Sonjan tuparit, synttärit ja Halloween 2.11.

[Sonja T.Valvoja]

(Tämä kutsu koskee ainoastaan Hopiavuoren porukkaa)

Tervetuloa yhdistettyihin tupaantulijais-, synttäri- ja Halloween-juhliin!
Allekirjoittanut täyttää vuosia (25… ei vaan 36) ja päätti samalla juhlistaa uutta kotiaan sekä Halloweeniä eli suomalaisittain kekriä (tai pyhäinpäivää). Tarjolla on pientä syötävää, juotavaa ja yleistä seurustelua.

Aika ja paikka: lauantaina 2.11.2019 klo 18– (n. 22) Sonjan kotona
Pukukoodi: smart casual tai Halloween (no oikeasti aika vapaa, mutta jos tulet frakissa/pitkässä iltapuvussa, heitän ulos!)
Lahjatoive: kukkia tai ei mitään
Kutsu on avec.

RSVP ma 28.10.2019 mennessä, ilmoitathan ruokavaliorajoitteista.

Tervetuloa, toivoo Sonja

__________________
Tehtävänanto
Voit osallistua tarinalla tai piirroksella, pitäisi toimittaa tähän ketjuun 4.11. mennessä.
Tehtävänanto: kerro juhlista… jotain! Vaikka se miten olet pukeutunut, tuotko jotain lahjaa, kenen kanssa alat juttusille jne. Jos tuot ulkopuolista avecia, olisi kiva jos esittelisit hänet, oli se sitten ihan vain tätä tarinaa varten keksitty tai joku jo olemassaoleva hahmo. Ei tarvitse olla pitkä stoori, mutta saa olla jos siltä tuntuu. Katsotaan jos saan loihdittua jotakin badgen tapaista osallistujille, en kyllä lupaa mitään. Kirjoitan itse kertomuksen juhlista sitten myöhemmin, johon parhaani mukaan yritän yhdistää teidän osallistumisianne!

__________________
Dataa
Paikkana Orion eli Sonjan koti, n. 10km Otsonmäestä Seinäjoen suuntaan.

Seisovassa pöydässä tarjolla kevyttä suolaista (salaattia, piirakkaa, patonkia, juustoja) ja makeaa (keksejä, makeita piirakoita, Halloween-teemalla koristeltua täytekakkua yms)
Juomana alkumaljana kuohuviini tai alkoholiton kuohuva, tarjolla muutamaa eri sorttia viiniä, virvoitusjuomia, vettä (kuplilla ja ilman), kahvia ja teetä kakun kanssa

Juhliin ovat tulossa ainakin seuraavat hahmot (saa hyvin vapaasti käyttää omassa tarinassa tai keksiä muita):
– Mummu (91v alkuasukas seudulla)
– Risto-setä Riitta-vaimoineen naapurista (n. 70v pariskunta, Risto on Tähdistön Maanrakennus oy:n perustaja ja innokas metsämies)
– Markus-serkku naapurista perheineen: vaimo Krista, 9- ja 4-vuotiaat lapset Lauri ja Sofia (n. 40v pariskunta, Markus viljelee kotitila Otavaa, tekemisissä myös maanrakennusfirman kanssa ja metsästää isänsä tavoin, Krista Seinäjoella lääkärinä)
– Helena, Tuomo ja Kimmo (30+ tamperelaisia, miehet nörttejä, Kimmo oli juuri Sonjan kanssa pitkällä USAn reissulla)
– Harri (39v ICT-työläinen, vasta Seinäjoelle muuttanut eikä tunne ketään)
– Muita naapureita lähistöltä, todennäköisimmin Sonjan vanhoja perhetuttuja

[Sonja T.Valvoja]

Tuparit, osa 1
Ensimmäinen auto taisi ajaa pihaan kun valot välähtivät keittiön ikkunaan. Vilkaisin vielä keittiötä varmistaakseni että kaikki oli kunnossa. Seisova pöytä oli katettu keittiöön ja siitä, kuten myös kahvinkeitosta, vastasi paikallisesta pitopalvelusta pestattu tarjoilija. Osa tarjottavistakin oli sieltä peräisin, mutta osan olin tehnyt itse. Kyllä se kauha minullakin kädessä pysyi, itse asiassa oli ollut tosi kiva päästä pitkästä aikaa leipomaan ja puuhaamaan enemmässä määrin keittiössä. Tästähän pitäisi tehdä tapa, että kutsui ihmisiä syömään useammin.

Tampereen iskuryhmä oli tullut jo eilen, he olivat tänään auttaneet järjestelyissä, jos tosin mitään kovin suurta järjestelyoperaatiota ei ollut. Olin saanut heiltä lahjaksi kolme kurpitsaa, joista oli illan teemaan liittyen kaiverrettu Halloween-lyhdyt. Ne olivat nyt etuterassilla ottamassa vieraita vastaan. Käsistään kätevä ja aina niin kekseliäs Tuomo oli loihtinut myös muita koristeita havuista, sammalesta ja pihlajanoksista, joissa oli marjoja. Pihlajanmarjaterttuja oli myös sisällä koristeena. Itse en olisi tullut edes ajatelleeksi moista, mutta kivalta ne näyttivät.

Ensimmäiset tulijat olivat Risto ja mummu. Mummu oli jättänyt rollaattorin kotiin ja köpitti hitaasti mutta arvokkaasti kepin kanssa. Juhlan kunniaksi hänellä oli musta silkkimekko, vuosikymmeniä vanha ja rintaan hän oli kiinnittänyt kultaisen rintaneulan. Harmaat hiukset oli kiharrettu viimeisen päälle.
– Onnee kauhiasti vanahentumisen johoroost ja uutehen kotihin. Säähän sanoosit ettei lahajoja saa tuara, mutta kukkasiist et puhunnu mitää, joten täs ny olis niitä.

Halasin mummua lujasti ja autoin takin pois hänen päältään. Saattelin saapuneet olohuoneen puolelle. Mummu muisti vielä tamperelaiset, olihan hän nähnyt heidät ainakin Jarnon hautajaisissa. Vaikka mummu oli omien sanojensa mukaan vanha kuin Metusalem, hän muisti aivan kaiken.

Vieraita alkoi saapua enemmänkin, muu Otavan porukka, muutama naapuri tästä läheltä, ne läheisimmät ja tutuimmat, muutama työkaveri tuli Tampereelta asti. Niin, ja tietysti Harri. Harri ja työkaverit olivat niitä, jotka eivät tunteneet ketään, mutta toisaalta he tiesivät toisensa ja Kimmon ja Tuomon kanssa yhteistä oli ainakin ICT-ala. Tosin Tuomo näytti päässeen jo metsästysjuttujen pariin paikallisten isäntien kanssa. Olisihan se pitänyt arvata.

Hopiavuoresta oli muutama luvannut tulla ja sieltä tulikin koko autolastillinen: Noa, Nelly, Camilla, Outi ja Eetu. Hämmästyin itsekseni sitä että Eetukin oli lähtenyt, mutta Nelly osasi tarpeen tullen olla päättäväinen ja todennäköisesti hän oli saanut muista suostutteluapua. Oli sinänsä outoa nähdä tämä jo tutuksi tullut sakki vaihteeksi muissakin kuin tallivaatteissa.

Juhlallisesti he ojensivat minulle korin.
– Juu, me tiedetään että synttärilahjoja ei toivottu erikseen, mutta tää onkin enemmän tuparilahja.

Korista löytyi ruisleipä, suolaa ja halko.
– Voi kiitos, mutta mikä tämä halko on? kysyin ihmeissäni. – Leivän ja suolan nyt tiedänkin.
– No se on halko, tokaisi Outi. – Toivotamme tietysti lämpöä uuteen kotiin ja joku muisti sun sanoneen että sulla on takka niin sen voi polttaa takassa lämmikkeeksi.
– Voi teidän kanssa, nauroin. – Kiitos tosi paljon. Tässä alkaakin olla pitopöytä kasassa, oon saanut jo peuranfilettä, kurpitsoita ja viinipullon, nyt sitten vielä tämä leipä ja mausteet. Tulkaa peremmälle, täällä on jo suunnilleen kaikki muut vieraat paikalla…

• Tätä vastausta muokkasi 4 vuotta, 5 kuukautta sitten  Sonja T.. Syy: otsikko unohtui

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Pitopalvelu alussa tuo Sonjan juhliin sellaista arvokkuuden ja virallisuuden tuntua, että aivan hirvitti, millainen juhla tästä on tulossa. 😀 Melkein jo odotin, että sieltä pukkaa alkumaljaa käteen ja puheenparttakin, mutta mulla taitaa olla tosi stereotyyppinen ja kummallinen kuva vähänkään kakaroiden kaverisynttäreitä virallisemmista juhlista! Hauskaltahan siellä aloittalu kuulosti: Sonja itse juttelee niin rennosti ja tietenkin idolini, mummo myös, että ei näistä juhlista millään lailla kankeaa kuvaa saa!

Taidan olla Hellon sukua, kun ekana ajattelin jouluhalkoa, kun lahjaksi tuli halko. 😀 Mutta olihan tämä halko nyt kekseliäämpi. Vitsit kun olisi aikaa piirrellä just nyt, koska musta olisi huvittavaa ihan oikeasti nähdä, miltä Hopiavuoren väki näyttää, kun niiden kynsien alta pesee lian pois ja pakottaa ne kampaamaan hiuksensa. En ole ikinä tainnut kuvitella varsinkaan isäntää muissa vaatteissa kuin tallivaatteissa tai yövaatteissa!

Kiinnitin taas huomiota kivoihin sanavalintoihin, kuten Tampereen iskuryhmä.
Lisäksi mummolla on yhtä hyvä sanavarasto kuin sinulla, onhan hän vanha kuin Metusalem — sitä en olekaan kuullut aikoihin :DD

[Sonja T.Valvoja]

Tuparit, osa 2
Juhlat olivat täydessä vauhdissa. Ruokapöydän antimet katosivat kiitettävää tahtia ja maljoja oli nosteltu. Kristan ja Markuksen lapset olivat ainoat, jotka olivat pukeutuneet Halloween-asuihin. Lauri oli pukeutunut jonkin sortin haltiaksi, oli musta viitta ja suippokorvat. Sofia puolestaan oli tiikeri. Nelivuotias pörröisessä tiikeriasussa ei ollut kyllä kovin pelottava vaan lähinnä söpö.

Aikuiset olivat jakautuneet jutteleviksi pöytäseurueiksi, kenenkään ei tarvinnut istua yksin ja tuppisuuna. Jakolinja näytti aluksi menevän vähän sen mukaan oltiinko alkuasukkaita näillä seuduilla vai ei. Lähinaapurit puhuivat kaikesta mistä lähinaapurit nyt puhuvat: metsästyksestä, satokaudesta, kotieläimistä, mitä kukin oli viime aikoina tehnyt ja jonka kaikki muut tiesivät jo.

Mummu sen sijaan oli napannut Eetun pihteihinsä heti sen jälkeen kun kuuli tämän olevan Hopiavuoren omistaja, ja kyseli kiinnostuneena tallista ja sen hevosista. Eetu oli oikein elementissään päästessään kertomaan kaiken mahdollisen, vaikka hän yrittikin suhtautua vähän vähätellen: ”No soon ny vaan semmoone…”. Mummu oli kuitenkin ollut hyvin vaikuttunut Hopiavuoresta, hän oli sen sanonut monta kertaa tallivierailunsa jälkeen. Ja muutenkin, huolimatta korkeasta iästä, mummu oli kiinnostunut kaikesta uudesta ja siitä mitä nuoret puuhasivat. Ei häntä kiinnostaneet vanhojen jäärien puheet.

– Siitoon iha reklementit olemasa, mite palijo tallissa pitää olla korkehutta ja ilimatilaa ja akkunoota. Nii ja valaastuksestaki on sääretty miten pitää olla, mut kylähän tuan ny muutoonki luulis hoksaavan, kunnon valohot helepottaa töiren tekoa tallisa ku näköö etehensä.
– Soon oikeen se ja soon hyvä jotta on ihan viranomaasohojeet. Ei voi kukaa sanoo jottei tiänny. Sinet tiärä millasii ne tallit tahto olla viälä viiskytäluvul ku tyähevosii viä enempi pirettii. Noli kuule matalii ja ahtahia, pahimmillaa jostaki navetan perääst vähä erikseen lohkoottu. Ja parressa ne pirettii, ei ollu karsinoota.
– Nykyjää ei parressa saa hevoosia pitääkkää enää. Karsinooren koosta on ohojeet kans, piänemmille riittää vähän piänemmät, mutta isoilla hevoosilla tarttee olla tiätysti suuremmat. Hopiavuares ei mittää ponikarsinoota oo eriksehen ja nua ovaat muutoonki isommat ku mitä minimit vaatii.
– No mut soon hyvä että elukoolla on tilaa. Jaen ny melekee arvas että on säännöt siitäki, ko muutoonki on niin eri meininkit tuas hevosenpiroos. Mut kylhä siit hyätyy nii hevooset ku ihimisekki. Entivanahaan 15-vuatias hevoone oli jo täys krääkkyles, joka piti poijes laittaa ko terveys ei kestännä. Jos ny oli eres sen ikääseks selevinny. Kakskytävuatiasta ei kukaa ollu nähäny ikänänsä, ei oikeen uskottukkaa jotta hevoone vois niin vanahaks elää.
– Nykyjää 15-vuatias kisahevoone o vasta siinä parahimmassa ijässä.
– Sitähän tua Sonjaki sano. Ja mitä se senki hevoone, 12-vuatias ja meleke niinkö varsa oliis viä, oli nii maharottoman hyvääs karvaas ja virkee.

Lapset olivat linnoittautuneet Noan lähistölle. Ehkä Noan muista poikkeava ulkonäkö kiinnosti. Tarkkasilmäisinä he olivat huomanneet Noan jalkaproteesin ja saanneet kuulla hurjan tarinan seikkailusta viidakossa ja ilkeästä krokotiilista, joka haukkasi jalan. Laurille Noa joutui tunnustamaan, että tarina ei ollut ehkä ihan kaikilta osin totta, Sofia sen sijaan tuijotti Noaa silmät ymmyrkäisinä. Noa oli selkeästi saanut fanin. Mistä vetoa että ensi viikolla päivähoidossa saataisiin kuulla että tätin synttäreillä oli vieraana tutkimusmatkailija, joka on paininut krokotiilin kanssa Amazonin viidakossa ja se on varmasti ihan totta kun siltä puuttui jalkakin jonka krokotiili oli syönyt… Noa tuntui tulevan hyvin toimeen lasten kanssa, vaikka ei sen kai yllätys pitäisi olla. Hän tuntui tulevan juttuun miltei kenen tahansa kanssa.

Minä en ollut koskaan sen ihmeemmin kiinnittänyt huomiota Noan puuttuvaan jalkaan, en tiennyt mikä tarina sen taustalla edes oli, tuskin kuitenkaan krokotiili. Syy saattoi olla mikä tahansa: onnettomuus, sairaus, kai se synnynnäistäkin voi olla. Noa itse tuntui suhtautuvan jalkaproteesiinsa kokolailla luontevasti, olin joskus kuullut hänen laskevan siitä leikkiäkin tuttujen kanssa. En minä silti lähtenyt siitä erikseen kyselemään, asiahan ei varsinaisesti minulle kuulu, sanoisi Pätkä. Kertokoon itse, jos katsoo tarpeelliseksi.

Minä liikuin porukasta toiseen, juttelemassa vähän kaikkien kanssa, kuten kutsujen emännän kuuluukin. Samalla tarkkailin ihmisiä, lempiharrastukseni jo vuosien ajan tai ehkä aina. En juuri koskaan puhunut kellekään havainnoistani, vaikka ne joskus osuivatkin oikeaan. Joskus ne menivät ihan vikaan ja useimmiten asiat jäivät auki, koska en alkanut udella tarkemmin.

Nyt huomasin sen, että Harri tuntui olevan jonkinlaisena keskipisteenä, ei siksi että hän tekisi itsestään numeron, vaan niin kovin moni vain tuntui olevan kiinnostunut juttelemaan juuri hänen kanssaan. Jarkko ja Sami tietysti, työkaverini, jotka olivat olleet muutama vuosi sitten tekemässä sitä asiakasprojektia, jossa Harri oli ollut toiselta puolelta koordinaattorina ja he eivät olleet Harria koskaan tavanneet henkilökohtaisesti. Helena oli samassa porukassa myös, samoin Kimmo. Sen saattoi arvata, todennäköisesti he olisivat kaikkein mieluiten pitäneet täydellisen ristikuulustelun KGB:n tapaan selvittääkseen Harrista kaiken. Friends, gotta love’em.

Se, miksi Outi ja Nelly olivat niin kiinnostuneet juttelemaan Harrin kanssa oli sen sijaan mysteeri. Hyvä tietysti että talliporukkakin sekoittui muihin etteivät olleet vain keskenään. No, Outin työ liippasi tietysti jossain määrin läheltä ja välillä hän hauskuutti muita jutuillaan huvittavimmista tukipyynnöistä joihin hän oli törmännyt. ICT-puolen asiakkaiden yksinkertaisuus oli yleismaailmallinen ilmiö. Ja kiva että Outikin näytti viihtyvän porukassa, vaikka hän muuten saattoikin olla vähän hiljainen. Viinilasillisillakin saattoi olla tekemistä asian kanssa.

Mutta mutta. Eivät kai Outi ja Nelly olleet kiinnostuneet Harrista? Se tässä nyt ensimmäisenä tuli mieleen. Vilkaisin hätäisesti Eetua, mustasukkaisuusdraama ei olisi nyt tervetullut. Mutta Eetu ei huomannut mitään, hän oli uppoutunut kertomaan mummulle Hopiavuoresta. Vaikka mikä siinä niin ihmeellistä olisi, jos jotkut muutkin olisivat Harrista kiinnostuneita? Hän toki oli lähes nelikymppinen, viitisentoista vuotta vanhempi Outia ja Nellyä, mutta ei sitä olisi uskonut helposti. Pitkä, hoikka ja kaikin puolin muutenkin kivannnäköinen ja sormukseton päälle päätteeksi, miksei sellainen kiinnostaisi? Ehkä Harriakin kiinnostaa enemmän sellainen nainen, jolla ei ollut tällaista menneisyyden painolastia mukanaan kuin minulla.

Tai sitten näen omiani ja kuvittelen asioita, joita ei ole. Ihmiset istuvat porukassa ja juttelevat keskenään, siinä kaikki. Heillä on kivaa, nauravat yhdessä. Ja tietysti jonkun on istuttava Harrinkin vieressä. Hymyilin itsekseni, oli tosi kivaa että täälläkin oli vaihteeksi elämää ja ihmisiä.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

…ja tulihan niitä maljojakin sieltä kaikesta huolimatta. 😀 Niitä enemmän kuitenkin nautin Sofia-tiikeristä, ja ai että miten mun tekisi mieli piirtää sekin. Sofia oli varmasti niiiiiiin söpö!

Jaoit Hopiavuoren väen musta tosi luonteviin paikkoihin. Eetu varsinkin mummon kanssa viihtyisi, ja uskon, että mummo Eetun. Aiempien tarinoiden perusteella mummo on kova sanomaan, vaikka onkin ehdottomasti hyväsydäminen. Eetun mielipiteet puolestaan kulkevat välillä vähän omia ratojaan, mutta hän on puolestaan kiltti ja tietää kyllä, mitä asioita pitää pitää omana tietonaan vaikkapa hevosten karsinoita koskevan lain suhteen. (Kyllä, sillä on siitä vahvoja mielipiteitä.) Ja on ihan Eetua vähän vähätellä omia juttujaan, vaikka oikeastihan sen mielestä ei ole mitään kivempaa kuin jauhaa hevostallista.

Noastakin olen sanonut ainakin kolmesti, että sen luulisi tulevan lasten kanssa toimeen, ja lasten luulisi kerääntyvän sen äärelle. Olin itse niin arka penikka, että olisin pelännyt sitä sen hiusten ja jalan ja kaiken takia, mutta kun rohkeammat menevät ekana, aivan varmasti ujoimmatkin lähestyisivät. Ja kun Noaa ei ikinä tunnu haittaavan, vaikka varsinkin siitä jalasta kysellään. Ja lapsethan kyselee! Lisäksi Noa osaisi varmasti just tuolla tavalla kertoa hurjia lapsille sopivia tarinoita krokotiileista, kun hänen oikea tarinansa ei ihan lapsille sovikaan.

Mutta Harrin ja hänen seuralaistensa kuvausta Sonjan kautta haluaisin kehua kaikkein eniten. Mustasukkaisuus on musta vaikeaa, kun oma hahmo on mustasukkainen. Se on sellainen tunne, jota mä en ainakaan itse haluaisi tuntea, jos kyseessä on mun puoliso (tai tuleva puoliso, joka ei vielä tiedä että siitä tulee mun puoliso ja mä tiedän). En halua, että kukaan pääsee kommentoimaan, että jaaaaaaha, sä et sitten luota siihen, tai mitään muutakaan. Mua on aina ärsyttänyt, että aina vihjaillaan mustasukkaisuuden olevan tosi väärä tunne. Koska eihän se ole. Kyllä tunteita saa olla, ihan vaikka minkälaisia. Eri asia on sitten miten niiden vuoksi toimii. Musta Sonja on tässä tarinassa hyvä roolimalli, siis mullekin, eikä vain lapsille, koska mustasukkaisuus sattuu olemaan mulle ahdistava aihe käsitellä. Sonjahan ei tee mitään, katsoo vain, ja samalla hänkin vähän yrittää projisoida mustasukkaisuutta Eetuun. Ei hän antaisi Harrin jutteluille noin paljoa palstatilaa, jos se ei tuntuisi miltään — eikä tulisi vähän verranneeksi itseään Outiin ja Nellyyn, joilla ei hänen nähdäkseen ole menneisyydestään painolastia. Ja sitten Sonja kuitenkin hymyilee: eihän hän Harria omista, mitään ei ole tapahtunut tai välttämättä tapahtumassakaan, ja onhan jonkun Harrillekin seuraa pidettävä.

[Sonja T.Valvoja]

(nää tulee vähän tipoittain…)
Tuparit, osa 3
Työkaverit alkoivat tehdä lähtöä heti kahdeksan kierteellä, koska heillä oli jo liput valmiina viimeiseen junaan Tampereen suuntaan. Myös mummu alkoi väsyä ja pyysi Ristoa viemään hänet kotiinsa jo. Siinä samalla menisivät myös työkaverit Seinäjoen asemalle eikä heidän tarvitsisi tilata taksia tänne. Muu vanhempi väki myös kaivella lähtökuoppia ja lapset patisteltiin ulkovaatteisiin myös. Riitta veisi Laurin ja Sofian täksi yöksi mummolaan, olkoonkin että mummola oli samassa pihassa kuin oma koti. Markuksella ja Kristalla oli siis harvinainen vapaailta.

Kun olin saanut lähtijät hyvästeltyä, palasin takaisin olohuoneeseen, jossa oli jäljellä vain nuorempi porukka. Helena kilisti lasia ja sai kaikkien huomion:
– Hei, pidetääs pieni seuraleikki.

Ihmiset vilkaisivat toisiaan sen näköisinä että miten tästä pääsee pakoon. Seuraleikki ja suomalaiset ei ole toimiva yhdistelmä. Mitähän Helenalla oli mielessä?

– Se on hyvin yksinkertainen: jokainen kertoo vuorollaan, mistä yhteydestä tuntee Sonjan, Helena jatkoi. – Mä voin ite aloittaa. Me tutustuttiin geokätköily-jutuissa jo monta vuotta sitten, kun liikuttiin samoilla alueilla ja sit alettiin käydä kimpassakin kätköillä. Ja sit siinä kävi niin että innostus kätköihin vähän hiipui mutta nää kaverit jäi kuitenkin, Helena sanoi ja viittasi minuun, Tuomoon ja Kimmoon.
– Joo, samaa sakkia ollaan, jatkoi Tuomo, joka istui Helenan vieressä. – Ja mun on pakko kertoo se miten me tavattiin Sonjan kanssa ekan kerran. Se oli marraskuun yö tai ainakin ilta, keskellä synkkää kuusikkoa jossain tiettömien taipaleiden takana. No ei vaa, kilsan verran oli tielle ja ihan hyvä polku sinne meni. Me oltiin molemmat tultu hakemaan uutta kätköä, toisistamme tietämättä ja säikähdettiin kun huomattiin että siellä pilkkopimeässä metikössä meni joku toinenkin fikkarin kanssa. No, Sonjan nicki oli tuttu jo kätköiltä ni juteltiin siinä sit pitkä tovi, muttei mulla sen ekan tapaamisen jälkeen ollut hajuakaan, miltä se näytti kun siellä oli niin pimeetä.
– Älä unohda räntäsadetta. Silloin satoi räntää taivaan täydeltä ja oli ihan vähällä etten mä olisi leikkinyt järkevää aikuista ja ajanut suoraan kotiin käymättä kätkön kautta.
– Kyllä se taisi ittelläkin käydä silloin mielessä että onhan sitä typerämpiäkin harrastuksia, ei nyt vaan heti keksi että mitä…

– Mä oon töissä sillä tallilla missä Sonja tätä nykyä pitää hevostaan, sanoi Camilla, jonka vuoro oli luontevasti seuraavana.
– Niin ja vedät myös sitä lentopallokerhoa.
– Joo, se on totta kans joo.

Seuraava olisi ollut Camillan vieressä istuva Krista, mutta hän passasi puheenvuoron Markukselle:
– No, Sonja on vähän niinkuin mun pikkusisko, melekee samanikääne serkkutyttö ja aina asunut naapurissa. Sonja oli meillä paljon hoirossakin kersana niin että me ollaan leikitty koko lapsuus kyl yhyressä. Siitä olis tarina jos toinenkin mutta kerrottakoon nyt sen verran, että Sonjahan on täysinoppinnu kaivinkonekuski, vaikka tätä nykyä voi olla tairot vähän ruasteessa. Nimittäin silloin kun se ei ollut meillä hoirossa, se oli meleko varmasti isääs mukana töissä. Sitte ku ikää tuli ni me tehtiin kesätöitä tuas mun ja sen isän omistamassa maansiirtofirmas. Siinoli muutamalla vanahalla isännällä joskus vähän niäleskeltävää kun kaivurin hytissä oli hädin tuskin täys-ikäänen flikka kaivamassa hänen arvokasta sikalanpohjaansa.
– Ja mä tutustuin Sonjaan sitten Markuksen kautta, kun alettiin seurustella vähän vakavammin, jatkoi Krista Markuksen jälkeen. – Sonja on molempien kersojen kummitäti. Tai kummatäti, niinku se itse sanoo, kun ei se kuulu kirkkoon.
– Kummatädin vastuulla on lasten hemmottelu piloille, muistutin.
– Se onkin täs pelottanut kun muutit nyt naapuriin ja näet mukuloita useammin…

– Mulla on hevonen samalla tallilla kuin Sonjan Salieri, kuittasi Noa oman vuoronsa lyhyesti. Outi sen sijaan oli monisanaisempi.
– Mä käyn hoitamassa kans Hopiavuoressa, itse asiassa Eetun hevosta, Outi nyökkäsi Eetua kohti, – mutta hoidin myös Salieria kun Sonja oli reissussa nyt tässä syksyllä.

– No, mä törmäsin Sonjaan töissä ekaksi, aloitti Harri. – Tehtiin paljon yhteistyötä yhden projektin tiimoilta muutama vuosi sitten ja oltiin Sonjan ja muun tiimin kanssa paljonkin yhteydessä sähköisesti. Livenä me tavattiin sitten Wienissä, kun mentiin tekemään sitä projektia asiakkaalle, oltiin siellä kahdestaan töissä viikko tai vähän reilu itse asiassa. Sonja jäi mieleen todella pätevänä ammattilaisena ja kivana tyyppinä, mutta sit projektit meni eteenpäin eikä me oltu tekemisissä keskenämme muuta kuin nyt loppukesästä törmättiin ihan vahingossa toisiimme Seinäjoen Prismassa.
– Kaikki tiet vievät Seinäjoelle, virnisti Markus.
– Joo, se oli kohtuullinen ylläri että maailman kaikista paikoista just siellä, sanoin. – Varsinkin kun Harri asui Lontoossa silloin kun tavattiin, ni en olis osannut ajatella että se tulee täällä vastaan.

– Hopiavuoressa on kans hevonen, Harrin toisella puolella istuva Nelly sanoi. – Ja mä oon tässä syksyn mittaan nyt valmentanutkin Sonjaa ja Salieria jonkin verran. Ja mun ammatillisen elämän päätavoitteena on saada ne edes kerran yhdessä kilpakentille, joko esteillä tai koulussa.
– Joo hei, me tullaan sit huutosakiksi kannustamaan kentän reunalle!
– Nelly haluaa väkisin tehdä elämästään vaikeeta, mutisin.
– Mää omistan sen Hopiavuoren tallin ni sitä kauttahan Sonja on tutuksi tullut. Ja Salieri tiätysti kans, kertoi Eetu.

Kimmo oli jäänyt viimeiseksi:
– Mä oon tota samaa geokätköilyporukkaa, tosin mä tunsin myös Sonjan miehen, se oli opiskelukavereita. Sen kautta tutustuin Sonjaan eka, paremmin sitten kun huomattiin että molemmat kätköillään. Ja mehän oltiin nyt syksyllä siellä Yhdysvalloissa Sonjan kanssa.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Ihan pinnistelemättä voin kuvitella, millaisia ilmeitä Sonjan luona on nähty, kun ehdotetaan seuraleikkiä. Yleensä kun ne ovat niin tuskastuttavan teennäisiä ja ahdistavia. Helenalla oli kuitenkin tosi fiksu leikki: kaikilla paikallaolijoilla on edes jotain yhteistä, josta puhua. Lukijaa tämä palveli mun mielestä kuitenkin vielä paremmin kuin hahmojen tutustumista toisiinsa. Kun sivuhenkilöitä on monta, eikä omalla hahmolla ole niihin suhdetta, teki kyllä taas ihan hyvää saada tällainen kooste siitä, kuka olikaan kuka ja mistä peräisin Sonjan elämässä. Kyllä mä nämä vielä kertaamalla opin, ja osan jo osaankin, niin kuin just Helenan! Sonjan kaverit vaikuttavat kyllä sellaisilta ystävällisiltä ja ihanilta tyypeiltä, joihin vähänkään sosiaalisemman hahmon ja ihmisen olisi helppo tutustua!

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Orionin tähdistöstä kotiin hopialle vuorelle

”Niin että Eetu”, Camilla sanoi autoni takapenkiltä herättääkseen huomioni. Hänen äänensä oli ihan vakava ja vakaa, joten odotin kysymystä työvuoroista.

Katsoin häntä taustapeilin kautta. Hänellä oli musta toppatakkinsa ja sysimusta lumeton ilta tuntui imevän kaikki vähäisetkin katulampuista lähtevät valonsäteet itseensä. Erotin vain juuri ja juuri hänen kasvonsa takin ja mustien nahkaistuinten keskeltä. Kesti monta sekuntia ennen kuin ymmärsin, ettei hänkään tainnut nähdä minun katsettani peilistä yhtään sen paremmin kuin minä hänen.

”No?” kysyin lopulta. Laskeskelin jo, että kyllä minä voisin hänelle viikonlopun vapaaksi antaa, jos hän sitä kysyisi. Nelly olisi vaihteeksi kotona ja olisi tallilla kuitenkin. Kyllä me pärjäisimme.

”Sitä mä vaan…” Camilla jatkoi niin viattoman kuuloisena, että en enää ajatellut ollenkaan, että kyseessä olivat tallivuorot.

”Nii?”

”Tietääkö Nelly että sä keräilet vieraiden naisten puhelinnumeroita salaa juhlissa?”

Se oli tietenkin tarkoitettu vitsiksi, mutta vilkaisin Nellyä. Minulla oli kännykässäni Sonjan mummon numero. Minulla oli varmasti ollut se joskus aikaisemminkin, mutta se oli sittemmin kadonnut. Kuulemma paremmalla ajalla soittelemalla pääsisin käsiksi hieman halvempiin heinätilauksiin, kunhan hän ehtisi etsiä puhelinkirjastaan jonkun tuttunsa numeron. Oli ollut talliasioista puhetta pitkin iltaa ja hän oli kauhistunut heinän hintoja. Olin kyllä yrittänyt sanoa, että halvemmalla ei taida näin huonona heinävuotena saada kuin märkiä paaleja, tai jotain huokoista sokeriheinää, jossa on arvot miten sattuu, mutta hän oli ollut sinnikäs.

”Hä? Eetu?”

Nelly ei sanonut mitään. Kunhan vilkaisi minuun ja hymyili hiljaa. Epätyypillisen hiljaa. Juuri nyt kun olisi kaivattu hänen sukkelaa vastaustaan. Yritin miettiä nasevaa vastausta sitten itse mahdollisimman nopeasti. Kyllä minulla Camilla sinunkin numerosi on, älä käy mustasukkaiseksi? Ei, ei niin voi sanoa, tai syytetään pian työntekijän ahdistelusta. Ja Nelly pian suuttuisi. Saisin varmaankin selkääni.

”Mä nuata heinähommia vain…”

”Joo nii vissiin”, Nelly puhahti silloin ja oli olevinaan loukkaantunut. ”Heinähommia!”

Onneksi Camilla ei enää tarttunut siihen. Hänen tapanaan ei ollut jatkaa satunnaisia letkautuksiaan hellomaisiin ikuisuuksiin. Kun uskalsin vilkaista häntä taas, hän katseli ikkunasta ulos. Nelly naputteli mietteliäänä kännykkäänsä.

”Aika palatsissa se kuitenki asuu”, Nelly sanoi, kun olimme jättäneet Camillan kotipihaansa. ”Sellanen koti yhel ihmisellä. Ja kaikki niin ihanasti sävy sävyyn. Eetu meidänki pitäs sisustaa.”

”Vai jotta on meirän tuvas rumaa?”

”No en mä nyt nii sanonu. Mut olishan se nyt hienoo. Olis peileis hopeakehystä ja kahvinpuruastia samaa paria teeastian kanssa. Sellasta pientä.”

En sanonut siihen enää mitään, vaan käännyin kotipihaan ja parkkeerasin auton maneesin puolelle. Tupa oli pikkuruinen Sonjan kotiin verrattuna, piha hoitamaton ja valoisan aikaan näki ikkunanpielissä halkeillutta maaliakin. Kyllä, hienoa se olisi. Jos olisi Otsonmäen komein tupa. Rinnetontilla. Tai rantatontilla. Rinteisellä rantatontilla.

Katseeni osui keittiön ikkunaan, kun kävelimme pieneen kotiini. Eira sieltä kurkki Jerusalemin kanssa, talonvahtina kun oli. Toinen painoi ikkunaruutuun käsiään ja toinen kirsuaan niin, että varmana jäi jälkiä. Sitten Eira kääntyi karjaisemaan jotain taakseen ja lasille ilmestyi myös Hellon ja Inarin naamat. Hapuilin Nellyn käden käteeni ja nostin kätemme ilmaan mukamas pieneen tuuletukseen, johon kolme ikkunan neljästä naamasta vastasi tuulettamalla kukin vastaukseksi.

Oli se Sonja rohkea tyyppi. En minä vain yksin uskaltaisi asua, vaikka olisi kuinka komia suora tupa! Vaikka kyllä sinne pitäisi useammin päästä kuokkimaan: sinne mahtuisi varmaan vaikka kuinka monta ystävää samaan aikaan, eikä silti tarvinnut olla aluksi ahdistavan lähellä vieraita ihmisiä. En minä osaisi tai pystyisi sellaisia juhlia järjestämään.

[Sonja T.Valvoja]

Vieraiden naisten puhelinnumeroita! Luoja että mä repesin. Mutta kyllä, varmasti mummu tietää kaikki paikalliset ja erityisesti ne joilta saa hyvää heinää sopuhintaan. Se on kuitenkin paikallinen — jo 90 vuotta ja risat!

Kiitos kun vastasit tähän! Minä kirjoitin nuo nyt ihan oman pääni mukaan kun kukaan ei tähän tarttunut ja Nellynkin pakkasin mukaan ihan omine lupineni.

[Julkaisija]

Viestit