Outin ajatuksia

Etusivu Foorumit Spin-off -päiväkirjat Outin ajatuksia

Tämä aihe sisältää 58 vastaukset, 10 kirjoittajaa, ja siihen kirjoitti viimeksi  Eetu Hopiavuori 1 kuukausi sitten.

  • Julkaisija
    Viestit
  • #3299 Vastaus

    Outi Halme
    Osallistuja

    Se ihan tavallisen näköinen sininen ruutuvihko työpöydän kulmalla.

  • #3300 Vastaus

    Outi Halme
    Osallistuja

    Koska aina voi olla töissä

    Laura: I’m having a killer migraine! Is anyone able to help with today’s shift???
    Outi: Take it easy. I’ll take care of it today @laura
    Alex: Don’t u have any life @outi? IIRC you’re having the next weekend too
    Outi: So it seems @alex. If you want, you can take the shift
    Alex: Hell no! I’m going back to sleep lol

    Olin melkein osannut odottaa Lauran viestiä nähtyäni eilen hänen postaamansa drinkkikuvan Instagramissa. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun jollekulle iski migreeni juuri sunnuntaiaamuna ja varsinkin Lauralla oli töissä vähän sellainen maine. Sunnuntain palkka kyllä kelpasi, joten ei minua haitannut tuurata, vaikka olinkin lupautunut tekemään myös Alexin seuraavan viikonlopun päivystysvuorot. Niiden vuorojen ansiosta vältin kuitenkin kätevästi Hopiavuoren perheviikonlopun ilman että jouduin keksimään huonoja tekosyitä. Olisi ollut kiusallista mennä tallille yksin, kun muut toivat mukanaan puoli sukuaan, mutta en vain ollut keksinyt ketään, kenet olisin halunnut kutsua. Kavereitani en voinut edes kuvitella Otsonmäelle. Olisi vaatinut pienen ihmeen, että heidät olisi saanut poistumaan kehä kolmosen ulkopuolelle, eikä hevosleirit oikein kuuluneet heidän tyyliinsä. Isä asui nykyään suurimman osan vuodesta Berliinissä, tietenkin töiden takia. Kati taas vietti idyllistä perhe-elämäänsä Kirkkonummella Antin ja kaksosten kanssa. Tänä kesänä hankittu kultaisennoutajan pentu kruunasi sen kliseen, josta siskoani aina piikittelin. Äiti taas… No mieluummin jätin hänet kutsumatta.

    Sälekaihtimilla peitetyn ikkunan edessä seisoi sähköllä toimiva työpöytä, jonka korkeutta sai säädettyä nappia painamalla. Työtuoli pöydän edessä oli väriltään kulahtaneen vihreä. Olin saanut sen vanhalta toimistolta ilmaiseksi, kun siellä oli uusittu huonekaluja. Avasin pöydällä lojuvan läppärin, enkä vaivautunut kiinnittämään sitä ulkoiseen näyttöön, jonka pintaan oli ehtinyt kertyä pölykerros. Näytön ja läppärin lisäksi pöydällä oli vain sinikantinen ruutuvihko ja kuulakärkikynä. Kun kone aukesi, kävin nopeasti läpi saapuneet viestit. New Yorkissa kello tuli vasta viisi aamulla, laskin mielessäni. Ei ihme, että vielä oli hiljaista.

    Pyörähdin tuolin kanssa ympäri kohti vastakkaista seinää, jonka viereen avaamattomat muuttolaatikot oli kasattu siististi rinnakkain. Siinä ne seisoivat nyt kolmatta kuukautta koskemattomana. Tähän mennessä laatikoiden purkaminen ei ollut tuntunut tärkeältä ja olin jo melkein päättänyt, että ne saisivat odottaa siinä, kunnes lähtisin Otsonmäeltä. Olihan vuokrasopimus voimassa vain lokakuun loppuun. Itse asiassa olin itse halunnut tehdä sopimuksesta määräaikaisen. Vielä muuttaessani kuvittelin, että puolessa vuodessa kyllä keksisin, mitä haluaisin tehdä. Toistaiseksi en kuitenkaan ollut kokenut valaistumista.

    Olin yllättynyt, kuinka helppoa oli ollut vain lähteä. Työpaikkani seurasi mukana sinne minne läppärikin ja vanhan vuokrasopimuksen irtisanomiseen oli vaadittu vain yksi sähköpostiviesti. Viikon kuluttua muuttofirma oli pakannut huonekalut siististi pakettiautoon ja loput omaisuudestani oli mahtunut helposti vaaleanharmaan Mersun takapenkille. Ei mennyt montaakaan tuntia, kun seisoin uuden vuokra-asuntoni ovella ja kättelin aurinkoisesti hymyilevää ja silmin nähden huojentunutta naista. Vuokra-asuntoni omistaja oli päälle viisikymppinen Leena, jonka lapset olivat lähteneet maailmalle jo aikoja sitten. Hän halusi muuttaa Seinäjoen keskustaan uuden miesystävänsä luo. Siellä kuulemma kaikki oli niin paljon lähempänä. Otsonmäen asunto ei vain tahtonut mennä kaupaksi. Ei kukaan halunnut asua niin lähellä paloasemaa, kun valinnanvaraakin oli, hän oli tuskaillut puhelimessa. Minua ei paloasema häirinnyt.

    Valitsin lopulta Otsomäen kaikkien samanlaisten pikkukylien joukosta naiivisti lapsuudenmuistojeni takia. Isovanhemmillani oli ollut kesämökki jossain täällä lähellä, mutta en muistanut tarkalleen missä. Olin käynyt siellä vain muutaman kerran, kun isä oli malttanut pitää lomaa töistä. Äiti ei koskaan tullut mukaan. Hän sanoi aina, ettei sietänyt mökkielämää keskellä ei mitään, mutta luulen, että appivanhemmat olivat ne, joiden kanssa äidillä oikeasti oli ongelmia. En vain tajunnut sitä silloin pienenä. Äidin poissaolo taisi tehdä reissuista erityisesti niin hauskoja. Isä poti huonoa omaatuntoa siitä, että oli aina töissä, joten hän hemmotteli meidät piloille, kun sai siihen mahdollisuuden. Saimme valita kaupasta uudet lelut ja lapata irtokarkkipussit täyteen, kun äiti ei ollut vahtimassa. Otsonmäen mökillä valvoimme myöhään, kävimme retkillä läheisessä metsässä, eikä pakastimesta ollut koskaan jäätelö loppu. Ehkä siksi Otsonmäki oli tuntunut täydelliseltä pakopaikalta, kun olin miettinyt, minne lähden.

    Ei elämä Otsonmäellä ollut tietenkään alkanut niin kuin olin haaveillut. Oli varsin ankeaa asua pikkukylässä tuntematta ketään, eikä minua kukaan tullut ovelta hakemaan, joten oli helppo vain hautautua töihin. Viime aikoina Otsonmäki oli kuitenkin alkanut tuntua ihan siedettävältä. Vihdoin tein muutakin, kun tuijotin läppäriäni odotellen, että päivät kuluisivat. Sinä päivänä, kun näin Hopiavuoren mainoksen lähikaupan ilmoitustaululla, olin joutunut tappelemaan harvinaisen hankalan asiakkaan kanssa koko iltapäivän, eikä se ollut ensimmäinen kerta sillä viikolla. Puoliksi tosissani olin uhannut irtisanoutua, mikäli joutuin saman kaverin kanssa tekemisiin vielä kerran sillä viikolla. Hopiavuori mainosti vuokrattavia tallipaikkoja, mutta hetken mielijohteesta olin päättänyt soittaa mainoksen alalaidasta löytyvään numeroon kysyäkseni, tarvittiinko tallilla apukäsiä. Kerrottuani itsestäni Eetu oli todennut ystävällisesti, ettei tallityöntekijälle ollut tarvetta, mutta hevosenhoitajalle olisi kyllä tarvetta. Kaipasin kipeästi jotain muuta kuin nykyinen elämäni, joten sovimme tapaamisen seuraavalle sunnuntaille. Vasta vietettyäni aikaa Hopiavuoressa tajusin, kuinka yksinäinen olin ollut muuton jälkeen. Ja ehkä jo ennen sitäkin.

    Katselin muuttolaatikoita mietteliäänä. Osa laatikoista näytti siltä, että ne olivat kulkeneet kellarista kellariin muuttokuorman mukana monta vuotta. Ehkä ne olisivat joutaneet suoraan kaatopaikalle, kun en ollut kaivannut niiden sisältöä enää pitkään aikaan. Huokaisin ja nousin tuolilta. Valikoin reunimmaisen ruskean pahvilaatikon ja istahdin lattialle sen viereen. Sisältä paljastui nipuittain papereita, lähinnä vanhoja tenttejä ja luentomuistiinpanoja, joiden näkeminen kirpaisi. Olin räpiköinyt kauppiksessa kaksi vuotta ennen kuin olin antanut periksi. Luultavasti vanhempani olivat edelleen pettyneitä ratkaisuuni. Kati oli ollut meistä se parempi sisko. Hän oli valmistunut arkkitehdiksi, mennyt naimisiin diplomi-insinöörin kanssa ja antanut äidille lapsenlapset, joita tämä niin kovasti oli kaivannut. Itse olin ajelehtinut ja tehnyt pelkkiä huonoja päätöksiä elämässäni. Sen olin saanut kuulla jälleen kerran, kun olin kertonut muuttaneeni Otsonmäelle. Lykkäsin koko laatikon sisältöineen roskiin menevien pinoon ja siirryin seuraavan kimppuun. Sieltä löytyi laukkuja ja kenkiä, jotka eivät todellakaan olleet enää muodissa. Mietin, mistä löytäisin lähimmän kierrätyslaatikon.

    Outin sekalaisia tavaroita, luki viimeisessä laatikossa äitini siistillä käsialalla. Se oli ajalta, jolloin olin muuttanut pois kotoa, eikä sitä ollut sen jälkeen avattu. Revin irti pakkausteipin laatikon päältä uteliaana. Päällimmäisenä lojui pari kirjaa, joiden olemassaolon olin täysin unohtanut. Nappasin käteeni Liisan seikkailut ihmemaassa ja selailin sitä hetken. Onnea uudelle ylioppilaalle, Outille! Toivoo, kummitäti Niina, luki kirjan sisäkannessa. Siirsin kirjan säilytettävien tavaroiden pinoon ja jatkoin laatikon tutkimista. Seuraavaksi käteeni tarttunut yläasteaikainen kaverikuva sai minut irvistämään. Olisipa joku kertonut, kuinka naurettavilta näytimme parhaan kaverini Sanden kanssa hiukset keltaiseksi blondattuina ja liikaa meikkiä naamallamme. Pyörittelin kuvaa hetken käsissäni ennen kuin päätin säästää sen. Kirjojen alta, sanomalehteen kääritystä mytystä paljastui mummilta saamani posliininen yksisarvinen. Muistin, kuinka olin pitänyt sitä liian lapsellisena ja halunnut heittää sen roskiin. Nyt asetin koriste-esineen varovaisesti työpöydälleni ennen kuin jatkoin laatikon penkomista.

    Laatikon pohjalta löysin pienen vaaleanpunaisen valokuva-albumin. Tunnistin sen heti. Olin saanut sen entisen vuokrahevoseni omistajalta läksiäislahjaksi. En enää muistanut, minne Erika oli Barbin kanssa Espoosta lähtenyt. Sen kyllä muistin, että olin ollut pitkään vihainen Erikalle, vaikka nykyään hänen ratkaisunsa olikin helpompi ymmärtää. Olinhan minäkin täällä, kaukana poissa. Avasin albumin ja ensimmäinen kuva sai hymyn huulilleni. Valokuvassa istuin kimon puoliverisen selässä ja näytin kameralle sinistä ruusuketta. Se oli kotitallillamme järjestetyistä harjoituskilpailuista, eikä mikään iso juttu, mutta silti tunsin edelleen vähän ylpeyttä, kun katsoin kuvaa. Olihan se kuitenkin ensimmäinen ruusuke, jonka olin Barbin kanssa voittanut.

    Selailin albumia eteenpäin ja muistin jokaisen kuvan elävästi. Barbi laitumella, Barbi tallissa, Barbi harjauspuomilla ja monta kuvaa, joissa istuin Barbin selässä. Yhden kuvan tilanne nauratti edelleen. Kuvassa makasin kentän hiekassa ja pidin edelleen sinnikkäästi Barbin ohjista kiinni, vaikka niin oli kielletty aina tekemästä. Takanamme näkyi okseri, josta puomit olivat sinkoilleet sinne tänne. Olin yrittänyt hypätä ennen Barbia ja päätynyt maahan, kun tamma oli päättänyt tehdä äkkipysähdyksen. Jarrutus oli mennyt pitkäksi ja tamma oli jyrännyt esteen kumoon niin täydellisesti kuin vain oli mahdollista. Jälkikäteen olin harmitellut vain sitä, että Erikan laukaisu oli ollut hieman myöhässä. Olisihan siitä ilmalennosta saanut paljon komeamman kuvan.

    Puhelimen hälytysääni palautti minut takaisin työhuoneeseen. Suljin valokuva-albumin ja nousin kankeasti lattialta. Yksi asia kuvissa jäi kuitenkin pyörimään mieleeni. Jokaisessa kuvassa, jossa olin Barbin kanssa, näytin onnellisemmalta kuin olin muistanut. Toki näytin myös nuorelta ja tyhmältä viisitoistavuotiaalta, mutta onnellisuudesta ei voinut erehtyä. Kymmenessä vuodessa olin muuttunut paljon, enkä välttämättä edes parempaan suuntaan. Mietin, voisinko kuitenkin löytää jotain siitä ihmisestä, jota katsoin kuvista, jos nousisin Jussin selkään. Ehkä se tosiaan olisi kuin pyörällä ajaminen, kuten Inari oli sanonut. Jos vain uskaltaisin, niin ehkä kaikki menisikin ihan hyvin.

    Käynnistettyäni tietokoneen ja vastattuani postilaatikoissa odottaviin tiketteihin avasin hevostarvikeliikkeen nettisivut. Jos meinasin ottaa ratsastuskypärän mukaan tallille ensi viikolla, sellainen pitäisi käydä ensin ostamassa.

    • #3303 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Ulkopuolelta Outin elämä kuulostaisi varmaan aika ihanalta. Vitsi mikä ajatus. Jos työni olisi läppärissäni, kun harrastuksenikin on, olisin aika vapaa reissaamaan koirien asettamissa rajoissa. Sitä voisi asua suurimman osan vuotta Otsonmäen tapaisessa muuttohäviökunnassa, ihan koska viihtyy niissä ja koska siellä on halpaa, ja kun kaipaisi vilinää, voisi käydä aina heittämässä vaikka puolen vuoden kiertueen Helsingissä. Töitä voisi tehdä pitkän matkan junissa ja omalla sohvalla talvisin, kesäisin myös terassilla, kahvilassa ja koirapuistossa. Sitä olisi ihan vapaa menemään Orihuela Costalle äkkilähdöllä vaikka heti huomenna.

      Sitten kun pääsee Outin pään sisään, saa muistutuksen siitä, että kaikilla ihmisillä on ne omat juttunsa, joita he murehtivat. Outihan on ihan tosi yksinäinen! Monella on ihan varmasti samanlaisia fiiliksiä, kun täytyy muuttaa uuteen paikkaan. Ei tunne ketään, niin ei oikein pääse minnekään. Outi sentään on niin reipas, fiksu ja rohkea, että itsehoitaa tilaansa. Kun menee mukaan johonkin harrastukseen, vaikka sitten hevostallille, pikkuhiljaa tutustuu ihmisiin.

      Barbikin on sellainen hahmo, joka monen elämässä varmasti on. Aina se ei ole hevonen, mutta silti. Kaikesta rakkaasta on kova paikka luopua. Kun jouduin taistelemaan, että eron aikoihin sain pitää mun koirat, mun pikku esikoispojat, päätin että ikinä enää en kiinny niin kovasti elukkaan, joka ei ole laillisesti ja kokonaan mun. Saman päätin kyllä jo silloin, kun omistaja päätti lopettaa mun kilpahevosen, kun olin vielä nuori. Ei pitänyt se päätös. 🙂 Mikä voit, kun tykkäät eläimistä. Silti mä en ole varma, korvaako kaikki se hyvä sen eron niistä, kun erosta päättää joku muu kuin itse.

      Tämä on teksti, joka paranee loppua kohti, ja jonka avulla tutustumme paremmin Outin ajatuksiin ja menneisyyteen. Aina ei tarvitse tapahtua mitään kauhean radikaalia. Tässä Outin ajatukset virtaavat hyvin luonnollisen tuntuisesti ihan pienten ympäristön ärsykkeiden mukaan. Sillä tavalla kirjoitetaan hyviä takaumia ja muistoja. Vaikka oikea ihminen saattaa ykskaks kassajonossa seistessään ja edessä olevan sedän selkää tuijottaessaan alkaa elää uudestaan sitä yhtä joulua, kun oli neljän ja sai sen ihanan kauko-ohjattavan auton pukilta ja se takavarikoitiin kun hän ajoi sillä kuusen nurin, kirjallisuuden hahmo ei yleensä voi tehdä niin. Kirjallisuudessa takauma on yleensä vähän kömpelö ilman valokuvien tai posliiniyksisarvisten kaltaisia ärsykkeitä. Ehkä se johtuu siitä, että kirjallisuudessa jo muutenkin yritetään kuvata sanoilla asioita, jotka eivät oikeasti koostu sanoista. 😀

      Lopetus on erityisen hyvä. Mulla on itsellä vaikeuksia lopettaa kaikki haaveilu- ja muistelutekstit. Kerään koko ajan vinkkejä niiden lopettamiseen, ja tämän laitoin muistiin. On tehokas ja selkeä lopetus palauttaa Outi taas jonkun melko pienen ärsykkeen avulla todellisuuteen ja jatkaa oikeaa elämää ihan muutaman virkkeen verran, ilman turhan pitkiä muistelutekstiin kuulumattomia suuria tapahtumia.

  • #3586 Vastaus

    Outi Halme
    Osallistuja

    Uusi harrastus

    Otosonmäen yläkoulun piha oli autio lukuunottamatta sitä teiniporukkaa, joka oli mopoineen kerääntynyt rinkiin pihan perälle, piiloon ohikulkijoiden katseilta. Minusta oli aina ollut huvittavaa, kuinka iltaisin koulunpihalla notkujat olivat juuri niitä, jotka päivisin viihtyivät koulussa kaikkein vähiten. Niinpä en ollut yllättynyt, kun tunnistin jo kaukaa Sannin, joka erottui poikajoukon keskeltä. Edelläni K-marketin kulmilta asti reippaasti kävellyt tuulipukuinen nainen näytti vilkuilevan joukkoa paheksuvasti. Ehkä jollakulla porukasta saattoi olla tupakka kädessä ja kyllähän nuoret välillä keksivät jotain tyhmää, mutta enimmäkseen he olivat kuitenkin täysin harmittomia. Eikä Otsomäellä varsinaisesti ollut ylitarjontaa paikoista, joissa iltaisin voisi aikaa viettää.

    Näin tuulipukuisen naisen astuvan sisälle korkean ikkunattoman rakennuksen ovesta. Oven yläpuolella oli töhritty kyltti, josta erotti vain vaivoin sanat “Otsonmäen monitoimihalli”. Se oli varsin kunnianhimoinen nimi pienelle liikuntasalille, joka oli yläasteen ja lukion vieressä. Pääasiassa siellä kai pidettiin koulun liikuntatunteja, mutta koulun jälkeen siellä järjestettiin lapsille urheilukerho sekä sähly- ja koripallotreenejä. Hallin kellariin oli rakennettu kuntosali, jonka kausikortti ei maksanut juuri mitään. Kaiken tämän olin tietenkin lukenut hallin 2000-luvun alkuun jämähtäneiltä nettisivuilta. Samoilta sivuilta olin myös huomannut, että keskiviikkoisin ja sunnuntaisin Otsonmäen kansanopisto järjesti monitoimihallilla avoimen tason liikuntatunteja: ei mitään trendikkäitä uusia konseptitunteja, vaan perinteistä aerobikkia, kuntojumppaa ja zumbaa. Tänään alkamassa oli myös syksyn ajan kestävä joogakurssi, jonka takia hallille suuntasinkin.

    “… ja se Mäkisen poikakin siellä rööki huulessa. Onneks meidän Antti ei mokomassa porukassa roiku”, tuulipukuinen nainen vaahtosi, kun astuin sisään naisten pukuhuoneeseen.
    “No niinpä… Mä olin näkevinäni siellä sen Miskankin. Se oli meidän Sannan kanssa samalla luokalla. Niin mukava ja kohtelias poika, mutta nyt se on niin huonossa seurassa”, joku peremmällä pukuhuoneessa vastasi.

    “Öh.. moi”, mutisin, kun tajusin kaikkien huomion kääntyneen minuun, “kai tää on oikea paikka? Siis sille joogakurssille?”
    “On, on. Sä taidatkin olla uusi täällä?” viimeisimpänä äänessä ollut nainen vastasi hymyillen. En tiennyt, tarkoittiko “täällä” joogaryhmää, monitoimihallia vai Otsonmäkeä. Nyökkäisin.
    “Sä voit jättää tavarat tänne naulakkoon ja kun toi edellinen tunti loppuu, niin sit päästään tonne saliin”, nainen osoitti ovea, jonka läpi kuului vaimeasti lattarirytmit, “muista laittaa puhelin äänettömälle!” Nyökkäsin uudestaan. Ripustin takkini naulakkoon ja istuin penkille lähelle ovea. Näpersin rullatun joogamaton reunaa ja odotin, että kello tulisi puoli kahdeksan. Muut naiset rupattelivat iloisesti keskenään, mutta Mäkisen poika huonoine seuroineen oli jo unohtunut.

    Espoossa asuessani olin käynyt joogassa säännöllisen epäsäännöllisesti. Vähintään joka syksy olin ostanut kausikortin jollekin trendikkäälle salille, mutta muutaman viikon jälkeen muu elämä oli ajanut harrastusten edelle niin, että joogamatto oli saanut jäädä odottamaan seuraavaa inspiraatiota. Tällä kertaa uskoin, että motivaationi kestäisi kuitenkin pidempään. Ainakin toivoin, että jooga auttaisi minua myös ratsastajana ja jotenkin maagisesti tarpeeksi alaspäin katsovia koiria tehtyäni pystyisin istumaan Jussin selässä paremmin.

    Joogakurssia ohjasi nelikymppinen Aune, jolla oli punaiseksi värjätyt hiukset ja pehmeä ääni. Tunti eteni rauhalliseen tahtiin ja vaikka edellisestä kerrasta olikin aikaa, aurinkotervehdykset palautuivat mieleeni varsin pian. Kun kukaan vieressä ei tehnyt edistyneitä käsilläseisontoja, oli paljon helpompaa keskittyä omaan harjoitukseen ja kokea, että se riitti. Otsonmäen joogapiireissä tunsin itseasiassa olevani aika hyvä, vaikkei jooga tietenkään ,ikään kilpailu ollut, kuten ohjaajat aina muistuttivat. Siitä huolimatta en osannut olla vilkuilematta, mitä muut tunnilla olijat tekivät ja saatoin tuntea vähän tyytyväisyyttä, kun huomasin, kuinka sain tehtyä jostain asanasta haastavamman version kuin naapurini. Tunnin lopuksi lattialla silmät suljettuna maatessani kiitin itseäni siitä, että olin tullut paikalle ja tehnyt harjoituksen. Se tuntui taas yhdeltä askeleelta lähemmäksi sitä, että voisin tuntea oloni kotoisaksi Otsonmäellä.

    “Kiitos kaikille osallistumisesta! Ensi viikolla taas samaan tapaan. Ryhmässä on vielä paikkoja jäljellä, joten ens kerralla voitte houkutella jonkun kaverinkin vielä mukaan”, Aune lopetti tunnin hymyillen.

    • #3591 Vastaus

      Nelly
      Valvoja

      Kiva tarina 🙂 . En ajatellut, että Otsonmäellä olisi joogaryhmä, mutta miks ei 😀 . Varsinkin jos siellä on nimenomaan näitä nelikymppisestä ylöspäin äiti-ihmisiä tai muita.

      Mun on tosi vaikee kommentoida itse joogausta, koska en ole kokeillut. Mutta oli kiva et mainitsit niitä tunnetuimpia asentoja ihan nimeltä, ne minäkin tunnistin 😀 . Ja tuo lopetus. Sen myit ainakin mulle ihan kympillä! Tosi luontevasti ohjaajan kommentti päättää tarinan, tykkäsin.

    • #3596 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Mä taas voin just enkä melkein kuvitella Otsonmäen monnarille joogaa, jumppaa ja kaiken maailman muuta melkein ilmaiseksi toteutettavaa pumppipamppia. Ryhmien taso tuskin päätä huimaa, ihan niin kuin Outikin huomasi, mutta eihän se nyt ole mikään pääasia. Osa rouvista tulee varmasti vain ihmiskontaktien takia, osa toki liikunnan, ja osa haluaa ehkä kokeilla jotain uutta. Onko sen niin väliä? 😀 Ryhmäthän lakkautettaisiin, jos tasovaatimus olisi kovin korkea, koska kävijöitä ei riittäisi.

      Tämän tarinan alkupuoli oli ihan tosi hauska tapa viitata tuon koulun katoilla jne heiluvan otsonmäkeläisnuorison elämään. 😀 Kommentoinkin johonkin sitä, mikä erottaa ”tapahtumapaikan” ja ”maailman” toisistaan. Tapahtumapaikassa kaikki liittyy hahmoosi — maailmassa taas tapahtuu kaikenlaista hahmostasi riippumatonta. Röökiä polttavat Mäkiset sun muut saivat mut heti imeytymään tarinaan. Haistoin syksyn, kun käveltiin monnarille, ja monnarilla haisikin siltä, että toivottavasti siellä ei ole mitään kosteusvauriota… Kuulin rouvien pulinan ja sitä rataa. 😀

      Toinen juttu, joka sai minut iloiseksi, oli Oonan varovainen askel kohti otsonmäkeläisyyttä. Tässä sitä huomataan, että olen kiintynyt tähän hahmoon. Aina kun se puhuu lähtemisestä, etenkin viimeksi Noan kanssa, minun tekee mieli liimata sen puo penkkiin ja sanoa, että rauhoitutaanpa nyt taas, eipäs tehdä mitään radikaalia. :DDD

  • #3664 Vastaus

    Outi Halme
    Osallistuja

    Olisiko niin paha alkaa Otsonmäkeläiseksi?

    Istuin keittiön pöydän ääressä ja sekoittelin hajamielisesti lusikalla teetä, joka oli jäähtynyt jo haaleaksi. Vesipisarat hakkasivat ikkunaan suljettujen verhojen takana. Vaikka syksy tuntuikin aina yhtä haikealta, olin aina pitänyt siitä jollain tavalla. Syksy tuntui ajalta, jolloin elämän sai ainakin hetkeksi järjestykseen kesän kaaoksen jälkeen. Pienenä se oli liittynyt koulun alkuun ja siihen, kuinka aina päätin, että tämä olisi se vuosi, kun yrittäisin enemmän, tekisin läksyni tunnollisemmin ja alottaisin kokeisiin lukemisen ajoissa. Myöhemmin siitä oli tullut aika, kun olin päättänyt pitää taukoa juhlinnasta rankan festarikauden jälkeen, hankkia salikortin ja alkaa dieetille. Yleensä intoni oli kuitenkin laantunut aina viimeistään syyskuun loppuun mennessä.

    Vilkaisin puhelintani jälleen kerran turhaan. Olin yrittänyt soittaa vuokranantajalleni ja lähettänyt sitten tekstiviestin perään. Kello oli jo yli puolenyön, joten vastauksen odottaminen tuntui turhalta, mutten silti malttanut antaa puhelimen olla rauhassa pöydällä. Kyllä kai Otsonmäeltä toisenkin kämpän löytäisi helposti, jos vuokranantajani ei pystyisi jatkamaan sopimusta. Tai jos ei löytäisi, niin ehkä Eetun talossa olisi väliaikaisesti joku komero, jonne voisin muuttaa siksi aikaa, että löytäisin katon pääni päälle. Torppasin ajatuksen kuitenkin saman tien. Minusta ei todellakaan olisi sellaiseen kommuunielämään, vaan tulisin hulluksi, kun en koskaan tietäisi, kuka istuisi keittiössä tai marssisi ovesta sisään. Olin asunut opiskeluaikana kaksi kuukautta soluasunnossa, kunnes olin saanut siitä tarpeekseni. Onneksi isä oli löytänyt suhteillaan mukavan vuokrayksiön Niittykummmusta, jonne olin päässyt muuttamaan tarpeeksi pian.

    “Ootsä ihan tosissas nyt jäämässä sinne?” Sande oli kuulostanut aidosti järkyttyneeltä kun olimme jutelleet aiemmin päivällä puhelimessa.
    “Varmaan, jos vaan on kämppä vielä lokakuun jälkeen”, vastasin ja suljin silmäni odottaessani parhaan ystäväni reaktiota.
    “Mä en tajuu sua! Tiätsä mä olin ihan varma, että toi on vaan joku tollanen sun vaihe ja se menee ohi. Siis kaikki sun elämä on täällä”, Sanden ääni oli pingottunut. Olin tiennyt jo etukäteen, ettei hän ilahtuisi uutisista.
    “Totta kai mulla on myös ikävä sitä ja teitä kaikkia”, valehtelin sujuvasti. Välillä toki toivoin, että Sande ja muut olisivat lähempänä, mutta sen jälkeen, kun olin lähtenyt Espoosta, en ollut kertaakaan harkinnut palaavani sinne.
    “No mut miks sä et sit vaan tuu takas?”
    “Sä pidät mua varmaan ihan idioottina, mutta mä jotenkin viihdyn täällä. Mulla on kiva kämppä, joka muuten maksaa varmaan puolet vähemmän kuin se sun koirankopin kokoinen yksiö ja tääl on no… jotenkin vähemmän stressaavaa ja hektistä. Ja onhan sit tääl kans Jussi”, listasin asioita.
    “Uuu, onks sulla joku mies? Se selittää paljon”, Sande myhäili ärsyttävästi.
    “Joo sellanen tumma ja lihaksikas”, hymähdin sarkastisesti takaisin, “etkö sä idiootti oo kuunnellu mua yhtään. Jussi on hevonen. Mä oon sanonut sen ainakin sata kertaa!”

    “Anyway, kai sä sentään muistat et mulla on lokakuussa synttärit. Kai sä sillon ees tuut?” Sande vaihtoi puheenaihetta. Olin yllättänyt siitä, kuinka kauan olin saanut puhua omista asioistani.
    “Mä yritän, mut…”
    “Ei! Sulla ei oo töitä silloin. Sä laitat sen nyt viimeistään sun kalenteriin, etkä suostu ottamaan mitään paskavuoroa siihen”, Sande tunsi minut ihan liian hyvin.
    “No totta kai mä tuun”, yritin sanoa kepeästi aivan kuin olisin vitsaillut aikaisemmin, “mun vaan keksiä missä oon yötä. Ei oikein huvita mennä mutsille.”
    “Sä voit tulla mun luo! Kyl tänne mahtuu”, kuulin Sanden äänestä innostuksen.
    “Ei pahalla, mut sun kämppä on melkeen pienempi kuin mun eteinen. Ehkä mä meen vaan hotelliin”, naurahdin. Sen jälkeen sainkin kuunnella pitkän tovin suunnitelmia siitä, ketä kutsuttaisiin, minne mentäisiin ja millaisen asuvalikoiman Sande oli jo nyt hamstrannut vaatekaappiinsa odottamaan suurta päivää.

    Puhelun jälkeen olin entistä varmempi siitä, että en halunnut sittenkään lähteä Otsonmäeltä, vaikka Sande olisikin ehkä toivonut päinvastaista. Täällä ei tarvinnut olla jatkuvasti sosiaalinen, harrastaa small-talkia tai verkostoitua sellaisten ihmisten kanssa, joista ei välittänyt pätkääkään. Täällä sain viettää hyvällä omalla tunnolla koti-iltoja käpertyneenä sohvalle Netflixiä katsellen ja tehdä töitä juuri silloin kuin huvitti ilman sosiaalisia paineita näyttäytyä kaikissa kissanristiäisissä. Täällä kehtasin käydä ruokakaupassa tallivaatteet päällä, mutta meikit sipaisin naamaan edelleen tottumuksesta, vaikkei sitäkään olisi tarvinnut tehdä. Täällä ihmiset vaikuttivat siltä, että tunsivat naapurinsa ja välittivät aidosti toisistaan, vaikka toisinaan se saattoikin tuntua kyttäämiseltä. Tuskin Sande olisi ymmärtänyt Otsonmäen viehätystä, vaikka olisinkin selittänyt hänelle kaiken tämän.

    • #3686 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Tätä oli hauska lukea varsinkin kun julkaisit tämän kuin vastaukseksi Nadjalle, joka on vähän toista mieltä Otsonmäestä. 😀 Sanoin samastuvani Nadjan tekstiin, mutta niin minä samastun tähänkin. Pienessä paikassa on sekä hyvät että hirveätkin puolensa. Aluksi sitä vastustelee otsonmäkeläistymistä, mutta mistä sen tietää, kun vuoden kuluttua on oikeasti aika päättää, lähteekö vai jääkö. Paljon vaikuttaa tietenkin se, onko tekemistä ja kavereita. Outilla on kuitenkin jo jonkinlainen sosiaalinen elämä tallilla, ja uskalsipa hän silloin kerran joogaankin monnarille.

      Samastun myös Outin syksytunnelmiin. Olen tiennyt, etten ole maailman ainoa ihminen, jolle syksy on jonkinlainen parannuksen teon aika. 😀 Se on kai ihan opittu tapa, että syksyllä muka elämä muuttuu, ja luulen sen johtuvan just koulusta. Koskakohan me opitaan, ettei me oikeasti jakseta parantua ihmisinä ihan koko vuodeksi? Ja jos parannuttaisiin, mitä tekemistä seuraavana syksynä sitten olisikaan? 😀

      Lopun puhelu tuntuu musta pahalta. Vaikka se kuvastaa hienosti sitä, miten Outi on otsonmäkeläistynyt jo aika paljon, niin tuollainen on ihan hirveetä. Mulle on käynyt muutaman kerran niin, että kun en ole kaveria tavannut, olen todennut, että oikeastaan en ole edes ajatellut häntä. On jotenkin paha paikka tajuta, että on ollut yhdessä jonkun kanssa vain siksi, että on esimerkiksi koulun, töiden tai harrastuksen takia ollut pakko. Ja vaikka se yhdessäolo on jatkunut vapaa-ajallakin, oikeasti ei ole välttämättä ikinä ollutkaan mitään yhteistä. Sanovat, että lukioaikojen hyvät ystävät ovat ystäviä aina. No meitä oli tusina samassa tiiviissä porukassa läpi yläasteen ja lukion. Yhden kanssa olen tekemisissä vieläkin ja lopuista vain yhtä on ikävä. Jos en olisi mennyt opiskelemaan niin kauas, pyörisin kaikkien kanssa edelleen. Saa nähdä, huomaako Outi synttäreillä etääntyneensä muista, vai löytyykö yhteys taas!

  • #3777 Vastaus

    Outi Halme
    Osallistuja

    Rakas päiväkirja…

    Avasin kirjanmerkeistä Sonjan blogin, jonka linkin hän oli laittanut minulle, kun olin kysellyt kuulumisia samalla, kun olin kertonut, miten Salierin kanssa oli tänään sujunut. Sonja oli sanonut, että blogin kautta voisi helpommin lukea koko tarinan. Viimeisimmän postauksen luettuani olin sitä mieltä, että Sonja oli kyllä hullu, kun oli suostunut menemään niihin kaivoksiin. Minua sinne ei olisi saanut edes kirveellä uhaten. Suljettuani blogin mietin, tiesiköhän kukaan muu tallilaisista vielä siitä. Ainakin Jilla vaikutti kiinnostuneelta matkustelusta ja Nelly oli kysellyt Sonjan kuulumisia ihan muuten vaan, joten ajattelin, ettei Sonja varmaan pahastuisi, jos kertoisin blogista heillekin.

    Myöhemmin teekupin ääressä aloin miettiä, millaista olisi itse kirjoittaa blogia. Matkailustahan tietenkin sai kirjoitettua vaikka mitä mielenkiintoista tai siitä, jos oli jokin asia, josta tiesi oikein paljon. Pari kaveriani oli joskus aikanaan pitäneet lifestyleblogeja, joita en ollut koskaan jaksanut kunnolla lukea. Jos minulla olisi ollut blogi, olisi minunkin elämästäni varmaan ollut aika tylsää lukea.

    Tänäänkin olin aloittanut aamuni juoksulenkillä, vaikka ulkona oli ollut vain pari astetta lämmintä ja yöllä oli varmaan jo käyty pakkasen puolella. Luulin olleeni ainoa hullu, joka juoksi Kyrönjoen vartta siihen aikaan aamulla, mutta yllättäen Tiitus oli tullut lenkillä vastaan. Ehkä meitä oli siis kaksi hullua. Lenkin jälkeen olin syönyt aamupalaksi tuorepuuroa, koska olin käynyt edellisenä päivänä kaupassa ja jaksanut kerrankin panostaa. Siitä olisi voinut ottaa jopa kuvan blogiin.

    Aamupalan jälkeen olin tehnyt töitä, mikä ei tietenkään ollut tippaakaan kiinnostavaa. Myös Kati oli soittanut ja kertonut, kuinka lapset olivat taas kipeänä, kuten joka ikinen syksy. Kuulemma äiti oli ollut hoitoapuna. Siskoni huomautti, kuinka äidin mielestä en pitänyt tarpeeksi yhteyttä. Hän kysyi, kuinka kauan vielä olisin täällä, eikä meinannut vastata mitään, kun kerroin, että olin saanut sovittua vuokranantajani kanssa jatkoajasta. Saisin asua tässä samassa asunnossa ainakin ensi kevääseen. Lopulta Kati pyysi, että tulisin edes jouluksi kotiin. Isäkin oli luvannut tulla Saksasta, mutta sitä en uskoisi ennen kuin näkisin.

    Iltapäiväni kului tallilla tavalliseen tapaan. Eetu oli pitkästä aikaa hypännyt Jussilla, joten olin istunut maneesissa katselemassa sillä verukkeella, että lupasin olla puominnostaja, vaikkei siihen olisikaan ollut tarvetta. Sen jälkeen olin mennyt Salierin kanssa kentällä, kunnes sadekuuro oli yllättänyt ja olimme joutuneet pakenemaan maneesiin. Ruuna oli ollut kultainen, kuten aina. Tänään myös Flida oli ollut aivan käsittämättömän kurainen. Tamman vatsa oli niin iso, että Noalla oli ollut varmasti melkein kaksinkertainen pinta-ala puunattavana. Ei käynyt kateeksi. Keittiössä Hello jaksoi edelleen kertoa siitä, kuinka oli harrastanut ihan oikeaa kouluratsastusta Kosto-Maijalla. Nelly ei enää jaksanut laskea, kuinka monta nimeä Hello oli hänen hevoselleen ehtinyt antaa. Jeppe oli selvästi oppinut, että minut sai taklata rapsutusten toivossa ja Mielikki vaikutti vähän mustasukkaiselta, kun ei enää saanutkaan jakamatonta huomiotani (tai pullaani).

    Tallilta tultuani olin heittänyt pyykit koneeseen ja tehnyt töitä, kunnes pyykkikone ilmoitti olevansa valmis. Ripustettuani märät vaatteet kuivumaan pyykkitelineelle työhuoneen nurkkaan, olin viimeistellyt vielä yhden tiketin ja sulkenut läppärin. Sisälläkin tuntui viileältä, joten päätin keittää teetä. En vieläkään tiennyt, pystyisinkö säätämään pattereita itse vai oliko se huoltoyhtiön hommaa. Kun tee oli valmista, käperryin sohvan nurkkaan viltin alle. Sohvapöydällä lojuvan kirjan sijasta tartuin kännyykkääni ja tässä sitä nyt oltiin, miettimässä umpitylsää mielikuvitusblogipostausta.

    • #3778 Vastaus

      Noa
      Ylläpitäjä

      Voi vitsi mä muistan kun mulla itellä oli joskus teininä blogi. Oli sillä useempi sata seuraajaa, mutta näin jälkeenpäin miettien kyllä mä ihmettelen jos sitä edes kymmenen ihmistä oikeasti luki 😀 Sonjan kaltainen bloggaaja joka matkustaa on varmasti paljon mielenkiintoisempi kohde lukijoille kuin ns. peruspulliainen joka kertoo mitä osti kaupasta ja teki ruuaksi.

      Onneksi meitä lukijoita täällä kiinnostaa ihan kaikki mitä Outi, tai kuka vaan tekee. Musta oli hauska päästä osaksi Outin päivää, aamusta iltaan ja seurata mitä hän puuhailee. Hän itse voi väittää elämäänsä tylsäksi, mutta totuudessahan jokainen tarvitsee rutiineja. Ihmiset, ja lähes kaikki eläimetkin, tukeutuvat rutiineihin ja rytmittävät elämänsä sillä. Mä ainakin voin sanoa että mulla pyyhkii nyt paremmin kun oon koulussa, mulla on selkeä arki, kun silloin kun olin työtön vuoden verran ja vaan makasin himassa! 😀 Vaikka se ei välttämättä olekaan hohdokasta että tekee joka päivä samoja asioita niin jossain vaiheessa sitä vaan huomaa, että huonomminkin voisi mennä.

      Siitä saat tietysti kiitosta että otit jälleen monta hahmoa ja aikaisempia tarinoita huomioon! Sitä ei voi koskaan kehua liikaa, koska se on aina vaan yhtä ilahduttavaa ja tärkeää meille muille! 🙂

    • #3792 Vastaus

      Nelly
      Valvoja

      Tää on kiva. Tää on tällänen ’näin meni mun päivä ja näin tein’ mikä kertoo kaiken tarpeellisen ja Outin merkille laittamia yksityiskohtia. Ja ne yksityiskohdat kertoo mulle, että Outi tykkää ihmisistä ja että pyykinpesu tapahtuu kun pyykkikori on täynnä, eikä esimerkiks pyykkipäivänä jollon sitä tehdään koko päivä niinkuin esimerkiks joku minä teen 😀 . Jee, yksityiskohdista se tarina ja hahmo rakentuu 🙂 .

    • #3798 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Mikähän mua sitten vaivaa, kun olen miljoona kertaa kiinnostuneempi tavallisten ihmisten jorinablogeista kuin tietyn teeman ympärille kootuista blogeista? 😀 Onkohan se jotain tirkistelynhalua, kun musta on niin mielenkiintoista kuulla, mitä joku mun mielestä mielenkiintoisen oloinen tyyppi söi lounaaksi, kun oli joululahjaostoksilla, ja kuinka sen siivouspäivä on mennyt? Varsinkin, jos tunnen tyypin ja jollain tasolla välitän siitä, on mielenkiintoista lukea sen elämästä. Niin kuin bloggaavan Outinkin juttuja jo lukisin ihan kakistelematta, koska onhan se osa porukkaa ja siksi tavallaan munkin tuttu.

      Näköjään nielen tällaisen rauhallisen, soljuvan ajatusvirrankin mielelläni. En tarvinnut kauaa analysoida, millä herätät mielenkiintoni. Tässä vuorottelee tuttu ja tuntematon, yhteinen ja yksityinen. Kun on mainintoja tutuista paikoista ja tyypeistä, päivä tuntuu tapahtuneen ihan oikeasti ja päivän kululla on kiintopisteitä. Tutun lisäksi olet herättänyt mielenkiintoni jo Outin perheestä ja taustoista. Perhettä ei ole vielä hirveästi sivuttu, mutta olet vihjaillut päättyneestä suhteesta, ja onhan Outin yhtäkkinen muuttokin niin kummallinen tapaus, että siitä ainakin tämä lukija odottaa saavansa joskus lisää tietoa. Eniten tämä tarina toimikin mielenkiinnon herättäjänä. Tuleekohan se iskä sieltä, tai Kati? Ja kun Outi ilmaisee epäilevänsä heidän tulemistaan, miksi sävy on niin neutraali ja toteava?

      Muhun vetoavat aina myös ihan pienet inhimilliset yksityiskohdat, niin kuin kylmä asunto, teen keittäminen — ja etenkin se, miten Outi ottaa kännykän, vaikka kaikkihan me tiedetään, että kirja pitäisi valita mielummin. Samastun varsinkin siihen niin täysillä. Munkin pitäisi kai jo ihan ammattini puolesta olla edes yksi päivä viikosta kirja kädessä, mutta eeeeei, tässä mä olen mielummin. 😀

  • #4230 Vastaus

    Outi Halme
    Osallistuja

    Yllättävä tapaaminen
    Dressage Masters 6.12.

    En kyllä yhtään tiedä, mitä suunnitelmia Eetulla on ollut Dressage Mastersin varalle, joten toivottavasti tästä ei tuu kauheita ristiriitoja. Halusin kuitenkin vähän päästä kirjoittamaan siitä, vaikkei mulla ollutkaan sinne ketään sopivaa tyyppiä osallistumaan 😀

    Eetu keinahteli kannoillaan, kun Ritva Hopiavuori selvitti Hotel Egilhardin respassa jotain tärkeää. Äitinsä seurassa Eetu vaikutti yhtäkkiä paljon nuoremmalta. Hän muistutti melkein teini-ikäistä, joka lymyili taustalla ja toivoi olevansa jossain ihan muualla. Äänekkäästi saksaa puhuva seurue kulki aulan poikki kohti ulko-ovia saaden Eetun ilmeen kiristymään entisestään. Mies vaikutti hetki hetkeltä enemmän siltä, että toivoi voivansa ajatuksen voimalla siirtää itsensä takaisin Hopiavuoreen.

    Seurue oli jo lähes ulko-ovella, kun eräs ääni kiinnitti huomioni. Se pauhasi jämäkkää saksaa vähän hassulla aksentilla ja paikkaili sanan sieltä ja toisen täältä englannilla tai ruotsilla.
    “Isä?” lipsahti suustani, enkä edes huomannut kuinka Hopiavuoret käänsivät katseensa salamana ensin minuun ja siteen seurueeseen. Mies seurueen keskellä pysähtyi kuin seinään.
    “Outi!” miehen hämmästys suli hymyyn, kun hänen katseensa kohtasi omani. Hänen vaaleat hiuksensa oli kammattu alkavan kaljun peitoksi ja mittatilauspuku, joka oli teetetty joskus aikaisemmin, kiristi nyt vatsanseudulta. Isä oli selvästi töissä.

    Seurasi hetken hämminki, kun isä kiiruhti esittelemään minut seurueelleen. Hän ei tietenkään tiennyt, kuinka ruosteessa kielitaitoni tätä nykyä oli, mutta saksankielisistä esittelyistä sain selville, että jollain seurueesta oli jotain tekemistä Schwanhilde Arenan omistajien kanssa – tai sitten joku heistä omisti kilpailuhallin. Hymyilin ja kättelin ihmisiä isän hoitaessa puhumisen. Pian seurue jatkoi matkaansa ja isäni lupasi ottaa heidät kiinni aivan pian.

    “Tota isä.. Tässä on Eetu Hopiavuori ja Ritva Hopiavuori.” Ritva kätteli isääni reippaasti ja Eetu seurasi säyseästi esimerkkiä.
    “Petteri Halme, Outin isä. Tekö ootte sitä ratsuväkeä?” isä yritti kai jutella kepeästi, mutta onnistui kuulostamaan valitettavan arvostelevalta.
    “Kyllä vain, itse olen valmentaja ja poikani Eetu kilpailee sunnuntaina. Outi tässä hoitaa Eetun hevosta”, Ritva ei jäänyt sanattomaksi, vaan teki arvojärjestyksemme harvinaisen selväksi, vaikkei isäni tainnut tajuta sitä.
    “Vai että hevosenhoitaja”, isä tuumasi ja mittaili Eetua katseellaan. Eetu näytti silminnähden kiusaantuneelta. Isän puku taisi vähän hirvittää häntä.
    “Kelepo hoitaja onki. Ei oltaas varmaan Jussin kanssa tänne lähretty, jos ei ois Outi osunu auttamahan”, Eetu sai kuitenkin urhoollisesti vastattua. Huomasin, kuinka Ritva mulkaisi minua aivan kuin olisin vienyt hänen ansionsa. Ritvahan Eetun saksanmaalle oli lopulta hoitanut. Siitä huolimatta hymyilin Eetulle pienesti.

    “Kuules isäntä, joutaisiko se Outi pitämään isäukolleen seuraa iltapäiväksi? Kun ei meikäläinen näiden hevosten päälle ymmärrä, eikä olla tytön kanssa nähty pitkään aikaan”, inhosin sitä, kuinka häikäilemättömästi isä kehtasi vain kysyä. Seisoin niska jäykkänä ja yritin viestittää sanattomasti Eetulle, että hän vastaisi ei. Telepaattiset viestini eivät kuitenkaan menneet perille.
    “Yhrellä hevosella tässä vaan ollaan matkassa, joten iliman muuta”, Eetu lupasi hövelisti ja tottahan se oli. Eetu oli tottunut pärjäämään yksin, joten hevosenhoitaja matkassa oli luksusta, jota hän ei vieläkään oikein osannut hyödyntää.
    “Loistavaa! Meillä on kyllä aitiossa vielä tilaa, joten liittykää toki tekin seuraan kun ehditte”, isä säteili. Olin varma, ettei Eetu astuisi jalallakaan VIP-aitioon, ellei kyseessä olisi elämä tai kuolema.
    “Soita vaan sit heti, jos tarviit jotain”, vannotin Eetua ennen kuin lähdin. Kävellessäni ulos hotellista isän vanavedessä toivoin, että olisin pukenut päälleni jotain muuta kuin tavalliset tallivaatteeni, joustavat farkut ja viininpunaisen villapaidan. VIP-aitiossa pukumiesten keskellä oloni oli auttamattoman alipukeutunut.

    “Milloin sä oot Outi työpaikkaa vaihtanut?” isä aloitti kyselyn kursailematta. Istuin ikkunapöydässä shamppanjalasi edessäni ja katselin hajamielisesti areenalle, jossa oli alkamassa varsa-arvostelu. Mietin, kuinka pian olisi Tiituksen ja Been vuoro. Olisi mahtavaa nähdä kaksikko niin isolla areenalla.
    “Ai miten niin?” hämmästyin isän kysymystä.
    “Kun sä nyt noita hevoshommia teet. Eikös se groom ole se oikea nimitys?”
    “Sitä samaa customer advocate hommaa mä edelleen teen”, painotin nimikettä, jota ei käytetty muualla kuin työsopimuksessani. Isän mielestä se kuulosti kuitenkin hienommalta kuin aspa tai tekninen tuki, “hevoshommat on vaan harrastus. Vähän niin kuin ennenkin.”
    “Kai se Eetu sulle silti maksaa?” isä tietenkin ajatteli vain rahaa.
    “Ei, mä teen sitä ihan huvin vuoks. Harrastuksena. Muistatko mitä ne on?” en edes yrittänyt peittää ärtymystäni.

    Onneksi isä joutui seurustelemaan myös oikeiden asiakkaidensa kanssa, joten sain seurata varsa-arvostelua kaikessa rauhassa ainakin hetken. Pian viereeni istahti kuitenkin keski-eurooppalaisen näköinen nuorempi mies, joka yritti aloittaa keskustelua saksaksi. Pahoitellen vastasin kiireesti, etten oikeastaan puhunut saksaa. Se ei kuitenkaan ollut ongelma, sillä miehen kapeat huulet kaartuivat hymyyn ja hän vaihtoi kielen ketterästi englanniksi.
    “Paljon suomalaisia”, mies kommentoi lyhyesti. Hän näytti huomanneen, että olin aitiossa lähes ainoa, joka oikeasti seurasi tapahtumaa.
    “Yllättävän paljon”, vastasin yhtä lyhyesti, mutta se ei miestä haitannut. Hän istui viereeni ja keskittyi sitten seuraamaan areenalla esiteltäviä hevosia. Silloin tällöin hän esitti teräviä huomioita hymyillen voitonriemuisesti aina, kun juontaja Roos van Dijk pani merkille saman asian.
    “Onko siellä ketään tuttuja?” minulle suunnattu kysymys tuli yllätyksenä.
    “Itse asiassa on. Bee… Siis Kallan Asbury. Tiitus Hellevaara esittää sen. Niiden pitäis varmaan olla vuorossa seuraavaksi”, vastasin ja osoitin valmistautuvaa hevosta. Tiitus ja Bee näyttivät kovin pieniltä niin suurella areenalla. En edes huomannut, kuinka jännittyneesti puristin shampanjalasia kädessäni.

    “Franz! Kai tiedät, että se on tyttäreni”, isäni huudahti yllättäen saksaksi takaamme ja iski leikkisästi silmää miehelle, joka oli istunut vieressäni. Mies kompuroi ylös tuolista ja näytti hieman huolestuneelta.
    “Anteeksi pomo”, mies mutisi hieman nolona.
    “Ei, ei, vitsihän se vain oli. Tai siis kyllähän Outi on tyttäreni, mutta saa hänelle sentään puhua”, isä naureskeli ja istahti häikäilemättä vapautuneelle paikalle. Franz hymyili hieman väkinäisesti.
    “Ja lisää juotavaakin saat tuoda”, isä jatkoi ja osoitti lähes tyhjää lasiani. Franz näytti huojentuneelta saadessaan syyn poistua ja liukeni paikalta baarin suuntaan, vaikka yritinkin huomauttaa, että minun pitäisi varmasti ihan pian lähteä takaisin tallialueelle. Kun Franz oli lähtenyt, mulkoilin isääni ärtyneenä, sillä äärimmäisen nolon tilanteen lisäksi olin missannut Been pisteet lähes kokonaan välikohtauksen takia.
    “Se on mun assistentti”, isä huomautti aivan kuin kuvitellen, että olisin jäänyt haikailemaan Franzin perään.

    Isän kanssa arvostelujen seuraaminen ei ollut yhtään niin mielenkiintoista. Isä kertoili sitä ja tätä nykyisestä asiakkaastaan, joka oli suuri ja vaikutusvaltainen, kuten ne kaikki. Yritin esittää kiinnostunutta samalla, kun seurasin areenan tapahtumia.
    “Ja näin saatiin kolmevuotiaiden luokka päätökseen! Muistakaa myös, että upeasti esiintynyt Sinevan Caramilla on myynnissä, kuten muutama hevonen seuraavastakin luokasta Lisää tietoja löydätte myyntikatalogista, jota on saatavilla info-pisteestä”, juontajan ääni pauhasi kaiuttimista.

    “Miksei sulla ole omaa hevosta?” isä kysyi kulmat kurtussa.
    “Miks mulla olisi?”
    “Eihän siinä oo mitään järkeä, että sä teet raskaan työn ja joku muu saa siitä hyödyn. Etkö sä haluais olla tuolla ratsastamassa”, isä osoitti areenalle.
    “En mä vois omaa hevosta ottaa”, hymähdin ja mietin, kuinka absurdi koko ajatus oli. Enhän pystynyt sitoutumaan edes kuntosalijäsenyyteen.
    “Jos se on rahasta kiinni, niin mä maksan kyllä”, isä vakavoitui, kuten aina, kun hän puhui rahasta.
    “Ei se oo siitä kiinni”, tuhahdin, mutta en vaivautunut selittämään. Isän mielestä ei ollut mitään, mitä rahalla ei olisi voinut ratkaista.
    “Mut sähän oot aina halunnut hevosen?” isä vaikutti aidosti hämmentyneeltä, aivan kuin olisi unohtanut, että siitä oli ainakin kymmenen vuotta. En minä silloinkaan ollut halunnut mitä tahansa hevosta, vaan entisen vuokrahevoseni Barbin, joka oli ollut muuttamassa pois. En tiedä, kuinka paljon isä oli siitä tarjonnut, mutta Erika ei ollut suostunut myymään.

    Puhelin piippasi saapuneen viestin merkiksi.

    “Mun täytyy nyt mennä. Eetu kaipaa tallilla. Nähdään taas”, ilmoitin isälle vilkaistuani puhelinta. Isä nousi ylös ja halasi kömpelösti. Lähdin, vaikkei viesti edes ollut Eetulta.

    • #4273 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Ritva ja Eetuhan on niin kuin mä ja äiti! :DDD Miten voi aikuisesta ihmisestä tullakin avuton ja hoivattava, kun äippä ottaa ohjat ja alkaa huseerata!

      Mutta että sellainen isä on Outilla! Vaikuttaa ihan uusrikkaalta, joka on pohjimmiltaan hyväsydäminen, mutta jonka on vielä tässä vaiheessa vähän osoitettava asemaansa. Isälle yksi arvon mittari taitaa olla sijoitussalkun arvo, eikä hänen itsetuntonsa tai omanarvontuntonsa ole välttämättä noussut yhtä nopeasti kuin sen arvo. En minä kuitenkaan häntä hirviöksi millään lue. Isähän välittää Outista omalla ahdistavalla tavallaan: on valmis hevosenkin hankkimaan ettei tarvi muiden orjana olla. (Isällehän se olisi ikävä juttu: hänen näkökulmastaan kai jonkinlainen köyhyyden tai alistuneisuuden merkki.) Erityisesti se, että joskus isä on yrittänyt ostaa Barbin isolla summalla vaikka hänelle raha onkin tärkeää, on musta jopa jotenkin liikuttavaa. Ja isä on Outista ylpeä, sillä eihän hän muuten Outia esittelisi kaikille ja raahaisi mukanaan.

      Eetusta mulle tulee taas mieleen mun koirat, kun katson niitä tiukasti. Siltä hän varmaan usein muiden mielestä näyttää: kääntää ihan varmasti päätään sivullepäin, nenää alaspäin ja vilkuilee. Ei kai Eetuakaan ole kukaan läiminyt sen paremmin kuin mun koiriakaan, mutta jotenkin se on kai niille luontaista kun joku niiden mielestä isompi ja vahvempi haastaa tuijotuskilpailuun. Tottakai ne välttelevät, kun ne saavat niin mielestään tappelun vältettyä. Ritva taas, Outin isänkin tavatessaan, muistuttaa mua yhtäkkiä mun äidistä, vaikka hain sille luonnetta ihan muualta. Ne on erilaisia. Ne uskaltaa sanoa, koska ne uskoo omaan asemaansa ja ne tietää että tappelussakin niillä on terävät hampaat, tai ainakin terävä kieli, vaikka ne on pieniä.

      Mutta miksei Outi arvosta isää? Tietenkin mulle tulee mieleen ensimmäisenä stereotyyppinen rikas isi: eihän ne ole kotona lastensa kanssa, vaan rakastaa lahjoilla. Se on kuitenkin vain arvaus.

  • #4233 Vastaus

    Outi Halme
    Osallistuja

    Aamuyö
    Dressage Masters 8.12.

    Makasin selälläni liikkumatta ja tuijotin pimeässä hotellihuoneen kattoa. En uskaltanut kääntää kylkeäni, sillä Eetun tuhina kuulosti siltä, että mies oli vihdoin nukahtanut. Oli outoa kuulla toisen tasainen hengitys ja tuntea kuinka patja oli painunut väärään suuntaan. Siitä oli pitkä aika, kun olin viimeksi nukkunut kenenkään kanssa samassa sängyssä. Tai edes samassa huoneessa. Tietenkin Eetu oli tarjoutunut nukkumaan lattialla – monta kertaa – mutta olisihan se ollut aivan typerää suostua. Kun tänne asti oltiin kuitenkin päästy, niin miksi riskeerata kaikki selkäjumiin tai niskasärkyyn.

    Manasin taas kerran mielessäni Ritva Hopiavuorta, joka oli vastannut hotellivarauksesta, kun ajatus juolahti mieleeni. Mitä jos Ritva oli tehnyt sen tahallaan? Laittanut meidät Eetun kanssa samaan parisänkyyn aivan tarkoituksella. Todennäköisesti varaus oli vaan jäänyt niin viimetinkaan, ettei vapaita huoneita ollut enää montaa. Eikä siitä ainakaan olisi tullut mitään, jos Eetu ja hänen äitinsä olisi laitettu samaan hotellihuoneeseen koko viikonlopuksi. Mutta voisiko Ritvalla olla jotain Nellyä vastaan? Tuskin sentään…

    Olikohan Eetu jo kertonut Nellylle nukkumajärjestyksestä? Pitäisikö siitä edes kertoa? Ei kai Nelly kovin mustasukkainen ollut. Totta kai hän ymmärtäisi tilanteen ja todennäköisesti kaiken lisäksi nauraisi makeasti päälle. Tuskin Nellystä tarvitsisi olla huolissaan. Olisinpa silti jakanut huoneen mieluummin vaikka Tiituksen kanssa. Tiituksella oli poikaystävä, eikä Tiitus omistanut tallia tai hoitohevostani. Toisaalta Hello olisi varmasti pitänyt tapausta suurena skandaalina. Ei sen takia, että hän olisi välttämättä ollut mustasukkainen, vaan ihan vain suuren skandaalin ilosta. Ehkä Tiitus sittenkin olisi ollut vielä huonompi vaihtoehto… Olikohan Oskari Susi sinkku?

    Hengitin syvään nenän kautta ulos ja yritin saada ajatukseni pysymään paikoillaan. Tiesin, että herätyskellon soimiseen ei voinut olla enää montaa tuntia. Onneksi sentään minun ei tarvinnut olla huomenna radalla. Jos sä ne sykeröt teet, kun ei siitä varmaan mitään näin tärisevän käsin tuu, Eetu oli huokaissut, kun olimme vielä viimeiseksi puhuneet aamun aikataulusta. Se oli ensimmäinen kerta, kun mies oli ääneen sanonut jännittävänä, vaikka näkihän sen tietenkin kilometrien päähän. Ei Eetu kuitenkin ollut ainoa. Jos mies olisi katsellut ympärilleen hotellilla, hän olisi nähnyt ihan samanlaisia kalpeita naamoja, käsien vääntelyä ja hermostuneita askelia kaikkialla ympärillään.

    Suljin silmäni. Enää ei tarvitsisi montaa tuntia jännittää.

    • #4274 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Ritvasta ei tiedä! Se voisi ihan tahallaan nimittäin järjestellä hotellivarauksia. Kotonahan se on hymyilevä ja ihailee ja ihastelee kaikkea, mutta onko lie se oikeasti niin seesteinen? Hyväksyyköhän se oikeasti kaikki sellaisina kuin on ja kunnioittaa Eetun päätöksiä, hokee että kaikki ihmiset on yhtä hyviä? Vai voisiko olla, että sen mielestä nuoresta Nellystä, joka asuu herran tähden asuntoautossa ja on päättänyt kaikista maailman hevosista vuokrata arabialaista, ei ole Ritvan mielestä miniäksi? Sehän me ollaan nähty, että lempeydestään huolimatta hallitseva se ainakin on. Se kernaasti ajaa kaikkien lastensa asioita, varsinkin Eetun, joka asuu lähimpänä.

      Mutta Nellystä Outi on ainakin varmasti oikeassa, sillä tuskin hän olisi mustasukkainen. Eetu on ainakin musta niin vilpittömän ja välillä suorastaan yksioikoisen oloinen kaveri. (Toisaalta minä näen sen kaikki ajatukset.) Niin ja Hellosta yhtä lailla. 😀 Hello näyttää nauttivan siitä, että saa teeskennellä skandaalin. Varsinkin, jos siinä ei voi varsinaisesti sattua kehenkään, mutta saa ärsytettyä tehokkaasti mahdollisimman montaa kerralla. Voisin kuvitella Hellon ensin kauhistelemassa nukkumajärjestelyjä ja sitten käkättämässä sohvalla päälle, kun joku ottaa sen jutut tosissaan. Mutta olisikohan tosiaan Oskari Susi sinkku?

      Eetu on ollut tosi avuttoman oloinen koko viikonlopun, mutta kai sen ymmärtää kun sitä pelottaa kisat ja ahdistaa olla poissa kotoa vielä enemmän. Tottahan se yrittää pysyä rauhallisena, mutta niin vain joutuu Outikin huolehtimaan sen jännittämisestä ja hevosista. Onneksi sen kisat näyttivät sitten menevän ihan oukei edes, ettei tulliut turhaa reissua.

  • #4484 Vastaus

    Outi Halme
    Osallistuja

    Joskus tarvitsee toisen

    “Ei tää näytä yhtään niin pahalta kuin miltä se kuulosti”, Sonja totesi optimistisesti tutkailtuaan hetken lattialle levitettyjä Ikean lipaston palasia.
    “Mun mielestä tää näyttää edelleen pahalta”, mutisin ja ojensin Sonjalle ohjelehtistä. Nainen nappasi sen empimättä ja selaili sitten nopeasti läpi. Vaikutti siltä, että Sonja tiesi mitä oli tekemässä. Hän oli tuonut mukanaan uunituoreiden korvapuustien lisäksi myös vaikuttavan arsenaalin työkaluja.
    “Kiitos kun sä tulit auttamaan”, toistin ainakin kymmenennen kerran, kun nainen alkoi lajittelemaan lattialle levitettyjä osia siisteihin pinoihin.
    “Ei se mitään! Eihän tällaista nyt yksin kukaan saa kasaan. Täähän näyttää kuvan perusteella aika isolta”, Sonja tuumaili enimmäkseen ruuveille ja muttereille, joita jakoi nyt pienestä muovipussista levykasojen päälle.
    “No siihen tulokseen mäkin tulin”, naurahdin hieman nolona. Olin sentään saanut purettua etukäteen puolet paketeista työhuoneeseen, mutta siihen se olikin sitten jäänyt ennen kuin epätoivo oli iskenyt. Kun olin tuskaillut lipaston rakennusurakkaa tallilla, Sonja oli lupautunut saman tien avuksi.

    “Jos mä alan kasaamaan tätä runkoa, niin ala sä laittamaan kasaan noita laatikoita. Tässä on nää ohjeet siihen”, nainen lykkäsi nivaskan papereita takaisin minulle. Sonjan järjestelmällisyyttä ei voinut kuin ihailla.
    “Säkö sait tän joululahjaks?” nainen kyseli, kun aloimme hommiin.
    “Joo, mun siskolta Katilta ja sen mieheltä. Että saisin elämäni järjestykseen… Varmaan tää on insinööristä hauska lahja”, pyöräytin silmiäni.
    “No, kyllähän tää vois olla”, nainen naurahti.
    “Hitto, mä unohdin että säkin oot insinööri”, mutisin hieman nolona.
    “Diplomi-insinööri!” Sonja huomautti hymyssä suin.
    “No, ilmankos tää kasaaminen sitten sujuukin näin hyvin”, kehuin, kun ensimmäiset osat oli kiinnitetty yhteen. Pikkuhiljaa lipaston runkokin alkoi hahmottua ja Sonjan avustuksella valmiiksi tuli myös ensimmäiset laatikot.

    “Miten sun joulu muuten? Sähän olit siellä Espoossa?” Sonja kysyi puuhastelun lomassa.
    “Joo, se sujui just niin hyvin kuin odotinkin. Ens vuonna jätän kyllä väliin”, huokaisin. Kirosin mielessäni Helloa, joka oli saanut minut puhuttua ympäri joulunvieton suhteen. Mutta mistä hän olisi voinut tietää… Oli oma vika, että olin antanut miehen optimismin tarttua hetkeksi itseeni.
    “Mites nyt niin?” Sonja kysyi hieman huolestuneen kuuloisena.
    “Ei me vaan osata enää olla yhessä. En sen jälkeen, kun… tai siis nykyään vaan on vaikeeta istuu saman pöydän ääressä.”
    “Mitä kävi?” Sonja tarttui epäröintiini.
    “Mun veli kuoli”, vastasin lyhyesti, enkä edes katsonut Sonjaan. Tunsin palan nousevan kurkkuun, vaikka siitä oli kulunut jo useampi vuosi. Sonja odotti hiljaa, jatkaisinko.
    “Se kuoli onnettomuudessa. Ne oli kattomassa jossain katolla raketteja uutena vuotena, kun se putos. Se tapahtu jo kolme vuotta sitten, mut joulun aika on aina pahin”, jatkoin ääni täristen.
    “Mä oon pahoillani”, Sonja vastasi hiljaa, myötätuntoisesti hymyillen. Vasta silloin tajusin, että Sonja jos joku ymmärsi, miltä tuntui menettää joku läheinen liian nuorena.
    “Pahinta on, et melkeen heti sen jälkeen mutsi siivos kaikki Nikon tavarat pois. Nykyään Espoon kämppä näyttää siltä, ettei se ois koskaan ees asunut siellä. Sillä ei oo ees yhtään valokuvaa esillä. Faija taas pakeni töihin Saksaan, eikä sitä näyt kotona kuin kirjaimellisesti joskus ja jouluna. Jouluna se haluaa teeskennellä, että kaikki ois hienosti ja normaalisti ja mutsi taas juo liikaa viiniä. Kati sentään selvis ilmeisesti ihan normaalina”, avauduin ehkä liikaakin. Siinä oli mennyt enemmän kuin mitä olin kertonut kenellekään koko sinä aikana kuin olin ollut Otsonmäellä.
    “Se Kati meni naimisiin insinöörin kanssa. En mä sanois sitä ihan normaaliksi”, Sonja virnisti, enkä voinut olla naurahtamatta. Huono huumori kevensi tunnelmaa.
    “Entäs sä?” Sonja vakavoitui taas ja katsoi minuun kysyen. Yritin hymyillä reippaasti.
    “No täällä mä istun jumalan seläntakana ja vietän elämäni puhuen joko tietokoneen ruudulle tai hevoselle. En tiedä… Miltä se susta kuulostaa?”
    “Tutulta, mutta ei ollenkaan huonolta”, Sonja virnisti ja pian keskustelu kulki taas kevyempään suuntaan.

    Työhuoneeseen rakentunut lipasto alkoi jo muistuttamaan Ikean piirroskuvaa, kun totesin, että nyt oli pakko pitää kahvitauko. Katoin pöytään kaksi kahvikuppia ja asetin Sonjan tuomat korvapuustit tarjolle. Ne voittivat kaapin perälle lykätyt Domino-keksit mennen tullen.
    “Kylläpä kahvi maistuu”, Sonja huokaisi tyytyväisenä istuuduttuaan pöydän ääreen.
    “Ja pullat myös! Kiitos niistäkin – siis kaiken muun lisäks. Mä voin vaikka pestä Salierin kamat tai tulla tekeen teille lumityöt tai ihan mitä tahansa, mitä tarvii”, kiittelin vuolaasti.
    “Ei sun tarvi. Johan sä sen Salierin kanssa oot muutenkin autellut, kun on tarvinnut, vaikka ei tässä kukaan mitään laske”, Sonja pudisteli päätään.
    “Vieläks sä muuten etsit hoitajaa Salierille?”
    “Joo, jos vaan löytäis jonkun sopivan. Sut mä tietenkin mielelläni ottaisin, jos voisin. Et sattuis tietämään ketään?” Sonja kuulosti vähän toiveikkaalta, mutta jouduin tuottamaan naiselle pettymyksen.
    “Salieri on kyllä sellainen mussukka, et eiköhän joku löydy”, hymyilin. Sonja nyökytteli suu täynnä pullaa.

    “No, jokos sä siihen Oskariin olet ehtinyt tutustua paremmin?” Sonjan silmät tuikkivat ovelasti, kun hän meinasi saada minut tukehtumaan viimeiseen kahvin tilkkaan.
    “No en! Siis mä.. ei kun mitä? Mitä sä oikein vihjailet?” köhin häkeltyneenä.
    “Etkös sä sen Oskarin perään oo vähän katellut?” Sonja jatkoi edelleen ärsyttävästi virnuillen.
    “Enkä oo! Sulla on vaan sellaiset ällöttävät vaaleanpunaiset lasit silmillä sattuneesta syystä”, tokaisin. Sitä se ihastuminen aina teetti. Nyt kun Sonjalla oli Harri, hän halusi selvästi alkaa kuvittelemaan suuria romansseja siellä, missä sellaisia ei ollut.
    “Etkö muka?”
    “En! Enhän mä oo jutellu sen kaa kun varmaan jonku kolme kertaa”, tuhahdin ja mietin sitä viimeisintä tuskallisen kamalaa keskusteluntynkää käsien asennosta, jonka olin käynyt Oskarin kanssa. Olisinpa keksinyt jotain järkevää sanottavaa. Oskari tuntui ottavan ratsastuksen vakavasti ja nyt hän varmasti ajatteli, etten tiennyt mistään mitään. Olisinpa edes osannut sanoa jotain hauskaa… Camillan kanssa Oskari kyllä jutteli ihan sujuvasti.

    Sonja näytti hymyilevän tietäväisesti, kun olin uppoutunut hetkeksi ajatuksiini. Niinpä rupesin kiireesti kolistelemaan kahvikuppeja tiskikoneeseen. Kun palasimme lipaston rakennustalkoiden pariin, Sonja onneksi antoi aiheen olla. Sen sijaan päädyimme päivittelemään sen uuden tallilaisen kallista Audia, jonka Sonja oli nähnyt pysäköitynä tallipihalle. Sonja puhui autosta ihaillen, kun taas itse yritin nyhtää tietoja uudesta tulijasta, jota en vielä itse ollut tavannut.

    • #4486 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      IHANAIHANAIHANA!!!
      Siis oikeasti, aivan mahtavaa että olet ottanut Sonjan näin mukaan spin-offiin. Totta kai Sonja tulee avuksi kasaamaan huonekaluja, tuo vielä omat työkalutkin mukanaan. Ja siis aivan itsestään selvää että Sonja epäilee jonkun ns. normaaliutta jos tämä joku on nainut insinöörin. Itsepähän tietää 😀 Lisäksi tietenkin se on Sonja, jolta tarvittaessa löytyy hyvinkin paljon myötätuntoa läheisensä menettäneille, vaikkei se sitä tule itsestään ja varsinkaan pyytämättä tarjoamaan. Puhumattakaan nyt sitten niistä vaaleanpunaisista laseista. Olet kyllä saanut niin hyvin Sonjan vangittua noihin vuorosanoihin ettei voi kuin ihailla. Olen ihan fiiliksissä tästä ja leijun varmasti koko ensi viikon. Mistä täältä saikaan jaettua niitä papukaijamerkkejä…

    • #4490 Vastaus

      Noa
      Ylläpitäjä

      Vau, vau vau vau. Piti pysähtyä äkkiä kesken lukemisen kirjoittaan tätä, kun haluan nyt kehua sua ihan mielettömän paljon siitä, miten onnistunutta tässä on sekä dialogi että ympäristön kuvailu! Ja se miten aidolta kaikki tuntuu! Vautsi!
      Tässä on sellaista hyvin aitoa ja arkista tunnelmaa kahden ystävän välillä. Mä ehkä näinkin tän itseasiassa enemmän sellaisena tv:ssä näytettävän sarjan tapaisena, niinkuin vaikka Salkkarit mutta ainakin sata kertaa parempana. Välillä kamera oli lähikuvassa kun näyttelijät puhuivat, mutta siitä huolimatta tiesin tasan tarkkaan miltä ympärillä näyttää, onko hylly jo kasattu.

      Onnistuneen dialogin teit sujuvalla vakavan aiheen ja huumorin välillä tasapainottelulla. Huumorihan on monen ihmisen tapa selvitä hankalistakin hetkistä. Mäkin teen usein sitä että nauran perään kun puhun jostain vähemmän mukavasta puolivahingossa.. 😀 Sonja kuuntelee tässä juuri sopivan kunnioittavasti mutta haluaa myös pitää tunnelman mukavana ajallisesti osuvien ja tarpeeksi viattomien vitsien avulla. Mahdoitkohan kuinka pitkään tätä hioa, voi oliko vaan tosi hyvä drive päällä, kun musta tuntuu että kaikki on ihan paikallaan.

      Johtunee siitä että Outi ja Sonja ovat olleet jo tovin aika läheisiä ja paljon tekemisissä, koska mun mielestä sulta sujuu myös Sonjan liikuttelu todella hyvin. Näiden kahden arjen sankarin tarinoita on oikeasti ihan sairaan hauskaa lukea, olisipa niistä olemassa joku hömppä saippuaooppera jota vois aina illalla katsoa :DD

    • #4518 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Mä luulen, että laitetaan Papukaijamerkki yleiseen jakoon kaikille. Sen saa myöntää kuka tahansa taiteilijalle tuotoksesta, joka osoittaa oikein erityisen mahtavia vuorovaikutteisia piirteitä. Tässä on sinun:

      Liityn ihan tähän yleiseen hypetykseen, enkä osaa tuoda mitään uutta ja hienoa kommenttiin! Olipa kivasti otettu Sonja mukaan spinnariin, ja ai miten hyvin onnistuit hahmon kanssa taas! Tämä tarina meni heti munkin suosikit-listalle, koska tämä on hienoja yksityiskohtia ja luonnollista dialogiakin myöten hiottu teksti. Oli tosi kiva lukea, luin jo monesti, ja varmana palaan tähän aina välillä!

  • #4789 Vastaus

    Outi Halme
    Osallistuja

    Romantiikkaa ilmassa

    ”Voitko uskoa, et se lähetti mulle kukkia tänne toimistolle. Siis ei kukaan koskaan tee niin”, Sanden ääni hehkui innostusta puhelimen kaiuttimen läpi. Paras ystäväni rakasti juhlia ja merkkipäiviä ja kuulosti siltä, että hän oli vihdoin onnistunut löytämään miesehdokkaan, joka osasi vastata median luomiin odotuksiin täydellisestä ystävänpäivästä.
    ”Oho, ihan niinkun jossain siirappisissa jenkkileffoissa”, irvistin, vaikkei ilmeeni välittynytkään puhelun toiselle puolelle. Olin varma, ettei Sande huomannut äänensävyäni.
    ”Joo joo! Oisit nähny kaikkien muiden ilmeet, kun se oli ihan kunnon ruusukimppu. Varmaan maksanut ihan sikana! Mari sano, ettei se oo koskaan nähny, et kukaan sais tälleen kukkia. Eiks oo romanttista?” paras ystäväni jatkoi innoissaan. Närpin salaattiani ja tarkkailin sivusilmällä tietokoneen näyttöä, vaikka virallisesti olinkin lounastauolla. Käytännössä se tarkoitti sitä, että olin kantanut läppärini työhuoneesta keittiöön.
    ”Ja sit siinä oli mukana kortti, missä kerrottiin, et me mennään tänään syömään Oloon. Kai sä tiiät sen ravintolan Espalla? Sillä on kuulemma Michelin-tähti ja kaikki!”
    ”Joo, se on kuulemma kiva. Kuulostaa ihanalta”, yritin saada itseni kuulostamaan innostuneelta.

    ”Ainii anteeks kun mä taas tälleen puhun vaan itsestäni. Onks sulla mitään suunnitelmia?” Sande tajusi käytyään vielä läpi asukriisin ja kampausvaihtoehdot. Yleensä ystäväni oli puheluiden aikana se, joka oli enimmäkseen äänessä.
    ”Ei mitään. Ehkä katon Netflixsissä jonkun yltiöromanttisen leffan ja kieriskelen itsesäälissä”, totesin sarkastisesti.
    ”Ei ees sen kivan hevospojan kanssa?” kuulin Sanden äänestä kiusoittelua.
    ”Äh, ei varmasti. Se asuu kuulemma jonkun kanssa yhdessä”, huokaisin. Olin saattanut mainita Oskarin viimekeralla, kun olimme vaihtaneet kuulumisia.
    ”Ai sillä on avovaimo?” Sande kuulosti aidosti yllättyneeltä.
    ”Tai kämppis. Ota nyt niistäkin selvää…”
    ”Mun tuntema Outi ei väittäis tollasista pikku hidasteista”, Sande tokaisi. Irvistin jälleen. Sande oli tuntenut minut iät ja ajat, enkä ollut yhtään varma oliko ystäväni tuntema versio minusta se, joka halusin edelleen olla.
    ”Tässä tilanteessa sun tuntema Outi ennemminkin suuntais baariin ja lähtis sen mukaan, joka tarjoaa eniten mansikkamargaritoja illan aikana”, naurahdin ja sain Sandekin kikattamaan, ”täällä päin se ei vaan taida olla yhtä toimiva taktiikka.”
    ”Mikä siinä tallipojassa ees on niin ihmeellistä? Mä en muista sun erityisesti haikailleen kenenkään perään sitten lukion.”
    ”En mä ees tiedä. Ehkä mä oon ihastunut sen hevoseen.”
    ”Lähe sit sen hevosen kans treffeille.”
    ”Se on kipeenä….”
    ”Kuulostaa paskalta tekosyyltä”, ystäväni huomautti, ”voidaanko me nyt kuitenkin palata asiaan?”
    ”Sä et taida antaa periks?”
    ”En todellakaan! Onks se ees hyvän näkönen?”

    Sande tunsi minut liian hyvin, jotta olisi mennyt niihin harhautuksiin, jotka yleensä toimivat. Vaikka useimmiten ystäväni oli se, jolta tuskin sai puheenvuoroa, niin tämä oli sellainen aihe, jolla tiesin saavani toisen jakamattoman huomion. Tietenkin olin miettinyt samaa kysymystä itsekseni monta iltaa. Mikä ihme teki Oskari Sudesta niin ihmeellisen, että en tiennyt, miten päin olisin ollut.

    ”On se sellainen urheilullinen. Muistatsä yläasteelta sen Miksun, joka pelas futista? Jostain syystä siinä hevospojassa on jotain samaa”
    ”Ai sen jota sä kuolasit vaikka kuinka kauan? Mä en oikeen koskaan ymmärtänyt, mitä sä näit siinä…”
    ”Ja sit tietty se on taitava ratsastaja. Tai siis sehän oli siel Dressage Masterseissa ja siellä mä sen jotenkin taisin huomata”, jatkoin, koska halusin kai todistaa, etten ollut pelkästään pinnallinen.
    ”Siis sä oot kiinnostunut siitä, koska se ratsastaa”, Sande kuulosti epäilevältä.
    ”Ei, mut se vaikuttaa niin tavoitteelliselta ja keskittyneeltä ja ohan se nyt parhaimmillaan hevosenselässä. Muuten se on vähän… jäykkä.” Sande tirskahti.
    ”Älä nyt aattele mitään! Mä vaan tarkotin, että en mä ees oo jutellu sille kauheesti. En mä tiiä… Ehkä mä oon vaan ihastunut johonki ajatukseen”, yritin ohjata keskustelun takaisin oikeammille raiteille.
    ”No, voihan sitä tehä jotain mielenkiintosempaa kuin jutella”, Sande vastasi vihjailevasti. Pyöräytin silmiäni.
    ”Kiitos kun muistutit. Mä olinkin jo melkein unohtanut, kun elän täällä jumalan seläntakana”, vastasin pisteliäästi. Siitä keskustelu kuitenkin taas ajautui jotenkin siihen, miten Sande toivoi treffiensä etenevän.

    ”Sori, mun on ihan pakko lopettaa. Työt haittaa hauskanpitoa”, jouduin keskeyttämään Sanden, kun huomasin tietokoneen näytölle ponnahtaneen ilmoituksen.
    ”Hauskasta puheenollen, koska sä muuten oot tulossa taas tänne? Ei olla nähty taas ikuisuuteen.”
    ”En tiiä, mut ehkä se tekis hyvää lähteä sinne tuulettumaan”, myönsin. Ehkä viikonloppu Helsingin yöelämässä todellakin pistäisi elämäni Otsonmäellä taas parempaan perspektiiviin.
    ”Joo! Karistat ne tallipölyt hetkeks ja unohdat kaikki hevospojat”, Sande innostui.
    ”Hei, ei niitä hevospoikia sentään useampaa oo”, nauroin.
    ”Ei susta koskaan tiedä… Mä lupaan kertoa sulle kaiken meidän treffeistä”, Sande vastasi aurinkoisesti. Tiesin saavani kuulla niistä ilman erillistä lupaustakin, halusin sitä tai en.
    ”Joo soitellaan. Nauti treffeistä!” toivotin hymyssä suin ennen kuin suljin puhelimen.

    • Tätä vastausta muokkasi 2 vuotta, 11 kuukautta sitten  Outi Halme.
    • #4813 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Välillä Outin ihastus kuulostaa huvittavasti kaukoihastumiselta. 😀 Itsekin hän epäilee, että on ihastunut johonkin ideaan. Ihan niin kuin silloin, kun ihastutaan idoliin. Sellaista ihmistä ei ole. Se on osaksi hänelle luotu imago ja osaksi ihastuneen siihen ihan itse lisäämiä ominaisuuksia. Hulluinta on se, että mä ainakin saatan täysin tiedostaa ihastuneeni puoliksi kuviteltuun tyyppiin ja silti se ei muutu miksikään. :DD

      Mutta ehkä itsekin ymmärrän tämän tarinan myötä ihan vähäsen Oskarin vetovoimaa, jota pidin olemattomana. Keskittyneet ihmiset on mielenkiintoisia: oman juttunsa löytäneet on viehättäviä. Sellaiset ihmiset ei yritä enää olla ketään toisia, kun ne on sen oman hommansa imussa. Ne on hyviä jossain, ja se on sairaan hienoa. Tietenkin se tyypin Oma Juttu pitää olla sellainen, jota itse edes arvostaa, vaikka ei harrastaisikaan samaa tai olisi sen enempää kiinnostunut siitä. Huomasinkin tämän tarinan aikana, että olen tullut taas kirjoittaneeksi miljoonannen sellaisen hahmon, jota imee mukaansa jokin (tai useampi) niistä kolmesta hyveestä, joita itse arvostan: älykkyys, taiteellisuus tai urheilullisuus. (Kiltteys on tietenkin arvokkainta mulle, mutta siksi en voikaan kirjoittaa koskaan liian kilttiä hahmoa. Se olisi mulle Mary Sue: muulla tavalla huipputaitava ei ole.)

      Mulle tulee tästä tarinasta tosi kotoinen olo. Haluaisin itsekin sellaisia kavereita, joiden treffijuttuja joutuisin kuuntelemaan, ja jotka tarjoaisi mulle runsaasti liian helppoja ja toimimattomia ratkaisuja mun parisuhdehuoliin. (Just tyyliä tuu tänne ja unohda se hetkeksi — ihan niin kuin niin voisi tehdä!) Olisi ihanaa viettää mukamas ruokatuntia niiden kanssa jutellen ja töitä silti tehden. 😀 Onneksi saa haaveilla lukemalla. Musta parhaat tekstit kertoo just näin arjesta.

  • #5055 Vastaus

    Outi Halme
    Osallistuja

    Ihan vakavasti ottaen

    Moikka! Haluaisitko valmentaa mua ja Jussia nyt ennen TT:tä? Sun eilen pitämä tunti oli oikeesti tosi hyvä. Outi

    Painoin lähetä ja katsoin, kuinka viesti siirtyi tekstikentästä tyhjälle ruudulle, jossa keskusteluhistoriaa ei vielä ollut. Olin ajatellut, ettei WhatsAppin kautta lähetetty viesti tuntuisi niin viralliselta kuin tekstari, mutta siitä huolimatta olin kirjoittanut niitä muutamaa hassua lausetta hartaammin kuin keskimääräistä työhakemusta.

    Aluksi olin pitänyt koko valmennusideaa vain vitsinä, mutta Oskarilla tuntui olevan tapana ottaa tyhmät heittoni yllättävän tosissaan. Kun Oskari oli sitten seuraavana päivänä puolivahingossa pitänyt minulle ratsastustunnin, olin tajunnut, että sitä juuri kaipasin. Oli paljon tehokkaamaa, kun joku huuteli kentänlaidalta ohjeita, eikä päästänyt minua liian helpolla. Tie tähtiin ilmoittautumiseni oli ollut hetken päähänpisto, jonka olin tehnyt mielessäni lähinnä hauskat reissut talliporukan kanssa, yhtäkkiä ajatus siitä, että huhtikuussa Hallavassa vain selviäisin radan läpi Jussin kanssa, ei enää riittänyt. Halusin oikeasti kilpailla.

    Luin lähetetyn viestin läpi vielä kerran ja aloin miettiä, oliko kysymykseni sittenkin liian epämääräinen. Millaisia valmennusdiilejä ihmisillä edes yleensä oli? Minulla ei ollut koskaan ollut valmentajaa, sillä entisen vuokrahevoseni Barbin kanssa olin käynyt vain ratsastuskoulun tunneilla kerran tai pari viikossa. Sen sijaan Barbin omistaja oli ajanut pari kertaa kuussa toiselle tallille valmentautumaan, vaikkei hänkään pitänyt itseään minään kilparatsastajana. Nelly taisi pitää ainakin Sonjalle kerran viikossa tunteja…

    Mä siis mietin että kerran viikossa vois olla hyvä, jos sulla vaan on aikaa? Torstai olis mulle paras, mut käy muutkin päivät, kunhan vaan sopii sit vakkaripäivän Eetun kanssa.

    Näpyttelin viestin paljon hätäisemmin edellisen perään. Ratsastin Jussilla yleensä ainakin kolme kertaa viikossa riippuen Eetun omista aikatauluista. Oskarin tunnin lisäksi aikaa jäisi myös treenata itsenäisesti ja käydä tietenkin maastoilemassa. Ei kerran viikossa valmentautumalla tietenkäään huippuratsastajaksi tultu, mutta ainakin voisin tuntea oloni vähän valmiimmaksi. Kai kerran viikossa oli ihan kohtuullinen ehdotus?

    Ai niin ja mä tietenkin maksan sulle kyllä.

    Kohtuullisuudesta oli tullut mieleen, että oli parempi tehdä selväksi, etten odottanut Oskarin auttavan minua pelkästään hyvää hyvyyttään, vaan halusin tehdä reilun diilin. Toivottavasti se ei ollut liian tökerösti sanottu…

    Ja siis sä voit tietenkin kieltäytyä! Mä vaan aattelin, et kysyn nyt, kun tuli mieleen.

    Tai siis olin pyöritellyt asiaa mielessäni koko päivän. Jos Oskari kieltäytyisi, voisin aina kysyä myös Nellyä, kuten varmasti jokainen Hopiavuoren joukkueeseen ilmoittautunut. Eetukin varmaan suostuisi pitämään minulle ja Jussille silloin tällöin tunnin, jos vain kiireiltään ehtisi. Huomasin kuitenkin, etteivät muut vaihtoehdot tuntuneet yhtä… mielenkiintoisilta.

    Sori tää viestitulva! Ehkä mun ois pitänyt soittaa tai kysyä vaan tallilla.

    Kyllä, olin juuri niitä ihmisiä, jotka lähettivät miljoona viestiä putkeen, vaikka saman asian olisi voinut kirjoittaa myös yhteen viestiin. Kuvittelin Oskarin puhelimen piipittämässä maanisesti tämän farkkujen takataskussa ja toivoin, ettei mies ei ainakaan keskeyttänyt mitään tärkeää vain typerien viestini takia.

    Näin ruudun ylälaidasta, kuinka teksti Oskarin nimen alla ilmoitti miehen nyt olevan paikalla. En jäänyt odottamaan, että Oskari lukisi viestit, vaan varmistin, että puhelin oli äänettömällä ja napsautin ruudun pimeäksi ennen kuin avasin läppärini. Päätin, että keskittyisin töihin ainakin kymmenen tiketin verran ennen kuin katsoisin puhelinta uudestaan. Sillä aikaa Oskari saisi vastata tai olla vastaamatta.

    Kolmen tiketin jälkeen itsekurini ei enää riittänyt.

    494 sanaa

    • Tätä vastausta muokkasi 2 vuotta, 10 kuukautta sitten  Outi Halme.
    • #5063 Vastaus

      Tiitus
      Valvoja

      Ai luoja mua ärsyttää just tollaset ihmiset, jotka laittaa miljoona viestiä, kun voisi keskittyä hetkeksi ja laittaa yhden pidemmän 😀 Kyllähän sitä itsekin välillä tekee, että sinänsä ymmärrän, vaikka välillä niin käy. Tää oli kyl tosi loistava teksti jaoteltuna viestien lähettämisen sisälle. Parasta oli toi loppu, kyllä mä odotin Outilta parempaa itsekuria, mutta toisaalta en yhtään ihmettele, ettei malttanut 😀

    • #5108 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Tykkään niin paljon tämän tarinan rakenteesta! Alku on toki vähäsen raskaampi: jos tässä kirjoitettaisiin romaania ja olisin kustannustoimittajasi, tulisi muokkauspyyntöä. Mutta kun ei kirjoiteta, vaan harrastellaan, niin ei kyllä haittaa yhtään. Toimii sairaan hyvin.

      En olisi uskonut, että Outi pitää Oskarin valmennuksesta. (Vai pitääkö lie pelkästä Oskarista.) Niin intensiivinen heppu säikäyttäisi ihan heikot tiehensä. 😀 Vähän ehkä pelotti, että Outi alkaa kokea Oskarin liian kummallisena liian aikaisessa vaiheessa tarinaa.

  • #5774 Vastaus

    Outi Halme
    Osallistuja

    Jäätelökesä
    Jatkoa tarinalle Kun tytöt itkevät

    Istuin keittiönpöydän ääressä haarukoimassa nopeasti kyhäämääni salaattia, kun puhelin pärähti hälyttämään. Vilkaisin ruutua vain etäisen uteliaasti, mutta terästäydyin heti, kun huomasin soittajan olevan Oskari. Yhtäkkiä tulin hyvin tietoiseksi siitä, kuinka olin sitaissut kosteat hiukseni huolimattomalle nutturalle, eikä naamassani ollut suihkun jälkeen muuta kuin kosteusvoide. Päälläni oli se valkoinen liian läpikuultava t-paita, jota ei todellakaan voinut julkisesti käyttää, mutta paita oli kuitenkin liian mukava heitettäväksi roskiin. Jos Oskari ei olisi maininnut odottavansa Ukon labratuloksia, olisin jopa saattanut harkita soittavani myöhemmin takaisin. Nyt en kuitenkaan voinut olla vastaamatta videopuheluun.

    “Älä säikähdä, mä tulin just suihkusta”, naurahdin ja yritin tiirata alalaidan pienestä kuvasta, että näytin edes jotenkin säädylliseltä. Katsellessani meikitöntä naamaani, toivoin, että olisin ehtinyt laittaa edes vähän ripsiväriä. Pitkästä aikaa ikävöin ripsienpidennyksiä, joista olin päättänyt luopua muutettuani Otsonmäelle.
    “Ai… Häiritsenkö mä?” Oskari näytti säikähtäneeltä. Toivoin, että se johtui epämääräisestä olemuksestani, eikä Ukon labratuloksista.
    “Et ollenkaan. Joko ne labrat tuli?” tartuin härkää sarvissa. Jos niissä oli ollut jotain kamalaa, oli parempi mennä suoraan asiaan.
    “Niin siis mitkä labrat? Ai niin ne Ukon.. Ei niissä ollut mitään ihmeellistä”, Oskari vastasi jotenkin hajamielisesti. Mietin, miksi ihmeessä niistä oli pitänyt sitten soittaa, mutta hymyilin kuitenkin ja sanoin, että sehän kuulostaa ihan hyvältä. Toisaalta Ukkoa vaivaava sairaus pysyi edelleen mysteerinä.

    “En mä oikeestaan siitä Ukosta ees soittanut. Onks sulla jotain tekemistä nyt illalla?” Oskari sai kysyttyä, kun Ukon tapaus oli käsitelty nopeasti loppuun. Mies rutisti silmänsä kiinni heti kysyttyään aivan kuin peläten vastausta, eikä tainnut muistaa olevansa videopuhelussa. Yritin olla hymyilemättä liian ilmiselvästi, kun mies tajusi virheensä.
    “Onks sulla jotain mielessä?” kysyin sen sijaan uteliaana. Olin ajatellut köllähtää sohvalle ja katsella Netflixistä jotain roskarealitya koko illan. Oskari saattoi olla ainoa ihminen, joka saisi minut vielä liikkeelle, kun olin jo melkein toinen jalka viltin alla valmiina viettämään mukavaa koti-iltaa.
    “Mä aattelin, että jos sä… seuraa… Seinäjoelle?” Oskari hypisteli puhelintaan niin, että miehen ääni peittyi välillä taustakohinaan. Uskoin kuitenkin tulkinneeni kysymyksen oikein.
    “Mennään vaan”, hymyilin ja Oskari vastasi hymyyni huojentuneena.
    “Jos annat mulle puoltuntia, niin mä ehin kuivata hiukset”, ehdotin. Mies nyökkäsi ja lupasi laittaa viestiä, kun lähtisi liikkeelle. Säntillisesti puolituntia myöhemmin Oskarin auto ilmestyi parkkipaikalle ja nousin kyytiin huomattavasti enemmän ihmiseltä näyttäen.

    Oskari naputti rattia vaimean musiikin tahtiin. Se ei ollut sellaista musiikkia, jota yleensä kuuntelin, mutta kappale kuulosti silti etäisesti tutulta. Sormeni näpersivät tekemisen puutteessa roosanvärisen kaulahuiviin hapsuja. Ensin punoin ne pienille leteille ja sitten taas oioin ne takaisin suoriksi. Minusta tuntui, että Oskari tarkkaili minua jotenkin eri tavalla kuin aikaisemmin, mutta aina kun meinasin tavoittaa hänen katseensa mies käänsikin huomionsa edellä ajavaan autoon tai lähestyvään risteykseen.

    “Kävitsä sitä sun isäs hevosta jo kokeilemassa?” kysyin Oskarilta. Tiesin kyllä, että Oskari oli käynyt, mutta se tuntui turvalliselta tavalta rikkoa hiljaisuus.
    “Joo, kyl mä kävin. Ihan kivalta se vaikutti, eikä isä nyt mitään huonoa ostaiskaan. Onneks siellä Ruotsissa on sen verran startteja, että ehtii saada vähän tuntumaa.” Ei se mikään Ukko ollut, luin rivien välistä. Ei sittenkään tuntunut hyvältä idealta kysellä lisää.
    “Säkö et sit lähde Eetun ja Jussin mukaan?” Oskari kysyi vuorostaan.
    “Mä niin toivon, että voisin, mut pakko tehdä oikeitakin töitä”, huokaisin. Hannaby Hanami Week osui juuri samalle viikolle, kun ensimmäinen viikkoni virallisesti esimiehenä. Vaikka suurimmaksi osin työtehtäväni pysyivätkin samana ja olin ehtinyt perehtyä uusiin tehtäviini yllättävän hyvin, olin varma, että jotain kamalaa olisi kuitenkin tapahtunut, jos olisin lähtenyt Eetun ja Jussin mukana Ruotsiin.
    “Milan sano, et se jännittää kuulemma enemmän Eetun kanssa reissaamista kuin itse kilpailuja. Jos sä olisit ollut mukana, niin ne olis voinut olla vieraskoreita molemmat”, Oskari naurahti. Se kuulosti joltain, mitä Milan oli sanonut, vaikken miestä tuntenutkaan kovin hyvin. Minun ei olisi pitänyt kuitenkaan olla yllättynyt siitä, että Oskari puhui Milanista niin tuttavallisesti. Ratsastuspiirit olivat pienet varsinkin Suomessa.

    “Joko sua jännittää?” tartuin puheenaiheista mielummin jännitykseen kuin Milaniin. Olin miettinyt, tuntuiko ammattiratsastajista samalta kuin minusta, kun kilpailut lähestyivät. Sen tiesin, että Eetu jännitti, mutta hän olikin pohjimmiltaan Hopiavuoren isäntä, eikä mikään kilparatsastaja. Oskari oli eri maata.
    “Vähän. Ei mulla oo kovin suuria odotuksia, kun ei oo kovin tuttu hevonen, mut toisaalta se on isän, joten ei sinne voi ihan vaan ratsastelemaan mennä. Ja kyllähän se tekee teidän TT-hulinasta paljon siedettävämpää, kun on itselläkin jotain mitä odottaa”, Oskari virnisti viimeisin lauseen jälkeen sillä tavalla vähän vinosti, että ymmärsin miehen vitsailevan.
    “Ei nyt aleta puhua TT:stä”, huokaisin silti. Olin ehtinyt murehtia tulevia kilpailuja jo tarpeeksi yhdelle päivälle.
    “Sit ei ehkä kannata puhua kisoista”, Oskari totesi ja hymyili minulle… lempeästi? Taisin vihdoin tajuta, mikä Oskaria vaivasi. Mies tietenkin odotti, että hetkenä minä hyvänsä saisin taas samanlaisen hermoromahduksen kuin tallivintillä, jos keskustelu liippaisi liian läheltä Jussia ja tulevia kilpailuita.
    “Mä oon ihan oikeesti kunnossa”, vakuuttelin ja viikkasin kaulahuivin syliini. Silitin roosanväristä villakangasta, kun en enää voinut näpertää sen hapsuja. Oskari näytti siltä kuin aikoisi sanoa jotain, mutta käänsikin sitten taas huomionsa tiehen. Hiljaiset hetket tiivistyivät autossa ympärillemme paljon raskaampina kuin kävellessä. Tunnelma tuntui jotenkin odottavalta.

    “Kerro mulle jotain mitä mä en tiedä vielä susta.” Olin saanut tarpeekseni hiljaisuudesta. Muistin edelleen elävästi sen, kun Sande oli valmistautunut joitain elämää suurempia treffejä varten ja olimme kirjoittaneet post-it lapulle kysymyksiä, joita voisi käyttää tiukan paikan tullen. Alun perin idea taisi olla lainattu jostain Cosmopolitanin vinkkilistasta. Vaikka nämä eivät olleetkaan mitkään treffit, lähetin silti mielessäni kiitoksen Sandelle. Se lista oli pelastanut minut pinteestä useamman kerran, vaikka Sanden treffit sillä kertaa olivatkin päättyneet kyyneliin valmistautumisesta huolimatta. Se tosin oli ollut miehen vika.
    “Niinku mitä muka?” Oskari tuhahti palauttaen minut ajatuksistani takaisin autoon. Kysymykseni oli selvästi yllättänyt miehen.
    “No vaikka et mikä oli sun eka lemmikki? Sä saat kysyy sit seuraavaks”, selitin pelin ilmiselvät säännöt. Mies kurtisti kulmiaan, mutta lähti sitten leikkiin mukaan.
    “Meillä oli kissa nimeltä Jari Litmanen”, Oskari totesi täysin vakavalla naamalla.
    “Eikä voinut olla! Oliks se oikeesti sen nimi?” nauroin. Sellaista vastausta en ollut ainakaan odottanut.
    “No lopulta joo. Aluks sitä kutsuttiin Pörröksi…”
    Olisi ollut turhaa kysyä, kuka oli ollut vastuussa nimenvaihdoksesta. Sen sijaan muistutin, että oli Oskarin vuoro keksiä kysymys.

    “Äh, tää on ihan tylsä, mut mikä oli sun eka työpaikka?”
    “Mä olin kesätöissä faijan työpaikalla puhelinvaihteessa eli ohjasin puheluita ihmisille, jotka oikeesti ties jostain jotain ja join kahvia enemmän kuin laki sallii. Kesät oli aina hiljasia, joten se oli ihan sairaan tylsää ja olin kateellinen kavereille, jotka oli tyyliin jätskimyyjinä. Kesti aika kauan et osasin arvostaa sitä duunia, jonka faija oli mulle järkännyt”, myönsin. Jossain vaiheessa olin kyllästynyt rooliini pomon tyttärenä ja hakenut aivan omin ansioin Alepan kassalle. Siedin työtä aikani pelkästään itsepäisyyden ja näyttämisenhalun ansiosta. Tuskin olisin kuitenkaan päätynyt nykyiseen työpaikkaani, jollei minulla olisi ollut suosittelijaa merkittävän kansainvälisen yrityksen asiakaspalveluosastolla.
    “Mä olin melkein aina kans isän tallilla”, Oskari vastasi, eikä se ollut yhtään yllättävää, kun tiesi Oskarin isän.
    “Paitsi yhtenä kesänä mä olin saanut tarpeekseni kaikista hevosjutuista ja päätin, et alan jalkapalloilijaks. Mä olin ehkä jotain kuustoista sillon ja meidän jengistä yks tyyppi oli just päässyt maajoukkuerinkiin. Kinusin paikan yheltä urheilukentältä talkkarin apulaisena, et sain avaimet sinne kentälle ja kävin treenaamassa kaikki illat, kun mut oli jo lähtenyt.”
    “Kuulostaa melkeen yhtä hauskalta kuin olla jätskimyyjä”, virnistin. Olin minäkin viettänyt iltoja kentänlaidalla saman ikäisenä kuin Oskari, mutta tavoitteeni olivat olleet varsin erilaisia. Päätin jättää sen sanomatta.
    “Se kapinavaihe loppu sit aika lyhyeen, kun en malttanut kuitenkaan pysyä pois tallilta. Sillon kaikki kuvitteli, et saan isältä kaiken, mut oikeesti tein kahta duunia, eikä silti jäänyt rahaa säästöön, kun kaikki meni lähtömaksuihin ja traikkuvuokriin. Sentään hevosesta isä ei vaatinut vuokraa, vaan maksoin sen tallitöillä”, Oskari jatkoi kuulostaen melkein ylpeältä. Joku toinen olisi voinut olla katkera, mutta mies tuntui vain ajattelevan, että hänen isänsä oli ollut aivan oikeassa. Tajusin, kuinka erilainen Olavi Susi oli verrattuna omaan isääni. Hän ei todellankaan ollut yrittänyt tasoittaa tietä Oskarin edeltä valmiiksi. Mies tuntui arvostavan isäänsä suuresti. Mietin olisinko minäkin arvostanut omaani enemmän, jos hänen mielestään kaikkia ongelmia ei olisi voinut ratkaista vain vilauttamalla luottokorttia.
    “No mitä?” Oskari tivasi nähtyään ilmeeni. Vaikka pohdinkin vakavia, ajatus kapinallisesta teini-Oskarista oli saanut minut hymyilemään leveämmin kuin olisi pitänyt.
    “Mun alko tekee mieli jäätelöä”, virnistin. Harvoin hätävaleet pitivät oikeasti paikkansa, mutta sillä kertaa tarkoitin sitä.
    “Mikään jätskikiska ei taida olla vielä tähän aikaan vuodesta auki. Muuten oisit voinut mennä surkuttelemaan loistavaa uraa, mikä sulta jäi väliin”, Oskari piikitteli hyväntuulisesti jälleen vinosti hymyillen.

    Ilta oli jo hämärtynyt ja kaikenlisäksi ulkona alkoi tihuttamaan vettä, kun jäimme syömään jäätelöitä Prisman katoksen alle.
    “Aika kehno jädesää”, huomautin, kun rapistelin vadelmamehujään kääreen auki ja maistoin pinkkiä jäätelöä, joka ei Oskarin mukaan edes ollut oikeaa jäätelöä. Se oli paljon makeampaa kuin olin muistanut. Oskari oli valinnut perinteisen Kingiksen ja maisteli sitä tyytyväisen näköisenä.
    “Tää oli sun idea”, mies muistutti ihan niin kuin olisin unohtanut sen.
    “Pakkoko sun on aina mun tyhmiin ideoihin ryhtyä?” irvistin, “joskus vielä mä vahingossa ehdotan jotain ihan älyttömän typerää, niinku et lähetään laulaa karaokea baariin tai jotain…”
    “Tykkäätsä laulaa karaokea?”
    “En! Siks just se olis tyhmä idea”, nauroin. En pitänyt itseäni kummoisenakaan laulajana, enkä yleensä eksynyt karaokebaareihin, mutten voinut myöskään väittää, ettei sellaista olisi koskaan tapahtunut. Oskari pudisti päätänsä huvittuneena.

    “Tää on ollut tosi hauskaa”, sanoin, kun olimme saaneet jäätelöt syötyä ja samalla muutaman vinon katseen ohikulkijoilta. Aivan kuin olisi ollut laitonta syödä jäätelöä ulkona, kun lämpötila lähestyi uhkaavasti nollaa. Olin huomannut ajatusteni harhautuneen takaisin Tie tähtiin -kilpailuhin ja siihen, kuinka pian kolmaskin osakilpailu olisi ohi ja sen jälkeen jäljellä olisi enää vain finaali. Eniten jäisin kaipaamaan Oskarin valmennuksia. Siksi taisinkin tarkoittaa sanoillani koko mennyttä kuukautta, enkä vain tätä reissua.
    “Voidaanks me tehä näin sitten, kun sä et oo enää mun valmentaja?” jatkoin ajattelematta, mitä seurauksia kysymykselläni saattaisi olla.
    “Ai sä et enää haluu, et mä valmennan sua”, Oskarin ääni oli enemmän toteava kuin kysyvä, mutta miehen ilme oli muuttunut sulkeutuneemmaksi. Tajusin sanoneeni asian aivan väärin.
    “En mä sitä tarkoittanut! Mä vaan aattelin, ettei siinä oo järkeä sit kun TT loppuu. Miks sä valmentaisit mua ja Jussia, kun ei oo enää mitään syytä?” kiirehdin selittämään.
    “Voidaan me miettiä teille uusia tavoitteita”, Oskarin ratkaisu oli niin oskarimainen, etten tiennyt mitä olisin sanonut.
    “Ei kun Jussilla ja Eetulla on tavoitteita. Mun tavoite on auttaa pitämään Jussi kunnossa, varusteet puhtaana ja toivottavasti ehtiä kesällä mukaan parille kisareissuille”, selitin mielestäni itsestäänselvän asian.
    “Riittääks se sulle?” Oskarin ilme oli epäuskoinen. Olin miettinyt sitä itsekin. Oli ollut hauskaa päästä leikkimään kilparatsastajaa, mutten todellakaan ollut varma, oliko se kaiken stressin ja ahdistuksen arvoista. Toisaalta olin ylpeä siitä, kuinka paljon olin kehittynyt ratsastajana ja iso kiitos siitä kuului tietenkin Oskarille.
    “Niin se vaan menee”, huokaisin ja tiesin, ettei kumpikaan meistä ollut tyytyväinen vastaukseen. Joku työnsi juuri parkkipaikan suuntaan täpötäyttä ostoskärryä, jonka renkaat kitisivät ärsyttävästi. Päätin miettiä asiaa tarkemmin vasta finaalin jälkeen.

    “Sä varmaan muistat, kun mä sanoin, etten mä kaipaa sääliä Ukon takia”, Oskari avasi suunsa yllättäen, “ja sillon sä sanoit, ettet sä pelkästään Ukon takia vietä mun kanssa aikaa.”
    Nyökkäsin ja odotin, että Oskari jatkaisi. Hänen ilmeestään näki, että hän yritti keksiä sopivia sanoja.
    “En mäkään sun kanssa oo vaan TT:n takia.”

    Ensin meinasin tivata, että miksi sitten, mutta onneksi rohekuteni petti, sillä sen jälkeen olisin saattanut joutua liftaamaan Seinäojelta kotiin. Seuraavaksi meinasin sanoa jotain täysin harkitsematonta ja vaikka miten päin sanoja pyörittelinkin, en saanut niitä kuulostamaan tarpeeksi vaarattomilta. Vasta, kun Oskarin kasvoilleen vääntämä hymy alkoi rakoilla, tajusin, että olin ollut hiljaa vähän liian pitkään. Tiesin, että käteni olivat jääkylmät, kun hapuilin Oskarin käden omaani, vaikken edelleenkään tiennyt, mitä se miehen mielestä tarkoitti. Tunsin oloni viisitoistavuotiaaksi ja samaan aikaan sekä inhosin ja rakastin sitä. Ehkä aikuisetkin saivat edetä sillä tavalla varovasti ja tunnustellen, eikä aina ollut pakko päätyä Tinderistä baarin kautta makuuhuoneeseen. Vaikken olisikaan halunnut ajatella menneisyyttäni, huomasin vertaavani Oskaria kaikkiin muihin, eikä mies toiminut ollenkaan sillä tavalla kuin olin tottunut. Se oli pelottavaa, mutta samaan aikaan myös äärettömän mielenkiintoista. Yritin vaimentaa sen äänen, joka sanoi sen johtuvan siitä, ettei Oskaria kiinnostanut. Kun olin tullut Otsonmäelle, olin päättänyt oppia elämään yksin. En ollut yhtään varautunut siihen, että tapaisin jonkun Oskari Suden, joka sai ajatukseni laukkaamaan jälleen kerran aivan liian pitkälle.

    “Sittenhän kaikki on hyvin” sain lopulta sanottua ja uskalsin katsoa Oskaria silmiin, kun hymyilin. Oskari puristi kättäni ja vastasin siihen takaisin samanlaisella kevyellä puristuksella. Huomasin täriseväni ja päätin, että se johtui viileästä ilmasta.
    “Tääl alkaa olla aika kylmä. Pitäskö lähteä kotiin?”

    • #5777 Vastaus

      Camilla
      Valvoja

      Aina sitä ihmetellään ja ihmetellään hieman lisää. Miten sää onnistut tuomaan persoonat sellaisina esille kuin ne ovat? Oskarin on jollain tapaa niin hellyyttävä ja itsensä kuuloinen tässäkin.

      Nuo jäätelökiskamyyjäsitaatit olivat hauskoja niin kuin Oskarin jalkapalloilijakapina. Minä olen juuri taas se, joka on kateellinen niille, jotka ovat päässeet suhteilla johonkin firmaan töihin, kun taas itse pyörittelee jäätelöpalloja ranne kipeänä.

      Oskari ja Outi ovat monella tapaa niin hellyyttävä enkä edes vielä tiedä, miten osaan kirjoittaa Camilla tätä tilannetta vastaan.

    • #5887 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Aw, voi Osku ja Oskun silmänrutistukset. 😀 En tiedä mikä vika mussa on, kun musta on aina niin suloista kun nämä meidän kaikkien lapset tekee jotain viattoman hölmöä. Tai kun ne on sellaisia kuin ne on suihkusta päin niin kuin Outi. Vitsit kun Outi-reppana ajattelee vielä, että ei Oskari sille muuten soittaisi kuin labratuloksista. Vaikka ymmärrän kyllä ihan tosi hyvin, miksi hän niin ajattelee. :DD Oskari on aina tosi asialinjalla liikkeellä. Vaikka se nyt olikin melkein rakkaudentunnustus, kun Oskari sanoi, ettei pelkän TT:n takia ole Outin kanssa. Tunnut ymmärtävän Oskaria paremmin kuin minä.

      Hämmentävää miten hyvin saat hahmot jakamaan salaisuuksia keskenään. Vaikka mä itse luotan muihin kirjoittajiin enemmän kuin jumaliin, että he osaavat korjata kaiken mun rikkoman, samaan aikaan olen arka kirjoittamaan niiden hahmojen suuhun muistoja ja tunnustuksia. Näköjään just se olisi kuitenkin tärkeää. Osa näistä muistoista on tietenkin vanhan kertausta (mikä on pakollista välillä, kun hahmoja on paljon ja tarinaa kerrotaan kauan), mutta osa on ihan uutta. Ilman sitä uutta muistot tallaisivat paikallaan. Taas Outi yksin jakamassa yksityiskohtia olisi outo ratkaisu. Olisin itse sortunut tässä tilanteessa kertomaan tarkasti Outin juttuja ja referoimaan Oskarin muistot tosi ylimalkaisesti, mikä ei tosiaankaan olisi tyyliltään hyvä ratkaisu. Yksityiskohtia ihmiset haluaa, ja yksityiskohdat kertoo hahmoista paljon enemmän kuin sellainen puuroutunut referointi.

      Mua jotenkin henkilökohtaisesti lohduttaa, että Outi sietää toistaiseksi Oskaria ja ihan viihtyykin sen kanssa. Oskarin tavat tosiaan on outoja, kun niitä vertaa siihen, mikä kuva mulla ainakin on siitä, millaisia Oikeiden Aikuisten Ihmisten pariutumismenot on. Onhan se nyt lohdullista, että kädestäpitäjilläkin on toivoa, vaikka ne olisivat 27, ja vaikka niitä ajateltaisiin vähän erikoisina. Sitä paitsi onhan se nyt sori vaan sairaan söpöä, että nämä pönöttävät Nurmon risteyksessä Hyllykallion Prisman pihassa keskellä kamalaa takatalvea jätskit lapasissa. Niillä on siellä oikeasti vain toisensa. Jos joku on joskus ollut paikalla tai esim. Google Mapsista tuijottanut Hyllykallion Prismaa, siellä on ihan sairaan rumat maisemat ja kaikki, vaikka Hyllykallio muuten on ihan jees. Siinä ison tien huminassa ja törkyisten varastorakennusten keskellä ei kyllä ole muuta näkemistä kuin toisensa. :DD Prisman piha takatalvella onkin musta ehkä paras ja hauskin paikka kuvitteellisille jätskitreffeille. 😀

  • #5809 Vastaus

    Outi Halme
    Osallistuja

    Kirje veljelle
    (10. Kirjoita tarina kirjeen tai päiväkirjamerkinnän muodossa.)

    Rakas Niko,

    silleenhän kai kirjeet pitäis alottaa? Jos mä tietäisin, että sä oikeesti voit lukee tän, en mä kyllä noin ois sanonut, vaan jotain terve broidi tai muuta. Onhan tää kirjoittaminen nyt ihan urpoa muutenkin. Tänään on sun syntymäpäivä. En mä sitä koskaan sillon muistanut, kun sä olit täällä. En mä myöskään ikinä ajatellut, et mulle vois tulla ikävä sua… Mut sit sä vitun idiootti menit kuolemaan ja siitä lähtien kaikki on ollut ihan sekaisin. Sen takia tänään oli huono päivä ja vaikka mä yritinkin purra hammasta ja selvitä iltaan asti, niin en mä ihan selvinnyt. Yks frendi ehdotti, että kirjeen kirjottaminen vois auttaa, kun mun oli pakko kertoa sille. Oon mä sentään sille kertonut susta aikaisemminkin, mut se on ainoa täällä joka tietää. Se frendi sano myös, et kirjoittaminen voi aluks tuntuu ihan tyhmältä. Ainaki jälkimmäisen suhteen se oli oikeessa.

    Sä et varmaan tunnistais mua, jos sä näkisit mut nyt. Mä asun nykyään lähellä sitä faijan vanhempien kesämökkiä Otsonmäellä ja roikun tallilla samalla tavalla kuin joskus yläasteikäisenä. Mulla on jopa hoitohevonen! Mä voin melkeen kuulla, kuinka sä naurat mulle räkäisesti ja haukut landeks. Mä oisin sun mielestä niin nolo. Mut tää on oikeestaan sun syytä. Sen jälkeen, kun sua ei enää ollut, niin kaikki meni ihan paskaks. Musta tuntuu, et kaikki meistä sekos. Katikin sekos, mut vaan oikeeseen suuntaan. Sille tuli kiire perustaa perhe, kun mä vaan yritin rikkoa kaiken. Mun oli pakko päästä irti siitä kaikesta, kun mä olin eka pilannut mun opiskelut, parisuhteen ja melkein terveydenkin. Siks mä päädyin tänne, enkä mä enää tiedä, haluanko mä edes pois. Ehkä mä joskus kyllästyn.

    Mua jännittää tulevat kilpailut. Ne on Tie Tähtiin -kisojen finaali ja mä oon kisannut sen mun hoitohevosen Jussin kanssa niissä. Kyl mä tiedän, ettei sua paskaakaan kiinnosta, mut kirjoitampa silti, koska nekin ajatukset pyörii päässä koko ajan. Jopa nyt, kun mä yritän ajatella sua, niin mä huomaankin ajattelevani niitä kisoja. Mitä lähempänä se finaali on, sitä vaikeampi mun on päättää, onks se hyvä vai huono, et kaikki loppuu. Musta nimittäin tuntuu, että sunnuntain jälkeen kaikki loppuu. Pitkästä aikaa mulla oli joku tavoite ja joku suunta, mihin mä olin menossa. Eikä ne kisat oikeesti ees ollut mikään iso juttu. Just viime viikolla se mun hoitohevonen oli sen omistajan kanssa paljon isommissa kisoissa.

    En mä oo ees kertonut kellekään muulle tästä tyhmästä kisajutusta. Mä en kestäis sitä, et faija saapastelis Saksassa ja kehuis kaikille asiakkailleen, et sen tytär on nyt kilparatsastaja. Se tekee aina niin, eikä se tajuu. Tai sit se lähettäis tänne jonkun eläimen, jota se kuvittelis kilpahevoseks. Kyl sä tiedät, kun se yrittää auttaa. Siitä vaan tuli tuhat kertaa pahempi, kun sä lähit. Mutsi taas epäilis, etten pystyis tähän. Sen mielestä musta ei olis treenaamaan ja pärjäämään. Sen mielestä mun pitäis käyttää aika johonkin parempaan, vaikka treenaamisen sijasta palata opiskelemaan, jos mä kaipaan tavotteita. Ei kumpikaan niistä tajua, ettei tää oo iso juttu, eikä ketään muuta kiinnosta. Vaik Sandelle mä aioin laittaa kuvat mun ruusukkeista. Mä toivon, et mä saisin vielä kolmannen. Onneks mulla on täällä kavereita, jotka tajuaa.

    Mulla on myös valmentaja, johon oon ihastunut. Tai ehkä kaveri, johon oon ihastunut, joka myös valmentaa mua. Tai sit ihastus, jonka kaveriks aloin ja jota pyysin valmentajaks, koska ajattelin olla niin helvetin ovela. En ollut! Sä tietäisit miten jätkät toimii ja nykyään sä ehkä olisitkin niin vanha, että sä saattaisit sanoa jotain järkevää. Sä melkein olit sellainen jo silloin, kun sä olit vielä täällä. Sä et enää ollut mikään pentu, vaikka mutsi ja faija ja Katikin ajatteli edelleen niin. Susta oli just tullut siedettävä pikkuveli. Mut jos sä olisit vielä, niin mä en olis täällä, enkä mä tuskailis mitään typeriä hevoskisoja. Mieskuvioita mä varmaan kuitenkin tuskailisin, mut vaan eri miehiä. Ehkä.

    Nyt mä aioin lopettaa ja laittaa viestin Sonjalle ja sanoa, että sen tyhmä idea oli ihan tyhmä. Tästä kirjeestä tuli ihan kamala ja mä aion silputa tän roskikseen, koska tätä ei saa koskaan kukaan lukea. En mä koskaan kirjoittanut päiväkirjaakaan, koska sekin tuntui ihan tyhmältä, mut sen sä teidätkin, koska mä oon ihan varma, että sä yrtit etsiä sitä. Mä muistan vieläkin sen, kun löydettiin Katin päiväkirja ja luettiin sitä salaa. Mun päiväkirja ei olis ollut niin tylsä. Joku sanois, et sä varmaan tiedät tän kaiken, kun sä kattelet meitä jostain taivaasta. Mä en kuitenkaan usko siihen. Mun mielestä sä oot tuhkana merellä, minne me sut kipattiin.

    Revin sotkuisella käsialalla sutatu sivut irti vihkoista ja rutistin ne palloiksi. Viime vuonna tähän aikaan olin lopulta päätynyt istumaan sen uuden yökerhon eteen vollottaen meikit poskilla. Ikävä ei ollut kadonnut edes kuudennen tequilashotin jälkeen, vaikka silläkin kerralla olin kuunnellut kaverin neuvoja. Ehkä vihdoin olin saanut parempia kavereita.

    755 sanaa

    • #5821 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Nerokkuutta tämäkin: finaalin tehtävänä tulee kirjeen tai päiväkirjamerkinnän kirjoittaminen, niin otat idean suoraan minulta (se oli ihan hetken päähänpisto, en minä sitä mitenkään suunnitellut (herranjumala, luuleeko joku että suunnittelen jotenkin tekstejäni?), mutta nähtävästi toimi). Ja toimii se tässäkin, tilanne ja tietenkin kirjekin ovat tietenkin erilaiset, mutta toimii yhtäkaikki. Siinäkin mielessä tämä on kiva, että tästä tulee taas uusia palasia palapeliin nimeltä ”Outin elämä ennen Otsonmäkeä”.

    • #5888 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Voi vitsi. Läheisen kuolema on aina kova paikka, vaikka jokainen käsitteleekin sitä eri tavalla. Erityisen vaikeaa taitaa olla, kun toinen lähtee liian varhain: tuntuu että siltä jäi paljon kokematta vielä.

      Tämä on myös hyvä selittävä teksti Outin menneisyydestä. Me tiedetään toki, että Outi on ajelehtinut, mutta syyt avautuvat aina lisää näistä menneisyyteen viittaavista jutuista. Samalla teksti on niin kiinni nykyisyydessä TT-kuvioiden ja muun kautta, että se viehättää varmaan jokaisen hopiavuorelaisen mielenkiintoa, vaikka ei olisikaan samanlainen taustatarinanörtti kuin minä.

      Tässä näkyy myös hienosti Outin ja Nikon suhde. Outi ei puhu muille samaan sävyyn, jolla kirjoittaa Nikolle. Lisäksi Outi tietää tätä kirjoittaessaan, ettei kukaan näe tekstiä, ja siksikin sävy ja sisältö voivat olla erilaisia.

  • #6107 Vastaus

    Outi Halme
    Osallistuja

    Mäkin yritän palailla näppäimistön ääreen, kun pieni hengähdystauko venähtikin TT:n jälkeen vähän pidemmäksi. IRL elämässä on ollut aikamoista vuoristorataa, mutta nyt onneks taas on tasaantunut ja kesälomaakin on pari viikkoa, joten eiköhän tää tästä…

    Kesäpäivä

    Oskari nosti tielle vierähtäneen kävyn kevyesti ilmaan kengänkärjellään, pomputteli sitä muutaman kerran sisäsyrjällä kuin jalkapalloa ja saatteli kävyn sitten ilmalentoon takaisin männyn juurelle, mistä se oli tullutkin.
    “Mitä?”, mies tuhahti, kun huomasi hymyni.
    “Siisti temppu”, virnistin, vaikka Oskari taisikin pitää sitä kettuiluna. Kohautin harteitani. Oskaria oli turha yrittää kehua.
    “Jäädääks tähän?” osoitin penkkiä, joka oli sopivasti varjossa. Sen valkoinen maali oli hilseillyt ja selkänoja töhritty mustalla tussilla, mutta oli siinä silti mukavampi istua kuin massa. Oskari nyökkäsi. Vaikka Kyrönjoen rannassa tuulikin, sää oli melkein liian kuuma. Silti Oskari ei ollut malttanut luopua mustasta hupparistaan. Mietin, miten mies ei muka läkähtynyt.

    Rapistelin kantamani muovipussin auki ja kaivoin esiin äärilleen täytetyn mansikkarasian. Se oli tarttunut mukaan Otsonmäen S-Marketin eteen ilmestyneestä kojusta. Ne olivat ihan ehtoja Otsonmäkeläisiä avomaanmansikoita, kuten myyjä oli moneen kertaan muistanut mainita kai perustellakseen niiden hinnan. Oskari oli halunnut maksaa rasian, vaikka olin varma, että minulla olisi ollut enemmän rahaa tuhlattavaksi sellaisiin turhuksiin. Oskarilla oli kuitenkin Ukko.
    “Kesän ekat mansikat”, intoilin. Yleensä tähän hetkeen oli liittynyt kuohuvaa ja piknik Koffin puistossa kavereiden kanssa, mutta tänä kesäiltapäivänä en kaivannut sitä.
    “Tosi hyviä”, Oskarikin hymyili napattuaan rasiasta sen isoimman.
    “Kyllä tää alkaa tuntua kesältä”, huokaisin ja ojentelin jalkojani paremmin aurinkoon. Ehkä niihin tarttuisi vähän väriä, jos istuisimme tarpeeksi kauan paikoillaan. Olin ollut iloinen siitä, että vanhat farkkushortsit olivat edelleen mahtuneet jalkaani.

    Oskari kertoi, kuinka oli käynyt aamulla viileän aikaan jo liikuttamassa Ukon. Olin tottunut kuuntelemaan yksityiskohtaisia selostuksia siitä, miten ori oli milloinkin liikkunut. Vaikka välillä mies puhisi turhautumistaan tai epäili kaikkea, pääasiassa Ukon suunta tuntui kuitenkin olevan eteenpäin. Tänään sillä oli ollut hyvä päivä, vaikka treenit olivatkin olleet lyhyet. Oskarin mielestä hellepäivät olisi kai voinut jättää väliin.

    “No mitä mieltä sä olet uusista tyypeistä?” kysyin, kun mansikkarasia oli huvennut puoleenväliin. Oskari hymyili sillä tavalla hieman nolosti, kuten aina, kun hän huomasi puhuneensa Ukosta tai jalkapallosta tai Steffen ravituloksista liian kauan.
    “Se täykkäri on aika hauskan näkönen ja ihan järkevän tuntunen hevonen, mut se latvialainen tuntuu vähän tuulellakäyvältä. Ei Eetu onneks mitään kamalia talliin ottaiskaan”, Oskari vastasi virnistäen. Tietenkin mies puhui hevosista, vaikka ymmärsi kyllä varsin hyvin mitä olin tarkoittanut.
    “Mä kävin sen Vincetin kanssa maastossa”, kerroin ja tarkkailin Oskarin reaktiota. Ehkä halusin kuvitella, että mies kurtisti nopeasti kulmiaan, mutta en voinut olla varma. Toivoin, että Oskarista tuntui samalta kuin minusta silloin, kun mies kertoi käyneensä ajolenkillä Camillan kanssa. Tai jopa silloin, kun Sonja oli maininnut olleensa Oskarin kanssa maastossa. Järkevästi ajatellen sain olla tyytyväinen siitä, että minä kuitenkin olin se, joka istui Oskarin kanssa Kyrönjoen rannalla syömässä mansikoita. Se saattoi jonkun ohikulkijan mielestä näyttää jopa romanttiselta. Silti huomasin olevani mustasukkainen. Kaiken lisäksi mieleeni palasi taas se ärsyttävä kysymys, jota olin yrittänyt arvailla siitä lähtien, kun Olavi Susi oli käynyt Hopiavuoressa. Kuka hitto oli Ilona? Joskus olin vakuuttunut siitä, että se oli Oskarin sisko, josta mies ei vain koskaan puhunut. Enhän minäkään juuri puhunut perheestäni. Joskus taas olin aivan varma, että kysessä oli joku salainen kihlattu, josta Olavi odotti miniää itselleen. Joskus tulin siihen tulokseen, että se saattoi olla työntekijä Olavin tallilla ja ihmiset vain sekoittivat nimiä silloin tällöin. Koskaan ei kuitenkaan tuntunut hyvältä hetkeltä kysyä, sillä oli vastaus mikä tahansa, aavistelin, ettei Oskari siitä puhuisi mielellään. Olisi mies kai muuten jo selittänyt.

    “Millainen se oli?”
    “Ai kuka?” ajatukseni olivat ehtineet laukkaamaan niin pitkälle, etten enää muistanut mistä olimme puhuneet.
    “Se Vincent”, Oskari täsmensi.
    “Ihan kiva. Sekin taitaa olla joku kilparatsastaja”, vastasin. Olin tarjoutunut näyttämään Vincentille maastoreittejä, kun mies oli sattunut lähtemään tuvasta tallille samaan aikaan kanssani. Olin sujuvasti varastanut kaikki Hellon parhaat jutut, joita hän kertoili aina maastossa, sillä olin saanut hoitaa suurimman osan puhumisesta. Kuuman sään takia lähinnä rauhallista käyntiä edenneen lenkin edetessä Vincentkin oli kuitenkin rentoutunut sen verran, että lopulta olin saanut kuulla vähän hänestä itsestäänkin.
    “Joo sen nimi kuulostikin vähän tutulta”, Oskari vahvisti, “sen isä on ollut Viron maajoukkueessa”.
    Sen jälkeen puhuimme taas Ukosta.

    • #6145 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Aw, sinä se tunnet Oskarin ja olet etsinyt antennit ojossa vaikka miten monta pientä vihjettä sen käytöksestä. Melkein kaikki varmasti tietäisivät sen pomputtelevan käpyjä ja kiviä ihan varmana, mutta en usko jokaisen hoksaavan, että tietenkin sillä on mahdollisimman iso huppari niin kauan kunnes se saa ihan oikean lämpöhalvauksen.

      Mutta tykkään tämän tarinan yksityiskohdista. Hahmot elehtivät, penkki on töhritty ja otsonmäkeläisiä liian kalliita mansikoita kaupannut myyjä on ollut varma mansikoiden laadusta. Tämä tarina on oleellisten ja epäoleellisten yksityiskohtien suhteen sellaisessa tasapainossa, että tätä etsin aina romaaneista, jotta viitsin uppoutua lukemaan.

      Tarinan rytmi on myös musta hyvä. Sitä ei ajattele lukiessaan, se on ensimmäinen hyvä merkki aina, mutta tarkemmin analysoiden siihen pääsee käsiksi. On kuvausta hetkessä, hetken nostattama minitakauma mansikanostoon, dialogia, referointia, ajatuksiin vaipumista, lopun häivytystä minireferaatin avulla — miljoona tekniikkaa, jotka sulautuvat toisiinsa ja ovat keskenään yhteensopivia kimpaleita, niin ettei yksi dominoi muita.

      Outi on tietenkin myös ihanan kenkku inhimillinen ihminen, kun tahallaan yrittää tehdä Oskarista kateellisen. Ei sitä tiedä, vaikka se osaisi ollakin, jos hetken olisi vähemmän itsekeskeinen ja suorituskeskeinen. 😀

  • #6229 Vastaus

    Outi Halme
    Osallistuja

    Kun kissat on poissa…, osa 2
    Jatkoa tallipäiväkirjasta

    Matka kotiinpäin tuntui raskaammalta kuin tavallisesti, mutten aluksi kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Vasta, kun polkupyörän takarengas alkoi pitämään laahaavaa ääntä, hälytyskellot alkoivat soida. Pitkin hampain pysähdyin tarkistamaan tilanteen, vaikka arvasinkin jo miten oli käynyt. Tuijotin hetken typötyhjää rengasta epäuskoisena, kunnes kiroillen lähdin taluttamaan pyöränrämää piennarta pitkin. Siinä kävellessäni kyllä muistin, kuinka myyjä oli varoittanut pyörän renkaiden saattavan olla haperossa kunnossa. Piristääkseni itseäni edes vähän, päätin, että viskaan typerän pyörän sillalta alas Kyrönjokeen, kunhan pääsen sinne asti ja luovun tästä typerästä terveellisestä elämästä. Pyörää taluttaessa tallimatka ei todellakaan tuntunut liian lyhyeltä, jotta se olisi kannattanut ajaa autolla.

    Mielialani laski entisestään, kun kuulin auton äänen lähestyvän. Otsonmäellä ei ollut mikään ihme, että kuljettaja hidasti ja kyseli mitä oli käynyt, mutta ottaen huomioon kellonajan ja suunnan, josta auto oli tulossa, ei ollut mikään yllätys, että pysähtyjä oli Oskari.
    “Ois vaan pitänyt jäädä oottamaan niitä Nellyn breezereitä”, hymähdin, kun mies nousi autosta näyttäen kysyvältä. Vaikkei todennäköisyydet olleetkaan puoellani, olin silti toivonut, että autossa olisi ollut melkein kuka tahansa muu.
    “Haluutsä kyydin?” Oskari kysyi eikä oikeastaan edes jäänyt odottamaan vastausta avatessaan autonsa takaluukun.
    “Joo, ehkä mä haluun”, päätin niellä ylpeyteni sillä ilta alkoi olla viileä ja toinen tennareista oli jo alkanut hiertää. Muistin taas, miksi ne kengät oli tuupattu perimmäiseksi kaappiin, vaikka ehkä niiden paikka olisi sittenkin ollut roskis. Inhosin sitä, että jouduin pelastetuksi ja sitä kuinka lapsellisesti se minua kiukutti, mutta Oskari ei näyttänyt huomavaan. Hän tarkasteli pyörääni hetken mietteliäänä, ennen kuin nosti rämän auton takakonttiin. Kun kaatoi toisen takapenkeistä, se mahtui sinne hyvin. Olisin itsekin halunnut kömpiä takapenkille typerän pyöräni seuraan murjottamaan, mutta sen sijaan pakotin itseni etupenkille, kuten normaalit ihmiset ja loihdin kasvoilleni kiitollisen hymyn.
    “Siinä on rengas puhjennut”, Oskari kertoi diagnoosinsa kai rikkoakseen hiljaisuuden, koska itse en siihen pystynyt.
    “Mä en huomannutkaan”, vastasin turhan kärkkäästi ja kaduin heti sitä, kuinka olin pyöräyttänyt silmiäni.
    “Mä vaan meinasin, että mä voin vaihtaa sen, jos sulla ei oo uutta sisäkumii valmiina. Mun mielestä meillä oli joku ylimääräinen… Tai siis saisit sit sen heti takas käyttöön”, mies jatkoi sovittelevampaan äänensävyyn. Oskari ei tiennytkään minkälaiset taikasanat hän oli sanonut, sillä en ikimaailmassa myöntäisi, etten osannut vaihtaa pyöränkumia itse. Olisi tuntunut turhalta raahata sellainen rotisko korjaamolle, joten ehkä olsin vain jättänyt sen kellariin mätänemään. Nyt pyörä kuitenkin saattaisi jopa saada toisen mahdollisuuden.

    “Ei sun sitä nyt heti tarvi alkaa laittaan. Mä voin kävellä himaan ja laitat sen sit kun sulla on aikaa. Mä kyl tietty maksan sen sisäkumin”, huomasin höpöttäväni, kun tajusin, että Oskari meinasi tarttua toimeen heti.
    “Ei täs mee kauaa! Jos sä siis vaan jaksat odottaa… Kun Camillakaan ei oo kotona”, mies mutisi keskittyen enemmän pyörään kuin minuun. Seurasin kuuliaisesti perässä, kun Oskari kantoi pyöräni hämärän asunnon läpi takapihan terassille.
    “Tää on aika kehnossa kunnossa”, mies huomautti, kun pyörä oli käännetty ylösalaisin satulan ja ohjaustangon varaan.
    “No joo, mä vaan hain sen jostain, kun roskalavalla oli ilmoitus”, tunnustin.
    “Nää ketjut pitäs öljytä ja sit vois kans vähän kiristää vaihteita. Sentään jarrut näyttäis olevan kunnossa kunnossa…”, mies kuulosti melkein toruvalta. Jäin istumaan toiselle kokoontaitettavista puutarhatuoleista, kun Oskari palasi sisälle kai etsimään työkaluja. Katseeni osui pöydällä lojuvaan katkarapumajoneesipurkkiin, jota oli käytetty tuhkakuppina ja joka muistutti siitä, että Camillakin asui täällä.

    “Meillä ei oo breezereitä mut kelpaaks tää?” Oskarilla oli mukanaa sylillinen tavaraa ja kaksi punaista tölkkiä. Kun Oskari rupesi hommiiin, sihautin oman tölkkini auki ja hörppäsin varovaisesti. Se maistui edelleen samalta kuin silloin, kun joku oli pöllinyt vanhempiensa grillijuhlista niitä muovikassillisen ja istuimme läheisen jalkapallokentän aidan takana nauttimassa huolettomista kesäilloista. Siitä oli valehtelematta ainakin kymmenen vuotta…
    “Mitä?” Oskari kysyi kun huomasi minun hymyilevän.
    “Tiedätsä et sä oot… Tai siis et kiitos kun sä autat!” vastasin ja toivoin taas kerran, että olisin ollut vielä vähän rohkeampi. Kiedoin kädet polvieni ympärille ja jäin katselemaan, kuinka Oskari puuhasteli pyöräni kimpussa.

    • #6249 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Voi ei. Vain Otsonmäellä. Sehän siinä aina on ääressä, kenen ei pitäisi olla. Niin se on oikean elämänkin Otsonmäellä.

      On musta Oskarille tosi tyypillistä keskittyä saman tien toimintaan ja ratkaisuihin. Kun on tultu pyörän kumi vaihtamaan, niin vaihdetaan pyörän kumi. Onkohan se niitä ihmisiä, jotka unohtavat kaikki tapahtumat ja tilanteet aina ovesta kävellessään, ihan niin kuin ne jotenkin jäisivät aina edelliseen paikkaan? 😀

      Edellisen tarinan mielialanmuutoksesta ja Outin ärsytyksestä huolimatta näillä on musta tosi kotoisaa sääskensyötteinä. Saattaa olla hyvä, ettei Outi saakaan sanottua mitään, sillä siitä seuraisi taas väistämättä tunnelman muutos. Kestäisivätkö yhdet kaverukset sellaista kahdesti illassa?

      Olen ollut pari päivää kotona ja yrittänyt ja yrittänyt kirjoittaa näille jotain vastinetta, mutta tuntuu taas etten osaa laittaa kirjaimia peräjälkeen sanoista puhumattakaan. Jos ei muu auta, pitää oikeasti julkaista joku mun luonnoksista, vaikka hävettää näin elävästi kirjoitettujen hahmojen tarinaan sellaisella vastata.

  • #6369 Vastaus

    Outi Halme
    Osallistuja

    Ihan normaali perjantai-ilta Seinäjoella Oskarin kanssa

    Nooooo??? 😻
    Miten meni??

    Sande lähetti viestit välittömästi huomattuaan, että olin paikalla WhatsAppissa. Minun oli aiemmin päivällä ollut pakko kysyä parhaalta kaveriltani, oliko punainen lempimekkoni liikaa (oli se) ja kannattaisiko minun valita kauniit vai käytännölliset kengät (Sanden mielestä kauniit, mutta olin ottanut silti käytännölliset). Lopulta oli ollut myös parasta varmistaa, minkä värinen kynsilakka sopisi parhaiten (ei pinkki, vaan roosa) ja pitäisikö minun vielä laittaa vähän huulikiiltoa (kyllä). Koko sen ajan, kun olin valmistautunut lähtemään, olin myös yrittänyt vakuuttaa Sanden ja siinä samalla myös itseni siitä, etten ollut menossa treffeille.

    ????? 😡

    🤭 emt ihan perus. Se leffa oli ihan ok…

    Ja???????

    Tietenkään vastaukseni ei kelvannut Sandelle. Onneksi Oskari ei ollut sitä tyyppiä, joka halusi keskustella elokuvan jälkeen jokaisesta juonenkäänteestä. Olisin nimittäin jäänyt nopeasti kiinni siitä, etten ollut keskittynyt lainkaan valkokankaan tapahtumiin. Sen sijaan olin kyllä huomioinut, kuinka Oskarin käsi lepäsi käsinojalla melkein koskettaen omaani. Kun olin kurottautunut nappaamaan popcorneja, olin siirtänyt käteni hetkeksi taas syliini ja sitten taas takaisin lähemmäksi. Joskus olin voinut tuntea, kuinka Oskarin iho hohkasi lämpöä ja melkein hengitystä pidättäen olin odottanut, vetäisikö hän kätensä pois. Se oli kuin shakkia, vaikken edes tiennyt, pelasiko Oskari samaa peliä. Vai oliko se ollut vain vahinko, kun hän oli kevyesti hipaissut kämmenselkääni ja perääntynyt sitten nappaamaan kourallisen popcorneja.

    No mulla ei ollut tylsää 🙃 mut ihan perus leffa ja lasilliset…
    Ja ne ei ollut treffit!

    No jos sä niin edelleen sanot… 😏

    Pidin kiinni sinnikkäästi tarinastani, vaikka elokuvan jälkeen olimme jääneet vielä yksille johonkin kuppilaan, jossa Oskari oli kuulemma kerran käynyt Milanin kanssa. Se oli niitä paikkoja, joista löytyi halpaa hanaolutta kittaavat kanta-asiakkaat, aneeminen tanssilattia ja karaokea tiistaisin ja torstaisin. Oskari, jonka piti ajaa vielä takaisin Otsonmäelle, oli tilannut alkoholittoman oluen, joka näytti ainakin tuoppiin kaadettuna kelvolliselta. Talon valkoviini jäillä taas oli kaukana siitä, mihin olin tottunut Helsingin viinibaareista. Vaikkein ollut odottanutkaan suurta makuelämystä, ei Oskarikaan voinut peittää irvistystään, kun hän maistoi juomaani varovasti lasinreunasta. Siitä huolimatta viihdyimme pienessä nurkkapöydässämme yllättävän pitkään. Oskari oli vitsaillut ja nauranut ja unohtanut hetkeksi murehtia Ukkoa tai mikä ikinä hänen mieltään yleensä painoi. Jos en olisi alkanut epäröimään silloin tallissa, ehkä ne sittenkin olisivat olleet treffit.

    Ja sitten oli vielä se hetki, kun Oskari oli pysäköinyt Volvonsa vieraspaikalle. Ulkona oli tullut yhtäkkiä kaatamalla vettä, joten olin jäänyt hetkeksi autoon odottamaan sateen laantumista. Puheliaan automatkan jälkeen istuimme taas hiljaisuudessa pisaroiden rummuttaessa tuulilasiin. Yllätyin kohdatessani Oskarin tummansiniset silmät. Olin jäänyt kiinni, kun olin hetkeksi unohtunut tutkailemaan, kuinka ruskea suortuva oli karannut miehen ohimolle taakseharottujen hiuksien joukosta.

    “Sori mä jumitan. Alkaa varmaan väsyttään, vaik oli kyl kivaa. Mennääks joskus uudestaan? Vaik kattoo sit sitä koiraleffaa, kun se tulee?” sorruin höpöttämään.
    “Joo mennään vaan. Tai ei se leffa varmaan… Mulle käy kyl joku muukin”, Oskarin sormet askartelivat hupparin hihansuussa, kun mies puhui.
    “Kiva. Nyt mä juoksen, niin mä en ehkä kastu niin pahasti. Nähään tallilla!”
    “Joo, hyvää yöt-”

    Olin läimäissyt auton oven kiinni ja juossut suoraa tietä rapun ovelle vilkaisematta taakseni. Sydän oli hakannut kovempaa kuin sen olisi kuulunut, kun olin kavunnut portaita kolmanteen kerrokseen. Olin kerrannut viimeistä keskustelua pääni sisällä, eikä se vieläkään jättänyt minua rauhaan. Taas kerran olin juossut karkuun, vaikkei siihen olisi ollut mitään syytä.

    Siiryin WhatsAppissa keskusteluun, jonka olin oikeasti aikonut avata ennen kuin Sande oli alkanut pommittaa minua viesteillään. Näpyttelin viestin nopeasti ja painoin lähetä ennen kuin ehdin harkita uudestaan.

    Sori, kun mä lähdin niin kiireellä 🙈 Mä oon varmaan sokerista… Hyvää yötä sullekin 😴😙


    ( Voihan Oskari ja Outi! Halusin ehtiä kirjoittaa tän ennen kuin oon sunnuntaihin asti reissussa, mutta vähän kiirehän tässä tuli ja tää olisi kyllä ansainnut vähän enemmän aikaa ja ajatusta kuin mitä se lopulta sai… En sit kuitenkaan halunnut jättää tätä odottamaan sitä, että oon taas kotona, koska sit en kuitenkaan ois enää saanut tätä valmiiksi. Toivottavasti tästä nyt ees joku fiilis välittyy 😀)

    • #6372 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Iiik! Voihan mahanpohja ja sen perhoset! Kyllä välittyi fiilis ihan riittävän hyvin, ainakin minulle, on niin tunnistettavaa ja samaistuttavaa tuo — kuten erinomaisesti asian ilmaisit — shakin peluu, vaikkei ole varma pelaako toinen edes samaa peliä.

    • #6375 Vastaus

      Nelly
      Valvoja

      Aaaaaaaa! Mun tekee mieli kiljua ko tää kutkuttaa niin mukavasti 😀 . Rakastan näitä alun tarinoita!

    • #6400 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Nämä tarinat, kun ei olla yhdessä, on mun heikkous aina. Mä aina jotenkin tunnen hahmojen mukana tosi vahvasti just sen hetken, kun sydän hakkaa miljoonaa eikä uskalla ottaa toista oikein kädestä kiinni. Sen, kun tietää, että mitään pahaa ei tapahtuisi jos ottaisi, mutta ei kuitenkaan uskalla. Taitaa olla, että oikeassa maailmassakin se on mun lempiasioita ihmisenä olemisessa. :DD

      Mun havaintokehä taitaa myös olla samanlainen kuin Outin. Ehkä siksi kuulostaa niin luonnolliselta, että se takertuu just niihin yksityiskohtiin, joihin se takertuu. Siihen, miten Oskarin käsi hipaisee sen kättä ennen kuin pakenee popcornikippoon, tai kuinka otsalla on yksi karannut hiussuortuva. Aika tuntuu pysähtyvän sellaisiin yksityiskohtiin mun elämässä oikeastikin.

      Ainoa huono puoli tässä tarinassa onkin se, että hävettää aina vastata näihin, kun omat jutut ei ole aikoihin onnistuneet yhtä hyvin!

  • #8349 Vastaus

    Outi Halme
    Osallistuja

    Kuin matkustaisi ajassa taaksepäin

    Isän nostalginen mökkiprojekti samoissa maisemissa, joissa olin itsekin viettänyt lapsuuteni kesät isovanhempieni kanssa, alkoi olla jo loppusuoralla. Kaikki oli alkanut siitä, kun vajaa vuosi sitten hän oli tehnyt hyvät kaupat tontista Ievannevalla kyllästyttyään pyörittelemään peukaloitaan tuoreena eläkeläisenä. Tontilla sijainnut 70-luvulla rakennettu päärakennus ja suurin osa muista rakennelmista oli tietenkin heti lanattu maantasalle. Niiden tilalla seisoi nyt kätevä, uusi pakettiratkaisu suoraan tehtaalta. Vaikka vanhempani kutsuivat sitä mökiksi, niin varsinkin Otsonmäen mittapuulla paikka oli ennemminkin keskimääräistä mukavampi omakotitalo, jossa oli hirsipintaa vähän siellä täällä. Kaupan mukana tulleet pellot isä oli myynyt halvalla naapureille, sillä ei hän niistä ollut kiinnostunut, mutta pienen metsätilkun hän oli jättänyt itselleen “hyvänä sijoituksena”. Äiti taas oli ihastunut pieneen puutarhaan, jossa kasvoi vanhoja omenapuita ja liuta erilaisia marjapuskia. Tontille osittain kuuluvan pienen lammen rannalle oli saanut jäädä vanha saunamökki, jonka laajennus oli osoittautunut koko urakan haastavimmaksi hommaksi.

    Vaikka isä oli ollut ikänsä rakennusalalla töissä, oli hän tehnyt työuransa lähinnä toimistossa myyjänä. Siitä huolimatta hän oli ollut täysin vakuuttunut siitä, että yhden saunamökin remontoi kalliiden työkalujen ja Googlen avulla. En tiedä, oliko isä lopulta nöyrtynyt vai sittenkin oivaltanut, että sopivan pienen talkooprojektin tarjoaminen oli oiva keino tutustua naapureihin. Joka tapauksessa äidin riesaksi mökin pihalla oli loppukesästä alkanut notkua lähitienoon isäntiä. Vaikka äiti aina sanoi, että pelkästään kaljaa ja makkaraa siellä kului, niin ainakin työmaa vihdoin eteni. Vaikka faija oli ihan eri planeetalta kuin tyypillinen Otsonmäkeläinen, hän tuntui tulevan mökkinsä naapureiden kanssa toimeen huolestuttavan hyvin.

    “Ja Kalevi sanoi, että siellä on nyt jotain vääriä sulakkeita jotka kärähtää heti, kun sen sähköpatterin pistää päälle. Pitäis kuulemma soittaa sinne Otsonmäen autokorjaamolle, kun sillä Tuomaksella saattais olla sopivia. Ei tarvi sitten Seinäjoelle asti lähteä rautakauppaan”, isä selitti innoissaan istahatessaan ruokapöytään. Eläkkeellä olo tuntui sopivan isälle. Ainakin elintasovatsa oli selvästi lähtenyt katoamaan ja raitis ulkoilma näkyi miehen kasvoista. Vaikka tummanruskeat hiukset olivat viimeisen vuoden aikana harmaantuneet selvästi, puki mielestäni lippalakin alla pörrööntynyt kampaus isää paremmin kuin se ainaisesti geelillä sliipattu liimaletti.
    “Tuomolla”, korjasin samalla, kun keskityin pursottamaan valkoista sokerimassaa tähden muotoisen piparin sakaroiden reunoja myötäillen. Autokorjaamon Tuomosta oli aikanaan liikkunut varsin ikäviä juttuja ja ainakin Eetu olisi asioinut tuhat kertaa mieluummin Seinäjoella kuin Tuomon korjaamolla, mutta turha siitä oli isälle sanoa.
    “Se on hyvä sitten”, äiti vastasi tuskin kuullen, mitä isä selitti. Hän keskittyi vahtimaan seuraavaa uunissa paistuvaa piparierää. Päivän projekti oli pipareiden leipominen ja tänään niitä valmistui mökin suuressa keittiössä vähintäänkin pienelle armeijalle. Edes siskoni Katin nelivuotiaat kaksoset eivät varmasti saisi tuhottua kaikkia, vaikka osa pipareista jätettiinkin heille koristeltaviksi.

    “Postissa olis pari pakettia. Sähän voisit käydä ne hakemassa, kun käyt siellä keskustassa”, äiti ehdotti rekisteröityään vihdoin, mitä isä oli oikeastaan sanonut. Mielestäni oli huvittavaa, kuinka äiti kutsui Otsonmäen kirkonkylää keskustaksi aivan kuin se olisi ollut joku isokin kaupunki.
    “Taasko siellä on jotain?” isä huokaisi.
    “No ihan vaan pari pakettia. Mä en vaan voinut jättää tilaamatta Ainolle ja Aadalle aivan ihania joulumekkoja, kun tuli Facebookissa mainos vastaan. Ja sit siellä on Alvallekin pari bodya”, äiti luetteli. Kati ei varmasti riemastuisi siitä lahjavuoresta, jonka äiti oli taas hommannut lapsenlapsilleen. Joka joulu sovittiin, että seuraavana vuonna paketteja olisi ainakin puolet vähemmän, mutta lopulta niiden määrä vain kasvoi vuosi vuodelta. Isä huokaisi.
    “Mä voin lähteä mukaan niin käyn siellä postissa sillä aikaa, kun sä käyt siellä Tuomon korjaamolla”, tarjouduin. Varmasti ainakin viidenkymmenen tähtipiparin jälkeen pieni tauko tuntui houkuttelevalta. Ainakin ne näyttäisivät hyvältä äidin Instagram-tilillä, jossa hän esitteli meidän aina niin täydelliseltä näyttävää elämää.
    “Muistakaa käydä kans ruokakaupassa”, äiti muistutti ja osoitti jääkaapin oveen magneetilla kiinnitettyä ostoslistaa.

    Tunsin taantuneeni teini-ikäiseksi palattuani vanhempieni luo Espooseen, kun kaikki oli mennyt huonosti. Ja teini-ikäisenä vanhempani tuntuivat minua myös kohtelevan. Äiti halusi, että autoin jouluvalmisteluissa ja olin paikalla ruoka-aikoihin. Isä halusi, että tottelin äitiä. Mutta niin kauan kuin isä maksoi luottokorttilaskuni ja mahdollisti päämärättömän lorvimiseni, oli parasta tehdä, mitä isä halusi. Viimeaikoina olin kuitenkin alkanut kaivata enemmän omaa vapautta ja omaa elämääni takaisin. Ehkä se oli hyvä merkki.

    “Ootko sä Outi miettinyt, mitä teet ens vuonna?” isä kysyi ihan tuosta vain aivan kuin olisimme jutelleet säästä. Autossa pauhasi Radio Rock, jota isä kuunteli aina, kun äiti ei ollut kyydissä. Mielummin kuuntelen sitä Suomipoppia kuin mutsis valitusta, isä oli joskus todennut.
    “Oon mä miettinyt”, vastasin vastaamatta kuitenkaan. Isä kurtisti kulmiaan.
    “Ja?”
    “Ja mitä?”
    “Että mitäs oot miettinyt?”
    “No että pitäis varmaan keksiä jotain”, puuskahdin. Olin todellakin taas teini-ikäinen.
    “Entäs opiskelut? Sähän ehit kuitenkin suorittaa niitä kursseja, niin eihän ne vielä vanhennu?” isä jatkoi sitkeästi. Rakas isäni jaksoi edelleen elätellä toiveita siitä, että näkisi minun valmistuvan kauppiksesta. Itse en uskonut, että se koskaan tapahtuisi.

    Leikittelin joskus ajatuksissani sillä, että pyytäisin isää ostamaan minulle hevosen. Sellaisen, jolla pärjäisi kohtuullisesti kilparadoilla. Siinä olisi ollut tekemistä päiviksi ja jotain tavoitteita. Pelottavinta ajatuksessa oli, että isä olisi saattanut suostua ja jopa innostua. Vakavammin olin miettinyt opiskeluja, sillä tiesin, että työkseni halusin tehdä jotain muuta kuin istua tietokoneella päivät pitkät. Jälleen pipareita koristellessani olin miettinyt, voisinko tehdä sitä työkseni. Olisihan se varsin ironista, että kaiken jälkeen päätyisin leipuriksi. En uskaltanut edes vitsailla tästä vielä isälle.

    Lähestyvä joulu oli selvästi kiireistä aikaa, sillä jopa Otsonmäen postissa oli jonoa. Hätkähdin, kun olkapäälleni taputettiin.
    “Outi? Sua ei ookaan näkynyt aikoihin. Me ollaan mietitty mihin katosit.”
    Tunnistin kolmekymppisen silmälasipäisen naisen hetken mietittyäni. Se oli Anna joogaryhmästä, jossa olin aikanaan käynyt Otsonmäen monitoimihallilla.
    “Mä oon ollut… vähän terveyshuolia. Ja muutin takas Espooseen ainakin joksikin aikaa”, vastasin ja yritin hymyillä. Huomasin, kuinka Anna mittaili minua katseellaan päästä varpaisiin.
    “Ei kai mitään vakavaa? Sä näytätkin vähän kalpealta. Ja oothan sä laihtunut. On jouluna sit hyvä syy herkutella”, nainen virnisti.
    “Joululahjoja hakemassa?” yritin edelleen hymyillä, kun vaihdoin aihetta.
    “Muksuille pari pakettia. Onneks nykyään kaiken saa tilattua netistä, niin ei tarvi juosta tuolla kaupoilla”, Anna myhäili tyytyväisenä. “Ootko sä joulua viettämässä täällä?”
    “Joo, mun vanhemmat hankki mökin Ievannevalta niin vietetään kunnon perhejoulu siellä”, hymähdin.
    “Ai se Ievannevan uus hirsilinna on sun vanhempien? Siitä on kuule puhuttu, että mitkä miljonäärit tänne on muuttanut”, Anna naurahti. “Ja mökiks te sitä sanotte…”
    Onneksi juuri silloin tiskin takaa viittoiltiin, että oli minun vuoroni. Olin melko varma, että asiakaspalvelijana toimiva nuori mies oli joskus pyörinyt samoissa porukoissa Sannin ja Hermanin kanssa. En kuitenkaan tiennyt hänen nimeään.

    Jos joku asia ei koskaan muuttunut niin se, ettei Otsonmäellä koskaan voinut käydä asioilla ilman että törmäsi johonkin edes etäisesti tuttuun.

    • #8350 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Ai niin, autokorjaamon Tuomo! Nostalgiaa, nostalgiaa, hyvä että joku vielä muistaa vaikka itsekin siihen tartuin silloin. (Uusille naamoille pari linkkiä, jos kiinnostaa enempi nuo Outinkin mainitsemat ikävät jutut. Ne liittyivät pääosin Heliin, mutta minäkin niitä kommentoin pari kertaa: 27.7.19, 4.9.19, 21.12.19 ja 30.12.19). Vaikka ei sillä, ei sitä Tuomoa varsinaisesti mielellään muistele, noin niinkuin hahmona…

      Tässäpä tuli nyt näitä Outin ja hänen perheensä kuulumisia kerrakseen. Että oikein loma-asuntoa on pykätty pystyyn sitten! Outia ei käy kateeksi sinänsä kuitenkaan, kun se on ihan yleismaailmallinen ilmiö että vanhemmat pitää lapsiaan aina ihan taaperoina, vaikka nämä olisivat miten vanhoja tahansa ja sitten sitä huomaa itsekin taantuvansa teini-ikäiseksi vanhempien seurassa. Kyllähän Outille pitäisi saada hevonen, jos ei muuta niin hoitohevonen nyt ainakin Hopiavuoresta. Harmi että se Salieri lähti pois nyt, siinähän olisi ollut jo vanha tuttu ratsu ja tiedä vaikka olisin usuttanut Outin kisaamaankin 🙂

    • #8356 Vastaus

      Marshall
      Osallistuja

      Tästä pääsi kyllä tosi hyvin kartalle niin Outin kuin perheenki kuulumisista ja tekemisistä! Jotenki myös liian tuttua tuo että Otsonmäen kaltasella pienellä paikalle ei pysty käymään misään etteikö törmäis johonki ees puolituttuun.
      Mutta kyllä joo Outiki ratsun alleen tarvii, jos ei omaa niin ainaki hoitohevosen. Eiköhän sellanen Hopiavuoresta kyllä löydy

    • #8363 Vastaus

      Ea
      Osallistuja

      Ai vitsi, syrämmessä asti tuntuu ku niin kauniisti maalaat kuvaa tässä tarinassa. Ihan näen sen eläkkeelle siirtyneen isän lätsä päässä saunan luona ahertamassa. Ympärillä pari naapurin ukkoa seisomassa kädet lanteilla arvioimassa notta meneekö se lauta ny suoraa. Isällä tietysti jalassa siniset persiistä kuluneet verkkarit ja jalassa ne mökin vakio kalustoon kuuluvat kumisaappaat, joilla jokainen aina juoksee ulkohuussiin kun ei viitsi lenkkareita nyörittää. Sitten vielä äiti tietysti leipoo pipareita ja hemmottelee lapsenlapsia. Hirveä hösäys, että kaikki saadaan valmiiksi ja on viimesen päälle. Tyttären mielestä mummi taas on rajoja ylittämässä, kun paketteja on niin maan tuhoottomasti, ettei autoon meinaa mahtua. Tai tällainen elävä kuva minulle tuli mieleen. Ihan siis oikeesti sieluni silmin näin omenapuut ja hirret ”mökin” seinissä.

      Tässä tarinassa kivasti pääsi tutustumaan Outiin, vaikka en hänestä olekaan ennen paljoa lukenut. Hienoa, että hän on kuitenkin palannut ja toivottavasti saa elämänsä taas omakseen. Tai siis tarkoitan, että sellaiseksi kun itse haluaa ja toivoo. Ilmeisesti se kun ei ole siellä vanhempien nurkissa ikuisesti pyöriminen.

  • #8403 Vastaus

    Outi Halme
    Osallistuja

    Jotenkin sitä optimistisesti ajatteli, että joulun aikana ehtisi kirjoitella enemmän, mutta unohdin sitten jopa läppärin kotiin, kun lähdettiin joulunviettoon… Nyt tulee siis ehkä tarinoita vähän jälkijunassa.

    Aatto

    “Onks tänään se joulupukkipäivä?”
    “Joo, tänään se on. Mut ensin syödään puuroa. Voidaan katsoa, kun joulupukki on telkkarissa.”

    “Tuleeks se joulupukki nyt?”
    “Ei vielä. Nyt te voisitte mennä ulos leikkimään isin kanssa, niin mummi laittaa sillä aikaa jouluruuat valmiiksi. Äiti ja Outi-täti auttaa myös.”

    “Eiks se joulupukki vois jo tulla?”
    “Ensin pitää syödä.”
    “Mä haluun sen NYT!”
    “Ei tule joulupukki vielä, kun Alvan pitää nukkua ensin päiväunet”
    “Alva on ihan tyhmä!”
    “Kuule se joulupukki ei tule, jos te alatte kiukutella. Nyt syödään.”’

    “Valmis! Nytkö se pukki tulee?”
    “Se tulee sitten, kun Alva on herännyt. Voisittekste vaikka piirtää jotain?”
    “Ai pukille?”
    “No vaikka sille joulupukille.”

    Ei tarvinnut paljoa arvailla, mitä Halmeen mökillä odotettiin joulussa kaikkein eniten. Kun lopulta päivän kohokohta koitti, Aino ja Aada piiloutuivat isänsä taakse ja kurkkivat sieltä uteliaana ovella tömistelevää vierasta.

    “No onkos täällä kilttejä lapsia?”, tuttu kysymys kajahti möreällä äänellä.
    “Joo”, kaksoset vastasivat kainosti yhteen ääneen. Joulupukki oli todella jännittävä vieras, sillä vain harvoin kaksoset ujostelivat niin paljon, ettei kumpikaan meinannut saada sanaa suustaan.
    “Peremmälle vaan pukki hyvä. Täällä olohuoneessa on mukava nojatuoli tässä ihan kuusen vieressä. Saako olla glögiä tai joulutorttuja?” äiti hössötti, eikä edes joulupukkina Hello kieltäytynyt tarjottavista. Tavoitin Katin katseen ja yritin olla irvistämättä. Kuinka monta vuotta tällaista joulupukkinäytelmää joutuisi vielä seuraamaan?

    “Aino, Aada ja Alva eikös niin? Katsotaan katsotaan…” joulupukki tuumasi ja kaivoi muistikirjan dramaattisin elkein takkinsa povitaskusta. Olin saanut livahtaa ulos kävelylle, kun Hello oli soittanut tentatakseen yksityiskohtia.
    “Kuulkaas täältä löytyykin tonttujen muistiinpanoja oikein vino pino… Täällä sanotaan, että Aino ja Aada on käynyt reippaasti päiväkodissa ja muskarissa ja satubaletissa. Ja oikein kilttejä on oltu koko vuosi”
    “Paitsi kerran just eilen Aada varasti pipareita ennen ruokaa”
    “Ainokin varasti!
    “Ja se söi niitä ilman lupaa”
    “Ja Ainokin söi!”
    “Vai niin! No, tänne ei tontut ollutkaan sellaista kirjoittanut, niin sitä ei lasketa. Kyllä sitä jouluna voi vähän piparivarkauksia tehdä”, joulupukki naurahti ja jatkoi sitten muistikirjansa tutkimista.
    “Kumpis teistä on Aino?”
    Aino viittasi ylpeästi.
    “Ja sinun täytyy sitten olla Aada,”
    Aada nyökytteli mielissään, kun oli hänkin saanut huomiota.
    “Ja sitten olis pikku-Alva”
    “Alva huutaa kaikki yöt! Eikä sen kädestä saa ottaa lelua. Se on ollut ihan tuhma”, Aada kiirehti kantelemaan.
    “Vai niin, vai niin. Se taitaa Alva olla vielä niin pieni, että vasta opettelee olemaan kiltti. Te isosiskot varmasti osaatte opettaa häntä”
    Hello osasi hommansa yllättävän hyvin ja jutusteli sujuvasti kaksosten kanssa aivan kuin television joulupukkikin. Tytöt olivat taas päässeet vauhtiin, eikä tarinoinnista meinannut enää tulla loppua. Katilla oli täysi työ organisoida lapset ja pukki sellaiseen asetelmaan, että siitä sai samalla napattua muutaman edustavan joulukuvan.

    “No tytöt, haluaisitteko vielä laulaa pukille jotain?” Hello tiedusteli, sillä kuuluihan se diiliin. Tytöt katsoivat haltioituneena, kun joulupukki kaivoi viulun esille. Sitä ei television joulupukki ollutkaan tehnyt.
    “Olisiko teillä mielessä jotain laulua? Pukki liittyy sitten mukaan”, pukki rohkaisi.
    “Piippolan vaarilla oooliii taalo. Hiiala hiiala hei!” Aada aloitti itsevarmasti.
    “Se ei kyllä oo joululaulu”, Kati yritti puuttua, mutta Hello-pukkia ei moinen pieni yksityiskohta häirinnyt. Pian olohuoneen täytti viulun iloiset sävelet, jotka säestivät railakasta Piippolan vaarin hoilaamista. Keskityin kuvaamaan hetkeä videolle, jotta minun ei tarvinnut osallistua yhteislauluun.
    “Laulakas vielä tytöt se joulupukki, joulupukki laulu mummin mieliksi”, äiti toivoi kun ensimmäinen laulu oli saatu päätökseen.

    Vielä toisen ja kolmannenkin laulun jälkeen joulupukki jakoi kaksosten avustuksella kuusen alta löytyneet lahjat ja alkoi sitten tekemään lähtöä.
    “Kuulkaas Aada ja Aino, saako joulupukki antaa teille aivan erityisen tehtävän”, joulupukki kumartui kysymään. Tästä ei voinut seurata mitään hyvää…
    “Joo!”
    “Kun Joulupukilla on sellainen tosi hyvä tonttu. Sen nimi on Helemias…” Olin aavistanutkin jotain pahaa… Yritin tavoittaa Hellon katseen, mutta pukki jututti määrätietoisesti kaksosia jättäen minut täysin huomiotta.
    “Niin tämä Helemias-tonttu pyysi kertomaan teille, että teidän Outi-täti on luvannut, että te voitte yhdessä tulla auttamaan tämän Helemias-tontun hevosen hoitamisessa vielä teidän joululoman aikana Hopiavuoren tallille. Tällä Helemiaksella on tosi hieno hevonen Skotti, jota saa rapsuttaa ja harjata ihan niin paljon kuin haluaa. Ja teidän Outi-täti voi sellaisen Typy-hevosen myös harjata, vaikka teille se saattaa olla liian hurja. Ja saattaa siellä Hopiavuoressa olla muitakin hevosia, joita saa rapsuttaa. Ainakin teidän Outi-tädin pitää rapsuttaa sellaista Jussi-hevosta. Niin pidätte huolen sitten, että Outi-täti pitää lupauksensa.
    “Me luvataan! Me tullaan sinne heti aamulla-”
    “Ei kun huomenna vielä vietetään joulua, menette sitten välipäivinä”, Kati kiiruhti korjaamaan. Pudistin päätäni Hellolle, kun kaksoset eivät huomanneet. Alhaista!
    “Hyvä, jos te hoidaate tämän tehtävän, niin sillä ehdolla saatte kurkata pihalle” pukki julisti ja kaksoset livahtivat oviaukosta hihkumaan kolmea lahjasäkkiä, jotka vielä odottivat jakamista.

    “Kylläpä sä Outi olit ihanan lahjan keksinyt. Kaksoset varmasti on ihan innoisaan, kun pääsevät katsomaan heppoja sinne tallille!” äiti hehkutti. Hän ei selvästi ollut osannut lukea ilmeitäni toisin kuin siskoni Kati, joka oli kyllä tajunnut, ettei tämä ollut mitenkään suunniteltua.
    “Sun on sit pakko mennä tai tytöt pettyy”, Kati painosti ja oikeassahan hän oli. Mielessäni toivotin Hellon alimpaan helvettiin jatkamaan joulunviettoaan.

    • #8404 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Minä täällä lähes kirjaimellisesti hirnuin koko ajan tekstiä lukiessani. Ensinnäkin nuo muksut: ensin on ihan kauhea täpinä että milloin se pukki tulee ja joko se tulee ja ihan tyhmä kun ei jo tule. Ja sitten kun se vihdoin tulee, niin ollaankin niin ujoja ja arkoja. Nämä sentäs kuitenkin uskaltavat vähäsen laulaakin eivätkä järjestä täysimittaista itkupotkuparkuraivaria joulupukille. Luonnollisesti sisaruksista pitää vähän kannella myös. Siis vitsit noiden lasten jutut on niin ihania kyllä tässä!

      Ja niin on Hellokin, ei sillä. Ihan loistava pukki, mutta jotenkin osasin sen arvatakin ettei Hello sitä tee vasemmalla kädellä vähän sinnepäin. Varsinkaan Outin sukulaiskersojen kohdalla. Kyllä ei Outi pääse kielimään ainakaan siitä, että oli kehno pukki vaan pitää sanoa että oli ihan täydellinen, mitä nyt meni vähän lupailemaan liikoja hevosten taputtelusta. Toisaalta tämä on niin hellomaista, että sitä olisi oikeastaan pitänyt melkein osata odottaakin. Ja oliko se nyt Eetu kun sanoi että Outi tarttee vähän tuollaista sisäänheittäjää palatessaan takaisin Hopiavuoreen, niin Hello on kyllä siihen hommaan hyvä, ellei peräti paras ikinä ja tämä vaan alleviivaa sitä.

    • #8429 Vastaus

      Ea
      Osallistuja

      Vai että sellasen ansan Hello oli onnistunu keksii Outille. Mikäs sen parempi (ikävämpi) kun lapsien kautta houkutella hänet tallille. Eihän tuollaisia pieniä tyttöjä voi pettää. Eikä ne varmasti unohda joulupukille tehtyä lupausta. Voi Outi raukkaa xD. No ehkä tämä on juuri sitä, mitä hän loppujen lopuksi tarvitsee.

  • #8843 Vastaus

    Outi Halme
    Osallistuja

    Itsekäs

    Sekoitin kuumalla metallilusikalla höyryävää vettä, jonka pinnalla kellui pussi sitruunalla maustettua mustaa teetä. Seurasin katseellani kuinka lusikka kiersi kehää ja puoliksi toivoin, puoliksi pelkäsin, ettei Oskari tulisikaan. Aina mä välillä vilkaisin Kontiolan ovelle, sitten puhelimen kelloa ja sitten taas jatkoin määrätietoisesti teeni tuijottamista. Olin sanonut Oskarille, että se saisi päättää, mutta lopulta oma kärsivällisyyteni (tai rohkeuteni) oli loppunut ensin. Mä olin laittanut Oskarille viestin ja kysynyt, kävisikö tämä ilta. Oskarin vastauksessa oli kestänyt niin pitkään, että uskoin tehneeni taas yhden virheen lisää. Lopulta puhelin oli kuitenkin kilahtanut ja yllättäen näytöllä oli lukenut myöntävä vastaus.

    Siitä pöydästä, jonka ääressä istuin selkä seinää vasten, oli helppo nähdä Oskarin luikahtavan sisälle Kontiolan ovesta syksyisen tihkusateen piiskaamana. Tai ehkä Oskarin lysyt hartiat ja viivaksi piirtynyt suu ei johtunutkaan lokakuisesta illasta, vaan siitä, mitä se odotti tapahtuvan. Oskari pysähtyi tiskille selkä muhun päin ja mä seurasin katseellani, kuinka kyllästyneen näköinen baarimikko tyhjensi muovipullon sisällön Upcider-logolla koristettuun lasiin ja molskautti päälle muutaman jään. Odotellessaan Oskari riisui tummansinisen piponsa ja haroi hiuksensa takaisin ryhtiin. Sillä oli päällään tuulitakki ja jalassa verkkarit, joissa luki kulunut pelinumero. Sitten Oskari nyökkäsi ja maksoi, ja mä käänsin kiireesti huomioni takaisin teekuppiin.

    Hetken mä toivoin, että olisinkin odottanut vaikka Sonjaa ja että se olisi viinilasillisen ääressä kertonut sen seikkailuista Sveitsissä. Mutta Oskari ei ollut mikään Sonja, eikä kevyet tervehdykset tuntuneet millään tavalla helpoilta tai mukavilta. Mä kiitin Oskaria, kun se oli ehtinyt tulla paikalle, vaikka sillä vaikutti olevan paljon treenejä. Se raportoi, että ulkona satoi vettä. Mä kerroin, että olin unohtanut sateenvarjon konttorille ja kastunut matkalla töistä kotiin. Se kysyi, asuinko mä vielä siellä paloaseman lähellä.
    “Ei kun mä asun nykyään siinä kirjaston lähellä. Ja oon töissä siinä ihan lähellä pankissa, niin ei oo onneks pitkä työmatka. Mä oon tehnyt siellä uudessa kämpässä vähän remonttiakin, mut en mitään isompaa. Mä siis ostin sen tai faija kyl auttoi, mutta ainakin se on nyt oma”, mä vastasin varmaan enemmän kuin Oskari oli kysynyt.

    Ehkä me oltaisiin voitu jutella hajanaisia lauseita harmittomista aiheista: asumisesta, töistä, tallista, Otsonmäen jalkapallojoukkueesta, vielä pidempäänkin, mutta vatsanpohjaa kalvava paha olo muistutti jatkuvasti siitä, että oli muutakin mitä mun piti sanoa. Sen mä olin luvannut itselleni, jos vain Oskari tulisi kuuntelemaan. Kun sitten päätin jättää tarttumatta seuraavaan harmittomaan aiheeseen, pöytään laskeutui painostava hiljaisuus ja Oskari näytti vähän siltä, että se harkitsi hukuttautuvansa cokislasiinsa. Turhaan se näytti niin surkealta, mä mietin. Sen rooli kuuntelijana oli se helppo. Mä sen sijaan olin se, jonka piti selittää ja pyytää anteeksi.

    “Tiedätsä… Mä pelkäsin sillon tortilloja. Tai siis… tää kuulostaa ihan sairaan tyhmältä ja huonolta tekosyyltä, mut mä pelkäsin… tortilloja”, mä aloitin ja tuijotin mun teekuppia. Musta tuntui, että mun juttu alkoi jotenkin keskeltä ja mä toivoin, että Oskari tajuaisi mistä mä puhuin. Tavallaan koko jutulla ei ollut mitään tekemistä tortillojen kanssa, mutta tavallaan siitä oli helpoin aloittaa. Että miksi mä olin silloin luvannut syödä Oskarin kanssa tortilloja ja sen jälkeen keksinyt aina tekosyyn välttääkseni sen.
    “Niissä tortilloissa on liikaa… kaikkea. Enkä mä voinut hallita sitä ja sit sä oisit huomannut jos… Mä luulen, et mä olin jo silloin aika huonossa jamassa, mutta mä en tajunnut sitä itse”, mä jatkoin ja vilkaisin varovasti Oskaria. Se pyöritteli mustan hupparinsa narua sormensa ympärille uudestaan ja uudestaan, mutta mä en jäänyt odottamaan vastausta. Kun mä olin aloittanut, mun oli pakko jatkaa, jotta mun rohkeus ei pettäisi.

    Ensin mä olin perustellut kaiken vain kiireellä. Mulla oli paljon töitä, mä vietin paljon aikaa tallilla, mä en vain ehtinyt syödä. Sitten mä olin alkanut vähentää tallilla käymistä. Mä olin liian stressaantunut juttelemaan ihmisten kanssa, tuvassa oli aina tarjolla pullaa tai muuta pelottavaa, ratsastus ei ollut mitään oikeaa liikuntaa. Varkain mun jääkaapin oveen ilmestyi ruutupaperille kirjoitettu lista, josta ruoka toisensa jälkeen valui turvallisista vaarallisiin. Mä asuin yksin, joten mun oli helppo rakentaa kupla, jonka ulkopuolelle mä suljin kaikki muut. Oskarin, Sonja, Eetun ja muut tallilaiset, mun perheen, jopa mun nyt entisen parhaan kaverin Sanden ja ne toiset, jotka oli jäänyt aikanaan Helsinkiin. Mä tein vain töitä, koska se piti ajatukset pois muusta. Mä kävin juoksemassa aamulla aikaisin ja illalla myöhään, kun kukaan muu ei enää liikkunut missään. Mä join Pepsi Maxia ja söin porkkanoita, kuten silloin viisitoistavuotiaana. Enkä mä tajunnut itse, mitä tapahtui ennen kuin mä jouduin menemään jouluksi kotiin ja mutsi ja mun sisko Kati näki heti, että mä tarvitsin apua. Joulu oli ehkä taas kerran pilalla, mutta lopulta mä pääsin hoitoon.

    “Mä olin jonkun aikaa osastolla ja sit mä jouduin asumaan mutsin ja faijan luona. Mä kävin täällä silloin, kun ne oli ostanut mökin Ievannevalta, mutta mä en ollut vielä valmis palaamaan. Mulla oli terapia ja liikuntakielto ja ravintosuunnittelma ja kaikki. Ja sit kun vähitellen asiat meni paremmaksi, niin mun oli vaan pakko saada etäisyyttä. Siks mä kai lähdin reilaamaan ja yritin unohtaa vaan kaiken tapahtuneen, kunnes mä tajusin, ettei se toimi niin”, mua hengästytti kaikki puhuminen. Oskari näytti vakavalta ja oli hiljaa. Se ei enää edes nyplännyt hupparinsa narua. Mä hörppäsin mun teetä, josta oli tullut niin kitkerää, että teki mieli irvistää ja mietin, että kerrankin Oskarin hiljaisuus tuntui helpottavalta. Se ei keskeyttänyt, eikä yrittänyt puhua päälle. Sen sijaan se antoi mun jatkaa loputonta monologiani.

    Mä olin joskus kertonut Oskarille, että mä olin harrastanut balettia nuorena, mutta en sitä, että olin joutunut lopettamaan, kun mä olin pyörtynyt kesken treenien ja päätynyt sairaalaan. Siellä mulle oli ensimmäisen kerran kerrottu, että mä olin sairas. Silloin kaikki oli ollut helppo selittää vaan balettitanssijan elämään liittyvillä paineilla. Tällä kertaa ei ollut yhtä helppoa keksiä syyllistä. Tällä kertaa riittämättömyydentunne oli hiipinyt mun elämään varkain. Se oli ollut läsnä jo silloin, kun mä olin lopettanut kesken mun opinnot ja muuttanut pois pääkaupunkiseudulta uuden alun toivossa. Se oli ollut aina mukana mun töissä, mutta pahentunut, kun mä olin saanut ylennyksen ja vastuulleni itseni lisäksi muita ihmisiä. Mä saatoin jopa myöntää, että joskus se oli noussut pintaan tallillakin. Mä olin ollut vain Jussin hoitaja, ja vaikka mä ehkä salaa toivoinkin olevani samanlainen kilparatsastaja kuin Marshall tai Eetu tai Oskari, mä en uskonut, että se olisi koskaan mahdollista.

    Sitä mä en kertonut Oskarille, että vain kerran mä olin erehtynyt puhumaan terapiassa siitä enemmän kuin muista. Silloin multa oli kysytty jotain merkityksellisistä ihmissuhteihsta. Mä olin kertonut meidän kävelyistä Kyrönjoen rannalla ja siitä, että jotain oli ollut ehkä tapahtumassa ennen kuin mä pilasin kaiken. Mä olin tunnustanut, että olin ehtinyt toivoa enemmän. Kun multa oli kysytty kysymyksiä, mä olin päätynyt kertomaan Camillasta, johon mä oli verrannut itseäni enemmän kuin mä halusin. Camilla oli vahva ja taitava. Se asui Oskarin kanssa, teki töitä Oskarin kanssa ja kävi juoksemassa Oskarin kanssa. Se pelasi lentopalloa ja pärjäsi ravihevosten kanssa ja vaikka se oli jotenkin tyly, niin silti kaikki tuntuivat lopulta tykkäävvän siitä. Ja aivan kuin kateus ei olisi ollut jo tarpeeksi kamalaa, mä olin lopulta päässyt myös siihen kohtaan, kuinka Oskari joskus kavahti kun sitä edes hipaisi ja jännittyi aina halatessa ja kuinka musta oli aina tuntunut, että jostain syystä se ei halunnut koskea muhun. Vääjäämättä mä olin alkanut ajatella, että mussa oli jotain vikaa. Ja koska Oskari oli sellainen, jokai juoksi ja kävi salilla ja pelasi jalkapalloa ja ratsasti, musta alkoi tuntua, etten mä vaan ollut tarpeeksi urheilullinen. Että mun piti aina vaan syödä vähemmän ja juosta enemmän, jotta mä kelpaisin, kunnes mä en enää nähnyt kuplani ulkopuolelle. Mutta en mä syyttänyt Oskaria, vaan itseäni ja siksi Oskarin ei ikinä tarvitsisi kuulla tätä osaa tarinasta.

    “Mulla siis oli… on anoreksia”, mä lopulta henkäisin, enkä edelleenkään kehdannut katsoa Oskaria. Etäisesti mä muistin vielä sen ajan, kun mä joskus yläasteikäisenä olin lukenut jonkun toisen syömishäiriöisen blogia ja päätynyt siihen maailmaan, jossa anoreksia oli jotain upeaa ja tavoiteltavaa ja hetken aikaa mä olin kuvitellut saavuttaneeni jotain, kun mä ensimmäistä kertaa sain diagnoosin. Vasta myöhemmin mä olin lopulta joutunut tajuamaan, että todellisuus ei olisi voinut olla kauempana siitä harhakuvasta ja hohdokkuudesta, johon mä olin uskonut ihan liian pitkään. Ja kun joutui aikuisena myöntämään, että oli pudonnut samaan ansaan uudestaan, se oli vain noloa. Tyhmää ja noloa.
    “Mä olin silloin itsekäs ja sulkeutunut, enkä mä osannut ajatella sua ollenkaan. Nyt mä voin paremmin ja mä näen kyllä, missä kohtaa mä tein virheitä. Mä tiedän, että tää sairaus tekee ihmisestä itsekkään, mutta se ei poista sitä, miten huonosti mä sua kohtelin. Mun olis pitänyt selittää sulle jo paljon aikaisemmin. Ja mun olis pitänyt olla paikalla sillon, kun sä tarvit… kun Ukko…”, mä pääsin lopulta siihen osaan, jota varten mä olin tarvinut Oskarin paikalle.
    “Me oltiin… no ainakin ystäviä ja mä oon pahoillani et mä olin siinä lopulta niin paska.”

    Mä olin ajatellut, että kun mä saisin totuuden kerrottua, kaikki olisi ehkä jotenkin selkeämpää. Kun mä sitten vilkaisin varovasti Oskaria, tajusin, että ehkä kuunteleminen ei sittenkään ollut helpompaa kuin puhuminen. Mä taisin olla edelleen itsekäs. Mä olin käynyt tarpeeksi pitkään terapiassa, jotta olin tottunut kertomaan tämän tarinan, mutta Oskari ei ollut saanut harjoitella sen kaiken kuulemista kertaakaan. Vaikken mä todellakaan ollut niin naiivi, että olisin kuvitellut kaiken palaavan ennalleen näin helposti, niin jollain tasolla mä olin kuvitellut totuuden kertomisen auttavan. Kun mä yritin arvata, mitä edelleen hiljainen Oskari ajatteli, musta tuntui, että ehkä vähemmän itsekästä olisi ollut sittenkin jatkaa elämää kuin kaksi toisilleen vierasta ihmistä. Oskarissa oli kuitenkin jotain sellaista, joka ei jättänyt mua rauhaan ja joka olisi tehnyt unohtamisesta mahdotonta. Nytkin, mun teki mieli pujottaa sormeni sen pöydällä lepäävien, kapeiden sormien lomaan, mutta se jos mikä olisikin ollut itsekästä.

    “Mä en tiedä, mitä oikein tällä yritin saavuttaa, muta ehkä mä vaan.. en mä tiedä. Voitaisko me vaikka yrittää olla kavereita uudestaan?” mä mutisin ja mun olis tehnyt mieli irvistää sille, kuinka säälittävältä mä kuulostin. Mutta kaiken jälkeen mulla ei ollut melkein ketään jäljellä ja Oskari kaverina olisi paljon parempi kuin Oskari outona muukalaisena, joka tuskin uskalsi hengittää mun seurassa.

    • #8844 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Siinähän tuli nyt taas selvitettyä sitä, mitä Outille tapahtui kun hän Hopiavuoresta lähti. Tämä on hyvä tietää, noin niinkuin kirjoittajan kannalta. Kerrassaan sujuvaa, hyvää tekstiä, joka piti mielenkiinnon ihan loppuun asti. Ja voi että tässä istutaan kuumilla hiilillä odottamassa jatkoa Oskarilta! Että mitä se sanoo tai oikeastaan, mitä Oskari kuulee, koska jos Outi ei syytä Oskaria mistään, niin Oskari syyttää itseään ihan kaikesta, kuvitellusta tai todellisesta. Riippumatta siitä mitä Outi sanoo ja miten asiansa muotoilee, Oskari saattaa ihan hyvin kuulla sen näin: ”Sä et kelpaa, sä et ole tarpeeksi hyvä, itse asiassa olet tosi nolo ihminen, häivy mun elämästä” tai jotain sinne päin.

    • #8845 Vastaus

      Ilona Eronen
      Osallistuja

      Sonja kommentoi kyllä tosi osuvasti, kuten siihen edelliseenkin Outin ja Oskarin juttelutarinaan. Näiden kahden kommunikaatio on kyllä tosi mutkikasta, eikä ainakaan Oskari useinkaan taida ymmärtää oikein sitä, mitä sille sanotaan, vaan tulkitsee rivien välistä jotain ihan omaa. Ja useimmiten just pahinta. 😀

      Myös mua tää piti otteessaan tiukasti, ja mua ihan suorastaan jännitti tossa alussa, kun Outi odotteli Oskaria saapuvaksi. Silloin on osattu välittää tunnelmaa tosi hyvin.

    • #8875 Vastaus

      Noa
      Ylläpitäjä

      Huhh! Mä niin olin ja elin mukana tässä, nimittäin siinä parin pöydän päässä kännykkää selaten mutta samalla seuraten ja koittaen kuunnella Outin ja Oskarin puheita. Joo, oon utelias, mutta ennen kaikkea kuvailu oli tosi toimiva. Ei liikaa eikä liian vähän, vaan Outin ajatukset ja tuntemukset olivat ihan aidon tuntuisia. Etenkin tuo, että tarina alkaa tortilloista. Sehän on ihan loogista kun miettii miten ihmisen aivot ja ajatukset toimii. Tai ainakin omat aivoni! 😀

      Outi on aina ollut hahmo, josta pidän. Tämän tarinan kautta koen että hän sai lisää syvyyttä jo entisestään, ja ryhdyin sitten miettimään moniakin asioita. Ensinnäkin se, että eikö ole mielenkiintoista miten usein se sairastunut ihminen kokee olenvansa myös se, kenen tarvitsee pyytää anteeksi? Tietysti me kaikki tiedetään ettei mielenterveysongelmat (kun eikös syömishäiriötkin siihen lukeudu?) oikeuta ketään käyttäytymään väärin toisia kohtaan, mutta kuten Outikin tässä kokee että hän on itsekäs ja väärässä ja paha ihminen. Kun sehän on nimenomaan se syömishäiriö joka siellä näitä ajatuksia latelee. Vaikka en mä mikään psykologi ole, mutta aika useinhan siinä käy noin. Ja kun muutenkin on vaikeaa, niin ne itsesyytökset vaan ruokkivat sitä oloa ja soppa onkin sit valmis. Toiseksi myös se, miten vahvasti sitä alkaa aina vertaamaan itseään toisiin. Outilla oli kaikki ainekset tuntea kateutta tai peräti alemmuutta Camillaan verratessa, vaikka kukaan muu tuskin ikinä ajattelikaan edes sinne päin samoja ajatuksia, mitä Outi itse.

      Onneksi Outi voi jo vähän paremmin ja onneksi hän pääsi juttelemaan Oskarin kanssa. Toivon kyllä niiin kovasti että Outi pääsee elämässään hyvään paikkaan jossa ei ole tarvetta vertailla itseään muihin, ja jossa hänellä on paljon positiivista ja hyvää <3

    • #8988 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Musta on ihan mielettömän mahtavaa, että täällä käsitellään tarinoissa aiheita laidasta laitaan, mukaan lukien ne ihan raskaimmatkin. Kaiken lisäksi tässä tarinassa aiheelle tehdään oikeutta. Syömishäiriöitä yllättävän usein jotenkin joko ihmeellisesti glorifioidaan tai sitten ei oteta niitä tarpeeksi vakavasti. Musta (näin ei-syömishäiriöisenä) on tosi uskottavaa, että tilanne kehittyy pikku hiljaa ja pahenee pahenemistaan, eikä siitä niin vain parannutakaan takaisin raiteille. Vaikka Outi voi paremmin nyt, edelleen hänen lähihistoriansa vaikuttaa esimerkiksi siihen, mitä hän voi ja ei voi tehdä juuri nyt.

      Vaikka meidän aihekokoelma taas monipuolistui, eniten tykkään kuitenkin tämän tarinan tunnelmasta. Mäkin voin kuvitella olevani Kontiolassa. Mäkin voin kuvitella, että mulla olisi kerrottavaa, jopa tunnustettavaa jollekin mun läheiselle, enkä ihan tietäisi, miten se siihen suhtautuisi, vaikka ymmärtäisinkin, etten varsinaisesti ole tehnyt mitään väärää. En tykkää näistä tilanteista, siis olla niissä, mutta tarinassa taas niistä on upea lukea. Näin vaikeita juttuja kirjoittaessaan saa kunnolla käyttää niitä kirjoituslihaksiaan. Onnistuit hyvin. 😀

  • #9020 Vastaus

    Outi Halme
    Osallistuja

    Kadonnut lompakko

    Oli ollut sellainen päivä, että jos se jatkuisi samaa tahtia, unohtaisin iltaan mennessä oman nimenikin. En tiedä johtuiko se huonosti nukutusta yöstä, kiireisestä työviikosta, kun puolet toimiston porukasta oli ollut kotona flunssassa, vai lasten joululahjalistasta, jonka siskoni Kati oli lähettänyt eilen illalla. Epäilin, että kaikki liittyi siihen, että vääjäämättä joulu taas lähestyi.

    Yritin käydä Otsonmäen S-marketissa ihan nopeasti vain matkalla tallilta kotiin. Olin kääriytynyt edelleen hevoselta haisevaan toppatakkiin ja kaupan lämmössä sulavat tallikenkäni jättivät lattialle purunsekaisia lammikoita. Kassalla kuitenkin huomasin, että lompakkoni oli kadonnut. Ei löytynyt sen haisevan toppatakin taskuista, ei housujen taskuista, eikä mistään muualtakaan.
    “Sori mulla ei taidakaan olla lompakkoa mukana”, mutisin kiusaantuneena kyllästyneen näköiselle myyjälle, joka vilkaisi ostoksiani arvostellen ja huokaisi. Joo olihan ne vähän tylsät. Rasvatonta raejuustoa, neljän viljan puuroa, kolme pakastepinaattikeittoa ja paketillinen kahvia.
    “Minä voin maksaa! Eihän tuossa paljoa ole. Käyt vaikka ostamassa siten marttojen joulumyyjäisistä jotain niin se on sillä kuitattu”, heleä naisääni kajautti selkäni takaa ennen kuin ehdin kysyä, voisinko jättää ostokset odottamaan ja luikkia kotiin kaivelemaan käteistä. Se oli yksi niistä tädeistä, joka oli joskus ollut kanssani samaan aikaan Otsonmäen kansanopiston joogakurssilla. Pakotin kasvoilleni kiitollisen hymyn ja mietin, tunnistiko nainen minut vielä nytkin, vai olisiko hän auttanut ketä tahansa.
    “Kiitos… Mä en.. Mä lupaan tulla käymään silellä markkinoilla”, sain soperrettua ei ollenkaan vakuuttavasti samalla, kun yritin sulloa toisen maksamia ostoksiani harmaaseen muovikassiin niin nopeasti kuin pystyin. Yritin peittää irvistykseni, kun nainen toivotteli vielä hyvää joulun odotusta. En todellakaan nauttinut sen odottamisesta.

    Tulin lopulta siihen tulokseen, että lompakko ei ollut pudonnut kaupan pihalle, eikä autooni, eikä se löytynyt myöskään kotoa. Niinpä myönnettyäni tappioni, aloin lämmittää pakastettua pinaattikeittoa ja samalla synkästi googlettaa korttien kuoletusta ja ajokortin uusimista. Vasta, kun ähköpostiini kilahti tilausvahvistus eräästä verkkokaupasta, koin valaistumisen. Olin joutunut syöttämään luottokortin numeron kyseistä tilausta varten ja olin silloin ollut… satulahuoneessa! Ehkä lompakko ei ollut sittenkään päätynyt vääriin käsiin, ajattelin toiveikkaana, kun näpytin kiireellä viestin tallin whatsapp-ryhmään.

    Löytyi! Voin tuoda sen kun lähden kotiin

    Saatoin tuulettaa vähän kun näin Sonjan viestin.

    Kiitos, pelastit mun illan! Mä voin kyllä hakea sen vielä illalla

    Ei ole iso vaiva, mikä sun osoite olikaan?

    Pakastepinaattikeitto maistui huomattavasti paremmalta lyhyen viestinvaihdon jälkeen.

    “Onneksi olit sanonut että oot muuttanut, niin en vaan ajanut suoraan vanhaan osoitteeseen”, Sonja tervehti, kun ovikellon kilahdus oli lakannut kaikumasta rappukäytävässä.
    “No niinpä. Olis varmaan ollut aika yllätys… Tai siis en tiedä yhtään kuka siellä asuu nykyään. Tai asuuko kukaan”, vastasin kohauttaen olkiani.
    “Sehän tais olla vuokrakämppä se edellinen? Ja tääkö on nyt sun oma?” Sonja kyseli, enkä ollut ihan varma, oliko toinen oikeasti kiinnostunut vai pelkästään kohtelias.
    “Joo, ainakin mun nimi on papereissa. Mut jos rehellisiä ollaan niin faijaltahan ne rahat tuli. Haluutko tulla vilkaisemaan?” ehdotin.
    “No ei mulla mikään kiire kotiinkaan ole, niin mikä jottei” Sonja hymyili vastauksesi.

    Olin oikeastaan aika ylpeä siitä pienestä pintaremontista, mitä olin asunnossa ehtinyt tehdä. Koko kämpän kattavaa uutta laminaattilattiaa en sentään ollut asentanut itse, vaan palkannut siihen ammattilaisen, mutta keittiön kaappien kiiltävän valkoiset ovet ja makuuhuoneen yhdelle seinälle valittu hopeanhohtoinen lehtitapetti olivat omaa käsialaani ja mielestäni ne olivat tehneet asunnosta heti siistimmän näköisen.
    “Hei onks toi se lipasto? Vieläkö se on pystyssä?” Sonja naurahti kiinnitettyään huomiota olohuoneen seinustalle tuupattuun Ikean lipastoon. Se näytti vähän turhan massiiviselta pienessä huoneessa, mutta olin halunnut säilyttää sen silti.
    “Joo. Se on selvinnyt yllättävän hyvin”, virnistin takaisin. Tai olihan yhteen kulmaan jossain vaiheessa tullut pieni lommo ja maali ole lohjennut, mutta kolhu oli onneksi huomaamaton.

    “Haluutko teetä?” tarjosin, kun lyhyt eittelykierros oli päättynyt keittiöön,. “Tai voin keittää kans kahvia, mutten enää ite juo tähän aikaan.”
    “Tee käy hyvin”, Sonja hymyili istuessaan toiseen pienen ruokapöydän kahdesta tuolista. Nostin esiin muutaman eri teevaihtoehdon, kaksi mustavalkoista Taika-mukia ja purkin luomuhunajaa.
    ”Sori mulla ei oo oikein mitään tarjottavaa” pahoittelin, mutta Sonja vaan pudisti päätään.
    “Tee riittää tosi hyvin. Kyllä tässä varmaan jouluna ehtii vielä syömään herkkuja ihan riittävästi”, nainen virnisti.
    Pienen hetken päästä kaadoin höyryävää vettä kahteen kuppiin ja istuin sitten pöydän vastakkaiselle puolelle. Huomasin, kuinka Sonja oli silmäillyt pöydällä lojuvaa paperia, johon oli pintattu ravintoterapeutin laatima ravintosuunnitelma. En enää useinkaan tarvinut sitä, mutta se oli esillä henkisenä tukena niitä hetkiä varten, kun tuntui että pakastepinaattikeittokin oli liikaa. Sonja ei kuitenkaan sanonut mitään.

    “No, mitä kuuluu?” Sonjan kysymys kuulosti vähän väkinäiseltä.
    “Ihan hyvää kai. Joulu tulee. Sä tiedät, etten mä ole oikein jouluihminen. Se on aina jotenkin vähän… vaikeaa aikaa”, mä vastasin ympäripyöreästi. Sonja nyökkäsi ja hymyili niin, että mä tiesin, että se muisti.
    “Entä sulle? Miten…” mun ei tarvinut jatkaa kysymystä loppuun kun Sonja kohautti olkiaan ja tuijotti syvälle teekuppiin.
    “Ei tässä kauheasti joulumieltä oo”, nainen vastasi synkästi.
    “Ymmärrän.”
    Sonja hymyili vaisusti. Pieni metallilusikka kilahteli mukin reunaan, kun hunaja suli kuumaan veteen.

    “Ollaan mekin kaks…” Sonja tuhahti, kun hiljaisuus oli venynyt liian pitkäksi.
    “Niinpä. Ei varmaan pitäis vaihtaa kuulumisia”, naurahdin vähän kolkosti.
    “Ei ainakaan omia”, Sonja myötäili.
    “No kellähän olis parempia kuulumisia kuin meillä? Ainakin Ilonalla on uus hevonen”, ehdotin.
    “Mä kuulin että Noa ja Chai seurustelee”, Sonja jakoi omat tietonsa.
    “Ai oikeesti?”
    “Eira kertoi”
    “Eira?!”
    “No joo.. Eiralle se ei ilmeisesti ollut hyvä uutinen. Se oli aika… dramaattinen”, nainen pohti melko diplomaattisesti.
    “Mut Noa ja Chai… En olis kyl heti arvannut.”

    Ehkä se oli oikeasti juoruilua, mutta se tuntui vähemmän kyseenalaiselta, kun sitä kutsui vain toisten ihmisten parempien kuulumisten kertomiseksi. Joka tapauksessa oli ihanaa jutella Sonjan kanssa pitkästä aikaa. Se tuntui yhtä helpolta kuin joskus aikaisemminkin. Ainakin, kun pysyi tarpeeksi kaukana liian hankalista aiheista.

    “Kiitos teestä! Se kyllä piristi mun iltaa ihan sata prosenttia”, Sonjan hymy ulottui naisen silmiin asti, kun tämä alkoi tehdä lähtöä.
    “Tosi kiva kun kävit”, mä nyökyttelin yhtä hyväntuulisena.
    “Ainiin hei! Tää lompakko oli viel mulla”, Sonja bongasi, kun taputteli takkinsa taskut tarkistaakseen, että avaimet ja puhelin oli mukana.
    “Kiitos! Mä jo unohdin sen uudestaan”, pudistelin päätäni.
    “Ei mitään. Ei tästä ollut vaivaa, päinvastoin. Jos olisin huomannut vasta kotona, niin olis pitänyt tulla käymään uudestaan” nainen virnisti.
    “Kyllä sä voit tulla käymään toistekin. Ei tarvi pitää lompakkoa panttivankina”, mä vakuutin ja tarkoitin sitä ihan aidosti. Oli ollut mukavaa nähdä Sonjaa.
    “Hyvä. Mä nimittäin kyllä tiedän kuinka kallis tää lompakko on”, Sonja ojensi mulle beigen Guccin logoilla kuvioidun korttilompakon, joka oli koristettu kultaisilla kuolaimilla.
    “Ai, on vai? Sain sen viime jouluna lahjaksi”, mutisin hieman nolona. En ollut koskaan ajatellut edes asiaa.

    • Tätä vastausta muokkasi 2 kuukautta, 1 viikko sitten  Outi Halme.
    • #9022 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      En osaa tähän taas muuta sanoa kuin että ihanaa, kiitos ja sydän päälle <3

    • #9082 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Tämä on ihanan lämmin tarina! Joo, tykkään Hopiavuoren tuvan hulinasta, mutta tykkään arjesta ihan muuallakin. Tasaisesta arjesta, johon kuuluu oma dramatiikkansa taustalle, vaikka keskiössä onkin vain kaksi rauhallista teekuppia. Lisäksi mä samastun Outin ajatuksiin ja toimintaan ihan hurjasti. Näin kun se on Sonjan kanssa kahden omassa kodissaan, kuvittelen sen itse asiassa mun asuntoon. Kaikki lähiaikoina ostettua kotia ja hiljaisuutta ja yhtä kaveria kerrallaan kylässä käymässä myöten kuulostaa niin tosi tutulta ja tosi kotoisalta samalla. Tunnelman kuvaus on erityisen onnistunutta.

  • #9114 Vastaus

    Outi Halme
    Osallistuja

    Paljon onnea Oskari!

    En halunnut, että Oskari kuvittelisi, että olin unohtanut. Taas. Tänä vuonna olin miettinyt asiaa ehkä jopa liikaa, enkä siltikään ollut keksinyt tarpeeksi hyvää ideaa. Lopulta olin vähän panikoinut ja päätynyt tylsään, turvalliseen ratkaisuun. Kun kirjoitin Oskarille viestiä, ajattelin vain, että olisi pitänyt osata antaa ihan oikea, kauniiseen pakettipaperiin kääritty lahja. Tai edes ajatuksella valittu kortti. Tai ehkä olisi ollut parempi vain huikata onnittelut tallissa ja luvata tarjota vaikka lasillinen kuohuvaa sitten pikkujouluissa. Se olisi voinut ollut järkevää, ellei ensimmäinen viesti olisi mennyt jo.

    Hyvää synttäriä Oskari! Koita ostaa mielummin itselles jotain kivaa kuin Kissylle lisää rehuja 😉

    [Kuva 30 euron lahjakortista Seinäjoella sijaitsevaan hevostarvikeliikkeeseen]

    Tää toimii kans verkkokaupassa, mutta jos kaipaat shoppailuseuraa niin mä voin tulla mukaan. Mun pitäis käydä joka tapauksessa sovittamassa uusia ratsastushousuja.

    Luin viestit ainakin sata kertaa läpi. Vaikka olin aivan varma, että olisin voinut lähettää täsmälleen samanlaisen viestiketjun Noalle tai Sonjalle (ainakin silloin, kun Sonjalla oli hevonen) tai Nellylle tai jopa Ilonalle, niin pelkäsin, että se oli jotenkin liian… liikaa.

    Mutta hei, kavereitahan tässä Oskarin kanssa oltiin ja oli aivan kaverillinen juttu käydä yhdessä shoppailemassa hevostarvikeliikkeessä. Ainahan joku oli Seinäjoelle menossa. Eikä siinäkään olisi mitään ihmeellistä, jos sattuisi pysähtymään vaikka huoltsikalle kahville matkalla kotiin…

    En onnistunut vakuuttamaan ainakaan itseäni.

    • #9115 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Ja kuten kaikki varmaan tiedämme, se on IHAN ERI ASIA lähettää tuollainen viesti Oskarille kuin vaikkapa Sonjalle, vaikka teksti ja sanavalinnat olisivat aivan täysin samat. Niin ettei ihme jos Outi ei pysty vakuuttamaan edes itseään. Tämä on niin tunnistettava tilanne että hykerryttää ihan 😀

    • #9116 Vastaus

      Ilona Eronen
      Osallistuja

      Ai että, kelpais kyllä tommonen lahjakortti kaverilta! Ja kahvikin kyllä. Hyvin huomaavaista Outilta, ja mun mielestä oikeesti hyvä lahja, vaikka Outi onkin sitä mieltä, että lahjakortti on liian ilmeinen tai tylsä.

      Niin tuttua toikin, että mitä ikinä siihen viestiin kirjoittaakin, niin kaikki tuntuu väärältä, kun viesti on menossa sellaiselle tietynlaiselle henkilölle, joka ei ole esimerkiksi oma veli tai joku sellainen tavallinen kaveri niin kuin vaikka Sonja on Outille. 😀 Ja niitä itse lähetettyjä viestejä todellakin luetaan monet kerrat jälkeenpäin yliajatellen, että mitenhän se toinen nyt tämän tulkitsee… 😀

      ”–liian… liikaa” on musta hyvä esimerkki siitä, miten ihmisen ajatuksenjuoksu etenee, sillä eihän me omien päidemme sisällä aina ajatella suoraviivaisesti editoiden samalla omia pohdintojamme. 😀 Tykkään tosi paljon tollaisista säröistä. Outin mietteiden kuvailu on muutenkin monesti tosi luontevaa: tavallaan se on sellaista luonnollisesti etenevää tajunnanvirtaa, mutta kuitenkin teksti on samalla viimeisteltyä ja johdonmukaista.

    • #9119 Vastaus

      Marshall
      Osallistuja

      Ai että samaistuin tähän Outin viestin syynäämiseen. Luetaan läpi ainaki sata kertaa ennen lähettämistä (ja varmaan vielä kirjotus vaiheessakin kymmenen kertaa vaihdettu sanoja) että varmasti viesti olisi tarpeeksi ”pirteä” mutta ei vahingosakaan liikaa. Ja jälkikäteen toki perinteinen tuskailu että olis sitteki pitäny tehdä toisin, tai ehkä tämä oliski ollu parempi tapa.

    • #9227 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Jjjjjjepppp. :DD Outi missaa onneksi viestinlähetyksen Viimeisen Askeleen, jonka itse suoritan samassa rituaalissa. Soitan parhaalle kaverille ja luen viestin ja analysoidaan myös yhdessä, voiko sen nyt lähettää. Ei vissiin ihme, ettei mun naisjutuistani koskaan tule mitään. :DD

      No joo mutta tässä on taas niin inhimillinen, mulle ainakin ymmärrettävä tarina. Se on kerrottu niin realistisesti, että se huvittaa joillain lukukerroilla. Jos en samastuisi siihen niin vahvasti, se olisi varmaan ihan puhdasta komediaa kaikessa realistisuudessaan, mutta koska samastun, se onkin mulle suurimmalla osalla lukukerroista hyvin tunteellinen ja merkityksellinen tarina.

Vastaa aiheeseen: Outin ajatuksia
Tietosi: