Tämä aihe sisältää 419 vastaukset, 23 kirjoittajaa, ja siihen kirjoitti viimeksi 
-
Viestit
-
Tallipäiväkirjaan saavat kirjoittaa kaikki. Myös tallin ulkopuoliset hahmot ja harrastajat voivat kirjoittaa tänne. Kirjoittaminen ei vaadi rekisteröitymistä.
-
Pysäköin autoni Audi e-tronin viereen tallin parkkipaikalla. No mutta, joku on rahoissaan, ajattelin. Olinhan minäkin harkinnut vakavasti e-tronia, mutta päätynyt kuitenkin vielä polttomoottorikäyttöiseen, tuttuun ja turvalliseen. Se on varmaan se uusi tyyppi, josta on puhuttu. Tai sitten joku on vaihtanut autonsa. Mutta kuka?
Todennäköisin vastaus käveli vastaan tallin käytävällä Eetun kanssa.
— Jaha, ja tässä meillon Sonja, Eetu sanoi. — Sonja omistaa sen mustan pualiverisen, Salierin, joka oli siä tarhasa.
— Elias Hilvan, tyyppi ojensi kätensä. Eliaksella oli just samanlainen hiustyyli kuin minulla: tukka pystyssä kuin olisi maailmanlopun nähnyt.
— Moro, Sonja Tähdistö, vastasin kädenpuristukseen.— Ootko Tampereelta lähtöisin? Elias kysäisi. Häkellyin hieman, mistä sellaista nyt voi päätellä kättelyn perusteella?
— En, oon täältä alunperin. Miten niin?
— No kun sanoit moro.
— No niinpähän taisin sanoa, naurahdin hämilläni. — Mutta mä nyt luulin että sitä käytetään ihan ympäri Suomen. Mut joo, guilty as charged, oon asunut kyl toistakymmentä vuotta Tampereella ja käyn siellä vieläkin likimain viikottain. Töiden takia.
— Ja mä luulin että se on jotain Tampereen murretta, Elias naurahti.Elias lähti paikalta, meni kai hevostaan hoitamaan. Nappasin Eetua hihasta kiinni nyt kun kerran tuli tilaisuus.
— Kuule, mä alan luulla että Salieri ihan oikeasti tarttis itselleen hoitajan. Kevät näyttää töissä pahuksen kiireiseltä ja mä varmaan joudun olemaan vähintään 2 päivää viikossa siellä Tampereella. Voi olla että tulee työreissujakin joitain. Outi ei taida Jussilta ehtiä mitenkään erityisen säännöllisesti Salieria ratsastamaan. Että jos tiedät jonkun niin vinkkaa kun mä en oikein taida tuntea ketään. Ei tartte olla mikään mestariratsastaja, mut ei ihan täys pällikään.
— Eipähän taira olla ny suorilta ketään tiarosa, mut mää laitan puskarariota rallattamahan. Ja mistä tuata tiätää jos joku täältäkin oliis kiinnostunnu. Heli esimerkiks, kuhan se Inka ny varsoo nii ei pääse sillä ratsastamahan. Sil vois olla sit aikaa. Eira ei taira ehtiä ny keväällä kö Inari lähtöö sinne reissuhun ni Uuno jää yksin Eiralle.
— Eira?
— Ni, Eira. Se ei oo yhtää hassumpi hevosen selijäs. Helihän on antannu sen ratsastaa Inkalla joitaki kertoja, tosin se itte on kyä siinä viäres kattoomas ja neuvoomas. Ei sitä Eiraa iliman valavontaa voi päästää selekähän, vaikka Salieri onki helepompi ku Inka. Ja taitaa se plikka olla vähä piänee Salierille. Mut joo, mää kyselen mut eiköhän näistä meirän tallityäntekijöistäki löyry ratsastajaa sille, jos ei muutoon. Oskari ny ainaki vaik se taitaa olla enempi esteratsastaja ja toki määki jouran jos tarves on.Se oli vale, mutta Eetu itse uskoi siihen todennäköisesti hyvin vakaasti. Tiesin oikein hyvin, koko talli tiesi, että Eetu itse ei ehtisi tekemään yhtään enempää töidensä lisäksi. Nyt kadutti, että olin ottanut asian edes puheeksi, koska Eetuhan liikuttaisi Salierin vaikka joutuisi nipistämään sen ajan yöunistaan. Niinkuin todennäköisesti joutuisikin. Mutta kun oli kerran mennyt jo lupaamaan niin totta kai Eetu pitäisi sanansa. Toivottavasti nyt löytyisi joku, vaikka sitten Eira, jos joku katsoisi sen perään.
— No jos se siihen menee niin mä maksan sit 20 prossaa enempi tallivuokraa. Kun teillä on Salierista enemmän työtä.
— Älä ny hullujas puhu, samaan vuakraan se menee.
— Ei mene, kuittasin nopeasti. — Mut katotaan sitä sit jos siihen tarttee mennä.En jäänyt kuuntelemaan mitä vastaväitteitä Eetu keksisi vaan sanoin meneväni hakemaan Salierin sisälle.
-
pieni yksityiskohta osui silmään: Töpseli saapuu vasta huomenna, eli 5. tammikuuta, Suomeen, joten ei ole ollut vielä eilen Hopiavuoressa 🙂 Elias kyllä on hyvin voinut kiireiltään kolmas päivä ehtiä käydä tallilla nopeasti sopimassa Eetun kanssa trailerin lainasta.
mutta, toivottavasti Salierille löytyy joku ratkaisu ! Elias ei tunne ketään potentiaalista vuokraajaa, mutta hätätapauksessa pystyy myös auttamaan jonkun verran kun ei töitäkään tällä hetkellä tee 😀
-
Sait Eetun kuulostamaan ihan Eetulta 😀 ! Ja murteen myyt mulle (eteläläiselle) kyllä ihan sata nolla.
Tykkään muutenkin lukea sun tekstejä, kun ovat niin selkeitä ja helppolukuisia. Oli myös kiva kun tartuit Eliakseen heti ensimmäisenä, vaikka pieni moka sattui. Ne kuuluu vähän asiaan ja niitä pitää vaan oppia sietämään. Tässä tapauksessahan moka on helppo korjata, jos haluaa ja jos se vain käy Sonjan mahdolliseen isompaan juoneen – sijoittaa tarinan vain tapahtumaan huomenna.
Mutta nyt kun tuli puheeksi, voihan olla, että Sonja vain luulee Eliaksen lähteneen hoitamaan hevosta. Tarinahan on Sonjan näkökulmasta ja on vain inhimillistä luulla ihmisen menevän heppaa hoitamaan tallilla kun ollaan. Todellisuudessa Elias on voinut kiirehtiä vaikka kauppaan, mikä sekin inhimillistä toki 😀 .
Oli miten oli, ei meillä niin tarkkoja olla ja tarina oli silti onnistunut 🙂 . Hyvä sä!
-
No mut hei, ei saa kirjoittaa tulevaisuudessa tapahtuvia juttuja kun minä luin sen Töpselin saapumisen Hopiavuoreen mutta unohdin ettei se ollutkaan vielä! No siis totta kai saa, mutta sitten on riskinä että käy näin 😀
Korjaan tuota tekstiä vähän, eihän Sonja tiedä mihin Elias siitä häipyy. -
Panen itsekin aina Sonjan tarinoista merkille Eetun puheen. Koska se on niin vanhojen ihmisten kieltä ja sekoittaa iloisesti Vaasan rannikon ja Seinäjoen alueen murrevariantteja, sitä on aivan uskomattoman vaikea jäljitellä. Minunkin, vaikka olenkin varastanut sen suoraan meidän momman puheesta! Olen huomannut, että välillä Eetu on Hopiavuoren tarinoissa kotoisin Lapista, välillä Itä-Suomesta, mutta ei sekään ole niin nuukaa, en välitä. 😀 Tosi läheltä menevä murre sen sijaan aina ilahduttaa minua. Samoin tykkään Sonjan mummon murteesta.
Mutta tästä tarinasta (Eliaksen kanssa käydystä dialogista) vasta olen haistavinani, että taidatkin tuntea murteita ja kielimuotoja paljon laajemmin. Sonja puolestaan ilmeisesti ei, tai ei ainakaan ajattele sellaisia.
Joo, Eetu kyllä ratsastaisi ihan varmasti Salierilla henkilökohtaisesti vaikka sitten yösydännä. Kun loin hänet, luulin ettei toista yhtä työnarkomaania olekaan… (…sitten sanoin tahdon nykyiselle työpaikalleni ja huomasin että on…) Muttaa kyllähän isäntä aina keinot keksii, ja niin kuin hän sanoi, onhan aina Oskari. Jos oikeasti haluat hakea ulkopuolista hoitajaa vaikka Keskustassa ja kommentoida hänen tarinoitaan, veikkaan kyllä että sieltäkin voisi löytyä hauska hahmo. Salieri on niin kiva kun sen kanssa voi kokeilla kaikkea, ja kun meillä on karsinapaikatkin täynnä, tässä voisi olla tila uudelle kirjoittajalle myös. Mutta hehe, Eirahan se olisi onnesta soikeana Salierin kaltaisesta hevosesta. :DD Pilaisihan se sen ilman valvontaa, mutta ai että, ei sitä flikkaa kestäisi enää kukaan kun se olisi niin leuhka.
Eetu kuulostaa muuten karsinavuokrineen ihan mun koirien hoitajalta. Poikain hoitaja istuu meillä joskus pitkiä iltoja tylsyyksissään (mulla ei ole telkkaria enkä voi antaa sille mun tietokonetta kun siinä on sen ja muiden arvosanat) ja on muka niin ettei tarvi kunnon palkkaa. Vaikka kyllähän sitä nyt mielellään maksaa, että voi rauhassa olla välillä poissa itse eikä tarvi yhtään huolehtia lemmikeistään!!
Oli kiva temppu ottaa Elias heti mukaan. (Tällä kertaa en kirjoita koko jaaritustani siitä, miten uutena on vaikea tulla ja miten tuntuu aina kivalta kun muut osoittavat että uudenkin kanssa halutaan leikkiä.)
*
Pian siihen onneksi tottuu, Elias, että kaikki yksityiskohdat eivät ole oikein. 😀 Hahmoja on niin monta, ettei joka asiasta voi pitää lukua. Onneksi kommenttisi osoittaa sinun heti huomaavan, ettei meillä tällaisiin suhtauduta niin vakavasti. Eihän kukaan muuten uskaltaisi leikkiä muiden hahmoilla, jos tämä ei voisi tapahtua Sonjan tarinassa 3.1. ja silti Eliaksen tarinassa vähän myöhemmin. :DD (Tietenkin aina yritetään osua oikeaan, mutta lyönpä vetoa että jokaissessa sosiaalisessa tarinassa on jokin virhe.)
-
Hienosti korkattu 2020 vuoden tallikirja, wohoo!!
Pakko sanoa miten mua alkoi huvittaa tuo morottelu, ja ylipäätään aina kun Sonjan tarinoissa puhutaan tampereesta (tai siis mansesterista, tottakai). Mä olen asunut siellä koko ikäni, ja se on mulle rakkain kaupunki mitä olla ja voi. Mitään vahvaa, siis oikeasti sitä kunnon tampereen murretta en puhu siitä huolimatta kun mun vanhemmat ei oo täältä kotoisin, mutta kyllä se siellä on ja kyllä sitä Sonjankin puheesta näkee 😀 Kassallakin kun olin töissä niin kyllä sitä morotettua tuli paljon luontevammin kuin muuten tervehdittyä.
Murteiden kirjoittaminen on kyllä usein tarinoiden suola! Siis siinä mielessä, että musta on ainakin paljon hauskempaa lukea tekstiä juuri sillä tavalla kuin kyseinen hahmo puhuu, kuin että pitäisi itse kuvitella murteet ja muut puhetyylit, vaikka se olisikin tuotu esiin että hahmo puhuu tietyllä tavalla. Se kuitenkin tuo niin paljon väriä ja elämää ja persoonaa hahmoon. Mulle itselleni on kauhean hankalaa uskoa, että jokainen ihminen puhuu samalla tavalla, ja siksi tarinat joissa jokainen hahmo puhuu tavalla joka on ehkä kirjoittajalle tutuin tai helpoin tuntuu, näihin verrattaessa, vähän.. Ohuilta? Koska nekään ei tietenkään ole huonoja eikä kaikkien tarvitse haluta nysvätä murteiden kanssa niin paljoa, ja ohuetkin letut on hyviä. 😀 mutta jos mulle annetaan vaihtoehto niin kyllä mä usein sen paksumman otan, ainakin ensin ennenkuin otan sitten sen ohuen.
Olipas taas erinomainen vertauskuva, mutta ehkäpä pointti tuli selväksi :DD kamalaaa, ei vissiin pitäis yrittää kommentoida mitenkään syvällisemmin näin puoliviideltä aamuyöstä.
-
-
Aamupäivän hiljaisuus
”Hei, tarviiks sä apua?” Huikkasin satulaa kantavalle Marshalille. Rastapäinen mies oli juuri pyrkimässä suulin ovista sisälle, sylissään satula ja harjakoppa. Mies pysähtyi ja katsoi minuun.
”Jos vaan… Kiitos” hän sanoi ja hymyili. Otin muutaman hölkkäaskeleen miehen luokse ja avasin hänelle oven.
”Mihin sä niitä meinaat?” Kysyin, mutta mies ei tainnut kuulla. Marshall pujahti ovesta sisälle ja minä menin perässä. Jätin suulin oven auki mennessäni ja jatkoin matkaa Marshallin ohi kohti varustehuoneen ovea.Varustehuoneessa Marhsall asetteli tavaroitaan paikoilleen ja minä pidin ovea auki.
”Mitä teille kuuluu? Nikkekö hän nyt oli kun halusi koiran?”
”Niklas, hyvää. Muuttolaatikoita on vielä purkamatta” Marshall jutusteli.
”No varmasti! Mä uskon sen, muuttaminen on aina raskasta.”
”Mm’m. Vaikka on kaksi muuttajaa, kahden ihmisen tavarat.”
”No joo. Jos sä tarviit apua ni varmasti joku Hoppiksesta tulee mielellään. Mä ainakin” hymyilin. Miehen silmät laajentuivat ja säikähdyksen saattoi nähdä hänen kasvoistaan. Ilme laantui kuitenkin nopeasti ja muuttui ystävälliseksi. Hän kiitti ja astui ulos varustehuoneesta.
”Haluisiksä tulla kahville? Eetu on keittäny ja se on ihan juomakelpoista” nauroin. ”Tähän aikaan ei hirveästi ole porukkaa, mutta kahvia silti on jokaiselle laskettu.”Keittiössä oli kuin olikin Eetu ja Mielikki. Eetu istui tuolillaan ja luki Ilkkaa. Mielikki makasi lattialla selällään. Kuuma kahvi höyrysi kupissa Ilkan vieressä.
”Kato kenet mä löysin tallista. Käy täällä joku tähän aikaan!” Hihkaisin. Marshall astui keittiöön minun jälkeeni. Eetu kääntyi katsomaan ja tervehti. Askelsin kaapille ja nostin sieltä kaksi mukia alas.
”Kahvi on tippunut ja maito on jääkaapissa. Tässä on sulle muki.” Yritin hymyillä ystävällisesti. Marshall otti kupin vastaan. Hän tuntui olevan huolestunut tai hämillään. Kaadoin kahvia kuppiini ja kävelin pöydän ääreen. Silitin Eetun selkää ohikulkiessani ja odotin, että Marshall sai kahvinsa.”Mitä sä teet täällä tähän aikaan? Yleensä näin aamupäivisin on tosi hiljaista” kysyin vastapäätä istuvalta rastapäältä. Nostin kupin molemmin käsin ilmaan ja puhalsin, jotta kahvi jäähtyisi.
”Saa meillä käydä mihin aikaan vaan” Eetu puuttui. ”Vaikka tähän aikaan on kyllä hiljaisin hetki…”-
Ai että miten haluaisin aina kehua kaikkia teitä joka ainoan kerran, kun pyydätte ketä tahansa mukaan leikkimään, mutta varsinkin kun uusia pyydetään heti kun mahdollista! Täällä kuitenkin kirjoittaa kaikenlaista sakkia ja osa (en tarkoita että just Marshall välttämättä) on just sellaisia, joille on oikeasti iso asia, kun joku tällä tavalla kääntyy koulun ruokalassa ja sanoo että hei, hohoi, täällä, me säästettiin sulle paikka. Osan on luontevaa tulla siihen istumaan ihan omin neuvoin, mutta toisille se olisi mahdotonta, eikä me voida koskaan tietää!
Aluksi dialogi hirvitti mua. 😀 Nelly on tarkkanäköinen muikkeli, mutta Marshall on yrittänyt pitää huolta siitä, että Niklasta pidetään kämppäkaverina. Sitten pääsin kauhun tunteistani kuitenkin eteenpäin lukemalla. Niin joo. Tosiaan. Kämppäkaveri. Senhän takia Nelly tosiaan kyselee Niklaksenkin asioista Marshallilta. Ja olihan Niklas varmasti heti pidetty heppu Hopiavuoressa, kun on niin kiltti, ilmeisesti vaatimatonkin, ja sosiaalisesti taitavan puolella. Niklas, kämppäkaveri, on tietenkin myös turvallinen aihe, kun aloittaa keskustelun vielä tosi tuntemattoman tyypin kanssa.
Mutta Marshallin reaktio avuntarjoukseen on mun silmiin tosi osuva. 😀 Se on hahmo, joka vaikuttaa vetäytyvältä, ja jolle on selkeästi vaikea tutustua uusiin. Ja sitten kun yks nuori emäntä olisi vielä kutsumassa itseään sen kotiin koheltamaan. :DD Ja reagoituaan Marshall palaa nopeasti omaksi hillityksi itsekseen, mikä minusta tässä vaiheessa sopii häneen myös hyvin!
Ja, taas, hienosti vedit tämän tallin uusimman röllihahmon ihmisten ilmoille, tai siis tuvan hiljaisuuteen, mutta kuitenkin kontaktiin ja tutustumaan. Se aivan varmana auttaa uuden hahmon kirjoittajaa saamaan hahmoaan vuorovaikutukseen, kun joku ns. avaa reitin sisään.
-
-
Kun jalkaongelmat vaivaa, mikä siihen neuvoksi?
Flidan kaappi oli..
No, tuota. Mitenhän sen sanoisi sillä tavalla mukavasti..?Aivan totaalisen räjähtänyt, sitä se oli. Huokaisin syvään ja rapsutin otsaani katsellessani sekaisin roikkuvia riimuja, naruja, purkkeja ja purnukoita. Vastahan pari viikkoa sitten muuan joulutonttu sen kävi siivoamassa, ja nyt se oli jo ihan yhtä paha kuin aikaisemminkin.
En pidä itseäni erityisen sotkuisena ihmisenä, mutten kyllä voi kehuskella olevani liiankaan täsmällinen tavaroiden paikoilleen laittamisessa..
Varustehuoneen ovi aukesi.
”Tsaukki”, tervehdin huoneeseen astunutta Marshallia. Venäläinen tuntui kotiutuneen varsin hyvin, sillä mies uskalsi aina vain rennommin liittyä joukkoon niin tuvassa kuin tallissakin. Edelleen hänet piti tupaan kutsua, mutta niin se tuntui menevän monien muidenkin kohdalla. Helilläkin kesti pitkään lämmetä ajatukselle, että sinne saa kävellä milloin vain ihan kutsumattakin. Marshall nyökäytti päätään kevyen hymyn kera ja kulki vuorostaan Arlekin kaapille.
”Mikä pössis? Joko Niklaksella on Mielikkiä ikävä?” kysyin naurahtaen ja tungin käteni Flidan kaapin syövereihin, aikeissani siistiä sitä. Edes vähän. Jos nyt vaikka aloittaisin edes laittamalla käyttämättömät riimunnarut ovessa olevaan koukkuun roikkumaan.
”Se ei muusta enää puhukaan”, Marshall vastasi hymyillen. ”Tykkäsi tosi paljon. Ja kiitos muuten, kun jaksoit vastailla kaikkiin niihin kysymyksiin.”
”Tietty. Mä voisin puhua Mielikistä vaikka vuoden, jos joku vaan kuuntelis.”
”Pitää pyytää Niklas uudelleen mukaan joku kerta siis”, Marshall sanoi naurahtaen ja otti kaapistaan mukaan pienen pussin, jossa näytti olevan epäilyttävän paljon piparminttuja.
”Pitää! Ja hei, tiedänpä ainakin yhden paikan mihin voin antaa Mielikin hoitoon jos ikinä tarvii.” Tarkoitin myös sitä, sillä se miten olin Marshallin nähnyt Arlekia hoitavan oli tarpeeksi kertomaan että eiköhän häneen voisi pikkukoirankin kanssa luottaa. Ja Niklas varmaan ilahtuisi, ainakin siihen saakka kunnes olisi hampaiden pesun aika…Kaapin siivoaminen sai kuitenkin jäädä, sillä olin luvannut auttaa Jesseä puomien kanssa maneesissa. Hän oli taas tulossa käymään sen lainahevosensa kanssa, ja avonaisesta tallin ovesta kuulin renkaiden rahinan enteilevän miehen saapumista. Astelin ulos kättäni kohottaen kun nuorempi sai auton parkkiin ja hyppäsi ratin takaa tottuneesti. Hän nyökäytti päätään ja siirtyi laskemaan trailerin lastaussiltaa. En tosiaan tiedä mitä taikoja Hopealinnan väki on tehnyt, mutta viimeaikoina olin huomaavinani jonkinlaista muutosta Jessen yleisessä olemuksessa. Hän ei vaikuttanut enää niin mahdottoman välinpitämättömältä kaiken suhteen, vaan mies oikeasti tuntui kuuntelevan ja osallistuvan keskusteluun kokoajan aktiivisemmin.
”Mikä pössis?” kysyin seisahtuessani trailerin vierelle seuraamaan, miten Jesse talutti mustan orin sen kyydistä.Varjo oli komistunut silmissä. Ensimmäisellä kerralla kun näin sen ori oli ollut aika tuhti, vähän samaa luokkaa kuin Flida. Nyt se oli oikeasti saanut lihasta sekä oli muutenkin timmimmässä kunnossa, joten selvästi Jesse oli tehnyt sen kanssa hyvää työtä.
”Mikäs täs”, Jesse vastasi ja taputti Varjon kaulaa. ”Voiks tän laittaa johonki karsinaa hetkeks?”
”Joo, Flidan karsina on tyhjä”, nyökkäsin ja johdatin Jessen talliin.
”Ai hei, maneesissa on muuten varmaan jengiä”, tajusin juuri kun Jesse päästi Varjon karsinaan. Hän vilkaisi minuun olkansa ylitse ja kohautti harteitaan.
”Ei haittaa, eiköhän me sinne ees pari estettä saada.”Marshall oli paennut Arlekin kanssa suomen kurjaa säätä maneesiin, eikä pitsikuvioinen hevonen paljoa välittänyt vaikka saavuimme viheltäen paikalle. Marshall päätti kuitenkin hiljentää ratsunsa käyntiin, eikä ihmekään, kai hän oletti että meillä oli jotain asiaa kun niin vain saavuimme paikalle.
”Haittaako jos rakennetaan pari estettä?”
Yllätyin, sillä olin jo melkein ehtinyt avata suuni kysyäkseni samaa. En ollenkaan ajatellut, että Jesse olisi itse sitä kysynyt. Yleensä siellä ollessaan olen saanut toimia hänen viestinviejänä, joten se oli varsin positiivinen yllätys.
”Ei, rakentakaa vain. Me olemme pian valmiita muutenkin”, Marshall vastasi. Niinpä yhteistuumin lähdimme Jessen kanssa kantamaan tolppia ja puomeja niille paikoille, joille Jesse ne halusi. Huolellisesti hän tarkisti vielä lopuksi, että välimatkat olivat varmasti sopivat, mutta huomasin hänen vilkuilevan siinä samalla uteliaana Marshallin suuntaan.”Huh, se on muuten ihan vitun kuuma”, nuorempi mies totesi lähtiessämme takaisin tallia kohti esteradan ollessa valmis. Suupieleni kaartuivat väkisin hymyyn, sillä arvasin hänen sanovan niin.
”On”, myönsin ja katsahdin häneen sitten merkitsevästi. ”Ja varattu. Ehkä.” Lisäsin, sillä en ollut asiasta yhtään varma.
”No varmaan, kaikki hyvännäköset on aina”, Jesse tuhahti. ”Mut mitennii ehkä?”
”Mulla on vaan sellanen viba”, totesin. Ennen Niklaksen tapaamista en ollut edes ajatellut koko asiaa, mutta olin aistivani rivien välistä jotain enemmän heidän välilleen kuin vain kämppiksinä olemista. Mutta saatoin tietysti olla väärässä, vaikka yleensä osuin näissä asioissa aika hyvin nappiin.
”Just. No ei se kattomista estä”, Jesse hymähti pienen virneen kera ja ryhtyi varustamaan Varjoa Flidan karsinassa.Maneesin hiljaisuuden täytti tasainen kavioiden kolmitahtinen rytmi, joka pysähtyi vain hetkeksi esteen ylityksen ajaksi. Seurasin katseellani Jessen ratsastusta muuten tyhjässä maneesissa. Hänen suunsa oli tiukka viiva ja katse oli jo seuraavassa esteessä vaikka edellisenkään yli ei oltu vielä päästy. Varjo hyppäsi mielestäni hyvin, paremmin kuin Flida varmasti ikinä pystyisi. Ei se edes pääsisi niin korkeita esteitä. Vaan eipä sillä, ei sen tarvitsisikaan. Ehkä, jos joku taitavampi sillä ratsastaisi, mutta meillä menee ihan hyvin Flidan kanssa näinkin. Tai, menee muuten, paitsi se sen ontuminen..
”Helvetti”, Jessen ärähdys keskeytti ajatukseni. Hän hiljensi Varjon suoraan laukasta käyntiin ja antoi asteittain pidempää ohjaa orille, joka kurotti päätään heti maata kohti.
”No?” kysyin hetken hiljaisuuden jälkeen kun jatkoa ei näyttänyt muuten tulevan.
”No ei.. Mä vaan ratsastan taas ihan vitun huonosti”, nuorempi mutisi ja hieroi nenänvarttaan sormiensa välissä. Tuttu ele, joka kertoi että hänen ajatuksenjuoksunsa oli tuhat kertaa myllertävämpää kuin mitä ulkoapäin voisi arvella.
”Mm.. Ei sillä, että mun mielipiteellä olisi väliä, mutta musta se meni hyvin”, lähdin astelemaan keskemmälle maneesia jotta kuulisin kauempaakin mitä Jesse sanoo. Jos sanoo.
”Eihän yksikään puomi edes tippunut?” huomautin ja vilkaisin ympärilleni varmistaakseni sen. Olin oikeassa.
”Ei, mut ei se sitä vaadikaa”, hän pudisti päätään. Huomasin Varjon luimistavan ja heilauttavan päätään, jonka saatoin epäillä sen ratsastajan jännittymisestä. Jessekin tuntui huomaavan sen, sillä hän veti syvään henkeään ja pyöräytti harteitaan.
”Sun ei aina tarvii olla nii rankka itelles”, muistutin vähän pehmeämmällä äänensävyllä, joka sai Jessen vilkaisemaan minuun erikoinen ilme kasvoillaan, ennenkuin hän keräsi ohjat ja pyysi Varjon uudelleen raviin.”Eino pyysi jonkun sen tutun kengittään kaikki tallin hevoset viikonloppuna. Se on joku ravivalmentaja tai jotai, mut osaa kans sairaskengittää. Ihan siis sitä Flidan ontumista mietin..” Jesse kertoi ottaessaan Varjolta varusteita pois Flidan karsinassa.
”Meinaatko että olis siitä kiinni?” En ollutkaan ennen ajatellut, että vika voisi olla kengityksessä. Tai kaviossa, ennemminkin. Se voisi selittää miksi se katoaa ja tulee takaisin niin erikoisesti, ja ettei jalassa itsessään tunnu mitään normaalista poikkeavaa..
”Niin, no.. Ei se tässä tapauksessa enää haittaakaan tee. Olisin jokatapauksessa käyttänyt sitä klinikalla lähipäivinä, mutta toi tulee ehkä halvemmaksi..?” Tai niin voisin ainakin itselleni uskotella, sillä kuulemani mukaan sairaskengitys ei paljoa eläinlääkärin laskuille häviä..
”En tiiä, mut kantsii kokeilla. Sillä, kun meillä kans yks vanhempi hevonen ontuu ja Einon ratkasu oli siihen toi. Kuulemma on ennenki auttanu.” Jesse heitti fleeceloimen Varjon päälle ja lähti kantamaan sen varusteita pihalla odottavaa traileria kohti.
”Okei, jos annat sen numeron ennenkun lähet niin.. Hei, ei Flida edes ole vanha!”Jessen lähtiessä ajamaan takaisin Hopealinnaa kohti käännyin takaisin tallin puoleen ja kohotin puhelimen korvalleni. Kolme kertaa se ehti tuuttaamaan, ennenkuin rosoinen miesääni vastasi, esitellen itsensä Åke Holmersoniksi.
”Noa Metsärinne, päivää. Sain Hopealinnan suunnilta kuulla että te teette sairaskengityksiä? … Hyvä, mulla on kantava tamma joka on alkanut ontumaan, niin ajattelin… … Tänä viikonloppuna? Käy, juu. Tuota, onko mitään arvioita hinnasta, noin suuntaa antavaa edes? … Selvä, se sopii. Osoite on.. Joo, laitanko tähän numeroon? … Hyvä, kiitos paljon, nähdään sunnuntaina!”-
Myönnän nauraneeni ko luinki ”Huh, se on muuten ihan vitun kuuma”, enkä mitään sen suuntasta mihin mun ajatuksen juna oli ehtiny jo mennä xD
Ja kyllä, Mielikki on tervetullu Marshalin ja Niklaksen luo hoitoon koska vaan! Vaikka musta tuntuu että joku tietty venäläinen joutus nukkuun lattialla tai sohvalla, koska eihän ny Mielikki voi misään lattialla nukkua! t. Niklas
-
Hei Noahan on kotiutunut kaikkien näiden kuukausien jälkeen. :DD Hän ajattelee, että Marshall ”piti” kutsua, ja niinhän se menee monen muunkin kanssa, ennen kuin tupaan uskaltavat. Eli se tupaan tukkiminen on uusi normaali, vaikka aluksi se oli hämärän oloista hommaa Noan mielestä. 😀 Ihan hauska rivienvälijuttu!
Jessen muuttuminen sujuu musta ihanan luonnollisesti ja miellyttävään tahtiin. Joskus suljetussa keskustelussa angstasin, kuinka inhoan äkkimuutoksia, koska sitten joudun tekemään omiin tarinoihin kupruja. Nyt sait aikaan melko nopean muutoksen ja silti jäi kuulkaa kontaktimuovi ihan sileäksi tarinan päälle. Varjonkin muutos tuntuu olevan jonkinlainen symboli Jessen muutokselle. Molemmista on tullut ikään kuin terveempiä. Sitten koristelet nämä muutokset vielä sillä, että Noa huomaa ne ja jopa ihmettelee sitä miten Jesse avaa suunsa. Sekös outoa olisikin, ettei Jessen hyvin tunteva Noa huomaa mitään outoa, vaikka Jesse puhuu! Veikkaan, että olisin itse kämmännyt tässä kohtaa.
Vai on Noa niin tarkkanäköinen ihmissuhteissa, vaikka Marshallillahan on heeeei vaan kämppis. 😀 Jotenkin kesän perusteella (Noa kysyi Jesseltä, siis jääprinsessalta, tulkintaa ihmissuhteisiin) oletin, että ei olisi, mutta onhan ihmisissä useita puolia.
Saat lisättyä tähän vielä sujuvasti palasen Flidaakin, ja mielestäni se sitoo paremmin alun kaapinsiivouksenkin osaksi maneesiin painottuvaa tarinaa. Luulin, että Flidalla olisi vain jokin parin päivän pikku haaveri, mutta eipä näköjään. Lievästi kyllä ahdistaa, vaikka se onkin mielikuvitusheppa, kun odotan sitä varsaa niin kovasti. Ei kai ontumiseen kuolla voi kovin kesken…
Mitenhän Noan rahatilanne nyt muuten tämän kestää? Riittävätkö Alkon vuorot kaikkeen, kun vuokra on kuitenkin halpa, vai saako hän lisähommia. Ettei vain… Tarvitsisi… Etsiä mitään laitonta sivubisnestä… :DD
-
-
Aamupäivän hiljaisuus part 2
Jatkoa Nellyn postauksessa alkaneeseen kahvitteluun”hmh? Anteeksi, olin ajatuksissani. Mitä sanoitkaan?” Marshall kysyi, ja katsoi vastapäätä istuvaa brunettea pudistettuaan ensin päätään kuin saadakseen levinneet ajatuksensa takaisin kasaan.
”Niin, kysyin vaan että mitä sä teet täällä tähän aikaan? Ku yleensä aamupäivät on niin hiljasia.” nainen esitti kysymyksensä uudestaan hymy suupielissään.
”..Suunnitelmiin tuli..pari muuttuvaa tekijää, niin oli parempi että tulen jo näin aamupäivästä.” rastapää selitti vähän ympäripyöreästi, ja liikutteli kahvikuppia pienellä liikkeellä käsissään edes takaisin pöytää pitkin.Ajatukset vaelsivat oikeastaan taukoamatta aikaisemmin äidiltä tulleessa tekstiviestissä, missä tuo varoitti etukäteen kuinka hän ja isä olivat tulossa käymään yllätysvierailulla. Venäläinen ei ollut varma kuvitteliko hän, vai oliko hän oikeasti jäänyt juuri tuijottamaan edessä olevalla tuolilla istuvaa Nellyä vähintäänkin sen näköisenä kuin voisi pahoin tai olisi nähnyt kummituksen. Tai sekä että.
Marshall keskeytti tahattoman tuijottamisensa siirtämällä katseensa kahviinsa, kuin arvioiden olikohan se jähtynyt tarpeeksi jotta sitä voisi juoda ilman että huikan jälkeen tuntuisi siltä kuin koko kurkku olisi tulessa. Mustana nautitun kahvin ikuinen ongelma.”Vaivaako joku mieltä? Sen kahvin pitäs olla ihan juomakelposta vaikka Eetu sen keittiki.” nainen heitti, samalla kun viimeisen kommentin aikana suupieleen kohosi virne ja tuo vilkaisi viereisellä tuolilla istuvaa miestä.
”Emmä ny niin huonua kahavia keitä. Ehkä kerra, mutta soli mittavirhe.. ” Eetu kommentoi muka loukkaantuneena ja nosti katseen edessään olevan lehden sivuilta Nellyyn.
”Eei. Kahvi on ihan hyvää.” venäläinen sanoi ennen kuin heitti lähes puolet kupin sisällöstä huiviinsa, ja käytti sen pienen hetken hyödyksi yrittämällä päättää mitä oikeasti vastaisi. ”…Äitini laittoi aamulla viestiä ja kertoi että hän ja isäni ovat tulossa yllätysvierailulle.”
”Aaa, mutta sehän on kiva. Vai? Asuuko sun vanhemmat kans Suomessa vai tuleeko ne kauempaaki?”
”mmh.. Sinänsä kiva joo. Ja ei, koko muu perhe asuu Venäjällä. Vanhempani lähtivät joulun jälkeen äitini vanhempien luo Englantiin, joten koska sieltä on helppo lehtää Helsinkiin.. miksikäs ei kävisi esikoisen luona kylässä.” Marshall hämmästyi jo itse kuinka avoimesti selitti asiasta. Jopa Eetun ilme näytti hieman yllättyneeltä, kun tähän saakka venäläinen oli kuitenkin ollut aika lyhytsanainen. Pistetään puheripuli pienen paniikin piikkiin. ”Haittaako jos otan toisen kupin?” mies kysyi, tajuttuaan kahvinsa kadonneen. Puheen sujuvaan kulkemiseen saattoi vaikuttaa jo ennen tätä nautitut 6kuppia kofeiinia…
”Joo, ota vaan!” Nelly ennätti jo sanomaan kun Eetu vasta sai suunsa auki että olisi sanonut kutakuinkin samoin. ”Sanoit että sinäsä kiva ko ne tulee? Niin onko teillä jotenki huonot välit tai jotai?” nainen lisäsi, uskoen että Marshall kyllä tietäisi itsekin että sai vapaasti vastata tai olla vastaamatta toisen kysymyksiin.
”Onneksi sellaisesta ei ole kyse, meidän perheellä on oikeastaan aina ollut hyvät välit. Sitä korostettiin jo pienestä saakka että perhe on tärkein.” venäläinen selitti hieman olkiaan kohauttaen palatessaan takaisin pöydän ääreen uuden kahvikupillisen kanssa.
”No mutta sitte ei pitäs olla mitään hätää, kerta perhe on tärkein.” nainen sanoi napakasti varman kuuloisena. ”Tuleeko ne sun vanhemmat käymään täälä tallillaki?”
”Tulee” rastapää sanoi lyhyesti, kääntäen katseensa Eetun suuntaan ”Jos se siis vain käy?” tokihan hän oli jo tuonut Niklaksen käymään mukanaan tallilla, mutta pieni epävarmuus iski heti kun tuo tajusi että olisi tuomassa pari vierasta lisää tallille. Ihan vain pyörimään ja katsomaan, eikä hoitamaan hevosta tai muutakaan tähdellistä.
”Tottaha toki se käy että ne tänne tuloo.” isäntä vastasi, räpytellen silmiään aavistuksen hämmentyneenä kun rastapää oli kysynyt lupaa vanhempiensa vierailulle tallille.Marshall nyökäytti päätään pienen hymyn kera ja hörppäsi jälleen kahvistaan. Ehkä hän oli jossain mielensä perällä pienesti toivonut että tallilla olisi ollutkin joku outo sääntö, kuinka useammasta vieraasta piti ilmoittaa x määrä päiviä etukäteen tai jotain. Minkä varjolla hän olisi voinut päivitellä isälleen että he eivät voikaan tulla hänen mukanaan tallille.
-
Kyllähän sinä aika ihmeidentekijä olet. En nyt uudestaan sitä vanhaa suitsuta, että et lannistunutkaan vaikka sanoin EI NÄIN, vaan rykäisit vain uutta tarinaa päälle niin kuin kuuluu. Tarkoitan nyt sitä, miten hienosti sait Marshallin suun auki. Ja tietenkin sitä, miten hieno jatko tämä on Nellyn tarinaan, ja miten paljon kaikkea uutta sisältöä tuotkaan jatkamalla juttua! Nyt päästään potentiaalisesti jopa juoruamaan tallilla isähommista. Nelly on nimittäin juorukello-Hellon bestis tai jotain. :DD
Hahmon puhuttaminen ei kuulosta vaikealta, mutta hahmoissa on eroja. Muistanet Hukkasuon Reitan. Siltä meni IRL-vuosia ennen kuin se oikeasti puhui kenellekään tarinassa, koska se on ihan hirveän mörkö ihminen. Marshall on vähäsen samaa sukua, vaikka onkin pohjimmiltaan sosiaalisempi. Ja tämän sukuiset heput on niiiiiin vaikea saada alkuun puhumisessa, jos ne laittaa paikkaan, josta ne eivät tunne valmiiksi edes yhtä tai kahta!! Tai jos niillä ei ole mukanaan kahdentoista kamarineidon sivuhenkilökokoonpanoa puhuttamassa niitä. Mutta kun alkuun on päästy, sitten se ihan luonnollisesti helpottaa. Pääsit tosi varhain alkuun. Nellyn kirjoittajalle olen sitä hokenutkin (hän on varmana jo kyllästynyt minuun), että miten hienosti sait Marshallin yhdeksi päähenkilöksi, vaikka hänen vanhojen tarinoidensa yksinäisyyden perusteella pelkäsin hänen jäävän sivuun muista. Olisinpa saanut itse mörköhahmoni samalla tavalla heti liikkumaan…
Nelly on kuitenkin hyvä hahmo simpukoiden avaamisessa. Moni on kirjoittanut sille sellaisen luonnollisen tajun ymmärtää, koska on hyvä sanoa ja mitä. Sehän on itse reipas ja sosiaalinen tyyppi, jonka kanssa on helppo tuntea olonsa edes vähän rennommaksi. On ihan luonnollista, että hänelle Marshallkin avautuu ja jopa niin paljon, että se yllättää hänetkin! Nellyssä on jotain sellaista. Isäntäkään ei ole vaarallisimman tuntuinen hahmoista, vaikka on hänelläkin jyrkkiä ja välillä ahdasmielisiäkin mielipiteitä. Marshall on esimerkiksi jo kokenut Otsonmäen kaupan kassajonossa viistot katseet. Kai senkin nyt aistii, että isäntä on niitä harvoja otsonmäkeläisiä, jotka ainakin tässä venäläisyyshommassa on päättänyt antaa myös Marshallille mahdollisuuden olla ensisijaisesti yksilö.
Musta tarinan hellyyttävin kohta on se pikku yksityiskohta, kun Marshall kysyy, että haittaako jos ottaa toisenkin kupin kahvia. Siinä lyhyessä kohdassa on jotain samalla niin kohteliasta ja kunnioittavaa ja varovaista, mutta toisaalta myös rentoutumisen ilmaisu. Sillä tavalla, että Marshall kokee, että vielä pitää saada lupa, mutta toisaalta niin kiire ei ole poiskaan, etteikö voisi juoda toista kupillista.
Veikkaanpa, että jossain vaiheessa Marshall saa Nellystä kaverin itselleen. Nelly on kiva kaveri hahmona, koska se on pää auki joka paikassa ja yllyttää herkästi muutkin mukaansa ja tutustuttaa toisiinsa. Tarinan ulkopuolellakin Nelly on hyödyllinen hahmo kaverina, koska Nellyn kirjoittaja on aina valmis leikkimään!
-
Jee, sä leikit mun kanssa! En tajuu miten tästä voi olla näin ilonen :DD
Vaikka Isäntä ite jo kehu kamalasti, ja mun kehut saattaa kuullostaa toistolta, sanon ne silti B) . Mä tykkäsin ihan hirveesti kun a, leikit mun kaa b, Marsh tuntuu kotiutuvan oikeasti tosi hyvin c, hahmo pu-huu, eikä jäänyt yksinään mihinkään ja d, ehdottomasti siitä että Marshall juo kahvia. Mä en tiedä miksi, mutta viimeisin fakta mua vähän epäilytti. Mulle Marshall näyttäytyy ehkä enemmän tee-hahmona kuin kahvinjuojana. En osaa perustella mutta mulla on vaan sellanen fiilis 😀 . Ei sillä, että teen juojissa olisi jotain hullua tai väärää, ei toki! Teen juojat eivän vain juo kahvia.
Lupaan kyllä leikkiä, tää on kivaa 🙂 . Nellyä saa kyl riepottaa ja talutella just niin paljon kuin haluaa. Eikä se nyt niin paha oo, vaikka juorukello-Hellon kanssa kaveeraaki XD .
-
-
Asumisjärjestelyt
Siinä vaiheessa, kun etsin Camillaa Eetun komennuksesta näyttämään minulle minne lantakuorma viedään, tajusin meidän molempien, minun ja Eetun, olevan aika väsyneitä. Camilla ei ollut ollut poissa vielä montaakaan päivää, mutta jo aamun ensimmäiset tunnit tuntuivat raskailta ilman häntä. Hän teki paljon, nopeasti ja tehokkaasti, eikä ikinä valittanut. Samalla hän jutteli, vaikka aina minä en osannut vastata muuta kuin niin ja joo. Kun olimme siivonneet aamun karsinoita Eetun kanssa käytävän vastakkaisilla puolilla, työmäärä oli tuntunut kasvavan kolminkertaiseksi. Yleensä jaksoin päivän hyvin ja koomaamatta, mutta jotenkin jäin camillanhakureissullani lukemaan linimenttipullon kylkeä varustehuoneeseen. Sillä tavalla niin kuin vessassa luetaan shampoopullon kylkeä, kun puhelin jää matkasta: mitään ymmärtämättä, aikaa kuluttaakseni.
”Mitä se Oskari täällä haaveilee?” kysyi jo melko tuttu ääni.
Kun käännyin katsomaan yhdistetyn varuste- ja rehuhuoneen ovelle, näin ruskeat silmät ja piikikkään näköiset hiukset niiden päällä. Vaistomaisesti työnsin linimentin takaisin hyllylle ja ryhdistäydyin ihan niin kuin olisin ollut pahojani tekemässä. Samalla muistin, miten Sonja oli viimeksi minut täältä satulaa pesemästä löytäessään sanonut, ettei hänen aikanaan nyt asentoa tarvinnut ottaa.
”Mä vaan Camillaa… Tai siis…”
”Vai Camillasta”, Sonja myhäili, mutta vakavoitui sitten saman tien vilkaistuaan minua silmiin. Minun teki mieli hakata päätäni seinään tai jotain, vaikka tietenkin tiesin, ettei hän ollut tosissaan, ja osasi lopettaa härnäämisensä heti.
”No. Osaisinkohan mä auttaa tai joku muu?”
”En tiedä… Tiedätkö sä, mihin lanta ajetaan?”
”No sitä mä en kyllä tiedä. Ehkä Nelly..?”
”Joo. Kiitos.”Jotenkin en kehdannut mennä Eetua häiritsemään sillä asialla, ettei Camilla ollut tosiaankaan paikalla. Kävelin siis pihan poikki ja koputin oveen. Nelly taisi seurustella Eetun kanssa, joten olisi varmasti tuvassa heräämässä.
Hellon kysyvän näköinen naama puikahti esiin varovaisesti raottuvasta, hieman narisevasta ovesta. Hänellä kului inhimillisen sekunnin verran tunnistaa minut. Näin sen hänen naamastaan. Kun hän hoksasi, että minä olin koputtanut, ovi aukeni kunnolla ja hänen ilmeeensä muuttui kummeksuvasta normaalin tyytyväiseksi.
”Mä ajattelin että joku kauppaa taas vessapaperia tai jotain leirikoulukeksejä”, hän huokaisi. ”Mitä ihmettä sä koputtelet?”
”Onks Nelly kotona?”
”Onks Nelly”, Hello mutisi puoliääneen ennen kuin huusi olkansa yli: ”NELLY! Sua tultiin hakeen! Saat mennä ulos leikkiin mutta vaan tunniks! Sitte on ruoka! Nelly!”
Kun Nelly tuli, hän tuuppasi Helloa kylkeen niin että Hellon oli otettava tukea naulakosta. En osannut päättää, huvittuisinko vai paheksuisinko.Hello ei ole kauhean pieni. Minäkään en ole mikään kääpiö. Nellykin on ihan ihmisen kokoinen. Sellainen matkustajamäärä ei oikeasti mahdu traktorin hyttiin. Silti siellä sitä oltiin, ja vieläpä kuskina Hellon vaatimuksesta. Nelly ei ollut tiennyt, mihin lanta viedään, mutta Hello oli. Sen sijaan että Hello olisi vainenyt näyttämään, hän oli raahannut Nellynkin mukaansa. Kuulemma Nellynkin oli hyvä oppia nämä asiat. Tavallaan olin siitä kiitollinen, vaikka meillä olikin ihan hirveän ahdasta. Nelly osasi hillitä Helloa. Hellon puhetta Nellykään ei kuitenkaan osannut tulkita. Ilmeisesti Eetulla oli paljon peltoa. Osa lannasta meni niihin. Suuretkaan pellot eivät loputtomasti lannoitusta vetäneet, joten Hello osoitteli suurpiirteisesti eri ilmansuuntiin luetellen litannian sellaisten isäntien nimiä, jotka myös tahtoivat lantaa. Kuulemma siinäkin oli tarkka järjestys, mihin kuorma milloinkin kipattiin, jotta yhteen paikkaan ei tulisi liikaa. Siitä järjestyksestä en saanut yhtään kiinni, vaikka Hellolle se tuntui olevan selvä. Hello sanoi ainakin kahdesti, että liika lannoitus polttaa kaiken kasvavan pois ja valuu vesiin, niin että pitää olla tarkka.
Paluumatkalla oli aluksi hiljaista. Traktori ei hirveän kovaa kulje ja matkaa oli jonkin verran. Hiljaisella suoralla hiekkatiellä vaivuin melko nopeasti ajatuksiini. Koska en yrittänyt ratkaista mitään tiettyä ongelmaa tai keskittyä, ajatukseni liikuskelivat aika vapaasti. Tiedostin eläväni epäselvästi uudelleen kohtaamisen Sonjan kanssa ja toivovani että Camilla tulisi kotiin pian. Ajattelin sumeasti asumisjärjestelyitäni ja laskeskelin aikaa vuokranmaksupäivään.
”Noooooo?” Nelly kysyi ja herätti minut ajatuksistani.
”Ai mitä?”
”Ketä se Oskari kaipailee ja huokailee?”
”Oskari!”, Hello torui hilpeästi. ”Kai sä edes Camillaa kaipaat? Kaksinnaiminen on kuule–”
”No en!”
”Mitäs?”
”Ihan mietin että mistä mä löytäisin kämppiksen”, sanoin totuuden hiljentääkseni heidät. Ehkä kestäisin paremmin utelua raha-asioistani.Loppumatka oli paljon vähemmän tuskainen kuin se hetkellinen utelu. Nelly ja jopa Hello ehdottelivat ihan järkeviäkin ratkaisuja. Hello tunsi jonkun Allun, jolle kuulemma kämppis tekisi hyvää, ja tunsi toisena vaihtoehtona jonkun sellaisenkin, jolla olisi halpa kerrostaloyksiö tarjolla vuokralle. Nelly ehdotti, että kävisin katsomassa vanhan Meijerin asuntoa, joka oli kuulemma vetoisa ja Meijerin juhlatilan käytän aikana meluisa, mutta melkein ilmainen.
”Nii ja jos sä laitat Otsonmäen puskaradioon Facebookkiin ilmotuksen”, Nelly ehdotti.
”Ja voithan sä kysyä jos Eetu asentais lukon tallin vintille — sitä ei kuitenkaa kukaa käytä — se on muuten asumiskunnos mut siellä on tosi vähä ikkunoita”, Hello tuumi.
”Eiks Camilla oo sielä?” Nelly kysyi. ”Vai joko se löysi jonku uuden asunnon?”
”Hei! Sähän voisit muuttaa Camillan kanssa yhteen!” Hello sanoi, mutta ihan tosissaan ja kerrankin virnuilematta.
”No enkä voi”, torjuin heti.
”Mikset?”
”No varmaan se haluaa asua mun kanssa.”
”Miksei haluais? Syötsä räkää vai? Piereskelet? Semmosia hirveitä. Tuot vieraita naisia kotia? Miehiä! Elät kaksoiselämää salaa?”
”No en!”
”Et kai sä juopottele?”
”En juopottele.”
”Poltat tupakkaa, ja vieläpä sisällä.”
”En polta. Sitä paitsi eikö Camilla polta?”
”Polttaaks Camilla sisällä?”
”Ei kun ulkona — eiku älä viitti huudattaa mua.”Kun Hello painui suoraantraktorinhytistä melkein vauhdissa kahvinkeittoon ja Nellykin päätti jäädä lennosta tallille, ajoin traktorin maneesin taa suojaansa ihan yksin. Se nyt ei tietenkään ollut mikään vaarallinen tai monimutkainen operaatio: eipä siinä tarvinnut kuin suoraan taaksepäin peruuttaa ihan riittävän leveään suojaan, sammuttaa kone ja sulkea ovi.
Kuinkahan vaikea Camillan, ei kun kämppiksen kanssa olisi sopia tiskikoneentyhjennysvuoroista? Olikohan asuntoni otsonmäkeläisittäin kallis, kun vuokran, viisisataakaksikymppiä, puolittaisi ja olkkari, keittiö ja kylppäri olisivat yhteisiä? Mitenhän sähkölaskun kävisi, vai oliko sillä edes väliä, kun kaukolämmön ansiosta lasku oli tällä hetkellä kahdeksantoista euron luokkaa, koska en saunaakaan usein lämmitellyt? Miten yksi autopaikka jaettaisiin? …mitähän Camilla ajattelisi, jos uskaltaisinkin vihjailla jotain ylimääräisestä huoneesta?
Ajattelin mennä kahville. Muutkin olivat siellä. Yritin hidastella pihalla, jotta joku tulisi samaan aikaan sisälle ja tietäisin, voisinko avata oven vai pitikö koputtaa. Kukaan ei kuitenkaan tullut, joten aikani arvottuani päädyin livahtamaan sisään koputtamatta. Toivoin, että tuvassa olisi niin kova meteli, ettei kukaan huomaisi minua. Uskaltaisinkohan ottaa tällä kertaa sokeria kahviin? Uskaltaisinko kysyä Eetulta, miksi hän koki lannan ajamisen melkein päivittäin kevyemmäksi kuin sen varastoimisen asianmukaisesti paikallaan typötyhjänä traktorisuojan nurkassa seisovalle koskemattomalle siirtolavalle?
-
Suden hahmo on omalla tavallaan samaistuttava ja hellyyttävä – miten Sudesta ei voisi olla pitämättä, vaikka hänen ratsastussaappaansa ei ole nähnyt ikinä likaa. Mahtavaa on myös huomata, kuinka Susi kehittyy tarina tarinalta. Avaa itseään enemmän, puhuu joka kerran yhden sanan enemmän. Se kuinka hän uskoutautui Hellolle ja Nellylle. Ei Susikaan ole ihmistä kummallisempi. Odotan vielä vain innolla, mihin Suden tarina johtaa.
Ja hauskaa oli myös, miten tarrauduit Camillan kodittomuuteen. Se, että Susi pitää Camillaa potentiaalisena kämppiksenä. Itse olen ollut asian kanssa hieman solmukohdassa ja miettinyt, miten sen saisi hyvin selvitettyä, mutta tässä olisikin hyvä ratkaisu ja saisi uutta potentiaalia kirjoittamiseen!
-
-
Tarina, jossa on sinitakkinen mies (22.1.)
Niin tutun näköinen, niin kovin tutun näköinen mies hieroi peukalollaan ja etusormellaan kulmakarvojaan ja rutisti silmiään kiinni. Hänellä oli sininen takki, ja takin rinnassa oli leveät punaiset raidat. Sekin näytti ihan hirveän tutulta.
Olin kesällä kerran piipahtanut Hopiavuoren hevostallilla. Muistin, että tallin isäntä tapasi laskea katseensa ja kumartaa päätään aavistuksen hymyillessään, ja että olin pelännyt jonkin pienen koiran purevan minua nilkkaan. Sen koiran oli poiminut maasta mies, jonka tapana näytti olla säilyttää katsekontakti aavistuksen liian pitkään puhuessaan. Silläkin miehellä oli ollut rastat, mutta se ei ollut tuo sama. Tämän suupielet olivat kireät, ja se ele näytti vieraalta, vaikka olisin voinut vannoa nähneeni sivuprofiilin joskus aiemminkin.
Jännitys oli saanut minut tärisemään ja empimään ovella vain hetkeä aiemmin. Se oli salvannut hengitykseni ja saanut kurkkuni tuntumaan rutikuivalta. Sitä miestä katsellessani en voinut kuitenkaan olla hermostunut. Olisin halunnut muistaa, kuka hän oli. Kenellä oli punainen tukka, haltiamaiset korvat ja ankara ilme?
Päätin, että tämä mies oli kai tullut minua vastaan kaupassa joskus tai jotain sellaista. Varmasti kaikki otsonmäkeläiset olivat tulleet, vaikka olin vasta kesällä muuttanut Ievannevalle Ekun kanssa. Ehkä olin pannut tämän miehen merkille jonkin pikkuasian vuoksi. Hän saattoi olla katsonut minua ystävällisesti epäluuloisen silmiensiristelyn sijaan. Ehkä hän oli ollut tiellä, kun olin yrittänyt saada jotain hyllystä. Jossain olin hänet nähnyt. En minä kuvitellut. En ollut nähnyt kenenkään toisen lepuuttavan jalkaansa seisoessaan tuolla tavalla toisen edessä, pelkkä kantapää maassa, ja pyörittelevän nilkkaansa. Kävelin hänen luokseen, sillä minun täytyi löytää Eetu Hopiavuori, joka katsoi aina alaspäin hymyillessään. Jännitys palasi saman tien, kun muistin Eetu Hopiavuoren ja asiani.
”Anteeksi.”
Sinitakkinen mies kohotti katseensa ja kääntyi minua kohti. Hänen kellanruskeat silmänsä siristyivät, mutta eivät inhosta. Hänkin oli ilmeissesti huomannut minut joskus kaupassa.
”Mä etsin Hopiavuoren Eetua”, kerroin, nielaistuani ensin itsepäisesti virkkeeni alkuun pyrkineen phii-sanan.
Hänellä kesti ainakin sekunnin liian kauan vastata. Hän vilkaisi hiuksiani ja hänen katseensa pysähtyi hetkeksi rispaantuneisiin takinhihoihini, kun se vaelsi alaspäin. Hänkin oli huomannut minut joskus kaupassa.
”Luulen, että Eetu on isommassa tallissa. Tuolla”, hän sanoi niin venäläisellä aksentilla, että säpsähdin silkasta yllätyksestä ja osoitti peremmälle talliin.
”Kiitos, ph..” sanoin, enkä melkein muistanut sensuroida puhettani, koska kaikki ajatukseni olivat taas jännityksessäni ja siinä, mistä hänet tunsin.Hengitin syvään sisään, kun lähdin. Painoin sormenpääni yhteen. Irrotin ne taas. Tarkistin, että lapaseni olivat varmasti taskuissani vielä. Hieroin käsiä yhteen ja yritin ajatella, että viikon kuluttua tähän aikaan kävelisin tätä samaa käytävää pitkin jännittämättä. Pitäisi kestää vielä vähän aikaa.
Olin jo melkein tallin toisessa päässä, hänen osoittamassaan suunnassa, kun hän puhuikin vielä.
”Nitthan..?” hän sanoi hyvin epävarmasti. ”Buat… Paithon…?”
Pysähdyin ja käännähdin häntä kohti. Hänellä oli toinen käsi takkinsa taskussa ja hän katsoi minua kuin olisin äärimmäisen vaikea ristisanatehtävä. Olinko sittenkin pelannut jalkapalloa häntä vastaan? Hän vaikutti liian vanhalta, jotta olisi voinut pelata samoissa junnusarjoissa. Tunsinko hänet teatterilta? Hetkinen — ehkä tunsin hänet kirkosta? Oliko hän joku Ekun kavereista? Voisiko hän olla joku Markuksen kavereista?
”Nitthan Paithoonbuathong”, sanoin lopulta, ja melkein saman tien minulla välähti. En tuntenut häntä kirkosta sen paremmin kuin jalkapallostakaan. ”Khun Marshall Kozlov”, nimesin hänet tyytyväisenä, ja hän hymyili pienesti. Vastasin hymyyn, mutta en ollut varma, pitikö minun nyt ilahtua jälleennäkemisestä. En tuntenut Marshallia hyvin. Hukkasuolla hän oli vilkaissut minuun ehkä kahdesti. Siitä ei ollut kauaa, mutta samalla siitä tuntui olevan vuosisata. En ollut enää seitsemäntoista, enkä halunnut ajatella Hukkasuota, enkä varsinkaan —Käännyin nopeasti ja jatkoin matkaani jatkamatta keskustelua. Se oli ennen se. Lopeta.
Eetu Hopiavuori oli todella tallin toisessa osassa. Hän nosteli toisiin karsinoihin heinäverkkoja, toisiin pelkkiä heinäkasoja kottikärrystä, ja suoritti askarettaan omituisella hellyydellä, niin kuin työlleen omistautuneen hoitajan voi välillä nähdä hoivaavan potilaita Otsonmäen terveyskeskuksessa. Sitä oli melkein sääli keskeyttää. Samalla minun oli pakko. Tukehtuisin kieleeni mitään puhumatta, jos sydämeni vielä kauan hakkaisi näin kovasti. Halusin saada hänet heti kääntymään ympäri, jotta pääsisin kamalasta olostani.
”Hei? Olithan sä khu — siis Eetu? Tässä mä olen.”
”Ai! Hei. Sinoot se Paithoon — sinoot se Kinnasen poika.” Se ei ollut kysymys. Hän tiesi, että minä olin aivan satavarmasti se Paithoonbuathong, josta hän päätti käyttää tyttöystäväni ja hänen ukkinsa sukunimeä. Tuntui kummalliselta olla Kinnasen poika. Niin kuin en olisi enää minä.
”Nitthan Chai Paithoonbuathong”, esittelin itseni ja puristin hänen kättään, joka oli leveämpi ja isompi kuin minun, ja ihan lämmin, vaikka vain minulla oli ollut lapaset.
”Sano vielä. Mikä soli?”
”Nitthan Chai Paithoonbuathong.”
”Tuota… Haittaasko sua olla Chai?”
”Ei. Mä olen aina Chai”, vakuuttelin hänelle nauraen ja annoin saman tien anteeksi koko Kinnasen jutun. Keuhkoni alkoivat tuntua normaalimmilta.
”Huh. On sulla meinaan aikamoonen nimi. Mutta Kinnasen faari sanoo jotta karsinoota sinä osaat siivota. Meillon yhyren miähen, tai no naisen, vajaus täs kuun viimeesellä viikolla, niin sen mittaanen homma olis tarjolla. Alakaen heti.”
”Kyllä mä, tai siis osaan mä tehdä mitä käsketään”, vakuutin, mutta päätin varmuuden vuoksi lisätä: ”paitsi jos pitää ratsastaa, sitten mä en osaa mitään!”
”Ei tarvitte kun siivota. Mutta ensi tarvittoo tulla tuanne tupahan. Mä näytän sulle nua Tiituksen ja Oskarin jokka täs on töis ja juarahan kaffit ennenku ruvetahan hommihin. Ja on Camillaki viälä täälä.”
”Vähä teillä on monta karsinaa, ja korkee katto täälä”, aloin höpöttää lähtiessäni kävelemään Eetun perässä niin kuin koira, enkä muistanut sanoa, että enhän minä kahvia juo. Ehtisi sen myöhemminkin sanoa. Tallista oli puhuttava heti, etten unohtaisi. Sanoin karsinoiden lisäksi pihasta, joka oli suuri, ja pihakoivusta, joka olisi kesällä varmasti kivan näköinen.Eetu Hopiavuori sen sijaan ei montaa sanaa sanonut. Panin puhuessani kuitenkin merkille kuitenkin hänen hymynsä. Sen, jota hymyillessään hän katsoo lattiaa. Se näytti tyytyväiseltä.
-
Vanhemmat mukaan tallille
Grigori ja Anice eivät osaa suomea. Jos seurassa on ei venäjää osaavia, kommunikoivat Englanniksi.”..Pitäisikö Niklaksen ajaa?” Grigori kysyi auton takapenkiltä ja kurtisti paksuja kulmakarvojaan. ”En ole unohtanut kuinka monta kertaa sinunkin autoasi on jouduttu korjaamaan.” mies lisäsi samalla kun kiskoi turvavyön rintansa yli ehkä liioitellun nopeasti kiinni vastakappaleeseen.
”Isä. Viime kerrasta on jo vuosia. Ja Niklas voi todistaa että en ole kolaroinut täällä kuin kerran, ja senki lopputulos oli vain pieni lommo.” Marshall vastasi silmäillen taustapeilin kautta isäänsä ja yritti tulkita hänen kasvoilla olevaan vakavaa ilmettä.
”Miksi musta tuntuu että ei kannata mainita niitä sun alkupään läheltä piti tilanteita?” pelkääjän paikalla istuva Niklas kysyi lähes kuiskaten virne suupielessään.
”..Ei, niitä ei mainita..” rastapää mutisi vastauksensa ja käynnisti auton. ”..Kiitos kun lähdit mukaan.”
”Ajattelin että tarvisit henkistä tukea. Tai jotaki. Ja..ties vaikka näkisin Mielikin samalla.” nuorempi lisäsi leveääkin leveämpi hymy kasvoillaan vain mainitessaan sen pienen koiran nimen.Tallin pihalle päästyä Marshall päätti parkkeerata auton maneesin seinustalla olevalle tilavemmalle parkkialueelle, koska tiesi että he tulisivat olemaan siellä hetken. Joten tuntui järkevämmältä jättää tallin edessä oleva alue niille jotka saattoivat tulla vain nopeasti pyörähtämään tallilla, ennen töitä tai muita kiireitä.
Mies lukitsi auton ovet perässään jo pelkästä tottumuksesta, vaikka oli huomannut että ainakaan tallilla ei kummemmin pidetty mitään ovia lukossa. Jopa tallin oven lukossa oli avain aina paikallaan että sen kuin käännät ja marssit sisään mikä tuntui oudolta. Etenkin kun kotipuolessa oli aina sellasia kausia kun tuntui että kaikki mikä ei oltu pultattu maahan tai seinään kiinni lähti jonku mukaan. Heidän tiluksilla ei sitä vaaraa onneksi pahemmin ollut, mistä tontilla pyörivät Kaukasiankoirat pitivät huolta.”Tämä onkin hieman pienempi paikka mitä se edellinen talli.” Anice totesi, katsoen Marshaliin päin hymy kasvoillaan samalla kun piti kiinni Grigorin käsipuolesta.
”Paljonko sanoit että täällä on hevosia? Ja kuinka moni niistä oli oreja?” Grigori kysyi hieman kulmiaan kurtistaen, kuin yrittäisi seinien läpi laskea tallin karsinamäärää.
”20. Ja joista 11 taitaa tällä hetkellä olla oreja.” rastapää vastasi nopean laskemisen jälkeen.
”hmh… Hyvin todennäköistä että pidemmällä tähtäimellä Arlekin on sopivampi tänne mitä Vsevolod. Ja no, sehän on sinun hevonen ja olet itse täällä joten..”
”Mhm, sillä minä perustelinkin sen kun pyysin teitä hakemaan Volyan kotiin. Ja muistaakseni se olit kyllä sinä joka puhui minut yli ottamaan Volya mukaani alunperin Arlekin sijaan. Koska halusit sille kisatuloksia Suomestakin.” Marshall kommentoi ehkä hieman liiankin pisteliään kuuloisena.
”Marshall. Grigori.” Anice sanoi rauhalliseen mutta jämäkkään sävyyn, siirtäen katsettaan miesten välillä hieman silmät sirillään.Vanhempi Kozlov oli ehtinyt avata suunsa sanoakseen jotain, mutta pysyi kuitenkin hiljaa vaimonsa hyvin lyhyen komennon jälkeen. Marshall pysyi hiljaa, painaen päänsä hieman alas kuin koira jota oli juuri toruttu ennen kuin avasi päätalliin vievän oven.
Niklas pysähtyi pieneksi hetkeksi ovea auki pitävän rastapään eteen, katsoen tuota jännittynyt ilme kasvoillaan. Äskeisessä lyhyessä keskustelussa Marshalin ja Grigorin välillä oli ollut nuoremman mielestä jotain minkä Marshall olisi ehkä voinutjättää sanomatta, vaikka kuinka pitikin paikkansa. Pidemmän miehen lähes kullanruskeista silmistä ja kasvojen kireästä ilmeestä huomasi että tuo oli itsekin tajunnut sen.
Marshall nappasi riimunnarun Arlekin ovessa olevasta koukusta sekä varmuuden vuoksi sujautti samassa naulassa roikkuvasta pussissa muutaman lahjuksen taskunsa pohjalle.”Huomaan että sen hevosen vanhat tavat pitävät myös täällä?” Grigori kysyi huomattuaan asian.
”Kyllä, enkä usko että sitä saa oikeasti kitkettyä pois. Parannushan sekin on että nyt selviää satunnaisella lahjomisella.” Marshall vastasi, onnistuen jättämään turhat piikittelevän sävyiset sanat pois. Kyllähän isä tiesi paremmin kuin hyvin kaiken Arlekin piparminttusodista.
”Tyhjää parempi.” mies sanoi olkiaan hieman kohauttaen, katsoen vaimonsa puoleen ”Sopiiko sinulle että odotat täällä sen aikaa kun haemme Marshalin hevosen tarhasta?”
”Emmeköhän me selviä sen aikaa Niklaksen kanssa.” nainen vastasi hymyn kera, katsoen hetken miesten perään ennen kuin käänsi katseen seuraansa jääneeseen Niklakseen. ”Pitäisikö meidän hakea vaikka Arlekin harjat valmiiksi tänne?”
”Miksei. Se.. Eh.. Satula? Huone on täälä päi.” mies sanoi hieman onnahtelevalla englannilla, koska mikä hitto oli edes oikea sana varustehuoneelle? No, kaikesta päätellen Anice kuitenkin ymmärsi mitä toinen oli tarkoittanut koska lipui miehen perässä kohti etäämpänä näkyvää ovea.Niklas avasi oven naiselle ja seurasi tuon perässä sisälle varustehuoneeseen, kaivellen muistiaan että mikä huoneen kaapeista kuulukaan Arlekille. Vai oliko ne kaapit nimettyjä? Mies katsoi hieman kysyvästi Anicea kun tajusi tuon katsovan häneen päin kuin odottaisi jotain. Perempänä huoneessa näkyikin pari tuttua kasvoa. Noan nimen muisti helposti jo sen takia että sitä nimeä ei kovin usein vastaan tullut, ja rastapäiden nimet tuntuivat aina painuvan mieleen paremmin…
”Hei, sä oot värjänny sun hiukset!” Niklas hihkaisi melkein kuin olisi bingossa ja saanut täyden rivin, kun tuo huomasi poikkeavuuden miehen ulkonäössä. Viime kerralla tuon rastat olivat olleet kokonaan ruskeat, mutta nyt niitä piristi latvoissa kirkkaan vihreä liukuvärjäys.
”No mutta terve! Ja joo, pitäähä sitä joskus lisätä vähä väriä elämään. Uus vuos ja uuet kujeet vai mite se meni.” Noa sanoi, heilauttaen hieman toisella kädellä rastojaan kuin lintu joka esitteli sulkiensa värikirjoa.
”Suoraan sanottuna passaa sulle just eikä melkee.” Niklas sanoi toista peukaloaan näyttäen ”Onko Mielikki täälä kans?” tuo lisäsi lähes silmät säkenöiden.
”Kiitti.” rastapää vastasi hymy leviten kasvoille kun toinen tiedusteli Mielikin perään. ”Se on sisällä. Ko Hello ja Nelly pyys maastoon mutta… kuka sun seurasa muute on?”
”Aivann.” mies sanoi päätään vähän nyökyttäen, vilkaisten vierelleen kun Noa kysyi seuralaisesta. Niklas tunsi kuinka kasvoja punoitti pelkästä nolostumisesta johtuen, kun tuo ikään kuin muisti taas Anice olemassaolon.Nainen oli seissyt selkä suorana kädet kevyesti ristissä edessään ja vain seurannut huoneessa käytyä keskustelua heitä keskeyttämättä, ymmärtämättä sanaakaan. Joku muu olisi saattanut ehkä olla hieman loukkaantunut kun vävypoika unohtaa vieraansa läsnäolon tuolla tavalla, mutta Anicea asia ei näyttänyt vaivaavan lainkaan. Vaaleiden hiuksien kehystämillä kasvoilla oli ennemmin huvittunut ilme.
”Anteeksi..” Niklas pahoitteli englanniksi, katsoen sitten takaisin Noaan ja.. Sonja! Sehän hänen seurassa olevan naisen nimi olikin. ”Jooo. Tää on Anice. Marshalin äiti. Se ei osaa Suomea mutta Englantia kyllä ko son puoliks britti. Ja nii, Marshall on tosiaan isänsä kaa hakemasa Arlekiniä sisähä. Sen vanhemmat tuli pikalomalle tänne.” mies selitti nopeasti pienien sivuraiteiden kautta.
Tämän jälkeen Niklas katsoi takaisin vieressään seisovaan naiseen ja esitteli vuorostaan Noan ja Sonjan hänelle. Saattoipa ohimennen myös tarkentaa että Noa oli se erään tietyn koiran omistaja. Huomio kääntyi kuitenkin nopeasti toiselta puolelta kuuluvaan ääneen kun joku avasi varustehuoneen oven, jolloin miehen katse seurasi ääntä kuin magneetti.
”Ja toi on Hello ja…Nelly?” Niklas jatkoi samaan esittelyyn tunnistaen Hellon nähtyään tuon tuvassa viime käynnillään. Kun taas Nellyn tunnistus oli ollut puhdas veikkaus, perustuen Marshalin kertomisiin.
”Olen Anice Kozlova, Marshalin äiti.” nainen esitteli itsensä, koska uskoi että huoneeseen tulleet Hello ja Nelly eivät olleet kuulleet sitä osaa Niklaksen puheesta. ”Mukava tavata teidät kaikki.” Anicen kasvoilla oli kevyt, suorastaan aurinkoinen hymy kun tuo siirteli katsettaan muiden välillä, painaen heidän nimet yhdistettynä kasvoihin tiukasti mieleensä.-
Tää on ihan tosi hyvin nidottu muiden tarinoihin ja on muutenki tosi sosiaalinen. Ihan tosi hyvin kirjotettu ja kiva kun tallissa on muitakin. Hyvä! Vähän nyt jännitän Marshallin ja tämän isän suhdetta, että tuleeko joku isompi soppa vai pysyykö se tällain piikittely-tasolla 😀 !
-
Voi Niklas ja Mielikki :DD Ihanaa kun joku on niin innoissaan siitä, tai siis miksi hei ei, Mielikkihän on paras. Mutta silti, mä pidän Niklaksesta ja se tuntuu niin symppikseltä kaverilta! Ja tietysti mä myös pidän siitä että Noa pääsi tähän mukaan, ja siitä että sen hurja hiusten värjäys huomattiin myös. Siitäkin pidän, että sä olet ihan selvästi lueskellut näitä juttuja läpi mitä on tapahtunut ennenkuin Marshall saapui Hopiavuoreen, tai ainakin silmäillyt sen verran hyvin että tiedät ettei ovia juuri turhaan lukita ja että avainkin on aina siinä toivottamassa kaikenmaailman hippiäiset tervetulleiksi 😀
Anicesta tulee nyt sellainen lämmin, mutta samalla sopivan jämpti kuva. Tiedä sitten, mitä kaikkea Marshallin ja Grigorin välillä on tapahtunut aikoinaan, jos on, mutta jo tämän perusteella voin luottaa Anicen olevan se joka saa kaksikon sopimaan ja pitää perheen kasassa. Tähän teit myös hyvän koukun johon muut voi tarttua, että kyllä mä sulle hattua nostan, miten mainioita nämä tarinat on ja miten sujuvasti ne tuntuvat juoneltaan etenevän!
-
Noa on kyllä löytänyt tekstistäsi tosi osuvia plussia. Varsinkin taustatietojen etsiminen on sellainen homma, jota ihailen. Sanotaan, että ennen kirjoittamista pitää tehdä tutkimustyötä, ja tässä tapauksessa se tarkoittaa varmaan Hopiavuoren kahlaamista. On mullakin hahmoja, joiden vuoksi olen myllännyt vieraiden kielten kielioppeja, opiskellut vaikka minkä lajin teoriaa tai tutkinut vierasta tieteenalaa. Toisaalta on sellaisiakin, niin kuin monet virtuaalihahmoni: otan rennommin ja teen tutkimustyön vähän vasemmalla kädellä. En olisi itse löytänyt esimerkiksi lukitsemattomien ovien yksityiskohtaa, jos tulisin Hopiavuoreen nyt! Miksiköhän en aina viitsi nähdä vaivaa, vaikka just yksityiskohdat saavat mut itse uskomaan tarinaan? Panen ne aina positiivisesti merkille muidenkin jutuista.
Tässä todella on myös äiti avoinna tutustumiselle ja mahdollinen koukku. Syy, miksi en itse tarttunut siihen, on oma arkuuteni arvata. En tiedä Marshallin äidistä kerrassaan mitään muuta kuin että hän on lempeä, tasa-arvoinen perheen miesten kanssa ja puhuu englantia. En tiedä, miten eri tavalla hän suhtautuu erilaisiin ihmisiin. Selkeästi etenevä juonesi tuntuu vaaralliselta tällaisilla hetkillä. Jos kirjoitan äidin tykkäämään siitä, miten Hellolla on tapana yrittää olla suloinen ja flirttailla tädeille, meneekö lie juonesi pilalle, kun äiti onkin mielestäsi erilainen? Neutraalista kahville kutsumisesta ei varmaan menisi, mutta sellaisen tarinan olenkin jo kirjoittanut. 😀
Niklasta on jo nähty enemmän, joten hänen käytöstään osaa tietenkin ennustaa paremmin. Olen ennenkin sanonut, että olen aina tykännyt Niklaksesta ja jotenkin ”ollut hänen puolellaan”. Hän on oma harmiton, perusiloinen itsensä: hän vaikuttaa helpolta tyypiltä.
Tässä osoitat myös hellyyttävällä tavalla seuraavasi tallin nykyisiäkin tapahtumia. Haluaisin nostaa nyt esiin erityisesti Noan rastat. Foorumia aktiivisesti seuraavalle on selvää, mikä Noan ulkonäössä on muuttunut. Jonain päivänä muutos tulee kuitenkin olemaan jo niin vanha juttu, ettei kukaan muista sitä ilman mitään vihjettä. Yllätyin, kun referoit muutosta lyhyesti: tämä on taas sellainen yksityiskohta, jota en olisi itse hoksannut tehdä. Ehkä tarina kestää näin aikaa vähäsen paremmin. Ainakin kohtelet sillä hetkellä Noaa niin kuin omaa hahmoasi, niin kuin kuuluukin.
-
Paljastan että Anice ois vaan tykänny:D
Voisin pienet tiivistelmät kyllä näistä vanhemmista tehä tonne nysväämis osioon, että jos joku haluaa Anicea tai Grigoria tarinasaan riepotella.
-
-
Häjyt tuloo
Suulissa oli vaikka keitä. Eira harjasi Inkaa ja kuunteli Helin jotain juttua tosi haltioituneen näköisenä, mutta huomasi silti, kun kävelin parkkipaikan poikki. Nostin etusormeni suuni eteen sen merkiksi ettei hän, tai minut juuri sillä hetkellä huomannut Jilla sanoisi mitään. Molemmat käänsivätkin heti katseensa pois minusta.
Tiitus seisoi selkä minuun päin ja kuunteli, mitä suulin sisällä puhuttiin. Hän nojaili suulin oviaukon pieltä Inkan vieressä, mutta ei selkeästikään kuunnellut Heliä, vaan jotakuta toista. Aioin hypätä hänen niskaansa. Aioin kietoa käteni hänen ympärilleen, ja jalkani myös, ja hän säikähtäisi kunnolla.
Otin jo vauhtia. Kuulin kuitenkin, että keskustelu käytiin englanniksi. Eetu seisoi edempänä ja änkytti jotain hevosista rallienglannillaan, mutta eipä siitä paljoa muuta ymmärtänyt kuin että Jussista hän jotain leuhki. Mielessäni kävi ensimmäisenä, että Chai olisi siellä, mutta saman tien syytin itseäni nanosekunnin rasistiksi. Chai puhui suomea ilman minkäänlaista aksenttia, eikä ilmeisesti osannut englantia sitäkään vähää mitä Eetu.
Kun huomasin Marshallin ja toisen nenästä päätellen venäläisen miehen, vaihdoin kurssia kesken juoksun. Kyllä ne venäläiset tiedettiin. Marshall varmaan puukottaisi Tiden, jos saisi tietää, että hänellä oli poikaystävä. Itsestäni en ollut niinkään huolissani. Kyllä minä yhden Marshallin painimatsissa voittaisin.
Löin käteni Eetun olkapäille niin että läpsähti.
”Ai TÄÄLÄ te ootta!” huusin, jotta hän varmasti säikähtäisi.
”Perkele!” Eetulta pääsi samalla kun hän ihan vavahti.Väistin nauraen hänen kyynärpäätään, kun hän yritti iskeä minua mahaan sillä. Inka polki etujalkojaan maahan ja Heli veti Eiran olkapäästä pois sen läheltä ennen kuin ryhtyi itse rauhoittelemaan sitä. Suulin toisessa päässä oleva Jussikin tuijotti minua silmät suurina ja pää ylhäällä, mutta rauhoittui ilman Eetun apua.
Marshall mumisi sille nenästä päätellen venäläiselle jotain, jonka yksi ainoa sana oli mitään ihmisen kieltä, ja se sana oli Hello. Jo ennen esittelyäkin tiesin, että tässä oli Marshallin isä: päättelin sen tietenkin siitä, että äidin tapasin jo.
”Ja tässä on Grigori”, Marshall sanoi minulle englanniksi.
”Sun isäs”, vastasin suomeksi ja ojensin käteni tuuheakulmakarvaiselle miehelle. Hän puristi sitä ryhdikkäästi, ja minä sanoin kaksi ainoaa fraasia, jotka venäjäksi osasin. Ne olivat ”päivää” ja ”hauska tutustua”.Keskustelua oli hämmentävää seurata. Eiralla ja Helillä oli sivulla omat juttunsa, mutta Marshallin, hänen isänsä, Sonjan, Eetun, Noan ja Tiituksen englanninkielinen kombo oli huvittava. Eetulla oli ihan hirveitä vaikeuksia löytää oikeita sanoja ja ymmärtää venäläisten aksenttia. Noakin mietti joka virkettään kauan. Tiitus ja Jilla pärjäsivät hyvin korkealaatuisella turistienglannillaan, mutta Sonja puhui vaivattomammin kuin minä. Keskustelu koski tietenkin Arlekinia ja vähän Jussia. Eetu, se noloottelija, yritti korvat punaisina kääntää keskustelun Been ja Tiden menestykseen, kun Dressage Masters tuli puheeksi.
”Mulla on hyviä uutisia”, sanoin ensin suomeksi ja sitten kohteliaisuussyistä englanniksikin, kun Dressage Masters -keskustelu oli selkeästi ohi.
”No?” Eetu kysyi ilmeisen kiitollisena siitä, että puheenaihe vaihtuisi.
”Häjyt esiintyy Seinäjoella viikon päästä lauantaina.”
”Oi! Onpa kiva!” Sonja sanoi heti.
”Voisimma mennä joukolla kattomahan”, Eetukin innostui.
”Se olis kyllä ihan kivaa”, Jilla nyökäytti.Hymyilin Tidelle ilahtuneena kolmen muun reaktiosta, mutta hän ei näyttänyt tyytyväiseltä ja ylpeältä, niin kuin olin odottanut. Sen sijaan hän katsoi kulmat kurtussa ensin Sonjaa, joka selitti Marshallin isää varten englanniksi, että Häjyt on tanssimusiikkiorkesteri, ja sitten Eetua, joka puolestaan katsoi Noaa odottavasti.
”Joo voitas kyl käydä pyörähtääs”, Noa nyökytteli Eetulle, joten kiitin häntäkin hymyllä. Eira ja Helikin olivat kääntyneet puoleemme ja mumisivat jotain myöntävää.
”Mitä ihmettä?” Tide puuskahti silloin osin huvittuneena ja osin vähän ärsyyntyneenäkin ja käänsi katseensa minuun. ”Kyllä mä tiesin että sä tykkäät kaikesta oudosta folk- ja tanssimusiikista, mutta että se kaikki ootte innoissanne kun jotku Häjyt tulee soittaan humppaa ja tangoa!”Kaikki hiljenivät hetkeksi. Jopa Marshallin isä oli hiljaa, vaikka Tiden narina olikin ollut suomenkielistä. Purin huultani ja loin katseeni maahan. Hetken verran minua harmitti ihan hirveästi, mutta sitten yritin vain olla nauramatta.
”Ssssssshit”, Eira sihisi selkäni takana vain hieman kuiskausta kuuluvammin. Kun katsoin häneen, hänen silmänsä olivat suuret ja hän oli peittänyt suunsa toisella kädellään.
”Mitä!” Tide naurahti epävarmasti.
”Ei mitään, ei mitään”, yritin vakuutella hänelle kämmenet häntä kohti ojennettuina ja olin vähällä lisätä ”kulta”.
”Joo ei mitää muutaku et Häjyt on Hellon bändi!” Eira kiekaisi, vaikka olin jo toivonut, ettei kukaan sanoisi sitä Tidelle enää tämän jälkeen.Tide peitti suunsa molemmilla käsillään. ”Voi paska”, niiden takaa kuului. ”Hello…”
-
Tälläisiä Helloja mä en osaisi kirjoittaa. Osaisinpa, koska Hello on ihan mainio hahmo. Yksinkertainen ensisilmäyksellä, mutta onhan hän oikeasti ihan mielettömän syvällinen ja monimutkainen persoona. Hauska Hellon tarinoita on myös lukea, sillä niissä on niin omanlainen ja jotenkin freesi tunnelma aina vaan, enkä vielä ihan tiedä mistä se johtuu. Ehkä tästä erikoisesta, tosin onnistuneesta yhdistelmästä lapsellisuutta ja silti aikuismaista maalaisjärkeä? Rasistisuudestaan huolimatta :DD
Ei mulla muuta sen fiksumpaa, vaikka usein toivon että osaisinkin kommentoida vähän paremmin. Muttakun ei mulla nyt oo muuta sanottavaa kuin että mulla oli hauskaa tätä lukiessa, kirjoita lisää, niin ehkä se riittää? 😀
-
-
Ma 27.1.
Katselin Helin touhuja Salierin ja Nuoskan kanssa, kun olin piipahtanut tallilla vaikka Salierilla olikin vapaapäivä tänään. En sitten tainnut tulla sanoneeksi että Salieri lienee koiriin tottunut, ainakaan se ei ole koskaan mitenkään erityisesti reagoinut niihin täällä tai Lempäälässä tai jos maastossa tuli joku vastaan. Ylipäänsä harva asia saa Salierin tolaltaan, mutta hyvähän se on Nuoskaankin totuttaa ja siihen että koira tulee ihan iholle.Heli toi Salierin takaisin tallille kun oli tyytyväinen tulokseen. Loimitimme sen yhdessä ja minä vein sen tarhaan. Rapsutin Dipsiä ohimennen ja ensimmäistä kertaa myös Rocky tuli itsenäisesti kosketusetäisyydelle. Rockyn omistajasta en oikein ollut saanut minkäänlaista käsitystä, hiljainen tuntui olevan eikä mikään varsinainen päivänsäde, mutta osuimme tallille yhtä aikaa harvakseltaan. Ja kerrankos hevonen oli omistajaansa mukavampi… Ja pätee myös itseeni, Salieri on taatusti helpommin lähestyttävä ja sosiaalisempi kuin minä!
Saapastelimme Helin kanssa tupaan norkoilemaan kahvin ja teen perään. Siellä oli hiljaista, joten juttelimme Salierista ja käytännön kuvioista:
— Mä oon tosiaan torstait ja perjantait pois, joskus lauantaitkin, mut se aina vähän riippuu. Yleensä mulla on maanantaina Nellyn valmennus, mut Nellyn aikataulujen mukaan voi olla että on viikonloppuna. Niinkuin nyt oli ja sen takia Salierilla on vapaapäivä, tosin sen kanssa vois käydä kevyellä maastokävelyllä. Joskus on keskiviikkonakin valmennus, sen jälkeen sit taas kevyempi päivä.
— Mitä jos sattuu jotakin? Heli murehti. — Voiks sulle soittaa kesken työpäivän?
— Totta kai voi! Mulla on ihan tavallinen toimistotyö ja oon tavoitettavissa kyl koko ajan. Tietysti jos jonkun tärkeän palaverin aikaan sattuu tavoittelemaan niin sit en ehkä vastaa välittömästi mut palaan kyllä asiaan heti kun pystyn.
— Nii ja keväälle on tiedossa ainakin yksi työreissu tai ei se vielä varma ole, mut todennäköinen, jatkoin kun muistin asian. — En tiedä vielä tarkkaan et milloin enkä sitäkään että kuinka pitkä, infoan siitä kyllä sit kun tiedän. Lontooseen, ettei sen kauemmas ja todennäköisesti viikko tai maksimissaan kaks. Mut mä kirjaan sen ylös kyllä siihen Salierin päiväkirjaan minkä sulle näytinkin.Siinä vaiheessa keskustelu katkesi yleiseen hälinään, kun muuta porukkaa tuli tupaan.
— Hei, siinä tiskipöydällä on focacciaa, kelle kelpaa. Joo, tänään leivottua, samalla vaivalla teki kaksi pellillistä kuin yhdenkin, niin aattelin tuoda tänne toisen. Että ottakaa pois.Ihmiset kiittelivät kovasti, mutta kuittasin sen sillä että kohteliasta tuoda joskus jotain itsekin kun minulle kelpasivat aina niin hyvin Jillan tarjottavat. Tässä keittiössä kuitenkin ruokittiin lähes päivittäin jonkinlainen määrä ihmisiä. Focaccia alkoi kiitettävällä vauhdilla hävitä pelliltä.
Tuoreimpien uutisten joukossa oli se, että Camilla oli muuttanut Oskarin luo. En sanonut siihen erikseen mitään, mutta jäin miettimään Outin taannoista kommenttia siitä että Hello oli väittänyt Camillalla ja Oskarilla olevan jotakin läheisempää tekemistä keskenään. Olin kuitannut sen pelkästään Hello-talkina, mutta näinköhän oli… Tosin Oskari oli kuulemma kysellyt kämppistä jo aiemmin, jakamaan vuokrakustannuksia. Ja Camilla oli punkannut tallinvintillä jo hetken aikaa, että ihan looginen järjestely kyllä. Ei heillä siis välttämättä mitään sen kummempaa ollut meneillään. Tai jos olikin, niin ei se minun asiani ollut sekään. Mitä lie sitten Outi ajatellut asiasta?
-
Kaiken kaikkiaan dialogit on tällä hetkellä sun vahvuus kirjoittajana. Ne etenee tosi luonnollisesti sisällöltään ja muodoltaan. Suurimmaksi osaksi ne on niin kuin opaskirjasta: dialogikappaleisiin ei saisi tukkia kuvausta (mitä itse teen), vaan sen pitäisi olla lähes kokonaan sitten dialogia. Sillä tavalla se on selkeämpää ja vähemmän raskaan näköistä. Lisäksi sun dialogit ovat tasapainossa kaiken muun kerronnan kanssa. Ne eivät veny kohtuuttomiksi, vaan katkaiset ne tarvittaessa. Lyhyissäkin tekstissä niitä on sopiva määrä, vaikka taustalta kuuluisi enemmänkin puhetta. Osaat keskittyä niissä olennaiseen, mikä taas lisää sitä selkeyttä, mutta samalla tuoda riittävästi yksityiskohtia, jotta niihin tulisi aitouden tuntu. Just sun dialogit tunnistaa myös telkkarisarjamaisesta tyylistä. Vaikka oikea ihminen änkyttää, sanoo vääriä sanoja ja miettii, telkkarissa sellaista ei jaksa katsella. Telkkarissa puhe on sujuvaa. Samalla osaat kuitenkin tuoda tekstiin jotain sellaisia kuvioita kuin hahmolle tyypillisiä sanoja, aiheita ja murteita, niin että dialogit eivät ole ollenkaan robottimaisia.
Tekisi mieli heittää sulle haaste, jotta halutessasi pääset myös kehittymään. (Täällä saa siis olla ihan vaan ja ainoastaan kirjottelemassakin, ei ole pakko kehittyä, mutta tämä on nyt ihan niin kuin varmuuden vuoksi. Tämä nimittäin tuntuu lukijasta niin ihanan vaivattomalta jo!) Sonjalla on kuuloaisti ja hän keskittyy kuulohavainnoissaan informaatiosisältöihin. Joku toinen hahmo voisi keskittyä vaikka äänenpainoihin tai tuulen suhinoihin sun muihin. Samoin Sonjalla on näköaisti ja sen suhteen hän keskittyy tapahtumiin, eikä vaikka siihen, miten joku pitää käsiään tai vaihtelee painoaan jalalta toiselle. Hänellä on vähän makuaistiakin, ainakin sen verran että hän vaivautuu itsekin tekemään ruokaa ja osaa halutaa tulla kahville. Mitä Sonja havainnoi tyypillisesti muilla aisteilla? Tai vaikuttaako joskus jokin ulkopuolinen tai hänen päänsisäinen tekijänsä joskus siihen, miten hän havainnoi näillä aisteilla?
-
-
Muistipeli
Pihattoprojekti oli varsinkin joulun alla jäänyt itse kultakin, koska kelit oli niin vaihtelevat ja juhlapyhä vei oman aikansa. Olin itsekin jotenkin unohtanut koko projektin, vaikka kyllähän rakennus on jo pitkään tönöttänyt kentän vieressä. Mutta uuden vuoden jälkeen siellä ollaan taas ahkeroitu, yhdessä ja erikseen. Olin tullut tänään auttamaan tallitöissä ja olin kuunnellut jo hetken aikaa, että joku oli tekemässä töitä pihaton parissa. Saatuani omat hommat valmiiksi, päätin mennä avuksi. Kuulin ainakin Noan äänen ja sen perusteella päättelin, että oli siellä joku muukin, koska tuskin hän itsekseen juttelisi. Juuri kun olin siirtymässä pihaton nurkan ohi, kuulin kuinka Eira kivahti jotain Eetusta ja kaveruudesta. Pysähdyin aloilleni ja kuulin kuinka Noa vastasi rauhalliseen tapaansa miettivänsä ja jatkoi jotain sen suuntaista, että Eira olisi ehkä ymmärtänyt väärin. Siitä tiesin, että minun oli parempi kävellä pois. Isoveljenä olen saanut oman osani siitä, kun olen kehdannut sanoa siskoni olevan väärässä enkä halunnut Eiran kiukkua päälleni, jos hän saisi tietää minun kuulleen mitään.
Niinpä pakitin muutaman askeleen, käännyin ympäri ja kävelin kohti tallia. Punapäinen rastapää talutti juuri jykevää hevostaan tallista ylös ja yritin muistella hänen nimeään. Tallille on tullut niin paljon uusia kasvoja, etten yksinkertaisesti pysy enää perässä, koska en pyöri täällä niin paljon kuin Susi tai Camilla. Ja niin töykeää kuin se ehkä onkin, minusta on parempi muistaa hoitamani hevosen nimi kuin sen omistajan. Onnekseni miehen isä oli taas hänen seurassaan, joten saatoin tervehtiä heitä yhteisesti ilman nimiä. He näyttivät menevän kentälle ratsastamaan ja miksikäs eivät menisi: Sää oli aurinkoinen ja olihan joku sen juuri käynyt lanaamassa kuntoon.
Jäin miettimään ratsastamista kävellessäni sisälle talliin. Olin vastikään kuullut, että Sonja oli hakenut Salierille ratsuttajaa omien kiireidensä takia, mutta en valitettavasti tarpeeksi ajoissa, koska Heli oli jo pestattu siihen. Toki voisin jotenkin ohimennen yrittää huomauttaa, että minäkin olisin käytettävissä, mutta miltä sekin vaikuttaisi? Sonja ei varmaan koskaan ole nähnytkään minun ratsastavan, koska täällä apujani ei ole tarvittu ja Oonaakaan en voi paljon auttaa pituuteni takia.
Minun pitäisi oikeasti saada oma ratsu, koska Beestä ei siihen ole vielä pariin vuoteen, mietin käydessäni karsinarivistöä läpi. Nyt kun nari on poissa, Uuno voisi tarvita toista liikuttajaa, mutta sen kanssa ei kovin kummoisia koulukiemuroita treenata. Sama homma Skotin kohdalla, sen kanssa kyllä perusotteet saa ylläpidettyä, mutta ei se taida osata edes pohkeenväistöä. Toki siinä vasta olisikin työmaa, opettaa työjuhdalle askelten pidennystä tai kuinka vastalaukka nostetaan. Nirrillä on oma ihmisensä ja sitä paitsi sekin on vielä varsa. Pysähdyin Ketkun karsinan eteen. Siinä olisi toinen työmaa, ei niinkään ettei hevonen osaisi, vaan ihan vaan kun se vihasi kaikkea mikä liikkui. Mutta tiesin, että Jillalla on ollut paljon töitä, joten hän ehkä voisikin kaivata liikuttajaa.
Siirryttyäni uuden tallin puolelle, pääsin treenaamaan muistipeliä uusien hevosten nimien kanssa. Vasemmalla ensimmäisenä oli tietty Typy, sitten heinäkarsina ja sen jälkeen Nana. Ah, sen teinitytön nätti welsh. Olen kuullut Eiran marisevan kyseisestä tytöstä monet kerrat ja vaikka Eiralla onkin tapana hieman ylireagoida, ei hän ihan väärässä ole kyseisestä ikätoveristaan. Arlekin olikin se jytky, jota venäläinen äsken talutti pihalle. Toisella puolen käytävää ensimmäisenä oli Ukko, se on Suden mahtaileva musta. Fifi oli karvainen islanninhevonen, jonka omistaja Santtu oli Noan tuttuja. Amppa oli entinen laukkuri ja sen kyllä huomasi orin viilettäessä tarhassaan. Töpseli.. Ensimmäisen kerran pää löi ihan tyhjää, joten merkitsin nimen ylös, jotta selvittäisin kenestä oli kyse. Rocky taisi uusin pilkkupeppu, sen verran muistin, mutta merkkasin senkin ylös tarkistaakseni asian.
-
Nyt on kyllä ollut hämmentävän paljon tulijoita, jee! Hyvin Tiitus ne muistaa. Välillä kun hevosten suuri vaihtuvuus häiritsee mua, ajattelen, ettei ne vielä oikeasti-oikeasti ole Hopiavuoressa ennen kuin olen todennut, että tämä tyyppi jaksaa kirjoittaa enemmän kuin sen yhden tarinan ja sopii tyyliltään sosiaaliseen tarinointiin. On ollut kiva huomata, että aika vähän meillä on näitä yhden-kahden tarinan kirjoittajia, ja että en ole ainoa joka halusi oppia just tämän toisten selkää rapsuttavan harrastustyylin. Mutta uusista tulijoista tuntuu varmasti tosi kivalta, kun joku noteeraa uudet tyypit ja hevoset heti. Musta ainakin olisi tuntunut, jos olisin ilmaantunut yhteisölliselle tallille tässä vaiheessa, kun porukkaa on jo. Vaikeahan tänne on muuten tulla, ja se jo tietenkin karkottaa osan kivasta tarinaväestä pois.
Vitsit kun Cozmina on niin pieni rimppakinttu: se taitaa olla ihan kiva ja herkkä kouluheppa nimittäin, ja olisi kivaa päästää Tiitus ratsastamaan tosissaan välillä. Ainahan on tietenkin Oskarin Ukko, mutta saattaa olla että Oskari suorittaa seppukun jos hänen hevosensa tekisi mitä tahansa väärää vieras ihminen selässään. Eikä Tiitus vielä Oskaria tunne. :/ Jussi puolestaan on parempi hyppäämisessä. Työhevosilla ei tosiaan paljoa tehdä: niillä on ihan fyysisiä rajoitteita ja kumpikin taitaa olla vieläpä vaatimattomiin kykyihinsäkin nähden ihan mahdottoman matalalle tasolle koulutettu.
Laitetaan tästä myös + 1p. pihattoon. 😀
-
-
Nyt tai ei koskaan
Cozminan valkoinen karva oli hiestä märkää kainaloiden ja ryntäiden kohdalta. Olin tullut maneesista ja sukinut tamman jokaisen karvan ojennukseen. Nyt heitin vaaleanpunaisen fleeceloimen hevosen selän päälle ja kumarruin tarkistamaan kaviot. Muutamalla pyyhkäisyllä sai kavioihin tarttuneet hiekat tippumaan hiljaisen tallin lattialle.
Suoristin selän ja heitin kaviokoukun harjakoppaan. Eetu käveli Jussin tallin ovista sisään. Huokaisin. Talli oli vuorokauden aikaan nähden yllättävän hiljainen. Tiesin, että Marshall oli piparminttu-hevosensa kanssa maneesissa ja Noa taisi hääräillä tuvan puolella. Tallissa ei ollut ketään muuta, kuin me kaksi.
”Hei Eetu” sanoin ja kuulin itsekin huolestuksen äänestäni.
”Hei Nelly.” Sama huoli kuului Eetun äänestä. Eetu käveli tallin käytävää hitaasti ja tuntui jännittyvän aina kun pääsi askeleen lähemmäs minua. Nostin käden Cozminan pepun päälle. Minua pelotti.
”Kuule.” Olin minä monta kertaa aikaisemminkin yrittänyt tästä puhua. Yhtenä iltana ennen nukkumaanmenoa. Kun olin kuullut Eiran juoruista. ”Minä tässä vaan… Tai siis.”Eetu pääsi luokseni. Hän jäi seisomaan askeleen päähän ja työnsi kätensä taskuihin. Olkapäät olivat korkealla ja katse kävi välillä kengissä ja välillä seinissä. Häntä hermostutti. Hengitin sisään. Rapsutin tammaa pepun päältä.
”Mä vaan mietin, että jos mä…”Hetken oli ihan hiljaista. Cozminan pärskähdys täytti tallin ja tamma vaihtoi painonsa toiselle takajalalle.
”Jos mä – saisin muuttaa suon luo. Ei oo pakko, mutta mä luulen että Masa homehtuu tohon ja se pitää varmaa siirtää. Mä voin kyllä lähtee pois johonkin toiselle parkkipaikalle, jos se häiritsee sua, onhan se rumakin.” Yritin täyttää tyhjän tilan välissämme ja puhua pälätin minkä kerkesin. Selkäni, olkapääni, käsivarteni ja varpaani jännittyivät. Minua pelotti. Miksi Eetu ei sano mitään?
Laskin käteni pois tamman päältä ja käänsin katseeni. En uskaltanut katsoa miestä silmiin. Hän varmasti ajaisi minut pois. Niin sen on oltava. Ei tästä mitään tulisi. Haluaisikohan Ekku Cozminan takaisin? Joutuisin myymään hevosen ja aloittamaan alusta jossain muualla. Minun tulisi ikävä tätä. Käteni puristui nyrkkiin. Työnsin sen hupparin taskuun.
Cozmina. Cozmina pitää laittaa karsinaan.
-
On siis Nellylläkin heikko kohta, vaikka hän on normaalisti niin reteä ja rempseä. Ehkä hän ei silloin olekaan, kun vastauksella on oikeasti hänelle väliä. Eetukin on oma rölli itsensä. Kun luin tätä, en itsekään tiennyt etukäteen, mitä hän mahtaisi vastata. Ja ai kuinka olisi ollut ihanaa kirjoittaa vaaleanpunaista rakkaustarinaa, mutta eihän meidän Eetu nyt ihan toimikaan sitten niin.
Kehun usein sitä, miten et kirjoita että ”olin hermostunut”, vaan kuvailet tunnetilaa tekemisen kautta. Samaa sanon nytkin. Jos haluat, sinulle taitaisi olla sopiva haaste kuvata joku kerta tunnetilaa harjoituksen vuoksi sisältäpäin. Mussa ainakin tuntuu ihan fyysisenä olona, kun olen vaikka ahdistunut tai mitä vaan. Tiedä taas sitten sopiiko se juuri tähän hahmoon: Nelly ei ole sellainen päänsä sisällä eläjä!
-
-
Valmistautumista
Sinänsä huvittavaa kuinka usein kun on varma jonkun asian lopputuloksesta, niin silti sitä tulee mietittyä jotain varasuunnitelmaa siltä varalta että mutta jos. Ja juuri tällä hetkellä Marshall teki juuri sitä, tasapainoillessaan jakkaran päällä letittämässä Arlekinin harjaa tottunein ottein ranskalaiselle letille. Jos, isä päättikin että Arlekin lähtee takaisin kotia. Mitä hän sitten tekisi? Saisiko hän kenties ottaa jonkun myyntiä varten koulutettavan hevosen sen tilalle? Jos saisi niin kenet?
“Mikset sää tee niitä..palloja tai niitä, mitä teit sillon Volyallekki ko menitte kisoihin?” Niklas uteli päätään kallistaen, nojatessaan takanaan olevaa seinää vasten ja heilutteli takin taskuihin sullottuja käsiään hieman puolelta toiselle.
“Arlekin harja on paksun lisäksi myös pitkä, joten niistä ei saisi niin siistejä. Volyalla taas oli ohut ja lyhyt harja, joten sille ei voinut kestävänä letityksenä oikein muuta tehdäkään.” Marshall vastasi ytimekkäästi hetken viiveellä, irroittamatta katsettaan tamman harjasta.
“Ahaa…Saanko mä joskus kokeilla väkertää jotaki? Ko ei tuo kai ny niiin paljo vaikiampaa voi olla mitä ihmisten hiusten laittaminen.”Rastapää vilkaisi nopeasti nuorempaan mieheen päin, hymyillen pienesti kun tunnisti tuon kasvoilla olevan ilmeen. Niklas selkeästi jo suunnitteli mitä kaikkea voisi ainakin yrittää toteuttaa Arlekin jouhilla.
“Ihan vapaasti. Muuta rajoitusta en anna kuin että saksia et käytä. Tai muutakaan vimpainta millä pystyisit lyhentämään jouhia.”
“..Mikä teisä venäläisisä on että teijän hiuksiin ei saa koskia?” Niklas sanoi äänensävyllä mistä suorastaan kuuli että miehen kasvoilla oli kiusoitteleva virne, kun tuo viittasi parin illan takaiseen hetkeen kun tuo oli tarjoutunut leikkaamaan toisen rastat.Marshall astui lopulta alas jakkaralta ja silmäili kättensä jälkeä hieman silmiään siristäen, melkein kuin tarkastelisi jotain suurempaakin taidemaalausta ranskalaisen letin sijasta. Lopulta tuo näytti hyväksyvän Arlekin kaulan vierttä kulkevan letin ja nappasi jakkaran toiseen käteensä ennen kuin suuntasi varustehuoneelle.
Nostaessaan satulaa telineestä toisella kädellään mies vilkaisi nopeasti kännykkänsä ruudulta kelloa. Hyvä. Aikaa oli vielä hyvin jäljellä varustamiseen sekä lämmittelyyn ennen kuin isä ja äiti tulisivat tallille.
Valuessaan takaisin varustehuoneen ovelle päin, huoneen ulkopuolelta kuuluva puhe sai Marshalin ajatukset harhautumaan jatkuvasta tulevan pohitimisesta ja murehtimisesta toisaalle mikä oli ihan tervetullutta. Jopa Arlekin oli alkuun tapojensa vastaisesti osoittanut mieltään yrittämällä kuopia lattiaa kun tuo oli havainnut omistajansa ajatuksien liitävän luotijunan nopeudella. Ja siitä johtuen mies oli räpiköinyt melkein kuin lentoon lähtevä sorsa edes takaisin kun ensin oli unohtanut harjat, sitten selvityssuihkeen, sen jälkeen kuminauhat ja ties mitä minkä takia oli rampannut edestakaisin varustehuoneen ja Arlekin väliä.“Mihinä tootta lähärös ko Arlekinin jouhekki ootta niin siististi letittänny?”
“Ei pihapiiriä kauemmas. Mutta ko Grigori pittää jonku tyyliin kokeen Marshille, niin sen pitää ratsastaa joku rata tai jotaki ja pittää tietenki varustautua sen mukaanki.. Niin sitte Grigori voi kattoa ja päättää Marshin ja Arlekin kohtalosta Suomessa.”Ensimmäisestä äänestä ei voinut erehtyä. Ei ehkä juuri äänen takia, mutta käytetyistä sanoista puhujan tunnisti välittömästi Eetuksi. Sitä seurannut Niklaksen vähän sinne päin vastaus nostatti väkisinkin pienen huvittuneen hymyn rastapään suupieliin, etenkin kun selitys oli loppua kohti vääntäytynyt hieman vitsiksi kun Niklas oli puhunut uhkaavaan sävyyn kuin vähintäänkin maailmanloppu olisi tulossa.
“..Tuo nyt on ehkä vähän väritetympi versio mitä itse olisin kertonut mutta..pääpiirteittäin noin.” Marshall kommentoi kun tuli lopulta käytävän puolelle.
“Vähän niinko jonkillaane näyttö? Niinko kouluisaki o, että näytettään ossaaminen?” vaaleahiuksinen mies sanoi pohtivaan sävyyn, yrittäessään muotoilla Niklaksen maalaamaa maailmanloppu versiota hieman selkeämpään muotoon.
“…Tuo on oikeastaan erittäin osuva kuvaus.” rastapää totesi hieman yllättyneen näköisenä. Miksei hän ollut koskaan onnistunut ajattelemaan asiaa noin yksinkertaisesti? “..Muuten.. Osaatko sanoa onko kenttä tai maneesi vapaana nyt tässä aamupäivän aikana?”
“Hmm.. Manneesi suattaapi olla tyhyjänä. Sonja lähti Salierin kaas maastohon ja Santtu meni Fifin kaas kentälle ko on tällääne sää. Nii ja pari muutaki taittaapi olla maastosa..” Eetu vastasi lähes sen näköisenä kuin tuo tekisi jonkunlaista hakua mielessään. Ihan kuin tuo olisi salaa iskenyt jokaiseen hevoseen seurantalaitteet joiden perusteella näki nopeasti missä mikäkin hevonen oli.
“Nii, ja onko Mielikki misä?” seinän vierellä kyykkyyn laskeutunut Niklas lähemmäs kuiskasi,, kuin lapsi joka ei halunnut keskeyttää vanhempien keskustelua, kasvoillaan hyvin toiveikkaan näköinen ilme.-
Hah, hiukka hymähdin tolle seurantalaitteelle! Eikä olisi edes ihan mahdoton ajatus, kun on kyse Eetusta 😀 Ja voi Niklasta, kun noin kyselee Mielikin perään. Mut ymmärrän kyllä täysin, kyllä minäkin eläintalouteen mennessä haluan aina päästä paijaamaan karvaisia asukkaita.
-
Muakin saattoi huvittaa seurantalaite. Kuulostaa ihan meidän isännältä… (Ihme hullu.) Eikä pelkästään se laite, vaan sen kuvailu: päänsisäiset haut ja sellainen.
Tykkään arvioida ja analysoida muiden hahmoja ihmisinä. Näitä kahta sinun hahmoasi olen analysoinut jo hyvän tovin ja aina paasaan siitä, mitä mieltä olen. No edelleen olen Team Niklas, mutta tässä tarinassa mun tekisi mieli jo vähän ravistella sitä. Niklas on tällä hetkellä iloinen ja vähän torvi, mikä on sinänsä hellyyttävää. Tässä se on kuitenkin jo hipomassa sitä maagista rajaa, joka erottaa ilahduttavan pöllön ja rasittavan miesvauvan. En puhu siitä, miten Niklasta ihan kuvataan lapsena lopussa, vaan ylipäätään häneen nyt kehittynyt lapsekas dramaattisuus ja Mielikin kaipaaminen ja alkeellisenkin heppatiedon puute ratsastusharrastuksesta huolimatta. Mikään yksittäinen asia näistä ei saisi mua ärsyyntymään ihmiseen, mutta kaikki yhdessä kyllä. Toisaalta tulkitsen myös, että Niklas tekee tätä vähäsen tahallaankin: ei hän kotona ole tuollainen pehmolelupoika, vaan ihan oikea ihminen! Ehkä Niklas on ennen saanut vierailta ihmisiltä pluspisteitä siitä, että on ottanut suloisemman roolin kuin oikeasti on. Marshallkin on kotona rauhallinen poikaystävä, mutta tallilla kyselyikäistä taaperoaan kaitseva isä. Ai että mitkä hermot hänellä on! :DD Joka tapauksessa musta on ihana seurata hahmojen kehittymistä ja muutosta. Tykkään näistäkin molemmista hahmoina, vaikka ihmisenä kaikissa, näissäkin on vikansa (ja pitää olla).
-
-
Elias ja Töpseli
Treeni Cozminan kanssa meni hyvin. Tamma taipui ja kuunteli hyvin, jaksoi toimia oikein päin. Koska treeni oli mennyt hyvin kentällä, olin ajatellut palkita Cozminan maastolenkillä. Hikeä oli kuitenkin kertynyt kainaloihin ja ryntäisiin sen verran, että näin paremmaksi hakea fleeceloimen lenkille mukaan. Sidoin tamman katokseen kiinni ja puolijuoksin avoimista ovista hakemaan Cozminan karsinan ovessa roikkuvan loimen. Vaaleanpunainen fleece löytyi helposti ja yhtä helposti sen sai heitettyä Cozminan selkään. Avasin ohjien solmun – kyllä, ei saa solmia ohjista ja olen täysin tietoinen tästä -, heitin ohjat kaulalle ja kiipesin satulaan. Kun käännyin kenttää kohti, näin ratsukon kävelevän kohti metsäreittiä.
Minun suunnitelmiini kuului alunperin lähteä kohti laitumia, mutta seura ei varmasti olisi pahitteeksi. Kehotin tamman raviin ja huusin ratsukon perään. Tummatukkainen mies käännähti hevosen selässä ja näytti keräävän ohjia. Kun pääsin puhe-etäisyydelle, hiljensin Cozminan käyntiin ja annoin ohjia.
”Moi, ootteko maastoon menossa? Saako tulla seuraksi?” kysyin ja katselin ratsukkoa. Hevosen muistelin olevan Töpseli tai vastaava, mutta miehen nimeä en saanut päähäni. Olimme törmänneet monesti kyllä tallilla, mutta oliko hän ikinä käynyt tuvassa? Kiristin hevoseni askelia, jotta pääsimme rinnakkain.
”Joo… Toki… Ei me pitkälle mennä – loppukäynnit vaan” mies vastasi ja ohjasi puoliverisensä tien vasempaan reunaan. En muistanut ulkoa, oliko hevonen ori vai ruuna, joten varmuuden vuoksi jätin turvavälin. Pohkeella työnsin Cozminan oikeanpuoleiseen uraan ja annoin tamman venyttää päätään. Töpseli hörähti.”Mekin treenattiin just. Tähdätään tulevan kesän kisoihin.” Katselin miehen reaktiota. ”Meitä ei vissiin oo esitelty? Mä oon Nelly” hymyilin niin ystävällisesti kuin osasin.
”Ei varmasti, ollaan me kuitenkin törmätty. Elias, Hilvan Elias.” Elias hymyili takaisin. Hän kiristi ohjia ja heitti lenkin toiselle puolelle hevosen kaulaa.
”Au, vau, ihan sukunimillä” naurahdin. ”Anteeksi, Jokikannas. Mä en oo tottunut esittäytymään ihan sukunimillä asti täällä. Mut joo. Jokikannas, mä valmennan paikallisia täällä – toki koulua pääsääntöisesti.” Hengitin sisään. ”Tässä on Cozmina, Prinsessahevonen jos on Eiraa uskominen.” Yritin keventää tunnelmaa ja nauroin hieman. Eliaksen suupielet nousivat myös ja hän tuhahti.
”Töpseli, puoliverinen ori. Me tähdätään kentälle ja ekat kunnolliset kisat on tulossa” Elias kertoi ja laski toista olkapäätään aavistuksen.
”Onpa kiva. Kova treenaus siis menossa.” Yritin rentoutua. Ei minua yleensä näin paljoa jännittänyt vieraiden kanssa. ”Ootteko viihtyny Hoppiksessa? Ainakin kahvia on aina tarjolla, sun pitää tulla joskus käymään tuvassa. Toki me hevoset hoidetaan kunnolla, mutta tuvassa pidetään myös tallilaisista huolta.” Nauroin hermostuneesti.
”Joo, niin kuulemma” Elias naurahti myös.Metsä oli lumen peitossa ja puut notkuivat pienestä lisäpainosta. Sää oli ollut pitkään leutoa, mutta viime päivinä oli satanut muutaman sentin lunta.
”Täällä on tosi nättiä tähän aikaan vuodesta. Onneks tuli vähän lunta edes, vaikka normaalisti täällä on paljon enemmän. Kai se pari senttiä on parempi kuin ei yhtään” rupattelin.
”Niin, on joo. Talvirenkaat piti vaihtaa takaisin kyllä. On ollu vähäluminen talvi kyllä.”
”On joo. Tosi jännää. Mut aina välillä tarvii olla vähemmän, että osaa arvostaa lumisuuttakin” hymyilin. ”Missä ne kisat muuten on? Ne mistä puhuit?” kysyin ja nyin samaan aikaan Cozminan loimea paremmin hevosen pepun päälle.-
Tallilla tapahtuu
(6.2)Suin tamman karvoja harjalla oikeaan suuntaan. Tänään Cozminalla oli vapaapäivä, mutta sai sitä silti näyttää nätiltä. Onhan Cozmina prinsessa – ainakin minun oma prinsessani.
Cozmina seisoi kolmella jalalla Jussin tallin käytävällä ja roikotti päätään. Kuulin kuinka toisen tallin ovi aukaistiin ja suljettiin. Kumarruin laskemaan harjan koppaan ja nostin samalla pienen pääharjan käsiini. Se näytti kyllä elähtäneeltä ja harjakset osoittivat jo melkein joka suuntaan. Eikä ollut ainoa harja. Jokainen pakissa oleva oli nähnyt parhaat päivänsä jo kuukausia, melkein vuosia sitten. Huokaisin. Lähtisikö Hello tai joku kanssani Seinäjoelle etsimään uutta harjasettiä?
”Ai moi, en nähnyt sua” hymyilin. Heli oli tullut toisen tallin ovista ja seisoi nyt muutaman metrin päässä Cozminasta. Kävelin tamman pään puolelle ja jätin riimunnarun ja hevosen Helin ja minun väliini. ”Mitä sulle kuuluu? Ei olla nähty hetkeen.”
”Ihan hyvää” Heli mutisi. Hetken kesti, että tajusin hänen jännittävän itseään. Olkapäät oli koholla ja naisen suu oli yhtenä viivana. Hän pujahti hevosen toiselta puolelta riimunnarun alitse ja kipitti tiehensä. Jäin kulmat koholla katselemaan hänen peräänsä.
”Mitä toi nyt oli?” kysyin. Cozmina ei osannut vastata. Kohautin olkiani ja vedin tamman päätä lähemmäs itseäni. Harja oikeassa kädessäni suin hevosen poskea.Seuraava tulija oli Tiitus.
”Moi, mitä teet” hän kysyi.
”Teen mun vauvvasta nättiä” hymyilin ja rapsutin Cozminaa niskasta. Hevonen pärähti ja heilutteli kaulaansa.
”Ainahan se on nätti” Tiitus vastasi ja nosti kätensä rapsuttaakseen tammaa.
”Kuule, mikä Helillä on? Se vaikutti olevan tosi outona… Siis et onkohan sillä kaikki okei?” kuiskasin hiljempaa. Tiitus nojautui aavistuksen eteenpäin ja kuunteli selvästi kiinnostuneena.
”En mä tiiä. Kuulemma oli tullut maastosta Eiran kanssa. Hello sano”, minua pitempi mies kumartui aina vaan lähemmäs.
”Onkohan Eira sanonu jotain? Jos se haukku Heliä tyylii Eetun nimissä?” kuiskasin. Pelkäsin, että joku kuulee.
”En todella tiedä. Toivottavasti ei, se ois kamalaa… Se ei oo kuulemma käyny tallillakaan ko tosi pikaseen” Tiitus tiesi kertoa.
”Onpa jännä…” sanoin nyt melkein ääneen ja otin askeleen taakse. ”Toivottavasti kaikki on okei ja selvii.”
”Toivotaan nii.” Tiitus nyökkäsi.
”Mutta. Onko kahvi jo tippumassa?” Sanoin ja vilkaisin kelloa ranteessani. ”On päiväkahvin aika.” Heitin pääharjan koppaan ja irrotin toisen pikalukollisen riimunnarun Cozminan riimusta.
”Ei nyt vielä, menee jonkin aikaa et kahvinkeitin edes ladataa. Saati et se keittyy” Tiitus naurahti. Hän veti toisen riimunnarun irti ja tarttui tammaa riimusta. ”Mä vien tän karsinaan, vie sä toi koppa” hän hymyili. Kiitin miestä hymyllä.—
Avasin satulahuoneen oven, harjakoppa toisessa kainalossani. Astuin kynnyksen yli ja olin melkein säikähtää.
”Uhh, moi! En osannu odottaa sua täällä tähän aikaa” naurahdin. Pahin säikähdys kerkesi melkein väistyä.
”Moi, anteeks ei ollu tarkotus säikäyttää” Outi hymyili. Hänellä oli sylissään suitset, joita mitä ilmeisemmin siisti pahimmista pölyistä ja lioista.
”En mä säikähtäny – melkein” hymyilin takaisin. Työnsin Cozminan harjakopan paikalleen ja käännyin Outin suuntaan.
”Kuule, tiiäksä mikä Helillä on? Se oli ihan outona äsken.” Hiljensin ääntäni.
”En, mutta mä tiiän että Camilla ja Oskari seurustelee salaa” nainen hymyili silmät kirkkaana.
”Mitä! Oikeesti? Vähän siistiä!” hihkaisin ja otin nopean askeleen Outin luokse. ”Mistä sä sen tiedät?”
Samassa Tiitus avasi satulahuoneen oven ja me molemmat käännyimme häneen.
”Mitä täällä tapahtuu? Mä luulin et sä sait sairaskohtauksen tai jotai” Tiitus sanoi.
”Ssshhs, laita ovi kii ja tuu tänne” huusin kuiskaten. ”Outilla on juoruja.”
”Uuu, siistii! Mä voin kertoo kans mitä mä tiiän jos sä kerrot!” Pitkä mies hiljensi ääntään, veti oven kiinni ja otti samaan aikaan muutaman pitkän askeleen meidän luokse satulahuoneen nurkaan. -
Ensimmäiseen tarinaan:
Taas on kiva, kuinka joku juoksee perään ja tunkeutuu toisen yksityiseen maastotarinaan, erityisesti kun kyseessä on aika uusi naama Hopiavuoressa! Nelly onkin just passeli tyyppi tähän, koska usein se osaa luonnostaan olla normaalisti myös vieraiden ihmisten kanssa. Johtuukohan lie luonteesta vai ammatista, mutta kuitenkin. 😀 Saatan olla välillä kateellinen hahmosta, mun omat kun on joko kivikasvoisia tai kaikessa levottomuudessaan ihan varmana ahdistavia.Toiseen tarinaan:
Vitsin juoruämmät Nelly, Outi ja Tiitus. 😀 Huvittavaa, että kun vähän jotain on ilmassa, niin sitten sihistään satularivistöjen välissä piilossa ja arvuutellaan. No ei: eikös varsinainen juoruaminen ole sitä negatiivisten juttujen levittämistä, eikä, heh, tiedonkulun edistämistä? 😀 Musta juorut ovat hyvä keksintö, että tieto Hopiavuoressa leviää. Varsinkin Heli on sellainen vähäsen ujo, että tallin puusilmäisimmät (…Eetu, Oskari…) eivät varmasti saisi tietää hänellä olevan huolia, jos eivät kuulisi sitä jostain, ja jostainhan juorun täytyy lähteä kiertämään. Nelly on sopiva aloittamaan, koska hän osaa ottaa silmän käteen ja katsoa, että toinen ei käyttäydy ihan normaalisti.Tässä toisaalta myös sosiaalisen tarinoinnin huonot puolet pääsevät vähän esittelemään itseään. Outi oli ainakin jossain välissä ihastunut Oskariin (Sonja taisi olla se, joka vauhditti tätä). En tiedä, mitä mieltä Outi on, mutta olisin saattanut itse kirjoittaa hänet pahalle päälle. 😀 Mutta hei, mehän tiedetään, ettei se ole niin justiinsa.
Tykkään ylipäätään tästä sun välillä koiranpentumaisesta harrastustyylistä. 😀 Ihanaa, että jaksat olla se, joka lyö etutassuja maahan ja heiluttaa häntää kuukaudesta toiseen. Mikäs ne muut koiranpennut saisikaan leikkimään välillä yhdessä kuin sellainen?
-
tykkäsin tästä jotenkin ihan hirmusesti 😀 tosi luontevasti kytketty Töpselin päiväkirjasta löytyvään tarinaan ! ja Eliaksen luonnetta on mun mielestä tässä tuotu esille tosi hyvin; hieman vielä varautunut keskustelukumppani uusien tuttavuuksien kanssa, mutta vastaa kyllä mielellään ja ei haittaa yhtään, vaikka Nelly höpöttelee vähän enemmänkin 😀 kai tätä on vielä jatkettava, ettei ihan tähän jää 😉
-
Tätä vastausta muokkasi 3 vuotta, 8 kuukautta sitten
Elias.
-
Tätä vastausta muokkasi 3 vuotta, 8 kuukautta sitten
-
-
5. HELMIKUUTA 2020
Jatkoa Nellyn ‘Elias ja Töpseli’ -tarinaan
”Ootteko viihtyny Hoppiksessa? Ainakin kahvia on aina tarjolla, sun pitää tulla joskus käymään tuvassa. Toki me hevoset hoidetaan kunnolla, mutta tuvassa pidetään myös tallilaisista huolta,” Nelly jatkoi hetken kuluttua naurahtaen.
”Joo, niin kuulemma,” hymyilin takaisin ja käänsin katseen Töpseliin, joka nohevasti väisti pientä lumista kuoppaa. Tie kaarsi yhä syvemmälle metsään, jossa luminen maisema korostui yhä enemmän. Oli kivaa saada maastoreissulle seuraa, varsinkin kun ei tuntenut vielä juuri ketään täältä suunnalta.
”Täällä on tosi nättiä tähän aikaan vuodesta. Onneks tuli vähän lunta edes, vaikka normaalisti täällä on paljon enemmän. Kai se pari senttiä on parempi kuin ei yhtään,” Nelly rupatteli pienen hiljaisuuden jälkeen.
”Niin, on joo. Talvirenkaat piti vaihtaa takaisin kyllä. On ollu vähäluminen talvi kyllä.”
”On joo. Tosi jännää. Mut aina välillä tarvii olla vähemmän, että osaa arvostaa lumisuuttakin,” Nelly sanoi ja hymyili mun suuntaan. ”Missä ne kisat muuten on? Ne mistä puhuit?” nainen jatkoi korjatessaan kimon tamman loimea.
”Aa joo, ne on Ansamaassa. Otsonmäeltä pohjoisemmaksi, jos oikein muistan,” vastasin ja seurasin Nellyn loimenkorjausoperaatiota. Samalla alitajuisesti tsekkasin, että viltti oli pysynyt hyvin Töpselin pyllyn päällä. Ruunikko välillä vilkaisi Nellyn tammaa, Cozminako sen nimi nyt oli, mutta ei yllättäen reagoinut mitenkään erikoisella tavalla naisseuraansa.
“Eli saa ihan matkustaakin,” Nelly virkkoi ja jatkoi, “Onko nää teiän ekat kisat ?”
“Juu on. Me voitaisiin muuten kääntyä tässä takaisin,” sanoin kun huomasin, että tulimme isompaan risteykseen. Nelly nyökkäsi takaisin, ja käänsimme hevoset takaisin kotiin päin. “Vähän jännittää, että ilmotinkohan meiät liian aikaisin liian isoon luokkaan,” naurahdin hermostuneesti ja kurotin rapsuttamaan otsaa kypärän alta.
“En usko, varsinkin jos Töpselin kapasiteetti yltää reilusti korkeammalle,” Nelly hymyili. “Mihin luokkaan ilmottauduit ?”
“Kasikymppiin. Onhan se reilusti alle Töpselin kapasiteetin, kun hyppää metri kahtakymppiä, ja itekin oon hypänny korkeampia ratoja. Mutta kyllähän se aina vähän jännittää uudella hevosella,” selitin naiselle ihan ihmeissäni siitä, että avauduin epäilyksistäni puolitutulle. Nelly kuitenkin nyökytteli kiinnostuneen oloisesti ja kertoi omia kokemuksiaan kisajännityksestä.
Sen aiheen parissa menikin kotimatka yllättävän nopeasti, kun yhtäkkiä tajusimme saapuvamme takaisin tallipihaan.
-
Pienestä se on aloitettava: ei kai ekoissa kisoissa uskalla heti mahdollisimman korkeita esteitä lentää! Eliashan on vasta kuitenkin tutustunut Töpseliinsä, joka on kuitenkin käyttäytynyt koko ajan niin kuin herrasmies, kuten tietenkin isäntänsäkin. Jännittäminenkin taitaa kuulua asiaan vielä kauan, ellei aina. Nellykin sen tietää, kilpaillut kun on. Onnea kisaan!
-
-
Komeita säitä
Taputin Salieria kaulalle. Kyllä siinä vain oli hyvä hevonen. Melkein niin kuin Jussi, mutta ei tietenkään ihan. Ajattelin, että miten mikään päivä voisi olla huono, kun sai elää tällaisten hevosten keskellä. No, Typy nyt oli alkanut käydä hermoilleni viimeaikoina, jos suoraan sanotaan, mutta sentään Jussin lisäksi oli Salieri ja Inka, jotka olivat erinomaisia hevosia, ja vieläpä joukko sellaisia, jotka olivat kivoja ja kilttejä, vaikka eivät olleetkaan puoliverisiä, niin kuin hevosen tulee olla. Eniten silmääni miellyttivät tietenkin ruunikot, mutta olihan musta hevonen silti aina musta hevonen. Salierinkin karva kiilsi ja —
Sonja keskeytti haaveiluni kiertämällä näkyviini Salierin toiselta puolelta ja ojentamalla satulaa minua kohti. Tartuin siihen ja nyökäytin kiitokseksi. Suulin läpi puhalsi kevääntuoksuinen tuuli ja olin juuri siivonnut koko tilan kaikesta irtoromusta, jota sinne kertyi. Kyllä siinä kelpasi hevostaan laittaa. Odotin, että saisin vielä suitsetkin satulan päälle: turha se oli kahta reissua satulahuoneeseen tehdä.
”Mikä isäntää hymyilyttää?” Sonja kysyi suitsien remmejä availlessaan.
”Komia päivä”, vastasin olkiani kohauttaen.
Sonja katsoi merkitsevästi ensin kohti parkkipaikkaa ja sitten vilkaisi minua ennen kuin keskittyi taas suitsiin. Niinpä niin. Yöllinen myrsky oli aika hyvin laantunut, mutta tihkusade, harmaus ja lutakoksi sulava lumi olivat kaukana komeasta päivästä.
”Nellykin oli hyvällä päällä valmennuksessa.”
”Nonni, soon hyvä!”
”Jos en paremmin tietäisi, voisin kuvitella…”
”Mitä?”
”Ei mitään. Tässä. Kiitos avusta.”Nyökkäsin vielä kiitokset suitsistakin ja jätin Sonjan ja Salierin suuliin viedäkseni varusteet satulahuoneeseen. Sielläkin oli kaikki paikoillaan. Oskarin aloittamisen jälkeen satulahuone oli ollut minusta siistimpi kuin ennen, vaikka aina joutessani sitä olin yrittänyt järjestääkin. Kai sotkuinen vaikutelma johtui siitä, että moni ihminen pengasti joka päivä ihan liian pienessä tilassa…
Minun teki kovasti mieli luistaa hommistani ja mennä tupaan hetkeksi, kun kerran Nellykin oli jo valmis Sonjan ja Salierin kanssa. Hetken jo emminkin satulahuoneen ovella: eivät kai hevoset siihen menehtyisi, jos pitäisin vartin ylimääräistä vapaata..? Lopulta tartuin kuitenkin Typyn suitsiin. Minä en sitä petoa riimun varassa enää ikinä taluttaisi, ja jonkun se piti hakea sisälle kuivumaan ennen sen pävittäisiä harjoituksia, kun kerran Helloa ei vieläkään näkynyt. Oskaria puolestaan oli ihan turha lähettää sille asialle. Jäisi pian hevosen alle. Kunhan minä saisin teljettyä Typyn takomaan karsinansa ovea ja tarkastettua maneesin pohjan kunnon, kyllä minä sitten oikeaankin aikaan sinne kahville joutaisin. Ei sitä tallihommista niin vain luisteltu komeiden säiden takia.
Mutta ai kuinka pihalla todella tuoksuikin kevät, ja Typykin yritti purra vain pari kertaa!
-
Tämä on jotenkin sellainen teksti, että tästä ei Eetua tunnistaisi, ellei tietäisi! Kontrollifriikki isäntä, jolla koskaan mikään ei ole riittävän hyvin, aina on varaa parantaa, ainakin jos tallinpidosta on kyse. Ja nyt sitten vartti ylimääräistä vapaata, kupillinen (kuumaa) kahvia ja ties mitä hupsuttelua! Niin se maailma näyttää erilaiselta kun asiat on kunnossa ja tästä tekstistä tuli oikesti tosi hyvä mieli lukiessa. Enkä sano tätä siksi että Sonja mainittu ja Salieriakin kehuttiin.
-
-
Ihmissuhdekiemuraisten kerhoilta
— Mennäänkö tuonne tallinvintille? ehdotin Helille. — Siellä ei varmaan oo ketään kun Camillakin on siirtänyt tavaransa pois.
Heli haki autostaan kahvitermarin, minä otin Salierin suitset mukaan ja kiipesimme tallitupaan. Voi tätä sydänsuruisten tallia, mietin. Heli ja Outi! Tosin en ollut ihan varma mikä Outia vaivasi, sydänsurut olivat ihan oma selitykseni. Jos se oli Oskari, niin olivatko Camilla ja Oskari oikeasti vain kämppiksiä eli murehtiko Outi turhaan? Tosin Oskari vaikutti niin hiljaiselta ja ujolta, että minkäänlaisessa seurustelusuhteessa hän olisi varmasti lähinnä perässävedettävä kivireki. Tietenkin se saattaisi jollekin rempseälle naiselle sopiakin, että mies oli hiljainen. Camillasta ei ihan tällaista vaikutelmaa välttämättä saanut, muttei kyllä Outistakaan. Vaikka mikäpä minä olin tietämään.
— Ei mulla kyllä oo mitään varsinaista neuvoa tai apua sun tilanteeseen, sanoin Helille kun istuimme alas kulahtaneelle sohvalle.
— Ei se mitään, ei varmaan kellään oo. Ja onhan tää nyt oikeasti ihan typerää, kun miettii. Sultakin on mies kuollut niin ei tää oo mitään siihen verrattuna.
— Älä aattele noin. Kukin suree sitä mitä eteen tulee, vakuutin. — Ei siitä tulis mitään jos pitäisi valita yksi maailman kauhein asia ja sais surra vaan sitä.
— En mä edes tiedä mitä mä toivoin ja miksen mä saanut ikinä tehtyä mitään. Vaikka ei siitä kai olis mitään apua ollut. Jos Eetu ja Nelly on pitkäänkin seurustelleet.
— Voi kuule, se aloitteen tekeminen on niin satumaisen vaikeeta, varsinkin jos ei oo ihan varma että mitä toinen ajattelee, puhuin hyvin vahvasti omasta kokemuksestani.
— Ehkä parempi etten kuitenkaan saanut aikaiseksi, kun se nyt on varattu.
— Niin no…Heli purkasi sydäntään kahvikuppi kädessään. Minä kuuntelin ja puhdistin samalla Salierin suitsia. Tulikin pitkästä aikaa oikein kunnolla putsattua, kun ei ollut kiire mihinkään. Minun kävi sääliksi Heliä. Ei se mitenkään outo ajatus ollut, että joku olisi Eetuun ihastunut. Eetu oli kuitenkin järkevä, rauhallinen mies, jalat maassa -tyyppi ja päälle päätteeksi ihan kivan näköinenkin, jos tuollaisesta sattui pitämään. Ja lopultahan se ulkonäkö oli viimeinen merkitsevä asia, jos kemiat sattuivat muuten kolahtamaan tai ainakin itsellä oli näin.
— Mut ehkä tää tästä, Heli onnistui taikomaan valjun hymyn kasvoilleen kun olimme jutelleet pitkän tovin. — Mä vaan puhun itsestäni. Mites sulla ja Harrilla menee?
— Hyvin, vastasin epäröimättä, mutta ajattelin sitten olla rehellinen, kun kerran toinenkin oli ollut. — Pelkään pahoin että vähän liiankin hyvin.
— Ai mites se on mahdollista?
— Noku… No, tää nyt on ainakin ihan typerä juttu, mutta sitä vaan tuppaa unohtamaan että me oikeesti ollaan seurusteltu vasta pari kuukautta. Siihen nähden tää alkaa tuntua jo liian… jotenkin… vakavalta. Mä vaan mietin että kun me molemmat ollaan totuttu jo pitkään parisuhteeseen, yhdessä asumiseen ja semmoseen, niin jos me nyt sitten haetaan sitä ihan liian äkkiä, kun… no, olihan se kivaa asua yhdessä toisen kanssa ja niin edelleen…
— Ootteko te jo yhteenmuuttamista suunnittelemassa? Helin ilme oli epäuskoinen.
— Ei nyt sentään vielä, vaikka… No, molemmilla on kyllä jo toistensa asuntoihin avaimet. Siihen oli kyl ihan käytännön syyt miksi ne avaimet annettiin, mut ei oo sit kumpikaan pyytänyt niitä takasin.— Nii ja sit kun aattelee että tosiaan pari kuukautta vasta takana, niin ollaan tänäkin aikana törmätty kaikenlaiseen vaikeansorttisteen jo, kun molemmilla on vähän… historiaa, jatkoin. — Tietty se voi olla toisaalta ehkä hyväkin, kun ollaan saatu kaikenlaista selvitettyä keskenämme ja sillai ei oo mitään varsinaisia ongelmia jäänyt, mut jotenkin sitä sit aattelee että tästä jukoliste tulee ihan liian vakavaa ihan liian nopeasti kun kaikkee tämmöstä on jo joutunut käymään läpi tässä kohtaa.
— Eiks se oo ihan hyvä vaan että saa vaikeita asioita alta pois, ettei ne tuu sit yllärinä kolmen vuoden kuluttua? Heli arveli.
— Niin kai. Mähän sanoin että tää on oikeasti ihan typerä juttu. Mä haudon asioita liikaa. Mä oon aina ollut liian hyvä ajattelemaan. Ja varsinkin pelkäämään.
— Saaks udella että mitä kaikkea vaikeeta on sitten tullut vastaan?
— Kai sen nyt voi kertoakin kun näin avomieliseksi jo rupesin. No ekana tietty se, että välillä mulla on edelleen ihan hillitön ikävä entistä miestä. Musta se on tuntunut pahalta kun kuitenkin on jo uusi mies, mut Harri ottaa sen asian paljon rennommin. Onneks. Sit on ollut se, että kun mä oon vähän erakko ja välillä täytyy olla ihan kokonaan yksin vähän aikaa, ladata akkujaan tai muuten musta tulee ihan suohirviö. No, sitten Harriin iski mustasukkaisuus, pääosin kai siksi että sen exä petti sitä. Lähinnä Harri oli kauhuissaan siitä ite. Että onhan sitä siinä jo.
— No on, Heli myönsi.
— Olis varmaan pitänyt ottaa joku just armeijasta päässyt pojankloppi ni sillä ainakaan ei olis vielä mitään menneisyyden painolastia…
Heliä nauratti.Kahvi oli juotu, suitset puhdistettu ja koottu ja juttutuokio ohitse. Minulla oli hyvä mieli, Heli oli saanut puhuttua murheensa. Hänellä ei tainnut turhan paljon ystäviä olla, joten jos tästä nyt oli jotakin apua niin hyvä. Ja tokipa tuo itseänikin jollain tavoin helpotti, kun sai muotoiltua omat murheensa jotenkin järkevään muotoon ja kerrottua toiselle. Ehkä se tästä taas.
-
Ai vitsi minusta on tullut Sonjan fani, siis hänen ihmisenä. Olet luonut niin tosi kiltin ja hyvän hahmon. Oletinkin, että Sonja suitsisi vähän sitä, miten Heli vähättelee itseään ja ongelmiaan. Eikä Sonja hahmonakaan huonoksi jää. Vaikka hänellä on päällisin puolin hyvät lähtökohdat, hänellä on tarpeeksi ongelmia nykyisyydessään ja menneisyydessään, sekä tarpeeksi heikkouksia, jotta hän olisi kiinnostava hahmo.
Tykkään myös tarinan tasolla siitä, miten Sonja suhtautuu menneisyyteensä. Usein tulen lukeneeksi (ihan Oikeiden Kirjailijoidenkin tekmiä) hahmoja, jotka roikkuvat kaiken aikaa siinä Yhdessä Kamalassa Asiassa, joka tapahtui, mutta ei sellainen jättisurukaan oikean ihmisen elämässä vaikuta aktiivisesti ihan joka sekunti ja tule mieleen koko ajan, vaikka suru pitkään jatkuukin eikä koskaan unohdu kokonaan. Tulen lukeneeksi usein myös sellaisista hahmoista, jotka kamppailevat jotenkin voittaakseen menneisyytensä ja tarinan loppu onkin siinä, kun mennyt unohtuu ja esimerkiksi uusi rakkaus saapuu vanhan tilalle. Mä olen niin tosi iloisesti yllättynyt, kun Sonja ei kuulu kumpaankaan kastiin. Kaiken lisäksi hän tarjoaa mulle samastumispintaa just tässä asiassa: mä koen menneisyyden menetykset niin kuin Sonja, vaikka multa ei olekaan puoliso kuollut.
Joo, olen fiilistellyt tietenkin Sonjan ja Harrin juttua. Koska oi, se on ollut jännää ja ihanaa ja kaikkea, ja uusien ihmissuhteiden alkamisesta ja alun totuttelusta mä niiiiiiiiin tykkään. Vaikka hahmoille toivoo aina kaikkea hyvää, on samalla ihanaa, kun niillä ei menekään hyvin! Se tarkoittaa, että tarina jatkuu. Kun ongelmat loppuvat, tarina on ohi ja joudun hyvästelemään hahmot, sulkemaan kirjan ja se on lukemisessa kaikkein hirveintä. Haluan lukea niistä aamuista, kun pusutetaan ja paistetaan pannukakkuja, mutta välillä taas pitää olla jokin kamala (tai hahmon omassa päässä kamala) ongelma, jota työstää. Silloin ne pannukakkuaamut on mulle yhtä kiva palkinto kuin hahmoillekin. 😀
Totta kai Sonja tajusi, että Harri soitti silloin mustasukkaisuudesta. Olen vielä epävarma, kuinka kovaa se ottaa Sonjaa pannuun vai ottaako. Hän ei tosiaankaan vaikuta siltä tyypiltä, joka hirveästi valittaisi Harrista Helille tässä asiassa, vaikka se tosiasiassa nyppisi ihan kunnolla.
(Olen muuten Oskarista ihan samaa mieltä kuin Sonja. Toisaalta Oskari olisi kyllä helppokin. Sen voisi laskostaa aina vaatekaapin hyllylle kun sitä ei tarvitse ja ottaa sieltä sitten taas kun jonkun pitäisi vaikka ajaa nurmikko tai tiskata.)
-
Eetu toi jo hyviä pointteja Sonjan persoonasta ylempänä esille. Olen aina pitänyt Sonjan hahmosta – hänestä huokuu hyväntuulisuus ja kiltteys. Vaikka voidaan ajatella, että Sonjallakin on ollut rankkaa, hän ei anna niiden vaikuttaa toisia auttaessaan. Oli jonkun mielestä asiat suuria tai pieniä.
Tykkäsin duosta Outi ja Sonja, mutta myös duosta Heli ja Sonja. Ehkä kummassakin Sonja on saanut itselleen isosiskon roolin. Sonjalle toivoisin vain pelkkää hyvää ja olinkin jo aikoja sitten innoissani, kun Sonja ja Harri klikkasi. Innolla vain odotetaan, mihin suuntaan suhde lähtee!
-
Mun mielestä on ihanaa huomata, kuinka Sonja tuntuu löytäneen paikkansa talliporukassa. Naisesta on tullut se hyvä kuuntelija, jolle on yllättävän helppo puhua murheistaan. Kuten Eetu jo pohtikin, niin ehkä se johtuu ainakin osittain naisen taustasta. Sonja osaa suhtautua ihmisten murheisiin juuri sopivallla tavalla ja sanoa kannustavia asioita. Toisaalta Hopiavuoressa tuntuu olevan aika vahva juoruilun kulttuuri (johon kyllä allekirjoittaneenkin hahmo osallistuu :D), mutta Sonja ei ole sellainen joka puhuisi muiden yksityisiä asioita eteenpäin, vaikka muuten olisikin keskusteluissa mukana.
Ja mitä tulee Harri-kuvioon niin onhan se ollut aika täydellistä pitkään. Ei ihme, jos Sonjaa alkaa jo epäilyttämään, että asiat on liian hyvin. Mielenkiintoista nähdä, mihin suuntaan pariskunnan suhde etenee 🙂
-
-
Epätietoisuutta
Tapahtuu Ukon päiväkirjan tapahtumien jälkeen”Mä voin viedä nää pois”, sanoin en erityisesti kenellekään ja noukin Ukon varusteet syliini. Poimin myös turvaan Oskarin kypärän, joka oli vierähtänyt keskelle tallikäytävää. Ukon karsinalla oli tarpeeksi hälinää ilman minuakin. Eetu kyllä piti huolen Ukosta ja varmaan Oskaristakin. Olisin eniten hyödyksi, kun veisin karsinalta pois kaiken ylimäärisen, vaikka osa minusta olisikin halunnut jäädä siihen Oskarin viereen kuuntelemaan, mitä eläinlääkärillä oli sanottavana.
Päälimmäisenä mielessäni oli tietenkin huoli Ukosta, mutta huomasin, ettei se ollut ainoa asia, joka sai käteni tärisemään. Yritin jättää sen huomiotta, kun pyyhkäisin Ukon suitset ja satulan kostealla sienellä, irroitin hieman nihkeän satulahuovan ja nostin sen kuivumaan ja pudistelin pölyt Oskarin kypärästä ennen kuin asetin sen Ukon kaappiin. Panin merkille kuina hyvin hoidettuja Ukon varusteet olivat ja kaappikin oli siististi järjestyksessä. Siitä huolimatta en malttanut olla viikkaamatta muutamaa loimea vielä hieman huolellisemmin ja kääntelemättä pullojen ja purtiloiden etikettejä samaan suuntaan. Niin tein aina, kun olin hermostunut.
Puuhastelun lomassa huomasin käyväni läpi keskustelua, jonka olin käynyt Oskarin kanssa ennen eläinlääkärin saapumista. Erityisesti pohdin Oskaria ja Camillaa. Olin ajatellut, että jos vain kysyisin suoraan, voisin sen jälkeen antaa asian olla. Oskarin vastauksissa oli kuitenkin jotain, joka jäi vaivaamaan minua. Tietenkin loogisinta oli, että Oskari ja Camilla halusivat pitää töissä matalaa profiilia. Siksi Oskari oli kuulostanut melkein välttelevältä vastatessaan kysymyksiini.
Mutta mitä jos todellisuudessa noiden kahden välillä ei ollutkaan mitään sen suurempaa? Ehkä Camilla oli todellakin muuttanut Oskarin luo, koska se voitti tallin vintillä asumisen (miksi ihmeessä hän oli muuttanut sinne alunperinkään?). Ja ehkä Camilla ja Oskari vain viettivät tallilla yhdessä aikaa ja näyttivät käyvän normaaleja keskusteluja, koska he tekivät töitä yhdessä. Viimeinen ajatus taas synkisti mielialani. Vaikkei Oskari vielä seurustelisi Camillan kanssa, niin ainakin hän vaikutti viihtyvän naisen kanssa paremmin kuin muiden. Eikä asiaa ainakaan auttanut se, että vaadittiin hätätilanne, että osasin puhua Oskarille edes etäisen normaalisti. Jostain syystä aloin aina ajatella liikaa.
Yritin keksiä käsilleni lisää tekemistä, kun huomasin, että Nelly oli jo tuonut Jussin varusteet satulahuoneeseen. En tiedä olisiko Eetu huomannut eroa siinä, miten varusteet olivat paikoillaan, mutta minä huomasin. Ei niissä oikeasti mitään moitittavaa ollut, vaan enneminkin viivytelläkseni nappasin Jussin suitset ja pyyhkäsin ne uudestaan läpi ennen kuin paketoin ne siististi ja ripustin takaisin koukkuun. Sen jälkeen kaivoin Jussin kaapista puhtaan, tummansinisen satulahuovan, jonka vaihdoin satulan päälle nostetun viinipunaisen tilalle. Ei vanhakaan huopa vielä liian likaiselta näyttänyt, mutta tiesin, että se oli ollut käytössä jo pitkään.
Eetu, Oskari ja eläinlääkäri olivat edelleen Ukon karsinalla, kun lähdin tallista. Heilautin äänettömästi kättäni ja vain Eetu nyökkäsi takaisin osoittaen, että oli huomannut minun lähtevän. Oskari silitteli Ukon turpaa karsinan kaltereiden läpi ja tuijotti eläinlääkäriä mitäännäkemättömin silmin. Toivoin, että eläinlääkäri osaisi kerta, mikä Ukossa oli vikana ja kuinka sen voisi parantaa. Toivoin vielä enemmän sitä, että se todellakin olisi jotain minkä voisi parantaa. Lopulta kuitenkaan mikään ei ollut pahempaa kuin epätietoisuus. Silloin ei voinut vielä päättää, kannattiko ennemmin toivoa vain pelätä.
”Toivottavasti selviää, mikä Ukolla on. Jos tarviit jotain, niin mä autan mielelläni. Outi” naputtelin tekstiviestin jo autossa ja lähetin sen Tallityöntekijä Oskarille numeroon, joka oli nähtävillä tallin ilmoitustaululla. Tietenkin olin tallentanut sen puhelimeeni aivan niin kuin Camillan ja Tiituksen numerotkin siltä varalta, jos jotain sattuisi. Sulloin puhelimen taskuuni ja mietin, oliko viestin lähettäminen ollut sittenkin liian tungettelevaa. Eihän kyseessä varsinaisesti ollut mikään työasia. Päätin, etten pettyisi, jos Oskari ei koskaan vastaisi.
-
Voi miten tympeätä kun itse saa vihdoin kakaistua suustaan ulos edes vähän jotakin kysymyksentynkää jostakin tärkeästä mutta vaikeasta asiasta ja sitten toinen ei vastaakaan mitään selventävää ja jää ihan samanmoiseen epävarmuuden tilaan kuin ennemminkin. Tulee mieleen, että kannattiko nyt oikeasti edes avata suutaan. Outi-parka, kyllä se ilta menee puhelinta tuijottaessa. Ja Oskari-parka, naisia on kohta kaksin kappalein ja toinen ei tajua mitään.
-
Mä niiiiiin ymmärrän Outin ajatukset lopussa!
”Päätin, etten pettyisi, jos Oskari ei koskaan vastaisi.”
Oispa ihan oikeassa elämässä joskus noin helppoa, että vaan päättää ettei pety tai kärsi. Mulla on ollu vähän samantyyppinen tilanne ihastuksen kanssa kuin Outilla on nyt. Toivon todella, että Outin päätös pitää ja ettei hälle tule suruja ( vaikka niistä yleensä poikii kyllä tarinaa yks tai kaksi, jota mielelläni myös lukisin tietysti ) . Täältä ainakin tsemppihalit Outille vaikka se ei tykkäiskää haleista!!
-
Sonjahan sen sanoi: Oskari-parka, kun on naisia, mutta ei ymmärrystä. 😀 Mulla on Oskarin varalle suunnitelma, ja jos Outi ja/tai Camilla tulee kuulumaan Oskarin elämään muita tiiviimmin (Camilla oikeastaan kuuluu jo, kämppis kun on), mun täytyy varmaan paljastaa suunnitelma yksityisesti teille kahdelle. Se on nimittäin sen laatuinen, ettei ihan joka kirjoittaja halua pusertaa hahmoaan sellaisen trauman läpi. (Tulkaa kysymään: en tiedä keitä olette esim. Keskustassa.) Kaikille en halua vielä valitettavasti kertoa, että säilyy yllätyksiä.
Mutta ei ole salaisuus, että tällainen tarinointi viehättää juuri mua. Kaikkihan sen tietää, miten ihmissuhteet kaikissa muodoissaan on mulle lukijana suurempi seikkailu kuin mikään muu. Parasta on tietenkin sydänsuruihin ja parisuhteisiin liittyvät jutut. Musta onkin melkein sietämätöntä, että Outi-parka joutuu yrittämään niin kovasti: joutuu yrittämään jopa päättää, ettei se satu, vaikka Oskari ei vastaa.
Outi osoittautuu tässä tarinassa hieman rohkeammaksi kuin oletin. Aika hurja veto on laittaa tekstari toiselle noin vaan, vau. Onneksi hän uskaltaa, koska muuten hän ei pääsisi Oskarin lähelle. Mokasin tämän hahmoni kanssa siinä asiassa, että tein hänestä kaikessa ujoudessaan liian vaikeasti lähestyttävän. Aika ässä kirjoittaja olet, kun löysit sitä huolimatta reitin. Myös se oli mulle uutta tietoa (ja kauniisti satulahuoneeseen kirjoitettua), että Outilla ja Oskarilla on näinkin paljon yhteistä!
Sen sijaan Outin empaattisuutta osasin odottaa. 😀 Hän malttaa ajatella myös Ukkoa ja toivoa sen parasta. Toisen sortin hahmo suhtautuisi Ukkoon sivuseikkana, vaikka välittäisikin hevosista. Vähänpä Outi siitä tietää, mutta tie pikku Oskun sydämeen ei menekään vatsan kautta, vaan hevosen kautta.
-
-
Harjoituksia
Istuin maneesin katsomossa ja seurailin katseellani Eetua ja Jussia, joka ravasi pitkin uraa korvat höröllä. Maneesin toisessa päädyssä Sonja ratsasti Salieria suurella pääty-ympyrällä. Ratsukko näytti tasapainoiselta ja keskittyneeltä. Olin kääriytynyt Jussin vilttiin, sillä paikallaan istuessa tuli nopeasti kylmä. Siitä huolimatta jäin mielellänih katsomaan, kun Eetu hyppäsi Jussin kanssa. Ori oli ehdottomasti estehevonen, mutta minusta ei kunnon esteratsastajaa tulisi koskaan. Toisaalta se työnjakomme toimi varsin hyvin, kun Eetu sai keskittyä rauhassa treenaamaan kunnolla silloin, kun ehti hevosensa selkään. Vaikka rehellisesti sanottuna olisi Jussi kyllä jaksanut treenata enemmänkin.
Jussin kovien kääntely oven suuntaan paljasti tulijan jo ennen kuin maneesin ovelta kuului vaimea vihellys, jota seurasi saranoiden hiljainen narahdus.
”Mitä nyt?” Eetu kysyi kulmiaan kurtistaen ja pysäytti Jussin lähelle ovea valmiina hyppäämään alas orin selästä. Isäntä vilkaisi minua merkitsevästi, joten valmistauduin kaivautumaan ulos viltin alta ja ottamaan Jussin ohjat tarvittaessa.
”Ei mitään, mä vaan ajattelin tulla katsomaan. Jos se siis ei häiritse,” Oskari mutisi tuskin kuuluvasti. Eetu näytti hetken huojentuneelta, mutta sitten miehen ilme taas kiristyi. Isäntä ei edelleenkään pitänyt siitä, kun katsomossa oli väkeä, mutta pitihän sitäkin joskus treenata. Sen takia oli hyvä, että Oskari luikki vähin äänin katsomoon ja istui viereeni.”Miten menee?” hymyilin. Osasin keskustelumme vuorosanat ulkoa ja odotin, että Oskari mainitsisi jotain Ukon voinnista, vaikken kysynytkään sitä suoraan. Sen sijaan mies vain kohautti olkiaan.
”En mä keksinyt oikein muutakaan tekemistä, niin mä ajattelin et vois olla hyvä katsoa, kun joku muu treenaa,” mies vastasi kysymykseen, jota en edes kysynyt. Oskari oli tapansa mukaan ajoissa tallilla, vaikka iltatalliin oli vielä aikaa.
“Varmaan tylsää kattoo, mitä muut tekee, kun itse joutuu vaan oottaa, että Ukko paranee.” Onnittelin itseäni maailman itsestäänselvimmän asian toteamisesta ääneen.
”Jos se paranee”, Oskari huokaisi. Se oli ensimmäinen kerta, kun Oskari sanoi jos eikä kun. En halunnut kiinnittää siihen enempää huomiota.
”Mä lupasin nostaa Eetulle puomeja jos tarvii”, yritin ohjata keskustelua johonkin toiseen suuntaan.
”Tarviiks sun yleensä?” Oskari kysyi katsellen tarkkaavaisesti Eetua, joka nosti juuri laukan Jussin kanssa.
”Ei, se on vaan mun tekosyy hengailla täällä”, virnistin. ”Pitäis varmaan hankkia uus harrastus.”Maneesin ovi kolahti taas. Kimolla tammalla oli kiire päästä sisälle.
“Mahtuuko sekaan?” Nelly huikkasi reippaasti.
“Joo, mä oon ainakin just lopettelemassa”, Sonja vastasi. Salieri oli saanut kävellä jo hyvän tovin pitkin ohjin. Eetukin murahti jotain ja siirsi Jussin takaisin raviin. Hän jäi selvästi odottamaan, että Nelly pääsi Cozminan selkään ennen kuin nosti uudelleen laukan Jussin kanssa.Pitkälle sivulle kasattu matalahko pystyeste oli juuri sopiva muutamalle lämmittelyhypylle. Jussin mielestä este olisi voinut olla haastavampikin.
“Jussin pitäs hypätä enemmän eteenpäin eikä ylös”, Oskari mutisi, mutten voinut olla varma, puhuiko hän enemmän itselleen kuin minulle.
“Sen pitäs yrittää vaikuttaa istunalla enemmän, eikä istuu noin passiivisesti, kun se lähestyy estettä.” mies jatkoi puoliääneen.
“Sitä varmaan jännittää”, totesin tarkkailtuani Eetua hetken. Hartioiden asento, tiukassa nyrkissä olevat ohjat ja viivaksi puristunut suu ainakin kielivät jotain sen suuntaista.
“Ai hyppääminen?” Oskari naurahti.
“Ei vaan ihmiset”, hymähdin. Oskari nyökytteli mietteliäästi. Muutaman lämmittelyhypyn jälkeen Eetu vaihtoi suuntaa ja siirtyi hyppäämään toista pystyä, josta tultiin kaarevalla linjalla lämmittelyesteelle, mutta toisesta suunnasta. Oskari laski äänettömästi laukkaskelia ennen lähestymistä.”Pelaatsä lentopalloa?” Oskari kysyi yllättäen hetken hiljaisuuden jälkeen.
”Miten niin?”
”Sä vaan näytät siltä, että sä voisit.” Kohotin kulmiani Oskarin kysymykselle.
“Tai siis… Kun yleensä lentopalloilijat on pitkiä. Mä vaan aattelin, kun Camilla kerto, että sillä on joku lentopalloporukka, missä on muitakin tallilaisia. Se sano, et se kaipais vielä lisää pelaajia, niin mä ajattelin, et ehkä sua kiinnostais?”
”Kiva ajatus, mut pallopelit ei oo oikeen mun juttu…” vastasin hymyillen. Meitin, kuinka pitkään mies oli pohtinut koko harratusjuttua, enkä kehdannut sanoa, että se oli ollut vitsi.
“Ai, miks ei?”
“Liian monta liikkuvaa osaa. Mä oon just se tyyppi, joka saa pallon, panikoi ja tekee jotain tyhmää”, naurahdin ja Oskarikin virnisti. “Entä sä?”
“Mä oon pelannut futista”, mies vastasi. Tottakai Oskari oli jalkapalloiloija.
“Mitä?” Oskari oli selvästi huomannut ilmeeni. Jos olisimme istuneet maneesin katsomon sijasta baaritiskin ääressä, olisin voinut sanoa, että jostain syystä ihastuin aina jalkapalloilijoihin. Nyt vain pudistin päätäni.
“Ei mitään”, naurahdin, eikä Oskari selvästi kehdannut tivata uudestaan. “Mä mielummin katselen kuin pelaan.”
“Hellon mukaan Otsonmäelläkin on joukkue.”
“Mä luulen, että ne ottais sut sinne ilomielin”, hymyilin, vaikken tiennytkään Otsonmäen jalkapallon tasosta yhtään mitään. Uskalsin kuitenkin epäillä, ettei joukkueeseen olisi ainakaan liikaa tungosta.“Jos ehritte, niin tosta okserista putos puomi. Sitä vois samalla nostaa pari pykälää”, Eetu huikkasi Jussin selästä keskeyttäen jutustelumme. Kuulin Nellyn nauravan, vaikka hän näyttikin keskittyvän tiukasti siirtymisiin Cozminan kanssa. Oskari oli jaloillaan saman tien ja suuntasi okserin kimppuun. Miten en ollut kuullut puomin kolahdusta, mietin nolona.
“On siinä mulla puominnostaja”, Eetu pudisteli päätään vaikka hymyilikin hyväntuulisesti.
“Sori, mä oon näköjään tänään ihan hyödytön.”
“Ehkä mä palakkaan ton Suren sittenkin hoitajaks”, isäntä tokaisi edelleen pilke silmäkulmassa.
“Kai sä muistat, että se on jo sun palkkalistoilla. Mä istun täällä ihan hyvää hyvyyttäni”, kuittasin takaisin.
“Aivan, onhan se tärkeetä hommaa myös pitää se Jussin peitto lämpimänä”, Eetu myöntyi, vaikkai pudistelikin päätään ennen kuin keräsi Jussin ohjia taas tiukemmalle. Käärin lämmintä vilttiä tiukemmin ympärilleni. Oskari oli jäänyt seisomaan okserin vierelle odottamaan seuraavaa hyppyä.-
Ihan mahtava tarina, oikeesti! Tätä luki tosi mielellään ja oon kyllä niiiiiin kateellinen, että noin vain osaat laittaa monta hahmoa samaan tarinaan ilman, että tuntuisi jotenkin väkinäiseltä. Ja kyllä, naurahdin ääneen Eetun tokaisuille, varsinkin tolle viltin lämpimänä pitämiselle 😀
-
Mä tuun kehumaan samaa! Oon viimeaikoina jotenkin ihan hullaantunut aina vaan enemmän näihin arkisiin tarinoihin, siis just näihin tälläsiin joissa ei oo mitään hirveetä actionia kokoajan vaikka tapahtuukin eikä tylsääkään ehdi tulla. Siirtelit tosi hyvin kaikkia hahmoja, ja onhan se oikeesti aina ihan mielettömän hyvä saavutus kun saa useemman hahmon samaan tarinaan noin ongelmattomasti. Ja jokainen tuntui vielä ihan itselleen uskolliselta!
Eetun ja Outin välit ovat väkisinkin hyvät ja läheisetkin, kun miettii että he tekevät kuitenkin läheistä yhteistyötä Jussin ansiosta. Se näkyy siinä, miten Outi osaa arvella että Eetua jännittää, ja vieläpä syyn sille. Ja miten he voivat keskenään kuittailla toisilleen kuten tarinan lopussa, ilman että kumpikaan pahoittaa mielensä.
Tässä oli tosi hyvä tunnelma koko tarinan läpi, ja niinkun Tiituskin jo sanoi, niin tää oli oikeesti aika mahtava suoritus! 😀 -
Komppaan edellisiä kommentoijia! Tätä oli helppo ja hauska lukea. Tarina etenee mun mielestä koko ajan tosi hyvin, ja yksityiskohtia tuodaan kans esille tosi kivasti.
Tästä oikein huokuu sellainen kuiskuttelua katsomossa -tunnelma, joka on jotain iha omaa luokkaansa 😀 . Mä rakastan sitä, ko siitä tulee heti se tietty maisema esiin. Kavion kopse, putoilevat ja vähän rämisevät ovet ja muut, turpeen ja kakan hajun sekoitus, ne kirkkaat valot mutta silti hämärä katsomo. Ihan mun lempiasioita maailmassa 😀 !
-
Vitsi kun mun piti taas lähteä koiravahdiksi. (Mulla on taas kirjoituskaverina 7 2-viikkosta pentua jeeee!) Tässä oli heti mulle hyvä paikka kertoa just siitä, mistä oon haaveillut saavani kertoa: siitä, miten eri lailla just Eetu ja Oskari suhtautuu kilpailemiseen ja kilpailuun. Tässä on muitakin sellaisia virikkeitä, joiden takia alkoivat sormet syyhytä heti kun luin tämän. Onneksi mulla on nyt viikon loma töistä ja toi koirien vahtiminen ei ole mitään kokopäivähommaa: sen kun katsoo ettei emä makaa pieniä kuoliaaksi. Pääsen tähän siis ihan just käsiksi kun saan kirjoitusrauhan ja tämä ihmislauma lähtee täältä talosta töihinsä. (Ihme juttu: heti kun ne näkevät että yritän kirjoittaa tai tarkastaa kokeita, kaikilla on ihan hirveästi asiaa mulle! :DD)
Yritin analysoida tätä kehuttua monen henkilön liikuttelua, joka munkin mielestä menee hirveän hyvin ja tuntuu niin tosi aidolta. No ok, oikeasti yritin kopioida miten sen teet! Jaat ihmiset sektoreihin niin kuin mäkin tykkään tehdä: jonkun otat oman hahmon kaveriksi tärkeimmäksi päähenkilöksi, sitten on sivuhenkilö(t) (nyt Eetu) ja viimeisenä taustahenkilöt (nyt Nelly). Taustahenkilöt on niin kuin piirustuksenkin taustat: niillä voi lisätä syvyysvaikutelmaa ja esitellä vaikka mitä hienoja yksityiskohtia, vaikka ne eivät ole pääasia. Lisäksi vilinää lisää se, että puhe on myös niistä ihmisistä, jotka eivät ole juuri silloin paikalla.
Toinen juttu, joka tässä onnistuu hahmojen välisen työnjaon lisäksi, on hahmojen persoonan esitteleminen, ja tästä en saakaan yhtä tarkasti kiiinni miten sen teet. Se on jonkinlainen kombo puhetyyliä, puheen sisältöä ja puheen vastaanottajaa. Eihän Eetu ikinä vaikka Oskarille uskaltaisi tuolla lailla soittaa naamaa kuin Outille: Oskarihan voisi vaikka loukkaantua. Ehkä siitä Eetun sanailustakin intiimiä, jotenkin suloista ja tosi uskottavaa tekee just se, että ei maailmassa ole montaa ihmistä, jolle se uskaltaisi vinoilla. On Oskarikin suloinen Outin kanssa, mutta vielä tapansa mukaan melko pidättyväinen. Mutta ei se olisi pari viikkoa sitten vielä uskaltanut edes tuon vertaa! 😀 (Uskon muuten ihan sen, että Oskari mumisee itsekseen ratsastusohjeita muille. Se osaa paljon, noin triljoona kertaa enemmän kuin mä tietenkin, mutta ei ikinä huutelisi ohjeita ratsastajalle.)
-
-
Jousitytöt
”Mitä sä touhaat?”
Eetu tuli olohuoneeseen juuri väärällä hetkellä. Kyykötin television edessä johtosotkun keskellä ja yritin hymyillä sillä tavalla valloittavasti, että hän pitäisi minua kymmenen vuotta nuorempana ja viattomampana kuin oikeasti olen. Sohvalla odottavat Eira ja Oskari huomasivat sen: Eira nimittäin purskahti hillittömään nauruun ja Oskarikin hymähti. En antanut sellaisten pikkuseikkojen häiritä.
”Mä asennan tähän Pleikkaria”, kerroin totuudenmukaisesti.
”Sinet saa koskia siihen telkkariin iliman valavontaa.”
”Oskari vahtii mua”, vakuutin Eetulle. ”Eikö niin Oskari?”
”Joo — eiku ei! Miten niin vahdin?”
Eetu vain huokaisi ja poistui ruokailuhuoneen kautta keittiöön kolistelemaan. Ilmeisesti minulla oli sittenkin lupa kytkeä pelikonsoli telkkariin.Siitä oli sata vuotta aikaa kun viimeksi pelasin PlayStation kakkosella. Minulla oli banaanilaatikollinen pelejä mukanani, ja siksi olinkin niistä ajatellut luopua, kun enää ei tullut pelattua. Eira ihaili Kingdom Heartseja, kaikkia Tekken-pelejä ja muuta sellaista, mutta ohitin ne ja vuodesta -99 alkavat formulapelini nopeasti. Olin pelannut varsinkin formulaa ja Colin McRae -rallia Pleikkari ykkösellä niin paljon, etten jaksanut niitä enää, ja jossain välissä minulla oli ollut sietämättömän intensiivisiä Kingdom Hearts -vaiheita. Sen sijaan The Sims 2 Autiosaari oli varsin koskemattoman näköinen, koska olin pitänyt sitä jotenkin tosi tyttöjen pelinä, vaikka salaa olinkin tykännyt myös siitä. Pysähdyin vasta kun löysin Tombin. Vihasin sitä purukumitukkaista ukkelia. En ollut ikinä tajunnut, mitä siinä pelissä piti tehdä muuta kuin painia possujen kanssa ja ravata edestakaisin talossa, jonka jälkeen en päässyt eteenpäin. Mutta Tombi oli kuin portti toiseen ulottuvuuteen: sen alle olin varastoinut kaikki ne ykkösen ja kakkosen pelit, joista en ollut tykännyt. Itse Tombia vihasin liikaa, mutta kaivoin sen alta hyppysiini seuraavan kotelon, joka oli jokin kakkosen peli. Kannessa oli joku tavanomainen miekanheiluttelija.
”Pelataan tätä”, ehdotin, tai ennemminkin kerroin muille.
Oskari kohautti olkiaan.
”Mä haluan pelata tätä harrypotteria”, Eira inisi.
”Ei tosiaankaa pelata mitää tyttöjen harrypotteria. Sitä paitsi se on yksinpeli.”
”Mut me ollaan tyttöjä… Ai jaa — sä et vaan — seuraavaks sä sanot taas että–”
”En tasan pelaa mitää homojen harrypotteria. Ja sitten sä sanot että mä oon homo eiks nii.”
”Isäs oli.”
”Ei ole. Nyt pelataan tätä kun tän saa kaksinpelille.”Työnsin levyn hieman raksuttavan Pleikkarin sisään ja vilkaisin Oskaria. Hänen katseensa vihtoi vieläkin minusta Eiraan, eikä hän hymyillyt. Sen sijaan hän nojasi vakavana, hartiat jäykkinä sohvan selkänojaan sen näköisenä kuin itse rippikuvassani valokuvaajalla nojasin tuolin selkänojaan. Sellaista oli kamala katsoa. Se oli kuin ihminen, joka ei olisi koskaan istunut tuolissa, yrittäisi esittää näytelmässä istumista.
”Oskari”, minun oli sanottava.
”No?”
”Ei me riidellä.”
”En mä luullukkaa”, Oskari väitti, vaikka hänen hartiansa ja ryhtinsä rentoutuivat heti.
”Hyvä. Koska äiti ja isi rakastaa sua joka tapauksessa. Äiti ja isi on vaan tuntenu toisensa niin jumalattoman kauan, liian kauan jos multa kysytään, että ne puhuu välillä toisilleen eri lailla kun muille.”
”Mä en oo kyl ton äiti”, Eira tuhahti.
”Mä tarkotinki et sä oot se isä. Sulla kasvaa viikset.”
”Haista! Mä pelaan ykkösohjaimella. Sä aina paussitat kumminki.”
”Se on Nintendossa se paussitus.”
”Silti. Mä pelaan ykkäsohjaimella.”En viitsinyt nousta ylös lattialta. Rapukävelin nojaamaan sohvaa selälläni Oskarin ja Eiran väliin. Tarjosin kakkosohjainta Oskarille, mutta hän teki kädellään torjuvan eleen. Eira sen sijaan tarttui empimättä ykkösohjaimeen ja painoi New Game.
Tajusin heti miksi olin hylännyt sen pelin Tombi-osastolle. Se oli ylhäältä päin kuvattu seikkailupeli, jossa pikselisistä ukkeleistamme erottui vain kädet. Ihan tuli ensimmäiset Sonicit mieleen. Vastustajat ampuivat meitä kohti jousipyssyillään, mutta nuolten kantama oli mitätön. Kun heidät tappoi, sai aseita, joita pikku ukkelit kantoivat käsissään. Olisin halunnut miekan, mutta Eira otti sen, joten jouduin ottamaan itse jonkin oudon ohuen viivan, joka osoittautui myöhemmin jousipyssyksi. Onneksi sillä pystyi myös lyödä.
Pelin surkeudesta huolimatta minulla oli mukavaa. Eira potkaisi minua kahdesti lujaa kylkeen kun kuoli. Kuulemma molemmat kerrat olivat minun syytäni, kun olin jarruttanut mapin liikkumista olemalla liian kaukana Eirasta. Oikeasti se oli Eiran itsensä vika. Pusikoita hakkaamalla saattoi löytää rahaa, ja koska Eira oli niin malttamaton etenemään, minä jouduin hakkaamaan niitä yksin ja Eira oli koko ajan mapin etureunalla valmiina kuolemaan ensimmäisiin nuoliin.
”Tuolla on jotain jousimiehiä”, Oskari mumisi ensimmäiset sanansa pitkään aikaan.
Minun oli vilkaistava hänen ilmettään. Olin jo oikeastaan unohtanut hänen olevan paikalla, koska hän oli niin hiljaa. Hän oli kuitenkin ilmeisesti myötäelänyt peliä koko ajan. Hän tuijotti telkkaria etukenossa, kyynärpäillään polviinsa nojaten, eikä edes vilkaissut minua.
”Eira varo”, Oskari jatkoi samalla hiljaisella mutta omituisen kiihkeällä äänellä.
”Jousimiehiä!” Eira parahti pilkallisesti. ”Vai jousimiehiä! Mua mitkää jousitytöt tapa.”
”Jousitytöt”, tyrskähdin.
”Jousitytöt!” Eira vahvisti. ”Mä pistän teitä, jousitytöt! Nyt kuolee jousitytöt!”Eira ei ollut ihan tosissaan uhitellessaan vastuksille, vaikka pelasikin selvästi voittaakseen koko pelin. Sellainen uhoaminen ei ollut hänen tapaistaan. Jousimiehet, tai jousitytöt, oli vieläkin yhtä helppo tappaa kuin pelin alussa. Nuolia sateli harvakseltaan, aina tietyssä tahdissa ja vain lyhyen matkan päähän, joka kerta samaan suuntaan. Oskari sen sijaan oli ihan tosissaan. Hän jännitti käsivarsiensa lihaksia niin että välillä olkapäät vavahtivat. Allu oli samanlainen haamupelaaja: ei halunnut itse pelata muka rallipelejä, mutta vaihtoi painoaan puolelta toiselle ja kallisteli muutenkin huomaamattaan, kun katseli jonkun muun pelaavan.
”Hello! Sä jarrutat taas!”
”Sori! Oskari, pelaa sä vähä aikaa, mulla on nälkä.”
”Emmä–”En kuunnellut Oskarin vastaanväitteitä, vaan nakkasin ohjaimen hänen syliinsä. Hän tarttui siihen ensin löyhästi ja silmät suurina, taas luonnottoman hyvässä ryhdissä ja kävelytti hahmoa eteenpäin. Nousin ja lähdin keittiöön: mitäpä minä siitä piittaisin, vaikka Oskari tappaisi minut sillä välin. Peli oli muutenkin huono. Eira kuitenkin näytti ottavan sen sen verran tosissaan, että saattaisi potkaista Oskariakin, eikä vain minua.
Kun palasin olohuoneeseen pientä voileipäpinoa kantaen, tunnelma siellä oli ihan eri. Oskari oli hivuttautunut sohvan nurkasta lähemmäs televisiota. Molemmat pelaajat istuivat sohvan reunalla vieretysten, reisi reittä vasten, suut tiukkoina viivoina. Vaikka en olisi vilkaissutkaan televisioon, olisin tiennyt jo kaksikon jännittyneistä niskalihaksista, että nyt taisteltiin jonkinlaista loppuvastusta tai välibossia vastaan.
”Hello!” Eira tiuskaisi, kun kävelin hänen edestään.
”Mee ny…” Oskarikin sanoi, mikä tuntui minusta ihan hirveän huvittavalta.
”Joo joo! Mä vaan kävelen!”
”Kävele perseeseen siitä edestä sitte!”Molemmat pelaajat olivat kuin lentoon lähdössä. Haukkasin leipää. Televisioruudulla ei ollut mitään mielenkiintoista nähtävää. Nuolia esittävät viivat lentelivät ja pienten neliömäisten hahmojen pikku kädet viuhtoivat. Sen sijaan Eirassa ja Oskarissa oli katselemista. Tunsin omituista kateutta kun Eira kirosi hiljaa ja pukkasi Oskaria kipeän näköisesti kyynärpäällään kylkeen. Vielä omituisemmalta tuntui kun Oskari vastasi tuuppaamalla Eiraa olkapäällään vähemmän kipeästi mutta yhtä lailla hieman aggressiivisesti. Hörppäsin Eetun äidin viinimarjoista tekemää mehua ja hymyilin. Ei minusta varsinaisesti liian pahalta tuntunut. Olisin kai vain halunnut olla Eiran ainoa isoveli, vaikka en ollut pitkään aikaan Noan takia ollutkaan. Olin kuitenkin tainnut lohduttaa itseäni sillä, että minä olin ollut siihen asti ainoa, jota Eira kehtasi lyödä ja potkia niin kuin omaa veljeään.
”Vieläkö te pelaatta!” kuului kesken omituisen raskaiden ajatusteni eteisen oviaukolta.
”Pää kii”, Eira vastasi hermostuneena, mutta minä nitkutin itseni risti-istunnassa sen verran vinoon, että pystyin katsomaan tulijaa sohvan selkänojan ylitse.
”Tää on tää meidän Osku sellanen gamer, ettei se anna vuoroo kellekkää muulle”, väitin Eetulle, jolla oli hieman lunta harteillaan.
”Te ootta tuhlannu koko päivän tuvas”, Eetu huomautti.
”OSKARI! SE OLI MUN MIEKKA!” Eira torui ja löi Oskaria nyrkillä reiteen niin että siitä kuului oikein iskun ääni. Se taisi sattua enemmän minuun kuin Oskariin.
”Eihän me olla oikeesti pelattu kun jotain puoltoista tuntia”, huomautin Eetulle.
”No mutta keskellä päivää, valoosan aikana! Menkää pihalle. Illalla pelatahan vasta.”
”PAUSSI POIS”, Eira komensi, kun Oskari oli ilmeisesti heti aikonut totella Eetua.
”Eetu sano–” Oskari aloitti.
”Se jäkättää aina jostain. Älä kuuntele sitä. Paussi pois.”Näin miten Oskari katsoi Eetua olkansa yli kuin koira, joka odotti lupaa ryhtyä syömään. Eetu hymyili hänelle väsyneesti ja nyökytti sitten hieman. Oskari kääntyi salamana takaisin pelinsä puoleen, nousi sen verran että sai taitettua säärensä alleen, ja painoi sitten starttia. Eetu palasi eteiseen riisumaan takkiaan ja kuului sitten tömistelevän ja kolistelevan taas keittiössä. Kuului sieltä viheltelyäkin, joskin hyvin epävireistä.
”Jes! Oh yees, hyvä Jousitytöt!” Eira tuuletti vapautuneesti kun peli, tai ainakin taso, oli voitettu. Hän nosti kämmenensä kohti Oskaria, joka läpsäytti siihen hyvin varovaisen läpsyn. Ajattelin heti, että olisin itse kyllä lyönyt kovempaa. Eira ei ole lasista tehty, vaikka onkin pieni. Läpsäytettyään Oskarikin puristi toisen kätensä nyrkkiin ja suoritti pienen, lähes huomaamattoman tuuletuksen tai muun jes-eleen, tosin vain rintansa korkeudella. Sitten hän vilkaisi minua ja yritti olla yhtäkkiä taas ihan tosi ilmeetön ja vakava, vaikka oli juuri hymyillyt niin että hampaat näkyivät.
”Siivotkaa jälkenne, jousitytöt”, komensin Eiraa ja Oskaria.
Oskari oli jo luisumassa kohti lattiaa kerätäkseen pelit pahvilaatikkoon, mutta Eira ei.
”Mä en kuule oo sotkenu, niin mä en siivoo”, Eira totesi.
”Sä oot ollu osallisena sotkemisessa”, väitin.
”Mä en oo levittäny yhtäkää peliä.”
”Ootpa. Levitit noi kaikki paskat tasohyppelyt tonne.”
”No ne mä kerään. Sit mä meen ratsastaan. Sä levitit, sä keräät, Hello!”
”Ei ole reilua!” ilmoitin ja melkein jo huusin Eetulle, että äiti, komenna Eiraa. ”Mä kytkin pleikkarin! Mä oon osani tehny. Nyt sä siivoat.”
”Mä siivoan”, Oskari sanoi ja noukki levyjä laatikkoon sekalaiseen järjestykseen.
”Eira voi siivota kans.”
”En tasan! EETU! HELLO SOTKEE ja pakottaa mut siivoon!”
”Hello älä sotke ja pakota Eiraa siivuamahan”, kuului keittiöstä tympääntyneesti ja monotonisesti.
”EETU! Eira ei tee mitää vaikka se pelas eniten!”
”Eira, siivua säki vähä jottei Hellon tarvitte yksin kun soot kerta pelannu eniten!” kuului taas keittiöstä ja Oskaria alkoi naurattaa.
”MÄ EN OLE SOTKENU EDES!”
”Ihan sama! Minen ole teirän äiti! Selevittäkää välinnä ja laattia tyhyjäksi!”
”NELLY!” Eira karjaisi sen kuultuaan ihan tosissaan ja palavan raivoissaan, juuri niin kuin äitiä huudetaan, enkä voinut kuin nauraa. Eira, joka oli ollut aidosti raivoissaan, alkoi myös nauraa hillittömästi ja valahti lattialle auttamaan Oskaria, joka hekotti myös. Laskin leivän loppuni mehulasin päälle, tarkastin ettei Mielikki ollut paikalla ja kyykistyin auttamaan itsekin. Kai Eiralla adoptioveljiä sai olla, jos hän kuitenkin tappeli minun kanssani eniten.”Irrotanks mä tän koko pleikkarin ja vien äspeeärrälle?” huhuilin vielä keittiöstä kuuluvien äänten suuntaan.
”Ei tarvitte viälä tänäehtoona”, Eetun ääni sanoi suoraan sohvan takaa. Hän istui ähkäisten kahvikupillisen kanssa Eiralta vapautuneelle paikalle sohvalle pelilaatikon eteen ja kaiveli laatikkoa. ”Oi Lemmings… Tony Hawk…” hän mutisi mielissään kaivellessaan ykkösen ja kakkosen pelejä, mutta hylkäsi ne. ”Worms… Muistaksä Hello kun mä voitin sua ja Allua tässä koko aijjan?”
”Se johtu siitä että sulla piti olla aina se pirun sudden death -luuserimode päällä ja mun madot sattu aina olemaan missä sattuu…”
”Eipähän. Hei — paa tää ja nää”, Eetu sanoi Eiralle tökkien häntä varpaallaan selkään ja ojentaen samalla pikkulasten Buzz-peliä ja kolmea ohjainta. ”Nelly! Outi! Tulukaa pelaamahan hetkeksi apinapeliä!”
”Mitä!”
”Apinapeliä!”
”Apinamitä?”
”Tulukaa pelaamahan mun ja näiren kans apinapeliä pleikkarilla!”Eira retuutti PlayStationia liian ronskisti ohjaimia vaihtaessaan, mutta ei se haitannut. Nousin lattialta ja ojensin hänelle käteni. Vaikka minä voisin maata koko päivän sohvalla pelaamassa vanhoja pelejä, Eira ei voinut tai kasvaisi samanlaiseksi veltoksi olennoksi kuin minä. Eetu oli ihan oikeassa: pihalla oli ilta jo hieman hämärtymään päin, mutta sää oli lämmin ja sopiva maastoiluun.
-
Ajattelin tarttua tähän teinidraamaan, ensimmäistä kertaa ikinä kai. Yksityiskohdissa on pientä joustoa muihin teksteihin nähden, toivottavasti se on ok asianosaisille.
Talutin Salierin karsinaansa. Jussia ei tallissa näkynyt, ehkä ja toivottavasti Eetu oli löytänyt jonkun jäähdyttelemään ja hoitamaan sen. Hän oli kävellyt tosi vaivaisen näköisesti maneesilta pois sen ilmalentonsa jälkeen enkä uskonut lainkaan että ei sattunut sen pahemmin. Kunhan nyt ei ollut sattunut oikeasti pahasti. Eetu oli takuulla niitä ihmisiä, joka vasta avomurtuman saatuaan pyytäisi pari laastaria.
— Mites Fifi jakselee? kysyin naapurikarsinassa hevostaan satuloivalta Santulta. Santtu ei vastannut mitään ja vilkaisin häntä tarkemmin. Yleensä Santtu sentään vastasi jotakin vaikkei suuremmin puhelias ollutkaan. Hevosista oli tietysti helppo puhua. Ennen kuin ehdin kysyä mitään enempää, alkoi satulahuoneesta kuulua huutoa. Ovi oli kiinni niin en saanut selvää sanoista enkä tunnistanut metelinpitäjiä.
— Mitä tuolla on menossa? älähdin ääneen. En osoittanut kysymystä kellekään erityisesti, mutta Fifin karsinasta kuului vastaus:
— Se on Eira.Katsoin Santtua ihmeissäni. Eira oli Eira, mutta ei se minun tietääkseni tuollaista meteliä yksikseen pitänyt.
—… ja Sanni, tarkensi Santtu.
— Jaha.Olisihan se pitänyt arvata, että tietenkin se oli meidän pikkuneiti päivänsäde. Huokaisin itsekseni. Olin muutaman kerran joutunut itsekin Sannin kielenkäytön uhriksi, kun Nanan karsina oli miltei vastapäätä Salieria ja Sanni pyöri tallilla päiväsaikaan samoin kuin minäkin. Ihmettelin miksi Eetu ei koskaan puuttunut tytön käytökseen muita kohtaan, mutta ehkä Sanni ei Eetulle tai Eetun kuullen avannut sanaista arkkuaan.
Eira marssi ulos satulahuoneesta ja samaa kyytiä Santun luo. Santtu kysyi mitä Eira oli sanonut, Eira vastasi haukkuneensa Sannin pystyyn. Ha, ihan oikein sille, ajattelin mielessäni. Ilmeisesti Sanni oli hyökännyt Santun kimppuun ja Eira oli käynyt läksyttämässä sen siitä hyvästä. Kuten sanottu, Eira oli Eira, mutta välillä sillä oli vankka pointti tekemisissään.
— Se oli ihan oikein, sanoin Eiralle. — Vaikka tuskin se Sanni siitä tokenee.
Eira vilkaisi minua hieman ihmeissään. Emme yleensä jutelleet sen enempiä, moikkasimme kun satuimme vastakkain ja ei sitten juuri muuta.
— No joo mut ei sen ämmän tartte Santulle rähjätä. Ei kellekään, mut erityisesti ei Santulle, Eira julisti.Nyökkäsin. Santtu oli ujo ja vähän kömpelö ihmisten kanssa, mutta kiltti ja sympaattisen oloinen poika. Minunkin myötätunto oli sataprosenttisesti Santun puolella.
— Ehkä siitä Sannista vielä joskus ihminen kasvaa, valikoin sanani tarkoituksellisen alentuviksi, koska olin kuullut satulahuoneen oven käyvän ja askelten tulevan kohti.— Haista sinä ämmä paska, Sanni sihahti hampaidensa välistä. Hän oli selvästi kuullut lausahdukseni.
— No tuu toki vähän lähemmäs, heitin takaisin.
— Haha, olipa hauska vitsi, jatkoi Sanni sähinäänsä ja asteli ovea kohti kiukkuisin askelin.
— Ei sitä vitsiksi ollut tarkoitettukaan, huikkasin Sannin perään. Hän tuhahti vain mennessään ovesta ulos.Joo, ei ehkä maailman aikuismaisin tapa reagoida asiaan, mutta hitto, miksi juuri minun pitäisi aina käyttäytyä korrektisti ja viimeisen päälle elegantisti? Santtu käänsi päätään pois päin Sannista peitelläkseen hymyään. Eira mulkoili ovesta poistuvan Sannin perään avoimen vihamielisenä, mutta kun rauhanhäiritsijä oli poistunut, hän kääntyi Santun puoleen.
— Tuu nyt niin mennään harjotteleen sitä harjotusravia!Minä sain Salierin hoidettua ja heitin vielä sille loimen päälle. Ruuna nyhjäisi käsivarttani, se taisi olla lisäbanaaneja vailla, mutta se oli lahjusbanaaninsa jo saanut. Rapsuttelin sitä kaulasta ja leukapielestä ennen kuin maltoin lähteä. Pitäsiköhän vielä käydä sisällä kysymässä Eetun vointia…
-
Arvaa kuka on Eiran uusi idoli. 😀 No Sonja. Sanni saattaa olla toista mieltä siitä mitä Sonja sanoi, mutta Eiran mielestä se oli ihan varmasti maailman älykkäintä ja nokkelinta.
Sonja on harkitseva ja aikuinen tyyppi, mutta hänen harkitsemattomuuttaan ja letkautuksiaan päästään kuitenkin todistamaan jo toista kertaa. En tosiaankaan lue tätä mitenkään ristiriitaisena asiana hänen persoonaansa nähden. Kyllä sitä vähäsen pinna meinaa palaa rauhallisemmillakin ja tekee mieli sanoa jopa lapsille välillä suorat sanat. Välillä tulisi itsekin ihan varmasti tokaistua jotain nokkavaa ja loukkaavaa, jos ei ammatti sitoisi aika hyvin kieltä. 😀
Ihanaa että sekaannuit soppaan! Tässä on yhteisöllinen kirjoittaminen taas parhaimmillaan ja tämä toimii musta täydellisenä esimerkkinä siitä miten pienet ristiriitaisuudet ei haittaa yhtään kun kirjoittaminen ja inspiraatio pitää aina laittaa kaiken edelle. Olisin halunnut kirjoittaa myös Eiran näkemyksen, mutta ylppärit alkavat tiistaina tietenkin mun opetettavalla aineella ja mun hyvin ja ajoissa hommansa hoitaneet abit ovat palauttaneet minulle kuluneen viikon aikana kaksitoista (!!!) itsenäistä kurssisuoritusta (viimeiset EILEN), joita ilman eivät saa kirjoittaa, ja jotka jonkun on pakko arvioida. 😀 Alkaa olla aika kortilla ja kyyneleet poskilla iltaisin kun tästä yrittää selviytyä. Sivuan kyllä myöhemmin sitä, miten ainakaan Sonja ei ole Eiran mielestä paska. 😀
-
Hyvä kun tartuit, tee niin jatkossakin!!<3 Niinkuin Eetukin jo sanoi, pieniä päällekkäisyyksiä ja ristiriitoja tulee aina, mutta ei se haittaa, niiden kanssa pystytään elämään ja sovittelemaan ne omiin tarinoihin tarvittaessa!
Voi Sonja, mä voin kuvitella hyvinkin sen koittamassa jutella Santulle. Karsinanaapureina väkisinkin tulee jotain höpistyä, musta se on ainakin hiiirvittävän outoa ja kiusallista laittaa hevosia samaan aikaan valmiiksi jos ei yhtään juttele. Hevoselle molemmat juttelee kuitenkin, niin miksei sitten toisilleen 😀 Varsinkin kun ne hepat on ihan sairaan hyvä ja helppo puheenaihe! Santtu onneksi vähintäänkin kohteliaisuuttaan vastaa, vaikka muuten jännittäisikin. Ja jännityskin helpottaa sitten ajan kanssa, uskaltaisin vaikka lotota että pikkuhiljaa hänenkin tapaiselleen hiirulaiselle elämä on helpottunut Hopiavuoressa kaikkien muiden mukavien ansiosta, paitsi Sannin tietenkin 😀
Haista sinä ämmä paska
No tuu toki vähän lähemmäs
MITÄ :DDD Ai hitsi tulee ihan ala-aste mieleen, tälläset oli ihan parhaimpia ownauksia ja muistan elävästi miten se toinen meni aina niin hämilleen että vaan poistui paikalta. Niin taisi käydä nytkin Sannin kanssa. Minkähänlainen teräväkieli Sonja on oikein nuorilla päivillään ollut, kun noin näppärästi ja hetkeäkään epäröimättä kuittasi takaisin 😀 Henkinen yläfemma Sonjalle tämän kunniaksi, vaikka eihän nuorempiaan saisi kai kiusata, mutta jos nyt vähän kumminkin…. -
Yritin etsiä tätä tarinaa, kun luin Eiran tekstin, mutta enpä tajunnut täältä sitten katsoa ennen Noan kommenttia! No, kommentoidaan sitten edes nyt.
Sonja on kyllä aika terävä sanoissaan näköjään myös ? Ja varmasti myös yksi Eiran idoleista tätä nykyä. Mä oon ihmetellyt samaa, että miksi Eetu ei ole sanonut Sannista mitään, mutta luulen, että koska ne eivät ole ihan hirveästi tekemisissäkään, ei ole tullut edes tilaisuutta. Ja ponistaan Sanni kuitenkin huolehtii parhaalla mahdollisella tavalla, mikä taitaa Hopiavuoren isännälle olla melko painava asia vaakakupissa myös. Ehkei se halua uskoa, että Sanni olisi oikeasti sellainen, mitä puhutaan? ?
Sekaannu ihmeessä jatkossakin teinidraamaan! Hauskaa, että muutkin saa näistä jutuista uutta pontta kirjoittamiseen ja erilaisia tekstejä aikaan.
-
-
Ei saatana. Kännykän näytölle ponnahti ilmoitus uudesta meilistä, joku vahvistusviesti näyttelyosallistumisesta. ”Kiitos ilmoittautumisesta PKK-näyttelyihin 15.3.2020!” viestistä näkyi esikatselussa. Avasin sen ja luin sitä epätoivoisena eteenpäin, mitä helvettiä? Yhdistelin palasia mun päässä ja tajusin että oon ilmottanut viinipäissäni Lexin näyttelyyn eilen illalla. Jep jep. Lex ei ollut parhaimmillaan vieraissa paikoissa ja näyttelyt olisi alle viikon päästä. Toki oli mahdollista että luokat olisikin täynnä eikä me mahduttaisi mukaan, siitä taisi joku maininta siellä kutsusivulla olla. On the bright side, kesään ja ekoihin startteihin ei ollut pitkä aika, joten oria pitäisi tosissaan alkaa totutella kisapaikkojen hälinään.
”Ottaako maitoa?” jonkun ääni katkaisi mun vallattomana vipeltävän ajatuksenjuoksun. Se oli Noa, joka piteli hymyillen käsissään täysmaitopurkkia ojennettuna mua kohti.
”Joo, kiitti” vastasin vähän nolostuneena, miten olin vajonnut täysin omiin ajatuksiini seurassa? Noa kaatoi hitaasti maitoa vähän kulahtaneeseen, ikealaiseen kuppiini kunnes viittasin kädelläni että riitti. En mä edes normaalisti lehmänmaitoa käyttänyt vaan kauramaito, mut en mä sellaista kehdannut kylässä alkaa penätä. Tuskimpa täällä edes iKaffea olisi ollut. Noa istahti mun kanssa keittiönpöydän ääreen ja hörppäsi kupistaan. Mies oli kutsunut mut kahville tupaan kun olin kuulemma niin poissaolevan näköinen että kuppi kuumaa tekisi terää.
”Mikäs sut on noin apeeks saanut, oot ihan darrasen näköinen” Noa kysyi suoraan mutta lempeästi naureskellen. Siitä jotenkin säteili sellainen rauhoittavan ystävällinen fiilis.
”No siis, krapulaahan tässä” vastasin lyhyesti ja katsoin miestä silmiin pieni hymy huulillani. Ei mulla oikeesti ollut ees huono olo, mitä nyt vähän päätä jomotteli. Noa naurahti hyväntahtoisesti mun vaikeroivalle vastaukselle jota olin yrittänyt hymyllä peitellä.
”Pare ettet sä mee ratsastaa tänään” Noa sanoi sellaisella isämäisellä painokkuudella ja huolenpidolla. Kuulosti ihan Eetulta.
”Joo ei kyl varmaan kantsi, Lex ei varmaan arvosta punkunkäryistä mutsia”
”Camilla kyl varmaan voi sen ainaki juoksuttaa””Emmä oikeen tiedä, Lex varmaan on ihan ok vaikka olis vapaalla tänään” vastasin kierrellen. Oikeastihan Lexille tekisi hyvää päästä liikkumaan mutta en mä kehdannut muita vaivata mun krapulan takia. Kuulin miten ulko-ovi kolahti ja joku asteli sisään. Ei montaa sekuntia mennyt ja tuvan ovesta asteli isäntä itse sisään. Eetu tervehti meitä ja sanoi tulleensa vaan hakemaan lisää pultteja, ilmeisesti pihaton parissa se hääräsi taas. Mies ei myöskään Noan suostutteluista huolimatta jäänyt kahville, vaan paineli samalla tarmolla ulos mitä oli tupaan astellut sisäänkin. Naurahdimme Noan kanssa kun ulko-ovi kävi ja katsoimme ikkunasta miten isäntä paineli takaisin pihattotyömaalle.
Juttelimme Noan kanssa pitkän tovin, pääosin hevosista. Sain kuulla että se kaunis mustavalkoinen tamma joka mullekin hörisi ekana päivänä oli nimeltään Flida. Noa kertoi silmät loistaen miten Flida pian varsoisi, ja miten upealla orilla se olikaan astutettu! Vaikka mies oli selkeästi todella innoissaan varsasta, huomasin että tämän äänessä oli kuitenkin pientä epäilystä.”Mä voin jeesata varsan kanssa sitten jos tarviit” tarjouduin omaksikin ihmetyksekseni. Mitä? Mullahan oli omat kädet enemmän kuin täynnä Lexin kanssa. Joku Noan sympaattisessa olemuksessa sai mulle jonkun äidinvaistomoden päälle ja halusin tuputtaa omaa apua. Toisaalta, olin Peterin tilalla käsitellyt ja kouluttanut lukuisia varsoja joten se ei ollut mulle mitenkään vierasta puuhaa.
”Mä pidän tän muistis” Noa hymyili mulle. Mulle jäi sellainen kutina miehen hymystä, että se piti tarjousta vaan kohteliaana eleenä.
”Eiku oikeesti, pyydät vaan ni autan kyl. Oon aikoinaan aika paljon varsojen kans puljannu” jatkoin tarjoustani vähän jopa inttämällä.
En tiedä miksi aloin todistella taitojani, eihän Noa ollut mitenkään kyseenalaistanut mua! Ja olin myös vahingossa möläyttänyt ehkä liikaakin, en mä ollut valmis kertomaan jenkeistä tai Peteristä puolitutuille. Sen tarinan kertomisessa menisi puoli päivää. Noa ei onneksi kysellyt enempää vaan kiitteli vain tarjouksesta ja lupasi tulla nykimään hihasta. Käänsin keskustelun pois hevosista ja kyselin Otsonmäestä ja millaista täällä oli asua. Noan kanssa oli helppo puhua, en tiedä oliko se sen koko olemus vai mikä. Loppujen lopuksi olin kuitenkin tyytyväinen että se oli kutsunut mut kahville vaikka olin aluksi empinyt, en halunnut tuppaantua toisen vaivoiksi. Mun vaikutelma Hopiavuorella pyörivästä porukasta alkoi muotoutua aina vaan paremmaksi, muutamaa kiljuvaa teiniä lukuunottamatta täällä kävi ihan mukavaa porukkaa. Varmasti sopeutuisin joukkoon jossain kohtaa ja voisin käydä kahvilla ihan kursailemattakin.
-
Olet saanut hyvin kiinni Noankin hahmosta, minun mielestäni on oikein tunnistettava Noa. Ja muutenkin tosi kiva tarina, arkinen, mutta sitähän se elämä on, arkea. Erityisesti tykkäsin noista kaikista pienistä yksityiskohdista, jotka saa tekstin elämään ja näyttämään aidolta. Köykäinen darra, Eetulta kuulostava Noa, edestakaisin tohottava Eetu, vieraalle hörisevä Flida ja kiljuvat teinit, listatakseni muutaman suosikeistani.
-
Tarinaan liittymätön kommentti; Agnesin profiilikuva on ihan mielettömän suloinen!!
En tiedä onnistuitko vaan puolivahingossa vai tarkoituksella, kun jätit mainitsematta mitä Noa joi. Kahvista tietysti puhuttiin, mutta pelkästään kuppina luonnehdittu juotava jätti hyvän sauman hahmouskollisuudelle, Noa kun ei kahvia juo. Tosin haluan uskoa että teit sen ihan tietoisesti, sen verran hyvin sä olet perillä näistä Hoppiksen moooonimutkaisista kuvioista jo tähän mennessä!
Minä oma-alotteisesti annan tästä yhden lisäpisteen pihattoprojektiin, luulisin että mulla on mun kuukausipiste käytettävissä! 😀 Tää pihatto on melkeen Hopiavuoren ”torilla tavataan”- tyylinen, aina kun siitä on maininta niin jonkun pitää mainita, että hei, pihatto mainittu!
Noa varmasti kertookin Flidasta sellaisella innolla, ettei toista. Mielikistä myös. Eläimiään hän rakastaa ja kokee olevansa niille elämänsä velkaa, vaikka tietenkään hän ei muille ehdointahdoin kerro miksi hän on niille velkaa. Niinkuin Sonjakin sanoi, niin onhan Noa ihan tunnistettavissa. Välillä mua huolettaa, kun tein sellaisen peruskiltin jantterin, että miten tylsä se oikeasti on ja onko siinä muille kirjoitettavaa. Onneksi näyttää olevan, sillä Noa tuntuu olevan helposti lähestyttävissä (jota tavoittelinkin) ja sille on helppo jutella ja miksei avautuakin. Hyvä niin, sitä mä toivoinkin. Eli ihanaa, kiitos, kun otit sen Agnesin tarinaan mukaan!
Sen verran mä natseilen, että pidä silmällä millä tavalla Agnes muita ihmisiä kutsuu. Pääsääntöisesti hänellä on ”se” käytössä, joka on suomalaiselle ihan ok, ihan ymmärrettävää 😀 mutta lopussa vilahti myös ”hän”, joka sekoittaa pakkaa pikkuisen lukijan näkökulmasta. Ei mikään iso juttu, mutta ihan selkeyden ja johdonmukaisuuden vuoksi on hyvä pitää vain toisesta kiinni. 🙂
-
Oi se kauhun- ja innostuksensekainen olo, kun on oikeasti ilmoittanut lemmikkinsä ekaan näyttelyyn (tai no ekoihin mihin tahansa kisoihin). Toisaalta odottaa jännityksellä. Toisaalta pelkää kämmäävänsä kunnolla.
Parasta Agnesin lisäksi on silti Noa ja Eetu, eikä näyttelyt. Eetu on niin kodikas ja uskottava sivuhenkilö, kun se touhaa pultteja hakemaan, ja Noa puolestaan on hyvä hahmo tutustuttaa omaan hahmoonsa päästäkseen eteenpäin. Lisäksi Noan kautta aika moni hahmo saa sanottua todellisiakin tunteitaan, niin kuin vaikka krapulan. Kai siitä aistii, ettei se tuomitse tai suutu mistään. Hepoistakin sen kanssa luulisi olevan helppo puhua, kun se ei sotkeennu liiaksi muiden asioihin, ja on niin aidosti kiinnostunut varsinkin omasta hevosestaan ja realistisesti itsekin sekä innoissaan että kauhuissaan varsasta. Luulenpa, että Noa taitaa ihan oikeasti tarvita vielä Agnesin apua varsan kanssa.
Sulla on ihana rauhallinen kerrontatyyli, joka sopii mun lempiaiheeseen: arkeen. Ihan hampaattomaksi kertojasi Agnes ei silti heittäydy, vaan osaa kertoa rauhallisesta sävystä huolimatta välillä kärkevinkin sanavalinnoin.
Annan tästä myös yhden pisteen pihattoon. Lisäksi Noan ja Sonjan kommentista tulee kummastakin yksi piste. Noa antoi myös ekstrapisteen. Näin saadaan neljä pistettä pihattoon.
-
-
Vieraan sedän tapaus Hopiavuoressa
”Vai mitä Oskari?” kysyin ihan ajatuksissaan haahuilevalta Oskarilta kiskaistessani tuvan oven auki. En ollut puhunut varsinaisesti mistään, mutta sudenpoika oli niin kiva saada kauhistumaan välillä.
”Mitä?”
”Että se on nyt sit sovittu. Eiks niin?”
”Mikä?”
”Älä nyt enää ala yhtään–”Olin aikonut huudattaa sitä poikaa sanomalla, että juurihan hän oli lupautunut Seinäjoelle homobaariin, mutta keittiöstä kuuluikin jonkun vieraan sedän ääni Eetun ja Sonjan äänien lisäksi.
”Mitä–” Oskari aloitti.
”Hys!” kuiskasin ihan liian kovaa ja yritin kuunnella.Jaaha. Isillä ja äitillä oli siellä jotain aikuisten ihmisten vieraita. Ja kun Eetulla on aikuisten ihmisten vieraita, pitää osata käyttäytyä. Hän muistuttaa siitä usein etukäteen kaikkia joita vain kehtaa torua ja uhkailla, mutta katsoo aina eniten minua ja Eiraa. Varmaan ihan aiheesta. Yleensä kuitenkin tunnistan Eetun oikeiden ihmisten vieraat, mutta tämän sedän ääni oli minulle ihan tuntematon.
”Kuka?” kysyin Oskarilta äänettömästi.
Oskari vain tuijotti kohti olohuonetta ja kuunteli suu vähän auki keittiön puhetta, joka koski hevosia tietenkin. Sitten hän suoristi ihan varoittamatta selkänsä ja käveli keittiöön, mikä ei ole ollenkaan normaali juttu niin aralle pikkuiselle vieraiden setien ollessa paikalla. Menin perässä. Hulluhan minä olisin, jos vielä jäisin yksin eteiseen urkkimaan Oskarinkin lähdettyä.”No ettei se ole Oskari!” se setä sanoi.
”Minähän se”, Oskari sanoi kainosti kuin olisi vieraskorea Eira, mutta tarttui empimättä vieraan sedän käteen ja puristi sitä reippaasti.
”Mitäs sille isälles kuuluu?” vieras setä kysyi.
”Hyvää, hyvää. Sillä on Ramona kisakunnossa ja…”Oskari puhui epätavallisen paljon. Se oli silti vähän. Hyvin nopeasti hän osoitti minua ja sanoi, että olen Ilves, kun ei kai kehdannut enää mennä vieraan sedän ja Eetun ja Sonjan väliin keskustelussa. Nostin vieraalle sedälle kuppia, johon olin juuri kaatanut kahvia. Vieras setä sanoi olevansa Simo joku. Nyökytin sellaiselle lausunnolle ja sanoin meneväni muka päivittämään Hopiavuoren nettisivuja Eetun puolesta, vaikka oikeasti aioin mennä katsomaan Jillan Netflixistä Luciferia. Kyllähän noita Simoja riitti ja keittiössä oli ihan liikaa porukkaa. Ja sudenpoikakin oli kummallisen puhelias.
Vain neljäsosajaksollinen Luciferia oli kulunut, kun kuulin sen jonkun Simon tekevän lähtöä eteisessä. Odotin kunnes ovi sulkeutui, koska minähän olin muka töissä. Laahustin hetken kuluttua keittiöön utelemaan, kukas se sellainen Simo oli ollut ja mitä se meillä edes teki.
En ehtinyt kysyä mitään ennen kuin Oskari tarttui käsivarteeni kummallisella kaksikäpäläisellä pihtiotteella niin kuin olisi kotka eikä susi. Hän ravisti minua hieman, puristi voimakkaasti ja näytti kiljuvan sisäisesti niin, että vain vähän pihinää kantautui hänen nenänsä kautta ihmiskorviin.
”Oskari! Kyllä sun pitäis viedä mut ensin edes muutamille treffeille”, toruin ja odotin, että hän punastuisi.
”Se oli Lakkaman Simo!” Oskari kuiskasi niin kuin en olisi mitään vihjailevaa koskaan sanonutkaan.
”Joo mä kuulin.”Oskari katsoi minua niin että minun olisi ilmeisesti pitänyt tietää, kuka oli joku Lakkaman Simo, joka näkyi juuri pakittavan parkkipaikalta ihan hirveällä autonrämällä. Sonja ja Eetu puolestaan katsoivat Oskaria saman näköisinä, vaikka kaikkihan minun käsivarsiani aina lopulta päätyivät lääppimään. Silloin Oskari päästi irti ja töksäytti menevänsä hommiin.
Sellainen oli vieraan sedän tapaus Hopiavuoressa.
-
Oi miten kiva että otit koppia tuosta minun tekstistä! Varsinkin kun alkuperäinen idea oli pelkkä valmennusteksti (tai aivan alkuperäisin tarina ajalta ennen Hopiavuorta) ja mielestäni tuo Eetun ymppääminen tekstiin oli vähän väkisin tehty lisäosa. Ja siis totta kai Oskari tuntee Simon isänsä kautta, hevospiirit on pienet ja tietenkin kaikki tuntee kaikki. Loistava oivallus kyllä, ei tullut itselleni mieleenkään, koska jos olisi, olisin kyllä sotkenut Oskarin tarinaan myös jotenkin.
Mutta minulla on teoria Hellosta! Olen sitä jotenkin aavistellut aikaisemminkin muista teksteistä, mutta nyt sain sille jonkinlaisen sanamuodon. Nimittäin: kismittääkö Helloa kuitenkin vähän se, että hän on joistain asioista aivan pihalla, kuten tässä tapauksessa lähes legendaarisesta kouluvalmentajasta? Kun ensin hän on tässä välinpitämätön: joo, meen katsomaan telkkua enkä ole YHTÄÄN kiinnostunut mistään Simoista, mutta sitten kuitenkin heti kun tämä on häipynyt, tullaan urkkimaan että kuka ja miksi. Eli ei olekaan yhtään niin välinpitämätön kuin antoi ymmärtää olevansa. Ja harmittaako Helloa sitten kuitenkin jotenkin kun kaikki muut tietävät kuka on Lakkaman Simo ja olettavat että hänkin keikahtaisi ihastuksesta selälleen ja ei ole oikeasti aavistustakaan kuka semmoinen on kun saa Oskarinkin liki puheliaaksi?
Jos (kun?) Hellolle joskus selviää kuka ja mikä Simo tämä on, todennäköisesti hän sanoo ettei asia paljon jaksa liikuttaa tai ehkä hän lyö asian leikiksi jollain tavoin (vaikka Oskarin kautta: totta kai kiinnostaa mies jolle Oskari puhuu vapaaehtoisesti), mutta onko siellä taustalla kuitenkin jonkinlainen ulkopuolisuuden tunne ja harmistus siitä, että on pihalla asioista, jälleen kerran, se erilainen ja vääränlainen?
-
-
Varustekatsaus
”Hei Sonja, mun oli pakko selvittää Ennin ja Lexin sukulaisuus, että kiitos vaan”, tervehdin naista, joka harjaili Salieria käytävällä.
”Ole hyvä vaan, mitäs selvisi?”
”Ne ei oo yhtään sukua keskenään”, naurahdin, koska sen selvittämiseen jouduin soittelemaan useammankin, vastaajan mielestä ehkä hieman oudonkin puhelun.
”Okei, olisihan se kyllä ollutkin aikamoinen sattuma, että sukulaiset päätyisi samalle tallille.”
”Joo. Äläkä kysy mistä tiedän, mutta Lex on vaan vähän herkkähipiäinen niin kuin isänsä. Enni taasen peri omaltaan vahvan luonteen. Ja no onhan sekin herkkä, sen huomasin jo ekana päivänä.”Jatkoin matkaa Jussin tallin puolelle tarkistamaan Ennin karsinan. Se oli aluksi majoitettu päätallin puolelle, mutta sittemmin Been karsina oli siivottu ja tamma siirtyi siihen. Ovessa oli edelleen Been nimikyltti, jossa näkyi orin hammasrivistö, kun sen kerran osoitti mieltään jouduttuaan talliin liian aikaisin. Jouduin räpyttelemään, ettei silmäni alkaisi vuotaa valtoimenaan ikävän ottaessa minut valtaansa. Silitin nimikylttiä viimeisen kerran ennen kuin otin sen irti.
Laitettuani uuden kyltin Ennin karsinan oveen, menin tarkistamaan varustekaapin tilanteen. Varustehuone alkoi olla ääriään myöten täynnä, koska useammalla asukkaalla oli todella paljon varusteita. Varsinkin loimia, ihan niin kuin Ennilläkin. On sadeloimi, talliloimi, toppaloimi, ulkoloimi, ratsastusloimi heijastimella ja ilman sekä toppavuori sadeloimen alle ja ties mitä. Ja toinen on satulahuovat, yhdelläkin hevosella on pelkästään viisi eri väristä estehuopaa!
Ennillä sentään on aika inhimillisesti tavaraa, pois lukien ne loimet. Sillä on vain yksi satula, siihen koti- ja kisakäyttöön omat huovat täysin ymmärrettävästä syystä, kuten myös kahdet suitset ja riimut, kotiin ja näyttelykäyttöön. Perussetti harjoja ja sieniä sekä hikiviila.
”Hei, täähän on näppärä! Miten en tajunnutkaan tällaisen olemassaoloa Been kanssa”, sanoin ääneen katsoessani tamman juoksutusvyötä. Sitten muistin Sonjan poistotavarat, laitoin Ennin vyön ja muutaman muun varusteen takaisin ja siirryin tonkimaan pahvilaatikkoa.Ei siellä mitään vyötä ollut enkä tohtinut hamstrata hyvän näköisiä pinteleitä tai satulahuopiakaan talteen, koska täti luultavasti varustaa Been päästä häntään asti. Toisaalta tää ois kyllä hieno Been ruskean satulan alla, mietin hypistellessäni mustaa satulahuopaa.
”Löytyykö mitään?” Sonja kysyi ja sai sydämeni jättämään lyönnin välistä. Satulahuopa putosi käsistäni ja meinasin kaataa koko laatikon yrittäessäni estää huopaa putoamasta lattialle. ”Anteeksi, ei ollut tarkoitus säikäyttää.”
”Ei – täs mitään, oma vika. Ei mulla oikeasti oo tarvetta milleen näille”, takeltelin yrittäessäni tasata hengitystäni. ”Ennillä on kamat omasta takaa ja Beekin on muiden varustettavana.”
”Mut toi musta näyttäis hyvältä Been selässä”, Sonja hymyili.
”Niin se kyl näyttäis, mut..” vastasin laittaen huovan takaisin laatikkoon.
”Sovitaanko, että otat sen, jollei kukaan oo sitä loppuviikkoon vienyt?”
”Sovittu!”
”Ja nyt kahville, Eetu meni juuri keittämään sitä.”-
Hevosihmiset! Mikä niitä vaivaa! Ja koiraihmisiä! On varustetta varusteen perään. Jotkut jopa käyttää niitä kaikkia. Ja koiranomistajaväki katsoo mua tuomiten, kun mulla on yksi panta ja yksi remmi per koira, yhteinen vesikippo ja yhteinen ruokakippo ja that’s it. Veikkaan, että hevosihmiset olisivat kuitenkin vielä hullumpia. Mitenhän Hopiavuoressakin suhtauduttaisiin johonkin muhun, jonka hevosella olisi yksi satula, yksi huopa, yhdet suitset, pari riimua, naru, pölyharja, kumisuka ja kaviokoukku? Toisaalta tälläpäin onkin ihan yleinen hiljainen sopimus, että tallilla on ihan yleiseen käyttöön esim. juoksutuskamoja ja muuta varustetta ihan siksi, ettei vähäiset silytystilat ole heti täynnä. 😀
Odotin, että kuka tonkii ekana Sonjan jättämää laatikkoa. Tiituksen tonkimissyyt ovat ihan ymmärrettäviä. Hän ei kuitenkaan hirveästi vielä omista, ja opiskelijana ei edes saa varmaan irti ihan kaikkia hienoja juttuja, joita melkein tarvitsisi mutta ei kumminkaan ihan. Saatoin ehkä odottaa silmät kiiluen, onko meillä täällä joku hamsteri, joka ottaisi vaikkei tarvitsisi… 😀
-
-
Ne on aika ääliöitä molemmat
Miehen hommaKävelin loskassa Fifillä ratsastavan Santun vierellä ja hymyilin. Sää ei ollut kaunis, eikä koronaviruksen takia ilmassa leijuva koulunen sulkemisen uhka kuulostanut hyvältä, mutta ainakin minulla oli Herman, ja se oli parempaa kuin moisten pikkuasioiden äkillinen järjestyminen olisi ollut. Silitin Fifin kaulaa kävellessäni ja hypähtelin hieman. En suotta vaivautunut katselemaan taakseni, vaikka Herman oli jättäytynyt Typyn kanssa jälkeemme. Hän juttelin nimittäin Sannille, enkä halunnut Sannin kuvittelevan leuhkassa päässään, että katsoin muka huolissani häntä.
Uunon tarhan luona tervehdin hevostani sipaisemalla senkin turpaa. Se notkui tietenkin portilla, niin kuin aina. Siinä oli parhaat mahdollisuudet saada herkkuja ja rapsutuksia, ja siitä pääsi ensimmäisenä illalla sisäänkin kaurojensa ääreen. Uuno oli lihava ja isopäinen. Kurtistin kulmiani, mutta jatkoin matkaa sanomatta mitään. Sanni aina sanoi, että se oli nolo hevonen, mutta ei minulla muutakaan hevosta ollut. Mitä olisinkaan antanut, jos olisin voinut vaihtaa sen Jussiin ja hypätä kilpaa. Toisaalta Jussi ei kuitenkaan ollut Uuno…
”Mitähän ne juttelee?” Santtu kysyi, kun olimme jo tallipihassa. Hänellä ei ollut tapana varsinaisesti pitää yllä small-talkia sen enempää kuin juoruillakaan, joten ehkä hän pohti ääneeen.
”Herman sanoo suorat sanat, tietysti”, sanoin hymyillen Santulle. Tietenkin hän sanoisi. Hermanin tehtävä on puolustaa minua, sillä olenhan heikko nainen, ja tietenkin olin kertonut hänelle siitä taannoisesta kerrasta, kun Sanni oli räyhännyt minulle ja Santulle ja Sonjakin oli ainakin melkein sanonut sitä paskaksi ämmäksi.
”Eiks Herman oo kuitenki Sannin kaveri..?” Santtu kysyi epäröiden ja pysäytti Fifin, joka jäi mutustelemaan kuolaimiaan.
”So? Mitä sitte?” Otin Fifin ohjasta kiinni, vaikka Santtu kyllä tasan olisi päässyt pois sen selästä ilmankin. Hän laskeutuikin satulasta paljon sulavammin kuin minä jonkun jätti-Uunon satulasta.
”No ei kai mitää…”
”Niin.”
”Eksä sitte yhtää ajattele että…”
”Mitä?”
Santtu kohautti olkiaan ja lähti viemään Fifiä talliin. Hänellä oli ihmeellinen himo harjata hevosia aina sisällä.
”Mi-tä?” kysyin uudestaan Jussin tallin puolella. Joskus Santtua piti vähän painostaa puhumaan.
”Eks sä ja Herman, tai siis eiks Herman oo, tai siis mitä jos Herman ja Sanni–”
”Älä puhu hulluja.”Santtu pysähtyi katsomaan minua, vaikka Fifin karsinalle oli vielä monta askelta. Tuuppasin häntä käsivarresta kävelemään ja pyöräytin silmiäni. Santtu-parka oli varmaan altis median vaikutuksille. Telkkariohjelmissa petettiin toisia minkä ehdittiin ja löydettiin uusi puoliso kerran kuussa. Ei kyllä oikeassa elämässä sellaista voinut olla. Oikeassa elämässä miehen homma oli puolustaa tyttöystäviään kaikkia ämmiä vastaan, pilkkoa puita, käydä töissä ja käsitellä tyttöystäviensä puolesta kaikkia vaarallisia hevosia. Niin kauan kun tyttöystävät olivat kunnolla, eli eivät suotta epäilleet miehiä ämmien vokottelusta, kasvattivat lapset, siivosivat, kokkasivat ja ratsastivat vain poneilla ja just ja just puoliverisillä, kaikki päättyi aina hyvin, eli kuolema heidät erotti.
”Mitä sä muuten meinaat että se sanoo sille suorat sanat?” Santtu kysyi Fifin karsinasta ja oikein kurkisti kalterien välistä minua.
”Kuinka niin?” kysyin Santun kypärältä, jota pitelin kuin Hamlet pääkalloa kuuluisassa monologissaan.
”Et kai sä oo sanonu sille, tai ooksä siis sanonu sille siitä kun mä, tai siis kun Sanni siellä satulahuoneessa–”
”No en tosiaan oo sanonu”, tuhahdin. ”Tai sanoin mä sen että se oli taas paska ämmä ja mä huusin sille ja Sonjaki sano että se on ääliö.”
”Sonja ei kyllä tainnu sanoa että ääliö…”
”No ajatteli ainaki. Mä ajattelin muute et musta tulee diplomi-insinööri. Tietenki mä jään sit kotiin lasten kaa mut kuitenki.”
”Ai jaa?”
”Eiks sulla oo matikka joku kasi tai joku muu ylihyvä? Niin sä opetat mua. Herman ei voi kun sillä on joku kutonen, ja Inari on vielä noin triljoona vuotta ulkomailla nii sit ku se tulee on niin myöhäistä jo ettei musta tuu ikinä mitää.”-
Hhhhhyh, mä en oo ikinä ikinä tykännyt näistä miesten ja naisten jutuista. Miehet tekee niin ja naiset näin ja sen on oltava niin koska on aina ollutkin. Voi Eira, kun vaan tietäisit paremmin! Tai oikeastaan, mun mielestä Eira tietääkin. Eikai se muuten olisi niin etevä aseen kanssa, tiedä autoistakin, ja vaikka mitä muuta mitä voisi kirjata ”äijien” jutuiksi. Mutta samaan aikaan se esittää vähän tyhmää, melkeen voisin sanoa perus blondia, joka tykkää omaksua sellaisen barbimaisen leiman. Nätti ja vähän vajaa, sellainen naisen kuuluukin olla ja siitä pojat tykkää.
Onneksi mä tiedän että sä kirjoittajana tiedät paremmin eikä mun tarvii ikinä vauhkoontua tästä sen enempää, vaikka vähän tekiskin mieli käskeä joku läksyttään Eiraa että heeeeeiii muuta nyt hyvä ihminen sun ajattelumaailmaa 😀Mulla on nyt ollut kauhee kiire, pallotellut töiden ja koulun välillä, nyt tottakai mä oon kipeäkin (kai se on nyt se saatanan korona) ja mun vuokraheppa on ähkyoireillut viikonlopun yli, tänään taas niin voimakkaasti että huomenna sitä kuskataan Viikkiin heti aamusta, niin tähän kurjuuteen on kiva saada lukea tarinaa jossa oma hahmo esiintyy. Santtu varsinkin, kun siitä mulla on kovin huoli ollut. Halusin niin kovasti kirjoittaa sen tarinaa uudelleen jotta se saisi enemmän ihmisiä ympärilleen, ja tämän tapaisten tarinoiden ansiosta voin vähän huokaista helpotuksesta ja todeta, että oikeilla raiteilla ollaan. Että vielä se ei ole ihan menetetty tapaus 😀
Välillä kanssa tuntuu että sä kirjoitat Santun reploja paremmin kuin mä ite 😀 Saat sen kuulostaan ihan iteltään ja tekeen asioita just niinkun se tekisikin.
Lupaan ottaa tästä koppia, jos nyt en tähän tautiin kuolla kupsahda parin viikon sisällä :’D
-
-
Tiitus, koronan uhri 1
Ilman Helloa en olisi kiinnittänyt edes huomiota Tiituksen aivastukseen. Vähän väliähän tallissa joku aivasti, oli sitä kiinantautia tai ei. Vaikka kuinka yritin ostaa hyvää heinää, ainahan ne vähän pölisivät. Ja puru. Ja hevoset. Pikku aivastus oli siis niin tavallinen ääni, etten edes tajunnut sitä. Siivosin vain karsinaa vastapäätä Tiitusta.
Aivastuksen jälkeen kuului kuitenkin muutama äänekäs juoksuaskel.
”Herranjumala”, kuiskattiin Hellon äänellä, ja sitten ”voi piru!” kun hän meinasi liukastua tunkeutuessaan niin nopeasti karsinaan, jota Tiitus siivosi. Rysähdystä ei kuulunut: ilmeisesti Tiitus siis kuitenkin sai hänestä kopin.”Ootsä kipee!” Hello kysyi niin kireästi, ettei lauseessa kysyvää nuottia ollut ollenkaan.
”No en!” Tiitus yritti vakuuttaa, mutta taisi itsekin tietää, että turhaan.
”Sä aivastit!”
”Mun nenää kutitti.”
”Herranjumala! Sulla on kuumetta!”
”Kai nyt mun otsa on lämmin jos mä siivoan pipo päässä!”
”Sun niskassaki on kuumetta!”
”Mulla on takki ja huivi! Älä koskettele mun hikistä niskaa!”
”Nyt sisälle!”
”Mä oon Hello töissä. Mitä jos sä menisit hetkeksi vaikka–”
”MENE! Sisälle. Sä oot kipee. Sussa on korona. Sun pitää huilata.”Siirryin karsinasta seuraavaan. Aloin pelätä, että joutuisin tosiaan siivoamaan kaikki karsinat loppuun yksin. Hello riippui Tiituksen takinkauluksissa sen näköisenä, että pelkäsi Tiituksen oikeasti kaatuvan kohta kuolleena karsinan lattialle. Sellaisessa tilassa Hello on hämmentävän päättäväinen. Ja suorastaan vaarallinen, jos häntä yrittää rauhoitella. Hän ei paljoa elämästä turhia huolehdi tai välitä pikkuseikoista, mutta ihmisiään hän suojelee ja varjelee. Veikkaanpa, että jos Jätinmetsästä lönköttelisi vielä susia näin salakaatojenkin jälkeen ihmisiä häiritsemään, Hello kävisi niidenkin kimppuun vaikka paljain käsin aika monen tallilaisen puolesta. Minäkin olisin siis hänen käsissään kuin kuiva risu, jos hän kokisi minun uhkaavan Tiituksen henkeä komentamalla hänet töihin, kun hän Hellon mielestä oli selkeästi kuolemaisillaan.
Tiitus-raukka yritti mutista Hellolle puoliääneen yhtä ja toista lupausta ja suostuttelua, jotta saisi hänet lähtemään. Aluksi Hellokin vastaili niin hiljaa, etten kuullut, mutta mitä ahdistuneemmaksi hän muuttui, sitä kovempaa hän puhui.
”Ei oo leikkimisen asia tämä”, oli ensimmäinen hyvin vakavasti sanottu Hellon kommentti, jonka kuulin.
Tiitus mutisi siihen jotain.
”Ei ole allergiaa! Mene sisälle! Mä siivoan nää loppuun.”
Taas mutinaa.
”Enkä ole. Isäs oli riskiryhmää kun sua teki. Sitä paitsi mitä väliä sillä on? Jos sä oot kipee, mäki oon joka tapaukses jo.”
”…tartutat muita”, loppui Tiituksen kommentti, jonka alkua en kuullut.Hello veti henkeä. Siivosin karsinaa ja mietin, aikoikohan hän mahdollisesti huutaa, ja kuinka kovaa. Sellainen ei ollut kyllä Hellon tapaista ollenkaan. Onneksi hän ei kuitenkaan ihan huutanut.
”Etkö sä nyt käsitä että mä en halua enää elää jos sä kuolet”, Hello sanoi niin myrkyllisesti ja hyytävästi kuin ihminen vain voi. Minunkin ihokarvani nousivat pystyyn. Kuului omituinen hillitty tömähdys ja sen jälkeen vihaisia loittonevia conversen läpsähdyksiä tallin lattiaa vasten. Kun kurkistin käytävälle, näin Tiituksen irrottautuvan seinästä, jota vasten Hello oli ilmeisesti hänet raivoissaan tuupannut.
”Eetu”, Tiitus kutsui hetken päästä.
”No?”
”Voinko mä pitää mun kahvitauon nyt?”
”Joo?”
”En mä muuten kun… Hello vissiin oikeesti luulee että mä kuolen.”
”Oo sitte varovaanen.”
”Kuinka niin?”
”Se yrittää ihan varmahan juattaa sulle kuumaa mehua. Tai siis ei yritä vaan juattaa. Se kaataa sen vaikka suppilolla kiahuvana sun kurkkuhun.”Se oli Hopiavuoren ensimmäinen koronatapaus, vaikka todennäköisesti se olikin pelkkä pölyaivastus. Hello kulki kuitenkin joka tauolla tuvassa Tiituksen perässä vilttiä ja mehua tyrkyttäen, eikä ottanut kuuleviin korviinsakaan että Tiituksen oli muutenkin kuuma. Vaikka huolehti Hello muistakin, joskaan ei ihan samalla volyymilla. Noa todella joutui Hellon viltittämäksi niin tiukasti, ettei päässyt kapalostaan enää omin avuin pois, ja Eira puolestaan löi Helloa avokämmenellä poskelle kun tämä koetti hänen oletettua kuumettaan yllättäen ja ilman lupaa. Omasta terveydestään Hello puolestaan ei tuntunut niin kauheasti välittävän.
-
”Enkä ole. Isäs oli riskiryhmää kun sua teki.”
Ehkä hauskin juttu, mitä oon hetkeen lukenut! :—-D
-
Ai luoja mä jo pelästyin, että ootko sä työntänyt Tiituksen pakkokaranteenin ton otsikon perusteella! Mutta et sentään 😀 Ja vitsit naureskelin ton vikan kappaleen melkein joka jutulle, varsinkin Noa-wrapille xD
-
Eih, mäkin sain kyllä kivat naurut tästä! :DD Hello on niin symppis hahmo omalla tavallaan ja omassa hölmöydessään.
Eniten tykkäsin tässä siitä, ettei tätä tarinaa kerrottu päähenkilöiden näkökulmasta. Sait ovelasti ujutettua tähän Eetun mukaan kertojaksi, jolloin tekstiin avautui aivan uusi ulottuvuus, ja jolloin tämän kertojan ajatuksia ja mielipiteitä sai myös sanottua päähenkilöiden repliikkien lisäksi. Jokaisen hahmon tunnetila välittyy niin hyvin, vaikka tällaista pakettia voisi olla vaikeakin pitää koossa.
-
-
Oispa kisahevonen
Tapahtuu koronattomassa universumissa, jossa edelleen järjestetään ratsastuskisoja.
Tuvassa vallitsi kotoisa tunnelma, kun Hopiavuoren väki söi lounastaan. Eetu lusikoi lihasoppaansa kulmat keskittyneesti kurtussa, kun taas Nelly, Noa ja Hello vaikuttivat uppoutuneen innokkaaseen keskusteluun ruuan jäähtyessä lautasilla.
“Ota sitä ruokaakin, jos tahrot”, Eetu tarjosi tapansa mukaan kohteliaasti huomattuaan minut.
“Kiitos, mut mä söin jo kotona”, hymyilin ja keskityin sitten kaatamaan kuppini täyteen höyryävää kahvia. Kerrankin se oli tuoretta, eikä sitä tarvinnut heti keittää lisää. Tyytyväisenä istahdin pöydän ääreen Eetua vastapäätä ja yritin päästä kärryille siitä, mistä tänään puhuttiin. Pian selvisi, että kaikki kuhisivat tulevista Tie Tähtiin -kilpailuista.Nelly kertoi jo ilmoittautuneensa. Mielestäni nainen hermoili aivan turhaan, sillä he olisivat varmasti Cozminan kanssa upea ratsukko. Hello tiesi juoruta, että myös Tiitus oli ilmoittautunut mukaan joukkueeseen. Olin lukevinani rivien välistä, ettei mies ollut pelkästään iloinen siitä, että Tiitus oli käytännössä muuttanut tallille Ennin saavuttua Hopiavuoreen. Olisin minäkin ollut innoissani, jos olisin saanut niin upean ylläpitohevosen käyttööni, etten voinut syyttää Tiitusta siitä, että hän tuntui todellakin viettävän tallilla lähes yhtä paljon aikaa kuin Eetu. Noakin liittyi keskusteluun mainitsemalla, että jopa Jesse harkitsi Hopiavuoren joukkueeseen liittymistä. Se olisikin mielenkiintoista, mutta sentään Jesse oli varsin taitava ratsastaja…
Tovin kuluttua tuvan ovi kävi uudestaan ja tulija varasti hetkeksi huomioni. En voinut estää pientä hymyä nousemasta kasvoilleni, kun Oskari astui sisään. Hiljaista tervehdystä tuskin kuuli, kun mies yritti olla keskeyttämättä. Sivusilmällä seurasin, kuinka Oskari potki kengät jalastaan, ripusti takin naulaan ja haroi nopeasti pipon litistämiä ruskeita hiuksia takaisin ojennukseen.
“…ja sit voidaan teettää t-paidat ja mä tietenkin sävellän kannustuslaulun. Lisäksi me tarvitaan Hopiavuoreen vaakuna. Ja teemavärit. Sitten voidaan tehdä sellainen banneri”, Hello paasasi. Mies oli kovaa vauhtia tekemässä itsestään itseoikeutetusti Hopiavuoreen joukkueen – tai joukkueiden – fanikerhon virallista johtajaa. Eetu pudisteli päätään samalla, kun Nelly lisäsi vettä Hellon myllyyn heittelemällä ilmaan aina vain villimpiä ideoita.“Vitsit kun olis hauska päästä mukaan. Olispa mullakin oma hevonen”, huokaisin sen kummemmin ajattelematta, sillä kisainnostus oli päässyt salakavalasti tarttumaan minuunkin. Olisihan se hauskaa päästä mukaan jännittämään ja olemaan osa Hopiavuoren joukkuetta. Huomasin jälleen kerran ajattelevani hieman kateellisena erityisesti Tiitusta ja tämän satumaisen upeaa uutta ylläpitohevostaan.
“Mä otan sut Cozminan kisahoitajaks ilomielin”, Nelly lupasi välittömästi. Ainakin pääsisin kisamatkoille, vaikken itse kilpailisikaan.
“Ehkä mä ilmoittaudun mielummin vapaaehtoiseks sellaselle, jolla ei oo kimoa hevosta”, virnistin. Olin aikanaan oppinut aivan kantapään kautta, kuinka mukavaa oli ollut puunata kimoa tammaa kisakuntoon kevätkaudella lumien sulaessa. Muuten Nellyn ehdotuksessa kisahoitajaksi ryhtymisestä ei ollut mitään vikaa.“Kelepaako Jussi?” Eetun kysymys tuli yllättäen. Huomasin, kuinka muiden katseet singahtivat ensin Eetuun ja sitten minuun. Jopa Hello oli ainakin sekunnin hiljaa.
“Siis voisinko mä osallistua Jussilla?” varmistin, että olin ymmärtänyt Eetun kysymyksen oikein.
“Jos se vaan kelepaa”, Eetu toisti naama vakavana. Ilmeisesti mies oli aivan tosissaan.
“Tottakai! Jos se vaan sopii… Ja siis koulua. En mä mitään esteitä uskalla” yritin saada puhekykyni takaisin. Ehkä jos olisin ehtinyt harkita asiaa pidempään, olisin tajunnut saman mahdollisuuden itsekin, mutten ollut varma olisinko silloinkaan kehdannut ehdottaa sitä itse Eetulle.
“Selevä! Mä ilimotan, että sä oot joukkueessa”, isäntä kolautti kahvikuppinsa pöytään kuin kokousnuijan sen merkiksi, että asia oli sillä selvä.“Mihin luokkaan sä meinaat osallistua?” Oskari avasi suunsa ensimmäistä kertaa pöydän ääreen istuttuaan. Noa ja Hello olivat siirtyneet olohuoneen puolelle ja virittelivät kovaäänisesti jotain peliä käyntiin. Pleikkari oli ilmeisesti sittenkin saanut luvan jäädä Eetun uhkailuista huolimatta.
“En mä nyt niin pitkälle ehtinyt ajatella… Varmaan joku helppo”, vastasin ja loin kysyvän katseen ensin Eetuun ja sitten takaisin Oskariin.
“Kyllä te siinä aassa pärjäätte, bee on varmaan liian helppo”, nuorempi miehistä esitti arvionsa hetken mietittyään.
“Jussi menee kyllä vaativankin”, Eetu huomautti hieman kireästi. En tiedä kokiko isäntä, että Oskari tässä arvosteli hänen hevostaan, eikä niinkään kyseisen hevosen hoitajaa.“ET SÄ VOI OTTAA SITÄ, SE ON MUN HAHMO!” olohuoneesta kaikuva Hellon rääkäisy vei hetkeksi kaikkien huomion, eikä keskustelua sen jälkeen jatkettu.
“Reita tuo sen Pondin varmaan kohta tänne. Sille on karsina valamiina, mutta tarkista vielä, että kaikki on kunnossa”, isäntä käytännössä passitti Oskarin takaisin töhin. Sen jälkeen hän mutisi jotain toimistohommista ja suuntasi olohuoneeseen kasvoillaan sellainen ilme, kuin isällä, jonka on mentävä laittamaan nahistelevat kakarat takaisin ruotuun.
“Mistä vetoa, että toi pleikkari lähtee vielä ennen vappua”, virnistin Oskarille samalla kun kuivasin vielä viimeisen tiskatun kahvikupin. Oskari hymyili, mutta ei sanonut mitään. Kiirehdin hieman, että ehdin miehen kanssa samaa matkaa takaisin talliin, sillä olin menossa ratsastamaan Jussilla.“Kyllä säkin vaativaa voisit mennä, jos vaan treenaisit”, Oskari totesi, kun olimme kävelleet puhumatta pihan poikki.
“Ai niinkö luulet? vastasin hieman yllättyneenä. Nyt pitäisi tietenkin alkaa treenata vähän suunnitelmallisemmin ja toivoin, että Eetulla olisi aikaa pitää minulle tunti tai pari ennen ensimmäistä osakilpailua.
“Jos haluu treenaa tavoitteellisesti, niin tarvii valmentajan”, Oskari totesi aivan kuin olisi lukenut ajatukseni. Miehen ilme paljasti, että hän taisi kaivata kilparatoja tai ainakin tavoitteellisuutta yllättävän paljon Ukon ollessa edelleen sairaslomalla. Mahtoi olla tylsää seurata vierestä, kun puolet tallista alkoi valmistua Tie Tähtiin -koitoksiin.
“No haluutsä alkaa?” heitin kysymyksen Oskarille vitsillä.Samaan aikaan pihaan kaartoi vieras auto, joka veti perässään traileria. Siinä täytyi olla Reita ja Pond, josta Eetu oli maininnut aikaisemmin.
810 sanaa
-
Tätä vastausta muokkasi 3 vuotta, 6 kuukautta sitten
Outi Halme. Syy: sanamäärä lisätty TT:tä varten
-
Saitpas tehtyä niin luonnollisen ja hienon tekstin tähän aiheeseen! Ja tungit vielä niiiiin monta hahmoa mukaan ilman, että se oli vain nimien luettelemista. Itsellä aina ongelma sen kanssa, kun kovasti haluaisin ottaa muiden hahmoja, mutta sitten saan ehkä niukin naukin yhden tai kaksi mukaan ja nekin on mallia ”tervehdin henkilöä X” ja se siinä. Ja vielä oot niin hienosti huomioinut niin Nellyn hermoilun kuin Tiituksen tallilla asumisen sekä vielä uuden hevosen saapumisenkin! Ja mainitaan vielä loppuun, että eniten kyllä tykkäsin Hellosta fanikerhon johtajana 😀 Se on niin oma ittensä!
-
No oispa! Hopiavuoressa en ole huomannut hahmojen välillä mitään hierarkiaa sen mukaan, onko heillä oma hevonen, tai millainen hevonen, mutta silti mun käy Outia aina tasaisesti sääliksi. Se tekee niin paljon Jussin eteen, ja silti kaikki sen kisatouhut sun muut ovat jotenkin alisteisia Eetun suunnitelmille, vaikka Eetu ei taida edes nähdä yhtä paljon vaivaa hevosensa eteen kun on tallia ja kaikkea. Tarinan ulkopuolellahan on selvä asia, että Outilla on etuajo-oikeus Jussiin, mutta eihän se tarinassa niin selvää ole. Taitaa olla aika suosionosoitus Eetulta, että hän antaa oman hevosensa, maailman tärkeimmän hevosen, koko kevääksi pois. TT-skaba on pitkä ja rankka: ei siinä paljoa kenttää samalla kilpailla. 😀 Vai onkohan Eetukin myös käytännöllinen? Kun muut reissaavat joukkueena kisoissa ja valmennuksissa ja Camillakin varmaan kilpailee ravihevosensa kanssa, ajatelleeko isäntä, että jonkun on oltava kotimiehenäkin eikä hän kuitenkaan pääsisi itse kilpailemaan. Kuulemma hän kuitenkin toivoo pääsevänsä edes joihinkin kisoihin mukaan.
Herttaisinta musta tässä silti on kaikki muut hahmot ja se, miten luonnollisia niiden touhut on. Ne tekee ja toimii just niin kuin niiden persoonaan sopii. Meinasin kirjoittaa, että erityisesti lihakeittoa syövä Eetu, sitten meinasin vaihtaa että ei kun erityisesti joukkueita fanittava Hello, ja ei kun varovainen Oskari — mutta ne kaikki on niin omia itsejään, etten osaa valita ketään.
Luulen tiedätkö, että Hellolta tulee vielä hieno merkki tai banneri kaikille osallistuville hepoille ja hahmoille. Ei siitä varmaan ihan yhtä hienoa tule kuin TT-ruusukkeet on, mutta joka tapauksessa.
-
Tätä vastausta muokkasi 3 vuotta, 6 kuukautta sitten
-
Sulakkeet
”Ei sulla oo tässä mitään muuta vikaa kun sulake on menny”, Eira mumisi polvillaan tallin parkkipaikan rapakossa, ylävartalo autoni kuskin puolen jalkatilassa. ”Mähän sanoin että aiva turhaa sä sitä konepelliä auot.”
”Isot pojat korjaa autoja silleen et ne aina nostelee konepelliä ja räplää siellä jotain”, sanoin Eiralle, joka suoristi selkänsä ja istui kantapäidensä päälle.
”Isot pojat tietää kattoa ensin sulakkeet kun pyyhkijöiden moottori nyt harvemmin on rikki kun sulakkeet menny”, Eira tuhahti ja nosti jotain pientä ja keltaista minun näkyvilleni. Se näytti vähän palapelinpalan ja legopalikan jälkeläiseltä. ”Meet tän kaa Otsonmäen Akkuun ja Renkaaseen ja pyydät näitä. Nää maksaa jotain pari euroo paketti mut niitä vissiin saa sieltä yksittäinkin. Ainaki ennen sai.”
”Mä en edes tienny että autossa on sulakkeet”, sanoin jotain sanoakseni ja otin keltaisen palikan vastaan. Se oli vähän läpinäkyvä muovisesta osastaan. Ja niin kaunis, ettei sen uskoisi olevan niin arkinen asia, kuin auton rikkoutunut sulake.
”No ylläri”, Eira äännähti ivallisesti, mutta pyrkikin sitten hätäisesti jaloilleen niin kuin olisi nähnyt käärmeen auton alla.Minäkin säikähdin sellaista hosumista. Tarkastin automaattisesti ympäristön, vaikka en tiennyt, mitä vaaraa etsin. Eira kirosi hyvin hiljaisesti ja aika kiltillä kirosanalla ja siirtyi taakseni samalla maanisesti polvistaan rapaa pyyhkien ja hiuksiaan asetellen.
”Mitä?” kysyin, kun vaaraa ei näkynyt.
”Herman!” Eira sihisi, ”oo nyt hiljaa!”
”Herman! Terve!” huusin Hermanille, ja Eira löi minua nyrkillä olkavarteen niin että ähkäisin.
”Sä oot kyllä niin paska ihminen! Toivottavasti sä ajat rekan alle kun et nää ilman pyyhkijöitä!”Minua pahoinpideltyään Eira veti kuitenkin hymyn kasvoilleen ja nauroi niin kuin meillä olisi ollut muka ihan kauhean hauskaa. Hän kumartui tarkistamaan kuvajaisensa autoni likaisesta sivupeilistä ja lähti sitten kädet ojossa kohti Hermania.
”Tiesiksä Herman että autos on sulakkeet?” kysyin Hermanilta keltaista sulaketta näyttäen, ja Eira käännähti katsomaan minua niin murhaavasti, että päätin olla sanomatta enää yhtään mitään.
”Tietenkin tiesin”, Herman naurahti.
”Mä en ainakaa tienny”, Eira kimitti, tarttui Hermanin käsivarteen ja halasi sitä. ”Hellon pyyhkijät lakkas toimimasta niin se näytti mulle samalla kun otti yhen semmosen irti. Vitsi siellä on monta niitä nuppeja, mitä ne nyt oli?”
”Sulakkeita”, Herman sanoi hitaasti ja selkeästi niin kuin jollekulle vieraskieliselle opetetaan uutta sanaa.
”Niin sulakkeita! Onneks sä osaat kaikkee autojuttuja Herman! Mä ajattelin että me voitas tänään mennä mopoilemaan, mut et sitte aja niin lujaa kun mä pelkään!”Tuijotin Eiran ja Hermanin loittonemista kohti tupaa ja tajusin lopulta loksauttaa suuni kiinni. Mitä tuo nyt oli olevinaan? Tungin rikkinäisen sulakkeen taskuuni ja lähdin itse vastakkaiseen suuntaan, kohti tallia. Eira, hiekkamontun itsesuojeluvaistottomin hurjapääkö oikeasti jaksoi esittää päivittäin pelkäävänsä Hermanin virittämättömän mopon matelevassa kyydissä? Päätin lähteä maastoon Skotilla, koska kaikki oli omituista: Eiran omituisuuden lisäksi kävi kuhina jostain ihme kisoista, ja Tiituskin oli niin omistautunut uudelle tyttöystävälleen, ei kun hevoselleen, ettei hänestäkään ollut enää mitään iloa vaikka hän ei ollut vieläkään kuollut koronaansa. Onneksi oli aina Skotti, jolla oli sen hitaasta vauhdista huolimatta kiva laukata sulavilla hiekkamontuilla. Kaipasin yhtäkkiä Sebastiania, lapuanpoikaa. Hän olisi voinut ratsastaa Skotilla ja minä Uunolla, ja olisimme voineet pitää hiekkamontturallin piirinmestaruuskilpailut.
-
Kisahoitaja (487 sanaa)
”Sä teit mitä?” Hello kysyi toistamiseen, kun olin kertonut ilmoittaneeni Ennin Kalla CUPiin.
”Joo, se oli puoliks vähän niin kuin vahinko”, yritin puolustella, vaikka ei minun ole mitään puolusteltavaa.
”Miten sä voit vahingossa ilmoittautua kisoihin?”
”No siis mä tein sen lomakkeen valmiiks, kun mun oli tarkoitus odottaa ylihuomisten kisojen ohi. Että tietäis onko meistä edes mihinkään ja vähän arvioida, oisko se TT:n helppo A sittenkään sula mahdottomuus. Ni sit.. mä lähetin sen.”
”Lähetit? Vahingossa?!”
”No niinhän mä just sanoin. Miksi se sua noin kauhistuttaa?”
”No no..” hän aloitti hiljentyen hetkeksi miettimään, minkä ihme selityksen käytökselleen keksisi, ”Et ees kysyny onks se mulle ok! Mitä jos mulla olis ollu menoa silloa?”
”Kultarakas, vaikka oletkin tärkeä, niin..” aloitin, mutta Hello keskeytti minut.
”Anteeksi mitä?! Nytkö sä sanot, etten mä ookaan sun tärkein ihminen, tärkein asia – sun maailmankaikkeus?! Ettäs kehtaat!”Ja niine sanoineen Hello marssi ulos satulahuoneesta ja odotin hänen paiskaavan ovenkin mennessään, mutta hän jättikin sen sepposen selälleen. Jäin hölmistyneenä paikalleni Ennin puoliksi hoidetut suitset käsissäni enkä vieläkään ymmärtänyt tarkalleen mitä juuri tapahtui. Samalla Outi tuli sisään lähes yhtä ihmettelevä ilme kasvoillaan.
”Mikäs Hellolle tuli?”
”Sen kun tietäisi, jos ihan totta puhutaan.”
”Hän viipotti tuulispäänä pihalle ja vaan puhisi moikkaukseeni.”
”Mä vaan kerroin sille, että ilmoittauduin Kalla CUPiin, ni se lähti ihan henkseleistä.”
”Onpas erikoista. Tai no..” Outi sanoi ja laittoi Jussin satulan ja suitset paikalleen.
”Mitä?”
”Eihän se mulle kuulu ja mistä mä mitään tietäisin”, hän aloitti, mutta ei sanonut enempää.
”No kerro nyt kun alotitkin jo.”
”No siis sähän oot aikalailla asunu tallilla sen jälkeen, kun Enni saapui.”
”Nii?”
”Nii, että ootko miettiny, jos Hello on vaikka mustis?”
Tyrskähdin ensin nauruun, koska ajatus oli ihan hölmö. Mutta sitten näin Outin ilmeesti, että hän oli ihan tosissaan. Lopetin nauramisen, koska mietittyäni asiaa tarkemmin, tajusin, ettei se enää ollutkaan niin hauska ajatus.
”Ei hitto, oot ihan oikeessa.” En muista milloin olisin viimeksi ollut oikeasti vaan Hellon kanssa. Siinä on aina ollut joko tallilainen tai hevonen mukana tai ollaan laitettu varusteita kuntoon.Outi oli siirtynyt putsaamaan Jussin satulan kuraläikkiä ja itse sain Ennin suitset valmiiksi.
”Kiitos, en oikeesti ollut edes tajunnut koko asiaa.”
”Eipä mitään.”
”Hei niin joo, nyt kun vihdoin muistin! Mä ja Agnes ollaan lähdössä maanantaina Sjöholmaan koulukisoihin, niin olisit sä lähtenyt meidän kisahoitajaks?”
”Ai, oikeesti?”
”No siis sähän oot ollu Jussin kisamatkoilla sen hoitajana, joten susta ois oikeesti enemmän kuin hyötyä.”
”Joo, siis tottakai.”
”Hei kiitti ihan hirveesti! Entä onko sulla menoa torstaina?” Kysyin lähinnä vitsillä.
”Öö, sillo tais olla Oskarin tappotunti luvassa”, nainen vastasi hymyillen, ”kun pitää itsekin sinne Tie Tähtiin -kisaan treenata. Mitäs sulla sillo?”
”No sillon ois tosiaan se Kalla CUP *, mutta.. Ehkäpä mä koitan onneani ja kysyn, josko Hello leppyis, kun pyydän sitä mukaan. Ties mitkä bannerit ja kisapaidat ja muut vermeet se kerkee sinnekin parin päivän sisällä väsäämään.”
”Joo, voi jestas mitä kaikkee hän on meidän TT-tiimeillekin on jo suunnittelut!” Outi sanoi nauraen.
”Jep, se on niin Helloa kun vaan voi olla.”* Ajatusmoka, vip olikin torstaina 26. päivä ja itse kisa vasta 28, mutta mennään nyt tällä 😀
-
Tätä vastausta muokkasi 3 vuotta, 6 kuukautta sitten
Tiitus. Syy: Ajatusvirhe kisapäivän suhteen
-
Musta on kyllä niin ihanaa, kuinka Tiitus on niin innossaan Ennistä 🙂 Ehkä tosiaan Been jälkeen uuden hevosen kanssa tuntuu siltä, että asiat sujuu niin hyvin, että sitä voi puolivahingossa ilmoittautua vaikka mihin kilpailuihin. Mun mielestä on myös mielenkiintoista, ettei Tiitus vaikuta erityisen kunnianhimoiselta tai innokkaalta kisaajalta, mutta siitä huolimatta mies osallistuu vaikka mihin hienoihin tapahtumiin.
Ja toi Outin ”en nyt haluaisi puuttua, mutta puutun sittenkin” hetki on ihan mainio! 😀 Vaikkei Outi ikinä tunnustaisi olevansa juoruilija, niin jotenkin se vaan sattuu olemaan aika usein paikalla oman lusikkansa kanssa hämmentämässä…
-
Mikä sitä ukkelia riepoo? Siis Helloa. Miksi ihmeessä se käyttäytyy niin kuin viisivuotias, vaikka on yleensä vahva itsenäinen nainen, niin kuin itse sanoo? Voi Hello. Sillä täytyy olla jotain muuta meneillään, ja kaikki nyt vain sattuu kaatumaan Tiituksen niskaan. Mutta onneksi Tiitus ei enää pelkää Hellon joka naskahdusta, niin kuin aluksi pelkäsi. Aluksi ajattelin, että Hello vain draamailee, mutta kun se vielä Outinkin nähden oli vihainen, niin…
Mutta onneksi Outi paitsi uskaltaa puuttua, on myös tarkkasilmäinen. 😀 Ei se Tiituskaan ole niin herkkävaistoinen ajatuksenlukijapoikaystävä, että omin voimin ottaisi jostain Hellosta selvää.
Musta on ihanaa, että olet ilmoittanut tarinassa näistä sun kisajutuista. En ole kauheasti tarinassa ehtinyt reagoimaan niihin, mitä nyt vähän Hellolla aloittanut uuden jutun rakentamista, mutta siis muuten. Mä olen ihan itse oikeasti täällä jännittänyt esimerkiksi niitä harjoituskisoja Tiituksen ja Agnesin puolesta, ja vähäsen oikeasti tuntui harmitusta Tiituksen tuloksen takia, ja tietenkin Agnesista ja Lexistä olin ylpeä. 😀 Mutta ei joka kerta voi voittaa. Ja nyt on jännityksestä otettu pahin terä pois, niin Kalla-cup ja TT-cup luulisivat menevän paremmin tämän kenraaliharjoituksen jälkeen. 😀
-
Tätä vastausta muokkasi 3 vuotta, 6 kuukautta sitten
-
Tapahtuu universumissa, jossa on korona, muttei niin paha.
Turvahevonen
Suin tarmokkaasti Salierin mustaa karvaa. Pölypilvi näkyi selvästi kirkkaassa auringonpaisteessa. Kumpi tässä oli pölyinen, suka vai Salieri? Salierilla oli kuitenkin ollut loimi päällä tallissa ja ulkona, sen sijaan harjoja en ollut pessyt toviin. Pitäisi, ajattelin, mutta ehtiihän sitä. Nyt en antaisi minkään murheen pesiytyä päähäni. Salieri siristeli silmiään auringossa ja kuunteli kun lepertelin sille harjatessani.Olin niin keskittynyt Salieriin ja sen harjaamiseen, etten huomannut Outia, joka saapasteli tallista. Sen kuitenkin huomasin että Salieri nosti päätään ja höristi korviaan. Nostin kättäni tai siis oikeastaan sukaa Outille.
— Moro! Eiks oo ihana ilma?
— No on, kerrassaan. Vaikka toi tuuli on vähän kylmä, Outi sanoi ja tuli rapsuttelemaan Salieria. — Aiotko sä osallistua Salierin kanssa siihen TT-cupiin? Outin äänessä soinnahti innostus ja miksi ei, olin toki kuullut jo hänen ratsastavan Jussilla.Huokaisin hiljaa mielessäni, kaikki olivat niin täynnä sitä TT:tä, ettei tallilla juuri muuta puhuttukaan. Ymmärsin toki että se oli iso juttu ja kun Hopiavuoressakin järjestettäisiin yksi osakilpailu. Sitä olin vähän miettinyt, jos voisi osallistua vain siihen ilman että osallistui kaikkiin osakilpailuihin. En ollut selvittänyt asiaa sen paremmin, kunhan vain ajattelin.
— En mä. Ei oo aikaa ja kun en mä tuosta kilpailemisesta muutenkaan niin perusta.
— Ai mutta etkös sä oo nyt kaikki viikot kuitenkin täällä? Ettet siellä Tampereella käy ollenkaan?
— No juu, muttei se töiden määrää oo vähentänyt yhtään. Nekin pitää tehdä.
— Ei oo korona sit vähentänyt töitä vielä?
— Pikemminkin päinvastoin, tiedätkö. Asiakkailla on kai hiljaisempaa niin ne on tajunneet että nyt olisi just sopiva hetki tehdä järjestelmäpäivityksiä ja kaikkea muuta. Ja parilta ihan uudeltakin asiakkaalta on tullut kyselyä, että mitäs jos me vaihdettais teidän järjestelmään, onnistuisko tänään.Outia nauratti.
— Oon huomannut vähän samaa omissa hommissa. IT-osastot säätää nyt kaikkea kun ei ole täysi käyttäjäkuorma päällä ja sit ne on tukea vailla.Rupattelin Outin kanssa Salieria varustaessani. Sain kuulla Oskarin valmentaneen häntä ja Jussia. Vilkaisin Outia hänen puhuessaan Oskarista: totta tosiaan, kasvoilla karehti vaivihkainen hymy tai mikä lie onnellisuus ollutkaan. Ääneenkin tuli erilaista lämpöä, jonka huomasi vain jos oli tarkka ja osasi etsiä sitä. Pidin tarkkaan huolen siitä, että oma naamani pysyi tismalleen peruslukemilla. En ollut vieläkään saanut mitään vihiä siitä että Camilla olisi Oskarille muuta kuin vain kämppis.
— Ootko maastoon lähdössä? Outi kysyi Salieria pidellen kun olin käynyt hakemassa kypäräni tallista.
— Mieli tekis, mutta ei nyt tänään. Mennään kentälle Tiituksen ja Ennin kanssa. Ja Santtu ja Fifi tulee kans. Tiitus haluaa varmuuden vuoksi kokeilla miten Enni toimii kentällä kun on enempi ratsukoita. Ajateltiin aloittaa kokeilut parin ruunan kanssa, niin ei järkytä prinsessan mieltä niin paljon. Toivottavasti.
— No mutta ettekö te ole maastoilleet Tiituksen ja Ennin kanssa jo?
— Juu, pariinkin kertaan, mut miten se sitten toimii kentällä kun Salieri ei olekaan siinä vieressä tai edellä vaan toisessa päässä kenttää.
— Jos sä et itse lähdekään kisaamaan, niin kyllä sun nyt pitäisi antaa Salieri mukaan turvahevoseksi noille nuoremmille, Outi virnisti.
— Pitäis olla varmaan kaksi Salieria, toinen Ennille ja toinen Lexille, naurahdin ja ponnistin pihalla satulaan.-
Ai vitsit kuinka nauratti toi prinsessan mielen järkkyminen 😀
-
Musta erityisen kauniita kohtia on se, kun Outi kysyy TT-cupista ja se, kun Outi puhuu Oskarista ja Sonja pitää naamansa peruslukemilla. Jouduin hetken miettimään, miksi kiinnitin huomion just näihin kohtiin, mutta se on äänensävyn kuvailu. Luen aina enemmän tai vähemmän analyyttisesti ja huomaamattanikin pidän silmällä asioita, joita en itse osaa vielä tehdä, joten siksi pysähdyin kaikilla lukukerroilla näihin kohtiin. Tykkään!
Tarinallisesti mua viehättää, kuinka Sonja jaksaa mennä turvahevosensa kanssa auttamaan prinsessahevosta. 😀 Se on niin kauhean kiltisti tehty, että tulen siitä hyvälle tuulelle. Ja kun Fifikin on siellä, ää, mikä pikku rölli kahden pitkäkoiven seassa. 😀 Tässä olisi kyllä aihetta sarjakuvamaiselle piirrokselle!
-
-
Olipa kerran Camilla ja korona
1 270 euroa. Hyvä, että kuukausittainen palkkani kattaisi tuon summan. Miinus siitä oli vuokra 260 euroa sekä Steffen tallipaikka. Auton bensat. Ruoka. Tupakka. Uusi tallitakki, sillä Steffe oli hieman innoissaan napannut takin kulmasta kiinni ja vetäissyt herkkujen toivossa. Kallishan takkihan ei ollut, mutta palvellut hyvin talven pakkaset. Suurin osa säästöistä oli mennyt auton veroihin ja vakuutuksiin, koska olin maksanut erät kerralla pois. Uusikaan se Audi ollut, mutta se palveli hyvin.Minulle oli jo luvattu keikkatöitä Viihdemaailma Ilonasta Seinäjoelta tutun kautta, mutta ei. Väliin iski mitä ihanin koronavirus eikä niitäkään töitä ollut tarjolla. Olisin vaikka pyhän kahvin avulla jaksanut pari rankempaa viikonloppua – päivät Hopiavuoressa ja yöt baaritiskin takana kaatamassa olutta. Olin jo kaksi kertaa ollut soittamassa Gunnarille, että tämä vastuu oli minulle liikaa. En voisi tarjota Steffelle sitä, mitä se tarvitsisi. Mutta en voinut myöntää Gunnarille. Hän oli antanut minulle yhden vastuun ja kyllä minun siitä pitäisi selviytyä. En ollut heikko.
Näinä hetkinä olisin kaivannut kolmea viinipulloa ja Hilmaa. Mutta oli korona ja kolmekuukautinen Riku Junior. Jos jotain hyvää tilanteessa oli: koronan ansiosta kaikki huhtikuun opetus- ja koelähdöt oli peruttu ja se antaisi minulle enemmän aikaa. Eikäpä minun työni olisi uhattuna, sillä hevoset tarvitsi ruokaa ja jonkun piti viedä ne pihalle.
Koronan lisäksi kaikki enää puhuivat Hopiavuoressa jostain ratsastuscupista, josta minulla ei ollut mitään hajua. Susi oli yrittänyt minulle selittää kilpailun idean ja miksi kaikki intoilivat siitä. Yritin olla kyselemättä liikaa, sillä miehen silmistä oli luettavissa, kuinka häntä harmitti, etteivät hänen ja Ukon nimet kiillelleet muiden nimien joukossa. Silmäni osuivat Jussilla kentällä ratsastavaan Outiin ja heitä valmentavaan Suteen. Outikin kai yritti piristää miestä jollain tapaa, vaikka enemmän minusta tuo ehkä muistutti miehen kiusaamiselta. Kuulin tupakkapaikalle asti, kuinka Outi iloisesti tirskui jotain Sudelle, ja tunsin, kuinka sisälläni jossain vihlaisi syvällä ja lujaa. Melkein jouduin pitämään kylmästä puupenkistä kiinni.
Sisään ja ulos. Susi on vain kämppis. Hyvä kaveri. Et voi kuvitella mitään romanttista hänestä. Etkä voi tuntea inhoa tai kateutta Outia kohtaan sen takia, että hän viihtyy Suden seurassa. Susi on aikuinen mies. Päättää itse, kenen seurassa viettää aikaansa.
Olin varmaan tulossa sekaisin. Tarvisin raitista ilmaa. Tumppasin tupakkini ja nousin penkiltä. Kiersin Skotin ja Pasin tarhan kautta. Pasi tuli iloisesti hörähtäen aidalle vastaan yksinään ja hymyilin vanhalle ruunalle. Kaivoin porkkanapalan taskustani ja tarjosin sen ruunalle. Napakasti ruuna nappasi herkun parempiin suihin.
”Sori rakkauspakkaus, mutta Steffe tarvitsee tänään liikuntaa”, naurahdin Pasille, joka totesi, ettei minulla ollut mitään muuta tarjolla, ja käänsi päänsä heinien joukkoon.
Steffen, Uunon ja Nirrin tarhan luona Uuno tuskin käänsi päätään päiväheinistään minua kohti, mutta Nirri ja Steffe vilkuilivat suuntaani kiinnostuneina. Steffe tuli portille vastaan ja oli valmiina lähtemään vaikka maailmaan ääriin. Sellainen se oli jokaisen kanssa. Hyväuskoinen tumpio. Nirri totesi, etten ollut hänen ihmisensä, joten käänsi mielenkiintonsa heinien pariin.Olin saanut valjastettua Steffen koppakärryjen eteen, ja orin pää pyöri kuin karuselli. Se oli täynnä energiaa aivan kuin ei olisi juuri paininut Nirrin kanssa koko aamupäivää. Paijasin oria harjan alta ja vilkuilin hieman ympärilleni, jos silmiini olisi osunut vaikka Serena. Ihan kuka vain, joka osaisi puhua muusta kuin tulevasta ratsastuscupista. Halusin vain kuulla jotain, joka ei liittynyt koronaan tai cupiin. Kumpikin aihe oli tallilla jo kulutettu loppuun.
Päästin Steffen irti ketjuista ja nappasin ohjakset käteeni. Vaikka yritin hieman toppuutella oria, se lähti jo innoissaan kävelemään eteenpäin. Hyppäsin nopeasti kärryjen kyytiin ja tajusin vasta, että kypärä unohtui. Enää ei ollut palaamista, sillä Steffe ei saisi enää pysähdytettyä eikä pihapiirissä näkynyt ketään, jota olisin voinut pyytää hakemaan sen puolestani. Lähdimme kohti Mäensisusta, mutta edessäni hahmottui ratsukko, joka oli matkalla samaan suuntaan.
”Hei, odotatko?” huikkasin puheääntä kovemmalla äänellä ja maiskautin Steffelle.
Ori pidensin askeltaan ja nosti pienen hölkän. Luojan kiitos. Se ei painanut kädelle vaikka energinen otus olikin.Tavoitimme nopeasti ratsukon ja tunnistin Hellon sekä Skotin. Hetkeksi päähäni ponnahti ajatus Steffen kääntämisestä ympäri, sillä en ollut varma, jaksaisinko tänään Hellon seuraa. Hellon kasvoilla oli sen kaltainen koiranpentuilme, jota en tunnistanut. Hän ei yrittänyt murjaista mitään vitsiä. Vain nyökkäsi vaisusti. Olisin halunnut kysyä, mikä miestä vaivasi, mutta en tiennyt, olinko sen kaltainen ihminen, jolle Hello halusi avautua.
”Ootko menossa Mäensisukseen päin?” kysäisin mieheltä.
”Joo. Missäs kypärä? Näkikö Eetu?” Hello kysäisi lyhyesti.
”Energiapommi-Steffe”, virnistin.
”Uskallatko päästää mua joskus ohjaksiin?” Hello katsoi minua minulle tutummalla pentuilmeellä.
”Tottakai, mutta ei sit ilman mua”, naurahdin vitsikkäästi äidillisesti osoittaen Helloa etusormellani ja positiivisesti yllättyneenä, sillä en ollut ensimmäisenä ajatellut, että Hello haluisi ohjastaa Steffeä.
”Sää voisit nauraa ja hymyillä useammin. Sopii sulle”, Hello hymähti ja taputti Skottia kaulalle.
”Ravia?” pudistin päätäni ja maiskautin myötäen ohjia samalla.
Steffeä ei tarvinnut käskeä kahta kertaa. Ei kyllä Helloa tai Skottiakaan.Vielä kun meillä olisi ne ravikilpakärryt.
-
Onhan se nyt rankkaa olla vähän ihastunut ja sitten toveri menee vokottelemaan ihan vääriä naisia, muka ”valmentaa” siellä. Mutta toisaalta, vaikka ei valmentaisikaan, tapahtuisikohan mitään? Äläpasko siellä missä syöt, tavataan kauniisti sanoa. Oikeassa elämässä seuraisin Camillaa ja Oskaria kauhuissani, koska en näkisi heidän edessään mitään mahdollisuuksia, pessimisti kun olen. Onneksi keksittyjen hahmojen hommia on oikeasti kiva seurata. Voihan joku onnistuakin muuttamaan kämppis- tai kaverisuhteen muuksi. Ja jos ei onnistu, ketään ei ihan oikeasti-oikeasti satu (vaikka täytyy olla muitakin kuin minä, joiden sydän jotenkin sympatiamurtuu joka kerta kun omalle hahmolle käy niin).
Viimeisenä kyllä olisin uskonut Camillan Hellon matkaan tarttuvan, tai toisinpäin. Vaikka yritän kirjoittaa Helloa tämän kevään aikana pikku hiljaa takaisin sellaiseksi kuin sen loin ennen kuin se lähti lentoon (on laiska, aika hiljainen, sanoo tyhmiä vitsejä vain omille ihmisilleen ja draamailee niiden kanssa leikisti, tykkää pullasta, huolehtii ihan omista asioistaan: ei missään nimessä jaksa olla mikään hyper silkkaa laiskuuttaan, ja osaa peruskäytöstavat vieraiden edessä), silti alkuperäishellolla ja Camillallakin on kohtia, jotka hiertävät. Camillahan on sellainen reipas, joka laittaa tapahtumaan. Hello on sellainen sohvalla makaava, joka ihmettelee miksi pitää nyt tehdä, kun huomennakin ehtii. Toisaalta näillä on ihan varmana enemmän yhteistäkin kuin Camilla tai Hello tietävät. Molemmat on äärettömän lojaaleita, kunnollisia, sisimmässään kilttejä ja pitävät itseään aika tavallisina ja ookoina tyyppeinä. Ja tietenkin molemmat tykkää ilmeisesti ravihevosista, joskin veikkaan että vähäsen eri syistä.
Joo, odotan että pääsen kirjoittamaan Steffestä. 😀 Olen hahmotellut jotain jo, mutta toistaiseksi mulla on ollut vaikeuksia sen oman hevoskohtaisen persoonan kanssa.
-
-
Pakko treenata
“Ehitsä auttaa mua ihan vähän?” Tiitus huikkasi satulahuoneen ovelta.
“Ihan vähäsen”, vastasin vilkaistuani kelloa. Olin luvannut laittaa Jussin Eetulle valmiiksi puoleen mennessä, mutta vielä ei ollut mikään kiire. Sitä paitsi melkein uskalsin luottaa siihen, ettei isäntä kuitenkin minuutilleen olisi odottamassa maneesissa, vaan saisin talutella Jussia hetken aikaa, ennen kuin mies ennättäisi paikalle. Yritin kuitenkin olla mahdollisimman säntillinen hevosenhoitaja hyvittääkseni Eetulle sen, että sain lainata hänen hevostaan Tie Tähtiin -kilpailuissa.
“Ei täs varmaan kauaa mee”, mies vakuutti, mutta ei näyttänyt ollenkaan varmalta. Niinpä ei auttanut kuin lähteä selvittämään, mikä katastrofi satulahuoneessa oikein odotti.
“Älä sit naura”, Tiitus mutisi hiljaa väistäessään oviaukosta, niin että pääsin sisälle. Sen jälkeen hen sulki oven ripeästi ennen kuin kukaan muu eksyisi paikalle.Katastrofin nimi oli Hello. Se istui jakkaralla keskellä satulahuonetta ja näytti nyrpeältä. Miehen pörröisistä, ruskeista hiuksista sojotti kuminauhoilla koottuja tupsuja sinne tänne. Hellon pää näytti vähän samalta kuin kampausnukke innokaan nelivuotiaan käsittelyn jälkeen.
“Tähänkö sä tarvit apua?” kysyin Tiitukselta ja yritin pitää naamani peruslukemilla. Katseeni poukkoili Hellon kuontalon ja Tiituksen punaisen naaman välillä.
“Mä en saa noita letityskumppareita pois, mutta toi ei anna mut käyttää saksia”, Tiitus nurisi.
“Mä en haluu kaljuja laikkuja”, Hello täsmensi.Jokainen, joka on joskus erehtynyt käyttämään kumilenkkiä hiuslenkin sijasta tietää, kuinka inhottavaa sellaista on irroittaa hiuksistaan. Ainakin, jos hiukset ovat samalla tavalla hieman kiharat ja karkeat kuin Hellolla ja kumilenkki on kieputettu hiustupsun ympärille säntillisesti niin monta kertaa kuin se ikinä vain on mahdollista.
“Hello, me tarvitaan sakset”, sain lopulta diagnosoitua. Olin varma, että Hellon vikinä oli kaikunut tallin puolelle asti, kun olin yrittänyt irroittaa yhtä tiukkaan takertuneista kumilenkeistä.
“Tide ei sit ainakaan leikkaa!”
“No mä leikkaan, jos Tide sillä aikaa kertoo, että mitä hittoa te oikein ajattelitte”, hymähdin. Tiitus oli kaivanut pienet, teräväkärkiset sakset satulahuoneen lääkekaapista ja ojensi niitä lauhkeasti minulle.
“Mä aattelin, et mun pitää opetella letittämään Enni ennen kisoja. Tai siis sähän autoit mua siinä viimeks, mut sit kun sulla on kans Jussi siellä, niin mä aattelin, et sä et varmaan ehdi, eikä mulla oikeen oo kisahoitajaa…”
“Onhan!”
“Niin siis Hello on mun kisahoitaja, mut sen letit on rumia ja sieltä sojottaa jouhia sinne tänne. Siks mä aattelin, et mun pitää harjoitella”
“Ja sä et harjoitellut Ennillä, vaan Hellolla, koska..?”
“Enniltä meni hermot, eikä se malttanu enää seistä paikallaan. Mä aattelin, et ois helpompi eka kokeilla jonkun sellaisen kaa, joka ymmärtää puhetta.”
Pudistelin päätäni, kun napsautin viimeisenkin kuminauhan poikki. Hello pörrötti huojentuneena vapautuneita hiuksiaan ja tunnusteli ilmeisesti sitten, ettei yhtään kaljua laikkua ollut vielä ilmestynyt.“Voisitsä nyt näyttää, miten mä teen sen?” Tiitus kysyi, kun olin jo lähtemässä.
“Hei, ei, seis! Mä en ainakaan enää suostu koekaniiniks”, Hello parahti.
Huokaisin syvään, mutta en voinut sanoa ei Tiituksen koiranpentukatseelle. En ollut tiennyt, että Tiitus osaa sellaisen tempun.
“Mä voin lainaa ihan tavallista ponnaria, niin se ei jää kiinni hiuksiin. Mulla pitäs tuolla kaapissa olla pari…” lupasin ja hieman vastahakoisesti Hello istahti takaisin jakkaralle. Tiitus ojensi muovista kampaa, johon oli kirjoitettu mustalla permanenttitussilla Skotti. Noh, ehkei Hello ollut niin tarkka…
“Eli eka sä kampaat nää hiukset…tai siis jouhet, et ei oo takkuja. Sit sä jaat sen harjan tasaisesti osiin, mut meille riittää nyt varmaan tää yks. Sit tästä vaan teet napakan letin ja laitat sen tälleen kiinni. Jos sä haluaisit, niin sä voisit myös käyttää neulaa ja lankaa tän kiinnittämiseen, niin se pysyi hyvin”
“Ei mitään neuloja!” Hello parahti ja oli jo hyppäämässä pystyyn uudestaan.
“Ei tietenkään, älä nyt heilu tolleen!”
“Mä vaan simuloin oikeeta hevosta”, mies mutisi, mutta istui sitten säyseästi taas paikoillaan ja pääsin jatkamaan oppituntia.Sonjan ilme oli näkemisen arvoinen, kun nainen pelmahti satulahuoneeseen tuoden Salierin varusteita. Tiitus oli juuri päässyt hyvään vauhtiin harjoittelun kanssa ja Hellon pää alkoi olla täynnä varsin mallikelpoisia pieniä sykeröitä.
“Se treenaa Tie Tähtiin -kisoja varten”, virnistin Sonjalle, joka oli pysähtynyt oviaukkoon yhtenä kysymysmerkkinä.
“Ne kisat on kyllä sekoittanut ihan kaikkien pään”, nainen puuskahti, mutta hänen kasvoillaan kareili huvittunut hymy. Mietin, mahtoiko häntä kyllästyttää se, ettei tallilla enää muusta puhuttukaan.“Ai niin, Eetu käski sanoa, että sä voit ratsastaa Jussilla alkukäynnit. Sillä oli vielä jotain akuuttia kesken pihattotyömaalla”, Sonja lisäsi. Vilkasin kelloani ja kirosin sitten mielessäni Tiituksen ja Hellon. Jos Eetu ei olisi jumittunut tapojensa mukaan töiden pariin, olisin ollut auttamattomasti myöhässä. Ei auttanut kuin lähteä puolijuoksua hakemaan Jussia tarhasta ja toivoa, että Eetun pihattorupeamaan menisi vielä ainakin vartti.
709 sanaa
-
Tätä vastausta muokkasi 3 vuotta, 6 kuukautta sitten Outi Halme.
-
Aaaaaaiii että mää nauroin tälle xD
Sä oot saanut kaikki kuulostamaan just eikä melkein omilta itseltään, vautsi!
-
Siis vitsi miten hauska ja hyvin kirjoitettu tarina! Sä kuvailit hahmoja loistavasti ja mun eteen piirtyi niin selkeä kuva Hellosta pää täynnä sykeröitä ja Tiituksen turhautunut olotila paistaa tekstistä läpi 😀 Ensin Enni ei jaksa seistä paikoillaan eikä letitys onnistu Hellonkaan päähän. En voi kun kehua, tää oli aivan huippu kiva stoori!
-
Tästä pitäisi saada kuva, ainakin tuosta alkutilanteesta. Tosi hauska ja multa saa henkisen pisteen aina kun joku uskaltaa tarttua Helloon, kun itselle se on niin hankala hahmo.
-
Hyviä uutisia!! Sain kuvan!! :DD (Sori, en millään kerkeä panostaa enempää just tänään, mutta oli ihan hirveän hauska.) Kiitos inspistä!
Kaikki muut on kehuneet samoja asioita jo, joita mulle tuli heti spontaanisti mieleen. Tämä on niin hauska ja kaikki on niin omia itsejään, ja kyllä, tasan voin kuvitella meiningin huoneessa. :DD
-
Mä en kestä tota Hellon ilmettä :DD Oli se hyvä, että ehdit nappaamaan kuvan!
-
Tätä vastausta muokkasi 3 vuotta, 6 kuukautta sitten
-
Penkojaiset
”Täsä nää ny olis!” hihkaisin eteisestä. Kitkutin kengät jalastani ja vedin oven kiinni. Minulla oli kaksi pahvilaatikkoa sylissäni ja jouduin nojaamaan taakse, jotta sain toisen käden vapaaksi ovea varten.
”Mikkä nii?” Eiran ääni kysyi epäuskoisena keittiöstä.
”No ne vaatelaatikot!” Sonja vastasi puolestani.Kävelin ruokasaliin, jossa Noa auttoi minua laskemaan laatikot pöydälle. Hymyilin rastapäälle.
”Tässä on lakanoita, jotain vanhoja pyyhkeitä – vaikka hevosille ja…” osoitin toista laatikkoa. ”… tässä vaatteita.”
”JES! Onks sulla jotain mulle? Joku t-paita?” Hello kysyi.
”SÄ et TODELLAKAAN tarvii enempää t-paitoja!” Tiitus puuttui. Naurahdin sanaharkalle.
”Te ootte ko vanha pariskunta!” Eira halveksi.
”Noni, kaivakaa ny” ohjasin. ”Ne pyyhkeet menee oikeesti koirille tai hevosille.” Sonja ja Outi kaivoivat vuorotellen laatikosta vaatteita ja levittelivät niitä ilmassa. Eira katsoi kauempaa, samoin Heli. Istuin pöydän ääreen, Noan viereen.
”On siellä varmasti jotain sullekki” härnäsin. Pökkäsin Noaa kevyesti olkapäähän. Mies naurahti.
”Joo, joku hieno hame! No ei. Mut jonku pyyhkeen vois tarvita.”
”Mielikille?”
”Joo” Noa vastasi. Hän veti toista laatikkoa lähemmäs itseään ja kumartui sen ylle.”Hei, tää on kiva! Mikä tää on?” Outi nosti laatikosta puna-valkoraidallisen t-paidan ilmaan.
”Se on jostai Tokmannin alennuksesta tai jotain. Oon pitäny sitä ehkä kolme kertaa” vastasin olkia kohauttaen.-
Kyllä onkin muuten ollut hienoa, kun sulta on taas tullut tarinoita. Nelly on niin isossa osassa Hopiavuorta, ainakin mun kuvassa Hopiavuoresta, että kyllä on aina vähän orpo olo kun Nelly on muualla tai kiireisempi.. 😀 Sen lisäksi mä oon aina yhtä, no, vaikuttunut noin paremman sanan puutteessa, että miten hyvin sä rokkaat näitä lyhyempiäkin tarinoita. Musta on aina yhtä silmiä avaavaa nähdä jonkun tekevän lyhyt, silti täysin toimiva ja oikeasti hauskakin – niinkuin tämä – tarina! Sitä mä en itse osaa, mun on aina hiiirveä pakko saada tarina alusta loppuun- tyylillä tehtyä, ja sitten se venyy ja venyy eikä se ole edes hauska ja kaikki on huonosti :DD
Mutta tässäpä näkee miten tärkeetä ja hienoa sosiaalinen kirjoittaminen on, kun kokoajan oppii muilta ja kehittyy muiden mukana! Kiitos tästä, mun pitää varmaan haastaa itteeni kirjottaan myös lyhyempiä pätkiä varsinkin silloin, kun kirjoittaminen tuntuu hankalalta.
Saitpa muuten tähän hyvin upotettua monta hahmoa, eikä niistä yksikään tunnu mitenkään pakotetulta.
-
Vai ei Hello todellakaan tarvi enempää t-paitoja. 😀
Mä kuulen aivan tämän kohinan löytölaatikon ympärillä. Toivottavasti kaikki meni. Musta on kans muuton ainoa hyvä puoli, että tulee samalla tyhjättyä. Vaikka ei mulla muuta tyhjäämistä olekaan kuin alati paisuva kotikirjasto… Mutta Nelly pääsee vähällä! Muuttomatka oli aika lyhyt ja tavaraakaan ei yhteen asuntoautoon voi loputtomasti mahtua!Mitähän luulette, häiritseekö Noaa ja Jillaa tämä asumisjärjestely? Koska Eetun tuntien hän ainakin hyppii seinille ja murehtii, että häntä vihataan, kun hän päästää kaiken maailman asuntoautokulkijoita kotiinsa pitämättä mitään varsinaista perhepalaveria ensin Noan ja Jillan kanssa.
-
-
Sopivan kokoinen koira
Jossain oli kuulemma satanut lunta. Olin kuullut. Kun katseli Hopiavuoren keittiön ikkunasta tallipihalle, sitä ei olisi uskonut. Siellä oli nimittäin kevät. Aurinko paistoi kirkkaasti, vaikka hirveän lämmin ei ollutkaan, ja Marshall ja Arlekin sekä Tiitus ja se hänen hevosensa — Enni! — niin Enni pyörivät leppoisassa laukassa kentän rinkiä. Muuten olisin ollut itsekin kentällä, katselemassa aidalta ja ottamassa oppia, mutta kun minulla oli sylissäni Mielikki.
Aluksi olin pelännyt, että se puree. Moni pikkukoira on yrittänyt purra minua. En ollut halunnut koskea siihen, enkä ollut edes kumartunut silittämään kun se oli kerran juossut Noalta kielloista huolimatta minun jalkoihini. Silloin olin toruja peläten kohdannut epävarmana Noan katseen. En olisi tiennyt mitä vastata, jos hän olisi sättinyt minua koiran silittämättä jättämisestä. Silloin kohtasin kuitenkin vain hymyilevät siniset silmät.
”Ei se tee mitää”, Noa oli vakuuttanut silloin käheällä äänellä, ja jostain syystä olin uskonut, vaikka kaikkihan niin sanovat.
Silloin, ensisilityksen hetkellä, meistä tuli Mielikin kanssa kavereita. Jos tulin tallille ilman Reitaa, kävin hakemassa sitä leikkimään. Aluksi heitin sille palloa aidatulla takapihalla ja hain sen useimmiten kuitenkin itse, koska Mielikki ei halua mennä pitkään heinään, jos se on yhtään märkää. Sitten sain pari kertaa taluttaa sitä tallin ympäri narussa, vaikka sitä Noa ei ole antanut minun enää tehdä, koska kuulemma koira vei minua enkä minä koiraa ja lyhyt kävely kesti ihan tuhottoman kauan. Se ei haitannut. Tulin edelleen heittämään palloa takapihalle, Mielikki hyppi syliini ja nuoli naamaani, ja Noa istui takakuistin portailla, kaiveli kynnenalustojaan ja hymyili. Mielikki oli sopivan kokoinen koira. Ja ihan samanvärinen kuin Chompoo oli ollut.
”Mitä meinaat tehdä tänään?” Noa kysyi Hopiavuoren keittiön pöydän toiselta puolelta ja herätti minut haaveistani.
Otin syyllisyydentuntoisena Mielikiltä pois kolmannen kinkunsiivun, jota olin yrittänyt sille syöttää, vaikka se taisi olla jo niin täynnä ettei edes kinkku meinannut mahtua. Kyllä minä tiesin, ettei toisten koiria saanut luvatta syöttää. Ja että vaikka kysyy luvan, saa antaa vain yhden siivun, eikä kolmea siivua ja kahta lihapullaa. Vaikka olisin minä keksinkin antanut, mutta kun se ei halunnut ottaa.
”Älä nyt näytä tolta niinku joku uhkais sua lyödä!” Noa naurahti.
”Mä taisin syöttää tätä aika paljo…”
”Mm, mutta mä kysyin vaan että mitä sä meinaat duunailla täs tänään?”Katsoin Mielikkiä. Se tuijotti minua ja nuolaisi huuliani saadessaan katsekontaktin. Pussasin sen poskea ja se yritti nuolla uudestaan. Mitä minä nyt muka tänään tekisin?
”En mä tiiä… Jos Reita tulee niin…”
”Niin te treenaatte tos kentällä?”
”Nii…”
”Ettet olis maastoon lähteny?”
”Ei sulla oo hevos — tai siis Flidahan on — vai voiks sillä ratsastaa?”
”Mä ajattelin et sä lähtisit sillä Pondilla messiin ku mä meen Mielikin kaa.”Aivoni alkoivat heti käydä ylikierroksilla. Pyysikö Noa minua kohteliaisuuttaan, tai koska en oikein vielä tuntenut ketään? Säälistä? Tuskin huvikseen ainakaan, koska enhän minä sillä tavalla oikeastaan mitään osaa, tai ole mielenkiintoista seuraa. Olisiko kohteliaampaa kieltäytyä vai myöntyä?
Eristin surisevat ajatukseni taaemmas tietoisuuteeni ja päätin ottaa selvää. Joskus on helpointa kysyä suoraan, tai ainakin melkein suoraan.
”Kyl mä tulisin… Mut haluaksä oikeesti mut sinne?”
”Miksen haluais?”
”Emmä tiedä…”
”Eiku tuu vaan. Sä et varmaan ihan hirveesti halua laukkailla, niin mä pysyn mukana täl”, Noa naurahti ja potkaisi hetkeksi oikean jalkansa esiin pöydän alta. Sen näkeminen vihlaisi vatsaani, niin kuin aina, mutta sain pidettyä irvistyksen poissa kasvoiltani.
”Jos mä sit tuun. Mä kysyn Reitalta eka saanksmä.”
”Miks?”
”Se on kuitenkin sen hevonen…”Meno jatkuu Pondin päiväkirjassa.
-
Vitsit tätä onnea, kun mulla alkoi viikon (siis viikon!!!) vapaa, ja oon saanu koko päivän vaan olla ihan rauhassa ja nyt mulla on aikaa lukea ja kommentoida täällä juttuja. Ja sit saan vielä aloittaa mun maratoonin tällä. Mä oon tehnyt nyt aika paljon aivotyöskentelyä sen suhteen, millainen kirjoittaja oon ja mihin mä haluan tähdätä. Tässä on yksi hyvä esimerkki siitä mitä mä tavoittelen; vaivatonta. Koska vaivattoman oloiselta tämä musta tuntuu, siis että tarina vaan rullaa eteenpäin sulavasti ja sille on selvä suunta, ja mä saan vaan nauttia yhtään miettimättä tai ihmettelemättä ylimääräisiä. Ja se on, mun mielestä ainakin, yksi hyvän kirjoittajan pääpiirteitä.
En ees tiedä miten tässä kävi näin, mutta musta saattaa olla jopa parempaa se, että Mielikki mainitaan jonkun tarinassa kuin Noa. Ehkä! Tai ehkä ne on aika 50/50, mutta kyllä mä itekseni niin tyhmänä aina hymyilen kun pieni rottakoira on päässyt jonkun tarinaan mukaan. On se aikamoinen otus se ! Kaikista ilosin taidan kuitenkin olla siitä, miten hyvä portti se on hahmoille tutustua toisiinsa. Onhan koirat oikeassakin elämässä, ja kuka nyt oikeasti tuollaista pientä lihapullia ja kinkkua rakastavaa pikku palleroa voi vastustaa?
Vaikka samalla se on Mielikin kirous, mitäs on niin söpö että kaikki ylisyöttää… 😀 Kohta Hopiavuoren koko porukka saa lähteä mukaan Mielikin laihdutuskerhoon, kun jokaista voi siitä kumminkin syyttää 😀
-
-
Miten päästä eroon tunteesta, jota ei ole sallittu tuntea?
Kello oli 4.50. Herätykseen oli vielä tunti aikaa. Pyörähdin ympäri ja suljin silmäni. Uni ei tullut. Tein peitosta itselleni makuupussin ja painoin pääni sisälle. En saanut tarpeeksi raikasta ilmaa. Sekään ei auttanut. Katsoin puhelinta. Ei mitään uutta. Instagramissa oli ne samat kuvat, joista olin jo eilen illalla tykännyt. Facebook oli täynnä karateenihaasteita. Iltalehti oli täynnä uutisia koronasta tai kuninkaallisista. Laitoin puhelimen pois. Suljin silmät. Steffen ravikärryt. Susi. TT-cup. Steffe. Korona. Oskari.”Äh, ei tästä tule mitään”, murahdin itsekseni ja heitin peiton sivuun.
Vedin aamutakkini päälle ja varovasti raotin ovea. Suden ovi oli vielä kiinni. Hän ei vielä hetkeen nousisikaan. Nappasin tallitakin taskusta askin ja sytkärin ja hiippailin takaovelle. Sytytin ensimmäisen tupakan. Sen jälkeen toisen. Ajatukseni aaltoilivat asiasta toiseen. Olimme eilen katsoneet Suden kanssa Rockyn. Olin purkanut muuttolaatikoitani ja löytänyt tavaroiden joukosta leffakokoelmani. En voinut sille mitään, että vilkaisin sohvan toisessa reunassa istunutta Sutta kaksi kertaa liian pitkään. En voinut sille mitään, että tunsin pistoksen sydämmessäni, kun mies kertoi meidän kokkaillessa ruokaa, että hän oli valmentanut Outia ja Jussia. Susi on hyvä kaveri. Mitä edes kilparatsastajasta ja räsyisestä ravivalmentajasta voisi tulla? Ei mitään. Sitäpä minäkin.Neljännen tupakan jälkeen olin todennut, ettei siinä ollut mitään järkeä. Hyppäsin auton rattiin ja kurvasin Hopiavuoren pihaan. Siellä uskaltaisin juoda kahvini rauhassa ja lukea aamunlehden. Eetukin heräisi pian. Eikä minun tarvitsisi pelätä herättäväni Sutta ja aiheuttavani takeltelellullani hämmennystä. Kahvi porisi jo tuvassa. Odotin näkeväni Eetun, mutta pöydässä istuikin Noa. Horjahdin säikähtäneenä ja sain juuri sopivasti tukea, etten ryskähtänyt lattialle.
”Yövuorosta tullut vai?” virnistin Noalle.
Eihän hän koskaan ollut tähän aikaan hereillä. Noa oli hereillä silloin kuin talli oli täynnä elämää.
”Jep, sää tulossa aamuvuoroon vai? Tai en edes kysy”, Noa naurahti.
Kaadoin itselleni kupin kahvia ja toista tarjosin Noalle.
”En minä. Pitäs untakin vielä saada”, Noa kieltäytyi ja osoitti teekuppiaan.
”Kiitos kuitenkin. Mites Flidan kanssa?” katsoin Noaa.
”Sen maha on kuin ilmapallo. Jos vain neulan tökkäisi, niin puhkeaisi. Ruokahalut sillä on kunnossa, mutta senhän sinä tiesit jo. Mites Steffe on kotiutunut?”
”Se on välillä ihan mahdoton. Kiltti kuin mikä, mutta niin energinen. Vaikka heittäisi 15 kilometrin juosten, se ei ole minään. Kodikseen se on kyllä Hopiavuoren ottanut. Uunoa se kiusaa minkä kerkeää, mutta jättiläinen ota tuollaista hoikkajalkaista nuorta tosissaan. Nirristähän onkin tullut ihan Steffen BFF. Tuntuu pahalta edes yrittää saada oria lenkille, koska se haluaisi Nirrin mukaan”, pyörittelin päätäni ja puhaltelin kahviini.
”Ehkä sun pitää ehdottaa Serenalle, että lähtee Nirrin kanssa kärryreissulle”, Noa hymähti.
”Ehkäpä. Ja Salierista oli paljastunut kärryrasisti!”Hevoset oli ruokittu, viety pihalle ja karsinat oli siivottu. Oli aamupäiväkahvien aika. Eetu oli sulattanut pakkasesta Jillan leipomia sämpylöitä. Lämmitin omani mikrossa ennen kuin Hello ryntäsi kahvipöytään kieli pitkällä sämpylöistä haaveillen. Nellykin oli herännyt ja istunut kahvipöytään. Eira juoksi sisälle Hellon kantareilla.
”Sisällä käyttäydytään samalla tavalla kuin tallissa! Tästä riittää jokaiselle. Hello, laita ne kaksi takaisin! Voit hakea lisää. Otitko Camilla kahvia?” Eetu kaiotti keittiön keskiössä, kun muut olivat istuneet keittiön pöydän äärelle.
”Antaisitko Eira jääkaapista maitoa?” Nelly kyseli ikkunan vierestä.
”Tulossa jo”, Sonja virnisti oviaukosta astuen tupaan sisään.
Tottuneesti hän nappasi jakkaran keittiön nurkasta ja asetti sen pöydän päähän.Siinä sitten päiviteltiin asioita. Suurimmaksi osaksi TT-cupista. Juttu keskeytyi, kun sisälle lompsi Outi. Kaikki tervehtivät naista. Outi oli huolitellun näköinen. Hänen ruskeat, harjatut suortuvat jakautuivat tasaisesti olkapäiden kummallekin puolelle. Ripsiväri korosti hänen vihreitä silmiään. Hänellä oli ratsastushousut jaloissaan ja tyköistuva pitkähihainen. Hän näytti ratsastajalta. Kilpailevalta ratsastajalta. Juuri sellaiselta, joka sopisi ratsupojan rinnalle. En tuntenut kateutta Outia kohtaan, mutta kun Susi astui tupaan sisään. Sisälläni huusi: Älkää koskeko. Se on minun. Huomasin, kuinka Outin katse osui Suteen juuri samalla tavalla kuin omani. Hieman ihailevasti. Haaveilevasti. Yritin vain parhaani mukaan peittää omani. Olin Suden kämppis. Hyvä kaveri. Työkaveri. Olin ravurin omistaja. Enkä haluaisi pilata mitään. Kaiken junnailun jälkeen Susi uskalsi jo puhua minulle kuin ihmisille. Nyt kun sanoisin, että olisin ihastunut häneen, hän ei söisi enää samaan aikaan kanssasi. Ei uskaltaisi hymyillä. Tulisi ulos huoneestaan vasta, kun tiesi minun lähteneen. Nielin mustasukkaisuuteni ja join kahvini rauhassa loppuun.
Heti astuttuani ulos ovesta sytytin tupakan ja astelin kohti tupakkapaikkaa. Agneskin oli jo saapunut tallille, ja vastasin hänen heilutukseensa. Olin jo odottanut, että saisin kirota rauhassa penkillä, mutta annoin olla. Rupattelimme Agnesin kanssa. Kyselin hänen ja Lexin valmennuksista, tulevasta TT-cupista, ratsastuksesta… Vaikka minulla menikin osa Agnesin käyttämistä termeistä ohi. Oli jotain kolmikiemuraisia kaariuria ja keskiravia. Agnes ainakin onnistui samaan ajatukseni pois Sudesta, joten kiitin häntä mielessäni siitä. Mieleni teki tokaista, että minunkin Steffe ravasi ja lujaa, mutta käskin itseni olla hiljaa. Minun piti pitää hyvä ensivaikutelma ihmisillä. Olihan minä työntekijänä täällä. Jos olisin vain ravihevosen omistaja, ei minun naamaani täällä todennäköisesti olisi kauaa katteltu.
”Hei, maneesia pitäisi laittaa kuntoon, hiekka tasoittaa ja niin edespäin!” Susi juoksi rinnalleni, kun kävelin kohti tallia.
”Meillä oli puhetta Eetun kanssa, että laitetaan illalla kuntoon. Mun pitää käydä vetämässä Steffen kanssa mäkitreeni”, virnistin Sudelle ja purin kieltäni.
Osa puhumastani oli totta, mutta Steffen mäkitreeni oli tuulesta tempaistua. Ehkä Susi ei epäilisi sanojani. Mistä hän tiesi, millaista treeniä ravureilla tehtiin?
”Voithan sää aloittaa vaikka satulahuoneesta. Siellä on tavarat hieman levällään jonkun jäljiltä”, huikkasin Sudelle kadoten tarhoja kohti Steffen riimunnaru kädessäni.
Sekään ei ollut totta. Harvoin satulahuone oli sotkuinen, mutta ehkä Susi vain pitäisi minua pilkunviilaajana. Pahempana kuin itseään.Nappasin Steffen mukaani tarhasta, joka katsoi minua hieman hämmentyneenä, kun lähdimmekin suoraan maastoon ilman kärryjä. Sujautin orille porkkananpalan taskustani ja hymähdin sille. Steffe keinui ojan ja minun välilläni, mutta varoi kuitenkin tulemasta kylkeeni. Pidin askeleeni pitkänä, jotta pysyin orin tahdissa. Kun olimme turvallisen välimatkan päässä Hopiavuoresta, kaivoin puhelimeni taskusta ja valitsin sieltä numeron, jonka nimeä tuijotin pitkään. Inari. Minulla oli ikävä naista ja minun olisi pakko puhua jollekin. Kaiuttimessa kuului vain ”tuuut, tuuut”, ja jännitin, vastaako minulle kukaan.
-
Voi Camilla, kyllähän nyt tollasia tunteita saa tuntea! Vaikka luuleehan sitä itsekin, että ei mukamas saisi olla ihastunut työkaveriin tai kämppikseen tai kaveriin taitaitai. Mut kylläpä Oskarilla olisi vientiä, jos se pöhkö vaan näkis mitään! Ja mikähän soppa tästä kolmiodraamasta viel kehkeytyykään, toivottavasti nyy ees jotain eikä kaikki vaa pähkis omissa nurkissaan!
-
Mä ihailen sitä, kuinka hyvin sä osaat kirjoittaa oikeastaan jokaisessa tarinassa Camillan tunteista niin, että ne tuntuu jotenkin tosi aidoilta ja luontevilta pitkin tarinaa. On aika raastavaa (silleen hyvällä tavalla) lukea näitä varsinkin, kun tietää, että oma hahmo on mukana sekoittamassa soppaa. Mun mielestä oli myös tosi mielenkiintoista, kuinka Camilla vertaili itseään Outiin. En ollutkaan itse tajunnut, että naisia voi pitää monessa suhteessa melkeinpä toistensa vastakohtina, joten se oli jotenkin tosi mielenkiintoinen havainto.
Tässä on kyllä hyvän draaman ainekset ilmassa 😀
-
:(((
Ymmärrän. Ei se oikein sallittua ole olla työkaverin tai kämppiksen kanssa, vaikka ei sitä kukaan kiellä-kiellä. Niin kuin aiemmin kommentoin, se monimutkaistaa kaikkea niiiiiiiiiin paljon, sujui se tai ei. Hahmojen välisenä se on kuitenkin ihan hauska ajatus. He olivat kämppiksiähän on ihan kauhean kulunut klisee, mutta enpä olisi itse ikinä kirjoittanut sitä. :DD Kolmiodraamoista on tullut kirjoitettua, ja vaikka oikeassa elämässä nekin on kauheita, tykkään tietenkin tarinoissa ihan valtavasti.
Mutta aaaaa parasta on tarinoissa se vaihe, kun kukaan ei seurustele. Siitä on parasta kirjoittaa, ja ihan oikeastaan yhtä kivaa on lukea, vaikka Oskarin itsekeskeisyys ja omat ongelmat estävätkin sitä huomaamasta mitään. Mutta odotan, saako se lopulta tietää, koska voi pojat, siitä kauhusta mulla on kerrottavaa. 😀 Mutta ainakaan vielä ei ole sen aika.
Tässä tekstissä on kaksi juttua, joita haluaisin kehua. Ensimmäinen on Outin hahmo ja se, miten Camilla hänet näkee. Itse sorrun usein kirjoittamaan kilpakosijasta sellaisen syvän inhon ja kateuden läpi, ettei kertojahahmoni näe hänessä hyviä puolia. Camilla puolestaan on ollut ennenkin huolissaan siitä, ettei ole hyvä tai riittävä, ja että on korvattavissa, joten tottahan hän näkee Outin kaikki hyvät puolet ja vahvuudet ja vertaa niitä itseensä.
Toinen juttu on tämä Capulet ja Montague -asetelma, jonka Camilla luo mun mielestä samasta syystä: oman riittämättömyyden tunteensa takia. Onhan se totta, että hevosjutuissa Outissa ja Oskarissa on paljon samaa. Ja on just Camillalle tyypillistä nähdä vain se, eikä ollenkaan sitä, että tallin ulkopuolella hänellä itsellään ja Oskarilla onkin yhteistä. 😀 Camillan silmin hän ja Oskari ovat ihan eri rotua. Koska joo niinhän se menee että ravikansa ja ratsukansa on jotenkin ilmiriidassa keskenään. 😀
-
-
Mikään ei mene putkeen
”Camilla?”
Kuuntelin hetken vastausta vielä varmuuden vuoksi peittoa itseäni vasten puristaen, jos hän sattuisikin olemaan kotona ja tulemaan huoneeseeni. Koko asunto oli kuitenkin niin hiljainen, ettei hän ollut siellä. Ei kuulunut tavanomaista kahvinkeittimen proprotusta, eikä hänen villasukkiensa tassutusta, kun hän nousi sohvalta tekemään milloin mitäkin, vaikka muka vain rentoutui siinä.
Kun olin varma, ettei Camilla ollut kotona, uskalsin kiitää huoneestani vessaan ilman hupparia tai peittoa. Menin silti aika nopeasti, koska mitä jos hän tulisi kotiin? Tiesin, että vessan naulakossa oli juuri se hieman liian iso vihreä huppari, jonka tänään halusin. Silti pukeutumisessa meni kauan, vaikka tiesinkin tarkasti, mitä sellaisena päivänä ylleni halusin. Se ei ollut parhaimpia päiviäni, ja sellaisina kertoina tarvitsin löysiä mutta riittävän paksusta kankaista tehtyjä huppareita. Siltikään en ollut tyytyväinen siihen, mitä peilistä näin. Nostelin hiuksiani otsaltani vessan peilin edessä ja inhosin kaikkea: sillä kertaa erityisesti hiusrajaani. Sellaisten ajatusten kanssa on kuitenkin tultava toimeen, joten nypin hupparin mahdollisimman hyvään asentoon, pöyhin hiuksia sopivasti otsalle ja menin tekemään aamupalaa.
Edellisenä iltana oli katsottu Rocky. Kuvittelin, että meillä oli ollut ihan kiva ilta Camillan kanssa, mutta sitten hän oli painellut tiehensä omituisen aikaisin. Olin jo oppinut heräämään kahvin tuoksuun ja ilmeettömään huomenentoivotukseen, ja oloni omituisen oli levoton yksin. Istuin keittiön pöydän ääreen kasvot kohti olohuonetta, vedin jalat eteeni tuolille ja puristin polviani rintakehääni vasten. Leipää suussani katselin Rockyn muovikansia ja yritin muistella, mitä olin illalla sanonut, jotta hän oli lähtenyt niin varhain ja huomenia sanomatta. Olinko sanonut jotain omituista? Jotain leuhkaa se varmana oli kuitenkin. Jotain tosi snobimaista. Tai sitten en ollut puhunut tarpeeksi?
Ruumiillinen työ on parasta lääkettä kaikkeen yliajatteluun. Tallissa unohdin Camillahuoleni ja Rockyn. Juoksutin Pasin niin kuin Eetu oli komentanut, ja pesin kaikki Jussin tallin ruokakupit perusteellisesti. Sen jälkeen imuroin tallin vintin, ja siihen loppuivat hommani, enkä itse osannut edes keksiä lisää. Ajattelin, että uskaltaisin ehkä kahville.
Tuvassa oli kahvin lisäksi sämpylöitä, joita Sonja, Eira, Camilla ja Eetu Hellon johdolla voitelivat ja söivät. Siinä tohinassa en kehdannut kuin ottaa kahvia, nojailla tiskipöydän kulmaa ja seurata kuinka ensin Outi ja sitten Chai kolistelivat sisään ja liittyivät keskusteluun. Puheena oli Tie Tähtiin -cup, kuinkas muutenkaan, ja ai kuinka kaipasin kilpakenttiä. Kun Eira kutsui Outia tallin tähtiratsastajaksi selkeän ironiseen ja vihamieliseen sävyyn, Eetu katsoi kuitenkin Outia hymyillen ylpeänä kuin isä.
Uskalsin istua pöydän ääreen vasta, kun väki oli vähentynyt. Sonja istui ikkunan vieressä rupatellen vastapäätä istuvan Outin kanssa laidunhaaveistaan tälle kesälle. Outin vieressä Hello voiteli suurin piirtein kahdeksatta leipäänsä keskittyneenä ja nyökytteli välillä häntä vastapäätä, Sonjan vieressä istuvalle Chaille, joka toimitti silmät kiiluen jotain todella omituista ja virheellistä teoriaansa lisätystä ravista. Istuin Chain viereen suurimmaksi osaksi siksi, että en halunnut istua ainakaan Hellon vieressä.
Chain vieressä ei ollut yhtään sen mukavampaa. Hello sujautti keskusteluun jotain olemattomasta kilparatsastajan taustastani ja se sai Chain keskittämään heti koko huomionsa minuun. Hän kyseli kaikkea tosi omituista hevosista — kuten että olivatko mustat hevoset minusta pelottavampia kuin muut — eikä osannut ollenkaan istua paikallaan.
”Vai mitä oot mieltä Oskari?” Niin hän kysyi aina teorioidensa välillä. Niin sanoessaan hän aina pukkasi minua olkapäällään käsivarteen ja nauroi. Hän teki sen sillä tavalla löysästi, että hänen hiuksensa kutittivat aina välillä poskiani, kun hän kallistui niskastaankin minua kohti. Inhosin sitä joka kerta enemmän. Hän tuoksui omituisesti Axelta ja mansikalta, enkä halunnut olla niin lähellä häntä, että olisin tiennyt sen.”Vai mitä oot mieltä Oskari?” Chai kysyi yhdenkin kerran, kun oli sanonut Sonjalle, Outille ja Hellolle, että hänen äitinsä mielestä Salierissa olisi piru, kun sillä on kerran valkoista vain jaloissa eikä yhtään päässä, niin hänen äitinsä oli sanonut. Samalla hän pukkasi minua taas.
”En mä tiedä”, sanoin siihen, kiersin käsivarteni ympärilleni ja yritin tekeytyä mahdollisimman pieneksi. Tunsin Hellon tarkkaavaisen katseen pöydän toiselta puolelta, enkä halunnut kohdata sitä. En kaivannut mitään huomauttelua. ”En mä oikeen usko piruihin. Ja Salieri on kuitenkin aika kiltti.
”Mä en oo kyllä kuullu mitään tommosesta että mustassa hevosessa on piru jos sillä on — miten se menikää?” Outi yritti sanoa, ja minä tuijotin pöytää.
”Että jos mustassa hevosessa on valkosta jaloista mutta ei päässä, niin piru pääsee menemään siihen sisään mutta ei koskaan ulos”, Chai lateli, mutta hänen äänensä oli naurua täynnä, joten en osannut sanoa uskoiko hän siihen lopulta itse vai ei.
”Sama pätee sit suhun, Chai”, Hello täräytti. ”Mä arvasin heti että sua riivaa joku.”
”Mä oon ihan kiltti!” Chai vakuutti ja levitteli käsiään niin, että tuli sohaisseeksi minua rintakehään ja Sonjaa ilmeisesti naamaan tai muuten vain kovemmalla voimalla, koska jatkoi: ”oho anteeksi anteeksi!” Sonjan suuntaan.
”Sinäkö kiltti!” Hello nauroi. ”Kun sohit tolleen koko ajan!”
Yritin heti hakea Hellon katsetta, jotta voisin levitellä hänelle silmiäni. Nyt et kiinnitä enempää huomiota minuun!
”Mitä mä sohin..?”
”Sä löit just Sonjaa turpaan”, Hello informoi ja osoitti Sonjaa voiveitsellä, mutta puhui niin ystävällisesti, että Chai nauroi, liitti kätensä yhteen kasvojensa eteen ja kumarsi hieman Sonjan suuntaan pyytäen uudelleen anteeksi.
”Mä voin olla kömpelö mut kiltti kuitenki”, Chai vakuutti Hellolle. ”Vai mitä oot mieltä Oskari?”
”Hei Oskari”, Hello sanoi kovaan ääneen ennen kuin Chai ehti tuupata minua taas.
”No?” kysyin varovaisesti ja halasin itseäni. Pelkäsin, että sieltä tulisi jokin kamala huomautus, vaikka olinkin tyytyväinen, että hän oli pysäyttänyt Chain.
”Eiks Eetu sanonu äsken jotain et sun pitää mennä maneesiin? Mitä sä vielä kuppaat siinä, laiskimus?”Hymyilin Hellolle kiitollisena. Hän nyökkäsi ihan aavistuksen, ja siitä tiesin hänen pelastaneen minut tarkoituksella. Oli ihanaa päästä ulos! Pihalla juoksin kiinni Camillan ja tunsin oloni vapautuneeksi, kun kukaan ei tuuppinut ja kosketellut. Tai kysellyt, kumpi mielestäni voittaisi hyppykisan, Cozmina vai Ukko.
”Hei, maneesia pitäisi laittaa kuntoon, hiekka tasoittaa ja niin edespäin!” sanoin Camillalle tyytyväisenä onnistuneesta paostani.
Camilla oli kuitenkin niin erikoinen, että hän palautti minut heti aamun epävarmoihin tunnelmiini. Kuulemma hänen piti hevostaan treenata — jossain mäkitreenissä — vaikka Otsonmäellä ei edes ole mäkiä. Eikä hän pyytänyt minua mukaan, vaikka olin kuvitellut suhteemme olevan valmis mäkitreeneille.
”Ahaa…”
”Voithan sä aloittaa vaikka satulahuoneesta”, Camilla hymyili sellaisella väärällä tavalla pirteästi. ”Siellä on tavarat hieman levällään jonkun jäljiltä.”
”Okei. Jos mä sit meen sinne.”Pidin selkäni suorana ja hymyilin vastaan tulevalle Nellylle matkallani satulahuoneeseen. Suljetun oven takana venyttelin rintalihaksiani kädet selkäni takana ja pyyhin satulahuonetta katseellani. Minusta se oli ihan siisti… Olin siivonnut sen itse edellisaamuna… Yskin kyynärtaipeeseeni, vaikka en sairas ollutkaan. Camilla ei kyllä ollut niin tarkka, että olisi oikeasti ollut sitä mieltä, että siivoamani huone oli sotkuinen. Varmuuden vuoksi kääntelin kuitenkin Helosan-purnukan etiketti oikein päin hyllylle ja lakaisin lattian, jossa oli muutama kauranjyvä.
En ymmärtänyt, miksen yhtäkkiä kelvannut. Siis mäkitreeniin tai edes siivoamaan satulahuonetta riittävän hyvin. En keksinyt mitään erityistä, mitä olisin sanonut väärin edellisiltaisen leffan aikana. Ehkä syynä oli yleinen olemukseni? Pörrötin irvistäen hiuksiani typeränmuotoisen hiusrajani päälle ja nyin vihreää hupparia parempaan asentoon. Ei se kyllä ulkonäköasia tosiaankaan ollut. Ketä muuta kuin minua muka oikeasti kiinnosti, miltä näytin? Tällaisina pahoinakin päivinä pukeuduin löllöihin huppareihin vain itseni takia, koska en itse kestänyt itseäni. Olin varma, etteivät muut nähneet minussa mitään ihmeellistä. Kyllä se vain niin oli, että olin eilen sanonut jotain snobimaista. Olikohan Camilla luullut minun nyrpistelevän nenääni elokuvalle silloin, kun olin pimeässä laittanut suuhuni vahingossa kirpeän vadelmakarkin luullen sitä salmiakkiautoksi?
Päätin mennä ihan itsekseni laittamaan maneesia kuntoon. Otin suuulista kottikärryt, haravan, talikon, lapion ja ties mitä, ja kolisuttelin niiden kanssa pihan poikki. Vihelsin maneesin ovella siltä varalta, että joku olisi ollut siellä, mutta eipä siellä ketään näkynyt.
Paitsi että siellä olikin ratsastajia ihan kaksin kappalein.
Ja minä olin juuri tullut sisään kauhealla rytinällä.
Jussi ja Outi katsoivat minua kysyvän näköisinä ja korvat pystyssä molemmat, tai ainakin Outi oli kysyvän näköinen ja Jussi korvat pystyssä. Sen sijaan pieni Nana säntäsi maaneesin poikki sellaisella voimalla, että aluksi en osannut kuin lyödä molemmat käteni suun eteen ja haroa sitten sitä kohti käsilläni ihan niin kuin olisin voinut kaukaa ovelta tarttua sen ohjiin. Vasta monen sydämenlyönnin jälkeen ymmärsin toimia.
Sanni oli rohkea likka. Kun pitelin pärskivää Nanaa ohjista ja pyytelin tuhannetta kertaa anteeksi, hänen äänensä ei edes vapissut rodeoesityksestä huolimatta, kun hän sätti minua. Hän kutsui minua vaikka millä nimillä, ja olin samaa mieltä jokaisesta. Kun hän lopulta puuskahti menevänsä ulos pois kaiken maailman amatöörimäisten hevostallin siivoojien luota, jotka eivät osaa edes paskaa talikoida pelottelematta hevosia, pyysin vielä kaksi kertaa anteeksi ja siirryin sitten luettelemaan samaa pahoittelujen ja itsesyytösten litanniaa seuraavaksi Outille.
”Hei, Oskari, se nyt oli vaan vahinko”, Outi sanoi lempeästi.
”Niin kun mä en osaa taas tehdä mitään oikein”, puuskahdin ennen kuin ehdin estää itseäni ja seurasin miten Jussi kuopi maneesin pohjaa.
”Kuule, jos sä nyt siitä valmennushommasta vieläkin–”
”Mitä?”
”Eiku — mistä sä puhut?”Nostin katseeni Outiin. Hän lepuutti käsiään satulan etukaarella ja piteli ohjista löyhästi. Sekin vielä. Olin ehtinyt unohtaa, että Outikin oli närkästynyt, kun en ollut sanonut suoraan mitään siihen valmennusjuttuun.
”Lupaaksä sanoa sitten heti jos mä valmennan väärin?” kysyin Outilta.
”Joo joo”, hän vakuutteli ja vaikutti empivän hieman. ”Pinky promise”, hän sitten naurahti, ironisesti selkeästi, ja ojensi minulle kättään pikkurilli ojossa.
Epäröin hetken ojentaa oman sormeni, mutta puristin sitten nopeasti hänen pikkusormeaan omallani ja naurahdin niin että minun oli yskäistävä kyynärtaipeeseeni.
”Mutta minkä takia sä nyt meinaat ettet sä muka osaa tehdä mitään oikein?” Outi vielä kysyi ja kokosi jo ohjia paremmin käsiinsä.
”Mä ja Camilla vaan”, aloitin aikeinani sanoa jotain ympäripyöreää, mutta silloin maneesin ovelta kuului huhuilua.
”Susi? Ooksä täällä?”
”Täällä mä oon!” vastasin Camillan äänelle ja hymyilin Outille ennen kuin kävelin Camillaa vastaan. Olin ehkä saanut anteeksi, mitä ikinä olinkaan tehnyt, kun Camilla oli kuitenkin lopulta aineellistunut maneesiin.-
JES! Tulihan se vastaus sieltä 😀
Joka kerta kun lukee Oskarin tarinoita, niin toivoo vaan, että voisi kertoa sille, että se on ihan itse se, joka tekee elämästään aivan liian hankalaa. Jos se vaan vähän relais, niin maailma ei kaatuis niskaan, eikä kukaan sitä vihais. Ehkä tässä tarinassa Outi jotain vähän sen suuntaista yritti Oskarille vakuuttaa, vaikka mies on liian keskittynyt murehtimaan huomatakseen moista.
Ja voi luoja Chai on ärsyttävä 😀 Ei vaan, oikeesti on tosi kiva, kun otat noita ”uusia” hahmoja mukaan omiin tarinoihin ja esittelet sitä, miten ne tässä ympäristössä toimii. Mutta silti ei ihme, että Oskarin on pakko päästä pakoon. Oon myös iloinen, kun Hello on se, joka lukee tilanteen ja tarjoaa Oskarille hyvän tekosyyn. Oot onnistunut hyvin, kyllä korjaamaan laukalle lähtenyttä Helloa (josta koen kyllä pienen piston sydämessäni, koska se on liian helppo napata mukaan karikatyyrinä kun tarvii). On kiva nähdä kuitenkin Hellostakin tunneälykäs puoli tai vakavampi puoli, kuten muissa tarinoissa.
-
-
Huoltotoimenpiteitä
Oli pakko ihailla ammattikengittäjiä, sitä miten he jaksoivat kengittää monta hevosta yhden päivän aikana ja vieläpä päivästä toiseen. Sekä useimmiten vielä useamman hevosen peräkkäin. Etenkin nuorempana Marshall oli katsonut silmät ihailusta säkenöiden kun heidän vaki kengittäjä oli yhden päivän aikana käynyt läpi parhaimmillaan sen kymmenen hevosta, pitäen välissä vain sen mittaisia taukoja mitä työntekijöillä oli mennyt uuden hevosen hakemiseen.
Mies pyyhkäisi otsaa hanskan kämmensyrjällä, jatkaen uusien naulojen hakkaamista Arlekin etukavion läpi. Tämä oli ainoa hetki jolloin hän halusi kirota tamman vahvan kaviomateriaalin alimpaan helvettiin, naulojen lyöminen tuntui samalta kuin yrittäisi paukuttaa niitä betoniharkkoon. Luojan kiitos kesä lähestyi kovaa kyytiä niin kengät voisi taas jättää kokonaan pois.
Arlekin seisoi tuttuun tapaansa silmät puoliummessa käytävällä, liikutellen korviaan hieman suuntaan jos toiseenkin kun jostain päin tallia kuului ääniä. Tällä hetkellä se kuunteli harjansa kimpussa olevaa Niklasta, joka seisoi jakkaralla sen kaulan kohdalla ja selitti Marshalille varsin innokkaasti siitä kuinka oli saanut sovittua tapaamisen jonkun koirakasvattajan kanssa.“Se on siis kasvattanu niitä jo… en ny muista mistä vuodesta asti mutta monta vuotta jo kuitenki. Niin oon sen kaa jo jonku aikaa viestitelly ja kysyny ummet lammet rodusta, koiriin liittyen muutenki, sen kasvattamis jutuista niinku mihin se kasvattajana tähtää ja sitä rataa.”
“.. Hyvä. Paras tapa löytää se oikea rotu on kun on yhteydessä rotujen kasvattajiin, eikä usko pelkästään siihen mitä wikipedia kertoo.”
“Kyllä mä kato kuuntelen mitä sä mulle yrität sanua. Ainaki väillä. Mutta siis niin. Se ei iha alkuun kauhiasti innostunu siitä ko kerroin että mulla ei oo oikiastaan yhtään taustaa koirien kaa, ko se mietti että jos mulla tulee just jotaki ongelmia pennun kouluttamisen kanssa tai muuta että miten sellasesa tilanteesa pärjään. Niin se vaikutti heti huojentuneelta ko kerroin että asun sellasen tyypin kaa yhesä jolla kuitenki on tosi vahva tausta koirien kaa, että ko teillä on niitä laumanvartijoita ja jotaki vinttikoiria.”
“Kaukasiankoiria ja borzoita. Mutta roturyhmät meni oikein..”
“Hyvä, en siis iha omiani sille selittäny. Mutta sovittiin tosiaan että ny ens viikonloppuna kävisin niillä kyläsä tutustuun paikan päällä niihi koiriin, niin paremmin näkisin että millasia ne on että onko se rotu sellanen mikä vois olla mulle sopiva. Toivo että säki tulisit, ko kerran asutaan yhesä.”Marshall taittoi viimeisen naulanpään kotkauksen alulle ennen kuin laski Arlekin jalan alas ja suoristi selkänsä. Että kengitysasento laittoiki selän koville. Mies siirtyi seisomaan hevosen viereen siten että näki tuolilla tasapainoilevan Niklaksen.
“..Niin nyt tulevana viikonloppuna? Minä päivänä tarkemmin ja missä tämä kasvattaja asuu?” rastapää kysyi hieman kulmiaan kurtistaen.
“Lauantaina. Ja Vaasasa. Ei sun siis pakko oo lähtä, ko sulla on seuraavana päivänä ne kisakki..”
“Ei, kyllä se onnistuu. Jos vain voidaan lähteä jo aamusta liikkeelle, niin minulle jää kyllä illalle sen verran aikaa jäljelle että voin katsoa että Arlekin on ok ja kaikki tavarat on varmasti valmiina aamuksi. Äläkä näytä noin yllättyneeltä. Minun vuoroni tehdä jotain sinua varten. Eli jos se on että käymme kasvattajan luona tutustumassa rotuun mikä sinua oikeasti kiinnostaa, niin sitten käymme siellä. Etenkin kun se on helposti järjesteltävissä minunkin osaltani.”
“No.. Joo, mutta ko sulla on se valmennuski vaan pari päivää ennen ite kisaa niin se ois voinu tehä liian tiukkaa sun aikatauluun..”
“Niin on. Mutta se vain helpottaa asiaa. Torstaina valmennus, seuraavana päivänä jotain kevyttä, perjantaina ehtii ratsastaa taas paremmin ja lauantaina en aikonut muutenkaan kuin lyhyesti juoksuttaa Arlekinin läpi jotta näen että se liikkuu hyvin… Pitäisi ehkä palkata sinut letittämään Arlekin sunnuntaina.” Marshall sanoi, kierrettyään Niklaksen kanssa samalle puolen hevosta ja katsoi kaulaa pitkin kulkevaa lettiä minkä nuorempi mies sai juuri valmiiksi. “Siirry hetkeksi vaikka hännän kimppuun, voit samalla letittää sen niin että se on pois edestä kun siirryn seuraavaksi takajalan kimppuun.”Niklas nosti toisen käden otsalleen kuin armeijassa tavattiin tehdä, ennen kuin laskeutui jakkaran päältä ja kiikutti sen seinän viereen pois jaloista pyörimästä. Päästyään takaisin hevosen vierelle, mies nosti toisen käden sen lautaselle ja taputti sitä kevyest,i ennen kuin jätti käden pehmeää karvaa vasten ja liu’utti sitä hevosta pitkin samalla kun siirtyi sen taakse. Jonka jälkeen rauhallisin ottein alkoi selvittämään hännän jouhia.
Marshall silmäili hetken Niklaksen perään kun tuo siirtyi Arlekinin luo, hymyillen hieman tyytyväiseen sävyyn, kun nuorempi muisti mitä piti tehdä kun siirtyi hevosen taakse seisomaan. Vaikka Arlekin tuskin olisi muuta kuin hätkähtänyt äkillisestä taakse siirtymisestä, mutta hevosten kanssa piti silti muistaa tietyt asiat. Ihan sama kuinka luotettavia ne olivat. Rastapää venytteli selkäänsä, ja pyöritteli hartioitaan samalla kun siirtyi takaisin Arlekin toiselle puolelle.“Oliko Arlek irrotanu kengän vai?” Nelly pysähtyi käytävällä, oltuaan selvästi matkalla varustehuoneeseen.
“..hmh? Eei. Sen kaviot on kasvanu jo sen verran ja kengätkin hiljalleen siinä kunnossa että kengitän sen läpi torstain valmennusta ja sitä sunnuntain osakilpailua varten.”
“Aaa. Niin sä osaat kengittää enemmänki? Vai?”
“..No..Joo.” Marshall myönsi lyhyesti, kyykistyen kengityspakin puoleen ja keräsi essunsa taskuihin oikeat työkalut valmiiksi. “Tai siis. On minulla kengittäjän pätevyys, joten taidoiltani pystyn useimpien hevosten kaviot vuolla ja kengittää. Mutta en ole erikoistunut mitenkään sen pidemmälle, että minulla olisi välttämättä tarvittavaa tietoa tai taitoa lähteä sellaista hevosta kengittämään jolla on isompia asentovirheitä tai muita mitkä pitäisi ottaa huomioon..”
“Ahaa, eli jos Cozmina onnistuu hukkaan kenkänsä tarhaan niin voin nykiä sua hihasta?” nainen kysyi pienen virneen kera.
“Voit. Toki, en ole varma löytyykö minulta valmiiksi sopivaa kenkää Cozminalle. Mutta jos sinulta löytyy oikean kokoinen, niin ei se iso työ ole muokata ja laittaa paikoilleen… Oletko menossa muuten ratsastamaan?” Marshall uteli vuorostaan.
“Joo, meinasin että vähän treenaillaan jotain juttuja sitä Helanderin valmennusta varten nii ei ihan tehtäs ittestämme pellejä sielä.” nainen vastasi hieman jännittynyt hymy kasvoillaan.
“Sitä vaaraa tuskin on.” mies sanoi pienen rohkaisevan hymyn kera “Olen nähnyt kun ratsastat, joten hyvin se tulee menemään.”
“Kiitti.” Nelly vastasi lyhyesti, jatkaen lopulta matkaansa varustehuoneelle.
“Moi Nelly, onnea ratsastuksiin.” Niklas huikkasi rennosti leveä virne suupielessään.
“Moi Nikke, ja kiitti.” nainen vastasi hieman rennommin hymyillen ennen kuin katosi varustehuoneeseen.Marshall paranteli hanskojen tuntumaa käsissään, siirtyen takaisin Arlekin vierelle ja kumartui ottamaan kiinni sen etujalasta. Tamma nosti jalkansa ylös miltei kuin nappia painamalla minkä jälkeen mies otti sen taas tukevasti reisiensä väliin, napaten samalla essun taskussa olleet tongit toiseen käteensä ennen kuin kumartui ja alkoi tottunein ottein katkomaan teräviä naulanpäitä.
-
Koirakasvattajan jälkeläisenä ja toisen polven kasvattajana kiinnitän taas heti huomiota siihen, että olisivatpa kaikki koiran hankkijat niin kuin Niklas! Ei haittaa, vaikka koira tulisi ekaksi koiraksi, tai oikeastaan mikään ei haittaa, kun siitä kertoo rehellisesti. Mä olen huomannut, että joskus kyselijä ei tiedä rodusta mitään, ja joskus se saattaa olla tuskastuttavaa, mutta yleensä ei haittaa. Kasvattaja kertoo. Oikeasti ärsyttävää on valehtelu. Yleisimmät valheet on ”joo joo me osataan, tää on meidän yhdeksästoista koira” ja ”joo me etitään näyttelykoiraa”. Usein tunnutaan luulevan, että kasvattajat haluavat kuulla nämä jutut. No eikä halua. Kasvattaja haluaa tietää, kuinka paljon osaat, jotta osaa tukea just sille tyypille sopivan pennun. Ja se haluaa tietää näyttelysuunnitelmista, että antaa lupaavimman pennun sinne ja kotikoiraksi sopivan toisaalle, jotta se oikea näyttelyihminenkin saa siitä koirastaan irti sen mitä haluaa. 😀 Niklas taitaa olla sisäistänyt tämän ja saisi varmaan kasvattajalta kuin kasvattajalta pennun, kun on niin ihanan avoin.
Eipä sitä varmaan kukaan ensimmäisenä oleta, että nuori sälli niin kuin Marshall, osaisi kengittää. Tietenkin sitä ajattelee, että on hevoselta irronnut vain kenkä. En syytä yhtään Nellyä. 😀 Ja jos olisin Marshall, en kauheasti taidoistani huutelisi edes. :DD Niin kuin hän sanoo, kengittäminen on raskasta hommaa, ja pian saattaa käydä että väkeä on jonossa ruinaamassa palveluksia. 😀
Ihanaa kun Nelly on väleissä myös Marshallin kanssa. Niklaksen kanssa ystävystymistä en epäillyt hetkeäkään, kun Niklas on vähäsen sellainen hörsköttäjä, joista Nelly taitaa luonnostaan pitää. 😀 Mutta Marshallin ja Nellyn juttelu on myös ihanan vaivatonta.
-
-
Hyvä päivä
“Moi! Mä tulin vaan nopeesti käymään. Laitan kahvia tulemaan”, huhuilin astuttuani sisään Hopiavuoren tupaan. Olohuoneesta kuului television vaimea ääni ja murahtava tervehdys, jonka oletin olevan peräisin Noasta. En tiennyt, oliko mies valvonut koko yön vai herännyt poikkeuksellisen aikaisin, mutta yleensä siihen aikaan Noaan harvemmin törmäsi. Asettelin valkoiset tennarini siististi seinustalle, ison muovikassin viereen ja ripustin takkini naulakkoon, jossa kerrankin oli tilaa. Seuraavaksi suuntasin kahvinkeittimen kimppuun. Huomasin hymyileväni itsekseni, kun jauhetun kahvin tuoksu leijui nenääni.
“Huomenta! Sähän oot oikeen aamuvirkku”, portaiden narina oli paljastanut jonkun saapuvan jo ennen kuin Nelly ilmestyi oviaukkoon kääriytyneenä pehmeän näköiseen aamutakkiin.
“Toivottavasti mä en herättänyt? Mä olin käymässä asioilla ja aattelin, et tuon vähän aamukahvipullaa samalla”, selitin ja heiluttelin S-marketin paistopisteen rapisevaa paperipussia kädessäni. Ajoitukseni kaupassa oli ollut täydellinen ja puustit olivat edelleen hieman lämpimiä. Niiden teollinen ulkonäkö kuitenkin paljasti, etteivät ne olleet peräisin Halmeen kotikeittiöstä ja hyvä niin – en todellakaan ollut mikään mestarileipuri.
“Ei kun hyvä vaan, että pääsin ylös sängystä”, Nelly hymyili ja alkoi laittamaan voileipätarvikkeita esille.
“Mä kyllä varmaan saisin hepulin, jos mun keittiöön ilmestyis joku hääräilemään tällä tavalla”, pohdin samalla, kun poimin tiskikoneesta kahvikuppeja pöydälle katettavaksi. Vaikka tunsinkin oloni nykyään yllättävän kotoisaksi Hopiavuoren tuvassa, en olisi itse voinut kuvitellakaan asuvani siinä talossa. Kyllä ihmisen piti aamukahvi saada aivan omassa rauhassa. Sanoin tämän ääneen myös Nellylle.
“Noa tais joskus heittää, että tää on tällänen Muumitalo. Mut oikeestaan on kivaa, kun on kahvia ja seuraa”, Nelly hymyili, “jos mä haluun olla rauhassa, niin tiedän, et parempi mennä kahvikupin kanssa tallivintille kuin jäädä tänne istumaan.”“Onks joku leiponut?” hennon kanelinen tuoksu, jota kahvi ei ollut vielä ehtinyt peittää, oli houkutellut olohuoneesta ensin Mielikin ja sitten Noan tuvan puolelle. Tai sitten mies oli kuullut nimensä ja päättänyt tulla katsomaan, mistä puhuttiin. Joka tapauksessa rastapää näytti siltä, kuin ei olisi nukkunut viikkoon. Ensin yötyöt, sitten lomautus ja kaiken päälle kellojensiirto olivat omiaan pistämään kenen tahansa vuorokausirytmin sekaisin.
“Kävin vaan kaupassa, mut tuskin täällä niin nirsoja ollaan…”
“Eiköhän noi oo tosta kadonnut ennen lounasaikaa”, Nelly ennusti.
“Joo, kaikki menee paitsi Eiran kokkaama safka”, Noa näytti värähtävän muistelleessaan kokemusta. Istahdin täyden kahvikupillisen kanssa Noan viereen ja olisin halunnut kuulla koko tarinan, mutta silloin tuvan ovi narahti ja Eetu, Camilla ja Oskari astelivat sisään. Keskityin hymyilemään nimenomaan Noalle, kun mies lupasi kertoa jutun loppuun joku toinen kerta.“Mitä sä Outi täällä? Mehän sovittiin, että mä hoiran Jussin tänään”, Eetu ihmetteli. Hän oli täyttänyt myös kahvikuppinsa ja istahti Nellyn viereen. Huomasin, kuinka isännän käsi hipaisi kevyesti Nellyn kämmenselkää, mikä sai naisen suupielen nousemaan entistä ylemmäs. Hymyilin kahvikupilleni, sillä arvelin, ettei Eetu halunnut muiden kiinnittävän huomiota hienovariseen hellyydenosoitukseen.
“Mä tulin vaan heittää pari juttua Jussin kaappiin samalla, kun oon muutenkin ollu liikkeellä”, huiskaisin kohti tuvan seinään nojaavaa muovikassia. Eetu kohotti kulmiaan kysyvästi suu täynnä ruisleipää.
“Mun piti ostaa itelleni uus kisatakki ja -housut, niin innostuin vähän”, punastuin. Olin sentään malttanut mieleni ja jättänyt Sokka Luxuriesin yleellisen takin tilaamatta, vaikka olinkin kuolannut sitä monta minuuttia. Sellainen takki olisi näyttänyt naurettavalta, kun kyseessä oli vain Tie tähtiin -kilpailut. Niinpä ylikalliin takin sijaan olin lopulta löytänyt tarpeeksi hyvin istuvan, mustan takin, kokopaikkaiset, korkeavyötäröiset valkoiset housut ja hanskat, joissa oli kauniit hopeaiset yksityiskohdat. Sen jälkeen olin saattanut kliksutella ostoskoriin hopeakoristeisen otsapannan ja valkoisen satulahuovan, jonka reunat oli koristeltu hopealangalla.
“Mä tiedän, että Jussilla on jo kaikki tarpeellinen, mut kun niissä on kultaiset koristeet”, selitin ongelman ytimen, vaikka tunsinkin sillä hetkellä oloni pikkutarkaksi niuhottajaksi. Huomasin Eetun hymyilevän huvittuneena. Sain kuulemma varustaa Jussin aivan miten halusin, kunhan varusteet vain sopivat hevoselle, eikä Eetu saisi tietää, mitä ne olivat maksaneet.
“Joka tapauksessa, hain ne tänään postiautomaatista ja aattelin tuoda suoraan tääne samalla matkalla”, päätin selitukseni pakatessani huovan ja otsapannan, joita olin nopeasti näyttänyt muille, takaisin muovikassiin.“Sä oot sit lähtenyt aikasin liikkeelle, kun nyt jo tänne ehdit”, Camilla huomautti, enkä osannut tulkita outoa sävyä naisen äänessä, joten päätin jättää sen huomiotta.
“Jouduin herätä taas aamuyöstä palaveriin meidän jenkkitiimin kanssa, koska tietenkin me mennään niiden eikä meidän toimistoaikojen mukaan. Nyt kun kaikki on etänä, niin jengi muistaa kutsua mutkin palavereihin”, selitin. Siksi olin myös meikannut aamuyöllä tavallista tarkemmin ja pukenut päälleni siistin, beigen silkkipaidan ja ripustanut kaulaani siron hopeaketjun viimeistelläkseni kokonaisuuden. Asun yläosa oli täysin eri maata tummansinisten polvista kuluneiden kotifarkkujeni ja oranssien villasukkien kanssa. Vyötäröstä ylöspäin näytin kuitenkin täysin toimistokelpoiselta.
“Ai siks sä näytät siltä, kuin sä olisit menossa työhaastatteluun”, Noa piikitteli.
“No melkein! Mun esimies lopettaa ens kuun lopussa, joten mä sain just tietää, että musta tulee meidän tiimin uus päällikkö”, päätin paljastaa tuoreet uutiset, joiden takia en ollut malttanut kömpiä enää takaisin sänkyyn, vaan oli ollut pakko keksiä jotain tekemistä. Nelly hihkaisi innoissaan ja Noa pörrötti veljellisesti hiuksiani, joiden siisti jakaus oli sen jälkeen mennyttä. Eetu ja Oskari toivottivat onnea lähes yhteen ääneen, joten myös Camillan oli loihdittava kasvoilleen hymy, vaikka muuten nainen oli istunut pöydän päässä hiiren hiljaa.
“Ihan samoja hommiahan mä siis teen, mutta nyt mä myös pyörittelen työvuorot ja hoidan ne vaikeimmat asiakkaat”, täsmensin, kun Eetu erehtyi käyttämään hienoa aikuisten sanaa ylennys.
“Voi olla, että kuukauden päästä en oo ihan yhtä iloinen, kun hommat alkaa ja vastuu kasvaa enemmän kuin palkka”, palautin myös itseni maanpinnalle.Töistä keskustelu siirtyi onneksi luontevasti takaisin hevosiin. Eetu mainitsi, että oli jutellut Oskarin kanssa Jussin ruokinnasta, joka saattaisi tarvita viilaamista nyt, kun ori oli kovemmalla käytöllä. Nelly innostui ja pyysi miehiä auttamaan myös Cozminan ruokinnan tarkistamisessa. Kaikki keinot oli otettava käyttöön ennen Tie tähtiin -kilpailuita! Nelly kertoi myös jännittävänsä Karo Helanderin tulevaa valmennusta, johon olin itsekin ilmoittautunut Jussin kanssa. Agnes oli ilmeisesti käyttänyt suhteitaan ja houkutellut nimekkään valmentajan Hopiavuoreen asti. Vilkaisin sivusilmällä Oskaria, ja harkitsin hetken mainitsevani jotain valmennusdiilistämme, mutta arvelin, ettei Oskari ehkä halunnut ottaa sitä puheeksi.
“Muut on varmaan ihan kyllästynyt kuuntelemaan näitä juttuja“, huomautin hyväntuulisesti, kun Nellyn monologi oli jatkunut muutaman minuutin. Noa ainakin näytti siltä, että alkaisi pian kuorsata puoliksi syöty pulla kädessään.
“Oho, sori. Mä vaan innostuin”, Nelly virnisti pahoitellen. Nainen ei onneksi keskeytyksestä loukkaantunut.“Miten sulla Camilla menee Steffen kanssa? Sonja ainakin kerto, että Salieri oli saanut hepulin sen kärryistä, mut ootko päässyt treenaamaan muutakin kuin pihalla seisomista?” hymyilin naiselle, joka oli istunut hiljaa lähes koko kahvitauon. Jostain syystä minusta tuntui, että Camilla oli suhtautunut minuun viime aikoina entistä viileämmin.
“Ai siis meillä? Ihan kivasti. Steffe on kotiutunut hyvin ja kyllä mä sen kanssa oon jo päässyt vetämään treenejä”, nainen vastasi hieman häkeltyneenä.
“Kiva! Millasia treenejä te teette?” yritin jatkaa keskustelua ja sain vastaukseksi lauseen, joka sisälsi enemmän ravitermistöä kuin tuttuja suomenkielen sanoja.
“Mä en siis tiedä raveista mitään. Voitsä sanoo saman uudestaan suomeks”, pudistelin päätäni. Camilla huokaisi, mutta alkoi sitten selittämään ja päästyään vauhtiin nainen vaikutti olevan oikeasti innoissaan asiastaan. Ei tainnut olla helppoa olla ainoa ravihevosen omistaja ratsutallilla.Pitkäksi venähtänyt kahvitauko tuli päätökseensä, kun Camilla pyyhkäisi pullanmurut suupielestään, tyhjensi kahvikuppinsa ja nousi lähteäkseen. Yritin suhtautua lähinnä huvittuneesti siihen, kuinka nopeasti Oskari seurasi naisen esimerkkiä ja kiikutti kuuliaisesti kahvikuppinsa tiskialtaaseen ennen kuin kaksikko painui jatkamaan töitänsä Eetun seuratessa pian heidän perässään. Jäin vielä hetkeksi istumaan tupaan Nellyn ja Noan kanssa, joten rastapää pääsi jatkamaan tarinaansa siitä kerrasta, jolloin Eira oli kokannut koko porukalle hyväntahtoisesti ruokaa.
1163 sanaa
-
Tätä vastausta muokkasi 3 vuotta, 6 kuukautta sitten Outi Halme.
-
On se oikeasti aika mahtavaa, miten vannoutuneita ja oikeasti tästä ympäristöstä kiinnostuneita tyyppejä täällä on. Tai siis onkin mahtavaa, ja ihan super mahtavaa onkin!! Tuot niin luontevasti aina esille, että olet muiden tarinat lukenut. Tässäkin, Noan yötyöt ja lomautus, ja herranjestas jopa normaalit kellonajat liikkumista ajatellen on mainittu. Ja Eetun hienovaraisuus Nellyn kanssa, ja Camillan vähän erikoinen käytös jolle ei vielä oikein tiedä syytä, ja vaikka mitä muuta. Ja juuri siinä on se syy miksi näitä tarinoita lukee niin mielellään!
Mun on pitänyt kommentoida sun aikaisempiakin tarinoita tässä jo pari päivää, varsinkin näitä Oskariin liittyviä, mutta jotenkaan en oo keksiny mitään hyvää sanottavaa, vaikka paljon olisikin hyvää sanottavaa! Odotan vaan ihan valtavalla mielenkiinnolla miten tilanne etenee! 😀
Ja, on sua ennenkin tästä kehuttu mutta kehun uusiksi, että miten sä saatkin kaikkien hahmot kuulostaan ja käyttäytymään juuri niille uskollisella tavalla. Kerro heti mikä sun salaisuus on koska mäkin haluan tollasen taikavoiman :DD -
Nauroin jo Hello ja kampaus -tarinalle. Nauroin myös tälle. Sun tyylissä kirjoittaa on jotain piristivää, mutta realistista. Pieniä, hauskoja huomioita tilanteista. Lempparini oli ehkä tämä kohta: Yritin suhtautua lähinnä huvittuneesti siihen, kuinka nopeasti Oskari seurasi naisen esimerkkiä ja kiikutti kuuliaisesti kahvikuppinsa tiskialtaaseen ennen kuin kaksikko painui jatkamaan töitänsä. Osasin kuvitella Camillan ja Oskarin kulkemaan peräkanaa kuin kaksi vaakkuvaa ankkaa.
-
Tämä on jotenkin hitsin hyvä teksti. Hirmu arkinen, mutta hyvin tarkkanäköinen ja yksityiskohtainen (varmaan samaa sukua tuolle Camillan mainitsemalle realistisuudelle). Ja niinkuin tuo telcoihin varustautuminen, voin niin samaistua! Vyötäröstä ylöspäin kaikki on niin kuosissa ja sitten hyvä jos on edes kalsarit jalassa… Jos olisi puoliso tai kämppis samassa huushollissa, niin sekin olisi ohjeistettu pukeutumaan ja mielellään myös pysymään kaukana ja olemaan hiljaa.
Mutta yksityiskohdista kun aloitettiin, niin pakko korjata sen verran että oikeassa maailmassa jenkkitelcot olisivat myöhään illalla. Aamuyöstä sitten on ne itä-Aasian ja Australian palaverit, mutta Australiaan voi telcoilla myös myöhään illalla/yöllä, jos ne siellä päässä ovat aamuvirkkuja ja itse iltavirkku. Tässä tarinassa se nyt sopii paremmin näin, kiinnitti vain huomiota.
-
Tykkään Hopiavuoren arjesta. Lukisin siitä loputtomasti. Hopiavuoren keittiö on mun lempipaikka koko virtuaalisessa maailmassa.
Outin ulkonäön kuvaus oli ehkä paikallaan. Camillan tarinoissa sitä on kuvattu näköjään aika osuvasti. 😀 Olen kuvitellut aina Outin aika suituksi, mutta tavallaan sain sille varmistuksen vasta nyt… …vaikka verkkopalavereissa ihminen näyttääkin tietenkin erilaiselta kuin yleensä.
Mutta hähähähä minäpä tiedän ainakin osia sun salaisuudesta, jota Noa yrittää urkkia.
– Rohkeus ottaa vapauksia, eikä laittaa hahmoja ainoastaan toistelemaan niitä asioita, joita ne on ennenkin sanoneet.
– Vuorosanat, joissa tunnut miettineen ensin asenteen ja äänensävyn, ja sitten vasta sanat, ja jonkin sellaisen syyn takia ne sopii hahmojen suihin.
– Yksityiskohdat, niin kuin pienet liikahdukset. Osan esim. maneereista olet löytänyt muiden tarinoista, mutta osan olet keksinyt itse, joskaan et tyhjästä, vaan mun nähdäkseni luonteiden perusteella.
– Kertojan näkökulman huomioiminen!! Tämä on muuten vaikea. Minäkertoja ei juuri koskaan havainnoi itseään niin kuin muita, vaikka saattaakin olla välillä (yleensä jostain tietystä syystä) tosi tietoinen itsestään. Lisäksi minäkertoja on ihminen, eli ei voi huomata kaikkea muissakaan: hän kiinnittää huomiota vain osaan tapahtumista ja tyypeistä kerrallaan, ja kaiken lisäksi tapaa syystä tai toisesta huomata tietyt ihmiset (yleensä inhoamansa tai erityisesti tykkäämänsä) useammin ja tarkemmin kuin muut.
– Epätäydellisyys ja sen pitäminen normaalina. Niin kuin vaikka ne rytkyfarkut jalassa, kun ei jalat näy videokokouksessa. Jopa muissa on epätäydellisyyksiä, niin kuin pullanmuruja naamassa, eikä se ole ihmeellinen asia tai noloa. Wanhan Ajan Hienoissa Leffoissa esimerkiksi ei ikinä ole pullanmuruja kenenkään naamassa niin, että se olisi normaalia, vaan aina vain niin, että se on jotenkin hassua ja noloa.
-
Tätä vastausta muokkasi 3 vuotta, 6 kuukautta sitten
-
Kohtuus on suhteellista
”Mä sanoon jotta kohtuurella. Jotta kohtuurella voit teherä sitä.”
Katsoin Eetua ja yritin räpytellä silmiäni mahdollisimman typerän näköisenä, vaikka tottahan tiesin, mistä hän puhui. Jo kaataessani puolitoista litraa kuohukermaa kahteen jättikattilaan olin tiennyt, että Eetun etukäteisvaroitus kohtuullisuudesta ei ollut kaksikymmentä litraa, mitä tuli mansikkarahkan tekemiseen.
”Tää on kohtuudella”, väitin viattomasti ja ojensin Eetua kohti jäätävän kokoista kattilaa, joka oli täynnä rahkaa.
Eetu käännähti katsomaan Noaa, Camillaa, Tideä, Nellyä ja Agnesia, jotka istuivat pöydän ääressä. Tiesin hänen levittelevän heille silmiään tukea hakien ja turhautumista osoittaen. Kun virnistin heille Eetun olan ylitse, Noan naama meni sillä tavalla muikean oloiseksi, että häntä nauratti. Palautin kasvoilleni nopeasti suurisilmäisen ja suppusuisen ihmetysilmeeni, joka oli toivon mukaan hellyyttävä.
”Joo. Soon tosiaan kohtuurella. Jos tarjooloo sitä nelijällekkymmenelle ihimiselle.”
”Kohtuus on siis suhteellista!”
”Kohtuus ei ole suhteellista! Suhteellisuurentaju, solis kohtuullista!”
”No mulla nyt valitettavasti on tässä kakskyt litraa mansikkarahkaa, halusit tai et!”Noa alkoi nauraa ja Nellykin painoi kasvonsa käsivarsiensa varassa pöytää vasten ja hytkytti olkapäitään. Kun virnistin ilahtuneena heidän suuntaansa, Eetun kurkusta pääsi varismainen, kärsivä ääni.
”Mun piti teherä siitä yhyrestä kermapurkista kakku”, Eetu murahti lopulta ja hieroi ohimoitaan.
”Valepukki.”
”Miten niin?”
”Et sä osaa kakkua tehdä.”
”No. Nellyn piti teherä siitä mun kans kakku!” Eetu äyskäisi. Olin todella onnistunut käymään hänen hermoilleen.
”En mäkää osaa tehdä kakkua”, Nelly sanoi hapettomasti ja kimeästi ja alkoi nauraa ääneen.
”Solis sitte mansikkarahkaa alakuruuaksi, pääruuaksi ja jäläkiruuaksi. Toivottavasti soon aiva helevetin hyvää, Hello!”Luotuaan minuun vielä yhden vihaisen katseen Eetu kuului marssivan vessaan pesemään käsiään. Minä dippasin vispilät oikein kunnolla rahkakattilaan, jotta sain nuolla ne kunnolla. Sitten osoitin niillä kattilaa ja suoritin pöydässä istujille hovikumarruksen. Mielikki säntäsi nuolemaan lattialta sinne vispilöistä mäiskähtävää isoa mansikkarahkaklönttiä.
”Tehkää hyvin, herrasväki.”-
:DDDD Voi eikä!! Melkeen tukehduin leipään kun luin tän. Miten sä sen teet, miten tälläisiä hauskoja tarinoita kirjoitetaan?? Ja miten sä keksitkin tälläsiä aiheita! Ihan mahtavaa 😀
Huomasinpa tätä lukiessani, että mulla on jokaiselle hahmolle muodostunut pikkuhiljaa ihan oma ääni. Eetun oli ensimmäinen, ja tälläkin hetkellä se on jopa Noaa tai Jesseä selkeämpi. Luen sen puheenvuorot aina tietyllä äänellä ja temmolla, ja sävy mukailee kirjoittajan kuvailemaa tilannetta. Aika hauskaa, väitän että toi Eetun murre tekee siihen paljon miksi se on niin helppo hahmottaa. Tekeekö muut näin? Kuuleeko muut ääniä päässään? :DD Koska mä kuulen ja se on ihan mahtavaa, eikö se kerro vaan hyvistä ja realistisista hahmoista jotka on helppo ajatella aidoiksi??
-
Kohtuus. Ja Hello. Voi herranpöksyt, että olin itsekin revetä tämän lukiessani. ”No mulla nyt valitettavasti on tässä kakskyt litraa mansikkarahkaa, halusit tai et!” ja ”Toivottavasti soon aiva helevetin hyvää” on suosikkikohdat tästä, niihin sattumoisin kyllä kiteytyy koko teksti oikeastaan.
Noan kommenttia sivuten, minulla on myös tapana lukea ns. päässäni ääneen varsinkin Eetun ja muiden murteenpuhujien repliikkejä, vähemmän ehkä muiden. (Niin ja tietenkin itse kirjoittamani keskustelut, mutta se on ehkä vähän eri asia.) Sitten kun siihen lisää sen että olen tuota etelä-Pohjanmaan murretta tässä tutkiskellut niin se alkaa perhana vieköön suodattua omaan puheeseen. Siitä on muutama viikko kun yksi kaveri, jonka ekaa kertaa ikinä tapasin, kysyi että olenko kenties Pohjanmaalta kun puheenparsi viittaa sinne päin. Ei kuule, ihan oon uusimaalaista syntyperää ja tamperelainen tätä nykyä, mistä lie tarttunut tuommoinen nuotti puheeseen… Että kiitti vaan, Hopiavuori.
-
Pakko nostaa esiin oma suosikki lausahdus ”Kohtuus ei ole suhteellista! Suhteellisuurentaju, solis kohtuullista!” Se vaan kuulostaa niin Eetulta!
Mun mielestä on myös ihan joka kerta yhtä ihanaa lukea tarinoita ihan vaan Hopiavuoren arjesta ja se on se mikä ainakin mun mielessä tekee Hopiavuoresta just Hopiavuoren 🙂
Ja kiitos Hello! Musta tuntuu, et tänään saattaa olla pakko tehdä vähän mansikkarahkaa iltapalaks…
-
Vaikia sanua että mikä tosa tekstisä ois se paras kohta, koska ai että. Mutta ”Solis sitte mansikkarahkaa alakuruuaksi, pääruuaksi ja jäläkiruuaksi. Toivottavasti soon aiva helevetin hyvää, Hello!” on ehkä mille hörötin eniten xD
-
Ai hitto miten LOISTAVA teksti!! Hymyilyttää vieläkin, siis aivan super hauska. ”Kohtuus ei ole suhteellista! Suhteellisuurentaju, solis kohtuullista!” – en kestä! Komppailen Noaa, Eetulla on jotenkin tosi selkeä oma ääni. Mulle se muodostui jo ekoina päivinä kun luin täältä tarinoita. Kenellekään muulle hahmolle ei ole vielä omaa ääntä mun päässä (:D) muodostunut mutta kirjoitat Eetua niin loistavasti, etten osaa sen repliikkejä edes lukea ilman että Eetun ääni paapattaa ne.
-
Ihan mahtava teksti!! Komppaan Marshallia, tossa kohdassa mäkin repesin täysin, vaikka alusta alkaen teksti hymyilytti.
-
-
72 TUNNIN PÄIVÄ – 02. huhtikuuta 2020
Torstai oli kestänyt jo ainakin 72 tuntia, kun mä olin saanut Tatin ratsastettua. Olin herännyt ennen neljää aamulla, luoja yksin tietää miksi, ja yrittänyt tunnin nukkua. Sen jälkeen kahvinkeitin oli porissut vihaisesti, aamulehti oli luettu äkäisesti, ja suihkussa oli käyty mököttäen. Olin käynyt seitsemän jälkeen hoitamassa Tatin aamuruokinnat ja vienyt tamman ulos, putsannut ja järjestellyt vähän varusteita, ajanut töihin, ajanut takaisin tallille ja ratsastanut Tatin. Heitin tamman satulan paikoilleen, päästin hevosen takaisin tarhaan ja raahustin sitten Eetun talon keittiöön. En omin päin olisi ikinä kehdannut toiseen taloon mennä, mutta joku oli vihjannut, että keittiössä olisi mansikkarahkaa läjä, ja se pitäisi tuhota pikimmiten, ennen kuin Eetu nitistäisi rahkakokki-Hellon. Pienoinen luksus elämässä oli erittäin tervetullutta nyt, kun kello lähestyi jo kuutta. Ruokaakaan ei ollut saanut kuin yhden aamulla hätäisesti tehdyn leivän töissä.
”Öö… Moi?” Hitto. Se tuli ulos paljon jäykemmin ja epävarmemmin, kuin oli tarkoitus. Pöydässä istui pari goatee-partajaakkoa ja Nelly, jonka kanssa olin välillä vähän jutellut. En mä varsinaisesti ollut epäsosiaalinen tai ihmiskammoinen, mulla vain kesti hetki tottua uuteen paikkaan ja uskaltautua tutustumaan ihmisiin. ”Ai sä olet hitannut jo tänne asti!” miehistä toinen virkkoi. ”Kun sä nyt olet täällä, niin ota mansikkarahkaa!” toinen komensi hymy suupielessään. ”Öö. Joo” oli kaikki, mitä mä sain vastattua. Joskus sitä vaan teki mieli hakata päätä seinään omalle typeryydelleen. Note to self: Mee tänään kotiin ja harjoittele ääneen puhumista. Nelly neuvoi mulle ystävällisesti, mistä löytyisi kulho ja lusikka, ja mä istuuduin muiden seuraan pöytään syömään. Nainen esittelu mulle Noan ja Hellon, joista jälkimmäinen oli ilmeisesti surullisenkuuluisan rahkan tekijä. ”Fedora”, mä esittäydyin lyhyesti, vähän odottaen, millaista reaktiota sieltä tulisi. ”Ai niinku hattu?” kuului vastaus. Hymähdin vähän. Aina sama vitsi.
// Tää on nyt tosi lyhyttä tekstinpätkää, toivottavasti on silti tervetullut Tallipäiväkirjaan 😀 Oli pakko kanssa kommentoida tota mansikkarahkaa!
-
Tämä on just oikeassa paikassa ja todella hyvä pätkä! Koska mikäs sen parempi tapa kommentoida toisen tekstiä kuin kirjoittaa sille vastine – oli se sitten lyhyt tai pidempikin romaani. Ja tästä kun saa heti kolme muuta tyyppiä mahdollisuuden jatkaa hommaa eteenpäin, niin vielä kivempi!
-
Ei se Hellon rahka nyt niin huono idea ollut, jos se houkuttelee tupaan vierailemaan myös uusia kasvoja! Mun mielestä tartuit hienosti Hellon tarinaan ja sait mukaan hahmot ihan omina itsenään. Ei se tarinan pituus oo mikään itseisarvo, vaan mun mielestä olit tähän pätkään saanut mukaan oikeesti kokonaisen päivän, sosialisointia ja myös Fedoran omaa persoonaa tosi kivasti. Mä kyllä välillä kadehdin niitä, jotka saa tehtyä tälläisia kivoja, kokonaisia pikku tarinoita, kun omat tekstit venähtää aina niin pitkiksi.
Pakko vielä mainita, et kahvinkeitin oli porissut vihaisesti kuvastaa jotenkin täydellisesti mun jokaista aamua tällä viikolla 😀 Vaikka nyt kotona etäillessä aikataulut onkin vähän löysempiä, niin siitä huolimatta kellojen kääntäminen pistää aina arkirytmin ihan sekaisin. Fedoran tunnelmat kuulosti siis samaistuttavalta, vaikka itse kömminkin sängystä ylös vasta kasin enkä suinkaan aamu neljän aikoihin..
-
Kiitos Tiitus ja Outi! 😀 Ehkä tässä uskaltaa kirjottaa toistekin tällee muiden joukkoon, kunhan Fedora nyt uskaltautuu ihmisten ilmoille, iik!
-
Siitä se lähtee! Millään lailla huonosti ei mennyt, mutta muiden hahmojen ja juttujen huomiointi on kerta kerralla helpompaa. 😀 Kiva kun edes joku söi Hellon hienoa rahkaa! 😀
-
-
Ei mitään niin hyvää, ettei jotain huonoakin, vai miten se meni?, osa 1
Ei mitään niin hyvää, ettei jotain huonoakin, vai miten se meni?, osa 2Ei mitään niin hyvää, ettei jotain huonoakin, vai miten se meni?, kolmas ja viimeinen osa
Jollain ihmeen kaupalla Chai oli onnistunut punttaamaan minut Pondin luisevaan selkään. Hän oli ottanut toisella kädellään Flidan narusta kiinni ja toisella piteli Pondia. Olin tarrannut molemmin käsin Pondin lyhyestä harjasta kiinni sen ottaessa ensimmäisen, vähän empivän askeleen Chain pyytämänä, jonka jälkeen tamma oli jatkanut matkaansa ihan tottuneen oloisena. Ensin minun oli vaikea istua sen selässä, olin varma että valun alas hetkenä minä hyvänsä. Flidan selkä oli paljon leveämpi ja askeleet matalammat, sen kyydissä tuntui vähän siltä kuin kelluisi veden päällä. Pondin oli paljon keinahtelevampi ja ripeämpi, vaikka sen kävelyvauhti ei oikeastaan Flidasta eronnut.
Askel askeleelta oloni kuitenkin helpottui, ja vähitellen uskalsin hellittää rautaisen otteeni Pondin harjasta.
“Onko tää ok?” Chai kysyi ja vilkaisi minuun. Katsoin Pondin niskaa enkä täysin tiennyt, mitä hän tarkoitti. Vauhtia, Pondia, minua, koko tilannetta?
“Mikä?” päätin varmistaa ja siirsin katseeni häneen. Ei olisi pitänyt, sillä Chain silmistä paistoi huoli. En halunnut sitä. Lupasin katkaisuhoitoon mentyäni, etten enää ikinä aiheuttaisi muille huolta itsestäni.
“Mmm, tää miten lujaa mennään? Pitääkö hidastaa?” Chai varmisti vähän hämmentyneen kuuloisena.
“Ei tarvii”, henkäisin ja suljin väsyneenä silmäni. Jossain takaraivossani tiesin, ettei minun pitäisi olla siitä niin pahoillani. Voivottelu ja huokailu ei auta missään, ja hyvinhän siinä oli lopulta käynyt. En jäänyt ongelmani kanssa yksin.Mutta ehkä osa minusta toivoi, että olisin selvinnyt siitä ihan omin voimin. Etten olisi jälleen tarvinnut jonkun muun tukea päästäkseni jostain ongelmasta yli.
“Ootko sä ok..?” Chain varovainen ääni kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen. En avannut silmiäni mutta tiesin äänen suunnasta päätellen, että hän katsoi minua. Painoin huuliani hetken yhteen miettiessäni, mitä sanoa.
“Joo, oon mä”, vastasin lopulta ja avasin silmäni. Suoristin selkäni samalla ja vedin vielä kerran henkeä. Nyt riitti itsesääli, olin siinä vellonut elämäni aikana ihan tarpeeksi. “Kiitti. Kun kysyit, ja kun autat.”
Chai hymyili, mutta käänsi kasvonsa pois. “Ole hyvä.”Tallin pihassa ei ollut ketään kun pääsimme perille. Chai katseli ympärilleen miettivän näköisenä.
“Mihin mä, tai missä sä haluat tulla alas?” hän kysyi. Ihan hyvä pointti. Jostainhan minun oli pakko tupaan mennä, enkä tiedä oliko Pond halukas saattamaan minua terassille asti.
“Tää on ihan hyvä, kyllä mä nyt pääsen-..” aloitin jo liukumaan Pondin selästä alas, kun kuulin miten tuvan ovi avautui.
“Minoon sanonu että kypärä pääs hevosen selääs”, Eetun ääni kuului, eikä hän kuulostanut vihaiselta, vaan pikemminkin samalta kuin kymmenettä kertaa samasta asiasta huomauttava äiti. Jouduin jälleen kerran roikkumaan Pondin harjassa maahan päästessäni, etten olisi uudelleen nurin korkeamman pudotuksen takia. Rapsutin sen kaulaa kiitokseksi sen vaivannäöstä, eikä tamma näyttänyt olevan yhtään pahoillaan.
“Nyt oli hätätilanne, oli pakko!” Chai kertoi ja heilutti käsiään, ja molempien hevosten riimunnaruja siinä samalla, kun hän ei kehdannut suoraan osoittaa minua mutta selkeästi halusi Eetun näkevän mistä oli kyse.
“Joo, tsori. Mä en mennykään ihan niin varovasti, vaikka sanoitki”, koitin vitsailla ja näin, miten Eetun ilme muuttui hänen ymmärtäessään mistä oli kyse.En kuullut sanaakaan kypärästä enää, vaan seurasin vierestä miten Eetu alkoi jaella ohjeita. Chai sai hoitaa Pondinsa, ja Outi hätyytettiin tallista ottamaan Flida hoiviinsa. Nelly oli tullut terassille ja tarjosi apuaan, mutta Eetu halusi hänen menevän laittamaan teeveden kiehumaan.
“Kiitos”, hän kailotti vielä Nellyn perään ja tarttui käsivarteeni niin, että hän kietaisi sen hartioidensa taakse ja lähti taluttamaan minua tupaa kohti. Olisin ollut otettu ja kiitollinen siitä kaikesta mitä eteeni tehtiin, jos olisin onnistunut nielemään sen karvaan katkeruuden maun, joka nousi yhä uudelleen pintaan.-
Odottelen salaa vieläkin jatkoa tälle. Olen aloittanut noin triljoona kertaa tarinoita siitä, miten Noan arki voisi sujua, mutta en tiedä. Ilmeisesti se menee kepeillä — siitähän on myöhemmin puhetta Noan päiväkirjassa — mutta ei se voi niillä kaikkeen pystyä. Millä se kantaa pyykkinsä yläkertaan tai likaiset vaatteet alas? Millä se muka saa teekupin kilsan päästä tasolta pöytään niin, ettei pala samalla kun konkkaa sen kanssa? Miten se pärjää, kun toinen jalka tietenkin rasittuu nyt enemmän kun pitää portaitakin ravata, ja sitäkin varmana särkee? Ja ennen kaikkea: miten se reagoi siihen, kun sen pitää oikeasti pyytää apua, kun ihmiset on jo niin tottuneet siihen, että se pystyy tekemään kaiken? Jääkö tekemättä jotain sellaista, mitä sen pitäisi ehdottomasti saada tehdä, kun se ei kehtaa pyytää apua just siihen? Noa on kuitenkin osoittanut, ettei se avun vastaanottaminen ole sille helppoa, varsinkin kun nyt siihen pakostakin sekoittuu sääliä ja ihan surkuttelua.
Sun Chai on musta ihan söpö. 😀 Ei ihme, jos se jää vähän hiljaiseksi hevosia talutellessaan. Kukaan ei oikein ikinä anna sille vastuutehtäviä. Se myös arastelee hevosia vieläkin ja uskoo, ettei osaa mitään. Sille on ollut varmaan maailman stressaavin ja tärkein tehtävä, kun sen on pitänyt saada Noa säilymään hengissä Pelottavan Ison Hevosen selässä kotiin asti. Ihme, että se uskalsi edes hengittää!!
-
-
05.04.2020 – Tie Tähtiin 1. osakilpailu
Herätyskellon soidessa nousin ylös ja toimin kuin automaatilla: Suihku, aamupala, melkein kolme kuppia kahvia, tarkista kolmannen kerran varustekassi, että kaikki on varmasti mukana. Ja vielä neljännen kerran ennen kuin lähdet ovesta ulos. Napit korvaan ja pyörän selkään. Tallille saapuessa kerää Ennin kamat kasaan varmistaen, että kaikki on ehjät ja esittelykunnossa. Ne on vaan perus ratsastuskoulukisat, ei mitkään olympialaiset tai maailman cup -mittelöt, mutta ei sinne silti voi mennä risaisilla ohjilla tai kiillottomalla satulalla.
”Tiitus, ala tulla jo, ei niitä enää tarvi hinkata!” Hello huusi Jussin tallin suunnalta. Ei hän voinut tietää minun olevan varustehuoneessa eikä varsinkaan, että olin juuri aikeissani ottaa liinan käteen ja kiillottaa ihan vähän vaan satulan liepettä.
”Joo joo, tullaan tullaan!” sanoin ja nappasin liinan takataskuun. Voisin tehdä sen vaikka matkalla tai heti paikalle päästyämme. Nostin satulan, johon olin eilen vaihtanut kisahuovan kotona käytettävän tilalle, ja keräsin suitset toiseen käteen. Pintelit ja suojat olin jo pakannut selässäni olevaan reppuun, kunnes silmäni osuivat tamman loimipinkkaan. Kuljetuksen ajaksi sille laitetaan fleece, mutta oliks ne kisat ulkona vai maneesissa?”Hei, Agnes! Oliks koululuokat pihal vai sisäl?” kysyin naiselta laittaessani Ennin varusteita Oonalta lainatun kuljetusauton tavaratilaan.
”Ne on kentällä. Paitsi jos tää sade pahenee, niin toivottavasti siirrytään maneesiin.”
”Joo, okei, mun pitää sit hakee viel Ennin ratsastusloimi.”
”Ei kiirettä, ollaan vielä etuajassa.”– – –
”Kolmastoista, et oo tosissas?” huokaisin ääneen nähdessäni oman lähtönumeroni. Ei, en mä nyt varsinaisesti ole mitenkään taikauskoinen, mutta onhan toi nyt silti jotenkin.. Epäilyttävää.
”Mä oon tokavika, että ottaisin ton sun paikan koska vaan”, Marshall totesi vieressäni.
”Joo, ei kai tää nyt niin paha oo. Mut hei, Outi pääse heti liikkeelle, sä oot tokana!”
”Eh, mäkin ehkä ottaisin mieluummin Tiitus sun numeron kuin tän”, nainen naurahti hieman jännittyneen oloisena.
”No, näillä mennään ja tehdään parhaamme, niin hyvä siitä tulee!” Agnes sanoi otettuaan oman kisanumeronsa.Loppupuolen suorituksessa oli hyvät ja huonot puolensa. Ensimmäisten joukossa osallistuvat pääsivät nopeasti hommasta yli ja saattoivat ottaa rennosti loppuajan, mutta toisaalta minulla oli aikaa katsoa heidän suoritustaan ja mahdollisia virheitään ja yrittää olla tekemättä samoin. En kuitenkaan katsonut kuin kolmen ensimmäisen suorituksen, sitten kävin onnittelemassa Outia ja lähdin valmistelemaan omaa hevostani.
-
Vooooi meidän hahmot on ihania, kun ne pulisee kisoissa ja näyttelee numeroitaan. 😀 Ja Tiitus kun se niin jännittää, vaikka mäkin kyllä jännittäisin ja tarkistelisin, että ohjat on ehjät. Hello kyllä taitaa tuntea sen hyvin. 😀 Tunsin kuinka Tiden korvat menivät luimuun niin kuin koiralla, kun se jäi kiinni satulan liepeen pyyhkimissuunnitelmistaan, vaikka Hello ei edes nähnyt sen aikeita 😀
-
-
6.4. Helin kanssa maastossa
— Joko mennään? kysyin Heliltä joka tuli tallista Inkaansa taluttaen.
— Jo, mä päästään vaan tän Nuoskan irti, eihän se haittaa sua?
— Ei missään määrin. Ja itehän oot Salierinkin siihen totuttanut.
— No niinpä. Tulehan Nuoska niin mennään.Sää oli kostea ja pilvinen. Toista viikkoa riehunut tuuli oli nyt tyyntynyt jopa täällä lakeuksilla ja ilma tuntui lämpimältä. Siinä oli selvä sulavan maan tuoksu, joka kertoi kevään saapuneen ainakin jo porstuaan. Nuoska mennä tohotti omiaan metsän puolella, nenä sammalikossa.
— Millois tuo Inka varsoo? kysyin kun katselin pallomaiseksi muuttunutta tammaa.
— Pari kuukautta vielä.
— Ai kauhea, kun se nyt jo näyttää mun silmiin melkoisen isolta.
— Sanopa muuta. Taitaa tulla iso varsa. Ultrassa ei ainakaan ole näkynyt kaksosia ja harvinaista se oliskin, Heli sanoi ja jatkoi: — Mites se Salieri on jaksellut sen ähkynsä jälkeen?
— Varsin hyvin, ei oo ollut mitään ongelmia nyt ja se on kaikin tavoin oma itsensä. Vähän jo turhankin täynnä virtaa, vaikka onkin pelkällä heinäruokinnalla. Pitää vähitellen alkaa lisätä liikuntaa, juoksuttaa vaikka.Salieri alleviivasi tätä lausuntoa härväämällä pää pystyssä ja olemalla muutenkin energinen. Heliä nauratti.
— Oli se silti ihan hyvä ettei tullut ilmoittauduttua siihen TT-cupiin, sanoin. — Olisi voinut harmittaa kun sitten olisi pitänyt jättää väliin tän ähkyn takia. Mä ajattelin jossain vaiheessa, että olisin voinut tarjota Salieria sulle, jos olisit halunnut osallistua, mutta mä unohdin sen sit kokonaan.
— Enhän mä nyt, hyvänen aika! En mä niin hyvin Salieria vielä tunne että olisin voinut sillä kisaamaan lähteä.
— Mutta eiks teillä aika kivasti sujunut jo?
— No joo, kyllähän se ja Salieri on toki varsin helppo ratsastaa. Ehkä jotain helppoa A:ta olis voinut harkita, muttei vielä sen vaikeampia. Mut hei, juorut kertoi että sä olisit saanut houkuteltua Harrin Salierin selkään kans?
— Ei siinä ollut paljon houkuttelemista, itse se sitä ehdotti.
— Älä, ihan totta? Heli kuulosti oikeasti hämmästyneeltä.
— Joo joo. En mä Harria mitenkään patistellut, mutta sitä alkoi sit kiinnostaa kun se mun kanssa täällä kävi muutaman kerran ja katseli sivusta.Kerroin Helille, miten olin salaa mielessäni murehtinut painoasioita. En rehellisesti sanoen tiennyt kuinka paljon Harri painoi, mutta pitkä ja roteva mies saattoi hyvinkin lähennellä sataa kiloa vaikkei olisi mitenkään ylipainoinen. Salieri oli tottunut viime aikoina tällaiseen rimpulaan kuin minä ja tietenkin kehonhallinta vaikutti myös: kokenut ratsastaja osaa myötäillä enemmän hevosen liikkeitä kuin aivan vasta-alkaja ja on siis helpompi kantaa. Mutta sitten tulin ajatelleeksi että onhan Salierikin aika isokokoinen eikä rakenteeltaan mikään kukkakeppi. Sen paino on hyvän matkaa päälle 600 kilon niin että kyllä Harrin uskalsi selkään päästää.
— Pitäiskö sitä kärryihin totuttamista jatkaa tässä taas joku päivä? Heli kysäisi.
— Ehkäpä hyvinkin.Olin ottanut Helin avuksi projektiin, häneltä kun löytyi tietoa ja taitoa tämmöisistä asioista. Olimme edistyneetkin jo aika kivasti, pahin panikointi oli kadonnut ja Salieri oli korkeintaan vähän varuillaan. Ongelma ei silti ole vielä selätetty kokonaan ja se on ollut yllättävän kova paikka minulle: ensimmäistä kertaa ehkä ikinä on tunne etten voi luottaa hevoseeni täysin. Ja kun kyseessä on sentään Salieri, niin se on paha asia!
Heli sanoi ymmärtävänsä tämän ja miksei olisi ymmärtänytkin, hän itse tiesi millainen kullanmuru Salieri oli, kiltti ja luotettava. Ja sitten yhtäkkiä ilmeni tällainen ”bugi”. Olimme pohtineet useammin kuin kerran pelon syytä pääsemättä kuitenkaan puusta pitkään. Olin myös soitellut entiselle omistajalle sekä Simolle kysyäkseni oliko heillä tietoa tällaisesta. Kuten arvata saattoi, kumpikaan ei tiennyt moisesta mitään, mutta eivät muistaneet että heidän käsittelyssään Salieri olisi nähnyt kärryjä. Kukapa ratsutalleilla kärryillä ajaisi? Ainoa vihje oli Simon hatara muistikuva siitä että vuosia sitten jostain hänen ulkomailta ostamastaan hevosesta olisi sanottu, ettei sovellu valjakkokäyttöön. Sen parempaa tietoa Simollakaan ei ollut eikä hän voinut olla varma, että se olisi ollut juuri Salieri. Koska hän keskittyi ratsuhevosiin ja valjakkopiirit olivat muutenkin kovin pienet Suomessa, ei hän ollut kirjannut sitä mihinkään omiin muistiinpanoihinsakaan, kun ei nähnyt sitä relevantiksi tiedoksi lainkaan.
— Nuoska! Heli kutsui ja vislasi. Valkoinen pörröinen hahmo ponnahti risukosta. Aloimme lähestyä tallia.
-
Tosi ärsyttäväääääää, että jotkut osaa vain jutella niin kuin normaalit ihmiset ja kysellä taitavasti toistensa tekemisiä. Saisikohan kuulumisten vaihtamisesta käytyä vaikka jonkun verkkokurssin? Mieluiten sellaisen, ettei tarvitse puhua siellä kenellekään? 😀
Vitsit kun Salierin kärrykammon alkujuuret joku kerta selviäisivät. Kommentoinkin jo johonkin, että mulla on kutina, ettei se turhia säiky. Sitä en tullut ennen tämän lukemista ajatelleeksikaan, että tottahan tällainen ”pikkujuttu” on Sonjalle aika iso asia. Hän on tottunut ajattelemaan Salieria vakaana ja tasaisena, mutta se onkin kaikesta huolimatta välillä, noh, hevonen!
-
-
Kakkukaffit
385 sanaa”Kakkukaffit”, Eetu ilmoitti totisena ja iski täytekakun pöytään. Panin merkille, että hänen peukalonsa reuna kosketti kevyesti kermavaahtoa sen kyljessä, mutta koska kaikki olivat kai nähneet hänen hinkkaavan käsiään kuumalla vedellä ja saippualla aiemmin, kukaan ei tehnyt asiasta numeroa.
”Miksi?” Nelly kysyi, mutta keksi vastauksenkin nopeasti. ”Aa, joo…” hän äänteli jo ennen kuin Eetu osoitti hyvin pehmeällä liikkeellä ruusukenippua, joka oli kasattu keittiön pöydän päähän.
”Näyttäkää vähä niitä ruusukkeita”, keittiön tasoja nojailemasta peräisin oleva Oskari pyysi ja viittoili kädellään pöydän päässä seisten. Vieressäni istuva Hello ojensi ne hänelle, ja ai miten monta niitä olikaan. Oskari pakeni heti takaisin nojailemaan keittiön tasoon ja käänteli ruusukkeita.
”Teistä en tiiä mut mä otan nyt tätä”, vieressäni istuva Hello huokaisi ja tavoitteli jo kakkulapiota, mutta pysähtyikin kesken liikkeen. ”Mitä!” hän kivahti kohti keskilattiaa.
Kun käännyin katsomaan, tuima Eetu se siellä Helloa tuijotti.
”Eiköhän Outi sen kakun korkkaa”, Eetu ennemminkin käski kuin kysyi.
”Miks?” Hello ihmetteli.
”Kun se voitti”, Oskari sanoi katse ympäri käännetyssä sinivalkoruusukkeessa, jota piteli pitkine sormineen.
”Eikö Nelly voittanu?” kysyi Nelly itse.Olin tarkkaillut Nellyä ja Helloa jo aiemmin, ja he tuntuivat tartuttavan toisiinsa lapsellista energiaa, vaikka erikseen olivatkin ihan miellyttäviä. Huomasin, miten Agnes puri salaa hampaansa hetkeksi tiukasti yhteen, kun rapsutti muka poskeaan.
”Nelly on emäntä”, Hello sanoi Nellylle, ja Nelly näytti kieltä.
”Chai kuitenki kilpaili ihan ekaa kertaa niin et–” Outi aloittaen osoittaen minua koko kämmenellään toiselta puolelta pöytää, ja minä punastuin ja painoin katseeni pöytään.
”Jessestä tuleeki suurmestari ku se voittaa joka vuosi kaikki nii se vois”, Nelly sanoi Outin päälle.
”Joo mutta valitettavasti Jesse ei ole nyt keskuudessamme”, Hello huokaisi silmät kiinni ja käsi sydämellään niin kuin Jesse olisi kuollut.
”Marshall voi ottaa. Kun se alotti kumminkin Arlekinin kisakauden ekaa kertaa ja meidän muiden hevoset on jo–”
”Entä Tiitus kun Enni on kuitenki niin nuoriki vielä ja se on kisannu varmaan eniten täs viime–”
”Agnes näki varmaa eniten vaivaa, ainaki jos lasketaan–”
”Ottakaa nyt joku sitä kakkua että muutkin saa!” Hello rähähti.Kun mitään ei hetkeen tapahtunut, Hello tarttui kakkulapioon. Silloin Eetu kumartui minun ylitseni, nyppäsi kakkulapion hänen kädestään ja löi sillä häntä päähän niin kuin kärpäslätkällä. Hän ojensi kakkulapion Agnesille, joka ojensi sen puolestaan Outille.
”Ei tää oo mikään kuuma peruna -leikki!” Tiitus purnasi ja ojensi kätensä pöydän päästä, jossa seisoi. ”Hello, leikkaa ny sä sitte.”
”Käskystä”, Hello hymyili, mutta ei ottanutkaan kakkulapiota, vaan nousi ylös ja tarttui Tiituksen käteen sen mukana. ”Muista polkasta”, hän sanoi vakavalla naamalla niin kuin se olisi hyväkin vitsi, ja survaisi sitten kakkulapion kakkuun. Kuulin Oskarin tyrskähtävän ruusukkeisiin kauempana.-
Mulla oli näköjään mennyt tämä tarina kokonaan ohi, mutta kuinka hellyyttävä tarina. Tässä tulee niin hyvin esille Hopiavuoren yhteisöllisyys, ja pidin siitä, kuinka jokaiselle annettiin syy leikata kakku. Tarinan näkökulma oli myös mielenkiintoinen, sillä se ei kerrokaan Chaista, vaan hän on sivustaseuraaja. Kuinka muut nahistelevat tai kuinka Oskari tyrskähtää ruusukkeille.
Voin hyvin nähdä tilanteen, kun tapellaan, kuka keikkaa kakun, ja sillä välin Hello on jo kuolannut kakun kokonaan. Hopiavuoressa voisi sanoa olevan normaali tilanne, kun tupa on täpötäynnä, mutta näitä tupatarinoita on silti aina hauska lukea. Onneksi kesä tekee tulojaan, niin kaikki ehkä mahtuvat paremmin terassille istumaan.
-
-
Mustana, maidolla, kylmänä, kuumana
Tapahtuu Kun on edellisestä päästy tarinan jälkeenOskari nökötti suulin viereen nostetulla penkillä, puoliksi piilossa autonsa takana, kädet polvien ympärille kiedottuna. Penkille jäisi rapaisia kengänjälkiä, mietin samalla, kun lähestyin miestä hitaasti, sillä kannoin käsissäni kahta täpötäyttä kahvikuppia. Olimme juuri tullee kotiin valmennusreissulta Auburnista, kun tallilla oli alkanut hälinä, joka ei luvannut mitään hyvää. Tiesin, että paikalla oli ollut tarpeeksi auttajia ilman minukina, joten olin vain keskittynyt parhaani mukaan Jussiin, kunnes ori oli harjattu ja ruokittu, ja sen varusteet olivat siististi paikallaan. Sitten vasta suuntasin tupaan kuulemaan uutiset. Tietenkin se oli taas Ukko.
“Paska juttu”, tokaisin ja sain Oskarin nostamaan katseensa ja suoristamaan asentonsa aivan kuin hän olisi tehnyt jotain väärää. Miehen kasvoilla vilahtanut väkinäinen hymy katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Laskin sen silti tervehdykseksi.
“Haluutsä mustana vai maidolla?” tarjosin miehelle molempia mukanani tuomia kahvikuppeja. Oskari vain kohautti harteitaan, joten ojensin matokahvin miehelle ja istuin penkille hänen viereensä. Puhaltelin höyryävän kahvin mustaa pintaa ja ehdin miettiä, kuinka Oskarin takia olin melkein ollut valmis litkimään pahvinmakuista maitokahvia, jos mies olisi päättänyt valita sen toisen kupin.Tuijottelin vääristynyttä kuvajaistani Oskarin auton kyljestä, enkä keksinyt mitään sanottavaa. Olin kuullut Ukon tilanteesta jo kaiken olennaisen tuvassa. Tarkkailin myös sivusilmällä Oskaria ja yritin etsiä miehestä merkkejä siitä, että hän halusi minun lähtevän. En kuitenkaan osannut lukea miehen ilmettä. Sen sijaan huomasin, kuinka Oskari pyöritteli hetken kahvikuppia käsissään ja laskin sen sitten maahan jalkojensa juuren. Vaikka kevätauringossa saattoi jo hetken tuntua lämpimältä, kahvi jäähtyisi viileässä ulkoilmassa nopeasti. Jos liikahtaisin hieman, voisin vahingossa hipaista Oskarin jalkaa omallani, sillä penkki ei ollut kovin leveä. Tunsin tutun lepatuksen vatsani pohjassa, vaikka se tuntuikin täysin sopimattomalta juuri sillä hetkellä.
“Miten siellä Auburnissa meni?” Oskari kysyi yllättäen. Olin jo melkein unohtanut, että vielä aikaisemmin sinä päivänä olin ollut valmennusreissulla Jussin kanssa ja olin palanut halusta päästä kertomaan Oskarille kaikesta, mitä olin oppinut.
“Haluutsä muka oikeesti nyt jutella siitä?” vastasin epäuskoisesti. Vaikka olinkin kiitollinen siitä, että Oskari oli rikkonut hiljaisuuden, en uskonut, että Heidi Näyhön valmennuksen hehkuttaminen ainakaan parantaisi miehen mielialaa.
“Ihan kivasti se meni”, päädyin summaamaan, kun Oskari ei sanonut mitään.
“Sanokse jotain mistä mun pitäis tietää? Tai siis jos mä taas huomenna…” meis aloitti lannistuneella äännellä.
“Ei sun tarvi”, kiirehdin keskeyttämään. “Ei sun todellakaan tarvi nyt murehtia sitä valmennusjuttua. Jos susta ei tunnu, et sä haluut, niin ei sun tarvi.”
Oskari huokaisi. Jäin miettimään, sanoinko oikein vai väärin. Syvällä sisimmässäni kuitenkin tiesin, ettei motiivini valmennuksiin liittyen ollut missään vaiheessa liittynyt pelkästään ratsastukseen. Sen takia oli turhaa antaa Oskarin kiduttaa itseään kentänlaidalla väkisin.“Mulla on vaan niin hyödytön olo”, tukahtuneella äänellä sanotut sanat olisivat tuskin kuuluneet ellei niitä edeltävä hiljaisuus olisi ollut niin syvä. “Mä oon täysin hyödytön Ukolle, koska mä en tiedä, mikä sitä vaivaa. Ja mä oon ihan hyödytön sullekin…”
Pudistin päätäni, mutta Oskari oli painanut päänsä käsiinsä, eikä nähnyt elettäni. Nostin käteni laskeakseni sen miehen harteille, mutta epäröin hetken. Jos vieressäni olisi istunut lähes kuka tahansa muu, olisi lohduttava ele tullut aivan luonnostaan. Sydän takoen kiersin käteni Oskarin ympärille. Tunsin, kuinka mies jännittyi, muttei kuitenkaan ravistanut kättäni pois. Silitin peukalollani varovasti miehen olkaa.
“Et sä oo hyödytön, sulla on vaan tosi huono tuuri”, yritin lohduttaa lähes kuiskaten.Pikkuhiljaa Oskari rentoutui, enkä uskaltanut liikahtaakaan, vaikka asento alkoikin tuntua hankalalta. Kuulin kuinka tallin ovi kävi ja pian suulissa kaikuivat kevyet askeleet. Käänsin päätäni ja ehdin juuri ja juuri nähdä vilaukselta Camillan, joka samalla hetkellä kääntyi kannoillaan ja palasi takasi talliin. Tunsin oloni hirveäksi ihmiseksi, kun huomasin pienen voitonriemun läikähtävän sisälläni.
“Jos sulle tulee siitä parempi olo, niin kyl sä voit pitää sen valmennuksen huomenna”, aloitin, sillä minusta tuntui, että minun oli sanottava jotain. “Chai käski leikkiä mukana, kun Ruska – sen Reitan tyttö – haluu tulla pitämään valmennuksen. Mä en usko, että sä oot ainakaan hyödyttömämpi kuin se.”
Oskari ynähti. En tiennyt oliko se naurahdus vai ei.
“Tai jos sä haluut jotain muuta ajateltavaa, niin en mä tiedä… mennään vaik leffaan.”
Oskari kohotti katseensa niin nopeasti, että melkein säikähdin. Tulin yhtäkkiä hyvin tietoiseksi siitä, kuinka lähellä miehen kasvot olivat omiani. Kiemurtelin penkillä kauemmaksi ja hörppäsin kylmää kahvia keksiäkseni käsilleni jotain tekemistä. Mies näytti ehkä… epäuskoiselta? Minusta tuntui, että olin onnettoman huono tulkitsemaan Oskari Suden ilmeitä ainakin sinä päivänä.“Älä nyt näytä tolta. Mä vaan koitin keksiä jotain piristävää. Sitä varten kai kaverit on?” virnistin. Yritin sysätä vatsassani vellovat tunteet syrjään ja käyttäytyä kuin normaali ihminen. Keräsin kahvikupit ripeästi mukaani ja lähdin takaisin tupaan, ennen kuin jäähtyneen kahvin pinta paljastaisi Oskarille, kuinka paljon käteni tärisivät sillä hetkellä.
-
Sun tarinoiden joukkoon jollain tapaa elää itse myös. Kuinka hahmot kuulevat omalta itseltään. Esimerkiksi Susi. Minua välillä pelottaa, että teen Sudesta liian aran tai epävarman, tai sitten Susi on vielä pahempi hölösuu minun tarinoissani kuin oikeasti. Jos hahmo on kuvailtu sosiaaliseksi, se on huomattavasti helpompaa kirjoittaa vuorosanoja hahmoille.
Jos en olisi Camilla, olisin ehdottomasti se, joka liputtaisi Suden ja Outin puolesta. Ne on jollain tapaa hellyyttäviä, vaikeita. Sudelle on vaikea sanoa mitään ja viimein kun saa sanottua, ei tiedä, mikä vastaus on.
-
Mä en siis kestä. Olen kateellinen kaikesta. Erityisesti siitä, miten kaikki hahmot tuntuu ihmisiltä enkä hahmoilta. Tämän osasin joskus itsekin. Siitäkin olen kateellinen, miten Outi osaa olla Oskarin kansa. Tätä en ole edes ikinä osannut. 😀
Kun kuvataan vähäsen tuskaisia ja jännittäviä ihmissuhteita, nielen ihan kaiken jo aiheen perusteellakin. Kaikki tietää, että tätä mä haluan, ja jos joku tätä mulle tarjoilee, tietenkin olen eturivissä fanittamassa. En muista oikein analysoida, kun fiilistelen vaan sitä, että oi ja mitä jos. En tästäkään osaa vielä näinkään monennella lukukerralla nostaa konkreettiseksi kommentoinnin kohdaksi muuta kuin ihanat yksityiskohdat. Tykkään maailman eniten siitä, miten Outin kahvi tärisee kupissa.
Nämä tarinat saa myös mut aina kirjoittamaan. Olen vähän oikeasti-oikeasti ahdistunut orastavasta kolmiodraamasta, enkä aina saa pidettyä mielessä miten kaikki on keksittyä. Toinen ahdistuksenaiheeni on, että mulla on taas blokki, joka ei estä kirjoittamista kun osaan jo suhtautua sellaisiin rennosti, mutta joka aiheuttaa sen, etten tykkää mistään mitä kirjoitan. Että sori, kun pilaan omituisilla raapustuksillani hienot kuviot. 😀 Tykkään itse kirjoittaa vastatarinoita yksityiskohdista: kertoa siitä, mitä ei edellisessä tarinassa kokonaan kirjoiteta. Tähän aloitin jo vastausta leffasta, mutta vaihdoin sitten suuntaa Kyrönjoelle, koska olen vähäsen liian hidas tällä hetkellä. 😀 Mutta kivaa oli. Sosiaalisena tarinana oletkin tehnyt tämän taitavasti. Tarinahan on ihan kuin mun momman tekemä isoäidinneliö: tasainen ja kokonainen, mutta silti siinähän on erityisesti Oskarille ja Camillalle loputtomasti silmukoita, joihin voi liittää oman palan.
-
-
08.04.2020 – Valmennukset = huonoa onnea? (342 sanaa)
”Heippa Sonja, mites Salieri jaksaa?” kysyin naiselta, kun huomasin hänen olevan ruunan kanssa sen karsinassa.
”Hei. Energiseltä, sitä se ainakin on. Yritin eilen juoksuttaa sitä, mutta riehumiseksi se kyllä meni.”
”No ainakin sai purkaa energiaa, vaikkei ihan oppikirjan mukaan mennytkään.”
”Ajattelin huomenna nousta selkäänkin, mutta katsotaan nyt.”
”Onnea siihen”, naurahdin, koska olin kuullut tuvassa minkälaista rodeota Salieri oli esittänyt juoksuttaessa. ”Mutta mun pitää nyt mennä, lähdetään Outin kanssa valmennukseen.” Hyvästelin naisen ja kävelin varustehuoneen kautta hakemassa loput varusteet ja menin Jussin tallin kautta pihalle.”Onkohan siellä paljon tuttuja”, pohdin ääneen Outin vieressä.
”Nii tää tais olla joku treeni sinne isoon kisaan?” kuskiksi ystävällisesti lupautunut Oona kysyi.
”Joo, siinä keskitytään just tulevan kisan rataan”, vastasin.
”Kyllä mä uskon, että siellä on useampi aiempaan osallistunut. Varsinkin tallin omaa väkeä”, Outi sanoi.
”Mä kuulin, että teillä taisi mennä kisat tosi hyvin”, Oona sanoi.
”No niin voisi sanoa”, vastasin hymyillen Outille, ”tää keksimmäinen vei voiton meidän luokasta.”
”Oikeesti? Vautsi, onneks olkoon!”
”No Jussihan sen työn teki.”
”Höpö höpö, ei se hevonen pysty perunasäkki selässä tollasia ratoja yksin voittamaan.”
”Ja meidän luokassa oli kuitenkin kahdeksantoista osallistujaa eikä kaikki todellakaan ollut mitään aloittelijoita niin kuin mä ja Enni.”
”Mäkin olisin kyllä halunnut osallistua noihin kisoihin, mutta mulla alkaa olla liian monta hevosta, joista pitää huolehtia, niin ei vaan pystynyt. Mutta kyllä mä tuun ainaki kattomaan joku kerta!”Vaikka Auburn on hieno ja suuri talli, siellä ei silti ollut samanlaista hulinaa kuin kisoissa, vaikka valmennuspäivä olikin. Enni ei siis ottanut ihan niin paljon stressiä uudesta paikasta ja käyttäytyi jopa ihan asiallisesti – mitä nyt trailerista ei olisi ensin halunnut tulla ulos lainkaan ja sitten tultiinkin niin vauhdilla, että varpaani jäivät alle.
”Aiiijjj luoooojaa!” huudahdin irvistäen, koska tamma todellakin osui kunnolla.
”No, mitä nyt?” Outi kysyi kääntyen Jussin vierellä minua kohti, ”Auts. Kävikö pahasti?” hän jatkoi huomatessaan minun pitelevän oikeaa jalkaa ylhäällä.
”Joo, eiköhän tää tästä”, totesin, koska en uskonut minkään menneen rikki, vaikka kipeää tekikin. Miksi en laittanut suojakärkisiä tallikenkiä jalkaan, vaan piti lähteä lenkkareissa. ”Saa nähdä saanko mä edes saappaita jalkaan”, naurahdin vielä, kun nilkutin tamman kanssa trailerin vierellä.Valmentajan kommentti
Auts! Ei mikään paras mahdollinen tapa aloittaa valmennusta, kieltämättä. Toivottavasti pieni tapaturma ei haitannut liiaksi treenausta, vaikka hyvähän se olisi vaikka ratsastaa tunti ilman jalustimia, jos oikein pahasti koskee. Ihanasti käytetty hahmojen vuorovaikutuksia tarinassa ja tekstiä oli todella sujuva lukea. On ihana päästä vähän paremmin sisälle kilpailijoiden elämään, vaikka nyt näillä lyhyillä valmennuskuittauksilla.-
Oona on kyllä ihan oikeassa, vaikka Outille onkin nyt ollut viimeaikoina vähän tyypillistä vähätellä itseään Jussin kustannuksella. Olet ollut tarkkana, ja tämä on ihana tapa kertoa, että Outin jutut on luettu. 😀 Mutta Tiitus, voi Tiitus, pidä nyt pokerinaama, vaikka pieni heppa vähäsen talloo koko viidensadan kilon painollaan. 😀 Ilman sellaista musta itse asiassa tuntuu, että kun kallalaiset katsoisivat pieneltä Otsonmäeltä tulevaa Tiitusta Ennin vierellä, kukaan ei yhtään epäilisi, etteikö Tiitus kuuluisi niin hienonhienoon paikkaan! Kun kerran hevonen on niin hieno, ja Tiituskin sellainen hyvin käyttäytyvä ja kiltti, että kehtaa kyllä tämän tallin maineen laittaa sellaisen edustuksen varaan vaikka sitten Auburnissa asti.
Oonaa mun onkin aina välillä vähän ikävä, kun se on sellainen iloinen höpöttäjä, jollaisen ehdottomasti haluaisin omaksikin kaveriksi. 😀 Ihanaa, että hänkin näyttäytyy! <3
-
-
Vääriä sanoja väärässä paikassa väärälle ihmiselle
TT-cup siellä. Valmennus täällä. Hopiavuori oli kahvipöytäpuheiden mukaan pärjännyt aikaisemmissa kisoissa. Asianmukaisesti onnittelin kaikkia. Tuntui vain, etten pysynyt kaikessa mukana. Oli valmennusta, kilpailuita, treenaamista. Maneesin pohjan kuntoa piti valvoa huomattavasti enemmän. Mitä enemmän aurinkoisia päiviä, sitä enemmän kenttä oli käytössä. Hyvä, että työni sentään osasin tehdä.Yksi kaunis kilpailupäivä hevosia oli puuttunut. Lex, Enni, Jussi, Cozmina… Olin mielestäni ruokkinut hevoset aamusta. Päiväheiniä jakaessani olin saada sydänkohtauksen. Puoliverisiä puuttui tallista. Myös uusi Pond oli kadonnut. Olin melkein juossut tukka putkella tupaan itkemään Eetulle, että meidän hevoset on varastettu. Mutta tuijotellessani tuvan tyhjää keittiönpöytää muistin, että melkein koko talli oli lähtenyt kilpailuihin.
Yksi osakilpailu järjestettäisiin Hopiavuoressa. Kaikki roikkuvat laudat naulattiin uudelleen. Piha haravoitiin. Käteni olivat rakoilla kahden päivän haravoimisesta. Toisaalta hauskaa olisi saada Hopiavuoreenkin lisää elämää. Olihan sitä kyllä omastakin takaa. Talliin oli saapunut täti hevosensa kanssa ja pian perässä oli saapunut sinitukkainen, vaitonainen tyttö. Hyvä, jos päätään nyökäytti tervehtiäkseen. Olin kuitenkin varma, kun se tyttö kotiutuisi paremmin äänen tasokin nousisi. Joskus kiitin onneani, etten ollut enää teini. Silloin kaikki oli niin ylitsepääsemätöntä.
”Hei, en mää tiennyt, että Hopiavuoressa on ravureita”, hymyili tummatukkainen nainen sukiessaan kuraa pois merkkiratsastushousuiltaan.
Outo naama, mutta silti jollain tapaa tuttu.
”Joo, tää on tää ensimmäinen. Tuskin niin hellyyttävä otus, että Eetuun iskisi ravikärpänen”, virnistin naiselle.
”Joo, meillä on tuolla Hopealinnassa niitä useampi yksilö. Einolla suomenhevosia ja Åke hamstrannut lämminverisiä.”
Hoealinna. Jesse. Milan. Joonas. Noahan oli puhunut jostain naisesta. Hopealinnan tallimestari.
”Olinpa mää tönkkö. Yhtää esitellyt itseäni. Mää oon Hopealinnan tallimestari, Saga Isberg. Tulin tänne tänään vetämään valmennusta”, nainen esitteli itsensä.
Siinähän se oli. Joskus olin nähnyt naisen ohimennen. Siksi hän oli niin tutunnäköinen.
”Olinkin muka jollain tapaa tunnistavani. Camilla Vanhaniemi, kai joku Eetun oikean käden kaltainen. Ja tää täs on Steffe. Ensi viikolla odottaa herraa opetuslähtö”, esittelin ylpeänä mustanruunikkoa Sagalle.
”Veikeännäköinen otus. Oletteko te jo hiitillä käynyt?”
”En oo saanut aikaiseksi Seinäjoelle lähteä. Sielläkin sitä porukkaa on kuin markkinoilla konsanaan”, hieraisin leukaani hieman ehkä häpeissäni.
”Meil on Hopealinnassa ihan uusi rata. Eikä täältä ole edes pitkä matka. Meiltäkin porukkaa lappaa teidän maneesissa, niin tuskin olisi mikään ongelma, jos sinä ja Steffe lainaatte meidän ravirataa. Voin vielä antaa sinulle Einon numeron, niin voit soitella hänelle.”
Niin Saga antoi minulle Einon numeron ja lähti jatkamaan seuraavaa valmennusta. Purin hampaitani yhteen ja soitin siltä seisomalta Einolle.Illalla istuimme Suden kanssa hiljaa keittiön pöydän ääressä syömässä tekemääni lasagnea. Tilanteesta puuttui enää punaviinipullo ja pari somaa kynttilää. En tiennyt, miten päin minun pitäisi olla. Yritin olla normaali. Kysellä hieman enemmän, että miten Susi pärjäsi. Tai mitä hän haluaisi tehdä. Kävimme juoksemassa. Susi juoksi hiljempaa, että pysyin perässä. Suden jalat olivat nopeat ja pitkät. Kirosin Sudelle, että lopetan tupakanpolton, niin juoksen hänen ohitseen.
”En haluu, et säälit mua. Tai säälitkö?” Susi katsoi minua yllättäen pyöritellen haarukallaan lasagnea lautasellaan.
”En mä sua sääli”, nielaisin.
En ollut varautunut kuulevani mieheltä vastaavia kysymyksiä.
”Oon vaan surullinen Ukon puolesta ja siinä samalla sun. Ei tuo helppo tilanne ole. Mua inhottaa nähdä, kuinka elämä potkii sua päähän. Et sää oo mitään ansainnut. Pelastit mutkin. Oot nii pirun hieno ihminen. Susta on vaikea olla tykkäämättä”, hymyilin miehelle ja otin häntä kädestä kiinni lohduttavasti.
Niin siinä kävi, kun Vanhaniemi ei ajatellut, mitä sanoi, vaan päästi sammakoita suustaan. Susi hiljeni. Naama ilmeetön. Vedin käteni takaisin omaan syliini.
”En halua, että ihmiset säälii mua sen vuoksi. Kävimme Outin kanssa kahvillakin, ja hän haluaa, että valmentaisin häntä ja Jussia kisoihin. En halua, että Outikaan sääli. Tai kukaan”, Susi murehti painaen käsiään kasvojaan vasten.
Sattui. Onneksi Susi ei nähnyt. Pidin kasvoni ilmeettömänä. Tuskin, kuinka sydän hakkasi lujempaa. Kädet hikosivat. En tiennyt, mikä tunne oli, mutta sitten Viljamin en ollut kokenut vastaavaa.
”Hyvä, ettet yksin murehdi. Tiesithän, et voit mulle aina puhua. Oli tilanne mikä tahansa. Ei sun kannata muita murehtia. Keskittyä vain itseesi ja Ukkoon”, hymähdin miehelle.
Yritin olla sanomatta tyhmää ja melkein tuntui, että onnistuinkin siinä.Lautaset olivat tyhjät. Kasasin ne pöydästä tiskikoneeseen ja laitoin folion lasagnen päälle.
”Steffellä on opetuslähtö ensi viikolla. Gunnar ilmoitti. Pitäisi käydä vain hiitillä kokeilemassa, miten Steffe kulkee, ja tarvitsisin apukättä tai ajanottajaa. Maanantaina tai tiistaina. Eino lupasi, että Hopealinnan rataa saisi lainata rauhassa”, vilkaisin kulmat koholla Sutta, joka juuri nousi pöydästä tuoden lasit tiskipöydälle.-
Mun käy niin sääliksi Camillaa. Varmaan kaikki meistä on joskus tunteneet sen tunteen, kun kovasti yrittää, mutta silti kokee olevansa huono työssään. Se on aika epätoivoinen tunne se, ja sitä voi ihan hyvin tuntea vaikkei olisi syytä. Joillakin on siihen suurempi taipumus, niin kuin Camillalla musta on, ja kauheinta on, että se olo ruokkii itseään. Ensin tekee hyvin, sitten tulee jokin takaisku, sitten yrittää aina vain kovempaa, ja kun väsyy, olo pahenee, virheet lisääntyy, taas olo pahenee ja näin. Sitten kauhistuu jo ihan väsymyksestä sellaisiakin asioita, kuin että puolet hevosista on muka varastettu.
Hopealinnan ravirata onkin hyvä juttu! Otsonmäellä harva pitää edes omaa pellon ympärille lanattua harjoitusrataa, kun joka nurkalla on kuitenkin niitä oikeita ratoja. Se on hyvä, että Eino on ilmeisesti taas ohjaksissa, vaikka välillä näytti siltä, että Joonas on ottamassa vallan kun vanha isäntä väistyy. 😀 Camillalla kävi kerrankin tuuri, mikä on ihanaa. Ja Steffe, siitä sietääkin olla ylpeä. Huomasin muuten vasta nyt tehneeni kuprun ratatreeneihin, mutta ehkä se ei haittaa. Taisin oikean elämän paljasjalkaisena otsonmäkeläisenä vahingossa ohittaa tiedon, että omia ratojakin on tarjolla!
Camillan ja Oskarin koti-illat on musta kyllä veikeitä. Tietenkin elän niitä myös Oskarin kautta. Joskus unelmoin vieläkin, että mulla olisi kämppis, ja tuollaista se olisi, kuin tämä on Oskarin näkökulmasta. Että olisi juttuseuraa aina välillä, ja katsottaisiin vaikka joku leffa. Saisinkohan mä jonkun muuttamaan tänne mun kanssa, kun se kuulostaa niin kotoisalta? :DD
-
-
Kuppi kahvia ennen maastoa
Riisuessaan kenkiä pois jaloista tuvan etteisessä, Marshall kuulosteli perempää talosta kantautuvaa puheensorinaa. Hyvin lyhyen ajan rastapää empi peremmälle menemistä mutta nosti kengät kuitenkin sivuun ja suuntasi askeleensa keittiöön päin.
“Päivää taloon, onko kahvia vielä jäljellä?”
“Justiisa kuule saatihin uus pannullinen pöytähän. Ota kuppi niin met teemmä tillaa pöyrän äärehen.” Eetu tokaisi reippaaseen tapaansa ja viittoi kuin parempikin liikenteenohjaaja ja pöytään tuli tilaa ennen kuin Marshall ehti mukista mitään vastaan. Toisaalta, pirttipöydän ääressä oli vielä yksi paikka vapaana joten suurta vaivaa ei järjestely ollut edes vaatinut.
“Niin onko se lauantai? Vai sunnuntai?” Nelly tiedusteli, keskustelu jatkuen siitä mihin oli jäänytkin.
“Sunnuntai se piettäs olla.” Eetu tokaisi.
“..Mistä puhutaan?” Marshall kysyi väliin hieman empien, otettuaan vapautuneen paikan pöydästä saatuaan kuppinsa täytettyä kahvilla.
“Seuraavasta osakilpailusta että milloin se on.” Outi kommentoi
“Nii, ja siitä kuin Nelly pelkää että jos se ei menesty yhtä hyvin ku viimeksi niin se menettää maineensa ja kunniansa valmentajana” Hello mumisi suu täynnä pullaa “Vaikka ei se oikeesti mitään työtään menetä.”
“Miten me taas päädyttiin tähän aiheeseen?” Nelly mutisi sen näköisenä että haluaisi mieluummin puhua vaikka säästä ja horoskoopeista.
“..En kyllä usko että tämän cupin takia menettäisit mainettasi valmentajana vaikka kuinka huonosti menisi.” Marshall sanoi hörpäten varovasti kahviaan. “Mutta jos tarvitset varasuunnitelman ja pitää kadota maan päältä, niin kyllä sinulle valmentajan töitä meidän tallilta löytyy. Englannilla pärjää.” mies lisäsi pienen virneen kera.
“Noniin! Nyt sulla on suunnitelma B jos muka katastrofi käy! Vai onko tää jo c? Kun eikö ainaki Noa luvannu joku aika sitte että kyllä se valmennettavaksi tulee jos muka jotenki menetät töitä tän kisan takia.” Hello sanoi hyvin varmana samalla kun vaivihkaa nappasi toisen palan pullaa itselleen.
“Ja kyllä mäki Ennin kaa aion sun asiakas olla ja varmasti moni muuki tallin ratsastajista, niin et sä työttömäksi joudu vaikka maailmanloppu tulisi.” Tiitus kommentoi.Outi ja Fedora yhtyivät mukaan ollessaan samaa mieltä asiasta, ilmoittaen kumpikin että hekin kyllä tarvitsivat lisävalmennuksia. Myös pöydän päässä istunut Eira nyökytteli päätään äänettömänä vastauksena. Outi jatkoi siitä mainitsemalla lyhyesti parin päivän takaisen Sagan vetämän valmennuksen, kuinka pitäisi ehkä useamminkin keskittyä johonkin niinkin tavalliseen kuin pelkkään istuntaan. Eikä hioa mitään erikoisia kiemuroita ja koukeroita tai muutakaan. Marshall silmäili hieman päädyssä istuvaa Eiraa, joka tuntui välillä mulkoilevan oudonkin pistävällä katseella takaisin. Miksi lie, mies tuumasi mielessään ja hörppäsi kahviaan.
“..Onko joku teistä vielä lähdössä ratsastamaan? Olin ajatellut että menisin Arlekinin kanssa vähän pitemmälle maastolenkille. Mitä tahansa muuta kuin kokoamista ja koululiikkeitä..” Marshall kysyi lopulta, vilkuillen hieman muita pöydässä olijoita.
“Mä ja Tatti voitas lähtä. Kaverin kaa se on varmasti vähän rauhallisempiki, kun se on nyt päässyt vähän keräämään ylimäärästä energiaa..” Fedora ilmoitti lopulta hymyn kera.
“Siinä tapauksessa Arlekin ainakin on hyvä seura sille. Se ei ylimääräsiä härlää.” rastapää vastasi kevyen hymyn kera “Muita lähtijöitä?”-
Joka kerta mä vaan ihailen sua ja kaikkia muitakin, jotka saa Eetun puhumaan nuan komiasti jottei tosikaa. 😀 No joo, kyllä mä yrittämistäkin aina ihailen. En mä saa edes Nellyä puhumaan uskottavasti, vaikka se ei edes murra pahasti! Mutta ylipäätään tykkään siitä, miten vaivattoman tuntuisesti moni tyyppi puhuu ja heiluu tässä tarinassa. Jokainen paitsi kuulostaa itseltään, myös tekee just sellaisia asioita kuin voisin kuvitellakin.
Jätät mulle hyvän tilan kertoa lisää Eirasta ja Otsonmäen venäläisvihasta tässä. Usko pois, olen yrittänyt jo! 😀 En ole vain vielä löytänyt kimmoketta, joka saisi Eiran riehumaan. Vitsit kun Inari olisi vielä kotona: sille olisi ollut jo syy aloittaa mittavampi operaatio Marshallia vastaan ja näyttää, että myös joka ainoassa kiltissä ja kunnollisessa hahmossa on jotain väärää ja vikaa. Mutta kyllä: kutsu on huomattu ja tilattu draama on tulossa saman tien kun mun mielikuvitus tai teidän muiden jutut antaa minkä tahansa syyn Eiran (tai muiden otsonmäkeläisten) riehaantua.
-
-
Pölyinen piano
Inhosin maksaa laskuja. Kun näpyttelin viitenumeroita tietokoneelle, ne tuntuivat aina vaihtavan paikkaa. Hello oli jankuttanut, että minun pitäisi asentaa jokin kännykkäsovellus, mutta en uskonut sellaisiin. Varmaan sellaiset olivat jotain tietojenkalastelua. Näpyttelin siis mieluummin, vaikka se kestikin aina kauan. Vaan lopulta sekin oli aina tehty! Nousin ruokasalin tummalta puutuolilta pöydän äärestä, jossa tallin toimisto vieläkin oli sijaitsevinaan, ja venyttelin niin että selkä nitisi.
Talossa oli hiljaista. Se oli harvinaista ja tuntui kovin epäilyttävältä. Normaalisti siellä oli aina sellainen meteli, että korvissa särki. Silloin kuitenkin vain tuuli natisutteli ikkunanpieliä ja nurkkia ja ulvoi hormissa. Ulkonakin näytti talvelta, vaikka pitäisi olla jo kevät. Pääsiäisenä äidillä oli ollut tapana grillata kevään ensimmäiset makkarat ulkona, ja myöhemmin minä olin tehnyt sen Leevin kanssa. Eipä paljoa tehnyt mieli grillailla lumisateessa.
Minulla oli jaloissani mustavalkoraidalliset villasukat, joista ainakin toinen oli kulunut päkiän kohdalta puhki, sillä puulattia tuntui nihkeältä jalkojeni alla tassutellessani olohuoneeseen. Nakkasin maksettujen laskujen pinon pianon päälle.
Ikkunasta kajastavassa kalpeassa valossa näkyi, miten ilmavirta lennätti pieniä pölyhiukkasia tanssimaan keskenään. Kurtistin kulmiani. Sellainen pölyn lento ei ollut normaalia. Liu’utin sormeani pianon kantta pitkin. Sen jälkeen etusormessani oli pieni, harmaa, villainen pölykasauma. Se ei tosiaankaan ollut normaalia. Hopiavuoren Ritvan vanhassa pianossa oli ollut pölykerros ainoastaan vuoden 2015 tienoolla, kun ei ollut ollut yhtäkään Ilveksen poikaa sitä soittamassa.
Maksetut laskut makasivat pianon päällä. Niiden ohella siinä oli kolme likaista kuppia, niitä valkoisia, Vaasan Combosta ostettuja, joiden pilkut olivat lähteneet heti irti pesukoneessa. Kuppien alla oli Jillan vastikään etsimä Taru sormusten herrasta -kirja, sekin hieman pölyssä, ja ainakin parin viikon taa päivätty Ilkka-Pohjalainen. Olipa joku nostanut sotkun sekaan talteen Jillan sukankutimen, hopeaköynnöksen kastelemiseen käytetyn sitruunalimsapullon ja Mielikin violetin pallonkin.
Kaikki muu olohuoneessa oli normaalia, siis jos ei hiljaisuutta laskettu. Telkkarissa oli aina pölyä, vaikka sitä katsottiinkin, ja vanhan pleikkarin ohjaimet olivat levällään pitkin lattiaa. Hello nukkui sohvan nurkassa Nellyn aamutakki peittonaan, matto oli hieman rytyssä kauempana ja häntää heiluttava Mielikki tuijotti minua saunan oven edestä nukkuvan Jerusalemin lämpöisessä kyljessä maaten.
Hello oli nuohonnut pianon ympärillä noin kaksikymmentä vuotta pitäen vain välillä yhden noin vuoden tauon, kun ei tavannut yhteen aikaan käydä äidin luona. Hän ei milloinkaan pyyhkinyt siitä pölyjä, eikä kyllä kukaan muukaan. Hän soitti koskettimet puhtaiksi ja muuten tapasi omituisella tavalla retkottaa pianon päällä ja roikkua sen kannella niin, että jokainen pölyhiukkanen tarttui häneen monta kertaa päivässä. Sitä varten koko hökötys niin naarmuinen ja haalistunut olikin, kun Hello oli kosketellut sitä taukoamatta kaksi vuosikymmentä. Hello viritti itse äidin vanhan pianon, ja oli kahdesti korjannut sen pedaalitkin. Hän istahti sen ääreen niin monesti päivässä, etten enää edes huomannut ärjyväni laskujenmaksuhommistani, että antaisi minun nyt edes nämä viitenumerot näppäillä ennen kuin pimputtaisi. Eikä hän kuitenkaan koskaan ollut totellut. Hello soitti niin paljon, että minäkin, joka en oikeastaan kuuntele musiikkia, tunnistin helposti hänen suosikkinsa, Bachin ja Tchaikovskyn, ja erotin heistä saman tien Beethovenin ja Mozartin yhtä helposti kuin Hellon omatkin sävellykset. Radion nykyhitit ja kunkin uuden elokuvan soundtrackit tunsin vain pianoversioina, ja osasin sanoa senkin, milloin Hello oli harjoitellut niitä niin paljon, että oli kyllästynyt ja lisännyt niihin ylimääräisen kerroksen omalla käsialallaan vähän niin kuin olisi piirtänyt kappaleiden päälle. Osasin piirrettyjen, varsinkin Disneyn lallatukset ulkoa etu- ja takaperin, tai ainakin kaikki Hellon lukuisat humoristiset, hävyttömät ja koomisen vakavat tulkinnat niistä. Olin joutunut kuuntelemaan kolme tuntia yhteen menoon kissanpolkkaa, kun Hellolla oli ollut huolia Tiituksen kanssa, puhumattakaan siitä, miten usein olin herännyt tuntia ennen herätystäni tai paria nukkumaanmenoni jälkeen, kun Hello oli hiipinyt pianon ääreen äkillisen öisen inspiraation kourissa. Ja nyt piano oli pölyinen.
Hello nytkähti unissaan kuin koira, vaikka ei hänestä sohvan selkänojan ohitse paljoa muuta näkynytkään kuin toinen käsivarsi ja pörröinen pää, ja vähän vaaleanpunaista aamutakin reunaa. Muuta en voinut hänen hyväkseen tehdä kuin ottaa varovaisesti nojatuolista ryttyyn istutun, äidin tekemän, isoäidinneliöistä virkatun villin kirjavan viltin ja levittää sen Hellon päälle sohvalle. Minusta Hello näytti kalpealta, mustasilmäiseltä ja jopa poskipäistään tavallista terävämmältä, vaikka oli, reppana, vasta parikymppinen ja siksi vielä poskistaan pyöreä. Taisin kuitenkin vain kuvitella kaiken pianon pölyisyyden takia.
-
Olenkin miettinyt että mitä kuuluu Hellolle ilman musiikkia. Ilmeisesti lupaus pitää, mutta tämä ei nyt kerro lainkaan mitkä Hellon fiilikset ovat. Paitsi että Typyn päiväkirjassa se tunsi olevansa huono hevosenomistaja ja luultavasti kokonaisuudessaan paska ihminen. Onko näillä asioilla tekemistä keskenään?
Mutta Eetu on ihanan vanhanaikainen! Taipuu sentään verkkopankkiin mutta mobiiliaplikaatiot on pahasta. Kun hakkaa verottajan kaksikymmennumeroisia viitenumeroita, tulee itse kukin miettineeksi että eikö tähän olisi helpompikin konsti… Tai ainakin minä mietin.
-
-
Valkoinen Nelly
366 sanaaCozmina seisoi paino kolmella kaviolla. Hevosen silmät olivat melkein ummessa. Ja minä raadoin niska hiessä. Onko tämä nyt sitten reilua?
Hankasin kumisualla, harjalla ja haravalla vuorotellen hevosen takapäätä, kylkiä ja selkää. Karvaa irtosi silti joka kerta yhtä paljon. Pelkäsin, että tamma näyttäisi sotkuiselta ja hinkkasin toista tuntia. Kisoihin ei olisi kuin muutama päivä.
Ohi kävellyt Fedora oli huomauttanut, että kaikkien muidenkin hevoset varmasti irrottaisivat karvaa yhteensä niin paljon, että kisapäivän jälkeen sinne jääneistä karvoista saisi kasattua uuden hevoslauman, mutta ei se auttanut. Cozminan piti näyttää hienolta. Cozmina oli prinsessa-poni.
Laskin käden alas ja annoin otteen kumisuasta livetä. Nojasin päätäni taakse ja venyttelin niskoja. Kävi tämä työstä. Kumarruin eteenpäin, niin että yritin kurottaa käteni lattiaan. Kuulin, kuinka selkäni naksahti. Pitäisi muistaa venytellä ja lämmitellä. Hopiavuoressa ollut valmentajakin – se Isberg tai joku – oli kysynyt ratsukoilta, että kuka oli lämmitellyt ennen selkään nousua.
Tiitus käveli sisään Jussin tallin avoimista ovista. Käännyin häntä kohti, ja hän räjähti nauramaan.
“Mitä nyt?” kysyin ärsyyntyneeltä.
“Yritätkö tehdä itsestäsi valkoista?” Hän nauroi ja osoitti minua sormellaan. Oviaukkoon ilmestyneen Outinkin kasvot levisisvät.
“Mitä sä tarkotat?”
“Sulla on Cozmina sun päällä” Outi hymyili ja asteli sisälle, Tiituksen viereen.Käänsin katseeni alas ja toden totta. Minulla oli Cozmina päälläni. Tai, Cozminan talvikarvat. Mustat tallihousuni ja pinkki t-paitani olivat muuttuneet valkoiseksi karvapeitteestä.
“Talvikarvaako sä kasvatat?” Tiitus kysyi ja räjähti uudelleen nauruun. Hän nauroi omalle vitsilleen.
“Hehheh,” sanoin huvittuneena. Outin ilme kirkastui ja hän siirsi painonsa eteenpäin.
“Kato, mä autan sua” Hän sanoi ja astui lähemmäs. “Ihan turhaan sä vielä Cozminaa yrität kaljuunnuttaa; vielä on talvi.”
“No jooo, mut kisoihin pitää olla nättinä. Mä ajattelin…”
“Älä ajattele, Outi on oikeessa” Tiitus keskeytti. Hän oli saanut naurunsa laantumaan, vaikka kasvoilla oli edelleen vahingoniloinen hymy. Tiitus käveli myös Cozminan viereen ja nappasi harjan lattialta.
“Voihan tätä yrittää, mut tää on loputon suo” Outi sanoi ja poimi kumisuan.
“On varmaa” myötäilin.Tiitus irrotti Cozminan riimunnaruista ja katseli hetken meitä.
“Eetun ja Hellon pitää kyllä nähä tää” hän nauroi. Näytin miehelle kieltä, huvittuneena. Outi naurahti ja patisti Tiitusta. Sitten hän nappasi minua käsivarresta ja talutti minut Jussin tallin ovista ulos.
“Nyt me tehään jotain tälle”, hän sanoi tomerammin, kuin olin ikinä hänen kuullut puhuvan.Hän oli aivan oikeassa. Lyhyet karvat pistelivät ja kutittivat.
-
Aina yhtä ihana karvanlähtöaika <3 Oot kirjoittanut tosi kivan yhteisöllisen tarinan, tekstistä huokuu sellainen kaveruus ja lämminhenkisyys. Pystyn hyvin kuvittelemaan tämän tilanteen oikeaksi, toinen niska limassa koittaa puunata hevostaan ja kaverit vaan vinoilee vieressä 😀 Hirmusen kiva hyvänmielen stoori, tästä tuli itsekin hyvälle päälle kun tämän luki.
-
Kun mä luin tätä, mä muistin yhtäkkiä elävästi viime kevään. Mä asuin silloin vielä siinä kaupungissa jossa halusin, ja olin muutenkin sairaan onnellinen. Mä olin just valmistunut ja elämäni ekaa kertaa oman alan töissä oikeen kunnolla. Ja julkaisin Hopiavuoren sivut. Noista Cozminan karvoista mä sen muistin. Ei vitsit, hemmot, meidän pieni talli on täyttänyt vuoden. Silloin oli karvanlähtöaika kans, kun me aloitettiin, ja Flidasta ja Typystä lähti eniten karvaa. 😀
Onhan tää nyt muutenkin tarina, josta tulee hyvälle mielelle, vaikka ei olisikaan sellaisia henkilökohtaisia mielleyhtymiä kuin mulla on. Agnes puki sen tosi hyvin sanoiksi. Hahmoilla on just sellainen meininki, jonka haluaisin olevan oikeallakin tallilla. 😀
-
-
Kuinka monta tuntia onkaan vuorokaudessa
”Ota Agnes kaffia”, tarjosin pannua osoittaen. Olin jo ehtinyt laskea sen takaisin paikoilleen otettuani oman kupilliseni.
”Mulla on täys kuppi”, Agnes vastasi kuppiaan pöydän ääressä kohottaen. ”Mut kiitti.”
”Jaaha”, ähkäisin istuutuessani, ja se oli ennemminkin vain ääni eikä mikään myöntävä sana.Agnesilla oli Ilkka-Pohjalainen auki edessään. Olisin tietenkin halunnut sen, kun eipä siinä pöydässä mitään mielenkiintoista ollut, kun toinen luki ja koko tallin väki oli ties missä. Sekoitin kahvia lusikalla. Napautin pari kertaa pöytää. Sekoitin. Joku tömähteli yläkerrassa, Noa varmaan. Mielikki melkein naukaisi kun se haukotteli tyhjässä olohuoneessa näkymättömissäni — ja jo se riitti —
Basson syke menisi täsmälleen siihen tahtiin kuin Noan tätä nykyä omituinen askelten, tai askeleen tahti. Kyllä. Se oli erikoinen rytmi, ei sellaista varmana usein käytetty. Miten ihmeessä se merkittäisiin luonnospaperiin? Ei sillä väliä: kyllä minä sen muistaisin ulkoa. Tästä tulisi teknobiisi, oikea robottibiisi, ja Skrillex kuulostaisi sen jälkeen aivan samalta kuin joku soittaisi yhdellä sormella pianolla Tuiki tuiki täh–
”Ooksä ihan kunnossa?”
Räpyttelin kuivahtaneita silmiäni. Katsoin nopeasti Ilkka-Pohjalaista. Agnes ei ollut, luojan kiitos, kääntänyt vielä sivua. Se tarkoitti, etten ollut tuijottanut hänen ohitseen vielä kovin kauaa täysin offline-tilassa.
”Joo. Vitsi ku jumittaa”, naurahdin. ”Taitaa olla joku kaamosmasennus mulla ku mä oon jotenki väsyksis.”
”Tää on kyllä jo kevätväsymystä”, Agnes huomautti niin normaalilla äänellä, ettei takuulla ollut huomannut minun käyneen ihan omissa ulottuvuuksissani. ”Mutta joo, ymmärrän”, hän jatkoi rapsuttaen nenänpieltään ja kääntyi takaisin Ilkkansa pariin. ”Mäkin nukuin vähän huonosti”, hän sanoi lehdelle.
”Ai jaa? Miks?” kysyin, vaikka Agnesin äänestä kävi kyllä selväksi, että keskustelu oli hänen puolestaan siinä. En halunnut jumiutua taas kuulemaan musiikkia kahvipannun naksutuksessa tai tuulen ulvonnassa.
”Eeeikun ei — siis me ollaan vaan treenattu Lexin kanssa ja mulla on lihakset vähän kipeät.”
”Mä tiiän mikä auttaa.”
”No mikä? Eikun hei. Mä kuulin kun sä sanoit Outille–”
”Sillä lähtee millä on tullukki!”
”Niin just.”
”Mä toivon et sama pätee mun mahaankin”, sanoin vielä vakavana ennen kuin nousin katsomaan, vieläkö kaapissa oli suklaata.
”Sä voit kokeilla”, Agnes sanoi ihan neutraalisti, ja kun käännähdin vielä virnistääkseni hänelle, hän oli kumartunut taas tutkimaan lehtä.Kaappi oli syöty surullisen tyhjäksi ja kello näytti vasta kolmea. Lähdin huoletonta askellusta tavoitellen eteiseen pukemaan kenkiäni. Sama kai se olisi sitten mennä Typyn purtavaksi taas pihaton aidalle istumaan. En ollut ikinä aiemmin ymmärtänyt, millainen jättiläismäisen pelottavan suuri määrä vuorokaudessa olikaan tunteja. En saanut nukuttua kuin korkeintaan neljätoista niistä, vaikka kuinka yritin, ja nekin huonosti. Pari meni siihen, kun kyselin Tideltä Ennistä ja harjoittelin kuuntelemaan, mitä hän vastasi. Pari lisää kului sen jälkeen siinä, kun googlasin ja opettelin, mitä hänen käyttämänsä ratsastustermistö tarkoitti. Lopuille ei ollut juuri mitään tekemistä.
-
Jalustimet kotiin ja esteraippa käteen (831 sanaa)
Arlekin vaikutti hyvin tyytyväiseltä seistessään suulin ketjuissa molemmilta puolin kiinni ja kurotteli päätään ovensuussa eteenpäin, haistellen sateista ilmaa sieraimet värähdellen. Marshall leppuutti toista kättä hevosen lautasten päällä ja katsoi pihamaata, silmäillen edellispäivän säälittävän lumisateen jäliltä nyt märempääkin märemmäksi sohjoksi muuttuneita kohtia vesilätäköiden ja ravan seassa. Mies huokaisi syvään, taputtaen Arlekinia kevyesti ennen kuin siirtyi seinän vierustalle ja poimi jalustimet hihnoineen toiseen käteensä. Vaikka muistikuvat edellisen viikonlopun valmennuksesta olivat yhä hyvinkin kirkkaasti mielessä, pitkä valmennus ilman jalustimia ja sen jälkeisenä päivänä tunnettu särky vähän joka puolella kroppaa, oli rastapää päättänyt ratsastaa taas ilman jalustimia. Kyllä hän etenkin kotona tapasi useinkin ratsastamaan hevosia niin että jätti jalustimet kokonaan pois matkasta, mutta jostain syystä Arlekin kanssa sitä oli tullut tehtyä vain pari kertaa.
Marshall oli juuri menossa sisälle Jussin tallin ovista, melkein hypähtäen pienesti taaksepäin kun ovensuussa törmäsi ulospäin tulevaan Outiin ja Nellyyn. Rastapää räpytteli silmiään nopeasti ja katsoi valkoisten karvojen peittämää naista päästä varpaisiin, älyten lopulta siirtyä sivuun oven edestä patsastelemasta.“Joko yrität esiintyä Jetinä tai Cozminalla on karvanlähtö parhaimmillaan.” mies sanoi pienen virneen kera.
“Arvaa vaan.” Nelly kommentoi, puhaltaen suupielessään kutittaneita karvoja
“Seiso siihen ja levitä kädet” Outi komensi Nellyä, osoitellen oikeaa paikkaa samalla kun kävi nappaamassa seinustalta harjan käsiinsä.Marshall katsoi kun Outi alkoi sukimaan Nellyn selkäpuolelta valkoista karvakerrosta pois, ennen kuin lopulta lähti astelemaan Jussin tallin läpi varustehuoneen suuntaan. Arlekin käänsi päätään uteliaana taaksepäin nähdäkseen paremmin naisten touhun, höristen heille kumeasti.
Varustehuoneeseen päästyään mies ripusti jalustinhihnat roikkumaan Arlekinin satulatelineen alla olevaan koukkuun ja vilkuili hetken ympäri huonetta, siirtyen sitten nurkassa näkyvän valkoisen ämpärin puoleen missä sojotti pystyssä muutama enemmän ja vähemmän elämää nähnyttä raippaa joita ei pölystä päätellen turhan usein oltu käytetty edes. Seassa oli pari pidempää kouluraippaa, joiden päistä kangas oli hapertynyt niin että sisällä oleva muoviosa pilkisteli esiin mutta syvempää vanhan melassiämpärin sisältä mies nappasi yhden lyhyemmistä esteraipoista ja pyöritteli sitä kädessään, mittoen sitä molemman käden peukaloiden alle samaan tapaan kuin edellisen viikonlopun valmennuksessa hän oli joutunut tekemään. Tarkoitus treenata nyt itsenäisesti sieltä saadut vinkit mielessä, olipa hän jopa venytellyt saatuaan Arlekinille varusteet päälle ennen kuin lähti hakemaan puuttuvaa kypäräänsä. Arlekinin kaapille siirryttyään Marshall käytti nopeasti pienen hetken avaamalla hieman sekaisella nutturalla olleet rastansa, sitoakseen ne kiinni matalalle poninhännälle jotta kypärä asettui kunnolla päähän.Päästyään takaisin suuliin, Marshall hymähti pienesti kun Outi oli siellä yhä auttamassa Nellyä vapautumaan valkoisten karvojen vallankumouksesta.. Mies ojensi varustekaapista mukaan nappaamansa oranssin huokoisen sienen Nellylle.
“Tässä, tällä ne karvat lähtee paremmin kuin hyvin.”
“..Kiitos.” nainen kiitti hieman hämmentyneen kuuloisena, pyöritellen sientä käsissään ennen kuin kokeilevasti pyyhki mustia housujaan “Hei, täähän toimii oikiasti.” tuo lisäsi, jatkaen pyyhkimistä.
“Mä oon tainnu joskus nähdäkki nuita jossain kaupassa myynnissä.” Outi kommentoi, vilkaisten käsissään olevaa harjaa kuin toivoisi sen tehoavan paremmin vaatteisiin tarkertuneisiin karvoihin että toinen saataisiin nopeammin pelastettua pistelevästä ja kutittelevasta karvavankilasta.
“..Ainakin Sotkassa myydään nuita. Niklas osti tuon joskus kun sai tarpeekseen kotiin kulkeutuvista hevosenkarvoista sohvassa.” mies vastasi pienen hymyn kera, riisuessaan riimua Arlekin päästä.
“Otitko säki Sagan antamat vinkit käyttöön vai?” Outi kommentoi, nyökäten hieman hevosen selässä olevaa satulaa kohti mistä puuttui jalustimet.
“..Joo. Sen valmennuksen jälkeen tein hieman ajatustyötä että pitäisi ehkä säännöllisesti ratsastaa Arlekinia ilman jalustimia. Ties vaikka näkyisi jotain tuloksia vielä tämän TT-cupin aikana.” Marshall vastasi pienen virneen kera. “Voit laittaa sen sienen tuohon Arlekin harjapakkiin kun et tarvitse sitä enää.” mies lisäsi viittoen seinän vieressä olevaa pakkia, lähtien taluttamaan hevosta mukanaan ulos suulista.Ulkona tihutti yhä vettä, mutta sade oli sen verran hentoa että rastapää suuntasi siitä huolimatta tyhjälle kentälle. Ei heitä pahvista saati sokerista oltu tehty. Mies sulki kentän portin perässään, taluttaen Arlekin hieman keskemmäs kentälle ja varmisti satulavyön että se oli varmasti tarpeeksi tiukalla. Marshall siirtyi seisomaan sivuttain hevosen pään vierelle katse satulaan päin. Milloinkohan hän oli viimeksi hypännyt Arlekin selkään ilman jalustimia? Varmaan joskus joulun alla kun hän oli päättänyt osallistua joulumaastoon ilman satulaa ratsastaen. Mies hengitti kerran syvään kuin keskittyäkseen, ennen kuin otti reippaan harppauksen ennen ponnistamista samalla kun piti tukevalla otteella kiinni Arlekin paksuista jouhista satulan etukaaren tuntumassa. Loikka ei ollut ehkä kaikkein sulavin, Marshall oli joutunut lopussa hieman könyämään päästäkseen perille satulaan kun penkin takakaari oli vaikeuttanut jalan heilauttamista selän yli. Ehkä.. 7 tai 8 arvoinen suoritus, mies totesi mielessään ja taputti ratsunsa kaulaa ennen kuin pyysi sen liikkeelle. Jo alkukäynneillä Marshall nappasi saappaan varteen tunkeman esteraipan käteensä ja asetteli peukaloiden alle pitämään nyrkit kunnolla pystyssä.
Ensimmäinen osakilpailu oli kyllä mennyt paljon paremmin mitä hän oli osannut edes toivoa kun he olivat sijoittuneet luokan toisiksi, minkä takia oli hieman hankala olla herättämättä yhtään suurempia odotuksia seuraavaa osakilpailua varten. Toki, treeni oli sujunut todella hyvin ja Arlekin oli tuntunut koko ajan hyvältä. Mutta olisi silti parempi pitää odotukset mahdollisimman matalalla. Seuraava starttaus oli kuitenkin vasta heidän toinen kisasuoritus, joten se voisi mennä ihan miten tahansa. Niin hyvässä kuin pahassa.“Siisti, tasainen ja ennen kaikkea hyväksytty suoritus. Se riittää meille eikö vain?” Marshall mutisi pienen hymyn kera Arlekinille, kallistuen hieman jotta näki paremmin tamman ilmeen. Arlekin vain vaikutti olevan kiinnostuneempi tarhojen tapahtumista missä Steffe ja Nirri olivat selvästi päättäneet taas mitellä keskenään että kumpi oli tarhan kingi.
-
Mikä se sieni oli? Kerro heti! Saako sillä oikeasti karvat pois? Eli saako mun kangassohvankin oikeassa elämässä vielä sellaiseen kuntoon, että kehtaan joskus kutsua jonkun oikean ihmisen kylään ilman että pitää pelätä ettei se edes löydä sohvaa koirankarvan alta?
Okei, mutta siis nirisen aina aika paljon (okei tosi paljon) ratsastuskuvauksesta, mutta taas tässä on sellainen aihe, joka miellyttää just mua lukijana. Luin Isbergin kouluvalmennuksen tekstitkin, tietenkin, sillä luen kaikki, ja jo siinä mut vakuutti se, miten Marshall on valmis ottamaan neuvoja vastaan ja kokeilemaan uusia ratkaisuja. Tässä mulle tulee jotenkin hyvä mieli, että hän on tarpeeksi nöyrä jatkamaan siitä, mihin valmennuksessa jäätiin, koska hän ilmeisesti huomasi Isbergin raippaniksin hyväksi. Ja toimivaltahan se kuulostaa: koko Isbergin valmennus oli sellainen, että mulla on hirveä ratsastusinspiraatio oikeassakin elämässä. 😀 Mutta siis nyt ihan odotan sitä, että miten Marshall edistyy vai edistyykö, kun kerran olet tehnyt tästä pienen kehityskertomuksen. Heti, kun tarinassa on jokin juoni, olen näköjään valmis lukemaan: en taida inhota ratsastuskuvausta, vaan juonetonta kuvailua. Tavallaan harmi, että nyt on just TT käynnissä, joten et voi kirjoittaa ihan vapaasti. Marshallin kehittymiset ja onnistumiset riippuvat finaaliin asti harmittavasti arpaonnesta. Olisi turhauttavaa kirjoittaa onnistumisia ja saada huono sija, tai kirjoittaa kamalaa kangertelua ja sijoittua. Kaikki kisaajat taitavat joutua kirjoittelemaan keskimääräisiä suorituksia, elleivät päätä olla ottamatta tuloksia kauhean vakavasti, tai ovat valmiita kirjoittamaan muidenkin kehittyneen kohisten tai kämmänneen luokassa pahasti hahmon senhetkisestä taitotasosta vähän riippuen. Mutta eipä TT ikuisesti kestä, ja olet osoittautunut kirjoittajaksi, joka saa ratsastukseenkin juonen kun oikein yrittää.
Tietenkin mitään ratsastusta parempaa musta on silti kaikki se muu meininki. Olet pitänyt Marshallia paljon esillä ja sivunnut muiden juttuja ja ongelmia tuoden koko ajan jotain lisää tarinoihin: vaikka sitten pikku yksityiskohtia. Kun teet näin, ainakin mä ajattelen Marshallin suhteen muihin koko ajan kehittyvän myös piilossa. Tällä hetkellä mun mielikuva onkin, että Marshall on aika yleisesti pidetty heppu tallissa. Hän ei ole hörskötysväleissä tietääkseni kenenkään kanssa, mutta uskaltaa muuten kyllä olla oma ystävällinen itsensä.
En tiedä, haluatko konkreettisia kirjoitusvinkkejä aina välillä, mutta annan niitä siltä varalta, että haluat. Älä loukkaannu näistä: kukaan muu ei varmaan edes huomaa, että tarinoissasi on yhtään mitään pienintäkään vikaa. Kirjoitat tosi hyvin, ja tavallisille kansalaisille täysin näkymättömien virheiden bongaaminen on mulle ammattitauti, kun sille päälle satun. Jos siis haluat painia kielioppijuttujen kanssa, relatiivipronominien opettelu voi olla oikea suunta. Ne oppii etsimällä ensin teorian (se on tosi helppo: joka viittaa edelliseen sanaan, mikä viittaa edelliseen lauseeseen) ja sen jälkeen oikolukemalla tooooosi tarkasti muutaman tarinansa joka ainoan relatiivipronominin osalta. Sitten ne ovatkin jo hyvin selkärangassa. Tavallista lukijaa mitkään pienet relatiivipronominivirheet eivät tosiaankaan häiritse, kunhan virheistä ei tule koomisia. 😀 (Sain sängyn mummolta, joka oli päästä vedettävä…)
-
Kyllä. Tollanen ihmesieni on oikeasti olemassa, ja mulla on sellanen! Varmasti saa muualtaki, mutta oma on ostettu juurikin Sotkasta xD Ja se oikeasti jopa toimii! Näin kolmen koiran taloudessa (yksi husky) karvoja on enemmän ko tarpeeksi, mutta tolla oon tosi hyvin saanu karvat pois oikiastaan kaikista vaatteista/päiväpeitosta/matosta/mihin oon vaan kokeillu.
Pienet kirjotusvinkit on kyllä ihan tervetulleita. Itellä on niin paljo erinäisiä ongelmia jo pelkästään suht järkevien lauseiden muodostamisessa niin mainitsemas tyyliset virheet menee mulla täysin tutkan alta xD Mutta halu parantaa omia tekstejä siltäkin osalta on, joten otan tän asian kyllä korvan taa!
-
Rakas koirieni, tekstiilieni ja minun suojelusenkelini Marshall. Kävin tänään Sotkassa. Sohvassani ei ole juuri ollenkaan koirankarvoja, vaikka ajattelin, ettei siihen voi enää ikinä istuttaa ketään normaalia ihmistä. Kiitos siis vielä tästäkin näkökulmasta tästä tarinasta. :DDD
-
-
(Inspiraatio on tietenkin saatu tuosta Eetun pölyisestä pianosta, joka selkeästi kaipaa huomiota.)
17.4. Ad hoc -konsertti
Olin ratsastanut Salierin, harjannut sen kunnolla, puhdistanut suitset ja pessyt varusteita enkä siltikään saanut kulutettua tallilla kuin muutaman hassun tunnin. Olin tullut evakkoon. Harri piti tänään puoli päivää kestävän koulutuksen, etänä tietenkin ja olin luvannut pysytellä pois ainakin työhuoneesta. Ironista että juuri sinä päivänä kun saisin olla tallilla juuri niin kauan kuin halusin ilman että kukaan edes mahdollisesti kaipaisi, en saanut siellä kulumaan aikaa sen enempää.Iltapäivällä alkoi ihmisiä kerääntyä Eetun keittiöön ja olohuoneeseen: Outi, Agnes, Nelly, Heli. Eetu, Camilla ja Oskari kävivät syömässä ja kahvilla ja painelivat taas töihinsä. Vahdin silmä kovana Outia ja Oskaria, mutta pienintäkään vihjettä mistään ei näkynyt. Helikin näytti mahtuvan jo Nellyn kanssa samaan tilaan ja ainoastaan Eetun ollessa paikalla hän vetäytyi vaivihkaa olohuoneen sohvalle.
Minä ajelehdin teekuppini kanssa keittiössä ja olohuoneessa ja vähän eteisen puolellakin. Jotenkin päädyin pianon ääreen. Hetken mielijohteesta nostin kannen ja painoin muutaman soinnun. Tuntui olevan vähintään kohtalaisessa vireessä ja mukavan pehmeäsointinen. Oman pianoni ääni oli jämäkämpää sorttia. Se sopisi paremmin konserttipianoksi, mutta toisaalta jos asui yksin omakotitalossa maalla, niin oliko sillä nyt niin väliä jos se oli vähän kovaääninen? Paitsi tietenkin jos toinen teki yläkerrassa töitä.
— Osaatsä soittaa pianoa? Heli kysyi sohvalta.
— Joo, vähän.
— Soita jotain? Jos osaat jotakin ulkoa?Osasinhan minä ulkoa vaikka mitä. Tykkäsin jumittaa niissä vanhoissa tutuissa kappaleissa, jotka osasin todellakin ulkoa vaikka unissani. Uusien kappaleiden harjoittelu oli aina työlästä ja vei pitkän aikaa ennen kuin sain sen työstettyä edes jonkinlaiseen malliin. En todellakaan ymmärtänyt niitä, jotka osasivat soittaa jotakin suoraan nuoteista tai — mikä pahinta! — korvakuulolta heti oikein. Ehkä se oli jotakin sellaista lahjakkuutta, jota minulla ei ollut murenan vertaa.
Soitin läpi mitä tuli mieleen, Mozartia, Händeliä, Beethovenia, Haydnia, kaikkea klassista. Melodiat ja soinnut soljuivat sormista tuttuina ja juuri niinkuin olin ne ajatellutkin. Piano tuntui hyvältä soittaa, koskettimien tuntuma oli tutunoloinen, herkkä, ei tahmea muttei olematonkaan. Vaivaton ja helppo ja soikin ihan kauniisti. Saatoin keskittyä musiikkiin eikä tarvinnut miettiä erikseen sitä soittamista fyysisenä suorituksena.
Kevyen musiikin puolelta osasin tasan kolme kappaletta: Memory, Sealed With A Kiss ja Päivänsäde ja Menninkäinen. Jälkimmäisen sain soittaa kahteen kertaan, koska kuuntelijat halusivat laulaa mukana, kunhan olivat ensin päässeet sopuun sanoista. Kuorosta kuului myös Noan matala ääni. Musiikki oli nähtävästi houkutellut hänetkin alakertaan vaikken ollut huomannut mitään. Mielikki istui Noan sylissä kuunnellen pää kallellaan hieman erikoista esitystä.
— Soita vielä se Sealed With A Kiss, jooko? Se on niin nätti.
— Osaaks joku sanoja siihen?
— Mä ainakin osaan, vastasin ja tapailin alkua: — Though we’ve got to say goodbye for the summer…Se päättyi kuitenkin epäsointuun.
— Äh, mä en osaa laulaa ja soittaa yhtäaikaa, totesin nolona. Aloitin sen uudestaan, muut saivat tällä kertaa laulaa kun olivat kaivaneet lyriikatkin netistä jo.-
Mun mielestä tämä tarina on mielenkiintoinen erityisesti sisällön ja kerrontatavan vuoksi. Sonja asennoituu pianon soittamiseen uskottavan asiantuntevasti. Kun on soittanut tarpeeksi, tuntee ja kuulee erot eri soittopeleissä ja pystyy kuvailemaan niitä vähän niin kuin viiniharrastajat osaavat kuvailla viinejä. En itse osaisi missään nimessä kirjoittaa pianosta noin, mutta tunnistan tavan havainnoida. Se on asiantunteva, tarkka ja analyyttinen: täysin erilainen kuin Hellolla (jonka musiikkijuttujen kautta kirjoitan ihan vain päiväkirjaa siitä, miltä musta tuntuu kirjoittaa..).
Ja tietenkin koko lauma kerääntyy kuulemaan Sonjaa niin kuin Disneyn elokuvassa pikkuörkit Lumikin ympärille. 😀 Mua ainakin kiinnostaa kans heti, kun jostain harrastuskaverista löytyy jokin kätketty erikoistaito. Ja hyvä pianisti kai soittaa millä vaan, vaikka ei Hopiavuoren Ritvan vanha piano missään nimessä vedä vertoja Sonjan pianolle!
-
-
Onhan se nyt selvää, että Oskari on ihan söpö
”Kontiolaan?” kysyi Oskarilta ja meinasin vahingossa sylkäistä vastahörpätyn kahvilirun suustani. Kuulin ääneni olevan omituinen ja kireä, joten koetin peittää sen pienellä naurahduksella.
”Niin”, Oskari vastasi tuvan keskilattialta, johon oli jämähtänyt säikähtäneeseen takakenoon kesken matkantekonsa. Kahvikuppikin roikkui hänen kädestään omituisessa vaiheessa matkalla kohti hänen huuliaan.
”Milanin kanssa?” varmistin vielä, ja tunsin omituista pistelyä selkänahassani.
”Joo”, Oskari sanoi taas hyvin varautuneen kuuloisena, eikä liikahtanutkaan lähemmäs pöytää, jonka ääressä istuin Camillaa vastapäätä.Pudistin päätäni epäuskoisena ja huomasin sormieni hakeutuvan automaattisesti pyörittelemään omia otsakiehkuroitani. Yritin estää itseäni, mutta pian huomasin tekeväni sitä taas. Oskari ja Milan. Kontiolaan. Miksi? Mitä he siellä tekivät? Mistä lähtien he olivat olleet sellaisissa kontiolaanmenoväleissä?
Vilkaisin Oskaria, joka silmäili minua edelleen keskeltä keittiötä. Raukka näytti olevan valmis pakenemaan, jos hyökkäisin yllättäen hänen kimppuunsa. Taputin penkkiä vierelläni.
”Tuu istuun sieltä”, kehotin.
Oskari vilkuili edelleen minua ja kiersi istumaan Camillan viereen. Näin sivusilmällä vielä pari vilkaisua ennen kuin hän tarttui Ilkka-Pohjalaiseen ja levitti sen eteensä tarjottuaan sitä ensin omituisesti heristämällä Camillalle, joka teki vain torjuvan eleen kädellään.Tiesin kyllä, mikä rinnassani ja selässäni pisteli, ja se oli mustasukkaisuus. Se oli täysin järjetöntä, ymmärsin sen, mutta silti se oli siellä. Sekoittelin kahviani ja yritin kysellä itseltäni, mikä ihme minua vaivasi. Milan oli vapaa menemään kenen tahansa kanssa vaikka minne. Niin oli Oskarikin, mutta en minä hänestä mustasukkainen ollut. Miksi olin Milanista? Olinko tosiaan niin hullu, että kuvittelin omistavani teiniaikojen poikaystäväni? Ei kai. Minä en halunnut olla Milanin kanssa enää, en tietenkään, en enää aikuisena. En vain tainnut haluta, että kukaan muukaan olisi..
Yritin katsella Oskaria vaivihkaa ja vain lyhyen aikaa kerrallaan, etten jäisi kiinni. Olihan se nyt selvää, että Oskari oli ihan söpö. Hänellä oli hauska suora nenä, tummat kulmakarvat ja kai ihan pörrötettävä tukka. Se hermostunut vilkuilukin oli omalla tavallaan etäisen suloista ja vetosi varmana johonkin Milaniin, joka oli ainakin ennen tykännyt huolehtia ja suojella. Olin kyllä ajatellut, että Oskari oli Camillan kanssa, mutta ei kai sitten. Oskari taisi olla jonkin verran minua pidempi, ja noin miljoona kertaa paremmassa fyysisessä kunnossa, eikä hänellä ollut Ilveksen mulkosilmiä, vaikka ei hän kyllä niin virheetön silmistään ollut kuin Helmipuron suku tapasi olla, eivätkä hänen kasvonsa olleet niin symmetriset kuin ilmeisesti jokaisen Hellevaaran. Mutta monin verroin oli Oskari Susi viehättävämpi kuin Hello Ilves, monin verroin!
Mietin Jillan ulkomaalaista poikaystävää. En minä Jillasta ollut mustasukkainen. Ehkä se johtui siitä, miten vähän aikaa olimme yhdessä, ja miten hätäistä se kaikki oli ollut. Taisin suhtautua Milanin ja Oskarin tulevaan Kontiolan-keikkaan omituisesti vain siksi, että joskus sata vuotta sitten Milan oli minun ensimmäinen poikaystäväni… Sitä se oli. Ja ehkä vähän sitä, että kaipasin itsekin seuraa, siis ihan juttelua ja ajanviettoa. Vaikka Oskari ja Milan puhuisivat kyllä varmasti vain hevosista.
Pudistin päätäni henkisesti. Tai siis toivottavasti vain henkisesti. Päätin, että on superhyvä juttu, että Oskarilla on komea poikaystävä ja Milanilla on, noh, ainakin minua parempi poikaystävä. Se ei kuulunut minulle. Minulla oli omakin poikaystävä, jonka kanssa oli ihan riittävän vaikeaa. Olin tullut kiukutelleeksi, enkä ollut hyvä lepyttelemään.
Sitten satuin katsomaan Camillaa Oskarin sijaan. Hän hymyili Oskarille, joka osoitti jotain lehdestään ja tyrkytti sitä taas Camillaa kohti. Päät melkein yhdessä he kumartuivat katsomaan Risut ja ruusut -palstaa ja hymyilivät sitten taas toisilleen katseidensa kohdatessa. Jos Oskari ja Camilla eivät tosiaan olleet yhdessä enää, erosta ei voinut olla hirveän kauaa. Heillä täytyi olla rankkaa. Varsinkin Camillalla, jos Oskari oli kerran sitä sorttia, että meni saman tien ulos jonkun Milanin kanssa.
”Camilla”, sanoin yhtäkkiä ja pätin tehdä sen, minkä olisin toivonut jonkun tekevän minulle aina kipeän eron jälkeen. Olisin kiva kaveri, harhauttaisin häntä, keksisin hänelle tekemistä, kyselisin kuulumisia, enkä utelisi yhtään mitään Oskarista.
”Mitä?” Camilla kysyi kääntäen katseensa Oskarista minuun.
”Mä haaveilen edelleen siitä kärrylenkistä. Vaikka ei sun tarvi antaa mun ajaa. Kun mä oon ajanu vaan Läskillä, ei kun Skotilla. Mä vaan ajattelin, kun on kaunis ilma ja kaikkee…”
Camilla hymyili hieman toisesta suupielestään, mutta ei sanonut mitään.
”On lämmin… Aurinko paistaa… Ei oo tekemistä…”
Hän nuolaisi huuliaan ja näytti estävän itseään hymyilemästä enempää.
”Mäensisuksen lenkit on hyväpohjasia… Kuinka kauan mun pitää vielä vihjailla..?”
”No okei. Vai käykse, Susi? Susi on mun kyydillä tänään.”
”Eiku mä voin kyllä heittää sut, siinä aika lähellähän sä jossain asut mua.”
”Nii ja voin mä odottaa, kun mä voisin muutenkin kattoo sen maneesin jo tänään”, Oskarikin nyökytti, ja vilkaisi sitten taas minua tutkivan vakavana. -
Aamu sen yön jälkeen
”Kaks varsaa, voitko uskoa?” kysyin peiton alta. Eetu raotti varovasti peittoa, kömpi sen alle ja huokui kylmää ilmaa.
”Niinpä”, hän huokaisi.
”Ja Inkaki on niin iso, että sieltäki voi ihan hyvin tulla kaks varsaa. Mieti, sit ois toosi paljon pieniä kavioita hoidettavana. Saankohan mä auttaa Heliä ja Noaa? Pienet vauvat on niin sulosia!” Puhkuin intoa.Eetu nosti kätensä peiton ulkopuolelle ja veti minua lähemmäs. Varmasti, hän vakuutti enemmän tyynylle kuin minulle. Painoin pääni Eetun rintaa vasten.
”On niillä varmasti muitakin auttajia… Ehkä mun ei pidä sekaantua, ellei ne ite pyydä. Kuitenkin talli on täynnä ihastelijoita.”
”Mm-m” Eetu vastasi. Hengitin syvään ja kuuntelin kuinka miehen keuhkot rohisivat. Se ei ollut paha merkki, ei. Se oli vain turvetta aamutallin jäljiltä. Eetu selvitti kurkkuaan ja sulki silmänsä. Hän oli väsynyt viime yön jäljiltä. Pian hengityksen tahti oli niin tasaista ja syvää, että tiesin hänen nukahtaneen. Liikuin varovasti. Siirsin peittoa pois, könysin käsivarren alta ja nousin sängystä. Etsin nopeasti aamutakin ylleni ja suljin makuuhuoneen oven.Keittiössä ei ollut ketään. Noa taisi ainakin olla nukkumassa ja ihan ansaitusti. Mielikkiäkään ei näkynyt. Kahvinkeitin oli kuitenkin päällä ja voipurkki pöydällä. Ensimmäinen aamiainen oli siis syöty. Nostin Oivariinin takaisin jääkaappiin. Laskin itselleni lasillisen vettä ja kulautin sen kerralla kurkusta alas. Miksi Hopiavuoren tupa oli näin hiljainen aamulla? Kello lähenteli jo yhdeksää, ja yleensä aamiainen oli tähän aikaan kovaa vauhtia jo menossa.
Istuin keittiön pöydän ääreen ja silmäilin auki jäänyttä Ilkkaa. Jutut käsittelivät pääasiallisesti globaalia tilannetta ja eri firmojen lomautuksia tai tappioita. Oli muutama juttu Bisnes Finlandin ja ELY-keskuksen tuista ja niiden hakemisesta.
Suljin lehden ja katselin hetken ikkunasta ulos. Kaksi varsaa on ihan uskomaton juttu. Mitenköhän Noa meinaa pärjätä kahden varsan kanssa? Onhan se aluksi helppoa, kun vauvat kulkevat aivan emän perässä, eivätkä katoa siitä mihinkään, mutta entä jatkossa? Kaksin verroin koulutettavaa, riimutettavaa, puettavaa ja riisutettavaa. Taloudellisestikin kaksi varsaa on kaksin verroin raskaampaa. Varsaa on kallista ylläpitää, saati sitten kahta. Osaisikohan Noa kouluttaa varsoja? Huokaisin. Haluaisin kovasti auttaa.
Yläkerrasta alkoi kuulua ääniä. Nousin pöydästä ja kävelin vedenkeittimen luokse. Kuuntelin, kuinka vuorotellen keppi ja jalka osuivat lattiaan. Laskin vettä ensin vedenkeittimeen ja napsautin sen päälle. Seuraavaksi latasin kahvinkeittimen, ja juuri kun olin saanut purut laskettua, Noa ilmestyi keittiön ovelle.
”Huomenta” hän sanoi unisella äänellä.
”Huomenta. Istu alas, vesi on jo tulossa.” Kohensin aamutakkini asentoa ja tiukensin solmua. Napsautin kahvinkeittimen päälle.”Miltä tuntuu olla nyt kaksin verroin isi?” kysyin, kun olin saanut kupillisen teetä asetettua Noan eteen pöydälle. Hän naurahti pienesti.
”Ihan hyvältä. Jännitys on nyt ohi.”
”Niin on. Varmaa nukuttaaki ens yönä paremmin”, tokaisin ja nostin Ilkan uudelleen eteeni.
”Niin vois kuvitella” Noa sanoi hajamielisen oloisena ja pyöritteli kuppiaan. Silmäilin Ilkka-Pohjalaisen etusivun uudelleen läpi.”Huomenta!” Sonjan ääni ilmoitti eteisestä. Huikkasin takaisin huomenet yhteen ääneen Noan kanssa.
”Kahvi on tippunu just, mä keitin”, jatkoin, kun Sonja oli päässyt näköetäisyydelle.
”Kiitos. Missä kaikki on?”
”Eetu nukkuu, aamutallilaiset tais lähtee maastoon tai johonki.”
”Mistä noita tietää”, Noa sanoi ja kohautti olkaansa.
”Haluisiksä Sonja lähtee maastoon tänää? Mä en jaksa valmentaa.” Parasta ystävien valmentamisessa oli ehdottomasti se, että voi sanoa suoraan. ”Viime yö oli katkonainen ja mä en nukkunu kunnolla. Voidaan ottaa joku maastatreeni huomenna vaikka?”
Sonja naurahti. ”Vai et sä jaksa. Mennää vaa maastoilee. Mitä viime yönä sit tapahtu, näiks sä jotai huonoo unta?”
”Ei, se oli hyvä uni” sanoin hymyillen ja vinkkasin Noalle silmää.-
Ei mikään ihme, että tuvan väkeä väsyttää! Vähemmästäkin :DD onneksi Noalla on yleensä niin hyvät unenlahjat että se saa nukuttua, vaikka tallissa onkin ihan uutukaiset vauvelit odottamassa. Samaan en kyllä itse pystyisi, joten samaistun Nellyyn tässä paljon enemmän! Kyllä mäkin lähtisin seikkailemaan, vaikka ihan keittiöön, kun en vaan malttaisi nukkua! 😀
Olipa muuten kiva, kun jatkoit tarinaa tällä tavalla. Se antoi Sonjalle kivasti mahdollisuuden jatkaa sitä taas eteenpäin, ja me muut saatiin kuulla Nellyn fiiliksistä ja nähdä ripaus sen kokemuksesta siitä yöstä. Musta se on siis ihan parasta, kun samoja asioita tapahtuu muiden tarinoissa, vaikka ei välttämättä edes niin isossa roolissa, mutta silti!! Kun siitä tulee niin sellainen olo että ne asiat oikeasti sitten tapahtuu ja niiden ympärillä on muutakin elämää ja kaikilla on omat kuvionsa ja sitä rataa.
Niin ja se, että Nelly teki Noalle vartavasten teetä. Hei ihanaa<3 Ja se, että hän niin huolehtii pärjääkö Noa varsojen kanssa. Se on musta ihan ymmärrettävää, koska Nelly nyt kuitenkin asuu saman katon alla, ja on tuntenut Noan jo pitkään. Kyllä ystävästä saa olla huolissaan, ja kun kahdessa varsassa on tekemistä ja kuluja! Onneksi Noa taitaa tietää, että apua on saatavilla – sitten kun hän vaan malttaa sellaista ottaa vastaan. Katsotaan, kun oikeasti tulee tarve.. :DD
-
Oi mä voin aina ihan tuntea ja haistaa Hopiavuoren aamut. Mun pitäisi kuvittaa Hopiavuoren keittiö, ai kun olisi aikaa, niin muutkin tietäisivät kaiken aina sen verhoista seinään karttamerkillä pistettyihin moniin postikortteihin. Mutta vaikka kukaan ei näe mun ajatuksia yksityiskohdista, Nellyn tarinoista etenkin aamuista mä aina tunnen sen, millaista Hopiavuoressa on herätä. Aina on vähän kylmä, kun lattiat vetää, ja kun ei ole tavallista ihmislössiä lämmittämässä. Siellä on se tietty Hopiavuoren oma tuoksu, jota Nelly ei haista enää, ja aamuvarhaisellakin joku on kuitenkin keittiössä, tai kahvia voi suoraan keittää niin paljon, että joku varmana tulee kohta. Se tieto siitä, että ovi on auki, mutta että on ihan turvassa niin ettei sitä tarvitse ajatella: tulija on ystävä kuitenkin. Tai kun joku heppu rapistelee nurkissa ja sitä ei tarvitse pelätä.
-
-
— Tuus kattoon, mitä viime yönä tapahtui, Nelly sanoi kun pääsimme tallille. Olikin pitänyt kysyä Flidasta ja sen tilasta. Olikohan se varsa syntynyt jo?
— Herranjumala, niitähän on kaksi, henkäisin Flidan karsinan ovella. — Voi miten pieniä ne on… Onks Flida kuitenkin kunnossa? Kaksosvarsat on kai yleensä jonkinasteinen riski.
— Flida vaikuttais olevan ok, varsoista ei vielä tiedä mennä sanomaan. Toi toinen varsinkin on pienikokoisempi. Se on jo kuulemma suhteellisen harvinaista että syntyivät edes elossa molemmat.Kurkussa tuntui puristus. Tiesin minä toki että kaksosvarsat on riski ja että elävien eläinten kanssa on aina otettava huomioon se pahin mahdollinen skenaariokin, mutta silti oli jotenkin kamalaa ajatella että jompikumpi noista maailman suloisimmista pitkäjalkaisista pörröturkeista saattaisi vielä kuolla. Se ei voisi olla oikein.
— Mites sukupuolet?
— Tamma ja ori, Nelly sanoi. — Eivät siis oo identtiset, kuten väristäkin näkyy.
— Voi miten ihania pieniä. Mitä luulet, saanko ottaa kuvan noista? En mä sitä julkaise missään mutta Harrille näytän kotona.
— Ota toki.Kuvaaminen ei tahtonut onnistua, koska Flida oli sitä mieltä että hän tarvitsee nyt huomiota ja työnsi turpaansa koko ajan eteen. Silittelimme Nellyn kanssa tuoreen emän samettista turpaa, kerroimme molemmat miten hieno se oli ja miten hienot vauvat sillä oli. Kuin Nellyn sanoja uhmatakseen pienempi punnersi itsensä jaloilleen ja hamuili sitten Flidan kupeita. Kohta kuului ponteva maiskutus, joka kertoi että maito ainakin maistui.
Seisoimme Nellyn kanssa puoli tuntia karsinan edessä. Emme edes puhuneet mitään, katselimme vain. Tammassa varsoineen on jotakin… jotakin…
— Täytyy varmaan rauhoittaa tuo käytävän perä ylimääräisiltä katsojilta, Nelly tuumi kun lähdimme vihdoin hakemaan omia hevosiamme tarhasta. — Muuten siellä on koko ajan sellainen ihmismuuri että Inka saa hermoromahduksen tossa vastapäätä.
Pian ratsastimme peräkanaa metsäpolkua pitkin. Puhuimme varsoista, tietenkin varsoista. Minulla ei ollut minkäänlaista kokemusta nuorista hevosista, saati varsoista, paitsi mitä noita nuoria nyt täällä oli. Steffe oli energinen mutta hyvätapainen vaikka oli ori. Typy oli energinen muttei todellaan hyvätapainen vaikka oli tamma. Lex nyt oli jo vähän vanhempi, energinen sekin mutta nuoreksi oriiksi mielestäni varsin järkevä tapaus. Oli niitä kai hullumpiakin.
Nelly oli kaiketi enemmänkin puuhannut varsojen ja nuorten kanssa, sain ainakin sellaisen käsityksen. Hän mainitsi ohimennen olevansa hieman huolissaan siitä, miten Noa tulisi pärjäämään peräti kahden varsan kanssa, sillä vaikka ne nyt ovatkin miltei syliin otettavia kilttejä pikkupalleroita, eivät ne sitä tulisi kovin kauaa olemaan. Niin, pitäisihän ne opettaa tavoille ja sitten aikanaan ajolle ja ratsuksi ja vaikka mitä. Minä ajattelin kuitenkin hiljaa mielessäni, että kyllähän Hopiavuoresta jos mistä löytyisi apua, kun vain osaisi ja uskaltaisi pyytää. En tiennyt osaisiko ja uskaltaisiko Noa. Oletin että hän on elämässään joutunut paljon pyytämään apua ihan käytännön asioissa jo sen puuttuvan jalkansa takia. Se saattoi olla hyvä asia tai sitten olla olematta: hän saattaisi tunnistaa avuntarpeensa eikä hävetä sitä tai sitten hän saattaisi olla hyvin paljon ”ei tartte auttaa”-tapaus. En osannut arvioida suoraan kumpaa kategoriaa hän enemmän olisi.
— Onko Noalla jo suunnitteilla varsojenristiäiset? kysyin. — Kyllähän tällainen tapaus vaatisi vähintään kakkukahvit ja tuore melkein-isä varpajaiset lisäksi.
— Enpäs tiedä. Ei niitä ehkä ihan vielä kannata järkätä, kun ei ole tietoa miten ne varsat selviävät, mutta kunhan enin riski menee ohitse, niin voisihan sitä jotakin. Saisikohan jostain semmoisen täytekakun, jonka päällä olisi varsojen kuvat?
— En tiedä, mut mä voisin kokeilla tehdä itse semmoisen. Johonkin sokerimassalevylle maalaa kato elintarvikevärillä kuvan. Jos ei ole väliä sillä ettei välttämättä ole ihan näköinen mut sinne päin.
— No se sinne päinkin oleva kuva olis kiva kyllä.
— En ole koskaan kokeillut itse, mutta voisi yrittää, tiedän noin niinkuin teoriassa tekniikan. Onko niiden nimistä jotakin tietoa jo?Nelly ravisti päätään.
— Noa panttaa. Tosin voi olla että toiselle on nimi ja toiselle ei kun ei osannut kahta odottaa.Olin samaa mieltä. Olihan siinäkin jo varmasti järkytystä kerrakseen, että yhden varsan sijaan onkin yhtäkkiä kaksi. Ei Noalla taida olla niitä varsariimujakaan kuin yksi…
-
Nämä Sonjan tarinat on aina sellaisia, että niistä tulee vaikka ihan väkisin hyvälle tuulelle. Ihan pelkästään jo sen takia, että sulla on niin miellyttävä tapa kirjoittaa! Sun kerrontatapa on jotenkin niin sellainen kivan kevyt ja menevä. Sellanen hyvä flow! 😀
Tottakai mä olen ihan että jee, kun vauvelit on mainittu! Ja Flida tottakai, joka haluaa osan huomiosta itselleen. Ansaitustikin, eihän ilman sitä olisi mitään vauveleitakaan 😀 Mitähän sitten kun Inkakin varsoo, pitääkö koko talli eristää ettei tammat varsoineen mene kyllästymään yleisöön :DD Mutta minkäs sille tekee, kyllä mäkin voisin helposti seisoskella puolituntia katselemassa varsuleita!
Mun lempikohta tässä oli Steffe oli energinen mutta hyvätapainen vaikka oli ori. Typy oli energinen muttei todellaan hyvätapainen vaikka oli tamma. Siinä nähdään taas hyvin, että oot seurannut mitä ympärillä tapahtuu ja tiedät sen verran vielä aika uudesta Steffestäkin, että sitä voi turvallisesti verrata Typyyn. Ja nokkelakin, kaiken lisäksi!
Parasta tässä koko tarinassa on silti se, että se on yhteisöllinen. Aika monessa tarinassa se on parasta enkä ikinä kyllästy sen kehumiseen! Tässä on otettu koppia jo ainakin kahdesta tarinasta, ja annettu ajatuksia ja ideoita muillekin tuleviin tarinoihin, niinkuin vaikka noilla ristiäisillä!
-
Kyllähän se puoli tuntia varsojen äärellä vierähtää ihan tosta noin vaan, vaikka ne olisivat vielä ihan sisällä, eivätkä tekisi mitään! Mäkin olen joskus roikkunut karsinan kaltereissa tuijottamassa. Ihmeen rauhallisesti Flida ja moni muu tamma sellaisen vaanimisen kyllä ottaa. Mä ainakin kävisin päälle, jos joku petoeläin vaanisi mun kalterieni ulkopuolella mun varsoja silmät kiiluen. :DD
Tykkään aina sun dialogeista. Niissä näkyy tällä hetkellä parhaiten sun ihan oma käsiala, kun kirjoitat. Ne etenee asiassa eteenpäin niin kuin telkkarisarjojen käsikirjoitetut dialogit, niin ettei niihin ehdi kyllästyä niin kuin kotivideoiden dialogeihin. Toisaalta niissä on välillä sellaisia yksityiskohtia, takelteluja ja väärinymmärryksiäkin, että samalla ne uskoo todeksi. Niistä myös aina näkyy, kuka hahmo tietää mitäkin. Mulle ainakin on ollut joskus vaikeaa hahmottaa (ja satunnaisesti on vieläkin), mitä mun oma hahmo voi tietää, kun itse tiedän kaiken. Huomaan vällillä, etten ole yksin ongelmani kanssa, joten oman hahmon näkökulman hahmottaminen on toden totta taito: sitä ei joka jantteri vedä niin hyvin kuin sä.
-
-
Kentän laidalta
“Moi” huikkasin. Työnsin vasemman käteni takin taskuun ja hypähdin Niklaksen viereen.
“Moi” hän hymyili.
“Millai menee?”
“Tosi hyvin. Mä sain ratsastaa ja saa kohta lisää. Loppukäynnit.” Niklas vastasi. Hän nojasi kyynärpäillään aitaan ja hymyili hänelle ominaista, leveää hymyä.
“Vau, vähänkö hienoo!” Nostin käden pois taskusta ja nojasin kentän aitaan Niklaksen viereen. “Kauanko se on ratsastanu?”
“Marshall? Emmä tiiä, koko ikänsä.”
“Ei ko nyt, tunnin vai?”
“Aaaa” Niklas naurahti. “Joku puol tuntia.”En ollut ennen huomannut, mutta Niklaksen silmät olivat todella tummat. Tummemmat kuin suklaanruskeat. Hiukset olivat mustat.
“Hieno kulmakoru”, sanoin. “Ja korvikset.”
“Aa, kiitti”, Niklas vastasi ja sipaisi ohimennen koruaan. Kulmassa oleva koru näytti vähän pinttyneeltä, mutta se ei rikkonut siistiä kokonaisuutta. Hiukset olivat todella hyvin, ollakseen kypärän uudestaan muovaamat. “Kiva ponnari” Niklas kehui. Naurahdin. Ponnarini oli aamuiselta ja todella sotkuinen.
“Aivan, joo. Kiitti. En mä jaksanu harjata sitä”, nauroin. Niklas nauroi myös. Sitten hän kääntyi Marshalliin, joka laukkasi isoa pääty-ympyrää.
“Nyrkit!” mies huusi. Marshallin keskittyminen ei herpaantunut, mutta hän nosti samantien peukalot päällimmäiseksi.
“Vautsi, valmentajako susta tuleeki?” kysyin. Niklas naurahti.
“Ei, mun vaan käskettiin tehä näin.”
“Aaa.”Siirsin painoni pois aidasta ja tungin molemmat kädet taskuun.
“Tulkaa tupaan ko ootta valmiita. Siel on kahvia ja niitä eilisiä keksejä vielä” kehotin.-
Ai vitsit, etenki tuo kohta misä Nelly kysy kauanko Marshall on ratsastanu meni niin nappiinsa xD Koska Niklas todellaki ois ajatellu että kysymys tarkotti että ylipäätään eikä vaan sillä hetkellä.
-
Hauska tuo Niklaksen toteamus Ei, mun vaan käskettiin tehä näin. Se on suosikkikohtani tässä tekstissä. Lyhyt teksti, mutta silti siihen on saatu mahdutettua keskustelua ja kuvailua ja huomioita ja yksityiskohtia ja vaikka mitä.
-
Voi hömpät. 😀 Sulta on sujunut aina hölmöjen poikain kirjoittaminen hyvin. 😀 Chai on sujunut aina, Hellosta yritit hakea samaa, joten tietenkin Niklaskin sujuu!
-
-
Eläinvauvoja
“Mitäs faija?” virnistin Noalle, jonka ilmeestä näki, että hän oli saanut vastata siihen kysymykseen jo ihan tarpeeksi monta kertaa. Siitä huolimatta mies hymyili tervehdykseksi, kun liityin hänen seuraansa Flidan karsinalle.
“Mitäs tässä, kauhulla katon kun skidit kasvaa”, rastapää hymähti ja keskittyi sitten taas seuraamaan karsinan tapahtumia. Kävelin miehen vierelle ja kurkkasin myös sisään. Flida seisoi paikallaan kuin itse lempeys, kun isompi varsoista ruokaili. Pienempi lepäili karsinan nurkassa silmät ummessa.
“Pitää tsiigaa, et molemmat saa ruokaa ja antaa sit korviketta, jos Flida ei pysty handlaamaan molempia”, Noa selitti. Nyökkäsin. Jostain syystä mieleeni tuli se päivä, kun siskoni Katin lapset olivat syntyneet ja yhtäkkiä isosiskoni olikin muuttunut äidiksi. Hänkin oli saanut kaksoset. Vaikkei varsoja ehkä kuitenkaan voinut ihmisvauvoihin verrata, huomasin Noassa kuitenkin samanlaisen muutoksen, kun hän katseli varsojaan ylpeydellä ja lempeästi hymyillen.
“Mulla ei oo aavistustakaan siitä, miten noista kasvaa oikeita hevosia”, tunnustin. En ollut koskaan ennen edes nähnyt pieniä varsoja. Ratsastuskoululle, jossa myös entinen vuokrahevoseni oli asunut, hevoset olivat tulleet vasta, kun ratsukoulutus oli vähintään aloitettu.
“Ei mullakaan”, Noa naurahti, muttei vaikuttanut kuitenkaan hermostuneelta, “onneks sentään Eetu ja muut tietää.”
“Joko niillä on nimet? Jääks Päivänsäde ja Menninkäinen?” Ainakin kaikki tallilla jo tunsivat varsat niillä nimillä.
“Katotaan nyt… “, Noan kulmat kurtistuivat. Arvasin, mitä mies ajatteli, enkä halunnut sanoa sitä ääneen. Ehkä olisi parempi odottaa, että ainakin ensimmäinen vikko oli kulunut.“Mites TT-skabat?”, Noa vahtoi aiheesta toiseen vähintään yhtä kuluneeseen.
“Kun yhtestä pääsee, niin seuraavat on jo tulossa ja Oskari piti taas kunnon rääkin eilen”, huokaisin. Onneksi sentään toinen meistä oli motivoitunut…
“Sä et kuulosta kauheen innostuneelta”, mies huomautti.
“No joo, vähän meinaa turnausväsymys iskeä, mut eiköhän se taas tästä”, vakuutin. Sitä samaa olin toistellut itselleni koko viikon.
“Mut hei kotikisat seuraavaks”, rastapää muistutti.
“En tiiä onks se ihanaa vai kamalaa et ne on täällä”, vastasin rehellisesti. Toisaalta oli hauskaa, kuinka muutkin pääsivät intoilemaan tulevista osakilpailuista, mutta samaan aikaan tuttujen kasvojen näkeminen katsomossa jännitti vielä enemmän. Ainakin se, ettei tällä kertaa tarvitsisi matkustaa toiselle tallille, oli ehdoton bonus, vaikka toisaalta se tarkoitti myös sitä, että kilpailuja edelsi tavallista enemmän hulinaa ja valmisteluja.“Mä mietin, voiks noiden varjolla lintsata talkoista”, Noa vinkkasi varsojen suuntaan, kun mainitsin, että Eetu oli puhunut estekaluston ja kouluaitojen huollosta talven jäljiltä talkoovoimin. Hellon suusta sellaista kommenttia olisikin voinut odottaa, mutta rastapää osallistui yleensä mielellään yhteisiin projekteihin. Kaksosvarsoista huolehtiminen oli varmasti väsyttävää hommaa…
“Tai sit sä voit päivystää täällä ja patistaa kaikki varsojenkyttääjät pesemään kouluaitoja ja mitä niitä hommia nyt oli”, virnistin rastapäälle, joka vastasi hymyyni.
“Tai sit kaikki on jo siinä vaiheessa niin kyllästynyt noihin varsoihin, että jengi valitsee mielummin kouluaitojen pesemisen”, Noa vastasi ja saattoi kuulostaa hieman toiveikkaalta. Katselimme kuinka pienempi varsoista lähestyi vuorostaan Flidaa. Isompi oli jo lopettanut ruokailun ja tamma oli saanut hetken hengähtää. Flida näytti suhtautuvan kuitenkin kaikinpuolin kärsivällisesti myös pienempään varsaan, vaikka vaalealla olikin kova kiire päästä alkuun.
“Voiks näihin muka kyllästyä”, huokaisin ja Noa vain pudisteli hymyillen päätään.“Mistä muusta ihmiset puhuu kuin varsoista tai kisoista?” naurahdin, kun hiljaisuus oli jatkunut vähän liian pitkään.
“Säästä?” Noa ehdotti hartioitaan kohauttan.
“Aika tylsää. Eiks sulla olis mitään kuumia juoruja?” virnistin takaisin, vaikka tiesin, ettei Noa ollut mikään juroukello. Mies oli kuitenkin hetken hiljaa ja näytti miettivän.
“Mulle tuli mieleen yks juttu…” rastapää aloitti. Kohotin kulmiani kysyvästi.
“Tää on vähän herkkä aihe, niin tästä ei saa sit huudella eteenpäin”, mies jatkoi.
“Okei, selvä juttu”, vakuutin, enkä yhtään osannut aavistaa mitä rastapää meinasi. Miehen suupielen nykiminen kuitenkin hieman pilasi muuten dramaattista vaikutelmaa. Noa selvästi nautti siitä, että sai pitää minua jännityksessä.“Musta tuntuu, et Loimu on lihonnut!” Noa lopulta paljasti. Sekunnin murto-osan katsoin Noaa täysin ilmeettömästi ja repesin sitten nauramaan. Mitä tahansa olinkin odottanut, niin en tätä.
“Skandaali!” puuskahdin ja Noakin hekotteli.
“Mut voiks käärmeet muuten oikeesti lihota?” tiedustelin aidosti uteliaana. Käärmeiden hoitamisesta tiesin vielä vähemmän kuin varsojen hoitamisesta. En osannut edes kuvitella lihavaa käärmettä.
“Tottakai voi. Tuu vaik tsiigaan Loimua”, Noa ehdotti.
“Mä luulin et sä keksit koko jutun”
“En mä nyt tälläsestä asiasta valehtele…”
“Voiks se olla raskaana?”
“ Ei, luojan kiitos…” Noan kasvoilla oli käväissyt kauhistunut ilme, kun hän ehti miettiä asiaa.-
:DD Outin ajatukset Noan muuttumisesta on sentään positiivisia. Kyllähän sitä muutkin ulospäin hymyilee tosielämässä, mutta onhan se nyt ärsyttävää, kun jostakusta tulee Äiti tai Iskä sellaisella isolla Ä:llä ja I:llä, että niiden koko muu persoona katoaa siinä samalla. Se on tietenkin luonnollista mutta… …silti ihan sairaan ärsyttävää.
TT-skaba on kyllä aikamoinen koitos. Se on rankka suurelle osalle hahmoista, kun menestys on oikeasti kiinni arpaonnesta, eikä aina voita, vaikka olisi paras ratsastaja ja paras ratsukko. Yhtä rankkaa se on kirjoittajille. Joka TT:n jälkeen mietin itse, että ei enää ikinä! (TT on siis kivaa, mutta väsyn niin kovasti.) Sitten koittaa seuraava TT ja yhtäkkiä ajattelen, että nyt muute miehet haetaan ruusukkeita! Onneksi tänä vuonna on saanut kirjoittaa muutakin kuin ratsastusmanuaaleja, niin en ole yhtään väsynyt itse, vaikka hahmon ajatukset rakoilevatkin.
Kun kuulin Loimun lihomisesta, reagoin muuten ihan samoin kuin Outi: voiko käärmeet muka lihoa! Niiden olemushan on olla pelkkä laiha soiro. Kuinka läskiksi käärmeen saa? Tuleekohan siitä niin kuin liian täyteen puhallettu ilmapallomato, sellainen pinkeä? Vai sellainen kuin vesimelonin nielaissut piirroskäärme? Millä ihmeellä se laihtuu sitten?? :DD
-
-
Puolitotuuksia
Aurinko lämmittää ihanasti kun ajan mopollani tallia kohti. Muutamia päiviä kestävä tallitauko olisi nyt ohi sattuneista syistä. Ensimmäinen syy oli yksinkertaisesti se että olin Typyn hoitaja, joten pitäähän se joskus käydä hoitamassa. Toinen on se että Eira oli laittanut viestiä ja kertonut että Flida oli vihdoin synnyttänyt – kaksoset! – ja laittanut kuvan mukaan söpöläisistä. Tyttö oli myös kysellyt milloin meinasin poistua kotoa. Kolmantena on Sannin viesti, jossa tuo kertoi että tallille oli tullut joku uusi meidän ikäinen tyttö. Olikohan se nyt Alice. Ja viimeisenä se että koko talo oli aikeissa kaatua päälleni.Jätän moponi tallin pihaan Sannin oman viereen. Näköjään tuokin on täällä. Vilkaisen tuvan suuntaan, mutta päätän ensin hoitaa Typyn alta pois, joten käännän katseeni pihattoon, johon tamma on muuttanut. Fifi seisoo minua vastassa, mutta Typy pysyttelee mahdollisimman kaukana minusta. Mutristan hieman huuliani pujahtaessani sisälle. Tammaa ei näytä huvittavan tulla vastaan, joten tarvon tuon luo porkkananpala ojennetussa kädessäni. Lopulta saan talutettua tuon tallin käytävälle harjattavaksi.
Kun Typy seisoo narun päissä käytävällä käyn kurkkaamassa Flidan karsinaan. Voi että kun varsat ovat niin söpöjä! Tuijotan vain hetken niitä ennen kuin pakotan jalkani Typy-varsan luo.
”Älä oo kateellinen, säkin oot söpö”, hymähdän harjaten pölärillä tamman kylkeä.”Herman!” kuuluu yllättynyt huudahdus tallin ovelta. Kiepahdan katsomaan äänen suuntaan. Sanni norkoilee siellä sytyttämätön rööki toisessa kädessä. Nyökkään hennosti tervehdykseksi. Tyttö kävelee luokseni sujauttaen röökinsä takaisin askiin. Hoidan Typyn loppuun hiljaisuudessa.
”Siitä uudesta tytöstä. Alice? Niin minkänäköinen hän on? Ihan vain sen takia kyselen että jos sattuu tulemaan vastaan”, naurahdan.
”Tunnistat sen sellasesta sinisestä tukasta”, Sanni vastaa. Onkohan tämä Alice nyt tallilla? Ehkä törmään häneen myöhemmin, mutta nyt pitäisi ensin tehdä Typyn kanssa jotain.
”Okei. Mutta mä meen nyt varmaan maastoon. Nähdään”, hymähdän ja alan irrottamaan Typyä käytävän naruista ja kiinnitän tuon päitsiin liinan. Kun olemme jo tallin ovella, Sanni huikkaa peräämme:
”Eira on tallilla”.Kun kävelemme puiden alla metsässä, pohdin Sannin huikkausta juuri ennen lähtöämme. Millä tarkoituksella tuo oli sanonut sen? Tytön äänensävystä ei ollut pystynyt päättelemään mitään enkä myöskään ollut nähnyt toisen kasvoja. Ehkä se oli vain ollut viaton ilmoitus asiasta tai sitten taustalla oli jotain muuta.
”Prrr”, sanon Typylle rauhallisesti kun tamma hypähtää eteenpäin säikähtäessään kun lintuparvi pöllähtää yhtäkkiä puusta.
”Milloin sä oot alkanut säikkymään?” Höpötän. Typy vaikutti energiseltä heti kun tulin tallille. Eikö Hello ollut liikuttanut varsaa ollenkaan kun olin ollut poissa. Huomenna pitäisi kyllä juoksuttaa tamma ihan kunnolla läpi ennenkuin minulla olisi tunti Riitan ratsastuskoululla. Saisin luultavasti taas ratsastaa Eepoksella, koska meillä oli sujunut ihan hyvin, vaikka parannettavaa on vielä vähän kaikessa.Tallille tultuamme vien Typyn heti takaisin pihattoon. Fifi on kadonnut sieltä, joten ehkä Santtu on sen kanssa touhuamassa jotain. Kun kaikki tavarat ovat paikoillaan, lähden kohti tupaa. Sisältä kuuluu kuppien kolistelua ja jonkun muovisen rasian avaamista. Pöydän ääressä istuvat Agnes, Camilla, Noa, Hello, Sonja ja… Eira. Sekunnin ajan seison paikallani miettien mihin istun. Mutta silloin Eira huomaa minut ja viittoloi istumaan viereensä. Sinne siis.
Sonja työntää keksipaketin eteeni, ennenkuin syventyy keskusteluun muiden kanssa. Ilmoitan Hellolle mitä touhusin Typyn kanssa tänään. Nappaan yhden keksin käteeni ja haukkaan siitä pienen palan vaikka minulla ei edes ole nälkä.
”Missä sä oot ollu?” Eira kysyy kääntäen katseensa minuun. Vastaus, vastaus, vastaus…
”Kotona. Tiiätsä nyt kun keväällä on paljon koulujuttuja ennen kesälomaa ja näin”, hymähdän.Puolitotuus.
Eira nyökkää ennenkuin alkaa selostamaan jotain tulevasta Tie Tähtiin-kisan osakilpailusta, joka järjestetään täällä Hopiavuoressa. Antaa tytön selostaa ja unohdetaan ne puolitotuudet.
-
On Herman kyllä aika tilanteessa. 😀 Mitähän hän eniten pelkää siinä, että Eira saa tietää? Onko ero paha juttu? Vai se, että juorut kuullessaan Eiran kaltaiset tytöt eivät kyllä varmana ala itkeä, vaan painuvat joko järjestämään yhden suuren avoimen kostotoimenpiteen, jolla pyrkivät tuhoamaan kaiken, tai laittavat ihan suoraan käpälän nyrkkiin ja osaavat lyödä tosi kovaa? :DD Onneksi Eira on tietämätön, romanttinen ja sinisilmäinen. Ei se mitään osaa epäillä, ennen kuin joku sille asiasta vuotaa! Ja saa sen vieläpä uskomaan, sillä ei kai Eira mitään Sanneja uskoisi. Herman ei kuitenkaan tätä tiedä.
-
-
Olen pahoillani. Olen jumissa. Joudutte siis kärsiä mun mukana, koska kun mä olen jumissa, mun on julkaistava kaikki mitä tulee tai multa menee moti. Tiedän, ettei tämä ole taiteellisella tai tarinallisella mittapuulla hyvä, mutta Chai ja sen rääkkääminen saa mut aina hyvälle tuulelle… (Mitähän se kertoo musta?)
Sen siitä saa kun kuljeskeleeOlin ajatellut mennä katsomaan varsoja. Eetu oli kieltänyt tallissa riehumisen ja meluamisen ja ylimääräisen kuljeskelun, mutta enhän minä melunnut, riehunut tai kuljeskellut. Minun oli vain pakko nähdä ne. Olin antanut salaa sille isommalle nimeksi Rölli, koska se oli sellainen karvainen kyljistään. Se näytti pehmoiselta, vaikka en ollut uskaltanut koskea siihen. Pelkäsin, että sen äiti Flida purisi minua, tai että varsa saisi minusta jonkin kulkutaudin ja kuolisi. Muutenkin huhuttiin, että nyt pitäisi olla innostumatta liikaa kaksosvarsoista. Molemmat kylläkin näyttivät aika hyvinvoivilta minusta.
Vaikka en ollutkaan Eetun kieltämillä asioilla — meluamassa, riehumassa tai kuljeskelemassa — menin silti varmuuden vuoksi Jussin tallin kautta sisään. Jos Eetu olisi paikalla, voisin nimittäin aina teeskennellä meneväni satulahuoneeseen hakemaan jotain. Hiippailinkin satulahuoneen ovelle, meluamatta, kuljeskelematta ja riehumatta, ja kurkistin sisään. Tyhjä. Oli hyvä tietää, ettei Eetu väijynyt siellä, jos joku muu yllättäisi minut kesken kaiken. Sitten siirryin päätallin puolelle hiljaa ja ketterästi kuin ninja… Varoen päästämästä ainoatakaan ääntä varsinkaan pehmeäpohjaisista lenkkareistani tallin betonilattiaa vasten… Tarkistellen, oliko reitti selvä… Katsoin ensin ovellepäin. Ei ketään. Käytävä ihanan autio. Ei juuri hevosiakaan sisällä. Hiivin karsinaa kohti katse edelleen ovella hetken matkaa. Sitten vasta käänsin katseeni menosuuntaan.
Huomasin katsovani Noaa silmiin. Se olisi jo itsessään ollut hengästyttävää, mutta kun Noa on vieläpä Flidan ja täten varsojenkin omistaja. Tunsin miten puna kohosi poskilleni samaa tahtia kun käteni kohosi raaputtamaan pistelevää niskaani. Sellainen kiinni jäämisen elämys oli jotenkin niin kauhea, että minua alkoi hymyilyttää ihan kauheasti ja naurattaakin vähän. Ei siinä tilanteessa nyt itkeäkään voinut!
”Tuliks Chai kattoon skidejä?” Noa kysyi hymyyni vastaten, enkä käsittänyt, miten itsepäisesti varsoja tuijottavaa Jesseä ei häirinnyt se, miten Noa heilautti hiukset, pari rastapötköä siis, kasvoiltaan.
”Ei kun mä olin vaan — tai siis mä meinasin vaan — mä totanoin olin oikeastaan –” Yritin vimmatusti keksiä selitystä tallissa harhailulleni. Teinkin itse asiassa juuri sitä, minkä Eetu oli kieltänyt: kuljeskelin. Olin ohittanut varustehuoneen jo niin hyvä tovi sitten ja kävellyt niin määrätietoisesti kohti juuri Flidan karsinaa, etten voinut valehdellakaan mitään.
”Joo mä tulin”, vinkaisin siis katse Noan kenkien… Kengänkärjessä. Yritin olla irvistämättä. Ranteitani ja polviani särki aina, kun ajattelin Noan jalkaa. Missähän se oli nyt? Mitähän irtojäsenille tehtiin lopulta? ”Anteeksi.”
”Ei ku tuu vaan”, Noa kutsui ja viittasi minulle kädellään.
Pää painuksissa tottelin, ja mietin, mikä Jesseä vaivasi, kun hän vain katseli varsoja ja rapsutti nopeasti nenänpieltään, vaikka Noa tuoksui Noalta siinä lähellä.
”Mitä sä meinaat tehdä niille?” kysyin nopeasti ennen kuin tukehduin.
”En mä tiiä vielä”, Noa sanoi pehmeästi, ja minä mietin, puhuikohan hän tyttöystävälleen samalla tavalla, ja kuinka Jessen korvat olivat niin tavanomaisen kalpeat eivätkä yhtään punaiset.Katselin hetken, kuinka Noa ja Jesse katselivat varsoja. Jesse vilkaisi minuun pari kertaa, mutta väisti nopeasti katsettani sillä tavalla, että siitä tuli ihan Reita mieleen. Olin jo ensimmäiset yhtäläisyydet huomatessani yrittänyt kohdella Jesseä niin kuin Reitaa, ja nytkin siirryin vielä vähän kauemmas siltä varalta, että hänkin tarvitsisi yhtä paljon omaa tilaa. Noasta pysyttelin kaukana ihan eri syistä. Hän nyppi peukalonsa kynsinauhaa toisen kätensä peukalon kynnellä, joka oli neliskanttisempi kuin minun kynteni, ja hänen koko ihonsa oli vaaleampi ja sileämpi kuin minun ihoni, enkä olisi halunnut panna merkille mitään sellaista. Yritin keskittyä siihen, miten Jesse oli vielä Noaakin valkoisempi, ja miten tuikkaisin seuraavana kesänä käsivarteni hänen käsivartensa viereen ja vertaisin rusketuksia, vaikka Jesse olikin varmaan sitä tyyppiä, joka vain palaisi. En kuitenkaan pystynyt keskittymään Jesseen niin hyvin kuin olisin halunnut. Hän katseli keskittyneesti varsoja ja vastaili lyhyesti Noan äänellä kysyttyihin rauhallisiin kysymyksiin, eikä tuntunut edes huomaavan, että Noalla oli takin kaulus rutussa toisen korvan alla, vaikka minä halusin niin kauheasti suoristaa sen että suutani ihan kuivasi ja huuleni halkeilivat niin että ritisi.
Tuntui kuin olisin seissyt siinä tunnin. Odotin koko ajan, koska olisi kohteliasta lähteä. Lopulta mutisin Pondin satulan puhdistamisen tekosyykseni, jotta pääsisin lähtemään. Tunsin yhtäläistä ahdistusta kuin äidin lähellä, ja varmaan sen takia päädyin osoittamaan kummallekin, sekä Jesselle että Noalle, omituisen hätäisen wain, mistä soimasinkin itseäni koko sen illan.
Flidan karsinalta kipitin satulahuoneeseen niin äänettömästi kuin saatoin, mutta ovesta kurkistaessani näinkin Agnesin selän aiemmin ihan tyhjässä huoneessa. Minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin nojautua seinään satulahuoneen oven vieressä, piiloon Jessen ja varsinkin Noan katseilta. Yritin saada vereni kiertämään vähän normaalimmin ainakin kasvoissani, mikäli käsien tärinän loppuminen olisi liikaa toivottu. Korvissanikin kohisi omituisesti.
”Mikähän sen oli?” kuulin Noan aloittavan Flidan karsinalla hiljaisen keskustelun, joka piirtyi aivoihini ikuisuuden ajaksi minua vainoavaksi muistoksi. Sitä korvieni kohina ei peittänyt, vaikka edes Agnesin liikuskelua satulahuoneessa en kuullut.
”Ai sen”, kuulin Jessen vastaavan ja rutistin silmäni kiinni niin kuin hän aikoisi lyödä minua. ”Eksä tiedä?”
”No valaise mua”, Noa sanoi niin, ettei iva hänen äänessään ollut ollenkaan purevaa, ja jo siinä vaiheessa olisin halunnut takoa päätäni seinään niin että kalloni olisi haljennut, mutta siitä olisi kuulunut liian kova ääni.
”Se on kuses suhun toi jätkä”, Jesse sanoi toteavasti ja soinnittomasti niin kuin Reita aina, ja minä kiskoin salaa ja hiljaa hupparin hupun päähäni aggressiivisen epätoivoisesti ihan niin kuin se olisi ollut kuulosuojain ja näkymättömyysviitta.
”Höh”, Noa puuskahti naurahtaen, onnekseni, vaikka ei se paljoa lohduttanutkaan.Silloin minä luikahdin satulahuoneeseen huppu päässäni ja selkä edellä Agnesista välittämättä, koska tallin käytävillä ei ollut tarpeeksi tilaa minulle enää. Ajattelin epämääräisesti mennä tallin vintille ja viettää siellä loput elon päiväni ilman ihmiskontakteja varsinkaan Noaan. Mietin, mikä ihme minua vaivasi. Tai oikeastaan tiesin täsmälleen, mikä minua vaivasi. Mutta miksi juuri minua?
-
Ei hätää, joskus me kaikki jumitetaan! Mun pitää ehdottomasti oppia myös tuohon, että julkaisen silti, vaikka tuntuisi ettei se mitä saa aikaan sovi kenenkään silmille, edes omille. Sillä se lähtee millä on tullukki, tai jotain!
Vähänkö mulla on muuten ollu tässä pähkinä purtavana, kun oon miettiny miten ihmeessä mä uskallan tarttua tähän Chain ihan ältsin söpöön ihastukseen! Koska kyllähän MÄ sen nään, mutta näkeekö Noa?? No ei. Ei sekään ihan tietämätön siinä mielessä oo, että kyllä se ympärillään tapahtuvat suhdekiemurat ainakin jossain vaiheessa havaitsee, mutta jostain syystä siihen itseen kohdistuva on sata kertaa vaikeempi huomata. Kun mietin että miten mä voin sen tuoda esille, koska haLUUN!!! Eihän tätä voi näin jättää ettei mitään vastakaikua tule, herran jestas!! :DD
Eli tää oli ihan tosi hyvä veto, kiitos siitä. Aika näppärää miten nää tuntuu hoituvan vaan itsestään kun tarpeeksi antaa aikaa. Yhteisöllisen kirjoittamisen paras puoli, ettei kaikesta tarvii aina vaan ite huolehtia!
Oli aika kiva juttu, miten Chai ei ajatellut Jesseä pelottavana tai pahana, vaikka se onkin vähän omanlaisensa. Yritän nyt hiiirveästi ja hienovaraisesti kääntää sitä sinne paremmalle puolelle ilman että se menettää itseään, niin haluan ainakin osittain uskoa että se toimii, ja osittain uskon sen johtuvan yhtäläisyyksistä Reitan kanssa 😀 Chai on jo konkari sosiaalisesti onnettomien yrmyjen kanssa.
Mutta voi Chai. Kyllä vähän sääliksi käy, kun ei tiedä mihin se vielä joutuu tämän kanssa… 😀 varmaan jonnekin alimpaan helvettiin omasta mielestään. Onneksi Noa on vastapainona ihan tosi lunki. Heitän palloa ihan varmasti takaisin kun vaan ehdin, nythän tää saa vasta alkaa!
-
-
Mielikuvaharjoituksia
Tapahtunut Maanpinnalle tarinan jälkeen“Ootsä kunnossa?” Oskari näytti epävarmalta. Varmaan mies katui saman tien, että oli kivunnut portaat ylös tallivintille perässäni. Harvoin siellä kukaan oleili, ellei erityisesti halunnut olla rauhassa.
“Ihan kohta”, vastasin ja yritin hymyillä reippaasti, vaikka tiesin näyttäväni surkealta. Vaikka kuinka yritin tsempata, yksi pieni niiskahdus pääsi karkuun.
“Itketsä?” mies kysyi ja pienen hetken pakokauhuinen ilme häivähti hänen kasvoillaan. Mikä olisikaan pelottavampaa kuin itkevä tyttö, mietin huvittuneena, kun yritin kasata itseni.
“Ihan vähän”, vastasin, koska valehtelu olisi ollut turhaa. Silmien kirvelystä päätellen ripsivärini meinasi tehdä kovaa vauhtia matkaa poskilleni ja olisin toivonut voivani vilkaista peiliin, kun sokkona pyyhin kämmenselällä kasvojani.
“Johtuuks se siitä putoamisesta?”
“Joo ja se on ihan tyhmää, koska ollaanhan me puhuttu siitä jo tuhat kertaa. Jotenkin vaan se pisti kaiken ihan sekasin. Mitä jos mä putoon kesken radan? Tai Jussi säikähtää ja me mennään aidan yli ja sit meidät hylätään… Sit kaikki on pilalla”, ääneni tuntui ohuelta loppua kohden joten suljin suuni ennen kuin kyyneleet kohosivat silmiini uudestaan. Oskari ei sanonut mitään, vaan kyykistyi eteeni ja tarttui käsiini. Sillä hetkellä olisin ollut halauksen tarpeessa, mutta olin huomannut, ettei Oskari ollut mikään halailija. Kohotin katseeni Oskarin sinertäviin silmiin ja olin hätkähtää sitä, kuinka intensiivisesti ne katsoivat takaisin.“Kaikki menee hyvin Sä tiedät, että Jussi reagoi sun fiiliksiin, joten sen sijaan et sä pelkäisit sitä, sä voit käyttää sitä hyödyks. Kun sä oot ite varma, niin Jussikin on”, Oskari puhui harvinaisen varmalla äänellä ja puristi käsiäni kerran.
“Laita silmät kii ja muistele miltä Jussi tuntu sillon kun voititte. Mieti mitä te teitte verkassa ja miltä se tuntu, kun ootitte omaa lähtövuoroa”, mies aloitti. Se tuntui ihan tyhmältä, mutta päätin luottaa valmentaja Suteen ja suljin silmäni.
“Sit kuvittelet, että on teidän vuoro ja sä ratsastat radalle. Suoristat Jussin ja pysäytät sen täsmällisesti, tervehdit ja jatkat sit ravissa. Mitä seuraavaks?”
“Oikeelle ja sit koko rata leikkaa keskiravissa”, vastasin kuuliaisesti.
“Ravi on teidän vahvuus. Se meni viimekski tosi hyvin. Sit jatkat mielessäs sitä ohjelmaa. Kuvittelet ihan jokaisen liikkeen niin kuin ratsastaisit ne nyt ja tässä”, Oskari jatkoi, eikä päästänyt irti käsistäni. Silmät suljettuina jatkoin mielessäni radan läpikäymistä puolivoltteihin ja pohkeenväistöihin. Keskikäynnin kohdalla hengitin syvään ulos niin kuin silloinkin, kun siirsin Jussin käyntiin ja annoin sille pidempää ohjaa. Kuvittelin täydellisen hallitut laukannostot ja siirtymiset keskilaukkaan ja sieltä takaisin. Kun pääsin ohjelman loppuun, nyökkäsin vielä lopputervehdyksen.
“Hyvä”, Oskarin ääni palautti minut takaisin tallivintille, “sit vaan huomenna ratsastat samalla tavalla”.Avasin silmäni ja näin edessäni kannustavasti hymyilevän Oskarin. Miehen ruskeat hiukset näyttivät hieman kurittomilta niin kuin aina ja hänen suunsa oli kaartunut hymyyn, joka teki muutaman rypyn molempiin suupielin. Hänen sormensa tuntuivat yllättävän lämpiminä omieni ympärillä. Se oli melkein sellainen hetki.
“Urheilupsykologi Oskari Susi. Eiks kuulosta hyvältä?” naurahdin ja ravistelin Oskarin kädet irti omistani. Mies oli jaloillaan ennen minua ja ojensi kätensä auttaakseen minut ylös. Olkapäätä vihlaisi taas, kun nousin.
“Mä oon lukenut, et tosi moni urheilija käyttää mielikuvaharjoittelua. Esimerkiks Miklu… Kai sä tiiät Mikael Forsselin? Se on esimerkiksi kertonut, kuinka se jo junnuna kuvitteli pelaavansa jollain isolla stadionilla, kun se treenas sen kotikentällä…”, Oskari aloitti kuulostaen siltä, että koki tarvetta selittää. Se ei ollut ensimmäinen kerta, kun sain toimia koekaniinina jollekin valmennuskikalle, josta Oskari oli lukenut. Siksi osasinkin jo odottaa pitkää ja monipolvista selostusta, joka vilisi nimiä, joista tunnistin vain ne hyvännäköiset.537 sanaa
-
Outi ja Oskari tallin vintillä, siinä on sitä jotain. Vaikka olisi niin, että toista itkettää. Varsinkin kun on niin, että ne pitää kädestä aaaaaaaa. 😀 Se oli ihan sellainen hetki. 😀
Omasta hahmosta on vaikeaa kirjoittaa edes pienen tarinan pahis, mutta melkein yhtä vaikeaa musta on kirjoittaa siitä heikko: sellainen, joka säikähtää putoamista ja alkaa murehtia sen takia niin että alkaa itkeä. Samalla itkevässä Outissa on jotain herkkää ja suloista, ja tässä näiden roolit kääntyy viimeistään toisin päin. Outi on pitänyt paljon huolta Oskarista Ukon takia, ja nyt siitä huolenpidosta tulee enemmän vastavuoroista. No Oskarin lohdutustapahan on aika oskarimaisen huono, eikä mikään halaus, jota Outi kaipaa, mutta silti.
Outin ja Oskarin suhteen parasta tässä on, että ne ei todella vieläkään halaa. Sillä lailla perverssi olen, että mitä kauemmin kaikessa sellaisessa kestää ja mitä vaikeampaa se on, sitä kivempaa se musta lopulta on. Musta on myös aivan superjännää, miten Outi ja Oskari on niin tosi jotenkin intiimisti keskenään, vaikka ne ei kauheasti hipelöi toisiaan. Ei Oskari muiden eteen ole polvistunut kädestä pitelemään, eikä varmana kiipeäisi kovin monen takia vinttiin tietäen, että siellä on jokaisen miehen pahin pelko: itkevä tyttö. 😀
Tää on taas mun lempitarinoita tältä keväältä. Vitsit sulla on taikavoimia, vaikka TT vaatiikin niin paljon tekstiä, että pelkäsin hirveästi niiden ehtyvän ihan muihin juttuihin sen aikana.
Ai niin. Se vielä, että tässä tarinassa on sellainen rytmitys repliikeillä, että se miellyttää just mua lukijana tosi paljon. On pitkää ja lyhyttä niin luonnollisella vaihtelulla kuin olla ja saattaa, ja johtolauseetkin on niin huomaamattomia kuin ikinä.
-
-
Esimerkkiä seuraten tämän julkaisen vaikken siihen tyytyväinen ookkaan ja jumi iski tännekin, mutta pakko on tai muuten ei hommat taas edisty 😀
Suuri paljastus
Skotti oli valtava Flidaan verrattuna, mutta sen selkä oli leveä ja askeleet samalla tavalla rauhalliset etten melko pian muistanut enää jännittää. Siitäkin huolimatta, etten uskonut Hellon pitävän kiinni koko matkaa. Sen sijaan mietin itseäni ja suhdettani ratsastamiseen. En minä sitä varsinaisesti pelännyt, kuten en hevosiakaan. En Skottia, vaikka se oli Flidaa isompi, tai Typyä, jonka mieliala muuttui silmänräpäyksessä. Mutta jokin selkään nousemisessa sai vatsanpohjan kääntymään.
”Saaks varsoista puhua?” Hello kysyi, keskeyttäen ajatukseni juurikin oikeaan aikaan. En halunnut ajatella sen enempää oliko minusta oikeasti tullut tylsä, vaikka lupasin itselleni vielä jalkani operaatiosta parantuessani että niin ei ikinä kävisi.
”Saa?” vastasin, joskin vähän hämmentyneenä. Kaksoset olivat olleet varmasti puhutuin aihe jo edeltävän viikon, eikä sille vieläkään näyttänyt tulevan loppua. Nyt vielä kenties enemmän, kun eläinlääkärin antama aika oli mennyt ja molemmat varsoista olivat edelleen hengissä.
”Ensinnäkin – ne ei voi ikuisuutta olla varsoja. Sun pitää keksiä niille nimet”, Hello julisti ihan vakavan kuuloisena, kuin siinä olisi kyse jostain erittäin tärkeästä. Kaiketi se sitä olikin, toisaalta..
”Joo, totta..”
”Onko sulla mitään mielessä vielä?”
”Oli mulla, joo”, nyökkäsin ja käänsin katseeni alaspäin Helloon. Katselin hänen takaraivoaan, sillä hän kulki Skotin pään vieressä kasvot eteenpäin suunnattuina. ”Mut en mä enää tiiä onks se hyvä. Kato kun mä funtsin et sieltä tulee vaan yks. Nyt on sellane fiilis että pitäis keksiä jotkut yhteen sopivat nimet, kun ne on kuitenki kaksoset.”
”Mikä se olis sitten ollu?” Hello kysyi ja vilkaisi minuun uteliaan näköisenä.
”Noo..” en tiedä miksi, mutta yhtäkkiä minua alkoi tavallaan ihan nolottaa. Mietin varsalle sopivaa nimeä melkein siitä päivästä asti, kun kuulin että Flida sellaisen saisi. Se oli yllättävän vaikeaa, ja nyt kun minun piti paljastaa mitä olin miettinyt koko nimi alkoi tuntumaan vähän hassulta. ”Kelasin ensin, että jos se on tamma, nii siitä tulis Fanni.”
”Ai. Ihan kiva”, Hello tuumasi hyväksyvän kuuloisena. ”Niin että se alkais samalla kirjaimella kun Flida?”
”Joo, ja mä vaan diggaan siitä nimestä. Sen piti olla ihan eka Mielikin nimi, mut se ei näyttäny yhtään Fannilta niin siitä tuli sit Mielikki.”
”Se onkin ihan Mielikin näkönen, niin se on sille hyvä nimi. Mutta miksei Fanni?” Huomio siirtyi takaisin varsoihin.
”Siihen on oikeestaan monta syytä, mut ei se jotenkaan vaan istu sille. Ronjaksi mä oon sitä kutsunut.”
”Mitä!” Hello älähti ja lennätti kätensä dramaattisesti ilmaan, jolloin huomasin hänen päästäneen irti jo ties kuinka kauan aikaa sitten. Skottia se ei tuntunut kiinnostavan, vaan se kulki Hellon perässä ihan yhtä kuuliaisesti, joten en sanonut siitä mitään. ”Sä oot ne nimennyt jo etkä oo meille muille kertonu!”
Huomasin hymyileväni, vaikka piilotin sen pian kämmeneni alle peukalolla nenääni hieraistessani. ”No juu, tavallaan”, myönsin ja laskin käteni Skotin kaulaa vasten. Rapsuttelin hiljaksiin sen ruskeaa karvaa tylpillä kynsilläni ja seurasin, miten sen korvat keinahtelivat rennosti sen askelten tahdissa.
”No mitä sä vielä odotat, kerro mullekin! Heti!” Hello vaati ja kääntyi hetkellisesti ympäri mutta jatkoi kävelyään takaperin.
”Peikko, koska se on niin karvanen, ja Ronja, koska se on kaunis – nimi ja varsakin. Nelly sitä ehdotti ja se sopi niin hyvin että se vaan jäi.”Kutsumanimien lisäksi varsoille piti keksiä viralliset nimet, viimeistään silloin kun ne rekisteröidään. Pelkäksi Peikoksi ja Ronjaksi en niitä halunnut ristiä pelkästään vanhempiensa nimien mukaan, joten jotain erikoisempaa niidenkin nimien täytyi olla. Hello otti asiakseen jakaa varsojen juuri paljastettuja nimiä heti kunhan takaisin talliin pääsimme, paikalla olleet Tiitus ja Agnes saivat ne ensimmäisinä kuulla. Keskustelua sivusta kuunnellessani keksin, että voisin ihan hyvin kysyä muiden mielipidettä varsojen virallistia nimiä ajatellen. Tavallaanhan ne olivat nyt koko Hopiavuoren varsoja ja minusta olisi hauskakin saada kuulla mitä muut niistä ajattelevat.
Ronjan viralliseen rekisterissä näkyvään nimeen saa muu Hopiavuori vaikuttaa. Noalla on kaksi potentiaalista vaihtoehtoa, joihin haluaa kuulla muilta mielipiteitä. Vaikka tuvan pöydän ääressä istuessa tai ohimennen tallissa törmätessä.
Ensimmäinen vaihtoehto on Rövardotter, on kai sanomattakin selvää mistä kutsumanimi Ronja sitten tulisi. Nellyn ehdottama, Noan toiselle äidinkielelle käännetty, ihanaa nostalgia arvoa tuomaan vanhoista lastensaduista.
Toinen vaihtoehto on Soleirolia. Kyseessä on Noan lempikasvin tieteellinen nimi, ja sopiihan siihenkin lempinimeksi Ronja. Kodinonni on pieni ja sievä pyöreälehtinen kasvi, niin sellainen voisi sopia pienen ja sievän pikkutamman nimeksi.-
No olenpa mustasukkainen!! 😀 Valitsin Reitan tyttärien ja vaimonkin nimeksi ne nimet, jotka olisin ehdottomasti halunnut antaa omille lapsille, jos niitä haluaisin. (Varsinkin Maija, oih. Jos mulle jotenkin ilmestyy lapsi, se on Maija…) Samaan aikaan tekee mieli hykerrellä, kun muutkin tykkää Ronjasta, ja toisaalta vähäsen takoa jonkun päätä karsinan kaltereihin, kun eihän Ronja nyt minkään elukan nimi ole, vaan mun tyttären ja Reitan tyttären. :DD Nojooooo kyllä me tässä pärjätään, kun pian Reitankin taitaa olla aika mennä matkoihinsa, mutta olet valinnut tammalle yhden maailman kolmesta kauneimmasta nimestä. Mä äänestäisin itse sen nimeksi Soleirolia, koska niitä ei varmaan hirveästi ole, mutta tiedän että mun pohjalaishahmot ja etenkin ruotsinkielisten lastenohjelmien kasvattama Hello on eri mieltä. :DD Peikonkin nimi on osuva. Hyvä ettei se ole Rölli niin kuin Chai päätti, koska sitten olisit vienyt mun koirankin nimen. :DD
-
-
Hyvä ratsastaja pitää huolta itsestäänkin (526 sanaa)
“Ookko ny ihan varma tästä? Ko se osakilpailu on kerta sunnuntaina niin eikö sun pitäis treenata Arlekin kaa vielä ennen sitä?” Niklas varmisteli, säätäessään jalustimia itselleen sopiviksi.
“Sitä suuremmalla syyllä en voi päivä toisensa jälkeen treenata rankasti. Tänään kevyt liikutus on juuri oikea, etenkin maastossa. Huomenna ratsastan radan viimeisen kerran läpi ennen kisaa” rastapää vastasi, venytellen jalkojaan.
“Nno se, pitkälti tolleenhan sä oot enne kisoja tehnykki.”
“Hyvä ja toimiva rytmi, ainakin Arlekin kohdalla. Ja sitäpaitsi, olen laiminlyönyt liikaa omaa ohjelmaani kun olen keskittynyt Arlekin treenaamiseen. Ja jotta hevonen voi oikeasti suorittaa hyvin täytyy myös ratsastajan olla kunnossa.”Niklaksesta näki että tuota jännitti hieman kun hän otti kiinni Arlekin ohjista, ja talutti tamman karsinasta käytävän puolelle. Marshall nappasi päällään olleen paksumman hupparin pois ja jätti roikkumaan oven loimitankoon, ennen kuin lähti Niklaksen ja Arlekin mukana pihalle.
“Eei hitto, eihän mun jalaka ees yllä tähän jalustimeen.” Niklas naurahti, yrittäessään nostaa jalkaansa jalustimelle.
“Maastohonko lähärösä?” Eetu pysähtyi pihalla, ollen selvästi matkalla tallin puolelle.
“Hä? Joo. Marshall halus jonku vähän rennomman lenkin Arlekille tähän välihin, ja rääkätä ittiään, niin palkkas mut hevosen selkähä.”
“Palkkasin ja palkkasin, sinähän se halusit ratsastaa.” Marshall kommentoi pienen virneen kera.
“No joo joo.. Nii joo! Marsh sano jotaki että te tarvihitte vielä sitä osakilpailua varten ainaki sinne kahvitarjoilun puolelle porukkaa niin mä voin kyllä tulla auttahan sen kaa.”
“Sehä on hienua! Se tosiansa järestettään niin että teilä on kiertävät vuorot, niin kenenkää ei tarvihje istua sielä koko päivää.”
“Se kuulostaa iha hyvältä. Muutenhan mulla ei oo mitään minkä takia pitäs päästä just tietyllä hetkellä vapaalle siittä, mutta Marshalin suorituksen haluaisin tietty nähä.”
“Se on heleppo järestää. Kisapäivähän mennessä tehrään jonkunlaaset vuorot teille jokka ootta kaffivuorosa, niin laitamma niin että sun tauko on sellaseen aikaan että näjet sen.” Eetu sanoi varmaan sävyyn hymy suupielissään. “Hei, se alako se Arlekin herkku pussukka olehan aika tyhyjänlaane taas.” mies lisäsi, pysähtyen tallin oville.
“Joo, huomasin saman niin täytin sen äsken. Pitäisi riittää taas joksikin aikaa.” Marshall vastasi pienen hymyn kera.Eetu näytti peukkua päätään nyökäten, ennen kuin katosi ovesta sisälle talliin. Marshall siirtyi seisomaan Arlekin lavan seudulle jotta sai puntattua Niklaksen satulaan, varmistaen vielä nopeasti että satulavyö oli varmasti tarpeeksi tiukalla ennen kuin taisteli hetken ranteessa olevan kellonsa päälle jotta sai sykemittarin toimintaan. Sillä välin Niklas metsästi jalustimet jalkoihinsa ja otti ohjat paremmin käsiinsä, rapsutellen Arlekia harjantyvestä sormillaan odotellessaan että rastapää oli valmis lähtöön.
“Okei. Nyt on kaikki valmis. Kävellään ainakin sinne päätien toiselle puolelle asti, niin sen jälkeen voidaan lähteä juoksemaan.” Marshall selitti samalla kun lähti jo kävelemään tien suunnalle.
“Asia selevä. Vai pitäskö sitä kokeilla että kuin hyvin pysyt perässä jos me laukataanki?” Niklas kysyi hieman ilkikurinen virne suupielessään.
“Jjos ei kuitenkaan. Ravissa Arlekin ei maastossa vielä sen kummemmin innostu, mutta laukassa se saattaa jo innostua minkä jälkeen sinulla voi olla jo ongelmia sen pitelemisen kanssa.”
“…Ja sä päästit mut tän selkään maastoon?”
“Niin. Koska menette korkeintaan ravia. Joten kyllä sinä sen hallitset.” rastapää sanoi varmasti.
“Oih. Pitäisikö olla ihan otettu siitä kuinka paljo luotat taitoihini sun hevosen kanssa?”
“Hmm.. Ehkä. Mutta luotan myös tähän hevoseeni.”
“Heeei, tarkotakko sä että et muka täysin luota muhun?… Okei no joo. En helvetisä ois pärjänny Volyan kaa..” Niklas myönsi naurahtaen.-
Voi Nikkeeee. 😀 Tässä tarinassa mulla tulee siitä mieleen yksi mun oikean elämän tuttu, joka on aina iloinen. Olisi silloinkin, jos joku tuumaisi, ettei se voi mennä laukkaa maastossa kun ei osaa. Myöntäisi, ettei osaakaan ja nauraisi. Niklaksen kaltaisia on vaikeaa härnätä, kun ne nyökyttävät vain ja nauravat itsekin puutteilleen. Olisi ihanaa olla kuin hän ja ymmärtää, ettei elämä oikeasti ole kilpailu.
-
-
Ritva Hopiavuoren simalähetys
(Ritva kertoo)”Sinoot ny varma, jottet sinä halua mitää palakkaa?”
”Joo, ei tarvi.”
”Kyllä minä silti kakskymppiä annan tästä. Pensarahaa.”
”Mulla menee oikeesti kaks euroa pensarahaa kun mä käytän sua kaupassa.”
”Mutta sinä käytät niin useen. Nuari ihiminen. Ja tännekki ajatat, ja apteekiski molimma.”
”Ei oikeesti tarvi.”Työnsin kahdenkympin setelin Ilveksen Allun takintaskuun ja nousin autosta. Allu oli nopeammin ulkona kuin minä ja kiiruhti kiskomaan rollaattoria minulle takapenkiltä. Hän yritti aina kieltäytyä bensarahasta, ja usein hän onnistuikin livauttamaan rahan minulle jotenkin takaisin. Allulla ei tainnut olla aavistustakaan, kuinka hyvä apu hän oli. Taputin hänen käsivarttaan kiitokseksi, kun hän naksautti kokoon taitetun rollaattorin kokonaiseksi kivikkoiselle pihalle ja lyhtyi lastaamaan mehukattikanistereita sen koriin.
Uuden Hopiavuoren piha oli ihan hyvässä kunnossa. Vähän kuoppaa oli maneesin edessä, mutta kyllähän Eetu sen korjaisi ennen seuraavaa sadekeliä, niin ettei kertyisi vettä. Ensimmäiset perennat puskivat sisukkaasti esiin kuistin pielen kukkapenkeistä — nekin Eetu oli varmasti hoitanut, vaikkei kauhean hyvin ollutkaan tainnut. Ymmärtäähän sen, Eetu on mies. Kukat olivat sinisiä ja keltaisia, enkä enää muistanut millään niiden nimiä, vaikka minulla oli samoja kotona. Siniset olivat ainakin kovia leviämään…
”Paitsi että…” Allu sanoi yhtäkkiä.
”Mitä?”
”Miksi mä näitä tänne kasaan? Ei tätä rollaattoria saa näiden kaa yksin rappusia ylös, kun siitä tulee etupainonen.”
”Sitte pyyretähän apua. Katto Allu, tualon tuallaanen poika, mä pyyrän sitä. Mutta soon kyllä tuallaanen piäni, niin jottei siitoo mua auttamahan ylähä. Mä katton ketä muita täälon.”Rollaattorilla oli helppo mennä pihan jakavan tien ylitse ja tallin puolen parkkipaikalla eteenpäin, vaikka mehukattikanisterit painoivatkin. Niin oli hyvänä ja tasaisena piha pidetty. Kyllä minä tiesin, ettei Eetu yksin enää sellaista tehnyt, kun oli niin paljon hevosia tallissa, joten pitäisi muistaa kehua hänelle hänen työntekkijöitäänkin. Lähestyin sellaista mustahiuksista poikaa hyvää pihaa pitkin. Kyllähän minä tiesin, että ulkomaalaisista ei ikinä seuraa mitään hyvää, kun Vaasassakin meno oli mennyt sellaisiksi niiden takia, mutta ajattelin, ettei tämä yksi voisi paha olla. Ei Eetu antaisi kaikenlaisten tallilla pyöriä, eivätkä ihan kaikki ulkomaalaiset kamalia ole. Mijatovitsin poikakin oli niin kultainen. Sitä paitsi tämä poika oli selvästi aasialainen, eivätkä aasialaiset siellä Vaasassa riehuneet.
”Tervehrys.”
”Heei”, se poika sanoi selin minuun ja kääntyi sitten hymy kasvoillaan. Hänen hymynsä värähti, kun hän näki minut. Kai hän oli odottanut jotakuta talllilaista. Saman tien hän pudotti harjat kädestään ruskean hevosen eteen, pyyhki hätäisesi kämmentään takkiinsa ja tarjosi sitä minulle. Huomasin, että se oli musta ja likainen, mutta tartuin siihen ja puristin, eikä sen pojan kättely ollut niin kuin kuolleen hauen kättelyä, vaan hän puristi takaisin ja katsoi suoraan silmiini.
”Nitthan Chai.”
”Minoon tuan Eetun äitee, Ritva.”
”Ai sä oot — ai — Eetu on just tuolla tekees ruokia, mä voin hakee–”
”Ei tarvitte, ei tarvitte. Minä ettiisin vain jotaki apukäsiä. Minen aiva yksin Allun kaas saa nuata simapulloja tuanne tupahan ku siinon nuata rappusia, ja kun minä ajan tällä rollaattorin-junalla.”
”Joo, mä voin auttaa, mä voin jättää tän tähän, tää on ihan kiltti hevonen, mä nään sen tuolta kyl.”Sillä Nitthan Chailla oli virtaa. Odotin, kunnes hän lakkasi puhumasta. Hänestä ei voinut olla pitämättä. Kovin moni nuorimies ei sillä tavalla katsonut suoraan silmiin meitä mummeleita, eikä varsinkaan tauottanut kaikkea tekemistään voidakseen kätellä ja auttaa tuntematonta mummoa. Nitthan Chai oli nuori, poskista ja silmistä päätellen varmaan kuuden- tai seitsemäntoista, ja hymyili niin avoimesti, ettei hän muuta voinut olla kuin rehti poika. Hän puhui hyvää suomea, mutta ei tietenkään kunnon pohjamaata.
”Kuule kun näiton niin palio näitä pullojaki. Olisko siinä ketää toista friskiä miästä apuuhin?”
”Mä katon.”Lähdin kävelemään jo takaisinpäin Allun luo, koska hitaampi minä varmasti olin kuin se Nitthan Chai. En tietenkään ollut voinut sanoa hänelle, että minutkin piti nostaa, eikä hänestä ollut minua nostamaan. Vääntyisihän siinä kasvavan lapsen selkäranka!
Nitthan Chai otti minut kiinni puolimatkassa tupaan ja hidasti askeleensa minun tahtiini. Vilkaisin taaksepäin ja sielläpä oli viime kerralla minut tupaan auttanut kultainen apurini.
”Onko se Tiitus!”
”On.”
”Nonii! Siitonki jo usiee kuukausi kun minä sinut näjin. Kyllä sullon ny komiasti tua tukka. Ja tervehenä oot ollu?”
”Joo, kiitos.”
”Ja Pee on ollu tervehenä?”
”Joo… Se meni vähäksi aikaa muualle.”
”Voi kauhia, voi kauhia, ei kai soo kipiäksi tullu?”
”Ei mitää sellasta! Se meni vaaan kunnon koulutukseen.”
”No hyvä! Joko sinä sen koiran sait? Kuule, minä kuulin, jotta Pennasehen tuli sellaasia porterkollieeta. Soon aiva oikian koiran näköönen rotu.”
”Joo mut… Mä en oikeestaan oo ajatellu ihan semmosta koiraa.”
”No ei se mitää! Minoon kuullu jotta feispuuki-ryhmis on vaikka minkälaasia myynnis ku tiätää vähä jotta mitä rotua ettii. Meillei ollukkaa rotukoiraa ikänä. Meirän Ransuki oli sekarotuunen vaikka näytti aiva joltaki pystykorvalta.”Tiitus vastaili koira- ja hevoskysymyksiin, mutta ei tuntunut olevan ihan yhtä kovasti koiraa hankkimassa kuin viimeksi. Ehtiihän sitä. Nitthan Chai tuikki sopiviin väleihin omia vastauksiaan. Hän oli taitava keskustelija ja osasi seurata keskustelun rytmiä paremmin kuin kukaan aiemmin tapaamani sen ikäinen. Hän sanoi pelkäävänsä isoja koiria, vaikka kotona hänellä oli nytkin Nasu-koira, ja lapsena oli ollut jokin musta Chompoo, molemmat isoja. Allu sen sijaan ei sanonut mitään. Hän oli vain nyökännyt molemmille pojille tervehdyksen ja nosteli simapulloja ja munkkipusseja rappusia ylös. Tiitus jutellen ja Allu täydessä hiljaisuudessa he tarttuivat sen jälkeen kahdestaan minua käsivarsiini ja auttoivat minut portaita ylös. Nitthan Chai kiirehti kantamaan rollaattorin perässä, ja minun teki mieli vähän nipistää häntä poskesta. Mutta enhän minä nyt sellaista voinut, vieras mummo.
Allu avasi oven. Menin sisään ja astelin kengät jaloissa kohti keittiötä. Nilkkoja särki niin paljon, että ajattelin ottaa kengät vasta keittiössä pois. Kyllä se Nelly — Eetun uusi heila — sen verran siivoaisi varmaan jopa minun vuokseni, vaikka mieluumminhan minä olisin jättänyt kengät ovelle niin kuin ihmiset, enkä sotkenut sillä tavalla. Allu ja Chai jäivät nostelemaan simapulloja eteiseen, kun minä menin keittiöön varovaisesti, etten liukastuisi.
Siellä istui se Alman poika koirineen. Vasta Alman kanssa soiteltiinkin, että siitä pojasta oli tullut isä, tai no, tavallaan. Vilkaisin nopeasti sen jalkoja, kun Alma oli jo siitäkin tiennyt kertoa, että Noan jalkaproteesi oli rikki, eikä hän ollut saanut uutta.
”Ritva! Laitanko kahvia heti tulemaan?” Noa sanoi heti kun nosti katseensa lehdestä.
”Ei tarvitte, ei tarvitte”, vakuuttelin ja ajelin rollaattorilla lähemmäs. Kun ojensin käteni, hän tarttui siihen. ”Äiteeltäs oikeen palio terveesiä. Minoon sen kaas soitellu viime kesänpualest lähtien, ja sain siltä sellaasen pääsiääskortinki johona oli tipun kuva. Mitenkä piänet voi?”
”Hyvin kiitos.”
”Me ajattelimma Alman kaas jotta kun sinet kerkiä ny kotia nuaren hevooslasten takia, niin minä leivon sullekki sitte samalla munkkia. Ja äitees lähetti yllätyksenä jotaki teelaatua josta sinä kuulemma pirät. Minä luin siitä kylykiä vähä ja siinoli päärynää ainaki.”
”Jes, se on siitä Kluuvin pienestä… Se on yhdestä tosi pienestä teekaupasta.”
”Äitees on tuasta sun jalakahommasta hualissas kans”, sanoin ja päästin irti Noasta laittaakseni kahvin tippumaan ennen kuin istuisin ottamaan kengät pois. ”Peläkää jotta sulla menöö seuraavaksi selekä kun kriikoottelet tualla lailla keppien kaas.”
”Niin no, tiiäthän sä. Äidit.”
”Tiäränhän mä. Kuule ku sullon tua älypuhelin tuas, niin siinä on varmahan joku sellaanen ominaasuus, jotta sä voit kaikki käskiä munkiille. Minen tiänny kuinka palio teiton täälä nykyään niin toin sitte varmuuren vuaksi tosi palio.”
”Joo, mä laitan viestin tonne meidän whatsappryhmään.”
”Jokaanen voi varmahan itte ottaa täältä kuppinsa kun minen saa oikeen kanneltua niin monia…”Silloin ruokailuhuoneen oviaukosta tassutteli villasukkasillaan se Nelly. Olin nähnyt hänet ennenkin, mutta arvioin häntä katseellani uudelleen. Nuori nainen, hiukset sotkuisella nutturalla niin kuin ei olisi kotona opetettu harjaamaan. Tähän aikaan sisällä, vaikka oli talli pihassa ja varmana töitä riitti. Eikä ollut sisätöissäkään kyllä: ikkunanpielissä oli pölyä, vaikka naamansa hän oli ehtinyt maalaamaan monikertoihin. Oi kyllä oli huulipunaa ja ripsiväriä. Sellainen aiheuttaa ryppyjä vanhana, kun nuorena meikkaa. Ja nuori Nelly toden totta oli. Liian nuori meidän Eetulle. Osasikohan lie vielä edes perunoita keittää? Hymyilin hänelle ja ojensin käteni.
”Tervehrys emäntä.”
”Moi! Ritva, kiva kun tulit! Me Eetun kans mietittiinki et haetaan sut illalla jos sulla ei olis ollu muuta!”
”Noni. Mutta täs minoon. Noa, otappa kaffia — eikun aina minä unohran jottet sinä jua. Allu! Tuappa niitä simoja tänne siältä eteesestä, niin saa tua Noa koemaistaa jotta kehtaako yhtää tariota ihimisille. Älä ny, oot sinäki Noa ihiminen, minä vain kiusaan!”-
Jahas jahas, vai ei anoppi oikein arvosta miniäänsä. Oi ja voi, mitähän siitäkin tulee! Ja tietääkö tai tajuaaki Nelly tai Eetu sitä, sehän vasta mielenkiintoista olisikin, jos jompikumpi sen tajuais.
-
Voi voi voi, kylläpä tuli sellanen olo että nyt oon kotona. Ihana Ritva, ihana tarina, ja ihana Hopiavuori! Kyllä meikää onni kerrankin potkas kun tänne päädyin, mitähän mä mun elämällä oikeen tekisin jos en näitä sivuja selailis kymmentä kertaa päivässä ja aina toivois että olis uusi tarina oottamassa jonka lukee. Koska kaikki mä luen ja aivan heti!!! Vaikka nyt oonkin ihan hävyttömän huonosti kommentoinut.
Siis aivan parasta on Ritvan ja Alman yhteydenpito. Koska tottakai, siis tottakai! Ihan itsestäänselvää, että rouvashenkilöt haluavat pitää yhteyttä toisiinsa monestakin eri syystä, ja mä ihmettelen miten mä en oo sitä ajatellut aikasemmin 😀
Mutta että kättely voisi olla kuin kuollut hauki. Ja Chai pieni ja heikko, tai ainakin heikon näköinen. Tiitus ja Pee. Pee. :DD!! Jos oikeesti tietäisin murteista jotain, niin haluisin tietää miten paljon samaa tampereen ja pohjanmaan murteissa on, koska uskallan väittää että paikoittain niissä on jotain samaa!Tänään just, jälleen kerran, jouduin kieltäytyyn kun mulle tarjottiin kahvia. Tosin en samasta syystä kun Noa, vaan ihan siksi että mä en yhtääään tykkää siitä, ja se reaktio minkä saan on aina hyvin pitkälti just sellanen, että mä en voi olla ihminen! 😀 niin kummallisesti ne aina kattoo ja toteaa, et onpa erikoista kun ei kahvia juo! Jotta olipa aika osuva kommentti Ritvalta, onneksi Noa osaa sille nauraa, vaikka mä aina vähän ahdistunkin ja mietin että pitäiskö kohteliaisuuttaan ottaa ja lipittää sitä myrkkyä vaikka toista tuntia ja toivoo että sen saa kurkusta väkisin alas :’DD
-
-
Tyyntä ennen myrskyä
Vaikka ilta alkoikin jo viilentyä, väki viihtyi pihalla grillaamassa yllättävän pitkään. Ilmassa tuntui poreileva jännitys, kun kilpailupäivä läheni tunti tunnilta. Koko tallialue oli laitettu kuntoon yhdessä talkoovoimin, eikä enää ollut muuta tekemistä kuin odottaa. Seuraavana aamuna hulina taas jatkuisi, kun vieraita alkaisi virrata tallipihaan ja kaikki vaivannäkö huipentuisi itse kilpailuihin. Kaikkein eniten kuitenkin sillä hetkellä nautin siitä ajatuksesta, ettei kilpailuita varten tarvinnut pakata.
Eetu hääri grillin ääressä ja piti huolta siitä, että kaikille riitti syötävää enemmän kuin tarpeeksi. Isäntäkin näytti hetken ottavan rennommin, vaikka hän olikin melkein koko päivän istunut olouhoneen toimistossa tarkistamassa ilmoittautumisia ja laatimassa lähtölistoja. Sonjan Harri piti isännälle seuraa ja kaksikko näyttikin syventyneen hyvin vakavaan grillausteknikseen keskusteluun, johon myös Manni Ilves pian liittyi.
“Miehet…” Sonja tuhahti hymyillen paikannettuaan miesystävänsä talkooporukasta.
“Harri näyttää viihtyvän”, Heli pani merkille hymyillen.
“Joo, joskus vähän liiankin hyvin”, Sonja pudisteli päätään. Harri tuntui viihtyvän naisen mukana tallilla yllättävän hyvin. Oli mies kuulemma Salierillakin saanut ratsastaa muutaman kerran.
“Eiks se oo vaan hyvä juttu? Saat viettää tallilla aikaa ihan hyvällä omalla tunnolla”, virnistin.
“No joo, mut välillä kyllä mietin, et pitäiskö olla vähän huolissaan”, Sonja nauroi. Hän kuitenkin näytti siltä, ettei aikonut huolestua asiasta ainakaan sinä iltana. Sitä paitsi oli Harrista ollut paljon apua talkoissa, kun koko talli valmistautui tuleviin kisoihin.“Anteeksi Heli, mut voidaanks me kysyä sulta yhtä juttua?” Santtu ilmestyi luoksemme Eira vanavedessään. Eira tosin näytti siltä, että hänen mielestään sitä yhtä juttua ei olisi tarvinnut kysyä keneltäkään aikuiselta.
“Kysykää pois vain”, Heli vastasi, vaikka vaikuttikin hieman yllättyneeltä
“Kun me aateltiin, että sä varmaan tiedät parhaiten, et miten tää nimi pitäis lausua? Ja tää? Eirakaan ei tiennyt” Santtu ojensi printattua lähtölistaa Helille ja osoitti muutamaa riviä. Huomasin, kuinka naisen ääneen ilmestyi opettajamainen sävy, kun hän vastasi pojan kysymykseen. Santtu kuunteli keskittyneenä ja merkkasi paperiin muistiinpanoja. Sen jälkeen seurasi vielä pitkä litania muitakin nimiä, joten Heli päätyi kertaamaan ääntämissääntöjä, jotka yleensä pätivät hevostenkin nimiin, mutta toisinaan eivät välttämättä. Santtua ei tuntunut ilahduttavan se, että jotkut nimet piti vain tietää.
“Mihin sitä opettaja pilkuistaan pääsisi”, Sonja naurahti Helille, kun ongelma oli ratkaistu ja teinikaksikko oli vetäytynyt taas kauemmaksi istumaan. Ainakin kaukaa katsottuna näytti siltä, että Santtu edelleen jatkoi lähtölistojen tavaamista ja taisi Eiraakin hieman jännittää seuraavan päivän vastuutehtävä, sillä tyttö viihtyi yllättävän hyvin Santun kanssa lähtölistojen äärellä.
“No joo, se mun vastaus tais olla vähän luento”, Heli myönsi, “mut onhan se hienoa, kun nuoret tolleen ottaa vastuuta.”
Santtu oli varmasti monen opettajan lempioppilas, mietin, kun Sonja ja Heli jatkoivat keskustelua nykyajan nuorista.Olin käynyt sisällä vessassa ja sillä aikaa menettänyt paikkani Sonjan ja Helin luota Agnekselle, joten katselin hetken ympärilleni. Hello ja Allu olivat keksineet ilmeisesti uuden pihapelin, johon liittyi tyhjiä tölkkejä, pahvilaatikoita ja yksi kastelukannu. Nelly halusi ehdottomasti samaan joukkueeseen kuin Tiitus, joka seurasi veljeksiä jokseenkin varautuneesti, mutta Noa näytti lähinnä huvittuneelta. Chai yritti selvästi saada kiinni säännöistä, joita Ilvekset selittivät niin, että tallipiha raikui. Huomasin myös Camillan ja Oskarin juttelemassa keskenään toisen puutarhapöydän ääressä. Nainen näytti olevan innoissaan jostain. Sain itseni jo melkein jatkamaan matkaa Ilvesten hauskan pihapelin pariin, kun Oskarin katse tavoitti omani. Ehkä olin antanut katseeni pysähtyä liian pitkäksi aikaa. Hymyilin Oskarille, joka vastasi hymyyni. Päätin, että voisin aivan hyvin liittyä kaksikon seuraan.
“Onks täs tilaa? Perhanan Agnes vei mun paikan”, yritin hymyillä molemmille, kun kosketin kevyesti tyhjän puutarhatuolin selkänojaa. Oskari nyökytteli, mutta Camillan suu vetäytyi pingottuneeksi viivaksi. Lopulta hänkin kuitenkin taipui nyökkäämään.
“Mä taisin keskeyttää sun jutun”, kohdistin katseeni tarkoituksella Camillaan ja hymyilin vielä vähän ystävällisemmin, kun istuin pöydä ääreen.
“Steffe juoksi May Day Junior Pace -lähdössä”, nainen vastasi lyhyesti, eikä edes aikonut selittää, mitä se tarkoitti. Siksi en kysynytkään, miten kisoissa oli sujunut. Mainitsin vain, etten ollut koskaan käynyt edes katsomassa raveja. Oskari ei meinannut uskoa sitä, sillä mies tiesi, että olin asunut joskus Espoossa melko lähellä Vermon ravirataa.“Jännittääks sua?” Oskari vaihtoi aihetta, kun kävi selväksi, ettei Camilla aikonut sanoa sen enempää May Day Junior Pace -lähdöstä tai ravikilpailuista yleensä. Ei ollut Oskarille tyypillistä olla se, joka piti keskustelua yllä, joten mietin, huomasiko hän oudon tunnelman minun ja Camillan välillä. Ehkä sen voisi pistää kisajännityksen piikkiin.
“Joo, koko ajan jännittää vähän enemmän”, myönsin. Toivoin, että voisin pikakelata yön yli ja olisi jo aamu ja aika alkaa väkertämään lettejä Jussin harjaan. Kilpailupäivän aamuna se melkein tuntui meditoinnilta.
“Jos sä tarvit aamulla apua, niin mä oon täällä kyllä”, Oskari hymyili.
“Kyl mä varmasti saan Jussin letitettyä itekin. Tiitus tai Chai saattaa olla enemmän avuntarpeessa”, naurahdin, vaikka tiesin, ettei mies sitä tarkoittanut. Oikeasti ajatus tuntui mukavalta, vaikka epäilin, että miestä tarvittiinkin järjestelyissä enemmän kuin Jussin karsinalla. Oskari näytti siltä, ettei vastaukseni ollut sitä, mitä hän odotti.
“Ei vaan, ois se kiva, jos voisit tulla kattoon, etten saa ennen verkkaa hermoromahdusta”, kiirehdin korjaamaan.Oskarin kanssa jutellessa kilpailujännitys tuntui unohtuvan hetkeksi, vaikka sen korvasikin eri tavalla vatsanpohjassa pistelevä tunne. En edes huomannut, missä vaiheessa Camilla oli poistunut pöydästä.
796 sanaa
-
Mä olen melkein sun parissa viime tarinassa, joissa Camilla esiintynyt, pelästynyt itsekin sitä, kuinka kylmältä Camilla kuulostaa. Tiedän itsekin, että olen tehnyt Camillasta hieman hankalasti lähestyttävän henkilön, mutta ollut osannut odottaa, miltä se vaikuttaa toisen henkilön silmin.
Camillahan aina ajattelee paljon, mutta puhuu vähän. Ja Outi jakaa hänen kanssaan kiinnostuksen samasta miehestä, niin eihän tilanteesta voi olla kuin järkyttynyt. Minua jotenkin naurattaa tässä tilanteessa, kuinka Outi ja Camilla tiedostaa toistensa tunteet Oskaria kohtaan. Pientä kilpailua miehestä ilman sanoja. Mietin jo, kuinka voin vastata tilanteeseen. Vai tunteeko Outi olonsa tarpeeksi uhmatuksi, koska Camilla asuu ja tekee töitä Oskarin kanssa. Mutta huvittavinta koko tilanteessa, ettei Oskari tiedosta asiasta mitään. Tai jos hän joskus tulee tietämään, miten tilanne raukee ja kuinka hän näkee asiat? Kun Outi ja Camilla ovat vuoron perään vaatimassa hänen huomiotaan.
-
Mä en tiedä mitä kehuisin ekana. 😀 Ehkä aloitetaan noista sun ilmaisuista, jotka on niin luonnollisia ja niin tavallisia, että yleensä niitä ei huomata kirjoittaa tekstiksi ja se on tosi harmi. Niin kuin Sonjan Harri. Sillä lailla mäkin erotan eri Harrit toisistaan: liittämällä sen ”oman ihmisen” nimen sen nimeen. Ikinä en vaan ole tainnut kirjoittaa Sonjan Harri -tyyppistä selvennystä. 😀 Tai ihan samassa kappaleessa grillaustekninen keskustelu. Se on sellainen ihan vähäsen ihmettelevä nimitys: niin kuin että noi miehet nyt jaksaa keskustella jostain grillien erioista, mutta sellaisia outoja ne nyt vaan on. (Ja Sonja sanallistaakin tämän ajatuksen heti perään hyvin. Miehet. Niin just!)
Seuraavaksi kehun sitä, että tarinassa on niin paljon väkeä niin luonnollisella tavalla. Ei kaikilla tarvi olla repliikkejä, ja osa voi heilua taustalla ihan hyvin. Siitähän esim elokuvien realistisuus osaltaan rakentuu, että taustalla näkyy muutakin jengiä. Olisi outoa, jos tallipihassa tai vaikka kaupassa olisivat vain ne hahmot, jotka kuuluvat Just Tähän Ydintarinaan. Mua ilahduttaa myös se, että käytössä on vähän harvinaisempia hahmoja, niin kuin just hehe Sonjan Harri ja Manni. Sitten kun hahmot vielä on niin omia itsejään, varsinkin musta Heli ja teinit.
Vaikka Camilla jo sanoi Outin ja Camillan suhteesta ja Oskarin puusilmäisyydestä, sanonpa uudelleen minäkin, koska musta se on tosi kiva. En ole oikeasti edes tajunnut ennen tätä tarinaa, kuinka huvittava tilanne tässä onkaan. :DD Mä en oikein tiedä, olisiko kivempaa tehdä jo jotain mullistavaa Oskarin kanssa, vai odottaa siinä toivossa, että joku vetää toista tukasta ja joku lyö nyrkillä tai jotain. 😀
-
Minäkin kehun, mutta ihan yltämalkaisesti (onkohan se ees oikee sana) vaan koska haluan ja voin, ja koska niin hyvä tämä on!! 😀
Esille nostan kuitenkin Santun, kun onhan se nyt kumminkin mun vauva joka on vasta pääsemässä vauhtiin – hitaasti mutta varmasti. Ilahdun aina niin paljon kun se mainitaan muiden tarinoissa, koska oon syyllistynyt siihen että sen tarinat on lähinnä Eiran ympärillä. Tähän mennessä Santunkin kaltainen hiirulainen on varmasti jo edes tottunut jos ei tutustunut koko porukkaan, ja uskaltaa juurikin tuolla tavalla lähestyä vaikka Heliä ja kysyä neuvoa. Ihan parasta ja ihanaa, kiitos!! Tuli ihan hitsin hyvä mieli.
Ja toisena nostan – taas – sen miten hyvin osaat muiden hahmoja liikutella ja tehdä niistä itselleen uskollisia ja silti juuri sun näköisiä. Jos tiedät mitä tarkoitan! Ne elää sun tarinoissa niin hyvin, että uskon omienkin hahmojeni tekevän ihan kaiken, vaikken olisi alunperin ite edes tajunnut kuvitella niiden tekevän jotain sellaista 😀 Voisit mun puolesta vaikka ottaa Jessestä hahmoprojektin ja tehdä sille koko sotkulle jotain, kun mä en selkeesti sitä osaa… :DD
Outin ihastus Oskaria kohtaan on kyllä söpöä. Susi parka, kun kaksi naista on haukkana kiinni! Jotkut voisi olla ihan otettuja, mutta Oskari ei ole sellaista tyyppiä 😀 Erityisesti musta on parasta se, että se etenee hyvin realistisissa vauhdeissa varsinkin ottaen huomioon koko kuvion missä kukaan ei oikein vieläkään tiedä, no, mistään mitään :’D sitä on hurjan hauska, vaikkakin ehkä vähän jopa myötä ahdistava seurata vierestä!
-
-
Saahan sitä olla ihastunut
Kisapäivän vilinä jatkui jo toista päivää, mutta nyt ihmisiä oli tuplasti enemmän. Ehkä jopa kolminkertaisesti. Ilmassa leijuva jännitys oli niin sakeaa, että se tarttui jopa minuun, vaikkei minulla mitään syytä jännittää ollutkaan.
Seurasin miten Ronja ja Peikko viihdyttivät toinen toistaan karsinassa. Päivä päivältä Ronja tuntui virkistyvän ja voimistuvan. Pikkutamma jaksoi pysyä jo pidempään hereillä ja jopa leikkiä isoveljensä kanssa, vaikka Peikon otteet olivatkin jo aavistuksen rajumpia kuin pienempänsä. Flida oli osoittautunut olevansa juuri niin täydellinen äiti kuin olin epäillytkin. Se hoisi ja huomoi kaksikkonsa tasapuolisesti, vaikkakin jatkoin vielä Ronjan lisäruokintaa varmuuden vuoksi. Marshall oli hyväksynyt laatimani uuden ruokintasuunnitelman Flidalle ja olin kirjoittanut sen paperille, josta mainitsin myös Eetulle, Tiitukselle ja Camillalle että vilkaisisivat ohjeet vielä läpi että tamma saa varmasti oikean määrän ruokaa.
Toistaiseksi kolmikko vietti yönsä vielä karsinassa ja päivät ulkona tarhassa. Halusin olla varma ettei kumpikaan varsoista jää kenenkään jalkoihin, tai ettei Flida joudu stressaamaan vahtiessaan kahta varsaa muilta hevosilta. Siksi en niitä vielä laittanut pihattoon Fifin ja Typyn seuraksi, vaikka uskoin että melko pian senkin voisi tehdä. Nyt ne saivat tehdä turvallisesti tuttavuutta aitojen toiselta puolelta ja molemmat pihaton asukit tuntuivat olevan äärimmäisen kiinnostuneita pienistä naapureistaan. Ronja ja Peikko kulkivat vapaina tarhaan ja tarhasta pois. Ronja pysyi visusti äitinsä vierellä, Peikko oli rohkeampana käynyt jo tutkimassa tallia sisältä vähän tarkemmin, muttei sekään vielä kauas mennyt. Pärjäsin siis loistavasti itsekseni niiden kanssa ihan yhdelläkin jalalla – ainakin niin pitkään kun Peikko malttoi katsoa eteensä eikä juosta päin kuin heikkopäinen. Sekin tapahtui tosin vain kerran ja sen jälkeen ori on tuntunut olevan vähän varovaisempi. Näin kisapäivänä ne joutuivat viihtymään sisällä. Ehkä se olisi ollut hyvää totuttamista varsoille olla ulkona ja seurata kisojen vilskettä, mutta tuntui paremmalta vaihtoehdolta vielä toistaiseksi tehdä näin. Ronjaa ainakin kovat äänet tuntuivat jännittävän, ja rohkea kuin Peikko olikin kyllä sekin tuntui pälyilevän ympärilleen normaalia enemmän. Onneksi niille oli sentään toisistaan seuraa, vaikka sisällä tylsää olikin.
Aikani katseltua hevosiani – tuntui edelleen oudolta ajatella että niitä oli nyt kolme – päätin lähteä ulos seuraamaan kisojen kulkua. Nyt kun kyseessä oli kotikisat pääsin vihdoin seuraamaan ystävieni menestystä. Varsojen syntymän jälkeen olin innostunut kaivamaan kamerani esiin paksun pölykerroksen alta ja mikäpä sen parempi kohde harjoittaa taitojaan kuin viimeisen päälle puunatut ratsukot.
Minusta ei ollut erityisen paljon apua talkoissa edellisenä päivänä. Osittain väliaikaisen hankalan liikkumiseni takia, mutta enemmän varmasti Eetun suojelevaisuuden. Ei hän ääneen sanonut, mutta huomasin miten hän vilkuilisi suuntaani edelleen, muka huomaamattomasti sekä yritti pitää salaa huolen selkäni takana että kaikki olisi juuri niin helposti tehtävissä että selviäisin yksin. Eli mitään hankalaa tekemistä minulle ei edes tarjottu, jotenkin sellaiset asiat hoituivat juuri parahiksi. Tavallaan olin siitä otettu. Pienissä määrin, mutta osasinhan minä arvostaa sellaista ajattelevaisuutta. Silti, olin päättänyt että heti kun Ronja selväisi varmasti itsekseen ottaisin Helsingin suunnakseni ja hoitaisin itseni kuntoon.
Metrin esteluokka alkoi. En usko että ikinä uskaltaisin hypätä sellaista korkeutta. Ehkä joskus nuorempana kun minulla ei ollut itsesuojeluvaistoa olisin voinutkin. Nytkin ehkä haluaisin, mutta eipä minulla ollut hevostakaan joka siihen pystyisi. Flida ei taatusti noin korkealle pomppaisi edes taitavamman ratsastajan kanssa.
Seurasin miten Chai ratsasti Pondin kanssa radalle. Hän kevensi tahdikkaasti Pondin pitkän askeleen mukana ja seurasi katseellaan radan aloittavaa ratsukkoa jottei hän varmasti menisi tielle. Olin miettinyt omaa mielipidettäni Chaista siitä lähtien kun Jesse sanoi että Chai pitäisi minusta. Koko ajatus oli melko hankala käsittää – olin iskostanut vuosien varrella ajatuksen päähäni, ettei kukaan minusta sillä tavalla pidä. Olen se kaveri johon voi aina luottaa ja johon tukeutua, muttei sen enempää. Ja aika pitkään olen pystynyt elämään sen ajatuksen kanssa. Tottakai on aikoja kun oloni on yksinäinen, mutta siksihän minulla on Loimu, Mielikki sekä Flida ja nyt myös varsat.
Olin minä Chain viipyvät katseet huomannut, sekä kummallisen käyttäytymisen seurassani. En ollut silti yhdistänyt sitä mihinkään sen erikoisempaan, saatika tunteisiin. Tavallaan se olisi tuntunut vähän itsekehuskelultakin, ajatella heti että tottakai minä olen toisen henkilön kiinnostuksen kohde. Eikai kukaan sitä heti ensimmäisenä ajatellut..?
Chain vuoro tuli. Napsautin kameran päälle, siirsin kyynärsauvan syrjään tottuneesti tasapainotellen yhdellä jalalla, ja kohotin kameran kasvojeni eteen. Seurasin linssin läpi miten Chai tervehti tuomareita ja siirsi Pondin laukkaan. Hän ohjasi tamman ympyrälle, ja jatkoi siitä lähtöviivan yli. Painoin ensimmäisen hypyn kohdalla kameran kuvausnappia. Se piti tutun räpsähdyksen. Pidin minä Chaista. Hän on hauska ja hyvätapainen, mutta ennen kaikkea pidin hänen asenteestaan. Olin huomannut myös viihtyväni hänen seurassaan. On olemassa niitä ihmisiä, joiden seura väsyttää, ja niitä joista saa virtaa. Chai kuului näihin jälkimmäisiin, mutten silti tiennyt pidinkö hänestä kaveria enempää. Ja luulin, että hän on varattu. Vaikka ei se ennenkään ole minua estänyt…
Pyyhkäisin ajatuksen mielestäni yhtä nopeasti kuin se tulikin, sillä haluan uskoa olevani nykyään parempi ja viisaampi. Chai ratsasti puhtaan radan ja näin, miten leveästi hän hymyili. Olin heti alusta ollut sitä mieltä, että Chailla oli kiva ja tarttuva hymy. Sellainen avoin ja rehellinen, oikeasti iloinen. Nappasin ratsukosta viimeisen kuvan ja laskin kameran katsoakseni kuvat näytöltä. Päätin olla spekuloimatta Chain tunteita sen enempää – hän lähestyisi minua asian tiimoilta mikäli sen parhaaksi näkisi. Vaikka tavallaan toivoin, että saisin asiaan jonkin selvyyden. Nyt kieltämättä ajatukseni pyörivät melko paljon, oikeastaan yllättävissäkin määrin sen ympärillä, mitä mieltä Chai minusta oli. Ideaalista olisi, että hän itse ottaisi asian puheeksi, vaikken tiennytkään mitä sitten sanoisin. Sillä hetkellä uskalsin väittää, ettei minua ainakaan häiritsisi vaikka hän minusta pitäisikin. Saahan sitä olla ihastunut.
Noan ottama kuva Chaista ja Pondista esteradan loputtua. Selvästi Noa tarvitsee taas vähän harjoitusta päästäkseen tähän kuvaamiseen mukaan, mutta mikäli kuva Chaille kelvannee, sen saa ottaa omaan käyttöön 😀-
Oon ihan rakastunut tuohon glitteriin otsapannassa ja suitsissa, sekä tietysti tuohon pilkkuun turvassa. Suloinen hevonen ja ihana tarina jälleen. Tuli hyvä mieli ?
-
Eka mitä ajattelin Noan fiiliksistä, on että osaapa se ottaa chillisti. Sitten luin pidemmälle ja tajusin, että ei se oikeastaan edes osaa. Noa on niin inhimillinen tässä chaifiiliksiensä kanssa. Hänellä on tietty mielikuva itsestään ja luonteestaan. Hän kuvittelee, ettei mikään maailmassa enää saa häntä ylikierroksille, vaan hän osaa ottaa kaiken maailman ihastumisetkin ihan rauhallisesti, vaikka ne olisivat kuinka yllättäviä. Sitä hän itselleen toistelee, koska sellaisena hän haluaa itsensä nähdä ja on tottunut näkemään. Samalla hän kertoo, että onkin itse asiassa pannut Chain katseet merkille, ja hetken kuluttua hän jo myöntää huomanneensa, että on ajatellut Chaita. Ja vaikka hän tämän myöntää, hän ei hyväksy tätä osaksi sitä kuvaa, joka hänellä itsestään on.
Noan mielikuvaan itsestä kuuluu myös se, ettei kukaan ihastu häneen, mutta siitä hän on valmis luopumaan ja hän tiedostaa tämän ajatuksen. En vielä tiedä, onko tämän ajatuksen takana jokin oikea tai keksitty syy. On sellaisia tyyppejä, jotka eivät koe olevansa kenenkään rakkauden arvoisia. He voivat ajatella olevansa jotenkin viallisia, tai muuten vain ajatella ettei sellaista ole heidän osalleen tarkoitettu. Noa voi ihan hyvin kuulua tähän porukkaan, sillä aina se ei vaadi mitään dramaattista itseinhoa. Toisaalta Noalla voi olla jokin erikin syy, eikä ajatusratojaan aina edes tiedosta.
Mun mielikuva Noasta on sellainen tyyppi, jota maailman tapahtumat eivät paljoa hetkauta. Totta kai sekin reagoi, mutta melko maltillisesti. Nyt musta on hauskaa, että vaikka Chai ei ole edes sanonut sille yhtään mitään, Chain mielenliikkeet vaikuttavat Noaan yllättävän paljon sisältäpäin, vaikka kukaan ei oikeastaan näe taaskaan Noan reagoivan juuri mitenkään. 😀 Tommonen hillittyys taitaa olla ihmiselle sekä siunaus että kirous.
Aaw kuvakin on söpö. Tällä hetkellä tämä on mun mielestä sun paras tyylikokeilu. Tykkään myös vielä tyylitellymmistä ja sarjakuvaa kohti kallistuvista, mutta tämä on sen ja realistisen väliltä ja musta kivoin. Yksityiskohtien kanssa askartelukin on musta tasapainossa, niin ettei tule pelkistettyä sarjakuvaa, mutta ei joka napinreikää tarvitse tuhertaa erikseen. Mun suosikki kaikesta on ehdottomasti Pondin silmä.
-
-
The Name of the Rose
— Ronja ja Peikkoko ne varsat nyt sitten on?
— Joo, kutsumanimiltään. Viralliset nimet pitää varmaan keksiä erikseen, en mä noita ajatellut virallisiksi. Tai täytyy vielä funtsia, Noa vastasi.
— Ronja of Metsärinne ja Peikko of Metsärinne?Noa naurahti.
— Ennemmin ehkä of Hopiavuori.
— Totta joo, se on kuitenkin paikannimi. Tai sit englanninkielinen käännös of Silver Mountain.
— Harmi ettei toi pohjalaisuus oikein käänny englanniksi, Noa murehti.
— Nii-i. Katoaa vähän niinkuin itu koko nimestä. Mä tosin olen maailman surkein keksimään mitään nimiä, että mua ei kannata kuunnella tässä asiassa.
— Senkö takia Salierilla ei ole sen kummempaa kutsumanimeä?
— No oikeastaan just siksi. Mä oon yrittänyt koko tän neljä vuotta miettiä sille jotakin lyhyempää ja nasevampaa kutsumanimeä, mutta kun ei tule. Kaikki Salet ja Saket ja Sakut kuulostaa jotenkin niin… plääh. Ei semmosta voi noin hienolle hevoselle. Niin se on ollut aina sit vain Salieri. Toisaalta sekin jaksaa aina vähän huvittaa itseä, kun Salineron isä oli Salieri. Tosin se oli pelkkä Salieri, ei For Salieri.Noa näytti siltä, ettei raksuttanut yhtään.
— Salinero oli tuossa 10-15 vuotta sitten maailman paras kouluratsu, hollantilaisen Anky van Grunsvenin ratsastama. En tiedä miten monta olympia- ja maailmanmestaruus-mitalia niillä on mutta monta kuitenkin.
— Eli sun Salieris on hyvässä seurassa nimensä kanssa.
— Haha, joo todella. Ei ihan olla maailmanluokkaa mut melkein.— Sun pitäisi järjestää joku kisa että kuka keksii fiksunkuuloisen lempinimen Salierille.
— Oliskohan ihmisillä ideoita? Siis muillakin kuin Hellolla ja Hellon ideoita mua pelottaa ajatellakin…Noa purskahti nauruun.
— Mä oon varma että niissä olisi vähintään muutama ikimuistoinen idea!-
Mistä löydät sun ideat kirjoittaa? Tämä on selkeän ytimekäs, lyhyehkö vuoropuhelu hevosten nimistä, ja silti ihastuin. Mun tarinoilla on aina alku ja loppu ja tarinoiden oltava pitkä romaani, jonka on sisällettävä vähintään jotain, mitä Camilla tekee päivän aikana.
Tunnelmaa oli tarinassa, ja se oli kuin sivuama Hopiavuoren/Sonjan arjesta. Odotan jo vain, mitä lempinimiehdotuksia sieltä sitten tulee. Itselle jo Steffen lempinimen keksiminen oli jo vaikeaa. Tein siitä melkein Uunon, mutta muistinkin, että Hopiavuoressa on jo yksi.
-
Mä tulen vaan komppailemaan Camillaa. Siis Sonja, sun tarinat on ihan todella kivaa luettavaa! Etenkin nämä jotka koostuvat keskusteluista. Miten saatkaan kirjoitettua näistä niin aitoja, kevyitä. Tämäkin voisi olla suoraan napattu ihan oikeasta elämästä. Niin luonnolliset vuorosanat ja hahmot kuulostaa itseltään.
Mulla on sama ”ongelma” kuin Camillalla, aina täytyy olla alku ja loppu, niin että tarina on aina yksi kokonainen stoori. Ja sitten sä kirjoitat tämmöisiä todella kivoja lyhyitä pätkiä, eihän nämä edes kaipaa sitä alkua ja loppua! Tämä keskustelu tämmöisenään on täydellinen ja juuri sopiva. Ehkä munkin täytyy rohkaistua ja koittaa tuottaa tämänlaista tekstiä.
Lisää näitä, kiitos <3
-
Varsat of Hopiavuori, eiks se olis iha hyvä? Varsa yksi ja varsa kaksi. Iso varsa ja pikku varsa 😀 kyllä näitä olisi! Onneksi Noa on kuitenkin sillä tavalla aikuinen ja ymmärtää että virallisten nimien pitää olla ihan siistejä, jos ei muuten niin edes sen takia että ne kehtaa sitten rekisteröidä, ja ehkä joskus myydäkin jos sen aika tulee. Erityisen kiva, että otit koppia siitä nimi asiasta! Onhan noi varsat jo vähän nähty, ihan eilisen juttuja nyt varsinkin kun TT skaban finaali lähestyy, niin kyllä kummasti mieltä lämmittää 😀 Tosin, mut on niin helppo saada tyytyväiseksi, että pienikin maininta jostain mun hahmoista saa mut hihittelemään itekseni onnellisena.. :Dd
Sale olis kyl oikeesti aika hyvä. Tai Salli. Lieri. Samppa. Santsu. Saikuli. Sampo. Samppi, Sampsa, Sonta. Rakkaalla lapsella on monta nimeä, kyllä lempinimi vaihtoehtoja Salierillekin löytyy, mutta eri asia tosiaan on kelpuuttaako Sonja niitä. Onneksi Salieri (se on nyt muuten auttamatta Salli tai Lieri mun päässä) on sen verran simppeli ja magee nimi, ettei haittaa vaikkei sitä mitenkään vääntäisikään! Mutta Hellolta vois silti kysyä mitä se keksii, ihan vaan huvin vuoks.. 😀
-
Me ollaan siis melkein sukua julkkiksille Salierin kautta. 😀 Tykkään näistä dialogijutuista kans. En kaipaa juttuun välttämättä mitään draaman kaarta, vaan ennemminkin ajattelen näitä tarinoita jatkokertomuksina, joissa saattaa sitten kokonaisuudessa se draaman kaarikin hahmottua jos on hahmottuakseen. Nämä lyhyemmät dialogijutut pitää musta hyvin sosiaalista henkeä yllä. Ne ei ole tarinalle välttämättömiä ja ne editoitaisiin pois romaanista, mutta samalla just näitä kaipaan romaaneihinkin. Hopiavuori on ollut alusta asti mun kaikkien aikojen lempiromaani, ja täällä kuulkaa, täällä on näitä lyhyitäkin juttuja, jotka kustannustoimittajanääliöt on halunneet poistaa kaiken maailman harrypottereista. 😀 Ja taas huomataan etten ole spesiaali: Camilla ja Agnes ainakin lukevat näitä ihan yhtä mielellään!
-
-
Toimittaja tallilla
(Tehtävä 13. Toimittaja, Minja, tulee kysymään kuinka hahmosi tie tähtiin on sujunut. Kuvaile keskustelua tarinassasi.)Talutin Ukon suuliin ja tarkastelin sitä korvista hännänpäähän. Ori näytti taas vähän rähjäiseltä, vaikka olin harjannut sen huolella edellisenäkin päivinä. En voinut olla miettimättä, oliko karvanlähtö sitä tavallista, joka kevät tapahtuvaa vai oliko taustalla muutakin. Minun oli ollut pakko kysyä Camillan mielipidettä, sillä Eetu ei ollut kotona. Tiesin, että Camilla oli tarjoutunut hoitamaan Ukkoa reissun ajan, mutta Oskari oli ajatellut, että naisella oli tarpeeksi tekemistä siinä, että hän piti tallin raiteillaan sillä aikaa, kun isäntä oli kisareissulla. Minulla sen sijaan oli vastuullani tasan nolla hevosta ja vaikka työpäivät olivatkin olleet pidempiä, en olisi kuitenkaan malttanut pysyä pois tallilta. Niinpä kävin mielelläni kävelyttämässä Ukkoa kentällä ja suin irtokarvaa, joka ei tuntunut koskaan loppuvan. Jos Camilla olikin närkästynyt Oskarin valinnasta, hän ei ollut antanut sen näkyä liu’uttaessaan kättään Ukon mustalla karvapeitteelleä. Hetken mietittyään nainen oli käskenyt tarkkailemaan tilannetta. Jos Ukko kaljuuntuisi, olisi pakko soittaa Oskarille. Sentään olimme olleet samaa mieltä siitä, ettei miestä vielä kannattanut huolestuttaa turhaan tavallisen karvanlähdön takia.
Ukon käytös paljasti vieraan lähestyvän ennen kuin itse huomasin tuvan suunnasta lähestyvän vieraan. Hymyillen taputin Ukkoa ennen kuin pujahdin sen kaulan ali ja väistin kuopivaa etujalkaa. Sentään ori ei enää ollut täysin apaattinen.
“Hei, mä kuulin tuolta tuvasta, että sut löytäis täältä. Sähän oot Outi vai mitä? Minja Jaakkola. Mä teen pientä juttusarjaa Tie tähtiin -kilpailijoista”, nuorempi nainen ojensi kätensä, eikä välittänyt siitä, kuinka omani oli pölystä harmaa. Ehkä nainen oli hevosihmisiä itsekin. Esittelin itseni hymyillen, vaikka suhtauduinkin toimittajaan hieman varauksella.
“Onks tää se Froceful?”, Minja kysyi vilkaistuaan hevosen nimen nopeasti lehtiöstään.
“Ei, kun tää on Ukko, mun valmentajan hevonen”, vastasin, vaikka sanan valmentaja käyttäminen tuntuikin oudon viralliselta. Olisiko minun pitänyt käyttää Ukostakin virallista nimeä? Tuskin tällaisilla yksityiskohdilla olisi mitään väliä.
“Jussi… Siis Forceful on tän viikon Ruotsissa”, kiirehdin jatkamaan, sillä sitähän nainen oli oikeastaan kysynyt.
“Anna kun arvaan: Hannaby Hanami Week”, toimittaja totesi hymyillen kuultuaan vastaukseni. Nainen tuntui olevan hyvin perillä hevosmaailman tapahtumista.Minja ehdotti, että voisimme jutella samalla, kun jatkoin Ukon harjaamista, sillä hän ei halunnut häiritä pitkään. Ori kuopi ja steppasi edelleen, muttei yhtään niin tarmokkaasti kuin aluksi. Niin kauan, kun siitä ei ollut vaaraa, siihen ei vain kannattanut kiinnittää huomiota, Oskari oli ohjeistanut. Huomasin, että oli melkein liian helppoa jutella niitä näitä, kun käsillä oli muuta tekemistä. Minja sieti suuliin leviävää mustaa karvapilveä yllättävän hyvin.
“Eikös se Forceful… siis Jussi oo ihan kokenut kisahevonen? Muistanko ihan väärin, että se olis Dressage Masterseissakin startannut?”, Minja oli tehnyt kotiläksynsä.
“Joo, Eetu sijoittui Jussin kanssa finaalissa kolmanneksi”, vastasin hymyillen. Olisi ollut turhaa valehdella, ettei siitä olisi ollut etua, kun alla oli niin kokenut ratsu. Jussia oli helppo kehua.
“Entä miten finaaleihin valmistautuminen sujuu? Sähän olet kuitenkin rankingissa toisena, joten mitä vaan voi tapahtua”, Minja hymyili. En itse ollut aivan yhtä optimistinen, sillä edelläni oli Marshall, enkä uskonut hyvänäkään päivänä voittavani miestä uudelleen, ellei jotain täysin yllättävää tapahtunut. Ennemmin ajattelin, että rankingsijoituksen suhteen minulla oli jäljellä pelkästään hävittävää. En kuitenkaan sanonut sitä ääneen.
“Yritän ottaa tän viikon mukavana taukona, kun ei oo hevosta eikä valmentajaa. Kisastartit kuitenkin pitää varmasti Jussin vireessä, eikä tässä vaiheessa enää mitään kannattais lähteä muuttamaan. Mut ootan kyllä kovasti, että pääsen ratsastamaan Jussin kanssa kisaradan ekan kerran läpi, niin sitten tietää paremmin, missä mennään”, selitin. Olin päättänyt ottaa tämän viikon positiivisen kautta, vaikka huomasin turhautuvani, kun Chai haki Pondia tarhasta tai Agnes treenasi Lexin kanssa kentällä. Olisi silti ollut kohtuutonta valittaa.
“Ja oliko siis niin, että sun valmentaja on sen Olavi Suden poika?” Minja kysyi hieman yllättäen. Nyökkäsin. Toivottavasti Oskari ei saisi hepulia, jos hänet esiteltäisiin jossain ihan virallisesti valmentajana. Mietin, oliko ollut virhe mainita siitä.
“Musta tuntuu, että oon kyllä oppinut tosi paljon näiden kisojen aikana. Se tässä melkeen onkin ollut parasta, kun on ollut tavoite, mitä kohti treenata ja apua saavuttaa ne tavoitteet”, hymyilin diplomaattisesti.“Kiitos haastattelusta. Mä voisin lähteä etsimään seuraavaa uhria”, Minja hymyili itseironisesti tietäen, ettei toimittaja välttämättä ollut aina se tervetullein vieras. Sentään nainen oli mukava ja osasi käyttäytyä tallilla. Hän oli jopa uskaltautunut rapsuttamaan Ukon kaulaa, kun ori oli kyllästynyt esiintymään.
“Kannattaa kokeilla tuolta tallista. Chai ainakin tais olla siellä ja hyvällä tuurilla löydät Marshallinkin”, virnistin ja osoitin ovelle.
“Chai? Niin siis Nitthan Chai”, toimittaja mutisi enemmän itselleen kuin minulle vilkaistuaan muistiinpanojaan. Hän lausui nimen kuin harjoitellakseen vielä kerran etukäteen.
“Kiitos vielä! Ja viimeistään Hallavassa nähdään!” Minja hymyili aurinkoisesti suunnatessaan talliin. Huiskatin kättäni ja käännyin sitten taas Ukon puoleen. Ori huokaisi syvään.
“Sanos muuta Ukkoseni”, hymähdin ja jatkoin orin harjaamista. Kyllä Ukko pikkuhiljaa taas mustalta alkoi näyttää, vaikkei sen karva kiiltänytkään samalla tavalla kuin ennen.743 sanaa
-
Onneksi Minja on niin kiltin oloinen toimittajaheppu. 😀 Outi on tosiaan monelta kantilta siinä tilanteessa, että hänen menestyksestään kilpailuissa voisi tehdä tosi ilkeänkin jutun! Onhan hän itsekin sortunut joskus ajattelemaan, mitä muut mahtavat hänestä ajatella, ja kateelliset varmaan oikeasti ajattelevatkin. Onhan se helppo pärjätä kun ratsastaa kilpahevosella ja melkein-Olavisuden opissa ja mitä vielä. Outi toisaalta estää itse ikävää juoruilua aika tehokkaasti olemalla avoin ja myöntämällä, että näistä jutuista on varmana hyötyä. Ehkä hän on viimeistään Tiituksen ratsastettua Jussilla tullut itsekin siihen johtopäätökseen, että ei Jussi oikeasti kenen tahansa kanssa pärjäisi.
Sitä paitsi Outi on huomannut, että on hänen tilanteessaan vaikeitakin puolia. Esimerkiksi Jussi pitää jakaa. Kun joku muu vielä omistaa hevosen, hän voi ihan ykskaks oikeasti päättää lähteä johonkin Hanami Weekille, ja sitten Outi ei voikaan treenata. Sitä paitsi kukaan ei edes tiedä, miten kovasti Oskari onkaan tullut isäänsä ja miten kamala valmentaja hän osaa olla. Moni ei hänen vaatimuksiaan kestäisi. Ei voida oikeasti objektiivisesti sanoa, että Outi pääsisi jotenkin helpolla.
Saa nähdä, onko Camilla tästä Ukon järjestelystä oikeasti salaa jotain mieltä, vai onko mitään. Camilla saattaa vaikuttaa rempseältä tyypiltä, mutta salaahan hän tapaa miettiä usein, mitä on mokannut, kun häntä ei valittu siihen, tähän tai tuohon tehtävään. Oskarilla puolestaan on ihan varma hengenahdistuskohtaus edessään, jos toimittaja päättää kirjoittaa, että hänkin on valmentaja Susi niin kuin isänsä. 😀 Ja Outikin siitä tietenkin kärsii. 😀
-
-
Hopiavuoren varsat
”Niin siis mikä se toinen nimi oli?” kysyin Noalta toistamiseen, koska en vieläkään saanut sitä kielen päällä taittumaan.
”Soleirolia”, mies vastasi hörpättyään teekupistaan, ”Se on erään viherkasvin tieteellinen nimi.”
”Soler.. Solei.. rolia”, tavasin hieman takellen.
”Joo, onhan se vähän hankala, mutta Ronjaksihan sitä kaikki kuitenkin kutsuis.”
”Mikäs Peikon nimeksi sitten meinasit?”
”Trøllabundin”, Noa vastasi.
”No.. Joo. Onhan se kukkanimikin nätti, mutta jotenkin ite aattelin, et Rövardotter sointuis paremmin kyllä Peikon virallisen nimen kanssa. Vaikkei se kyllä taida ruotsia olla, mutta ihan tarpeeks lähelt.”
”Nii, se on ihan totta.”
”Vaikka eihän niiden ookaan mikään pakko toisiinsa sopiakaan, vaikka kaksosia ovatkin”, jatkoin vielä, ettei Noa luule minun lyttäävän hänen nimi-ideoitaan.
”Niinpä. Hankalaa kyllä tällanen! Sonjan kanssa puhuttiin, että niistä tulisi Ronja ja Peikko of Hopiavuori tai käännettynä Silver Mountain, mutta ei niistä kyllä kumpikaan kuulosta hyvältä.”
”Joo, ei. Ehkä Hopiavuoren Ronja ja Hopiavuoren Peikko voisi toimia. Tai sitten ihan vaan Ronja Metsärinne ja Peikko Metsärinne”, vastasin naurahtaen. Hieman ehkä hassua nimetä hevoset noin suoraan omalle nimelleen.
Noakin nauroi: ”Ei kyllä ainakaan Metsärinnettä nimeen, varsinkin Ronjaa luultaisiin vielä mun oikeaksi tyttäreksi.”-
Kasvattajanimeä ja eläimen virallista nimeä on kyllä ihan sikavaikea päättää! Mä olen vieläkin vähäsen katkera, että koiran kennelnimi ei voi oikeassa elämässä olla jälkiliite, koska mulla oli maailman hienoin idea jälkiliitteeksi, vaikka nyt mulla ihan tosi ihana etuliite onkin. Noan nimenkeksimishomma ei tosiaankaan ole kadehdittavaa, vaikka ei kasvattajanimistä tarvitse huoliakaan. Normaalin virtuaalihepan voi nimetä aika huolettomasti, koska niitä nyt saa uusia, mutta nämä varsat ovatkin uniikkeja sekä virtuaalihevosina että Noan ihan oikeina hevosina. Miten niiden nimet voikaan päättää? Ihan varmana Noa konsultoi kaikkia. 😀 Ja kaikilla on eri mielipide! Tiituksen mielestä varsojen nimien on ihan hyvä esimerkiksi sointua yhteen. Jos olisin Hopiavuoren todellisuudessa, saattaisin ehdottaa varsojen nimeksi ainakin melkein tosissani Mettärintehen Peikko ja Mettärintehen Ronja… 😀
-
-
Pieni jatko Inkan tarinaan 9.5.
Astelin käsivarsi jomottaen Eetun keittiöön.
— Hei, olisko täällä mitään kylmäpakkausta tai jotakin? kysyin pöydässä kahvia ryystävältä seurueelta.
— Tual on pakkasessa parikin kylymäpussia, Eetu sanoi. — Mitä kävi?Riisuin takkini ja näytin käsivarttani. Pöydästä kuului kollektiivinen voihkaisu.
— Typykö sun kimppuhun kävi? Eetu kysyi heti kun oli vilkaissut ettei Hello lojunut olohuoneessa.Ravistin päätäni.
— Raskaana olevat naiset saattaa näemmä olla vähän kärttyisiä, hymähdin. — Että siinä mielessä ihan oma vika.
— Jaha, no se Inka on ollu vähä äksynpualeene, solis ollukki seuraava arvaus. Eikä täälä ny taira muita kantavia olla. Ei kaksijalkaasiakaa, tiättävästi.Noa käänsi päänsä ikkunaa kohti peittääkseen hymynsä. Olimme Noan kanssa taannoin puhuneet lihonneesta Loimusta ja minulle tuli yhtäkkiä mieleen että miltä Eetun naama mahtaisi näyttää, jos Noa menisi juuri nyt mainitsemaan Loimun kasvaneen ympärysmitan: Eetuhan ensimmäisenä kuvittelisi yläkerrasta tulvivan laumoittain pieniä käärmeitä…
— Mä ennustin Inkan saavan orivarsan. Ison ja kirjavan, sanoin kun jatkoimme puhumista Inkasta ja sen varsasta.
— Se on ainakin mahdottoman kokoinen se maha, sanoi Outi ja kaikki muut nyökkäilivät. — Vaikea uskoa että laskettuun aikaan on vielä useampi viikko, se näyttää siltä että se poksahtaa päivänä minä hyvänsä.
— Saattaa se sen tehdäkin vaikka kuukausi noin teoriassa pitäisi olla vielä jäljellä.
— Soon Inka vissiin enskertalaane varsahommis, niistä tiätää viälä vähemmän mennä sanomaha ku muista. Kyl sitä täs jo jonkin aikaa on ensimmääsenä aamulla tallihin mennes kävässy laskemas Inkan karsinan asukit.
— Mitä jos sekin saa kaksoset?
— Helin sanoin: jos niin käy, niin Hopiavuoren porukan kannattaa ruveta lottoamaan ja tää kunnaneläinlääkäri on maailman sokein ultraaja.
— No solis kyl melekoone prätkäys jos torella tulis kaharet kaksosvarsat yhtenä vuonna yhrelle tallille.
— Miltäs se sun käsivartes tuntuu?
— Kyllä tämä tästä kai asettuu. Mustelma siihen tulee, mutta jos ei nyt ihan mahdoton kuitenkaan. Onneksi ei ole t-paitakelejä luvattu vielä, alkais ihmiset katsoa Harria vinosti kun mun käsivarressa näkyisi iso ruhje.-
Mikä mielikuva. Niin kuin painajaisessa. Kävelet rappusia ylöspäin. Ylhäällä on ovi. Kun sen avaat, yläkerrallinen pikku käärmeitä alkaa vyöryä rappusia alas. Veikkaan, että just sellaisena Eetu näkisi käärmevauvojen syntymän. 😀 Vyörymisenä. 😀
Olisi kyllä todella melkoinen prätkäytys, jos sieltä pamahtaisi toiset kaksoset. Mikään ei kuitenkaan ole mahdotonta. 😀 Mun veikkaus on kuitenkin sama kuin Sonjan: sieltä tulee iso orivarsa!
-
-
Yksi ristikko ja Amarillon pihvit
Kuinka sekaisin Oskari Susi meni HannabyssäEn olisi malttanut olla puhumatta Hanami Weekistä. Olisin halunnut kertoa ihan kaikki hienot sattumukset, ja etenkin ratsastuksesta olisin halunnut puhua, varsinkin omastani, ja näyttää kuvia Digital Sweetheartista. Toisaalta olin yhtä innoissani siitä, että Outia oli haastatellut ihan oikea toimittaja. Siksi minun oli edes vaikea istua Hopiavuoren tuvan pöydässä Outia vastapäätä, ja vaikka kuinka yritin kuunnella ja puhua, puolet Outin jutuista meni täysin ohi ja puolet omista jutuistani unohdin kertoa. Olisin oikeastaan halunnut seistä penkillä polvillani ja roikkua pöydän päällä kyynärpäideni varassa. Sellainen käytös ei sopinut ihmisasuntoon, vaikka välillä huomasinkin hivuttautuvani kohti sitä asentoa. Välillä läpsytin ja puristelin pöydän reunaa, välillä pöydällä olevaa vanhaa poppanaliinaa ja välillä Outin käsiä jotain tärkeää asiaa painottaakseni tai erityisen ankarasti kuunnellakseni, vaikka kuinkaa yritin olla rauhassa.
”Oliko se sitten niin hyvä sijoitus niiden nimien joukossa?” Outi kysyi minulta, kun kuvailin erästä suoritusta ihan liian tarkkaan. En ollut voittanut mitään, hädin tuskin sijoittunut.
”Ei!” henkäisin, koska kyse ei ollut siitä. ”Ei kun mä hävisin muutamalle sellaselle jotka yleensä voitan — mutta siitä ei ole kyse!”
”Ai?”
”Vaan siitä että vitsit miten hienoa oli kilpailla! Paljoa paremmin ei olis voinu mennä vieraalla hevosella millään. Mä tein kaiken ihan niin hyvin kun vaan pystyin, ja se oli tosi hyvä hevonen. Ei haittaa sillon yhtään vaikka oltaisiin tultu viimeisiksi. Parasta on kun onnistuu just niin hyvin ettei tarvi spekuloida yhtään että olisko voinu tehdä jotain paremmin–”
”Ihanaa kun sä oot noin iloinen.”Istuin taas tiukemmin takaisin penkille ja tunsin punastuvani. Kukaan ei voinut ihan hirveästi nauttia siitä, kun yritin kiivetä pöydän ylitse syliin. Hengitin taas kerran syvään muistaakseni että olin Hopiavuoren keittiössä, en ratsastamassa ratoja uudelleen. Puristin käteni polvieni väliin ollakseni hypistelemättä sen paremmin pöytää, poppanaliinaa kuin Outin käsiäkään, mutta hymyilemättä en voinut olla. Minulla oli sellainen olo kuin olisin juuri henkilökohtaisesti voittanut kaikki Hannabyssä ratsastetut luokat. Ja niin paljon uusia ideoita.
”Kuule”, sanoin Outille.
”No?”
”Mulle teki ihan hirveen hyvää hypätä taas. Noin niinku kouluratsastusta ajatellenkin.”
”Onpa hyvä!” Outi nyökytti liikuttavan pahaa-aavistamattomana.
”Niin mä sain tosi mahtavan idean sun ja Jussin treeniin.”Outin ilme muuttui heti hymyilevästä vakavaksi. Hän oli nojannut etukenoon minua kohti, mutta kallistui saman tien poispäin ja asetteli kätensä puuskaan rinnalleen.
”Oskari, mä en aio hypätä Jussilla.” Outi oli varma päätöksestään.
”Mikset?” kysyin pettyneenä.
”Koska se on ollu viimeaikoina aika vauhdikas Eetullakin…”
”Laitetaan kenttä puoliksi. Niin se ei pääse mihinkään huimaan vauhtiin.”
”En mä tiedä Oskari..”
”Laitetaan yks este. Laitetaan vaikka ristikko.”
”En mä oikein…”
”Mä olisin halunnu…”Se oli vitsi, kun katsoin Outia muka tosi murheellisena kulmieni alta. Olin jo valmis uskomaan, ettei Outi aikonut hypätä Jussilla. Silloin hän yhtäkkiä suostuikin, mikä sai minut aukomaan suutani pari kertaa ennen kuin sain taas ääntä ulos.
”No… Yks ristikko. Ja hirveen lyhyet treenit. Ehkä pari hyppyä.”
”Kaks ristikkoa”, korotin, koska minulla oli jo muutenkin käynyt tuuri.
”Yksi ristikko.”
”Yks ihan oikea este.”
”Yksi ristikko. Ja maapuomit.”
”Yks ristikko ja Am–”Olin meinannut sanoa, että yksi ristikko ja Amarillon pihvit sitten, mutta suljin suuni. Hannabyssä tuulettuminen oli saanut minut järjiltäni. Pidin itselleni hetken äänetöntä kurinpalautusta, jota tiesin jatkavani ennen nukahtamista seuraavat kuukaudet, mutta vielä en pystynyt lannistumaan liikaa. Kun aurinko paistoi keittiön ikkunasta, Outin ruskeiden hiusten seassa oli kultalankoja.
-
Ihanaa että Oskarikin on joskus iloinen ja innoissaan! Kun se yleensä on niin arka ja hiljainen ja surullisen oloinen hahmo, jolla ei ole koskaan mikään hyvin ja vaikka mitä, niin sitten tällainen teksti on varsinainen piristysruiske. Ei Oskari olekaan niin huono ja tyhmä edes itsensä mielestä kuin se joskus ajattelee. Vitsit kuinka kiva, minä tulin hyvälle mielelle tästä tekstistä, kun yleensä Oskarin ajatuksien lukeminen ennemminkin masentaa.
Outi-”parkahan” se sitten joutuu ”kärsimään” tästä odottamattomasta innonpuuskasta, kun hypätä pitää ja kaikkea. Jännä sekin, yleensähän Oskarin saa väännettyä vaikka solmuun kun pitää vain kiinni omista mielipiteistään, mutta kun Oskarilla on hyvä päivä, onnistuu häneltä Outin taivuttelu esteitä hyppimään. Tallilla ei ole kohta kuin esteratsastajia, kun ensin Nelly hoiti Sonjan ja nyt Oskari Outin.
Oskari muuten tarttis kilpahevosen, for real.
-
Munkin mielestä on ihanaa lukea iloisesta Oskarista (vaikka tuntuu, että vastasinkin tähän kirjoittamalla vaan monta syytä vajota takaisin synkkyyteen :D)! Toivottavasti tätä kuitenkin nähdään vielä lisää. Nään muuten ihan sieluni silmin Oskarin, kun se selittää ja yrittää kiivetä pöydän yli, kun on ihan innoissaan. Se on jotenkin niin somaa.
Ja toi loppu! <3 Osaispa Outi lukea ajatuksia, mutta kun ei…
-
Kuka tää Oskari on? Missä se on ollut kaiken tämän ajan? Mutta ihan mahtavaa, että Oskari uskaltaa tulla kuorestaan, olla oikeasti iloinen. Toivottavasti tätä nähtäis enemmänkin!
-
-
Olavi Susi
(17. Kirjoita tarina, joka sisältää pelkkää dialogia ja johtolauseita.
Tapahtuu tarinan Valmentaja Susi jälkeen))“Vai että Olavi Susi”, hymähdin Oskarille, joka oli ilmestynyt luokseni suuliin, missä harjailin vielä Jussia.
“Niin, se tosiaan oli”, Oskari vastasi jännittyneenä odottaen kai kuulevansa, mitä mieltä olin hänen isästään.
“Minne sä sen hukkasit?” kysyin, enkä aikonut sanoa mitään ennen kuin Oskari kysyisi.
“Se jäi vaihtamaan Eetun kanssa kuulumisia. Eetu sille mainitsi, että mä valmennan Jussia ja sua”, mies selitti.
“Ja sekö sen tänne kutsui?” jatkoin edelleen pisteliäästi.
“No ei oikeestaan… Se tuli kahville ja mä vahingossa sanoin, että meillä on tänään valmennus. Se halus tulla katsomaan”, Oskari tunnusti.
“Eikä tullut mieleen varoittaa?”
“Mähän yritin…”
“Ai älä suutu? Se oli kyllä aika surkeeta”, irvistin ja odotin, että Oskari olisi pyytänyt anteeksi.“Isä on tuvassa”, Oskari sanoi, kun keskityin puhdistamaan Jussin kavioita, enkä aikoinut jatkaa keskustelua.
“Sä voit kyllä mennä. Mä osaan hoitaa hevosen ihan ilman apua”, vakuutin ja hymyilin sarkastisesti.
“En mä sitä… Mä aattelin, et säkin voisit tulla”, Oskari melkein pyysi.
“Tapaamaan sun isän?” naurahdin ja mietin huvittuneena, kuinka yleensä vanhempia tavattiin vasta paljon myöhemmin.
“Niin, nyt kun se on täällä”, Oskari vastasi, eikä todellakaan tainnut ajatella mitään samansuuntaista kuin minä.
“Jos sä autat viemään noi kamat, niin mennään sitten. Ohan se nyt ihan sairaan siistiä tavata Olavi Susi!” virnistin, sillä arvelin sen ärsyttävän Oskaria.“Ootko sä Outi kauan ratsastanut?” Olavi Susi tiedusteli, kun istuimme tuvassa kahvikuppien ääressä.
“Kyl mä joskus pienenä ratsastin varmaan melkeen kymmenen vuotta, mut sit tuli aika pitkä tauko. Nyt sitten aktiivisemmin vuoden”, vastasin mietittyäni hetken.
“Vasta vuorenko soot Jussin hoitajana ollut?” Eetu ihmetteli ääneen.
“Tai jo vuoden. En mä teidä onks tää aika mennyt hitaasti vai nopeasti” naurahdin ja mietin, etten olisi koskaan kuvitellut jääväni Otsonmäelle niin pitkäksi aikaa, mutta nyt en edes harkinnut lähteväni.
“Oho en olis uskonut! Sulla on varmaan ollut sit lapsena hyvä opettaja ja perusteet kunnossa, koska se näytti kyllä siistiltä se ratsastus”, Olavi kehui saden poskeni kuumottamaan.
“Mä oon kans kehittynyt paljon nyt kun ollaan treenattu Tie tähtiin -kisoja varten. Mulla on ollut hyvä opettaja”, hymyilin Oskarille, vaikka ajattelinkin, että tällä viikolla mies olisi melkein ansainnut maailman karmeimman valmentajan palkinnon.
“Se on toi meidän Oskari näköjään aika ankara valmentaja. Toivottavasti se välillä muistaa sua vähän kehuakin”, Olavi vilkaisi poikaansa syrjäkarein
“Paraskin puhuja”, Oskari tuhahti yllättävän suorasti.
“Tiedä sitten keneen tullut”, vanhempi Susi kuittasi naurahtaen.375 sanaa
-
No noo — vasta vuoden ja jo vuodenko Outi ja sinä ja kaikki ovat täällä olleet! Leikittelen joskus ajatuksella, että painattaisin kaikille pitkäaikaisille oikean elämän hupparit, joissa on HOPIAVUORI STAFF ja hahmon nimi selässä, ja kiinnittäisin kaikki teidän ansaitsemat merkit pinsseinä niihin. 😀 Ei varmaan tule tapahtumaan, mutta olisi se hieno.
Olavista olen ennättänyt kertomaan vasta tosi vähän, mutta näissä jutuissa on kaikki se vähä tieto, mitä Olavista voi tietää tai päätellä, ja sellaisesta tietomäärästä on aika temppu raapia kasaan kokonainen ihminen. Vitsi mikä suoritus. Ennen tätä me taidettiin tietää Olavista vain, että se on kilparatsastaja, ihan kiltti, kohtelee Oskaria hyvin ja se on ankara valmentaja. En koskaan ajatellut, että se ennättäisi materialisoitua Hopiavuoreen Oskarin elämän aikana, mutta niinpä se vain ennätti. 😀
Mä hehkutan usein miten Outi ja Oskari on musta ihania, ja taidan olla kiero, kun ne on ihania silloinkin kun niillä ei ole kränää. Alan pikku hiljaa epäillä että Oskari on vähän niin kuin minä ja Kontiokorven Mikael: ei tajua ihmisen ilmeestä ja äänensävystä sen ajatuksia. Vitsit miten rasittavia Oskarin kaltaiset varmaan on muiden mielestä. 😀 No, ei kun oikeasti se on varmaan superhermona isänsä takia. Mutta toi sen varoitus, voi että se on ääliö! Hyvin vedetty taas, Oskari.
-
-
Olavi Susi II
Olavi Susi kertooEpävarma. Sellainen minun lapseni oli. Hän oli ollut jo sekä hevosten että ratsastajien kanssa niin paljon, että kyllä hänen olisi pitänyt tietää, ettei kumpienkaan edessä sopinut hieroa tuolla tavalla niskaansa ja pöyhiä tukkaansa. Vaikka nuori valmentaja pyrki kaikin voimin seisomaan suorassa ruunikon ja ratsastajanalkunsa kanssa, se ei riittänyt tekemään hänestä valmentajaa. Ei vielä. Oskari oli mainio apu ratsastuskoulusta irronneille nuorille tytöille, mutta ei enää tällle Outille. Kaiken lisäksi Oskari päästi Outin helpolla. Hän korjasi kerran sanallisesti Outin sisäpuolen pohkeen paikkaa, mutta vaikka ratsastaja piti sitä oikein vain suunnilleen puoli kierrosta, valmentajan alku ei muistanut sanoa siitä enää mitään ennen kuin Outi oli taas ratsastanut pidemmän aikaa väärin kuin oikein.
Kun Oskari katsoi minuun, hymyilin kuitenkin ja nyökkäsin. Halusin uskoa, ettei hän ollut yhtää hermostunut yksin valmentaessaan. Ja miksi olisikaan ollut? Outi oli ensimmäinen Oskarin projekti pariin vuoteen, ja vaikka hänen lähtötasonsa olikin vain Oskarin kerronnan varassa, Oskari ei varmasti valehdellut minulle kertomalla tasoa ainakaan alakanttiin. Sitä paitsi Jussi, Hopiavuoren Eetun hevonen, ei ollut helpoimmasta päästä. Tekihän se rehellisesti työtä, mutta samalla se oli vähän sellainen karhumainen. Suurpiirteinen. Ennemminkin joku esteratsu kuin ihan oikea kouluratsu. Ja se oli ollut jo useamman vuoden vain Eetun käytössä, eikä Eetu ollut kuitenkaan mikään Nathaniel Rossi tai Anmari Franssi. Hyvä mies, hieno tallinpitäjä — ei kilparatsastaja.
”No?” lapseni kysyi vakavana, kun oli laittanut Outinsa tekemään raviharjoituksia.
”Sä oot oppinut paljon”, vastasin, ja hän nojautui hymyillen selällään vasten laitaa, jonka takana minä istuin. En malttanut millään sanoa, että Outin ja Jussin taivutusharjoitukset kootussa ravissa olivat aivan liian rankkoja niin myöhäisessä vaiheessa valmennusta, kun puhti oli mennyt jo laukkasiirtymiin. ”Paljon sulla on kuitenkin vielä opittavaa”, sanoin sen sijaan.
”Mm. Mutta en mä halua olla mikään valmentaja.”
”Ilona. Jokaisen kunnon–”
”Oskari.”
”Oskari. Jokaisen kunnon ratsastajan pitää hankkia jostain sitä pelisilmää, ja sitä ei saa mitstään paremmin–”
”Kuin valmentamalla, valmentamalla, valmentamalla”, Oskari puhui päälleni.
Yritin olla nauramatta. Taisin hokea samoja fraaseja liiaksi. Samalla minua harmitti Oskarin puolesta. Ei ole reilua, että ensimmäinen oma hevonen on sellainen kuin hänen.Kun varsinainen valmennus päättyi, Oskari tuntui saman tien unohtavan olemassaoloni, vaikka oli läpi valmennuksen minua vilkuillut. Istuin paikallani katsomossa ja seurasin, miten hän käveli Outin ja Jussin vierelle ja alkoi hiljaisella äänellään kertoa palautetta, joka ei kuulunut minulle asti. Toivoin, että hän muisti kehua myös, sillä kehumisen hän ainakin kotona tapasi aina unohtaa.
Kun Oskari käveli, hän piti väliä ratsukkoon. Pari kertaa hän sipaisi Jussia jotain näyttääkseen, mutta käsivarrenmitan päästä, koko ohuenpuoleinen käsivarsi melkein äärimmilleen ojennettuna. Sekin oli hänen tapaistaan. Hänen askeleensa olivat pitkät ja rauhalliset, ja vaikka hän oli nyt ensimmäistä kertaa kokonaan omillaan ja joutui varmasti tekemään töitä pärjätäkseen, hän vaikutti olevan terve ja hyvässä kunnossa. Olen aina sanonut, että Oskarin olisi pitänyt olla edes esteratsastaja, ellei hänestä kenttäratsastajaksi olisi. Hän saattoi olla hieman liian pitkä, mutta hän oli kevytrakenteinen niin kuin sellaiset hyvät oikeat puoliveriset, joihin ei ollut sekoiteltu liian paksulti täyttä verta.
Outi oli puhki ratsastuksen jälkeen. Sen näki jo töksähtävästä laskeutumisesta, mutta Oskari käveli jo minua kohti, eikä tainnut huomata Outin liian matalaa askelta. Jussi oli hiessä, mutta se ei tarkoittanut mitään pahaa. Taputin silti sen kaulaa, koska niin kuului tehdä.
”Ilona kertoi että sua ei ainakaan ole tarvinnut hävetä cupisa”, sanoin Outille, kun saattelin nuorisoa maneesilta talliin hevosta hoitamaan.
”Oskari”, Oskari sanoi, ja minä puhalsin posket pullollani ilmaa huulteni raosta.
”No Oskari. Mikähän mua tänään vaivaa kun sä oot nyt Ilona koko ajan?”
”Ensimmäisestä osakilpailusta ja kotikisoista tuli sijoitukset”, Outi myönsi.
”Ne voitti itse asiassa ensimmäisen”, Oskari kiirehti sanomaan.
Hymyilin hänelle, enkä ollut huomaavinani, miten näin silmäkulmastani Outin rypistävän hänelle kulmiaan. ”Niinhän sä taisit kertoa. Se on tosi hieno saavutus, Outi.”
”Kiitos.”Talossa sain kahvia. Se maistui ihan Juhla Mokalta, mutta seura oli hyvää. Tupa oli täynnä nuoria toiveikkaita kilparatsastajan alkuja. Grigorin poika oli eksynyt sinne, vaikka niinhän toki oli juoruiltukin, joten sain lähetettyä terveisiä samalla istumalla sekä Kozlovin isännälle että mainiolle Hopiavuoren Ritvalle. Olin jo kysymäisilläni, vieläkö Ritva valmensi, koska siitä olisi voinut olla Oskarille paljon hyötyä, mutta sain oltua hiljaa, sillä ei Oskarilla ole hevostakaan. Eetu oli mennut samaan vipuun kuin isänsä aikoinaan ja minun rouvani: oli naimassa kilparatsastajan. Siitä ei ollut kuitenkaan minun asiani häntä varoittaa. Huomaisihan hän ennen pitkää itsekin, mitä kaikkia vähemmän mukavia sivuvaikutuksia siitä seuraisi, jos hänen nuori morsiamensa joskus vielä menestyisi. Kaikkein kummallisinta, tai oikeastaan epämiellyttävintä kuitenkin kahvittelussa oli se, että melkein kaikki tiesivät kuka minä olen, mutta etukäteen juuri kenelläkään ei tuntunut olevan aavistustakaan, että olin Oskarin takia käymässä — että olin Oskarin isä! Sain osakseni omituisia katseita hyvän aikaa ennen kuin ymmärsin asian laidan ja tajusin esittäytyä paitsi nimelläni, myös Oskarin isänä.
Ennen kuin lähdin, Oskari halusi vielä näyttää hevostaan minulle. En raaskinut sanoa, ettei siinä ollut enää mitään näkemistä, vaan seurasin häntä talliin. Tietenkin hän välitti siitä hevosesta: olihan se hänen omansa ja varmasti mitä miellyttävin. Valitettavasti miellyttävinkään hevonen ei aina lopulta osoittaudu hyväksi hevoseksi. Google Me oli harmillisesti ollut vikaostos.
Jaaritellaan vielä lisää Ukon päiväkirjassa
-
Hieno kevät on loppumassa
Aurinko lämmitti. Näin kuistin rappusilla vierelläni istuvasta Noasta, että se oli hänestä mukavaa. Hän nojasi taaksepäin käsiensä varassa, piti silmiään kiinni ja kasvojaan kohti aurinkoa. Minun puolestani oli tuskaisen kuuma, vaikka siinä hieman tuulikin, ja vaikka ei oikeasti oltu missään kesäisissä helleasteissa vielä. Se johtui Noasta, sillä hän kimmotti auringonsäteitä minuun niin, että tuntui kun olisin istunut ukin keittiön tulisijan vieressä enkä ihmisen.
”Mielikki…” kutsuin ja kumarruin eteenpäin, kun Noan puolen poskeni ja korvani meinasivat palaa. Se oli virhe.
Mielikki, joka ilmeisesti söi Eetun perennoja maneesin reunalta, nosti kyllä päänsä toinen tassu ilmassa, mutta niin teki Noakin. Olin nojautunut eteenpäin päästäkseni hänestä hieman kauemmas, ja silloin hän seurasi perässä ja tuki kyynerpäät polviinsa. Silloin hänen jalkansa, tai jalattomuutensa taas vihloi hampaitani ja solisluitani, enkä pystynyt muutamaan sekuntiin katsomaan edes Mielikkiä. Oli pakko rutistaa silmät kiinni ja kääntää siksi aikaa kasvot poispäin Noasta, ettei hän huomaisi.
”Tekeeks se pahojaan?” Noa kysyi, mutta ei ihan täysin minulta. Hän nimittäin hengitti eteenpäin, eikä minun niskaani kohti. Onneksi, koska muuten olisin kuollut.
”Ei kun mä en nähny sitä”, henkäisin ja känsin kasvoni taas eteenpäin, Mielikkiä ja maneesia kohti.
”Mielikki, olitsä jossain jemmassa? Tuus käymään täällä, tuu.”Noalla oli kulunut vihertävä villapaita takin asemasta. Se oli vähän pörröinen. Olin miettinyt usein, olisiko se pehmoinen vai karhea, ja muutaman kerran oolin ollut jo hipaisemaisillani sitä. Kun Mielikki juoksi Noan jalkoihin ja hän kumartui nostamaan sitä, hän hipaisi hyvin kevyesti olkapäällään kämmenselkääni. Sydämeni pysähtyi, mutta villapaita oli yllättävän karhea. Olin vaihtavinani asentoa ja siirryin vielä kauemmas Noasta, vaikka olinkin jo huomiota herättävän kiinteästi portaiden kaidetta vasten. Nostin jalkani yhtä askelta istumapaikkaani alemmas ja halasin polviani tiukasti. Noa höpötti koiralleen tavallista korkeammalla nuotilla miten söpö ja ihana ja kiltti se oli, ja minä painoin kasvoni polviini haaveillessani että hän silittäisi minun niskaani eikä koiran, sillä hän teki sen hellästi pyyhkimällä rapsuttamisen sijaan.
”Mites nyt cupin jälkeen sulla on suunnitelmat, herra mestari?” Noa kysyi sitten samalla kun kuulin tuvan oven käyvän takanamme.
Vilkaisin taakseni ennen kuin vastasin, mutta tulija oli onneksi vain Agnes, joka veti suupieliään taaksepäin kohdatessaan katseeni. Minä hymyilin hänelle.
”Ei tässä oo enää paljoa mitää jäljellä…” huokaisin, kun Agnes rymisteli portaat alas välistämme.
”Kuinka niin?”
”Pondin karsinavuokra on maksettu tämän kuun ja Reitan mielestä sitä on turha siirtää ennen sitä.”
”Mihin se sit menee?”Olin erehtynyt taas katsomaan Noan käsiä. Ne olivat valkoisemmat ja neliskulmaisemmat kuin minun, ja ne olivat puristuneet pikkukoiran selän ympärille lämmittämään ja välillä hellästi silittämään. Korvissani humisi.
”Chai?”
”Mitä?”Noan pää oli kallellaan. Se oli sellainen päänkallistus, jota silmälaseja käyttävät tekevät katsoessaan jotakuta lasiensa yli. Paitsi että Noalla ei ollut laseja. Käänsin nopeasti katseeni maneesin seinää ja autoja kohti ja yritin karistaa mielikuvat itsestäni suukottelemassa Noan otsaa ja hiusrajaa — nenälläni tietysti, koska en ollut mikään barbaari, vaikka olinkin sairas. Mietin, tuoksuivatko hänen hiuksensa sillä tavalla samalta kuin se tuoksu, joka hänen ympärillään aina oli, ja joka taisi olla peräisin tuvasta ja hänen vaatteistaan.
”Että mihin Pond menee?”
”Pond? Riitan… Johonkin Reitan vanhan opettajan…”
”Riitan ratsastuskoululle?”
”Joo.”
”No sehän on tos aika vieres. Sit ku Ronja ja Peikko on isompia, nii voitas mennä maastoonki viel.”Miksi hän sellaisia puhui? En minä voisi hänen kanssaan ikinä maastoon mennä, tai ylipäätään mihinkään muuallekaan ilman valvontaa. Noa ei tiennyt, että minulla oli jo historia typerien ratkaisujen tekemisessä. Ikinä enää en antaisi sen toistua, mitä kävi Kein kanssa. Se oli hukkaan heitetty vuosi elämästäni ja pilasin samalla Kein elämän. Sitä paitsi nyt minulla oli Ekku. Ekku oli normaali tyttö, normaali puoliso. Äitikin oli opettanut, että hyvä elämä hankitaan sopivan puolison, työn ja lasten avulla. Minulle sopiva puoliso on kiltti, sileäihoinen ja käytöstavoiltaan sellainen, että hänet kehtaa esitellä vaikka äidille, ja jos ei kaikkia pikku etikettivirheitä otettu lukuun, sellainen Ekku oli. Äiti oli toki katsonut minulle jo toisen puolison, mutta harasin vastaan, vaikka en tietenkään yleensä äidille vastaan laittanut. Minun oma vähimmäisvaatimukseni nimittäin oli, että minulla ja vaimollani oli yhteinen kieli. Äiti tuntui kuitenkin hyväksyvän Ekun koko ajan paremmin. Jos en nyt hairahtuisi mihinkään maastoon Noan kanssa, kymmenen vuoden kuluttua tähän aikaan tulisin kotiin pitkän työpäivän jälkeen ja kaksi lasta, joilla olisi yhtä vaalea ja sileä iho kuin Ekulla, taapertaisivat minua vastaan puhtaina ja kauniina kuin porsliininuket… Silloinhan minusta olisi tullut onnellinen.
”Mihin sä feidasit?” kuulin Noan naurahtavan.
”Mä oon jotenkin — sori.”Mielikki oli taas neljällä jalalla maassa ja rappusten alapuolella. Noa oli päästänyt sen irti. Mietin, miltä tuntuisi pitää häntä kädestä ja venytellä ja tutkia hänen sormiaan, ja minun teki saman tien mieli kavuta yläkertaan hyppäämään pää edellä hänen ikkunastaan sen alapuolella olevaan kiveen.
”Mä en oo mikään Pondin hoitaja”, sanoin sen sijaan.
”Ai et!”
”Mä vaan tunnen sen… Edellisestä elämästä. Mä sain lainata sitä nyt mutta mä en mene sinne — sinne Riitan ratsastuskoululle.”
”Mihin sä sitten meet?”Teille: ota mut sun vaimoksi, unikaveriksi tai vaikka maskotiksi. Oli taas virhe katsoa Noaa, sillä hän haki katsekontaktia ja rapsutti samalla tahallaan kaulaansa, että kuolisin. Olin äärimmäisen kiitollinen, kun tuvan ovi aukeni taas kerran ja Hello rymisteli välistämme pörröttäen ohi mennessään meidän kummankin hiuksia niin kuin tapasi vatkata jättikoiraansa. Ei ollenkaan sillä tavalla silittämällä niin kuin Noa.
”Kotiin”, vastasin lyhyesti.
”Espooseen?” Noa kysyi hölmistyneenä.
”Ievannevalle”, korjasin.Ievannevalle, kotiin, Ekun luo. Arki palaisi normaaliksi. Heräisin monta tuntia ennen häntä ja söisin ukin kanssa aamupalaa, kun ukki luki lehtä. Menisin siivoamaan Ekun ja ukin kahden hevosen karsinat ollakseni jotenkin hyödyksi. Palaisin Ekun seuraksi hänen aamupalalleen. Menisin joko ukin mukana oppimaan kengittäjäksi ja haaveilemaan olevani taas teatterin lavalla, tai odottaisin iltaa. Tekisin ruokaa välillä ja söisin. Illan tullen harjaisin hamppaat. Sitten sain olla hetken Ekun kanssa kahden. Silittäisin hänen niskaansa ja haaveilisin, että vaikka hänen ukkiaan kuinka rakastin, meillä olisi taas välillä oma koti ja oma elämä. Nukahtaisin muistellen kauhulla ja kaiholla Hukkasuon elämää: Markusta, teatteria, hevostallia… Sitä mitä olisi voinut olla Kein kanssa, jos ei Helvettiä olisi olemassa…
”Mitä sä huokailet?”
Voi vitsi. En saisi uppoutua ajatuksiini. ”Kai mun tulee ikävä tätä kevättä. Tää on ollut hienoa.” Mun tulee ikävä suakin khun phi, ja se on naurettavaa, koska suhun liitän sellaisia asioita, joita ei ole oikeasti edes olemassa, eikä saa olla.
”Nii, teillä on ollu kyllä hieno kisakevät.”
”Niin ja muutenkin…” mutisin leukaani polvieni päälle taittelemiini käsivarsiin nojaten ja nurmikolle pissaavaa Mielikkiä katseellani seuraten.
”Miten niin muutenkin?” Noa kysyi keskustelevasti, kun tallista ilmestyi käsiään työhousuihinsa pyyhkivä Camilla, joka otti suunnakseen tuvan ja meidät.
”Mä en oo ennen nähny hevosvarsoja.” Mä en ole ennen nähnyt ketään, joka hymyilee kaikille niin kuin sä: Camillallekin, vaikka hän ei noin kaukaa edes näe sitä. ”Ja teitä. Mä en oikein oo tuntenut Otsonmäeltä ketään ennen kun… Tai no, jalkapallojoukkueen. Mutta ne on mua vanhempia melkein kaikki, eikä ne…”
”Outoa että sulla ei oo frendejä!”
”Miten niin!”
”Sähän juttelet heti suurin piirtein kaikille — moi Camilla — ja tuntuu että sun on helppo tutustua kaikkiin uusiin.”
”No joo”, myönsin hymyillen, kun Camilla nousi portaat välistämme. Olisi ollut ylimielistä sanoa, etten uskonutkaan, että yksinäisyyteni Otsonmäen Ievannevalla oli minusta kiinni. Tiesin olevani väärissä ympyröissä, mutta niin pienessä paikassa ei ollutkaan minulle muuta kuin jalkapallo. Ei kukaan muukaan nähnyt ihmisiä joka ilta, mutta vain minulle se taisi olla vaikea paikka. Ennen olin ollut enemmän teatterilla kuin kotona. Tätä nykyä kävin kotoa vain kaupassa, jos ei Tie Tähtiin -kevättä laskettu. Minulla oli vain totuttelu kesken. Ihan vuoden tai kahden kuluttua olisin varmasti niin kuin muutkin otsonmäkeläiset ja onnellinen siitä.
”Mutta nyt riittää murehtiminen — en mä oikeasti murehtinu, se oli vitsi — mutta mulla on Pond vielä hetken ja mä ajattelin vielä kerran — kenttäki on vapaa.”Noan vinon hymyn uhallakin käännyin katsomaan häntä silmiin ja hymyilemään hänelle. Oli aika nousta ja ratsastaa Pondilla. Tämä olisi viimeisiä kertoja kun sain tehdä niin, ja pidin Pondista. Laskin jalkojani yhden porrasaskelman alaspäin ja nousin niiden varaan. Automaattisesti tarjosin kättäni Noalle niin kuin olisin tarjonnut kaikille muillekin, ja ilmekään värähtämättä hän tarttui toisella kädellään siihen ja toisella porraskaiteeseen.
Sain sähköiskun ihan niin kuin hän olisi koskettanut toisella kädellään sähköaitaa eikä porraskaidetta, eikä mitään hevosten pikkuista vauvasähköaitaa, vaan kunnon karhuja varten pystytettyä petoaitaa. Haaveilin hetken miten lähellä hän minua olisi, jos vetäisin hieman liian voimakkaasti ja hän joutuisi tukeutumaan minuun menettäessään tasapainonsa, mutta en vetänyt. Olin varma, että Ievanneva olisi sattunut sen jälkeen enemmän, kun hän olisi hengittänyt yhden hengenvedon verran kaulaani vasten. Sen sijaan pidin häntä kädestä kun hän tavoitteli keppinsä viereltään toiseen käteensä, vaikka hän ei oikeasti olisi tarvinnut apua. Mietin, kuinka pahaa pettämistä ja syntiä se oli.
Sitten piti päästää irti. Sillä hetkellä se koski vain hänen kättään, ja sitä en saanut surra, koska sellaiset ajatukset olivat väärin. Vielä enemmän väärin oli surra sitä, että ihan pian piti päästää irti kaikesta muustakin täällä ja hänestä kokonaisuudessaan. Kävellessäni Pondia hakemaan mietin, miten tekisin sen katselematta liiaksi taakseni, jotta selviytyisin siitä mahdollisimman helposti. Oli sekä lohduttava että kipeä ajatus, että Noa ei jättäisi mielessään minulle hyvästejä, kun Pond pakattaisiin muutaman päivän kuluttua viimeisen kerran kuljetusautoon. Yritin lohduttautua sillä, että en minäkään kaipaisi häntä ikuisesti. Houkuttelevinkaan synti ei tehnyt ihmistä onnelliseksi pitkäksi aikaa. Hyvä vaimo, kauniit lapset ja heidän elättämisensä teki lopulta, sillä niin oli aina ollut.
-
En ikinä oikein osaa kommentoida mitenkään järkevästi näitä Chain tarinoita enkä minä nytkään tiedä mitä pitäisi sanoa, mutta yritetään. No ainakin sen haluan sanoa että pidän niistä ihan järjettömästi. Chai on niin erilainen persoona ja ihminen kuin minä itse ja se jättää aina vähän hämmästyksen ilmaan: ”Ai tommosiakin voi olla?” Samalla kerronta on kuitenkin niin realistista ettei voi kuin uskoa. Ja tässäkin tekstissä mennään niin pieniin yksityiskohtiin käytöksessä ja ajatuksissa, niin pakkohan se on uskoa.
Tämä Noan ja Chain kuvio on erityisen kiehtova. Ja inhottava. Tekisi mieli potkia ympäriinsä ja kiljua että kuka voi pelotella lapsensa noin synnin- ja helvetinpelkoon ja kaikkea muuta. Kyllä mä tietysti tiedän kuka, ne vanhemmat jotka haluavat vain lastensa parasta ja tietävät kaikkein parhaiten mikä on parasta. Chai-raukka. Ja Noa-raukka vähän myös.
-
-
Wingman
Kun Herman ei kerran minusta tykännyt, ajattelin, että kostan sille. Ajattelin, että en tasan laita mitään viestiä. Ja hankin varapoikaystävän. Noaa minä ensin ajattelin siihen, mutta sehän on homo. Muistin, että viime kesänä minä sen kanssa yritin sillä lailla jutella ja räpytellä sille ripsiä, mutta se teki kyllä ihan selväksi ettei sitä kiinnosta, joten se tykkää pojista. Se ei kuitenkaan muuten haittaa, ja sitä paitsi Sinkkuelämässäkin on kaikilla gay best friend, joten Noa kävisi sitten siihen.
Sitä varten minä kävin sen tuvasta hakemassa katsomaan Chaita, koska kun ei kerran Noa käynyt poikaystäväksi, niin Chai sitten. Siihenhän minä silmäni iskin myös vuosi sitten, kun se kävi Hopiavuoren ekalla maastolenkillä. Se näyttää nimittäin ihan korealaiselta, ja taitaa vissiin ollakin, ja korealaiset on vieläkin muodissa. BTS on jopa Samsungin Facebook-mainoksissa. Ei sillä, että minä mitään sellaista kuuntelisin, mutta korealainen varapoikaystävä olisi ihan hyvä olemassa.
Melkein yllätyin, kun Noa lähti mukaan niin helposti. Siinä on vähän papparaisen vikaa nimittäin. Yleensä kun se istuu teekupposensa kanssa Ilkka-Pohjalaisen eteen, sitä ei meinaa saada siitä enää nousemaan. Se on niin kuin meidän iskä kahvin ja saman lehden kanssa aamulla. Yleensä Noa vain rapsuttelee Mielikkiä ja sanoo odotahetkiodotahetki. Mutta nyt se lähti. Se joi teensä loppuun parilla kulauksella, yskäisi ja tuli sitten eteiseen pomppimaan niin että sai kengän jalkaansa. Kysyin siltä, eikö sen selkään ota jo kipeää kaikki yksjalkaurheilu, ja se vain pärisytti huuliaan ja usutti minua ovesta ulos edellään samalla käsiliikkeellä jolla Hello aina löyhyttää minua kohti kun joku (yleensä Hello itse) pieraisee.
”Mä ajattelin että sä voisit olla mun wingman”, kerroin Noalle hänen hyppiessään rappusia alas, vaikka hän ei edes ollut kysynyt enempää Chai-projektistani.
”Mikä wingman?”
”Semmonen joka auttaa ja silleen.”
”Nii nii, mut missä asiassa sä nyt tarttet siipimiestä?”
”Siipimiestä… Vitsi sä oot oikeesti muinainen. Ja mä kun harkitsin että mä ottaisin sut mun varapoikaystäväksi.”
”Ottaisit mitä?” Noa älähti, ja oli minun vuoroni pärisytellä huuliani hänelle.
”Niin niin. Tuu nyt. Kato, me tehdään nyt Herman kateelliseksi. Sitä varten on äärimmäisen tärkeää, että Chai ihastuu muhun.”
”Chai?” Noa yskähti.
”Mikä ihme sua tänään vaivaa? Tarvitsä kuulolaitteen? Koska sä täytätkää kolkyt? Sä oot kohta yhtä pihalla ja kuuro ku Eetu.”Vilkaisin Noaa vielä huolestuneesti, mutta oli kiire jatkaa matkaa. Chai ei kuitenkaan ikinä ihan hirveän kauaa ratsastanut, ja se oli pyörinyt kentällä kuitenkin jo kymmenen minuuttia. Siellä oli Sannikin, mutta se on niin vammainen, ettei siihen tarvitse huomiotaan kiinnittää.
Jo ennen kuin ehdimme kävellä aidalle, Chai huomasi minut. Sillä on melkein mustat silmät, ja sen posket menivät heti punaisiksi ja varsinkin korvat. Se yritti silti hymyillä minulle. Hymyilin takaisin ja ajattelin tyytyväisenä, että tämähän oli helppo nakki. En oikein tiennyt, miten poikaystäviä hankittiin, joten olin jo valmistautunut tekemään monta päivää hommia, mutta Chai nyt ihan selkeästi muutenkin tykkäsi minusta. Miksi muuten se olisi ihan punaiseksi karahtanut ja lipsauttanut ohjatkin käsistään?
”Hei Chaaaai”, yritin tervehtiä oikein makeasti ja vedin idiootin wingmanini paidan rinnuksista selkäni takaa lähemmäs aitaa, kun en muuten olisi voinut supattaa sille salaa tarvittaessa.
”Hei”, Chai vastasi sekava ilme kasvoillaan, yritti urheasti hymyillä ja sekosi välittömästi kevennyksissään. Voi pientä. Sanni yritti taustalla ilmehtiä jotain, mutta en voinut irvistää tai näyttää sormea sille, koska Chai olisi nähnyt.
”Huomasiksä?” kuiskasin Noalle, kun Chai oli ravannut ohitse Pondilla ja yritti saada taas oikeasta kevennyksestä kiinni epäonnistuen siinä kahdesti.
”Mitä?” Noa kysyi ihan liian lujaa, mutta en nyrkittänyt sitä silti olkapäähän vaikka mieli teki.
”Se punastui heti kun se näki et me tullaan”, sanoin, koska olisihan se nyt ollut aika rumaa sanoa, että kun mä tuun.
”Näin näin — Eira kuule–”
”Nyt et yhtään mene siitä mihinkään! Sun pitää auttaa mua!”
”Musta alkaa tuntuu et tää ei oo ihan paras idis. Ehkä sun pitää hankkii joku sun likkakavereista wingmaniksi. Mitä jos mentäs kattoon vaan Flidan skidejä taas?”
”Ei mennä! Me oltiin jo siellä aamulla! Nyt tehdään tätä!”Alistuneesti Noa nojautui takaisin aitaan. Chai katsoi minua taas korvat punaisina ohi kiitäessään, mutta nielaisi ja katsoi sitten taas tiukasti eteenpäin, ja se oli vähän niin kuin se olisi ollut Twilightin Bella pitkine katseineen, paitsi että sen homma oli olla Edward.
Noa oli kyllä maailman paskin wingman. Ihan parin Chain ja Pondin ravikierroksen jälkeen se hivuttautui taas paremmin jalalleen ja ilmoitti lähtevänsä niitä varsoja katsomaan joka tapauksessa. Meinasin huiskauttaa sen vain kädelläni hiljaiseksi, mutta sitten näin sen ilmeen ja olemuksen. Sillä oli kuumetta. Sen poskilla oli juuri sellainen puna. Hiljaiseksi huiskimisen sijaan läpsäisin käteni sen otsalle ja sen silmät laajenivat.
”Mitä-”
”Sulla on kuumetta!”
”Eikä-”
”On! Sun naama on ihan kuuma. Nyt mennään. Sussa voi olla vaikka korona!”
”Mä oon ihan okei!”
”Yski tota Sannia kohti sit”, mumisin hiljaa ja lähdin viemään Noaa kohti tupaa. Varapoikaystävät saivat jäädä, kun kerran Noa oli kipeä.Noa laittoi kuitenkin vastaan, eikä suostunut talutettavaksi tupaan. Hän inisi menevänsä niitä varsoja katselemaan. Huokaisin, että selvä sitten. Mennään. Jonkunhan häntä täytyi vahtimaan lähteä, kun hän oli niin kipeä ja sekaisin, ettei raukka seliviytyisi yksin. Pyörtyisi pian pihatolle ja löytyisi vasta kesällä kun hevosia vietäisiin laitumille.
Pihatolle me siis lähdimme, ja minä kerroin Chai-projektistani, Herman-kuvion kun Noa jo tiesi. Noalla oli kuitenkin tosi vaikea ymmärtää kaikkia asioita: johtui varmaan siitä kuumeesta.
”Niin minkä takia sun nyt sit pitää Chaita–?”
”Eks sä nyt ymmärrä! Hermanin takia!”
”Ei ku miks just Chai?”
”Miks just Chai miks just Chai — mitä vaihtoehtoja mulla muka on? Sua mä ensi ajattelin mut kun kaikki kumminki tietää et sä oot homo–”
”Mitä!”
”Hys! Niin, niin sen takia sitte Chai.”
”Mä en nyt tiedä ihan et kummasta mä eka kysyisin lisää: siitä et sä ajattelit eka mua, vai siitä et kaikki luulee mua nyt sun mielestä homoksi, mutta — edelleen, miks just Chai kun on muitaki?”
”Ketä muka?”
”No — Tiitus.”
”Hyi! Sehän on melkeen yhtä vanha kun sä!”
”Kiitti!”
”Sitä paitsi Chai on korealainen. Mieti miten korealaiset on muodissa. Meille tulis myös kauniita lapsia.”
”Chai ei oo korealainen. Etkä sä — mitä sä nyt lapsenteosta!”
”Mikäs se on?”
”Espoolainen. Mut siis thaimaalainen.”
”No se ei oo yhtä siistiä. Mutta ei se haittaa. Kaikki luulee sitä korealaiseksi kumminki. Varsinki Herman.”Noa näytti normaalimman väriseltä, kun pääsimme pihatolle. Tönin Typyn tyhmän purevan naaman kauemmas, että sain houkuteltua Ronjan aidan viereen ja kumarruttua hieromaan sen kaulaa. Se oli veikeä tyyppi: osasi työntää naamansa purematta kohti toisin kuin eräät, ja sitä uskalsi pussata turvan päälle. Kun se hirnui, se kuulosti ihan Spirit-varsalta.
”Kaikkiko nyt sit oikeesti pitää mua homona?” Noa jatkoi yhtäkkiä ihmettelevästi. Sillä tosiaan oli kuullunymmärtämisessä ongelmia tänään.
”No ei oikeesti”, vastasin olkiani kohauttaen. ”Ei kai kukaa muu oikeestaan tiedä ku mä. Mä en muista sanoinksmä jotain Hellolle siitä viime kesänä. Inarille taisin sanoa.”
”Mistä sä sit luulet tietäväs.”
”Viime kesänä mä ajattelin et sä olisit voinu olla mun poikaystävä. Mä luulin siis eka et sä olisit joku normaalin ikänen. Mut sit sä et kuitenkaa jotenki tykänny musta nii se oli sit selvä juttu. Mä oon kato tienny jo kauan.”Noa nauroi hiljaa ja minä tarkkailin, nousisiko sen kuume taas, koska en ollut sanonut mitään hassua. Kun Noa ei vaikuttanut siltä, että pyörtyisi laitumelle, käänsin koko huomioni taas Ronjaan. Toivoin, ettei Noa ikinä möisi varsoja, koska ne olivat niin söpöjä. Niin ja olin jo sanonut Snäpissä kaikille, että olin Ronjan hoitaja, vaikka en teknisesti ottaen ollut kyllä kysynyt sitä Noalta.
”Ei se haittaa”, sanoin Noalle samalla Ronjaa pussaillen. ”Sä oot silti ihan yhtä jees. Mut meillä alkaa oikeesti olla kiire tän Chain jutun kans. Käsitäksä et se lähtee ihan just?”
”Joo…”
”Mitä sä huokailet? Tuu tähän istuun. Rapsutetaan näitä kun sä kerran halusit ja samalla keksitään sotasuunnitelma tähän Chai-projektiin.”
”Sä ite sanoit et mä oon muinainen. Mä oon kyl oikeesti liian vanha näihin suunnitelmiin”, Noa valitti.”
”Istu!”-
Niin paljon kun mä kaikkia sun hahmoja rakastankin, niin Eira on kyllä ihan mun lemppari. Montakohan kertaa nauroin tänkin parissa ääneen :DD Oli pakko heti lukee useemman kerran putkeen, ja jos joku kysyis että mikä mun lempi kohta on niin näyttäisin koko tarinaa ihan alusta loppuun. Ehkä oon vähän puolueellinen nyt kun Noaa tässä vietiin, mutta kyllä mä väitän että olis se ollu kuka tahansa muukin hahmo niin tykkäisin silti ihan yhtä paljon 😀
Pari ihan super hyvää kohtaa mun on pakko poimia ihan erikseen;
”Mitä jos mentäs kattoon vaan Flidan skidejä taas?”
”Ei mennä! Me oltiin jo siellä aamulla! Nyt tehdään tätä!””Nyt mennään. Sussa voi olla vaikka korona!”
”Mä oon ihan okei!”
”Yski tota Sannia kohti sit””Hyi! Sehän on melkeen yhtä vanha kun sä!”
”Kiitti!”
Niin ja tottakai Eiran tietämys että Noa on homo jaksaa viihdyttää mua aina yhtä paljon.
Mutta että miten kekseliäs voitkaan olla!! Ihan huippu hyvää onnistunutta dialogia, koska oli helppo kuvitella se tunne ja äänensävy jolla puhuttiin ilman että sitä edes joka kohdassa kerrottiin. Nyt sulla onkin ollu tässä tarinoita joiden oon toivonut vaan jatkuvan ja jatkuvan, ja oon aina vähän pettyny kun ne loppuu kun haluaisin vaan lisää! Vaikka samalla, just tänään mietin, että rauhotu nyt hyvä mies kun mä en pysy tässä tykityksessä mukana! :DD Älä siis oikeesti kumminkaan, mä tuun täältä vaan askeleen jäljessä.Joko mä kehuin tarpeeks? Mulle tuli tästä vaan niin hyvä fiilis ja oon ihan pähkinöissäni, äähh!! :DD
-
Ai että, mun sisäinen Ulla Taalasmaa kyllä parkkeeraa tän ikkunan taakse seuraan suurella mielenkiinnolla tätä kehittyvää soppaa, että mitäs tästä kehkeytyykään.
Ja nostan kyllä pöydälle kans ton ”Yski tota Sannia kohti sit” kohan, koska saatoin täälä vähän virnuilla sille. -
Tää on kyllä ihan paras! 😀 Ootan liian innoissani mitä seuraavaksi tapahtuu.
-
-
Nyt ollaan jännä äärellä, tää on mulle aika uutta kirjoittaa tällästä! Toivottavasti en ottanu liikaa omia oikeuksia, jäiks. :DD
Mulla on ongelma, ja se olet sinä
Katselin miten Flida nyppi huulillaan jo lyhyeksi kaluttuja ruohonkorsia pihaton aidan vieressä. Sen häntä heilahteli satunnaisesti sivulta toiselle lämpimän sään ansiosta heränneitä ötököitä hätyytellen. Varsat kirmasivat peräkanaa pitkin pihattoa, kunnes ne taas rauhoittuivat hetkeksi äitinsä vierelle, ennenkuin aloittivat leikkinsä uudelleen. Typy ja Fifi saivat aluksi tutustua varsoihin turvallisesti aidan toiselta puolen, ja vähitellen valvovan silmän alla lopulta pihaton puolella. Ensin kaksikko tuntui olevan erityisen kiinnostuneita uusista, pienistä tuttavuuksistaan, mutta Flida piti huolen että kumpikin piti turvallisen etäisyyden niin pitkään, kunnes tamma itse koki soveliaaksi niiden lähestyvän. Nyt kaikki viisi tuntuivat elävän yhdessä sulassa sovussa, vaikka edelleen jännitinkin että jotain sattuisi. Mutta niin kai minun vähän kuuluikin.
Vaikka seurasin katseellani rauhallisessa kevätillassa laiduntavia hevosia ajatukseni olivat muualla. Mietin Helsinkiä. Mietin aikaa ennen Hopiavuorta, ennen kyynärsauvoja tai jalkaproteesia. Jopa ennen Mielikkiä, joka tuntui olleen osana elämääni aina.
Mietin samanlaisia iltoja, ja niitä seuraavia aamuja. Päässä pyörivää huminaa, kuivia silmiä, rosoista ääntä, sisään hengitetystä savusta seurannutta onnellista väsymystä. Onnelta se silloin tuntui, vaikken enää ole varma oliko se sitä oikeasti. Mietin kertoja, kun heräsin vieraassa huoneessa, vieraassa sängyssä, vierelläni vieras ihminen. Mietin, miten joka kerta kurotin vieraan ihmisen yli yöpöydälle katsomaan oliko eilen käärityistä jointeista yhtäkään jäljellä, jonka jälkeen kiedoin käteni vieraan ihmisen ympärille ahneena kokemaan yöllisen intohimon aina vain uudelleen.
”Joko sä oot keksinyt niille nimet?”
Säpsähdin, sillä en ollut kuullut askeleita. Siitä huolimatta kun käännyin katsomaan Chai oli siinä, hymyilevänä ja iho kimmeltäen kultaisessa ilta auringossa.
”Chai”, köhähdin niin kömpelön kuuloisesti että minun oli pakko puhdistaa kurkkuani lisäaikaa saadakseni, jotta saisin ajatukseni kursittua kasaan.
”Noa”, Chai vastasi yhä hymyillen. Katsoin häntä, ja yritin saada käsityksen hänen ajatuksistaan. Hän hymyili, muttei katsonut suoraan kohti. Hän seisoi viistosti, toinen olkapää minua kohti ja toinen poispäin käännettynä. Hän nypläsi peukalollaan etusormensa kynttä, muttei piilottanut käsiään.
”On niillä nimet jo”, tajusin vastata ja käännyin uudelleen katsomaan varsoja, jotka olivat taantuneet juomaan maitoa emänsä nisiltä.
”Niin, oon mä kuullut, mutta onko ne sulle mieleiset?”
Vilkaisin Chaita toista kulmaani kysyvästi kohottaen. Hän katsoi varsoja.
”En.. Vielä tiiä. Vieläkään”, naurahdin kuivasti ja kohotin toista kättäni hieroakseni niskaani. Siitä aiheesta oli oikeastaan tullut varsinainen päänvaiva, ja tiedostin itse tehneeni siitä ongelman.“Oikeestaan”, suoristin selkääni jättäen aidan tuen ja palautin katseeni jälleen takaisin Chaihin. “Mulla on ongelma.”
“Ai? Voinko mä jotenkin auttaa?” hän kysyi, ja saatoin kuvitella hänelle uteliaan innokkaana pystyyn nousseet korvat, kuten koiralla. “En tiiä osaanko, mutta voin yrittää.”
Mietin hetken. Kertoisinko suoraan, että minulla oli ongelma? Vieläpä sellainen, joka koski Chaita itseään. Kertoisinko Eirasta ja hänen suunnitelmastaan? Vai jatkaisinko varsojen nimien parissa, joka tuntui sillä hetkellä kaikista turvallisimmalta vaihtoehdolta?
“Mulla on yks, mm, frendi. Ja sillä on jotain.. Tai siis, se taitaa pitää yhdestä tyypistä.” Vedin henkeä ja halusin potkaista itseäni. Olisin ehkä tehnytkin niin, jos minulla olisi jalka jolla potkaista. Chai näytti hämmentyneeltä, mutta kuunteli kiltisti. “Jotain ihmissuhde sotkuja.. Se – mun frendi – ei ihan tiiä että miten ottaa asia puheeks sen toisen kanssa.”
“Mä en ihan tiedä oonko mä oikee auttamaan parisuhde asioissa”, Chai vastasi jotenkin vaikean kuuloisena. Nyt olisin todella ansainnut sen potkun.
“En mä – en mä siis oletakaan, että sä keksisit mitään ratkasua. Mua vaan kiinnostais kuulla, että mitä sä tekisit tässä tilanteessa? Siinä. Siis siinä tilanteessa.” En voinut enää katsoa Chaita, vaan minun oli pakko katsoa kauas pihaton takana näkyvään metsään, vaikkei siellä mitään katsomisen arvoista ollutkaan.
Chai piti pienen, mietteliään tauon. “Kai mä tekisin niinkun musta parhaalta tuntuu”, Chai vastasi lopulta hitaasti ja harkitsevasti.
“Eli.. Sä ajattelisit järjellä?”
“Niin.”Purin poskeni sisäpintaa, ja nyökkäsin lyhyesti. Halusin nauraa itselleni, miten onnettomaan tilanteeseen olin itseni laittanut. Ei minulla ollut mitään oikeutta edes ajatella itseäni osaksi Chain elämää, ei minulla ollut mitään asiaa sotkemaan hänen tulevaisuuttaan.
“Tosin”, Chai jatkoi taas hetken hiljaisuuden jälkeen. Sydämeni muljahti epämukavasti kun vilkaisin häntä epäröiden.
“Ehkä sä voisit silti sanoa sille sun kaverille että kai se voi siitä puhua sille toiselle. Eikai se haittaa.. Pitääkö se toinen – tää olis paljon selkeämpää jos niillä olisi nimet – siitä sun kaverista myös?” Chaita nauratti joka tarttui minuun hymynä.
“Mä luulen että pitää”, vastasin edelleen hymyillen, pää vähän kallellaan samalla kun katselin Chaita. Ensimmäistä kertaa sen keskustelun aikana hän vastasi katseeseni, piti sitä hetken ennenkuin kääntyi katsomaan pois. Näin varovaisen hymyn nykivän hänen suupieliään siitä huolimatta.Sitten minuun iski tunne, että nyt oli se hetki. Jotain pitäisi sanoa. En voisi vain odottaa ja katsoa vierestä, kun hän lähtisi eikä välttämättä palaisi enää ikinä. Vaikka Pond muuttaisikin lähelle. Se tuntui silti samalta kuin yrittäisin pitää käsissäni hienoa, juoksevaa hiekkaa, joka valuisi sormieni välistä vaikka mitä tekisin. Aika loppuisi pian kesken.
“Chai, mä..” kuulostin hengästyneeltä jopa omiin korviini. Omatuntoni hakkasi sisimpääni kipeästi, mutta halu paloi rinnassani sitäkin voimakkaammin. “Mun pitää kertoo sulle jotain.”
Chain ilme muuttui varautuneeksi. Hän näytti melkein valmiilta juoksemaan pakoon, mutta samalla siltä kuin haluaisi kuollakseen kuulla mitä minulla oli sanottavana.
“Okei?” hän vastasi, ääni yhtä kireänä kuin hänen ilmeensä. Voisin vielä perua, keksiä jotain muuta. Siten en vahingoittaisi ketään.
“Onks kaikki hyvin?” Chai kysyi yllättäen jopa huolestuneen kuuloisena. Havahduin omatuntoni tuskista ja naurahdin tyhjästi nenäni kautta.
“Joo, on. Mä – mä vaan.. Mä taidan pit-..”“Täällä te ootte!”
Eiran kiekaisu sai minut melkein hyppäämään säikähdyksestä, ja samalla sekunnilla olin sekä äärimmäisen pettynyt että helpottunut. Sydämeni hakkasi kylkiluitani vasten niin että koski, ja minun oli pakko pyyhkäistä kämmenellä kasvojani.
“Eetu laitto grillin päälle ja käski ettiä teidät. Kantsii olla nopee, koska Hellokin on siellä. Ja Tiitus ja Outi ja Marshall, ja Helikin varmaan tulee, ja – no tulkaa nyt vaan”, Eira papatti ja loi minuun merkitsevän katseen Chain ohi.
“Mee sä Chai eka, niin sä ainakin kerkeet saamaan jotain. Me tullaan ihan kohta, mun pitää auttaa Noaa kun ei se ite pääse kulkeen – ainakaan niin hyvin.”Chai katsoi minua ja Eiraa vuoronperään kummallinen ilme kasvoillaan. Lopulta hän nyökkäsi, loi minuun lyhyen vilkaisun ja lähti kävelemään verkkaisesti pihaa kohti. Ohimennessään Eira siristi hänelle silmiään, räpsytti niitä kaksi kertaa ja hymyili tavalla, jonka saatoin kuvitella hänen nähneen elokuvissa. Chain kadottua nurkan taakse Eira oli hetkessä vierelläni ja tarttui käsivarrestani molemmin käsin.
“No, mitä sä sanoit sille? Kerroitko sä jotain? Mitä se sano, aikooko se olla mun poikaystävä? Paitsi et sä kyllä voi sille sanoa suoraan mitään, kun sen pitää kuitenkin tehdä se aloite, mä haluan kukkia ja kaikkee, sellasta romantiikkaa -…”
“En mä mitään sellasta”, keskeytin Eiran kiihkeän supatuksen ja soin hänelle väsyneen hymyn. “Me vaan juteltiin.”
“Ai”, Eira näytti melkein tyrmistyneeltä, mutta puuskahti sitten ja pyöräytti silmiään. “Sä oot kyllä aika paska tässä hommassa. No, ei se mitään. Kyllä sä vielä opit, sun pitää vaan saada se ymmärtään että se haluaa olla mun kanssa. Mut pääsetkö sä nyt ite liikkeelle, vai pitääkö sut oikeesti taluttaa?”
“En mä kyllä tiiä pääsenkö, sun varmaan täytyy taluttaa.”-
:DDD NOAA voi mikä torvi pökkelö! 😀 Ensin sitä ajattelee, että miten voi aikuinen ihminen olla noin vaivaannuttava ja törppö. Sitten sitä tajuaa että ei juma, juuri noin vaivaannuttava ja törppö itsekin olisin, ja olen aika tarkalleen Noan ikäluokkaa. Kaverin puolesta vaan tässä. Joo just niin varmaan. Mutta kerrankin, kerrankin mulla on hahmo, joka on ihan älykäs ihmissuhteissa, sosiaalisessa kanssakäymisessä ja omalla tavallaan viestinnässäkin (vaikkei kaikessa muussa olekaan…), ja sen täytyi tästä heti arvata, keitä ne Noan kaverit on. Mutta onhan tämä nyt silti… Voi Noa. :DD Voi hölmö. :DD
Olen myös sillä lailla helposti viihdytettävä Pekka ja Pätkä -ihminen, että mua naurattaa aina, kun yhdistää samaan tarinaan kaksi torvea, jotka on kummatkin eri tavalla torvia. Niin kuin tämän aiheen ympärillä Eira ja Noa. Ne puhuu samasta ihmisestä ja tuntuvat olevan eri tavalla pihalla molemmat. Toi Eiran ihan omanlaisensa positiivisuuskin on musta viehättävä juttu, joka on nyt vasta noussut käsittelyihin tarinoissa: se, miten Noa on ihan paska tässä, mutta ei se mitään. Ja onhan sekin söpöä, miten Eira yrittää raahata aikuista Noaa teinisotkuihinsa. Sen täytyy tarkoittaa, että Noa on Eiran mielestä kaikkein kivoin, tai ainakin vähintään kaikkein vähiten paska. Onneksi Eira ei taida oikeasti pitää mistään Chaista: se nyt vielä tästä puuttuisi käytä cat fight pikkutytön kanssa jostain ukkelista, hyi. 😀
-
-
Kyllä mä tän osaan, mutta katoppa kuin hyvin mä mokaan!
Hevoshommisa on paljon sellasia perusjuttuja mihin kokeneet tyypit ei kiinnitä enää ees huomiota. Ne vaan tekee ne. Kuten vaikka lähtö ratsastamaan. Eka ne päättää että mitä ne tekee, sitte ne vaan menee varustehuoneeseen ja ottaa tavarat ja vie ne valmiiksi käytävälle tai missä ikinä hevosen laittaakaan kuntoon. Eikä ne ees jää pohtimaan sen kummemmin että missä olisi hyvä paikka satuloida tällä kertaa, jotenki niillä vaan tulee seki niin kuin se olisi itsestään selvää. Mutta ei mulle. Siinä mä seisoin varustehuoneessa kuin orpo piru ja tuijotin Arlekin varusteita, yrittäen päättää että mitkä varusteet mun pitäis ottaa. Okei. Tiesin kyllä satula ja suitset nyt ainaki. Mutta mitkä?
Yritin kurkkia suojusten alle ja osata päättää että kumpi satula ottaa mukaan. Oliko sillä ees niin suurta väliä? Ruskia oli se vähän pienempi, sen ne siivet tai ne mitä vasten jalka tuli oli lyhyemmät. Ja ne tuet oli paljo pienemmät polvien kohdalla. Mustassa satulassa taas kaikki oli paljo.. isompaa. Siivet oli pitkät, tuet oli isot ja välillä tuntu siltä että ne on vähän edessäkin kun yritti nostaa polvea, mutta se kai oli niitten tarkoituskin. Mutta mustan satulan se istuinosa oli kyllä tosi mukava, tuntui vähän samalta kuin istuisi nojatuolissa kun etu ja takaosa oli niin korkeat että sinne vain upposi. Mun kananaivot ei kuitenkaan pystynyt keskittyä päättämään mitään siinä vaiheessa kun varustehuoneen ovi kävi. Outi oli helppo tunnistaa, olin kuitenkin seurannut ja kuvannut senki ratsastuksia niiden kisojen aikana“Tere, lähösä ratsastaan Jussilla vai?”
“Moi. Joo, aattelin käydä vaihteeksi maastossa sen kans.” nainen vastasi kohteliaan hymyn kera “Ratsastatko sä tänään?”
“Joo. Mun pitäis koittaa laittaa Arlek yksin valmiiksi ko Marshall on vasta tulosa Seinäjoelta tänne. Olo on sama ko joskus koulusa ku koepaperi isketään naaman eteen ja tajuaa että ei muista yhtää mitään.” naurahdin.
“Millä tavalla?”
“No siis.. tiiän kyllä että niin mitä kaikkea mä tarvin että saan Arlekin ratsastuskuntoon. Satula ja näin. Mutta nyt ku niitä on kaks, niin mulla lyö tyhjää että niin kumpi mun pitäs ottaa. Onko sillä ees silleen väliä?”
“Jos satulat on kumpiki Arlekin, niin et voi valita sille väärää. Te meette varmaan kentällä ihan perus sileällä työskentelyä eikö?” Outi kysyi, mihin vaan nyökkäsin päätäni “Jos oot ratsastanu kummallaki satulalla, niin ota se kumpi sun mielestä tuntuu sulle itelle paremmalta istua.”
“Hmm, toi kyllä kuulostaa ihan järkevältä…”
“Eikä satulan vaihtaminen ole mikään iso homma jos niikseen.” nainen lisäsi, ottaen itse Jussin varusteet kantoon.
“Totta toiki, hyvä pointti.. Kiitti!” Huikkasin kiitokset Outin perään ennen kuin tuo ehti kadota varustehuoneesta. Ehkä ei pitäis ajatella liikaa jotaki näinki yksinkertasta asiaa.Olin juuri saanu vietyä Arlekin varusteet valmiiksi suuliin, kun olin lopulta osannut jopa päättää että missä edes varustaisin sen, kun tunsin kännykän tärisevän taskusa. Kaivoin kolhuisen kännykän esiin ja silmäilin säröillä olevaa näyttöä suu hieman mutrussa. Napautin näytön päälle ja tökkäsin yläpalkkiin ilmestynyttä ilmoitusta uudesta viestistä. Lyhyt ja ytimekäs viesti missä Marshall ilmoitti lähteneensä juuri ajamaan takaisin Otsonmäelle päin. Tungin kännykän takaisin taskuun ja lähdin harppomaan tarhoille päin vain joutuakseni kääntymään hetken päästä ympäri koska eihän mulla ollu ees narua mukana.
Lopulta kuitenkin selvisin naru mukanani oikealle tarhalle ja huhuilin Arlekinia, joka ei kyllä tuntunut kuulevan mitään. Mun säälittävä vislaus yrityskään ei auttanu kuin sen verran että se nosti päätään ja tuijotti mua vähän sen näköisenä että olinko muka tosissani.“Hei, voisitko tulla vaikka säälistä ees vähän vastaan?” yritin maanitella samalla kun laitoin porttia kiinni perässäni sirryttyäni tarhan sisäpuolelle.
Marshall oli kyllä sanonut että jos Arlek ei tulisi vastaan niin mun ei ollu mikään pakko mennä hakemaan sitä niitten kahden muun hevosen seasta. Niistäki kahdesta ei niinkään se toinen hevonen jonka naama oli yhtä valkoinen kuin Arlekin, mutta se merkitön hevonen mikä oli käsittääkseni aika uus tarhakaveri. Nytkin se liikehti levottomana tarhan perällä ja mulkoili samalla kun välillä kuulosti melkein joltakin lohikäärmeeltä puhistessaan. Ehkä Arlekin oikeasti sääli mua tarpeeksi, koska lopulta se lähti hyvin hitaasti liikkeelle ja tuli jopa portille saakka. Rapsutin sen kaulaa vuolaasti kiitellen ja varmistin että toiset hevoset olivat pysyneet kauempana ennen kuin avasin portin uudestaan.
Pidin toisella kädellä kiinni portista jotta sain sen näppärästi työnnettyä taas kiinni samalla kun käänsi Arlekin mukanani ympäri. Tai siis niin mä sen pääni sisällä näin. Mutta todellisuudessa, siinä vaiheessa kun olin itse jo melkein kääntynyt niin tuntui siltä kuin joku olisi ottanut mua käsivarresta kiinni ja kiskaissut kunnolla sivusuunnassa. Seuraavaksi olinkin jo turvallani tarhojen välissä menevällä polulla ja Arlekin hölkkäsi retein askelin tallin suuntaan, jolloin ensimmäinen ajatukseni oli että ne saatanan piparmintut unohtu.-
Hyviä huomioita! Niin mäkin, kuitenkin kymmenen vuotta harrastaneena ja nyt ammatiksi opiskelemassa, luulin että näin ne hommat vaan hoituu automaattisesti ilman että tarvii mitään miettiä. Mutta nyt kun oon taas oppinut enemmän – vitsit että tieto lisää tuskaa – huomaankin että junnaan vaikka tota satulan paikkaa joka kerta ihan yhtä paljon kuin joskus alku aikoina 😀 No okei, en ehkä ihan niin paljoa ja eri ajatusmaailmalla nyt. Silloin kiinnosti että missä kohdassa se on säkään nähden, kun nyt kiinnostaa missä kohdassa se on ettei paina lavoille. Varsinkin, kun mäkin saatan päivässä pyörittää viis heppaa, jokaisella on ihan eri penkit, ja ihan eri mittaiset rungot. Siinä ei pelkkää säkää voi tuijottaa kun edessä on pelkkää selkää oleva pitkärunkoinen torinhevonen ja sen jälkeen persjalkainen suokki jonka ahteri alkaa sen kaulasta…. :DD
Onpa muuten hauskaa miten Niklas tulee jo ihan sujuvasti näissä heppahommissa mukana! Ihan silloin alussa Niklas oli siellä kotona vain konsolinsa kanssa, mutta se on tosi aidosti kehittynyt hahmona ainakin hevosharrastajan suuntaan. Toki Niklaksella oleva hevoshistoria auttaa, mutta silti! En tiedä suunnittelitko tätä jo heti silloin alusta vai antoiko TT- skaba siihen jotain potkua, mutta musta tää on tosi näppärä kuvio mikä sulla on nyt meneillään!
-
Aaw voi Niklas-parka kun se on eksyksissä varustehuoneessa! Jonkun pitäisi kertoa sille, että niin me kaikki joskus. Onneksi Niklas ei näytä ottavan tilannettaan liian raskaasti, eikä hänelle ole ongelma kysyä Outilta apua. Niklas vaikuttaa sillä lailla terveeltä tyypiltä, että vaikka se joutuisi arpomaan ja tekisi joskus väärinkin (niin kuin kaikki tekee), se ihan toipuisi siitä, eikä murehtisi kämmejään iltaisin. Sellainen tyyppi on varmasti ihanaa seuraa, koska ne tyypit harvemmin vatvoo muidenkaan kämmejä ja puutteita, kun eivät vatvo omiaankaan! Ja onhan Niklaksesta aina tullut sellaisia positiivisia, iloisia fiboja, ja niin tässäkin. Luulenpa, että Niklas on aika pidetty heppu tallilla.
Mutta vitsit. Kun julkaisit tämän ja luin tuon lopun ekaa kertaa, saatoin vähäsen lyödä nyrkillä polveeni. 😀 Mulla oli sama tarina kesken muuan toisella toistaitoisella, pikku Chailla! 😀 Mikä säkä! 😀
Kirjoitit loppuun tosi taitavan koukun. Mulla on ajatus siitä, kenet paikalle kävelytän: en vaan ole tehnyt sitä, kun olen yrittänyt urakoida itseni kesälomalle! Jos joku ei ehdi ensin, mulla on kyllä Arlekinille kiinniottaja ja Niklakselle seuraa: hieno koukkusi on siis ehdottomasti huomioitu, sitä on arvostettu paljon inspinlähteenä sekä tutustumismahdollisuutena ja siihen on tartuttu, mutta mulla on vain ollut kiire. 🙁
-
-
Toppatakki ja teekuppi
Istuin alas ja huokaisin. Aurinko oli jo laskemassa ja ilma viileni tasaisen hitaasti. Istuin seinän vieressä ja saatoin nojata olkapäälläni viileään seinään.
”On niin kuuma” tuhahdin. Hello myötäili myhähdyksellä ja nosti teekuppinsa huulille.
”Miten sä voit juoda kuumaa ko on niin kuuma?”
Hello naurahti.
”Isi sanoo, että se helpottaa oloa. Ja helpottaahan se”, hän kertoi. Hän käänsi katseensa kuppiin. ”Sitä paitsi, tää on hyvää.”
”No sen mä uskon.”Katsoin ulos. Aurinko värjäsi puiden latvat punaisiksi. Tuulisi edes viileästi, mutta ei. Lämmin kesätuuli tuntui voimistavan lämmön tuntua iholla. Kiersin oikean käteni vasemmalle olkapäälleni ja irvistin. Oli liian kuuma ilma pitää pitkiä hihoja, mikä tarkoitti sitä, että olkapääni, nenäni, otsani ja jalkani paloivat. Vaikka ei saisi valittaa, valitin silti.
”Miks meillä ei oo aurinkorasvaa?”
”Onhan, tossa ruokasalin pöydällä” Hello sanoi. ”Mitä kukaan ei käytä. Miks me ei käytetä sitä?”
”Onko!”
”No on on. Eksä kuullu kun Eetu saarnasi?”
”Koska muka?”
”Aamulla.”
”Aa”, naksautin kieltäni. ”Mä nukuin.”
”Minkä värinen on paloauto?”
”No joo joo, paloin paloin. Rikkaruohojen syy” vihoittelin leikilläni.Oikeasti minua ärsytti ja ahdisti kuumuus. Se, etten voinut tehdä asialle mitään. Kylmällä ilmalla voi laittaa lisää vaatetta. Helteellä ei voi vähentää vaatetta, koska sillä ei ole merkitystä. Paitsi jos sattuu olemaan toppatakki ja -housut. Minulla kun oli tukahduttava olo jo shortseissa ja topissa.
-
Hellolla on viisas iskä. Noinhan se kuumien juomien ja helteen kanssa on, vaikka hullulta tuntuu. Mutta Nelly-paralla taitaa olla kamalaa, jos kesän ainoa lämmin, merituuleton ilta sattui juuri siihen kohtaan, kun hän ehti istua siitä kärsimässä. 😀 Onneksi Nelly saatta yleensä sopia Pohjanmaan ilmanalaan oikein hyvin, sillä suurimmaksi osaksi peltoja myöten käy sellainen viima, että auringossa palaa vaikka on viileää. Hevosetkin tykkää, kun mutu-tuntuma on, että paarmoja on vähemmän kuin vaikka jossain Itä-Suomen talleilla.
-
-
Kuinka mä jäin yöksi kun Noa kerran kutsui
”Sä kyllä lääpit noita aika paljo”, huomautin Noalle, joka hieroi Peikon harjamartoa. Inarille en viitsinyt sanoa mitään, vaikka sekin ojenteli varsoille käsiään ja nojasi hetken jopa Typyn kaulaan saamatta hampaista. Enkä Tiitukselle, kun se nyt vähän voi jostain tietääkin, kun sillä kuitenkin oli viime kesänä varsa.
”Ne oppii kosketukseen sillä tavalla”, Noa vastasi tylsään rauhalliseen tapaansa.
”Heli sano et Inkan varsaa ei lääpitä”, kerroin.
”Ootsä sit lääppiny?” Tiitus kysyi ihan niin kuin minä olisin joku idiootti, joka ei käsitä puhetta.
”No en! Kun Heli sanoo että ei! Mut Heli sanoo et varsan pitäis olla ensin emän kanssa. Että se oppii olemaan hevonen.”
”Jaa”, Noa tuumi. Flida käänsi sille selkänsä ja tuli minua katsomaan, niin että rapsuttelin sen molempia poskia sitten. ”No mutta”, Noa jatkoi estäen kädellään Flidaa piiskaamasta häntä ja Peikkoa silmille, ”Inkan varsa on vähän nuorempi kun nämä.”
”Mutta sä oot alusta asti kopeloinu niitä.”
”Enhän ole. Mutta aika varhain joo.”
”Heli sanoo et–”
”Kuule, Eira, meidän pitää nyt vaan todeta että mä ja Heli ollaan eri mieltä.”
”No Heli kuitenki tietää kaikkee.”
”Niin tietää. Hyvä että sulla on tommonen Heli opettaas nii sit sä osaat paremmin ku mä kun sun hevonen saa skidejä.”En viitsinyt enää vastata Noalle mitään. Heli ei ollut ikinä arvostellut sen tapaa kasvattaa varsoja, joten en kyllä minäkään arvostelisi enää. Sen sijaan katselin, miten Tiitus raapi toistuvasti niskaansa, jossa oli paljon äkäisen näköisiä sääskenpistoja. Inarissa nyt ei mitään katsomista ollut, kun se vain hyrisi jotain hiljaisia kehuja varsoille ja yritti syöttää niille vaikka ne eivät olleet niistä niin kiinnostuneita kuin Typy, Flida ja Fifi, jotka eivät saaneet yhtään.
”Ooksä juopotellu?” kysyin Tiitukselta, kun sillä oli kerran niin paljon niitä sääskenpistoja.
”Mitä..? En — en tietenkään?”
”Noa, eiks ookki nii et Tiituksella on paljo sääskenpuremia?”
”En mä tiedä, en oo kattonu.”
”On sillä! Niin mä ajattelin että ootsä sammunu ojaan vai miks?”
”Eira!” Inari torui väliin, mutta huiskaisin sen hiljaiseksi.
”No en!” Tiitus parahti. ”Hellolla oli semmonen nuotio ja kitara -kausi. Vaikka sekin kyllä kyllästyi sen yhden kerran jälkeen, kun sitäkin söi sääsket. Vaikka ei yhtä paljoa kuin mua.”
”Jos mä saan kuulla että sulla on perseessäkin puremia, niin sit me kyllä tiedetään mitä te oikeesti–”
”Eira!”
”– muista siis että mä tarkkailen tosi tarkasti mitä sä raavit.”
”No nyt alko kutittaa heti joka puolelta! Älä tuijota mua!”Noa naureskeli hiljaa, vaikka Inari näytti pöyristyneeltä. Noa oli salaa aika vekkuli. Joskus se esitti, ettei se arvostanut muuta kuin sivistyneitä sana-arvoituksia vitsien tilalta, mutta silti se myhäili partaansa salaa kun kukaan ei katsonut. Viime aikoina se oli kuitenkin ollut hiljaisempi, ja minä aioin selvittää miksi. Ehkä se ei ollutkaan homo, vaan tykkäsi Inarista, kun siitä oli kerran tullut niin kummallinen melkein samaan aikaan kuin Inari tuli. Mistä sen tietää. Tai sitten ne vain muuten tappelivat Inarin kanssa. Mitä jos niillä oli sama mies kiikarissa? Kuka..?
”No joo mut muaki syö nyt sääsket”, Noa ilmoitti ja alkoi pujotella ulos aitojen välistä niin kuin käärme. ”Nyt lähetään tupaan.”
”Saanks mä jäädä yökylään?” kysyin kun Tiitus auttoi Noaa hyppäämään pienen ojan ylitse.
”Yökylään?” Noa ihmetteli.
”No joo! Mä olin ennen vanhaan täällä usein yökylässä!”
”Et ollu usein”, Inari kiirehti käräyttämään. ”Jotain kymmenen kertaa oot ollu.”
”Niin ja sata kertaa Eetun äitin luona”, muistutin sitä. ”Mut mä haluan jäädä nyt.”
”Iskä ei anna lupaa”, Inari epäili.
”Kyllä mä nyt tänne saan jäädä! Ei se oo niinku mä olisin menos johki kylälle! Niin Noa?”
”Niin?”
”Niin saanksmä jäädä?”
”Tota — mitä — eiks sun pitäis kysyä — Eetu — mistä mä tiedän?”
”No en mä nyt Eetulta kysy kun se sanoo kuitenki ei, kun se yks ääliöki nukku tallin vintillä!”
”Eira!”
”Niin mä kysyn sitä varten sulta, et jos sä lupaat niin Eetu ei sit kiellä.”
”Ai? Ai meillä on semmonen? Ollaanks me joku hyvä ja paha poliisi teille vai..?”
”Ei ku sä oot äiti ja Eetu iskä.”
”Miks mä oon äiti?”
”Koska iskät aina kieltää kaikki. Ja koska Jilla ei enää tee mitää meidän kaa. Nii sit oot sä enää. Niin mä saan jäädä eiks niin?”
”No jää nyt sitte. Mä en edes kysy miksei Nelly voi olla äiti…”
”Mä nukun sun huoneessa.”
”Et nuku.”
”Katotaan sitä sitte. Mä nukun ainakin Mielikin kanssa.” -
Kuinka MÄ sain syöttää Salieria
”Mä voin tulla sit kisahoitajaksi tälle joskus”, vakuuttelin Sonjalle ja silitin Salierin kaulaa.
”Mä en kyllä oikeastaan kilpaile sen kanssa”, Sonja vastasi.Ei se kauheasti haitannut. Sain pitää Salierin riimunarusta kiinni, kun se söi pitkää heinää maneesin takana. Olisihan se ollut vähän toista pidellä sitä kilpailuissa, kun kaikki olisivat nähneet, että minä voin olla sellaisen hienon hevosen kisahoitaja. Mutta kyllä se maneesin takanakin sopi. Kukaan ei tietenkään uskoisi, kun kertoisin, mitä hevosta olin siellä syöttänyt, enkä kehtaisi pyytää Sonjaa todistamaan. Mutta minäpä tiesin itse. Minä olin syöttänyt Salieria maneesin takana. Minä, eikä Inari, eikä varsinkaan Outi.
”Mikset sä sit kilpaile?” kysyin yhtäkkiä, vaikka en ajatellutkaan vakuuttaa Sonjaa kilpailemisen tärkeydestä. Kai nyt Sonja tiesi muutenkin mitä tekisi, kun se osasi kaikkea, matikkaakin, ja hevosjuttuja melkein yhtää hyvin kuin Heli.
”Se ei varmaan ole vaan mua varten”, hän sanoi olkiaan kohauttaen. ”Oikeasti mua jännittää”, hän kuiskasi sitten ja hymyili niin, ettei se tainnut olla mikään salaisuus.Se oli outo ajatus. Aikuiseksi tuleminenhan on sitä, ettei enää jännitä. Minua jännitti aina, kun piti koulussa pitää esitelmä, mutta ajattelin, ettei lukion jälkeen sitten enää, kun olisin aikuinen. Sonja uskalsi soittaa puhelimella pitsaa harjoittelematta ja kirjoittamatta muistilappua, niin että miten se nyt kilpailuita jännitti? En ollut ihan varma, vitsailiko se. Ainakin se näytti samalta kuin aina raaputtaessaan jotain pois kyntensä alta. Päätin kysyä äitiltä, saanko minäkin leikata lyhyen tukan. Sitten Sonja nosti päänsä.
”No niin Eira. Pyydähän se Salieri mukaan niin viedään se takasin hakaan. Mä en vieläkään halua syöttää sille paljoa vihreää, kun siitä ähkystä ei ole niin kauaa.”
”Ai mä? Ai saanks mä taluttaa?”
”No joo.”
”Ai oikeesti?”
”Tietenkin.”
”Odota — mennään vähä hitaammin tästä, jos vaikka Inari näkis!”Sonjaa nauratti, mutta en piitannut siitä. Yritin nähdä tuvan ikkunoista sisään, mutta siellä oli niin mustaa, etten erottanut, katseliko joku. Tai ainahan siellä joku oli, mutta olisipa joku järkevä, eikä ketään tylsää. Joku ihme Camilla tai Oskari tai Agnes ei käsittäisi reagoida siihen Salierin taluttamiseen asian vaatimalla innokkuudella. Noa osaisi, ja Tiituskin, ja ehkä Hello, vaikka olikin muuten perseestä. Ja Inarin olisi kyllä varsinkin hyvä nähdä, millaisiin vastuutehtäviin olinkaan siirtynyt hänen poissaollessaan.
”Ethän säkään muuten kilpaile sun hevosella”, Sonja sanoi, ja jatkoi sitten ihan niin kuin Uuno ei olisi tyhmä työhevonen: ”mikset?”
”Mä itse asiassa voitin sillä viime vuonna kouluratsastuskisat”, tuhahdin, kun niin kilpailemistani epäiltiin.
”Ai jaa?”
”Joo. Mut ne oli sen kerran vaan. Kyllä mä kilpailisin… Jos olis semmonen hevonen millä voi… Tai jos mä itse osaisin edes jotain.”
”Eikös Heli ole sua ihan opettanut?”
”Joo mut ei ne kaikki sen jutut silleen toimi Uunoon, Inkaan vaan, ja en mä nyt kehtaa pyytää et Heli kattois kun mä ratsastan jollain Uunolla, kun on sillä nyt muutakin… Mä oon maksanu kyllä ratsastustunteja mun kuukausirahasta, mut ei se riitä kun yhteen tuntiin, kun iskä sanoo ettei tarvi ratsastustunteja jos on oma hevonen.”
”Vai semmonen on tilanne.”
”Joo. Mut ei se haittaa. Mä saan sen yhden tunnin kuitenkin kuukaudessa ja sitte ehkä Heli antaa mun kans ratsastaa vielä kun Inkan varsa vieroitetaan. Nii ja sit kun mä oon aikunen ja mulla on rahaa, mä ostan oman puoliverisen vaikka Uuno onki vielä sillon. Sit mä kilpailen.”
”Kuulostaa ihan hyvältä. Eihän monella sun ikäisellä ole yhtään mitään hevosta.”
”Joo mä tiiän. Eikä kaikki pääse edes yhdelle tunnille.”Salieri odotti ihan tosi kiltisti, että se pääsi tarhaan. Otin siltä riimun pois ennen kuin päästin sen irti. Vasta sitten mietin, että jos minulla olisi oma hieno puoliverinen, kyllä olisin tasan ihan itse halunnut ottaa siltä riimun pois. Mutta ehkä Sonja ei suuttunut siitä. Kun se kuitenkin antoi syöttää Salieria maneesin takana.
-
Tulihan se sieltä! Kyllä olen odottanutkin kuin kuuta nousevaa.
Olen sanonut sen ennemminkin, mutta Eira on minulle vaikea hahmo. Jotkut tekstit ovat minulle ihan käsittämättömiä, jään miettimään että mitä ihmettä tuossa just äsken tapahtui ja mistä nuo kaikki jutut siihen revittiin. (Rehellinen ollakseni, Hello on siinä suhteessa vielä vaikeampi, täysin arvaamaton.) Mutta sitten osa teksteistä on sellaisia että pysyn oikein hyvin kärryillä ja samalla aaltopituudella Eiran kanssa. Kuten juurikin tämä, tässä asiaa tietenkin auttaa Sonja ja Salieri, mutta Eira on tässä hyvin helposti ymmärrettävissä, jopa tämmöisen vanhan tädin X)
-
-
..jatkoa Zojan päiväkirjan tarinaan
Zoja. Sohvi? Zoja? En tiennyt millä nimellä kutsua tammaa. Se tuntui samaan aikaan tutulta ja erittäin vieraalta. Siinä oli samanlaista tammamaista asennetta mitä Calinkalla oli ollut. Mutta sillä oli erilainen palo sen silmissä, samaan aikaan kujeilevan lempeä ja kylmä. Seurasin miten tumma tamma söi antamiani porkkanoita uudessa karsinassaan. Sen mustanruskea karva kiilsi tallin valossa keltaisen ja mustan sävyissä, mutta ulkona auringossa sen kyljet kiiltelivät jopa sinisen sävyisenä. Pitkät sukat takajaloissa näyttivät siltä kuin salama olisi iskenyt sen lautasille ja polttanut valkeat jäljet niihin.
”Hei! Sä oot se uus!” kimeä tytön ääni kimahti takanani.
”Moi, mä oon Eira!” kuulin äänen jatkavan kun käännyin ympäri sitä kohti. Vastassani oli vaaleatukkainen tyttö käsi ojossa minua kohti. Tartuin tytön käteen kätelläkseni ja yllätyin miten kova ote tuolla oli.
”Vincent, hei vaan” esittelin itseni ja yritin hymyillä mahdollisimman lämpimästi.”Onko toi sun?” tyttö jatkoi heti perään ja kuikuili Zojan karsinaan.
”On joo”
”Onko minkä niminen?”
”Zoja”
”Onko tamma vai ruuna? Vai ori?”
”Tamma”
”Kisaaksä sillä?”
”Emmä.. Emmä vielä, se vasta tuli mulle mutta.. myöhemmin joo”
”Mitä aiotte kisata?”
”Esteitä”Massiivinen kysymystulva sai mut uupumaan ja huvittumaan samalla. Miten blondi olikin niin äärettömän kiinnostunut minusta. Tai no, Zojasta. Joka tapauksessa se lämmitti mieltä, en ollut täysin yhdentekevä ainakaan tuon silmissä.
”Oho! No sua ei sit varmaan jännitä kun uskallat kisata!” Eira jatkoi ja kääntyi minua kohti.
”Eeeh.. No ei silleen” valehtelin. Kyllähän minua jännitti monikin asia. Ei itse kisaaminen, mutta kaikki se paine isän puolelta.
”Joo kun Sonja ei kisaa kun sitä jännittää. Mä voin kyllä auttaa Zojan kanssa, ihan kisoissakin” Eira julisti ja hymyili niin leveästi että pelkäsin että sen posket repeää.
”Eira nyt tuut, iskä odottaa ja…” turhautunut ääni kaikui tallin käytäville.
”Ai, hei. Mä oon Inari” toinen, vanhempi blondi keskeytti kimakan karjumisen ja hymyili yhtä leveästi kuin pienempikin.
”Vincent” vastasin tuolle hymyillen. Isompi pahoitteli nuoremman tunkeilua ja kaksikko lähti yhtä nopeasti kuin olivat ilmestyneetkin.Zojan kimeä hirnahdus havahdutti minut takaisin maan pinnalle. Tamma kuopi lattiaa yhtä malttamattomalla tavalla kuin trailerissa saapuessaan. Sen katse porautui sieluun asti kun se tuijotti minua suoraan silmiin. Siinä katseessa oli jotain sellaista paloa, jota en ollut ennen nähnyt. Tamma kuopi lattiaa uudestaan, tällä kertaa vielä ponnekkaammin.
”Okei okei, käydään kävelemässä” sopersin sille. En minä tiennyt halusiko se oikeasti ulos, mutta jaloittelu tekisi sille hyvää matkustuksen jälkeen. Otin tamman mustat suitset oven koukusta ja pujotin ne sen päähän. Se ei vastustellut, ei nostanut päätänsä ilmoihin niinkuin Calinka toisinaan teki. Napsautin ketjunarun kiinni kuolaimiin ja lähdin taluttamaan tammaa pihalle.
Ihailin taas miten tumman tamman karva kiilsi auringossa lähes violettina. Se oli kaunis, sitä ei voinut kukaan kiistää. Tunsin miten se testaili mikä minä olen miehiäni, nyki narua käsistäni ja yritti ravailla ohitseni. Tiesin olevani taitava hevosten kanssa eikä näin harmiton testailu saanut minua säikähtämään. Tiedän, että Zoja huomasi saman mutta se jatkoi testailua kuin ihan kiusallaan. Annoin sen syödä ruohoa kentän vieressä, välillä pysähdyimme vain toljottelemaan uusia naapureita. Hopiavuoressa asui selkeästi monenkirjava joukko hevosia, oli kaikkea tiukoista kisapuokeista hieman pulleaan työhevoseen. Zoja ei ollut sen oudompi kuin muutkaan, omasta puolestani en voinut vielä puhua mitään. Blondit jotka tapasin tallissa vaikuttivat mukavilta, mutta hevosten määrästä päätellen tallilla pyöri paljon muitakin. Tallin pihaan kaartoi ensin yksi auto melkein heti sen perässä tuli toinen. Hengähdin syvään, napsautin kieltäni lähdön merkiksi Zojalle ja lähdin tallia kohti.
-
Tervetuloa remmiin! Ja propsit siitä että tartuit heti ensimmäisenä juuri Eiran hahmoon (joka on minulle kovin hankala).
-
Vincentin ekat tarinat on rakennettu tosi hyvin. (Aion sanoa tämän vielä kolmannen kerran seuraavassa tarinassa kera uuden sivupointin, mutta nyt tämä tulee tokan kerran esiin tässä.) Tämä tarina rakentuu tehokkaasti edellisen päälle. Edellisessä saatiin ensimakua Vincentin tärkeimmästä luonteenpiirteessä tutustuttaessa: ujoudesta, sekä kuultiin hänen ajatuksiaan aiheesta ja jopa viittaus historiaan. Tämä tarina kertoo tutustumisesta lisää. Vincent ei tämän tarinan perusteella muodosta negatiivisia ennakkokäsityksiä uusista tuttavuuksista, mutta hänellä on silti vahvoja oletuksia. Hän mainitsee Eiran kimeän äänen ja yllättyy vahvasta kädenpuristuksesta, mikä viittaa hienovaraisesti siihen, että Vincentin mielestä joko kunnon tytöt tai kivat uudet tuttavuudet (tai molemmat) ovat hiljaisempia, ja lisäksi nuoret tytöt ovat hänen kokemuksensa mukaan Eiraa hennompia. Hän ei kuitenkaan jää jumiin oletuksiinsa, vaan on heti valmis muuttamaan käsityksiään toisista.
Vincentillä on myös kiva tapa ajatella muista ja se näkyy myös käytöksestä. Eira voitaisiin kokea ärsyttävänä ja uteliaana, mutta Vincentistä hän on huvittava, ja Vincent ajattelee niinkin kauniisti, että hän on väsyttävä. Vincent myös yrittää hymyillä Eiralle. Hän ei tunnu myöskään jännittävän lapsen tapaamista ihan samalla tavalla kuin aikuisen: hän ei syystä tai toisesta koe ainakaan tätä lasta uhkana. (Eiran avoin asennekin toki varmasti vaikuttaa.) Vincentillä on myös oskarimaisen lyhyt tapa vastata ainakin ennen kuin hän lämpenee uusille ihmisille.
Tämä tarina avaa myös Vincentin suhtautumista hevoseensa. Nämä jutut auttavat pikku hiljaa kirjoittamaan häntä mukaan hevoshommiinkin. Tällä hetkellä huomaan erityisesti sen, miten hän on ylpeä hevosesta ja ihailee sitä, mutta hän ei ole vähääkään leuhka.
Ensimmäiset Vincentin tarinat ovat vahva aloitus hänen tarinauralleen.
-
-
Santtu on taitava
”Santtuhan on hyvä” Marshall kehaisi kävellessään kentän laidalle. Vilkaisin olkani yli.
”Niin on. Se on parantunu tosi paljon” vastasin. Istuin kentän aidan päällä, vaikka Eetu oli siitä viimeksi eilen illalla maininnut.Santtu oli tosiaan kehittynyt. Hän istui jo paljon paremmin ja käsien asento oli hyvä. Paljon on vielä opittavaa, mutta hyvin itsenäinen ratsastus sujui.
”Opetaks sä vai?” Marhsall kysyi. Hän nojasi aitaan käsillään metrin päässä minusta.
”En, mä vaan katon. En ees kysyny lupaa kommentoida.”
”Ahaaa”, rastapää naurahti pienesti.
”Mutta jos mä valmentaisin, pyytäisin rentoutumaan ja lopettamaan ton soutamisen” kerroin.
”Soutamisen?”
”Olkapäiden liikkumisen. Kato ny.”Santulla liikkui olkapäät samaa tahtia hevosen etukavioiden kanssa. Ensin meni oikea olkapää eteen, sitten tuli vasen eteen ja oikea jäi taakse.
”Mutta kato toi käsien asento. Ja kantapäät on toosi hyvin”, kehuin. En halunnut antaa liian arvostelevaa kuvaa, vaikka Marshall ymmärsi varmasti mitä tarkoitin.
”Ohjasote on tosi hyvä. Ja siirtymiset”, Marshall huomautti.
Nyökkäsin ja myötäilin.”Miten Niklas muuten voi? Joko se uskaltaa tulla tallille?”
”Säikähti, mutta kyllä se tulee vielä.”
”Hyvä, hyvä.”Katselimme vielä jonkin aikaa Santtua ja Fifiä, ennenkuin avasin uudelleen suuni.
”Marsh, mennäänkö kahville? Siellä varmasti on joku keittäny ja pullaaki voi olla.”
”Mennään vaan”, mies vastasi ja työnsi itsensä takaisin jaloilleen. Minä laskeuduin aidalta ja työnsin kädet taskuihin.Juuri kun kiipesin Marshallin perässä kuistin portaita, Sonjan auto kaarsi pihaan. Viitoin hänelle tervehdyksen. Odotin, että hän pääsi autosta ulos ja kutsuin hänet mukaan. Sonja kiitti ja kiirehti meidän perään.
-
Noo, kyllähän siitä Santusta tulee vaikka kuinka hyvä ratsastaja vielä, kun se on niin motivoitunut ja tunnollinen oppija. Tietenkin Marshall ja Nelly sen huomaavat. Molemmilla on myös niin paljon opetustaustaa, että he osaavat paitsi katsoa arvostellen, myös arvostaen. Opetuksesta ja valmennuksista Nellyllä ja Marshallilla voisi olla vielä paljon puhuttavaa, oli heillä sitten samanlainen tai erilainen pääfilosofia hevosten kanssa.
Nämä pikku tarinat saavat Hopiavuoren mulle eläväksi, vaikka niissä ei tapahtuisi mitään radikaalia. Lisäksi on aina kaunis temppu noteerata muiden olemassaoloa aina välillä. Vaikka oma hahmo ei pelastaisi tarinoissa maailmaa 12-vuotiaiden japanilaisten animesankarien tapaan, onhan se nyt jokaisesta aina ihana kehu, kun oma hahmo on mainitsemisen arvoinen!
-
-
”Tuus tupaan kahville, siellon pullaaki!” kaunis tummatukkainen nainen huudahti varustehuoneen ovelta.
Olin järjestämässä Zojan vähäisiä varusteita minulle osoitettuun kaappiin, mutta bruneten kutsu keskeytti minut.
”Joooh”, vastasin melkein kuin kuiskaten. Sydän oli pompannut kurkkuun jo bruneten tervehdyksestä.
”Siis joo, kyllä mulle kahvi maistuu”, jatkoin köhinän säestämänä ja hymyilin naiselle, joka aiemmin oli esittäytynyt Nellyksi. Tilan emännäksi.Lähdin seuraamaan papupatana porisevaa Nellyä asuinrakennukselle ja kuuntelin miten nainen kertoili lämpimään sävyyn muusta tallin porukasta. Ja miten varsojakin oli siunaantunut jopa kolme tälle kesälle, kun Noan Flidais oli kaikkien yllätykseksi pyöräyttänyt kaksoset. Kuuntelin lähes haltioituneena Nellyn sanoja, kuinka kiltisti hän minulle, ventovieraalle, jaksoi esitellä tallin elämää.
Tuvassa tuoksui kahvi ja kuulin puheensorinan ulko-ovelle asti. Pieni pala kiipesi taas kurkkuun ja sydän alkoi pumpata entistä lujempaa. Nyt olisi aika antaa ensivaikutelma useammalle ihmiselle samaan aikaa. Aivan kuten uuteen kouluun siirtyessä joutui aina esittelemään itsensä koko luokalle, aivan yksin, niin että kaikki muut tunsivat jo toisensa. Ulkopuolisena. Vaistomaisesti suin hiuksiani siistimmäksi vaikkei niiden siisteydellä tai epäsiisteydellä ollut tallilla mitään väliä. Pyyhin hikoilevia käsiäni housuihin jotten antaisi ilmi suunnatonta hermostusta muille heitä kätellessä esitellessäni itseni. Tuvan puolella pirttipöydän ympärillä istui onnekseni vain muutama ihminen, myös Noa kehen olin tullessani jo törmännyt.
”Kato Vincent, moi!” Noa tervehti heti minut nähdessään. Rastapää hymyili yhtä lämpimästi kuin muuttopäivänäkin.
”Noaan ootkin ilmesesti jo tutustunut, mut tossa on Sonja, Outi, Marshall ja Niklas. Ja tietty Mielikki”, Nelly pätevänä emäntänä esitteli jokaisen pöydän ääressä istuvan.
”Vincent, moikka” esittelin itseni hieman kiusaantuneena kaikesta itseeni kohdistuvasta huomiosta.
Muiden katseet tuntuivat samaan aikaan äärettömän kiusaannuttavilta sekä ystävällisen uteliailta. Istuin vapaalle paikalle Niklaksen viereen penkille ja Nelly hääräsi välittömästi eteeni kupin kahvia. Tuvassa oli kotoisa tunnelma ja pystyin rentoutumaan yllättävän nopeasti muiden seurassa. En tohtinut osallistua keskusteluun muuten kuin lyhyillä välikommenteilla, mutta se ei tuntunut haittaavan ketään vaan keskustelu soljui aiheesta toiseen kevyesti. Keskustelu sivusi Tie Tähtiin-cupia, joka minulta oli mennyt sivuun kun olin ollut alkuvuoden ilman kisahevosta.
”Lähteekö joku Power Jumpiin tänä vuonna?” käänsin keskustelun kesän lopulla olevaan kilpailuun jonka kutsu oli muutamaa päivää aiemmin julkistettu. Tajusin samalla että se oli äärettömän huono aihe, en haluaisi paljastaa että olin Zojan kanssa ilmoittautunut mukaan. Mitähän muut ajattelisivat kun niin uudella hevosella olin menossa isoihin arvokisoihin?
”Nii ne olis nyt tossa Ahvenanmaalla” Outi pohti ja kertoi samaan hengenvetoon että Eetu ehkä lähtisi Jussilla kisaan mukaan.
”Sellasta se vähän jutteli, mut eihän se tallia uskalla jättää kun vastahan se oli Ruotsissa” Nelly naurahti ja muu seurue komppasi. Hörähdin vähän kiusallisesti mukana, vaikken ollenkaan tuntenut Eetua tai tämän tapoja. Ilmeisen kiintynyt hän kuitenkin taisi talliinsa olla muiden puheiden perusteella.En tohtinut kertoa, että olin osallistumassa Zojan kanssa. Pelkästä omasta tahdostahan en tietenkään ollut osallistunut, vaan isä tietenkin oli ilmoittanut meidät. Nyt olisi muutama viikko aikaa haalia kokemusta ja tuntumaa Zojan kanssa, ettemme menisi nolaamaan itseämme arvokisoihin. Pelkkä ajatuskin ahdisti, en minä ollut mikään huippuluokan kilparatsastaja joka voisi startata menestyen Power Jumpin kaltaisessa maailmanluokan kilpailussa.
Nousin pöydästä Outin kanssa samaan aikaan kun nainen ilmoitti lähtevänsä takaisin tallille hakemaan Jussin sisälle. Parempi poistua nyt, kun keskustelu kääntyi omasta hölmöstä aloitteestani kilpailemiseen. En haluaisi myöntää olevani täysin isäni armoilla hevosharrastuksen suhteen ja tanssivani täysin tuon pillin mukaan. Vaikka ilman isän palavaa intohimoa yrittää rakentaa minusta huippuratsastajaa, ei minulla olisi hevostakaan. Liian monimutkainen kuvio selitettäväksi kahvikupposen äärellä.
”Et sä haluais tulla mun seuraks maastoon? Voisin esitellä sulle parhaat reitit täällä!” Outi tokaisi yhtäkkiä, rikkoen kiusallisen hiljaisuuden kun kävelimme tuvalta kohti tallia.
Tunsin miten poskeni helahtivat punaisiksi ja sydän aloitti villin rallinsa jälleen. Oikeastiko tuo nainen pyysi mukaansa minut, ventovieraan tyypin jota kukaan ei tuntenut?
”No tuota.. No siis no joo, miksei” vastasin vaikeroiden. Huomasin Outin kummastelevan katseen vastaukseni laadusta ja hymyilin tälle varovasti. Nainen vastasi onneksi valtavan leveällä hymyllä ja alkoi selostaa minkälaisia reittejä lähistöltä löytyisi. Käteni hikosivat aina vain uudestaan vaikka pyyhin niitä sekuntien välein housuihini. Olo sisälläni oli sekoitus jotainihanan lämmintä ja kurkkua kuristavan jännittävää. Hiljaisuuteni ei selkeästikään häirinnyt Outia tippaakaan, joten tuudittauduin siihen että nainen hoitaisi puhumisen myös maastossa. Kyllä minäkin kuorestani tulisi, mutta sen aika ei olisi vielä.
-
Mulla on yks sana. Wau.
Sä sait Nellyn kuulostaa Nellyltä, Outi on oma ittensä ja tosi näppärästi moni hahmo tuli huomioitua. Ihan tosi hieno ja rohkee veto! Vitsi sä oot taitava! Hyvä 😀 .
Näin me päästään kaikki tutustumaan Vincetiin ja opitaan koko ajan uutta. Annat tässäkin tosi paljon, mihin tarttua. Kerrot muille yksityiskohtia, johon on helppo tarttua.
-
Nyt on se kolmas kerta, kun sanon, että Vincentin esittelytarinat on rakennettu hyvin. Tällä kertaa tykkään siitä, miten et vyörytä lukijalle liian paljoa liian nopeasti, vaan pitäydyt kertomassa ensimmäisten tarinoiden ajan Vincentin jännityksestä ja sosiaalisista vaikeuksista. Kertaus on ihan oikeasti opintojen äiti, ja musta Vincentin jännitys tulee kunnolla selvästi vasta tässä vaiheessa. Se kerrottiin alussa, mutta tässä se toistuu ja se on tarinan pääaihe. Sitä siis kuvaillaan paljon. Tämä tarina on se, jonka takia muistan nyt aina, miten vaikeaa Vincentille on tavata uusia, ja miten rohkea hän on, kun kuitenkin heti suostuu tapaamaan. Onhan tilanne tässä toki eri kuin muissa: ilmeisesti suuren joukon tapaaminen kerralla on hänelle ymmärrettävästi vaikenta. Vasta nyt koen oppineeni kertomasi asiat niin hyvin, että olen valmis omaksumaan uutta, kun haluat kertoa. (Tietenkin tuot koko ajan esiin paljon pienempiäkin asioita, kuten että Vincent ei ole turhamainen, ja että jännityksestään huolimatta hän yrittää antaa oman osuutensa keskusteluun.) Uskon, että muiden kirjoittajien on nyt mahdollisimman helppo päästä Vincentiin käsiksi ensimmäiset kerrat, sillä niin hyvin olet hänet pohjustanut! Aion ottaa pohjatyöstäsi mallia, jos joskus esittelen uutta hahmoa.
Olet nyt jo myynyt Vincentin minulle niin hyvin, että vaikka olen hänet vasta hetken tuntenut, olen jo ihan valmis hurraamaan hänen puolestaan Power Jumpissa! 😀
-
-
Jossittelua
Satunnainen laiska tuulenvire puski avoimesta maneesin ovesta sisälle, sekoittaen hallin lämmintä ilmaa. Rytmikkäiden kavion askeleiden sijaan kuului vain yksittäisiä vaimeampia ääniä, kun nuoli toisen perään sihahti ilman halki ja upposi ratsastuskehän puolivälissä olevaan maalitauluun.
Marshallin ilme oli vähintäänkin tuima kun tuo tuijotti tiukasti kurtistettujen kulmien alta maalitaulua, huulet oli pusertuneena viivaksi ja leukaperien pieni liike paljasti kuinka tuo narskutteli hampaita toisiaan vasten. Mies nappasi uuden nuolen lanteillaan roikkuvasta nuoliviinestä, ja sulavalla liikkeellä viritti sen jouselle.Tähtää. Hengitä. Vapauta. Olisipa mieltä nakertavista ajatuksista yhtä helppo päästää irti.
Parin viikon takainen lääkärin tapaaminen oli tuntunut aluksi vain aavistuksen jännittävältä, koska ei ollut mitään varmuutta lopputuloksesta. Mutta siinä ajassa kun Marshall oli sen jälkeen toimittanut pyydetyt dokumentit Seinäjoen Keskussairaalaan ja jäänyt odottamaan uutta yhteydenottoa, se pieni jännitys oli muuttunut enemmän ahdistuneeksi jossitteluksi. Entä jos siitä ei ole hyötyä? Tai entä jos sen jälkeen jalka onkin vielä huonompi? Ihan hyvinhän hän on tähänkin saakka pärjätty joten miksi ottaa riski? Mitä jos tälläkin kertaa operaation aikana tulisi ongelmia?
No niin. Hengitä. Turha sitä on stressata asiasta mikä ei ollut vielä edes varmaa. Uusi nuoli nasahti maalitauluun.
Marshall huokaisi hieman, ja katsoi tyytymättömän näköisenä nuolia jotka olivat pääosin taulun punaisilla renkailla. Vain pari oli osunut keskikohdan keltaiselle alueelle. No, kaippa se oli ihan odotettavissa pitemmän tauon jäljiltä etenkin kun ajatukset eivät pysyneet kasassa hetkeäkään. Ainakin yksi asia sentään oli varmaa, että Arlekin muisti jousiammunnan äänet. Tamma makoili kyljellään maneesin toisessa etunurkassa ja välillä kuului vain tyytyväistä puhinaa samalla kun se huiski hännällä laiskasti ötököitä jotka lentelivät sen ympärillä. Arlekin välinpitämättömästä reaktiosta johtuen Marshall oli tohtinut vaihtaa kevyemmän hevosjousen metsästysjouseensa ja kokeilla sitäkin. Rivitalon takapihalla ei ihan vihtinyt alkaa sen kanssa pelleilemään.
Mies käänsi katseen takaisin kauempana pönöttävään maalitauluun, kyykistyen lopulta vieressä olleen muovisen kantolaukun puoleen ja asetteli jousen takaisin sitä varten oleville urille ennen kuin alkoi riisumaan käsien suojia pois. Ehkä oli parempi lopettaa nyt kun nuolet vielä löysivät edes kohteeseensa. Salkun reunalla odottaneen kännykän ylänurkassa vilkkuva pieni valo sai rastapään ottamaan puhelimen käsiinsä ja näppäiltyä auki yläpalkissa näkyneen ilmoituksen uudesta viestistä wapissa. Viestin auetessa ruudulla oli vastassa kuva, missä näkyi Niklaksen lisäksi myös muutama muu leveästi hymyilevä tuttu kasvo. Kuvasta päätellen viikonloppu vuokramökillä oli käynnistynyt hyvin. Marshall hymyili hieman, kääntyen sen verran että pystyi sihdata ottamaan kuvan yhä reporankana makoilevasta Arlekista ja lähetti sen vastauksena toiselle. Mies tunki kännykän taskuunsa ja lähti hakemaan maalitaulua. Kiskoessaan tauluun uponneita nuolia kännykkä kilahti useammankin kerran merkiksi uudesta viestistä, minkä takia Marshall vaan pudisti päätään hymyillen. Mies irroitti kaikessa rauhassa viimeisetkin nuolet taulusta ja asetteli ne paikoilleen salkkuun ennen kuin otti puhelimen taas käteensä.Niklas
hei mulla on kymysys!
eiju sii kysymys
eiku siis
mut siis että passsaako sulle että täsä samalla ko mä tuun kotia nii miksu tulis kylhä?
siis kylähä
ko se kysy että jos se vois tulla käymähgän meillä ja olla jonku aikaa kja jos samalla seki vois kokeilla käyä satulasaki?Marshall
Sopii.
Hän ei tainnut sinulta kysyessä kertoa että asia on kyllä meidän kesken sovittu jo?Niklas
hä?
mite sovittu mikäMarshall
Me sovimme asiasta jo ennen tuota teidän mökkireissua, eli hänen piti vain kysyä että mitä mieltä sä siitä olisit jos hän tulisi käymään.Rastapää ehti kantaa salkun ja maalitaulun mukanaan kohti maneesin avoimena olevaa ovea, laskien ne maahan seinän vierustaan odottamaan siksi aikaa kun kävisi viemään Arlekin sisälle ennen kuin kännykkä kilahti taas. Mies pujahti oviaukon eteen virittämän juoksutusliinan alta takaisin maneesiin, silmäillen puhelinta.
Miksu
Sovittii joo et mä tuun käymään jos Nikkelle passaa mut pääsenkö mä oikiasti ratsastaanki vai??Marshall
Jos haluat. Et ole ensimmäinen aloittelija joka Arlekin selkään nousisi.Sen jälkeen vastauksena tullut muutama tähtisilmäinen emoji riitti kertomaan että Niklaksen kaveri oli mitä todennäköisimmin innoissaan asiasta. Marshall sujautti kännykän takaisin taskuun ja pysähtyi Arlekin pään viereen seisomaan, katsoen hevostaan joka ei viitsinyt edes avata silmiään
“Eikö olisi jo aika nousta? Iltaheinät odottaa jo karsinassa ja kohta saatte iltarehutkin.” mies jutteli venäjäksi tammalle, tuuppien sen turpaa kengänkärjellä. Arlekin vain huokaisi syvään, raottaen silmäänsä sen verran että pystyi katsoa omistajaansa lyhyesti ennen kuin sulki silmänsä taas. “..Laiskamato..” Marshall mutisi hymähtäen, siirtyen hieman ennen kuin istuutui maahan tamman etuosan läheisyyteen ja pisti pitkäkseen hevosen rinnalle pää sen kaulalle. Kai sitä hetken voisi tässä olla, nyt kun mielikin oli rauhoittunut.
-
Onhan se nyt pelottavaa. Marshall on niin pohjimmaisen kysymyksen äärellä tässä. Ihmisiähän estää onnistumasta just tää, että ei uskalleta yrittää, kun lopputulos voi olla myös nykytilannetta huonompi.
Olisipa tallilaisilla jokin pääsy Marshallin ajatuksiin. Lohdun sanoja olisi ennen kaikkea Noalla: kaikesta selviydytään. Uskoa olisi valaa muillakin. Joku varmana jakaisi mun kanssa inhon sitä kohtaan, miten Marshall on ennalta kontrolloinut jo Niklaksen kaverin kyläilynkin ja saattaisi tulla pientä draamaa. Joku voisi tajuta, että Marshall osaa ampua, mitä tallilla ei tietenkään voida tietää. Valitettavasti tämä kuitenkin jää sekä ulkoa että sisältä tapahtumaksi, johon vain Marshallilla ja Marshallin omilla sivuhenkilöillä on pääsy, eikä se siksi liikuta ketään toista hahmoa, vaikka kirjoittajat tietenkin osaavat arvostaa aina hyvin kirjoitettua tarinaa. Koska hyvinhän tämä on tehty, ja onnistuneinta kaikesta just mun mielestä on alun rytmi.
-
Uskotko jos sanon, että Noan piti alkaa Flidan kanssa harjoittelemaan jousiammuntaa ennenkuin keksin koko varsat, ja nyt varsojen jälkeen oikeasti aloittaa, kunhan sillä on taas molemmat jalat?…. :DD En halua vaikuttaa matkivalta, yhyy, mäkin vaan tykkään jousiammunnasta ja Flida olisi siihen ihan tosi hyvä!! 😀
Ei mutta, ehkäpä Noa saa joskus tietää että Marshall osaa, ja pyytää opettamaan? Jos Marshall vaan haluaa opettaa. Se voisi olla aika kivakin!Mutta se sivuun, puhutaan nyt tästä tarinasta. Jostain syystä mua ei haitannut yhtään että Marshall oli sopinut jotain etukäteen. Mä ajattelin, että Miksu oli kysynyt sitä Marshallilta etukäteen, joka taas oletti että Miksu, Niken kaverina, halusi vaan varmistaa Marshilta ensin koska tottakai se Nikelle sopisi. En tiedä, mutta mä en kiinnittänyt siihen mitään huomiota ennenkuin luin Eetun kommentin! Hauskaa miten eri tavalla kaiken voi lukija käsitellä.
Mutta ei Marshallilla helppoa ole. Vietävä jalka, kun aiheuttaa noin paljon kiusaa. Onneksi kaikki muu tuntuu olevan nyt ihan hyvin. Noa tosiaan voisi tarjota lohduttavan sanan tai kaksi, kokemuksen syvällä rintaäänellä, jos vain tietäisi. Ehkä sitten kun Marshall alkaa häntä opettamaan aihe tulee joskus hamassa tulevaisuudessa esille…? 😀
Saanko muuten mainita senkin, että oot mun mielestä kehittynyt aivan huikeasti kirjoittajana tässä yhteisöllisyydessä. Ehkei juuri tämä tarina, eikä sen tarvitsekaan, mutta pitkään olet jo tarttunut muiden koukkuihin ja tuonut muiden hahmoja tarinoillasi eloon, ja ainakin mulle pelkästään se että Marshin elämässä on muita, vaikkapa Niklas ja Miksu, on tarpeeksi luomaan oikeasti elävän vaikutelman. Marsh ei varmasti ole helppo kirjoitettava näissä äärimmäisen sosiaalisissa tilanteissa, vähän jähmeä kun on, mutta kokoajan hänkin tuntuu kehittyvän. Ja onneksi on Niklas hoitamassa sen osuuden 😀
-
Varmasti ennemmin tai myöhemmin Marshallin jousiammunta harrastus tulee paremmin esille kaikille, kun se siirtyy kentälle. Nyt se vielä herättelee tauon jälkeen omia taitojaan 😀 Mutta jos/kun tulee ilmi että Noaa kiinnostaa laji, niin Marshall varmana tarjoutuu opettaan. Ja antaa kyllä lainata omaa joustaanki sitä varten.
Olet oikeilla jäljillä, Miksu on ollut se joka on organisoinut tämän visiitin. Itseasiassa se tulee kunnolla ilmi spinnarin puolella (kun saan kirjoitettua) xD
-
-
Siivouspäivä
Tyhjensin Jussin kaapin sisältöä satulahuoneen lattialle ja lajittelin tavaroita sen mukaan, kuinka tutuilta ne näyttivät. Jostain syystä kaappiin oli taas ilmestynyt omituista roinaa, kuten muutama pariton suoja, ponikokoinen riimu ja rikki purtu viltti. Eetulla tuntui olevan tapana säilöä tallilla lojuvat, lähes käyttökelpoiset tavarat nimenomaan Jussin kaapin alahyllylle, vaikka löytötavaroille olisi ollut oma laatikkonsa tallin vintillä. Nyt kun kummitus nimeltä Chai oli muuttanut vintiltä pois, kehtasin kiikuttaa ylimääräiset tavarat taas sinne, jotta Jussin kaapin ovi menisi helpommin kiinni.
Olin juuri päässytt vauhtiin, kun satulahuoneen ovi narahti ja jokin pieni, musta ja nopea syöksyi innokkaasti tutkimaan romukasaa, joka oli lähimpänä satulahuoneen ovea. Kohotin katseeni ja odotin näkeväni oviaukossa tutun rastapään, mutta sen sijaan minua tervehtikin Niklas.
“No mikäs täällä on räjähtänyt”, mies naurahti huomattuaan satulahuoneen kaaoksen.
“Jussin kaappi”, tunnustin ja katselin, kuinka Mielikki hetken nuuskittuaan tarttui likaisenkeltaisen reikäisen viltin kulmaan. Niklas vilkaisi minua kysyvästi, mutta koska en suhtautunut vilttiin kovinkaan suojelevaisesti, ei hänkään komentanut Mielikkiä lopettamaan. Sen sijaan mies nojaili rennosti ovenkarmiin ja seurasi huvittuneena pienen koiran puuhia.
“Se auttaa”, Niklas virnisti, kun Mielikki kiskoi vanhaa vilttiä tarmokkaasti kohti satulahuoneen nurkkaa. Hetken päästä se oli pöyhinyt viltin sopivaksi kasaksi ja asettautui kerälle tyytyväisesti huokaisten.“Onks Marshall ratsastamassa?” kysyin, kun Niklas oli istahtanut satulahuoneen lattialle Mielikin viereen. Ilmeisesti miehellä ei ollut kiire minnekään.
“Joo, se lähti just. Mä jäin hellettä pakoon tänne”, Niklas selitti ja rapsutti hajamielisesti Mielikin mahaa niin, että koiran takajalka vispasi ilmassa. Talli onneksi pysyi mukavan viielänä samoin kuin satulahuone. Siksi olin jäänyt sinne itsekin puuhastelemaan.
“Onks sulla jo kesäloma?” jatkoin rupattelua samalla, kun aloin järjestämään Jussin tavaroita takaisin kaappiin.
“Ei oikeestaan. Mä teen mielelläni töitä sillon, kun niitä on, vaikka nyt kesällä toki onkin hiljasempaa”, Niklas vastasi.
“Sähän olit jossain kampaamossa vai muistanko ihan väärin?”
“Joo, oppisopimuksella. Kuinka niin?”
“No kun mun luottokampaaja jäi stadiin ja nää hiukset on saanut elää vähän omaa elämäänsä…” aloitin, eikä minun tarvinut vihjailla enempää.
“Jos sä uskallat tulla, niin katotaan sulle joku aika. Mitä sulla oli mielessä?”, Niklas kaivoi puhelimensa esiin.
“Mä aattelin, et lähinnä tasoittais latvat.”
“Kerrostusta?”
“No ehkä vähän. Tai siis mun puolesta sä voit aika vapaasti tehä, kunhan ei kauheesti pituudesta lähtis.”
“Väriä?”
“Ei, kun mä oon nyt yrittänyt pitää tän oman värin…”
“Sopiiks sulle keskiviikkona vaik kolmelta?”
“Joo sopii. Laitaksä mulle vielä osoitteen, niin löydän perille”, hymyilin ja toivoin, että olin löytänyt itselleni uuden luottokampaajan näin helposti. Ainakin Marshall oli kehunut Niklasta, vaikken ollut varma oliko poikaystävällä ollut mitään vaikutusvaltaa punaisten rastojen suhteen. Päätin, että voisin kysyä sitä Niklakselta myöhemmin, sillä nyt Niklas puhui silmät loistaen kevään hiustrendeistä, joille ei tosin ilmeisesti Seinäjoella ollut kovinkaan suurta kysyntää.Satulahuoneeseen ei voinut livahtaa huomaamatta, sillä ovi vinkaisi joka kerta aivan yhtä äänekkäästi. Sen sai huomata myös nainen, joka yritti selvästi astua sisään herättämättä huomiota.
“Me ei ollakaan nähty aikaisemmin. Mä oon Niklas”, Niklas kömpi ylös ja tervehti iloisesti hymyillen.
“Janna Heikkilä”, nainen vastasi hieman jäykästi nyökäten, kädet täynnä varusteita. Naisen siistististi palmikoiduista ruskeissa hiuksissa näkyi kypärän painauma ja hänen poskensa helottivat punaisina, joten oli helppo päätellä, että hän oli juuri käynyt ratsastamassa.
“Siellä taitaa olla aika kuuma”, tokaisin rikkoakseni hiljaisuuden ennen kuin se venyisi liian pitkäksi.
“Melekeen liiankin”, Janna nyökytteli. Hän oli saanut varusteet paikoillen ja katseli nyt uteliaasti Mielikkiä, joka tuijotti vierasta odottavasti häntä viltin reunaa piiskaten.
“Saaks sitä rapsuttaa?” Janna kysyi, eikä aivan osannut päättää kohdistaisiko kysymyksensä minulle vai Niklakselle.
“Tottakai! Mielikki tykkää yleensä kaikista”, Niklas kertoi ja muisti sitten mainita, että oikeasti koira oli kyllä Noan, eikä kummakaan meistä.
“Onks täällä paljon koiria?” Janna kysyi kyykistyttyään rapsuttamaan Mielikkiä korvan takaa. Tallipihalla pyörivistä koirista riittiikin puhuttavaa hyväksi toviksi.“Mä aattelin lähtee kahville, kunhan oon saanu nää vietyä vintille”, ilmoitin, kun olin saanut siivousurakkani valmiiksi ja keräsin syliini kaikki ylimääräiset varusteet. Vanha keltainen viltti sai jäädä satulahuoneen nurkkaan Mielikille.
“Onkohan siellä vielö sitä hyvää teetä”, Niklas mietti ääneen samalla kun houkutteli Mielikkiä liikkeelle.
“Ai eka sä viet Noan koiran ja sit tyhjennät sen teevaraston?” piikittelin Niklasta, joka vain virnisti ennen kuin kutsui Mielikkiä luokseen kolmannen kerran.
“Eka mä kuitenkin vien tän pissalle”, Niklas ilmoitti ja lähti satulahuoneesta. Mielikki vilkaisi vielä kerran kaihoisasti viltin suuntaan ennen kuin lähti seuraamaan miestä, joka vihelsi sille tallin puolelta.
“Tarviitko apua?” Janna kysyi, kun varustepinon päälimmäiseksi nostettu suoja putosi maahan. Nainen poimi sen ennen kuin ehdin vastasta.
“No jos sä ehit tulla avaamaan mulle oven, niin se ois kiva”, myönnyin ja opastin Jannan vintille.
“Mä oon muuten Outi”, tajusin esitellä itseni, kun olin kipannut varusteet löytötavaralaatikkoon. Nostin sinne myös sukat, jotka olivat taineet jäädä Chailta vuodesohvan alle.
“Sä hoirat sitä Eetun hevosta?” Janna kysyi tunnistettuaan nimeni.
“Joo, niin hoidan”, vastasin ja kerroin Jussista muutamalla sanalla, kun palasimme takaisin tallin puolelle.
“Kai säkin tuut kahville” kyselin, kun Janna jäi epäröimään tallin ovelle, “mä haluaisin kuulla lisää sun Paahtiksesta!”-
Voi vitsit Outi, miten paljon mä susta pidän!!!
Tässä on sairaan monta hyvää asiaa, ja otan esille mun suosikit. Eka on satuhuoneen oven narahtaminen. Vähänkö tulee kotoisa olo kun tiedän tasan, millaisen äänen se joka kerta päästää. Se on sellainen juurruttava asia, joka sitoo miljöötä yhteen ja lukijan miljööseen. Niin pieni yksityiskohta kirjoittaa, mutta oikeasti aivan mielettömän merkityksellinen. Ei ehkä kaikille, mutta mun tapaisille yksityiskohtien viilaajille kylläkin 😀
Toinen on tietysti Mielikki. Se on niin söpö, rakastan sitä melkein kuin oikeeta koiraa ja vielä enemmän silloin, kun te muut kirjoitatte sitä. Se on niin ihanan reipas ja pirteä ja innokas, just sellainen niinkuin mä sen ajattelen olevankin. Kaikkien kaveri, kaikkien Mielikki.
Ja kolmas, ehkä jopa ihan mun suosikein asia, on se miten näppärästi otat useita hahmoja mukaan ja jätät jokaiselle koukun! Niklas saa koukun keskiviikolle hiustenlaittoa ajatellen. Marshallkin saa koukun, sillä Niklas varmasti puhuu tästä sopimuksesta Outin kanssa, ja Marshall voi samalla kertoa miten tuskallisen kuuma oli ratsastaa. Janna pääsee vähän enemmän sisälle Hopiavuoren maailmaan koirien kautta, ja luvassa on tuvassa juttelua turvallisesta aiheesta josta on hyvä jatkaa eteenpäin. Olet sinä aika mestari, vitsi miten hyvin olet kirjoittanut. Ai että, tuli niin hyvä mieli! 😀
-
Outi parka se joutuu kyllä tekemään kaikkia sellaisiakin hommia, joista ainakaan mä en ikinä unelmoinut, kun lapsena haaveilin hoitohevosesta. Toki sitten kun hoitoheppa löytyi, iski totuus päin pläsiä, kun huomasi tekevänsä ihan muuta kuin harjaavansa heppaa koko ajan. 😀 No, se on virkistävää se muukin. Vaikka olisikin niin, että Eetun käsitys käyttökelpoisesta tavarasta eroaisi jonkin verran normaalin ihmisen käsityksestä ja itse joutuisi siivoamaan jäljet…
Niklas on musta tässä tekstissä oma itsensä sen verran mitä häntä tunnen. Aluksi ihan vähän höhlä, mutta kovin energinen ja innokas toiminnan mies kun hiustenlaittoajoista on puhe. Ja selvästi se tykkää työstään. Toivottavasti se on maineensa veroinen!! 😀 Eiköhän se ole. 😀 Ehkä me kuullaan, oliko vai ei!
Tätä kysyessäni mietin, kuinkahan moni Hopiavuoressa tietää Marshallista ja Niklaksesta. Mun mikään hahmo ei taida tietää mitään, ellei Eira sitten ole sattunut vetämään välillä oikeita johtopäätöksiä ihan vääristä johtolangoista. Mutta niistä yli puolet onkin puusilmiä.
Oli kilttiä sosia useampaa hahmoa. Janna ainakin otti heti hienosti pallon vastaan. Sillä ei tietenkään vielä hirveästi voi olla kavereita, kun se on tullut vasta, mutta tosi hienosti se on jo yrittänyt, ja oli kauniisti tehty, kun huomasit sen haluavan kontaktia.
-
-
Ehkä tää on meidän paikka
Yritin päästä Paahtiksen tavaroiden kanssa mahdollisimman huomaamattomasti satulahuoneeseen, sillä kuulin oven lävitse siellä käytävän keskustelua, mitä en olisi halunnut häiritä. Kuitenkin taiteltuani oven auki se narahti tavalla, joka todellakin kertoi jonkun astuvan sisään. Päästessäni sisälle lattialta nousi melkein mustat hiukset omaava nuorimies.
“Me ei ollakaan nähty aikaisemmin. Mä oon Niklas”, mies esitteli itsensä.
”Janna Heikkilä”, esittelin itseni nyökäten, sillä sylini oli edelleen täynnä tammani varusteista. Laittaessani varusteita paikoilleen lattialla omaa varustepinoaan läpikäynyt nainen enemmänkin tokaisi kuin kysyi ajatuksen ilman kuumuudesta. Todettuani että ulkona olisi jo melkein liiankin kuuma, huomasin koiran, joka tuijotti minua keltaiselta viltiltä häntä vispaten innokkaasti. Varmistettuani vielä että koiraa sai rapsuttaa, Niklas antoi luvan ja lisäsi perään että koira oli oikeastaan Noan. Muistelinkin muutaman päivän takaista rastapäätä, jonka olin nähnyt päästävän koiran ulos ja nyt osasin yhdistää nimen ulkonäköön, vaikka en ollutkaan vielä päässyt tapaamaan Noaa henkilökohtaisesti.Juttelimme hetken tallilla pyörivistä koirista ja mainitsin haaveilevani itsekin koirasta, vaikka en ollutkaan vieläkään siirtynyt sanoista tekoihin. Jossain kohtaa varustekasaa selvittänyt nainen ilmoitti että olisi suuntaamassa kahville saatuaan vietyä ylimääräiset varusteet vintille. Niklas pohti jotain hyvää teelaatua ja toisen pohdinnat keskeytettiinkin piikittelevällä heitolla siitä, että mies olisi viemässä ensin Noalta koiran ja sitten teet. Lopulta Niklas tyytyi vain ilmoittamaan vievänsä Mielikin ulos pissalle. Kysyin tarvitsisiko varustekasaa nostava nainen apua kun kasan päällimmäisenä olevat suojat olivat yrittäneet epätoivoisesti paeta paikalta.
Suunnattuamme tallin vintille jonne varustekasa katosi löytötavaralaatikkoon tuo brunette esitteli itsensä Outiksi ja tunnistin nimen Eetun aamuisista puheista. Varmistettuani että olisin oikeassa henkilössä nainen kertoi minulle hieman Jussista ja jäädessäni tallin ovelle toinen kyseli, olisinko kuitenkin tulossa myös kahville. Pikaisen laskutoimituksen jälkeen päätin että voisin ihan hyvin tarttua tarjoukseen, sillä se voisi olla toisaalta hyvä tapa tutustua naiseen paremmin ja olisin tuntenut itseni töykeäksi jos en olisi suunnannut sisälle toisen kerrottua halustaan kuulla lisää Paahtiksesta.
Astellessani tupaan hieman Niklaksen ja Outin perässä olivat he päässeet jo aktiiviseen keskusteluun liittyen hiusten parturointiin, ja Outi esitti Niklakselle kysymyksen jonkun Marshallin rastoista. Niklaksen aloittaessa vastauksensa ilmeisesti Marshall käveli keittiöön ja ilmoitti Niklakselle että toinen saisi pitää saksensa kaukana hänen rastoistaan. En voinut olla kysymättä Marshallilta miten pitkään toisella olisi ollut rastansa, ennen kuin tajusin edes esitellä itseäni. Mies kommentoi Paahtiksen näyttävän näppärältä, ennen kuin esitteli itsensä Marshall Kozloviksi ja kätteli minua pöydän ylitse, ennen kuin otti paikkansa Niklaksen vierestä pöydän toiselta puolelta.
Marshall oli ilmeisesti saanut tarpeekseen hiuksiin liittyvästä keskustelusta, sillä toinen kyseli minulta tamman ikää ja olisiko sen kutsumanimi oikeasti Paahtis.
”Se on nelivuotias. Ja joo, se on ihan oikeesti Paahtis. Tyhymä lempinimihän se on ku mikä, mutta se on ollu mulla nii vähä aikaa että en oo kerenny pohtia sille mitää uutta. Ja toisaalta onha se aika persoonallinen,” mutisin vastaukseni lopun enemmänkin kahvimukilleni, kuin keskustelukumppaneilleni.
”Onko sulla millaisia suunnitelmia sen kanssa?” Marshall jatkoi kyselemistään pitäen katseensa minussa.
”No siis kenttähevonen siitä pitääs tulla. Et nyt ensimmäänen haaste meillä on Storywoods Dressage Cupin osakillipaalu tuas parin viikon päästä ellen sitte jätä sitä välihi ku ei täs oikee näytä pääsevän reenaamaan” vastasin antaen katseeni kiertää niin punarastaisessa miehessä, kuin hänen vieressään istuvassa Niklaksessa ja sen laskeutuen siitä kahvimukini pinnalla hitaasti katoavaan pyörteeseen.Juttelimme jonkin aikaa tammastani, sekä Marshallin hevosesta Arlekinista ja aloin tuntemaan oloani ainakin vähän kotoisammaksi tallilla. Ehkä tällä tavalla hiljalleen tutustuisin Hopiavuoren porukkaan paremmin, vaikka seuraavat viikot olisinkin tallilla niin aikaisin että en taitaisi nähdä tallin isännän lisäksi ketään muuta elollista, sillä en tiennyt olisiko kukaan muu tarpeeksi hullu ollakseen tallilla ennen kukonlaulua ainakaan vapaaehtoisesti ratsastamassa. En halunnut vaikuttaa idiootilta hymyillessäni ajatuksilleni, joten piilotin sen huulilleni nostettuun kahvikuppiin, kuunnellessani Marshallin ja Niklaksen välistä melkein jo väittelyksi vaihtuvaa keskustelua, ennen kuin Outi liittyi erotuomariksi miesten mielipide eroon ja käänsi keskustelun taas uusille urille.
-
Tosi hyvin tehty! Tässä sulla on tarina, jossa on parannusta alkuun sekä kuvauksessa että niissä repliikeissä. Kun näitä juttuja toistaa ja toistaa, lopuksi ne on selkärangassa ja sitten on taas vähän parempi kirjoittaja. Parasta on, että kaikilla on omia juttuja työstettävänään. Oli kivaa myös, kun osoitat lukeneesi Outin jutun ja jatkat siitä. Kaikki kirjoittajathan tykkää kun huomaa, että oma juttu on ollut lukemisen arvoinen.
Tupa kuulostaa kans ihan Hopiavuoren tuvalta. Ainahan siellä on sellainen pulputus, että jos nyt ei ihan ihmisiä pelkää, sinne on varmaan tavallaan paineetonta mennä. Eipä tarvitse ainakaan itse ohjailla keskustelua ja täyttää hiljaisuuksia, jos ei välttämättä halua.
-
-
Lomasuunnitelmia
— Tuu kahville sieltä! huitoi Nelly keittiön ikkunasta. — Tai teelle tai mehulle tai mitä nyt haluutkaan juoda.
— Joo, oottaka sen verran että mä saan nää tavarat autoon, niin tuun sit, huikkasin takaisin.Oli aamu ja vielä kivan viileää, mutta ilma enteili silti helteistä päivää. Sen vain tunsi. Huokaisin onnellisena ettei tarvinnut murehtia ratsastamisesta. Helle oli kivaa, mutta jos piti tehdä muutakin kuin lojua lepotuolissa, se muuttui kivasta tuskalliseksi.
— Mitäs muuttokuormaa sä autoos raijasit? Nelly tiedusteli kun minäkin istuin teemukin ja pullavadin ääressä.
— Vien kotiin pesuun kaiken ylimääräisen nyt kun Salieri on laitumella eikä tartte mitään. Kävin Salieriakin katsomassa.
— Se näyttääs olevan iha kuasissa, ku käytiin tarkistaas ne tuas aamupualeen, Eetu sanoi. — Mä luulen jottei tartte pelätä sen ähkyn uusivan, olis se sen jo teheny jos olis tuloollaan.
— Niin no, helpommalla olis toki päässyt jos ei olisi laskenut sitä laitumelle ollenkaan, mutta mun mielestä Salieri on lomansa ansainnut. Mutta aina sitä vain huolta kantaa, kun ei sille ähkylle mitään syytä löytynyt…Puhe kääntyi aamun sattumuksiin, kun joku oli onnistunut jo kaatumaan kentällä hevosensa kanssa. Hevosen tiesin, se oli sellainen kirjava täysiverisen tyyppinen hevonen, tosi hieno tapaus, mutta omistajan kanssa en ollut osunut yhtäaikaa vielä tallille. Tänäänkin tämä Janna oli ehtinyt kuulemma juuri lähteä kun minä tulin. Ja sitten oli se toinen uusi hevonen ja omistaja. Siitäkin parivaljakosta tiesin nelijalkaisen osapuolen, isokokoisen mutta tyylikkään näköisen tamman, jolla oli melko tavalla valkoista takasissaan. Joku kilpahevonen sekin oli kuulemma.
Kuuntelin kiinnostuneena juttelua näistä uusista tyypeistä, jos sillä tavalla saisin vähän ensivaikutelmaa siitä, millaisia he olivat. Siinä mielessä se oli pettymys, muut puhuivat lähinnä uusista hevosista, eivät niinkään ihmisistä. Enkä minäkään kehdannut kysellä. Kohautin henkisiä harteitani, sittenhän se selviäisi kun heihin törmäisin itse. Ilmeisesti eivät olleet ainakaan vielä osoittautuneet miksikään Sanni-kakkosiksi.
Puhe kääntyi lomaan ja lomasuunnitelmiin.
— Camilla sano lähtevänsä Lappiin vaeltamahan kahareksi viikoksi.
— Mites sä, pidätkö miten lomia? Nelly kysyi minulta.
— Mä jäin nyt juhannukselta lomille, sanoin enkä kertonut, että kyseessä ei ollut ihan täydellinen loma, sillä osallistuin johtoryhmän kokouksiin sekä muihin tarpeellisiin palavereihin lomaltakin. Osakkaan osa, mutta onneksi ne pystyi tekemään etänä. — Oon elokuun loppupuolelle asti, et vähän pidempi rupeama.
— Voi miten ihanaa! Onks sulla, tai teillä, jotakin lomasuunnitelmia?
— No itse asiassa sitä varten mä tänne osittain tulinkin, pyytämään suosionosoitusta. Että vaikka tuo Salieri on nyt laitumella, niin katsoisitte vähän sen perään kun me aateltiin Harrin kanssa lähteä pariksi viikoksi road tripille.
— No soon ny selevä, jotta me kattotahan. Aina nua laitumet ja hevoset tarkistetahan.Hymyilin kiitollisena, vaikka olin melkein arvannutkin Eetun vastauksen.
— Kiitos, sanoin yksinkertaisesti ja päätin samalla maksaa täyden tallivuokran tältä ja heinäkuulta, vaikka Eetu oli ehdotellut laiduntajille alennusta tallivuokraan. Mutta siitä oli turha Eetulle mainita mitään erikseen.
— Mihin päin meinaatte lähteä?
— Ei mitään käryä! Tai no, ehkä tuonne etelä-Suomeen, haaveissa olisi Rauma, Turku, Helsinki, Hanko, ehkä Ahvenanmaakin, Imatra, Koli ja mitä näitä nyt on. Pitää ehkä vähän karsia tota listaa tai muuten kaksi viikkoa ei riitä. Tai ehkä me vaan pakataan autoon kaikki mahdollinen ja mennään mihin nokka näyttää ja katotaan sit mitä matkan varrelta löytyy.-
Ei vitsii. Nyt kun Sonja ja Harri saisivat aurinkoisia kelejä, ei miellään kuitenkaan mitään kolmeakymmentä astetta, niin olisi hyvä vähän katsella etelän kaupunkeja. Hevosenkin kun uskaltaa jättää, kun onhan se isäntä ainakin tunnollinen jos ei muuta. Ja tietenkin henkilökunta kans.
Tämä on dialogipainotteisena ihanan kevyttä ja ilmavaa luettavaa. Lisäksi noteeraat tässä kivasti uudet hepat Sonjan silmin ja vieläpä ehdit viittaamaan Jannan tarinaan kentän kauhuratsastuksesta. Musta tämmöset jutut on aina liikuttavan huomaavaisesti ajateltu.
-
-
Kun Noa pisti Tiituksen vakoilemaan mua
”Noa pyys mua hoitaan näitä”, sanoin merkitsevästi Tiitukselle, joka nojaili aitaan ja katsoi aina välillä kännykkäänsä, kun minä juoksutin Flidaa.
”Mhm”, Tiitus möhähti.
”Se ei pyytäny sua”, täsmensin vielä, mutta ei hän ymmärtänyt lähteä vieläkään pois siitä jaloista pyörimästä.Flidaa piti juoksuttaa kymmenen minuuttia. Rauhallisesti. Noa oli sanonut. Sitä varten olin laittanut kännykkään hälytyksenkin, että juoksuttaisin kymmenen minuuttia. En yhdeksää, en yhtätoista, vaan kymmenen. Eikä Flidaa saanut juoksuttaa kuumassa. Sitä varten minä olin raahautunut tallille seitsemäksi. Ja joka päivä aioin kyllä tulla. Ja kun olisin tullut, Tiitus ainakin saisi todistaa, että olin, kun siinä laidalla niin hyödyttömästi makasi. Sitten Noa sanoisi, että minun pitäisi kyllä hoitaa Fannia, kun olen niin hyvä, ja sitten minulla olisi melkein niin kuin oma varsa. Fanni ei ollut kyllä mikään puoliverinen, mutta ainakin se oli söpö.
”Peikko!” Tiitus huusi ihan yhtäkkiä.
”Mitä?” ärähdin, koska kyllä Tiituksen piti tietää, ettei Flidaa saanut säikytellä.
”Se on taas sen Fannin kimpussa!”
”No ota se pois!”
”Sunhan piti hoitaa niitä?”
”Mä juoksutan tätä.”
”No ota toi ensin pois ton kituksista ja jatka sitten.”
”Sit mä en tiedä oonks mä juoksuttanu kymmenen minsaa.”
”Se ei oikeasti ole niin minuutin päälle. Eira, oikeasti, Fanniin tulee varmaan kohta jotain reikiä–”
”Joo joo — PEIKKO! Mene nyt perseeseen siitä!”Kunnon komento Flidan riimunarulla kohti huitaiseminen saivat Peikon irrottamaan torahampaansa Fannin jalosta varsanharjasta. Huitaisin varmuuden vuoksi vielä uudestaankin ja sain Peikon ottamaan jalat alleen. Sen hörökorvista näki, ettei se minua oikeasti pelännyt. Se nyt vain tykkäsi sinkoilla ympäriinsä pienimmästäkin syystä. Flida joka tapauksessa hirnui sille.
”Joo mä tiiän, mä tiiän”, mutisin Flidalle. ”Se on ton Tiituksen vika kun se ei voinu ottaa tota pois ton kimpusta…”
”Sanoitsä jotain?” Tiitus havahtui.
”No en. Juttelin Flidalle vaan. Mitä luulet, miksei Noa antanu Mielikkiä mulle?”
”Kun teillä on Ringo kotona? Ja Niklas haluaa vissiin oman koiran?”
”Nii joo… Varmaan se on joo se. Mä jo ajattelin et se luulee et mä hukkaan sen… Kuule, oot säkin ihan viisas aina joskus.”
”No kiva, kiitti.”Pidin Flidaa reippaassa käynnissä vielä hetken aikaa sen jälkeen, kun kännykkä oli piipannut, koska Peikko oli tullut välillä pilaamaan. Sitten otin sen kiinni. Ajattelin, että tekisin kyllä sille jonkun kampauksen, kun Noa tulisi takaisin. Sittenpähän hän huomaisi, että minut kannattaa ottaa hevosenhoitajaksi. Pesisin kyllä Flidan riimutkin kaikki. Paitsi vitsi jos Noa ei edes huomaisi. Välillä se nimittäin kiinnittää huomiota ihan kummallisiin asioihin… Niin kuin kaikki pojat…
Tiitus aikoi ilmeisesti tulla mukaan häiritsemään, sillä niin asialla olevan näköisenä hän tunki puhelimen farkkushortsiensa taskuun, kun talutin Flidan kentän portista ulos. Flida oli kyllä aika varma hevonen. Vähän niin kuin Uuno. Ei kai Noa ollut käskenyt Tiituksen..?
”Tiitus!”
”Mit — mitä?”
”Eiks nii et Noa pisti sut vakoilemaan mua? Kun sä oot siinä vieläki?”Tiitus raapi niskaansa. Hän katseli Flidaa mieluummin kuin minua, vaikka käveli melkein vierelläni. Siitä jo tiesin, että Noa oli kyllä ihan petturi, kun oli ajanut kätyrinsä kannoilleni.
”Mä näen jo et pisti”, ilmoitin.
”No, kuule, Eira”, Tiitus aloitti rasittavan tyynnyttelevästi.
”Turha siinä nokuule-eiratella enää.”
”Noahan tietää et sä pärjäät kyllä–”
”Nii vissiin.”
”–mut eihän kukaan meistä käsittele varsinkaa varsoja yksin. Aina on muitaki näköyhteyden päässä. Kuule, Noakin on niiden kaa niin et on muita tallissa.”
”Ai jaa?”
”Joo.”Hätistelin Pekkoa kauemmas, kun se ravasi jo vastaan suulista. Olihan se aika villi. Oli varmaan ihan hyvä, että Tiitus oli kuitenkin mukana. Jos kerran ei Noakaan ollut ihan yksin varsojen kanssa. Tiitus ei kuitenkaan ollut ihan sellainen kantelupukki kuin joku Hello. Ja ihan kivaa sen kanssa oli kävellä viemään Flidaa ja varsoja aitaukseen, kun se ei kuitenkaan tuijottanut koko aikaa hysteerisesti vahtien niin kuin Eetu olisi tehnyt. Puhelintaankin se oli katsonut, kun minä olin juoksuttanut, niin että tarkemmin ajatellen ei sekään tainnut pitää minua ihan luuserina.
Kun Flida ja varsat olivat tyytyväisenä aitauksessaan, otin salaa kuvan Tiituksesta silittämässä Fannia. Onhan Tiitus ihan kuitenkin söpö, ja muutenkin Instassa saa paljon tykkäyksiä sellaisilla heppakuvilla, joissa on poikiakin. Mietin, ajatteliko se Beetä, kun se hymyili toiselle varsalle, mutta en sitten viitsinyt kysyä. Sen sijaan kysyin sitä laukkaamaan kilpaa työhevosilla harhauttaakseni sen jalosti Bee-ajatuksistaan, ja kun se yritti kieltäytyä, kysyin, pelkäsikö se oikeasti muka häviävänsä heikolle pienelle tytölle. Silloin se nauroi.
”Sä nyt voittaisit Kentucky Derbynkin työhevosella pelkällä sinnillä”, se sanoi.
”Mikä se on?”
”Laukkakilpailu”, Tiitus hörähti, ja vaikka se ei tietenkään ollut tosissaan, se oli jotenkin niin kivasti sanottu, että annoin sille anteeksi kaikki ne lukuisat kerrat, kun se oli ollut ärsyttävä. -
Kesäsuunnitelmia ja kortin peluuta
Nelly oli huikkinut kuistilta tupaan kahville, ja kahvihetkemme oli siirtynyt hiljalleen ristiseiskan pelaamiseen. Eira oli poistunut protestoinnin jälkeen olohuoneeseen ja ilmeisesti mielenosoitukseksi laittanut puhelimestaan äänet täysille alkaessaan katsoa TikTokkeja. Pöydän ääreen oli jäänyt lopulta itseni lisäksi itse Hopiavuori, Nelly, Oskari, Inari ja Tiitus sekä Helloksi paljastunut pörröpää.
Kortinpeluu oli sujunut hiljaisuudessa, jota oli rikkonut satunaiset kahvi- tai tee mukien kolahdukset pöytää vasten ja pelikorteista aiheutuneet äänet, ennen kuin Nelly rikkoi hiljaisuuden kyselemällä kesäsuunnitelmista. Hellon suunnitelmat uimisesta kuulostivat enemmänkin kuin hyviltä ja sai hymyn nousemaan huulilleni. Oskari pohti lähtevänsä käymään isällään nyt kun Camilla ei ollut paikkeilla. Ilmoitettuaan vieressäni istuvalle Sudelle että mies voisi ihan hyvin olla myös Hopiavuoressa, Nelly innostui ehdottamaan illanistumista porukalla.
”Mulla kesä menöö töiden ja opiskelujen parissa” vastasin Nellyn kysymykseen kesäsuunnitelmista. ”Niin ja toisaalta onhan meillä Paahtiksen kanssa niitä koulukisojakin ja sit näyttelyreissu Latviaan.” jatkoin asettaessani uuden kortin pöydälle omalla vuorollani.Nellyn kysellessä oliko ajatus illanvietosta huono idea nostin katseeni korteistani.
”Musta se kuullostaa ihan hyvältä ja kivalta idealta. Pääsis varmaha samalla tutustumahan ehkä viälä vähä lisää tallin porukkahan, kun tuntuu että suurin osa on viälä vähä sellaasia naamatuttuja, tai niinku että ei oo vaa tullu viälä juteltua.” sepitin samalla kun nousin pöydästä ja kävelin kahvipannulle täyttääkseni mukini.”Ottaako joku muu viälä lisää?” käännyin katsomaan pöydän ääreen jäänyttä sakkia.
-
