hämärään hetkeksi liian pitkään. Odotin, sillä kyllä se tulisi. Jos sillä olisi jokin hätä, se huutaisi niin että koko Otsonmäki raikuisi. Eikä mennyt kauaa, kun Mielikki kipitti häntä heiluen jostain tallin suunnilta luokseni. Kumarruin rapsuttamaan sitä ennenkuin siirryin oven luokse päästääkseni koiran ensin sisälle. Ennen kuin itse seurasin perästä en voinut olla miettimättä, että miten Chai vietti joulunsa, kunnes päätin pyyhkäistä hänet ajatuksistani. Ei nyt. Ehtisin miettimään häntä vielä. Minun täytyisikin.

    “Just sopivasti”, Nelly hihkaisi keittiöstä astioiden kilinän ylitse. “Me ajateltiin pelata seuraavaks Monopolya.”
    “Maheet. Saanksmä olla bläisä?”

    • #7107 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Voi jehna kuinka olenkin itsekäs. On meneillään vaikka mitä hienoa perhejoulua, jota eh-dot-to-mas-ti pitäisi kommentoida heti ensimmäisenä, ja satakymmenen prosenttia mun huomiosta kiinnittyykin siihen, miten Noa ja Chai väistämättä tapaa taas. Niin kuin sanoin, pääsyy on itsekäs. Chai on mun lempihahmo, joka pelasti mut oikean elämän tosi synkästä paikasta; kenestäpä mieluummin kirjoittaisin, jos saisin tilaisuuden palauttaa hänet? On kuitenkin myös muita syitä. Noa on tasainen ja vakaa ja luotan häneen aika vankasti esimerkiksi siinä, ettei hän repsahda. Hän selviytyi hyvin varsoista ja keksi jopa Hellon kanssa jutellessaan keinon olla äidin lähellä joulun. Noa pystyy selvittämään sotkunsa, niin kuin työttömäksi joutumisen, ja osaa hoitaa raha-asiansa tiukassa paikassa. Hänellä on ystäviä (oli hän sitä mieltä sitten itse tai ei). Mikä muu saisikaan Noan menemään sekaisin kuin Chai, jonka mielestä joko Noa on häntä varten lähetetty piru, tai sitten Noa on Chai-koettelemuksen Job? Varsinkin kun Noalla oli jo kesällä niin ristiriitaisia tunteita ja oma pikkupiru-Jesse olkapäällä tekemässä ehdotteluja ja tarjoamassa tupakkiakin heikkona hetkenä. Vitsi miten paljon mä toivon, että tästä tulisi maailman pisin ja kamalin ja korkein ja matalin vuoristorata, joka kuitenkin lopulta rullaisi hienoon loppuun ennen seuraavaa seikkailua.

      Mutta okei. Reiluuden nimissä yritetäänpä keskittyä taas. Olisinpa saanut olla Hopiavuoressa ihan itse jouluna ja tuntea kaikki tyypit. Alma on niin ihana joulunhenki ruokapusseineen, että itsekin Eetuna tai Nellynä ottaisin hänet Noan kanssa jakamaani kotiin muutenkin kuin velvollisuudesta. Äidithän on ihania. Samalla ne on kuitenkin kamalia. Noa tapansa mukaan pidättäytyy ajattelemasta kovin jyrkästi ja poistuu mieluummin pihalle hengittämään kuin sanoo mitään peruuttamatonta, mutta juuri sen hillittyyden takia hänen ahdistuksensakin voi tuntea selkeästi. Ei tarvitse erikseen kertoa, että esimerkiksi omien lapsien saaminen on ahdistava ajatus. En kuitenkaan osaa vielä arvata miksi. Ensimmäinen arvaukseni on, että Noa ei edes halua lapsia, eikä aio hankkia niitä, mutta samalla harmittaa tuottaa äidille pettymys, vaikka ei kukaan kovin herkästi kai äitinsä takia meidän kulttuurissamme lisäännykään. Toinen arvaus, josta ei kyllä ole ollut niin vahvoja viitteitä niin kuin edellisestä, olisi että Noa haluaakin lapsen, mutta ei tietenkään voi sitä vielä saada. Noa on ilmaissut varsinkin kesällä Chain yhteydessä kokevansa, että ei ole jotenkin romanttisen rakkauden arvoinen. Hän pitää itseään jollain tapaa niin kelvottomana, ettei mielestään voi löytää edes puolisoa. Sellaiselta tyypiltä Noa ei ainakaan vielä vaikuta yhtään, että haaveilisi lapsesta ilman puolisoa. Noa voi kuitenkin liittää vauva- ja puolisoasian yhteen siinäkin tapauksessa, että ei edes halua vauvaa, mutta haluaisi puolison: tuossa tuo äiti puhuu lapsenlapsista, vaikka ei ole ketään mun kanssa niiden kakaroiden teosta edes kieltäytymässä.

      Alma on myös muuten tosi tarkkanäköinen. Jos on niin sekaisin kuin Noa kesällä, ei sitä kaikki näe, mutta rakkaimmat (niin kuin äiti) voi huomata. Samastun iloisesti Noaan äidin kysellessä Chaista. Joskus multakin kaverit on kyselleet, enkö aio emäntääni erikseen esitellä puolisonani (tai enkö aio muuten tunnustaa tai kertoa äidille asioita x, y ja z), mutta tosiasiassa kyllä mun äiti aina tietää, niin kuin Almakin taitaa tietää. Ne ei ole tyhmiä ja ne tuntee jälkikasvunsa… Mutta yritäpä sitten pitää niiltä salaisuuksia, kun et haluaisi niiden tietävän kaikkea…

      Sitten Noa palaa pihalta päättäväisenä. Kaikelle on aikansa, mutta nyt äiti on tullut jouluksi hänen kotiinsa. Nyt vietetään sitä joulua. Niin sen kuuluu ollakin. 😀

  • #7180 Vastaus

    Noa
    Osallistuja

    Työt painaa päälle, tämäkin on muutaman minuutin hiomaton rykäisy, koska jotenkin tätä pitää noteerata vaikka aikataulut ei meinaa antaa periksi. Enkä ole missannut tai unohtanut Chaita! Siihen on oma tarinansa tulossa, sitten kun taas ehdin hetken edes hengittää.

    Mustavalkoinen näytelmä

    Minä…

    Huoh.

    Tiedättehän sen tunteen, kun ei oikein osaa istua mukavimmallakaan sohvalla vaihtamatta asentoa vajaan minuutin välein? Tai sen, miten haluaisi tehdä käsillään kokoajan jotain muttei keksi mitä? Vaikka rapsuttaa niskaa, leukaa, kaulaa, hieraista poskea, silmäkulmaa, tai ihan vaan vaikka vääntelehtiä niitä ympäriinsä ja yhteen jotta näyttäisi siltä että tekisi edes jotain? Kun rinnassa painaa ja vatsa tuntuu kireältä, suu vetäytyy väkisin tiukaksi viivaksi ja takaraivoa alkaa kuumottaa?

    Tuvan tunnelma oli ollut käsinkosketeltavissa viime päivät. Se oli niin paksua ja sankkaa, että sitä olisi voinut veitsellä leikata. Ja se mikä siinä eniten kauhistutti oli, että se muuttui aivan liian nopeasti ollakseen.. Tervettä? Normaalia? Edes jotenkin ymmärrettävää?

    Tiesinhän minä mitä oli tapahtunut. Olin kuullut ensimmäisten joukossa, asuinhan saman katon alla. Saatoin vain olla tyytyväinen, ettei äiti ollut siellä enää. Hän ei olisi osannut antaa surevalle parille rauhaa, jota he kuitenkin kaikesta huolimatta tarvitsivat. Olin tullut kotiin tyhjään asuntoon sinä iltana, kun Nelly oli viety sairaalaan. Olin ollut kotona, kun Eetu ja Nelly palasivat yhdessä, ja tiesin ilman että he kertoivat. Nellyn värittömät kasvot ja tyhjä katse, sekä Eetun tuskasta tummuneet silmät sen kertoivat. Sillä tavalla Eetu oli pidellyt käsiään Nellyn harteilla, aavistuksen liian voimakkaasti ja ilme kivettyneenä.

    Minulla ei ollut paljon, mitä olisin voinut tarjota. Tein silti parhaani. Keitin kahvia ja teetä. Täytin ja tyhjensin astianpesukoneen, pidin huolta että pyykkitupa oli siisti ja pyykit päätyivät kuivamaan vähintäänkin saman päivän aikana. Pyyhin keittiön pöydän kostealla rätillä jokaisen ruokailun jälkeen, kysyin tarvitseeko kaupasta jotain. Olisin halunnut tehdä vielä enemmän, mutta tiesin ettei se ollut minun paikkani. En voisi sanoa mitään, mitä joku toinen ei olisi jo sanonut. En osannut tarjota samanlaista tukea, kuin mitä Hello heille osasi tarjota. En osannut tuoda eloa takaisin Eetun silmiin tavalla, jonka Outi osasi, enkä osannut vielä nauraa Nellyn väkinäisille heitoille huolestumatta.

    Olisin halunnut sanoa, että lopettakaa, seis. Kumpikin pois tallista, kumpikin pois täältä. Lähtekää pois, jonnekin, missä voitte oikeasti puhua yhdessä ja käsitellä tapahtunutta, ilman että aina jossain oli joku. Niin rakas paikka kuin Hopiavuori minulle onkin, en ollut sokea sen puutteelle yksityisyydestä. Sitä oli lähes mahdotonta saada. Minua huolestutti miten Eetu teki tallissa töitä ihan samaan tahtiin kuin aina ennenkin, kuin mikään ei olisi muuttunut. Vaikka hänestä näki, että kaikki oli. Kuinka kauan menisi, ennenkuin kamelin selkä katkeaisi, eikä yhtenä aamuna Eetu enää nousisikaan talliin?

    Mutta kuka minä olisin siitä mitään sanomaan, kun ympärillä hyöri jo ystäviä ja äitejä? Pidin huoleni itselläni ja seurasin sivusta mustavalkoista näytelmää, jota en tahtonut uskoa todeksi. Ja silloin kun ilmapiiri alkoi olla liian painostava saatoin lähteä Mielikin kanssa lenkille, ja hengittää rauhassa kirpeää, keuhkoissa pistelevää pakkasilmaa.

    Tiesin, ettei se ollut paljoa, mutta olin silti kysynyt voisiko Jesse tulla tekemään joitakin vuoroja tallissa. Oli hän ollut ennenkin, ja ymmärtääkseni hän oli vielä lähistöllä muutenkin. Lupasin, että minäkin voisin niistä hänelle maksaa, ettei Eetun tarvitsisi sitä miettiä. Vaikka tuskin Eetu sellaiseen suostuisi, että joku toinen maksaisi hänen velvollisuutenaan olevia palkkoja. Jollain tavalla minun oli pakko yrittää helpottaa hänen arkeaan, ja nyt kun Camilla ja Tiituskin olivat olleet vähemmän töissä omien kiireidensä puolesta, se ratkaisu tuntui kaikista parhaalta. Pitäisi vain yrittää saada Eetukin ymmärtämään, että se olisi hänen parhaakseen.

    • #7200 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Olen aina ajatellut, että Hopiavuoressa olisi varmaan ihana asua, jos ei kaipaisi siis niin hirvittävän paljon yksinäisyyttä ja omaa aikaa kuin minä. Olisi sikakivaa olla pohjimmiltaan sosiaalinen ja aina olisi juttukavereita. Olen tunnistanut kyllä Hopiavuoren suurimman ongelmankin: myös se sosiaalinen tyyppi haluaa joskus olla yksin ja rauhassa, eikä täällä sellaista oikein ole muualla kuin omassa makuuhuoneessa. Ellei joku pelmahda sitten sinnekin kasvupisteineen tai eksän huoneiden tyhjäyksineen tai jotain.

      Noa on sosiaalisesti älykäs ja saa keskustelun useimmiten soljumaan. Samaa älykkyyttä hän musta ilmentää nytkin, kun yrittää pysyä poissa jaloista ja pyörittää arkea ja pyykkikonetta. Se on varmaan ainoa tapa auttaa. Näiden juttujen mainitsemisesta mulle tuli tosi hyvä olo taas. Jos mä eläisin kauhujani Hopiavuoressa, just sitä mä kaipaisin. Lisäksi lukijana odotin, että Noa osaisi ottaa oikean roolin, ja kun mun odotukset täytettiin, mulle tuli turvallinen olo. Nyt tämän jälkeen en tietenkään ihmettelisi, vaikka Noa reagoisikin jotenkin. Onhan tilanne nyt hänellekin tosi ahdistava, kun koti on harmaa ja ankea paikka! Kun tämä ikään kuin normaali reaktio on esitelty, myöhemmät mahdolliset purkaukset eivät enää ahdista mua ajatuksella siitä, että Noan perusluonne olisi jotenkin muuttunut. Koska ei se olisi: hänen senhetkinen tuulensa vain olisi!

  • #7371 Vastaus

    Noa
    Osallistuja

    Voimaa ja valoa
    Mukana mainittu Chai ja Niklas, ohimennen mainittu myös Eetu, Nelly, Hello, Sonja, Harri, Tiitus ja Marshall.
    Jos Niklas ei halua alkaa parisuhde terapeutiksi niin se on täysin ok, ei tarvitse! En vaan keksinyt ketään muuta siihen rooliin yhtä sopivaa tähän hätään.

    Tätä ei ole luettu läpi joten en takaa laatua, mutta pakko vihdoin saada jotain julkaistua ja tarinaa eteenpäin.

    Elämä on kuin palapeli. Ensin tuntuu, että ne sadat pienet palaset tipahtelevat sormien välistä eikä tiedä mistä aloittaa – aina siihen saakka, kunnes löytää sen yhden kulmapalan. Sen jälkeen hitaasti mutta varmasti eteen alkaa ilmestyä niitä paloja, jotka loksahtelevat kohdilleen ja vähitellen kuva alkaa muodostua. Se vie aikaa, mutta lopulta vastaan tulee aina se kulmapala, josta kaikki lähtee liikkeelle. Elämällä on siis tapana järjestyä, niin uskomatonta kuin se onkin.

    Ilmassa oli kevään tuntua. Sen pystyi haistamaan talven jälkeen jo aavistuksen pehmenneestä tuulesta, sen tunsi kasvoilla lämmittävinä auringonsäteinä. Sen kuuli lintujen laulusta ja purojen solinasta, jotka sulanut lumi oli muodostanut. Lunta oli edelleen, mutta paikoittain maa alkoi tulla esiin – viimeinkin. Vähintäänkin ikuisuuden kestäneen pimeyden ja kylmyyden jälkeen tuntui, että koko maailma olisi havahtunut sikeästä unesta ja luontoäitikin malttoi viimein hellittää ihmiskuntaa kurittavaa otettaan.

    Minusta tuntui, että olin jälleen löytänyt palapelini kulmapalan ja pystyin rauhassa jatkamaan sen kuvan rakentamista. Yksi kerrallaan asiat olivat järjestyneet. Ensin työt, ja sitten raha-asiat. Arjen järjestys rytmittyi töiden ympärille, ja olinkin onnistunut siinä aika mukavasti. Vielä aamuvuoronkin jälkeen oli nykyisin tarpeeksi valoisaa, että Mielikki lähti jo ihan mielellään mukaani lenkille. Huomasin, että tovin töissä oltuani aloin kaipaamaan jotain muutakin fyysistä liikettä, kuin töiden ja tallin sisällä. Olisin halunnut alkaa käymään kuntosalilla, mutta siihen minulla ei vielä ollut aikaa, sillä olisi pitänyt ajaa aina Seinäjoelle ja takaisin. Sen sijaan olin ryhtynyt juoksemaan. Kyllä – juoksemaan. Ensin juoksin vain lyhyitä matkoja, otin tavoitteeksi juosta yhden lampputolpan välin ja kävellä seuraavan, ja sitten taas juosta. Siihen rytmiin Mielikkikin oli sopeutunut ja sain kerättyä itsevarmuutta, että myös tekojalka pysyisi menossa mukana. Ainakin nastakengillä, toistaiseksi en ollut vielä liukkaiden teiden takia koettanut ilman.

    Se oli terapeuttista. Monelle juokseminen oli täysin itsestäänselvyys, eikai siinä mitään kummallista. Minusta oli vapauttavaa päästä liikkumaan ja tuntea miten lihakset joutuvat koetukselle ja pakkasilma pistelee keuhkoissa. Pystyin olemaan taas jälleen kerran aavistuksen verran enemmän sinut oman kehoni kanssa.

    Myös Flidalle ja varsoille minulla riitti aikaa lähes joka päivä viikossa. Olisi minulla ennenkin ollut aikaa, oikeastaan paljon enemmän kuin nyt, mutta tietynlaista jaksamista ja motivaatiota ei. Nyt kun varsat alkoivat olla tarpeeksi isoja, että niitä oli tärkeä oikeasti alkaa kouluttamaan, olin löytänyt uuden innon viipyä tallilla muutenkin kuin vain seisoskelemalla tai maastoilemalla. Flidan kanssa keskityin kasvattamaan sen kuntoa ja lihaksia, ja varsoja totutin arkisiin toimenpiteisiin ja esineisiin. Fanni tukeutui jännittävissä ja uusissa tilanteissa paljon ihmiseen. Se oli kiltti ja utelias eikä sen kanssa tullut useinkaan pattitilanteita. Olin melko pian varsojen syntymän jälkeen alkanut elättelemään toiveita, että edes toinen niistä soveltuisi terapiahevoseksi. Tällä hetkellä tuntui, että Fannissa olisi siihen potentiaalia. Se saisi tietysti kasvaa rauhassa ensin ihan oikeaksi aikuiseksi hevoseksi.

    Dimi, pieni peikonpoika, alkoi olla jo ihan raamikas kaveri. Sen kanssa etenin hitaampaa vauhtia kuin Fannin, sillä se oli perusluonteeltaan enemmän varuillaan ja valppaana kuin luottavaisempi siskonsa eikä se selvästi kokenut ihmisen seuraa tarpeeksi turvalliseksi uuden tilanteen edessä. Dimin piti antaa itse tehdä valintansa ja tutkia rauhassa, sillä liiallinen paine sai sen vastahakoiseksi ja puolustautuvaksi. Sille piti antaa aikaa ja paljon kiitosta ja kehua, jotta se pysyi motivoituneena olemaan ihmisen kanssa.

    Tiedän etten ole varsojen, tai edes hevosten kouluttamisen ammattilainen, mutta toistaiseksi minusta tuntui että pärjäsin niiden kanssa hyvin. Flidan kanssa sain aikoinaan selkeät ohjeet ja pohjan johon minun on nytkin hyvä tukeutua, enkä jaksa uskoa että varsa menisi pilalle vaikka muutamia virheitä sattuisikin. Ja olen minä virheitä tehnyt, mutta kumpikin varsoista edistyy oikeaan suuntaan ja oppii kokoajan lisää, joten en selvästi kuitenkaan mitään peruuttamatonta. Olen ottanut paljon selvää miten varsan kanssa menetellä ammattilaisten sosiaalisista medioista, mutta hyvin paljon teen itse siten mikä minusta parhaalta tuntuu. Kokeilen, ja jos se ei toimi, vaihdan lähestymistapaa. Tarkoitukseni on kuitenkin vain saada varsa ymmärtämään mitä siltä pyydetään vielä tässä vaiheessa.

    Eli kaikin puolin minusta tuntuu, että voin hyvin. Elämä tuntuu aika tavalliselta ja rauhalliselta, ja tervetulleelta juurikin siten.

    Tai, no..

    Onhan sitten vielä tietenkin Chai.

    Ensimmäiset viikot töissä Chain kanssa tuntuivat samaan aikaan kihelmöivän kutkuttavilta, mutta myös raastavan piinallisilta. Ehdin monta kertaa miettiä, mitä jos Chai luuli minun hakeneen sieltä töitä hänen takiaan? Olisiko se hänestä kamala ajatus? Olisiko minun pitänyt kuitenkin kieltäytyä ja etsiä töitä muualta, hänen tilaansa kunnioittaakseni? Se ei tietenkään tullut kysymykseenkään, kun tarvitsin töitä niin kipeästi.
    Sitten mietin, jos vain antaisin olla. Jos välttelisin häntä, niin kaikki voisi helpottua. Minun ei tarvitsisi katsella, miten hän kassalla ollessaan hymyili ja tervehti jokaista asiakasta aina yhtä aurinkoisesti, tai miten hän suki otsahiuksiaan sormiensa välissä ajatuksiinsa vaipuneena, tai miten hänen paidan helmansa kohosi hänen kurottaessa jonnekin ylähyllylle. Ei koskaan tarpeeksi paljastaakseen ihoa, mutten voinut olla katsomatta.

    Se ei kuitenkaan toiminut, sillä heti seuraavana päivänä huomasin hakeutuvani aivan yhtä automaattisesti takaisin Chain seuraan kuin ennenkin. En sillä tavalla, etten voinut hetkeksikään päästää häntä näkökentästäni, mutta häneltä minä aina ensimmäisenä päädyin kysymään minne nämä laatikot laitetaan, tai tiedätkö kuka täyttää juusto- ja maitohyllyt, tai oletko nähnyt kun asiakas jätti meille hansikkaansa.

    Ja sitten minä ymmärsin jotain.

    En muista tarkalleen, kuinka pitkään olin ollut Chain kanssa töissä, mutta tovin jo. Purimme kuormaa varaston puolella, Chai nosteli laatikoita ja minä luin koneella niiden kyljissä olevia viivakoodeja. Piip, sanoi kone, jonka jälkeen Chai tuli sen hakemaan ja minä siirryin seuraavan luokse. Oli hiljaista, niin että kuulin jokaisen pienen ähkäisyn ja hengenvedon, jonka Chai päästi. Yhteen laatikkoon ei oltu lätkäisty samanlaista tarralappua viivakoodeineen kuin kaikkiin muihin.
    ”Mitä täs on?” kysyin Chailta ja osoitin laatikkoa kädessäni olevalla koneella. ”Siinä ei oo tota koodia.”
    Chai kääntyi katsomaan. ”Ai”, hän sanoi ja käveli nostaakseen syliinsä. ”Se menee tuonne ylös, siinä on jotain juttuja varalle tänne”, hän selitti, enkä ollut varma tiesikö Chai itsekään mitä ne jutut olivat tarkalleen. Niin määrätietoisesti hän kuitenkin lähti selvästi raskasta laatikkoa kantamaan etten ensin meinannut estellä, mutta katsoessani miten hän lähti punnertamaan sitä metallisen hyllyn ylimmälle riville päätin laskea koodilaitteen käsistäni.
    ”Venaa.” Parilla askeleella olin ihan Chain vieressä, niin, että tunsin miten hän hohkasi lämpöä. ”Mä voin jeesaa.”

    Tiesimme kumpikin, että Chai olisi itsekin saanut laatikon nostettua. Siitä huolimatta hän käänsi katseensa minuun, eikä kenties ensimmäistä kertaa näyttänyt ihan heti peuralta ajovaloissa. Hän ei myöskään sanonut mitään, muttei estellyt kun kurotin ottamaan laatikon häneltä. Sormemme koskettivat ja silloin Chai käänsi katseensa pois. Nostin laatikon paikalleen, suoristin paitaani ja vilkaisin Chaihin, samalla kun mietin miksi se koko tilanne oli ollut mielestäni edes tarpeen. Chai katsoi yhä muualle.
    ”Kelaa, miten noloa olis ollut jos mä nyt olisin tiputtanut sen”, totesin naurahtaen rikkoakseni hiljaisuuden ja palasin alkuperäiselle paikalleni.
    Chai katsahti minuun olkansa ylitse ja näin hymyn hänen kasvoillaan. ”Se olisi ollut oikeesti aika noloa”, hän myönsi, ja jatkoimme töitä aikaisempaa kevyemmässä hiljaisuudessa.

    Sen jälkeen minä ymmärsin, ettei minun tarvinnut Chaita vältellä. Ei minun tarvinnut häntä jättää rauhaan tai pelätä, että minä pilaisin tai rikkoisin hänet. Ymmärsin, ettei minulla ollut syytä estää itseltäni sellaista asiaa, joka teki minut onnelliseksi.
    Chaista minä nimittäin tulin onnelliseksi.

    Sinä iltana palasin hymyillen kotiin, mutten osannut kertoa miksi olin niin hyvällä tuulella muiden sitä kysyessä. Minä vain olin. Tiesin, että voisin huomenna mennä taas töihin ja katsoa hymyilevää Chaita eikä minun tarvitsisi tuntea siitä huonoa omaatuntoa. Eikä minun tarvinnut jatkossakaan tuntea siitä huonoa omaatuntoa, kuten vaikka silloin kun Chai luuli tiellä pyörivää ruskistunutta lehteä sammakoksi ja nauroimme sille molemmat pitkän työpäivän jälkeen kyyneleet silmissä. Tai silloin, kun kompastuin taukohuoneessa olevaan jatkojohtoon ja lennätin kahvinkeittimen lattialle, ja Chai tuli kysymään oikeasti huolestuneen näköisenä että eihän minuun sattunut. Tai silloin, kun hyllyttämisen ohella kyselin Chain suunnitelmia hevosten tai kisaamisen suhteen, tai kun ehdotin – osittain vitsillä, vaikka samalla toivoin että hän innostuisi siitä – että hän voisi alkaa minun puolestani ratsastamaan Flidaa kun minulla oli kädet täynnä varsojen kanssa. Vaikka eihän Flida ollut laisinkaan niin sporttinen tai osaava kuin vaikka Pondi. Jos Chai nyt kysyisi, niin tarjous olisi edelleen voimassa. Aina se olisi häntä varten.

    Mutta en minä ikuisesti sitä jaksa, vaikka se ihanaa olikin olla Chain kanssa oikeastaan ihan normaalisti. Tiesin, että halusin siltikin enemmän, mutten tiennyt miten tuoda se enää selkeämmin esille niin, etten karkottaisi häntä luotani täysin. Katsoin, koskin viattomasti, pehmeästi ja hellästi, yritin houkutella häntä luokseni. Olin ymmärtänyt, etten minä tiedä miten seurustelu toimii. En tiennyt mitään parisuhteista, sillä en ollut koskaan ennen ollut sellaisessa. En oikeasti. Ne ”suhteet” joissa olin ollut olivat sanattomasti sovittuja, fyysisiä, joko yhden yön juttuja tai satunnaisia kanssakäymisiä. Ei niissä ollut romantiikkaa tai sellaista intohimoa, jota nyt koin Chaita kohtaan. Halusin olla hyvä ja hellä hänelle, halata häntä takaapäin töissä ja kotona ilman, että se olisi outoa, halusin nukahtaa hän vierelläni ja herätä hän yhä siinä. Suunnittelin pääni sisällä hetkiä jolloin tuoda se ilmi. Töiden jälkeen, kun olisimme enää kaksin, takaoven luona kun se olisi painettu lukkoon. Pyytäisin häntä käymään, lähtisimme maastoon. Chai saisi varmasti lainata jotain hevosta, tai voisin minäkin jos hän haluaisi mennä Flidalla. Menisin itse hänen luokseen. Tai kahvilaan, tai puistoon, tai jonnekin.
    Sitten sanoisin, että Chai, minä pidän sinusta. Paljon, niin paljon että tahdon suudella sinua, syleillä sinua, että olet aina lähelläni.

    Vielä en ollut keksinyt sellaista hetkeä, joka ei tuntuisi niin teennäiseltä. Vielä minä maltoin, sillä sainhan minä olla Chain kanssa. Mutten malttaisi ikuisesti, ja tiesin että minun pitäisi tehdä asian eteen jotain. Pian. Nyt olisin voinut antaa melkein vaikka toisen jalkani siitä, että minulla olisi joku jolta kysyä. Nelly tai Eetu ei tuntunut hyvältä vaihtoehdolta, ja Hellolta jos kysyisin niin pelkäisin että hän ottaisi ohjat omiin käsiinsä ja tekisi päätöksen minun puolestani. Tiituksen kanssa emme olleet tarpeeksi läheisiä, että sellainen keskustelu tuntuisi luonnolliselta. Voiko Sonjalta ja Harriltakaan sellaista kysyä..?

    Seurasin keittiön ikkunasta miten tutusta autosta astui esille parivaljakko koiransa kanssa. Marshall kietoi rastojaan paremmin nutturalle kun taas Niklaksen suu kävi kauheaa vauhtia, näin sen pihankin poikki.
    Hetken heitä katseltuani tuntui, kuin hehkulamppu olisi syttynyt. Sillä tavalla suoristin selkääni ja havahduin ajatuksistani. Marshall ja Niklas. Tottakai.
    Nousin pöydän äärestä sellaisella tohinalla, että Mielikki pomppasi säikähtäneenä jaloilleen ja juoksi pian perääni unen pöhnästä itsensä hereille ravisteltuaan.

    ”Tsau”, tervehdin kaksikkoa tallin puolella. Yritin olla kuin en olisi juuri rynnistänyt heidän peräänsä kuin vesikauhuinen pesukarhu, mutta samalla olisin halunnut mennä suoraan asiaan. Hetken rupateltuamme sain kuulla, että Marshall oli menossa ratsastamaan ja Niklas jäisi puunaamaan Arlekinin varusteita. Lyöttäydyin bruneten seuraan vähin äänin, sillä verukkeella että minunkin pitäisi puhdistaa Flidan varusteita.
    En saanut kuitenkaan aikaiseksi tehdä elettäkään sen eteen, vaan seistä pönötin varustehuoneen oven luona ja katselin jonnekin Niklaksen ohi, kun hän ryhtyi purkamaan jo tottuneen näköisesti Arlekinin suitsia osiin.
    ”Tota… Onks sulla joku hätänä?” Niklas kysyi hetken kuluttua ja kallisti päätään ihmettelevän näköisenä.
    ”Mitä?” äännähdin ja ymmärsin vihdoin siirtyä pois oven luota. ”Ei, ei. Ei ollenkaan, mitennii?”
    ”Sä käyttäydyt oudosti.”
    ”Ai?” yritin esittää yllättynyttä, mutta huokaisin ja kävin istumaan seinän vierelle siirretylle penkille. ”No oikeestaan… Mä tarvisin vähän jeesiä.”
    ”Jos se on jotain laitonta nii mä en voi auttaa, tää on nyt jotenkin nii pahaenteistä”, Niklas siristi silmiään epäluuloisena.
    ”Ei! Ei, ei oo. Siis – ääh. Töissä on yks tyyppi, kenestä mä vähän diggaan. Ja mulla ei oo mitään käsitystä miten mä kertoisin sen sille, kun se ei.. Oikeen tunnu ottavan haaviinsa, tiiätkö? Sillä funtsin, kun sulla ja Marshallilla ainakin näyttää menevän hyvin, että jos osaisit neuvoa, tai jotain. Miten ihmiset ylipäätään päätyy parisuhteeseen? Mä en vaan hiffaa.”

    • #7373 Vastaus

      Marshall
      Osallistuja

      Ai vitsit olin innoissani että pitkästä aikaa Noasta kuuluu jotain! Muutamat kerrat jo miettiny että millonkohan ehdit kirjotella, etenki ku niin herkulliset kuviot Chain kanssa jääny auki!
      Ja Niklashan kyllä leikkii parisuhdeterapeuttia ja mieluusti, ja onki siinä oikeasti parempi mitä kirjottaja ite.

    • #7392 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Vai on Niklas taas terapeuttina. :DD Sille pitää pian varata aikoja ja tehdä ihan oma merkki. Noa on oma kömpelö itsensä, kun yrittää puhua tunteiden ilmaisemisesta. Harmi kun Niklaksen puoli asiaan kuultiin jo ennen kuin ehdin tulla tähän ruinaamaan, että voisiko se pliiiiiiiis olla että jaa, Noa puhuu musta, Niklaksesta, noin typerästi peitellen, eikä mistään työkaverista. :DD

      Mutta onpa kiva kuulla Noasta. Luonnollisesti olen ihan sikaonnellinen, kun kuullaan Chaista myös. Chai on lellivauvani: hahmo, jonka ajatukset tiedän joka tilanteessa. En tiedä, onko Noasta hyvä vai huono, kuinka tarkkasilmäinen Chai on: ihan toista maata kuin joku Hello aikoinaan. Oikein huvittaa seurata, ottaako Noa onkeensa Niklaksen nykyisistä ja tulevista ohjeista, ja mitä ihmettä siitä voi seurata kun toinen varmasti jo tietää, mutta on itsepäinen ja kauhuissaan.

      Noan TT:n aikaiset mietteet omasta likaisuudestaan olivat kamalia. Ihan kuin hän olisi uskonut, että hänellä on jokin käänteinen midaan kosketus: kaikki mihin hän koskee, muuttuu kakaksi. Tässä se avautuu. On vapauttavaa, kun Noalla on lupa edes ajatella mitä haluaa. Hän, reppana, on joutunut kuitenkin käydä läpi aika paljon ja on osittain hajalla itsekin. Kun saa vapauden edes ajatella, pystyy käymään tuntojaan läpi ja ehkä edistymään pyrkimyksissään. Noalle tietenkin soisi kaikkea hyvää: olemmehan hänet jo kauan tunteneet ja hyväksi tyypiksi todenneet, vaikka emme aina samaa mieltä kaikesta olisikaan.

      Oi voi. Mun toiveilla on tapana toteutua, niin en uskalla toivoa vielä yhtään mitään tältä juonelta. Toisaaltahan tekisi mieli toivoa, että menkää nyt onnelliseen loppuunne, mutta sehän tarkoittaisi juuri sitä, etten ikinä pääsisi lukemaan ja kirjoittamaan kaikkea mielenkiintoista (ja kaikkea ihan hirveää) matkan varrelta.

  • #7620 Vastaus

    Noa
    Osallistuja

    Tein tästä tarinasta itselleni sellaisen mörön, että lopulta pelkästään sen kirjoittamisen ajatteleminen ahdisti. Nyt haluan sen vaan alta pois ja jatkaa elämää normaalisti! 😀 Tätä voi(daan) jatkaa, tai jättää tähän ja unohtaa koko homman. Mikä nyt parhaalta enää tässä vaiheessa tuntuu, heh….

    Ihan tavallinen torstai ilta.. osa 1

    Kysy vielä kerran.

    Ootsä varma, ettet tarvii kyytii?

    Kysy vielä kerran. Ootko varma? Ehkä silloin Chai viimein sanoisi, että joo, tarviin. Ehkä silloin Chai viimein antaisi periksi, jääseinä murtuisi enkä katsoisi häntä enää maskin lävitse. Ehkä silloin voisin viimein koskea hänen rannetta, niskaa, hengittää hänen tuoksuaan ja sanoa hänen nimensä tavalla, joka ei ulkopuolisten korviin saisi kantautua.

    En kysynyt. En uskaltanut, sillä en ollut varma kysyisinkö sen jälkeen enää koskaan uudelleen, jos Chai vielä kerran kieltäytyisi. En ollut varma kestäisinkö enää yhtäkään kieltävää vastausta millaisen hän minulle esitti vienon hymyn kera. Ehkä sisimmässäni tiesin, ettei Chai lähtisi mukaani. Olinhan käärme puussa, piru olkapäällä. Tahdoin kuiskailla kiellettyjä salaisuuksia Chain korvaan, katsella miten kylmät väreet saisivat hänet vapisemaan. Tiesin sen, enkä kieltänyt sitä itseltäni. Ehkä siksikään en enää kysynyt uudelleen. Entä jos Chai sittenkin olisi sanonut kyllä ja lähtenyt mukaani?

    Istuin autoon ja vedin oven kiinni. Tunnustelin peukaloillani ratin tekonahkaista päällystettä ja pureksin ajatuksissani alahuuleni sisäpintaa – aina siihen saakka, kunnes viimein annoin pidättelemäni syvän huokauksen purkautua ja hartioideni tipahtaa alaspäin. Oloni tuntui vähän samalta kuin ilmapallo, josta päästettiin kaikki ilma pihalle ja jäljelle jäi vain surullisen näköinen, ruttuinen kuori.

    Olisi pitänyt pyytää vielä kerran.

    Tahdoin sitä niin paljon. Chai muistutti minua kesän tuulesta puiden lehdissä, auringonsäteistä sälekaihtimissa, vesipisaroista kukkien terälehdillä, ja siltä joltain mille en osannut laittaa nimeä, mutta mitä kaipasin niin kovasti. Olisin voinut ajaa hänen luokseen, ja olisin voinut olla lähtemättä kotiin. Olisin voinut jäädä, ja oikeasti tuntea eläväni edes sen yhden yön.

    Ehkä siksi en osannut heti vastata Chaille, vaikka luinkin hänen lähettämänsä viestin välittömästi kun kuulin sen saapuvan. Oikeastaan en osannut vastata siihen edes seuraavana päivänä, vaikka sekosin laskuissa jo pelkän aamun aikana, että montako kertaa olin aloittanut kirjoittamaan. Nelly arvasi heti – miten hän onkin niin hemmetin tarkkasilmäinen..? Hänen täytyi vaania jokaista liikettäni, sillä aina kun uskaltauduin ottamaan kännykkäni uudelleen esiin, Nelly oli silmänräpäyksessä paikalla kurkkimassa olkani ylitse ja laukomassa kysymyksiään. Jostain syystä hän oli vakuuttunut, että sen täytyi olla se vaaleahiuksinen nainen, jolla oli luonnonkiharat ja aina vähän hämmentynyt ilme. Hän oli minua nuorempi, varmasti muutaman vuoden verran, ja teki pääasiassa kassaa. Silja hänen nimensä taisi olla. Emme olleet vaihtaneet kuin muutaman sanan ja vaikka hän vaikuttikin mukavalta, en ymmärtänyt miten Nelly oli päätynyt siihen lopputulokseen.
    Toisaalta.. Mieluummin niin, kuin että…

    Lopulta minun oli pakko lähteä Nellyä pakoon lenkille Mielikin kanssa, jotta saisin hetken verran rauhaa ja yksityisyyttä. Edes sen verran, että saisin ajatukseni kasaan.

    Siitähän me olimme Chain kanssa puhuneet – että hän voisi tulla katsomaan Flidaa ja kaksosia. Siitähän siinä oli kyse, eikä mistään muusta. Miksi vastaaminen oli sitten niin kovin vaikeaa? Miksi minusta tuntui, että jos en löytäisi oikeita sanoja toista mahdollisuutta ei enää tulisi?

    Lopulta minä kuitenkin vastasin – ja sitten odotin. Ja odotin. Ja odotin.
    Ja pelkäsin, etten sittenkään saisi vastausta ollenkaan.

    Kunnes lopulta Chain nimi ilmestyi kännykkäni ruudulle, ja samalla sekunnilla sydämeni pomppasi kurkkuuni.

    Tänä viikonloppuna, kun molemmilla olisi vapaata. Niin me sovimme, ja hetken ehdin elää vaaleanpunaisten pilvien päällä. Kunnes tajusin, ettei se toimisi. Viikonloppuisin Hopiavuori oli kaikista kiireisin, tallilla tai tuvassa ei ollut hetkeä pidempään hiljaista. Jos Chai ilmestyisi sinne aivan yllättäen, jokainen arvaisi heti mistä on kyse. Tiesin, että Nelly oli käynyt vaivihkaa nuuskimassa ympäriinsä johtolankojen toiveessa.
    Joten ehdotin toista päivää, kunhan ensin keksin sopivan tekosyyn. En halunnut, että Chai luulisi minun piilottelevan häntä, mutten toisaalta voinut keksiä mitään isoa valettakaan, sillä hyvin suurella todennäköisyydellä se paljastuisi lopulta.
    Ehdotin arki iltaa, kun tallissa oli useimmiten rauhallista. Ja se kävi, niin pitkään kunnes sain pomolta viestin, että minun työvuoroni siirtyisi sille illalle. Seuraavalla viikolla Chailla oli pelejä niin, ettei hän töiden lomassa muuhun ehtinyt.

    Olin tulla hulluksi, olin ihan varma siitä.
    Mieleni teki määrätä jokaisen pysymään kotonaan, Eetua mukaanlukien, edes yhden illan verran, ennenkuin Chai menettäisi mielenkiintonsa ja toteaisi ettei hän enää haluaisikaan tulla.

    Joten kun se päivä viimein tuli, olisi ollut silkkaa vähättelyä sanoa että hermoni olivat täysin raunioina. Siitä viestistä, ”joo, tuu vaan. Olis kiva!” oli kulunut viikkoja, jotka olisivat yhtä hyvin voineet olla kuukausia, tai vuosia. Sillä tavalla ainakin tunsin vanhentuneeni niiden aikana, kun pohdin päätäni puhki että miten saisin Chain sinne ilman, että kukaan tekisi siitä numeroa.

    Oli kaikin puolin ihan tavallinen torstai ilta. Aurinko oli paistanut väsymättä varhaisesta aamusta asti niin, että illan viimeiset säteet lämmittivät edelleen selkääni vasten. Katselin, miten Janna keventeli loppuraveja kentällä Paahtiksen selässä. Kentän pinnasta nousi läpikuultava pölypilvi ratsukon vanavedessä, eikä sitä katsoessa viime viikon sateista ollut tietoakaan. Nojauduin pihaton aitaan ja huokaisin. Yritin vaikuttaa niin normaalilta kuin olla ja voi, vaikka minua jännitti. Miksi? Monestakin syystä. Silti se tuntui tyhmältä, enhän minä Chaita töissä jännittänyt. Ainakaan samalla tavalla. Nyt tuntui että vatsani punoutuu niin tiukkaan solmuun, ettei se välttämättä enää koskaan avautuisi.

    Puinen aita tuntui rosoiselta sormiani vasten. Koitin keskittyä mieluummin siihen ja sen muoviselta tuntuvaan maalipintaan rinnassani takovan sydämen, tai nihkeiltä tuntuvien kämmenieni sijaan. En minä Chaita pelännyt. Pelkäsin, että pilaisin kaiken, enkä saisi enää uutta tilaisuutta. Pelkäsin, etten jaksaisi enää tämän jälkeen yrittää.

    Kun Chai sitten lopulta saapui, kuulin hänen askeleensa ensin. Huomasin tunnistavani hänen kävelytyylinsä katsomattakin, vaikken ollut tietoisesti kiinnittänyt siihen ennen huomiota. Se oli kepeä ja reipas, ehkä jännityksen vuoksi vähän rivakkakin. Puraisin poskeni sisäpintaa ja vedin syvään henkeä nenäni kautta ennenkuin uskaltauduin kääntymään Chaita kohti.

    Hän näytti niin kauniilta. Kullanhohtoinen ilta aurinko sai hänen ihonsa hohtamaan. Hänen silmissään sädehtivät tähdet, ja kasvoille oli kohotettu varovainen, mutta iloisen näköinen hymy.
    Nielaisin. En kävellyt häntä vastaan, mutta siirryin kohteliaasti pihaton aidan nojasta pois.
    Tervehdin, mutten halannut vaikka mieleni teki.
    Pahoittelin, etten tajunnut tulla parkkipaikalle vastaan, vaikka oikeasti olisin halunnut pyytää anteeksi niitä kaikkia ajatuksia Chaista, jotka päässäni risteilivät.
    ”Kyllähän minä täällä kulkea osaan”, Chai vakuutti ja nauroi. Ja se kuulosti ihan keijupölyn helinältä sekä revontulien tanssilta.

    Jatkuu…

    • #7627 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Hyvin se sieltä lähtee tulemaan. 😀

      Kun kirjoittaa romansseja, kysymys, johon ekana pitää vastata, on että miksi nämä eivät voi olla yhdessä juuri nyt. Näiden kahden tilanne on selvä: Chai pelkää joutuvansa Helvettiin, eikä Noa halua ajaa Chaita sellaiseen tilaan. Ihan pätevä syy, joka pitäisi saada poistettua, mutta onneksi tarkkaan lukemalla löytyvät avaimet myös tähän oveen. Tilanteen tekee kuitenkin tosi erikoiseksi ja musta mielenkiintoiseksi se, että kyllä ne molemmat taitaa tietää, mitä toisen päässä liikkuu.

      Näistä vaikeista aluista puolestaan ehdoton suosikkini on aina ollut se hetki, kun tarinan pari ei ole vielä yhdessä, mutta haluaisi olla: ei vaan ihan uskalla. Näiden tilanne on nyt rinnasteinen siihen. Siinäkin musta parasta on se, miten niin moni asia voi mennä niin vähällä pieleen. Chai sanoo yhden kerran liikaa, että ei tule kyytillä Meijerille. Noa kysyy yhden kerran liian vähän, tulisiko Chai kyytillä Meijerille.

      Ymmärrän, miksi Noaa jännittää ja miksi itse asiassa hänhän se on, joka tekee Chain tulosta ison numeron. Kuvittelin joskus teininä, että moinen jäisi teini-ikään, mutta ei vaan. Yhtä lailla sitä aikuisenakin miettii kaiken läpi, eikä varsinkaan halua ketään siihen virnuilemaan ja pällistelemään. Ja no… Siltä on Hopiavuoressa aika paha välttyä. Odotapa vain kun juoruakat Nelly ja Hello saavat tästä vihiä… 😀 Suojelisin yksityisyyttäni samalla tavalla kuin Noa. Mutta sai se sen vain salakuljetettua pihatolle vähällä metelillä.

      Kuvailet tässä asioita Noan sisältä ja ulkoa. Käytät kuvailussa näkö- ja kuuloaistin lisäksi tuntoaistia. Kuvailu on toimivaa, ja mielestäni nyt kannattaa kehittää vahvuuksiaan heikkouksien sijaan, jos haluat pohtimista. Ellet halua, tämän osan voi jättää huomiotta.

      Kun kuvaillaan, sillä pitäisi olla joku tarkoitus. Ihan miljöön kertominen ja hahmojen erottaminen toisistaan sekä hahmon tekeminen tutuksi ovat hyviä tarkoituksia. Yhtä hyvin voidaan kuitenkin kuvata vaikka jännitystä ulkoisesti aistihavaintojen kautta. Voidaan vaikka puhua jännittämisestä puhumatta jännittämisestä. Mä esimerkiksi ensimmäistä oman alan työpaikkaa hakiessani tuijotin yhtä keltaista taloa tulevan työpaikkani edessä. Mun kylkiä pisteli ja kädet vapisi ja mitä näitä nyt oli. Jos olisin kirjan hahmo, olisin sen lisäksi kuvaillut hirveän tarkasti sitä taloa, koska tuijotin sen yksityiskohtia rauhoittuakseni: laskin ikkunaruutuja, aidantolppia ja sellaista. Kun kuvailisin sen talon, lukija tulkitsisi että mua, hahmoa jännitti ja yritin rauhoittua. Noan kuvailussakin jännitys ja odotus ovat etusijalla ja onnistuneesti, mutta sinuna hioisin tämän kohdan vielä kristallisemmaksi kun haluaisin seuraavan kerran haastetta, sillä tämä on jo tämän tekstin vahvuus. Lyhyesti siis: analysoi joskus omaa tekstiä ja mieti, miksi kuvailet; mitä se kertoo ulkonäön/hajun/tuntuman lisäksi.

  • #7631 Vastaus

    Noa
    Osallistuja

    Ihan tavallinen torstai-ilta, osa 2
    Ihan tavallinen torstai-ilta, osa 3

    Ihan tavallinen torstai-ilta, osa 4

    Sillä hetkellä kun Chai päästi irti tuntui jotakuinkin siltä, kuin maailmastani olisi kadonnut lattia. Tuntui, kuin olisin tippunut jostain korkealta, lujaa ja äkkinäisesti, ihan varoittamatta. Tuntui, kuin jokin olisi lyönyt minua keskelle rintakehää ja iskenyt väkivaltaisesti keuhkoni tyhjiksi.

    Ja sitten hän pyysi anteeksi. Hiljaa ja tyynesti, vaikka kuulin miten hänen äänensä värähti. Rintaani poltteli. Käteni olivat muuttuneet painaviksi ja voimattomiksi, kuin olisin yrittänyt pitkään pidellä jotain raskasta ylhäällä niiden varassa. En voinut sanoa mitään, en kyennyt. En voinut kuin katsoa, miten Chai peruutti, ennenkuin hän käännähti ympäri ja lähes juoksi tallin nurkan taakse, pois näkyvistä. Pois elämästäni.

    Oloni oli.. Järkyttynyt? Turta?

    Ja silti sisälläni kiehui. Rinnassa tuntunut polttelu nousi kaulaan asti ja humisi korvissa. Mitä oli tapahtunut? Kaikki oli ollut hyvin. Kaikki oli ollut hyvin!! Kaikki oli mennyt juuri kuten pitikin, ei siinä niin pitänyt käydä ollenkaan! Miksei Chai päästänyt minua lähelleen, miksen osannut ottaa oikeaa askelta eteenpäin häntä kohti! Se tuntui niin epäreilulta. Yritin, minä todella yritin, minä tutkin, kuuntelin ja maltoin. Yritin ymmärtää ja yritin antaa tilaa, mutta silti mennä eteenpäin, olla selkeä.

    Vähitellen kaulassani tuntunut polttelu kohosi kurkkuun asti. Se maistui kitkerältä ja karvaalta katkeruudelta. Se valui alas, alas, aina vatsaani asti, johon se asettui istumaan painavana ja lohduttomana. Niin painava ja lohduton se oli, etten tiennyt pysyisinkö enää jaloillani. Jäykin askelin pääsin aidan vierelle, ja samalla hetkellä jalkani notkahtivat. Se tuntui niin epäreilulta. Keräsin jalkani koukkuun rintaani vasten ja pidätin hengitystäni. Silmien takana kirveli ja poltteli. Kauempana käyskentelevien hevosten ääriviivat muuttuivat epäselviksi ja sameiksi. Puristin silmät lujasti kiinni ja nieleskelin sitä oloa, sitä tunnetta, joka paisui jokaisella sydämen lyönnillä yhä suuremmaksi ja ahdistavammaksi, se vei tilaa hengitykseltä, tukahdutti keuhkoja ja puristi kurkussa.

    Yllättäen tunsin kosketuksen toiseen hartiaani. Vaikka se oli pehmeä, hätkähdin silti niin rajusti, että luokseni saapunut Flidakin säpsähti, vaikkakin paljon pienemmin kuin minä. Se katseli minua korvat kysyvästi hörössä ja silmät lempeinä. Hetken verran tuntui, että repeän kahtia, ennenkuin laskin vapisevat sormeni Flidan otsalle. Se painoi päätään kosketustani vasten ja antoi minun kietoa käsivarteni sen pään ympärille. Sitten se huokaisi syvään, kuin sanoakseen että voisimme olla siinä juuri niin pitkään kuin tarvitsisin.
    Ja sitä minä todella tarvitsin. Pidin Flidasta kiinni kuin henkeni olisi ollut siitä kiinni ja yritin keskittyä hengittämään sen kanssa samassa rytmissä.

    Niklaksen sanat pyörivät päässäni. Olisiko pitänyt sanoa suoraan? Vai odottaa vielä, antaa asioiden tapahtua kun – jos ovat tapahtuakseen? Hän sai sen kuulostamaan niin helpolta. Ehkä sen olisi pitänyt olla helppoa. Ehkä tein siitä vaikeaa, ehkä Chai teki siitä vaikeaa. Ehkä meille se oli vaikeaa, ehkä ei edes ollut mitään ”meitä”.

    En voinut ymmärtää, miksi se tuntui niin pahalta. Miksi en vaikkapa silloin tuntenut näin kun Senni, jonka kanssa ehdin hetken asuakin yhdessä, sanoi ettei hän enää halua olla missään tekemisissä kanssani? Miksi silloin minun oli helppo päästä koko asiasta yli silkalla olkien kohautuksella? Miksei mikään aikaisempi suhteeni ollut koskaan tuntunut edes puoliksi sellaiselta?
    Kai siksi, etteivät ne koskaan olleet mitään oikeita suhteita. Niissä oli aina ollut vain kaksi eksynyttä ihmistä, jotka eivät enää halunneet olla yksin.
    Mutta mitä se Chain kanssa sitten muka oli? Se – se ei todellakaan ollut mitään parisuhdetta muistuttavaa. Miksi se riipi ja raastoi sitten niin paljon enemmän, kuin mikään muu ennen..?

    Flidan otsatukan jouhet kutittivat poskeani. Se seisoi kärsivällisesti paikallaan, vaikka ötökät alkoivat selvästi kiusata sitä hännän heilautuksista päätellen. Hetken verran pidin siitä vielä kiinni, kunnes vedin syvään henkeä. En minä siihen kuolisi. En minä -..

    En meinannut uskoa näkemääni, kun luin Chain nimen puhelimeni näytöstä. Sen täytyi olla pilaa. Sen täytyi olla jotain helvetin huonoa läppää, jotain sellaista mitä tiesin ettei Chai koskaan tekisi.. Joten päätin vastata.
    Ensin oli ihan hiljaista. Niin hiljaista, että tiesin Chain olevan linjan toisessa päässä. Kurkkuani alkoi puristaa jälleen.
    ”Chai?” sanoin vakavana, enkä voinut estää painostavaa äänensävyäni. Minulla ei ollut kärsivällisyyttä olla siinä ikuisuutta ja odottaa, että mitä seuraavaksi tapahtuisi, vai tapahtuisiko mitään.
    Kun Chai kuitenkin vastasi oloni helpottui samantien. Sain taas kiinni mieleni perukoille käpertyneestä ymmärtäväisyydestä, enkä vaatinut Chaita jatkamaan. En vaatinut mitään. Ymmärsin, vihdoinkin, että se oli hänelle ihan yhtä vaikeaa. Miksi, sitä en tiennyt.

    Ja sitten Chai pyysi luokseen. Töiden jälkeen, tulevana lauantaina. Mitä hän halusi yrittää uudestaan?
    Epäröin. En ollut varma kestäisinkö sitä enää kertaakaan. Joka kerta kun olin antamassa periksi ja luovuttamassa Chai teki jotain, mikä sai minut kietoutumaan kiinni ajatukseen hänestä aina vain uudelleen ja tiukemmin. Niin kävi taas. Juuri, kun olisin ollut valmis hyväksymään, ettei minulla ollut paikkaa Chain elämässä, hän veti minut lähemmäs. Vaikka juuri hän oli työntänyt minut pois.
    ”Chai, mä en..” aloitin, mutta purin poskeani ennenkuin ehdin sanoa mitään enempää. Chai ei vastannut, mutta kuulin miten hän veti jännittyneenä henkeä.

    Mä en tiedä pystynkö mä enää.

    ”Kun justhan sä..” yritin uudelleen, mutten enää halunnut edes jatkaa.
    ”Niin”, Chai vastasi vaimeasti.
    Hieroin nenäni vartta silmien välistä etusormen ja peukalon välissä ja irvistin. En antaisi itselleni koskaan anteeksi, jos en vielä yrittäisi. Minun täytyi yrittää, vielä kerran.
    ”Lauantaina?”
    ”Joo, töiden jälkeen.”
    ”Okei.” Sen sanottuani pystyin taas hengittämään. Suoristin selkäni ja katsoin Flidaa, joka oli siirtynyt muutaman askeleen päähän syömään ruohoa. ”Joo, sopii.”
    En osannut tulkita hiljaisuutta, joka Chain linjalle hetkeksi lankesi. Saatoin vain toivoa, että se oli hyvä hiljaisuus.
    ”Kiitos”, kuulin Chain sanovan lopulta. ”Kiva. Joo, eli nähdään silloin? Lauantaina sitten.”
    ”Joo, nähdään silloin.”

    • #7658 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Mä tiedän, miltä se vaihe tuntuu, kun kumpikin tietää että joo kyllä se toinen tykkää musta. Tältä tuntuukin sitten se, kun on edellisen tilanteen tapaan varma, mutta sitten — eikö se pidäkään musta? Miten olin niin tyhmä että luulin? Noan ajatuksissa tuntuu olevan eniten menettämisen tuskaa ja se sopii hahmoon. Jos olisin Noan tilanteessa, mun ajatuksissa vainoaisi eniten se, että mitä vikaa mussa on ja miksi mä menin ylipäätään tekemään mitään.

      Kun Noa sitten saa puhelun, reaktio siihen on niin inhimillinen ja ymmärrettävä. Onko tämä nyt kaiken sen arvoista kuitenkaan? Alkukin on ollut niin hirveän hankalaa. Noaa pitkämielisempi olisi sanonut ajatuksensa loppuun asti: mä en jaksa tätä enää, kun tästä tehdään niin tarpeettoman hankalaa. Noalle on kuitenkin kasvanut varmaan tarinan pisin pinna. Ei tuntunut hirveältä riskiltä kirjoittaa näin ilkeää loppua. Chaista sen sijaan täytyi tuntua hirveältä, niin kuin Noastakin tuntui.

      Mulle, jonka on vaikeaa joskus ymmärtää ihmisiä, on ollut ajoittaisesti epäselvää, mitä Noa haluaa Chaista. (Ja Chaille tavallaan on kans.) Silloin satamiljoonaa vuotta sitten kun Jesse sanoi, että otat ja nussit, se oli hetken selvää. Noa hakee ihan ihmissuhdetta, jopa parisuhdetta. Tässä se on taas erityisen selkeää mulle. Kyllä Noalla olisi taatusti vientiä, niin että kevyempiin juttuihin olisi varmaan heti seuraa. Noa haluaa olla Chain kanssa: jännittää tapaamista, kärsii Chain tempuista, epäröi… Ei sitä voisi kertoa selkeämmin: sen ymmärtää jopa munlainen lukija.

  • #7701 Vastaus

    Noa
    Osallistuja

    Huhhuh, että tämä oli työn alla. Mietin pitkään, että haluanko kirjoittaa tästä Noan omasta näkökulmasta mutta totesin, etten halua – kirjoitat Noaa niin hyvin, ettei minulla olisi siihen ollut enää mitään lisättävää. Toivottavasti tämä ei nyt sitten jätä kylmäksi!

    Lauantaina töiden jälkeen, osa 2

    Tapahtui perjantain ja lauantain välisenä yönä

    Minulla ei ollut enää mitään salattavaa. Ei kai minulla oikeasti alunperinkään ollut mitään syytä miksen olisi voinut kertoa, mutta nyt suorastaan halusin kertoa. Minun pitäisi kertoa.

    ”Hirveän myöhään sinä soitat! Onko kaikki hyvin? Kaikki varpaat tallessa?”
    ”Kaikki viis”, hymähdin nenäni kautta ja hymyilin, vaikkei äiti sitä puhelimen kautta nähnytkään. ”Joo, sori. Ei oo mitään hätää, mä vaan…”
    Miten aloittaisin? Tai mistä aloittaisin?

    Hetkeen kumpikaan ei sanonut mitään. Iltaa kohden oli alkanut viilenemään hämärän myötä, vaikkei enää tullutkaan kunnolla pimeä. Tuvan kuistille oli sytytetty hyttyskiekura niitä karkottamaan, mutta siitä hiljalleen leijailevasta savusta huolimatta kuulin miten ne parveilivat nälkäisinä ympärilläni.
    ”Kerro vaan”, lopulta äiti rohkaisi pehmeällä äänellä.
    ”Muistatsä sen Chain?” kakaisin ulos ennenkuin ehtisin muuttaa mieltäni.
    ”Chain? Tottakai muistan, hän on se ihanan pirteä poika.”
    Minua hymyilytti uudelleen. Äiti piti Chaista. Äiti tosin piti melkein kaikista, mutta etenkin Chaista. Chai on kohtelias ja kiltti. Äiti piti sellaisista ihmisistä.

    Tiesin tarvitsevani neuvoa joltain, joka minut todella tunsi. Joku, joka osaisi valita juuri ne oikeat sanat, kuten aina ennenkin. Minä kerroin äidille Chaista, ja ihan kaikesta. Töistä, Tie Tähtiin kisasta, Pondista, ajatuksistani, Flidasta, varsoista, epävarmuudestani, Chain epävarmuudesta, tai ehkä pelosta, tai mitä ikinä se olikaan, siitä mitä tapahtui pihatolla. Ihan kaikesta mistä vain kertoa saatoin. Ja koko sen ajan äiti kuunteli aivan hiljaa, vaikka puhuin hirveän pitkään.
    ”Niin että mitä mä nyt teen?” kysyin viimein ja vedin syvään henkeä. Tuntui kuin olisin voinut viimein tiputtaa painavan taakan, jota olin tiedostamattani kantanut harteilla jo vaikka miten pitkään.
    ”Voi lapsi”, äiti sanoi sen kuuloisena, kuin vastaus olisi ihan itsestään selvä. ”Tekeekö se Chai sinut onnelliseksi?”
    Jos onnellisuutta oli, että minun teki mieli aina hymyillä Chain nähdessäni, niin kyllä. Tai kun en olisi millään halunnut kääntää katsettani hänestä pois, vaikkei hän edes tehnyt mitään mielenkiintoista. Tai kaikki mitä hän teki oli mielestäni mielenkiintoista. Tai kun mietin yhä uudelleen ja uudelleen, miten haluaisin tämän hetken hänen kanssaan jakaa, vaikka kyse olisi vain sateen ropinan kuuntelusta ikkunaa vasten tai uuden huonekasvin tuominen kotiin.
    ”Tekee.”
    ”No sitten sinä menet hänen luokseen ja kerrot sen hänelle.”
    ”Entä jos se ei oo vielä valmis siihen?”
    ”Oletko sinä valmis sitten odottamaan häntä?”
    Olisinko? Kauanko pitäisi odottaa? Pystyisinkö siihen?

    Olin jo odottanut. Odottaisin vieläkin. Ei minulla – meillä – ollut kiire.

    ”Joo, olen mä.”
    ”Mikä tässä nyt sitten on oikein ongelma?”
    ”Ei kai enää mikään.”
    Äiti huokaisi kevyesti ja tiesin hänen kallistavan päätään myötätuntoinen hymy kasvoillaan.
    ”Noniin, hyvä sitten. Menehän nukkumaan, ja kerro sitten miten meni.”
    ”Joo, kiitos. Oot rakas.”
    ”Sinä myös. Hyvää yötä.”

    * * *
    Chain tarinan jälkeen tapahtunutta

    “Mulla oli kivaa”, käännyin sanomaan Chaille vielä kertaalleen Meijerin sivuovella. Oli jo ihan hämärää, enkä tiennyt paljonko kello oli.
    “Kivaa”, Chai totesi ja väänsi suunsa veikeään hymyyn.
    “No tosi kivaa!” nauroin ja kohotin käteni ovenkarmille, katsellessani Chaita pää vähän kallellaan. “Oikeesti. Tää oli tosi jees.”
    “Joo”, Chai nyökkäsi, muttei katsonut minuun. “Niin mustakin.” Hänen katseensa kierteli pitkin hämäriä seiniä ja kätensä hän oli siirtänyt selkänsä taakse. Vedin alahuuleni hampaideni väliin yrittäessäni estää virnettä, joka siitäkin huolimatta kohosi huulilleni.
    “Ootsä jotain vailla?”
    “Een – tai joo, mut -..”
    En antanut Chain keskeyttää. Otin askeleen lähemmäs, hivutin käsivarteni hänen yläselkänsä ympäri ja vedin hänet itseeni kiinni. Chain posket ja korvien päät punehtuivat, vaikka sen saattoi tehdä myös rakennuksen tukalan lämmin ilma. Hänen katseeseen ei enää kuitenkaan noussut sitä samanlaista pakokauhua kuin aikaisemmin, hän ei enää muistuttanut minua peuralta ajovaloissa.

    Chai uskalsi katsoa minua suoraan silmiin, eikä minunkaan tarvinnut enää kääntää sitä heti pois. En tiedä miten siinä niin kävi, sillä sinne lähtiessäni en ollut odottanut suutelevani Chaita – saatika joutua Chain suutelemaksi. Mutten ollut siitä lainkaan pahoillani, päinvastoin. Eikä se olisi tuntunut lainkaan oikealta jättää sitä yhteen kertaan.

    Maailmani ei kääntynyt ylösalaisin, mutta taivaalle ei myöskään noussut sateenkaaria ja vaaleanpunaisia pilviä. Suudellessani Chaita minusta ei tuntunut koko maailman voitokkaimmalta mieheltä, mutta se siinä taisikin olla parasta – en halunnutkaan sitä enää. Sain kaiken mitä tahdoin, ja vähän vielä enemmän. Sain pitää Chaita syleilyssäni, hengittää hänen tuoksuaan ja uppoutua siihen hetkeen, joka tuntui aivan uudella, turvallisella tavalla huumaavalta. Sain tuntea miten hän suli suudelmaani vasten ja se oli kaikki, mitä minä halusin.

    “Kai sä tiedät että sä oot tervetullut käymään milloin vaan?” tarkistin otettuani pienen askeleen taaksepäin, jotta voisimme puhua vielä hetken. “Vaikka vaan niitä hevosia varten.”
    “En mä niitä hevosia – tai pelkästään siis, niitäkin vaikka välillä.”
    “Ihan kaikki käy”, hymähdin sen kuuloisena, ettei Chain oikeasti tarvitsisi miettiä sellaista. Hän voisi tulla vaikka vain hevosten takia käymään ja olisin silti ihan onnellinen.
    “Okei. No mä tiedän nyt.”
    “Hyvä.”
    “Ja säkin.. Saat tulla käymään kyllä.”
    “Vau, olipa vakuuttavaa.”
    “Oikeesti saat!” Chai kiirehti sanomaan, mutta mutristi sitten huuliaan ja painoi kulmansa kurttuun. “Älä.”
    “Ai mitä?”
    “Kiusaa noin.”
    Hymyilin. Olisin voinut vetää Chain uudelleen lähelleni, mutta maltoin hillitä itseni – juuri ja juuri. Sen sijaan huokaisin kevyesti ja vain katselin häntä.
    “Mitä sä katsot?” Chai kysyi lopulta kun en hetkeen sanonut mitään.
    “Sua.”
    “Miksi?”
    “Sä oot niin söde.”
    Chai puhahti ja pyöräytti silmiään, mutta hymyili kuitenkin.

    En olisi millään malttanut lähteä, mutta emme me ikuisuuttakaan olisi voineet siinä ovensuussa seistä ja olisin varmasti paahtunut elävältä jos olisin edes ehdottanut yöksi jäämistä.
    “Noniin, kai mä tästä lähen. Me nähään sit joku päivä täs.. Tai viimeistään töissä vissiin?”
    “Joo, siellä viimeistään. Mutta joku päivä vaikka”, Chai vakuutti.
    “Hyvä. Noni, nähään.”
    “Nähdään.”

    Tuntui oudolta kääntyä, vaikka käännyinkin vielä heiluttamaan kättäni Chaille vain muutaman loittonevan askeleen jälkeen. Yhtäkkinen hiljaisuus tuntui oudolta. Oikeastaan tuntui siltä, kuin olisin poistunut täysin toisesta ulottuvuudesta. Mitä jos kaikki tapahtunut olikin ollut vain unta?
    Ainakin oli ollut hyvä uni. Niin hyvä, että minun teki mieli hyppiä, huutaa ja kihistä riemusta. Pari pomppua minä teinkin, kunnes keskityin kävelemään, tyhmä – mutta onnellinen – virne naamallani. Oloni tuntui railakkaasti porisevalta padalta, sillä tavalla sisälläni kupli ja poreili. Miten voisin palata kotiin ihan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan? Voisinko soittaa äidille heti, ennen kuin halkeaisin ja koko Otsonmäki saisi kuulla riemuni? Kenelle minä voisin kertoa, että saatoin juuri olla koko Hopiavuoren, ellei koko Otsonmäen onnellisin mies? Vaikka hassultahan se tuntui, kun miettii ettei mitään oltu hakattu kiveen, emmekä olleet puhuneet mitä tapahtuu jatkossa. Paitsi että Chai haluaisi nähdä uudelleenkin, ja minä kyllä uskoin siihen. Minäkin halusin, toivottavasti pian.

    * * *

    Sinä yönä en meinannut saada unta. Pyörin sängylläni ja mietin kaikkea. Niklaksen neuvoja, äidin sanoja, Nellyn utelemista, Tiitusta ja Helloakin, Chaita, töitä, Chaita, hevosia, tulevaisuutta, Chaita..
    Mielikkiä ei haitannut laisinkaan, se nukkui tyynyn vierellä selällään maaten ja jalat levällään, joka kai sen mielestä oli paras asento nukkua kuumassa.

    Mietin myös Chain asuntoa. Kauanko hän oli siellä asunut? Oliko hän todella onnellinen sellaisessa paikassa? Tuskin. Ei se tuntunut kodilta, vaikka asuttava olikin. Siellä haisi ummehtuneelta mullalta ja oli tukalaa. Vuokran täytyi olla todella halpa. Eikö Chai tosiaan löytänyt muualta asuntoa? Kai hänellä varaa oli, töitähän hän tekee..

    Ikkunan raosta puhalsi lempeä tuuli, joka sai Mielikin huokaamaan syvään. Päätin ottaa vinkistä vaari. Ehtisin pyörittelemään näitä asioita mielessäni vielä vaikka kuinka. Ennen kuin ryhdyin tosissani nukkumaan, etsin vielä kertaalleen kännykkäni käsiini ja aloitin kirjoittamaan Chaille viestiä.

    “Kiitos tästä päivästä, parhaat treffit joille mua on ikinä pyydetty. 😀
    Voitaisiin joku päivä mennä vaikka maastoon? Lainataan toinen heppa tai kärryjä Flidalle. Voidaan sen jälkeen jatkaakin vielä jonnekin jos haluut?”

    • #7707 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Ihan kaikkein eniten tykkäsin tässä tarinassa siitä, että Noa soittaa äidille huoliaan ja oikeastaan lopussa haluaisi soittaa myös hyviä uutisiaan. Koska kenelle muulle kuin äidille voi muka kertoa kaikki syvimmät murheensa ja epävarmuutensa? Mäkin soitan herkästi äidille. Chaijuttujen kaltaisista asioista en varmaan soittaisi, koska meillä ei ole sellainen suhde, mutta miljoonasta muusta jutusta kyllä. Virtuaalimaailmassa on puitu aika paljon huonoja perhesuhteita ja tietenkin se on mielenkiintoista, mutta vitsit miten ihanaa on esitellä hyviä. En ole yhtään kyllästynyt Almaan, vaan odotan häntä aina välillä vilahtelemaan tarinoissa.

      Äiti antaakin hyviä neuvoja. Tee niin kuin olet onnellinen. Noalla puolestaan on ne vaaleanpunaiset lasit silmillään, jotka joka ihmisellä tässä vaiheessa on. Noa tietää Chaista monta juttua, kuten että hän on iloinen ja kiltti. Tietenkään Noa ei ajattele sitä kaikea, mikä ihmisestä paljastuu aina myöhemmin. Tuossa vaiheessa ihminen ei mieti, että olenko onnellinen ppitkän päälle, kun Chai vaikutti siellä pihatollakin niin vauhkolta… En mä ainakaan mieti. Jos myöhemmin käy huonosti, sittenhän sitä ollaan niin että ei vitsi, kyllä olisi jo siellä pihatolla pitänyt arvata.

      Chai on ihana, kun se on hyvänyönsuukkoa vailla, ja Noa on ihana kun se pärjää tilanteessa pienellä härnäämisellä. Hyväntahtoinen härnääminen on Noan aiemmin esitelty, mutta vielä melko vähän käsitelty puoli.

      Vaikka Noa ei paljoa kotona nuku, oli kivaa kun hän lähti pois vanhalta Meijeriltä. No ensinnäkin Chai olisi tietenkin menehtynyt jos Noa olisi uhannut jäädä, mutta sen lisäksi kun Noa saa etäisyyttä Chaihin, hän pystyy ajattelemaan kriittisempiä ajatuksia. Niin miksi se Chai asuu siellä Meijerillä? Miksi sillä ei muuten ole rahaa? Jos sen vuokra on korkeintaan pari sataa ja se tekee niin paljon tunteja että se tienaa ainakin tuhatkaksisataa, niin mihin ihmeeseen ne sen rahat sitten menevät? Vai onko se pihi tai pössöö? Mutta sitten hyväntuulisemmat ajatukset palaavat…

  • #7908 Vastaus

    Noa
    Osallistuja

    Miljoonan vuoden jälkeen vakuutan, että oon elossa. Anteeksi, kun en ehdi täällä olla enää niin useasti.

    Minun vuoroni huolehtia sinusta

    Keittiössä tuoksui kahvi ja vastaleivottu mustikkapiirakka. Kerrostaloasunnon ikkunaa vasten ripotti pieniä, hentoja vesipisaroita syyskuisessa pääkaupunkiseudun maisemassa. Olin viimein päässyt taas tapaamaan äitiä, aivan liian pitkän tauon jälkeen.

    “Sehän alkaa olla aika hyvä tilanne jo”, äiti sanoi ja laski kaksi lautasta pöydän molempiin päätyihin.
    “Hm?” havahduin ajatuksistani ja käänsin katseeni ikkunasta häneen. Äidin suupielet olivat kohonneet pieneen hymyyn. Hänen silmäkulmiinsa oli kertynyt ryppy tai kaksi lisää, sekä oli outoa nähdä miten paljon hänen hiuksensa olivat harmaantuneet.
    Oikeastaan näytti siltä, kuin koko ihminen olisi ikäänkuin harmaantunut…
    “Niin, se korona. Nyt kun on jo rokotteet ja kaikki. Pian uskaltaa käydä kaupassa taas normaalisti.”
    Pakko myöntää, että Otsonmäellä koko pandemia unohtuu helposti. Etenkin töissä, siellä kaikki tuntuu jo niin normaalilta.
    “Mm.. Ootko sä käynyt missään muuallakaan kun vaan kaupassa?”
    Äidin ilme muuttui hämmentyneeksi. Hän asetti eteeni höyryävän kahvikupin ennen kuin asettui itse istumaan pienen keittiö pöydän toiseen päätyyn.
    “Missäs minä.. Onhan tuossa puistoja ihan lähellä, niissä tulee kyllä käveltyä.”

    Kurtistin tahtomatta kulmiani ja laskin katseeni kahviin. Kurkkuun nousi inhottava puristus, jonka nielaisin väkisin alas. Äiti ei ole tarjonnut minulle kahvia vuosiin.

    “Onks sulla mitään muuta täällä? Jotain harrastusta, tai kerhoo.. Tai frendejä?”
    Äiti naurahti pehmeästi.
    “Mitä sinä nyt tuollaisia kyselet, kyllä minä täällä pärjään. Maista nyt sitä piirakkaa, tuliko kummoinen.”
    En alkanut väittämään vastaan. Kai äiti itse tiesi parhaiten.

    Mustikkapiirakan päälle levitetty kermavaahto oli sulanut veteläksi lautasen reunoille, mutta olisi se ollut hyvää ilmankin. En muista olisiko äiti kertaakaan onnistunut tekemään mitään syömäkelvotonta.
    “Missäs se Mielikki menee? Pitäähän sillekin antaa”, äiti huomautti ja kumartui katselemaan jalkoihinsa.
    “Se jäi sinne Otsonmäelle, niinkun puhuttiin.”
    “Ainiin, no niinpäs olikin”, äiti hymähti silmiään pyöräyttäen, selvästi kiinnittämättä koko asiaan sen enempää huomiota. Minä en pystynyt sivuuttamaan sitä yhtä helposti, sillä Mielikki oli tullut puheeksi sen reilun kahden tunnin aikana jo kolmannen kerran.
    “Miten.. Tai millanen olo sulla on? Tai on ollut?”

    Vihdoin äiti malttoi pysähtyä touhottamiseltaan kunnolla katsomaan minua. Katsoin takaisin ja näin hänen ilmeensä muuttuvan jälleen, tällä kertaa jo vähän huolestuneeksi.
    “Voi lapsi rakas, älä sinä minusta huolehdi. Kyllä täällä pärjätään, ei minulla mikään hätä ole. Tietysti vanhaksihan tässä tullaan, toinen polvi välillä kipuilee, mutta ei kuule mitään vakavempaa.”
    Tahdoin uskoa häntä. Ja ulkoisesti kaikki vaikuttikin olevan hyvin; jääkaappi oli täynnä, asunto kiilsi puhtauttaan tapansa mukaan, pakkasessa oli pusseittain pullaa – joista pitäisi vähintäänkin kaksi ottaa mukaan vietäväksi kun lähden takaisin… En vain saanut karistettua mieleni perukoilta kalvalvaa ajatusta, että kaikki ei ollut ihan kunnossa.
    “Okei. Uskotaan, mutta kerrot sit heti jos tulee jotain.”
    “Kerron, kerron. Kerro sinä nyt kuitenkin vihdoin siitä Chaista, sitä minä olen niin odottanut! Ja juo nyt kahvisikin, ettei jäähdy.”

    Ei minulla ollut sydäntä kieltäytyä, vaikka mustan kahvin karvas maku ei ole koskaan kuulunut suosikkeihini. Ajatukseni kääntyessä Chaihin tunsin miten hartiani tipahtivat rennompina alaspäin ja suupieliäni nyki hymy.

    Mietin niitä hetkiä, kun Chai tuli käymään, ja uskalsi joka kerta reippaammin ilmoittaa saapumisestaan vaikka tupa olikin ihan täynnä. Mietin sitä, kun näytin Chaille ensimmäisen kerran miten Loimu ruokitaan, ja miten hän säpsähti käärmeen hyökätessä sulaneen pakastehiirensä kimppuun silmänräpäyksessä. Ja sitä, miten saatoin laskea pääni Chain vatsaa vasten hänen maatessaan lattialla ja tuntea hänen sormensa hiuksissani tai rintakehälläni. Niitä viattomia suukkoja joita häneltä varastin tallin takana tai viileässä illassa työvuoron jälkeen. Miten joka kerta tunsin, miten sydämeni oli pakahtua entisestään, ja miten lähtö eri suuntiin tuntui aina vain haikeammalta, vaikka se olisikin vain seuraavaan päivään asti.

    Ja mietin myös sitä, miten en vieläkään tiennyt mitä me olimme. Mahtoiko Chaikaan tietää. Vai oliko edes meitä? Tahdoin kuvitella, että oli. Että meillä oli sanaton sopimus, että me olemme me, vaikkei mitään oltu virallistettukaan. Tavallaan olin siihen ihan tyytyväinen. En tarvinnut mitään virallista, mitään kiveen hakattua ja ehdotonta. Mutta toisaalta, en tahtonut mitään muutakaan, kuin vain olla Chain kanssa. Miksei se sitten voisi olla virallista? Minä tiesin, että olin antanut itseni vajota siihen helvetilliseen hamsterinpyörään, jota rakkaudeksi kutsutaan, ja olin valmis juoksemaan siinä vaikka maailman ääriin asti. Kunhan vain Chai tuntisi samoin. Ehkä siksi mikään ei vielä – vieläkään – ollut virallista, koska mitä jos Chai kuitenkaan ei tuntenut täysin samoin? Tosin, tiesinhän minä itsekin, että tilaisuuksia joissa olisin voinut Chailta asiasta kysyä oli tullut vastaan jo vähintäänkin kymmenkunta, enkä silti ollut kysynyt. En voinut osoittaa syyttävää sormea kehenkään muuhun kuin itseeni.

    “Ollapa nuori taas”, äiti myhäili kahvikuppinsa takaa. “Ihanaa, että sinullakin on viimein joku. Kyllä minä vähän ehdin jo epäillä mahdatko ikinä asettua aloillesi.”
    “Kiitos”, hymähdin sarkastisesti, vaikka tiesin ettei äiti tarkoittanut sanojaan pahalla. “Joo, on.. On kiva, että on joku.”
    Ei tarvinnut tuntea oloaan niin yksinäiseksi.

    “Otatko vielä toisen kupin?” äiti oli jo nousemassa pannua hakemaan, mutta pudistin päätäni.
    “Ei kiitos. Mun tarvii kohta alkaa nostaa kytkintä, että jaksaa huomenna taas duunissa.”
    “No voi, nyt jo. Odotapa hetki, niin haen tuolta pakkasesta ne pullat..”

    • #7910 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Jos minä olisin Noa, olisin tämän visiitin jälkeen huolesta sairaana. Ihan kuin kaikki ei olisi ok, alkavaa muistisairautta veikkaisin ensimmäisenä, mutta voi toki olla muutakin. Sitten se sosiaalisen elämän puute, kun elämässä ei ole muuta kuin kaupassa käynti ja vanhempi ihminen vielä kyseessä. En tiedä miten vanha Noan äiti on, mutta oli mitä oli niin ei ihan nuorikaan. Voi voi.

      Sitten tuo Chai-juttu, miten kamalaa se oikeasti on kun ei tiedä missä mennään. Että onko sitä vain hetken hairahdus, laastarisuhde (katson sinua, Hello!), vai oikeasti totta ja oikeaa ja iankaikkisesti aamen. Voi Noa, käy niin sääliksi, kun periaatteessa kaikki on ok, mutta ne isoimmat asiat ovat täynnä kysymysmerkkejä ja samalla oikein mikään ei ole ok.

    • #7911 Vastaus

      Aamu
      Osallistuja

      Voi Noan äitiä! Sonjan muistisairaus-epäilystä poiketen itse luin tämän ennemminkin vanhemman ihmisen yksinäisyytenä ja eristäytyneisyytenä.(Eikä nyt niinkään merkitystä onko Noan äiti nyt viidenkymmenen hujakoilla tai vanhempikin) Viimeistään korona ja on-off-karanteenit ovat karsineet monelta vanhemmalta ihmiseltä sosiaaliset kontaktit. Harrastusryhmät joutuivat tauolle, mikä voi jo eläkkeellä olevalle olla valtava droppi sosiaalisista ympyröistä ja aktiviteeteista. Entistäkin kurjempi on tilanne, mikäli terveys jo reistailee ja/tai asuu yksin. Näistä moni kohta taisi Noan äidin kohdallekin osua?

      Tuo Noan äidin olemuksen ja kokemuksen kuvailu kaikkeudessaan kosketti. Aihe on hyvin ajankohtainen ja tärkeä.

      Toisaalta tekstin otsikko laittaa pohtimaan. Onko Noan äidin käytöksen ja olemuksen takana sittenkin jotakin vakavampaa? Esimerkiksi se Sonjan ehdottama muistisairaus? Tai muita terveyshuolia vihoittelevan polven lisäksi? Innolla (ja kauhulla) jatkoa odotellen.

    • #7980 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Kun luin tämän ekan kerran, olin (ja olen vieläkin) että ei käy, en suostu, peruuta. Ei enää yhtään mummoja ja äitejä, joilla on ikävä kohtalo. Otetaan Alma Hopiavuoreen: annetaan sille pääkamari. Jos sillä ei ole enää oikein kavereita ja harrastuksiakaan, laitetaan se Hirvijärven ja Ilveksen rouvien kanssa torstaisin kirjastolle Novellikoukkuun kutomaan ja kuuntelemaan kuinka kiva täti lukee novelleja ääneen. Annetaan sen jatkaa puuhia, joista se selkeästi tykkää, kuten kokkaamista ja leipomista, mutta katsotaan, ettei se jää yksin enää, ja kun se alkaa syömään lääkkeitä, katsotaan, ettei se unohda niitä tai ruokaansa. Mutta kukapa kotinsa ja kaupunkinsa jättäisi ilman valtavaa painostuskampanjaa. Tai kukapa äitinsä kanssa kämppiksenä asuisi, tai pystyisi antaa aikuisen poikansa elää omaa elämää saman katon alla. Sitä paitsi Alma vaikuttaa siltä, että kyllä se sinänsä pärjää… Ja niin kuin täällä on spekuloitu, muistisairaus tästä tulee ekana mieleen. Toisaalta samaa aiheuttaa se yksinäisyyskin ja virikkeiden puute.

Vastaa aiheeseen: Mitä kuuluu, Metsärinne?
Tietosi: