Nana

Etusivu Foorumit Päiväkirjat Nana

Tämä aihe sisältää 43 vastaukset, 13 kirjoittajaa, ja siihen kirjoitti viimeksi  Eetu Hopiavuori 1 vuosi, 1 kuukausi sitten.

  • Julkaisija
    Viestit
  • #3115 Vastaus

    Sanni Jokela
    Osallistuja


    Nanan sivut

    • Tätä aihetta muokkasi 2 vuotta, 3 kuukautta sitten  Sanni Jokela.
  • #3130 Vastaus

    Sanni Jokela
    Osallistuja

    Nana näkee maaseudun ja mä olen paska

    Pitkän metsillä, pelloilla ja lehmillä väritetyn pätkän jälkeen me saavuttiin taajamaan. Mutsi kertoi, että tämä oli nyt sitten se Otsonmäki. Pari kerrostaloa, muutama rivitalo — joista yksi oli meidän — ja kauppa, itseasiassa jopa kaksi. Koko kylän keskipiste tuntui olevan kirkko, jonka pihalla oli varmaan enemmän vilskettä kuin muualla yhteensä. Mua nukutti.

    Palvelut loppuivat karvakäsipizzeriaan. Nojasin auton ikkunaan, kun maisema vaihtui jälleen metsä-pelto-lehmäksi enkä tuntenut olevani yhtään kotonani. Otsonmäki tuntui olevan paikka, jonne tultiin, kun oli pakko (niin kuin minä), kun ei ollut varaa muuhun, ja kun haluttiin rakentaa hieno omakotitalo mahdollisimman halvalla ja leikkiä rikasta. Mutsi oli innoissaan: se meinasi kuopsuttaa meidän pihalle kaiken maailman rehuja — ihan kuin se muka ikinä ehtisi.

    Nana kolisteli trailerissa niin, että koko kuollut kylä kyllä kuuli meidän olevan tulossa. Olihan meillä pitkä matka takana, vaikka olimmekin pysähtyneet — viimeksi jonnekin Jalasjärvelle. En osannut sijoittaa sitä Suomen kartalle.

    Navigaattorin ilmoittaessa meidän olevan perillä hyppäsin autosta ulos melkein vauhdissa. Paikallaan istuminen ei ollut mun eikä ilmeisesti Nanankaan juttu, sillä se juoksi takaperin pois kyydistä.

    “Älä nyt jaksa”, naurahdin ponin sähläämiselle. Pysäytin sen keskelle siltaa, josta peruutimme kaikessa rauhassa turvallisesti maahan. Nana osoitti mieltään hirnumalla: sen mielestä olin kai maailman kamalin ihminen, kun en antanut sen tehdä ihan mitä tahansa. Katsoin ympärilleni, mutta en nähnyt ristin sielua. Kohautin olkiani: kai ne olivat myös siellä kirkolla.

    Sitten oli ne kaksi ihan toistensa näköistä tyttöä, joista toinen oli joku hiljainen hiirulainen ja toisella oli varmaan ADHD. En tiedä mistä puskasta ne hyppäsivät siihen parkkipaikalle mutta melkein säikähdin yhtäkkistä puhetulvaa, ilmassa heiluvia käsiä ja hymyileviä naamoja.

    “Onpa se söpö!” ADHD ihasteli heti vilkuillen Nanaa ihan haltioituneena. Sitten se ojensi kättään mun suuntaan. “Mä oon Eira! Ja toi on Inari, mun sisko.”

    “Okei?”

    Mä katsoin sitä ojennettua kättä merkitsevästi kaksi kertaa, ennen kuin tyttö tajusi vetää sen pois. Lähteä se ei ymmärtänyt, sillä käsi siirtyi Nanan kaulalle.

    “Mikä tän nimi on? Meilläkin on hevonen, sen nimi on Uuno. Se on kyllä paljon isompi kuin tää, mutta tääkin on tosi ihana. Oon kisannutkin Uunolla, esteitä”, Eira höpötti kuin huomista ei olisi. Sen silmät tuikkivat innostuksesta, ja mietin, että jos kaikki otsonmäkeläiset olisivat kuin se, mä lähtisin kyllä seuraavalla junalla takaisin Stadiin.

    “Eira”, hiirulainen supatti siskolleen ja tarttui tätä kädestä vilkuillen samalla mua varovasti.

    “Ai, mielenkiintoista! Kuinka syvälle maahan ne esteet oli pitänyt kaivaa?” mä myhäilin ja katsoin samalla hiirulaista siihen malliin, että voisi pistää vähän enemmän yritystä tavoitteeseensa poistua ADHD:n kanssa paikalta.

    Eiraksi esittäytynyt näytti loukkaantuneelta, ja mutisi jotain, että kyllä varmasti olisi ainakin mua parempi ratsastaja, kun ei mennyt enää millään poneilla. Hiirulais-Inari sai viimein vedettyä sen mukaansa, joten me jäätiin Nanan kanssa kaksin. Se olisi halunnut syödä, koska se näki ensimmäistä kertaa elämässään ihka oikeaa maaseudun ruohoa (vau), mutta vedin sen päättäväisesti mukanani talliin. Mutsi huikkasi autosta, että sillä oli kiire töihin.

    “Se oli kyllä paska”, kuului vielä jostain kovaääninen kivahdus.

    “Eira!” kuului sen jälkeen paheksuvasti.

    • #3132 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Voi ei. :DD Mä olen usein miettinyt, miltä ne oikean elämän kunnat, joiden yhdistelmä Otsonmäki on, mahtavat näyttää ulkopuolisin silmin. Tai Hopiavuoren hahmot, jos niihin suhtautuu vähemmän avoimesti. Voin uskoa, että tätä se on. Mua ei ole koskaan repäisty nuorena pois kotiseudulta, mutta voin uskoa, että tällaista se pakotettuna lähteminen on. Tottakai sitä vastustaa ja vihaa lähtökohtaisesti kaikkea, kun tällaiseen surkeaan paikkaan pakotettiin.

      Kuvaat kyllä niin Otsonmäen kirkonkylää kuin Helmipurojakin erittäin vakuuttavasti. Eihän siellä keskustassa ole mitään, ja eihän Inarista saa oikein mitään irti. Eirakin on juuri tuollainen: varma, että kaikki ovat sen kavereita, kaikkia söpöjä poneja saa silittää, ja kaikki haluavat kuunnella sen juttuja. Ja se loukkaantuu kovaan ääneen ja verisesti, kun asia ei olekaan niin. Jos Sannin luonne olisi pehmeämpi, lohduttelisin häntä, että ei se Eira mitään tarkoita kun sanoo muita paskaksi, kun kaikkihan sen mielestä tekevät aina vääryyttä sitä kohtaan. Kirjoitit kuitenkin niin onnistuneesti ärsyttävän, itsestään liikoja luulevan pikkutytön hahmon, että vielä ei tee mieli lohdutella. 😀 Kaikissa on joo se herkkä ja suloinen puoli, edes piilossa, jota sitten tekee mieli auttaa, mutta vielä et päästä sitä tippaakaan esiin. Eira on aivan sairaan ärsyttävä, mutta niin on Sannikin! 😀

      Jään erittäin kiinnostuneena seuraamaan, mikä Sannin mielestä lopulta on tallissa ja asuinkunnassa kaikkein ärsyttävintä ja kauheinta. Poniaan hän ainakin kohtelee selkeästi tosi hyvin, ja silloin minun on helpompi sulattaa hänet hahmona. Siinä on pilkahdus siitä, että Sannikin on vain ihminen, eikä mikään pahuuden ruumiillistuma. Samaten seuraan, miten Sanni kerää itselleen ison kaveriporukan, johon hän on tottunut. Otsonmäellä kaverikandidaatteja on kuitenkin aika rajallinen määrä, kaikki tuntevat toisensa, ja Sannin ilmeisesti havittelema mehiläiskuningattaren paikka on ihan varmasti jo varattu ja siitä joutuu taistelemaan! :DD

  • #3161 Vastaus

    Sanni Jokela
    Osallistuja

    Mä opin, että maaseudulla ei biletetä

    Mäkinen kertoi, että se Saarisen Jenna oli saanut kaksi viikkoa kotiarestia. Jusu kertoi, että sillä oli nykyään kotiintuloaika kahdeksalta. Miskasta ja Eemilistä en ollut kuullut: Mäkinen arveli, että niiltä oli otettu puhelimet pois. Mä olin pyöräyttänyt silmiä ja todennut, että on sitä hurjempaakin ollut.

    Mutsi oli herättänyt mut aamulla ennen kuin meni töihin. Mulla oli tukka sekaisin ja kajalit valuneina poskille kuin pandoilla konsanaan. Vilkaisin sitä peiton raosta vihaisesti, ja sekin tuijotti mua vähintään yhtä pistävästi.

    “Katsokin, ettei ne kukkahatut soittele mulle enää. Olis tärkeempiäkin puheluita vastattavana”, mutsi oli tiuskaissut.

    “Mee vittuun”, mä taisin vastata ja käänsin kylkeä. Maaseutu ja maaseudun ihmiset ei sopineet mulle.

    Ulko-oven kolahtaessa lukkoon olin noussut hitaasti sängylle istumaan. Mietin, että sen Hermanin porukat olivat salee jotain uskovaisia, kun se ei ollut edes tullut mukaan. Lestoja tai jehovia. Niitähän täällä maalla kai riitti. Jos mä näkisin sen joku päivä tarjoilemassa taivaspaikkaa marketin pihassa, nauraisin itseni kuoliaaksi.

    No, sen sijaan mä näinkin sen sitten tallilla. Eikä se edes tarjonnut mulle taivaspaikkaa, koska musta varmaan näki, että mä olin syntynyt matkaamaan helvettiin.

    “Mitä hittoa sä täällä teet?” naurahdin epäuskoisena. Herman näytti ihan keltä tahansa ponipojalta karvaisessa t-paidassaan ja ratsastushousuissaan.

    “Hoidan Typyä”, se oli vastannut vähän ylpeyttä äänessään ihan kuin olisi ollut ihan NORMAALIA, että sen ikäinen poika kävi tallilla hoitamassa Typy-nimisiä poneja. Mene pelaamaan kiekkoa siitä, mun teki mieli käskeä. Tai rassaamaan mopoa. Sitten muistin, että me oltiin edelleen maalla, jossa kaikki kulkivat heppakärryillä sunnuntaikirkkoon ja suviseuroihin eikä jäähallia ollut varmaan edes Seinäjoella.

    “Okei”, mä ehdin vastata ennen kuin se ADHD-Eira kipitti paikalle ja tarttui Hermania tiukasti kädestä vetäisten sen mukaansa sanaakaan sanomatta. Eira ei varsinaisesti näyttänyt kovin iloiselta, mutta mä vain virnistin sille, kun ajattelin sen taas haukkuvan mut Hermanille paskaksi ja kuvittelin sen laittavan mulle jonkun lähestymiskiellon. Siltä se näytti.

    Nanakin näytti lähes yhtä kivalta mut nähdessään. En tiedä, johtuiko sekin mun naamasta vai siitä, että sen kaikki kaverit olivat laitumella, ja se joutui tyytymään ilmeisesti ponivarsalle turhan pieneen tarhaansa. Mua nauratti, kun se yritti luimistella, vaikka tiesi, etten mä välittänyt.

    “Hölmö”, sanoin sille ja rapsutin sen kaulaa. Nana hörähti.

    Nana oli opetettu satulaan jo ennen kuin se oli tullut mulle ylläpitoon. Sen selässä oli istunut ratsastaja käynnissä pari kertaa — siinä se. Sen omistaja halusi sille kuitenkin heti alusta alkaen ratsastajan, joka olisi sille sopivan kokoinen, ja joka voisi kilpailla sillä ennen kuin olisi aika tehdä muutama varsa. En ollut varma, oliko Nana ihan tyypillinen mutsi.

    Kiinnitin ponin ketjuihin käytävälle. Sen mielestä käytävällä hengailu oli ihan kivaa, sillä siinä oli kai enemmän nähtävää kuten kärpäsiä, jotka olivat sen mielestä ihan superjännittäviä. Tamman pää — ja sen mukana koko vartalo — heilui ympäriinsä mun harjatessa sitä, joten välillä nappasin sitä turvan päältä kiinni ja pidin siinä. Päästin irti, kun se huokaisi.

    Pian mä istuin ruskeassa nahkasatulassa Hopiavuoren kentällä ensimmäistä kertaa. Helsingin talleilla oli tottunut jatkuvaan hälinään, mutta Hopiavuoressa ei näkynyt ketään. Eira ja Hermankin olivat kutemassa muualla. Hiljaisuus sai sekä Nanan että mut vähän jännittyneiksi. Maaseutu ei tosiaan sopinut mulle.

    Sitten jossain käynnistyi mopo, ja me molemmat rentouduttiin. Kaivoin puhelimen taskusta ja tekstasin Mäkiselle.

    s: Tottuuko tähän paikkaan ikinä??

    Eikä se vastannut enää mitään.

    • #3162 Vastaus

      Noa
      Osallistuja

      Ei vitsi! Nään tässä ihan mielettömän paljon samaa kuin Noalla oli alussa muuttaessaan Hopiavuoreen. Helsingin sykkeestä yhtäkkiä Otsonmäen peltojen keskelle muuttaminen on aika shokki, ja se hiljaisuus osaa olla lähes kuurouttava. Voi kun Noa osaisi lukea ajatuksia niin hän voisi todeta että kyllä siihen tottuu, että kyllä sekin alkaa kodilta tuntumaan. Toisaalta Noa muuttikin omasta tahdostaan, ja se on varmasti edesauttanut.

      Musta on ihan mahtavaa että Hopiavuoressa on paljon eri ikäisiä ja eri koulutusvaiheissa olevia hevosia. Paljon on nuoria mutta yksikään niistä ei ole samalla ”tasolla”, jotkut vasta opettelevat satulaan ja jotkut osaavat vasta kantaa ratsastajaa. Tätä on hirmu mielenkiintoista seurata, minkähänlaisen ratsun Sanni Nanasta koulii?

      Jos Sanni olisi vähän vanhempi, tai vaihtoehtoisesti mun toinen hahmo Jesse vähän nuorempi, voisin kuvitella niiden tulevan juttuun. Kumma kyllä, Jessehän ei oikeastaan seurasta piittaa, mutta Sannissa on jotain. Ehkä tuo ronski asenne. Jos aika ja paikka olisi ollut eri ehkä Sannista olisi tullut Jesselle harvinainen kaveri, mutta nyt se tuskin tulee tapahtumaan jo pelkän ikäeron takia. Sen sijaan Eirasta Sanni saa takuulla verivihollisen, sillä ainakin mulle tästä tarinasta tulee sellainen tunne että Eira kokee Sannin uhkana omalle asemalleen.

      Taustatyötäkin olet hyvin tehnyt hahmojen osalta, vaikka tässäkin vain raapaistiin muita niin ihan aidoilta he tuntuivat. Ei yhtään hassumpaa!

    • #3163 Vastaus

      Nelly
      Valvoja

      Oot kirjottajana aivan Mieletön. Mä en tiedä, kuinka sen saisin sanottua nii et se kuvastais sua tarpeeks hyvin. Myyt nää Sannin tarinat aivan sataviissataa – nolla. Mä uskon joka sanaan, jokaseen mielipiteeseen ja ahhh. Ihan parasta! Äkkiä lisää 😀 !

    • #3169 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Kun mä tein Eiran, olin huolissani, etten ikinä kirjoittaisi sillä, koska se on niin vaikea hahmo: mä en ole ikinä ollut teinityttö. 😀 Lopuksi sillä oli niin hauskaa päästellä menemään vaan, että siitä tuli yksi mun kirjotussuosikeista ikinä. Kun mä luen näitä Sannin tarinoita, mä tiedostan kuitenkin selvemmin kuin ikinä, ettei Eira taida olla kuitenkaan kovin hyvä kuvaus teinitytöistä. Sanni taas tuntuu olevan just oikeanlainen tietynsorttisten teinityttöjen arkkityyppi. Mä tunnen Sanneja. 😀 Olen mä tuntevinani pari Eiraakin, mutta kun Sanneja tulee vastaan joka koulussa. Sillä on läpi tekstin niin paljon asenteita, että ihan kuin se olisi elossa. Lisäksi kerrot Sannin ajatukset sujuvien, pistävästi ajateltujen kommenttien kautta, mikä toimii aivan erityisen hyvin. Niitä on ollut aiemminkin, mutta tässä tarinassa niitä osasi jo odottaa, ja siksi rima oli korkealla. En pettynyt yhtään. 😀

      Vielä monta tarinaa tämä homma toimii ihan hyvin näin. Varmasti jokainen lukijasi on täysin tyytyväinen, vaikka kertoisit meille vielä kuinka monta tarinaa siitä, miten Sanni pitää kaikkea lapsellisena. 😀 Se on ihan viihdyttävää, kun se ei ole totta! Varsinkin näin kauniisti kirjoitettuna, että yksikään häiritsevä virhe tai tökerö sanavalinta ei pysäytä lukemistani. Lopulta on kuitenkin esiteltävä muita puolia, siis sitten joskus! Mutta onneksi tallilla on todella muitakin hyviä hahmoja. Noa jo esitteli omansa. Muiden hahmojen avulla on ihana ajaa hahmoaan uusiin tilanteisiin sitten kun on valmis. Ja hyvin heitä olet mukaan ottanutkin, ja niin kuin sinua on kehuttu, saat kuvattua heitä hienosti.

      Ensin taisin vähän vierastaa ajatusta, että Sanni hoitaa yksin varsaa, kun tajusin ettei heppaäitiä olekaan mukana. Harvalla teinillä riittää järki, vaikka jollakulla fanaattisen heppaäitin lapsella riittäisivät ehkä kyvyt. Nyt en vierasta oikein sitäkään, kun kuulin taas lisää Sannin äidistä. Hän voisi hankkia jälkikasvulleen hoidettavaksi varsan, koska ostetaanhan koiratkin usein pentuna, tai jotain. Siitä taas ei tiedä, mikä on ponin omistajan mielenliikkeiden takana, kun samaan aikaan hän ilmeisesti haaveilee jonkun kouluttavan ponistaan ammattitaitoisesti kilparatsun. :DD Onneksi Nana vaikuttaa ihan tosi rauhalliselta. Sanni ei ihan tarpeeksi keskity hommiinsa varsan ikään nähden kaikelta tekstaamiseltaan, mutta henkilövahingoilta vältyttiin. Mä odotan jo sitäkin, miten Nanan lopulta käy! Tuleeko siitä 15-vuotiaan retuuttama ongelmahevonen, vai kasvattaako Sanni ajan myötä kykyjä, hankkiiko ja saako apuja, ja niin edelleen. Tämäkin on erittäin jännä tarinanpiirre, koska se ei ole totta — ja koska oikeassa maailmassa tilanne on kuitenkin yllättävän usein aika samanlainen.

      Vaikka mä virtuaalisesti viihdyn tarinan parissa, oikeassa elämässä mua rasittavat Sannit niin paljon, ettei mun käy niitä edes sääliksi aina. 😀 Tämä hahmo on hyvin kirjoitettu siinäkin mielessä, että mua ärsyttää nimen omaan sen käytös. Ei lapsellisuus ikäänsä nähden, ei kaiken selittävä pliisu ja liian pian kerrottu taustatarina, eikä luojan kiitos latteus. Mun mielestä, vaikka Eira teinityttönä on ollut mulle vaikea kirjoitettava, vaikein on uskottavasti ilkeä hahmo, tai sellainen, joka lopulta paljastuu jotenkin ”pahaksi” kiltteydestään huolimatta. Jopa pelkästään ärtyisästä tai tiuskivasta hahmosta on vaikeaa tehdä tarpeeksi moniulotteinen. Sen lisäksi että se on vaikea kirjoittaa, ainakin mun on vaikeaa myös laittaa omat hahmoni inhoamaan muiden hahmoja, koska joku ihan varmasti ottaa sen henkilökohtaisesti. Paitsi Eiran on helppo inhota kaikkea, koska sen viha on niin yksioikoista… Tässä on sulla siis työmaata, mutta olet onnistunut tähän mennessä joka tarinassa.

    • #3189 Vastaus

      Heli Lindqvist
      Osallistuja

      Voi että, mä niin näen mun Sannin ikäisen pikkusiskon käyttäytyvän juuri näin 😀 Hän sattuu olemaan yhtä paha suustaankin. Odotan vaan sitä hetkeä kun Sanni tajuaa että hänen englanninopettajansa sattuu käymään täsmälleen samalla tallilla kuin hän. En malta odottaa millainen Sannin reaktio on siihen!

      Tekstiä oli helppo ja mukava lukea ja tarina etenee selkeästi. Tosi mukavaa että otat paljon hahmoja mukaan tarinoihisi. Odotan innolla lisää tarinoita Sannin arjesta!

    • #3190 Vastaus

      Herman
      Osallistuja

      Kiva että otit Hermanin jo toiseen tarinaan, on kiva lukea muilta omasta hahmosta ja miten se toinen suhtautuu.

      Voin vaan kuvitella miten Sanni hämmästyi kun näki Hermanin hoitamassa raskaita ja likaisia tallihommia, eikä olemassa siellä kaupan edessä norkoilemassa!

  • #3314 Vastaus

    Sanni Jokela
    Osallistuja

    Kasvatuskeskustelu

    Nana oli fiksu kolmevuotias. Siksi mä pidin siitä. Kun sitä ratsasti, se tuntui tietävän kaiken jo entuudestaan, vaikka mun olisi kai pitänyt opettaa sitä. Se oli suusta herkkä, mutta ei vastustellut kuolainta lainkaan. Se kuunteli jo istuntaakin ja oli selvästi motivoitunut ja miellyttämisenhaluinen poni, vaikka sillä olikin vahva oma tahto. Samaa tehtävää Nana ei jaksanut hinkuttaa kovin kauaa kyllästymättä, mutta sen kanssa ei onneksi tarvinnut: meni yleensä perille kerrastakin.

    Me ravattiin Nanan kanssa vielä vähän aikaa eteen alas-tavoitteella, kunnes havahduin jonkin sortin transsista kuullessani oman nimeni. Mäkinen, joka oli vihdoin saanut puhelimensa takaisin, oli kertonut, että kylillä musta puhuttiin aika paljonkin. Ässän ja kookaupan kassat tuijottivat kulmiensa alta epäilevänä ja sormi kävi vartijanapilla heti, kun me astuttiin sisään porukalla. Vanhemmat kuulemma kielsivät tenaviaan liikkumasta “sen Sannin” kanssa pihalla ihan kuin olisin suurikin rikollinen, ja mammat vetivät kirkolla päiväkännejä ehtoollisviinillä sen puolesta, että mäkin eheytyisin ja kasvaisin kunnon kansalaiseksi. Olin nauranut kippurassa urheilukentän tekonurmella ja kelannut, pitäisikö pölliä vaikka jonkun auto, jotta kaikki huhut saisivat jotain todellisuuspohjaa.

    Tämä ääni oli kuitenkin harvinaisen tuttu. Se oli Eira, ja sillä oli seuranaan joku vegaanihipin näköinen rastatukka, jonka edellä vipelsi rotta. Tai rotan kokoinen koira, en ollut ihan varma.

    “– ja Eetukin sanoi, että sitä hirvittää, että joku 15-vuotias kouluttaa VARSAA!! Siis mieti!! Ihan varmana se ei osaa mitään ja se poni kärsii ja siitä tulee aikuisena ihan hirviö. Aattele, jos siitä tulee samanlainen kuin Sannista!” Eira vouhkasi,

    Se vegaanihippi yritti kai hyssytellä meluavaa tyttöä, joka muuttui tulipalonpunaiseksi, kun se näki mun katsovan niihin päin. Pysäytin Nanan ja hyppäsin alas sen selästä, jonka jälkeen talutin sen aidan viereen ihan parivaljakon luokse.

    “Oliko muuta?” kysyin kohottaen kulmakarvojani, samalla arvioiden sitä vegaanihippiä päästä varpaisiin. Joita muuten oli vain viisi. Vegaanihippi oli yksijalkainen.

    Eira taisi nielaista.

    “Noniin, rauhoitutaanko?” hippi kysyi sitten kuin meidän yläasteen reksi aina kaikissa kasvatuskeskusteluissa, ja ojensi lopulta kätensä. “Me ei ollakaan tavattu, mä olen Noa.”

    “Enkä mä tietääkseni kysynyt sulta mitään”, hymähdin pitäen katseen tiukasti Eirassa. Sillä oli kädet puuskassa ja se vältteli katsekontaktia nenä pystyssä.

    “Kun sä Eira kerran olet niin taitava, niin oisitko halunnut kokeilla Nanaa?” kysyin pistävästi. “Se on vähän erilainen kuin se teidän puksuttava maantietankki–”

    “Uuno ei ole mikään hiton tankki!!” Eira rääkäisi niin, että Nana oli saada sydänkohtauksen. Silmien valkuaiset muljahtivat esiin, kun poni säpsähti ja alkoi steppailla pää ylhäällä rauhattomasti edestakaisin. Asiaa ei auttanut, että se rottakoira alkoi räksyttää ihan hulluna, eikä Nana varsinaisesti ollut tottunut sellaisiin, vaikka kuinka olikin fiksu kolmevuotias.

    “Nyt riitti”, Noa totesi painokkaasti ja astui jalattomalla jalallaan askeleen eteenpäin napaten samalla kimittävän otuksen (siis koiran, ei Eiraa) syliinsä. “Molemmat pyytää anteeksi.”

    “No en varppina pyydä tolta hitsin idiootilta mitään”, Eira älähti. Mä pyöräytin silmiäni. Taisin sittenkin olla ala-asteen kasvatuskeskustelussa. Noa siirsi silmänsä kohti mua ja viestitti, voisinko mä tehdä aloitteen.

    “Siis mistä? Siitä, että tarjosin mun ponia opetushepaksi pikkutytölle? Voi helvetti nyt”, naurahdin epäuskoisena. “Sori, mutta mulla ei ole aikaa tälläseen.”

    Vetäisin edelleen vähän järkyttyneen oloisen Nanan mukaani portista ulos tönäisten kolmijalkaisen kaksikon pois meidän tieltä. Jos poni saisi tästä jotain elinikäisiä traumoja, salee köyttäisin sen Eiran jesarilla sen satulaan kiinni siksi aikaa, että se oppisi, miten paljon hevosten lähellä kannatti kiljua. Kasvatuskeskustelut ei varsinaisesti olleet mun tapa toimia.

    • #3316 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Aivan hirveetä, oikeasti! 😀 Sanni simppailee niin tosi uskottavasti, että muakin pelottaa. Miten sen kanssa muka pärjäisi, jos pitäisi oikeassa elämässä olla sille lapsenvahtina ilman että olisi siihen nähden vahvassa auktoriteettiasemassa? Mä tunnen tietenkin Sanneja, mutta koska mä olen niiden ope, niillä ei koskaan ole muuta vaihtoehtoa kuin yrittää kohdella mua yhtä reilusti kuin mä yritän niitä, tai ne ei saa peruskoulun päättötodistusta ennen kuin mä eläköidyn. Jos mulla ei olisi sellaista valtaa, että ne ei pääse mun ohitse kuin koulua vaihtamalla, millä ihmeellä olisin pelkäämättä niitä! Sitä paitsi 15-kesäiset on muutenkin yksi pelottavimmista asioista ikinä, varsinkin parvina. Ikinä ei voi ennustaa, mitä niiden päässä liikkuu, vaikka suurin osa tietenkin on ihan sairaan kivoja lapsia! 😀

      Kirjoitat tosi hyvin paitsi Sannin, myös Eiran. Mä en ole uskaltanut edes yrittää vielä laittaa näitä pikku ystäviä leikkimään yhdessä, koska musta tuntuu etten millään osaa pitää sellaista palettia kasassa! En kerta kaikkiaan keksi Sannin suuhun yhtä veemäisiä henkilökohtaisuuksia kuin sinä saat hänen ajatuksiinsa joka käänteessä, ja sen lisäksi en osaa edes ennustaa, miten Eira niihin reagoi! Nyt mä uskon tähän Eiraan. Nokkava ja nenäkäshän se on, kovaääninen ehdottomasti, erittäin lapsellinen ja ehkä vähän leuhka… …mutta on se herkkäkin. Kyllä mä tiedän, että sen pieni sydän särkyy jossain vaiheessa Sannin jutuista, mutta en vielä osaa aavistaakaan, millainen se on kun sitä ihan oikeasti loukataan. Siis oikeasti-oikeasti, eikä niin että se taas kuvittelee kokeneensa vääryyttä. Viittaat kivasti myös Eiran ajatuksiin Uunosta! Eirahan haaveilee puoliverisestä ja sairaan hienoista estekisoista, mutta on Uunokin sille rakas. Tottahan Eira sitä puolustaa, vaikka sen alla nyt kyllä osui ja upposi. Uunon maantietankkimaisuus on Eiralle paha paikka! Samoin Eira taitaa olla aina kova arvostelemaan muita. Kai se ajattelee, ettei Sanni pärjää, koska Sanni on vain vuoden Eiraa itseään nuorempi, ja Eira tietää, ettei itse ainakaan pärjäisi. Itseenhän sitä kaikkea tulee verrattua, tai tuttuihinsa.

      Musta on ihanaa, että Sanni välittää ponistaan, ja sekin tulee ilmi koko ajan. Hän on ylpeä siitä, miten hienosti se on, vaikka on niin nuori, ja ihan viimeisessä kappaleessakin hän on sen puolella, kun Eira saattoi traumatisoida sen. Sannin kaltaisista hahmoista on tosi helppoa ja nopeaa kirjoittaa sellaisia, että ne eivät enää viehätä minua: sen kun unohtaa antaa niille hyviä ja pehmeitä puolia! No, tässä hahmossa on kuitenkin hyvää jo hevosjutuissa. (Aina muuten hyvien puolien ei tarvitse näkyä. Kun kirjoittaja tietää ne itse tarkasti, ne tuovat jo hahmoon syvyyttä, koska vaikuttavat taustalla.)

      Tekstinä tämä tarina taas on sellaista sutkautusten ja sivuhuomioiden räiskyntää, että mun tekisi mieli lainata puoli tekstiä tähän ja sanoa, että tässä ovat mun lempikohdat. En kerta kaikkiaan osaa päättää, mistä tykkään eniten. Viittauksista Noaan, Noan jalkaan, yleisestä Eiran ja Noan inhoamisesta, siitä miten Noa otti sen toisen otuksen syliin, mutta ei siis Eiraa, vai mistä! En tiedä! Koko teksti on niin tosi hyvin hiotun ja viimeistellyn näköinen.

    • #3323 Vastaus

      Outi Halme
      Osallistuja

      Ai kamala, kuinka pahasti Sannin tarinat menee mulla tunteisiin! Voin kyllä niin samaistua Eiraan, kun ärsyttää, että tollanen Sanni on tullut tallille ja pilannut kaiken. Toisin sanoen siis osaat kirjoittaa kyllä tosi uskottavaa ja tehokasta tekstiä, johon on helppo eläytyä (vähän liiaksikin). Mutta hyvän tekstin kuuluukin herättää tunteita 😀

      Sanni on kyllä hahmona aivan omanlaisensa ja on hienoa, kuinka saat hahmon pysymään niin vahvasti mukana siinä, kuinka kuvailet ympäristöä ja muita hahmoja, kuten tässä esimerkiksi Noaa ja Mielikkiä. Niin suoraan ja häpeilemättä se ajattelee just niin kuin haluu muista hahmoista ja sitä on kyllä viihdyttävää lukea. Samanlaista tekstiä olis itse todella vaikeaa kirjoittaa.

      Kuten Eetu jo mainitsi, niin on ihanaa, että Sannista löytyy myös jotain hyvää. Sannin ja Nanan suhteesta lukeminen on tosi mielenkiintoista ja se tuo hyvää tasapainoa siihen, kuina v-mäinen hahmo Sanni muuten oon (taas siis pelkästään vain hyvällä!). Samalla kun kerrot Nanasta myös enemmän, niin mun mielestä ainakin on koko ajan uskottavampaa ja jotenkin loogista, kuinka Sanni kyllä pärjää nuoren poninsa kanssa.

  • #3331 Vastaus

    Sanni Jokela
    Osallistuja

    3-vuotias Nana ja pinkki taivas

    • #3334 Vastaus

      Tiitus
      Valvoja

      Oijoi, vähänkö ihana kuva, toi pinkki tausta on tosi makee!

    • #3335 Vastaus

      kevin
      Osallistuja

      Tää kuva aiheuttaa mussa hirveen ponikuumeen. Katsokaa nyt sitä. Niin sievä.

    • #3337 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Vitsi kun olisin niin hyvä piirtäjä, että osaisin saati kehtaisin arvioida näitä kuvia myös samalla tavalla kriittisesti kuin tekstejä. Musta on tosi ikävää, että olet piirtänyt tänne ihanan ja söpön kuvan, mutta saat kommentiksi nyt ylläpitäjältäkin, että ”onpa söpö poni”. Varmasti tiedät, että on! Se on mun silmään niin ihanan ikäisensä näköinen vieläpä: niin kevyt ja vauvainen! Yksinkertainen taustakin sopii tähän kuvaan hyvin. 😀 Niin just. 😀 Mun seuraava iso homma on kyllä opetella kommentoimaan rakentavasti kuvia!

  • #3357 Vastaus

    Sanni Jokela
    Osallistuja

    Se, jossa mä voisin blokata koko Pohjanmaan

    Muilla alkoi tänään koulu. Otsonmäen kylässä oli aamulla käynyt vilinä, kun kaikki, noin kymmenen, ekaluokkalaista marssivat tomerana uuteen kouluunsa niin naiivin näköisinä, että mun oli tehnyt mieli kertoa niille, millaista siellä oikeasti on. Ja ettei sen alkamisesta kannattanut olla järin innoissaan: yhdeksän vuoden vankilatuomio se oli. Siihen päälle vielä jatko-opinnot, jotka eivät edes olleet pakollisia, mutta joihin kaikki laitettiin silti.

    Mullakin olisi alkanut tänään koulu.

    “Missä helvetissä sä oot?? Toi ope on ihan raivona. Laittaa meidät kohta kirjottaan jotain esseetä”, oli amiskulma-Miska tekstannut mulle hädissään joskus ysiltä aamulla.

    “Nukkumassa”, olin näpyttänyt vastauksen.

    Mä olin keväällä juuri ja juuri päässyt läpi peruskoulusta, mutta opo oli pakottanut mut jatkamaan johonkin amiksen pilipalilinjalle. Kun oli selvinnyt, että Miska oli tulossa mun kanssa samalle luokalle, olin katsonut sitä kuin hullua, koska se vaikutti olevan ihan tosissaan INNOSTUNUT päästessään Seinäjoen ammattikoulun konetekniikalle. Siis Seinäjoen ammattikoulun konetekniikalle. Mä en edes tiennyt, mitä konetekniikka tarkoitti, ja Miskan intoa oli ehkä vähän latistanut, kun kerroin sen sille. Sitten se oli korjannut lippiksensä taas oikeaan kulmaan ja vaihtanut puheenaihetta.

    Kello lähenteli jo kahtatoista, kun mä istuin Hopiavuoren maneesin laidalla ja vahdin häntä korkealla ja sieraimet valtavina ympäriinsä juoksentelevaa poniani. Olin päättänyt tänään irtojuoksuttaa Nanan, koska sen tasapaino ei ollut vielä sillä tasolla, että olisin uskaltanut antaa sen päästellä mun ollessa selässä. Aluksi poni ei ollut ihan ymmärtänyt koko systeemiä — se olisi seissyt paikallaan keskellä maneesia varmaan loppupäivän, ellen olisi komentanut sitä liikkeelle. Sitten, kun se oli vihdoin tajunnut olevansa vapaa, se oli päästellyt sillä tavalla, että mun piti välillä käskeä sitä kävelemään. Muuten se olisi ehkä katkaissut jalkansa.

    Amiksessa oli ilmeisesti ruokkis, sillä Miskalla oli jälleen aikaa tekstata mulle. Se kertoi, kuinka paljon ne oli tehnyt kaikkea “siistiä” ja päässyt katsomaan, miten joku liitti kaksi metallinpalaa toisiinsa hitsaamalla, ja kuinka joku kone oli ohjelmoitu pelaamaan shakkia.

    “Huisin jännää”, vastasin sille.

    “No, tuutko huomenna?” seurasi kysymys heti perään.

    “En.”

    Joku vihelsi maneesin ovella, ja mä huusin, että älä nyt helvetti avaa sitä ovea tai täältä tulee poni päälle. Kiirehdin ottamaan silmin nähden pettyneen Nanan kiinni, ja jäin tuijottamaan tappavasti ovelle tulijaa. Se oli se vegaanihippi, jonka nimi oli kaikeksi harmiksi jo unohtunut, ja sen kirjava muhkukopukka.

    “Sori! En tiennyt, että täällä oli joku”, rastatukka valitteli. “Piti tulla maneesiin, kun ulkona sataa sen verran.”

    “Jaa”, totesin kylmästi.

    “Hetkinen”, hippi sanoi sitten ja vilkuili katseellaan maneesin kelloa. “Eikös sun pitäisi olla koulussa? Ei kannata lintsata, sanon tän kokemuksella.”

    “Sunkin varmaan pitäis olla töissä”, sähähdin. “Pääsetkö ite selkään sen puujalkas kanssa vai nostanko?”

    En jäänyt odottamaan pöllämystyneeltä näyttäneen miehen vastausta vaan me asteltiin Nanan kanssa reippaasti ovesta ulos ja kaatosateeseen. Mua ei haitannut, Nana sen sijaan loikki menemään vesilätäköitä vältellen kuin mikäkin sähköjänis.

    Yksi Hopiavuoren vioista oli se, että siellä kävi ihan liian uteliasta porukkaa. Stadissa kukaan ei olisi kyseenalaistanut, miksi mä olin tallilla tähän aikaan päivästä ja supinat Nanan iästäkin olisi hoidettu selän takana kaukana mun korvista. Mutta täällä oli heti ensimmäisenä vastassa joku Eira, sitten se utelias ruskeatukkainen hujoppimuikki kärkkyi kentän laidalla mun ratsastaessa, ja kuin kirsikkana kakun päälle tää äskeinen rastatukka koki asiakseen olla mulle joku holhooja.

    Puhelin kilahti taas, kun päästin Nanan karsinaansa. Käytäväpaikka oli varattu tallin uusimmalle tulokkaalle: jollekin täykkärin näköiselle ruunikolle, jonka omistajamies kyllä vilkuili mun korvista nousevaa savua, muttei sanonut mitään. Positiivista.

    “Ootko ihan varma, ettet tuu? Ruokakin oli ihan tosi hyvää!!” Miska halusi edelleen hehkuttaa.

    “Älä nyt vittu jaksa tai mä blokkaan sut”, vastasin, ja olin aika lähellä, etten heittänyt koko luuria tallin takaseinään.

    • #3359 Vastaus

      kevin
      Osallistuja

      Mä fiilaan tätä tarinaa ihan eritasolla koska mä oon elänyt tossa tilanteessa. Mä oon alottanut konetekniikan opinnot ysin jälkeen vieraassa kaupungissa. Ja mä suhtauduin asiaan samalla asenteella kun Sanni. Ai kamala mua pelottaa että Sanni toistaa mun omat virheet. Jään seuraamaan jännityksellä.

    • #3362 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Voiii mä tunnen Sanneja — mä opetan Sanneja — mutta mä en ole itse koskaan ollut Sanni. 😀 Nyt kun mä olen niin eri ikäluokkaa ja eri tilanteessa, mä yrittäisin löytää, mikä sitä niin kiukuttaa, vaikka just se taitaisi Sannia eniten ärsyttää. Hänen turhautumisensa kuitenkin ymmärrän. Olisi aivan sairaan surkeaa opiskella väkisin jotain alaa, joka ei kiinnosta sen vertaa, että huvittaisi mennä ekana päivänä edes haistelemaan, millaista se on. Tottakai siinä tulee laiskaksi, piittaamattomaksi ja kiukkuiseksi. Kuitenkin Sannilla on Nana niin hyvin hanskassa, ettei sellainen piittaamattomuus näköjään ollenkaan kuulu hänen perusluonteeseensa. Nanan kanssa elämä ei kuitenkaan varmasti ole ihan koko aikaa helppoa, koska poni on niin nuori kuitenkin, ja onhan kaikista lemmikeistä aina murhetta muutenkin välillä. Silti Sanni ei sen kanssa luovuta, joten kyllähän hänestä määrätietoisuutta opiskeluunkin löytyisi, kun olisi jokin oma ala. Jossain vaiheessa vain jokin on saanut hänet kyllästymään. Ja näin opena ja opejen kanssa hengaavana syyttäisin kylmiltään peruskoulun opetusta yhdistettynä vähän piittaamattomiin kotioloihin! Mitä jos Sanni on ihan tosi fiksu ja kaikkea, ja turhautunut nimen omaan siksi? No. Tässä on arvoitusta, jonka toivon joskus keriytyvän auki, mutta en vielä. Tuskin Sanni itsekään tietää, mikä häntä vaivaa! Kuka muka ikinä tietää itse? 😀

      Ai jai musta tuntui pahalta, miten Sanni onnistui sohaisemaan just pahaan paikkaan Noaa. Siis sillä työjutulla. Noan ajatukset ovat pyörineet vähän raha-asioissa, mutta periferialla se työn löytyminen on joskus vähän vaikeaa. Hyvän taiteen siis kuuluu herättää tunteita, ja tämä on tietenkin kehu. Oikeassa elämässä Sannin sivallus olisi ihan hirveä, mutta nyt kun keksityt ihmiset pyörivät tarinassa, niin asia on ihan eri. Sekin on kivaa, ettei Sanni kuitenkaan aina ammu maaliin, vaikka omasta mielestään keksiikin hyvän jutun. Noaa ei varmaan kauheasti kiinnosta, vaikka jalkaproteesista vähän kuittailtaisiin. Tai ei ainakaan haitannut, kun Eira möläytteli, joskaan ei ilkeyttään, vaan typeryyttään. :DD Silti mua huvitti se, miten Sanni kysyi, että pääsetkö selkään, vai nostatko. Se taas sai mut reflektoimaan jo vähän sitäkin, että olenko mä oikeasti kauhea ihminen, kun tuollainen ilkeys naurattaa mua. (Päätin etten ole, koska tämä on vaan leikkiä ja oikeasti olisin kai ollut ihan huuli pyöreänä.)

      Sulla saattaa olla jossain vaiheessa edessä sama urakka, kun mulla oli Eiran kanssa. Kun kirjottaa tarpeeksi hahmon yhdestä puolesta, siitä alkaa tulla sen ainoa puoli. Niin kuin mä ekassa kappaleessa pähkäilin, Sannissa täytyy olla muutakin, eikä paljastamisella tosiaankaa ole kiire, vaan sitä kannattaa mun mielestä pantata vielä. Nyt mä olen kuitenkin alannut miettimään, mikä saa Sannin surulliseksi, iloiseksi tai mietteliääksi. Koska vihaiseksihan sen saa muun muassa kaikki. :DD

      Saat taas joka kappaleeseen ihan sanavalinnoissa ja -muodoissa Sannin persoonan esiin. Taidan olla sanonut tämän ennenkin, mutta se on nyt näissä jutuissa parasta, vaikka niissä on paljon muutakin hyvää. Muidenkin hahmoja käsittelet poikkeuksellisen hyvin. Vaikka ne toimivat itselleen tyypillisillä tavoilla, kertojasi asenne värittää jopa niiden toimet. Sanni kommentoi koko ajan kaikkea, ja se on just hyvä.

  • #3434 Vastaus

    Sanni Jokela
    Osallistuja

    Nana airlines

    Herman, jonka kimpussa Eira ei tänään ollutkaan, oli auttanut mua kokoamaan irtohypytyskujan Nanalle. Ponin omistaja oli ilmoittanut sen mukaan estevarsojen laatuarvosteluun, jossa kaikkien piti osata hypätä. Niin että mun ei auttanut kuin päästää Nana irti kujalle ja toivoa ihan helvetin parasta. Jos se olisi katkonut jalkansa, multa olisi katkottu kaula.

    Aluksi puomit olivat vain maassa, ja mä kävelytin ponin taluttaen niistä läpi. Päivän positiiviset: Nana osasi nostaa jalkansa niiden yli. Kirjavan tamman korvat kieppuivat kuin väkkärät ja pitkät varsakoivet olisivat halunneet jo ravata.

    “Joo, joo, mä osaan jo, anna mun mennä!” poni olisi varmaan sanonut, jos se olisi osannut puhua.

    No, mä sitten annoin. Ensin Nana seisoi kujan alussa yhtä hölmistyneenä kuin irtojuoksuttaessakin, mutta kun annoin sille vähän vauhtia, se ymmärsi jutun juonen. Yhtä lukuunottamatta puomien välitkin olivat ponin laukalle ihan optimaaliset. Herman kiirehti siirtämään niitä vähän eteenpäin mun kehuessa ponia. Vitsit, että mä olin siitä ylpeä.

    “Sen viimesen vois vaikka nostaa jo irti maasta”, pyysin Hermanilta. “Vaikka ristikoksi.”

    “Luuletko, että se tietää, mitä tehdä?” Herman kysyi vähän epäröiden. Mä nyökkäsin vastaukseksi hetkeäkään epäröimättä.

    Ja se nostettiin. Ja Nana hyppäsi. Sen lähestymiset eivät olleet maailman suorimpia ja se meni ehkä vähän liian lujaa, mutta se hyppäsi. Eikä edes hipaissut yhtäkään puomia.

    Esteitä nostettiin jälleen. Laatuarvosteluissa korkein este olisi yhdeksänkymmentä senttiä, joten sen oli ylityttävä.

    Nanan silmissä oli ihan erilainen kiilto kuin olin koskaan aiemmin nähnyt. Se näytti siltä, että sillä oli hauskaa, ja mä olin niin onnellinen melkein-poninomistaja. Suoritus toisensa jälkeen myös lähestymiset, suoruus ja askeleiden sovittaminen esteiden väliin paranivat.

    “Nosta ysikympiksi se viimeinen!” käskin Hermania jälleen. Se katsoi mua kuin hullua.

    “Tää hyppää ensimmäistä kertaa”, poika huomautti varovasti.

    “No antaa hypätä sitten. Ei tässä oo loppuelämää aikaa”, pyöräytin silmiäni. Kyllä Nana osaisi.

    Päästin ponin irti kujalle, kun Herman oli valmis. Ensimmäinen, toinen, kolmas. Kielto.

    “Ootko aivan varma tästä?” puominnostajani kysyi jälleen. Mä otin innosta puhkuvan Nanan kiinni ja päästin sen uudestaan irti.

    “Ihan hiton varma”, sihahdin, kun Nana ponkaisi viimeisenkin esteen yli.

    • #3441 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Miten musta olikaan jotenkin hellyyttävää lukea, kuinka aina vähäsen vihainen Sanni on ponistaan ylpeä. Se ylpeys oikein korostui siinä, kun Nana hyppäsi ensimmäisen kerran, ja pian sen jälkeen Sanni ihan sanallistikin sen.

      Aina välillä tulee pelättyä, osaako Sanni tuntea ollenkaan positiivisia tunteita, kun suhtautuu kaikkeen niin vihamielisesti, eikä tunnu välittävän edes omasta tulevaisuudestaan. Kirjoitit tällaisen positiivisemman tekstin ihan hyvään rakoon. Jotta Sannin vihamielisyys olisi taas purevaa, on aina välillä annettava auringon paistaa. Sama pätee tietenkin myös siihen, kun kirjoitetaan surusta. Ilman valoa ei pimeys tunnu niin mustalta. 😀

      Positiivisempi Sanni on myös tuotu esiin uskottavasti. Tilanne on niin sopiva ylpeydelle, ja jopa hellyydelle, jota tekstissä kuulen. Tietenkin Sanninkin kaltainen pikku kiukuttelija on vähän fiiliksissä, kun melkein oma poni selviytyy jännästä koitoksesta noin hyvin. En tiedä huomasiko Sanni itse kuitenkaan sitä, mikä meille kaikille lukijoille kävi erittäin hienosti selväksi: Nanalla on luontaista kiinnostusta ja luontaisia kykyjä esteille! Vitsit miten hieno siitä voi kasvaa, jos Sanni pärjää jatkossakin nuoren hevosen kanssa näin tosi hyvin!

      Tämä tarina oli ihanaa vaihtelua. Olen ennenkin sanonut, että nautin heppatarinoistakin vielä kaikkien näiden vuosien jälkeen, kunhan hevosia kuvataan hahmon persoonan kautta. Ja senhän toki teit. 😀

  • #4123 Vastaus

    Sanni Jokela
    Osallistuja

    Se, jossa mä löydän valmentajan

    Mulla oli viime aikoina pitänyt kiirettä.

    “Keskittyisit vähän vähemmän olemaan rasittava, niin jäisi aikaa ehkä muuhunkin tärkeään”, oli mun opettaja yrittänyt tokaista niin kovin vakuuttavasti, kun olin juossut sen viikon ainoalta tunnilta neljäkymmentäviisi minuuttia etuajassa lipettiin. Luokassa se sai aikaan vaatimatonta tyrskähtelyä. Eivät ne muuta uskaltaneet, sillä mut tunnettiin kyllä jo koko tällä alueella Jumalan selän takana: niissä yksissä bileissä pari viikkoa sitten mä olin oikeasti melkein lyönyt sitä yhtä muikkia, mutten ehtinyt, kun Herman oli jo vetäissyt mut mukaansa partsille viilentymään.

    Ja jos ei muuta niin ne kaikki tiesivät sen, että mä en todellakaan ajatellut olla vähemmän rasittava, jos sillä oli mahdollisuus miellyttää yhtäkään opettajaa.

    Tosiaan, rasittavien ihmisten lisäksi piti kiirettä myös ponin kanssa. Se oli täyttänyt neljä, joten ratsukoulutus piti ihan TOSISSAAN olla jo hyvässä vaiheessa, jotta kerittäisiin viisivuotiskaudella ehkä jo joihinkin kilpailuihin. Nanan omistaja kuumotteli mua valmentajajutuilla minkä ehti, vaikka mä koetin selittää mahdollisimman nätisti, ettei täällä susirajan takana helvetti ollut edes ihmisiä, saatika valmentajia.

    Kunnes yhtenä ihanana maanantaiaamuna hörpin liian laihaa ja liian kylmää kahvia (se oli mutsin keittämää, sillä on aina oma take away-muki mukana niin kuin kaikilla turhan tärkeillä ihmisillä), pidin jalkoja pöydällä (koska mutsi vihasi sitä), ja selasin Googlea ihmeen toivossa. Ihmeen mä myös löysin, ainakin siltä musta tuntui, kun Hopealinna (miksi kaikki täälläpäin oli jotain hopeaa) ja sen nettisivut levähtivät näytölle.

    Joonas Hopealinna oli kenelle tahansa itseään kunnioittavalle suomalaiselle hevostelijalle tuttu nimi. Ja mikä parasta, se piti majaansa ja talliansa metsikön mittakaavalla ihan naapurissa! Kolkanhovi itsessään ei sanonut mulle mitään, mutta joku Mäkisen kaveri kai asui siellä. Joka tapauksessa mä meinasin haljeta innosta, mikä oli melko harvinaista, enkä epäröinyt sekuntiakaan laittaa sille viestiä. Tai jollekin sen sihteerille se meni kumminkin, sillä oli varmaan sellainen. Realistinen, tavoitteellinen ja työinnokas, kuten tämä mestari itsestään oli kirjoittanut, oli juuri sellainen valmentaja, joka me Nanan kanssa tarvittiin valloittaaksemme parit hiekkakentät ensi kaudella. Mutsikaan tuskin laittaisi pahakseen maksaa muutamaa hunttia siitä, että mä tulisin olemaan vieläkin vähemmän kotona, jos se oli edes mahdollista.

    • Tätä vastausta muokkasi 1 vuosi, 10 kuukautta sitten  Sanni Jokela.
    • #4129 Vastaus

      Camilla
      Valvoja

      Jee, Sannistakin kuullaan! Mää jotenkin tykkään lukea Sannin tarinoita. Sannilla on jonkinlainen omanlainen tyylinsä tarinoissa – tarinoista paistaa pessimistisyys ja Sannin fuckthelife -elämäntyyli. Siitä kuinka yksi asia on tytölle tärkeämpi kuin mikään. Nana. Ja se miten Sanni vannoutuneena kaupunkilaisena selviää sellaisessa tuppukylässä kuin Otsonmäki. Odotan vielä innolla, mihin Sannin tarina jatkaa vielä kulkuaan. Minkälainen Sannista kasvaa? Pehmentääkö tyttöä mikään? Vai muuttuuko hänen ulkokuorensa aina vain kovemmaksi?

    • #4168 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Kauhea, miten monella tavalla Sanni tarinoineen saa mun nappuloita paineltuakaan. 😀 Otan hänen opettajansa näkökulman herkästi ja mietin itsekseni pikku päässäni, että jos minä olisin Sannin opettaja, niin minä kyllä tekisin sitä ja tätä. Otan Sannin naapurien näkökulman ja taas ajattelen, mitä minä tekisin jos meidän naapurissa asuisi Sanni saamattomine äiteineen. Äidin näkökulmaa en ikinä ota, enkä Sanninkaan. Se, etten voi heihin samastua mitenkään päin, ei kyllä vieläkään vähennä hahmon ja tarinan mielenkiintoisuutta: olen alusta asti sanonut, että kyllä Sanneja on olemassa.

      Onpahan tosiaan Hopealinna ihan naapurissa. Metsikön mittakaavalla. (Se on ihan totta mittakaava: mun helsinkiläiset opiskeluaikojen kaverit on kauhuissaan, kun matka niiden mielestä jatkuu ja jatkuu, vaikka olen todennut jonku asian olevan ”ihan tos ääres”.) Kaiken lisäksi Hopealinna on Hopiavuoren maneesinvuokraaja, niin että se voi vieläpä olla isäntä itse, joka vaihtaa paikkaa, eikä Sanni kera trailerin. Kelpaisi mulle — ja kelpaa Sannillekin. Sehän tuntuu olevan suorastaan tyytyväinen. No, ainakin olosuhteisiin nähden. 😀

      Mielenkiinnolla odotan kyllä, miten Nanan valmennukset alkavat sujua. Sannin on jo todettu olevan hevostaan kohtaan reilu. Miten lie käy, kun tulee edistysaskelia: nouseeko nokka pystympään? Entäpä kun tulee takapakkia: onko syy hevosen ja valmentajan, vai Sannin? Luulen, että pian päästään tutustumaan Sanniin taas uudella tavalla.

  • #4414 Vastaus

    Sanni Jokela
    Osallistuja

    Ääliö

    Silloin Nanalla oli huono päivä. Mä huomasin sen jo alkukäynneissä, kun se hirnui niin kovaäänisesti, varmaan tyypit Stadissakin kuulivat. Nanalla oli sellanen oripäivä, joita se aina välillä shown takia järkkäili. Vaikkei se edes ollut ori.

    Pahinta oli, että mä odottelin Joonas Hopealinnaa saapuvaksi maneesille, koska meillä oli takoitus olla ensimmäinen kouluvalmennus, ja mun poni käyttäytyi kuin mikäkin porsas. Otin aika nopeasti ohjat käteen ja aloin asettaa Nanaa käynnissä suoralla uralla sisäänpäin, koska tiesin, että tekemisen keksiminen paransi tamman käytöstä yleensä huomattavasti.

    Yleensä.

    Joku kolisteli ovella tullakseen sisään ja Nana sai slaagit. Se teki äkkikäännöksen ja säntäsi maneesin toiseen laitaan kuin tykin suusta, vaikkei yleensä ollut ollenkaan säikky. Luojan kiitos mä pysyin kyydissä, koska samalla Eiran naseva nenä-ääni koki asiakseen päästä ulos.

    “Kuulin juttua että mestariratsuttajalla olis tänään valmennus! Aattelin tulla kattomaan, josko tämmöinen alkeiskuski vaikka oppiskin jotain, mutta ainakin mun alla hevoset pysyy käsissä, niin en sitten tiiä”, tyttö ilmoitti ja istahti mukavasti katsomoon. Vilkaisin sitä kohti silmät sirrissä. Salee tuli tahallaan ilman viheltelyä ovesta ihan vaan, koska tiesi vain mun olevan selässä.

    “Ole hyvä vaan. Suosittelisin valmentautumista sullekin, mutta teidän tankista päätellen ei isillä vissiin oo ihan hirveesti tota ylimäärästä rahaa kumminkaan”, kohautin sitten olkiani ohjaten Nanan takaisin työskentelemään. Annoin ponille napakasti pohkeita tehden selväksi, että mulle ei vittuiltu.

    “Ei Uuno ole mikään–”

    Eiran lause keskeytyi, kun mun valmentaja, mister Hopealinna, saapui paikalle (ja muisti viheltää maneesin ovella). Blondi näytti siltä kuin olisi päässyt taivaaseen ja oli ihme, ettei se rynnännyt pyytämään tyyliin nimmaria tisseihin. Sikäli kuin sillä edes oli sellaiset. Haltioitunut tyttö hiljentyi ja mä hymyilin tyytyväisenä. Kävelin Nanan kanssa keskihalkaisijalle.

    “Moi”, Joonas tervehti meitä asiallisen oloisena ja tuli kättelemään. “Joonas Hopealinna.”

    “Sanni”, mä vain totesin. “Ja Nana.”

    Joku olisi voinut luulla, että mua jännitti. Ei jännittänyt. Nana oli ollut alkuun vähän tyhmä, mutten kokenut tarpeelliseksi pilata sitä vielä lisää turhalla hermoilulla. Juteltiin Joonaksen kanssa alkuun ihan perusjuttuja siitä, mitä me oltiin Nanan kanssa aiemmin sen elämän aikana touhuttu ja mitkä oli meidän tavoitteet.

    “Joko te ehditte ottaa alkuhölkkää?” Joonas kysyi sitten.

    “Hetken aikaa. Ponilla oli vähän omia kuvioita”, vastasin ja mulkaisin vaivihkaa Eiraa katsomossa. Se ei edes huomannut, vaan näytti about rakastuneelta.

    “Menkää sitten vielä hetki vaan. Mä katselen vähän, miltä teidän meno näyttää.”

    Komensin Nanan raviin, ja se lähti parin vastahakoisen peruutusaskeleen jälkeen liikkeelle yllättävän kivuttomasti. Jatkoin edelleen asettamista sisään toisella pitkällä sivulla, kun taas toisella puolella tein loivaa kiemuraa. Päätyihin tuli isot ympyrät. Keskityin erityisesti huolelliseen taipumiseen, koska no, taipuneena nyt on ensinnäkin hankalampi olla ääliö, ja toisekseen se oli tärkeää toimivan työskentelyn kannalta.

    “Onpas sillä kivan iso ravi!” Joonas totesi heti alkuunsa. “Ota vähän puolipidätteitä, jotta tahti säilyy eikä se lähde kiirehtimään, just noin, hyvä! Älä anna sen pelleillä.”

    Kokonaisuudessaan keskityttiin valmennuksessa aika perusasioihin. Tehtiin avotaivutusta ja väistöjä, joita me oltiin jonkun verran jo harjoiteltu Nanan kanssa, ja tiesin sen olevan niissä aika hyvä. Tänään asiat olivat kuitenkin toisin. Heti ensimmäisessä väistössä uraa kohti Nana ei varmaan ottanut ensimmäistäkään sivuaskelta vaan punki lapa edellä vääntyneenä ihan miten sattuu asentoon, johon en edes tiennyt hevosen pystyvän. Se jännitti myös valmentajan läsnäoloa, ja teki jotain sivuloikan tapaisia aina Joonaksen kohdalla.

    “Ulkoavut, napakka ulkopohje ja takas töihin. Pidät sen kiireisenä, ettei se ehdi ajatella mitään muuta kuin sun ratsastusta”, Joonas ohjeisti mua, kun musta tuntui, että Nana räjähtäsi kohta.

    Turhautti, jonka johdosta mun oma ratsastuskaan ei tosiaan ollut sieltä kauniimmasta päästä. Eira virnuili katsomossa omahyväinen virne naamallaan, ja huomenna varmaan koko Otsonmäki luulisi, ettei Sanni Juulia Jokela osannutkaan ratsastaa. Purin hammasta. Ei auttanut kuin ratsastaa tilanne paremmaksi, kyllä mä nyt sen tiesin.

    Saatiin liioitelluilla ulkoavuilla ehkä kaksi onnistunutta väistöpätkää, mutta sitäkin enemmän hyviä vinkkejä Joonakselta tulevaan treeniin. Vakuutin sille, ettei Nana oikeasti ollut kovin hankala persoona — vähän vain oli hermostunut, jolloin katsoin Eiraa merkitsevästi.

    Se irvisti takaisin, kolisteli pois katsomosta ja salee ryntäsi talliin kertomaan jokaikiselle kaiken. Sääli, että siltä jäi näkemättä, kun Joonas kehui loppuravien hyvää muotoa ja lennokasta askelta, ja sanoi, että kaikesta huolimatta oltiin varsin potentiaalisen oloinen poniratsukko.

    • #4421 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      En oikein osaa päättää, mistä suunnasta lähtisin kommentoimaan! Aloitetaan Sannin persoonasta taas. Olen miljoona kertaa sanonut, miten hyvin sitä tuot esiin joka käänteessä, mutta sanoisin vieläkin. Et sorru sellaisiin liian osoitteleviin ja alleviivaaviin johtolauseisiin kuin ”jäkä jäkä”, sanoin ilkeästi. Se Sannin ilkeys on siellä tarinaan sekoitettuna niin sulavasti, ettei se jää epäselväksi. Se on ajatuksissakin. Sanni ei juttujaan kadu, tai ei ainakaan myönnä sitä edes itselleen. Ai kauhea miten mulle tulisi paha mieli, jos joku sanoisi mun valmennuksista että kuinka isällä ei tota ylimäärästä rahaa kauheasti ole. Hirveän harvoin minä Eiraa säälin, mutta nyt kyllä! 😀 (Vaikka onhan se ärsyttävää, kun toinen joko idiottimaisuuttaan tai tahallaan tulee maneesiin varta vasten säikyttelemään ja pilaamaan ihmisen maksaman valmennuksen.) Eirakin osaa olla nokkava ja ilkeä tässä tarinassa, mutta jotenkin siitä jää se (mun mielestä ihan oikea) tuntuma, ettei se osaa olla niin veemäinen vaikka yrittää.

      Seuraavaksi ihailisin lisää sitä, miten toi Eira sinulta sujuu ylipäätään. Totta kai just se fanittaisi Hopealinnan isäntää. Sehän on kuitenkin oikea kilparatsastaja, eli Eiran mielestä tietenkin suurin piirtein jumala. Jotain Eetua Eiran olisi ihan tylsä fanittaa samalla tavalla, kun Eetu on liian tuttu. Hopealinnan isäntä on kuitenkin vähän tavoittamattomampi, niin kuin julkkiksen kuuluu. Ja Eirahan ei myöskään yritä ihailuaan peittää, ellei varta vasten satu juuri silloin inhoamaan tyyppiä. Ei sillä ole samalla tavalla kasvoja säilytettävinään kuin Sannilla, eikä sillä ole mitään ”mainetta”.

      Kolmas juttu olisi se, ettei valmennus mennyt ihan niin putkeen kuin Sannin ratsastus yleensä. Vaikka Sanni itse on sitä mieltä, ettei häntä jännitä tai mitään, onhan valmennus nyt silti jotain uutta. Sitä paitsi lopussakin Sannin ajatukset käyvät Eirassa. Vaikka Joonas ei ehkä jännitä ja vaikka Sanni on korkealla Eiran yläpuolella, jotain näyttämisen halua tilanteessa silti olen näkevinäni. Varmasti juuri sen takia, minkä Sannikin myönsi: Eirassahan on vähän juorukellon vikaa. Sannille maine on tärkeä ja kyllähän siitä pala lohkeaisi, jos juoruttaisiin, ettei hän osaa ratsastaa. Moni muu hahmo ei moisista Eiroista ja juoruista välittäisi! (Vaikka todellisuudessa Sanni on tietenkin turhaan huolissaan. Eira tietää olevansa itse niin toooooosi paljon heikompi ratsastaja, että ei uskaltaisi ruotia Sannin mokia selän takana, vaikka uskaltaakin yrittää soittaa suuta suoraan Sannille.)

      Olen laatistuomarina YLAssa ja voi että kun saisin lukea tällaisia valmennuksia sielläkin iltojeni ratoksi. Harvoin jaan täysiä lisäpisteitä päiväkirjamerkinnöistä (vaikka päiväkirja olisi ihan OK, valmennukset ova melkein aina heikkoa kerrontaa) mutta tällaisistahan jakaisin kaikki irtoavat pisteet. Tämä nyt on just sitä, mitä tarkoitetaan aidontuntuisilla merkinnöillä, joista erottuvat hahmon ja hevosen persoonat. Vaikka, heh, just tarinahevosilla pakkaakin olemaan mielenkiintoisemmat valmennukset, eivätkä just ne useinkaan laatiksiin mene. :DD

  • #4880 Vastaus

    Sanni Jokela
    Osallistuja

    Se, jossa tallista löytyy jo toinen hiiri

    Musta olisi ollut tosi kiva, jos tallilla olisi saanut edes hetken olla rauhassa. Joskus se oli onnistunut. Tyyliin superaikaisin aamulla, kun olin skipannut matikan tunnit ja Nana pääsi aamuheiniltään suoraan hommiin. Poni vihasi sitä yhtä paljon kuin mä vihasin koulua ja näytti nyrpeää naamaa aina seuraavan viikon, mutta aamu oli ehdottomasti parasta aikaa käydä tallilla.

    Iltapäivä ei ollut. Hopiavuori oli varmasti ainoa paikka Otsonmäellä, jossa tunnettiin käsite neljän ruuhka. Maneesi oli ihan täynnä, joten ei toivoakaan, että siellä olisi voinut mitään tehdä. Kaiken lisäksi talli oli täynnä nuoria hevosia, jotka vaativat vielä ympärilleen tuplasti tilaa. Joku oli päättänyt myös hypätä siellä. Hullu. Kuulin jonkun kehuvan Töpseliä. Kuka helvetti nimeää hevosensa Töpseliksi??

    Joten, Töpseleiden, jonkun typerän vuonohevosen ja mukahienojen puokkien ollessa tiellä mä olin vienyt Nanan huisin jännälle talutusretkelle metsään, kastellut mun Vansit ja farkut kilometrin korkuisessa lumihangessa ja koettanut pitää paikallaan pomppivan ponin, joka ei varmaan ollut koskaan nähnytkään niin pieniä polkuja, aisoissa. Olin yrittänyt muistuttaa punahallakkoa siitä, että se oli jo neljä, ja että meidän pitäisi mennä tällä kaudella ehkä ensimmäisiin kilpailuihin. Ei se ymmärtänyt.

    Sitten mä olin linnoittautunut satulahuoneeseen toivoen, että kaikkien jo ollessa maneesissa kukaan tuskin eksyisi enää hakemaan otuksensa tavaroita. Nanan ruskeat nahkavarusteet olivat tätä nykyä enemmänkin harmaat kaikesta pölystä ja kurasta, joten oli jo korkea aika pestä ne. Ehdin juuri istua pesusieni ja satulasaippua käsissäni huteralle jakkaralle varoen sen särkymistä, kun ovi jo kävi. Huokaisin kuuluvasti, jolloin ovi nytkähti.

    “A-anteeksi, että häiritsen”, joku sössötti oven raosta ennen kuin mä edes näin sen kunnolla. Ilman kovinkaan syväluotaavaa tutkimusta Hopiavuoressa käyvät ihmiset pystyi jakamaan kahteen ryhmään: nössöt ja oudot. Tämä oli kaiketi molempia.

    Ovesta astui sisään joku poika. Ehkä mun ikäinen tai nuorempi. Vilkuilin sitä päästä varpaisiin kulmieni alta samalla, kun hinkkasin Nanan suitsia. Se näytti ihan eksyneeltä hiireltä seisoessaan siinä ovensuussa ryhti kumarassa ja kädet räpeltäen hermostuneesti toisiaan kuin ne eivät olisi tienneet, miten päin olla. Melkein harmitti, että sitä sen lajitoveria, Inaria, ei ollut näkynyt vähään aikaan.

    “Niin? Oliko sulla jotain?” mä töksäytin lopulta, ja poika hätkähti.

    “Fifin varusteet.. Ne on siinä..”, toinen aloitti epäröiden.

    “Siis mitä? Kantsisko ehkä puhua ääneen, kun en mä kuule, mitä sä yrität inistä”, äyskäisin, jolloin se näytti siltä, että voisi minä hetkenä hyvänsä ruveta pillittämään.

    “Fifin varusteet on sun takana”, poika henkäisi kuin viimeisillä voimillaan ja mä virnuilin:

    “No niin, olipas taas vitun vaikeeta opetella puhumaan.”

    Siirryin kuitenkin sen verran sivuun, että hiirulainen sai napattua vihreällä huovalla varustetun satulansa ja sen alapuolella roikkuneet suitset mukaansa, ja luikittua vähin äänin pois. Mä jäin miettimään, oliko se juuri sanonut Fifi. Poika, jonka hevosen nimi oli Fifi. Vai ratsastiko se jollain puudelilla?

    Olin juuri siirtynyt puhdistamaan satulaa, kun ovi kävi taas.

    “Onks sulla joku ongelma?!” Eira tiuskaisi mulle vihaisena kuin ampiaiset kesän lopussa.

    “Ei, mutta sulla vissiin on. Eikä mua ihan hirveesti kiinnosta, että mikä”, myhäilin hymyillen.

    “Älä enää IKINÄ puhu Santulle noin! Se on HERKKÄ!” blondi julisti kädet puuskassa.

    “Kuka Santtu? Onks se joku sun poikaystävistä? Eiran haaremi se vain kasvaa. Otsonmäkeläisillä on outo maku.”

    “Ei ainakaan niin outo, että joku haluais sut! Älä enää ikinä ees KATO Santtuun päin, tai saat turpaas!” Eira puhisi kiukuissaan.

    “Pidä hyvää huolta hiirilaumasta”, mä sanoin ja heilutin ennen kuin Eira ehti paiskata oven kiinni. Toivottavasti Nana ei saanut siitä sydänkohtausta.

    • #4882 Vastaus

      Noa
      Osallistuja

      Voi vitsi, neljä!! Nanahan on ihan vasta vauva. Mutta toisaalta, kovin aikuinen ei kyllä Sannikaan ole… Kiva, että päätit kuitenkin jäädä tänne 🙂 Uskon nimittäin, että tässä on kaksikko joka tulee ajan saatossa oppimaan toinen toiseltaan vaikka kuinka ja paljon. Sanni on kuitenkin ihan reilu Nanaa kohtaan, vaikka hänellä on selvät odotukset ja tavoitteet jo asetettuna. Kuinkahan käy, jos Nana ei niihin ylläkään.. 😀

      Tavallaan oon kyllä myös kateellinen, miten hyvin kirjoitat tätä teiniämmä- roolia 😀 Mä huomaan usein, että jossain vaiheessa mun ilkeä ja ikävä hahmo muuttuukin enemmän muita mukailevaksi, ettei sen tarvii olla yksin. Ja siinä samalla multa lähtee mielenkiinto sitä kohtaan, ja siinä onkin sitten hieno sotku. Mutta sulta toi tuntuu sujuvan, uskon ihan täysin että joku Sannin kaltainen teini voisi puhua juuri tuolla tavalla, ja ajatellakin. Ehkä sä et ole huolissasi myöskään siitä, saako Sanni kavereita, koska osasit asennoitua alunperinkin siihen ettei saa. Tai jotain, en tiedä, mutta mäkin haluan oppia että voin vihdoin kirjoittaa ilkeitä hahmoja! :DD

      Mutta voi eiii, mikä Eira!! Santun sankari!! Tästäpä taidan ottaa koppia ja tarinoida Santullekin jotain vaihteen vuoksi, kiitos siitä 😀

    • #4887 Vastaus

      Camilla
      Valvoja

      Ai että saa lukea taas Sannin tarinaa! Melkein hetkeksi jo pelästyin, kun ilmoitit vaihtavasi tallia. Onneksi tulit toisiin aatoksiin. Vaikka Sanni onkin kovasanainen ja ilkeä, tarinoita on virkistävä lukea ja kuinka niistä saakaan muut ideoita omaan talliinsa. Ehkä pientä kaksijakoisuuttakin havaittavissa. Sanni omalla puolellaan yksin. Pieni draamakaan ole pahaksi tallin puolella, vaikka tekee Sannista hieman inhottavamman henkilön ja Eirasta sankarin.

      Minä mielenkiinnolla odotan, mihin Sannin tarina vielä lähtee kehittymään ja onnistuuko hän solmimaan jonkinlaisia kaverisuhteita. Hermanhan kuvioissa on aina välillä ollut. Kova muija, mutta saako hänestä pehmeämpää vai onko hän vain kovempi? Niin kuin Nooa jo huomautti, Sannia ei harmita, mitä muut tallilaiset hänestä ajattelevat eikä häntä haittaa, vaikka ei olisikaan kaveria muiden kanssa. Onhan hänellä Nana.

    • #4894 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Minäkin olen iloinen että Sanni ja Nana jatkavat täällä vielä, sillä Sanni on mielenkiintoinen hahmo, joskaan ei mitenkään helppo näin toiselle kirjoittajalle (tai ainakaan minulle). Siksi olen niin huonosti, jos lainkaan, ottanut Sannia omiin tarinoihini, sama toki koskee muitakin ”hankalia” hahmoja, kuten Eiraa ja Helloa. En lupaa sen suhteen mitään.

    • #4906 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Enpä ole montaa kertaa nähnyt, että joku antaa tarinassa sankarin roolin jollekin muulle kuin päähenkilölle, etenkin jos päähenkilö on se oma hahmo ja ainoa kokonaan oma ukkeli. Vaikka kerrottaisiin vanhoista Disneyn pahiksista (Pahatar), annetaan sankarin rooli heille, jos he ovat päähenkilöitä. Eira on nyt sankari, ja vieläpä varmaan maailman epätavallisin valinta siihen rooliin. Kirsikkana kakun päällä viimeistelet koko jutun sillä twistillä, että Sannin mielestä Eira ei ole mikään sankari, vaan ääliö, ja silti lukija lukee hänet sankarina. Eiran ärsyttävyys ja lapsellisuuskin välittyvät. Tämä on asetelmaltaan mielenkiintoisin vähään aikaan lukemani juttu.

      Santtua mun käy tietenkin hirveästi sääliksi. Hän solahtaa tosi helposti kiusatun rooliin, koska on sellainen ujo ja herkkä: oikeassakin elämässä sellainen on helppo kohde. Mua ärsyttää oikeassa elämässä tämä. Miksi maailman Santtuja kiusataan, kun ei ne oikeasti tee kenellekään mitään? Mitä maailman Sannit tästä saa? Auttaako se tosiaan omaan pahaan oloon? Vitsi kun kaikella tällaisella olisi jokin logiikka oikeasti, ja vitsi kun ymmärtäisin sitä. Näen sitä harva se päivä, enkä ymmärrä!

      Aiemmin on tullut ilmi, että Sanni on vähän heitteillä ja saattaa siksi olla niin vihainen. Kuinkahan paha olo hänellä on? Hän ei osaa itse sitä tietenkään ilmaista, kun peittää sen kaikella muulla.

  • #4899 Vastaus

    Agnes
    Osallistuja

    Mä tykkäsin tosi paljon tästä tekstistä, näin niin ilmielävästi koko tilanteen Sannin ja Santun välillä. Itse olen samanlainen tuittupää ollut teininä joten tähän stooriin oli helppo eläytyä mukaan. Ehdottomasti haluan Sannin mukaan johonkin mun tarinaan, täytyy alkaa brainstormata 😀 Pakko kyllä antaa megaisot propsit siitä miten hyvin ja luontevasti kirjotat tätä hahmoa! Ei onnistuisi multa mitenkään, mulla käy samoin kun Noalla; ennemmin tai myöhemmin mun vihaisesta hahmosta tulee kaikkien kaveri.

  • #4961 Vastaus

    Sanni Jokela
    Osallistuja

    Tallibestikset
    perustuu tarinaan Ne on aika ääliöitä molemmat

    Mä olin silloin ihan hyvällä tuulella. Nana oli juuri ylittänyt elämänsä ensimmäiset puomit, ja hitto, että mä olin siitä ylpeä. Maailman paras poni oli vain todennut, että jaa, raidallisia esineitä hiekassa, ja pienen alkudraaman jälkeen loikkinut menemään kuin gasellit konsanaan. Musta tuntui, että se oli jo vähän kyllästynyt pelkkään sileällä työskentelyyn, kun irtohypytykselle maneesi oli vapaana kovin harvoin. Kiihisin innosta niin kuin Nanakin: esteponi se oli. Seuraavassa Joonaksen valkassa laitettaisiin puomit ehkä jo kannattimille, ja sitten olisikin vain mielikuvitus rajana.

    “Sanni Juulia Jokela, susta ei kyllä tule ikinä yhtään mitään”, oli matikanmaikka ragennut vielä aamulla, kun mä olin eksynyt viikottaiselle koulupiipahdukselle, ja eksynyt vähintään yhtä rivakasti koulusta kotiin. Haistatin sille vitut. Haistattaisin sille vielä pidemmät vitut, kun se katsoisi lihava perseensä sohvaan juurtuneena olympialaisia homeisesta telkkaristaan, ja mä virnistäisin just sille haastattelussa, esteratsastuksen voittajana. Musta tulisi vielä vaikka mitä.

    Tulisi, vaikka mä tällä hetkellä olinkin jumissa jossain Otsonmäellä mormoniyhteisön hartaana jäsenenä odottelemassa Eiran ja Hermanin lapsihäitä, jonne mua ei kylläkään kutsuttaisi. Harmi. Nanakaan ei pitänyt Eirasta vaan puhkui sieraimet suurina kuin härkätaistelussa konsanaan heti eloveenalettipään ilmestyessä näkyviin pinkissä tuulitakissaan. Joku uuvatti oli antanut sille sen konkelon suokkivarsan käsiteltäväksi, joten katsoin parhaaksi pitää vähän välimatkaa. Salee pääsisi irti kohta tai jotain.

    Tarkastelin otsaryppyjään tiukasti kasvattanutta Eiraa päästä varpaisiin, kunnes siirsin katseeni siihen sen varjoon, Santtuun, joka koetti tekeytyä mahdollisimman näkymättömäksi. Hymähdin huvittuneena. Jonossa seuraavana tepasteli Herman, josta mä edelleen ihmettelin, miten se jaksoi hengata niiden kahden kanssa ollakseen kuitenkin melkein täysjärkinen.

    “Miten menee?” se päätti sitten huikata ikään kuin tässä nyt oltaisiin oltu jotain tallibestiksiä kaikki neljä. Ehkä se sitä olisi halunnutkin.

    “Eipä se teille kuulu paskaakaan”, mä puuskaisin, koska en nyt ihan oikeasti vain halunnut vaihtaa kuulumisia. Halusin, että ne olisivat vieneet sen honkkeliheppansa siitä oven suusta pois, että mäkin pääsisin talliin oman ponini kanssa. Halusin vetää röökin. Pliis.

    Herman kohautti olkiaan jotain mutisten, ja vihdoin Eira ja Varjo häipyivät, vaikka se hevonen jäikin Hermanille — ehkä ne meinasivat tehdä kentällä vielä jotain. Pyysin Nanan liikkeelle, mutta Herman halusi vielä leikkiä Dr. Philiä tai jotain, ja pysäytti mut.

    “Mikä sulla oikein on?”

    Kohautin olkiani. Nana alkoi olla seisoskeluun jo melkoisen kyllästynyt, ja kuopi kaviollaan jäätynyttä maata.

    “Mikä sulla on Eiraa ja Santtua vastaan?”

    No esimerkiksi, öö, kaikki.

    “Ne on aika ääliöitä molemmat. Kantsis sunkin olla enemmän Miskan ja muiden kanssa, eikä tollasten nössöjen”, vastasin Eiran puhetyyliä matkien, koska ihan kuin mua oikeasti olisi kiinnostanut, kenen kanssa Herman hengasi. Melkein aloin nauramaan, mutta Herman katsoi mua takaisin haudanvakavana. Ei vissiin tajunnut.

    “Mä päätän ite, kenen kaa oon”, se tokaisi kuin kolmevuotias, ja häipyi. Ottipa vielä heppansakin mukaan! Pyöräytin silmiäni pojan poispäin kävelevälle hahmolle, kunnes me vihdoin päästiin Nanan kanssa turvallisesti sisälle. Laitoin sille samantien loimen päälle, koska poni vaikutti olevan vähän kylmissään kaikesta ylimääräisestä pihalla vitkuttelusta. Sinne se jäi iltaheiniensä kanssa tehden mulle hyvin selväksi, ettei enää kaivannut seuraa.

    Kaivoin askin taskusta, ja asettelin yhden röökin huulieni väliin, jolloin se yksi kyömynenäinen tantta, joka oli päättänyt vittuilla mulle pari päivää sitten, katsoi mua silminnähden järkyttyneenä mustan hevosensa viereltä. Virnistin sille, livahdin nopeasti tien viereen tallin taakse ja räpläsin vanhaa sytkäriä, joka just ja just enää toimi. Kun kipinä vihdoin tarttui mun tupakkaan, kyykistyin tallin seinää vasten ja tekstasin Mäkiselle.

    sanni: herman ja helmipuro alkaa olla turhan läheisiä
    sanni: se menettää varmaan järkensä kohta
    mäkinen: kui
    sanni: ne puhuuki jo ihan samalla tavalla
    mäkinen: paha paha
    mäkinen: meillä olis käty
    sanni: ton mä halusinkin kuulla

    Luin viestiketjun uudelleen hymyillen. Harvinaisen monta hyvää tarinaa oli alkanut juuri näin.

    • #5020 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Jännä että Sanni on samaan aikaan niin kunnianhimoinen, vaikka toisaalta on ihan hunningolla. En yhtään epäile, etteikö hänestä todella voisi tulla vaikka mitä, kunhan hän ei vain pääsisi ajautumaan liian väärille raiteille.

      Saat musta hyvin selitettyä Sannin käytöstä Hermanin tarinassa.

      Mulle kesti näin kauan valjeta, ettei Sannilla oikeastaan taida olla mitään henkilökohtaista just Eiraa vastaan. Se on valmis sivaltamaan ajatuksissaan ihan yhtä lailla Hermaniakin, joka on kuitenkin sen kaveri. Nyt kun tajusin tämän, näen sen toki muissakin tarinoissa. Sanniin sopii yksi meemi, jonka löysin miljoona vuotta sitten ja joka nauratti mua silloin: I’m not a racist — I hate everyone equally. Tietenkin Eira nyt vain on osa Sannin ärsyyntyneimpiä talliajatuksia, koska, noh, Eira on oikeastikin ärsyttävä ja lapsellinen, mutta silti toimii omien moraalikäsitystensä mukaisesti aina, eikä voi olla hiljaa.

      Musta Eira ei ole Sannille uhka, vaikka Sanni sanookin Hermanin olevan liikaa Eiran kanssa. Musta Sanni itsekin on sitä mieltä, että Eira on helposti eliminoitavissa, niin kuin varmaan onkin. Eri asia on sitten se, viitsiikö Sanni toimia Hermanin ja Eiran erottamiseksi, vaikka häntä heidän juttunsa low-key ärsyttääkin. Jos viitsii, veikkaanpa että lähinnä itseään hetken viihdyttääkseen eikä aidosta kilpailunhalusta.

      Kyömynenäinen tantta on Sannin näkökulmasta niin osuva kuvaus Sonjasta että ihan pahaa tekee Sonjan puolesta, vaikka se ei olekaan oikea ihminen. Otsaryppyjä kasvattanut Eira ainoastaan huvittaa mua, vaikka onkin yhtä osuva: en mä omia hahmojani sääli. 😀

  • #5773 Vastaus

    Sanni Jokela
    Osallistuja

    Kusiaivo

    Eira oli hädissään. Sen huomasi tytön tiheämmästä kävelytyylistä, tavallistakin kiihtyneemmästä puhetavasta ja siitä, kun kuulin sen avautuvan sen rautiaan puoliveritamman omistajalle kuinka byääh, Hermanista ei ollut kuulunut taaskaan mitään kahteen päivään! Eikä se uskonut, kun sille yritettiin selittää, että pojilla oli omat kiireensä, kyllä se siitä, sun muuta liibalaabaa, vaan uskoi vakaasti, että Herman oli tyyliin kuollut. Tyttö oli näyttänyt siltä, että se räjähtäisi, jos ei pääsisi tunnin sisällä takaisin uljaan prinssinsä käsivarsille. Olin myhäillyt tyytyväisenä syötellen Nanaa pihalla ja miettinyt, että mun suunnitelma oli varsin onnistunut. Herman oli tullut järkiinsä.

    “Mä en vaan käsitä”, Eira mutisi puoliääneen, kun se tuli tallista kiviä potkiskellen pihalle puokkitamman lähdettyä maastoon omistajineen. Se kaivoi puhelinta hermostuneena taskustaan muutaman sekunnin välein ja huokaisi pettyneenä ilmoituksista tyhjälle näytölle.

    “No, ei kai Helmipurolla vaan ole sydänsuruja?” kysyin huvittuneena kentän aitaan nojaillen. Vetäisin Nanaa vähän lähemmäs, kun poni oli sitä mieltä, että toisessa suunnassa ruoho oli paremman makuista.

    “No hitto ei kuulu sulle!” tyttö rääkäisi. Onneksi ne Puujalan vastasyntyneet varsat eivät olleet lähettyvillä. Nana sentään oli jo tottunut kotiympäristössään silloin tällöin nousevaan äänenvoimakkuuteen.

    “Ei silleen mikään ihme. Jos olisin Herman, olisin juossut jo sata kertaa karkuun ja helvetin lujaa”, totesin kohauttaen olkiani välinpitämättömästi.

    “Sä oot kyllä niin–”, Eira sähisi hampaitaan kiristellen. Vilkaisin sitä kysyvästi toinen kulma koholla. “Niin KUSIAIVO, että sä et ansaitse ikinä ketään! Älä tuu mulle pätemään Hermanista!”

    Nyökkäsin vaikuttuneena. Ensin paska ja nyt jo kusiaivo. Eira marssi päättäväisesti menemään ja oli selvästi päättänyt, ettei siinä ollut mitään vikaa, joka olisi saanut Hermanin ottamaan etäisyyttä. Onneksi koko Hopiavuoren kommuuni oli varmaan tyttöparan tukena, ja kohta ne tulisivat Puujalka etunenässä vaatimaan multakin anteeksipyyntöä kamalista sanoistani.

    Ehkä nekin joskus ymmärtäisivät, että kaikkien parastahan mä tässä vain ajattelin, kuten aina, daa. Mäkinen, Jusu, Miska ja muut olivat ainakin viesteissään innoissaan siitä, että niiden bestis oli taas takaisin kuvioissa. Olivat kuulemma iltapäivällä menossa potkimaan futista tai jotain muuta typerää, jolle mä vain hymähdin huvittuneena.

    Hermankin oli lähettänyt snäpin. Sillä oli siinä tukka sekaisin kuin vastaheränneellä ja käsi sen sekaan upotettuna, eikä se ollut muistanut laittaa edes paitaa päälle. Joku (Eira) olisi voinut sanoa, että se oli söpö.

    “Kerkeeks nähdä illalla?” poika oli kirjoittanut. Irvistin.

    “Pitikö ton mennä Eiralle?” vastasin sille kuvalla, jossa oli tyytyväinen Nana edelleen nyhtämässä kesän ensimmäisiä vihreitä.

    “Ei”, Herman vastasi kuvalla, jossa se virnisti vähän.

    “Mulla on valmennus illalla”, valehtelin, koska niin kusiaivot tekivät, ja jos Nana olisi kuullut, se olisi ehkä potkaissut mua. Poni oli päivä treeninsä jo suorittanut, eikä varmasti liikkuisi enää muualle kuin tarhaan ja sieltä talliin.

    “Ai, harmi”, poika totesi filtterin kera, joka väänsi sen naaman surullisen näköiseksi.

    En vastannut enää mitään vaan tungin puhelimen hitaasti takaisin taskuun. Kyykistyin aidan viereen ja rapsutin Nanaa sen lempipaikasta, otsaharjan tyvestä. Mun rinnassa sydän pumppasi verta ihan liian lujaa.

    • #5775 Vastaus

      Herman
      Osallistuja

      Ai että mulla oli hauskaa kun luin tätä tarinaa! 😂 Ihan mahtava. Varsinkin ”Onneksi koko Hopiavuoren kommuuni oli varmaan tyttöparan tukena, ja kohta ne tulisivat Puujalka etunenässä vaatimaan multakin anteeksipyyntöä kamalista sanoistani.” aiheutti ihan ääneen hymähdyksen. Ja toi tarinan vika lause, iik.

    • #5778 Vastaus

      Camilla
      Valvoja

      Mä niin tykkään Sannista tästä pätkässä. Toisaalta olen myös jollain tapaa surullinenkin Sannin puolesta tästä Sanni vs. maailma -vastakkainasettelusta. Onhan Sannilla Nana, ja Sanni uskottelee pärjäävänsä yksinään. Mutta pärjääkö sittenkään?

      Vaikka Camilla ei kaksikon tappelusta pidäkään, pitää Eirasta omalla tavallaan, mutta Sannista on jotain sellaista synkkyyttä, josta Camilla on aikuisen roolissa hieman huolissaan. Hirveäähän se nyt olisi, jos Sanni ”varastaisi” Hermanin Eiralta. Mutta Eiralla on itsellään kuitenkin ”koko maailma”. Löytyisikö Sannille jostain joku, jolle hän pystyisi kunnolla avautumaan? Joku, joka tukisi? Voisiko se olla Herman, joka saa Sannin avautumaan?

    • #5800 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Musta on huvittavaa, miten erilaisia Eira ja Sanni on, ja miten hyvin kirjoitat molemmat. 😀 Eihän Sanni edes sanoisi mitään niin typerää kuin kusiaivo… 😀 Eikä Eira herjaisi ketään Puujalaksi, vaikka voisi ihan hyvin sanoa kusiaivoksi. Puujalka on ihan liian henkilökohtainen nimi.

      En ole vielä varma, miksei Sanni lähden Hermanin kanssa johonkin illalla. Sanni tietää itsekin, että kyllä se Hermanista ihan tykkää. En ole teinisuhteiden maailmanmestari, joten en tiedä mitään niiden säännöistä. Onko nyt aika leikkiä vaikeasti tavoiteltavaa? Vai onko Sannilla joku muu syy valehdella?

      Nyt on myös Eira sysätty oikeaan suuntaan epäilemään ja ahdistumaan. 😀 Olen ollut laiska kirjoittaja, koska Eira on niiiiiin vaikea hahmo. Olen ollut monessa elämäntilanteessa, mutta en koskaan teinityttö. 😀

      Mäkin melkein toivon, että jossain vaiheessa Sanni saisi sellaisia kavereita, joille se uskaltaisi avautua. Vaikka sitten sen Hermanin: sitä Sannikin pitää reiluna ja rehtinä. Nanan kanssa Sanni on pehmeämpi kuin ihmisten kanssa, ja vaikka Sanni on monen mielestä aika rosoinen tyyppi, se voisi olla välillä pehmeäkin, kun uskaltaisi lopulta rentoutua jonkun kanssa.

    • #5967 Vastaus

      Noa
      Osallistuja

      Voi Sanni! Mä en kyllä Sannin puolesta sure, enkä sitä suuremmin sääli. Koska kusipäähän se on, ja kyllä se ihan takuulla sen tietää itsekin. Tarkoituksellahan se Eiraa kiusaa, sitähän ne teinit tekee – on paskoja toisilleen. Varsinkin teinitytöt, jos oon mitään tässä elämässä oikein ymmärtänyt! Ihan hirveen julmia! Onneksi Hopiavuoren aikuiset on sen verran fiksuja, ainakin suurin osa, että ne osaa sivuuttaa Sannin perseilyt ja pistää iän piikkiin. Puujalka myös, mutta se ei ehkä jaksa vaan katsoa sivusta kun se niin tietää että Sanni ansaitsis vähän saada selkäänsä… :DD Ei se ikinä niin tietenkään sanois ääneen mutta vähän silti ajattelee niin, koska se kumminkin tunnistaa Sannissa paljon itseään.

      Sitten Sannin ajatusmaailma, että hän on parempi kuin kaikki muut. No joo, senkun uskottelet sitä itsellesi. Mahtaa tyttö paran maailma romahtaa, kun se tajuaa että hitto, ei se ehkä sittenkään pärjää yksin ja se on sysännyt kaikki sitä vähänkin jaksavat ihmiset pois niin, ettei sillä oo enää ketään. Siltä osin mun hahmo Jesse on vähän samanlainen, vaikka siinä ja Sannissa muuten paljon eroja onkin. Ehkä Sannilla ei oo koskaan ollut oikeita kavereita, ja sitten se on kasvattanut itselleen tuollaisen ”kylmän ämmän” suojamuurin, johon se uskoo itsekin? 😀

      Hurjan mielenkiintoinen hahmo!! Sannista luen aina tosi mielelläni. Tietysti tälläiset hahmot tuottavat ongelmia, etenkin tälläisessä sosiaalisessa ympäristössä, kun muut ei oikein edes voi ottaa sitä leikkeihin mukaan. Onneksi on edes Herman, ja Eirakin, tavallaan! Kunhan vaan jaksat kirjoittaa Sannia eteenpäin, niin varmasti vähitellen enemmän ja enemmän porukkaa pystyy sitä tarinoihinsa poimimaan! 😀

  • #6521 Vastaus

    Sanni Jokela
    Osallistuja

    Se, jossa mä yritän

    Sanotaanko, että vaikka mun päähänpistot olivat yleensä vertaansa vailla, kaikkea en aina miettinyt ihan loppuun asti. Tai siis, mitään en koskaan miettinyt loppuun asti. Kuten esimerkiksi tätä kisareissua.

    Joonas oli ollut taas katsomassa meidän perään yksi päivä. Sen mielestä Nanasta oli kuoriutunut ihan kelpo esteponin alku. Ponin vahvuuksia olivat rohkeus ja tasaisuus, kun sitä ratsasti oikein. Ja totta kai mä tein niin, olihan se alusta asti ollut opetettuna mun avuille ja mun tavalle ratsastaa. Me oltiin juuri hypätty jotain pientä rataa, kun valmentajani heitti ajatuksensa ilmaan:

    “Mitä jos menisitte kisoihin?”

    Enkä olisi voinut olla onnellisempi, vaikka sitä ei ehkä mun viileän ilmeeni takaa nähnytkään.

    “Onhan se jo sen ikäinen, ja suorittaa sen verran varmasti.”

    Niin. Nana oli paras. Nelivuotias, mutta ehdottomasti paras.

    “Jonkun pikkuluokan ehkä. Ei lähdetä tavoittelemaan kuuta taivaalta.”

    Ai?? Kun mä ajattelin mennä suoraan metrikymppiä ja Grand Prixiä. Pitikö se mua ihan idioottina?

    Olin vain nyökännyt, ja saman tien Joonaksen lähdettyä alkanut selaamaan netistä tulevia mittelöitä. Oli muutamat nössöt seurakilpailut jossain Vaasassa, tallikisat Ilmajoella, ja sitten oli Seppele Cup. Jonkun ratsastuskoulun järjestämät kansainväliset Etelä-Suomessa, eli melkein jo sivistyksen luona. En ollut käynyt Pohjanmaan rajojen ulkopuolella sen jälkeen, kun mut kerran tänne oli lukittu, ja pikkuhiljaa kaipasin jo muutakin kuin maalaisjunttien näkemistä päivästä toiseen.

    Pari painallusta, ja me oltiin mukana. Helppoa kuin mikä. Lähtömaksurahat mutsin luottokortilta.

    Nyt tullaan siihen, mitä en ollut miettinyt loppuun asti. Ensinnäkin, millä mä edes ajattelin päästä kisapaikalle? Kyllä mä nyt autoa osasin ajaa, mutta eri asia, oliko se laillista, saati kannattavaa kyydissäni tuleva huippuponi, joka ei edes virallisesti ollut mun. Joonaksella oli takuuvarmasti omia kiireitä, enkä mä nyt muutenkaan sitä olisi kysynyt. Tallilaisten kanssa en varsinaisesti ollut kovin lämpimissä väleissä, enkä edes tiennyt suurimman osan nimiä.

    Mulle tuli mieleen, mitä mutsi oli sanonut, kun me oltiin vuosi sitten tapeltu siitä, kannattiko mopo ottaa mukaan uudelle paikkakunnalle. Että “onhan sulla se poni”. Irvistin. Olin aika varma, että me alettaisiin oikeasti treenaamaan Nanan kanssa pian matkaratsastusta, jotta voitaisiin kilpailla muuallakin kuin lähitalleilla.

    Tai sitten mun oli vain pakko yrittää tutustua.

    • #6536 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Ai je siitä se lähtee! Miten paljon enemmän mua aina jännittääkään muiden kisat, kun tuntee hahmot, hevoset ja niiden tarinat. Joskus vuonna ysiysi eka laatispalkinto oli vissiin aika siistiä, mutta nyt kun vaihtoehtona on tarinoiden seuraaminen, eihän perus arvontasijoitukset ole yhtään mitään. Vaikka hehe Sannista onkin vaikea pitää ihmisenä aina välillä, hahmonahan me tykätään siitä ja mä ainakin toivon sille menestystä ihan koska tunnen sen tarinan. Toisaalta jänskättää, että tuleeko siitä mahdollisesti sietämätön, jos Nanalla ja sillä sattuukin menemään ihan yli odotusten. Mitä jos ne vaikka voittaa? Jos ne sijoittuvat häntäpäähän, en usko että ihan hirveän suuria yllätyksiä on luvassa. Sanni saattaa olla vaikka minkämoinen, mutta ei musta sellainen, joka syyttäisi ponia. Tai kauheasti rypisi itsesäälissä. Kenenköhän vika se on, jos tulisi kämmi?

  • #6557 Vastaus

    Sanni Jokela
    Osallistuja

    Se, jossa mua kaduttaa

    Mä olin tuijottanut mun puhelimen näyttöä varmaan kaksi minuuttia ihan hölmistyneenä. Olin nipistänyt itseäni niin, että mun käsivarsi näytti samalta kuin silloin, kun Nana oli kerran iskenyt siihen hampaansa. Ja mun otsaan oli tullut isompi ryppy kuin mutsilla kaikesta siitä kulmien kurtistelusta.

    Joku hul–, siis Janna, oli lupautunut meidän kuskiksi. Sen oli pakko olla joku uusi, jolle muut eivät olleet jo ehtineet juoruta, miten kamala mä olin.

    Olin ollut noin tuhat prosenttia varma, että mun pitäisi lopulta anella jotain naapurin traktoria ja sen perävaunua lainaan, että saisin kuljetettua Nanan sinne Liekkijärvelle, ja että sekin traktori olisi levinnyt puolivälissä. Mutta ei! Se pääsisi trailerilla! Ja vielä jonkun toisen hevosen kanssa! Järkytyksen vaihduttua helpotukseen olin hykerrellyt tyytyväisenä ja tekstannut Hermanille, ettei sen tarvinnut piilotella mua sen huoneessa enää tulevana viikonloppuna. Se ei vieläkään tiennyt, miksen mä voinut mennä kotiin, mutta onneksi se oli ollut hyvä tyyppi, eikä kysellyt turhia.

    “Hyvä!” se vastasi nopeasti. Mä olin punkannut siellä jo pari viikkoa, ja musta tuntui, että Herman alkoi olla aika kypsä mun vessareissujen vartioimiseen ja ruoan salakuljettamiseen jääkaapista sen huoneeseen, vaikka mä en syönytkään juuri mitään. Sen faija oli sinä aikana kerran ihmetellyt outoa hajua, joka tuli Hermanin huoneesta, mutta poika oli sujuvasti valehdellut sen tulevan Eiran perheen uudesta pyykinpesuaineesta.

    “Jep”, näpyttelin takaisin olkiani kohauttaen.

    Jannan kanssa me taas sovittiin, että lähdettäisiin ajamaan perjantaina noin puolen päivän aikaan kisoja kohti, sillä Janna ja sen Paahtis kuulemma kilpailisivat viideltä alkavassa helpossa B:ssä ennen esteluokkien alkua. Olin myös kiittänyt Kirkonkylän mummojen kanssa Luojaa siitä, että kaikki luokat olivat vasta illalla, sillä mä en varsinaisesti ollut aamuihmisiä.

    Energiajuoman voimalla kampesin itseni tallille aamukympiltä perjantaina. Pakkasin Nanan tavarat ja itse ponin tyyliin kuplamuoviin, jottei se teloisi itseään matkan varrella — siitä kun ei koskaan voinut olla liian varma, eikä paikallaan seisominen kuulunut sen vahvuuksiin. Kun me oltiin muutettu Hopiavuoreen, oli mutsilla mennyt matkalla hermo jotain miljoona kertaa, kun Nana oli paukuttanut tylsyyksissään seiniä. Onneksi se oli vähän jo kasvanut. Nana siis, ei mutsi.

    Sitten se Jannakin tuli.

    “Moi?” se äännähti jotenkin hassusti kuin olisi enemmän kysynyt kuin moikannut.

    “Moi vaan”, kohotin kulmiani. Janna näytti ihan, tavalliselta. Se ei ollut täti, mikä oli loistavaa, eikä kovin maalaisjuntinkaan oloinen, mikä oli vielä parempaa. Vilkuilin sitä arvioiden päästä varpaisiin. Jannalla oli vaaleanruskea nuttura ja siistit tallivaatteet kuin kellä tahansa tallitytöllä missä tahansa muualla kuin Hopiavuoressa. Sitten se avasi taas suunsa.

    “Sä taidat olla Sanni”, se epäröi hieman, ja puhui taas oudon painokkaasti. Joo-o, niin taidan, kun en mä tässä muitakaan näe.

    Olin hiljaa ja nyökkäsin. Mun piti saada kyyti myös takaisinpäin.

    “Kiva! Mä olen Janna!” se papatti. Aijaa. Enpä olisi arvannut.

    Olin vieläkin hiljaa, ja nyökkäsin uudelleen.

    “Kivan näköinen poni sulla”, nainen kehaisi. “Ootteko kisannut paljon?”

    “Ei. Se on neljä”, vastasin lakonisesti.

    “Kiva! Paahtiskin on”, Janna hymyili. Miksi kaikki oli sen mielestä niin kivaa??

    Nainen kertoi ajaneensa trailerin pihaan niin, ettei tarvinnut kuin näppärästi sitten lastata hevoset kyytiin. Näppärää tosiaan, mä ajattelin, ja pakenin kuljetussuojiin vuoratun Nanan kanssa nopeasti pihalle ennen kuin Janna tenttaisi meitä lisää esimerkiksi siitä, miten mulla meni koulussa, kuten kaikilla aikuisilla oli aina tapana.

    Pihalla mä hengitin syvään ja totesin tämän reissun olleen universumin paskin idea.

    • #6558 Vastaus

      Janna H
      Osallistuja

      Oi vitsit mä ootan mitä tästä reissusta tulee 😁 voihan aamupala vuorot kun tulevat kirjoitusinspiksen tielle mutta huomenna lupaan yrittää saada jotain vastinetta tälle aikaan.

    • #6564 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      :DD Sanni on kyllä niin kuin mun oma sisäinen ääni, jolla puhuin joskus itselleni ilkeimmillään. Se, joka ajattelee, että kaikki muut ajattelee mun jokaisen vuorosanan olevan tyhmä. Onneksi suurin osa ihmisistä ei kiinnitä huomiota, eikä varsinkaan lähtökohtaisesti negatiivista huomiota muiden neutraaleihin juttuihin. Sanni on pelottava, mutta mitään muuta mä en odottanutkaan siltä kuin vihamielisyyttä Jannaa kohtaan heti alkumetreiltä.

      Tykkään erityisesti siitä, miten Sanni on kiittänyt Kirkonkylän mummojen kanssa Luojaa, ja miten joku hul- siis Janna on lupautunut kuskiksi. Musta on myös mielenkiintoista, miten Sanni on ollut Hermanin luona niin pitkään. Me ollaan nähty, ettei sen äitsykkä kauheasti piittaa, mutta huh, silti! Nuori flikka on oikeastaan haihtunut maan päältä ilmaan, eikä kukaan huolestu niin että soittaisi poliisit. Se on karua, ja joillekuille totta. Tässä vaiheessa ehkä toivon, ettei Sanni jää kiinni siitä, missä on majaillut: ei ainakaan Hermanin vanhemmille. Hermanin porukat vissiin vahtii jälkikasvuaan tarkemmin. Jännittää, että sekin saisi pian jonkin ulkonaliikkumiskiellon.

Vastaa aiheeseen: Nana
Tietosi: