Steffe

Etusivu Foorumit Päiväkirjat Steffe

Tämä aihe sisältää 15 vastaukset, 6 kirjoittajaa, ja siihen kirjoitti viimeksi  Eetu Hopiavuori 3 kuukautta sitten.

  • Julkaisija
    Viestit
  • #4925 Vastaus

    Camilla
    Valvoja

    Steffe

    Radical One Man Show
    Steffeksi kutsuttu 2-vuotias orinkolttiainen. Kiltti energiapommi, joka ei jätä kylmäksi. Ravihevosta siitä povataan, mutta muistuttaa enemmän sirkusponia.

    Kuvasta kiitokset R.:lle.

  • #4926 Vastaus

    Camilla
    Valvoja

    Kirjoitettu Gunnarin näkökulmasta

    01. Steffe tuli taloon
    Ikinä muistanut, kuinka pitkä ajomatka Pohjanmaalle olikaan Jällivaarasta. Harvemmin tarvitsi matkustaa eteläiseen Suomeen. Yleensä jäin hoitamaan tallia ravimatkojen ajaksi, elleivät ravit olleet naapurikunnassa. Tästä matkasta en suostunut luopumaan, koska halusin nähdä Camillan ilmeen. Myös tallin, mihin Steffe muuttaisi. Myös paikan, jota Camilla uskalsi kutsua kodiksi. Matkailu myös avarsi aina. Matkan ideana oli tuoda Steffe Hopiavuoreen, mutta samalla hakea kaksi uutta ravuriostosta.

    ”Hejsan, Milla! Olemme pian Hopiavuoressa”, hyräilin kaiuttimeen, kun pelkääjän paikalla istuva Markus nauroi vieressä.
    Millan serkku, Linnea, olisi halunnut joukkoon myös, mutta jonkun tarvitsi jäädä pitämään tallia pystyssä.
    ”Hopiavuoressa? Täällä? Tänään?” Milla huudahti yllättyneenä puhelimeen.
    ”Mehän puhuimme viime viikolla loppuviikosta. Mutta aikainen lintu madon nappaa”, hykärtelin puhelimeen.
    ”Eihän sillä ole edes karsinaa valmiina…”, Milla jupisi itselleen tai puhelimelleen tai toiselle henkilölle puhelimen päässä.
    ”Nähkäämme pian!” Markus moikkasi veljentyttärelleen ja painoi punaista luuria.
    ”Se on täällä pian!” kuului puhelimesta vielä järkyttyneen, shokissa olevan ja innokkaan Camillan ääni.

    Olimme ajaneet Seinäjoen ohi jo tietä pitkin hyvänmatkaa, ja tuntui, että matka ei loppuisi milloinkaan. Takapuolta särki, silmiä väsytti, vaikka olimmekin ajaneet vuoroissa Markuksen kanssa ja pitäneet taukoja. Halusin vain päästä venyttelemään jalkoja ja vanhaa selkäparkaani. Haroin jupisten maasturin ratissa harmaata joulupukin partaani.
    ”Yhden kilometrin kuluttua käänny vasemmalle Vanhalle Päätielle”, kuului älylaitteesta, jota Markus kutsui tabletiksi.
    Huokaisimme vävypojan kanssa yhteen ääneen. Käännöksen kohdassa edessä näkyi jotain keskustaa muistuttavaa, sillä puiden lomasta vilkkui omakotitaloja. Oikealle kääntyikin kyltti, jossa luki keskusta, mutta käännyimme vasemmalle, jonne osotti kyltti: Jätinhautuumaa. Mikä olikaan se osoite, joihin Milla meitä ajatutti?
    ”Viidensadan metrin kuluttua käänny oikealle ja olet saapunut päänmäärään.”

    Paikasta ei voinut olla erehtymättä. Hiekkatielle käännyttäessä edessä pilkoitti punainen iso tallirakennus, joka muistutti L-kirjainta. Pysäköimme auton tallin eteen. Katsoin jo, kuinka tallista Milla hyppeli kuin pikkutyttö posket punaista hohtaen. Aivan hänen vanavedessään seurasi jykeväharteinen, vaaleatukkainen mies. Heidän perässään kulki vielä nuoreammalta vaikuttava mies. Yritin loikata autosta ponnekkaasti ulos, mutta kun ikää oli jo lähemmäs 55 vuotta, ei sitä niin jaksanutkaan enää. Markus halasi Millaa automaattisesti ja päätään nyökytellen kätteli kahta miestä.
    ”Komea paikkahan tämä on. Missäs se teidän ravirata oikein on?” naurahdin kaapaten pienen Camillan syliini.
    ”Gunnar Jällivaarasta”, kättelin ryhdikkäämmin seisovaa miestä.
    ”Hopiavuoren Eetu. Meirän talli on eneemmän ratsupaanootteenen, mutta löyryyhän noota ratojakin läheltä.”
    ”Susi”, toinen mies tokaisi hieman tuijotellen vuoron perään omia kenkiänsä ja sen jälkeen minun omiani.
    Eetun oli pakko olla se tallinomistaja, josta Camilla oli niin kunnioittavasti puhunut.

    Meidän naureskellessa Milla oli Markuksen avustamana irroittanut koppakärryt irti trailerin takasillasta, laskenut takasillan alas ja hypännyt sivuovesta sisään lässyttämään Steffelle. Trailerista vain pilkisti tummanruskea takapuoli, jonka häntä pyöri sivulta toiselle kuin laiskalla koiralla ja jalat harjoittelivat jotain omaa pientä koreografiaansa. Milla irrotti orin palkista ja peruutti sen ulos siltaa pitkin. Ori tuli hienosti pihalle, mutta sen kanssa oltiin paljon treenattukin. Markuksen yli oli joskus juossut hullu lämminverinen, vuoksi hevosia totutettiin kaikkeen mahdolliseen, mitä nyt eteen vain sattui tulemaan. Ori oli jo koulutettu valmiiksi kärryjen eteen. Ei sillä, etteikö nainen itsekin osaisi. Halusimme vain, että hän saisi suoraan tähdätä Steffen kanssa treenamiseen raveja varten eikä joutuisi murehtimaan enää orin koulutuksesta.

    Steffe nosti päänsä korkealle ja hirnahti niin lujaa kuin vain hevosesta ääntä pääsi.
    ”Se on kasvanut niin paljon. Viimeksi se oli vasta ihan vauva, joka heitteli porkkanoita”, Camilla naurahti ja pyöri orin ympärillä lumoutuneena.
    Steffen pää pyöri kuin todetakseen, että olisi tämä ihan kelpo paikka asua, vaikka lunta olikin vähemmän, vuoriston sijasta ympärillä oli enemmän metsää sekä kentälle oli yksi ratsukko. Talon portaillekin oli kokoontunut kahvikuppi kädessä kiinnostuneita ihmisiä. Ehkä tämä olisi jopa Steffen osalta sopiva paikka ystävälliselle oriille, joka saisi toimia ihmettelyn kohteena. Varmasti täälläkin olisi ihmisiä, joilla olisi jonkinlaisia tunnesiteitä raviurheiluun. Minun ja Camillan hevosesta tulisi hieno ravuri. Olivathan se isä ja emä kovemman luokan juoksijoita. Ja se kuinka onnelliselta Camilla näytti. Viimeksi olin nähnyt hänet yhtä ylpeänä ja innokkaana, kun hän esitteli minulle saamiansa kersantin arvomerkkejä. Ja se kuinka avoimelta Camilla vaikutti. Tämä paikka taisi olla hyväksi hänelle. Camilla oli saanut minun hyväksyntäni tallin suhteen.

    ”Camilla, voit heittää Steffen purkamaan ylimäärääset energiat kentälle, kunhan vain Agnes ja Lex ovat saaneet ratsastuksen loppuun. Teillä on takana pitkä matka. Miksette tulisi tupaan kahville?” Eetu ohjaili porukkaa.
    Tuosta miehestä minä pidin jo valmiiksi. Se oli rehellinen se mies, joka kutsui tuntemattomat omaan tupaansa kahville.
    ”Jasså, mikäpä jottei. Millaa on turha odottaa kahville. Hän ei edes taida nukkua koko seuraavana yönä”, tokaisin ja heitin lippalakkini päästäni auton etupenkille.
    Markuks seurasi meitä vanajonossa tupaan sisälle, kun taas Susi tuntui rentoutuvan meidän poistuessa ja jäädessä Millan kanssa taputtamaan Steffeä. Kukahan taas Susi oli miehiään?

    • #4945 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Sanoin tästä kerran aiemminkin kun sulla oli eri kertoja, mutta sanonpa taas. Camillasta on hyvä välillä päästä kirjoittamaan ulkopuolelta. Se on sellainen itsepäinen tyyppi, joka ei suostu ajattelemaan itsestään ja maailmasta kovin hempeitä kuin poikkeustilanteissa. Kun se itse kertoo itsestään ja ajatuksistaan, ei sen iloiset ja eläväiset puolet pääse koskaan esiin. Ei se olisi ikinä itse paljastanut lukijalle lässyttäneensä Steffelle ja olleensa muutenkin niin innokas.

      Toisaalta jokainen hahmohan on puolueellinen kertoja. Gunnar on Camillaa romanttisempi, mutta vaikuttaa siltä, ettei lukija saisi hänen kauttaan ikinä selville Camillan (tai oikeastaan kenenkään muunkaan) huonoja puolia. Gunnar ei niitä ajattele ja analysoi.

      Saa nähdä, miten Steffelle käy. Onneksi perus pohjalaistalli on ravitalli ilman ravirataa, niin ettei Steffe paremmin varusteltua kotia ainakaan saisi, ellei sitten muuttaisi Seinäjoen raviradalle ja eläisi pienessä haassa moottoritien vierellä. 😀 Olisipa rata lähellä. 😀 Onneksi ainakin Seinäjoella, Härmässä, Tervajoella ja Vaasassa on radat, ja luulisi lähempääkin saavan jonkun isännän kehnohkoa pellon ympärille lanattua harjoitusrataakin lainata. (Tai pakottaa Eetun tekemään kilsan-parin päähän oman keväällä.) Apukäsiä ainakin on tyrkyllä uudelle melkein-hevosenomistajalle. Tiitus osaakin ihan jotain, ja — yllätys yllätys — Hello! Eivätkä kai muukaan nuoriso saati sitten aikuiset mitään ihan kädettömiä kuitenkaan ole. 😀

      Sit vielä, hehe, naurahdin ääneen kun Susi sanoi olevansa Susi. 😀 Sen sosiaaliset taidot ei taida olla ihan priimaa…

  • #5382 Vastaus

    Camilla
    Valvoja

    02. Epäonninen hevosenhoitaja
    Jos minä vihasin jotain enemmän kuin muuta, se oli hevosten omistajille soittaminen. Se, että minä soitin, ei ikinä tarkoittanut mitään hyvää. Omistajille tulisi kuin olo, etten osaisi hoitaa heidän hevosta. Että olin kussut jollain tavalla. Viikko takaperin olin joutunut soittamaan Sonjalle Salierista. Ruunasta, joka oli aina niin kiltti. Melkein koko tallin helpoin hevonen Skotin tai Flidan jälkeen. Sillä oli ollut ähky. Ja nyt olin joutunut soittamaan Sudelle. Ukko oireili toistamiseen. Se oli jo hetken aikaa ollut hyvänä. Ukko oli hoiperrellut kuin humalainen, ja olin huolissani enemmän kuin koskaan.
    ”Rakaskultapieni, voisitko kertoa, mikä sua vaivaa? Saataisiin sut kuntoon. Ettei suhun sattuisi enempää”, tuijottelin kyyneeleet silmissäni karsinassa seisovaa oria, joka lepuutti päätään.
    Eläinlääkäri ja Eetu saapuivat, ja pyyhin kyyneleet nopeasti pois silmistäni takin kulmaan. Seisoin vain karsinan vieressä ja tarkkailin, kun eläinlääkäri tutki oria. Karsinan ympärille saapui lisää vaitonaista porukkaa. Kaikki olivat huolissaan Ukosta. Varsinkin, kun tämä oli jo toinen kerta, eikä viime kerralla ollut ilmennyt mitään.

    Pian kuului kevyitä juoksuaskelia, ja huolestuneennäköinen Susi ilmestyi karsinan viereen. Eetun kielloista huolimatta Susi astui karsinaan. Yritin lukea miehen kasvoja. Muistan, kun olimme joskus puhuneet Suden kanssa sohvalla pitkään. Silloin viimeksi, kun Ukko oli sairastellut. Susi sanoi, että haluaisi olla kilparatsastaja. Menestyä maailmalla. Mutta hänen upea, musta kilpailuhevosensa oli kipeänä. Nyt se seisoi edessä vain poissaolevana. Olinko syöttänyt sille jotain väärää? Olinko onnistunut mokaamaan jotenkin, että Ukon sairaus oli lauennut uudelleen? En kestänyt enää katsoa surkeaa Ukkoa ja vieläkin surkeampaa Sutta. Susi varmaan syyttäisi minua. Minähän olin ollut tänään töissä. Taustalla olisi todisteina Salierin ähky, joka oli myös tapahtunut minun työvuoroni aikana. Ei. Ei. Minun oli pakko päästä muualle. Steffeä pitäisi treenata.

    Tein jo rutiiniksi tulleen kierroksen Pasin ja Skotin kautta Steffen tarhalle, jossa se söi heiniään tyytyväisinä Nirrin ja Uunon kanssa. Vilkuilin hetken oreja. Jos nekin oireilisivat. Jos olin tehnyt niidenkin kanssa jotain väärin. Mutta ei. Ne vaikuttivat normaaleilta. Steffe ja Nirri nostivat päätään kiinnostuneina huomatessaan minun saapuneen aidan vierelle. Steffe tiesi, että nyt olisi sen treenin vuoro. Se otti pari raviaskelta tullessaan minua portille vastaan kuin hakisin innokkaan lapsen päivähoidosta ja hän pääsisi mummolaan. Steffe hörähti pehmeästi, enkä voinut olla hymyilemättä mustanruunikolle. Se haisteli taskujani kiinnostuneena. Luikahdin tarhan puolelle ja rapsutin oria, jonka silmät kiiluivat innosta. Raukka edes tiennyt, että yksi hevoskaveri sairasteli. Ehkä lapsen ei tarvitsisi edes tietää.

    Talutin Steffen suuliin. Siellä sen koppakärrytkin olivat lähellä eikä tarvitsisi välpätä niiden kanssa uudestaan. Varsinkin Steffen tuntien se ei pysynyt enää paikallaan, kun oli saanut valjaat päälleen. Halusin myös pysyä mahdollisimman kaukana Ukosta ja Sudesta. Susi tarvitsisi aikaa ja rauhaa. Hänellä oli myös muita. Hän kerkeäisi illalla kotona minua syyttämään Ukon tilanteesta. Suulista kiertäen tallin takakautta pääsi suoraan varustehuoneeseen, sillä en halunnut aiheuttaa ylimääräisellä metelöinnillä Ukolle stressiä. Nappasin harjat mukaani, suitset ja valjaat. Laitoin Steffen kuntoon, ja heti kun ori sai kuolaimet suuhunsa, se oli kuin adrenaliinipiikin saanut.
    ”Voisitko pitää sen lämpösen kurissa, että edes uskaltaa ohi tulla?” Sanni murahti minulle.
    ”Unohdin hakea Steffen rauhoittavat apteekista. Jos sinä voisit vaikka kerätä tupakantumppisi tallin nurkalta talven jäljiltä? Eetu ei pidä hyvää. Ota vaikka pullo stökikseksi, että pysyy nurkkakin siistinä”, väläytin Sannille, joka vain murahti minulle vastaukseksi jatkaen matkaansa.

    Hätkähdin, kun puhelimeni tärisi taskussani. Kaivoin sen nopeasti esille tarkistaakseni, oliko se joku tärkeä. Gunnar.
    ”Hejsan Milla! Mites sinulle ja Steffelle kuuluu?”
    ”Juuri ollaan treeenaamaan lähdössä. Linnea kertoi, että olet ostanut pari uutta juoksijaa”, hymähdin puhelimeen.
    ”Mikä sinun mieltäsi painaa?” Gunnar murehti puhelimen toisessa päässä.
    ”Häh?”
    ”Milla, kyllä minä sinut tunnen. Tuntenut jo hyvän pari vuosikymmentä. Sinä kiertelet.”
    ”Suden hevonen on sairas”, murahdin hiljaa puhelimeen vilkuilen tarkasti ympärilleni, ettei kukaan vain kuulisi mitään.
    ”Oletko enemmän Sudesta vai hevosesta?” Gunnar kysyi.
    ”Hevosesta ja Sudestakin. En tiedä, miten hän ottaa tilanteen.”
    ”Mutta puhutaanko lisää vajaan viikon päästä? Kaukopuhelut ovat kalliita. Me ollaan tulossa Suomeen Pohjanmaalle raveihin ja ilmoitin samaan syssyyn Steffen opetuslähtöön”, Gunnar ilmoitti.
    ”Mutta eihän Steffe ole valmis?! Eikä meillä ole ravikärryjä!” pelästyin ja minun oli pakko nipistää itseäni, ettei tämä ollut unta.
    ”Tai sinä et ole valmis? Kyllä kaikki hoituu, laittelen sinulle tiedot illasta. Heippa!” Gunnar lopetti puhelun yhtä nopeasti kuin aloittanutkin.

    Steffe kuopi lattiaa ja pärskähti levottomana. Palasin takaisin nykymaailmaan järkytyksestäni.
    ”Sori, poika, että jouduit odottelemaan. Sun omistajasi ilmoitti, että ensi viikolla odottaa ensimmäinen koetus. Mutta kenet saan mukaan?”
    Olin ollut valmis pyytämään Sutta mukaan, mutta en enää tiennyt Ukon jälkeen. Steffe tökkäisi minua kylkeen kuin sanoen: Hei typerä naikkonen! Voidaanko me jo mennä? Mua ei olla tehty seisovaksi. Hymähdin orille ja rapsutin sitä harjan alta. Tyytymättönä Steffe heilautti häntäänsä.
    ”Jees sir.”
    Hain seinustan viereltä koppakärryt ja ohjasin ne Steffen taakse. Steffe malttoi olla paikoillaan sen ajan, että sain kärryt kiinnitettyä sen perään. Minun oli haettava vielä kypärä varustehuoneesta Steffen laatikosta, kunnes sain pienen ajatuksen päähäni. Jos pyytäisin Oskaria mukaani. Ehkä hän ei vihaisi minua niin paljon. Jos onnistuisin antamaan hänelle muuta ajateltavaa. En nähnyt häntä missään, mutta pälyilin tallin oven lähellä. Huomasin Suden auton olevan parkkeerattu suulin viereen. Silmäni osuivat ensimmäisenä Suteen, sitten Outiin ja siitä Outin käteen, joka makasi Suden olkapäiden päälle. Outi nosti hieman katsettaan ja hänen silmänsä porautuivat minuun. Käännyin nopeasti ympäri takaisin talliin sisään. Hämmennys. Viha. Velloi sisälläni. Tottakai, tämä oli viimeinen painava syy Sudelle. Ukon jälkeen minun kaikki mahdollisuuteni olivat menetetyt. Purin huuliani yhteen.

    Yhtäkkiä muistin, että Steffe odotti minua suulissa. Minun olisi pakko ajaa kaksikon ohi. Jos olisimme nopeita. Onnistuisinko olemaan huomaamaton? Tai jos peruuttaisin Steffen suulista ulos. Ei, he kuulisivat minut kyllä. Irroitin kettingit Steffen riimunnarusta. Ori otti jo askelia eteenpäin. Hyppäsin nopeasti kärryjen kyytiin ja annoin Steffen hyppiä jättiläisaskeleilla eteenpäin. Käänsin Steffen vielä hieman vasemmalle, ettemme menisi liian läheltä Suden autoa. Sehän nyt olisikin, jos onnistuisin auton romuttamaan. Vilkaisin nopealla silmällä Outia ja Sutta, mutta penkillä istui vain enää Susi. Outi oli jo matkalla tupaa kohti. Olin sillä hetkellä niin täynnä kaikkea, että imuutin Steffelle ja ohjasin sen Jätinhautuumaata kohti. Tänään tehtäisiin pidempi lenkki. Kyyneleet nousivat silmiini, mutta annoin niiden olla. Tuuli ulisi korvissa. Vesi valui poskilleni. Minun oli pakko kuivata silmäni, koska näköni meinasi sumeta. Jos ajaisin kotia vielä Seinäjoen kautta. Jos hakisin jostain ruokaa itselleni ruokaa. Tänään en pystyisi sittenkään kohtaamaan Oskaria. En voisi istua miehen viereen sohvalle. Hakea pakkasesta jäätelöä tai tehdä popkornia. Meillä oli Rocky-elokuvasarjan katsominen kesken, mutta tuskin Sutta edes huvittaisi. Potkisiko hän minut ulos? Koska olin mokannut Ukon kanssa. Tai olinko? Ajatukseni olivat sekaisin. Steffe painoi kevyesti ohjille. Se halusi ravata jo. Hillitsin oria hieman. Olihan se seuraavasta oikealle. Niinhän Hello oli neuvonut. Miksi en pyytänyt Helloa mukaani? Olisin voinut vaikka kuunnella miestä hänen musiikkiprojekteistaan, että ajatukseni olisivat jossain muualla. Tai ettei minun tarvitsisi olla yksin.

    Ai niin, unohdin sen prkleen kypärän.

    • #5384 Vastaus

      Tiitus
      Valvoja

      Voi apuva, kohta kyllä käy jotain! Tässä oli kyllä niin mainio tarina, sitä vaan luki ja luki eteenpäin. Ja nyt joudun odottelemaan, että mitä Camillalle käy, joko se eksyy tai se kaatuu tai ajaa ojaan tai jotain kauhiaa.

  • #5455 Vastaus

    Oskari
    Osallistuja

    Steffen ratakronikat 1

    ”Muista että sä oot kahden vanha”, kerroin Steffelle, joka huiski hännällään kuin mielipuoli Ylistaron raviradalla. Sillä reppanalla oli vielä suupielet kosteana emon maidosta, ja jo se tanssahteli nähdessään tammalauman aitauksessa. Pitelin sitä riimunarusta ja yritin olla aiheuttamatta sille lisää paineita kiristämällä narua. Se oli kylläkin vaikeaa, koska Steffe oli menossa ihan kauheasti joka suuntaan. Onneksi se oli vielä niin nuori ja torvi, että kuvitteli, että sen oli pakko uskoa minua, kun talutin sitä ripeällä ringillä surkean pienen varikon parkkipaikalla.

    ”Ei tää nyt mikään Seinäjoen rata oo…” Camilla mutisi kaivellessaan Steffen tavaroita autoni takapenkiltä.

    Siitä olin samaa mieltä. Ylistaron radan aitojen maali oli lohkeillut. Metalliputket, joista tarhat oli rakennettu, olivat vääntyilleet sieltä täältä. Valjastusalueella oli omituisia lippakatoksia, joihin hevosta ei kyllä saanut kovin turvallisesti kiinni. Niiden liepeillä näkyi kasvavan pitkä heinä, joka oli talven jäljiltä erityisen kaamean näköinen. Parkkipaikkakin oli niin kuoppainen ja kivinen, ettei jalka meinannut jakaantua. Sieltä tosiaan puuttui Seinäjoen oikean raviradan juhlan ja virallisuuden tuntu. Mutta niin puuttui hälinäkin: missään ei näkynyt ristin sielua. Ylistaron rata oli sitä paitsi noin viiden minuutin matkan päästä Otsonmäeltä. Ei kahdenkymmenen. En kehdannut vastata Camillalle mitään.

    ”Noni Susi, sido se tähän.”
    ”Jos sä meinaat.”

    Sidoin Steffen trailerin kylkeen niin, että sillä oli kolme jalkaa toisistaan erillisissä kuopissa ja yksi muita korkeammalla. Camilla nosti silat sen selkään ja näytti ajattelevan vähän samansuuntaisesti kuin minä: parkkipaikalta oli paras poistua ennen kuin joltain nyrjähtäisi nilkka tai joku putoaisi niin syvään kuoppaan, ettei pääsisi sieltä ilman tikapuita pois. Tartuin siis mahavyöhön kuopivan Steffen vatsan alta ja kiinnitin sen. Kun vedin kärryt aisat pystyssä Steffen perään, Camilla kiinnitti jo rintaremmiä sen kaulalle. Luojan kiitos sen uusissa kärryissä oli pikalukko. Nakkasin ohjanperät kärryille ja vedin ohjat silojen lenkistä ja sitten omalta puoleltani rintaremmin alta ennen kuin kiinnitin ohjan kuolainrenkaaseen.

    Ajattelin vain päästää Steffen irti kun Camilla istui sen kärryille, mutta en sitten tohtinutkaan. Jalkansa se loukkaisi. Tartuin siis sen ohjiin ja talutin sitä pahimpia kuoppia ja koloja väistellen kohti rataa, joka näytti onneksi sileältä ja hyvin hoidetulta, niin kuin tarhojenkin pohja. Steffe tuntui tosi suurelta vierelläni. Viimeisimmät tapaamani ravurit olivat olleet korkeintaan puolentoista metrin korkuisia sisupusseja.

    Kun Steffe sujahti radalle, jäin seisomaan siihen missä olin. Tuntui typerältä ajautua yksin katsomoon, enkä muutenkaan tiennyt, mitä minun kuului tehdä. Camilla oli houkutellut minut mukaan mukamas ajanottajaksi, mutta taisi oikeasti mitata sekä keskinopeutta ajan avulla että tarkempia nopeuksia kännykäsovelluksella ihan itse. Ajattelin, että oikeasti roolini olisi olla jonkinlainen makutuomari ja tukihenkilö. Minäkin olisin nimittäin tietenkin halunnut jonkun mukaan aina ensimmäisille kerroille kaikkeen Ukon kanssa.

    *En vie Camillalta ekan ratatreenin kirjoittamisen iloa.*

    ”Mä ensisilmäyksellä luulin, että sillä on lähisukua Crimson trottersista”, tulin sanoneeksi kotimatkalla Steffestä.
    ”Ai luulit?”
    ”Joo. Mutta ihan outoja nimiä oli lähisuvussa.”
    ”Lähisuvussa..?”
    ”Kauempana oli sitten Luned-varsoja ja Loiston-varsoja — ja Mysterious Yankee–”

    Hiljenin, kun satuin vilkaisemaan Camillaa, joka katsoi minua avoimen huvittuneena. Hän pyyhkäisi hiuksiaan taaksepäin ja pudisti päätään.

    ”Susi, ootko sä selvittäny Steffen suvun oikein totta?”

    Tunsin punastuvani. Harmitti ihan hirveästi. Hyvä nyt taas, Oskari. Minua ei saisi päästää vapaaksi normaalien ihmisten pariin, sillä olinhan hevosstalkkeri.

    ”Ooksä sitte seurannu raveja vai?” Camilla kysyi ihan niin kuin olisi ollut normaalia somppailla Sukupostissa tunteja vieraan ravihevosen takia.
    ”Eeen…”
    ”Susi.”
    ”Mä tykkään hepoista”, mutisin ja olin raapivinani niskaani, jotta saatoin asetella samalla hupparin hupun mölttimäiseksi näköesteeksi Camillan ja typerän naamani väliin.

  • #5494 Vastaus

    Camilla
    Valvoja

    Jatkoa Ratakronikat 1:lle.

    Ratakronikat 2
    Olin soittanut Sagalta saamaani numeroon. Puhelimesta oli vastannut Hopealinnan Eino:
    ”Tottahan tuo, rata on käytettävissä, mutta minun pitää alkuviikosta lanata se.”
    Seinäjoella oli yleensä paljon porukkaa tai aina joku radalla hiitillä. Olisi Steffen ensimmäinen kerta radalla, ja halusin sitä varten nuorelle orille rauhaa ympärille. Ikinä ei tietäisi, kuinka se käyttäytyisi. Lähimpänä oli Ylistaron ravirata. Todellisuus iski kuitenkin vasten kasvoja Suden kaartaessa varikkoalueelle. Paikka oli kuin lahoamispisteen lähellä. Maa oli kuoppainen – yritti Susi sitten kuinka ajaa varovaisesti. Sentään rata näytti lupaavalta.

    Olin varma, että Steffe katkoisi jalkansa kuoppiin kiirehtiessään eteenpäin. Luojan kiitos, olin pyytänyt Suden mukaan, joka hillitsi oria ja saatteli meidät tasaiselle radalle. Heti, kun Suden ote irtosi Steffen ohjista, ori heilautti päätään vapautuneena ja hölkkäsi pari askelta eteenpäin. Varikkoalue ja repsottavat aidat saivat minut epäluuloiseksi, ja jouduin pidättelemään Steffeä ensimmäisen kierroksen, sillä halusin varmistaa, ettei radalla vain olisi mitään epämääräistä, mihin ori kykenisi loukkaamaan itsensä.

    Vilkaisin nopeasti Suden suuntaan, joka jäi roikkumaan portin kohdalle katsellen ympärilleen. Käänsin katseeni takaisin Steffen suuntaan. Ylihuomenna olisi sen opetuslähtö. Saisi siellä lisää varmuutta ja pääsisi kokemaan, minkälainen tunnelma raveissa olisi. Onneksi opetuslähdöllä ei olisi niin merkitystä. Pituutta Ylistaron radalla oli 1 000 metriä. Steffe ei jaksanut keskittyä suorana kävelemiseen, ja kun olin varma, että rata oli ajettavassa kunnossa, myötäsin ohjia ja maiskautin. Steffe nosti kevyen hölkän, mutta oli jo valmis ravaamaan. Se pärskähti ärsyyntyneenä, kun hieman hidastelin orin vauhtia.
    ”Lämmittely ukko ensin. Nyt ei ole hyvä aika reväyttää mitään lihasta.”
    Käänsin Steffen vielä ympäri. Ori totteli hieman vastahakoisesti, mutta tajutessaan saman suoran jatkuvan selän takana se innostui. Myötäsin ohjia, ja Steffe repäisi. Sen askel venyi aina toisensa perään. Ihailin, kuinka Steffe teki jaloillaan tasaista työtä, eikä näkynyt jälkiä, että sen jalkoja vaivaisi mikään. Annoin Steffen ravata suoran, kun taas himmasin sen vauhtia kaarrokseen.

    Nautin tilasta, joka meillä oli käytettävänä. Maastossa piti olla varma, missä kohtia oli hyvä pohja ja sai antaa Steffen painaa. Mutkat oli tiukempia ja olisiko pisin suora ollut 500 metriä pitkä. Steffe hölkkäsi niin rauhassa, että se oli tiputtaa käynnille, mutta seuraava suora tuli taas eteemme. Steffe heilautti päätään kuin lupana antaa mennä. Myötäsin ohjia, mutta himmailin Steffen vauhtia sen verran, että yritin samalla puhelimella laskea keskinopeutta. Lopuksi antaisin sen mennä niin lujaa kuin se vain jaksaisi enkä halunnut, että ori kuluttaisi kaiken virtansa heti alussa.

    ”Susi, kokeillaan vielä loppuun ottaa ns. ratalähtö. Me tehdään volttia tuolla, jos kokeillaan, miten Steffe jaksaa juosta 1 600 metrin matkan. Jos viitsit ottaa puhelimella kierrosaikaa. Lähdetään tuolta kaarteen kohdista voltilla. Kun mennään ohi tästä tolpasta, aloita siitä ajanotto ja lopeta siihen, kun tullaan kierroksen jälkeen ohi”, ohjeistin miestä yrittäen puhua niin selkeää suomenkieltä kuin pystyin.
    Olin varma, että Susi olisi ymmärtänyt ilmankin. Susi veti kätensä lippaan. Nyökkäsin ja ohjasin Steffen katsomon puoleiseen kaarteeseen.
    ”Okei, Steffe. Tässä on sun paikkasi. Tässä näin. Nyt voit näyttää taitosi”, virnistin orille.
    Meillä ei ollut autoa käytettävänä enkä kyllä tiennyt, mitä mieltä Steffe olisi auton perässä juoksemisesta. Ohjasin Steffen isolle voltille. Ori nosti kevyen hölkän.

    ”1…”
    17-vuotias Camilla. Istumassa ravikärryissä. Kaikki mahdolliset ohjastajat olivat varattuina. Leo oli kipeänä, jonka oli pitänyt ajaa se rautias 7-vuotias varmajuoksija. Kaunis lämminverinen. Sain hoitaa tammaa aina Markuksen ravitallilla sekä valmentaa sitä. Team Oldnesses. Takki oli kokoa liian suuri. Kädet hikosivat. Markus oli ollut samassa lähdössä äkkipikaisella, kiukkuisella, nuorella lämminverisellä tammalla, joka oli suuri lupaus.
    ”2…”
    Jännitys oli huomattavissa ilmassa, vaikka ei ollutkaan kyseessä kuin normaali ravilähtö. Voittopotti oli kuitenkin suuri. Hevoset juoksivat voltilla. Niistäkin huokui jännitys. Ne odottivat, kun tulisi käsky. Hevoset käännettäisiin ympäri. Juostaisiin kuin olisi kuolemasta kyse.
    ”3…”
    Oldness Not Coming Alone. Se oli tamman nimi. Se oli juossut paljon rahaa. Tamma harvoin jäi muiden jalkoihin. Se ei ikinä heitännyt laukalle. 10 hevosta juoksi ympyrää. Yksi hevonen oli jäänyt pois lähdöstä. Joku otti varaslähdön. Lähtö uusiksi. Ohjastajat olivat turhautuneita. Hevoset olivat yhä jännittyneempiä.
    ”Aja!”

    Steffe sai hyvän lähdön. Tulimme juuri voltilta suoraan rataa kohden. Tuuli iski vasten kasvoja, mutta se ei haitannut menoa. Vettä vuoti silmistä, mutta en ollut täysin varma, itkinkö onnesta vai oliko se vain tuuli. Steffe laittoi jalkaa toisen eteen. En hidastanut sen vauhtia enää. Steffe tuntui hämääntyvän ajatuksesta mutkassa ravattuaan suoran. Se heilautti päätään ja lyhensi hieman askeltaan. Maiskautin. Hitaasti, mutta varmasti Steffe vaihtoi vaihdetta taas isompaan. Seuraavalla suoralla Steffe nojasi eteenpäin. Kärryt seurasivat sen jäljissä. Minä kyydissä. Hymyilin. Vauhdin hurma valtasi minut. Seuraavassa mutkassa Steffe ei enää hidastellut, mutta se kulki lähellä sisäaitaa. Korjailin hieman orin suuntaan sivulle. Steffe ei ottanut itseensä. Viimeinen suora. Askel liisi. Steffe heilautti päätään. Se kuin kysyi, että riittääkö. Ori alkoi olla väsynyt.

    ”200 metriä jäljellä.”
    Maiskautin. Steffe ei kysynyt enää. Se jaksoi samaa vauhtia, mutta alkoi hyytyä pikkuhiljaa. 50 metrin matka tuntui pitkältä kuin olisimme edenneet hidastuksella. Susi nojasi aitaan kännykkä kädessään. Tolpan ohi. Hidastin Steffen vauhtia. Kerrankin ori heitti hölkälle mielellään eikä siltä tarvinnut kysellä toista kertaa. Ori hölkkäsi kurviin, mutta puolessa välissä käänsin sen ympäri ohjaten sen Suden luo. Ori kiilteli hiestä.
    ”Mitä se sanoo?”
    ”Hyvältähän se näytti”, Susi nyökkäsi.
    ”Ei, mutta oikeasti?” purin huulta.
    ”Ehkä sitä saisi pidätellä alussa enemmän, ettei se väsyttäisi itseään tuossa matkalla. Jaksaisi loppusuoralla paremmin”, Susi totesi leukaansa hieroen.
    ”Steffe oli kyllä aika piipussa lopussa.”
    ”Juoksi se 1.32,2”, Susi hymähti näyttäen kännykkänsä ruutua minulle.
    ”Sehän voisi sitten pärjätä kylmäveristen joukossa. Tyydyttävä tulos meille kuitenkin koppakärryt perässä. Käydään, vaikka ensin siellä opetuslähdössä ja hoidetaan koelähtö pois alta”, naurahdin.

    Kotimatkalla purimme vielä auki Steffen hiittiä. Susi ohimennen mainitsi, että oli tutkinut Steffen sukua.
    ”Hyvä, että jompikumpi meistä tietää, mitä Steffen suvusta löytyy. Minä vain tiedän, että siellä on mahtava Gambit Ach emän puolelta. Sekä paljon jälkeläisiä jättänyt Random Smoke löytyy isän puolelta”, naurahdin.
    Susi punastui.
    ”Mutta säähän saat sitten tulla joka ikisiin raveihin meidän mukaan, sillä sää osaat kertoa Steffestä paremmin kuin minä”, virnistin Sudelle ja rummuttelin rattia. ”Ooksä sitten seurannu raveja vai?”
    ”Mä tykkään hepoista”, oli Suden lopullinen vastaus.
    Hymähdin miehelle, joka raapi niskaani. Ehkä minua kiinnosti Susi sen takia, että sitä kiinnosti hevoset myös. Kukaan aikaisempi ollut niin välittänyt. Hyvä, ettei Susi enemmän kysellyt Steffen kuulumisia kuin minun.

    ”Munhan pitää sitten joskus päästää sut ajamaan Steffeä. Hevosstalkkeri. ”

    • #5517 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Jotenkin tulee nuoruus mieleen. 😀 Mun eka mielikuva raveista oli se, mitä telkkarissa näkyi. No sieltähän näkyi esimerkiksi Seinäjoen ja Vaasan ratoja, ja nehän on ihan oukei. Sitten kun olin oikeasti mukana ravimaailmassa ja näin, millaisia lähimmät radat olivatkaan, niin huh huh. Joo, kyllä niistä radoista oli aina huolta pidetty. Mistään muusta kuitenkaan ei. Ylistaron ja Härmän vanhat radatkin näyttää enemmän slummikyliltä kuin radoilta ja talleilta…

      Eihän se Steffen meno huonoa oole ekaksi kerraksi. Ja hehe, kärryllä kun istuu, vieras heppa tuntuu kuitenkin menevän aina kovempaa kuin tuttu, vaikka aika olisi just sama. Kyllähän Camilla siis Steffen tuntee, mutta ei ole ennen radalla päässyt kokeilemaan, niin… 😀 Kun Steffen yleiskunto ja fyyssinen kehitys on sillä tasolla, että sillä on edellytykset jaksaa juosta, niin ei muuta kuin kaverin kanssa hiitille. Toivottavasti se on sitä laatua, joka lähtee muiden imuun ja löytää itsestään sellaista pakonomaista ekaksi pääsemisen tarvetta, jota parhaissa ravihevosissa on. Vaikka onhan niissä toki sitten enemmän pitelemistäkin kuin leppoisissa vipanajuoksijoissa! 😀

  • #5603 Vastaus

    Camilla
    Valvoja

    Onhan se nyt selvää, että Oskari on ihan söpö -pätkälle jatkoa. Olen ties kuinka ja kauan yrittänyt saada tätä kirjoitettua.

    Miten sä teet sen?
    Höpöttelimme Hellon kanssa jotain epämääräistä tuvan pöydän ääressä. Vilkuilin samalla lehtien otsikoita läpi tekstiin keskittymättä. Voitelin leivän ja heitin kinkun viipaleen päälle. Mietin hetken, jaksaisinko leikata juustoviipaleen, mutta totesin sen olevan liian raskasta. Nyt ei jaksanut. Työpäivä oli ohi, ja Hello oli onnistunut houkuttelemaan minut vielä päiväkahville. Hopiavuori oli ilmeisen hiljainen.

    Susi oli tullut tupaan perässä, mutta keskityin lehtien läpiselaamiseen. Samalla keskityin, etten läikyttäisi kahvia lehden päälle.
    ”Milanin kanssa?” Hello äyskäisi yhtäkkiä.
    Pääni nousi samantien ylös lehdestä ja vilkaisin vuoron perään Helloa ja Sutta. Milanille voi nyökätä, mutta se jäi siihen. En tiennyt, miksi Eetu oli vaikea Milania kohtaan, mutta Eetun tuntien sen oli pakko olla jokin painava syy. Harvoin arvostelin ihmisiä muiden mielipiteiden vuoksi, mutta Eetu oli vielä ystävällisempi. Hän rakasti Hopiavuoren jokaista hehtaaria kaikkine niine olioineen, joita siihen sisälle mahtuivat. Tein Sudelle hieman tilaa, vaikka Hello tarjosi hänelle paikkaa vierestään.

    Hello oli vetäytynyt hiljaiseksi, jotenkin omituiseksi. Suden vuoksi? Ei kai olihan Hellolle Tiitus. Vai johtuiko se Milanista? Hello suhtautui posiitivisemmin Milaniin kuin Eetu. Vilkaisin tuvan ikkunasta pihalle, mutta siellä ei ollut mitään mielenkiintoista. Silmäni harhailivat Suden lukeman Ilkan sivuille, vaikka luinkin jo kertaalleen otsikot läpi.
    ”Camilla?”
    Hiljaisuus katkesi yllättäen. Hopiavuoressa harvoin oli hiljaisia hetkiä. Eetun kanssa. Aamutallissa. Hommat jakautuivat itestään. Hevoset vain hörähtivät taustalla aamuruuan toivossa.
    ”Mitä?” katsoin Helloa hieman yllättyneenä.
    ”Mää haaveilen edelleen siitä kärrylenkistä…”, Hello katsoi minua suurilla Ilveksen silmillä.
    En voinut olla hymyilemättä, mutta minun oli hieman pakko kiusata häntä.

    Hello auttoi minua Steffen valjastuksessa.
    ”Steffen silat ei mahtuis Skotin ympäri”, Hello hymähti.
    ”Eipä Steffelläkään ole liikaa varaa lihoa”, naurahdin ja kiinnitin kärryt toiselta puolelta kiinni siloihin.
    ”Se on vasta murrosikäinen. Et voi pahoittaa sen mieltä”, Hello puolusteli Steffeä.
    ”Skotti vielä pahastuu sulle.”
    ”Se on niin leppoisa kaveri, ettei se osaa”, Hello hymyili teeskenneltyä hammashymyä.
    Steffe pyöritti päätään vuoron perään minun ja Hellon suuntaan kuin kysellen: Milloin te oikein olette valmiit? Yrittäkää jo! Se tömisytteli jaloillaan lattiaa ja huiskautti häntäänsä.
    ”Hei kuumakalle! Malta hetki. Vielä kun oppisit keskittämään tuon sun energiasi pelleilyn sijasta juoksemiseen”, murahdin Steffelle.
    ”Muista Camilla! Se on herkäs iässä!” Hello huomautti.
    ”Ite oot”, kihisin hiljaa hampaideni välistä.
    ”Kuulin ton!”
    ”Hello, kypärä päähän! Sit voidaan mennä.”

    Ohjasin Steffeä Mäensisusta kohti Hellon ohjeiden mukaan.
    ”Miksi sää oot vaativa Steffeä kohtaan?” Hello kysyi minulta.
    ”En mää oo vaativa”, murahdin ja ravistelin päätäni.
    ”Mut sää oot yleisesti välillä kiree”, Hello kyseenalasti minut.
    ”Steffen opetuslähtö meni kunnolla penkin alle. En mää oo Steffelle vaativa, vaan itselleni. Hieman hävitti siellä”, avauduin hieman Hellolle.
    ”Mikä siellä muka mätti?” Hello katsoi Steffeä ja minua vuoron perään kuin uskoen vain hyvää.
    ”Ei se juossut siellä ollenkaan. Hölkättiin vaan rataa ympäri. Oon suojellut sitä liikaa. Tai sanoin kyllä Gunnarille, ettei Steffe oo valmis vielä”, raavin otsaani ja yritin ajaa ärsytykseni pois.
    ”Ravihevonenhan se on”, Hello hymähti ja tökkäsi minua kylkeen. ”Sulla olisi pitänyt olla Hopiavuori Team mukana. Minä ainakin olisin mukana. Susikin varmasti.”
    ”Sun pitää kehitellä jokin hyvä nimi. Annan sulle paikan päächeerleaderina, mutta ei sitten mitään kannustuslauluja tai minihameita. Vaarit ovat siellä ihmeissään. Enkä halua tehdä itsestäni liian suurta numeroa”, naurahdin ja läpsäisin Helloa selkään.
    Steffe painoi hieman ohjalle, mutta pidättelin sitä vielä hetken. Edessä oli vielä pari kuoppaa.

    ”Camilla, miten sää teet sen?” Hello vilkaisi minua yhtäkkiä.
    Olin tippua kärryiltä. Mistä Hello tiesi? Ei kukaan tiennyt. Ei edes Hilma. Oliko se silti niin ilmiselvää?
    ”Mmm… Ei oikein ole vaihtoehtoja”, kohautin harteitani ja suuntasin katseeni tiukasti eteenpäin.
    ”Te kuitenkin asutte yhdessä, teette töitä yhdessä. Te olette välillä kuin siamilaiset kaksoset”, Hello katsoi minua varovaisesti.
    Puristin Steffen ohjia kädessäni.
    ”Se on kuitenkin vain ohimenevää, ja asia on paljon helpompi, kun Susi ei tiedä”, hymähdin vinosti Hellolle yrittäen piilottaa kaikki ne muut vuotavat ajatukset sisälleni.
    ”Susi ei tiedä?”
    ”Mistä sä puhut? En mä ole sille kertonut!” katsoin järkyttyneenä Helloa.
    Ei Susi voisi tietää. Tai milloin hän olisi saanut tietää? Mies suhtautui minun tavallisesti kuten aina. Hän keitti minulle kahvit aamulla, jos nukuin tunnin pidempään. Piilottiko Susi jotain?
    ”Ootko sä sanonut Sudelle jotain?” pysäytin Steffen ja katsoin Helloa hieman pelästyneenä.
    ”Luulin, et ootte yhdessä. Tai eronneet. Tai et miten kestät katsoa, kuinka Susi kosiskelee muita”, Hello selitti.
    Rauhoitin hengitykseni.
    ”Jaaaa… Minä ja Susi yhdessä?”, nauroin niin, että oli hyvä, ettei minulla happi loppunut.
    ”Etkö sä äsken tunnustanut tuntees Sutta kohtaan? Tai siis Susi ei tiedä”, Hello katsoi minua hieman kummastuneena.
    ”Joo kai. Ei. Joo. Hello. Susi ei tiedä. Kukaan ei tiedä. Paitsi sinä nyt. Lupaathan, ettei kukaan saa tietää? Saat siitä hyvästä ajaa Steffellä loppumatkan”, virnistin Hellolle ja ojensin hänelle Steffen ohjat.

    • #5649 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Hyi teitä Camillan kanssa! Ei Hello Ilvekselle saa uskoa salaisuuksiaan! En tosiaankaan tiedä, mitä tällä nyt teen. :DD Hello on toisaalta lörppö ja siitä on tehty toisten parisuhteisiin kernaasti sekaantuva … mutta toisaalta taas se on lojaali ja pitää muiden puolta omalla hölmöllä tavallaan. Olen ihan tosi pulassa tämän salaisuuden kanssa nyt, mutta pääsenpä tutustumaan omaan hahmoon taas lisää. Kirjoittamalla tämäkin selviää.

      Mutta (jos Hello pystyy pitämään päänsä kiinni) musta tuntuu, että Camillalle tekee vaan ihan hyvää, että joku tietää. Onpahan sitten edes jonkinlaista tukea, jos on raskaita hetkiä. Sitä paitsi ihmiseen tutustuminen on niin kuin sipulin kuorimista: kerros kerrokselta kuoritaan pois kaikkia salaisuuksia ja teeskentelyä. Nyt lähti vaan aika iso seinämä kerralla.

      :DD Nauran aina vaan joka kerta sille, ettei Hello saa laittaa minihametta, jos tulee cheerleader-tiimiin.

      Kun mä luen tai kuvittelen näiden sanailua, se sujuu itse asiassa yllättävän hyvin. Joo niiden välejä hiertää vielä yks jos toinenkin juttu, eikä Hello ole varmaan ikinä yks Camillan lempi-ihmisistä, mutta silti. Ihan hyvä kärryttelytiimihän ne on.

  • #5830 Vastaus

    Camilla
    Valvoja

    Jatkoa Steffen kilpailupäivästä Ja niin sitä jännitti -Camillan spinnarille

    Älä sano ennen kuin lipsahtaa
    Muistan sen hetken ikuisesti. Minuutit, sekunnit eivät olleet ikinä tuntuneet niin pitkältä. Muistan sen vilkaisuni Tiituksen, Hellon ja Hermanin suuntaan. Toivon, että joku heistä sanoisi: ”Pakataan Steffe autoon ja lähdetään kotiin.” Mutta ei; kaikki vain heiluttelivat peukut pystyssä. Muistan nähneeni myös Leon aidan vierellä nojailemassa ja hymyilemässä minulle. Ei hänen olisi pitänyt hymyillä, vaan sanoa: ”Camilla, ei Steffe ole vielä valmis. Mokaatte vain.” Mutta ei. Hänkin vain näytti peukkuaan.

    Steffen lähdössä oli yhteensä 10 hevosta. Steffen lisäksi oli yksi ainut hevonen, joka ei ollut aikaisemmin startannut. Tuntui väärältä stressata nuorta hevosta näin isolla lähdöllä. Samassa lähdössä oli pari todella lupaavaa ja nuorta oria. Rjazánin tallista Love Tornado ja Graceful Show Pomp. Graceful Show’n totoprosentti oli 30 prosenttia; se oli sijoittunut kymmenessä startissa kolme kertaa ja ennätys oli 1.18,5ly. Siitä povattiin voittajaa luokkaan. Sillä oli starttikokemusta enemmän kuin muilla lähdön hevosilla. Love Tornado esiteltiin salamana, sillä se oli lähdöin nopein. Sen kilometriaika oli 1.18,1ly. En ollut varma, voisiko Steffe pärjätä Love Tornadolle. Steffe oli juossut koelähdössä ajan, joka oli viisi sekuntia hitaammin kuin kilpakaverin.

    ”…, numerolla 5 kilpailee Radical One Man Show ohjastajanaan Camilla Vanhaniemi. Orilla on suvussaan kovia juoksijoita, kuten Random Smoke. Vuoden 2017 lämminverinen siitosori. Tämä on nuoren orin ensimmäinen startti. Ehkä tuossa on niin suuri ori kyseessä, ettei sitä kannata pikkulähtöihin ilmoittaakaan, …”

    Katsomossa ihmiset naurahtivat. Se oli kaikki hyväntahtoista. Niin ainakin uskottelin itselleni. Pyörimme rataa ympäri lämmitellen hevosia tulevaa koitosta varten. Steffe nautti huomiosta, kun joku yleisössä taputti sen ravatessa katsomon ohitse. Himmennyssetit eivät oria haittaneet, vaan se käänsi päänsä kohti katsomoa ja heitti päätään ylpeästi ylöspäin.
    ”Hyyyvääää Steeeffeee!”
    Olin erottavani Hellon äänen katsomosta, mutta vilkaisulla en erottanut pörröpäätä ihmisjoukosta. Ehkä siitä minihameesta olisikin hyötyä. Ohitsemme ravasi ruunikko ori, ja Steffe yritti päästä kilpailemaan sen kanssa. Jouduin pidättelemään Steffeä.
    ”Pysy nyt vielä hetki housuissasi. Kohta saat juosta. Saat ravata niin lujaa kuin haluat.”
    Steffe lyhensi askeltaan ja sen korvat pyörivät kuunnellen sanoja.
    ”Me rökitetään ne!” hymähdin hiljaa orille.
    En ollut yhtään varma sanoistani. Puhuin vain suurimmaksi osaksi rauhoittaakseni itseäni. Siitä oli pitkä aika, kun olin viimeksi ollut startissa ohjastamassa. Sentään nyt edessä oli hevonen, jonka tunsin paremmin kuin kukaan muu. Enkä minäkään tuntenut Steffeä tarpeeksi hyvin.

    Olisi Steffen ensimmäinen ryhmäajo. Koe- ja opetuslähdössä olimme ajaneet voltilla, mutta tällä kertaa lähtisimme lähtöauton takaa. Toivoin vain, että Steffe lähtisi imuun mukaan eikä pelästyisi autoa. Auto ajoi eteen siivekkeet auki. Ohjastajat ajoivat hevosia paikoillaan. Steffen paikka oli auton oikealla puolella toisella paikalla. Vieressä juoksi tamma, Trick or Treat RC, mutta Steffe ei sillä hetkellä edes tiennyt tamman olemassa olosta. Kuin se tietäisi, että pian mennään. Auto kiihdytti. Hevoset sen perässä.
    ”Lähdön alkuun 100 metriä.”
    Puristin tiukasti ohjia kädessäni. Lähtöauton siivekkeet alkoivat liikkua. Niitä suljettiin ja ne lähestyivät auton sivuja. Lähtöautossa painettiin kaasua, ja ero auton ja hevosten välillä kasvoi, vaikka hevoset tekivät koko ajan töitä kiihdyttäen. 1-3 paikan hevoset saivat parhaimmat paikat. Yritin pitää Steffen hevosten joukossa, mutta se oli vaikeata. Takaa puski hevosta vierellä ja vieressä juossut tamma juoksi nyt meidän edessä. Vaihtoehdot oli joko juosta samassa paikassa tai yrittää ohjata Steffe ulkokautta toisten hevosten ohi. Kärkikolmikko saavutti koko ajan enemmän välimatkaa. Vieressä juossut hevonen heitti laukalle. Edessämme ollut tamma ohjastajineen lähtivät kiihdyttämään.

    Ensimmäinen tuhat metriä oli takana. Alkoi viimeinen kierros. Olisi aika toimia. Hevonen juoksi ulkokautta ohitsemme. Kolmikosta tippui yksi pois, mutta kaksi uutta nousivat rinnalle. Joku hylättiin väärän askellajin takia. Steffe painoi ohjille. Sillä oli kiire. Kiritin oria. Ja perkele, me liisimme. Steffe saavutti kärkikolmikkoa. Kärkihevonen väsyi ja jäi joukosta. Ohjastaja teki töitä pitääkseen hevosen joukon mukana. Steffe teki töitä painaen kolmikon joukossa. Kärkihevosena juoksi numeron 3 Dante Ach. Ohjasin Steffen kolmikon takaa vierelle meidän päästessä viimeiselle suoralle. Myötäsin ohjia, ja Steffe painoi menemään kärkihevosen vierellä. Oli vain enää me kaksi. Steffe ja Dante. En tiennyt oikein, mitä pääni sisällä liikkui, kannustaessani Steffeä juoksemaan vielä lujempaa. Hevoset juoksivat aivan rintarinnan. Maalilinja lähestyi.

    ”Dante Ach voittaa kaulan mitalla May Day Junior Crown-lähdön ajalla 1.19,0ake. Toiseksi tulee Radical One Man Show ajalla 1.19,0ake, …”

    Olin hurmiossa. Päästessäni takakaarteeseeen hidastin Steffeä ja onnittelin Danten ohjastajaa. Minua ei haitannut, vaikka voittoloimi ollut mennyt sivu suun. Me olimme tulleet toisiksi! Isossa lähdössä! Olin ihan varma, että olin vahingossa lirauttanut housuuni kaikesta jännityksestä. Minun Steffeni oli juossut uuden ja pirun kovan ennätyksen. Ei kukaan edes kuvitellut, että se pääsisi alta 20 sekunnin. Tämä tietäisi aivan toisenlaista treenaamista.

    ”Te olitte toisia!” Hello hymyili.
    ”Ja sää väitit, ettei Steffeen kannattaisi laittaa rahaa pelatessa”, Tiitus naurahti taputtaen minua selkään.
    Herman kantoi Steffen hiittiloimea.
    ”Paljon onnea!”
    ”Saatteko laitettua sen loimen Steffelle? Mää en oo ihan varma, että kestääkö mun jalat, jos tuun kärryiltä pois”, nauroin ja taputin Steffeä lautaselle.
    Hyppäsin kärryiltä alas enkä ollut varma, kestäisivätkö jalkani vai lahoaisinko maahan jalat muussina. Käteni tärisivät ja olivat hiestä märät. Otin Tiituksen jykevästä olkapäästä tukea varmistaakseni, pystyisinkö pystyssä.
    ”Voiko joku nipistää mua?” nauroin ja tuijotin Steffeä ihmeissäni.
    ”Ei niin lujaa!” murjaisin Hellolle.
    Kehuin, lässytin, halasin Steffeä onnessani. Ori katsoi minua hieman ihmeissään ja yritti etsiä Wäckelinin kilpailutakin taskusta herkkuja.
    ”Täällä!” Herman huikkasi ja ojensi minulle pari herkkua taskustaan.

    ”Voitteks te jäähdytellä Steffen kanssa maastossa? Kärryilläkin saa istua. Mun on pakko soittaa Gun…”, en edes kerinnyt sanoa lausettani loppuun, kun jo puhelimeni pärähti soimaan.
    Se oli Gunnar.
    ”Mitä sää Milla syötit Steffelle? Aivan upeaa, paljon onnea! Ja mitä? Sen aika oli 19,0ake. Hävisitte vain kaulan mitalla toiselle hevoselle. Mä olen niin ylpeä teistä! Ja sinä väitit, ettei Steffe ole valmis.”
    ”Steffe sen suurimman työn teki. Se oli aivan upea. Se ei edes heittänyt laukalle. Mistä sää tiedät?”
    ”Luuletko sää, ettei Leo dokumentoisi minulle lähtöä? Kunpa olisin voinut olla siellä paikalla”, Gunnar sanoi hieman harmittelevana.
    ”Tärkeintä, että sait jotain todistusmateriaalia. Voitko lähettää sen videon minulle voittorahoja vastaan?” naurahdin.
    ”Ei. Ne rahat ovat sinulle. Oot tehnyt niin hyvää työtä Steffen kanssa. Osta Steffelle omat kunnon ravikärryt vaikka jenkkiläiset. Te olette ne ansainneet. Ja valmistaudu Kasvattajakruunuun! Olen jo ilmoittamassa Steffeä sinne. Kasvattajakruunu on toukokuun lopulla. Onnea vielä Linnealta ja Markukselta”, Gunnar totesi minulle kännykkään lyöden luurin korvaan.
    Hän ei halunnut kuulla vastaväitteitä. Kasvattajakruunu. Se vasta olisikin suurkilpailu. Ja 2 900 euroa. Minähän olisin rikas! Ja Steffe saisi vihdoin omat ravikärryt.

    • #5834 Vastaus

      Outi Halme
      Osallistuja

      Jee hyvä Steffe! Oon niin iloinen, että se pärjäsi hyvin ja liityin kyllä Hellon kannustuskuoroon tarinaa lukiessa. Camillalle varmasti tekee niin hyvää, että se tuntee, että se onnistuu ja pärjää ja ravit on kyllä selvästi Camillan juttu. Toivottavasti menestys jatkuu tulevissakin kisoissa 🙂

      Mun mielestä on ihanaa, kuinka aidosti Camilla on iloinen toisesta sijasta. Tietenkin se on jo voitto, koska se ylitti kaikki odotukset, mutta varsinkin tiukassa kilpailussa olisi helppo jäädä vain harmittelemaan kuinka lyhyt matka sille ensimmäiselle sijalle olisi ollut.

    • #5838 Vastaus

      Sonja T.
      Osallistuja

      Tämä oli todella hyvä tarina eikä pelkästään siksi että Steffe ja Camilla pärjäsivät. Komppaan Outia siinä, että tosi hienoa Camillan kannalta, Camilla tuntuu välillä olevan vähän sellainen oman elämänsä epäonnistuja, mikään ei suju eikä mikään riitä, mutta jospa tämä vähän valaisi uskoa ja toivoa.

      Tämä on myös tosi hyvä kuvaus ravikilpailusta, aluksi hämmästelin vähän että miten saat 2100 metriä mahtumaan pariin kappaleeseen, mutta tuli siinä kaikki olennainen kerrotuksi. Eikä se itse kilvanajo lopulta ole edes tärkein asia tässä, niin miksi suotta tuhlata sanoja enempää siihen. Se mitä yritän sanoa on että tekstin rytmi tai jokin muu sellainen ei-helposti-määriteltävä seikka on hyvä.

      Ja pakko sanoa etten tiennyt tai muistanut Steffen virallista nimeä. Radical One Man Show on kuitenkin erinomainen nimi!

    • #5942 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Niin monta vuotta virtuaaliraveja ennen kuin kyllästyin, niin monta muotoonlaittoa ja ennätystä, eikä tunnu missään. Sitten kun seuraa oikean tarinahevosen menoa niin ai ettttttä miten mä hymyilen vielä näinkin monennella lukukerralla! Mä olen Camillasta ja Steffestä ylpeä ihan niin kuin oikeista tyypeistä, ja toivoin niiiiiin kovasti että ne pärjää. Ai huh huh minkä ajan poka teki! Tuollaisen tuloksen kun tekee, niin edes totosijalle pääsemisellä ei ole mitään muuta merkitystä enää kuin raha.

      Tässä lyhyiden virkkeiden kiihkeä tyyli korostaa juoksua. Sonjakin sanoi siitä, että itse juoksu oli nopeasti kuvattu, ja lyhyet virkkeet vielä korostaa sitä nopeutta. Tähän tämä oli musta paras ratkaisu, vaikka mä itse olisin taas mokannut jaarittelemalla liikaa. Mun mielestä tuolta kärryillä just tuntuu, kun ottaa tosissaan. Se on joukko välähdyksiä ja yksi hujaus, kun lähtö on ohi. Päässäkin vilisee, kun tekee nopeita päätöksiä sen suhteen, pysyykö suunnitelmassaan ohjastaa tietyllä tavalla, vai lähteekö yrittämään muuta.

      Siis oijje. Olen jättänyt itselleni kaksi virtuaaliravuria ikään kuin muistokapineiksi vanhasta harrastuksesta, ja kun tätä olen lukenut muutaman kerran, tekee ihan hirveästi mieli itsekin kirjoittaa niistä ja tehdä niistä tarinahevosia. :DD Onneksi meillä on teidät, Camilla ja Steffe, niin saa taas hengittää raviradan tuoksua, joka on mun mielessä vieläkin tervamainen.

  • #6126 Vastaus

    Camilla
    Valvoja

    Musta somistaa mustaa
    Suoraan sanoen meidän edeltävä lähtömme oli mennyt penkin alle. En ollut hereillä. Enkä voinut väittää, etteikö minulla olisi ollut pieni krapula. Olin kuvitellut Steffeä liikaa automaatiksi Kasvattajakruunun jälkeen. Jos se oli vetänyt kaksipäiväisissä raveissa kumpanakin päivänä sijoitukset. Ensin karsinnasta ja sitten finaalista. Tottakai, se nyt pärjäisi paikallisraveissa. Kaikki oli ollut luettavissa Gunnarin kasvoilta. Pettymys, suru, hämmennys, huoli. Treenasimme Steffen vapaapäivinäni Hopealinnan radalla ennemmin kuin Hopiavuoren maastoissa. Yritin ottaa omaa tilaani ilman, että herättäisin kenessäkään mitään kysymysmerkkejä. Talliin oli tullut taas pari uutta hevosta ja niiden mukana heidän omistajansa. Ja minunhan piti olla ammattimainen.

    Meidän hylkäyksen jälkeen seuraavana päivänä olin petrannut. Hellin Steffeä loppuillan. Yritin kertoa, ettei syy ollut sen, ettei se saanut juosta loppuun asti, vaan sen typerän ohjastajan. Se juuri, joka rapsutteli sillä hetkellä sitä otsatukan alta. Ja voi, että olimme saaneet Steffen kanssa kotiintuliaisia. En vielä ollut ihan varma, mitä sillä tekisin. Ripustaisinko sen minun ja Oskarin olohuoneen seinälle? Ei. Oskari ei hyväksyisi valintaani. Makkarini seinä voisi olla toinen. Vai kehtaisiko sen ottaa käyttöön?

    Se oli musta. Ilman reunoja kehystäviä sinisiä värejä se olisi hukkunut Steffen selkään. Siinä oli Aken ravitallin loimissa tuttu, nähty kuvio. Vai sopisikohan loimi koristamaan Steffen karsinan ovea niin kuin ratsuilla oli ruusukkeita?
    ”Sopisiko tää Hopiavuoren tuvan seinälle?” naurahdin Eetulle kasatessani loimea varovaisesti kassiin.
    ”Se on varattu jo kuville ja Jussin ruusukkeille”, Eetu hymähti.
    Nappasin talikon käteeni ja jatkoin karsinoiden putsaamista.
    ”Maltatko lähteä ollenkaan Hopiavuoresta loman ajaksi? Tai käytkö Jällivaarassa?” Eetu tiedusteli kiinnostuneena.
    ”Älä pohjanmaalainen hulluja puhu. Kukaan tee töitä lomilla. Ajattelin pyhittää koko kaksi viikkoa itselleni, ajatuksille ja luonnolle. Lähen Lappiin vaeltamaan. Ehkä käyn Jällivaarassa paluumatkalla. En jaksa suunnitella liikaa. Pitäs vielä riippumatto ostaa ja siihen hyttysverkot. Steffekin voi samalla lomailla laitumella sen kaksi viikkoa. Olis mulle ehkä joku hoitajakin tiedossa sille siksi aikaa”, pudistin päätäni.
    ”Huh huh. Yksin koko kaksi viikkoa. En edes muista, milloin täällä olisi saanut nauttia hiljaisista hetkistä. Mutta hyvä ladata akkuja. Vielä, kun varsat tuosta kasvavat, niistä tulee epelimpiä”, Eetu naurahti.
    ”Gunnar antoi käskyn pyhittää loma itselle. Ja toisaalta olen jo pitkään haaveillut Lappiin lähdöstä”, tokaisin.
    Gunnar oli ollut viime aikoina huolestuneempi minusta. En sitä itse huomannut, mutta ehkä miehen ajatuksissa oli jotain ideaa.
    ”Jos ei muuta, niin ehkä Hellokin tai Oskari katsoo Steffen perään hieman”, Eetu totesi.
    ”Niinpä. Jes, karsinat puhtaat!” heitimme yläfemmat.
    Olin tehnyt Eetun alaisena liian kauan töitä. Jollain tapaa aloin näkemään omaa työnantajaani isoveljen hahmona. Hän oli aina liian reilu.

    Ajatukseni pyörähtivät takaisin Steffeen ja sen loimeen. Steffe oli voittanut Nuorten Kesäkatsauksen lähdön. Se oli sen ensimmäinen voitto. Steffe oli pitänyt piikkipaikkaa melkein koko 1 600 metriä. Oli jaksanut tappella loppusuoralla toisen nuoren juoksijan kanssa ykköspaikasta. Steffe oli voittanut hevosen mitalla. se oli ollut hyvä suoritus Steffeltä. Se oli päihittänyt kaikki muut 15 hevosta. Olin niin ylpeä orista. Ja se oli saanut kääntämään ajatuksiani positiivisempaan suuntaan. Halusin vain päästä esittelemään loimea Hellolle ja Sudelle. Steffe oli voittanut juuri sillä kerralla, kun meidän cheerleaderit olivat puuttuneet joukosta.

    Steffen voittoloimi
    Kuvan (c) Aken ravitalli

    • #6153 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Camillan lomasuunnitelmat kuulostavat ihan sairaan kivoilta. Vitsit miten ihanaa olisi nukkua sääskiltä suojassa riippumatossa puhtaassa ja viileässä ilmassa: mennä nukkumaan, kun on tarpeeksi viileää, ja herätä, kun on liian kuuma nukkua. Toisaalta hiljaisuus on paitsi rentouttavaa, myös pelottavaa. Saakohan Camilla todella rentouduttua ja rauhoituttua, niin kuin tahtoo, vai tuleeko hän yksinäisyydessään kahta ahdistuneemmaksi.

      Steffe sen sijaan varmana pärjää, siinä on oikeassa niin Gunnar kuin Eetukin. Sehän on sitä paitsi lapsi vielä: sille tekee tosi hyvää leikkiä ja norkoilla hallitussa vapaudessa. Toivottavasti se ei ehdi hirveästi Camillaa kaipailla pihalla.

      Steffen voittoloimi on kyllä hieno. Katsotaan, minne se päätyy. Musta on hassua, että vielä tänäkin päivänä oikeissakin raveissa on voittoloimia. Näkyyhän niissä hienosti sponsorien nimet kun kaikki kuvaa voittajaa, mutta on se vähäsen tilan ja luonnonvarojen haaskaamista. Onneksi virtuaalimaailman voittoloimet pakkaa yleensä olla enemmän käyttötavaraa. Tämäkin on hieno, eikä sellainen harmaa, jonka kyljessä luke kissan, tai oikeastaan koiran kokoisella Rinta-Joupin Autoliike :DD

Vastaa aiheeseen: Steffe
Tietosi: