Tallipäiväkirja 2021

Etusivu Foorumit Päiväkirjat Tallipäiväkirja 2021

Tämä aihe sisältää 183 vastaukset, 17 kirjoittajaa, ja siihen kirjoitti viimeksi  Camilla 2 vuotta, 2 kuukautta sitten.

  • Julkaisija
    Viestit
  • #7133 Vastaus

    Eetu Hopiavuori
    Ylläpitäjä

    Tallipäiväkirjaan saavat kirjoittaa kaikki. Myös tallin ulkopuoliset hahmot ja harrastajat voivat kirjoittaa tänne. Kirjoittaminen ei vaadi rekisteröitymistä.

  • #7155 Vastaus

    Janna H
    Osallistuja

    Tämä tuloo noin kakskytä vuotta etuajassa, mutta inspiroiduin Eetun tekstistä. Käytän sitä myös hieman röyhkeästi omaan hahmooni tutustumiseen. Voi myös olla että mentiin taas kovaa, korkiasti metsään tässä inspiraatio puuskassa samalla kun yritän pitää kirjoitusblokkimörön piilossaan.

    Eetu ei ollut ihan itsensä viime päivinä. Kyllähän kaikki varmasti sen oli huomannut, koska monesti ei ollut sellaista kahvihetkeä että Eetua ei olisi tuvassa näkynyt.

    Yritin tällä kertaa vältellä yleistä kahviaikaa, Hellosta välittämättä, koska tuo tuntui olevan yksi talon vakioasiakkaista vaikka ei tontilla virallisesti asunutkaan. Keittiö oli tyhjän ja aution näköinen, mutta olohuoneesta kuului hiljaista puhetta, joten hiippailin villasukkasillani ovelle, olettaen että löytäisin Eetun ja Nellyn sieltä. Kuitenkin näkökenttääni piirtyi sohvalla nukkuva Nelly ja tuon vieressä istuva, hiljaisesti laulava Hello. Tervehdin pörröpäätä nostamalla kättäni ennen kuin hiippailin Hellon viereen.

    ”Onko Eetu mihinä?” kuiskasin Hellon korvaan, yrittäen olla herättämättä Nellyä.
    ”Tallissa. Ei sitä oo oikeastaan tuvassa näkynyt” Hello kuiskasi huolesta raskaalla äänellä takaisin, ennen kuin vilkaisi sohvalla asentoaan vaihtavaa Nellyä.
    ”Joo, minä meen ettimähän sitä siältä. Oliko keittiös kahavia?”
    Nyökkäys.

    Nousin ylös ja hiivin keittiöön tarkistaen kahvin tilanteen. Se näytti parhaat päivänsä nähneeltä joten keitin kahden kupin verran uutta ja samalla kaivelin kaapista tarpeet muutamaan leipään ja onnekseni löysin vielä muovirasian. Valmistettuani muutaman voileivän ja saatuani kahvinkin kaadettua raidalliseen mukiin, Eetun oman ollessa hukassa, poimin jääkaapista vielä maitopurkin matkaani ja suuntasin eteisen kautta talliin. Parin harhalyönnin jälkeen Eetu löytyikin Jussin tallin puolelta oman ruunikkonsa karsinasta. Näytti siltä kuin mies olisi ollut putsaamassa ruokakuppia, mutta toisaalta en voinut sanoa varmaksi koska enemmän Hopiavuori näytti olevan ajatuksissaan. En tiennyt mitä oli tapahtunut, mutta siitä mitä Hellon puheesta oli saanut selville oli kyseessä jotain vakavaa.

    ”Eetu?” lausuin miehen nimen pehmeästi jotta sain toisen huomion itseeni. Eetulla meni muutama hetki tarkentaa katseensa minuun ja miehestä näki selkeästi että tuo olisi viihtynyt mieluusti yksin.
    ”Täälon sulle vähä evästä ja kahavia. Tuaretta ku en tiärä koska se erellinen oli keitetty” puhelin laskiessani muovirasian, kahvimukin ja maitopurkin Jussin ruokakuppiin. Vaaleahiuksinen mies näytti siltä kuin tuo joutuisi tekemään normaalia enemmän töitä järjestelläkseen kirjaimia sanoiksi ja sanoja lauseiksi. Lopulta toinen luovutti yrittämästäkään, tuijottaen vain kiikkerähköä kasaa.
    ”Paahtiksen vois jättää huomenna sisälle. Sillon kengitys mutta mä en taida keretä paikalle tarpeeksi ajoissa. Mä tuun kyllä itte varmaha kengittäjän kans samahan aikahan että voin kattua sen sitte itte pihalle” puhelin toiselle vaikka osa sanoistani varmasti menikin ohi ymmärryksen.

    Selviämismekanismi, tässä tapauksessa työ, oli tullut minulle tutuksi niin omakohtaisesti kuin työnkin kautta ja toivoinkin että tilanne ei menisi enään yhtään pahempaan suuntaan.
    ”Ei se varmaan helepota, mutta mä ymmärrän nuata tunteihia. Mutta tosiaan se kengittäjä tuloo huamenna aamusta” kerroin vielä uudelleen Eetulle, yrittäen olla vaikuttamatta liian empaatiselta. Jos toinen kokisi että haluaisi puhua, niin silloin Eetu saisi puhua. Jos jotain kokemukseni töissä ja elämässä oli opettanut niin sen, että pakottamalla asioista ei tulisi mitään. Ainakaan jos haluaisi positiivistä muutosta aikaan. Enhän minä ehkä se ensimmäinen vaihtoehto olisi jolle Eetu haluaisi tarvittaessa avautua, mutta joskus tuntematon on tuttua helpompi avautumiskohde. Hymyilin vielä Eetulle pikaisesti, ennen kuin käännyin kannoillani ja palasin päätallin puolelle ja lähdin hakemaan Paahtiksen varusteita tamman karsinalle. Suulissa kun jäätyisi niin akka kuin hevonenkin napakassa tuulessa.

    • #7160 Vastaus

      Nelly
      Valvoja

      Oi, mua hymyilyttää!! Janna on oikein lämmin hahmo ja tykkään!

    • #7173 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Tämä on taas sellainen teksti, joka kannattaa korvamerkitä itselle myöhempää lukemista ja kehittymisen seuraamista varten. Onnistut tässä nimittäin tunnelman luomisessa tosi hienosti taas. Tarinan tunnelma perustuu seuraaviin juttuihin.

      Ensinnäkin Jannan toiminta on liikuttavaa. Hän haluaa piristää kaveria ja tehdä sen vähän minkä voi, jotta elämä olisi siedettävämpää.

      Toisekseen tunnelmaa luo toiminnan kuvaus. Sen lisäksi, että Janna tekee ajattelevaisesti, annat myös muille hahmoille tekemistä. Hello ja Nelly eivät ”ole” olohuoneessa, vaan todella tekevät siellä jotain loogista ja uskottavaa. Saman tekee Eetu tallissa: hänellä on siellä homma kesken. Eetu toimii myös yksityiskohtaisesti: hänellä menee aikaa tarkentaa katseensa. Siinä kohtaa myös annat lukijan päätellä itse, että Eetu on vähän pihalla. Sitä olisi turha sanoa suoraan, ja tällaisen suoraan sanominen heikentäisi tekstiä. Tässä toimii hienosti periaate, että pitää näyttää, ei kertoa. Myös Jannan toiminnassa on uskottavia ja elävöittäviä yksityiskohtia. Hän liikkuu puhuessaan. Hän ei myöskään ”anna” Eetulle ruokaa, vaan nimen omaan jättää sen Jussin ruokakuppiin. (Ja se on mun mielestä lisäksi tosi mielenkiintoinen ja hieno yksityiskohta muutenkin: kuvaa sellaista hienotunteista rauhaan jättämistä, kun ei tuputeta lootaa käteen asti.)

      Kolmas tunnelman suhteen onnistunut juttu on arki ja elämän jatkuminen. Nelly ja Eetu ovat olleet monta tarinaa juonen keskiössä, kun porukka on tiivis ja tragedia tuore. Se on ihan luonnollista. Samaan aikaan luonnollista on sekin, että muiden elämä jatkuu siitä huolimatta ja lopulta huomio kiinnittyy itseen niin kuin oikeassakin elämässä tapahtuu. Lopulta kengittäjät aina tulevat, ja lopulta Eetulle kuitenkin maksetaan siitä että hän tekee niin kuin Janna käskee.

      Neljäs onnistunut juttu on se, miten Janna tuo tässä oman elämänsä tragediat esiin. Hän osoittaa, miten voi ymmärtää Eetua. Kohta on kuitenkin hillitty: asia vain tulee mieleen, mutta siinä ei vellota. Mun mielestä oikeassakin elämässä käy niin. Itsekin tunnen surua muiden puolesta ja se tuo mieleen omat jutut, mutta loppujen lopuksi keskustelu ei ole oikea aika miettiä muutamaa riviä enempää niitä omia juttuja, ellei se keskustelu nimen omaan koske niitä omia juttuja.

      Tunnelman lisäksi löysit kyllä ihan oikean raon tutustuttaa Jannaa paitsi Eetuun ja muihin hahmoihin, myös lukijaan. Jannan empaattisuus on tullut esiin ennemminkin, mutta tässä tarinassa se on mielestäni kuvattu kauniiten tähän asti. Tällä hetkellä koen itse Jannaa kohtaan lämpimämpiä tunteita kuin ennen, ja mitä enemmän tunteita hahmot mussa herättää (oli ne sitten positiivisia tai negatiivisia), sen tärkeämpää hahmon tarinan seuraamisesta mulle tulee.

  • #7164 Vastaus

    Outi Halme
    Osallistuja

    Nyt saa tää ikuisuusblokki riittää! Ignooraan kaiken mitä oon yrittänyt kirjoittaa ja suunnitella ja hyppään takaisin tarinaan ihan vaan nyt tästä hetkestä.

    Tasapainoilua

    “Sun on tultava tallille”, Hellon ääni kajahti puhelimesta, kun olin hädin tuskin ehtinyt hipaista vihreää luuria. Miehen äänestä kuuli, että tilanne on vakava.
    “Ihan sama, vaikka sä oot lomalla”, mies jatkoi painokkaasti, kun tuijotin puhelinta lamaantuneena. Oliko Jussi kunnossa? Entä Ukko? Oliko Typy karannut pihatosta Flidan varsat mukaanaan? Mitä jos talli oli palanut? Oliko Eetu kunnossa? Toinen toistaan kamalammat kauhukuvat risteilivät päässäni.
    “Mitä on käynyt?” sain lopulta puristettua sanat suustani.
    “Nelly… Nellyn vauva”, Hellon ääni värisi ja toivoin, ettei mies olisi enää jatkanut. Ääni kertoi kaiken olennaisen. Sillä hetkellä Hopiavuori oli viimeinen paikka, jonne olisin halunnut lähteä, mutta tiesin, että juuri sinne minun oli mentävä.

    Eetu löytyi maneesista aivan kuin Ritva Hopiavuori oli uumoillutkin. Mies seisoi hartiat lysyssä ja nojasi päätänsä Jussin kaulaan. Ori reagoi viheltelyyni höristämällä korviaan.
    “Soon perkele, kun ei saa mitään tehrä rauhassa”, isäntä ärähti niin, että Jussikin hätkähti. Vatsassani muljahti, kun jouduin kohtaamaan miehen katseen.
    “Emmä sulle tarkottanut…” Eetun ilme muuttui hetkessä nolostuneeksi ja sitten katuvaksi, mikä sai oloni tuntumaan vielä kamalammalta. Olisin halunnut sanoa, että kyllä minulle saa äristä. Sitä olisi helpompi kestää kuin hiljaisuutta ja se olisi pelastanut minut kömpelöiltä sanoilta. Eetu ei kaivannut lohdutusta, eikä sääliä. Se, että olin edes ilmestynyt paikalle, tuntui jollain tavalla olevan liikaa.
    “No joo, Hello pakotti”, naurahdin kömpelösti hylättyäni kaikki huonot selitykset, joita olin yrittänyt mielessäni keksiä. Aivan kuin sen sanominen olisi tehnyt tilanteesta jotenkin helpomman. Ainakin yritin sanoa, etten osallistunut kaikkeen hössötykseen täysin vapaahetoisesti.
    “Ja tuskin se ite sitä keksi… Soot sitä paitsi lomalla!” Eetu nuhteli. Olin lopulta joutunut taipumaan työkuorman alla ja ottamaan pitkän joululoman niin töistä kuin talliltakin. Olin vain pari päivää etuajassa, mutta se ei jäänyt Eetulta huomaamatta.
    “Mä olin jo himassa, joten ei haittaa. Mä kyllä autan Jussin kanssa. Ja muutenkin… jos vaan tarvii.”
    Rapsutin Jussin otsaa ja samalla sain hyvän tekosyyn napata Jussin ohjat itselleni. Isäntä luopui niistä säyseästi ilman vastarintaa ja vastasi sanoihin sellaisella hymyllä, joka osanottoja kuulevalta ihmiseltä tulee rutiinilla.

    “Sun mutsis muuten käski sut syömään”, muistin huikata, kun Jussi käveli rinnallani pitkin maneesin uraa. Eetu oli riisunut kypärän päästään, napannut toppatakin maneesin katsomosta ja suunnannut askeleensa kohti ulko-ovea. Olin melkein unohtanut varsinaisen tehtäväni, sen minkä Ritva Hopiavuori oli minulle määrännyt. Yhtäkkiä maneesissa kajahti odottaman ääni. Naurahdus. Ei mikään väkinäinen, vaan spontaanin huvittunut. Pysähdyin niille sijoilleni ja jäin tuijottamaan Eetua. Olin odottanut hiljaisuutta tai ehkä jupinaa.
    “Kukaan sano äiteetä mutsiks”, Eetu hekotteli huomattuaan ilmeeni. “Kuulostaa urpolta”
    “Mä kun luulin, et ees Noa ois tehnyt saman virheen”, virnistin hieman toettuani.
    “Soot varmasti ensimmäinen”, isäntä vakuutteli suunnatessaan ulos maneesista. Jo ovella hetkeksi piristynyt ryhti oli painunut jälleen kasaan. En aikonut seurata perässä nähdäkseni, suuntautuivatko raskaat askeleet kohti tupaa vai etsisikö Eetu itselleen uuden piilopaikan. Se saisi olla Ritvan ongelma.

    Kun Jussi oli paketoitu toppaloimeen ja toimitettu takaisin tarhaan, kiipesin narisevat portaat tallivintille. Se tuntui oudolta, mutta vielä oudompaa olisi ollut marssia tupaan aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Vintille oli tuotu termarillinen tuoretta kahvia, muutama ylimääräinen kuppi sekä tarjotin kukkuroillaan voileipiä ja korvapuusteja tarkoituksenaan houkutella ylimääräiset vieraat pysymään tallin puolella.
    “Outi! Suakin näkee pitkästä aikaa. Miten loma sujui?”, Sonja tervehti yllättyneesti nostettuaan katseensa lehdestä, jota oli selaillut. Vintiltä löytynyt pino nostalgisia Hevoshulluja oli löytänyt tiensä Sonjan ja Jannan käsiin.
    “No ulkomaanreissuista ei tarvinut tällä kertaa ees haaveilla, mutta kyllä mä Espoossa kävin pakollisella jouluvisiitillä pyörähtämässä”, vastasin ja yritin selvittää, miten termarin lukitusmekanismi toimi.
    “Son vähän hankala. Pitää sitä kantta eka kääntää”, Janna vinkkasi huomattuaan tuskailuni.
    “Mitäs Espooseen?” Sonja jatkoi jutustelua, kun olin löytänyt oman paikkani kulahtaneesta nojatuolista, jonka reikiintynyt verhoilu oli peitetty ruudullisella viltillä.
    “Faija on kai nyt päättänyt jäädä pysyvästi Suomeen. Se puhu jo eläkkeelle jäämisestä. Ja Kati on taas raskaana.” Viimeinen sana lipsahti suustani harkitsematta. Väkisin se vei kaikkien ajatuksen takaisin Hopiavuoren tupaan.

    “Onks kumpikaan teistä nähnyt Nellyä? Miten se jaksaa?” kysyin hetken hiljaisuuden jälkeen sen kysymyksen, joka oli ollut päälimmäisenä mielessäni jo pitkään. Tuntui aivan yhtä väärältä yrittää puhua siitä kuin rupatella aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Sonja pudisti päätään.
    “Voi kun sitä vois tehrä jotain”, Janna huokaisi apeasti.

    • #7174 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Hyvä hyppy. 😀

      Ei saisi koskaan kommentoda kirjoittajaa, vaan vain tekstiä, mutta mokataan se periaate nyt heti alussa. Olen ennen sanonut, että sinulla on taikavoima, joka saa hahmot elämään. Arvaa olenko yrittänyt analysoida, mikä se on. En ole saanut siitä kiinni. Kun Eetu nauroi maneesissa, mulle yhtäkkiä välähti, että osa sitä taikavoimaa ei löydykään tekstistä, eikä sitä voi oppia lukemalla romaaneita niin kuin mä yritän oppia. Sulla näyttää olevan nimittäin kyky tarkkailla eläviä ihmisiä ja panna merkille niiden toimintaa eri tavalla kuin monella kirjoittajalla. Mä en olisi itse i-ki-nä hoksannut naurattaa Eetua. En siltikään, vaikka tämä teksti sai mut ajattelemaan mun omia menetyksiä ja sitä, miten itsekin nauraa surun keskellä. Kun on surua, se ei tarkoita, että joka sekunti on mieli ihan maassa. Sellaiset oivallukset on niitä, jotka saa mut hämmästelemään joka tekstissä sun ihmishahmojasi.

      Eetun nauru on myös yksityiskohta, joka saa harmauden tuntumaan harmaammalta. Tunnet sen periaatteen, että pimeä ei näytä pimeältä, ellei jossain ole valoa: kylmäsävyinen maalaus näyttää aina vain kylmemmältä, kun laittaa siihen vähän lämpöä.

      (Sanoinko jo, että on hieno yksityiskohta. Vai tuleeko se ilmi siitä, miten kommentoin sitä kaksi kokonaista kappaletta? :D)

      Tallin kiusaantuneen, ahdistuneen, omituisen tunnelman kuvaus toimii muhun myös. Se saa mut levottomaksi. Nelly voi todistaa, että jo ennen raskautta, kun tätä koko juonta suunniteltiin yhdessä, aloin hokea, että mitä jos Hopiavuori menee pilalle. Mitä jos sen kodikas tunnelma on ikiajoiksi tiessään? Mitä jos en enää ikinä saa lukea kevyestä vitsailusta tuvassa? Ja ennen kaikkea: mitä jos juoni on kirjoittajille liikaa: mitä jos kirjoittajat eivät erota hahmoja kirjoittajista, tai mitä jos kokemus on liian lähellä jonkun omaa? Jopa lukiessani tätä keksittyä tunnelman kuvausta olen ihan kauhean huolissani. Se on erinomaisesti kirjoitettu — ja saa sen sekä omien huolieni takia vatsani vääntämään.

      Ikuisuusblokista huolimatta kirjoitat hyvin. Kirjoittajille sanotaan usein kohteliaisuutena, että sun pitäisi kirjoittaa kirja. Mutta ihan totta: sitten kun esikoisromaaniasi saa ennakkotilata, niin kerro. Mulle tarinoissa ihan kaikkein tärkeintä on hahmot, joita voin rakastaa ja vihata. Juoni voi olla suorastaan mätä tai puuttua, kunhan hahmot ovat sellaisia, että haluan tietää niistä kaiken. (Ja luonnollisesti varastella matkan varrella kaikki hyvät oivallukset ihmisten kuvaamisesta.)

  • #7169 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Allu kertoo.

    Kun joutuu hullun täystyöllistämäksi

    Mut oli täystyöllistetty. Ja se oli aika perseestä. Varsinkin siihen nähden, että tein ihan tarkoituksella oikeasti osa-aikaista duunia, jotta mulle jäisi vapaa-aikaakin. Vapaa-ajalla on rahaa enemmän arvoa. Mulle riitti kun tulin toimeen ja oli joskus leffa- tai konserttirahaa. Silti mä tein ilmaisduunia heti kun Ritva käski. Ritvalle ei nimittäin niin vain sanota ei.

    Vaikka mä kyllä yritin.
    ”Allu, kulta”, se sanoi puhelimeen kun oli soittanut mulle. Kun se sanoi kulta, sillä oli kaksi mahdollista jatkoa. Ensimmäinen oli se, että se onnitteli mua jostain: synttäreistä, nimipäivästä tai — no ei mulla ollut paljoa muuta onniteltavaa koskaan. Toinen oli se, että se pyysi multa jotain. Ja tämä oli ollut tietenkin ollut se jälkimmäinen vaihtoehto. Se oli halunnut Eetun luo.
    ”Mä oikeastaan haluaisin nukkua vielä”, olin yrittänyt sanoa sille.
    ”Mä maksan sulle”, se oli houkutellut. ”Saat kakskymppiä pensarahaa. Viiskymppiä.”
    ”En mä tarvi rahaa”, olin sanonut, ja se oli ihan totta. En mä koskaan tarvinnut bensarahoja. Silloin kun kuskasin Ritvaa, tein sen, koska halusin.
    Mutta sitten Ritva oli sanonut taikasanat. ”No, ei se mitää, minä soitan sitte Minnalle.”
    Minna on Ritvan joku sukulaistyttö, jota en varsinaisesti tunne. Se on aina kernaasti kuskaamassa Ritvaa ja käymässä sille kaupassa. Mua vain ärsyttää, että se huolii Ritvalta aina viisikymmentä euroa jokaisesta pienestä reissusta. Tietenkin mä siis olin sanonut, että odota puoli tuntia niin mä nousen ja tuun. Ja olin noussut, päästänyt Rikon peräkonttiin ja mennyt. En tosiaankaan halua, että ihmiset syytää rahojaan joillekin Minnoille, kun pienet jutut kuuluu tehdä ihan ilmaiseksi.

    Jotenkin se Ritvan Eetun luo kuskaaminen oli venynyt siihen, että se Hellon äijä Tiitus oli työntänyt mulle kouraan sen haarukan, jolla siivotaan hevosenpaskaa niitten häkeistä. Ja kun mä olin siivonnut muutaman häkin, mä en enää ihmetellyt seuraavia asioita:
    – miten se Hellon äijä on niin lihaksikas ja miks kaikki heppatytöt on niin ohkasia
    – miten hevosihmiset haisee aina NIIN LUJAA paskalta
    – miltä mun oma hiki mahtaa maistua
    – miks kaikki normaalit ihmiset välttelee hevosia ja vanhemmat rukoilee ettei niiden tytöt kiinnostuis poneista.

    Kyllä mä tiesin, mitä varten mä siellä joudun olemaan, niin en valittanut. Eetun ja Nellyn vauva oli kuollut Nellyn mahaan. Kun Hello oli soittanut siitä, musta ei ollut tuntunut oikein miltään. Mä en ymmärrä, miksi ihmiset edes haluaa lapsia. Silti mä tajuan, että Eetu ja Nelly halusi, joten ne on kai yhtä surullisia kun mä olisin jos mun Riko kuolisi yhtäkkiä. Silloin mäkin toivoisin, että joku tulisi vähän auttamaan. Joku sellainen, joka ei koko ajan kyselisi kaikkea turhaa, vaan vaikka tekisi mulle ruokaa ja pitäisi päänsä kiinni. Mäkin yritin siis siivota niiden hevosten häkkejä ja pitää pääni kiinni. Riko sen sijaan haukkui niin kuin mielipuoli pihalla, vaikka mä hain sen monta kertaa pois. Se ei ole kauheasti nähnyt hevosia. Lopuksi mä laitoin sen semmoseen suulin pielestä roikkuvaan hevosen talutusjuttuun kiinni että sain rauhassa edes siivota. Ulkona oli pakkasta, niin se tykkäsi olla siinä.

    Siivoamisen lisäksi Ritva huusi mua milloin mihinkin.
    ”Allu! Tuupa tänne jos eherit!” kuului aina sieltä sun täältä päin tallia ja minä jolkotin paikalle paremmin koulutettuna kuin Riko. Pyynnöt olivat moninaisia.
    ”Allu! Voisikko viärä tämän termospullon tuanne vintille kun minen pääse nuata rappusia?”
    ”Allu! Voisikko nostaa tuan satulan tähän rollaattorihin ja taluttaa Jussin suulihin?”
    ”Allu! Voisikko tällä lailla repiä tuata heinää ja panna puali paalia jokaasehen asuttuhun karsinahan?”
    ”Allu! Tua laattiakaivo on tukos. Osaasikko sinä teherä sille jotaki vai viittisikkö hakia Hellon avaamahan sen?”
    Veikkaan, että iltaan mennessä variksetkin Eetun pihapuissa huusivat: Allu! Allu!

    Muut eivät sitten mua huutaneetkaan. Onneksi. Hellon äijä Tiitus jutteli jotain viikonlopustaan siinä kaiken siivoamisen lomassa, mutta se ei tuntunut oikein kauhealta. Oon mä sille muutenkin jotain puhunut, eikä sillä ollut tapana tuijottaa mua aina kun mä yritin puhua. Eikä se toistele mitä mä sanon, kun mä änkytän. Sitten yks kerta Ritva patisti mut sen yksjalkaäijä Noan mukaan taluttamaan jotain poneja sisään talliin, ja se määräsi mut viemään jostain syystä aivan saatanan suurta hevosta, vaikka oli poneista puhe. Onneksi se Noa ei odottanut vastausta, ja onneksi se puolet Noan taluttamaa pilkkuponia isompi hevonen oli kiltti. Se oli joko Hellon tai Helmipurojen, mutta en muista kumman, kun ne on ihan saman näkösiä. Muut suurimmaksi osaksi sanoi mulle vaan hei, ja niille kävi se et mä vaan nyökkäsin. Olihan ne melkeen kaikki mut ennenkin nähneet.

    Illalla mä sain viedä Ritvan kotiinsa. Ennen kuin se nousi mun autosta, se alkoi kaivaa laukkuaan. Sanoin, että lopettaisi: mä en sen rahoja ole ikinä ottanut.
    ”Höpö höpö”, se sanoi ja veti kaksisataa (siis ___kaksi___ sataa, siis 200,00€) kukkarostaan. Hullu! Ja yritti työntää niitä ensin mun takin taskuun ja sitten avata väkisten keskikonsolia että se tukkisi ne sinne.
    ”Mä en enää ikinä kuskaa sua mihinkään jos sä oot noin hullu!” varoitin sitä.
    Se vaan nauroi ja käski mut ottamaan rollaattorinsa takapenkiltä, ja mä otin ja kokosin sen sille. Mutta ennen kuin mä lähdin pois, mä tarkastin mun auton, koska tiesin että Ritvalla on kätkö siellä. Ja sillä oli. Se oli työntänyt kakssataa apukuskin puolen aurinkolipan väliin. Mä jätin ne sen postilaatikkoon vielä ennen kuin lähdin.

    • #7176 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Ai vitsi, Ritvahan on tässä aivan tunnistettavissa siksi tietyksi ihmistyypiksi, joka jakelee rahoja jokaisesta pikkupalveluksesta ja ihan liikaa. Köyhänä opiskelijana siitä oli toki kiitollinen, mutta aikuisena lähinnä vaivautunut. Sillä tottahan tämä ihmistyyppi ei todennäköisesti tajua, että lapsi kasvaa ja tulotaso samaten vaan lykkää seteliä kouraan vaikka toinen niittää monen tonnin kuukausipalkkaa (verojen jälkeen)…
      Sitten siinä on se toinen puoli: rahalla pitää saada kaikki. Kun tarjoaa tarpeeksi rahaa, pitää toisen tulla tekemään mitä tahansa, milloin tahansa. Se on vallankäyttöä. En ole Ritvan hahmosta pitänyt mitenkään hillittömästi juuri siksi, että hän tuppaa päsmäröimään joka asiassa, vaikkakin todennäköisesti tarkoittaa ihan hyvää. Tämä korostaa asiaa entisestään, Alluhan on ihan tossun alla.

      Sen takia minulle tuli jotenkin inha olo tästä tekstistä, vaikka oli siinä noita hauskojakin kohtia. ”iltaan mennessä variksetkin Eetun pihapuissa huusivat: Allu! Allu!” Jotenkin myös huvittaa tuo ilmaisu ”Hellon äijä”, kun sen on itse oppinut tuntemaan tietenkin Tiituksena ja mietin ensin että kuka ihmeen Hellon äijä.

  • #7175 Vastaus

    Marshall
    Osallistuja

    Vähän testailua ja hakemista Marshallilla kirjoittamiseen. Ja yritystä purkaa odottamassa ja kesken olleita tekstejä jotenkikaan pihalle.

    Tavarat autoon ja menoksi

    Talvi-ihmisenä en ollut koskaan tyytyväinen jos talvella ei ollut kunnon kinoksia. Mitä enemmän lunta niin sen parempi. Mutta nyt kun piti ottaa käyttöön jo hetken paikallaan seissyt kuljetuskoppi, niin vähälumisuus ei haitannut yhtään. Eipähän tarvinnut lapioida hankea kopin ympäriltä vaan saattoi vain napata vetoaisan suojan pois, peruuttaa auto kohdilleen ja vetää kärryn tallin viereen.

    “Nikke kerto että soot kanssa starttaamassa niissä kisoossa mihin te nyt lähettä.” Jannan ääni kuului auton keulan suunnalta kun laskin lastaussiltaa alas. Nainen käveli Arlekinin satula käsissään varustesäkkiä ja harjapakkia kantavan Niklaksen mukana.
    “..Joo. Se oli vähän sellainen.. hetken mielijohteesta tehty päätös.”
    “Hetken ja hetken, ohan se ny kuukausia haaveillu että millon pääsis taas kisoihin”, Niklas kiirehti kommentoimaan väliin.
    “No, joo. Mutta en ollut vielä varsinaisesti suunnitellut osallistumista.. Mutta tuo kisa tuli sopivasti tähän vaiheeseen ja menemme sinne muutenkin niin.. miksikäs ei”, vastasin vähän olkiani kohauttaen, “..Pääsin siis kuntoutuksessa nyt viimeiseen vaiheeseen. Saan siis omien tuntojen mukaan alkaa taas.. no, tekemään kaikkea mitä tein ennenkin. Eli ratsastamaan kunnolla ja myös kisaamaan,” lisäsin huomattuani Jannan kohottavan toista kulmaansa kysyvästi.
    “Mut toiha on tosi hyvä juttu!…Ja hyviä uutisia täälä ehkä vähä kaivattaaski..” nainen sanoi vähän hiljaisempaan sävyyn.

    Kukaan meistä ei tuntunut oikein osaavan lisätä asiaan mitään. Tiesimme mistä oli kyse, tai lähinnä että mihin Janna oli viitannut hyvien uutisten kaipaamisella. Mitään varsinaista tietoa mistä oikeasti oli kyse ei ollut tuntunut kuuluneen talon puolelta. Mutta suurinosa oli jo varmasti päätellut mistä saattoi olla kyse. Seisoimme hetken kopin vieressä ympyrässä kuin pingviinit, ennen kuin Niklas oli lopulta puhunut hakevansa loput tavarat kyytiin jolloin lähdimme kaikki valumaan takaisin sisälle.

    “..Mihinä luokkaan muuten osallistuit?” Janna kysyi, vaihtaakseen puheenaiheen takaisin kevyempiin aiheisiin. Onneksi.
    “..Ei se ole kuin KN Special. Mutta siitä on hyvä aloitella.”
    “Mmh. Meki osallistuimma helppo B:hen Paahtiksen kaa siihen ens kuun Storywoodsin Dressage Cupiin.”
    “Ettekö te viime vuonna startannut alemmassa luokassa?”
    “Joo. Vaikka kyllähän me silloonki reenattiin paljo just helppua beetä, niin tänä vuanna ois tarkotus vakiinnutta meijän taso sinne.”

    Juttelimme hetken suunnitelmista ja tavoitteista tämän vuoden kilpailemiseen liittyen samalla kun täytin Arlekinin heinäverkkoa matkaa varten. Lopetin heinän lappamisen kuitenkin aika nopeasti kun muutama palanen loksahti kohdilleen päässäni. Nostin katseeni Jannaan.

    “..Tuota.. Oletko miten menossa sinne ensimmäiseen osakilpailuun Paahtiksen kanssa? Tai siis, lähinnä että oletko lähdössä niin että kopissa olisi tilaa toiselle hevoselle.”
    “Omalla autolla moon lährössä, niin kopissahan ei oo kuin Paahtoleipä. Oliko sulla mitä mielesäs?”
    “Pystyisikö Niklas ja Arlekin lähteä sinun matkassa sinne? Koska en ole varma ehdinkö itse lähtemään sinne. Oma osuus bensoista ja muusta maksetaan tietenkin.”
    “Tokihan se onnistuu. Ompaha vähäsen mukavempi reissu itellekki kun on matkaseuraa. Ja Paahtiksellaki varmasti kivempaa kun on kaveri matkasa.”
    “Loistavaa. Toki, vielä pitää varmistaa Niklakselta että sopiiko hänelle tälläinen järjestely…”
    “Ai kelpaako mulle mikä?”
    “Marsh tosa justiisa kysy että jos sä mahtuusit mun kyyvissä sinne Storywoodsin kisoohin, mutta että mitä mieltä soot ite siittä.”
    “Mietitääs. Epävarmuus että ehtiikö toi yks ees takas että pääseekö ees lähteen versus varma kyyti sinne? Jos siis tietenkää jotaki odottamatonta katastrofia ei tapahu. Kyllä kiitos!”

    Nostin puolilleen täytetyn heinäverkon ylös, ja lähdin kantamaan sitä ulko-ovea kohti kuin kantaisin piripintaan täytettyä vesilasia mukanani. Mitä vähemmän verkkoa heiluttelisin, sitä vähemmän olisi käytävältä lakaistavia heiniä.

    “Niin onko Marshall lährössä käymään jossain kauempanaki? Vai minkä takia epävarmaa että ehtiikö takas.”
    “..Lähden käymään kotona kuun loppupuolella”, vastasin samalla kun kiipesin kuljetuskopin sisälle kiinnittämään heinäverkkoa, “Äidin 50 vuotis syntymäpäivät ja samalla myös hevosen hakureissu.”
    “Eikä! Millaane hevonen? Onko se ihan sun oma vai miten?”
    “5-vuotias tamma. Se on nuoremman veljeni hevonen. Mutta sillä on tällä hetkellä niin paljon ratsastettavia ja muuta hommaa, niin tuumasimme että se helpottaa ainakin vähän hänen elämää jos otan tämän yhden sen käsistä ainakin joksikin aikaa.”

    En vaivautunut sen kummemmin kuvailemaan minkä näköisestä hevosesta oli kyse, koska Niklas oli selvästi jo askeleen edellä. Toinen mainitsi jotain instagramista, ennen kuin jo ojensi puhelinta Jannan eteen. Näkemättäkin osasin päätellä että hän oli kaivanut joko Mityan tai Vladin tililtä esille Arieksen kuvan.
    Kävin läpi päänsisäistä muistilistaa mitä vielä puuttui. Mutta kerta satula ja varustekassit oli kannettu kyytiin, enään ei tainnut puuttua kuin itse hevonen. Tuuva odotti meidän saapuvan vasta joskus lähempänä neljää, joten olimme aika reippaasti etuajassa suunnitellusta aikataulusta. Mutta ainakin välipysäkillä olisi siis paremmin kuin hyvin aikaa Arlekinin klippaamiseen.
    Niin joo. Pitää varmistaa että klipperi on mukana.

    ps. Jos sulla oli jo Janna jotaki suunniteltu Storywoodsin Dressage Cupin kisamatkaa ajatellen tai muuten vaan tuo kuvio ei nappaa/onnistu, ignooratkaamme tekstistä sitä koskeva osuus xD

    • #7178 Vastaus

      Janna H
      Osallistuja

      Mulla oli samat suunnitelmat mutta hän kerkesi ensin. Kuvio sopii enemmän kuin hyvin 🙂

    • #7186 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      On varmasti hyvä idea hakea Marshallin minäkertojaa. Hänen ulkopuolisen kertojansa on, kuten sanottua, omaleimainen ja erottuva, mutta samalla myös raskaine rakenteineen ja epäluotettavine kerrontatapoineen aika raskas. Marshallilla ei myöskään ole yhtä selväpiirteistä persoonaa kuin Niklakselle on kehittynyt, ja uskon sen johtuvan ainakin osittain kertojasta, joka keskittyy Marshallin ulkoisiin ominaisuuksiin, taustaan ja taitoihin. Olen iloinen minäkertojasta ja utelias näkemään, tuleeko Marshallin sisäinen maailma tällä kertojalla vielä paremmin esiin.

      Marshall on tässä vaiheessa ainakin vielä melko neutraali. Jos se on tietoinen valinta, hänestä voi kehittyä noamainen tarkkailija, joka ei vältä tuoda julki mielipiteitään jokaisesta vähäpätöisestä seikasta. En olettanutkaan Marshallin olevan niin kuin joku Eira, joka on jotain radikaalia mieltä melkein joka asiasta! Kultainen keskitiekin on kuitenkin olemassa, jos aiot vielä tehdä kokeiluja. Marshallin mielipiteet saa esiin sillä, että miettii, miten juuri tämä hahmo reagoisi juuri näihin ärsykkeisiin. Niklas tulee esimerkiksi tässä puhumaan Marshallin päälle ja vähän niin kuin väittämään vastaan kisasuunnitelmissa. Olisin kuvitellut sen olevan Marshallista, hmm, jos ei ärsyttävää, niin ainakin häiritsevää. Olen ajatellut, että Marshallilla on tarve pitää ohjakset kädessään: myös siinä asiassa, että miltä julkisivu saa näyttää ja mitä asioita muille kerrotaan. Olen tehnyt oletuksen sen perusteella, että Marshall kontrolloi Niklasta niin huomiota herättävän vahvasti. Myöskään esim. vauvan menetyksen mainitseminen ei tässä aiheuta Marshallissa mitään tunteita. Ennemminkin pingviinimäisesti hiljaa seisomisessa on havaittavissa ihan pientä vaivaantumista.

      Marshall ei kuitenkaan missään tapauksessa ole tässä mikään robotti tai huonosti kirjoitettu! Tarkoitus on vain antaa ajattelemisen aihetta, että onko ratkaisu harkittu ja kokeilu valmis. Marshall nimittäin esittää jonkin verran mielipiteitä. Hän on selkeästi helpottunut, kun keskustelu kääntyy kepeämpiin aiheisiin, ja sulavasta juttelusta päätellen ihan tykkää Jannan kanssa rupattelemisesta siinä määrin kuin vetäytyvä tyyppi vain voi. Hän yrittää tällä kertaa ajatella myös sitä, että Niklaksella voi olla omiakin mielipiteitä, vaikka hänhän se on taas kyytiä järjestelemässä omin päin. (Tästä seikasta voisin vähäsen taputtaa häntä päälaelle: hyvä poika.)

      Tää on eka yritys Marshalliksi ja sellaisenaan tosi hyvä. Eikä neutraaliudessakaan ole siis yhtään mitään vikaa, jos se on tietoinen valinta! Aina uuden kertojan kanssa on kuitenkin matkaa kuljettavana ennen kuin hän tulee valmiiksi. Uuden projektin aloittamisen lisäksi arvostan taas kerran sitä, että viitsit kertoa tarinallisesti muille hahmojesi ohjelmasta ja mahdollistaa näin yhteisetkin hommat. Sitä paitsi mulle voi syöttää mitä tahansa dialogissa. Hepppasuunnitelmat eivät olisi mun mielestä kiinnostavin mahdollinen aihe maailmassa, mutta kun tyyppi kertoo ne toiselle, ihan fiiliksissähän minä niitä luen ja alan jo kannustaa näitä oman väen ratsukoitakin.

  • #7181 Vastaus

    Janna H
    Osallistuja

    09.01.2021

    Janna ohjasi kirjavan tammansa radalle harjoitusravissa. Paahtis siirtyi löysästi käynnin kautta pysähdykseen Jannan tehdessä tervehdystään. Tamma otti muutaman innostuneen steppausaskeleen ja lähti liikkeelle harjoitusravissa. Harjoitusravissa köpöttely sai Paahtiksen naksuttamaan kuolaintaan, mutta pian kun tamma pääsi viimein tekemään kuviotehtävää alkoi meno näyttä oikein mukavalta! Nelikaarisella kiemurauralla Paahtis oikein tarjosi peräänantoa ja Jannan täytyi vain säilyttää oma istuntansa ja tasainen kuolaintuntuma. Siirtyminen oikeaan harjoituslaukkaan oli mukavan tahdikas ja laukkavoltti pyörähti kuin itsestään. Lävistäjällä tehtävä laukka-ravi-laukka siirtymä, sekä samalla laukan vaihdos, onnistui ratsukolta erinomaisesti etenevällä askelluksella. Toisen kierroksen laukkavoltti jäi hieman pieneksi, mutta silti mukavan pyöreäksi. Harjoituslaukka jatkui rullaavana ja siirtymä keskikäynnille oli jälleen kerran mukavan tahdikas. Puoliympyrällä Paahtis jälleen taipui mukavasti ratsastajansa pohkeen myötäisesti. Ratsukon lähestyessä pituushalkaisijalla kohti lopputervehdystä, oli hauska huomata ravin tahdin menevän samaan tahtiin taustalla pyörivän väliaikamusiikin tahtiin. Pysähtyminen osui sopivasti viimeiseen tahtiin ja tervehdys kruunasi suorituksen. Tällä kaksikolla on vielä paljon näytettävää kisakentillä! (C) Iina

    Me oltiin just palattu Paahtiksen kanssa rataharjoituksista kun Nikke ja Marshall saapui tallille. Olin juuri laittamassa viimeisiä oman ratsun tavaroita paikoilleen kun Nikke alkoi tottuneesti pakkaamaan kisatavaroita samalla kun Marshall lähti hakemaan koppia auton perään. Puhelimme Niklaksen kanssa pennuista ja niiden kasvamisesta ja kouluttamisesta. Toisen ollessa valmis lupasin napata Arlekin satulan kantooni ja suuntasimme peräkanaa kohti autoa. Lähestyessämme autoa Niklas tiputti keskusteluumme tiedon siitä että myös Marshall olisi kilpailemassa. Olihan toinen ollut jo satulassa, mutta tämä tieto pääsi silti yllättämään vaikka olihan viime päivinä ollut ilmassa myös muunlaista huolta ja murhetta.

    Kuuntelin Marshallin vastauksia Niklaksen pakatessa tavaroita autoon ja palatessamme takaisin talliin kysyin mistä luokasta toinen aloittaisi kisauransa ja puhuimme muutenkin tavoitteista alkaneella kaudella. Mä en täysin varma ollut meidän tavoitteista mutta ainakin ajatuksissa olisi saada mahdollisimman ehjiä ja puhtaita ratoja jokaisessa kolmessa lajissa ja saada vakaata tulostasoa koko kauden. Marshall täytti punarautiaalleen heinäverkkoa mutta hiljalleen miehen liikerata ensin hidastui, kunnes se pysähtyi kokonaan.

    Ehkä hieman normaalia tunnustelevammin Marshall kyseli ensimmäisestä osakilpailusta ja kuljetusjärjestelyistä minun ja Paahtiksen osalta. Toisen kysellessä olisiko Niklas mahtunut kyytiin oli tuo mukava yllätys ja matkaseura kelpaisi aina koska ikinä ei kuitenkaan voinut olla varma, etteikö nuorikko keksisi mitään tyhmää kuljetuksessa tai että reissulla ei menisi mikään muukaan pieleen. Niklas, joka oli ollut hakemassa viimeisiä tavaroita satulahuoneesta, saapui paikalle ja toisen kysymys kuulosti siltä kuin olisin ollut suunnittelemassa treffejä toisen miesystävän kanssa. Kuitenkin hetken pohdinnan jälkeen varma kyyti kuulosti myös Niklaksesta hyvältä ajatukselta joten sovimme että Arlek ratsastajineen lähtisivät kyydissäni matkaan. Vaihdoimme muutaman sanan myös Marshallin tulevasta kotireissusta ja näyttipä Niklas minulle kuvankin reissusta mukaan tulevasta hevosesta.

    Lopulta Niklas lähti hakemaan Arlekia ja Marshall klipperiä ja itse suuntasin tallin vintillä olevaan oleskelutilaan. Oli mennyt hetki opettaa itselleen askelten suunta sinne tuvan sijasta, mutta sanomattakin oli selvää että Nelly ja Eetu kaipasivat nyt omaa rauhaa. Ehkä ainakin osan sieluja olisi helpottanut jos olisi tiennyt miten pariskuntaa olisi voinut auttaa mutta toisaalta itse en ainakaan halunnut olla liian innokkaasti tuputtamassa apuani. Sillä ei varmasti olisi positiivisia vaikutuksia mihinkään joten täytyisi vain jaksaa odottaa ja toivoa että jompikumpi olisi tarpeeksi rohkea pyytäekseen apua tai jotain muuta mitä tarvitsisi.

    Istuessani alas sohvalle siirryin pariskuntaa ajatellessa työsähköpostiin. Muutama viesti vaatisi avaamista vasta toimistolla, pari oli vain talon sisäisiä ilmoituksia, pääasiassa lomia ja sen sellaisia. Viimeinen sähköposti, jonka saatoin tässä hetkessä avata oli ilmoitus päihdewebinaarista, joka olisi helmikuun kahdestoista päivä. Luettuani Sarin pohjustuksen, siirryin silmäilemään osallistumisohjeet ja muutenkin vain koko webinaarin ohjelmistoa. Aamupäivä näytti olevan yleistä keskustelua ja iltapäivällä olisi sitten aihekohtaisempia keskusteluja. Ohjelmisto vaikutti aamupäivän osalta mielenkiintoiselta ja olin juuri siirtymässä iltapäivän osuuteen kun ovi narahti ja jostain syystä se säikytti minut kunnolla.

    ”Sori, ei pitäny säikyttää” Noa sanoi astellessaan täyden termarin kanssa pienen pöydän ääreen, ennen kuin korvasi tyhjenneen vastaavan kantamuksellaan.
    ”Ei mitää. Itteppä sitä katosin ajatuksiini” huokaisin samalla kun pumppasin termospullosta ensimmäisen mukillisen mustaa, höyryävää nestettä. Näin miten Noan katse käväisi puhelimeni näytössä, sillä olin rytäkässä onnistunut kelaamaan sivun alkuun, jossa luki varmasti puolisokeankin nähtävillä kirjaimilla webinaarin aihe.
    ”Työjuttuja. Tai en mä tierä haluanko mä ottaa tähän osaa. Tai niinku miälenkiintoonen tää olis mutta…” nieleskelin katse jossain kaukana ”en mä tiärä haluanko mä käyrä näitä muistoja just nyt lävitte” takeltelin viimeiset sanani ulos. ”Tai siis kun Nellyn ja Eetun tilanne muistuttaa mua Nuutista” huokaisin raskaasti ja tunsin miten kyyneleet polttelivat luomieni takana katkeruuden vallatessa sydäntäni. Noa ei sanonut suoraan mitään, mutta mä näin miten se pohti, ottaisiko kantaa asiaan vai ei. Eihän se ollut mun paikka mennä sanomaan ja puhumaan siitä nyt kun paljon polttavampi tilanne olisi päällä. En mä silti kuitenkaan voinut olla pohtimatta millaista mun elämä olisi nyt, jos mä olisinkin isosisko.

    • #7190 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Sait viimeksi runsaasti kehuja tunnelman luomisesta. Tällä kertaa saat kritiikkiä samasta asiasta. Olet nimittäin kehittynyt jo valtavasti tunnelman luomisessa, kunhan olet ikään kuin itse tekstin puikoissa. Saat luoda tilanteen, saat päättää yksaityiskohdat, ja yksityiskohdistahan tunnelma muodostuu.

      Kun joku muu on kuitenkin puikoissa, tunnut säikähtävän. Noudatat tarinaa orjallisesti. Toistat uskollisesti sen yksityiskohdat: jokaisen sen tapahtuman. Et keksi omiasi. Se on turvallista. Et ainakaan astu kenenkään varpaille: et tee virheitä. Me emme kuitenkaan välitä virheistä: me välitämme siitä tunnelmasta. Vastaustekstien suhteen sinulla onkin siinä harjoittelemisen paikka. Osaat kyllä! Olen nähnyt. Luulen, ettet vain vielä uskalla. Se taas ei ole mitenkään nolo tai kauhea juttu. Hopiavuoren kaltainen tarinayhteisö on vielä loppujen lopuksi aika harvinainen paikka. Meidän kirjoittajistamme suurin osa harjoittelee tätä vasta täällä. Nyt on sinun vuorosi harjoitella.

      Heitä siis pois pelko siitä, että teet virheen. Voit harjoitella vaikka näin:
      – Kirjoita ensin ylös kaksi tai kolme päätapahtumaa toisen kirjoittamasta pohjatarinasta. Mitä vähemmän, sen parempi.
      – Sen jälkeen kirjoita teksti. Älä kirjoita tekstiin mitään sellaista, minkä toinen on jo kertonut! Kerro pelkästään sellaisia asioita, jotka ovat lukijalle uusia.
      – Kun hiot tekstiä, saat lisätä pieniä asioita, jotka toinenkin on kertonut tekstissään, mutta lyhyesti. Voit tehdä vaikka tarkan säännön, jos se auttaa: esim. että yhdessä kappaleessa saa olla korkeintaan kolme sanaa sellaisesta asiasta, jonka toinen on jo esitellyt.

      Tällä hetkellä kirjoitat raportin, et tarinaa. Raportti on tarkka ja uskollinen, mutta tarina onkin elävä mielenkiintoinen. Molemmilla tekstilajeilla on paikkansa. Tämä on tarinoiden paikka.

      Kaikissa tarinoissa on jotain hyvää. Tietenkin myös tässä on, vaikka kommentista suurin osa on ollut nyt ohjeita kehittymistä varten. Tässä tarinassa hyvää on tietenkin se, että tavasta viis, osoitat taas halua ottaa muut huomioon, ja siitäkös täällä tykätään.

      Toisekseen, tilanteesi ei ole millään tavalla ”toivoton”! Olet jo kehittynyt vastaustarinoissakin; omissasi kehitys tuntuu vain olevan huimempaa. Nyt vielä kun saadaan nämä balanssiin niin siitä lähtee!

      Lisäksi tekstissä on myös viihteellisiä ja taiteellisia ansioita. Jos olisin editoijasi tai kustannustoimittajasi, kutistaisin varmasti Marshallin ja Niklaksen osuuden, koska se ei tuo lisää tarinaan. Tekisin siitä parin rivin pituisen, ellet tahtoisi lisätä siihen ihan omia uniikkeja juttuja ja tapahtumia. Omaa osuuttasi paisuttaisin: se on tekstin kolme viimeistä kappaletta. Radikaaleimmassa tapauksessa jättäisin jäljelle vain ne ja lisäisin niihin pelkän viitteen Niklakseen ja Marshalliin. Ne kiinnostavat lukijaa: niitä hän ei ole ennen kuullut.

      Huomaa siis, että tässäkin tarinassa olet tehnyt hyvää työtä — siellä, missä kaikki ohjakset ovat käsissäsi. Olet taitava. Nyt on aika vain laajentaa taitoja. Olen saarnannut monelle samasta. Ota kiinni muiden hahmoista niin kuin ne olisivat ihan omiasi. Kun sinä kirjoitat niistä, sinä olet niiden jumala ja päätät ihan kaikesta. Vaikka vastaisit toisen omaan tekstiin, kirjoittamasi teksti on aina sinun. Sinulla on oikeus leikkiä vaikka kuinka rajusti kaikilla hahmoilla ja pitää niitä ihan kuin omiasi: se oikeus kirjoittajille luovutetaan, kun liitytään Hopiavuoren tarinaan. Älä pelkää rikkovasi hahmoja tai tarinoita. Kaikki ovat omalla tavallaan yhtä hyviä kirjoittajia, sinäkin tietysti, ja tiedät, että itsekin osaisit korjata pari pärkyyntynyttä hahmon saumaa tuosta vain. 🙂

  • #7183 Vastaus

    Nelly
    Valvoja

    Aamukahvit

    “Äiti, mä soitin sille Mannille. Se lupas kattoo sun autoo.” Nelly pyöritti kahvimukiaan puhuessa.
    “Kuka se on se Manni?”
    “Mun isä” Nellyn vieressä istunut Hello kertoi.
    “Aaaa, okei” sanoin ja ryystin kahvia. “Täällä kyllä juodaan itelle mahahaavat tän kahvin kans, miten te näin paljon ootte aina kahvilla?”
    “Ei täällä oo pakko juua kahvia. Saa ottaa vettäkin” Nelly hymyili. Väkinäisesti.

    Nelly näytti edelleen riutuneelta. Hänen poskiensa kuopat syvenivät päivä päivältä ja hymy ei yltänyt silmiin asti. Korvat olivat punaiset kuin paloautot ja oikea jalka väpätti pöydän alla. Vasemman hän oli nostanut penkille ja puristi sitä kuin henkeään.

    “Kuule Hello. Mitä jos mentäisiin Seinäjoella käymään, ko isäs on saanu mun auton valmiiks? Otetaa toi mun tyttön mukaa ja piristetää sitä kirppiksillä.”
    “Äiti mä en haluu kirppiksille. Mä haluan olla nyt kotona.”
    “Ai, no sitten. Kirjakauppa?”
    “Ei tarvii. Mä pärjään kyllä. Mä meen maastoon tänään. Meen pitkän lenkin. Pärjääksä sen aikaa täällä?”
    “Kyllähän minä nyt täällä pärjään. Niklas ja se toinen taitaa tulla. Kyllä minä nyt täällä pärjään! Mutta kannattaako sun ihan oikeesti ny lähtee yksinäs maastoilee? Eihä leikkauksesta oo ko muutama hassu päivä.”

    • #7202 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Hö. Tämä teksti saa mun ulkotekstilliset huolet taas nostamaan päätään. Hopiavuori on ollut mun happy place, päiväuni, mielikuvitusmatkojen pääkohde jo ennen kuin julkaisin sen. Mitä jos se ei ole koskaan enää samanlainen onnen tyyssija? Ennenkin on nimittäin myrskynnyt, mutta ei tällä tavalla. Nouseekohan Nellyn silmät ja posket enää koskaan kuopilta?

  • #7188 Vastaus

    Janna H
    Osallistuja

    12.01.2021

    Toinen kouluviikko oli tuonut tullessaan ongelmat, ja töitä olisi ollut taas enemmän kuin reilusti tarjolla. Yritin silti parhaani mukaan tehdä vain kahdeksan tunnin työpäivää, vaikka toimistolla olisi helposti tullut kulutettua kellon ympärystä hakiessa ratkaisuja ja vaihtoehtoja ongelmille.

    Vaikka ongelmat töissä olivat tähän asti jääneet ihan nätisti työhuoneeseeni sulkiessani oven takanani, tänään ne seurasivat minua tallille asti. Vasta Niklaksen vislaus ennen kuin tuo avasi maneesin oven ja talutti Arlekinin sisään, Outin ja Jussin seuratessa perästä palasin ajatuksistani takaisin.
    ”Moikka!” Tervehdin molempia ennen kuin käänsin Paahtista täyskaarrolle ja annoin saapuneille ratsukoille tilaa. Jouduin keskittymään uudestaan ratsastamiseen, sillä olin jättänyt satulan sille varatulle paikalle ja istuinkin laikukkaan hevosen paljaassa selässä.
    ”Jussihan näyttää valmiilta töihin, vai yritääköhän se vain hurmata naisia?” hymyilin Outille katsellessani korvat tiviisti eteenpäin askeltavaa ruunikkoa.
    ”Hah, kelillä voi olla ehkä myös osa asiassa” Outi vastasi ohjatessaan Jussia uralle.

    Koska oma ratsuni oli saanut kävellä ainakin tarpeeksi, kadottuani ajatuksiini joten lyhensin Paahtiksen ohjia tuntumalle ja työstin tammaani nopeasti käynnissä, ennen kuin siirsin laikkutammani raviin. Paahtis tuntui hyvältä ja innokkaalta liikkumaan eikä toisaalta varmaan ajoittain maneesin nurkissa vinkuva tuulikaan hidastanut tammani menoa. Yritin verrytellä Paahtista parhaani mukaan ja samalla työstää sen kanssa joitain helpon B:n asioita. Siirtäessäni Paahtiksen lopuksi käyntiin odotin että Niklas oli saanut Arlekin kanssa treeninsä loppuun, ennen kuin ratsastin ratsukon rinnalle, jättäen kuitenkin sopivan välin vierellä kulkevaan tammaan.

    ”Hei miltä sun torstai näyttää? Ku mähän kyselin sitä valmennusta mutta en mä tiärä viittinkö mä palata Nellyn kans siihe aiheeseen nytten. Nii mä miätiin että olisittako te kerenny Kremin kans vaikka puistoilemaan tai johonkin että naperot sais painia? Ei nyt ehkä loistokkain tapa juhlia vanhenemista, mutta tapansa kullakin” kohautin miehen puoleista olkaani samalla kun näpertelin Paahtiksen ohjia.
    ”Ei mulla kai mitään oo, mutta mä varmistan vielä ettei Marshilla ollut mitään suunnitelmia nii mä palaan asiaan jos sopii?”
    ”Joo ja siis jos ei sovi nii sitte ei sovi. Voihan sitä pitää sitten vaikka leffaillan tai jotain muuta sen tyylistä. En mä nyt muutenkaan oikeen välitä mistään isoosta juhulista” yritin hakea ääneeni sellaista sävyä, joka vakuuttaisi toiselle että en pahoittaisi mieltäni vaikka pentujen painihetki ei onnistuisikaan.

    Lopulta käänsin Paahtiksen hiekan keskelle ja liu’uin alas laikkuhevoseni selästä ennen kuin vedin ohjat laikukkaan kaulan ylitse ja maiskautin ratsuni liikkeelle. Hoidettuani ratsuni takaisin tarhaansa nousin portaat ylös tallin vintille kahvin toiveessa.

    ”Sori, mä otin just loput” Harri irvisti nostaen mukiaan juuri kun olin tarttunut termospullon kahvaan nostaakseni sitä ilmaan.
    ”Ookkei, no parempi onni ens kerralla” kohautin olkiani ja astelin vapaana olevaan nojatuoliin.
    ”Mites sulla ja Salierilla on mennyt ratsastukset?”
    Kuunnellessani Harrin vastausta moikkailin samalla myös Heliä ja Tiitusta, jotka pyörähtivät toteamassa kahvitilanteen huonoksi.

    Jossain kohtaa joku toi lisää kahvia ja vasta Harrin huomauttaessa asiasta tajusin täyttää itselleni viimein mukin, samalla kun kuuntelin polveilevaa keskustelua, joka tuntui vain löytävän uusia suuntia tasaisesti. Kukaan ei tainnut enää edes tietää mistä koko keskustelu oli ikinä edes saanut alkunsa, mutta olin kiitollinen siitä että meillä oli näin mahtava porukka myös vaikeina aikoina.

    Marsh, pahoittelut jos otin liikaa omia vapauksia Niken vastauksen suhteen. Muutenkin tää on jotenkin semmonen pelottava julkasta ku en oo tainnu ikinä villiintyä hahmojen käytössä tällä tavalla ja oon ihan varmasti mokannut jotain…

    • #7211 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Saat paljon aikaan yhdessä tarinassa: vitsi miten siistiä. Joka tyypillä on itsensä kuuloinen rooli tarinassa: Niklaksella tietenkin suurin, kun Janna on hänen ja Marshallin kanssa eniten tekemisissä ollutkin. Pidät myös taitavasti muita ikään kuin Jannan verkossa. Kun Janna liikkuu ja vaihtaa kuulumisia vähän kaikkien kanssa, hänen naamansa ja kuulumisensa ovat hahmoille tuttuja. Silloin yhteisiin juttuihin on tosi helppo lähteä arjessa ja Jannan kuulumiset kiinnostavat aidosti myös hahmoja meidän lukijoiden lisäksi.

      Olenkohan outo, kun musta koirapuistopainit kuulostavat parhailta juhlilta ikinä? 😀 Yhdellä kaverilla on vain yksi koira ja muilla useampi, niin isommat kokoontumisajot tulee kyllä vietettyä koirapuistossa, kun ei kai kukaan normaali ihminen nyt koiratta kaveriaan tapaamaan mene..? :DD

  • #7191 Vastaus

    Marshall
    Osallistuja

    Toinen viimeistelemättömämpi tekstin tynkä minkä pusken vähän tälleen riman alta pois jaloista.

    11.1.2021

    Syynäsin kulmat kurtussa koulusatulassa roikkuvia jalustinhihnoja. Päällisin puolin ne kyllä näyttivät hyvältä, ei murtumia, ompeleet olivat yhä asiallisessa kunnossa eli katkenneita lankoja tai muutakaan. Mutta aivan kuin ne olisivat eilen tuntuneet epätasaisilta vaikka kuinka oli laittanut ne samoihin reikiin kummaltakin puolelta.
    Nappasin jalustimet irti, avaten hihnat niin että sain aseteltua ne pitkin pituuttaan toisiaan vasten. Tarkemman mittaamisen kautta epäilys varmistui oikeaksi, että vasen jalustinhihna oli venynyt toista enemmän jolloin reiät eivät olleet enää samoilla kohdilla. Hieraisin niskaani hieman, pyyhkien hihnat satulan tavoin läpi sienen kanssa ennen kuin aloin pujottamaan hihnoja takaisin jalustinkoukkuihin. Siirtäen valmiiksi venyneemmän hihnan vastakkaiselle puolelle. Pitäisi varmaan ensimmäiseksi katsoa vähän että olinko itse muuttunut niin vinoksi, vai Niklas, että riittääkö pelkkä ratsastajan kehonhuolto. Ja samalla syynätä tarkemmin läpi että satula itsessään istui vielä Arlekin selkään. Selästä käsin en ollut kyllä huomannut mitään mutta…
    Nostin katseeni varustehuoneen ovelle päin kun kuulin sen avautuvan selkäni takana. Outi ja Janna lampsivat sisälle huoneeseen, keskustellen jotain hevosten käytökseen liittyvästä. Ilmalaiva mainittu, joten arvelin aiheen liittyvän hevosten virkeämpään käyttäytymiseen nyt kun olimme saaneet vähän lunta ja jopa pakkasta.

    “Hei, sähän tulit sopivasti vastaha. Miten ne teijän kisat meni?” Janna uteli suoraan, huomattuaan minut huoneen perällä. Tunsin kuinka korvanpäitäni alkoi kuumottamaan.
    “…Niklaksella meni hyvin. Tosi hyvä ja tasainen suoritus, sai arvostelussa kehuja täsmällisistä ja rauhallisista laukannostoista.”
    “Sehän on mahtavaa. Mitä oon vähän sivusta seurannu niin Nikkehän edistyny tosi hyvin, kun eikö se oo ratsastanu vasta.. vuoden tai jotai sellasta?” Outi puheli samalla kun kaivoi harjapakkia Jussin kaapista.
    “Lähemmäs vuoden joo.”
    “Nikellä on kyllä ollut kehittymisseen yks ratkaaseva tekijä, kun son saannu alusta asti olla valvovan silimän alla ratsastaas. Ja yksityysenä vieläpä.”
    “Jep, se kyllä vaikuttaa tosi paljo. Moni käy pitkään ratsastuskoulun ryhmätunneilla mutta ei pääse kehittyyn kunnolla, kun ne ryhmät on monessa paikassa liian isoja että opettaja vois keskittyä kenenkään menoon sen tarkemmin”, Outi sanoi ja Janna myönsi huomanneen saman. Itse nyökytin vain päätäni vastaukseksi, koska se oli valitettava tosiasia. Liian moni talli piti ryhmäkoot turhan isoina.
    “Mutta entä sun oma suoritus? Kun sähän mainihrit siittä KN Speciaalista.”
    “…No. Tavallaan se kai meni hyvin, mutta ei kuitenkaan…” aloitin, hieroen niskaani samalla kun palautin katseeni maailman mielenkiintoisimpaan jalustimeen. Ennen olisin pyrkinyt jättämään aiheen siihen, mutta kuten henkilökohtainen sosiaalistamis valmentajani Niklas oli alkanut Kremin ohella opettaa minuakin niin jatkoin, “…Tai siis. Jos olisimme startanneet helppo A:ssa, niin suoritus olisi varmasti riittänyt palkinnoillekin. Mutta.. kun meidän olisi pitänyt suorittaa se KN Special rata..”

    • #7212 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Älä ny oo tuan värinen. 😀 Marshall nimittäin miellyttää mua tässä jutussa kovasti. Taidan olla aika ilkeä ja kamala, mutta koska monialamestarit käy aina välillä mun hermoille, olen heti suopeampi niitä kohtaan kun ne vähän kämmääkin välillä eikä osaa joka lajista joka kerta kaikkea. Ennen kaikkea Marshallin oma sosialistaja on tehnyt hyvää työtä! Saisinkohan mäkin vuokrata sitä välillä, jos se saa meidän kaltaiset röllitkin oppimaan keskustelutaidon alkeita?

      Mutta oikeasti. Mennään kevyeen hahmoanalyysiin. Marshallin pettymys on juuri sellaista, mitä odotinkin. Kun hahmot toimii mun odotusten mukaisesti, se tuntuu musta rauhoittavalta ja hyvältä: tunnen siis hahmon. Marshall on vähän nolona ja hinkkaa jotain jalustinremmejä, kun joku toinen olisi syyttänyt hevosta ja kolmas vellonut vaikka itsesäälissä. Uskon, että Marshall myös pääsee yli tällaisista jutuista suhteellisen nopeasti ja voi aloittaa uuden yrityksen. En usko, että hän kokee yhden kämmin määrittelevän häntä ratsastajana tai ihmisenä. Ehkä hän analysoi tarkasti, mikä meni pieleen, mutta ei jää makaamaan ja nyyhkimään lopputalveksi yhtä pikkukisaa.

  • #7192 Vastaus

    Niklas
    Osallistuja

    12.1.2021, Laittomuuksia satulassa

    Katoin Jannan perään aina siihen saakka kunnes se sai maneesin oven itsensä ja Paahtiksen perässä kiinni, ennen kuin kaivoin kännykän taskusta. Toisella kädellä ohjasin Arlekinin kävelemään pienempää kehää maneesin keskelle jotta Outille ja Jussi jäi ura vapaaksi työskentelyä varten kuten olin oppinut tekemään. Pätiköhän se muuten edes joka kerta? Että hiljaa menevien piti antaa tilaa niille jotka menis reippaammin? Kai, ainaki se kävis järkeen. Mutta toisaalta, mitä olin kisoissa kattonu ratsukkojen lämmittelyä niin siellä se ei tainnu toimia ihan siihen tapaan, kaikki näytti pyörivän miten ja missä sattuun. Onneks niissä kisoissa misä ite oli ollu lämmittelemässä niin oli aika vähän ratsukkoja kerralla pyörimässä..
    Pudistin päätäni vähän jotta sain ravisteltua ajatukset takaisin ojennukseen. Hmm, kerta kännykkä oli jo kädessä niin kai tässä samalla vois ottaa kuvanki… Kurottauduin pyyhkäisemään kännykkä kädelläni Arlekin harjaa vähän paremmin sen niskalla. Nopea vilkaisu missä päin maneesia Outi ja Jussi menivät, hyvin olin pysynyt pois tieltä. Olin avaamassa kännykän lukitusta, kun tajusin että ensin piti ottaa hanska pois koska kosketusnäyttö mitään tunnistanu hanskojen läpi. Sulloin puhelimen takin auki olevaan taskuun, ja kiskoin hampailla hanskan pois kädestä. Mutta mihin mä tän hanskan laitan?
    Kääntyilin satulassa hetken varmaan sen näköisenä kuin etsisin pöytätasoa mille sen laittaa, kunnes sulloin sen vain kauluksesta leuan alle. Kyllä se siellä mukana tulisi sen mitä tarvi, pitemmäsä ja reippaamasa vauhdissa se varmasti kyllä tippuis. Nappasin kännykän uudestaan käteen, tottunein sormiliikkein napautin wapista Marsin keskustelun auki.


    Hei! Jannalla o vissii synttärit torstaina
    tai niin mä ymmärsin
    kysy jos mä oisin voinu sen kaa lähtä koirien kaa johkai ja näi nii sulla ei vissii ollu mitän suunnitelmia sille päivää eihä?

    Ei oo mitään normaalista poikkeavaa.

    okei hyvä
    ku siis mä meinasin että jos kututtas se siihe meille
    ko takapiha on kerta aidattu jne niin koirot voi riehua sielä miten haluaa ja ko non niin pieniä niin tila riittää kyllä niile tai sitte käyää eka kakaroitten kaa josai ja sitte tultas siihe meille
    ko samallaha vois kehittää jotaki muutaki. ruokaa leffa ja tai jotaki sellasta

    Kysy vaan.

    Jees!
    Niijoo, mite onnistuus ko se puhu siittä että ko sillä ois ollu joku plääni että Nelly ois pitäny sille valmemmuksen mutta sei vihti alkaa nyt just siitä kyseleen siltä. Että jos sillekki passaa ja näin jos sä oisit voinu sille jonku valmennuksen vetää ennen ku lähet reissuun. Sellane hyöty synttärilahja. Mä voin pistää itteni likoon sen verta, että jos esteitäki haluais niin voin tulla puomipojaksi

    Onnistuuhan se. Minun puolesta vaikka koulu- ja estevalmennus kummatkin. Eri päivinä toki. Kysy siinä samalla siitä, tiedät kyllä mun aikataulut milloin mulle sopii.

    Jeesh!

    “Et kai sä vaan tekstaa ja ratsasta?” Meinasin tiputtaa kännykän kädestä kun kuulin Outin äänen. Nainen oli siirtynyt myös käyntiin, ja käveli uralla muutaman metrin päässä mun ja Arlekin rinnalla.
    “Eeehkä. Mutta emmä aina tätä tee”, vastasin samalla kun sujautin kännykän takaisin taskuun. Niin joo se kuva unohtu napata. No, joku toinen kerta ehkä.
    “Älä huoli, salaisuutes on turvassa”, Outi vastasi hymyillen ja iski silmäänsä.
    “Rikollista meininkiä iltahämärisä, varo ettet joudu ongelmiin avunannosta rikokseen”, virnistin, “Hei! Olikko sä muuten lomalla täsä välisä ko sua ei näkyny tallilla vähään aikaan ennen ko ny viime viikolla taas?”

    Talliin päästessä olin ajatellu heti mennä puhumaan Jannalle, mutta jo maneesista poistuessa huomasin että naisen auto oli lähtenyt pihasta. Joten kun olin saanut Arlekin karsinaan niin että saatoin kaivaa taas kännykän taskustani, naputtelin nopeasti uuden viestin wapissa.

    Katoin hetken lähettämiäni viestejä, ennen kuin naputin perään vielä nopeasti että voisimme tietenkin käydä koirien kanssa myös jossain ihan muuallakin pyörimässä kuin vain rivitalon takapiha läntillä.

    • #7213 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Sinulla on taito matkia hahmokohtaisia tyylikuvioita repliikeissä ja teksteissä. Se vaatii analyysitaitoja: että osaa purkaa vähäsen atomeiksi toisen puhetyyliä, jotta tunnistaa sen eri osat ja osaa sitten matkia tyyliä uusissa repliikeissä. Hopiavuoren hahmoista omaleimaisimmat (ja siten helpoiten matkittavissa olevat) puhetavat taitaa olla hyvin yleiskielisesti puhuvalla Marshallilla, vanhaa pohojammaata puhuvalla Eetulla ja jotain etelääsempää pohojammaata puhuvalla Jannalla. Näiden lisäksi sulta onnistuu muutkin: Niklas, jota en osaa paikallistaa yhtä tarkasti maantieteellisesti, Outin hillitty puhekieli, Nellykin paljon paremmin kuin multa… Paitsi puheen kielellisiä kuvioita, osaat tarkkailla myös tyypillisiä vuorojen pituuksia ja ajatuskulkuja. Niklas ja Marshall nyt on verbaaliselta viestinnältään kuin yö ja päivä, mutta tuhat kertaa hienovaraisemmatkin erot onnistuu. Nyt kun sulla on pilkut ja pisteetkin paikoillaan, sun dialogisi on priimaa. (Aika ruveta hiomaan uutta juttua ei kuitenkaan ole ihan vielä: nauti nyt voitostasi!)

      Paitsi puhetta, myös yhteisöllisyyttä arvostan. Ai että, Niklaksella on oikein rikostovereita, ja nyt vihdoinkin toteutuu ne lasten yhteiset leikkitreffitkin. 😀

  • #7217 Vastaus

    Noa
    Ylläpitäjä

    Tämän piti olla vastaus Nellylle ja vähän Jannallekin, mutta mä oon niin hirveän hidas tässä homassa. Etenkin Jannan puolesta olen pahoillani; olen kyllä nähnyt miten Noaa olet ottanut tarinoihin mukaan, mutta mulla kestää vähintäänkin puolimiljoonaa vuotta aina vastata, ja sitten se on usein jo vähän myöhäistä.

    Tämä voi nyt tapahtua sitten vaikka jossain rinnakkaistodellisuudessa, tai tarinan alun voitte kokonaan unohtaa tai jotain – mikä nyt parhaalta tuntuu. Ajattelin monta päivää olla julkaisematta tätä, mutta kun en kerkeä kirjoittamaan uudelleen ja tässä on tärkeitäkin asioita, niin julkaisen näin.

    Laukataanko?

    ”Ei haittaa, mä lähen mukaan.”

    Pöydän ääressä istunut kolmikko kääntyi katsomaan minua. Laskin Mielikin sylistäni lattialle, jossa se ensin ravisteli itseään, lipaisi kuonoaan ja kipitti sitten tyytyväisenä Hellon jalkoihin.
    ”Eikö sulla oo töitä?” Nelly kysyi ja suoristi vähän selkäänsä. Hänen hartiansa tipahtivat alas muutaman sentin verran ja tuolille nostetun jalan ympärille kietaistun käden ote hellitti hieman.
    ”Iltavuoro”, vastasin ja nojauduin oven karmiin Nellyä tutkivasti katsellen. ”Jos kohta lähetään niin kerkeen hyvin vaikka mentäis pitkäänki.”

    Nelly oli vaisu. En oikeastaan muuta odottanutkaan. Seurasin Flidan harjan yli miten poissaolevasti nainen harjasi kimonsa kaulaa, käden liike toistuen samanlaisena kerta toisensa jälkeen. Vasta muutaman minuutin jälkeen Nelly itsekin tuntui havahtuvan siihen, sillä tavalla hänen silmiinsä palasi tässä hetkessä oleva katse ja nainen siirtyi harjaamaan toista kohtaa.

    Flidan karva oli pitkä ja paksu. Kun liu’utin kättäni sen kylkeä pitkin pystyin tyytyväisenä toteamaan, että se oli alkanut hyvin kerryttää takaisin menetettyä massaa. Fanni ja Dimikin jäivät pihattoon aina vain rauhallisemmin mielin. Fanni etenkin, joka oli pienestä pitäen ollut enemmän emänsä perään.
    ”Mihin päin lähetään?” kysyin kiristäessäni satulavyötä vielä reiän verran, kunhan ensin huolellisesti silitin mammuttia muistavan ratsuni karvat syrjään soljen tieltä.
    Nelly ei vastannut, vaan katseli keskittyneesti Cozminan suitsien poskihihnaa. Ikäänkuin jokin niin arkinen asia olisi tuntunut täysin vieraalta.
    ”Nelly?” toistin ja otin pari askelta pois Flidan viereltä nähdäkseni Nellyn kunnolla.
    ”Hm, mitäh?” hän havahtui ja käänsi päänsä terävällä liikkeellä minua katsoakseen.
    ”Nii, että mihin päin mennään?”
    ”Ai. No.. Ei oo oikeestaan väliä. Johonkin.”

    Nelly oli heittänyt Cozminan päälle raidallisen viltin lämmikkeeksi. Tiesin, että tamma paleli helposti, vaikkei sitä oltu edes klipattu. Flida pärjäsi mainiosti ilmankin. Luulen, että sen oli oikein mukava olla sen päiväisessä kymmenen asteen pakkasessa. Nelly jättäytyi suosilla taaemmas, emmekä vaihtaneet sanaakaan tallin pihasta lähtiessämme.
    Metsä oli kaunis. Olin antanut Flidalle vapauden valita reitin, sillä tiesin sen olevan varmajalkainen sekä osaavan jokaisen polun. Lumi narahteli miellyttävästi ratsujemme kavioissa ja valkoinen lumi oli verhostanut puut satumaisiksi. Kuusien oksat notkuivat painavina maata kohti ja pienikin tuulahdus sai hienon lumipölyn leijailemaan ilmassa kuin tarinoiden keijupölyn.

    Mietin, mistä Nellyn kanssa puhuisimme jos kaikki olisi kuten ennen.

    Puhuisimmeko tähdistä, lämpimästä saunasta, viime kesän grillijuhlista? Eirasta, Eetusta, vai molemmista? Nelly kertoisi, miten hyvin Cozmina oli alkanut pyörittämään vastalaukkaa myös vaikeampaan suuntaan ja samalla hän vaivihkaa patistaisi minua liikuttamaan Flidaa ahkerammin.

    Nyt meitä varjosti hiljaisuus. Nellyn katse oli suunnattuna jonnekin alaspäin, enkä tiedä näkikö hän ympärillämme olevaa talven ihmemaata laisinkaan.

    Mistä minä sitten olisin halunnut puhua? Chaista. Hänestä minä olisin halunnut puhua. Nyt jos joskus, kenties vielä enemmän kuin ennen, olisin tarvinnut jonkun kertomaan mitä minun pitäisi tehdä hänen kanssaan. Olisin voinut myös puhua Jannasta. Jo toistamiseen hän oli avannut sydäntään, enkä vieläkään oikein tiennyt miten ottaa sen vastaan.
    Eilen olin onnistunut säikäyttämään Jannan tallin omasta taukotilasta, vaikka luulin että epämääräinen askelparini havahdutti jokaisen sen kuulevan. En tiedä oliko väki keskenään siitä sopinut, vai oliko useampi vain ajatellut samaa, mutta tapahtuneiden myötä aikaisemmin tuvassa pidetty kahvitauko oli vähitellen siirtynyt sinne. Kenties hyvä niin, ainakin toistaiseksi.

    En pitänyt itseäni erityisen uteliaana ihmisenä, enkä udellut asioita mitkä eivät minulle kuuluneet. En tiennyt Jannan töistä juuri mitään, vaikka huomioni olikin väkisin kiinnittynyt hänen puhelimessaan auki olevaan sivustoon. En myöskään tiennyt hänen perheestään tai suvustaan sen enempää, mutta on helppo ymmärtää että muidenkin ajatukset palaavat takaisin omiin kokemuksiin viimeaikaisten tapahtumien vuoksi.

    En ollut osannut sanoa oikein mitään. Kaikki mikä mieleeni tuli tuntui tyhjältä ja jotenkin sieluttomalta, vaikka se ei ollutkaan tarkoitukseni. Olisin halunnut voida auttaa häntä, ihan samalla tavalla kuten olisin halunnut auttaa Nellyä ja Eetua. Kenties olin kuitenkin osannut valita sanani oikein, tai ehkä Jannalle oli riittänyt vain seurakin, sillä hän vaikutti… Ei välttämättä kiitolliselta, eikä ihan ilahtuneeltakaan, mutta ainakin jotain sinnepäin.

    “Nelly?”

    “Mm?”

    Mitä minun pitäisi tehdä Chain kanssa?

    “Laukataanko?”
    “Mitä?” Nelly kuulosti oikeasti yllättyneeltä. Vilkaisin häneen olkani ylitse ja virnistin.
    “Miksei? Otetaan skaba.”
    “Kaikella rakkaudella”, Nelly aloitti ja katsahti Flidaan niin merkittävästi, että ymmärsin hänen suuntaavan sanansa myös sille. “Mä en ihan usko että teillä on mitään mahiksia voittaa.”
    “Kokeillaan”, kannustin. Tiesin, ettei Flidalla ollut mitään mahdollisuutta pysyä täysiverisen kannoilla, mutta en kestänyt enää kuunnella sitä hiljaisuutta, kun tuntemani Nelly oli poreileva ja puhelias persoona. “Et voi sanoo varmaks jos ei kokeilla.”

    Nelly näytti punnitsevan sanojani, kunnes lopulta hän hymähti ja kallisti päätään pienesti. Voisin vannoa nähneeni hymyn käyvän hänen huulillaan.

    “Okei, laukataan vaan.”

    • #7236 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      “Nelly?”
      “Mm?”
      Mitä minun pitäisi tehdä Chain kanssa?
      “Laukataanko?”

      Näin se kerrotaan! Noan tarinoissa on esiintynyt yksinäisyys. Hän on ihan sanoittanut sen kertojana: ei ole ketään, kenelle puhua. Chaille oli helppoa, mutta toisaalta vaikeaa. Tässä kerrot saman asian sata kertaa tehokkaammin ja vaikuttavammin. On ihmisiä lähellä: melkein voi kertoa huolistaan ja kysyä neuvoakin — mutta ei sitten kuitenkaan. Muilla on kuitenkin omat ongelmansa ja he ovat liian keskittyneitä niihin: parempi siis olla hiljaa, vaikka melkein jo puhuu.

      Olisi saanut se Jesse kyllä tulla karsinoita siivoamaan. Vaikka hän on välillä ärsyttävää ja lapsellista seuraa ja sai Noankin hermostumaan TT:n aikaan, nyt hänestä voisi olla hyötyä. Karkeat no otat ja nussit -neuvot voisivat olla ihan paikallaan, ettei Noa jää reppana päänsä sisään. Oikea ihminen voi jäädäkin, mutta tässä kontekstissa sille hahmon tarinanjuonteelle seuraa nopea loppu, kun kukaan ei ole kuulemassa ja hämmentämässä soppaa.

      Musta tässä tarinassa on kivaa se, että vaikka Noa koettaa piristää Nellyä, tällä kertaa Nellyn tarpeet ei kiilaa ylivoimaisesti Noan tarpeiden edelle. Nelly on hiljaa, mutta lopussa se ennemminkin haittaa Noaa itseään kuin aiheuttaa pelkkää suoraa säälin tunnetta. Just nyt Noalla on varmana kauhea asua Hopiavuoressa.

  • #7221 Vastaus

    Eetu Hopiavuori
    Ylläpitäjä

    Kiipesin tallin vintin raput jättiläismäinen kahvasta kannettava termospullo mukanani. Tiesin, että vintilläkin oli jossain kahvinkeitin, mutta oli ihan hyvä, ettei sitä käytetty. Siinä ei tainnut olla automaattista virran katkaisua, ja vaikka olisi ollutkin, olisin pelännyt koko ajan oikosulkua, jos se olisi jätetty yksin sinne keittämään. Toki nykyinen järjestely tarkoitti, että jonkun oli useamman kerran päivässä haettava tuvasta kahvia, ja kun äiti ei ollut enää Allun kanssa meillä, se joku olin yleensä minä. Vintin vähän reunoiltaan vuotava ja kahvan ympäriltä klaapuuntunut ovi ei ollut koskaan aikaisemmin ollut yhtä tuttu näky.

    Kun avasin kevyesti narahtavan oven, vintiltä rappuihin asti kuuluva puheensorina katkesi niin kuin olisin kantanut vaikka asetta enkä kahvia. Monen monta silmäparia käännähti katsomaan saman tien minua. Vaikka en mielestäni herkästi hermostukaan, minusta alkoi tuntua kuin olisin taas peruskoulussa ja minun pitäisi pitää viiden minuutin esitelmä Tuntemattomasta sotilaasta luokan edessä.

    ”Päivää taloon”, sanoin, kun en muuta keksinyt.
    ”Mooi…” kuului hiljaa nurkasta, mutta en nähnyt, puhuiko Janna vai Eira.

    Kun en oikein tiennyt mitä sanoa, kävelin vain kengät jalassa pienen seinään kiinnitetyn keittiön ääreen ja nostin termospullon tasolle. Otin tyhjästä pullosta kiinni ja otin jo askeleita takaisin ovea kohti, mutta pysähdyin sitten kuitenkin.

    Nojatuolille oli nakattu viltti. Siinä istui Heli, joka oli pudottanut kengät jaloistaan tuolin eteen ja istui jalkojensa päällä käpertyneenä kuin kissa. Hänellä oli takki jalkojensa yllä ikään kuin peittona. Levitettävällä kulmasohvalla istui kansaa takit yllään: oli Sonjaa, Jannaa, Eiraa, Outia, Helloa. Hermanilla oli jopa pipo ja hanskat. Vain Harri näytti tarkenevan takitta, mutta hänellä olikin hiukset siihen malliin lytyssä, että taisi olla rankka ratsastus takana ja viilentyminen menossa.

    ”Oikiastansa… Haittaako jos minä jään tänne hetkeksi?” kysyin.
    ”On tämä mallihin menny”, Hello parahti. ”Isännän pitää kysyä lupa tallissa olemiseen–”
    ”Ei tietenkään”, Sonja sanoi Hellon päälle ihan niin kuin hän ei olisi mitään elämää sohvan käsinojalla pitänytkään.

    Jätin tyhjän termospullon seinän viereen ja istuin ainoaan paikkaan, joka oli vapaa: kulmasohvan kulmaosaan, jota jokainen normaali ihminen tietenkin tavallisesti vältteli. Siinä oli kaikkein huonoin istua. Sitä paitsi jouduin olemaan lähempänä muita kuin oikeasti edes halusin. Polveni kosketti sekä Jannan että Outin polvea. Onneksi hartioille oli enemmän tilaa.

    Kun istuin, Eira hautautui saman tien tarkoituksellisesti vasten sohvan selkänojaa kauempana ja kaivoi kännykkänsä esiin. Muutkin olivat hetken hiljaa ja räpyttelivät silmiään, mutta sitten Janna rykäisi.

    ”Niin. Niinku molin sanomas, niin reeni kuluki tosi hyvin. Mentihin siis koko rata jo periantaina ja äsköön viälä uurestaan.”
    ”Noni!” Sonja sanoi ilahtuneena. ”Mä vähän ehdin nähdä sitä loppua siinä kun me lämmiteltiin.”
    ”Joo. Näytti kyllä hyvältä. Vaikka en mä sillä lailla osaakaan katsoa kuin Sonja”, Harri sanoi.

    Siitä keskustelu luojan kiitos jatkui. Aluksi se oli omituisen virallista: vain yksi puhuja oli äänessä kerrallaan. Muutamien puheenvuorojen kuluttua muut tuntuivat onneksi jo unohtavan läsnäoloni ja keskustelu hajosi useammaksi pienemmäksi ja päällekkäiseksi. Siinä vaiheessa kun Marshall kapusi vintille koiranpentua raahaava Niklas perässään, puheensorina kuulosti jo ihan siltä kuin aina. Eirakin säntäsi pystyyn ja kiskoi Niklaksen epämukaville ruokailutuoleille kanssaan nurkkaan ihan yhtä röyhkeästi kuin aina ja alkoi piirtää käsillään ilmaan jotain kaaviota, joka näytti valmentajan esittelemältä pelitaktiikkasuunnitelmalta esimerkiksi jalkapallossa tai jääkiekossa.

    Suurilta osin puheenaiheet koskivat tietenkin hevosia. Minä ainoastaan kuuntelin. Tuntui kuin olisin ollut jossain vankilan eristysosastolla ja palannut sivistyksen pariin: en ollut ollenkaan perillä enää tallin kuvioista. Ilmeisesti Nelly oli jo käynyt ratsastamassa, tai ainakin ollut ilman hevosta maneesilla, Janna taisi suunnitella kilpailemista, Niklaskin, ja Marshall vältteli puhumasta kisoistaan juuri mitään edes kysyttäessä. Sonja vaikutti tyytyväiseltä upouuteen hevoseensa, Harri taisi olla oppinut ratsastuksen perusteet tehokkaasti ja Eiran pelisuunnitelma kuulostikin koskevan jalkapallon sijaan hiihtoratsastuskilpailuita, jotka hän oli päättänyt paitsi järjestää, myös voittaa ilmeisesti Niklaksen kanssa Niklaksen mielipidettä kysymättä. Hellokin taisi olla edistynyt Typyn kanssa ja tarjoili Helille pitelemäänsä keksikulhoa samaan tahtiin kuin Heli tarjoili hänelle koulutusvinkkejä käyttäen Surrea esimerkkinään.

    Miten mukavalta tuntuikaan nojata sohvan selkänojaa liian ahtaassa kulmauksessaan ja kuulla ihmisääniä! Jotain tehdäkseni kumarruin tarttumaan pikku Kremiä kainaloista ja kiskomaan sen syliini. Tunsin Niklaksen katseen nurkasta, mutta hän ei sanonut mitään minulle. Krem sen sijaan puri minua ranteeseen ja heittäytyi selälleen käsivarrelleni läpsimään minua tassuillaan, kun kutitin ja puristelin sitä rinnasta ja kaulasta.

    Ihan liian pian Sonja nousi paikaltaan sohvalta. ”Mut mun pitää kyllä nyt mennä jatkamaan hommia. Harri?”
    ”Joo. Lähdetään vaan.”
    ”Oi vitsi, mäki voisin kyllä lähtee maastoon ku on näin hyvä sää”, Outi haukotteli ja venytteli niin että huitaisi minua vähän ohimoon. ”Oottekste nyt tulossa vai ette? Niklas? Janna?”
    ”Niklas ei ehdi”, Eira ilmoitti.
    ”Ei kun kyllä me ehditään illallaki se testiajo, niin et jos mentäs?”
    ”Ai mäki?”
    ”No joo säki. Vai käyhän se? Outi?”
    ”Mikä testiajo?” Marshall kysyi.
    ”Ei mikää”, Eira ilmoitti niin, että Marshall ihan säpsähti.
    ”Joo tuu vaan Eira”, Outi sanoi. ”Mut nyt mennään tai tulee pimee.”
    ”Säki saat tulla. Sä voit lainata Jussia”, Eira lupasi Marshallille.
    ”Mä ajattelin kyllä mennä Jussilla”, Outi sanoi.
    ”Ai nii. No. Skotti ainaki on läski ja tarvii liikuntaa. Tai hei, sä varmaan saisit Typynki tottelemaan–”
    ”Entä mä?” Hello kysyi.
    ”Sähän just sanoit et sun pitää ehtii vielä pankkiin! Et sä oo tulossa!”

    Jutellessaan muut kiskoivat pipoja päihinsä ja veivät kuppeja pieneen keittiöön odottamaan käsin tiskaamista. Tuijotin niitä kuppeja, jotka eivät olleet täsmälleen sopivan kokoisia ja Combosta ostettuja, vaan alaspäin soukkenevia ja huteria ikealaisia, ja mietin, mikä ihme sai hartiani kiristymään taas. Kun Heli työnsi jalkansa kenkiin ja alkoi kiskoa takkia ylleen, käsitin.

    ”Niin tuata…” sanoin ja kaikki hiljenivät samalla tavalla kuin huoneeseen aiemmin astuessani.
    ”Kyllä säkin saat Jussilla tulla”, Outi sanoi epäröivästi minulle käsi ovenkahvalla. ”Mä voin ottaa sen Skotin…”
    ”En minä joukkohon lähäre. Meen Oskarin kaas kattomahan sen maneesin pohojan. Mutta… Jos tulisitta kumminki sisälle? Seuraavalla kaffikerralla?”

    Sanojani seuranneen hiljaisuuden aikana Sonja ja Harri, Marshall ja Janna sekä Hello ja Eira vilkaisivat toisiaan. Sitten Sonja rikkoi hiljaisuuden vain hieman jähmettynyt hymy suupielissään.

    ”Me ollaan ajateltu, että te haluatte olla rauhassa nyt.”
    ”Johan täs on rauhas oltu. Tupa on niin hiliaanen.” Niin hiljainen kuin joku olisi kuollut. ”Olis hyvä jos siälolis ihimisääniä. Mielikkiki aiva laihtuu kun ei oo kukaa purottelemas pullaa…”
    ”Selvä!” Hello kuittasi onneksi ennen kuin hiljaisuus ehti taas laskeutua. ”Noni! Liikettä! Pankki menee kiinni. Marshall, ota se kaffi siitä kantoon. Sä kuulit mitä Eetu sano: ei tarvi jäädyttää persustaansa enää täälä illalla niin mitä sillä täälä tekee? Hyh. Mulla onki ikävä tuoretta kahvia. Noni Eira, nyt joko väistät et mä pääsen tai meet sitte ite niitä rappusia jo–”

    Hello piti niin paljon elämää mennessään, että muutkin katoilivat ovesta luomatta minuun enää kiusallisia silmäyksiä. Kävelin sillä aikaa pienelle keittiöseinämälle ja aloin täyttää tiskiallasta lämpöisellä vedellä. Noita huonoja kuppeja ei sitten kai taas hetkeen käytettäisi.

    ”Ookko sä ny varmahan aiva kunnos?” kuului kuitenkin vielä ovelta, vaikka huoneen piti olla mielestäni jo tyhjä.
    Vilkaisin Jannaa miettien nopeasti, kuuluisiko minun sanoa, että olen, vaikka en tietenkään voinut vielä olla.
    ”Kyllä minä päriään”, vastasin ja kaadoin sitruunanhajuista Fairya tiskialtaaseen. ”Viittikkö kattoa jottei Eira rupia kilipaalemahan maastos?”
    ”Joo. Me meemmä muutenki hitahasti”, Janna vastasi ja lähti kyselemättä sen enempää sellaisia kysymyksiä, joihin en vielä halunnut vastata.

    Ryhdyin pyörittelemään tiskiharjaa kupeissa ja nostelemaan pestyjä pienelle tiskipöydälle odottamaan huuhtelua. Kyllä tämä tästä, ajattelin. Oikeastaan taisin tarvita nyt ensiavuksi ihmisseuraa ja myös vähän unta. Voisin varovasti ehdottaa Oskarille, että hän tekisi muutaman aamuvuoron. Jos Camilla olisi komentamassa, Oskari ja Tiitus pärjäisivät aamuhommissa minun tilallani, ja minä voisin nukkua vaikkapa kolmena aamuna ja mennä herättyäni suoraan ratsastamaan. Kyllä, sen jälkeen täytyisi olla jo melko siedettävä olo, sillä olihan minulla paitsi mahtava talli, myös mahtava hevonen, eikä Nellykään tainnut olla sittenkään lähdössä vauvasta huolimatta.

    • #7222 Vastaus

      Noa
      Ylläpitäjä

      Okei, okei. Tämä on hyvä! Eikö oonkin? Kaikki alkaa vähitellen palaamaan takaisin siihen normaaliin. Suunta on ainakin oikea. Huh!

      Mulla on parikin asiaa joista haluan mainita. Iiiihan ekana puhun sun Jannasta. Minä nimittäin pidän hänestä kovasti. Eetun tarinoissa Janna on monta kertaa esiintynyt auttavana kätenä. Hän on siellä missä tarvitaan, hienovaraisesti mutta ihan käden ulottuvilla. Tässäkin Janna rikkoo jäätävän hiljaisuuden ja saa keskustelun jatkumaan, ja tarinan lopussakin Janna jää vielä varmistamaan, että onko Eetulla oikeasti kaikki okei. Hän on päässyt siis hyvin Hopiavuoren porukkaan mukaan, ja ihan koko Hopiavuoren tarinaankin. Näkyyhän se Jannan omissakin tarinoissa, mutta niissä näkyy myös Jannan omat ajatukset, teot ja tunteet. Olet monta kertaa sanonut että välillä on helpompi kuvata jotain tiettyä hahmoa tai tapahtumaa jonkun toisen kertojan silmin, ja tässä etenkin olen samaa mieltä. Minusta olet onnistunut ymmärtämään ja kirjoittamaan Jannaa todella hyvin, vaikkei hän minun hahmoni olekaan! 😀

      Sitten kehun tapaasi napata useita hahmoja mukaan ja – mmm, niin sanotusti ”päivittää” tilanne lyhyesti ja ytimekkäästi. Vaikka sinä tietysti pitkälti olet perillä kaikesta mitä täällä tapahtuu, niin moni muu ei ole, eikä Eetukaan ihan aina voi olla. Minä ainakin pidän yhteenvedoista myös muiden tarinoissa, koska niihin voi myöhemmin aina sitten tukeutua jos itseltä loppuu aika eikä ehdi pysymään kaikessa tapahtuneessa mukana. Vaikka ristiriidat eivät haittaakaan, mutta silti. On se kiva että tietää edes vähän jotain 😀

      Myös sitä kehun – varmaan sadannen kerran, mutta kehuthan on kivoja ja kaikki tykkää niistä? Että osaat olla toistamatta itseäsi. Enkä todellakaan ymmärrä miten sen teet, koska musta tuntuu että mun tarinat on vähintäänkin joka toinen aina kertausta edellisestä tarinasta… :’D Mutta nämä sun tarinat on hyviä, hauskoja, mukaansatempaavia ja viihdyttäviä juurikin siksi, ettei niissä ole sellaista tylsää toistoa ollenkaan. Se taitaa olla sanavalinnoissa, koska mulle ainakaan ei koskaan tule sellaista oloa että lukisin jonkun kirjoittamaa kuvailua tilanteesta x, vaan nämä ovat ihan oikeita hetkiä jotka voi kuulla ja nähdä. Jos pitäisi valita vain yksi hahmo koko Hopiavuoresta kenen tarinoita lukisin loppuelämäni, luulen että se olisi meidän Eetu.

    • #7224 Vastaus

      Marshall
      Osallistuja

      Samaa totean minäki: Huh, ainaki suunta näyttäs oikealta että asiat alkaa hiljalleen palaan takasi normaaliin.

      Jotenki ehkä ihan parasta että Eetu ite tuumaa että pyytäis vähän apua aamutalliin. Että sen ansiosta vois peräti kolmena aamuna nukkua pitempään, ja käydä ihan ekana herättyään vaan ratsastamassa ennen kuin tekis mitään muuta. Koska se on aivan varmana hyvä päätös ja tekee ihan hyvääki sille. Itelle ainaki sellanen pieni tauko olis just sellanen, että sen jälkeen jaksais taas.

  • #7226 Vastaus

    Janna H
    Osallistuja

    Hopiavuoren tupa ei tuntunut samalta kuin ennen. Olihan tunnelma näennäisesti yhtä kevyt ja huoleton kuin aikaisemminkin joten saattoi hyvin olla että sisäiset myrskyni latistivat tunnelmaani. Eetun haastettua lauantaina kaikki palaamaan tupaan oli semmoinen pieni ahdistus eksynyt taas vatsaani. Mä olin kerennyt pohtia ja ajatella tilannetta monelta kantilta menneiden viikkojen aikana, mutta silti Nuutti ja ajatus siitä oli mun mielessäni.

    Miksi Nellyn ja Eetun vauva ei saanut mahdollisuutta? Miksi sen ei saanut tulla rakastavaan kotiin? Miksi hyviä ihmisiä piti rankaista tällä tavalla? Miksi vasta nyt? Miksi satuttaa hyviä ihmisiä? Miksi, Miksi, Miksi? Miksi? -kysymykset olivat tulleet tutuiksi ja tuntui että aina istuessani Hopiavuoren tuvassa uusia nousi mieleeni.

    ”Janna onko kaikki hyvi?” Eetun ääni tunkeutui tajuntaani. Nostin katseeni kahvini pinnasta ja tajusin vasta siinä vaiheessa silmäkulmastani karanneen kyynelen, joka teki matkaansa alas pitkin poskeani. Pyyhkäisin kyyneleen nopeasti paitani hihansuuhun ja välttääkseni kertomasta Nuutista kaikkien kuullen yritin vakuuttaa parhaani mukaan jotta kaikki oli ok, ennen kuin selitin jotain talliin unohtuneesta puhelimesta ihan vain sen vuoksi, että sain syyn poistua keittiöstä. Juuri kun olin vetämässä kenkiä jalkaani Nelly ilmestyi olohuoneesta käytävälle, ilmeisesti ollessaan matkalla vessaan. Mä käänsin katseeni ihan liian nopeasti pois Nellystä, mutta mä en vain pystynyt katsoa sen päälle. Ehkä joskus Nelly ei muistuttaisi menneestä ja ehkä joskus kaikki oli kuin ennen.

    Avasin suuni sanoakseni jotain, mutta suljin sen yhtä nopeasti ja avasin ulko-oven astuen kuistille ja antaen pakkasilman täyttää keuhkoni. Parin asteen pakkanen tuntui melkein jo lämpimältä enkä välittänyt siitä että kosteus alkoi hiipimään ratsastushousujen lävitse istuessani kuistin portailla. Annoin ohimoni nojata karkean puun pintaa rappusten kaiteen kulmatolpassa ja tuijotin vain pimeyteen. Yritin keskittyä vain hengittämiseen. Syvään sisään, hitaasti pitkään ulos. En tiedä kauanko istuin ulkona, mutta ilmeisesti niin pitkään että joku oli joko tajunnut että en ollut ikinä suunnannut talliin hakemaan puhelinta kuten valkoinen valheeni kuului tai että olin viettänyt reissullani ihan liian pitkään. Kuulin miten ulko-ovi avautui ja sen jälkeen askeleita, jotka loppuivat vierelleni.

    Mä en tiennyt kuka mun vierellä istui, sillä mä ajattelin että jos mä näyttäisin siltä että mä en olisi huomannut, saisin olla rauhassa. Kuitenkaan tuo hahmo ei liikkunut viereltäni ja lopulta mä en vain pystynyt enää olla hiljaa.

    ”Mä… Tää…. Tilanne….” en tiennyt miten aloittaa kertomista ilman että menettäisin arvostukseni muiden silmissä ”se.. se muistuttaa mua lapsuudestani… Musta… musta piti tulla isosisko… Mä… mä nimesin vauvan Nuutiksi. Mun mielestä se ei voinut olla vauva mutta toisaalta mä en tainnut olla silloin kuin seitsemän… Äiti… äiti kuitenkin ratkesi ja sitten tuli se päivä kun Nuuttia ei ollutkaan. Ku… Kukaan ei oikeastaan ikinä kertonut mulle tarkasti mitä kävi ja mä oon oppinut paljon vasta viime vuosina. Mä en oikeestaan oo ajatellut Nuuttia vuosiin, mutta kai nyt kaikki mitä on tapahtunut isän yhteyden otoista aina….” huokaisin raskaasti koska en tiennyt enää mitä tehdä.

    Lopulta vierelleni ilmestynyt hahmo ehdotti jos palaisimme takaisin sisälle. Mä en uskaltanut sanoa enää mitään, mutta nyökkäsin vain ja tartuin minua kohti ojennettuun käteen.

    • #7229 Vastaus

      Nelly
      Valvoja

      Kiitos! Sain tästä loistavan idean 😀 !

    • #7237 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Janna on kyllä kaiken kokenut. Ei ihme, että hän on empaattisena tyyppinä ajautunut sille alalle kuin on. Toinen mahdollisuus olisi varmaan ollut muutaman jutun kokemusasiantuntija. Kuinka paljon tragediaa yhden ainoan nuoren ihmisen maailmaan voikaan mahtua? 🙁

      Lukiessani tätä tunsin vieraantuvani Jannasta hieman. Olen varmaan tosi epäempaattinen ihminen ja muut lukijat eivät välttämättä koe tätä näin, mutta mulle ajatus oman sisaruksen kohtukuoleman suremisesta on aika vieras. Mullakin oli kaksonen, jonka ilmeisesti listin äidin kohtuun. Kukaan meistä ei uhraa sille ajatustakaan. Miksi mä uhraisin, koska en ikinä tuntenut sitä? Epäilen, että kokisin samalla tavalla myös syntymättömästä pikkusisaruksesta. Ehkä lapsena olisin ollut kiukkuinen, kun on luvattu vauva eikä sitä tulekaan, mutta se siitä. Olisi tietenkin aivan täydellisen eri asia, jos tilanne olisi sellainen kuin Hermanilla: sisarus elää ja kasvaa mun kanssa, on jo olemassa, mutta kuolee sitten. Sellaisen yli en pääsisikään. Jannan suru tuntuu siis mun henkilökohtaisen ajatusmaailman vuoksi keksityltä, enkä usko tarinaan. Jos Janna olisi oikea ihminen ja avautuisi mulle näin oikeassa maailmassa, silloinkin tekisin epäempaattisen virhepäätelmän: olisin varma, että nyt haetaan huomiota ja ratsastellaan toisen tragedialla. (Eli näköjään mun ajatukset kulkisivat samalla lailla kuin Nellyn. Nellyä on just riepoteltu, eikä hän ole henkisesti vakain mahdollisin tyyppi, joten mitähän tämä nyt sitten kertoo musta…)

      Jäin vähän siis kylmäksi. Nämä Jannan tragediat olisivat toimineet varmaan just mulle paremmin niin, että niitä olisi tullut yksi parin vuoden välein pinnalle, kun ne on kaikki niin isoja. Lukijoita on kuitenkin luojan kiitos monenlaisia, ja ihan sitten varmasti täällä on niitäkin, jotka ehkä empaattisempina elää ihan täysillä Jannan tuskan mukana.

  • #7230 Vastaus

    Nelly
    Valvoja

    1. Janna ^
    2. Lapsensa menettäneen viha

    Minun piti päästä vessaan. Nostin itseni väkisin sängystä, laahustin pissalle ja päätin matkalla käydä samalla ulkona. Jospa pakkasilma helpottaisi oloa. Vaikka tuskin helpottaakaan. Ihan ensimmäiseksi näin, miten pimeää oli. Tallin oven päällä loisti valo yksinäisyyttään. Minua suretti, mutta ei kyyneliin asti.

    Sitten näin Jannan, joka istui pienenä kasana kuistin portaalla. Astuin lähemmäs, mutta en istunut viereen. Miksi hän täällä kylmässä istui yksin? Olin juuri avaamassa suutani ja kysymässä, kun hän alkoi puhua. Janna kertoi, miten hän oli menettänyt sisaruksen ja isän yhteydenotosta. Janna kertoi, miten seitsemänvuotiasta häntä suretti vieläkin, näin monen vuoden jälkeen. Ymmärsikö edes seitsemänvuotias, mitä tarkoittaa keskenmeno. Saati osata asettua siihen, miltä se tuntuu.

    En voinut sille mitään. Raivo kasvoi ja käteni vain lähti liikkeelle. Voima siirtyi käsivarteni liikkeestä ja kämmeneni halkoi ilmaa, kunnes lätkähti kuuluvasti Jannan poskelle. Janna kiljaisi kivusta ja minä huusin suoraan kurkustani.
    “Miten sä kehtaat! Sä oot vittu kokenu niin saatanasti et totta kai tämäki sattuu sua! Ja vielä enemmän ko mua!”

    Jannan silmät olivat olleet pelottavan hiljaiset. Hänen katseestaan ei nähnyt, oliko hän suuttunut. Hän vain oli. Kyyneleet kyllä olivat nousseet, mutta ehkä iskun takia, eikä huutamisen. Vastausta ei kuulunut niin jatkoin vielä.

    “Mitä nyt sitte vielä? Täällä sä kuljet valittamassa mullekki koko ajan jostain! Ottaisit vittu siihe isääs yhteyttä jos haluut! Mä oon yrittäny olla sun ystäväs. Mä oon yrittäny auttaa sua. Nyt saa riittää. On täällä muillaki omat ongelmansa. Kattoisit välillä ympärilles! Sun surus ei oo ainoo täällä…“

    Ääneni katosi kesken lauseen. Pala kasvoi kurkussani niin suureksi, etten saanut edes ininää ulos. Kyyneleet valtasivat näkökenttäni. Käännyin ympäri ja juoksin takaisin sisälle. Paiskaisin ulko-oven perässäni ja heitin tossut jalastani.

    Miten hän kehtaa tuolla lailla itkeä aikaa sitten tapahtunutta? Aivan kuin hänen surunsa olisi oikeutetumpi kuin minun! Aivan kuin minulla ei olisi nyt oikeutta surra. Koska hän suree jotain mitä tuskin edes ymmärsi silloin kaksikymmentä-jotain vuotta sitten ja koska hänen isänsä haluaa olla hänen kanssaan. Suree isää, joka haluaa olla yhteydessä. Suree sisarusta, jota ei tuntenut, kantanut, kokenut tai edes nähnyt. Sisarusta, jota ei ollut nähnyt! Minä olin nähnyt minun vauvani. Minä olin tuntenut ja kantanut. Silittänyt ja jutellut omalle lapselleni. Minä olin tuntenut potkut mahassani, kivut selässäni ja rakkauden sisälläni ja leikkauksen kivut. Minä olin menettänyt lapsen.

    • #7233 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Dodii! TÄTÄ en olisi nähnyt tulevaksi. Piti ihan tavata pari kertaa sana sanalta, että luinko varmasti oikein. Nellyn reaktio on yllättävä, mutta samalla todella ymmärrettävä ja inhimillinen. Järjettömän surun keskellä yksi ihan pieni ärsytys saattaa napsauttaa sen kamelinselän poikki. En vain jotenkin osannut ajatella, että ikinä Hopiavuoressa näin kävisi tai ylipäänsä, no, missään. Tunnistan itse nuo Nellyn moodit tosi hyvin, joko sitä haluaa hautautua sängynalusen viimeiseen peränurkkaan tai sitten ei tarvitse kuin hiusharjan pudota lattialle, niin haluaa repiä sen atomeiksi ja viskata kiertoradalle. Jep jep, en minä siis mutta kaverit…

      Piti jo aiempaan Nellyn tekstiin kommentoida, että haluan todellakin nähdä miten Nelly selviää tästä vai selviääkö lainkaan. Ja Eetu, vaikka tässä ei nyt Eetusta olekaan kyse. Ja nyt sitten osiltaan myös Janna, jonka tilanteelle Nelly on ihan sokea, mutta sellaista se on. Janna varmaan vetäytyy entistä tukevammin kuoreensa.

    • #7238 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Oho! 😮 Väkivalta on aika dramaattinen ratkaisu, mutta samalla (FIKTIOSSA!!) aika siisti veto. En tiedä, olisinko uskaltanut kirjoittaa hahmoni tinttaamaan jonkun toisen omistamaa hahmoa kuonoon. 😀 Pelkäisin kauheasti, että pian luulevat MUN olevan vihainen, vaikka mun hahmo on. :DD

      Mutta niin kuin Sonja, mäkin pidän Nellyn tuntoja aitoina ja uskottavina. Ai että. Olen itse ehdottomasti lyhytpinnainen tyyppi, ja jos olisin osunut Nellyn housuissa Jannan juttusille tässä tilanteessa, olisin varmaan raivostunut itsekin. Nelly näkee vain sen, mitä tapahtuu: ei sitä, mitä Janna ajattelee. En olisi tirvaissut kuonoon, mutta voin kuvitella, että olisin huutanut lujaa ja vähän tuupannut toisen hemmettiin minun portailtani itkemästä omia ”paljon minun ongelmiani vähäpätöisempiä” (siis kärsivän minun mielestä) juttujaan. 😀

      Nelly ja Eetu suree kyllä tosi eri tavoilla. Mä näen Eetun tuolla: se nukkuu sohvalla, koska sillä on viimeinkin hetken rento olla kun se kuulee puheensorinaa nukkuessaan. Nelly taas on yleensä ollut sosiaalisesti lahjakkaampi ja seurankipeämpi, mutta nyt vetäytyy ja muiden naamat ärsyttää sitä. Toisaalta taas Nelly on aina ollut Eetua räiskyvämpi persoona, joten tottahan hänen surunsakin on näyttävämpää ja voi ihan hyvin muuttua raivoksi. Mutta mäkin odotan, mitä kaikkea tässä vielä käykään. Vaikka me suunnitelltiin tämä kuvio sillon jotain vuosi sitten, koko ajan tulee mullekin yllätyksiä!

  • #7232 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    Kaikki se mikä puuttuu
    Tallinkäytävää pitkin kävellessäni näin yhtäkkiä niin kirkkaasti kaiken sen mikä täältä puuttui. Tuossa olisi voinut olla pesukarsina, tuossa hoitopaikka, ehkä jopa infrapunalämmittimet katossa. Loimihuone erikseen tai ainakin kuivatushuone niille ja kaikelle muulle mikä aina kastui. Niin ja vaikka pesukone. Kunnon tallitupa ja muut sosiaalitilat niin ettei olisi tarvinnut tunkeilla toisten kotiin. Isompi varustehuone. Täysihoito. Pihalle toinen kenttä, isompi maneesi tai ainakin paremmat peilit sinne. Kävelytyskone voisi olla ja valaistu ratsastuspolku, ei sen tarvitsisi kovin pitkä olla edes.

    Ei Eetu käsittäisi isomman varustehuoneen tarvetta, saati jotakin loimihuonetta, kun nykyiseenkin mahtui ihan hyvin. Ja mihin sellaiset edes sijoittaisi täällä? Kävelytyskoneen päälle ei kukaan ymmärtänyt mitään, paitsi ehkä Oskari on saattanut sellaisen nähdä. Toinen kenttä toisi tuplavaivan kunnossapitoon eikä yksi Eetu määräänsä enempää ehdi. Tosiasia oli se, että Hopiavuori oli vaatimaton paikka ja sellaisena pysyisikin.

    Olihan täällä hyvä hoito hevosille, kiirehdin puolustamaan. Erinomainen heinä, kokopäivätarhaus, ja maneesi oli aina maneesi. Se oli enemmän kuin joissain paikoissa, mutta samalla vähemmän kuin joillain toisilla talleilla. Niin se oli: täällä hoidettiin hevonen kunnolla ja muusta ei sitten niin ollut väliä. Totta kai puitteiden vaatimattomuus näkyi myös hinnassa, joka oli niin halpa että olisi naurattanut, jos se ei olisi itkettänyt noin niin kuin Eetun puolesta. Ei se minulla ollut rahasta kiinni. Pystyisin ihan hyvin maksamaan kaksinkertaisesti tai kolminkertaisesti nykyisen tallivuokran verran, ei olisi kahden hevosen kanssa edes ongelmia vielä.

    Se oli ihmiset ja tunnelma, mikä oli pitänyt minut Hopiavuoressa. Tämä oli kuin lintukoto, kiva talliporukka (noo, poikkeukset vahvistanevat säännön) ja tallille tuli aina mielellään. Paitsi nyt, kun kaikki olivat jähmettyneitä, surullisia, vaivautuneita tai muuten vain tolaltaan, ja tallilta halusi lähinnä vain mahdollisimman pian pois. Vaikka Eetu miten pyyteli ihmisiä tupaan taas vanhaan malliin, niin minä en voinut. Istua nyt pöydän ääressä ja näytellä että kaikki oli hyvin, juoda teetä valkoisesta mukista niin kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut. Leikittää Mielikkiä Nellyn kutomalla joulusukalla, joka muistutti ihan vauvantossua.

    Kipusin termospulloni kanssa tallinvintille vain huomatakseni että se oli tyhjä ja pimeä. Noh, kaikki muut olivat sitten kai menneet sinne tupaan. Löysin itseni seisomasta pimenevällä tallinpihalla osaamatta astua kohti tupaa tai autoa. Ilmassa kieppui lumihiutaleita yhä tihenevinä pilvinä. Tiesin, että imin ihmisten tunnelmia liikaa itseeni, mutten voinut sille mitään. Olin kai sillä tavalla herkkä, vaikken olisi halunnut olla. Tietokoneet olivat helpompia kuin ihmiset, ja kaivinkoneet.

    Auto napsautti lukituksen pois päältä juuri sopivasti kun ojensin käteni kohti kahvaa. Istahdin autoon, laskin termarin repsikanpaikalle ja kuuntelin miten moottori hyrähti hiljaisesti käyntiin. Minun pitäisi ravistella itseni tästä apatiasta ennen kuin lähtisin ajamaan, muuten törmäisin johonkin tai löytäisin itseni jostain… puolesta välistä matkalla Tampereelle varmaan. Valikoin Spotifysta ysäri-soittolistan ja väänsin äänen hieman liian kovalle.
    — Voi paska, totesin autolleni, vaikka se oli hyvin syytön mihinkään.

    • #7261 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Voi jos Eetu Sonjan ajatukset kuulisi… :DD Joskus mietin, että ymmärtääköhän hän, miten vaatimaton ja pieni Hopiavuori lopuksi onkaan jopa Suomen mittapuulla. Vaikka Eetu on nähnyt jonkin verran mualimaa isoja kisoja myöten, ja vaikka Jussi on majoitettu joskus kisaviikolla melkein kultaiseen karsinaan, aina vain Hopiavuori on jostain syystä paras paikka ja komein talli. Onkohan siinä jotain samaa kuin omien koirien tai kakaroiden näkemisessä suloisimpana?

      Sonja on kuitenkin objektiivisesti ajatellen ihan oikeassa. Jos on rahaa, saa parempaa. Toisaalta ihan niin kuin Sonja ajatteli, suurimmalla osalla hahmoista on ollut tallilla useimmiten hyvä olla. Muakin vetää puoleensa ajatus tunnelmasta. Mutta mitäs nyt, kun se on ihan pilalla?

  • #7240 Vastaus

    Heli Lindqvist
    Osallistuja

    En saa tätä kirjotettua valmiiksi, jotenkin tökkii kirjottaminen nyt koko ajan, joten menkööt tällaisenaan. Tämän oli tarkoitus olla viime lauantailta.

    Nojasin silmät ristissä Inkan karsinan oveen maastolenkin jäljiltä. Surre tökki minua turvallaan, mutten jaksanut työntää sitä sivumpaan. Olin mennyt ottamaan kaksi freelancekäännöstä opetustyöni päälle ja nyt olin nukkunut viikon aikana noin neljä tuntia yössä. Lisäksi kotona minua odotti kolmen eri luokan ruotsin kokeiden korjaaminen, enkä todellakaan odottanut sitä innolla.

    Tuijotin nuorta oria, joka oli kasvanut melkein Inkan korkuiseksi jo. Ori tuijotti minua takaisin. Ehkä se pitäisi siirtää Inkan viereiseen karsinaan asumaan. En vain oikein ollut raaskinut erottaa hevosia toisistaan, vaikka Surre olikin jo puolitoistavuotias. Suljin silmäni hetkeksi ja Surre työnsi turpansa kaulaani vasten. Sinne se sitten hengitteli lämmintä ilmaa, mikä ei todellakaan haitannut lainkaan. Ulkona oli hyytävän kylmä, kun laakeilta pelloilta vauhtia ottava jäätävä tuuli piiskasi kaikkea, mikä sattui sen tielle. Tallissa sen sijaan oli verrattain lämmin ja yllättävän hiljaista lauantaiaamuksi. Ei sillä että olisin muutenkaan huomannut muita. Olin kulkenut viimeisen viikon täysin zombina tallin ja kodin väliä. Nuoskan tokotreenitkin olivat jääneet välistä. Ehkä kahvi auttaisi. Kävin niputtamassa Inkan suitset siististi satulahuoneen koukkuun ja suoristin ohi kulkiessani Cozminan ruttuun jääneen satulahuovan. Sitten kutsuin Nuoskan mukaan ja suuntasin tupaan. Sisällä oli aavemaisen hiljaista. Vain kello nakutti seinällä, eikä edes kahvipannu porissut. Pannu oli kaiken lisäksi vielä tyhjä! Harvinainen tapaus. Täytin laitteen keittämään puoli pannullista ja istuin keittiön pöydän ääreen niin että näin ikkunasta ulos. Nuoska laittoi makuulle jalkoihini ja sitten oli aivan hiljaista jälleen. En kuullut edes Mielikin kynsien rapinaa yläkerrasta. Vanhojen Ilkka-Pohjalaisten pino oli kasvanut ikkunalaudalla ja niiden vieressä nuokkui kuivahtanut pelakuu. Vielä vähän aikaa sitten se oli kukkinut kauniisti. Nyt sen punaiset terälehdet lepäsivät kurtistuneina lattialla.

    Kahvi oli juuri ehtinyt tippua, kun kuulin pehmeät askeleet portaikosta. Pian Nelly ilmestyi ovenrakoon. Hänen silmiensä alla roikkuivat tummat silmäpussit ja hänen hiuksensa olivat kuin tuulenpieksemä harakanpesä. Hänen koko olemuksensa oli kasaan painunut, eikä käsi enää hakeutunut vatsalle. Vatsalle, joka ei enää ollut yhtä pinkeä kuin aiemmin. Tiesin heti, mitä oli käynyt. Muistin liian hyvin kivun ja tuskan, jonka oma menetykseni jätti jälkeensä. Se arpi ei koskaan parantuisi täysin, mutta kaikki arvet haalistuvat ajan myötä. Nousin heti halaamaan Nellyä ja ohjasin hänet lempeästi istumaan pöydän ääreen.

    • #7262 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Aina se ei ole valmius ja hiottuus, mitä kanssakirjoittajat arvostaa. 😀 Oli ilta, kun julkaisit tämän ja olin jo sängyssä lukemassa. Lähetin heti viestin Nellyn kirjoittajalle, että kato, ja sain jotain ihme huutomerkkejä vastaukseksi.

      Sellainen vilpitön halu olla avuksi ilman mitään temppuilua on asia, joka koskettaa mua. Ei niinkään silloin, kun auttaminen on helppo itsestäänselvyys: nostan nyt nämä sun pudonneeet kolikot. Sekin on kivaa. Tässä Heli kuitenkin haluaa omalta osaltaan auttaa, vaikka se herättelee vanhoja muistoja. Hän tekee sen siitäkin huolimatta, että hänellä ja Nellyllä on ollut ihan vuodenvaihteeseen asti vaikeaa olla edes samassa huoneessa.

      Pääasian ulkopuolellakin tarina on nyt jo onnistunut. Pikkujutut, kuten satulahuovan suoristaminen, kertoo Helin luonteesta tosi paljon. Se on jo vanhoille kirjoittajille tuttua, mutta uusille hyvä muistutus toistamatta silti millään tavalla samaa, tai olematta tarinan sijaan henkilöesittely. Hopiavuoren tupa puolestaan henkii autiutta ja outoutta yksityiskohtien, kuten kukan ja lehtien avulla. Heli vie sinnekin ihan hitusen kodikkuutta laittamalla kahvin päälle. Sitäkään ei joka hahmo tekisi. Ainakin mulle olisi vielä vuodenkin päästä vaikeaa keittää kahvia toisen kodissa, vaikka epäsuorasti olisikin sanottu, että saa.

  • #7242 Vastaus

    Nelly
    Valvoja

    Viime lauantai, Helin kanssa

    Kävelin keittiöön. Olin haistanut kahvin ja minun teki mieli nyt kahvia. Ihan tosi paljon. Kävelin hämärän olohuoneen läpi keittiön ovelle. Jos olisin jaksanut, olisin vähän säikähtänyt Heliä. Olin kuitenkin liian väsynyt. Niin monet unettomat yöt ja ajatukset, jotka vaelsivat päässäni vaikka niitä miten yritti häätää.
    “Mä en kuullu sua” sanoin ja yritin nostaa hymyn huulilleni. Heli nousi pöydästä ja suurinpiirtein juoksi halaamaan.

    Helin sylissä oli hyvä olla. Heli rutisti, muttei liikaa. Heli hengitti, mutta ei liian nopeasti. Heli ei itkenyt, mikä oli hyvä. Heli oli lämmin. Kuulin miten Nuoska vaihtoi asentoa – sen piti olla pöydän alla tai jossain nurkassa. Ensin luulin, että Heli nyyhkytti ja olin jo vetää itseni pois kun tajusin, että se olin minä joka piti niiskutusta.

    Istuin pöydän viereen. Keittiössä oli täysin hiljaista. Vain kello tikitti ja kahvinkeitin porisi. Maton reuna pöydän alla oli vinossa ja kukka pöydän päällä kuihtunut. Tumma suruverho tuntui olevan silmieni edessä. En nähnyt mitään kunnolla, ja tunsin toimivani automaatilla.

    Heli laski kahvikupin eteeni ja istui sitten pöydän toiselle puolelle. Hymyilin Helille ja katsoin häntä varovasti. Jos hän itkisi, minäkin itkisin. Mutta hän ei itkenyt. Heli katsoi minua silmiin. Ei liian säälivästi, ehkä enemmän pahoillaan.

    “Mä..:” Minun piti selvittää kurkkuani, jotta sain sanoja ulos. “Mä luulin että saisin ton pysymään hengissä” sanoin ja viittasin pelakuuhun lehtipinon vierellä. “Mut mä taisin unohtaa kastella sitä” naurahdin vaivautuneena. Heli hymyili, ei nauranut, mutta hymyili.
    “Nii. Mäki oon tappanu kaikki huonekasvini” hän sanoi ja piti katseen minussa. Käänsin vähän kuppia pöydällä ja yritin keksiä puhuttavaa. Minulle tuli tarve täyttää hiljaisuus.

    Nouskan häntä hipaisi paljaita jalkojani, kun koira haki parempaa asentoa pöydän alla.
    “Mitä sulle kuuluu?” kysyin lopulta.
    “Töissä on kiirettä. Kokeita tarkistettavana.” Heli nyökkäsi vähän. Hän hengitti sisään, ennen kuin jatkoi. “Lisäksi otin muutaman käännöstyön päivätyön päälle.”

    Heli jutteli luontevasti. En tiedä olisiko hän kertonut tätä normaalisti, mutta nyt hän tuntui ymmärtävän. Halusin, että joku kertoo normaaleja asioita. Normaalia arkeaan ja sitä, miten lumi on tullut kunnolla.

    “Nuoska on kyllä tykännyt lumesta. Se hyppii hangessa menemään ja nauttii.”
    “Se menee varmaan ihan kokonaan tonne hankeen jo” hymyilin.
    “Joo, ei paljoa näy” Heli hymyili takaisin.
    “Mitä sä teet työkseks?” kysyin. En ollut ennen miettinyt asiaa, mutta Helin työstä minulla ei ollut aavistustakaan.
    “Mä oon ope. Ruotsin ope” Heli kertoi ja joi kupistaan. Minua hymyilytti. Ruotsin ope.

    Minun ruotsin openi ei ollut yhtään niin mukava kuin Heli. Helin piti olla hyvä ja reilu ope, joka kuitenkin pitää huolen, että tehtävät tehdään.

    “Hyppiikö Nuoska aina hangessa?”
    “Haluutko nähdä?” Heli kysyi ja katsoi minua varovasti. Nyökkäsin.
    “Haetaan takit” Heli sanoi ja nousi. Kuulin, miten hän käveli eteiseen ja palasi pian kaksi takkia sylissään. Heli kutsui Nuoskan ja kulki edellä koira-aitaukselle.

    Nuoskan iloa lumihangesta oli hieno katsoa. Heli heitti sille palloa ja Nuoska haki sen kerta toisensa jälkeen. Se oli hyvin iloinen koira ja tykkäsi lumesta. Nuoska hyppi hangessa kuin kenguru. Sille oli pakko hymyillä.
    ”Nuoskalla on kaikki hyvin” totesin. Heli katsoi minua ja hymyili.
    ”Niin on” hän sanoi ja heitti pallon uudelleen.

    • #7263 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Helin kokemukset taitavat vaikuttaa Heliin niin, että hän tietää montaa muuta paremmin, mitä sanoa tai tehdä. Tai ehkä hän tietää sen, ettei voi oikein sanoa tai tehdä mitään, mikä auttaisi! Nelly ei taida tietää näistä asioista mitään (kun ei tiedä vielä sitäkään, että Heli on ruotsinope) mutta vaistoaa sen silti ihan joka aistillaan. Nuoskan kaltainen hetken harhautus voi tehdä Nellylle tosi hyvää. Saisi edes hetkeksi jonkin sortin serotoniiniannoksen. 🙁

      Helinkin puolesta toivoisin, että Heli ja Nelly lämmittävät välejään. Kun Heli lakkasi käymästä tuvassa, hän häi hieman syrjään, kun ei kuule kaikkia juoruja ja juttuja. Hänellä oli ennen kaikkea Sonja kaverinaan, mutta olisi hyvä olla lisänä muita. Nelly asuu ja elää tuvassa ja on kova työntämään lusikkaansa ihmisten soppaan (ja myös soppaansa ihmisten lusikoihin). Hän pystyy olemaan rauhallisellekin hahmolle se ponnahduslauta, jonka kautta pääsee vaikka kuinka huimiin ihmissuhdeseikkailuihin niin halutessaan.

  • #7246 Vastaus

    Nelly
    Valvoja

    Nyt riittää

    Vedin imuria perässäni nykivin liikkein. Se jäi vähän väliä johonkin jumiin. Sohvan nurkkaan, maton reunaan, sohvapöydän kulmaan, keittiön pöydän jalkaan, mihin milloinkin.

    Minua raivostutti. Suru oli edelleen sisällä, mutta sitä suuremmaksi tunteeksi oli noussut raivo. Puhdas kiukku maailmaa, muita ihmisiä, itseä ja varsinkin maailmaa vastaan. Raivo tuntui isona pallona rintakehässä, joka piti päästä heittämään pois. Se piti saada purkaa johonkin ja sen piti päästä lentämään. Se ei silti lähtenyt mihinkään, vaikka miten siivosin ja kirosin. Se oli ja pysyi.

    Minua suututti oma tilanteeni. Se, miten olin maannut jo monta päivää, enkä ollut saanut mitään tehtyä. Itsesäälissä makaaminen ei todellakaan ollut se, mitä halusin tehdä. Silti jokainen ajatus nosti kyyneleet silmiin ja taas halusin palata sänkyyn.

    Kun olin saanut imuroitua, otin pölyhuiskan käteeni. Huitelin sillä kaikki olohuoneen pölyt ilmaan leijailemaan ja jatkoin matkaa portaita ylös ja alas. Sitten ruokahuone, keittiö ja viimeisenä eteinen.

    Olin vihainen ennen kaikkea itselleni. Näinkö halusin tuhlata oman elämäni? Sängyssä makaamassa. Huokaisin ja laskin pölyhuiskan kädestäni. Huusin niin kovaa kuin keuhkoistani lähti ja tömistelin siivouskaapille. Nyt riittää säälissä makaaminen. Surutyötä ei suoriteta sängyssä lopun elämää makaamisella. Se suoritetaan aluksi sängyssä ja nyt oli jo aika nousta ylös. Nyt surutyötä hoidettaisiin arjessa. Kastelin rätin vessan hanan alla ja kävelin käytävän peilin kohdalle.

    En tainnut kuitenkaan olla vihainen itselleni. Kyllä minulla oli lupa maata sängyssä. Ainakin uskon niin. Suru oli valtava ja pakotti kyyneleet silmiini. Räpyttelin ne nopeasti pois ja jatkoin peilin tahrojen hinkkaamista. Surun kanssa oppisi varmasti elämään. Sitä ei saisi pois.

    ”Mitä täällä tapahtuu?” Hello huusi ulko-ovelta, kun näki minut käytävän toisessa päässä.
    ”Raivosiivous” ilmoitin hampaideni välistä ja jatkoin peilin hinkkausta. Siinä oli varmasti vuosia vanhoja tahroja, jotka eivät lähteneet väkivallallakaan..
    ”Mikä nyt raivostuttaa?” Hello riisui puhuessaan takkiaan ja heitti pipon hattuhyllylle.
    ”Kaikki!”
    ”Ai peili?”
    ”Ei, ko tää koko tilanne! Kaikki on nii varovaisia ja tunnelma on —no, jäähtyny. Tylsä. Varovainen” huokaisin viimeisen sanan ulos ja istahdin lattialle peilin eteen.

    Hello käveli luokseni ja istuutui taakseni. Hän veti minut hartioistani nojaamaan rintaansa vasten ja huokaisi.
    ”Masentunu, väsyny ja varovainen. Osaaottava. Ärsyttävät! Ottaa ny osaa tolla lailla!” Hello tiuski.
    ”Hehheh, just sitä mä tarkotin. Voispa kaikki olla normaalisti. Mäki haluisin olla normaalisti. Mä en haluu sääliä, osanottoa. Mä haluun että ne tulee tänne kahville ja kertoo miten ne tiputti autonavaimet lumeen ja hukkas ne.” Katsoin Helloa silmiin peilin kautta. ”Onks kukaa hukannu autonavaimia lumeen?”
    ”Joo. Sonja hukkas ja arvaa, Harri heti perää!” Hän väritti.
    ”Nii varmaa” huokaisin ja vedin Hellon kädet ristiin rintakehäni päälle.

    ”Mä en jaksa enää. En mä voi maata tuolla lopun ikääni ja silti mä en jaksa ees miettiä mitää aamupalaa. Ja mä haluisin paistettuja munia ja sit appelsiinimehua. Enkä mä jaksa. Mä vaan makaan.”
    ”Sulla on lupa maata. Ei se haittaa. Ne haluu auttaa sua ja ne haluu et sulla on taas kaikki hyvin..”
    ”Kaikki ei oo hyvin!”
    ”…Että sulla on kaikki hyvin ja että ne voi tulla taas tupaan kahville. Kyllähän ne kävi kahvilla.”
    ”Joo, kerran. Ei se auta. Mä en HALUA tämmöstä!” Kiljuin. Näin peilin kautta, miten Hello hymyili.

    ”Kuulitko muute et mä löin Jannaa?”
    ”Joo. Sen poski on nääääin iso” Hello kertoi ja pullisti poskiaan minkä vain pystyi.
    ”No eikä oo!” Tökkäsin häntä kyynärpäälläni kylkeen. Hello nauroi.
    ”No ei oo. Mut miks sä löit sitä?”
    ”Se puhu siitä sen sisaruksesta joka meni kesken.”
    ”Aa, okei. Mitä nyt?”
    ”Varmaa pitää pyytää anteeksi” huokaisin. ”Vaikka mun mielestä onki tahditonta puhua tollasia just lapsensa menettäneelle.” Katsoin Helloa isoilla silmillä. Hello vain kohautti olkaansa. Hän ei vastannut.
    ”Ehkä mä ylireagoin” sopersin paitaani.

    ”Mennäänkö tekee aamupalaa?” Hello kysyi pienen hiljaisuuden päästä. ”Joku varmasti tulee kun keittää tarpeeks hyvää kahvia ja ne haistaa sen kilometrien päähän. Kahvihaukat”, Hello jatkoi ja siristi silmiään. Minua nauratti.
    ”Mennää vaa. Mut mä keitän kahvin. Sun kahvis on liian laimeeta ja kamalan kitkerää.”
    ”Mä teen munakkaan sitte” hän hymyili ja kumartui aavistuksen eteenpäin noustakseen.

    • #7264 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Nellyllä ja Hellolla on jotenkin niin suloinen ystävyys. Ihan tunnen sen. Siitä tulee mieleen ne pari mun omaa kaveria, jotka voi esimerkiksi koskea muhun ilman että se tuntuu pahalta. Kun Nelly kertoo Hellosta, osa mun ajatuksista ja tuntemuksista nousee tekstin tapahtumista, mutta osa nousee siitä, miten voin kuvitella itseni näiden parin rakkaimman kaverin kanssa sekä Nellyn että Hellon rooliin. Sekin miellyttää mua hienkilökohtaisella tasolla, miten hyvin ymmärrät Helloa näissä rauhallisemmissa tarinoissa. Sen pää toimii pitkälti niin kuin mun, vaikka sen ratkaisut ovatkin erilaisia kuin mun. Kun joku ymmärtää Helloa, tuntuu kuin joku voisi ymmärtää myös mua.

      Nellyn suhtautuminen suruun ja menetykseen on mielenkiintoista. Nelly on kova, äänekäs ja aktiivinen tyyppi: erilainen kuin samassa tilanteessa oleva Eetu. Nellyn reaktiot ovat isompia ja dramaattisempia. Nytkin aluksi hän paiskautui sänkyyn ja vessaan pääseminenkin oli taistelu. Hyvin nopeasti hän kuitenkin tuntuu kampeavan itsensä jaloilleen ja siirtyvän seuraavaan vaiheeseen suruaan. Nellyllä seuraava vaihe näyttää olevan viha ja sen purkaminen puuhasteluun — ja väkivaltaan! Pihassa Eetu puolestaan paiskii töitä niin kuin aina ja on tavallistakin hiljaisempi ja jäykempi. Veikkaisin, että loppujen lopuksi Nelly on se, joka toipuu nopeammin näistä kahdesta. Hän kuitenkin osoittaa tunteitaan eri tavoilla ja päästää ne ulos, eikä haudo niitä talikonvarressa.

      Janna-reppana on niin kurjassa paikassa. Hän osoitti aiemmin empatiaa Eetua kohtaan ja yritti ihan leipää talliin tuomalla konkreettisesti auttaa. Eetu tietää, että Janna on empaattinen tyyppi. Nelly puolestaan näki Jannan itsekkäänä ja itsekeskeisenä, ja se oli puhdas vahinko. Hellon oletinkin ottavan Nellyn puolen, siis sen verran kuin Hello viitsii edes puoltaan valita, ja sanovan muutaman vitsin. Hyvä, että Nelly kuitenkin ajattelee ja pyörittelee tekoaan. Jannan saama läpsäys oli kieltämättä (TARINASSA!!) viihdyttävä ja siitä on poikinut jonkin verran asiaa, mutta vaikka Nelly on vihainen ja surullinen, hän ei ole sydämetön.

  • #7249 Vastaus

    Nelly
    Valvoja

    Tilanne normalisoituu

    Työnsin käteni villasukan sisälle ja vedin sen ympäri. Nostin jalan keittiön tuolille, kun eteisestä kuului varovaista huhuilua.
    ”Tänne vaan!” Huikkasin ja laitoin Inarin tekemän, vaaleanpunaisen villasukan jalkaani.
    ”Täällä, keittiössä. Kahvi tippu just”, jatkoin. Eteisestä kuului, kun ovi kolahti kiinni ja kenkä osui kenkätelineeseen. Tulijan piti olla Sonja tai Marshall. Tallin ainoat, jotka jaksoivat laittaa kengät telineeseen asti. Jäin kuuntelemaan ääniä. Marsh ei kävellyt noin, joten sen piti olla Sonja.

    Nousin ylös ja nostin kaksi kuppia pöydälle.
    ”Ai, mä luulin et Sonja tuli” naurahdin. ”Emmä tienny et sä jaksat laittaa kengät telineeseen.”
    ”En mä nähnyt Sonjaa tallilla. Se varmaan tulee myöhemmin”, Inari jutteli ja istui keittiön oöydän viereen. ”Heli oli kyllä pihalla, kutsuin sen sisälle.”
    ”Hyvä. Otaksä kahvia?”
    ”Ei kiitos.” Inari avasi uusimman Ilkan eteensä. ”Sä oot vieny Ilkkoja pois”, hän sanoi.
    ”Joo. Ja ostin saintpaulian sen kuolleen kukan tilalle, kato.” Viitoin kädelläni Ilkka-pinon vieressä istuvaan tummansiniseen kukkaan. ”Siin oli nii nätit kukat.”
    ”Kävit kaupassa?”
    ”Seinäjoella. Halusin Prismaan. Pakkaseen piti hakee pullaa ja sit ostin kans kauramaitoa.”
    ”Aa, okei.” Inari käänsi Ilkan sivua. Ulko-ovi avautui uudelleen, ja tällä kertaa tassujen äänistä kuuli heti kuka tuli.

    ”Nuoskaa” kutsuin ja kumarruin koiran tasolle. ”Oii, onks siellä noin märkää, ihanaa” nauroin. Nuoskan turkin pinta oli kostea plussakelin lumisateesta. ”Eei se haittaa, mattoon on hyvä kuivata, eikö ookki.”
    ”Mooi” Inari moikkasi Heliä ja Heli tervehti takaisin. Hymyilin.
    ”Kahvia? Mä just keitin pannullisen.”
    ”Joo, mä tuun ottamaan” Heli vastasi.

    Portaista kuului, kun Mielikki juoksi niitä alas ja kipitti keittiöön. Pian tuli Noa perässä.
    ”Mooi” hän tervehti ja näytti iloiselta.
    ”Ollaanpas sitä pirteänä” Inari sanoi ja hymyili.
    Katsoin, kuinka kuinka koirat tervehtivät toisiaan nuuskuttamalla nätisti ensin kylkiä, sitten toistensa peppuja. Eivät ne kauaa jaksaneet, kun Nuoska siirtyi takaisin makaamaan ja Mielikki istui päättäväisenä jääkaapin viereen, Helin jalkoihin.
    ”En mä anna sulle mitään. Tää on maitoo ja tää menee takasin kaappiin”, hän jutteli. Minua nauratti.
    ”Mut kato jos sittenki tippuis kinkunpalanen. Iha vahingossa” huikkasin.
    ”Onhan sitä hyvä vahtia” Heli vastasi ja istui pöytään. ”Onko jotain uutta, Inari?”
    ”Eei oikeastaan.”

    Ulko-ovi kävi uudelleen ja huikkasin Sonjan ja Harrin tervetulleiksi.
    ”Täällon kahvia!”

    • #7266 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Olen joskus jutellut muiden harrastajien kanssa hahmonrakennuksesta. Olen silloin yrittänyt kovasti selittää, että oleellista ei ole vain se, mitä hahmo tekee, vaan myös ja etenkin se, miten hän sen tekee. Kun hahmo rummuttaa sormillaan pöytää, tekeekö hän sen sormenpäillään vai kynsillään? Sellaiset pikkujutut tekevät hahmosta ihmisen, vaikka ne vain tietäisi itse, eikä toisi suoraan esiin. Silloin ne näkyvät tekstissä kuin huomaamatta. Se, laittaako ihminen kengät telineeseen, siististi telineen viereen, hujan hajan lattialle vai jättääkö jalkaansa, kertoo jotain hänestä. Niin kuin vaikka se, palauttaako hän ostoskärryt kaupassa paikoilleen, tai pureeko vai nuoleeko tuuttijätskiä. Alusta asti tyyliisi on kuulunut tällaisten elävien yksityiskohtien kertominen. Niiden ansiosta tuvan ilmankin voi haistaa ja maistaa: lukija kokee siis enemmän kuin pelkät tapahtumat.

      Valitset myös hyvin sellaisia hahmoja ja tapoja, jotka voivat todennäköisimmin sopia yhteen. Kuvittelisin, että kengät siististi laittavaa väkeä olisivat etenkin Outi, Oskari, Heli ja Inari; heidän ohellaan vähintään kohteliaisuuden ja hyvien tapojen takia Sonja, Harri ja Marshall. Ne, joiden kenkiä joutuu väistelemään eteisessä, lienevät Eira, Herman tai Niklas, kun keskittyminen ja mielenkiinto kohdistuvat jo seuraavaan asiaan heidän riisuessaan kenkiään.

      Nellyn paluu arkeen on musta pelottava. Satunnaisena vieraana ehkä kävelisin tupaan ja ajattelisin, että kaikki on hyvin. Hyväuskoisena tallilaisena puolestaan yrittäisin vähintään vakuuttaa itselleni, että kaikki on palaamassa normaaliksi: ei tässä mitään. Näin ulkopuolisena tarkkailijana, johon tapahtumat eivät todella vaikuta, taidan jotenkin odottaa vielä jotain romahdusta tai pelätä sitä etukäteen. Ihan kuin tämä olisi tyyntä myrskyn edellä ja olisi tulossa vielä jokin pelottava Grande Finale.

  • #7250 Vastaus

    Marshall
    Osallistuja

    Kuppi kahvia ennen matkaa

    Olin aika varma siitä että kaikki oli niin että Niklas selviäisi ongelmitta sen pari viikkoa mitä tulisin olemaan poissa. Mutta en saanut ravistettua tunnetta siitä että olin unohtanut jotain, minkä takia päätin koukata vielä tallin kautta ennen kuin jatkaisin matkaa.
    Kolusin Arlekin varustekaappia jotta varmistuin siitä että kaikki tarvittavat varusteet olivat siellä, aina ensiapulaatikosta suojiin ja muuhun. Ja että suitset sekä satulat olivat paikoillaan ja nopealla katsauksella myös ehjät. Tiesin että Niklas varmasti sai tallilla apua jos vain kysyi, mutta siitä huolimatta tunsin pientä jännitystä jättää hänet vastuuseen hevosestani. Onneksi kyseessä oli Arlekin. Joten niin kauan kun piparminttuja riitti, niin Niklas pärjäisi sen kanssa kyllä. Nappasin kaapin hyllyllä olleesta avoimesta pussista muutaman karkin taskun pohjalle, ennen kuin lähdin suuntaamaan tallin läpi tarhoille päin.
    Otin tietoisen riskin pujahtaessani siistit arkivaatteet päällä loskaiseen tarhaan, mitä kaduin vähän siinä vaiheessa kun Arlekin tuuppasi märän turpansa suoraan takin rinnukseen. Rapsutin tamman valkoista otsaa samalla kun kaivoin tuomiset taskusta ja tarjosin ne kämmenen päältä.
    Yksi parhaista tunteista varmaan koko maailmassa oli se kun hevonen hamusi ylähuuli pitkällä kättä vasten. Hevosen turpa oli aina yhtä hämmästyttävän pehmeä, vaikka turpakarvat vähän kutittivatkin iholla.
    Yritin parhaani mukaan pyyhkiä kaikki käsiini tarttuneet irtokarvat pois siinä vaiheessa kun lopulta suuntasin takaisin tallin parkkipaikalle päin. Ehdein jo tarttua Tuuvalta lainassa olevan hevoskuljetusauton oven kahvaan, ennen kuin käänsin katseeni taloon päin. Tokihan minulla oli termoksessa kahvia matkalle, niin ei tarvitsisi olla heti ensimmäisenä etsimässä huoltoasemaa, mutta… Sujautin kädet takin taskuihin, ja lähdin kävelemään tupaa kohti.

    Kopistelin kengät rappusten syrjään, ennen kuin astelin portaat ovelle ja päästin itseni eteiseen. Tallin pihalle parkkeeratut autot olivat jo vihjanneet että paikalla oli ihmisiä, mutta sisälle päästessä niin eteisen kenkämäärä kuin peremmältä talosta kuuluva puhe varmisti että porukka oli valunut kahville. Oli ihana paluu normaaliin arkeen, että kahvitarjoilu oli taas tuvassa ja että ihmiset myös kulkeutuivat sinne. Myös yleinen ilmapiiri oli alkanut palaamaan takaisin entiseen hetken kestäneen synkkyyden jälkeen.

    “…Mooi. Vieläkö kahvia on jäljellä?”
    “On joo, ainaki muutaman kupin verran” Nelly vastasi, näyttäen vihdoin enemmän omalta itseltään kun hymy löytyi tuon kasvoille. Ainakin hetkeksi, ennen kuin tuon ilme muuttui kysyvämmäksi “Missä juhlat? Et näytä ihan siltä että olisit menossa ratsastaan.”
    “Hmh?” Vilkaisin nopeasti itseäni kuin en muistaisi mitä minulla oli edes päällä. Myönnettäköön, en ollut tainnut kertaakaan käyttää tallilla farkkuja ja neuletta, saati villakangastakkia. “..Aaa. Ei. Kun vähän vain ihmisemmän näköinen matkaa varten..” lisäsin vielä, kaataessa itselleni kupillisen kahvia.
    “Ooksä lähös reissuun vai?” Noa kysyi rapsuttaessa jalkansa vieressä pyörivää Mielikkiä.
    “Joo. Lähden pitkästä aikaa käymään kotona. Äitini täyttää vuosia, joten haluan olla paikalla juhlistamassa sitä.” En voinut olla hymyilemättä mainitessa äitini.
    “Paljonko hän täyttää?” Sonja uteli kahvikuppi toisessa kädessään.
    “Pyöreät viisikymmentä.”
    “..Myönnän, en olisi osannut arvata oikein silloin kun hän oli täällä käymässä. Hän näyttää paljon nuoremmalta”, Sonja lisäsi ennen kuin hörppäsi juomaansa joka oli ilmeestä päätellen vielä vähän liian kuumaa.
    “Mutta miten oot näin myöhään lähdössä liikkeelle? Vai kuinka pitkä matka sulla on edes edessä?”
    “Yöllä pääsee yleensä kaikkein nopeiten rajan yli, vähemmän matkaajia. Ja liikenne muutenkin pääsääntöisesti rauhallisempaa. Täältä on aikalailla se…viisitoista tuntia? Kun menee autolla.”
    “Mikset mene junalla? Tai lentämällä?” Harri kysyi väliin.
    “..En.. Oikein pidä lentämisestä, eikä lentoja edes oikein ollut. Ja junalla matkaan taas menisi yli vuorokausi. Mutta suurin syy autolla menemiseen on se että paluumatkalle pitää saada hevonen mukaan.”
    “Yksityiskohtia kiitos” Nelly tokaisi samalla kun kurotti ottamaan keittiön pöydälle nostetun kahvipannun kaataakseen itselleen toisen kupillisen.
    “Viisi vuotias tamma, veljeni esteratsu joka tarvitsee vähän parempaa perehtymistä sileällä työskentelyyn”, vastasin ytimekkäästi.
    “Siirtyykö Arlek nyt siis enemmän Niken hevoseksi?”
    “Sitähän se on hetken melkein jo ollut, joten kyllä. Varmasti kyllä yritän jos siitä olisi vielä vähän vaikeampiin luokkiinkin kilpailemaan, mutta saa nähdä. Pääasiassa Niklas saa nyt harrastaa sen kanssa.”

    • #7265 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      :DD Talli ja tallin rytkyt! Marshall on tallillakin musta verrattaen tyylikäs, joten varmaan se näyttää ihan prinssiltä arkivaatteissa. Meinaan että jopa mun kaltaisessa varpusessa ero on huikea riippuen siitä, olenko menossa koirapuistoon vai töihin.

      Mua viehättää se kohta, kun Marshall on jo menossa käsi ovenkahvalla, mutta kääntyykin vielä tupaan. Siinä tuntuu kiteytyvän se hidas ja hiljainen muutos, joka Marshallissa on tapahtunut. Hän ei ole muuttunut röllistä sosiaalisuuden huipentumaksi — se olisi outoa — mutta tuntuu kuitenkin paitsi selviytyvän, myös viihtyvän tuvassa. Se ei ole rölleille mikään pikkujuttu, kun muiden seura alkaa vetää puoleensa niin paljon, että tulee tehneeksi vielä kunniakierroksen tuvassa.

      Samalla, kun viet Marshallin tupaan, saat myös (etenkin Nellyn kautta) juorut liikkeelle. Vaikka väki ei voi suoranaisesti vaikuttaa Marshallin hevosjuttuihin, arvaa vaan kihiseekö hahmot uteliaisuudesta! Ihan varmana reissun aikana yksi pääpuheenaiheista on se, millaisen hepan se Marshall tuo, mitenhän sen arki sitten tallissa lähtee, onkohan se joku ultimate russian barbie style arabi, mitenhän Niklas nyt sitten Arlekinin kanssa… 😀 Osa hahmoista on hyviä juoruilemaan, ja varmaan kaikki spekuloimaan. Hahmojen kiinnostuksen herättämällä herätätät myös ainakin mun kiinnostuksen. Tavallaan annat mahdollisuuden kirjoittaa aiheesta, ja myös paremman mahdollisuuden reagoida hevoseen sitten kun se todella lopulta tulee. Kun hahmoilla on ennakko-odotuksia, hevosella on mahdollisuus täyttää ne tai pettää ne: olla juuri sellainen, kuin tyypit kuvittelivat, tai ihan erilainen, sopia heidän mielestään Marshallille tai olla sopimatta. Tarjoat myös aikaa tuoda esiin vaikkapa kateutta Marshallia kohtaan, innostusta uudesta hevosesta, tai vaikka vain ystävällistä odotusta.

      Olet muuten tainnut syväoppia repliikkijutut. 😀 Pian täytyy keksiä sinulle uutta hommaa.

  • #7258 Vastaus

    Janna H
    Osallistuja

    Anteeksi

    Mä en tiennyt että miten pahoin Nelly inhosi mua tällä hetkellä. Me ei oltu nähty kuitenkaan sen jälkeen kun Nelly oli päättänyt tehdä mitä teki. Kuitenkin tänään mä päätin ainakin yrittää korjata meidän välejä.

    Kuitenkin kun mä nousin Hopiavuoren tuvan portaita mä tajusin että mun kädet tärisi. Siinä vaiheessa kun mä laskin oikean käteni tuvan oven kahvalle, mä olin ihan valmis kääntymään kannoillani ja hylkäämään missioni. Kuitenkin mä avasin oven ja astuin tutuksi tulleeseen eteiseen. Riisuessani takkini ja piponi naulakkoon sekä riisuttua talvikenkäni telineeseen, mä vedin syvään henkeä ja astelin kohti keittiötä. Mä en tiedä olinko mä helpottunut vai vain ahdistuneempi siitä että mikä tilanne meillä oli Nellyn kansa meneillään.

    Keittiö oli Noaa ja Mielikkiä lukuunottamatta tyhjä, mutta toinenkin muki pöydällä kertoi että joku oli viettänyt keittiössä aikaa ja mä epäilin suuresti että tuo toinen oli Nelly.
    “Moikka” tervehdin Noaa jäädessäni nojailemaan keittiön tasoon ja näpertelin samalla villapaitani hihaa. Pian kuuluikin vessan vetämisestä kertova ääni ja muutamaa hetkeä tuon jälkeen Nelly ilmestyikin keittiöön. Nähdessään minut naisen ilme muuttui hankalammaksi samalla kun toinen siirtyi takaisin paikalleen. Keskustelu jatkui keittiössä jollain tasolla vaikka siinä oli havaittavissa pieni jännittyneisyys. Jossain kohtaa Noa poistui paikalta ja jäimme Nellyn kanssa keittiöön kaksin. Näpertelin vielä hetken villapaitani hihaa kootessani rohkeuttani ja lopulta kutsuin pöydän ääressä istuvaa naista nimeltä.

    “Mä oon pahoillani mitä mä sanoin silloin siellä pihalla. Mun… mun olisi pitänyt katsoa kuka tuli pihalle ja vasta sen jälkeen avata suuni. Ei mulla oo kuitenkaan samanlaista kokemusta kuin sulla. Enkä mä toivo että semmosta kävis kenellekkään” puheeni alkoi mennä epämääräiseksi selitykseksi joten pakotin itseni sulkemaan suuni ja tuntiessani yksinäisen kyyneleen lähtevän vierimään poskeani pitkin avasin suuni viimeisen kerran. “Anteeksi”

    • #7281 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Aika titaaninen tyyppi se Janna on, sitä minä vaan. Varmaan juoksisin pakoon häntä koipien välissä, jos Nelly tinttaisi mua kuonoon. Jannapa tarttuu sen sijaan härkää sarvista. Sekin kertoo paljon Jannasta, että hän menee hakemaan sopua, eikä jatkamaan nyrkkeilymatsia ja haastamaan riitaa. 😀 Vaikka sellaista en koskaan odottanutkaan, sillä olet jo tutustuttanut mut Jannaan paremmin!

  • #7267 Vastaus

    Nelly
    Valvoja

    Janna

    Istuin pöytään ja hörppäsin kahvia. Hymyilin Jannalle ja kuulin, miten Noa vaihtoi asentoa tuolilla. Join uudelleen kahvia.
    ”Kuulittekste et se naapurin äijä oli ajanu traktorilla ojaan?” Kysyin, ihan vain keksiäkseni puhuttavaa.
    ”Noinko on?” Noa vastasi. Janna oli hiljaa.
    ”Joo, se oli aurannu liian syvältä. Kyl se sieltä ite pois pääsi, mut jäljistä näki. Kunnes sato lisää”, kerroin neutraalilla äänellä.

    Minua ei ahdistanut, ärsyttänyt eikä edes inhottanut.
    ”On siellä Janna sullekki kahvia”, kerroin ja viittasin kädelläni keitintä kohti. Janna nyökkäsi, mutta vältteli katsettani.

    Tuvassa oli hiljaista. Painostavaa. Pyörittelin mukia edessäni. Sitten nostin oikean jalkani penkille ja halasin polveani. Toisin kuin olisin kuvitellut, minun ei tehnyt mieli juosta pois. Kuuntelin, kuinka kello tikitti seinällä ja katselin, miten musta kahvi pyöri edelleen mukissa.

    ”Mä meen nyt vessaan” Noa ilmoitti äkisti ja nousi. Hän ei ollut ehtinyt ovea pidemmälle, kun Janna jo aloitti. Hän näytti vaikealta ja surulliselta.
    ”Anteeksi” hän sanoi ja raapi aavistuksen korvalehteään.
    ”Anteeks että mä löin. Ei sais lyödä”, pyysin vuorostani. ”Mut kai sä ymmärsit, miks mua ärsytti? Lyöminen oli väärin, mutta mä olisin voinu sanoo nätimmin mun pointin.”

    • #7290 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Mitenhän se Janna tällaiseen reagoi? Yleensä tarina menee niin kuin ala-asteella opettajan valvonnassa ja pakottamana: toinen pyytää anteeksi ja toisen pitää antaa anteeksi. Nyt kuvioon ilmestyy sellainen mutka, jota yleensä ei ole. Olisiko tämän nimi jokin ehdollinen anteeksianto? Tämä mutka antaisi tilaa Nellyn ja Jannan suhteen kehittymiselle — oli se sitten parempaan tai pahempaan suuntaan. 😀

  • #7275 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    THE kysymys
    Ikkunat tai ovi kaipaisivat varmaan tiivistämistä, sillä keittiön lattialla tuntui näin pakkasella selkeä viileys. Mutta lattialla oli pakko istua, koska Mielikki pyöri lelunsa kanssa siellä ja oli niin innoissaan kun joku viitsi paijata ja leikittää. Yritin tasapainotella teemukiani toisella kädellä samalla kuin toisella rapsuttelin Mielikkiä, mutta väkisinkin sitä läikkyi lattialle vähän. Ajattelin että pitää pyyhkiä se ennen kuin lähtee.

    — Mihis sä olet Harrin hukannut? Nelly kysyi pöydän äärestä.
    — Se jäi kotiin tänään, sanoin ja mietin uskaltaisinko kertoa sen olevan taas lapsenvahtina. Ehkä pitäisi tarkentaa, etteivät kuvittelisi meidän olevan riidoissa tai Harrin olevan kipeänä:
    — Se tarjoutui taas hoitamaan naapurin kersoja, joten ne on meillä.

    Mikään ei muuttunut pöydänympäryksen tunnelmassa vaan keskustelu jatkui kuten ennemminkin. Huokaisin salaa helpotuksesta, sillä nykyään piti olla niin kovin tarkka siitä mitä päästää suustaan ulos. Mitään kuolemaan liittyvää ehdottomasti ei saanut puhua, vaikka kyseessä olisi ollut huonekasvi. Lastenkin mainitsemista oli syytä välttää ja vauvoista piti vaieta vaikka olisi joutunut puremaan kielensä poikki. Eetun maastolenkeistä ei kannattanut sanoa mitään eikä mistään muustakaan, mikä oli tallin rutiineissa toisin kuin aiemmin. Mutta ehkä tämä tästä vielä normalisoituisi joskus, vaikka joskus tuntui ihan mahdottomalta että Eetu ja Nelly tai ylipäänsä kukaan selviäisi lapsensa kohtukuolemasta. Se vain oli niin monella tapaa väärin ja kauheata, että omat suruni tuntuivat aika mitättömiltä sen rinnalla.

    Minut herätettiin ajatuksistani taas keittiöön:
    — Sonja, mites se Mortin laihis edistyy?
    — Ihan hyvin. Se on itse asiassa palaillut melkein jo samoihin mittoihin kuin se oli tullessaan. Ja tuo uusi rehukin tuntuu sopivan sille, että kiitos vinkistä. Voi tietysti olla että nämä pakkasetkin hoikistaa, kun kuluu enemmän energiaa lämpimänä pysymiseen, mutta katotaan sitä sitten taas kun kelit lämpenee.

    Sitten rohkaisin mieleni ja kysyin mitä minun oli pitänyt kysyä jo jonkin aikaa:
    — Kuule Nelly, haluaisitsä taas jatkaa mun ja Mortin valmentamista? Ja musta tuntuu että Harrikin voisi hyötyä siitä, että joku muu opettaisi sitä, joku semmoinen jolla on jotakin ymmärrystä mistään. Mä en ole oikein varma itsestäni sen suhteen…

    • #7291 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Ensimmäinen ajatukseni tästä tekstistä oli, että onpa tämä hieno palvelus Nellyn kirjoittajalle. Laitat Sonjan kutsumaan Nellyn takaisin talliin ja arkeen sellaisella tavalla, johon hän ei todennäköisesti sanoisi ei. Itselläni ainakin olisi Nellyn kirjoittajan asemassa nimittäin vaikeuksia saada kirjoitettua hahmo takaisin hommiin yksin. Tämä apu oli musta kiltisti tarjottu.

      Tietenkin Nellyn tuominen hommiin edistää myös Sonjan ja siinä sivussa muidenkin tarinaa. Varsinkin nyt kun Mortti on tullut, jotenkin mä entistä enemmän toivon että Nelly (tai joku, vaikka Simo) saisi puhuttua Sonjan kokeilemaan sitä kisoissa joskus. 😀 Sonja vaan on niin kisavastainen. Toisaalta hän ei näytä tarvitsevan kisoja motivaattorina kehittymiselle, joten hevostarina etenee vallan mainiosti ilman niitäkin. Musta on vain ihana odottaa ja toivoa. 😀 Mitä jos käykin niin, että Harri hurahtaa moiseen, kun on jo hurahtanut heppoihinkin… :DD

      Otsikko sai mut odottamaan kyllä vähintään kihlausta. 😀

  • #7276 Vastaus

    Nelly
    Valvoja

    ”Tottahan toki mä valmennan. Mitä te ootte ny tehny?”
    ”Ei sen suurempia. Puomeja, haettu tuntumaan herkkyyttä… Sitä mistä oli puhetta”, Sonja vastasi lattialta. Nyökkäsin.
    ”Se on hyvä. Onks sul ideaa jatkosta?”
    ”Ei oikeestaan.”
    ”Okei” naurahdin ja pyöritin kuppia pöydällä. ”Entäs Harri, viikottaista vai? Se varmasti kyllä mahtuu samaan aikaan, jos siis haluutte samaan maneesiin.”
    ”Joo” Sonja sanoi, mutta tuntui keskittyvän enemmän Mielikkiin ja tämän rotta-leluun.
    ”Hyvä”. Hymyilin. ”Huomenna jo?”

    Olin vilpittömästi onnellinen. Töihin paluu tekisi hyvää mielelle – ja lompakolle. Se alkoi näyttää jo pelottavan ohuelta. Sitä paitsi, saisin arkeen taas täytettä. Sekin oli toivottua. Miksiköhän en ollut tullut aikaisemmin ajatelleeksi valmennuksen jatkamista?

  • #7300 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    Aries
    Tietenkin uusi hevonen kiinnosti aina. Siksipä minä ja Harri roikuimme Marshallin kanssa tarhan aidalla katselemassa loimitettua Ariesta.
    — On se kyllä tosi hienon näköinen hevonen, sanoin. — Ja melko eksoottinen ilmestys, ei tule joka nurkalla vastaan.
    — Ei todellakaan, Marshall kommentoi.
    — Onks sen tarhauskuvioita vielä päätetty?
    — Ei, katsotaan nyt vähän aikaa. Tämähän kyllä voi tarhata yksinkin, kun on muita näin lähellä tässä eikä tunne itseään yksinäiseksi. Mutta voisi toki kokeilla siirtää Arlekin tämän kanssa. Pitää puhua Eetulle.
    — Se on aina jotenkin simppelimpää, kun yhden omistajan hevoset ovat samassa tarhassa. Mutta kovaa kyytiä se tuolla kumpparille antaa. Toivottavasti ei kohtele Arlekinia samalla tavalla, naurahdin kun katselin tarhassa telmivää tammaa.

    Marshall nauroi.
    — Mahdammekohan puhua nyt samasta hevosesta edes. Ennemmin olisin huolissani siitä, että Arlek paiskoo Ariesta, kun on niin paljon suurempi.
    — Mutta se on niin kiltti.

    Harri oli ollut hiljaa ja ihaillut uutta tulokasta vain, mutta karauttipa hänkin kurkkuaan:
    — Nii siis mikä noita sen korvia vaivaa?
    — Ei mikään, ne ovat ihan luonnostaan tuollaiset. Tämä on marwarinhevonen, tuollaiset kippurakorvat ovat näiden rotuominaisuus.
    — On kyllä perin jännän näköset, mut allekirjotan kyl kans sen, ettei ihan heti varmaan tuu vastaan samanlaista. Entäs toi sen väri? Vähä oudolta sekin näyttää musta.
    — No, onhan se. Ruunivoikoksi se on papereihin merkitty. Sitä en tiedä, että miksi sillä on tuollainen pääkuvio ja miten se on noin symmetrinen molemmin puolin. Tai että miksi sillä on eri väriset silmät.
    — Tosi kauniilta se kyl näyttää, vaikken mä sillee ymmärrä näistä niin kauheesti. Se on eri taval hieno ku Salieri tai vaikka Mortti on.
    — Kyllä, onhan ne ihan erityyppisiä hevosia.

    Lähdimme kaikki kolme tallustelemaan kohti Hopiavuoren tupaa. Nyt sinne jo uskalsi vähän paremmalla mielellä mennä. Nellylle teki selvästi hyvää aloittaa valmentaminen uudestaan ja kaikki tuntui valoisammalta. Kahvi tuoksui eteisessä asti.

    • #7319 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Ihanaa, että huomasit Marshallin uuden hepan. 😀 Musta on ihanaa, kun väki passaa vähän palloa toisilleen ja jollain tapaa noteeraa muiden mullistukset. Ja onhan se nyt omalla tavallaan hieno heppa oikeasti. Harrin kysymykset sen korvista on myös jotain tosi loogista. 😀 Olisinkohan itse luullut niitä pakkasen puremiksi nahkalerpakkeiksi, jos en harrastaisi virtuaaliheppoja ja sitä kautta näkisi muitakin heppoja kuin puoliverisiä ja suomenhevosia..? 😀

      Enemmän kuin uudden hevosen huomioimisesta, tykkään tämän tarinan Marshallista. Marshall on ollut aluksi ihan todella rölli tyyppi, joka tuntui seisovankin yhtä suorana kuin rautakangen nielaissut. Hänen omissa tarinoissaan hän on nyt viime aikoina alkanut sulaa, ja se sulatus on ollut takuulla tarkoituksellista. Olet ihanasti tästäkin kärryillä. Nykymarshall osaa naurahdella ja vitsaillakin, vaikka varmasti puhuu vieläkin mieluiten vain kaikkein turvallisimmista aiheista.

  • #7310 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    (Pyydän anteeksi kirosanoja, ne nyt vain istuivat tähän niin etten viitsinyt poistaakaan. Täällä ei tietääkseni koskaan ole erityisesti kielletty kiroilemasta ainakaan satunnaisesti.)

    Ihan vitun varmasti ei
    Seisoin Nellyn edessä kädet lanteilla.
    — Ei. Ihan vitun varmasti ei.

    Nellynkin toinen käsi oli samaan tapaan käskevästi lantiolla, toisessa hänellä oli paperinivaska.
    — Ihan vitun varmasti sä et mene helppoon A:hankaan. Sut nauretaan sieltä ulos.
    — Ja vaativasta B:stäkö sitten ei naureta?
    — No näytä mulle tästä ohjelmasta, että mitä sä et näistä osaa, Nelly korotti ääntää heristäen papereita minua kohti. — Okei, laukanvaihto käynnin kautta, sitä ehkä pitää treenata. Kun sä teet sen jo ihan sujuvasti askeleessa! Tässä ei tarvita sarjavaihtoja!

    Homma oli livennyt siihen pisteeseen, että kinasimme Nellyn kanssa enää siitä, mihin luokkaan ilmoittautuisin Mortin kanssa. Storywoodsin koulukisat olivat lähestymässä ja ilmoittautumisaika umpeutumassa, joten luokka pitäisi kohta tietää, jos aikoi kisata. Harri ja Salieri olivat menossa helppoon D:hen tai C:hen, Harri istui pöydän ääressä tutkimassa ohjelmia. Minulla ei ollut mitään sitä vastaan, jos Harri halusi kilpailla. Päinvastoin, lähdin mielelläni kuskiksi ja henkiseksi tueksi mukaan, mutta jotenkin Nelly oli tiristänyt minustakin ulos sanat ”No kai sitä Mortin kanssa vois kans jonkin luokan mennä…”. Ja sitähän Nelly ei unohtanut eikä antanut minunkaan unohtaa.

    — No hyvä, voit sä mennä helpon A:n JA sen vaativan B:n. Ei mikään estä kisaamasta kahta luokkaa.
    — No en varmasti ainakaan kahta luokkaa mene.
    — Sitten menet sen vaativan B:n ja sillä hyvä.
    — Enkä mene! Se on liian vaikea.
    — Tässä! Luet tän ohjelman ääneen läpi ja kerrot mulle seikkaperäisesti, mitä sä ja Mortti ette tästä osaa.
    — Niin mutta kun mä en tiedä miten Mortti käyttäytyy kisoissa.
    — Kannattaisi varmaan kokeilla sit, jos Simo ei kerran ole sanonut siitä mitään.

    Nappasin kouluohjelmaprintin Nellyn kädestä ja istuin mielenosoituksellisesti keittiön pöydän ääreen. Tiesin milloin olin jäämässä tappiolle, mutta en minä sitä ääneen viitsinyt myöntää. Olihan Simo sanonut, että hänen kokemuksensa perusteella Mortti käyttäytyi ihan siivosti vieraissa paikoissa enkä minäkään juuri muuta uskonut. Lisäksi Nellyllä oli ikävällä tavalla pointti siinä, ettei vaativassa B:ssä mahdottomia vaadittu. Mutta vaativa!

    Nelly istahti pöytään myös Harria vastapäätä.
    — Jokos sä olet päättänyt että kumpi luokka?
    — Ehkä tää helppo C, Harri naputti toista A4:sta edessään pöydällä. — Toi D tuntuu jotenki nii kauheen helpolta, siinähän ei ees laukata. Emmä kuvittele, että olisin kokenut tai mitää, mut kai mä nyt tuon verran osaan laukata.
    — Mä olen ihan samaa mieltä, plus että sä saattaisit selvitä jo helposta B:stäkin, kun Salierihan osaa. Mutta C:stä on hyvä aloittaa.
    — Noita teitä pitää kyl vähä katsoa, et miten ne menee.
    — Ilman muuta katsotaan! Mites jos mä pitäisin teille molemmille vähän tämmöisen ylimääräisen treenin nyt viikonloppuna ja sitten ens viikolla lisää, niinkuin oli sovittukin jo?

    Harri vilkaisi minua odottavasti.
    — Kai se olisi ihan hyvä, tehdään niin, sanoin. — Onkohan sinne muita tulossa täältä?
    — En tiedä, Janna jos lienee ja Niklas, ne nyt on noissa kisoissa käyneet muutenkin, Nelly vastasi samalla kun nousi pöydästä ja alkoi viritellä kahvinkeitintä valmiiksi.

    Ehkä Nelly oli oikeassa. Ehkä minä ja Mortti selviäisimme siitä vaativasta B:stä samalla tavoin kuin Harri selviäisi helposta C:stä eikä tarvinnut mennä vauvaluokkaan ihmettelemään. Ehkä kisaaminen ei ollut maailman kauhein asia. Ehkä… jotakin.

    • #7311 Vastaus

      Outi Halme
      Osallistuja

      No nyt!!! Vitsit kun heti alkoi jännittämään Sonjan puolesta. Montakohan kertaa se on ehtinyt kirota, että sai Harrin noin innostumaan hevostouhuista 😀 Kyllähän se Vaativa B aika hurjalta kuulostaa ekoiksi kisoiksi, mutta toisaalta Sonja jos joku siitä varmasti selviää. Ja hei, uusi hevonen on iahn hyvä tekosyy jos kisat ei sujukaan niin hyvin Harrilla taas on ihanan leppoisa suhtautuminen tuleviin kisoihin ja Nelly kuulostaa tässä niin itseltään. Ehkä Sonjan (ja Harrin) luotsaaminen kisakuntoon on juuri sellainen projekti mitä se tällä hetkellä kaipaa.

    • #7320 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Tämä on ihan hirveän hauska. :DD Voi tätä mielikuvaa Nellystä ja Sonjasta ottamassa yhteen, ja Nellystä vielä latelemassa sellaisia käskyjä osoittaa mahdottomat tehtävät ohjelmasta, että Sonja ei vain voi voittaa tätä sotaa. Nellyllä on kyllä epäreilu tapa argumentoida… :DDD Vai kyllä se Sonja voi kaksikin luokkaa mennä, ei haittaa yhtään. :DD Ajatus tällä tavalla simppailevasta Sonjasta, joka ei voi myöntää hävinneensä sodan jo, on myös hauska. Harvoinpa saa nähdä Sonjan inttämässä. 😀 Kylläpä sekin osaa!

      Olen niiiiin toivonut, että Sonja vielä kisaa. Luulisi, että olisin eniten innoissani siitä. Olenkin innoissani, mutta kyllä vain vieläkin enemmän olen innoissani hauskasti kerrotusta tarinasta. Aijje mitä tokastusta. 😀 Ja Harri siellä taustalla katselee papereita tyynesti. Onneksi Nelly jättää edes Harrin rauhaan helpon C:nsä kanssa! 😀

  • #7341 Vastaus

    Eetu Hopiavuori
    Ylläpitäjä

    Tapaus

    Hopiavuoren tuvan ikkunasta seurasi moni silmäpari tyrskien erikoista tapausta. Siinä Eetu Hopiavuori, joka tunnettiin hyvin pidättyväisenä ja lähes kankeana, kaapaisi maasta uutisten mukaan Saharan hiekan vuoksi hieman kellertävää sulavaa lunta, pyöritti siitä pallon ja paiskasi sen lainahevostaan Skottia taluttavan Helemias Ilveksen selkään.

    ”Hei — ette usko mutta–” ehti silloin sisällä oleva Eira Helmipuro sanoa ikkunaan osoittaen. Ennen kuin hän ehti jatkaa, nekin, jotka eivät äsken olleet tätä epätavallista tapausta todistaneet, katsoivat ulos. Ja juuri parahiksi!

    Todistajien läsnäollessa, tai ainakin tuvasta katsellessa, Helemias Ilves hylkäsi hevosensa parkkipaikalle saman tien. Hänen etukenoisesta säntäämisestään päätellen hänen tarkoituksensa oli antaa Eetu Hopiavuorelle kunnon lumipesu sulavalla lumella ja Saharan hiekalla. Hopiavuori, jonka nähtiin satunnaisesti hölkkäävän hevosten takia mutta pidättäytyvän suuremmista urheilusuorituksista, tarttui kuitenkin kentän aidan ylimpään puomiin, heilautti itsensä koko rakennelman ylitse ja ehti kenttää pitkin kauas ennen kuin Ilves vähemmän atleettisena pääsi pyristelemään aitalankkujen välistä hankalasti perään. Hopiavuoren menoa kuitenkin hidasti aitauksen toisen puolen ylittämisen jälkeen polviin asti yltävä umpihanki, sekä Ilveksen aidan päältä hänen päälleen tähtäämä mahtava mahaläiskä.

    Hetkeen tuvan puolelle ei näkynyt juuri muuta kuin suuri hevonen, joka söi tyynesti lunta Oskari Suden auton katolta. Jonkin ajan kuluttua kentän takaa hangesta kuitenkin nousi kaksi päätä. Toinen, vaaleahiuksisempi, oli siihen malliin punainen ja enemmän hangesta kohottuaan hytisteli hartioitaankin niin, että hänellä oli taatusti runsaasti sulavaa lunta ainakin paidan alla, nenässä ja korvissa. Hänen piponsakin oli kadonnut jonnekin. Toisen pään hiukset roikkuivat märkinä päätä myöten, mikä oli hänet tuntevien katsojien mielestä kenties Hopiavuoren leikkimään innostumistakin harvinaisempi näky. Lisäksi hän kaivoi ison lumilköntin takinkauluksistaan ennen kuin alkoi pyristellä jaloilleen.

    Tuvasta katsottiin vielä, miten Hopiavuori nousi kokonaan hangesta kuin hautakuopasta, hyppäsi aidan ylitse kentälle ja pudisteli vaatteitaan taas kovin asiallisen oloisena. Hän eteni kaikessa rauhassa läpi kentän ja meni portin kautta parkkipaikalle. Silloin Ilves, ilmeisen petollinen kaveri, yritti ampua häntä selkään lumipallolla, joka kuitenkin meni kaukaa ohi ja mäiskähti Nelly Jokikannaksen auton kylkeen.

    Silloin tuvassa alkoi tapahtua. Jokikannas työnsi Helmipuron varsin epäurheilijaimaisesti penkiltä lattialle kiiruhtaessaan avaamaan ikkunan kyljessä olevan tuuletusräppänän. Sen auki riuhtaistuaan Jokikannas huusi: ”EETU! HELLO! NYT LOPPU! YKSKI NAARMU SIIHEN AUTOON NII JOUDUTTE MUUTTAA SIIHE ASUMAAN! JA SE HEVONEN POIS PARKKIPAIKALTA NIINKO OLIS JO!”

    Siihen loppui Hopiavuoren ja Ilveksen hetkellinen mielenhäiriö.

    • #7343 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Ai että kun nauratti! Eetu heittelemässä lumipalloja kuin pahainen pojankoltiainen ja saamassa lumipesun Hellolta. Ihana!

    • #7347 Vastaus

      Nelly
      Valvoja

      Eetu :DD !
      Vaikka tietyissä asioissa onkin jäykkis, on ihanaa nähdä että kyllä sielläkin alla on sisäinen lapsi ja jaksaa leikkiäkin! Lumisota on aina kivaa ja piristi kyllä tallin tunnelmaa hyvin. Jes!

  • #7356 Vastaus

    Marshall
    Osallistuja

    Joskus maanantai-iltapäivästä

    Istuin tuvan pöydän ääressä tuijottamassa kahvikuppiini samalla kun nojasin pöytää vasten, kuullen lähinnä vain osittain kun Niklas selitti tavalliseen nopeatempoiseen tapaansa sunnuntain kilpailuista. Dressage cupin finaali oli viime hetkellä lykätty sunnuntaille, mikä oli laittanut alkuperäisen aikataulutuksen todellakin koetukselle koska pyhälle oli merkitty jo valmiiksi toiset kilpailut toisella tallilla. Tilanne olisi saattanut olla helpompi jos minulla ei olisi ollut lauantaina Arieksen kanssa kisoja Kalla Cupin ensimmäisen osakilpailun merkeissä.

    “No? Miten Aries?” pöydän toiselle puolelle ilmaantunut Nelly kysyi kulmiaan kohauttaen.
    “Hmh? Aaa”, karaisin kurkkuani vähän, “Koulukisoissa jäimme hännille. Esteillä 110cm luokassa sijoittui puoliväliin ja 120cm luokasta toinen sija.”
    “Miten sä niin korkeita lähdit tosta vaan hyppäämään?” nainen kysyi vähän silmiään siristäen, ja jostain syystä näin jo kuinka hän hapuilisi pöydän päädyssä olevasta siististä pinosta Ilkan ja huitaisisi sillä ympäri korviani.
    “Ehei, en minä hypännyt mitään. Minä olin ihan vain kuljettaja ja hevosenhoitaja. Serkkuni oli lähdössä takaisin kotiin työpätkän jäljiltä, niin hän lykkäsi lähtöä sen verran että pääsi tulemaan ratsastajaksi.”
    “No sitte”, Nelly totesi nyökytellen ja hörppäsi kokeilevasti kahviaan, “Mutta kerro nyt edes vähän tarkemmin kuin ympäripyöreästi että mentiin ja tultiin.”
    “..No. Yleinen käytös oli ihan hyvä, mutta hyvä että laitoin suitset päähän jo kopissa koska muuten olisi voinut ollakin ongelmia. Lämmittely sujui hyvin. Paljon paremmin kuin mitä odotin. Melkein kuin joku palanen olisi mennyt paikoilleen, koska osasin jotenkin ennakoida huomattavasti paremmin milloin se oli lähdössä pystyyn joten selvisimme yhdellä”, selitin vähän leukalinjaa raapien, “Radalla olin kuitenkin ehkä vähän liiankin varovainen, niin suoritus ei ollut niin hyvä mitä se olisi voinut olla. Mutta saimme kuitenkin 60% mikä ei ole huono, kun ensimmäiseksi tullut sai vähän päälle 68% ja luokassa oli kaksikymmentäkaksi ratsukkoa…Mutta.. Kuulin että olit saanut Sonjan suostumaan osallistumaan koulukilpailuihin?” vaihdoin puheenaihetta lennosta ja käännyin samalla pöydän toisessa päässä istuvan naisen suuntaan.
    “No sain! Mutta kyllä siitä saiki vääntää että kyllä se Mortin kanssa yhdestä vaativasta B:stä selviää.”
    “Vaativa B? Varmasti.”
    “Mähän sanoin!”
    “Joo joo, me ilmottauduttiin sinne jo”, Sonja sanoi vähän silmiään pyöräyttäen, vaikka kasvoilla näkyvä hymy vihjaili että tuo jo ehkä itsekin uskoi valmentajansa sanoja kyseisessä luokassa pärjäämisestä.

    • #7360 Vastaus

      Nelly
      Valvoja

      Ihanaa :DD ! Mä tykkään näistä kun kahvin äärellä käydään läpi kisoja. Saa paljon enemmän irti mun mielestä :DD .

      Sä oot tosi taitava hahmojen kanssa ja haluun mainita siitä ihan erikseen. Sen lisäks, että sulla on kaks ihan erilaista omaa hahmoa, osaat pitää kunnioitettavan hyvin toisten hahmoista! Nellykin oli melkein jo läpsäsemässä Ilkalla ja Sonjakin on ihan Sonja. Hyvä sä!

    • #7393 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Mä tykkään kaikista eniten siitä, miten Marshall on oppinut jo Nellyn olevan aika tiukka täti: niin kova tyyppi, että saattaisi melkein oikeastikin huitaista uhriaan Ilkalla päähän. Marshallille ja Nellylle löytyy myös luonnollisesti kilpailuista yhteinen puheenaihe, vaikka Nelly itse ei olekaan tainnut vähään aikaan kilpailla. Sellaisista varmoista jutuistahan on hyvä praatata kaffilla oikeidenkin ihmisten kanssa ennen kuin on muita suoranaisen yhteisiä kuvioita. 😀

      Vaikka Marshallin aikataulutukset pettää kisojen merkeissä, olen vain sitä mieltä, että jos nämä olisivat oikeita ihmisiä, tämä ryppy tekisi ihan hyvää. Niklas on välillä nimittäin itsenäinen tyyppi, joka osaa vaatia omaa tilaa. Hän myös kasvaa koko ajan ja itsenäistyy kiukuttelematta Marshallille niin kuin vanhemmille joskus kiukutellaan. Sitten on taas asioita, joita Niklas ei edes unelmoi tekevänsä yksin — paitsi kunnes tekee. Kisaaminen on sellainen, johon tarvitsee juuri Marshallin lohturievuksi, eikä kukaan muu käy. Tämä tietenkin kumpuaa ihan mun omasta kammosta olla riippuvainen, mutta musta muillekin ihmisille tekee hyvää huomata, että ne pystyy ja osaa yksinkin. Samoin maailman Marshalleille on hyvää huomata, ettei niitä tarvitakaan ihan joka asiaan. Sitä paitsi kun Niklas on ottanut jo tilaa muualla, Marshall ei tässäkään enää liiaksi murehdi. Onhan se jo nähty, että kyllä se kloppi pärjää, kun sen on pakko. 😀

  • #7357 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    Tämä on tämmöinen suora jatko tuohon Marshallin tarinaan.

    Uutinen
    — Ja Harrikin starttaa Salierilla helpossa C:ssä, Nelly ehätti sanomaan.
    — Ihanko totta? Marshall kuulosti aidosti yllättyneeltä. — En tiennytkään että kilpaileminen kiinnostaa sinua.
    — En mäkään, Harri naurahti. — Mutta aattelin kokeilla kepillä jäätä, et miten käy. Eihän ny pahemmin voi käydä ku huonosti.
    — Oikeastaan kyse on vain siitä, miten sun pää kestää ekat kisat, Nelly huomautti. — Hevosessa ja ratsastustaidossa ei oo sinänsä mitään vikaa.
    — Joo, näinhä sä oot sanonu joka kerta kun suus avaat.
    — Jännittääks jo? Niklas kysyi.
    — Yllättävän vähä, Harri sanoi. — Täs on ollu viime aikoina vähä muutakin mietittävää.

    Vilkaisimme Harrin kanssa toisiamme. Ei, ei jännittänyt, hyvä jos muisti edes koko kisoja.
    — No mitäs teillä nyt? Nelly oikein terästäytyi kun oli tiedossa uutisia, vaikkeivät ne nyt vielä varsinaisesti uutisia olleet.

    — Noo, tuli töistä kysely et haluisinks mä lähtee komennukselle Kanadaan pariks vuodeks, Harri paljasti.
    — Oho! pääsi useammastakin suusta.
    — Ei sit sen kauemmas.
    — Et on sitä pitäny täs vähän miettii, Harri jatkoi hieman tarpeettomasti.
    — Ootteko molemmat lähdössä sitten, jos suostut? Nelly toipui ensimmäisenä.

    — No ei me oikein tiedetä, ehkä tai sitten mä jään tänne.
    — Niin, onhan sinulla sentään hevoset ja työt täällä.
    — Mutta eiks työt kuitenkin joustais? Etänähän sä nytkin teet.
    — Joo, mutta ongelmana on toi aikaero Kanadaan. Kai se olisi vielä ehkä jotenkin tehtävissä, mutta sitten on nuo hevosetkin tietysti. Ja muutenkin, ei se ole mikään läpihuutojuttu, selitin jo melkein itsestäänselvästi olettaen, että Harri lähtisi.
    — Tässon viä kuitenki aikaa miettii, että mitä tekee, Harri jatkoi. — Mä en ole itekään vielä ihan varmaks päättäny et mitä teen. Kiinnostais kyl, en kiellä, mut on se melkone muutos taas. Ja sit jos Sonja ja hevoset jää tänne ni…
    — No hevoset jää tänne joka tapauksessa. Niiden vieminen Kanadaan on niin hirveä projekti ettei tosikaan ja jos se vain on pari vuotta niin aika turhaa on.
    — Se voi olla helpointa muutenkin pitää hevoset täällä. Nimittäin minulla on sellainen käsitys, että pohjois-Amerikassa hevosten ruokinta on aika erilaista kuin Euroopassa. Siellä ei käytetä niin paljon kauraa vaan enemmän maissia ja sitten alfalfaa.
    — Ai! Mä en tämmöisestä tiennytkään. Just kun olen saanut tuo Mortin ruokavalion kuntoon, niin ei kyllä kiinnosta…

    — No mut hei! On tässä plussapuolikin, Nelly hihkaisi kun olimme puhuneet tarpeeksi hevosten toiselle mantereelle kuljettamisen mahdottomuudesta. — Nyt kun te mietitte tätä, niin ette tosiaan ehdi jännittää kisoja. Jos se Sonjankin pää kestäisi.

    Kaikki purskahtivat nauruun, sillä useampi oli kysellyt minulta jossain yhteydessä, että kisaanko ja miksi en, kun kerran hevonen olisi hyvä ja valmentaja myös. Vakioselitykseni oli aina ettei se niin kiinnosta ja että jännittäisi liikaa.

    — No sen näkee sitten siellä kisapaikalla, sanoin. — Niin että jos teillä enemmän kisanneilla on jotakin vinkkejä millä pitää hermot kasassa, niin kuulisin mielelläni.

    • #7361 Vastaus

      Nelly
      Valvoja

      Mitä! Mitämitämitä!!! MITÄ.

      Ensin ajattelin et analysoisin tarkemmin, mutta enhän minä pysty. Vaadin lisää informaatiota :DDD . Mitä! Mitä tämä tarkoittaa? Ottaako Harri vastaan, eikö ota? Lähteekö Sonja? Hevoset ei nyt ainakaan näytä olevan lähdössä, mutta entäs tämä kaksikko?

    • #7362 Vastaus

      Tiitus
      Valvoja

      Mäkin oon jo tovin pelännyt, että Sonja lähtee. Ensin se haaveili omasta tallistaan ja olin ihan varma, että nyt sillä vinksahti päässä ja se oikeasti rakentaa sen hulppean rötiskön ja jättää Hopiavuoren. Ja nyt sit tää Harrin työtarjous, ihan varmana ne tarttuu siihen ja sit ne jättää meidät! Mut se toki onkin sitten mysteeri, että jääkö hevoset silti Hopiavuoreen, niillehän tarvii sit liikuttajat jajaja.

    • #7395 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Mulla on ainoa toimivaksi todettu vinkki kisajännitykseen. Sain sen kun vein ihan ekaa kertaa koiraa kansainvälisissä näyttelyissä kehään. Mulle sanottiin, että mene niin kuin menisit kunniakierrokselle. Kuvittele, että ROP1 serteineen saatiin jo, ja kaikki haluaa vain nähdä koiran: eli näytä sitä niille. Ajatus on ylimielinen, mutta ei se mitään. On helppoa hymyillä ystävällisesti kun kuvittelee hetken olevansa jo kaikkein paras ja menossa suurin piirtein Universumin Muotovalio -palkintoa vastaanottamaan. 😀

      Mutta hehe, etukäteen toimii se harhautuskin. Muuttoajatukset ja ulkomaankomennus pistää aika tehokkaasti jutut perspektiiviinsä. Ei yksillä kisoilla oikeasti ole mitään väliä elämässä, etenkään kun minkään tason tulot (ja juuri minkään tason menotkaan) eivät edes välillisesti riipu niistä. Jos on muuta myllytystä ympärillä, varmaan sitä itsekin suhtautuisi niihin koiranäyttelyihinkin rennommin: olisi se kiva, jos serti tulisi, mutta eipä se isompia juttuja ratkaisisi.

      Nelly vaikuttaa kannustavalta valmentajalta… …ja omalta uteliaalta itseltään, joka tahtoo tietää tallilaisten suunnitelmat. 😀

  • #7376 Vastaus

    Niklas
    Osallistuja

    Noan teksti

    Mitä korvani kuulivatkaan

    “Jos se on jotain laitonta niin mä en voi auttaa, tää on nyt jotenki nii pahaenteistä”, totesin silmiäni hieman siristäen, vaikka ensin olin meinannut heittää että tiesin kyllä miten ruumis hävitetään jos on tarve.

    Noan lopulta paljataessa syyn miksi oli näyttänyt siltä kuin piteli vuoden suurinta skuuppia hallussaan, tiedostin kuinka kasvoilleni kohosi vähintäänkin yhtä mairea ilme mitä kissalla kun sen eteen tuupattiin kulhollinen kermaa. Vai oli meidän Noa ihastunu työkaveriinsa!
    Palautin ilmeeni kutakuinkin normaaliksi samalla kun jatkoin sivussa Arlekin suitsien putsaamista ja mietein että mitä vastaisin. Päällimmäisenä paloin halusta alkaa tiedustelemaan että kuka olikaan se joka oli Noan katseen kaapannut, mutta ehkä toistaiseksi selviäisin hengissä ilman sitä tietoa. Ehkä.

    “Hmm. Riippuu kai ihmisestä, tai siis ihmisistä. Joillaki se tuntuu vaan tapahtuvan ja jokku kiertelee toisiaan ku kissa kuumaa puuroa puol ikuisuutta”, totesin lopulta olkiani vähän kohauttaen, “Joissaki tapauksissa saattaa joutua sanoon hyvinki suoraan kun toinen ei ota millään onkeensa. Tai niin mä siis lopulta tein.”
    “Niihä se kai riippuu.. Miten sä sit oikein teit sen? Tai siis. Sanoitsä vaan kasvotuste suoraan vai miten?”
    “Viestillä. Pääasiasa meidän kommunikointi tapahtu siis viestittämällä, koska välimatka ja Marshin kiireiset aikataulut kotona. Toki seki jo saatto vaikuttaa minkä takia sei tajunnu vaikka nätisti yritinki vihjailla, kirjottamisesa ei samalla tavalla välity kaikki mitä puhuessa. Mutta lopulta siis sanoin suurinpiirtein että hiton apina mä tykkään susta siihen tapaan ko homo voi toisesta miehestä tykätä.”
    Noan ilme muuttui vähän yllättyneeksi, tai ehkä enemmän vähän hämmentyneeksi.
    “Joo, asian ois voinu ehkä nätimminki sanoa mutta..perille meni”, naurahdin. Jätettäköön kertomatta että sen viestin jälkeen olin heittäny kännykän huoneen poikki kun olin tajunnu kuin typerästi asian olin esittänyt.
    “Sori, mut mun on pakko kysyy.. Miten te kaks ees tapasitte? Tai siis kun sä oot näemmä asunu aina Suomes ja Marsh Venäjällä, ja sä et oo ees hevospiireis ollu sillon mukana että oisitte sitä kautta voinu tavata”, toinen kysyi poskeaan vähän raapien.
    “Hullun tuurilla. Ja suurin kiitos ehkä menee mun kaverille ja Marshin serkulle. Mä olin siis kavereitten kaa viikonloppureissulla Pietarissa, ja oltiin otettu sellane puolen päivän mittanen opastettu kierros mihin kuulu loppuun se sellanen kolmen hevosen rekiajelu, niin ne kaks oli meidän ajureina siinä. Sen aikana keskustelu oli pääasiasa kyllä perus turisti kamaa. Mutta me törmättiin seuraavana päivänä uuestaan hotellin aamupalla, kun ne sattu oleen majottautuneena samaan paikkaan, niin mun kaverin ja Marshin serkun ansiosta istuttiin sitte samaan pöytään. Vähän silleen syteen tai saveen tyylillä lopulta kysyin sen numeroa, en saanu. Ne ehti jo lähtä siitä pois kun se sen serkku tuliki takas sinne pöytään, ja anto Marshin numeron. Hetki siinä meni ennen ku oikeasti uskalsin mitään viestiä laittaa, ko se oli kuitenki ite kieltäytyny antamasta numeroa, mutta vastashan se ja juttu alko siitä hissukseen sujuun”, selitin niin lyhyesti kuin taisin. Normaalisti aloittaisin ja selittäisin vielä tunnin päästä.
    “..Okei, toi kyl kuulostaa just joltai hullun tuurilta. Tai mitä tapahtuu just josain elokuvasa”, Noa näytti siltä kuin punnitsi että uskoako kuulemaansa vai ei.
    “Jjep. Mutta ompaha vähän erillainen tarina”, vastasin virnistäen, “Joten, eipä siihen mitään yhtä tapaa taija olla. Helpointa kai on vaan kysyä ulos ja viettää aikaa työpaikan ulkopuolellaki, jos ette siis oo jo. Kysyt kahville, kävelylle, kylään.. Tai vaikka että mitä se tykkää ajatuksesta ja kiskot mukaan tallille kattoon Flidaa ja varsoja. Kukapa nyt ei vauvva hevosista tykkäis, vaikka ne ei ny niiin pieniä enää ookkaan. Ja ainaki selviää että mitä mieltä se hevosista on. Koska luulisin että se kai on aina iso plussa että hevoset on sille ainaki ok, ko sulla on niitä kuitenki kolmin kappalein.”
    Noa nyökytteli päätään ja hymisi myöntyvään sävyyn samalla kun hieroi leukaansa mietteliäänä.
    “Samalla näkee lisää että miten kannattas tehä. Viettää enemmän aikaa ja tutustua lisää ja sitte nostaa kissa pöydälle, tai jos siltä näyttää niin voihan sen nostaa pöyälle vaikka heti. Jos on kemiaa niin mikäs siinä pitkiä piirileikkejä leikkimään.”
    “Kuulostaa ainaki iha hyvältä ajatukselt. Siis toi että viettäs aikaa töitten ulkopuolella ja silleen”, Noa makusteli ajatusta mielessään, “Etkö sä yritä urkkia että kestä mä oikein puhun?” mies kysyi pienen hymyn kera kulmaansa kohottaen.
    “…Nääh. Jos sä tuot sen tallille ne sittehän mä viimestään saan sen tietää.”
    “Minkä saat tietää?” Kysymys kajahti terävänä ilmaan melkein heti sen perään kun varustehuoneen ovi oli lennähtänyt sepposen selälleen, ja Eira marssi sisään. Olin varma etten ollut ainoa joka hypähti paikallaan äkillisen sisääntulon johdosta.
    “Että valmistunko ajoisa vai en. Mun pitäs tehä näyttötyönä muutama erilainen isompi juttu täsä.. No, mahollisimman pian”, heitin aihetta sulavasti vaihtaen siltä varalta että Noa ei halunnut jatkaa alkuperäisestä aihetta huoneen henkilömäärän lisäännyttyä, ”Iteasiasa mun on pitäny sulta kysyäkki! Et haluais hypätä tuoliin? Mahollisuus olis hiusten leikkaukseen, joko vaan vähän siistimistä tai ihan mallin muutos ja siihen päälle värjäys. Värjäystyönä olis tarkotus toteuttaa ainaki yks ombre, mieluiten jollain säväyttävemmällä värillä kuin normaali ruskea. Ja Noa, sä kans, jos uskallat ja sulla on jotaki ollu mielesä hiusten kans niin tervetuloa uhriksi.”

    • #7377 Vastaus

      Tiitus
      Valvoja

      Hymähdin tolle ruumis-jutulle, en tiiä mut jotenkin se sopii niin hyvin Niklakselle 😀 Kivasti tartuttu Noan koukkuun, tosi sujuvasti jatkettu ja niiiiin näppärästi pelastettu Noa hieman tukalasta tilanteesta.

    • #7378 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Tiitusta komppaan tässä myös: tosi sujuva ja muutenkin kiva jatko Noan tekstiin. Ja pääsipä taas muutama kohta hauskuuttamaankin, nimittäin tuo ruumiin piilotus ja sitten Niklaksen viesti Marshallille, että hei apina… Jotenkin silti toivon että se ei mennyt sanatarkasti ihan noin 😀 Lisäksi tuo lopun pelastus oli huisin hieno, missä Niklas kääntää jutun niin täydellisen onnistuneesti pois siitä, mistä oikeasti olivat jutelleet. Eihän se ikinä mene oikeassa elämässä noin!
      Mutta että menepä Chaille pamauttamaan päin näköä, että hei, mä tykkään susta. Jeskamandeera, sehän hajoaa kappaleiksi.

    • #7396 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Noni! Me tiedetään, että Nelly on utelias, mutta vähän niin kuin Niklaskin olisi, ainakin ihmissuhdejutuissa. Hän nyt ei pakota kertomaan heti, kuka ja mitä, mutta silti. (Tai oikeastaan mulla on sellainen olo, ettei ihan Noalta vielä kehtaa pakottaa tietoa esiin, mutta että jos kyseessä olisi joku kavveritasolla vielä korkeammalla, kyllä se tieto sieltä samalla istumalla kaiveltaisiin.)

      Niklaksella on ainakin ollut aika suora tapa toimia. Voisi ottaa vähäsen mallia. Mun tapa on vissiin sama kuin Noalla tähän asti: jos vaan tuskailen keskenäni niin tottahan se toinen lukee mun ajatukset ja tulee mun luo, eikö ole ihan realistista mitä?

      Sait kerrottua Niklaksen ja Marshallin taustatarinan myös ihan oikeassa paikassa. Tässä se olisi voinut tulla esiin oikeassakin elämässä. Lisäksi sen sijaan, että Niklas vähenisi Noan sidekickiksi tässä tarinassa, hän on päähenkilö ja otat palstatilaa hänen omille jutuilleen näin.

      Koska olen puolueellinen, odotan eniten, että Noa ottaisi jotain onkeensa Niklaksen jutuista. Jos en olisi näin äärettömän puolueellinen, odottaisin varmaan yhtä paljon sitä, että jotain kautta, jossain elämässä, joskus tarinassa Niklaksesta ja Noasta SEKÄ Niklaksesta ja Nellystä tulisi hyviä kavereita. Noan kanssa siksi, että tästä se lähtisi: Noa on keskustellut sellaisesta aiheesta, että on osoittanut jo luottamusta kysymällä apua ja avautumalla. Nellyn kanssa taas ihan sen takia, että mikä utelun voimakaksikko ja salapoliisityöpari näistä voisikaan tulla vitsitarinoihin. 😀

  • #7402 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    Jarrut ja aivot hukassa
    Nelly nauroi ja hihkui niin että pelkäsin naaman repeävän.
    — Mähän sanoin, muistatko kun mä sanoin! hän kailotti samalla kun hypisteli sinisiä ruusukkeita keittiön pöydällä.
    Minua vähän nolotti kun muistelin sitä keskustelua Nellyn kanssa. Nyt saatoin tunnustaa olleeni ihan väärässä ja Nelly oli ollut oikeassa. Olihan 71% ja rapiat todella hyvä tulos vaativasta B:stä ja vielä hyvin tuoreella ratsulla. Silti tuntui siltä, että tämä ei ollut edes vielä se paras mahdollinen suoritus mihin kykenisimme Mortin kanssa. Niin tai näin, kakkossija oli kakun paikka ja kakku odottelikin paketissaan tiskipöydällä.

    — Onnea, tosi hyvä suoritus, kommentoi Marshall ja muutkin pöydän ympärillä myötäilivät.
    — Mä panen kahavetta tulemahan, tartteeha sitä kakkukahaveet tän kunniaks, Eetu sanoi.

    — Mites Harri ja Salieri, kakkosruusuke teilläkin?
    — Joo mut luokas oli vaa kaks osallistujaa, Harri naurahti. — Prosentit oli vajaa 57 et parannettavaa jäi kyl.
    — Mä en ymmärrä mikä Salieriin oikein meni siellä kisapaikalla, ehätin puolustamaan Harria. — Se kävi niin kierroksilla, että meinas olla ihan mahdoton. Nuo prosentit menevät nyt ihan Salierin piikkiin vaikkei hevosta saisi syyttää.
    — Mikä sille sit tuli?
    — En tiedä mikä tuli, mutta jarrut ja aivot oli hukassa ja kaikenlaisia ihme hyppelyitä se teki. Harrihan putosi siltä verryttelyssä.
    — Älä nyt!
    — Joo, se teki laukannostos jonki ihme… pystyhyppy-sivuloikan, johon mä en ollu osannu ollenkaa varautua ja tulin sit alas ku jäätyny varis koivunoksalta.
    — Sano nyt viälä että oli eka kerta ku putosit?
    — Oli. Sanotaa näi et itseluottamus ei ollu ihan tapissaan kun lähti omaa rataansa ratsastamaan.
    — Ai kauhea…

    Salierista ja Harrin radasta riitti puhetta kahden pannullisen ajan ja kakkuakin kului. Olipahan Harrilla ainakin ikimuistettavat ekat ratsastuskilpailut! Putoamisen jälkeen minä olin noussut Salierin selkään ja pitänyt sille kurinpalautuksen, mutta se taas tarkoitti että Harrin piti aloittaa Mortin lämmittely, joten meidän verryttelykuviot menivät ihan sekaisin.

    Radalla Harri oli ratsastanut aivan äärivarovasti kun ei voinut tietää milloin jokin pohjeapu saisi sen mustan humoristin sinkoamaan jonnekin avaruuteen. Siihen nähden hyväksytty suoritus ja suhteellisen puhdas rata olivat ihan kelpo suoritus. Harri tunnusti myöhemmin, että häntä ei yhtään jännittänyt se kisatilanne eikä yleisö eikä mikään, kun piti vain keskittyä siihen että Salieri pysyi aitojen sisällä. Jokin plussapuoli sentään.

    Mikä Salieria sitten vaivasi, kun se tuolla tavalla sekoili? En tiedä. Olin käynyt läpi sen jalat, varusteet, hampaat ja selän nopeasti ennen luokkaa varmistuakseni ettei sitä sattunut mihinkään. En löytänyt mitään. Myöhemmin kotona tarkistin varmuuden vuoksi vielä uudestaan joka paikan. Tulos oli edelleen nolla. Voisiko se vain olla tottumattomuutta, sitä että oltiin vieraassa paikassa ja kisahärdelli pyöri ympärillä? Ehkä. Kyllähän Salieri reagoi vieraisiin hevosiin ja paikkoihin enkä ollut sillä kisannut vieraassa paikassa ikinä, jos rehellinen olin. Mutta että tällainen pöljäily oli kyllä vähän yllätys.

    Ehkä sekin oli virhe pitää sitä kevyemmällä liikunnalla pari päivää ennen kisoja, mutta meidän valmistautumiseen oli tullut muutos. Simo oli poikennut sunnuntaina Hopiavuoressa viimeistelemässä meitä. Se oli kauniisti sanoen aika rankka valmennus meille kaikille ja Salierilla oli ollut tuolloin vähän vetelä päivä. Päädyimme Simon ja Nellyn kanssa pitkään asiaa pohdittuamme siihen, että Salieri olisi ehkä parempi pitää kevyellä ennen kisoja. Mortinkin ohjelmaa vähäsen kevennettiin samasta syystä, mutta sen sentään ratsastin läpi vielä edellisenä päivänä. Olisi pitänyt kuunnella tarkemmalla korvalla Harria joka sanoi taluttelulenkin jälkeen, että Salieri tuntui kovasti virkeältä.

    — No Sonja, mites Mortti? Ilmeisesti käyttäytyi paremmin kuin Salieri, kysäisi Noa, kun Harrista oli puhuttu hänen mielestään kai tarpeeksi kauan.
    — Joo, kyllä, ehdottomasti. Sen hermoille ei tunnu käyvän mikään.
    — Mites rata meni? Nelly pisti väliin. — Jos haluat, niin voidaan käydä se läpi tarkemmin kahdestaan, mutta mikä oli noin yleisvaikutelma?

    Mietin vähän aikaa. Pisteissä ei ollut mitään suunnattomia yllätyksiä. Lisätystä käynnistä tuli nelonen ja se oli aika odotettu, koska se ei todellakaan ollut Mortin bravuureita. Laukanvaihdot askeleessa olivat sujuneet pääosin hyvin ja koska niissä oli kerrointa, onnistuminen nosti oikein mukavasti pisteitä. Avoissa ja suluissa vähän varmistelin, ehkä liikaakin, sillä niiden pisteet eivät olleet kovin korkeat.

    — No se meni aika odotetusti, vastasin lopulta. — Voidaan toki katsoa läpi se rata joskus, mulla nimittäin on videokin siitä. Itse asiassa se olisi tosi mielenkiintoista kyllä. Se lisätty käynti oli ehkä se heikoin lenkki, ei mikään yllätys.
    — Mites muut käynnit?
    — Kohtuullisesti, mun mielestä ihan hyvin Mortille, kutosta tuli, seiskaakin jostakin.
    — Sehän on sit ihan hyvä! Varsinkin jos teillä meni ne lämmittelyt vähän sekaisin sen Salierin takia.

    Kyllä, se oli todella hyvä ja myönnän että olin tosi-tosi tyytyväinen itseeni ja Morttiin. Harriinkin, sillä joku arempi sielu olisi jättänyt sen putoamisen jälkeen kilpailut sikseen. Olin tarjoutunut kyllä juoksemaan kisakansliaan ilmoittamaan vetäytymisestä, mutta Harri oli halunnut kaikesta huolimatta ratsastaa kuitenkin luokkansa. Se oli melkoisen rohkea veto. Ja Hopiavuoren keittiönpöydän ääressä kehtasi vatvoa läpi isommatkin epäonnistumiset.

    • #7462 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      On se Harri kyllä aika äijä. Jos olisin ollut hänen nahoissaan, en varmaan olisi tohtinut ratsastaa. Ekat kisat ja heti käy noin. Harri onneksi varmaan sai kuitenkin todisteet siitä, että silti pystyy menemään, vaikka olisi kuinka karikkoinen alku. Tiedä sitten, mitä se tämmöinen tekee Harrin innolle kisata jatkossa. Hö. Sonjalla sen sijaan meni niiiiiin hienosti! Myöhemmistä jutuista luin, että kisakärpänen puraisi. Nelly on varmasti ihan taivaissa paitsi ihan toisen puolesta koetun ilon takia, myös siksi, että hän oli oikeassa.

      En osaa hahmottaa tällä kokemuksella, kuinka analyyttinen Sonjan tapa katsoa omaa suoritusta on. Huomaan, että yrität viestiä analyysillä jotain, mutta minun täytyisi tietää enemmän kilpailuista ja kuulla kisapuhetta, jotta ymmärtäisin sen. Ne, jotka ovat kuunnelleet oikeasti enemmän kisapuhetta, varmasti osaavat analysoida tämän aspektin paremmin lukiessaan. Sen aistin, että Sonja on kiinnostunut kisoista ja treenaamisesta koko ajan enemmän. Kahden valmentajan voimin on hyvä katsoa juttuja, varsinkin kun Simolla on vielä sairaasti enemmän kokemusta kuin Nellyllä. Samalla mua, awww, jotenkin liikuttaa Nellyn kirjoittajan puolesta, että vaikka Nelly on tuollaisena parikymppisenä aika natiainen Simoon verrattuna, häntä ei nakattu sivuun siitä huolimatta että tulee isot pojat välillä paikalle. 😀

  • #7420 Vastaus

    Nelly
    Valvoja

    Noa ja Noan työ

    Talvi oli ollut pitkä ja hyvin luminen. Nyt oli kuitenkin jo toinen lämmin päivä peräkanaa ja kinokset sulivat hyvää vauhtia. Ränneistä kuului valuvan veden ääni ja tiet olivat jo sulat. Aurinkokin näyttäytyi iloisena ja lämmitti Mielikkiä terassilla. Se istui ylpeänä ja siristi silmiään. Selvästi nautti auringosta.

    Vasta, kun auto ajoi pihaan, Mielikki avasi silmänsä. Noa tuli töistä. Hän parkeerasi auton vinoon, Eetun auton viereen ja keräsi tavaroita apukuskin paikalta. Mielikin häntä heilui villinä, kun Noa nousi autosta ja moikkasi. Pieni koira hyppäsi tuolilta alas ja juoksi isäntäänsä vastaan.

    ”Moooi, oliko kivaa?” Kysyin, kun Noa pääsi rappusten alapäähän.
    ”Joo, oli.” Noa hymyili leveämmin kuin aurinko. Nyökkäsin ja hymyilin. Noalla oli hyvä päivä.
    “Mennään ottaa teetä”, komensin.
    ”Mä vaihan työvaatteet ensin pois, tuun sit”, Noa sanoi ja avasi oven. Hän komensi Mielikin sisälle ja meni itse perässä.

    Vesi kiehui, kun nostin teepussit pöydälle. Otin itselleni karamellin makuisen teen. Noa saisi itse valita, vaikka todennäköisesti hän joisi marjateetä. Niin kuin yleensä.

    ”Millasta oli? Olikko kassalla?”
    Noa pyöritti hetken mukiaan pöydällä, ennen kuin vastasi.
    ”Varastossa.”
    ”Miten sä oot noin ilonen? Tekeekö työn tekeminen oikeesti noi hyvää sulle?” Puhalsin mukiini.
    “Mulla on vaan tosi hyvä päivä” Noa vastasi ja kohautti olkiaan.

    Noalla näytti olevan hyviä päiviä toisensa perään. Eilen ja viime viikollakin hän oli tullut kotiin oikein säteillen. Hän tuntui piristyvän päivä päivältä ja on talven jäljiltä herännyt kuin lintu. Nytkin hänen kasvoillaan oli korvasta korvaan yltävä hymy. Hän istui suoremmassa ja piti kyynärpäitään pois pöydältä.

    Hengitin suu auki sisäänpäin. Ihan selkeäähän se oli!
    ”Sulla on joku siellä!” Kiljahdin. ”Kuka se on? Kerro heti!”
    ”Eikä ole!”
    ”Noa. Minkä värinen on paloauto?”
    ”Eihän mulla…”
    ”Aivan varmasti on! Kuka se tyttö on? Joko se tietää? Onks se blondi?”
    ”Ei oo ketään! Älä utele”, Noa puolusti itseään. Hänen silmänsä puhuivat eri tarinaa suun kanssa. Niissä oli uudenlainen pilke. En ollut nähnyt sitä ennen Noan silmissä.
    ”Okei, ei sun tarvii kertoa vielä. Mä saan sen selville kyllä, varo vaa” kiusasin.
    ”Nelly…” Noa sanoi, mutta ei kuulostanut vihaiselta.
    ”Ei, älä kerro. Mä arvaan. Mä mietin eka.”

    Juuri sopivasti ulko-ovi aukesi ja Mielikki haukahti ja lähti katsomaan tulijaa.
    ”Täällä on teetä” huikkasin. Noa katsoi minua vakavasti. Hän viesti äänettömästi, että pitäisin suuni kiinni. Minua hymyilytti.

    • #7426 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Aijai Nellyä, mihin risukkoon meni kätensä työntämään 😀
      Eetu kommentoi taannoin Sonjan stereotypioita ja ennakkoluuloja, tässä niitä tarjoillaan taas, kun Nelly menee kysymään ilman muuta että kuka se TYTTÖ on. Jotenkin se tietysti on olevinaan niin kauhean luonnollinen asia, mutta sitten taas kun me tiedämme enemmän, niin tässä saa vähän kiemurrella kiusaantuneena Noan puolesta, että köh köh, ei ne aina tyttöjä ole. Noakaan ei uskalla korjata asiaa.

    • #7463 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Mä kiinnitin kans huomiota siihen, miten Noalla on Nellyn mielestä joku tyttö. Ai kun huvittaisi aina kirjoittaa omat hahmonsa niiiiiiiin syvällisen suvaitsevaisiksi, että he eivät edes ajattelisi moisia heteronormatiivisia ajatuksia — ja ai kuinka se ei tosiaankaan oikeassa elämässä mene niin. 😀 Niin pieninä meihin on iskostettu se, että jos Noalla on joku, Noalla on joku tyttö. (Paitsi ilmeisesti Tumblrissa ne unohtelee sen sijaan sitä, että joku voi olla hetero, hehe.) Siinä mielessä musta on kivaa, että näitä ajatusratoja on meidän hahmoissakin, vaikka me kirjoittajat tiedetäänkin enemmän kuin hahmot tietävät.

      Jos olisin Noa, tekisi kyllä mieli nakata Nelly pihalle. 😀 Nelly on tyypillisesti utelias ja myös juoruaa, vaikka ei pahalla sitä teekään. Voin kuvitella, miten Nelly on tämän jälkeen väijynyt Noaa.
      – Nelly on ilmestyillyt oviaukoista ja seinien takaa ja säikäyttänyt Noan sata kertaa kysymällä, kuka se tyttö on.
      – Nelly on hiippaillut Noan taakse tallissa ja saanut Noan hyppäämään kattoon kysymällä, kuka se tyttö on.
      – Nelly on väijynyt pimeässä vessassa, ja melkein aiheuttanut Noalle sydärin kysyessä oven auetessa pimeydestä, kuka se tyttö on.
      – Nelly on varmaan pedannut itsensä Noan päiväpeitonkin alle, ja kun Noa-parka on illalla vetänyt peiton syrjään, siellä onkin ollut Nelly kysymässä, kuka se tyttö on.

  • #7484 Vastaus

    Marshall
    Osallistuja

    Epäilyttävä Nelly

    Nojasin Ariesta vasten toinen käsi sen lautasilla ja selasin puhelimen kalenteria läpi. Loppu kuukaudesta oli kovaa vauhtia tulossa vähintäänkin kiireinen. Omat juoksevat asiat mitä ei netin kautta saanut tehtyä, Niklaksen lääkärit, hevosten kengitys ja hieroja, kilpailuja… Nostin katseen kännykän näytöltä kun havaitsin liikettä silmänurkasta, kurtistin kulmiani vähän. Nelly lähestyi suulia jotenkin epäilyttävän näköisenä pidellessään käsiään selän takana ennen kuin pysähtyessään ojensi kättään Ariekselle, joka tuuppasi turpansa nopeasti herkkujen toivossa naisen kämmentä vasten. Tamman ilme muuttui kuitenkin nopeasti happamaksi ja se kiskaisi päänsä ylös pärskähtäen.

    “Lähdössä ratsastaan vai?”
    Vilkaisin pienesti täydessä varustuksessa olevaa ratsuani “..Joo, maastopäivä. Odotan vain että Niklas saa Arlekin valmiiksi.”
    “Niin se on käytävällä vai?”
    “Joo. Päätallin puolella. Jäi sinne jotta mahdollisesti saisi keskityttyä paremmin siihen hevosen hoitoon ja varustamiseen.”
    “Hmm, mun on pitänykki itseasiassa kysyä asiasta”, Nelly aloitti ja jäi vielä suulin puolelle vaikka oli aluksi valunut askel kerrallaan tallin oville päin, “Nikellä tuntuu aika usein olevan ajatukset vähän joka puolella, niin onko sillä joku ADHD tai jotain sen tapasta?”
    “Ei tiedetä vielä, mutta mahdollisesti. Toki, ehkä parempi että kysyt siltä itseltään tarkemmin.”
    “Tietenki”, nainen nyökytti päätään, “Muuuten. Ookko sattunu jutteleen Noan kanssa tässä lähipäivinä? Ei sattunu mainitseen ketään uutta tyyppiä tai mitään sellasta sen enempää?”
    “…Eei? Lähinnä Flidasta ja kaksosista ohimennen puhuttu.” Olinkohan nyt jäänyt paitsi jostain tärkeästäkin?

    Nelly näytti ehkä aavistuksen pettyneeltä, mutta palautti nopeasti tyypillisen pirteämmän ilmeen kasvoilleen ja harppoi tallin oville ilmoittaen menevänsä moikkaamaan Niklasta.
    Katsoin vielä hetken tallin suuntaan, ennen kuin siirsin katseen Ariekseen joka oli tekemistä keksiäkseen alkanut nuolemaan riimun kummallekin puolelle kiinnitettyjä naruja sen mitä ylsi.

    “Hei, lopetappa ennen kuin edes aloitat”, heitin samalla kun tönäisin tammaa kevyesti takaosasta.
    Aries kiskaisi korvat niskaa vasten ja mulkoili vähintään sen näköisenä kuin olisin loukannut sitä verisesti, ja nosti toisen takajalkansa ilmaan itsensä alle.
    “Anna palaa vaan. Kyllä me voidaan mennä maneesiin ja pitää tehovalmennus maastolenkin sijaan”, haastoin Arieksen tiukkaan sävyyn toinen etusormi hevosta osoittaen.
    Hetken tamma jo näytti siltä että lennättäisi jalan suoraksi taakseen, jalan nykiessä edestakaisin pienellä liikkeellä kuin viimeisilleen viritetty jousi joka vapisi jännityksen voimasta. Lopulta Aries vain naksutteli hampaitaan yhteen ja heilutteli jalkaansa kuin se vain hätistelisi kärpästä ja iski kavion takaisin maata vasten.
    “..Sitähän minäkin..” mutisin puoliääneen nojautuessani taas hevosta vasten ja taputtelin kevyesti sen selkää satulan takana. Siirtyen puhelimen selaamisessa tarkistamaan vaihteeksi sähköpostia.

    • #7529 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Tämä tarina on päällisin puolin kevyt kannanotto viime aikojen suurimpiin tapahtumiin. Kun kaivelee pintaa syvemmältä, se on kuitenkin myös muuta. Teet tässä tehokkaasti asioita selväksi Marshallin persoonasta ja toiminnasta sekä siitä, miten hän muita lukee.

      Marshallilla on selvästi itselläänkin sellainen kuva itsestään, että hän ei juorua, eikä hän juoruakaan. Nelly on hyvä ja selvittää itse omat huhunsa. 😀 Nelly puolestaan vähäsen on se, joka juoruaa: eihän hän sitä pahalla tee, mutta on aina enemmän tai vähemmän perillä kaikesta ja tykkää silloin tällöin ullata pitkin tallia. Marshall tietää senkin, ja sen saa hienovaraisesti selville siitä kohdasta, kun Nelly ryhdistäytyy ja lähtee.

      Se, mitä olen ennenkin Marshallissa miettinyt, on hänen tapansa holhota. Tässä mietin sitä taas, mutta tällä kertaa eri kannalta: nimittäin Marshallin pään sisältä. Hänellä ei taida olla itsellä aavistustakaan, miten hän Niklasta holhoaa. Ei: pikemminkin Marshall kuvittelee, että antaa Niklaksen olla hyvin itsenäinen. Marshallin pään sisästä saattaa näyttää, että Niklas on nyt itsenäisesti hoitamassa heppaa ja piste. Lukijan silmin näkee sen, mitä Marshall itse ei taida nähdä: Niklas on itsenäisesti hoitamassa heppaa sen takia, että se auttaa Marshallin mielestä tätä nuorta kasvamaan taas vähän lisää. Marshallin aikeet ovat tietenkin koko ajan olleet hyväntahtoiset.

      Oletko kuullut sellaisesta kuin Joharin ikkuna? Joskus sata vuotta sitten itse kuulin lukion psykologiassa, enkä tiedä kuinka vanhanaikainen koko ajatus on jo. Joka tapauksessa sen ajatus oli se, että mitä enemmän sokeassa, pimeässä ja salatussa ikkunassa on kamaa, sitä pienemmäksi käy avoin ikkuna. Ihan joka ainoalla on sokeassa ikkunassaan monta juttua, eli Marshall ei ole siis mikään poikkeus ihmisistä. Mua kiinnostaa keksittyjen tyyppien suhteen kuitenkin eniten just sokea ikkuna ehkä sen takia, että kovin usein minäkertoja ei pysty kertomaan siitä itse niin että se menee lukijalle kunnolla perille (tietenkään, koska se ei tiedosta sitä). Ainakin mun lukutavan mukaan olet onnistunut tässä kohdassa hyvin. Itse en aina onnistu kertomaan tästä, ja ai mikä pettymys onkaan esimerkiksi sellainen hetki, kun kirjoittaa hahmonsa kuvittelemaan omaa mahtavuuttaan, ja muut lukeekin sen todellisena mahtavuutena eikä ylimielisyytenä, jota olin hakemassa, tai muuta selllaista. 😀 Toisaalta miten siistiä onkaan, kun joskus joku onkin tulkinnut niin kuin toivoin, tai löytänyt sokean ikkunan kuvausta sieltäkin, jossa en huomannut sitä itse.

  • #7497 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    (En saa Helloa kuulostamaan Hellolta, mutta yrittäkää kestää.)

    Pelastava ritari punaisella ratsullaan
    Päiväsaikaan tallilla oli suhteellisen rauhallista, vain minä ja Harri sukimassa hevosiamme ratsastuksen jälkeen. Eetu oli kenttää lanaamassa ja Camilla puuhasi jotakin Jussin käytävällä. Nellystä ei ollut havaintoa.

    Ja sitten paukkasi Hello tallinovista sisään.
    — Onks Herman täällä? hän kysyi minulta kun olin ensimmäinen ihminen, jonka ovelta näki.
    — Ei ole näkynyt.
    — Entä Eira?
    — Ei sitäkään.
    — No pahus, Hello tuhahti ja mietti hetken. — Ymmärrättekö te jotakin autoista ja niiden valoista?

    Hän katsoi odottavasti minua ja Harria.
    — Siis ajovaloista vai mistä? kysyin.
    — Ei kun niistä, jotka palaa kojelaudassa. Minkä ei pitäisi palaa, mutta palavat kuitenkin.

    Siis ehkä jokin vikavalo, päättelin. Sanoin että voin tulla katsomaan, sittenhän sen näkee mitä niistä ymmärrän. Harri ei tehnyt elettäkään lähteäkseen mukaan vaan jatkoi Salierin harjaamista. Astelimme Hellon kanssa parkkipaikan suuntaan.

    — Mä yritin katsoa, jos ne on taas ne sulakkeet, Hello kertoi. — Mutta mä en löytänyt niitä vaikka ne pitäisi olla jossain siellä ratin alla. Eira ne viimeksikin korjasi. Tai ei korjannut mutta sanoi että pitää ostaa sulake ja sitten se vaihtoikin sen. Mutta sitä ei saa kertoa kellekään.

    Ehdimme autolle asti ennen kuin ehdin kysyä että miksi ihmeessä. Hello käynnisti auton, joka kuulosti kyllä ihan normaalilta ja pyysi minua katsomaan kojelaudan merkkivaloja.
    — Moottorin vikavalo ja akun vikavalo, totesin heti. — Onko nämä kuinka kauan palaneet?
    — Toinen syttyi eka, nyt aamulla kun kävin Seinäjoella. Ihan vaan ajaessa kuului sellainen kolaus auton alta ja sitten toinen syttyi. Nyt tänne tallille tullessa syttyi toinen.
    — Kumpi oli eka?

    Hello pohti vähän aikaa.
    — Varmaan toi, hän sanoi ja osoitti akun kuvaa.
    — Okei, sammuta moottori niin vilkaistaan konepellin alle.
    — Ei niitä sulakkeita?
    — Ei taida olla nyt sulakevika.

    Enhän minä mikään autoasentaja ole ja omiin autoihini en koske sen enempää kuin että lisään lasinpesunestettä. Annan merkkihuollon hoitaa loput ja onneksi ne hoitavatkin. Mutta kyllä minä sentään puuttuvan laturinhihnan tunnistan. Hellon autoparka ei saanut sähköä eikä ollut mikään yllätys että se akkuvalo paloi.

    — Sulta on jäänyt akkulaturin hihna matkan varrelle, kerroin diagnoosini. — Se oli varmaan se kolaus minkä kuulit, jos kerran se valo syttyi sitten heti sen jälkeen.
    — No niin teki. Mutta entä se toinen valo? Onko tästä joku moottorinhihnakin pudonnut?
    — Ei, siinä tapauksessa moottori olisi leikannut kiinni välittömästi. Voi olla että se moottorin vikavalo liittyy siihen akkuun. Joissain malleissa ainakin jos kaasuläpän säätöön ei tule tarpeeksi virtaa, niin se antaa vikakoodin. Onko sulla OBD-lukijaa?

    Näin Hellon ilmeestä ettei soittanut minkäänlaisia kelloja.
    — Onko sulla akkulaturia?

    Hello ravisti päätään. Mietin vähän aikaa vaihtoehtoja. Minulla on akkulaturi kyllä ja osaan käyttää sitä, mutta vain traktorin akun kanssa. Eroaako auton akku siitä kovinkin paljon? En tiedä, ei ehkä. Kävin listaa läpi päässäni että keltä voisin varmistaa. Kimmo, Tuomo, Markus, Risto. Hamuilin jo kännykkää taskustani. Niin, voisi Eetukin tietää ja häneltäkin voisi löytyä laturi, niin ettei tarvitsisi edes hakea Orionista.

    — Mutta isällä varmaan on, Hello sanoi. — Ja se varmaan osaa vaihtaa uuden hihnankin.

    Nyökkäsin helpottuneena, sieltä tuli hyvä ratkaisu. Sen verran mitä tunsin Ilveksen Mannia maineelta, niin eiköhän hän saisi poikansa auton kuntoon. En ollut yhtään varma siitäkään, oliko laturinhihnan vaihto sellainen homma, jonka pystyi tekemään helposti itse autoon. Ehkä, mutta Manni varmasti tiesi. Enää pitäisi saada Hellon auto nilkutettua Ilvesten pihaan ja sanoin sen Hellolle.

    — Onko tämä bensa- vai diesel-kone? kysyin Hellolta.
    — Kyllä siinä polttoainetta on tarpeeksi tankissa että kotiin pääsee.
    — En mä sillä mutta onko se bensa vai diesel? Vaikuttaa ehkä vähän jatkosuunnitelmiin.
    — Ai jaa, diesel tämä on.
    — No hyvä. Sitten sä varmaan voit ajaa teille kotiin, vaikka siinä ne valot palaakin. Eihän tästä montaa kilometriä ole? Varmuuden vuoksi ota kaikki lisälaitteet pois päältä, radio, ilmastointi, lämmitys, mitä näitä nyt on.
    — Okei, Hello kuittasi helpottuneen kuuloisena. — Mä vien sen illemmalla sitten kun lähden tallilta.

    Olin varma, että seuraavaan päivään mennessä Hello olisi julistanut kaikille, millainen sankari ja ammattimainen autonasentaja minä olin. Yllättäen kukaan ei ainakaan sanonut mitään, vaikka yleensä Hopiavuoden keittiönpöydän ääressä kyllä kaikki tapahtuneet asiat käytiin läpi. Kysäisin vaivihkaa toista pullaa syövältä Hellolta, että mitäs sille autolle kuului. Hello vastasi aivan normaalisti että isä laittaa sen kuntoon heti kun saa hihnan ja jätti asian käsittelyn siihen. Todella kummallista, sillä Hellon tapana oli tehdä suurta draamaa pienemmistäkin asioista.

    • #7544 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Poikkeus tarkoittaa aina jotain, ellei ole vahinko. Tunnet Hopiavuoren hahmojen toiminnan hyvin, joten Hellon poikkeuksellinen ratkaisu pitää suunsa kiinni lopussa ei ole vahinko. Lisäksi kirjoitat Sonjan alleviivaamaan vielä tätä poikkeusta, joten viimeistään se poistaa mahdollisuuden tulkita Hellon toiminta kirjoittajan vahingoksi. Ongelma on, että vaikka olen kuinka tulkinnut, en keksi välttämättä oikeaa syytä poikkeuksellisen toiminnan arvoituksen ratkaisemiseksi. Siihen varmaan vaikuttaa se, kuinka hirvittävän väsynyt olen ollut pitkään: tuntuu kuin olisi aivoissa jotain kiisseliä aivosolujen tilalla. Päädyin siis tulkitsemaan Hellon ratkaisun niin, että Eira on saanut vakuutettua hänelle, että siinä on jotain häpeällistä, jos joku nainen tietää jotain autoista. Se ei ole paras mahdollinen tulkinta, kun Ilveksen kotona ei ole sellaisia sukupuolirooleja. Manni keräilee pelargonioita yhtä ahkerasti kuin ajaa prätkällä, ja Aili tykkää kodin hoitamisesta vaikka onkin poliisina mopoteinien kauhu. Toinen mahdollinen tulkinta olisi, että Helloa hävettää olla aina nolla joka asiassa — mutta Hellohan rakastaa laittaa Neito Hädässä -vaihteen silmään ja antaa palaa. Suosikkitulkintani olisi, että Hello ei pidä mitenkään ihmeellisenä sitä, että Sonja tietää jotain autosta, eikä siksi viitsi tedä numeroa… …mutta kun Hello on mestari tekemään pienimmistäkin banaanikärpäsistä järkyttävän kokoisia steroidihärkösiä. Sitä paitsi Hello puhuu automaattisesti enemmän Harrille kysyessään apua.
      (Hehe mistä vetoa niin kaikille muille on ihan selvää, miksi Hellon käytös ei ole sitä mitä olettaisi ja kaikki nauraa mun pohdinnoille. 😀 Olisi kiva kuulla tulkintoja, herrasväki!)

      Tässä vaiheessa se ei tullut enää yllätyksenä, että autoasioissa apuun lähtee Sonja eikä Harri. Viimeksi aiheesta tarinoitaessa kyseessä taisi olla renkaiden vaihtaminen, mutta tein jo siitä päätelmiä. Silloin teemana oli paitsi se, että Sonja osaa, myös se, että Harrin ei minkään auton ruuvaamisen kautta tarvitse todistella että hän on muuten mies. Tässä tarinassa muistutetaan, että Sonja osaa ja ymmärtää autoista enemmän kuin taidetaan ensivilkaisulla olettaa, mutta kukapa sitä tietenkään itse omaansa ruuvaa jos on rahaa maksaa merkkihuollolle moisesta. Sonjan taitojen sijaan mulle mielenkiintoisin asia tässä tarinassa on kuitenkin se, että Sonja lähtee auttamaan. Hän ei ole koskaan erityisesti tykännyt Hellosta, mutta lähtee silti. Lisäksi Sonja pitää itse itseään aika introverttinä, mutta ajautuu siitä huolimatta yhtenään muiden mukaan, vaikka siinä hommassa joutuisikin sitten sotkemaan kätensä autonromun kanssa.

  • #7498 Vastaus

    Niklas
    Osallistuja

    Väkivaltaa nakkikioskilla

    “Mä oksennan..”
    “Etkä oksenna.”
    “No kylläpä, ja se on sun syys”, näpäytin ja osottelin keskempänä kenttää patsastelevaa Marshallia.
    “Miten se nyt minun syyni muka on? En edes käskenyt sinua nostamaan jalustimia kaulalle istuntaharjoitusta varten.”
    “No ei se tähän ny liitykkään. Varsinaisesti. Vaan mikset sä puhunu mua ympäri että en ois osallistunu!”
    “Koska se ei ollut minun päätös osallistutko vai et. Ja eikös tämä ollut se sinun tavoitteesi?”
    Annoin pääni hitaasti retkahtaa taaksepäin, kuullen etäisesti kun toinen huomautti mun kuullostavan vanhan oven saranoilta. “Sielon ainaki satamiljoonaa ihmistäki.”
    “Ei oikeastaan. Viimeisimmän tiedon mukaan Cupiin on osallistumassa noin kolmekymmentä ihmistä. Eli huomattavasti vähemmän mitä edellisinä vuosina. Ja ekstraluokissakin oli yllätävän vähän osallistujia, eikä sinun niitä päiviä tarvitse edes miettiä.”
    “Mutta ne luokat on ihan jäätäviä! Ne tyypit osaa oikiasti ratsastaa!”
    “Varmasti osaaki. Jos sinä sitä sillä, että ne muka tuijottaa ja tuomitsee, niin olen aika varma että ei. Koska ensinnäkin heillä on paljon muutakin mihin keskittyä. Ja.. se vain tahtoo olla totuus, että useimpia korkeammalla tasolla kisaavia ei juurikaan kiinnosta Helppo C -luokan seuraaminen. Tai 60cm esteradan. Myönnän, en minäkään seuraisi ellei siellä satu olemaan juurikin joko tuttuja ratsastajia tai hevosia.”
    “Julmaa. Mutta ihan ymmärrettävää kyllä. Kai.”
    “Sitä paitsi. Jos en muka uskoisi sinun kykyihin selvitä näistä kisoista, niin luuletko että olisin edes antamassa Arlekia sinulle niitä varten? Muutenkin pitää alkaa miettimään kuinka kauan se edes on sinullekaan sopiva, ainakin jos haluat niistä esteitä mennä”, Marshall puheli samalla kun taputti allani olevan hevosen kaulaa toisella kädellään.
    “Noo, kyllähä se ny vielä ihan hyvin mulle riittää. Tai siis. Sehä on hypänny kuitenki 80cm ratojaki. Ja mä oon vasta 60cm menosa.”
    “On joo, mutta ei niin hyvin että sillä ruusukkeita keräisi. Jos se onnistuisi suoritattamaan hypyt puhtaasti, niin se jäisi viimeistään uusinnassa vauhdin puolesta muista jälkeen.”

    Jotenki ajatus toisella hevosella ratsastamisesta tuntu.. pelottavalta. Olin kuitenki vuoden tottunu meneen oikeastaan tasan Arlekilla. Olin jopa oppinu että miten sillä oikeastaan ratsastetaan! Vaikka satulaan nouseminen ja etenki sieltä alastulo oli aina oma operaationsa. Koska vaikka kuin yritin muistaa joustaa laskeutumisesa, niin silti jaloisa tuntu samalta kun täräyttäisi kintut suorana betonille. Tärinä tuntui aivoisa asti ja jalkapohjia pisteli.

    “Mutta. Se ei ole juuri tämän hetken asia. Nyt keskityt ihan vaan cupin ratsastamiseen. Se on kuitenkin melkein sama asia kuin aikaisemmat kisat missä olet ollut. Ratsastat vain koulu- ja esteluokan samana päivänä”, mies sanoi pieni hymy suupielessä nykien ja taputti Arlekin sijaan mun reittä.
    “Hyyi! Seksuaalista häirintää keskellä kirkasta päivää!” Hellon kiekaisu kentän aidalta kuului varmasti aina tarhoille saakka.
    “Eikä oo ko kotiväkivaltaa!” huusin lopulta vähintään yhtä kovaa takaisin jahka olin tarkistanut että sydän jatkoi toimimista.
    “..Me ei olla kotona, niin se tuskin olisi kotiväkivaltaa..”
    “No se joo. No. Perheväkivaltaa sitte. Pieksi ja hakkas! Kipu ja tuska!”
    “Lähdön kautta vankilaan, mutta rahoja ei saa!”

    En ollut varmaan ikinä nähnyt yhtä nopeaa kasvojen värin soluttautumista hiusten väriin mitä nyt kun Marshall tunki käsiään taskuun.

    “Eetu käski tulla huutaan että se iskee ainaki makkarat tulille, rillauskausi alakaa! Niin ottaako herrasväki kans?”
    “Uuu! Todellaki! Uu, hei, tarkottaako tää sitä että tää oli nyt sitte väkivaltaa nakkikioskilla? Tai ainaki sen jonosa. Ko kerta ootetaan makkaraa grillistä?”

    • #7545 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      :DD Hyvä aloitus! Purnaan Niklaksestakin aika usein, mutta nyt on sellainen hetki, että voisin kuvitella itseni sekä hänen että Marshallin nahkoihin. Miten monta miljoonaa kertaa olenkaan käynyt vastaavaa mä oksennan -keskustelua kummassakin roolissa. Niklas hakee tässä (ilmeisesti puolitosissaan) Marshallista syntipukkia, kun hän ei estänyt Niklasta tekemästä tyhmää päätöstä kisan suhteen. Ihan tosissaan lausuttuna tällainen ärsyttäisi mua… …ja samalla samastun siihen tosi tosi lujaa itse. Musta olisi ihanaa, jos joku, vaikka äiti tekisi mun puolesta isot päätökset esimerkiksi muutoista, omistusasunnoista tai työpaikoista. (Heippa kaikki, t: minä 28 vee!) Saisi sitten syyttää sitä siitä, kun menee mönkään. Niklaksella on se ärsyttävä hetki meneillään, kun saa syyttää vain itseään oksettavasta olostaan. Marshall on kuitenkin vähän niin kuin kivi tai seinä, johon on hyvä hakata päätään: pysyy rauhallisena ja osaa sanoa juuri oikeita totuuksia.

      Lopussa vaihtuu sävy ja sen takia loppu jääkin mieleen. Joskus on kivaa kirjoittaa ihan vain vitsi — ja joskus on kivaa lukea ihan vain vitsi. Niklas pääsee samaan vauhtiin kuin Hello. En ole koskaan ajatellut, että näistäkin kahdesta pystyisi yhdistämään hörskötysparin. Niklas on aika vilkas ja Hello puolestaan patalaiska, ja jotenkin olen ajatellut sitä melko mahdottomana yhtälönä. Ilmeisesti molemmat ovat kuitenkin jääneet vahingossa saman sirkuksen kyydistä.

      …sitä paitsi musta on tosi kivaa kun Marshallia vähän rääkätään… 😀 Mitäs on sellainen jäykkis! Marshalleita on ylikiva vähän härnätä.

  • #7520 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    (vaikka tämä on TT-tarina, tämä on oikeasti kirjoitettu Hopiavuoren tallipäiväkirjaa varten)

    Kakkukahvit
    Nelly pomppasi kuin vieterinukke keittiönpöydän äärestä halaamaan minua kun astuimme Harrin kanssa oviaukkoon.
    – Aivan sairaasti onnea! Tosi mahtava juttu!

    Varmuuden vuoksi Nelly halasi vielä Harriakin. Muut pöydässä istujat olivat yhtä hymyä myös ja onnitteluita sateli. Laskin sinisen palkintoruusukkeen pöydälle kaikkien ihailtavaksi. Ruusukkeen lisäksi olin saanut jättimäisen kukkakimpun ja satulahuovan. Kukat olivat kotona ja se satulahuopa komeili Mortin kaapissa enkä melkein uskaltanut edes koskea siihen. Se oli aivan puhtaanvalkoinen ja siinä oli kapeat kullanväriset kanttaukset. Ehkä käyttäisin sitä seuraavissa TT-kisoissa. Ehkä siitä tulisi minun ja Mortin The kisahuopa.

    Olin aamulla hakenut Seinäjoen keskustan kahvilasta myös täytekakun, sillä tottahan tällainen kisatulos vaati kakkukahvit. Nelly keitti emännän ottein tuoretta kahvia ja alkoi kiidättää kakkulautasia ja lusikoita pöytään.

    – Me lihotaan kaikki ihan bontsoiksi, jos sä ja Mortti jatkatte tota rataa, Noa kommentoi pöydän päästä.
    – Noo, jos sovitaan että sijoituksista tuodaan sit jatkossa vaan keksipaketti ja kakku vaan jos voitetaan, virnistin. – Saatte elää sitten kyllä pelkillä kekseillä, siellä nimittäin kisaa Myllyojan Eedi, joka starttaa noin muuten ratsullaan jo pyhää Yrjöä. Että sitä on paha mennä tällaisen puskaratsastajan päihittämään kyllä.
    – Onko sulla videota siitä sun radasta? Eira halusi tietää ja Santtu nyökytteli vieressä. – Olisi tosi siistiä nähdä se rata.
    – Joo, kyllä mulla on. Harri otti videota ja sit mulla on toinenkin video, mikä on otettu vähän toiselta puolelta katsomosta, sanoin. Se oli totta, sillä se oli Vladimirin kuvaama video. Eihän Hopiavuoren väki tuntenut Vovaa ja hyvä niin. Palkintojenjaon jälkeen Vova oli käynyt onnittelemassa ja kertoi samalla videoineensa minun suorituksen, että jos hyvinkin sattuisin haluamaan videon ratsastuksestani. Olin kiittänyt häntä, sillä olihan se aina mielenkiintoista nähdä sama ratsastus vähän eri kulmista. Niinhän tuomaritkin näkivät.
    – Hei, me voitais katsoa ne tuolta tuvan telkusta kaikki yhdessä! Pitää oikein kisakatsomo vähän jälkikäteen.
    – No, ehkä ne joskus voisi katsoa, sanoin vähän hämilläni ja nolona. En ollut oikein tottunut siihen, että olin kaiken huomion keskipisteenä Hopiavuoren kahvipöydässä.

    • #7546 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Arvontakisoissa parasta on palapelin kokoaminen tuloksista: sen selittäminen, miksi meni poikkeuksellisen hyvin tai huonosti. Onneksi oikeankin elämän kisat, vaikka eivät arpapeliä olekaan, eivät ratkea ennen kuin suoritukset on tehty, ja suoritusten taso voi ainakin urheilussa vaihdella paljon. Ihan hauska elementti, että vaikka Sonjalla meni hyvin, olet katsonut hänelle jo pahimman uhan kilpakumppaniksi. Jos Eedillä menee huonosti joskus, se on helppo selittää huonolla päivällä… …mutta ai kuinka toivoisin, että hänellä menisi hyvin ja silti Sonja joku kerta voittaisi. Sonja on päässyt ruusukkeiden makuun, mutta olisikohan se kuitenkin Nelly, joka ensimmäisenä repeäisi liitoksistaan jos Sonja yltäisi voittoon? 😀 Toivottavasti on sellainen cup, että Hopiavuoren väki saisi lihoa oikein kunnolla kakuista ja kekseistä.

  • #7540 Vastaus

    Niklas
    Osallistuja

    Kauheita kiireitä koulun kanssa että pääsis valmistuun nyt ennen kesän alkua. Mutta jos tää alkais vähän helpottaan että ehtis tehä muutaki..ehkä

    Paska vävy

    Arlekin löntysti kaula pitkänä maneesin laitojen viertä autopilotin ohjaamana kun ite olin jumissa mun pään sisällä. Ekan osakilpailun jälkeen kun oltiin päästy turvallisesti kodin seinien sisälle piiloon, olin tuntenu mun olon yksinkertasesti paskaksi. Joo, eihän ne suoritukset nyt mitään katastrofeja ollu mutta oliko se väärin toivoa että olisin pärjänny ees vähän paremmin? Ei sen takia että kunniakierroksella päästely oli hiton hauskaa, vaan puhtaasti sen takia että Grigorin kasvoilla olis ees mahollisesti näkyny jonkulainen hyväksyvän suuntanen värähdys hymystä tai jotain.
    Sen koko olemus oli ollu kuin milläki Helvetin portinvartijalla kun se oli seissy kädet puuskassa ja keskustellu Marshin kanssa sillä aikaa kun mä olin hoitanu Arlekia pois. Joo, Marsh oli kotimatkalla selittäny mistä ne oli puhunu mutta se pieni ‘entä jos’ nakersi takaraivossa niinku majava puhelintolppaa. Entä jos, se keskustelu ei ollukkaan keskittyny hevoseen niinku se oli väittäny? Vaan siihen kuin paska vävy mä olin. En osannu ratsastaa ees näin helpolla tasolla joten enhän mä ny mitenkään voi sopia niiden perheen jatkeeksi. Enkä osannu ees sen verta venäjää että oisin ymmärtäny vaikka vaan suurinpiirtein mistä puhuttiin!
    Joo, elettiinhän me 2000-lukua eli Grigorilla tuskin oli paljon sanottavaa siihen kenen kanssa sen poika seurusteli. Mutta sitte taas ei olis eka kerta ees vuonna 2021, kun joku potkittaisiin perheestä pihalle jostaki enemmän ja vähemmän typerästä syystä. Toki se kai olis tapahtunu jo sillon viime vuonna mutta mistäs sitä tietää. Päätäki kutittaa.
    Nytkytin kypärää sen lipasta eteen ja taakse kun yritin saada hangattua päälakea riivaavan kutinan sillä keinolla pois päiväjärjestyksestä.
    Toinen osakilpailuki alko olla jo ihan nurkan takana minkä takia mun teki mieli vaan soittaa että joo ei me tullakaan. Hevonen linkuttaa jalkaa tai joku muu uskottava syy. Mutta sitte taas, siinä missä mun suomalaisen jääräpäisyys ei ehkä antais periksi luovuttaa nuin vaan, niin en kyllä kehtais myöntää Marshille että ne viis päivää kun se oli ollu Arieksen kans reissussa niin en ollu tehny Arlekin kaa mitään muuta ko rymynny pitkin mehtiä.
    Havahduin synkistelystäni Arlekinin hamuilessa turvallaan mun saappaan kärkeä. Hevosen turpa oli ehkä yks hämmentävimpiä asioita ikinä, kun se venyy ja mötkyää tolleen miten sattuun.

    “Sori. Mä en osaa taas keskittyä tai mitään muutakaan”, puhelin tammalle ja rapsutin sen kaulaa sormenpäällä.

    Pyysin tamman taas liikkelle ja keräsin ohjia enemmän käsiin. Kai meidän pitäis ees yrittää treenata, vaikka tais alkaa oleen vähän liian myöhästä tän osakilpailun suhteen, mutta ken tietää. Jos me pärjättäski älyttömän hyvin ja Arlekin tulis vielä kesän jälkeen takas. En ollu koskaan uskonu että mä jonaki päivänä olisin näin kiintyny johonki karvavalaaseen että hevosettomuus tai ratsun vaihtoki tuntu inhottavalta jo ajatuksena.

    • #7541 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Voi Niklas ja sen epäilykset! Se on niin peri-inhimillistä, että epäilee itseään, ettei kelpaakaan, että oikeasti on ihan sysipaska ratsastaja, vävy, hevosenhoitaja, en osaa varmaan kävelläkään tai hengittää edes oikein. Ja kun oikeastaan haluaisi vain ilmoittaa että ei, me ei tulla niihin kilpailuihin ens viikonloppuna eikä ikinä, sori siitä, haluan muhia omassa huonommuudessani. Minulla on sattumoisin työn alla tässä samanlainen valituspurkaus TT-tarinoiden jatkeeksi.

      Parasta tässä tekstissä olivat (jälleen kerran) nuo yksityiskohdat ja termit: nakertaa kuin majava puhelintolppaa, päätäkin kutittaa, karvavalas.

    • #7547 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Voi Nikkenakke kuinka taas samastun hänen ajatuksiinsa. On inhottavaa olla ihan kenen tahansa seurassa, jos vaistoaa (tai on edes vaistoavinaan), ettei toinen pidä minusta. Sata kertaa kauheammaksi tilanteen tekee se, jos toisen mielipiteellä on väliä. Vielä ei ole ihan tarkasti käynyt ilmi, kuinka kovasti aikuinen Marshall on isin poika, mutta vaikka ei mistään järjestetyistä avioliitoistakaan puhuttaisi, joillekin iskän tai äipän mielipiteellä puolisosta on ihan tosi tosi iso merkitys. Sitä paitsi vaikkei olisikaan, niin kiva nyt on jotain perhejuttuja viettää yhdessä kun saa aina miettiä, mitähän ne minusta puhuvat. Marshallin porukat kun vielä pystyvät puhumaan Niklaksesta selän takana halutessaa niin, että Niklas on metrin päässä.

      Onneksi vävyn paskuus tai mahtavuus ei melkein koskaan edes hevosihmisillä määrity ratsastustaitojen kautta. 😀 Silti kun lietsoo itsensä tällaiseen huonoon fiilikseen, tuntuu kuin ratsastuksen kaltainen pikkuasiakin olisi maailman isoin puute.

      Mäkin tykkään Niklaksen tyyliin kuuluvista kielikuvista. Vielä onnistuneempaa on tässä kuitenkin Niklaksen ajatuksenjuoksun kuvaaminen. Niklas taitaa olla ainoa hahmo, joka voi miettiä samassa kappaleessa parisuhdetta ja päänsä kutiamista. Tässä kohdassa kappalejaon rikkominen on tosi hieno tehokeino. Myös loppu on onnistunut juuri ajatuksenkulun kuvaamisen kautta. Niklas siirtyy murheen alhosta toiseen kahden vaiheen kautta: Arlekinin toiminnan ja hevosen turvan anatomian.

  • #7556 Vastaus

    Eira
    Osallistuja

    Tarina siitä, kuinka Eetu ja Inari on aina mun silmillä

    Inkaa oli kaikista kivoin hoitaa. Se oli ensinnäkin kiltti, mutta sen lisäksi se oli enemmän hereillä kuin meidän Uuno. Sitä tarvitsi vain vähän hellästi työntää takapuolesta, niin se väisti sen verran, että mahduin kiertämään sen takaa satulaa hakemaan. Muistin tietenkin taputtaa sitä, kun se totteli taas niin hienosti. Heli sanoo, että aikuisiakin hevosia pitää kannustaa valitsemaan oikein. Sitten nostin satulan Inkan selkään, laskin satulavyön alas ja kiristin sen hellästi.

    Eetu ei ollut yhtä hellä Jussin kanssa suulin toisessa päässä, kun harjasi sitä Inarin kanssa. Ei se ikinä Jussia hakannut tai mitään sellaista, mutta taputtikin sen verran lujaa, että minuun olisi varmaan sattunut sellainen taputus. Jussi oli varmaan tottunut siihen, kun ei edes päätään nostanut tai korviaan kauheasti kääntänyt. Se hamuili vain Inarin taskuja Eetun mutistessa, että sen voi pökätä pois kyllä. Heli on sanonut, että ei meidän parane arvostella muiden hevosenpitoa, ellei muiden jutuista ole hevoselle haittaa. Siksi olin ihan hiljaa ja otin seuraavaksi Inkan suitset seinältä.

    ”Mitä meinaatta teherä?” Eetu kysyi, kun kiristi Jussin satulavyön. Hän ei katsonut minuun, mutta puhui niin kovaan ääneen, ettei se voinut olla Inarille tarkoitettu kysymys. Sitä paitsi Eetu aikoi kuulemma antaa Inarin hypätä vähän Jussilla, eli olisi itse paikalla vahtimassa.
    ”Heli sano et Inkan kuntoa pitäis varovasti kohottaa, mutta en mä uskalla mitää uutta tehdä kun se ei sanonu tarkemmin. Niin varmaan hölkätään paljon vaan. Mä kysyn sit ohjeita huomenna ku tänään sillä on kiire.”
    ”Kenttä onki hyväs kunnos ny.”
    ”Eiku me mennään maastoon.”

    Eetun liike pysähtyi. Inari näkyi vilkaisevan ensin minua ja sitten Eetua. Vedin kaikessa rauhassa suitsien niskaremmit Inkan korvien ylitse ja katsoin, että harja meni hyvin. Sitten katsoin hetken aikaa vakaasti Eetua silmiin ennen kuin jatkoin leukahihnan sulkemiseen. Eetun suu oli taas supussa niin kuin sillä olisi hammassärky. Eetu näyttää hammassärkyiseltä aina, kun se meinaa ruveta tinttailemaan. Inari taas näytti samalta kuin aina: ihan sikaärsyttävältä.

    ”Maastohon?”
    ”Nii. Me mennään tonne päin noin ja sitte Pihlajamäelle mut käännytään sit takas samaa reittiä kun mä en saa mennä yksin autojen–”
    ”Ei se saa mennä maastoon”, Inari mutisi Eetulle.
    ”Taitaa olla niinku Inari sanoo. Ei sulloo mitää lupia mennä maastohon sillä”, Eetu kitisi ärsyttävän virkaintoisena niin kuin se aina oli silloin kun luuli tietävänsä jotain.
    ”Onpa!” kerroin, ”Helin lupa!”
    ”Ei varmaan oo mitää Helin lupaa”, Inari väitti. ”Varmaan Heli nyt lupaa sulle Inkan johonkin maastoon. Mieti vähän, se varmaan maksaakin kymmenen kertaa sen mitä Uuno.”
    ”Kuule arvatkaa mitä, mulla on Helin lupa ja mä meen maastoon!” informoin sekä Eetua että Inaria.
    ”Minä soitan sille Helille jos sinä paat nuan”, Eetu uhkasi. ”Arvaa saakko ikinä sitte mennä eres kentällä enää kun se kuuloo mitä sinä yritit.”
    ”Helillä on kiire, ei se ehdi sun kanssa juoruta”, tuhahdin.
    ”Eli sullei oo lupaa. Paa se satula pois tai mee kentälle. Voit sitte mennä Uunon kans maastohon jos Tiitus ehtii vahtimahan sua.”
    ”Soittakaa sitte sille Helille ja kysykää kun teillä on niin ikävä sitä! Mikä on ku mua ei uskota!”
    ”Kun sä valehtelet näin typeristä jutuusta!” Eetu jo vähän korotti ääntään ja kaivoi puhelimensa mystisen syvältä farkkujen taskusta. Sitten se alkoi näppäillä sitä, enkä oikein tiennyt, pitikö minun odottaa sen oikuttelu loppuun vai ei. Voisin vain lähteä. Minulla oli lupa!
    ”Vitsi, Eira…” Inari vielä huokaisi ennen kuin ryhtyi laittamaan Jussille suitsia. ”Aina sun pitää…”
    ”Pitää mitä? Hä? Lopeta se silmien pyörittely tai mä–”
    ”Mitä? Kerrot iskälle?”
    ”Pesen oikeen puolen pyöränlaakerit sun autosta joku yö ku et tiedä ja katton kuinka paljo sun sitte tekee mieli pyöritellä silmiä!”
    ”Hullu!” Inari inisi sormi ojossa minua kohti, vaikka ei varmaan edes tiennyt mikä on pyöränlaakeri, saati mitä sen pesemisestä seuraa.

    Varmuuden vuoksi jäin suuliin ja silittelin Inkan kaulaa. Tamma varmaan ihmetteli, että mitä se siinä joutui seisomaan. Miten nyt hevoselle kuitenkaan selittäisi, että kaikki on Eetun syytä, ja vähäsen Inarin? Eetu piti puhelinta korvallaan leuka tanassa.

    ”Terve. Soon Hopiavuoren Eetu”, Eetu aloitti ja piti sitten tauon. ”Mullon täs tua Eira, joka väittää jotta sillon sun lupa mennä maastohon Inkan kaas.”
    Sen jälkeen Eetu sanoi vain ”aha” ja ”mhm” ja ”selevä” monta kertaa. En kuullut Helin ääntä, mutta tiesin, mitä Eetu nyt sai kuulla. Eetun tyhmä naama muuttui koko ajan punaisemmaksi sitä mukaa kun Heli puhui sille. Irvistelin vähäsen Inarille, jonka naama oli taas ihan suorassa ja silmät eivät enää pyörineet niin kuin jollain ääliöllä. Oppivatpa olemaan hyppimättä minun silmilläni kaiken aikaa!

    ”Kyllä se nyt… Kyllä se nyt kuulostaa siltä jotta sullon lupa mennä…” Eetu mutisi, kun oli lopettanut puhelun. Hän tarttui Jussin ohjiin ja lähti luikkimaan nolona maneesia kohti komentaen Inaria hakemaan kypäränsä.
    ”No mitä mä sanoin? Oli sit pakko häiritä Heliä sun typerillä jutuilla!” huusin perään.
    ”Iskä on kuitenki kieltäny sua menemästä maastoon yksin”, Inari huomautti.
    ”Eipä oo”, kerroin, koska olin painanut iskän sanat huolellisesti mieleeni juuri tällaisten tilanteiden varalle. ”Iskä sano et Uunolla ei mennä yksin maastoon.”
    ”No nii just!”
    ”Tän nimi on Inka”, sanoin siltä varalta, että Inarille oli mahdollisesti puhjennut dementia. ”Sitä paitsi se sano sen sillon kun mä olin jotain kuustoista.”
    ”No ihan sama! Tee mitä haluat! Me pannaan sut sit johki hoitokotiin jos sä putoot ja halvaannut, ja sit sä kuolaat vaan siellä yksin!” Inari äyski.
    ”Ihanaa!”, rääkäisin sille. ”Kerranki saa olla rauhas sekä sulta ja Eetulta että iskältä!”

    Inarin vastaus oli enää sanaton raakunta. Sitten hän astui talliin. Silitin Inkan poskea ja päästin sen naruistaan. Vitsit niin Heli ei olisi tykännyt, kun huusin hevosen edessä. Nousin kuitenkin suulin kivijalalta Inkan selkään. Heli aina sanoi, että jos on jokin jakkara, sitä pitää käyttää. Hevosen selkä menee muuten huonoksi. Voisin ihan hyvin mennä sinne maastoon, kun kerran oli lupa. Eihän Heli tiennyt vielä huutamisesta. Maaston jälkeen kertoisin, mitä teimme, missä ja kuinka kauan, kuten aina. Samalla voisin sanoa senkin, että olin taas huutanut hevosen edessä. Se tarkoitti yleensä sitä, että en saanut juoksuttaa Surrea pariin päivään, kun nuorten hevosten käsittelijöiden piti olla aina rauhallisia: niin Heli sanoi aina. Voisin kuitenkin yhtä hyvin tunnustaa, koska Heli ei ottaisi ainakaan Inkaa pois kauhean moneksi päivää. Inari kertoisi kuitenkin jotain liioiteltua versiota, jos pääsisi jotenkin ensin Helin puheille…

    • #7560 Vastaus

      Heli Lindqvist
      Osallistuja

      Voi vitsi, miten hyvä tarina! 😀 Heli kyllä luottaa Eiraan hurjan paljon ja näköjään se tuottaa tulosta, kun Eira sitten puolestaan kertoo, jos on jotain tehnyt väärin tai on käynyt joku vahinko. Eetu taitaa nähdä Eirassa lähinnä kiukuttelevan nuoren, vaikka onhan tyttö kasvanut ja aikuistunut tässä matkan varrella! Kunhan Heli (ja minä) saa luovittua työsuman, palataan varmasti asiaan Surren koulutuksen suhteen.

  • #7557 Vastaus

    Eira
    Osallistuja

    Tarina siitä, miksei edes Niklas ole mun poikaystävä

    Aamupäivä meni Inkan kanssa maastossa, mutta iltapäivällä Eetu halusi taas kerran grillata. Eetu menisi varmaan naimisiin grillinsä kanssa, jos se olisi Suomessa laillista. Se oli ihan tohkeissaan, kun oli niin lämmin, että se sai grillata oikein puutarhan perän klapigrillillä, eikä millään sähkögrillillä.

    Ensin piti kuitenkin sytyttää se grilli sillä aikaa, kun Eetu laittoi saunaa ja varmaan hieroi jotain mönjää pihveihin. Se tehtävä oli langennut Hellolle, joka oli aika nopeasti ulkoistanut sen Niklakselle. Ja voi vitsit. Kuulkaa. Niklas oli ehkä maailman kädettömin siinä hommassa!! Pidin sille kuitenkin seuraa, koska no onhan se hyvännäköinen, ja Nelly varmaan katseli sitä jo sillä tavalla. Tai joku ainakin.

    ”Kuule…” mutisin ihan jäässä kylmän klapikasan takaa.
    ”Mm?”
    ”Kun iskä tekee nuotioo… Nii se aina sanoo että pitää jättää ilmareikiä.”
    ”Okei?”
    ”En mä siis ite osaa mutta… Jotenki sillee iskä tekee aina et ne puut olis mahdollisimman tietsä ilmavasti?”
    ”Ai tälleen?”

    Niklas siirsi varmaan kahta klapia. Sitten hän ruttasi taas sanomalehtitollon ja laittoi sen palavana puiden sekaan. Ei alle. Sekaan. Eetula oli hyviä klapeja ja kaikkia pieniäkin kaikaleita siellä seassa, niin että siitä huolimatta tuli tarttui parin puunpalan kylkeen. Sitten Niklas tukki kuitenkin loputkin harvat ilmareiät paperilla niin että tuli sammui ennen kuin sillä oli edes mahdollisuuksia. Hinkkasin suutani hihaan, niin ettei Niklas olisi nähnyt kuinka irvistelin. Ai että teki mieli jättää se sinne huonoine klapikasoineen.

    ”Mitä jos tekis sinne vähä lisää niitä ilmareikiä? Ja sit iskä aina ainaki laittaa sytykkeet tonne puiden alle eikä siihen kylkeen. Emmä tiiä kuuluukse niin mut iskä osaa sytyttää nuotion.”
    ”Osaan mäki, mut tää ei nyt vaan jotenkin syty.”

    Niklas härkki puukasaa uudelleen. Tällä kertaa hän teki sen jollain pikkuklapilla ihan niin kuin kolme sekuntia palaneet puut olisivat muka kuumia. Vilkuilin, katselisiko joku ikkunasta. Olin aintanut ainakin Inarin vähäsen ymmärtää, että meillä oli melkein jotain juttua Niklaksen kanssa. Vitsit niin minulta menisi maine, jos muut luulisivat, että minä osaan tehdä tulen paremmin kuin Niklas, varsinkin kun olin vähäsen sanonut Inarille että Niklas oli melkein minun poikaystäväni. Toivottavasti Inari ei olisi vielä sanonut Nellylle, koska Nelly sanoisi kuitenkin kaikille, ja olihan Niklaksen touhu nyt aika noloa.

    ”Vähä — vähä vielä lisää niitä ilmareikiä…”
    ”Eira”, Niklas sanoi kyykyltään Eetun grillin äärestä ja nosti katseensa klapeista minuun. ”Sä osaat selkeesti tehä tulen niin mikset tee?”
    ”Ai mä? En mä kyllä osaa. En mä ymmärrä mitään näistä eräjutuista.”
    ”Tuu nyt vaan tekeen.”

    Tartuin Niklaksen tarjoamaan tulitikkuaskiin ja sanomalehteen. Voisinkohan? Vilkaisin taas tuvan ikkunoita. Tyhjät. Katsoin arvioiden Niklasta. Hän katseli minua vähän hymyillen kyykyltään grillin edestä.

    ”Jos sä meinaat”, huokaisin ja kyykistyin Niklaksen viereen.
    ”No nopeemmin me ilmeisesti täältä silleen päästään.”

    Järjestelin nopeasti klapit sellaiseksi harvan mökin näköiseksi neliöksi kuin iskä aina. Ojensin sanomalehden takaisin Niklakselle ja revin mökin keskelle tuohta. Sen päälle laitoin pikku kaikaleita ja lopuksi pari kunnon klapia. Valmis. Sitten ei tarvinnut kuin raapaista tulitikku ja sytyttää.

    ”Hyvä juttu et sun isä osaa tehdä nuotion kun sä et ymmärrä mitää näistä eräjutuista”, Niklas sanoi ärsyttävän merkitsevästi, mutta en aikonut leikkiä sen kanssa niin typeriä leikkejä.
    ”Nii. Iskä on aina vieny meitä retkelle laavulle.”
    ”Mä en vaan ymmärrä mitä varten sä esität jotenkin tyhmää tai en mä tiedä mitä”, Niklas jatkoi liian suorapuheista horinaansa, vitsin ääliö.
    ”Enhän esitä.”
    ”No kyllä! Mä oon tuhat kertaa nähny että sä saat satulankin Uunolle ihan ite mut ei ku Marshall tuli siihen niin sä tarvit muka apua heti. Ja nyt tää tulijuttu, ja se kun sä aika kovaa löit sillon kun mä sanoin kahvilla et me pelattiin pleikalla. Kauhee selitys vaan et sä et muka pelannu, kun katoit vaan. ”

    Tönäisin Niklasta olkapäästä ja nousin ylös. Se joutui ottamaan vähän kädellä vastaan, ettei kaatuisi. Ihme ääliö.

    ”Sä oot vissiin yhtä tyhmä ku Hello.”
    ”Mm, Hello saa kolmosta, nelosta ja vitosta oikikses ja se meinaa mennä hovioikeuteen kun se valmistuu, ja sillä on pää ku taskulaskin — joo, kelpaa.”
    ”Eiku erilailla tyhmä. Arvaa haluaako kukaa olla mun poikaystävä enää kun sä yrität levitellä kaikille tietoja jostain tyhmästä poikien pelistä? Helloki aina yrittää et mulla olis mahdollisimman kurjaa.”
    ”Vai et sä saa poikaystävää jos sä pelaat pelejä?” Niklas hohotti ja nousi ylös tulen ääreltä.
    ”No näeksä mitää poikaystävää? Säkää et enää halunnu olla mun poikaystävä kun me tehtiin se heinäloota.”
    ”Miten niin enää — eiku ei se nyt siitä johdu”, Niklas nauroi vielä kovempaa. ”Tuu nyt. Mennään kantaan ne tuolit tänne kun ei noista muista oo kun värisemään kylmästä sisällä.”
    ”Mä en kanna, mä oon tyttö. Ääliö.”
    ”Kyllähän kannat vaikka ootki tyttöääliö.”

    • #7561 Vastaus

      Marshall
      Osallistuja

      Vitsit kuin mä aina innostun siitä ko nään että oot ottanu Niklaksen mukaan, koska saat aina kirjotettua sen just hyvin! Mun on helppo kuvitella tapahtumat pienenä päänsisäsenä elokuvana.
      Se osu myös nappiin, että vaikka Niklas on oikeasti aika kätevä käsistään, niin nuotiota se ei osaa kasata niin että sen sais ilman tuskaa, ärräpäitä ja paria rasiaa tulitikkuja sytytettyä.

  • #7567 Vastaus

    Inari
    Osallistuja

    Perunoota ja ruskiaakastetta

    Eetun näki harvoin hymyilevän niin että hampaatkin näkyivät. Muutaman kerran niin oli käynyt. Nyt oli käynyt taas. Eetu istui pirtin penkillä ja katsoi siitä sillä tavalla Nellyä, joka seisoi pöydän päässä. Nelly puolestaan oli kuin myrskyn merkki. Pöydässä olivat myös Noa ja Hello, josta toinen hymyili huvittuneena ja toinen yski mitä lie kupissaan olevaa nestettä keuhkoistaan naurunpuuskansa jälkeen — arvatkaa vain, kumpi oli kumpi. Onneksi he kuitenkin olivat siinä. Ilman heitä olisin ollut varma, että olin juuri keskeyttänyt jotain yksityistä.

    ”Mitä ruokaa?” kysyin varovaisesti ovelta. Syömäänhän Nelly oli aiemmin käynyt huutamassa, joten se tuntui turvalliselta kysymykseltä.

    Jostain syystä sellainen kysymys sai kummalliseen pöytäseurueeseen eloa. Hello nosti etusormensa pystyyn niin kuin olisi viitannut, kun ei yskimiseltään saanut puhuttua. Noa katsoi Nellyyn ja siristi silmiään ihan kuin härnätäkseen.

    ”Perunoota”, Eetu vastasi niin hilpeästi ja leviästi kuin taisi.
    Nelly löi häntä puukauhalla päähän niin että hän ähkäisi ja alkoi hieroa ruskeaa kastiketta pitkin hiuksiaan.
    ”Perunoita”, Nelly sanoi niin selkeästi, huolellisesti ja hitaasti kuin olisi robotti. ”Ja ruskeaakastiketta.”
    ”Mikä teitä vaivaa?” kysyin Noalta, joka oli lähinnä normaali.
    ”Nelly sano perunoota”, Hello kähisi.
    ”Nelly pohojalaastuu”, Eetu sanoi heti perään.
    ”Nellystä tulee–” Hello ehti aloittaa ennen kuin sai myös iskun kastikekauhasta. Nelly ei tosiaankaan tyytynyt vain kopauttamaan.
    ”Toivottavasti sä et tunge sitä enää takas sinne kastikkeeseen”, Noa sanoi Nellylle.
    ”Meillä on kuitenki koiran karvaa joka puolella kun Mielikki nukkuu puhtaassa pyykissä”, Nelly tuhahti ja pyöräytti kauhaa vielä kastikkeessa ennen kuin nosti kattilan levyltä. ”Inari huuda sinne pihalle et nyt äkkiä tänne, mä en oo mikään ravintolapalvelu. Ruoka on just nyt.”
    ”Koska sä oot pessy edes sun fledan Hello?” kuulin Noan marisevan.
    ”Aamulla.”
    ”Ethän oo… Kyl mä näen ettet oo…”

    • #7713 Vastaus

      Noa
      Ylläpitäjä

      Joo, mutta ei se, että Mielikki nukkuu puhtaassa pyykissä oo mitenkään verrannollista siihen että ruuassa on tuppo hiuksia ainakin kahdesta eri ihmisestä lähtöisin 😀 Mielikille hänen unensa suotakoon! Ja että vaan kerran takia piti se sinne kattilaan tunkea uudelleen! Eli mulla on Noan kanssa kyllä ihan samat fiilikset tästä, voi oikeasti olla että kauniisti kieltäytyisin vedoten ettei ole nälkä tälläisessä tilanteessa.. 😀

      Ei mulla tästä sen ihmeemmin muuta sanottavaa ole, kuin että nämä tälläiset tarinat on ihan niitä mun suosikkeja. Oon joskus siitä maininnut varmasti ennenkin, muttakun. Ne on vaan niin kivoja, tulee aina niin hyvä mieli. Ja Inari on niin hyvä ”välikäsi” tässä hommassa, kun useimmiten hän itse on melko neutraali ja rauhallinen tyyppi. Paitsi Eiran kanssa, mutta sitä nyt ei lasketa.

  • #7574 Vastaus

    Janna H
    Osallistuja

    ”Mihinkä te ootta menos näin aikaasehe?” Eetu ihmetteli antaessani harjan liukua Paahtiksen valko-mustalla karvalla, ennen kuin siirryin selvittämään vielä uudelleen tamman jouhet.
    ”Me käyrähä piänellä retkellä. Meirän pitääs olla takaasi pualee päivää mennes. Jos ei olla nii mä voin itte kattua kyllä Paahtikselle päiväheinät nii ei sun tai Camillan tarvitte hätäällä niiren perähä” en ollut varma mitä kertoa Eetulle, sillä vaikka epäilin isännän lopettavan kyselemisen lyhyeen en oikein tiennyt mitä uskaltaisin Hopiavuorelle sanoa jotta en paljastaisi liikaa asioita. Lopulta oli aika päästää tammani irti ja lähdin taluttamaan Paahtista kohti pihaan parkkeeraamaa traileriani. Tobiano hevonen asteli tottuneesti koppiin ja suljettuani takapuomin sekä rampin kävin vielä kiinnittämässä Paahtiksen. Noustessani autooni jouduin vakuuttamaan itselleni että tuleva peliliikkeeni olisi kannattava ja se voisi viedä asioita eteenpäin.

    Lastatessani Paahtista takaisin traileriin paria tuntia myöhemmin, olin tyytyväinen siitä että kaikki oli sujunut hyvin ja peliliikkeelläni oli ollut odotettua positiivisempi lopputulema, joten toivottavasti tämän avulla pääsisimme Viljan kanssa asioissa eteenpäin. Palautettua laikukkaan hevoseni tarhaan tamma pärski äänekkäästi, kuin sättien minua siitä että olin pakottanut toisen lähtemään liikkeelle jo noin aikaisin.

    Koko päivän päässäni oli pyörinyt muutama asia, joista olimme Viljan kanssa puhuneet hevosiin liittyen. Porukkaa näytti olevan menossa tupaan kun saavuin tallille joten suuntasin itsekkin tupaan, jossa lopulta ei ollutkaan yllättäen kuin Nelly ja Sonja, mutta kuulin muiden liittyneen Eetun seuraan terassille. Keskustelu pyöri Tie Tähtiin kilpailemisen ympärillä ja Nelly kyseli omista fiiliksistäni meidän tulosten suhteen.

    ”No siis onhan ne ollu yllättävän hyviä ku miättii että ensimmääsestä tuli se reilut 66% ja sitte kuitenki jo toisesta 78% ja kolomannestaki 70. En mä tiärä pitääskö meirän käyrä kokeelemas heleppoa A:ta jos vaikka Storywoodsis olis se kisasarja ku siinä näkis vähä että lähtiskö se sujumahan. Toisaalta pitääs vissihi alakaa reenaamaanki sitä. Multa kyllä kysyttihin tänään että oonko mä ajatellu teherä Paahtiksella varsaa ja en mä tiärä että olisko sille hyvä aika ny vai onko se liian nuari viälä?” päätin hieman venähtäneen pohditani ja nostin jo hieman haalenneen kahvimukin huulilleni.
    ”Ei se liian nuori ole. Sehän tietenkin ihan riippuu siitä että mitä sä itse ajattelet.”
    ”Niin… Oonhan mä vähä jo ehkä kattellu vähä jotaki oriita ku niitten ilimootuksia on tullu vastahan ja oikiastansa mulla olis ehkä yks tiaros”
    ”Ai jaa? Millainen?”
    ”En mä tiärä muistaksä Sonja sen sellaasen vähä ehkä hopiahkon pualiverisen, joka kisaa meirän kans samas luakas. Se mitä ratsastaa se yks miäs?”
    ”Joo, tiedän mitä tarkoitat. Se on kyllä komea hevonen.”
    ”Jep. En mä tiärä, pitää varmaha vähä kattua että mitä sitä teköö ja vähä tutkia asiaa kun mä en oo kuitenkaa ikinä ollu mukana minkää hevoosen elämäs tästä vaiheesta alakaen.”

    ”Ootko ajatellut kysyä Nooalta? Tai ehkä varmaan Marshallillakin voisi olla neuvoja tarjolla?”
    ”En oikiastaan. Ehkä pitää kysäästä Marshallilta että mitä se meinaa. Ja ehkä näyttää sille siitä oristaki jotaki. En mä kyllä varmaa tähän Tie Tähtiin yhteyteen tätä varsajuttua ehkä viitti eristää, mutta jos vaikka sen jäläkii kattoos. Tai ihan siis jos kerkiää.”

    Puhuimme vielä hetken varsoista ja muutamista muista asioista ennen kuin oli aika lähteä nauttimaan luonnon vehreydestä maastoreissun merkeissä.

    • #7584 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Voi Janna. 😀 Moni meistä oikeista tyypeistä varmaan konsultoisi ihan ekana tallin isäntää, koska varsahommat, jäi varsa kotiin tai ei, vaativat erityisiä puitteita ja järjestelyitä joka tapauksessa. Janna ei! Se taitaa olla hänelle tyypillistä. Hän toimii yhdessä hujauksessa. Meillä ei taida olla toista vastaavaa hahmoa. 😀

      Siitä huolimatta, että Janna on nopea käänteissään (osti hepan, nopeasti koirankin, sitten halusi kasvattimuksun ja nyt varsan), on ehdottomasti vielä enemmän kivaa kuulla myös tästä prosessin kypsyttelystä edes vähäsen pidemmältä ajalta aina välillä. Nyt on toki TT-kiireitä ja kaikkea, mutta silti. Jos Janna kypsyttelee ajatuksiaan, me saamme tietää paljon hänestä ihmisenä ja kiinnymme varsaan kun sitä on jo ennaltakin odotettu! Miten Janna on tähän päätökseen tullut, mistä idea on edes tullut, miten oreja on harkittu, miksi hänen mielestään edes (virtuaalimaailman mittapuulla) aika keskiverrolla tammalla kannattaa jalostaa mitään… … Kuka tukee Jannaa aatteissaan, onko joku vastaan, onko epäilyksiä tai huonoja hetkiä, tuntuuko idea joskus ihan kuningasajatukselta..? Nämä ovat tarinoiden maailmassa vähintään yhtä jänniä juttuja kuin itse varsa! Tarina syntyy aina matkasta ja on ohi päämäärään päädyttäessä.

  • #7613 Vastaus

    Nelly
    Valvoja

    1. Housut jalkaan ja Nellystä ylivertaista tekemään

    2. Valmennus, jossa kaikki menee väärin
    “Sit keräät ohjat. Et vedä hevosen suuta, mutta niin että tuntuu että siellä on kuitenkin jotain siellä ohjien päässä. Hello, kerää ne ohjat.”
    “Koko ajan!”

    Hello osasi ratsastaa. Ei edes alokas-kisa tasoisesti, mutta kyllä hän ihan perusjutut osasi. Vaikka istuikin nojaten oikealle koko ajan ja todella laiskan näköisesti. Ei, ei Hello tainnut muistaa edes perusjuttuja. Suorista selkä, hartiat taakse ja kädet kunnolla. Selkä suoraksi. Kantapäät alas ja jousta. Hellon meno muistutti jotain linnun ja siilin yhdistelmältä. Hän tuhisi satulassa ja olkapäät näyttivät kävelevän edellä niin kuin pulun pää tekee.

    “Noni, sit nostat ravin ja kevennät sitä.”
    “Miten päin?” Hello kysyi silmät todella pyöreinä.
    “Mitä miten päin?”
    “Kevennän tietysti.”
    “No oikein tietysti! Sä osaat kyllä. Ei, nyt on väärä. Hello! Vaihda kevennys! Yritä ny hitto soikoon, sä osaat kyllä!”
    “Montako kertaa pitää vaihtaa?!”
    “Ihan tasan että saat oikean tietysti!”

    Hello hyppi satulassa. Hän yritti kokonaisen kierroksen vaihtaa kevennystä. Nousin jo tuolilta ja kävelin kentän keskelle.
    “Ihan tosi, yritä!”
    “Koko ajan!”

    Minua raivostutti. Hello tahallaan oli vaikea. Hän ratsasti lyhyelle sivulle edelleen pomppien. Kun hän tuli lähemmäs, huiskasin häntä raipalla reiteen. Kovempaa kuin oli tarkoitus. Hello näytti säikähtäneeltä. Hän hidasti Skotin käyntiin ja kääntyi minua kohti. Minä kiehuin raivosta.

    “Miten sä aina onnistut tekemään kaikesta niin vaikeeta? Ymmärrätkö, että sä ihan tosi osaat kyllä keventää!”
    Hello ei vastannut, mutta potkaisi minua. Potku meni vähän ohi, eikä osunut kuin käteen.
    “Ihan totta ko potkit mua hullu?”
    Se oli viimeinen pisara. Tarrasin Helloa jalasta ja vedin hänet alas Skotin selästä. Hello mäiskähti maahan ja hyökkäsin hänen päälleen. Hän sätki niin kovaa jaloillaan, etten nähnyt hetkeen mitään. Löin sokkona ja kiljunnasta päätellen osuin johonkin.

    Tasapainoni horjui ja Hello sai potkaistua minut kauemmas. Hän hyökkäsi vuorostaan minun päälleni ja yritti tarttua käsivarsiini, jotta saisi estettyä lyönnit. Huidoin kuin hullu ja osuin häntä ainakin kerran käteen.
    “Vitun hullu!” Hello huusi.
    “Ite käyt potkimaan!”

    • #7614 Vastaus

      Marshall
      Osallistuja

      Vähän tuliki sellanen ”oi voi” elämys kun Nelly ilmotti Hellolle että leipoo siitä kunnon ratsastajan, koska pystyin melkein maistamaan ilmaan kerääntyvän turhautumisen kun ekaki tunti tulee. Mutta ihan tällästä Hopiavuori SmackDown esitystä en osannu odottaa!

    • #7615 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      No huh huh. Marshallia kompaten, tuli kans Hellon viimeisimmästä tekstistä sellainen fiilis, että tuosta tulee ruumiita. Ei kaukana näemmä ollut se arvio.
      Nelly on levoton, se on tullut selväksi tässä muutamien viimeisimpien kirjoitusten aikana, mutta toisaalta se ei ole yllätys. Uskon ja epäilen, että se lapsen menettäminen vuodenvaihteessa kalvaa vielä. Tietenkin se kalvaa, vaikkei Nelly sitä tunnu miettivän. On vain p*ska olo eikä tiedä mistä se johtuu. Sitten se ilmenee erilaisin tavoin ja kun vastaparina on Eetu (joka ei ymmärrä todennäköisesti mitään) ja Hello (joka ei toisella tavalla ymmärrä todennäköisesti mitään) niin eipä käy kateeksi. Jään jännityksellä odottamaan että mitä tässä vielä tapahtuu, kaartaako seuraavaksi Hopiavuoren pihaan poliisi, ambulanssi vai ruumisauto…

    • #7626 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Voi vitsi. Tämä on nyt toka kerta kun Nelly lyö ihmistä. Toisaalta sitä miettii, onko Nellylle kehittymässä jokin ongelma. Toisaalta sitä ajattelee, että Helloa tekee varmaan mieli lyödä välillä ihan joka tapauksessa, jos vain hänen kanssaan viettää niin paljon aikaa kuin Nelly!

  • #7656 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    Salaseura
    — No mikä se tää on? Noa äimisteli samalla kun nappasi uteliaan Mielikin syliinsä, ettei tämä olisi suuna päänä rynnännyt vierasta koiraa kohti.
    — Axa, se on meillä nyt hoidossa ainakin kesän yli, kerroin. Tiesin että saisin kertoa saman tarinan varmasti vielä monta kertaa. — Saa päästää mun puolesta tervehtimään, paitsi jos Mielikki on kovin raivokas reviiriään puolustamaan.
    — Ai Mielikkikö muka, ei se tajuu reviiristä mitään, Noa sanoi ja laski mustan superpallonsa maahan. Mielikki kirmasi Axan luo ja nopeiden nuuhkutteluseremonioiden jälkeen se alkoi haastaa toista leikkiin. Axa oli vähän varovainen.

    Olin ottanut Axan mukaan tallille selvittääkseni että mitä se oli mieltä hevosista. Minulla kangasteli mielessä Nuoska ja se miten se kulki Inkan vierellä kuin valkoinen varjo. Saisi samalla lenkityksenkin hoidettua. Axa oli kyllä niin riistaviettinen ettei sitä voinut pitää irti, mutta mitenköhän jos se olisi hihnassa, flexissä vaikka… No, ei Axa ainakaan hevosia ajanut eikä se ollut oikeastaan edes suuremmin kiinnostunut niistä, liian isoa riistaksi kai.

    Kun tallilla oli neljäs koirasta kyselijä tullut vastaan, naurahdin jo että pitäisi kai tehdä virallinen tiedotus: ”Kyllä, Sonjalla on koira. Se on aikuinen englanninspringerinarttu ja on ainakin kesän ajan hoidossa. Kiltti.” Kun istahdin Hopiavuoren terassille ja otin huikan juomapullostani, ympärille kerääntyi koiranomistajien lauma, Noa Mielikkinsä kanssa, Janna jonka Krem ei ollut nyt mukana ja Hello, joka olisi halunnut tutustua paremmin Axaan mutta Axa ei ollut sillä tavalla sosiaalinen. Markus aina sanoi että siinä on vinttikoiran luonne spanielin kropassa. Se oli vaivaton kotikoirana, siksi oli ollut helppoa suostua ottamaan Axa hoitoon.

    — No siis Axa tuli sen takia meille kun tän tytär astutettiin ja johtavana narttuna tämä ei voinut nyt sitten ollenkaan hyväksyä sitä, kerroin taustoja. — Härkki jatkuvasti sitä Sania, niin serkku kysyi että voisinko mä ottaa tämän kontolleni ainakin siiheksi asti, että pennut syntyy, rauhoitetaan toisen odotusaika.

    Koirat! Niistä se vasta juttua riittääkin. Että ottaisinko syntyvästä pentueesta pennun itselleni? No en tiennyt, vähänhän Markus oli sellaistakin ehdotellut enkä minä ihan täysin sitä ideaa tyrmännyt. Axasta minun piti ihan juurta jaksain selostaa metsästämiset, käyttövaliot ja kaikki eikä kukaan terassin pöydän ääressä istujista näyttänyt siltä, että kyllästyttäisi. Olinko minä nyt päässyt johonkin koiraomistajien erityiskerhoon, johon parin hevosen omistaminen ei vielä riittänyt?

    • Tätä vastausta muokkasi 2 vuotta, 9 kuukautta sitten  Sonja T.. Syy: typo
    • #7660 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Vai Axa! No siinä on nyt hieno nimi koiralla! Olisit nyt muutama viikko esitellyt sen, niin mun Juusosta olisi saattanut tulla salaa Axa, tai ainakin olisin harkinnut sitä. :DD (Haha en ole koskaan piitannut koirien sukupuolista nimetessäni niitä.)

      Luin kolmannen kappaleen alun sillä äänellä, kuin se kuulutettaisiin koulun keskusradiosta. Sellainen tiedotusradio pitäisi varmaan olla Hopiavuoressakin. Paitsi ettei kyllä oikeasti tarvitse, kun juorut leviää muutenkin saman tien. 😀 Salaiseen koiranomistajien kerhoonkin uskon ihan täysillä. Mistä olisi muka helpompaa puhua kuin koirista? Ja mistä ihminen puhuisi mieluummin kuin omista koiristaan ja tuttujen koirista ja uusista koirista ja joskus näkemistään koirista ja..? 😀

      Toivottavasti me nähdään Axaa vielä. Toivottavasti myös joku koiranomistaja tarttuu siihen siinä sivussa. Nyt olisi tie auki eri suunnasta Sonjan luo!

    • #7714 Vastaus

      Noa
      Ylläpitäjä

      Axa on kyllä oikeasti aika mahtipontinen nimi koiralle! Mulle tulee siitä heti mieleen joku seefferi, dobermanni tai rotikka! 😀
      Voi vitsit miten samaistun tuohon Sonjan ajatukseen, että jos koiran saisi mukaan maastoon. Tai kai siitä haaveilee melkein kuka tahansa koiranomistaja joka sattuu myös olemaan hevosihminen. Kätevää, ja ihanaa kun kaksi rakasta eläinystävää kulkee mukana samaan aikaan! Mä niiiin toivoisin omankin koiran kohdalla (oikeassa elämässä) että voisin ottaa sen maastoretkille mukaan, mutta hän alkaa olla iäkäs (tai siis onkin) eikä mulla edes ole omaa hevosta jonka kanssa moista voisi harrastaa. 😀

      Toivottavasti kuulemme Axasta lisää, olisihan se aika metka ajatus että Sonja koiran vielä ottaisi. Vannon, että missään toisessa virtuaalitallissa eivät koirat ole niin suuressa roolissa määrällisesti ja tarinoissa esiintymisen kannalta kuin täällä, ja musta se on just hyvä juttu! 😀

  • #7671 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    Pien jatkopätkä Nellyn tuoreimpaan, yritetään nyt kaivamalla kaivaa Eetun reaktiota 😀

    Eetun tarkkailua
    Tuvan keittiössä oli uudet verhot. Ihan nätit ne oli kun niissä oli kukkasia, vaikkakin vähän mitäänsanomattoman näköiset kaikessa pastellisessa vaaleudessaan. Kehaisin niitä silti, vaikken minä ymmärtänyt mikä vika niissä edellisissä oli ollut.

    Istahdimme pöytään Harrin kanssa samalla kun Eetu puuhaili kahvinkeittimen kanssa. Nelly istahti vastapäätä. Hän oli selkeästi tohkeissaan jostakin eikä mennyt kuin tovi kun syykin selvisi:
    — Ettehän te halua valmennuksia heinäkuun alussa? Eikös Salieri ja Mortti mene laitumelle?
    — Joo, tarkoitus olisi että olisivat nyt muutaman viikon laitumella ainakin. Mä tilasin muuten huomiselle kengittäjän, ottaa molemmilta kengät pois.
    — Okei, hyvä tietää. Vaikka olisihan Marshallkin voinut.
    — Joo, tiedän mutta kun en tiennyt että miten kauan se on siellä Venäjällä. Joko se on palannut sieltä?

    Marshallista ei kukaan tuntunut tietävän oikein mitään eikä Niklaksestakaan. Se oli hieman outoa kun molemmat puuttuivat tallilta ja heidän hevosensa myös.

    Kun puhe laantui, muistin Nellyn aloittaman asian:
    — Mitäs sulla on heinäkuun alussa sitten, jos saa kysellä?
    — Mä lähden Norjaan, tuomaroin siellä yhdet koulukisat, Nellyn äänessä soinnahti ilmiselvä innostus.
    — Älä, ihan totta?
    — Joo joo. Siellä on Sommersolverv. Lofooteilla. Olen sillä viikonlopun yli.

    Olin kuullut tästä tapahtumasta kyllä, kolmipäiväiset suuret kisat, tarjolla kaikki lajit. En ollut sen tarkemmin sitä kuitenkaan tutkinut kun olin todennut sen osuvan hevosten laidunloman ajalle. Ei siis tarvinnut itse edes miettiä osallistuvansa.

    — Kuulostaa tosi hienolta, Harri kommentoi. — Mitä koululuokkii siel on tarjol?
    — Helposta C:stä vaativaan A:han kaikki. Olisi ollut teillekin sopivat luokat tarjolla, Nelly sanoi silmää iskien, ihan kuin olisi lukenut minun ajatukset.
    — Onks lainata keppihevosia, kun oikeat on laitumella, naurahdin.

    Nelly selitti innoissaan kisoista, tuomaroinnista ja kaikesta. Me olimme Harrin kanssa innoissamme, sillä olihan se nyt hieno juttu että meidän Nelly lähtee tuomaroimaan oikein kansainvälisiä kisoja ulkomaille. Ei siinä sinänsä mitään niin ihmeellistä ollut, olimmehan mekin reissanneet töiden takia ulkomailla ja Harri oli taas lähdössä peräti pidemmäksi aikaa, mutta silti… Olihan se nyt hienoa!

    Jannan pää kurkisti eteisestä ja kysyi että onko kahvia, olisi tarvetta jollekin piristeelle. Olimme juuri puhumassa Lofooteista ja jotta Jannakin olisi kärryillä asiasta, hänkin sai kuulla miten Hopiavuoren emäntä oli kutsuttu ulkomaille asti tuomariksi. Janna oli innoissaan tästä uutisesta.

    Puheenporina pöydän ympärillä kiihtyi vain enkä heti huomannut että Eetulla oli aika vähän sanottavaa mistään. Hän vai joi kahviaan ja pyöritteli tyhjää kuppia edessään. Hämmästyin tätä: eikö Eetu ole innoissaan siitä, että avovaimonsa halutaan Norjaan asti tuomariksi? Eikö hän tajua että ammatillisesti tämä on Nellylle varmasti tosi hieno tilaisuus, joka tekee hänen nimeään tunnetummaksi Pohjanmaan ulkopuolellakin? Herran jumala, se on vain viikonloppu, muutama päivä. Ei kahta vuotta, niin kuin meillä. Mietin kuumeisesti pitäisikö mainita muutamalla sanalla se Harrin Toronton-komennus. Ei siksi, että haluaisin jotenkin sulan omaan hattuuni vaan siksi, että muistaisi ihmiset tai ainakin Eetu että yksi viikonloppu on aika vähäinen asia ja työura taas hyvin tärkeä, jonka puolesta pitää tehdä uhrauksia.

    En tiennyt, joten istuin vain pöydässä ja annoin Harrin hoitaa puhumisen samalla kun minä tarkkailin vaivihkaa Eetua.

    • #7678 Vastaus

      Nelly
      Valvoja

      Ihan vilpittömästi mä todella toivon, että Sonja ja Harri löytää yhdessä ratkaisun. Mä todella tykkään heistä parina! Vaikka tietysti elämän realiteetit voi olla välillä epäreiluja, silti mä todella toivon, että Sonja ja Harri keksii yhdessä jotain!

    • #7683 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Mulle tuli tästä tarinasta tosi hyvä mieli. Hienointa ei ole edes se, miten Nellyä kannustetaan ääneen tai se, miten Nellyn puolelle asetutaan myös ihan sanattomasti ja vaistomaisesti, kun kerran omien puolta on aina pidettävä. Siisteintä on se, että vaikka Nellyn tuomarinpesti ikään kuin esiteltiin jo Nellyn tarinassa, viitsit silti tarttua aiheeseen ja vieläpä nopeasti. Ehdit myös tarttua toiseen viime aikojen uutiseen: siihen, että Marshall on taas mahdollisesti katoamassa jonnekin puhumatta siitä vielä oikein kenellekään mitään. 😀 (Sittemmin aihetta on toki käsitelty lisää, mutta tässä kohtaa hahmot todella olivat ihan pimennossa: eihän Marshall ollut sanonut mitään muille kuin Niklakselle kotona.) Kaiken kukkuraksi kutsut leikkiin vielä seuraavan. Janna on monesti ilmaissut tahtovansa leikkikavereita ja hahmo tahtoisi tutustua muihin. Nyt kirjoittajalla olisi hyvä pelipaikka tutustumiseen ihan normaalin juttelemisen kanssa, ja samalla saisi sekoiteltua soppaan hahmon omiakin kuulumisia.

  • #7672 Vastaus

    Inari
    Osallistuja

    Tapahtui vähäsen aikaa sitten

    Kauhukakarat

    Hello ei ollut vieläkään suostunut kertomaan, mihin hän oli silmänsä iskenyt, mutta taas siitä puhuttiin kahvipöydän ympärillä Hopiavuoren tuvassa. Hänen silmänsä oli muuttunut ensin tosi ilkeän siniseksi ja sitten pikku hiljaa nykyisenkaltaiseksi sairaalloisen keltaiseksi. Aina vain Hello piti kiinni vitsistään, miten Nelly oli muka lyönyt häntä. Se väsytti jo minuakin.

    ”Nelly löi”, Hello vastasi aggressiivisen kuuloisesti Niklaksen viimeisimpään uteluun siitä, mistä mustelma oli oikein oikeasti tullut.
    Niklaksen vierellä Noa huokaisi ja kääntyi katsomaan ikkunasta ulos. Hän oli tainnut olla paikalla aika monessa samanlaisessa keskustelussa tähän mennessä.
    ”Ei kun aiva oikiasti”, Niklas kysyi uudelleen nojaten pöydän ylitse kohti Helloa, joka istui minun ja Eiran välissä.
    ”Nelly. Löi.” Hello painotti takakenoon kallistuen ja joi kahvia vähintään yhtä painokkaasti oikein toinen käsi kupin ympärillä ja toinen sirosti sormet ojossa sen alla niin kuin hän olisi teellä kuningattaren kanssa.
    ”Älä ny viitti, kun kerro, mistä–”

    Silloin Eira iski Helloa avokämmenellä takaraivoon niin että kupin sisältö hyppäsi Hellon syliin ja roiskahti sameiksi pisaroiksi minunkin vaalealle paidalleni. Silmäkulmastani näin Niklaksenkin sätkähtävän penkillään. Eiran äsken pitelemä kännykkä oli luisunut pöydällä ihan Noan eteen asti. Näytöltä paistoi vieläkin Snapchat.
    ”Mitä sä meinaat!” Hello ärjäisi niin että Noankin ryhti suoristui.
    ”Eira!” toruin.
    ”No nyt sulla on aihetta valittaa että joku löi”, Eira narisi. ”Mä en jaksa oikeesti kuunnella sua enää kun sun jutut menee aina vaan hullummiksi!”
    ”Meinaako Niklas mennä Seppele cuppiin?” yritin kysyä mahdollisimman nopeasti. Joskus Eira ja Hello olivat nipistelleet toisiaan, mutta eivät koskaan lyöneet. Ja silloinkin he olivat olleet lapsia.
    Ehdin kohdata Niklaksen katseen, mutta hän ei saanut vastattua ennen kuin Hello oli nakannut Eiraa kinkkuvoileivällä.
    ”Vitsi sä oot oikeesti sairas ja patologinen valehtelija vielä!” Eira kiekaisi niin että lamppu helähti katossa ja paiskasi hieman voin tahriman kinkun päin Hellon naamaa.
    ”Nellykö on sun suosiossa taas kun sä sitä niin puolustat?” Hello räyhäsi kinkunsiivu poskessaan. ”Ei siitä montaa päivää oo ennenku sä sanoit että se on paska akka!”
    ”Nii se on mutta niin oot säki! Mä en jaksa kuunnella kun sä oot niin mukahauska ja aina vaan väität–”

    Eiran kieunnan katkaisi kova pamaus. Noan molemmat kämmenet olivat iskeytyneet pöytään. Hänen leukaperänsä olivat jäykät ja katseensa sinkoili kiivaasti Eiran ja Hellon välillä. En tohtinut liikahtaakaan. Vasta kun Noa puhui — onneksi rauhallisella äänellä, vaikka se olikin ankara — huomasin pidättäväni hengitystäni.

    ”Te ootte mun himas”, Noa totesi hyvin hitaasti katsoen yhä vuorotellen Eiraa ja Helloa. ”Tätä samaa huutoo Nellystä ja lyömisestä on kuunneltu nyt varmaan kuukausi. Ja Eira sun huutoo ainaki kaks vuotta. Antakaa mun edes syödä rauhassa mun omas keittiös ennenku mä joudun lähteen duuniin.”

    Uskaltauduin katsomaan Helloa. Hänen silmänsä räpsyivät tiheästi. Ilme oli hyvin vakava. Sitten hymy hiipi hänen kasvoilleen.

    ”Jaaha, se tyttö josta Nelly puhu ei vissiin lähteny sun kaa tref–”
    ”Se nyt ei oo sun huoli. Oo nyt viistoista minaa pää kii.”

    Hello vakavoitui uudelleen. Hän rykäisi ja kuiskasi nopeasti ”sori” niin kuin olisi muka vasta siinä vaiheessa ymmärtänyt toisen olevan tosissaan. Noa läväytti lehden auki pöydälle ja tuijotti sitä, mutta hänen silmänsä eivät liikkuneet. Niklas oli nojautunut poispäin Noasta. Vain Eira uskalsi huokailla mielenosoituksellisesti. Lopulta Noa alkoi ihan oikeasti lukea mansikan itsepoiminnasta kertovaa lyhyttä juttua ja silloin minäkin tohdin siemaista taas mehulasistani.

    ”Niin Niklas meeinaatsä kisata vielä?” kysyin ihan hiljaa.
    ”Mm, nii, Arlekin menee nyt ainaki tauolle ja sit… Meillä on… Vähä muuta keskusteltavaa ennenko mä tiiän miten jatkuu.”
    ”Saaks kysyä että minkälaista..? Ei sun oo pakko sanoa mut…”
    ”No oikeestaan mä en itekään tiiä vielä, niin–” Niklas aloitti purtuaan ensin takahampaitaan yhteen niin kuin heinää syövä hevonen, mutta Eira rääkäisi päälle oman asiansa.
    ”Nii tuli tosta Noan tyttöystävästä vaan mieleen nii et Inarilla on poikaystävä.”

    Vitsin Eira. Puristin mehulasiani ja ymmärsin yhtäkkiä, miksi Eira oli juuri lyönyt Helloa. Tältä siis tuntui se, kun teki mieli satuttaa toista. Noan katse nousi hitaasti ja ilmeettömästi lehdestä Eiraan. Hello käntyi yhtä hitaasti katsomaan minua kahvikuppinsa ylitse ihan tyytyväisen näköisenä. Niklas puolestaan katsoi silmät sirrillään Eiraa, eikä saanut täysin peiteltyä paheksuvaa ilmettään. Eira vilkuili Helloa niin kuin odottaen jotain typerää kommenttia, mutta Noan juuri rauhoittama Hello ei tainnut edes huomata.

    ”Menkää nyt ihan tosi vaikka talliin”, Noa urahti. ”Et sä tietenkään”, hän kiiruhti korjaamaan Niklakselle, joka nousi ensimmäisenä. ”Kun noi kaks.”
    ”Miks toi saa sit jäädä?” Eira kysyi noustessaan minua osoittaen, mutta ei uskaltanut olla tottelematta.
    ”Koska se ei rääkkää muita niinku te kaks”, Noa vastasi ja leyhytteli Helloa ja Eiraa ovea kohti kädellään niin kuin joskus ajoi Mielikkiä edellään.
    ”Mä en edes sanonu mitään ainakaa varttiin”, mutisi ainakin kolme minuuttia ihan oikeasti hiljaa ollut Hello, mutta työnsi kuitenkin avaimiaan ja puhelintaan taskuihinsa.
    ”Mee silti pois.”

    Kun Hello ja Eira oli ajettu ulos, laskin pääni pöydälle.
    ”Just tolta mustaki joskus tuntuu”, Noa naurahti.
    ”Miten ne voi olla noin ärsyttäviä?” valitin silmät kiinni.
    ”Uskottekste et Nelly olis muka oikeesti lyöny sitä?” Niklas kysyi.
    ”No ei tietenkään”, huokaisin. ”Välillä sen jutut ei vaan pysy ollenkaa hyvän maun rajoissa.”
    ”No sitä mäki vähä…”

    Ihana hiljaisuus laskeutui keittiöön. Kukaan ei sanonut enää mitään, kun jatkoin mehun juomista, puhelimen selaamista ja keksin nakertamista niin kuin Hellon ja Eiran kaltaisia kauhukakaroita ei olisikaan. Kukaan ei kysynyt mitään Alexista… Silti etsiydyin Alexin Instaan… Siellä Alex ratsasti hevosellaan, poseerasi siluettina hevosensa kanssa auringonlaskua vasten — ja lähetti minulle taas uuden viestin. Eira ei ollut oikeassa, mutta ei väärässäkään. Alex ei ollut minun poikaystäväni, mutta toivottavasti hänestä tulisi. Alexin lähettämässä DM:ssa näkyi vähän hänen rapaista leukaansa ja hampaitaan ja hänen hevosensa rapaista nenää, kun hän hymyili. Kuvan päällä luki jotain hyvistä treeneistä. Vastasin jotain tsemppaavaa ja hetken emmittyäni myös sydänemojin.

    • #7679 Vastaus

      Nelly
      Valvoja

      Okei, Inari alkoi vähän pelottamaan. Miten voi toipua noin nopeesti kun toinen ärähtää? Joo, Noa ei ärähtänyt Inarille, mutta silti. Aivan uskomatonta! Hyvällä tavalla tietysti.
      Helloa käy vähän sääliksi, kun kukaan ei usko vaikka miten kovaa kertoo 😀 .

      Toivottavasti Alex tulee pian! Mua jännittää, miten tässä käy 😀 . ihanaa seurata miten Inari on niin ihastunut ja silti tosi varovainen. Samaan aikaan niin pidättyväinen, mutta haluaa jo nähdä Alexin.

    • #7715 Vastaus

      Noa
      Ylläpitäjä

      Tää oli muuten aika mielenkiintoinen, koska ennen tän tarinan lukemista en missään vaiheessa ajatellut etteikö kaikki heti uskoisi Nellyn lyöneen. Ajattelin että joo, tottakai löi, eikä se nyt ole niin big deal. Kertooko sitten omasta lähipiiristä jotain vai ei, se jääköön spekuloitavaksi… :DD Mutta kun mietin oikeassa elämässä, jos joku sanoisi että henkilö x löi, niin ei mulla olisi mitään syytä olla uskomatta. Niin oli ihan silmiä avaavaa todeta, että aivan joo, eihän kaikki varmaan heti uskoisikaan, varsinkin jos kyseessä on joku Hellon tapainen jantteri joka tykkää muutenkin olla joskus vähän dramaattinen. Että totta tosiaan, ehkä normaalisti ihmiset ei lyö toisiaan (eikä muuten mun lähipiirikään sitä ihan työkseen siis harrasta, että ei huolta) ja jos lyö, niin kai siitä sitten keskustellaan. Metkaa! On jännää nämä tälläiset 😀

      Erityisesti tässä mä tykkään – kaikille varmasti suurena yllätyksenä – Noasta. Siis voi vitsi miten sä sen teet, miten sä kirjoitat kaikkien muiden hahmoja niin hyvin, mistä se rohkeus oikein kumpuaa??? Mäkin haluan osata! Enkä ole kyllä yhtään niin hyvä tekemään analyysejäkään, mutta sen voin sanoa, että siksi tykkään Noasta tässä eniten, koska se pysyy itselleen tunnollisesti rauhallisena mutta samalla on kuitenkin se, joka uskaltaa puhaltaa pelin seis ja sanoa että nyt oikeesti. Noa olisi varmaan aika hyvä isä. Mutta ajatelkaa jos sillä olisi vielä lapsi(a) koiran, käärmeen ja kolmen hevosen lisäksi!!

      Ja Eira sun huutoo ainaki kaks vuotta. – Oo nyt viistoista minaa pää kii. – Menkää nyt ihan tosi vaikka talliin, – Et sä tietenkään.
      Noista kohdista etenkin tykkään hirveästi. Tai kaikesta dialogista muutenkin, tässä tarinassa se tuntuu erityisen onnistuneelta. Hello ja Eira on kyllä aikamoinen pari. Mahtaakohan ne ikinä rauhoittua?
      Ja ennenkaikkea, tässä päästään taas vähän paremmin Inarin pään sisälle, jota ei koskaan kyllä ole liikaa! Ne taitaa olla ne kiltit ja hiljaiset hahmot, jotka sitten loppupeleissä kiehtovat mua kaikista eniten. Koska jos suu ei käy kokoajan, niin sitten on pakko olla paljon ajatuksia joiden kanssa jää itsekseen kamppailemaan – josta Inarikin on jo useampaan kertaan ollut oikein hyvä esimerkki.

  • #7675 Vastaus

    Niklas
    Osallistuja

    Pieni vastaheitto Sonjan viimeisimpään tekstiin 😀

    Katoamistemppu

    Seisoin tuvan ovensuussa ja vilkaisin nopeasti olkani ylitsekin yrittäessäni ratkoa syytä pöllästyneisiin ilmeisiin mitä keittiössä oli vastassa. Sipaisin kevyesti hiuksianikin varmistaakseni että kaikki oli ok, tai etten ollut onnistunut saamaan jotaki risua päähäni jostain. Tai no. En kyllä tiedä mistä sellasen oisin edes hiuksiini saanu mutta kuitenki. Ei sitä koskaan voi tietää.

    “Ööö… Keeskeytinkö mä jotaki vaikokö? Voin tulla takas myöhemminki?”
    “Ei, tuu vaan! Mä- me vaan luultiin että… Eikö teidän pitäny olla sielä Venäjällä?” Sonja kysyi ja räpytteli silmiään hämmentyneenä.
    “Eei, tai siis joo.Tai siis ei vielä. Ku vasta viikonloppuna. Tai ens viikolla. Tai joskus. Tai siis.. Ko mä en tiiä että meenkö ees, mutta Marsh lähtee kyllä. Niin se lähtee nyt viikonloppuna tai jos mäki lähen niin sitte me lähtään vasta joskus ens viikon aikana”, yritin selittää tilannetta niin että siitä sai edes jotain käsitystä vaikka en itsekään ihan ollut kartalla asioista.
    “Hä? Kyllähä Marsh oli ratsastaas Ariesta kentällä sillo.. Torstaiko se ny oli?” Janna kommentoi lyhyesti, yhdistellen palasia mielessään.
    “Joo, siis sillä oli ny lauantaina ja sunnuntaina kisat…sielä tuola josaki, niin se kävi torstaina ratsastamasa sen läpi ja perjantaina lähti sitte sinne. Ja niin, Arlekin on ny vielä sielä laitumella. Mutta sehän tosiaan.. Niin, sehän jää nyt tauolle. Tai ainaki siirtyy vähän kevyempään käyttöön niin Marsh vie sen takas kotiansa, puhu jotaki tammapihatosta että saa sielä paimentaa kakaroita tai jotaki.”

    Tunsin pientä vihlontaa hammarivistön perällä. Olin varmasti taas jokasen pieneki tauon aikana purru mun hampaita yhteen niinku yrittäisin harlkasta Jawbreaker -karkin. Mikä ei muuten onnistu, kokeiltu on.

    “Aivan.. No. Missä sä oot ollu? Vai olikko siellä kisoissa mukana?”
    “Een, mä jäin kotia.. Mä oon viettäny tavallaan kesälomaa nyt ku Arlek tekee samaa..pelannu, riehunu Kremin kaa sellasta mutta aattelin että pitäähä sitä tääläki ny ees kävästä…Mutta. Mistä täälä puhuttiin ennenko mä pölähin paikalle?” kysyin suoraan, yrittäen kömpelösti kääntää keskustelun takaisin mihin tahansa muuhun aiheeseen. Halusin leikkiä ees hetken että mun niskasa ei hönkiny mikään deadline päätöksen tekemisestä tai mistää muustakaan siihen liittyvästä
    “Mä lähen tuomariksi koulukisoihin. Norjaan”, Nelly heitti leveästi hymyillen ja silmät lähes säihkyen.
    “Tä!? Oikeesti?”
    “Jep. Lofooteilla, Sommersolverv. Ne kestää kolme päivää ja siellä kisataan koulussa, rataesteillä ja maastoesteillä.”
    “Lof-.. Lofootti?” kuinka tyhmäksi pysty lapsi taas ittensä tuntea, “Onko se siis sen kaupungin tai sen nimi vai?”
    “Se on alue Pohjois-Norjasa, tai siis saariryhmä jos tarkkoja ollaan.”
    “..Aaaa.. Okei. Joo ku Norja ei oo mulle yhtään tuttu paikkana. Tai siis maana. Mutta oon mä kuvia nähny että haluaisin kyllä käyä sielä.” nyökyttelin päätäni, ennen kuin sukelsin kaapin sisälle penkomaan hyllyn perältä teetä. Olin yhä aika varma että ne kuului Noalle, mutta viime kerrasta paketin sisältö ei ollut tyhjentynyt joten uskalsin jatkaa ryöstelyä kunnes sen loppuessa hankkisin sitä kuitenkin lisää. Nappasin yhden pussin sijasta koko paketin käteeni kun tajusin ettei mulla ollut mitään käryä mitä teetä se ees oli.

    • #7684 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Nellyn kirjoittaja voi todistaa, että olin tosi innoissani tästä vedosta. Luin sen heti, koska niinhän luen kaiken aina ihan parin tunnin sisällä julkaisemisesta, mutta en ole ehtinyt ennen tätä istua kommentoimaan (koska priorisoin nykyään röyhkeästi omien tarinoiden kirjoittamisen). Ihan on henkilötodistaja siis olemassa siitä, että olen ääneen juorunnut tästä ja hokenut että sinun pitäisi saada palautetta tuoreeltaan, niin että se vaikuttaisi sinuun mahdollisimman paljon.

      Se, mistä erityisesti pidän, on tähän rakennettu suhtautumistapa Sonjan tarinaan: ei siis hahmoon, tilanteeseen tai mihinkään sellaiseen sisällölliseen, vaan siihen tarinan kohtaan, jossa Niklas ja Marshall olivat lähteneet jo. Olet kirjoittanut tarinaasi huolellisesti sen, että ymmärrät Sonjan hahmon olevan erehtyvä ihminen. Millä hän voisikaan olla perillä kaikkien tallikavereidensa jutuista, kun ei näe ajatuksia niin kuin me kirjoittajat? Olisit voinut kommentoida tarinaan, että ää, apua, virhe, mutta päätit hoitaa homman näin tyylikkäästi. (Meillä on nähty joskus sellaistakin, mutta kun mä haluan että me pelataan tällä lailla joukkueena toisten juttuja eteenpäin passaten, eikä yksilöpelinä yrittäen jotenkin voittaa toisia ja osoitella virheitä.)

      Sen lisäksi, että ilmoitat hahmojesi olemassaolosta tyylikkäästi, tarjoat myös selityksen sille, miksi kaffitteleva Sonja on mahtanut erehtyä. Niklas nyt vain on pelannut ja kaikkea, eikä ole ollut joka hetki tallilla. Marshallkin on kiireinen kisajutuissaan, Aries myös, ja Arlekin on tietenkin laitumella.

      Sen lisäksi, että tarina on reaktio, muistutus ja selvitys, viet Marshallin ja Niklaksen juttua eteenpäin. Taisin viimeksi kommentoida, miten olen jotenkin taas Niklaksen puolella (voi huoh mua) ja samastan häneen omia tunteitani. No nyt kuullaan Niklaksen tunteista ja siitä, miten hän ei kuitenkaan halua niistä avautua koko seurakunnalle. Tai edes paneutua niihin kauheasti muiden aikana.

      Sit lopussa tietenkin vielä ihan huvikseen nostetaan Niklaksen pisteitä entisestään mun silmissä hahmona. Miksi mä tykkäänkin niin kovaa sellaisista, jotka osaa omat harrastuksensa ja juttunsa, mutta joilla onkin sitten ihan ammottavia aukkoja sivistyksessä niissä kohdissa, jotka on yleistietoa? Ehkä siksi, että ne on niin kuin mä, vaikka ne aukot sivistyksessä olisivatkin eri kohdissa ja taidot eri osa-alueilta…

      Tämä tarina on tosi onnistunut.

    • #7690 Vastaus

      Nelly
      Valvoja

      Kyllä! Todistajan roolissa kerron, että Eetun isin kanssa julkaisun jälkeen ihan ääneen juorusimme miten hieno veto tämä oli!

      Lisäksi, haluan huomauttaa, että Niklas sanoi Meidän Marshallia just Marshiks! 😀 Onhan siitä toki ollut puhetta jo pitkään, mutta musta on aina niin ihanaa kun nämä lempinimet tarttuu.

  • #7680 Vastaus

    Marshall
    Osallistuja

    Lähtö lähestyy

    Vaikka tiesin että minulla oli huomenna vielä kokonainen päivä aikaa pakkaamiselle niin kiire tuntui silti tökkivän luudanvarrella selkää. Nostin huolellisesti pakatut Ikean-kestokassit kaappien hyllyille jotta ne eivät valtaisi puolta huonetta ja pyörisi muiden tallilaisten edessä, vilkuillen vielä ympärilleni mahdollisten irtotavaroiden perässä. Kengitysvälineet oli vielä paikallaan lattialla Arlekin koulusatulan alapuolella, enkä oikein osannut päättää että jättäisinkö ne tänne vai ottaisinko mukaan. Haroin sormet hiusteni läpi, ja raavin niskaani hetken kun punnitsin asiaa. No, sitä oli kai parasta kysyä Eetulta itseltään että haittaisiko jos ne jäisivät tänne odottamaan. Kyllähän niitä tarvittaessa saisi käyttääkin jos jonkun tarvitsisi saada vaikka vääntynyt kenkä irti.
    Maleksiessani pihan poikki talon suuntaan, hidastin askeltani entisestään. Tarkoittaisiko se siis sitä että tämä reissu tulisi olemaan juurikin sitä, vain reissu ennen kuin palaisin takaisin tänne? En varsinaisesti ollut vieläkään tehnyt päätöstä sen osata, mutta tuntui siltä kuin alitajunta yrittäisi koputella että no totta kai minä tulen takaisin.
    Tajusin lopulta jääneeni seisomaan keskelle Hopiavuoren pihaa vasta siinä vaiheessa kun kuulin auton lähestyvän tietä pitkin, jolloin laitoin taas liikettä itseeni samalla kun pystyin jo kuulemaan Niklaksen huudon päässäni että ‘askel pitenee tai elämä lyhenee.’
    Nostin kättäni kevyesti kun Sonja ja Harri kapusivat ulos autosta. Ensin meinasin vain jatkaa matkaani portaat ylös ja mennä katsomaan kahvipannun tilannetta, mutta seisahduin alimmalle rappuselle.

    “..Tuutteko te kahville?” huikkasin pihan yli, odottaen hetken että olivatko he edes kuulleet minua. Jos ei, voisin vain luikkia vähin äänin sisälle.
    Kaksikko näytti vilkaisevan toisiinsa ja otti suunnan kohti tupaa.
    “Vaadin vastauksia”, Sonja aloitti hyvin Nellymäisesti päästessään portaisiin, “Niklas kerto jo jotain kun nähtiin se eilen, jotain että Arlek lähtee ja sellaista.”
    “…Arlekin lähtee joo takaisin kotiin. Sen on parempi jättää aktiivinen hyppääminen pois nyt kun se on vielä kutakuinkin terve, ja valitettavasti sen taidot kouluratsuna ei riitä minulle asti. Ja Aries palaa takaisin ihan suunnitelmien mukaisesti Mityan ratsastukseen”, selitin katse jalkaterissäni päin samalla kun riisuin kengät.
    “Millon sä sitten lähdet? Nikke puhu jotain viikonlopusta ja ens viikosta?”
    “..Minä ja hevoset lähdetään ylihuomenna. Niklas ei tosiaan vielä tiennyt haluaako lähteä mukaan vai ei, ja koska viisumin saamisessa hänelle kestää ainankin kaksi viikkoa niin minun on pakko lähteä tällä kyydillä jo edeltä. Koska minun täytyy ehtiä valmistautua kilpailuja varten.”
    “Entä jos Nikke päättää että haluaaki lähteä?” Harri kysyi välissä.
    “..Parhaimmassa tapauksessa tulen kisojen jälkeen Norjasta suoraan takaisin tänne ja jatkamme omalla autolla perille.”
    Sonja nyökytteli päätään hitaasti mietteliään näköisenä “Pitäisikö meidänki lähteä Norjaan?”
    Harri katsoi naista sen näköisenä että ei tiennyt ottaisiko heiton vitsinä vai totena, astellessaan kynnyksen yli keittiöön.
    “Onko ne koulukisat mihin olet menossa?”
    “Kolmen lajin kokonaisuus kolmena eri päivänä. Mutta joo, vaativa b ja a kahdella eri hevosella. Ja seuraavana päivänä
    toisella 90cm rataesteet.
    “Mihin kisoihin sä oot osallistumassa?”Nelly kysyi tiskipöydän luota toinen kulma koholla.
    “..Sommer..solv..erv”, vastasin vähintäänkin hapuillen. Osasin ehkä suomea ihan hyvin mutta pohjoisen tai lännen rajanaapurimaan kieli ei taipunut sitten yhtään.
    Nellyn ilme syttyi kuin lamppu, ja tuon hymyssä oli ehkä havaittavissa pieni ylpeä vivahde “Eli näemme siellä sitten. Tosin, mä lähen sinne tuomarin rooliin koulukisapäivää varten.”
    “Oikeasti?”räpyttelin silmiäni muutaman kerran ja katsoin kuinka Nelly kuin Sonja ja Harrikin nyökytteli päitään, “Sehän on todella loistava tilaisuus, onneksi olkoon.”

    Myönnän että tunsin innostusta tästä uutisesta, koska tuomarointi kansainvälisissä kilpailuissa toisessa maassa tulisi olemaan arvokas meriitti valmentajan töitä ajatellen. Olin myös varma että Eetu oli yhtälailla iloinen tällaisesta asiasta, koska hyvällä tuurilla Hopiavuoreen löytyisi uusia maksavia asiakkaita ihan karsinoihin asti. Monelle se on paikkaa valitessa ehdoton etu jos tallilla edes käy säännöllisesti osaava valmentaja, vielä enemmän jos valmentajan tukikohta sijaitsi kyseisessä paikassa.
    Keskustelu oli lyhyesti pyörinyt Norjan kisojen ympärillä, jonka aikana jossain mielen perällä kävin läpi varustelistoja mikä palautti mieleeni Arieksen koulusatulan.

    “..Tuota. Anteeksi, keskeytän, mutta, kysyn nyt kun vielä muistan… “ aloitin heti kun keskusteluun tuli sopiva pieni tauko, “Minun pitää käydä huomenna palauttamaan Arieksen vuokrasatulan Kangasalalle, niin jos sen matkan varrella on jotain mistä pitäisi tuoda jotain niin voin tuoda..Tai, kyytiinkin toki mahtuu myös.”

    Onneksi olen jo pakannut lähes kaiken… olin täysin unohtanut sen satulan.

    • #7685 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Vissiin aika moni meistä on käynyt lukion? Muistatteko lukion äikänopet? Ne tulkitsi teksteistä jotain ihme symboleita ja merkityksiä, jotka ei ainakaan mun mielestä olleet siellä ja olivat tosi kaukaa haettuja ja aika tylsiä. Olen nyt itse lukion äikänope ja voin sanoa, että on ne symbolit siellä. Aina kirjoittaja itsekään ei tarkoita niillä mitään (useimmiten kyllä tarkoittaa), mutta me ei tulkitakaan sitä mitä kirjoittaja yrittää sanoa, vaan sitä, mitä hän tulee sanoneeksi. Tämän tarinan alussakin mulla menee heti sellainen tulkintavaihde silmään, kun ensin Marshall seisahtuu suorastaan kaipaavana Hopiavuoren pihaan, vaikka hän ei ole mikään maailman tunteellisin tyyppi, ja sen jälkeen pysähtyy huhuilemaan vielä Sonjaa ja Harria kahville. Se ei kerro mulle pelkästään sitä, että Marshall on ajatuksissaan ja sillä lailla haikea lähdöstä kuin kaikki on. Ei, vaan se kertoo, että päätti Marshall sitten jättää meidät tai palata, Hopiavuori on muuttanut Marshallia. Muistatteko, kun Marshall tuli vakavana ja nurkkia pitkin luikkivana? Se heppu ei olisi taatusti tunteillut salaa tallin parkkipaikalla, eikä se olisi varsinkaan komentanut muita sisään. Hyvä että olisi ihan itse päässyt tupaan asti! Marshall on muuttunut, niin kuin ihmisillä on tapana hiljalleen muuttua: niin vähän, että sen huomaa vain, kun vertaa sitä entiseen. Just tämän muutoksen huomaaminen sai mut vasta ikävöimään Marshallia etukäteen samalla tavalla kuin Marshall just ikävöi pihassa Hopiavuorta.

      Näin tuttuja Kozlovin kolleja jo Norjassa lähtölistoilla, mutta mietin, ohitetaanko moinen tarinoissa, vai tuleeko siitä juonia. Meiltä on loppujen lopuksi aika moni lähdössä Norjaan, ja nyt jo ainakin Marshallin ja Nellyn tiet risteävät siellä. Ehtisinpä kirjoittaa, niin jo mukaan ilmoitettu Oskarikin tietäisi lähtevänsä myös ja pääsisi mukaan pöhisemään jo ennen kisoja… Mutta niin se on virtuaalisten tarinahevosten piiri pikkuruinen, kun samoja ihanan tuttuja nimiä näkyy lähtölistalla toisensa perään. Vitsit kun nähtäisiin joku vuosi muuan Haanpääkin. Mutta mistä sille nyt heppa, joka kestäisi käyttöä ja olisi muuten sopiva..? Olisihan niitä, jos olisi loputtomasti rahaa, mutta vitsit. Marshallilla on laadukkaiden hevosten suhteen helpompaa, kun porukat ymmärtävät hyvien hevosten päälle ja Marshallia oikein tarvitaan kotijoukoissa ratsastajana.

      Niin tai näin, vaikka nyt teen itse sitä, mistä torun muita (ilmoittelen Oskaria tarinallisiin kisoihin tuomatta sitä esiin muiden hahmojen edessä), ihanaa kun me tiedetään Marshallin suunnitelmista. Hahmot on niin sen puolella ja tottuneet sen naamaan jo, että tottahan ne haluaa kannustaa, vaikka ne eivät paikalle pääsisikään! 😀

    • #7691 Vastaus

      Nelly
      Valvoja

      Kiinnitin samaan huomiota kuin Eetun isi, vaikkakaan en samalla tavalla tietysti (en oo ope ammatiltani xd) . Mä todella toivon, että Marsh tulee takaisin! Tajuaakohan hän itsekään, että ihan totta vähän salaa tunteili Hopiavuoren pihalla juuri? Vai oliko hän niin uppoutunut, että ei edes huomannut koko asiaa? Ehkä Marshall ei vielä itse tiedä, miten paljon hän välittää ja huomaa sen vasta reissussa? Vähänkö jännittävää!

      Mulle joskus joku sanoi, että tarina on onnistunut, kun se herättää tunteita. Ja nyt mä sanon, että sinä onnistuit! Mä en halua enkä varsinkaan malta odottaa miten tässä käy!

  • #7682 Vastaus

    Eetu Hopiavuori
    Ylläpitäjä

    Reaktiotarina

    Kaadoin maitoa lasiin Nelly selkäni takana. Hän oli jo monta päivää sitten ilmoittanut menevänsä Norjaan johonkin kisajuttuun tuomariksi. Hän oli jostain syystä tosi innoissaan ja puhui siitä taas kerran. Tuntui kuin hän olisi yrittänyt vakuuttaa minutkin ideansa mahtavuudesta. Ongelma oli kuitenkin se, ettei se minusta ollut mitenkään erikoinen idea. Ensin minua oli vakuuteltu Norjan upeudella omalla sängyllämme sinä iltana, kun Nelly oli ottanut koko jutun puheeksi. Aamulla hän oli kehunut moisissa kisoissa tuomaroimisen jännittävyyttä ja hienoutta. Oli ollut puhetta siitä, miten hän näkisi siellä vanhoja kavereitaan, verkostoituisi uusien ihmisten kanssa ja mitä kaikkea vielä. Kun join maitoani, Nelly yritti puhua vielä hyödyllisen ja mielenkiintoisen matkansa helppoudesta ja lyhyydestä. Kisoista oli juteltu jo niin paljon ja niin kovasti kaikkien muiden aiheiden kustannuksella, että aloin jo väsyä niihin.

    ”Mä lähden torstaina ja tuun jo maanantaina”, Nelly sanoi vetoavasti kerrottuaan ensin, miten matkaliput ja majoitus oli jo järjestetty hänelle valmiiksi.

    En halunnut kääntyä katsomaan Nellyä. Tiesin, että en näkisi Annikaa jos kääntyisin, mutta tilanne tuntui niin pelottavan tutulta. Ihan pian ne kisat koittaisivat ja Nelly sanoisi iloisesti hyvästit niin kuin Annika, ja palattuaan kertoisi, miten meidän on parempi erota. Nelly ei ollut Annika, mutta sama käsittämätön seikkailunhalu heissä molemmissa eli. Katsoisivat joskus ulos olohuoneen ikkunasta tai loisivat katseensa hakojen taakse. Missä muka oli komeampaa kuin kotona? Miten kukaan saattoi kaivata koskaan mitään muuta, kun eli maailman kauneimmassa ja mielenkiintoisimmassa kolkassa? Ehkä he eivät nähneet samaa kuin minä.

    ”No soon kiva jottei tartte itte ostella lippuja”, vastasin Nellyn tämänkertaiseen vakuutteluun. Onneksi hänen huomionsa siirtyi sen jälkeen eteisestä kuuluviin ääniin, joten minä etsin nopeasti kahvinpurut kaapista saadakseni aikaa koota itseni. Tulijat olivat Sonja ja Harri, niin että heillä oli Nellyn kanssa juteltavaa valmennuksista… Ja niistä kisoista. Samoin Janna, joka kolisteli vähän ajan päästä tupaan, oli kiinnostunut samoista jutuista. Kaadoin itselleni kahvia viimeisenä ja istuin pöydän ääreen.

    Kun Nelly puhui kilpailuista ja ulkomaille lähtemisestä, hän tuntui heräävän enemmän eloon kuin moneen viikkoon. Ymmärsin, että Nelly ei voinut hyvin, jos jäi paikalleen, vaikka en ollut ihan selvillä, miksei. En ollut varma, ymmärsikö Nelly, etten voinut oikein kunnolla elää, ellen saanut olla kotona tallissa. Emäntäni huitoi käsillään puhuessaan ja puristi ne aina välillä kahvikuppinsa ympärille. Hän lorotti valmiiksi maitoa Jannan kuppiin, kun tämä haki uuden kahvikupillisen keittimestä. Nelly nauroi, nyökytteli innoissaan, piti yhtä kovaa ääntä kuin Hello toisinaan…

    Vilkaisin tuvan uusia ikkunaverhoja Nellyn johtaessa edelleen keskustelua kilpailuistaan. Jos tämä näytelmä olisi samanlainen kuin viime kerralla Annikan esittäessä toista pääosaa, tiesin putoavani uudelleen jaloilleni. Talli oli samanlainen kuin aina. Nelly oli suurimmaksi osaksi hillinnyt halunsa neuvoa minua tallinpidossa, ihan niin kuin minä hillitsin haluni pitää hänet kotona. Minulla oli kuitenkin suurempia murheita kuin yksi Norjan reissu, vaikka se kuinka kamala olikin. Talli oli täynnä tyhjää. Etelän luksustallit ja hyvin varustellut ratsastuskoulut houkuttelivat tuomaan hevosiaan pesukarsinallisiin talleihinsa. Minun pieni tallini ei voinut kilpailla sellaisen kanssa. Mitä minä sitten tekisin, kun minulla ei olisi Nellyä eikä talliakaan?

    • #7692 Vastaus

      Nelly
      Valvoja

      Voi Eetu-parka! Ensin Annika lähtee seikkailulleen ja nyt vielä Nellykin. Tottahan sitä vertaa entistä tilannetta nykyiseen, vaikka asia näyttäisi ainakin osittain olevan eri.
      Hienosti Eetu pysyy silti jaloillaan, ainakin toistaiseksi. Isoja asioita on tapahtunut ja tapahtumassa ja silti Eetu jaksaa nousta joka aamu hoitamaan Unelmaansa. Ja, ennen kaikkea vielä hillitsee ittiänsä. Ei räyhää päälle ja kostoksi käy hakemassa uutta verhoa tai huuda naama punaisena miten toinen ei saa lähteä reissuun. Toisaalta, mitähän Nelly meinaisi jos Eetu menisi ja kieltäisi ja kertoisi Annikasta?
      Voi vitsi. Tuli äkillinen tarve halata Eetua ja kääriä Eetu vähäksi aikaa peiton sisälle kaakao kädessä. 😀

  • #7686 Vastaus

    Eetu Hopiavuori
    Ylläpitäjä

    Hopiavuoren suku ja sen pelinappulat

    ”Jeesuksen äitee…”

    Tallissa olivat Camillan ja Oskarin lisäksi Eira sekä Kremin ilmeisesti Jerusalemin kanssa leikkimään tuonut Niklas. Jokaisen pää käännähti minua kohti puhelun lopetettuani niin kuin heidän niskoihinsa olisi asennettu vieterit. Kiskaisin tylsästi loimen syliini lähimmästä karsinanpielestä. Niitähän minä olin tullut pesuun hakemaan, kun äiti oli soittanut.

    ”Älä kirva”, Eira sanoi niin kuin olisi sellainen lasten lelu, joka reagoi tietyllä fraasilla aina haistaessaan liikettä tai kuullessaan jonkin sanan.
    ”Itte sanot aina paska, ja nyt on aihettaki sanoa.”
    ”No?” Camilla kysyi.
    ”Mee laittamahan karsinaa valamihiksi”, kehotin Camillaa, kun Oskari ei kuitenkaan saisi mitään aikaan tarpeeksi nopeasti ilman perehdytystä erikseen siihenkin hommaan. ”Tuloo uus hevoonen illalla.”
    ”Sehän on hyvä?” Niklas ennemminkin kysyi kuin totesi kyykyltään koiransa vierestä ja katsoi minua tarkasti. Samaan aikaan Oskarille tuli yhtäkkiä tosi kiire survoa heiniä karsinoihin odottamaan niitä hevosia, jotka tulisivat sisälle illalla.
    ”Soon aiva tosi hyvä”, murahdin Niklakselle ihan tarpeettoman äkäisesti. ”Sen isäntä on se venäläisääli– siis Milan.”
    ”Milan!” Camilla sanoi yllättyneenä.
    Samaan aikaan Eira siristi silmiään. ”Milan? Se Milan? Tosi hyvä. Kerranki meillä on joku hyvännäkönen joka ei oo niin vanha ku Noa, tai homo tai muuten ihan paska — tai siis –”

    En jaksanut kiinnittää kauaa huomiota siihen, miten Niklasta vähän nauratti, ja miten Oskarikin näytti supistelevan suutaan, kun Eira oikein möläytteli. Oli tässä isompiakin huolenaiheita kuin se, kuinka tosissaan Eiran jutut mahdettiin ottaa. Sen sijaan hätistelin Oskarin heinien kimpusta.

    ”Ota nämä loimet. Ja mee sä tyhyjäämähän sille klopille joku tila mihin se saa romunsa.”
    ”Mihin?” Oskari kysyi tavallistakin ilmeettömämpänä.
    ”Satulahuanheshen.”
    ”Mihin sinne?”
    ”No en minä tiärä. Johonki mihin mahtuu. Selevitä itte. Mä paan nämä heinät ny nopiaa ja lähären tilaamahan jotaki helevetin superhianonhianoa rehumiksiä jota sillä sen yhyren kuninkaallisella konilla pitää kuulemma tallin pualesta olla.”
    ”Ei kai se laita aina noin kun tulee uus hevonen..?” kuulin Niklaksen kuiskaavan Eiralle vähä liian lujaa.
    ”En”, yritin sanoa niin nätisti kuin osasin. ”Vain silloon kun tuloo jotaki kriminaalia hevoosinensa. Mee Eira sanomahan Nellylle jotta minen tuu ny viälä kaffille.”
    ”Miks aina mä!” Eira valitti, mutta lähti kuitenkin. ”NIKLAS, HELLO ON TULLU!” pihalta kaikui vielä.

    Jäin yksin paiskomaan heiniä karsinoihin. Saakelin äiti. Hän tiesi tasan tarkkaan, millaisesta notkahduksesta talli yritti selviytyä ja iski heikkoon kohtaan. Kuulemma Milanin-ääliön kanssa samassa paketissa tulisi valmentaja Ritva Hopiavuori. Se puolestaan oli selvä juttu, että kun äiti ilmoittaisi pitävänsä taas muutaman valmennuksen, hän vetäisi lauman maksavia kenttäratsastuskuumeisia asiakkaita tallille perässään. Olavi Sudenkin se meidän äiti oli jotenkin saanut juonittua mukaan touhuihinsa. Sellaiselle kaksikolle ei niin vain sanottu ei. Äiti kai tiesi sen, kun ei ollut soittanut vielä sitä ratsastuskoulun esteratsastaja Riittaakin sotajoukkoihinsa. Meidän äiti oli taitava ja aikaansaava, mutta pakkoko hänen oli juuri Milania paapoa? Olisi valmentanut vaikka Suden poikaa, jos koki tarvetta vielä eläkkeellä riehua.

    Jussin karsinan kohdassa pysähdyin kesken heinien raahaamisen ja pudotin kottikärryn aisat käsistäni.

    Vai piti äidin saada vielä eläkkeellä voittoja, vaikka sitten Milanin kautta kun minusta ei ollutkaan mihinkään… Mitä jos niitä voittoja ei tulisikaan..?

    Oskarin täytyi olla parempi ratsastaja kuin Milanin. Oskari oli ratsastanut suurin piirtein aina ja kaiken kukkuraksi isänsä opissa. Häneltä kuitenkin puuttui hevonen, mutta minullapa sellainen oli, ja Jussi nyt ainakin oli taatusti tuhat kertaa sen mitä se Milanin kirppuinen koni. Eihän minun tarvinnut muuta tehdä kuin saada Oskari kilpailemaan äidin rakasta Milania vastaan ja tukea häntä, kun äiti paapoi Milania, niin saisin mokoman ryssänpenikan tallistani ja silti äidin ja Olavi Suden pitämään lupaamiaan valmennuksia. Äiti ei mitään niin inhonnut kuin häviämistä, eikä hänen mielenkiintonsa riittäisi kauaa Milanin paapomiseen ja minun kiristämiseeni, jos minun punttaamani ratsastaja olisi aina parempi kuin hänen. Minä en varmaan Milanille enää yhtäkkiä pärjäisi, ja sitä paitsi minun voittoni olisi äidinkin voitto… Mutta jos Oskarin saisi kilpailemaan… Ja edustamaan äidin silmissä kaikkia Milanin vastustajia…

    Tartuin uudelleen kottikärryihin ja lähdin työntämään niitä päätallia kohti. Ei, Oskaria ei vedettäisi tähän mukaan. Oli aika kelju temppu käyttää toisia pelinappulana. Oskari oli kieltäytynyt jo Typyllä kilpailemisesta ja Paahtiksen ratsuttamisesta.

    Paitsi että… Jos Oskari halusi vain valmiin hevosen, niin kuin vaikka Jussin? Olisiko se nyt vielä manipuloimista, jos edes kysyisi?

    Ryhdyin marssimaan päätallia ja satulahuonetta kohti turbovauhdilla.

    ”Oskari!”

  • #7700 Vastaus

    Marshall
    Osallistuja

    Jälkiviisaus
    Ja jälleen, tarkoitus oli postata Niklaksena mutta näin aina välillä käy xD

    Saatanan hyttyset. Lätkäsin itseäni kämmenellä pään sivuun tappaakseni taas yhden sinnikään inisijän, minkä seurauksena kuulin sen puolen korvalla pelkkää tasaista piippaavaa ääntä hetken aikaa.
    Istuin kentän aidalla ja roikotin käsiäni ylimmän lankun päällä samalla kun seurasin Sonjan ratsastusta, Nellyn huudellessa satunnaisesti ohjeita reunalta käsin. Myönnetäköön, tuntu jo nyt vähän oudolta vaan kattoa sivusta muiden harrastelua hevostensa kanssa. Onneksi kukaan ei ollut laittanut pahaksensa kun olin tämän tästä kierrellyt kysymässä jos joku sattui tarvitsemaan apua vaikka vaan kavioiden putsaamisessa. Sen sijaan porukka oli lähinnä viittonu harjapakin suuntaan että ota harja ja anna palaa.
    “..Niin mitä Sonja ny tekikää?”
    “Avo- ja sulkutaivutuksia”, Nelly vastasi katsoessaan tarkkaavaisesti silmät sirillään ratsukon menoa.
    “Jja mitä niillä tehään? Tai siis, miks niitä tehään että misä asiasa ne auttaa? Ko kai niilläki muutaki ideaa on eikä että tehään muuten vaan.”
    “Se on taivuttava ja samalla myös kokoava liike, millä saadaan voimistettua hevosen takaosaa. Samalla lavat saadaan auki ja keveyttä eteen.”
    “..Ookkei..” nyökyttelin päätäni hitaasti. Vastaus oli sinänsä kuulostanu tosi selkeältä, mutta ihan en saanu omia aivojani kierrettyä asian ympärille että niin mitä ja miten.

    Yritin parhaani mukaan ymmärtää että mitä kaikkea sielä satulassa oikein tapahtu että Sonja sai hevosen kulkemaan.. miten se kulkikaan. Välillä se näytti melkeen siltä.. poh-…pohkeenväistöltä! Mutta sitte toisaalta se ei näyttäny yhtään sen tyyppiseltäkään.

    “Onko siitä karkurista kuulunu mitään?”
    “Hä?”
    “Marsh. Hän-joka-taas-lähti-lähes-ilmoittamatta.”
    “Aaa”, aistin että erästä saattoi odottaa talon emännän puhuttelu jos hän palaisi, “On joo, ko kyllähän me viestejä laitellaan ja sitä rataa niin oon pysyny käryillä että mitä se duunailee.”
    “Onko vielä osannu sanoa että millon se tulee takasi? Ja tuoko se Arlekin mukanaan?” Nelly kysyi ja nojautui toisella kädellään aitaa vasten, “Tallissa on vähän liian tyhjää tällä hetkellä..”
    “Syksymmällä kai vasta. Mutta ei se Arlekia ainakaan enää tuo, sen tiiän.. Mutta eiköhän se ainaki jonku mukanaan tuo vaikka en kyllä tiiä yhtään että mitä kopukoita sillä taas ees oli. Ja nyt ko oon täsä miettiny, niin ehkä mun ois sitteki pitäny lähtä sen mukahan..”
    “Mikset sä sitten lähteny?”
    “Eh… jänistin. Ei sitä kai sen paremmin voi laittaa”, naurahdin vähän, “Ko ei ollu mitään tietoa paluupäivästä tai mitään, niin tuli sellanen… Vaan menolippu mutta ei paluulippua, että sitte on sielä ja pysyn jos se yhtäkkiä päättäis että jääki kotia pyörittään juttuja.”
    “Ai? Mä ajattelin että sulla on töitä tai jotain että sen takia et voinu lähteä.”
    “Eei, ei vielä. Tai siis kyllähän mä sain ihan pysyvämmän työpaikan siitä paikasta misä mä suoritin mun koulun mutta ne alkaa vasta elokuusa.”
    “Mutta siinähän sulla on tieto millon pitää viimestään palata”, Nelly totesi vähän kulma koholla.

    Jäin vain tuijottamaan naista ja raksutin päässäni äskeistä. Ei hitto. Oliko se muka niin yksinkertasta? Mikä hiton kuuma jääkuutio hetki mulla taas on ollu kun oon pyöritelly tätä reissu asiaa päässäni, miinus se että tällä kertaa en tajunnu ite sitä että kuumasta vedestä ei saa tehtyä lämpimiä jääkuutioita vaikka kuinka yrittää.

    “..Musta tuntuu että mun pitää käyä soittaan sille yhelle.”
    “Teeppä niin”, nainen naurahti.

    • #7706 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Vai on se Niklaskin nyt lähdössä. 😀 Hänen suunnitelmansa kuulostaa järkevältä — ja Niklaksen Hopiavuoren-tarinan alun ja sen herättämän huoleni huomioon ottaen itsenäiseltä ison pojan suunnitelmalta. Niklas pystyy seuraamaan Marshallia seikkailuun tietämättä Marshallin paluupäivää, koska hänellä on oma paluupäivä tiedossa. Huonoimmassakin tapauksessa Niklas saa vähän lisää aikaa Marshallin kanssa, ja parhaassa tapauksessa Marshall tietää itsekin tarkan paluupäivän viimeistään Niklaksen lähtiessä.

      Olen tosi onnellinen Niklaksen ja Marshallin puolesta. Olen jo ainakin pari kertaa sanonut siitä, että nyt heidän suhteensa on sellainen, jonka puolesta juuri tämä lukija pystyy hurraamaan. Ollaan kivassa suvantovaiheessa, jossa kukaan ei ole kenenkään armoilla, vaan jossa on nimen omaan parisuhde eikä esimerkiksi lapsen ja vanhemman suhdetta, tai pomon ja alaisen suhdetta. Parisuhteessa puolestaan pystyy tekemään kompromisseja laajemmin, kun muissa kahdessa voidaan myös vain käskeä. Keksit kuin keksitkin tavan saada Niklas lähtemään Marshallin mukaan niin, että hän on oma itsenäinen itsensä. En olisi keksinyt itse.

      Samalla juuri tätä kirjoittajaa tietenkin harmittaa hirveästi Marshallin aiempi sormuspuhe ja asioiden järjestyminen. Virtuaalimaailmassa ei yleensä kosketa toisten puolisoihin, mutta just mä kernaasti kyllä kosken fiktiossa. Se on vastakirjoittajan oma valinta sitten, rikkoutuuko parisuhde vai ei. Avioliitto on kuitenkin fiktiossakin just mulle se viimeinen rajaviiva, enkä halua hahmojeni työntävän ainakaan kovin montaa varvasta sen rajan ylitse. Jos Marshall ja Niklas menevät naimisiin ja saavat toistaiseksi onnellisen loppunsa, ja jos mua röyhkeämpää keksityn suhteen rikkojaa ei olekaan porukassa, omat hahmosi pelaavat yhdessä pahimmassa (vai parhaassa??) tapauksessa ikuisesti. Onhan heillä muitakin suhteita, niin ettet yksin jää, ja kaikki tykkää tietenkin kirjoittaa eri asioista yksin ja eri asioista yhdessä. 😀 Nellyn emäntä on kuitenkin saanut kuulla mun valitusta siitä lähtien kun Niklas päätti lähteä… :DD Siitä on tullut kuitenkin yksi mun suosikkipoikaystävistä Hopiavuoressa! Mutta siis ihan oikeasti nautin siitä, kun näillä kahdella menee hyvin!!

      Saatoin vähäsen (paljon) huvittua kun Nelly on sillä tuulella, että Marshallilta saatetaan purra pää pois jos se tulee vielä takaisin. :DD

  • #7717 Vastaus

    Camilla
    Valvoja

    Miten rikkoa rutiini?
    Päivät tuntuivat rutiinilta. Menin aamulla Hopiavuoreen töihin ja samalla kaavalla rutiini kulki päivästä toiseen. Joko minä tai Eetu ruokki hevoset, hevoset ulos, jonka jälkeen menimme aamukahville. Välillä Nelly oli jo heräillyt siihen aikaan ja tuvassa kävi puheensorina Nellyn johtaessa keskustelua. Jos olimme minä ja Eetu kaksin, luimme sivuja vaihdellen aamulla tullutta Ilkkaa ja murahtelimme jotain väliin. Kahvin jälkeen oli karsinoiden siivous vuorossa, ja sitten oli jotain ylimääräistä, kuten jos karsinan saranaa piti kiristää tai satulahuonetta siivota. Olin jo toista vuotta Hopiavuoressa ja nautin siellä olostani. Ihan kuin olisin tullut kotiin. Silti huomasin kaipaavani jotain muutakin. Varsinkin kun hevoset olivat nyt laitumilla, oli työtä huomattavasti vähemmän. Hevosiakin oli vähemmän ja näin Eetun haikean katseen hänen tuijottaessaan tyhjiä karsinoita, jotka kaipasivat asukkaita. Minua hieman pelotti. Mitä jos Nelly ja Eetu pärjäisivätkin kahdestaan? Tai Eetu ottaisi käytäntöön, että hevosten omistajat pienentäisivät tallivuokria tekemällä satunnaisesti aamu- tai iltatalleja. Silloin Eetulla olisi aikaa tasoittaa itse maneesin pohja eikä hän tarvitsisi enää minua.

    Sisälläni kalvasi tyhjyys. Sitä ei ollut, kun minulla oli ollut vielä Steffe. Sen kanssa joka päivä oli uusi. Steffen näkeminen oli aina päivän piristys. Nyt vain näin Steffen tyhjän karsinan, jonka ovessa roikkui vielä Steffen nimikyltti. Kukaan ei ollut ottanut sitä pois. Kai jokainen hieman haaveili, että ravuriori tulisikin vielä jonain päivänä takaisin. Olihan se ollut vasta puoli vuotta pois. Olin viimeksi nähnyt Steffen toukokuun lopussa Kasvattajakruunussa. Gunnar oli kai pitänyt hyvänä ideana, jos minä ajaisin Steffeä. Olimmehan olleet loisteliaita viime vuonna. Steffe oli kasvattanut lihasmassaa, mutta sen karva oli kiilloton. Orilla oli yhä sama pilke silmäkulmassa, mutta sen kaulassa oli pieniä puremaruhjeita. Hieman samankaltaisia, kun se oli leikkinyt nuoren vuoniskaverinsa kanssa Hopiavuoressa. Saatuaan rauhallisen Uunon tarhakaverikseen Steffe oli myös hieman rauhoittunut. Se oli yrittänyt ensin leikkiä Uunon kanssa, mutta lopulta se oli rauhoittunut syömään omasta kasastaan päiväheinät ja antaen toiselle tilaa tarkkaillut ympäristöään. Vieläkin huomasin joskus ajatuksissani harhailevani Uunon tarhalle tajuten, ettei tumma ori ollutkaan vastassa. Vain tupsujalkainen Uuno oli aidan luona herkkuja kerjäämässä. Minun ei tarvinnut jännittää, oliko Steffen saanut keploteltu loimen päältään. Sisintäni kalvaavaa tyhjyyttä yritin täyttää töillä. Tein ilta- ja yövuoroja Ilonassa Seinäjoella. Hektinen työ ja asiakaspalvelu asenne sai minut hetkeksi unohtamaan muun vallitsevan maailman. Hilma naureskeli minulle, että olin Seinäjoen seudun pahin työnarkomaani. Hopealinnaan tutustuminen myös auttoi. Oli uusia naamoja ja uusia hevosia. Ravikärryt saivat vain minut toivomaan, että olisinkin Hopealinnan ravureiden sijasta ajanut Steffeä. Edes kerran vain me kaksi radalla. Ei kuuluttajaa, ei yleisöä, ei muita hevosia.

    Pureskelin ylähuultani minun ja Eetun valuessa yhtä matkaa kohti päiväkahveja, jotka Noa, Nelly tai Sonja oli kattanut terassille.
    ”Eetu”, sanoin hieman hiljempaa, ja edellä kävelevä mies käännähti minua kohti.
    ”Mää voisin vaikka pitää mun kesäloman jälkeen vaikka viikon tai pari viikkoa palkatonta lomaa, jos on tarvetta. Vielä kun hevoset ovat laitumilla.”
    ”Niin…”, Eetu sanoi ilmeettömänä, mutta mietteliäänä.
    ”Ja jos syksyllä näyttää, niin mun sopimuksenhan voisi muuttaa osa-aikaiseksi niin kuin Sudella. Sitten kun saadaan talli täyteen, niin jatkaa entisellä mallilla.”
    Se tuntui pahalta sanoa, mutta se oli kylmä totuus. En halunnut, että Susi tai Tiitus menettäisi työpaikkaansa. Aina minä jotain keksisin. Varsinkin kun Marshall oli lähdössä hevosineen ja kukaan ei tiennyt, milloin he tulisivat takaisin vai tulisivatko he. Onneksi muutamalla oli useampi hevonen tallissa, mutta en ollut varma, oliko Hopiavuoressa ikinä ollut ennen karsinat niin tyhjillään tai kuinka murehtivan näköinen Eetu oli joka aamu talliin saapuessaan.
    ”Kyllä mulla sulle töitä on…”, Eetu pohti hiljaa.
    ”En mä sitä. Enkä mää oo mihinkään lähdössä. Siihen asti vain, että helpottaa. Gunnarillakin on tallissa ennätysmäärä hevosia. Voisin vaikka mennä sinne auttelemaan.”
    ”Ethän sää nyt voi Ruotsiin asti lähteä. Kyllä me jotain keksitään”, Eetu hieroi leukaansa.
    ”Ei sun tarvi mua murehtia”, yritin hymähtää miehelle.
    ”Niin kauan kuin sää olet mun palkkalistoilla, niin minä murehdin”, Eetu tokaisi minulle veljellisesti ja taputti selkääni.
    Kasvoilleni ilmestyi väkisinkin hymy, jonka loin mieheen. En tiedä, olinko ikinä tavannut niin tasapainoista ihmistä kuin Eetu, joka silti eli sydämellään. Ihannoin miestä suuresti ja toivoin, että joskus voisin olla kuin hän. Hänelläkään ei ollut helppoa, mutta silti hän jaksoi huolehtia muista.

    Terassilla istui jo paljon porukkaa meidän saapuessamme, ja murahdin pienesti sisälläni, kun minulle ei ollut jäänyt varjopaikkaa. Istahdin Inarin ja Niklaksen väliin istumaan, ja joku oli jo laittanut minulle kahvin jäähtymään. Tervehdin kaikkia ja hörppäsin kahvistani liian nopeasti polttaen kieleni. Irvistin pienesti tunkien kieleni ulos suustani, ja Hello hörähti kevyesti ilmeelleni. Mulkaisin miestä kerran näyttäen hänelle uudelleen kieltäni. Pöydässä kävi puheensorina ja normaaliin tapaani istuin hiljaa kuunnellen muiden puheita sekä hymähtäen vitsien väliin.
    ”Ooks sää kuullut Steffestä?” Inari kääntyi katsomaan minua ja minusta tuntui, että puhe laski hieman kääntäen ihmisten kasvot minuun.
    ”En. Ruotsissa se kai on. En tiedä, mitä Gunnar meinaa. Varsinkaan, kun valmennuksienkaan avulla ei se ole lähtenyt juoksemaan.”
    ”Ehkä Steffe ei halua olla ravuri. Se on kasvanut ratsujen joukossa, niin ehkä se haluaa, että siitä tulisi yhtä hieno ratsu kuin Jussista”, Sonja kevensi ilmaa.
    Naurahdin ja yritin kuvitella pitkäjalkaista Steffeä tekemässä taivutuksia.
    ”Eikö sen kanssa voisi kokeilla montea? Eikö Steffe ollut neljävuotias, että se voisi osallistua?” Nelly ehdotti.
    ”Ei sitä ole ratsukoulutettu”, totesin.
    ”Tässähän sulla on pöytä täynnä ammattilaisia”, Hello hörähti uudestaan ja sai kevyen iskun niskaansa Nellyltä.

    ”Ootteks te lukenut tätä foorumia, missä myydään hevosia tai annetaan niitä ylläpitoon?” Niklas vaihtoi puheenaihetta.
    ”Ooks sää kattellut uutta hevosta Arlekin tilalle?”” Eira kysyi kiinnostuneena.
    Hän taisi heti jo haaveilla uudesta hienosta ratsusta Hopiavuoreen, jota hän voisi kuolailla ja toivoa joskus pääsevänsä satulaan.
    ”Mielenkiintoa pitää pitää yllä”, Niklas totesi naurahten ja jatkoi: ”Joku kuukausi takaperin joku tarjosi sellaista suomenpienhevosruunaa ylläpitoon.”
    ”Onko sulla se ilmoitus tallella?” Nelly kysyi kiinnostuneena.
    ”Ei, mutta löydän sen varmaan nopeasti”, Niklas hymähti ja kaivoi kännykän taskustaan.
    ”Täähän on ihan kiva. Ei mikään liian helppo luonteeltaan eikä kapasiteetti ratsuna ole aivan valtaisa, mutta komeahan se on”, Nelly sanoi tutkien kännykän ruutua.
    Kännykkä kiersi ringissä ja jokainen katsoi ilmoitusta. Tarkkailin ruutua vähän tarkempaan. Komeahan ruuna oli. Sysivalkee nimeltään.
    ”Sehän vois olla Camilla sulle sopiva. Pasilla alkaa tota ikää kuitenkin olemaan. Voisitte lähteä kilpailemaan!” Susi keksi ja katsoi minua pöydän yli.
    Olin tukehtua kahviini. Niklas löi minua selkään paei kertaa, vaikka en edes tiedä, auttoiko se asiaan.
    ”Sepä! Tännehän mahtuisi hyvin hevonenkin talliin, ei tarvitsisi karsinaa jonottaa”, Inari hymähti.
    ”Määhän voisin vaikka valmentaa teitä kisoihin, jos haluat”, Nelly naurahti.
    ”Eikö me sitten soiteta Camille koeratsastus, niin pääset katsomaan?” Niklas virnisti saatuaan kännykkänsä takaisin. ”Voin vaikka lähettää tämän ilmoituksen sulle.”
    Tunsin olevani nurkassa. Vilkaisin anelevasti Eetulta apua, joka tokaisi:
    ”Eiköhän meidän pidä mennä jatkamaan taas töitä!”

    Illalla istuimme leikkipuistossa Hilman ja Rasmuksen kanssa.
    ”Mitä sinä noin tiirailet ja hymyilet sieltä ruudusta? Onko sulla joku ukko? Onks sulla ees ollut ketään sitten Aleksin? Et oo mun mielestä ainakaan puhunut mulle mitään.”
    Hilma tökki minua kylkeen.
    ”Ei, kun Niklas linkkasi minulle ilmoituksen hevosesta.”
    ”Aina sää ja sun hevoset!” Hilma tuhahti naurahtaen. ”Onko se ees komea?”
    ”On ja vaikuttaa kivalta. En mä vaan tiedä, oisko musta ratsastajaksi, kun lähden lukemaan itseäni raviohjastajaksi. Ei ihan sovi kuvaan”, naurahdin Hilmalle.
    ”Näytäppäs sitä”, Hilma sanoi ja tutki ilmoitusta.
    Enimmäkseen hän taisi katsella kuvia, sillä ilmoitus taisi muuten olla hänelle hepreaa.
    ”Eikö sitä voi käydä katsomassa ennen kuin tekee mitään päätöstä?” Hilma kysyi.
    ”Voihan sitä”, mutisin.
    ”Noni, varaa itsellesi aika, niin mää voin vaikka lähteä sun mukaan. Riku saa katsoa Rasmusta”, Hilma ilmoitti.
    ”Ai sää lähtisit mukaan vai?” katsoin yllättyneenä Hilmaa.
    ”Joojoo. En mää mikään heppatyttö oo, muuta mulla alkaa hajoa pää täällä kyläpahasessa. Vaikka Rasmus onkin rakas, niin mulla on ikävä jotain muutakin.”
    ”Niin kai sitten”, hymähdin ja kaivoin ilmoituksen jättäneen numeron esille naputtaen viestiä hevosen omistajalle.

    • #7754 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Hilman ja Camillan mies- eiku hevosjutut on pikku hiljaa muuttuneet ihan mun lemppareiksi. Aina joku hevonen! Aina joku komea tumma mies, joka on aina kuitenkin hevonen! 😀

      Camillan harmaus alkutarinassa on huolestuttavaa. Camilla on ollut surullinen jo kauan, mutta tämän tarinan alussa tuntuu kuin suru olisi väistynyt. Tuntuu kuin kosketettaisiin sitä huolestuttavaa, paljon surua hirvittävämpää tilaa, jossa ei tunnu enää miltään. Ihan sama. Arkipäiviä kuluu, viikonloppuja menee. Mikään ei tunnu miltään. Mitä sitten? Olenko olemassa?

      Niklaksen esittelemä myyntifoorumi ja hevonen tulevat kuitenkin nyt sopivaan saumaan. Camillan maailma menee pois mutelta ja miljöössä on taas edes jotain väriä. Jos nyt menisi katsomaan… Vaikka mitä sitä usein käykään, kun menee vain katsomaan..? 😀

  • #7720 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Tapahtui maanantaina ennen tätä

    Ärsyttävä kopina

    Kuului ihan sairaan ärsyttävää kopinaa. Juuri kun yritti nukkua, jotta hetkeksi pääsisi tajuttomuuden ihanaan tilaan. Paiskasin vihaisena Nellyn jostain perimän Kielletyn Viltin yltäni ja avasin silmäni niin tuikeasti kuin osasin kohdistin katseeni mahdollisiin minua häiritseviin syyllisiin.

    Katseeseeni vastasi Eira, joka ei pienestä pelästynyt. Hänen silmänsä olivat viattoman ymmyrkäiset. Tarkastin nopeasti muut mahdolliset epäillyt. Eetu istui nojatuolissa nilkka toisen polvensa päällä ja kahvikuppi puoliksi matkalla kohti huulia. Hän tuskin oli minua häirinnyt. Niklas oli Eiran toisella puolella ja ihan yhtä epäilyttävä tyyppi kuin Eira, joten jompikumpi heistä varmaan oli koputtellut sohvaa tai tehnyt muuta yhtä kypsää. Käsinojalla istui vielä Oskari, mutta tuskin Oskari nyt olisi kehdannut, tahtonut saati tohtinut tehdä kiusaa. Päädyin siis potkaisemaan todennäköisintä epäiltyä, Eiraa, kylkeen.

    ”Ai vitt–!” Eira ulvaisi.
    ”Älä kirva!” Eetu komensi valonnopeudella.
    ”Et sä tiedä mitä mä olin sanoos!”
    ”Kyllä minä tiärän.”
    “Hiljaa molemmat!” komensin, kun kopinaa kuului taas. “Kuka tota ääntä pitää?”

    Kaikki pysähtyivät kuuntelemaan. Ääni oli rytminen ja kesti vain muutaman kopautuksen ajan. Eira pyöritti päätään mukamas syyttömänä ja katsoi Oskaria. Oskari taas katsoi Niklasta, joka kuunteli totisena. Eetu nojasi tuolista poispäin, jotta kuulisi paremmin.

    “Mikä se on?” Niklas kuiskasi silmät ymmyrkäisinä.
    “Ei vitsi jos Noa on kaatunu taas vintillä sillä sen vehkeellä…” voihkaisin ja mietin, kuinka raskasta olisi kavuta portaat ylös ja mennä katsomaan, ja kuinka ikinä jaksaisin kammeta kaatuneen Noan lankkulattialta tolpilleen. Pitäisi laittaa Eira juoksupojaksi.
    “Miten niin taas?” Oskari kysyi yhtä järkyttyneen näköisenä kuin Niklas oli.
    “Hys! Soon jotaki oksia kattoa vasten vain kopajamas”, Eetu sanoi korvat hörössä ja pää kallellaan.
    “Ei noi oo kyl oksia, ja sitä paitsi se koivu kaadettiin kaks vuotta sitte ääliö!” Eira tiuskaisi.
    “Ketä sanot ääliöksi!”
    “Kuunnelkaa nyt kunnolla”, komensin. “Joku koputtaa ihan totta ovelle!”

    Väittely lakkasi. Hetken oli ihan hiljaista. Kopina kuului todella ovelta. Kävin nopeasti läpi tallilaisten kasvoja mielessäni, enkä keksinyt ketään, joka koputtaisi. Paitsi ehkä Milan, jonka Oskari oli raahannut tallille — mutta Milan tuskin edes tahtoisi sisään, ellei olisi jokin hätätapaus. Ja olihan Camilla tallissa hätätapausten varalta. Selasin seuraavaksi tallilaisten lähisukua. Meidän iskä ei koputtaisi, eikä Allu, ja äidillä harvemmin oli Eetulle asiaa. Eiran ja Inarin porukat voisivat olla niin pöhköjä, että koputtaisivat…

    “Kuka se voi olla?” Oskari ihmetteli.
    “Sun äitis tai isäs”, ehdotin Eiraa osoittaen.
    “No ei ne nyt mitää hulluja kuitenkaa oo!” Eira tuhahti, mutta ei näyttänyt ihan varmalta asiastaan.
    ”Ei täällä käy sit ketään joka koputtais ovelle”, mietin ääneen.
    ”Televisiolupatarkistaja!” Eetu pelotteli.
    ”Niitä ei oo ollu vuosiin enää! Ne kerätään suoraa veroista”, Niklas muistutti.
    ”Joku imurikauppias varmaan”, Oskari sanoi olkiaan kohauttaen ja hörppäsi kahviaan.
    ”Täällä asti? Keskellä mettää?”
    “Hei mitä jos se on joku joka tulee ilmottaan et joku mun rikas sukulainen on kuollu ja mä oon miljonääri!” Eira innostui. “Vitsi niin mä meen ajokouluun heti vaikka iskä sanos mitä, ja sit mä ostan oman auton ja meen sillä ihan minne haluan ihan koska ha–”
    ”Entä naapuri? Jos on tullu sairauskohtaus?” Niklas keskeytti Eiran omituisen hölötyksen.
    ”Ai Ahti? Se tulis suaraa tupahan kans”, Eetu sanoi. “Ja varmahan Taaviki…”

    Silloin kopina peittyi paljon isomman töminän alle. Makuuhuoneesta säntäsi Nelly, jolla oli tukka pystyssä ja ripsivärit sillä tavalla pitkin poskia, että hänelläkin taisivat olla päiväunet kesken. Nelly katsoi vuoron perään meitä kaikkia torahampaat paljastettuina ja alkoi sitten huutaa. Hänen huutoaan tahditti hänen etusormensa, joka osoitti vuoron perään minua ja Eetua.

    ”Käykää ny joku saatana avaamassa se ovi!” Nelly karjaisi niin että ikkunat helähtivät ja koputtelijakin varmasti kuuli.
    ”Älä kirva!” Eetu sanoi niin kuin olisi Eiralle puhunut.
    “MINÄ KUULE KIROAN JOS–”

    Jätin Nellyn huutamaan olohuoneeseen ja luikin suosiolla sohvalta ovelle. Tiedä vaikka hän taas löisi jotakuta, ja jos niin tapahtuisi, en tahtoisi olla tällä kertaa nyrkin ulottuvilla.

    Ovella oli jo ihan hiljaista. Ei kuulunut koputusta sen paremmin kuin askelia tai liikahteluakaan, mutta avasin silti oven. Tummaan huppariin pukeutunut hahmo oli jo kävellyt rappuset alas, mutta kääntyi katsomaan minua kuullessaan oven avautuvan. Hän oli niin väärässä paikassa, että minulta kesti hetken tunnistaa hänet, vaikka hän tuttu olikin.

    “Chai?”

    Chain katse oli aina vähän lyöty ja reppana. Kun se osui silmiini, hänen ilmeensä kuitenkin kirkastui. Hänellä oli tapana hymyillä niin, että hänen silmänsä siristyivät viiruiksi ja hampaat paljastuivat.

    “Hei Hello”, Chai vastasi ilahtuneena.
    “Mitä sä täällä teet?” kysyin ihan hölmönä.
    “Aa niin… En mitään, tai siis — mä tulin kattoon onks toi No– niin Noa kotona?”
    “Noa?”

    Chain hymy vipatti. Mitä kauemmin katsoin häneen, sitä punaisemmiksi hänen korvansa muuttuivat. Vaikka Chai oli kuinka kiltti ja reppana, mieleni teki vetää ovi kiinni, mennä takaisin sohvalle ja ilmoittaa muille, että ovella oli ollut imurikauppias. Sinä yönä kun Meijerin postilaatikot oli rikottu, Noa oli näkynyt valvontakameralla ja olisi ollut yksi epäillyistä, ellen olisi tunnistanut häntä ja vakuuttanut jonkun muun olleen tihutöissä silloin. Noa oli ollut niin myöhään nojailemassa Meijerin sivuoven ovenkarmia, ettei koko rakennuksessa ollut taatusti ollut muita kuin Chai. Olin päättänyt silloin, että Noalla ja Chailla oli joku Otsonmäen Ässän työntekijöiden kokoontumisajo, mutta nyt kun Chai oli jalkautunut Hopiavuoreen ja tohti koputtaa ovelle, en voinut enää teeskennellä uskovani niin. Oli epäreilua, että kaksitoistavuotiaan näköinen Chaikin sai pidettyä yllä jotain sutinaa tai juttua ja minä en. Vaikka ei Noalla ollutkaan mitään Hellevaaran nenää…

    ”Miks Noa?” kysyin lopulta väännettyä hymyn kasvoilleni. ”Meillä olis täällä kaikkia parempia. Niklasta on, ja Oskaria.”

    Chai ei sanonut mitään, mutta näytti kauhistuneelta. Hänen kätensää alkoivat kohota ylöspäin kämmenet minua kohti ojennettuina. Huokaisin. En tainnut olla ihan iskussa tänään. Chaita kävi sääliksi. Samaan aikaan, kun olisin halunnut vetää oven kiinni, olisin halunnut sanoa, että on ihan normaalia toimintaa tulla työkaverin luokse kylään, eikä sen takia tarvinnut punastua niin että sointui yhteen Hopiavuoren tallin seinän kanssa.

    ”Mä luulen et Noa on yläkerrassa”, sanoin ja väistyin ovelta.
    ”Voinks mä..?”
    ”Joo voit mennä kattoon. Se on se oikeenpuoleinen niistä kämpänovista.”

    Chai herätti luonnollisesti huomiota, kun kävelin hänen perässään olohuoneeseen. Hän tervehti muita yllättävän reippaasti ja vastasi kohteliaan lyhyesti Eetun kysyessä kuulumisia. Sitten hän siirtyi ripeästi eteenpäin ja minä pääsin palaamaan sohvalle. Nelly oli onneksi palannut nukkumaan tai muualle piiloon.

    ”Mitä se halus?” Eetu kysyi hetken päästä hyvin hiljaa ja hölmistyneenä.
    ”En mä tiiä”, vastasin olkiani kohauttaen, vaikka epäilin tietäväni. ”Kai se menee taputteleen Noan kans hevosia.”
    ”Se varmaan tuli oikeesti mun takia”, Eira huokaisi ripset räpsyen ja ikkunan suuntaan tuijottaen. ”Jos sen iho olis parempi, se olis kyl hyvän näkönen.”
    ”Se kuuloo”, Eetu irvisti.

    Eiran hölynpöly siitä, miten hän laittaisi Chain käyttämään jotain ihonhoitotuotteita ja tekisi hänestä poikaystävänsä oli kuin valkoista kohinaa, jossa saatoin vaipua takaisin harmaisiin mietteisiini. Pian Tidellä olisi joku kunnollinen poikaystävä, ja sitten kaikilla olisi. Elämäni oli ohi…

    • #7760 Vastaus

      Aamu
      Osallistuja

      Kirva- oli kyllä itselleni ihan uusi sana. 😀 Meillä päin ”noijutaan” ja ”kirutaan”, mutta kirvat pysyvät puissa. Pitääpä painaa mieleen tulevien tarinoiden varalta.

      Voi Chaita, kun Hellon piti mennä sitä härnäämään. Vaikka pakko myöntää, että hymy kävi huulilla lukiessani Hellon leikkisän tiedotuksen siitä keitä kaikkia ”parempia” tuvassa odottelisi. Vaan ei taida Chaita muut Hopiavuorelaiset kiinnostella, Noa vaan. Tosin Eira vaikuttaisi olevan asiasta toista mieltä!

      Oho, mulla on tainnut mennä täysin ohi tuo Meijerin postilaatikko – draama. Tuskin mainittiin tässä tekstissä ensimmäistä kertaa?

  • #7774 Vastaus

    Janna H
    Osallistuja

    Tämä on jotain totaalisen roskan ja tarinamuotoisen brainstormailun väliltä. Ehkä tästä ahdistuksesta joskus selvitään koska tätä oli ainakin osin ihan kiva ja helppo kirjoittaa. Älkää ottako tätäkään kovin vakavasti, pointti kun hukkuu heti ensimmäisen 150 sanan jälkeen…

    Rosita Degerlundin vetämien treenien jälkeen kuukausi takaperin me oltiin käyty Paahtiksen kanssa muutaman kerran kokeilemassa lajia uudelleen ja se tuntui todella kivalta ja sellaiselta mistä myös Paahtis nautti. Valmentaja, jonka opeissa me oltiin käyty, oli heittänyt ilmoille ajatuksen siitä että mun kannattaisi miettiä oman jousen sekä nuoliviinin hankintaa ja me oltiinkin treenien jälkeen käyty keskustelua siitä, että millainen jousi voisi olla mulle hyvä. Mä olin luvannut harkita asiaa, sillä mä olin ajatellut että jouset olivat isoja sijoituksia mutta googlailu paljasti mun ajatukset vääriksi ja paria sataa euroa myöhemmin mä olin oman jousen sekä nuoliviinin onnellinen omistaja.

    Tietenkinhän oma jousi vaati hieman totuttelua ja parien kuivaharjoittelutreenien jälkeen mä olin siirtänyt treenit Paahtiksen selkään ja me oltiinkin saatu muutama hyvä treeni alle. Jousiammunta tuntui kivalta vaihtelulta kenttärastuksen kaveriksi ja mä olin aina satunaisesti katsellutkin kisakalenteria jousiammunan parissa. Me oltiin käyty kokeilemassa kilpailemista Norjassa Vinterhusilla historiallisen ratsastuksen Cup:issa ja vaikka meidän ensimmäinen rata oli mennyt penkinalle mun jännityksen vuoksi, mutta toisella radalla me oltiin sitten saatu parempi tulos alle ja me oltiin neljänsiä, avaten samalla meidän pistetilin Cup:ia ajatellen. Mä olin satunaisesti muistellut tuota reissua ja uuden muistelohetken innostamana mä olin avannut historiallisen ratsastuksen kalenterin, ihan vain jos jossain järkevän matkan päässä saattaisi olla turnajaiset, joita mennä katsomaan tai joihin ehkä jopa osallistua. Eräät turnajaiset herättivät mielenkiintoni, mutta mä en kerennyt edes kunnolla avaamaan kutsua kun mä kuulin että mun työhuoneen ovi kävi. Mä tiesin että mun täytyisi lähteä vasta viiden minuutin päästä seuraavaan palaveriin, enkä mä odottanut ketään saapuvaksi joten tilanne hämmensi mua hieman.

    ”Janna sie et usko kukka o tullu takasi!” Eela sanoi ennen kuin tuo oli saanut edes toimistoni ovea kiinni. Mä nostin katseeni kisakutsusta, jota mä olin lukemassa lävitse ja katsoin violettipäätä.
    ”Okei, otetaan vähä pakkia. Mistä sä ny oikee puhut?”
    ”Rasmus o tullu takasi!”

    Mä en uskonut kuulemaani.
    ”Siis mitä?!?!”
    ”Rasmus-on-palannut-takaisin-töihin.”
    Mä en uskonut edelleenkään kuulemaani, sillä ei sen pitänyt olla vielä takaisin. Rasmus oli lähtenyt helmikuun alussa Helsinkiin ja sen ei pitänyt palata ainakaan vuoteen. Se oli ollut todella onnellinen siitä että se oli valittu osaksi projektia sillä se koki että sillä voisi olla paljon annettavaa koko hommalle. Mä tiesin että Rasmus oli täydellinen valinta tehtävään ja mä olin onnellinen sen puolesta, vaikka mä en samalla ollutkaan voinut taistella mun sisälläni vellovaa haikeutta vastaan. Meidän suhde oli loppuvuoden aikana muttunut koko ajan ammatillisesta kohti jotain muuta, vaikka ei meistä kumpikaan ollut sanonut että haluaisi tilanteelle jotain muutosta ja tehdä siitä vakinaisempaa. Ajaessani Rasmusta Seinäjoen juna-asemalle mä olin salaa toivonut että sen juna olisi myöhässä, eikä se pääsisi lähtemään matkaan. Kuitenkin juna oli saapunut aikataulussa asemalle, ja mitä kauemmaksi se oli ajanut rautatieasemalta, sitä haikeammaksi mä olin tuntenut oloni ja musta tuntui myös siltä, niin kuin joku pala musta olisi puuttunut. Ensimmäiset viikot mä olin uppoutunut työntekoon ja mun to-do lista oli ihan liian usein kiljunut tyhjyyttään kun mä olin saanut kaiken tehtyä.

    Helmikuun kääntyessä maaliskuuksi mä olin saanut jo osin unohdettua mun tunteeni ja oikeastaan meidän viikottaiset face-time puhelut eivät satuttaneet. Siitä ei ollut montaakaan päivää kun me oltiin viimeksi puhuttu toisen kanssa tunteja ja Rasmus ei ollut maininnut sanallakaan sitä, että se olisi tulossa takaisin. Mä en uskonut Eelan sanoja ja vaikka mä olisinkin halunnut kävellä sille tietylle toimistolle, vain nähdäkseni että ovenpielessä olevat kylttikiskot olivat edelleen tyhjät, mä en kuitenkaan kerennyt, sillä mun oli pakko lähteä palaveriin.

    Mun onnekseni se ei ollut mitenkään tärkeä palaveri, sillä mulla ei ollut mitään muistikuvaa siitä, mitä sielä oli puhuttu ja mun ajatuksissa oli vain pyörinyt Rasmus. Lähtiessäni toimistolta, mä olin luullut nähneeni vilauksen tutusta hiekanbrunetesta hiuspehkosta, mutta mä en ollut varma siitä että näinkö mä oikein. Ajaessani töiden jälkeen kohti Hopiavuorta mä pohdin mielessäni tapoja kysyä asiaa mieheltä ja vasta kun mä suljin autoni oven noustuani tallipihalle, mä olin saanut ehkä jotenkin järkevän viestin muotoiltua päässäni. Kuitenkaan ennen kuin mä kerkesin edes kaivaa puhelinta taskustani Eetu huuteli mua tupaan kahville ja sen sijaan että olisin lähettänyt Rasmukselle viestiä, mä näppäilin uudelleen auki historiallisen ratsastuksen kisakalenterin ja tutkin sitä kävellessäni sisälle tupaan.

    Riisuessani kenkiä mä olin saanut uudelleen esiin sen kutsun mitä olin töissä jo alkanut tutkimaan ja mä yllätyin siitä että kisat olivat naapurikunnassa. Istuessani alas tuvan pöydän ääreen kahvimukini kanssa mä pohdin edelleen päätöstäni siitä että osallistuisinko mä turnajaisiin vai en.
    ”Millaisia suunnitelmia teillä on Janna syksylle?” Nelly joutui toistamaan kysymyksensä ennen kuin mä rekisteröin, saati reagoin siihen mitenkään.

    ”Ööm, ei mitään ihmeempiä. Ens kuun lopulla joko Kalla Cupin kenttäluokkaan tai sitten jousiammuntakisoihin tuohon naapurikuntaan. Syyskuun lopulla on sitten vielä yhdet kenttäkisat ja talvesta mä en tiiä. Ehkä me kokeellaan jos saataasiin nostettua tasua sitte ens kaurelle” mun vastauksesta varmasti huomasi että mä en ollut ihan täysin kartalla siitä mitä mä sanoin. Kisa- ja treenikeskusteluun liittyi lopulta myös Sonja sekä vähän yllätyksekseni myös Oskari ja lopulta joidenkin aasinsiltojen kautta puheenaiheet olivat ihan jotain eriä kuin mistä keskustelu oli alun perin lähtenytkään. Kaikessa hiljaisuudessa mä poimin tuvan pöydälle laskemani puhelimen uudelleen käteeni ja avasin whatsappin, kirjoittaakseni lyhyen, vain seitsemän sanaa sisältäneen viestin joka oikeastaan oli enemmänkin kysymys kuin kunnollinen viesti.

    • #7786 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Tässä on ainakin kaikki, mitä mä arkitarinalta Hopiavuoressa kaipaan. 😀 Nimittäin sitä sosiaalisuutta ja arkisia pieniä ja suurempia tapahtumia. Ratsujousiammunnasta lukeminen on tietenkin jo sinänsä jännää, koska en montaa (ritaritonta, ladytonta, keskiajatonta) tarinaa ole siitä päässyt lukemaan. Arjen näkökulma kisojen ulkopuolelta mutta silti aiheesta on myös mukavaa vaihtelua perus kisatarinoille, vaikka niitäkin toki lukee. Tällaiset vain ovat harvinaisempia, ellei laatiksen lyhyitä pk-merkintöjä lasketa. Eikä niitä lasketa, kun ei niitä voi verrata tarinoihin. 😀 Ihan kaikkein parasta on kuitenkin se, että et jätä Jannaa pyörittämään jousiammunta-ajatuksiaan yksin, vaan tarjoat muille avaimet hänen suunnitelmiinsa. Vaikka joka ainoa hahmo ei keskustelisikaan Jannan kanssa henkilökohtaisesti tarinassa, kyllähän kaffipöydässä puhutaan, ja pian Jannan ja Paahtiksen harrastus on kaikkien tiedossa. Silloin muilla on mahdollisuus reagoida. Moni varmasti ihailee Jannan rohkeutta, mutta yhtä hyvin voisin kirjoittaa esimerkiksi jonkun Eiran sabotoimaan Jannaa tai jotain silkasta kateudesta… 😀

      Jos tarinan pointin löytyminen on ongelma omasta mielestäsi, tai jos pointti tuntuu hukkuvan kesken, minulla on siihen ihan toimiva neuvo. Se on tämä: tiivistä tarina yhteen virkkeeseen. Jos se onnistuu, pointti on selkeä. 😀 Jos tekee mieli tehdä kaksi virkettä tiivistääkseen koko tarinan, tekstissä saattaa olla aineksia jopa kahteen kokonaiseen tarinaan!

    • #7792 Vastaus

      Nelly
      Valvoja

      Mun mielestä on kiva, että Janna näyttää löytäneen lajinsa! Rasmuksestakin on kiva kuulla lisää ja päästä tutustumaan. 🙂

  • #7776 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    (Jannan tekstistä inspiroituneena)

    Mitäs me jousiampujat
    Istuin ähkäisten terassin tuolille. Se olisi sitten taas hevoset hoidettu tältä päivältä. Oli siinäkin duunia kerrakseen, kaksi hevosta. Harri oli taas jäänyt kotiin kun hänellä oli loma loppu ja työt vaativat tekijää.

    — Mee juomaan, sanoin Axalle ja viittasin oven vieressä vakituisesti napottavaa vesikuppia päin. Kupilta kuului pari laiskaa lurpsaisua. Se vähän niinkuin vain mallin vuoksi kävi juomassa, kun kerran lupa tuli, mutta palasi sitten takaisin viereeni istumaan. Tänään ei ollut kuuma päivä eikä juuri mainittavan aurinkoinenkaan, joten ei Axallekaan ollut jano tullut. Automaattisesti nostin käteni silittelemään ja pyörittelemään sen päälaen ja niskan pehmeää turkkia. Axa siristi silmiiän ja näytti hymyilevän.

    — Tuas sun koirassa on kyllä jotakin vikaa, Janna sanoi naurahtaen kun istui vastapäiselle tuolille vesipullonsa kanssa. — Mole ikänä nähnyt noin rauhallista spanielia, ne mitä mää tiärän konhoottaa koko ajan johki suuntaha eikä niiltä saa sen siunamahan rauhaa ykskää ihiminen.
    — Tämä on tämmöinen, rauhallisempi painos. Taikka voi olla että tämä on vähän kans vieraskorea. Nyt kun se on alkanut tottua muhun ja meihin, niin se on kotona aktiivisempi ja enempi sosiaalinen ja kaikessa mukana.

    Jannaa ei kiinnostanut kuitenkaan koirakeskustelu sen pidempään, vaan hän kysyi siitä ratsastusjousiammunnasta, että ajattelinko jatkaa. Olinhan vähän siihen suuntaan maininnut silloin Rositan opetusviikonlopun jälkeen.
    — Kyllä mä ajattelin, että voisin jatkaa sitä vähän lisääkin, sanoin. — No, elikothan oli nyt kesälaitumella, joten ei ole niiden kanssa voinut nyt ampua, mutta tuolla seuran radalla olen käynyt treenailemassa tässä ilman hevosta. Ajattelin jo että voisi ostaa itselleenkin oman jousen.
    — Mää ostin justihin, Janna paljasti. — Ja mollahan Paahtiksen kanssa käyty pari kertaa valamennuksesa, sain siältä vinkkiä jotta millaanen kannatti hommata.
    — Älä, ihan totta? Millaisen ostit? Mistä? halusin tietää kaiken Jannan hankinnasta ja jos vielä saisi hyviä vinkkejäkin.

    — Kummallas hevoosella sää meinaasit alakaa tota harrastaa vai molemmilla? Janna kysyi sitten.

    Tosi hyvä kysymys! En ollutkaan pohtinut asiaa niin pitkälle.
    — En kyllä tiedä, tunnustin kyhnäisten toista korvallistani. — Hyvinhän se näytti molempien kanssa sujuvan. Mortti olisi ehkä vähän nopeampi, tiedä sitten että onko siitä tässä vaiheessa enempi hyötyä vai haittaa. Jos pääsisi ihan korkealle tasolle ja kisaamaan, niin sitten nopeasta hevosesta olisi hyötyä, ehkä.
    — Mää aattelin jotta voisi käyrä jokku kisat ampumaas, ihan vaan reenin vuaks ja näkisi jotta mitä se varsinaasesti on se laji.
    — Otatko mut sit mukaan? naurahdin. — Mä en ehkä vielä uskalla kisaamaan itse, mutta katsomaan voisi tulla.
    — No mikä nottei, ei tää ny viä varmaa oo, kunhan pohorin vasta.

    • #7791 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Jos olisin nähnyt näin monta (…kaks… …ja puoli, kun Marshall ei ole vielä paikalla…) ratsujousiampujan alkua pienellä pohojalaasella virtuaalitallilla vaikka kymmenen vuotta sitten, olisin ajatellut, että ei sen virtuaalimaailman nyt täysin realistinen paikka tarvitse ollakaan. Sitten muutama vuosi sitten kuulin, että ratsujousiammunta on itse asiassa Hopiavuoren suunnnilla melko suosittu harrastus, ja harrastajia itse asiassa on hyvinkin pari joka keskikokoisella tallilla. 😀 Joka tapauksessa sanon samaa, mitä Jannallekin: en ole päässyt lukemaan ratsujousiammunnasta tavallisena harrastuksena ollenkaan niin paljoa kuin haluaisin etenkään virtuaalihevosten ja tarinoiden näkökulmasta. Musta tästä harrastuksesta lukeminen tuntuu siis yhtä uudelta kuin esteratsastuksesta lukeminen silloin parikymmentä vuotta sitten ekan virtuaalihoitsuni tallilla.

      Enemmän kuin ratsujousiammunnasta, tykkään siitä, että ehdit viitata Jannan tarinaan. Se on ensinnäkin tosi huomaavainen veto, ja toisekseen mun subjektiivisesta mielestä muutenkin tosi kiinnostavaa. Jannan tarina ei millään tavalla huutanut uutta näkökulmaa tai jatkoa, mutta siinä oli silti sopiva aihe, johon tarttua. Kun pelikaveria ei erikseen kalasteta edellisessä tarinassa, vaatii ihan omanlaistaan luovuutta etsiä tällaista oleellista yhteyttä. Tämä meni hyvin! (Mut hei kaikki arvatkaa mitä: sekin on taito, joka kehittyy harjoittelemalla. 😀 Ei kun leikkimään!)

      Axa on tietenkin myös ihana. Se ei ole ainakaan vielä Sonjan ja Harrin koira, mutta täytyy sanoa, että rotu on yllättävä. 😀 Sanotaan että hmiset tapaa valita sellaisia koiria, jotka näyttää omistajalta itseltään. (Paitsi mä joohan, niinhän?) Mä en tiedä, mikä Sonja olisi, mutta ei ensimmäisenä spanieli. 😀 Toisaalta ei Sonja tietenkään ole koiraa valinnut, kun se on hoidossa.

  • #7819 Vastaus

    Oskari
    Osallistuja

    Tuttu hevonen

    Eetulle oli tullut talliin uusia hevosia. Sitä varten olin taas aamuvuorossa, enkä edes yksin. Eetu oli jo tehnyt ruuat, kun astuin talliin, ja autossa vielä ihan väsyneenä matkustanut Camilla veti reippaan ilmeen kasvoilleen jo useita sekunteja ennen kuin marssi Eetun eteen jakaakseen ruokia. Niin kuin aina, sangot olivat hyvässä järjestyksessä niin, että kun vei kaksi tai kolme kerrallaan, naapurihevoset oli helppo ruokkia yhtä aikaa. Pihatolle menevät sangot Eetu nosti autoonsa parin pikkupaalin kera ja lähti viemään niitä.

    ”Ketä uusia ja mihin ne menee?” mumisin tutkien Eetun tosi vaikealukuista listaa, kun oli aika ryhtyä laittamaan hevosia toisesta päästä jo ulos.
    ”Kolme semmosta tummaa. Päätallista ne kaks menee samaan siihen joka oli tyhjänä. Sitten Jussin tallissa sillä tummimmalla niistä on vieressä vaalee kaveri, niin ne yhdessä. Polina on nyt jääny alatarhaan vakituisesti vissiin.” Camilla oli tehnyt enemmän aamuja, joten ihmekö se, että hän osasi moiset jutut ulkoa ilman Eetun huonoa listaakin.
    ”Viedäänks eka ne päätallin?”
    ”Mitä? Etkö sä muka uskalla yksin?”
    ”Vieraita hevosia? En tosiaankaan.”
    ”Viedään ne Jussi ja ne ensin ettei ne tule ovista läpi. Koeta nyt Susi keskittyä.”

    Tuttuja hevosia oli mukava viedä tarhaan. Kunhan kävelin Jussin ja Skotin kanssa Camillan taluttaman Pasin edellä enkä jäljessä, molemmat hevoset kävelivät ihan rauhassa ja puolsivat jo oikean haan suuntaan. Tai no, Skotti olisi varmaan mennyt rauhassa vaikka sitä olisi kävelyttänyt miten päin, mutta Jussilla oli kiire olla ensimmäisenä perillä. Vitostarhaan piti erikseen hakea Surre päätallista ja Uuno Jussin tallista, ja kuutostarhan Biffe ja Lassokin etsittiin eri talleista. Yritin painaa mieleeni, että pitäisi ehdottaa Eetulle uusia karsinajärjestyksiä, kun nykyisten kanssa joutui etsimään tarhakavereita ympäri markkia. Uudet hevoset oli sentään sijoiteltu järkevämmin. Jussin tallin kalpea Hakra ja Barnum-teini asuivat vierekkäin ja tarhailivat yhdessä niin kuin Camilla oli sanonut. Päätalliinkin muuttanut parivaljakkokin oli järkevää pitää yhdessä myös tallissa…

    Kun oli aika hakea päätallin uudet hevoset ulos, toisesta karsinasta katseli tosi tutun oloinen ruunikko. Sillä oli mieleenpainuvan symmetrinen tähti, ja kun päästin sen ulos, etujalkojen pikkuiset sukatkin sopivat muistikuviini. En kuitenkaan saanut mieleeni hevosen nimeä. Ajattelin vainoharhaisena sen olevan isän hevonen. Olisi juuri iskän tyylinen juoni ujuttaa minulle liian kallis ratsu jollain nimellisellä hinnalla, mutta ravistelin ajatuksen pois. Ei se voinut isän hevonen olla. Tunsin isän orit, ja isä oli kasvattanutkin niin pitkään, että hänen hevoslinjansa näkyivät hevosten naamoista ja olemuksista. Tutun oloisen hevosen täytyi olla vain joku kilpakumppani Ukon reissuilta, joku yhteisvalmennuksissa silmään pistänyt ratsu, joku tarpeeksi mieleenpainuvan hyvännäköinen ohikulkija. Tutun oloinen hevonen meni sitä paitsi nätisti hakaansa. Päätin unohtaa sen hetkeksi. Ajan myötä arvoitus kyllä ratkeaisi.

    Aamuvarhaisella tallissa sai siivota kaikessa rauhassa. Me kaikki kolme tyhjensimme karsinoita, koska melkein kaikki olivat asuttuja taas. Eetu näytti taas tyytyväisemmältä kuin aikoihin, mutta oli silti yhä kalpea ja pysähtyi paljon tavallista useammin huilaamaan. Kun ihmisiä alkoi tulla tapaamaan hevosiaan, ja kun Milan oli heistä suurin piirtein kolmas, Eetu mutisi minulle ja Camillalle anteeksipyynnön. Oli kuulemma pakko mennä ihan hetkeksi tupaan, ettei pyörtyisi. Camilla katsoi minua silmät merkitsevästi suurina, kun vilkaisin häntä kohottaakseni hänelle kulmakarvojani. Asiasta ei kuitenkaan puhuttu muiden aikana. Tiesin Camillan ajattelevan suurin piirtein samaa kuin minä. Eetulla oli syitä pahaan oloonsa, mutta jos hänen värinsä ei pian muuttuisi terveemmäksi, hän tarvitsisi apua. Ei meidän apuamme tallissa, vaan apua-apua.

    ”Mihin meni Eetu?” Milan pysähtyi kysymään silmät liian sirrillään heti kun isäntä oli livistänyt.
    ”Sillä oli muita hommia”, vastasin olkiani kohauttaen.
    ”Selvä… Kauan töissä tänään?”
    ”Iltapäivään asti…”
    ”Mitä?”
    ”Kolmeen”, sanoin ja näytin sormiani.
    ”Ai niin kauan se oli. No Camilla? Sinä?”
    ”Puoleenpäi… Kahteentoista.”
    ”Camilla tulee metsään ratsastaa sen jälkeen?”
    ”Voin mä oikeastaan lähteäkin.”
    ”Petturit”, voihkaisin.
    ”Itse hyljäsit minut kun aina töitä”, Milan virnisti, työnsi kädet taskuihinsa ja hiippaili joustavin askelin satulahuoneen suuntaan.
    ”Se vissiin tarkotti sit aika hidasta kävelymaastoa”, sanoin Camillalle nyökäten kohti satulahuonetta.
    ”Joo huomasin. Sillä oli saappaat. Sillä ei ole saappaita, jos se ei meinaa hypätä niinku hullu tuossa kentällä. Onneksi se on sun vuoro tasoittaa se kenttä tänään, Susi.”
    ”No tosi kiva.”

    Kun karsinat oli puhdistettu ja kahvit juotu, sekoitin hevosille seuraavat ruuat valmistumaan. Tuijotin Inkan ohjelappuja yhtä tarkasti kuin aina. Ne muuttuilivat useammin kuin muilla, mutta Helin käsiala oli niin hämmentävän tasaista, ettei lapun edes huomannut heti vaihtuneen. Muut ruuat oli helppo tehdä, ja tutuille hevosille meni ulkomuistista oikeat määrät ja aineet. Sitä paitsi Eetulla oli niin hirveän vähän hevosia tallissa isään verrattuna…

    Heittelin heiniä niihin karsinoihin, joiden hevoset tulivat sisälle syömään, kun kuulin kavionkopseen. Minulla oli paalinnarujen kiskominen kesken, joten vetäydyin vain lähemmäs seinää ollakseni poissa tieltä. Kun narut irtosivat, katsoin kaikessa rauhassa, kuka tuli. Askelrytmi ainakin kuulosti Mortilta tai Salierilta. Minua lähestyi kuitenkin niiden sijaan se jostain tuttu tähtipäinen ruunikko. Vilkaisin taas sen etujalkoja, joissa oli pienet hassut sukat. Vasta sitten katsoin sen taluttajaa.

    Tähtipäinen ori oli kaikin puolin keskikokoinen ja kompakti. Sen edellä kävelevä, riimunarun päätä huolettomasti mennessään pyörittävä taluttaja oli kuitenkin niin pikkuruinen, ohkainen, että sai hevosen vaikuttamaan todella suurikokoiselta. Vaikka minullakin oli pienet kädet, olisin saanut paitsi hänen ranteestaan, myös varmaan hauiksestaankin ympäri asti kiinni peukalollani ja etusormellani. Suuret pyöreät silmälasit ja liian isot roikkuvat vaatteet riitelivät kamalasti pikkuruisen nuoren naisen lyhyen ja huolellisesti järjestykseen kiharretun tukan kanssa. Sitten hänen silmänsä — hänen vaatevalintaansa nähden koomisen siististi rajatut — katsoivat minuun ja hän hymyili niin että paljasti raon etuhampaidensa välissä. Minunkin kasvoni vääntäytyivät hymyyn vastoin tahtoani. Halusin sanoa tuolle taluttajalle jotain, mutta en muistanut muita sanoja kuin pari sekalaista tervehdystä.

    ”Moi. Kukas — kukas –” sain sanottua ja osoitettua hevosta, mutta luojan kiitos tuo pieni nainen oli sitä tyyppiä, joka osasi puhua.

    ”Mä oon Alex, mutta vitsit tästähän sä taisitkin kysyä”, pieni nainen sanoi ja pysäytti suuren hevosensa keskelle käytävää. ”Tää on Tetris.”
    ”Tetris”, toistin ja muistin saman tien, mistä hevosen tiesin. Ei se ollut isän hevonen. Se oli yksi niistä Rossin Miikan eteenpäin välittämistä hevosista, joita isä ja Miika olivat painostaneet minua ostamaan kun Ukko alkoi sairastaa. Miten Tetris oli päätynyt noin — noin — noin pienelle naiselle? ”Kauanko se on ollu sulla?”
    ”Varsasta. Se on nyt kuu — ei ku seitsemän — vai onkohan se kuitenkin kuuden?”
    ”Ai — mutta eikö se ollu myynnissä keväällä?” kysyin ennen kuin ehdin purra kieleeni. Hyvä nyt taas Oskari. ”En mä siis stalkkaa sitä tai mitään, mutta…”
    ”Kyllä mä sitä yritin myydä. Miik — mun velipuoli oli vissiin löytänytkin sille sopivan ostajan, mutta sitten kun se tuli toisiin ajatuksiin niin mä ajattelin että tää on nyt ment to be, vaikka onhan tää nyt aika iso kun kilpailemista miettii… Ja tää mun veli on sitä mieltä muutenkin, että –”
    ”Velipuoli — siis Miika? Rossin Miika?”
    ”Niin! Ai sä vissiin seuraat kenttäratsastusta.”
    ”Joo mut — jos Rossin Miika on sun velipuoli niin sittenhän sä oot pikku-Alexandra!”

    Purin hampaani yhteen möläytettyäni taas. Pikku-Alexandra oli nukkunut päiväuniaan, ja minä olin herättänyt hänet ovikellolla noin tuhat kertaa, kun olin mennyt kysymään Tiederbergin Vilhelminaa ulos leikkimään. Lopulta Vilhelminan, Alexandran ja Miikan äidin oli täytynyt sanoa, että minun pitäisi joko osata tulla sisään itse tai soittaa ensin. Alexandra oli ollut silloin ärsyttävä ipana, joka oli taapertanut sotkemaan minun ja Vilhelminan leikit. Miika oli ollut silloin jo aika vanha ja majaillut lähinnä meillä töissä.

    ”Alex” korjasi Alex ja hymyili niin että rako hänen hampaidensa välissä näkyi. ”Mä en kyllä muista sua…”
    ”Mä oon Oskari Susi. Sä puhalsit kerran mun naamaan sinisellä puhallustussilla, kun sä olit tän kokonen.”
    Alex nauroi. ”En mä silti muista. Olitko sä Miikan joku kaveri?”
    ”Vilhelminan…”
    ”Ai…” Alex vakavoitui ja siristi silmiään. ”Sä oot se… Sieltä mäen päältä…”
    ”Niin just”, myönsin vaivaantuneena ja toivoin, että en olisi puhunut koko Alexille sittenkään.
    ”No ootpa vaan muuttunu!” Alex tuumasi iloisena taas ja vilautti hampaitaan. ”Mun pitää varmaan viedä tää että mä pääsen kotiinkin joskus, mutta jutellaan joskus kun sä pääset eroon noista heinäpaaleista. No niin Tetris.”
    ”En mä — joo.”

    Alex virnisti vielä kerran niin että hänen koko nenänvartensa rypistyi. Sitten hän meni menojaan taas riimunarun päätä pyörittäen. Hevosella oli yhtä rento askel kuin hänelläkin. Pudistin päätäni ja katsoin tiukasti takaisin heinäpaaleihin. Oli töitä tehtävänä. En tahtonut tänne ketään sellaista, joka oli tuntenut minut lapsena. Alex oli kuitenkin niin pieni, että tuskin hän ehtisi aiheuttaa ihan hirveästi harmeja ennen kuin keksisin, mitä hänen kanssaan tekisin.

    Kun heinät oli jaettu, täytyi hakea hevosia sisälle. Ainakin Paahtiksella aiottaisiin ratsastaa kunnolla, joten aloittaisin siitä. Eetukin oli uhannut menevänsä Jussilla kunnon kuntolenkille, ja Eira oli tulossa ratsastamaan Cozminalla ja Pasilla. Sitten täytyisi enää tasoittaa kenttä niin tarkasti, että se kelpaisi Eetullekin. Yhtäkkiä kaipasin kotia ja halpaa divaanisohvaamme, vaikka tavallisesti makailinkin sillä harvoin.

    • #7825 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Tässä taas viitataan Oskarin menneisyyteen, lapsuuteenkin ja siihen, että Oskari ei halua olla missään tekemisissä sen asian kanssa. Tai kenenkään, joka tietää hänestä… niin mitä? Kirjoitin jo aiemmin että minulla on teoria asiasta, tämä teksti sopisi siihen kyllä, mutten vielä taida uskaltaa paljastaa arveluitani asian tiimoilta.
      Siksipä tämä teksti jäi kaivelemaan kovasti vaikka mitään kauhean erikoistahan tässä ei tapahdu. Sitä tavallista talliarkea vain. Minä en ole vieläkään tottunut noihin uusiin hevosiin kyllä.

  • #7827 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    Jäähyväiset
    Ei se mikään yleisömenestys ollut. Eetu, Marshall, Niklas, Noa ja Janna istuivat keittiön pöydän ääressä kahvia hörppimässä. Oskari ja Camilla olivat käyneet kahvilla, nielaisseet palasen omenapiirakkaa, kiittäneet, sanoneet Harrille, että hyvää matkaa ja nähdään toivottavasti sitten joskus, ja häipyneet takaisin töihinsä. Muutenkin tunnelma oli vähän väkinäinen, sillä kuka nyt olisi varsinaisesti iloinen siitä, että Harri häipyy maasta pariksi vuodeksi. Moni varmaan ajatteli minuakin ja että miltä se minusta tuntui, mutta olihan Harrista tullut varsin kiinteä osa talliperhettä. Siksi olisi kuvitellut että enemmänkin porukkaa olisi siunaantunut paikalle jäähyväiskahveille.

    Työkuvioista noin yleisesti puhuttiin. Minua lukuunottamatta varmaan kukaan pöydässäistujista ei varsinaisesti ymmärtänyt mitä Harri käytännössä tekisi siellä ja miksi. Hän kuittasikin asian yksinkertaistaen, että hän meni sinne asiakkaalle auttamaan heitä uuden järjestelmän käyttöönotossa ja käytössä. Kaikki nyökyttelivät enkä ollut ihan varma, että ymmärsivätkö kaikki tätäkään. Ehkä kuitenkin sinne päin.

    Silti kaikki suorastaan tuntuivat huokaavan helpotuksesta, kun Hello ja Eira kolistelivat eteisessä ja Eira selitti tohkeissaan jotakin Hellolle. Ajatella että olin joskus pitänyt molempia hermosahoina, sillä nyt he tuntuivat oikeastaan pelastavilta enkeleiltä. He olivat saaneet houkuteltua mukaan sen toisen uuden tyypin, Hannah’n. Harri oli ehtinyt tehdä hänenkin kanssaan tuttavuutta enemmän kuin minä, joten hän tervehti ystävällisesti ja siirtyi penkillä niin että Hannah mahtui penkin päähän istumaan.

    Omenapiirakka alkoi huveta.

    • #7828 Vastaus

      Janna H
      Osallistuja

      No nytkö se lähdön hetki sitten koitti. Jännää nähä miten tästä eteenpäin hommat menee.

      Kauhee ku mulla olis niin paljon ideaa menneeseen ja tulevaan Sonjaan ja Harriin liittyen mutta onneksi aina voi kirjoittaa takautuvasti. Jos vaikka huomenna…

    • #7831 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Toi on ihan hirveetä toi jäähyväiskahvittelu. Mun yksi kaveri oli niin ryökäle, että kehtasi jättää mut ja muuttaa ulkomaille ihan vasta. Kun vietettiin viimeisiä öitä koirapuistossa ja päiviä peltomaisemissa, jouduin oikein tekemään sen valinnan, millä tuulella minun pitää olla. Jos murehdin, pilaan meidän viimeiset seikkailut. Tai se ajattelee, että yritän jotenkin kritisoida sitä sen päätöksestä lähteä. Jos olen iloinen, se pian ajattelee että mulle ei ole väliä että se lähtee. Ymmmärränkin Harria hyvästelevien tyyppien oloja. Tietenkin ne on omituisia ja väkinäisiä, koska ei ole oikeaa tapaa olla tuossa tilanteessa. (Vai onko joku keksinyt jonkin oikean tavan, josta en tiedä?) Harrin oloja en tunne, mutta tarina onkin keskittynyt Harrin ulkopuolelle.

      Mun lempijuttu tässä on tämä jonkinlainen arkirealismi. Jäähyväiset on mun oman tuntuman mukaan sekä kirjallisuudessa että elokuvissa ja telkkarisarjoissa tosi dramaattisia. Joskus ne on oikeastikin: esimerkiksi Sonjan ja Harrin eron hetki voisi potentiaalisesti olla tosi dramaattinen. Suurin osa jäähyväisistä oikeassa elämässä tuntuu kuitenkin mun mielestä olevan tasaisempia. Jopa tuskastuttavia. Muiden ihmisten ja mun omien tuntemusten tulkitseminen on mulle toisaalta vaikeaa, joten älkää mun arvioon täysin luottako. 😀 Mutta silti tämän tarinan tunnelma tuntuu musta tosi tutulta.

      Toinen juttu, jonka tässä tarinassa näen, on Sonjan sisäisen maailman kuvaus, jota ei ole! Mä luen sen suruna tai jonain vastaavana. Täytyy keskittyä ulkoisiin juttuihin, niin kuin muiden tunnelmiin ja omenapiirakkaan, kun on oltava muiden ympäröimänä. Sillä tavalla jaksaa. Lisäksi on mietittävä päivisin enemmän Salierin kuvioita kuin Harrin, jotta on muita murheita.

    • #7834 Vastaus

      Aamu
      Osallistuja

      Komppaan Eetun mainitsemaa realismia, joka on tässä tarinassa toteutunut tosi hyvin. Todellisuus jäähyväisistä pettää Sonjan ennakko-odotukset ja ”jee, jee, hyvät läksärit” kaltaisen tunnelmoinnin sijaan lopputuloksena onkin paljon moniulotteisempi kertomus. Erityisen hyvä saavutus näin lyhyessä tekstissä.

      Alun jäinen tunnelma on ihan käsin kosketeltavissa. Paikalla käydään vain muodon vuoksi haukkaamassa piirakkaa, hyvästellään ja sitten luikitaan paikalta. Koko ruljanssi muistuttaa pelottavan läheisesti jonkun puolitutun sukulaisen hiljaisia kakkukahvitteluja. Siis sellaisia, joissa kaikki istuvat hiljaa kahviaan siemaillen, joku sanoo väliin ”hyvää kakkua”, jonka jälkeen keskustelu hyytyy ja kaikki alkavat tuijottelemaan seiniä. Onneksi kuitenkin Hello, Eira ja Hannah saapuvat rikkomaan jään. Itsekin varmaan tuossa tilanteessa mielessäni kiittäisin ketä tahansa, joka vain sattuisi purkamaan sen kiusallisen jännitteen. (koska itsehän sitä ei tietenkään voi tehdä, eh eh.)

      Uutena täällä ei mulla hirveän laajat tiedot ole Harrista ja jäi kyllä nyt Harrin työkuviot itselläkin pimentoon tämän ”yksinkertaistetun” selityksen toimesta. :’D

      ps. alkoi tehdä mieli omenapiirakkaa

  • #7839 Vastaus

    Marshall
    Osallistuja

    Vikavalo palaa

    Aina uuteen kotiin siirtyessä pidin hevosiani vähän tarkemmin silmällä, mutta nyt olin ainakin viimeisen viikon ajan syynännyt kaksikon yleistä olemista ja touhuamista suurennuslasin kera. Kokonaisuudessaan Hakra tuntui aavistuksen tasaisemmalta täällä mitä kotona, minkä uskoin liittyvän huomattavasti rauhallisempaan ympäristöön sekä etenkin muiden orien pienempään lukumäärään. Vähemmän syitä kukkoilla.
    Taittelin orin päällä olleen kevyen kuivatusloimen toiselle käsivarelleni ja taputin hevosen kaulaa ennen kuin livahdin ulos karsin ovesta. Jättäen Hakran syömään ainakin osaa päiväheinistää vaihteeksi rauhassa, ilman että toinen oli kurottelemassa osingoille kuten tarhassa tahtoi käydä.
    Seisahduin viereisen karsinan kohdalle ja katsoin siellä seisovaa mustaa hevosta voimatta estää aivojani toistamasta yhtä lausetta uudestaan ja uudestaan: Joku tuossa hevosessa oli vialla.

    “Mistä noin tuima tuijotus? Onko joku pielessä?” Sonja kysyi ja kurtisti nopeasti aavistuksen verran kulmiaan, astuessaan suulista tallikäytävän puolelle.
    “..Todennäköisesti. En vain ole varma että..mikä..” vastasin, ja nyökäytin päätäni Barnumin karsinaa kohti.
    “…Kyllä se musta ihan terveeltä näyttää”, nainen tyrskähti, nostaen toisen käden suunsa eteen.

    Tavallisesti jopa ihan jalonkin näkönen orini seisoi turpa kaltereita vasten puserretuna. Puoli naamaa ruskean pellavamähmän peittämänä ja kieli heiluen jokaiseen ilman suuntaan pitkin kaltereita. Kun se yritti nuolla liikutuksen jälkeen saamansa puuron jämiä niin omasta turvastaan kuin myös metallitankojen ympäriltä, minne se oli onnistunut saamaan sitä suorastaan hämmästyttävällä lahjakkuudella.

    “Mistä kohtaa?”
    Sonja tyrskähti uudemman kerran, ennen kuin purskahti nauruun.

    • #7840 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      “Mistä kohtaa?”
      Ai jestas, tämä nauratti. Sitä aina sattuu ja tapahtuu hevosten kanssa, jos ei muuta niin puurot on pitkin pientareita. Eihän siinä mitään niin ihmeellistä sinänsä ole, on varmasti nähty kummallisempiakin tapauksia, mutta tosi hauskan tekstinpätkän sait siitä aikaiseksi.

    • #7929 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      :DDD Muakin nauratti. Tehdäänpä analyysi tämän tekstin huumorin keinoista, koska enpä mä joudu niitä ikinä työssäni tekemään. Tai tarkistamaan kolmeakymmentäkuutta kerralla. 😀

      Keino yksi: vanha meemi ”mistä kohtaa?”
      Tämä sopii vastaukseksi melkein mihin tahansa lohduttelevaan toteamukseen ja toimii. On sun tukka ihan hyvin leikattu! Ai mistä kohtaa? No on se sun autos ihan pätevä noiden muiden rinnalla! Ai mistä kohtaa? On se sun koiras ihan normaali ikäisekseen. Ai mistä kohtaa?

      Keinot kaksi ja kolme: mysteeri, jolle varmaan olisi joku hieno termi, sekä liioittelu
      Tämä on mun lempijuttu kirjoittaa ja tosi kiva lukeakin! Käytin tätä itse, kun Hello houkutteli Tiden koirien Match Showhun, ja kun Hello oli kasvattanut amisviikset jossain Eetun kisatarinassa. On ylikivaa paisutella jotain pikkuasiaa tosi isoksi ja sitten paljastaa, että kyse on lesepuurosta, tai vaikka niistä viiksistä, kun on ensin vihjaillut että hevonen on suurin piirtein kuolemassa, tai että Eetulla on skitsofreeninen kohtaus…

      Keino neljä: kontrasti
      Marshall on niin vakava ja tosissaan, kun taas tapahtuma itsessään on niin pieni ja huoleton.

      Keino viisi: koominen tilanne
      Tätä on tässä, vaikka se on loppujen lopuksi aika pikkuruisessa roolissa. Ylipäätään rypeevä hevonen voidaan katsoa hassuksi.

      Joo, kirjoittakaa mulle lisää mysteerejä. Pitäisköhän tehdä tarinakisat, joissa koominen mysteeri on tehtävänanto?

  • #7843 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    (Paahtiksen päiväkirjan viimeisimmän inspiroimana tämmöinen nopea)

    Mitäs me jousiampujat, osa 2
    — Enontekiöllä? tuijotin Jannaa epäuskoisena.
    — Niin.
    — Se on vielä kauempana kuin se Kuusamo oli. Riittääks edes 12 tunnin ajo suuntaansa?
    — Yhyreksän ja pual, katoin Google Mapsista jo. Plus tauot plus traileri.
    — Eli se 12 tuntia voi olla aika lähellä totuutta.
    — Joo.

    Janna kaiveli puhelimestaan kisakutsun näytti sitä minulle. Kyllähän se ihan houkuttelevalta vaikutti. Epävirallinen toki, mutta eipä varmaan meidänkään suoritukset minkään virallisen määritelmän mukaan kovin kummoisia olisi. Olinhan minä käynyt ampumassa ja aloin tulla hyvin sinuiksi oman jouseni kanssa jo, mutta Mortin selästä en ollut ampunut kovinkaan montaa kertaa. Tietenkin sen voisi ottaa harjoittelun kannalta, sillä muuten niitä harjoittelutilaisuuksia ei niin kovin paljon ollut.

    Lappi… Se keväinen Kuusamon-reissu TT-cupin tiimoilta oli jäänyt mieleen kaikin puolin positiivisena. Kuusamo nyt ei ehkä vielä ihan Lappia ollut vaan rajamaita. Hienoja maisemia siellä silti oli ollut jo ja Enontekiö olisi varmasti taas toisenlaista. Kai. Mistäpä minä tiesin kun minun Suomen-tuntemukseni päättyi Ouluun. Ja koska Harri oli Torontossa, ei minun tarvinnut kysyä keltään lupaa tai mielipidettä tai aikataulujakaan. Axan sai mukaan kun vain otti.

    — Kyllähän mä oikeastaan voisin harkita, sanoin Jannalle. — Kannattaisi varmaan miettiä jotakin kimppakyytisysteemiä, mutta mistähän saisi semmoisen auton, mihin menisi kolme hevosta, kolme ihmistä, muutama koira ja tavarat? Tai neljä hevosta ja neljä ihmistä, jos Marsh ottaa molemmat hevosensa ja Niklaksen mukaan.
    — Marshallilla on vissihin joku tuttu, jolta vois saara lainaan isomman hevosauton, Janna tiesi kertoa.
    — Ai, se olisi kauhean hyvä juttu kyl. Mulla periaatteessa on kortti ajaa isompaakin ajoneuvoa, mutta käytännössä en ole kyllä koskaan tuommoista isoa hevosautoa ajanut. Vähän hirvittää lähteä kokeilemaan hevoset kyydissä, mutta jos nyt on isoa suoraa tietä, niin ehkä siitä selviäisi. Tai sit vaan kahdella traikulla…

    • #7844 Vastaus

      Janna H
      Osallistuja

      Hei ihan mahtavaa saada Sonja ja Morttikin matkaan. Onneksi vielä on aikaa treenata kisoihin 🙂

      • Tätä vastausta muokkasi 2 vuotta, 6 kuukautta sitten  Janna H.
    • #7931 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      No mitäs te jousiampujat!! :DD Mä näin, että näiden heppujen lisäksi myös muuan Metsärinne on ollut välillä kisalistoilla. Nyt kun Degerlundkin on pelissä mukana mun työkiireiden vähän hellittäessä, niin aijjjjjjettä toivon näiden tuttujen hahmojen olevan joskus samoissa kisoissa, jotta pystyisin kuvaamaan heitä ulkopuolisen silmin Rositan kautta.

      Mutta musta on ihanaa, että näin monelle hahmolle löytyi tällainen yhteinen mielenkiinnon kohde, jonka avulla saa uudenlaisia heppakokemuksia! Ja että mahdollinen yhdessä kokeminen sekoittaa pakkaa sen verran, että hahmot pääsevät tutustumaan syvemmin joihinkin pinnallisempiinkin tallituttuihin.

  • #7907 Vastaus

    Marshall
    Osallistuja

    Harhautus
    Torstai 23.9. Pieni vastaheitto Aamun tarinaan

    Seurasin ratsukon etenemistä maneesissa, kun vain hetki sitten niskojaan nakellut ja ohjille painanut suomenhevonen alkoi siirtämään painoa paremmin edestä taaksepäin. Palasten loksahdellessa paikoilleen myös nuoren ratsastajan ilme, sekä koko olemus, muuttui parempaan suuntaan jolloin hän selvästi uskalsi antautua enemmän ratsunsa liikkeisiin. Pakostakin omille kasvoilleni kohosi hymy kun Aamu siirsi onnistumisen jälkeen Polinan takaisin käyntiin leveä hymy melkein korvissa asti.

    “Varmasti huomasit itsekin eron?”
    Tyttö nyökäytti päätään rivakasti, ”Joo! Huomasin.”
    “Kun oma istunta on kunnossa, eli olet tarpeeksi rento mutta et löysä, niin sen jälkeen muukin korjaus onnistuu helpommin. Siirtymiset, joita aloitkin tekemään, on hyvä tehtävä tuollaisen hevosen kanssa. Paljon toistoja, jotta saat painon siirtymään enemmän takaosalle. Väistöt on myös hyviä ja ne voi helposti yhdistää siirtymisten kanssa”, vasta selityksen lopussa tajusin lähteneeni kysymättä neuvomaan toista. Mutta onneksi Aamu ei näyttänyt ottavan sitä yhtään pahalla, vaan selvästi kuunteli ja sisäisti kuulemansa.
    “Kiitti, tästä oli kyllä paljo apua. Pitää muistaa seuraavallaki ratsastuksella nää sun ohjeet.”
    “Valvovan silmän alla ratsastus tekee aina hyvää. Jos joku ei ole jo kertonut, niin Nellyhän valmentaa täällä ihan työkseen niin häneltä kannattaa tiedustella tunteja”, koska tasosta riippumatta oma valmentaja oppeineen oli kultaakin kalliimpi, “Useimpina päivinä minäkin kyllä ehdin omista rutiineista auttamaan jos on tarvetta, sen kuin nykäiset hihasta.”
    “Joo, pitää kotona ottaa esille tunnit.”

    Nyökäytin päätäni hymyillen, ennen kuin lähdin palaamaan takaisin maneesin toiseen päätyyn päin. Vilkuillen samalla ranteessa olevan kellotaulun numeroita. Pieni ohjaushetki oli ilmaantunut parhaalla mahdollisella hetkellä Niklaksen ratsastuksen loppuun, jolloin olin saanut keskittyä toiseenkin ratsukkoon sen sijaan että olisin valunut sormia vapisuttavan jännityksen armoille kun odotin nuoremman miehen lopettelevan Hakran kanssa. Osittain juurikin valkean orin selässä istuvan miehen takia, vai ansiosta, olin ilmoittanut itseni monen vuoden jälkeen kenttäratsastuskilpailuihin. Olinhan minä jo kotoikäynnillä kuin pari kertaa valmennuksessa käynyt hyppäämässä maastoesteitä ja kilpailujen luokan taso oli hyvin matala, mutta kaikesta siitä huolimatta takaraivoon ryömi katkonaiset muistot edellisistä kenttäkilpailuista. Jopa niin elävästi, että pystyin tuntemaan kuinka kylmä hiki hiipi niskaani ja paine esti keuhkoja laajentumasta tavalliseen tapaan.
    Nieleskelin vähän ja ravistin päätäni nopeasti.
    Olo tuntui lähes pahemmalta mitä joskus kilparatsastuksen alkutaipaleilla kun jännitin suoritusta pahoinvoinnin partaalle asti. Myöhemmin tänään edessä oli kuitenkin pelkkä koulukoe, minkä takia tunsin oloni entistäkin typerämmäksi kun jännitys sai minusta niin tiukan otteen.

    • #7916 Vastaus

      Aamu
      Osallistuja

      Oi, kiva et päätit tehdä vastaheiton! :’D

      Pitääkin laittaa Aamu kyselemään Nellyltä valmennuksia. Muuten tuo jännittäminen tekee Marshallista omissa (ja varmasti muidenkin) silmissä inhimillisemmän hahmon. Alkuun kuva kilparatsastajasta on hyvin ruusuinen, mutta jännitys ja hermoilu paljastaa myös rosoisemman puolen miehestä. (hyvällä tavalla tietty)

      Toivotaan nyt vaan että jännittäminen oli turhaa ja kisat sujuisivat hyvin!

    • #7970 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Tosi ihanaa, että päädyit kirjoittamaan Aamulle vastapallon. Aamu on ollut ahkerasti muiden tallilaisten silmissä ja selkeästi hakeutunut toisia kohti, joten on kivasti tehty, että muutkin hahmot kirjoitetaan näkemään ja huomaamaan hänet. Ja niin kuin aina sanon: kenelle muka ei tulisi hyvä mieli, kun joku toinen kirjoittaja haluaa kirjoittaa omasta hahmosta tulkintansa?

      Sitä paitsi hehehe tykkään ihan hirveästi Marshallista touhuamassa lasten ja nuorten kanssa, vaikka se harvoin pääseekin niiden kanssa kontaktiin. Muistelen edelleen kaiholla sitä, kun Ruska Svart piti valmennusta, mutta siis Marshall on ihan yhtä kiltisti näille vanhemmillekin lapsille.

      Sitten Marshall-poloinen joutuukin poistumaan harhautuksensa luota ja alkaa jännittää. Voi pientä. 😀 Taannoin kommentoin sitä, että tykkäsin paljon kuinka Marshall joutuu treenaamaan niin kuin urheilija. Tykkään siitäkin, että Marshall jännittää niin kuin urheilija. Vaikka kisaa tuhat kisaa, jokainen kisa on aina uusi kisa. Kun vetää rutiinilla, ei jännitä niin paljon kuin ekoissa kisoissa tai ekoissa telkkarista näytettävissä kisoissa — mutta silti jännittää. Ja kun on taukoa, sen jälkeen vasta jännittääkin. Ja kun Marshallilla on vielä muitakin syitä… Vaikka ei ole kivaa jännittää, juuri tämän tarinan loppuosan myötä tunnen näkeväni syvemmälle Marshallin hahmoon kuin aiemmin. Tämä on yhtä onnistunut kohta kuin se, miten Marshallin ja Niklaksen vuosipäiväreissua kuvattiin.

  • #7950 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    (Minä en pääse tästä aihepiirista ylitse nyt lainkaan 😀 )

    Mitäs me jousiampujat, osa 3
    Ne Aihkian kisat alkoivat uhkaavasti koputella ovella ja minulle alkoi tulla stressiä niistä. Jousella kyllä osasin ampua, sitä olin käynyt treenailemassa. Ratsailta en ollut kuitenkaan ampunut kuin ihan muutaman kerran. Niinpä me päätimme panna pystyyn pienimuotoiset treenit Hopiavuoren pellolla. Saimme oikean taulun lainaan ja Eetu tuli siirtelemään meille vanhoja olkipaaleja, joista saimme hyvän taustavallin, etteivät ohimenneet nuolet lentelisi ihan mihin sattuu.

    Marshall piti komentoa meille, vaikka ratsasti itsekin Hakrallaan. Alkuverryttelyjen jälkeen alkoi varsinainen treenaus.
    — Ota vähän hitaammin, Janna, että ehdit nokittaa ja tähdätä kunnolla!
    — Mutta kun tämoon niin kiarroksilla, Janna voihkaisi kieltämättä pirteän Paahtiksen satulassa.
    — Pidätä sitä istunnalla. Tarvitset kuitenkin ampumista varten keskivartalon tiukkana, istu samalla liikettä vastaan. Mutta älä… No niin siis, ei kuitenkaan liikaa vastaan, koska sitten Paahtis pudottaa raville, kuten juuri näimme.

    — Sinä voisit ottaa vähän reippaammin. Tämä ei ole koulurata, täällä ei ratsasteta koottua laukkaa, Marsh kommentoi minulle.
    — Niin mutta kun…
    — Annat mennä vain, hyvin se menee.

    Ja niin menikin! Tai ainakin sain osumat tauluun vaikkeivät ne olleet lähelläkään kymppiä. Noa ratsasti minun jälkeeni Flidalla, jolla silläkin tuntui olevan ylenmäärin menohaluja. Viimeisimpänä Marsh ratsasti radan itse ja teki parhaan tuloksen, tosin Noa hävisi vain niukasti.

    Pellon reunaan, turvalliseen sektoriin alkoi kerääntyä katselijoita. Eetu oli tietenkin jäänyt vahtimaan ettemme me ampuisi toisiamme. Kai se oli Niklas, joka kertoi tallissa muillekin, että pellolla olisi tämmöistä menossa, sillä talliporukkaa valui sinne. Marshallin hyvä, hallittu suoritus kirvoitti yleisöstä jo muutamia kannustushuutoja.

    — Ja sitten uusi kierros, Janna aloittaa taas! huudahti Marsh, kun oli hakenut nuolensa.

    Janna lähti radalle päättäväisen näköisenä ja suoritus oli tarkka vaikka edelleen myös vauhdikas. Yleisö innostui jo taputtamaan. Paahtis ei reagoinut metelöivään yleisöön millään tavoin, mutta se oli oletettua sillä Janna oli kisannut tammansa kanssa melko ahkerasti ja Paahtis oli varmasti tottunut. Itse asiassa kukaan hevosista ei korviaan juuri lotkauttanut yleisön takia. Rautahermo-Mortti nyt ei hätkähtänyt isompiakaan, Hakrakin oli varmasti hyvin koulutettu ja Flida oli niin kiltti ja rauhallinen.

    Sitten tuli minun vuoroni ja ammuin mielestäni ihan unelmaradan, ei ihan niin hyvä kuin Jannalla, mutta omalle tasolleni vähintään kelvollinen. Tuuletin maalilinjan jälkeen, niin että olin pudota satulasta.
    — Hyvä Sonja! huikkasi seuraavana vuorossa oleva Noa.
    — Oliks siellä joukkuekisaa? Meillähän alkaisi tässä olla varsinainen ammattilaistiimi kasassa, heitin takaisin.
    — Hopiavuoren Häjyt ratsastaa jälleen! Nehän kyllä taisivat olla puukkojunkkareita ne häjyt, mutta kai niiltä jousiammuntakin olisi sujunut…

    • #7955 Vastaus

      Noa
      Ylläpitäjä

      Uii tässä on jotain hauskan sotilaallista! 😀 Mä niiiin näen Marshallin olevan komennossa, melkein nään jopa sen pystyssä olevan miekan joka tähän mun sotilaalliseen mielikuvaan sopii. Onhan Marshilla eniten kokemusta näistä kaikista ratsukoista, niin käy järkeen, ja vähänkö muuten siistiä että onkin tälläinen kotivalmentaja ihan omasta takaa! Luulenpa kanssa, että Hopiavuori lähtee tähän Aihkian rentoon jousiammuntakisaan kumminkin ehkä hitusen liian tosissaan… 😀 Mutta olispas hienoa, jos tulisi tiimikisa tässä lajissa! Pitää selkeesti alkaa suunnitteleen, tai palkata joku järjestämään meidän puolesta sellainen…

    • #7971 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Tässä tarinassa on hyvä rytmi, ja kaikki osat sisällössä ja tyylissä pelaavat hienosti yhteen. Marshallin komento on vastaansanomatonta ja reipasta, hevosten liikekin on innokasta ja kuvaus nopeatempoista. Ratsastuksen ulkopuolella taas liike on hitaampaa: Eetu seisoo, porukka valuu. Toisiksiviimeinen kappale on hidastempoisempaa ratsastuskuvausta, ja jos olisin kustannustoimittajasi, toivoisin, että se muutettaisiin yhtä lyhyeksi, lauserakenteiltaan yksinkertaiseksi ja verbeiltään vauhdikkaaksi kuin neljäs kappale. Sen jälkeen tämä tarina olisikin aika täydellistä matskua vietäväksi lukion vitoskurssilaisille tyylianalyysin pohjatekstiksi. 😀 Tyyli on äärimmäisen selkeä ja kahtiajako vauhdikkaan ratsastuksen ja paikallaan olevan katselun välillä terävä.

      Mitä sisältöön tulee, musta ratsujousiammuntakausi Hopiavuoressa on tosi hauska! Kerrankin pääsee lukemaan harrastelijoista! Ja niiden kisojen kutsukin on aika kivaa katsottavaa, kun tutuilla hahmoilla on niin kova edustus. 😀

  • #8031 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    Tämä on tapahtunut joskus viime viikolla, ennen kaikkia draamoja. Ei tässä silleen mitään asiaa ole.

    Vieroitusoireita tuvasta
    — Tuukko kahaveelle, jos mä menen keittämähän? Eetu kysyi kun olin saanut Mortin suittua ja loimitettua. — Tai no sä nyt et kahvetta jua, mutta saa sitä tupahan tulla muutoonkin.
    — Kiitos mutta en ehdi tällä kertaa. Mulla on vieraita kotona, niin en viitsi viipyä ylimääräistä, vastasin. Eetulle saattoi sanoakin tämän ilman että hän lähtisi esittämään mitään jatkokysymyksiä niistä vieraista. Tai vieraasta. Olipahan vain yksi vieras, jolla oli parin päivän työreissu Seinäjoelle asiakkaan luo ja josta ei viitsinyt koko maailmalle huudella…

    Kävelin vielä varustehuoneeseen kun piti puhdistaa varusteet, kirjoittaa päivän kuulumiset päiväkirjaan ja yleisesti vähäsen istahtaa. Nelly oli pitänyt meitä taas tiukilla. Ihan hyvä vain, siitä minä Nellylle maksoinkin. Hiljaisesta hetkestä tosin sai vain haaveilla, sillä varustehuoneessa kävi vilinä kun ihmiset toivat ja veivät varusteitaan. Tervehdin ystävällisesti tallin uusia tulokkaitakin, Aamua ja Jumia ja kerroin heille Eetun terveiset siitä, että tuvassa olisi kahvia ainakin kohta.

    Moni kysyi tietysti Mortin jalasta että mitä sille kuului. Onneksi saatoin sanoa sen olevan ihan kunnossa ja ratsastin sillä jo aivan normaalisti. Tietyllä tavalla lämmitti ihmisten huoli siitä, mutta niin se aina oli täällä: murheet ja ilot jaettiin ainakin jos ne halusi jakaa. Tutummat kyselivät Harrin ja Salierin kuulumisia. Hyväähän niille molemmille kuului. Olin saanut Kanadasta jopa muutaman kuvan Harrista hevosen selässä. Se hevonen oli varsin komea ja Harri kertoi että se oli vähän niinkuin jo hänen vakiratsunsa. Puhelimesta löytyi muutama uusi kuva Salieristakin.

    Mietin hetken että pitäisikö sittenkin mennä tupaan, vähäksi aikaa istumaan ja kertomaan kuulumisia, kun niitä kaikki jossain vaiheessa joka tapauksessa kyselivät. Ja voisin noita kuvia näyttää, niitä kaikki halusivat aina nähdä. Kävelin silti autolle moikaten vielä Inaria, joka käveli vastakkaiseen suuntaan, autolta tallia kohti. Sanoin hänellekin, että tuvassa olisi tuoretta kahvia kohta. Vielä autoon istuessani mietin, että pitäisikö nyt kuitenkin…

    • #8032 Vastaus

      Marshall
      Osallistuja

      Nyt kyllä Hopiavuoressa/sen ihmisillä on niin paljo kaikkea mielenkiintosta menossa, hevosiin kuin niihin liittymättömiäki asioita, että oon onnellinen että voin olla henk.koht ihan vaan sivustaseuraajana. Sonjan kuviot Anssin kanssa on kyllä sellanen mitä oon seurannu täällä (kuin tuolla blonginki puolella) kunnon Ulla Taalasmaana, ja vaan ootan että miten ja mihin suuntaan ne asiat kehkeytyy.

    • #8056 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Tupa on vielä vuosienkin jälkeen mun lempiasia Hopiavuoren hevostallissa. Tässä tarinassa ei edes ole tupaa, ja silti sen lämpö osuu muhun sieltä parkkipaikan toiselta puolelta asti monen tallin seinänkin läpi. Tämä tarina on kuin hengähdys kaikesta synkkyydestä, mitä on meneillään. Draama on parasta, ja sitä on nyt paljon — ja joskus se oikeassakin elämässä kerääntyy ryppäiksi. Samalla kun odotan innoissani hahmojen omien draamojen etenemistä, samalla odotan näitä suvantoja. Kun kaikki on hetken kavereita. Kun tuvassa olisi niin kiva fiilis, että sinne tekisi mieli mennä, vaikka ei ehdi.

  • #8092 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    Koska nyt vaan oli pakko tähän tarttua…

    Se Wi-Fin salasana
    Katselin huolellisesti piilotettu hymy suupielessä keittiön pöydällä lojuvaa lappua.
    — Niin kuka tän on keksinyt?
    — No Eira varmaha, puuskahti Eetu. — Tai ainaki soon netis ko me muut ei päästä. Kattoo jotakin ihme sarjaa.

    Kolmannen kerran Eetu huusi olohuoneen puolelle:
    — Nyt kerrot sen salasanaan! Tai menöö netti kokonahan katki.
    — Siinä on selvät ohjeet siinä lapussa, mikä se salasana on! Lue siitä! Ja jos sä kehtaat katkasta koko netin, ni sit MÄ alan huutaa kans ja sitä SÄ et halua kuulla. Plus että mä tartten nettiä koulutehtäviin ja mä varmasti kerron kaikille koulussa että Hopiavuoren Eetu haittaa mun koulunkäyntiä. Lisäks mä kerron Ailille ja Mannille ja sun äitilles!

    — Tää on oikeasti ihan helppo, sanoin. — Toisen asteen yhtälö vaan. Onks sulla paperia ja kynää? Mä voin katsoa jos saan tän ratkottua.

    Raapustelin yhtälöitä paperille. Se tuntui hankalalta niin monen vuoden jälkeen.
    — Muistaako joku ulkoa toisen asteen yhtälön ratkaisukaavaa?

    Kaikki pöydän ympärillä näyttivät siltä kuin puhuisin muinaispersiaa. Ymmärrän, harva sellaista lukion jälkeen muistikaan, vaikka lukioaikana se oli varmasti tullut suoraan selkärangasta. Ei sitä taidettu tarvita edes yliopiston matikankursseilla ja vaikka olisikin, niin niistäkin oli niin kauan aikaa. Santtu ei ollut paikalla eikä Eira reagoinut kysymykseen kuulokkeidensa takaa.

    Ei muuta kuin googlettamaan, sillä kännykässä netti sentäs toimi jotenkin vaikka aika huono kenttä olikin. Mitäpä Wikipedia ei tietäisi? Piti kuitenkin vähän aikaa oikein katsoa sitä kaavaa: oliko se todella noin monimutkainen? Miinus B plus-miinus neliöjuuri B toiseen miinus neljä kertaa A kertaa C ja koko komeus jaettuna kaksi-A:lla. Tuijotin sitä vähän aikaa. Olenko minä joskus osannut tämmöisen hirvityksen ulkoa? Ja kun ei ole mitään laskinta tässä käsillä kuin kännykkä, niin joutuu laskemaan monen vaiheen kautta.

    — Ei tää voi olla oikein. Tässä kaavassa on pakko olla jotakin vikaa, huokaisin kun olin saanut raavittua paperille lisää numeroita. — Mä sain tulokseksi 0,355 kilometriä tunnissa. Ei todellakaan ole mikään sadan metrin jarrutusmatka tämä nyt.
    — Flikan ryäkäles! Soot antannut väärän ohojeen, kajautti Eetu.
    — Et vaan osaa! Siinä kaavassa ei oo mitään vikaa.

    Luin ohjetta uudestaan ja uudestaan. Miten tämä voi edes olla näin? Tulokseksi pitäisi tulla todennäköisesti jotakin paljon yli sadan kilometrin, todennäköisesti yli kahdensadankin, jos kaavalla oli mitään tekoa reaalimaailman kanssa.

    Sitten minä tajusin sen. Voi tyhmä! Pitäisi lukea oikeasti huolella se tehtävänanto! Siinähän sanotaan suoraan että funktio antaa jarrutusmatkan suoraan metreissä, vaikka nopeus annetaankin kilometreinä tunnissa. Ei sitä jarrutusmatkaa tarvitse muuttaa enää kilometreiksi, niinkuin minä olin mennyt tekemään. No ilmankos! Kirjoitin koko homman alusta lähtien paperille, sillä ajatus pysyi paremmin koossa paperin avulla.

    — 244 kilometriä tunnissa ja risat, ilmoitin lopulta. Se ainakin tuntui arkijärjellä ihan realistiselta nopeudelta, sillä satasen jarrutusmatka oli tosi pitkä. — Sen saatte sitten miettiä itse, että miten ja missä muodossa se toimii salasanana. Mun tarttee lähteä nimittäin nyt, lupasin mennä syömään serkun tykö.
    — Toi on kyllä ihan epäreilua panna Sonja laskemaan se, kun se on dippainssi eikä edes käytä nettiä, kuului sohvannurkasta kapinallinen mutina.

    • #8177 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      :DDDD Kun julkaisin Eiran tarinan, olisin uskaltanut lyödä jo silloin vetoa, että joku sen salasanan laskee ja äkkiä! Hahmoista mun ykkösveikkaukset olisivat olleet Sonja tai Santtu, mutta koska Santun kirjoittajalla on kiireitä (ja kommenteista päätellen ei kiinnostusta matikkaan), tiesin, että Sonja.

      Tämä oli musta jotenkin ihan kauhean hauska pikku juoni. Oli hauskaa keksiä koko salasanajuoni, mutta vielä hauskempaa oli tämä tarina: että tartuit siihen, että Sonja osasi vähän miettimällä ja että Eiraa ottaa asiaankuuluvasti pattiin. Ja Eetukin oli ihan helisemässä… :DD

  • #8120 Vastaus

    Marshall
    Osallistuja

    Seuraa ja lohtua 3/7
    2.osa | 4.osa

    Tallille päästyäni olin hetken vain istunut autossa ja tuijottanut taustapeiliin. Tuulan sanat olivat naputelleet lakkaamatta takaraivossa puhelun katkeamisen jälkeen, enkä oikein onnistunut karistamaan niitä mielestäni. Hänestä ei oikein ottanut selvää. Ei tämä ensimmäinen kerta ollut kun hän meidän kesken puhui siihen sävyyn että ei halunnut Niklaksen olevan tekemisissä hevosten kanssa. Edellisellä kerralla kun olin ollut Tuulan kanssa tekemisissä, hän oli vain hymyillen kertonut Niklakselle kuinka hän näytti ihan oikealta ratsastajalta istuessaan Arlekin selässä koulukisoissa.
    Hieroin käsiä kasvojani vasten. Murehdin sitä sitten kotona.
    Nousin ulos autosta. Ehdin kävellä lyhyen matkaa jo kohti tallirakennusta, ennen kuin käännyin terävästi vasempaan ja suuntasin sittenkin pihan toisella laidalla näkyvää asuintaloa kohti. Kopistelin kenkiä portaikkoa vasten ennen kuin kapusin askelmat tuvan ovelle, ja vielä kertaalleen ennen kuin päästin itseni sisään eteiseen. Hämärän tilan lattian ja kenkätelineen tyhjyys ilmoitti nopeasti että sisällä ei ollut kuin suurinpiirtein talon oma väki. Jätin kengät siististi syrjään ennen kuin astelin peremmäs. Päästessäni keittiöön asti, Eetu nosti katseensa Ilkan sivuilta.

    “Alakaako tallisa olla valamista? Että pittääkö alakaa keittään kahavit?” mies kysyi tottuneesti.
    “En ole varma, tulin juuri. Mutta eiköhän sen kahvin voi kuitenkin laittaa tippumaan jo”, totesin samalla kun jo siirryin sivupöydällä olevan keittimen luo.
    Eetu nyökytteli päätään ja sulki edessään olevan lehden “..Miteenkä se Nikke? Soli aika häjyyn näköne sillo.. Kai soon jo kotia kuiteski päässy?”
    “..Joo, hän on vanhempiensa luona nyt toistaiseksi. Hänen äitinsä on kotiäitinä, niin näimme parhaaksi että Niklas menee sinne nyt kun hän tarvitsee apua.. No, vähän kaikessa, kun oikea käsi on täysin poissa kuvioista”, vastasin samalla kun latasin kahvinkeittimen, “omien sanojensa mukaan olo on kuin krapulaisella pesukarhulla joka on hakannut naamaa seinään ja tunkenut kätensä oksasilppuriin.”
    Vaaleahiuksinen mies irvisti pienesti, kuin olisi saanut ainakin jonkinlaisen käsityksen kuvailusta. “Tuollaaset on kyllä aina pahoja paikkoja.. Onneks oli ees vähäsen onnea matkasa. Siinnois voinu käyrä huonoomminki..”
    “mmhm.. Helposti.” Ei olisi ensimmäinen kerta kun taluttaja jäisi jalkoihin niin että hevonen astuisi päälle, siinä vaiheessa puhuttaisiin jo aivan erilaisista vammoista.

    Pudistin päätäni ja napsautin kahvinkeittimen päälle. Oli turhaa uhrata energiaa ja ajatuksia jossitteluun että mitä jos olisi käynyt näin tai jos asiat olisivat menneet vähän eri tavalla. Tai entä jos tältäkin olisi vältytty jos olisin–.
    Mitä juuri sanoin itselleni? Lopeta.
    Huikkasin että menen talliin kutsumaan porukan kahville, ennen kuin siirryin takaisin eteiseen laittamaan kenkiä takaisin jalkaan.

    Pääsin juuri astumaan sisälle tallin pääovesta, kun jo huomasin Sonjan Mortin karsinan edustalla. Huolellinen, suorastaan järjestelmällinen, varusteiden keräämistapa vihjaili että nainen näytti pyrkivät perinteiseen yhden reissun taktiikkaan jotta saisi kaiken kerralla varustehuoneeseen.

    “Olisiko helpompaa jos minä tuon vaikka sen satulan?”
    “Itseasiassa auttais”, nainen vastasi vähän naurahtaen, “kiitos.”

    Nappasin Mortin satulan käsivarrelleni, seuraten Sonjan perässä varustehuoneeseen.

    “Joko päätit että lähdetkö sinne Pariisin kisoihin?”
    “Joo, tarpeeksi monta ‘mene mene’ käskyä ja Nellyki on varma että kyllä me Mortin kanssa pärjätään. Vain tyhmä ei kuuntelisi omaa valmentajaa näissä asioissa.”
    “Hyvä. En epäile yhtään ettettekö pärjäisi, teidän yhteistyö on kuitenkin sujunut todella hyvin. Eikä nuo kisat paljoa aikaisemmista eroa, kieli ympärillä on eri mutta muuten samat kuviot. Jos muuten matkustuskuviot on vielä avoinna, niin meidän autoon mahtuu kyllä. Toki lähden jo edellisenä perjantaina liikkeelle ja mahdollisesti paluupäivä olisi vasta kilpailujen loputtua.”
    Nainen nyökytteli päätään, pistäen tarjouksen selvästi mieleensä “Pitää joo alkaa vähän katsomaan ja suunnittelemaan sitä matkaa, kuitenkin vähän pidempi matka kyseessä… Mutta kisoista tuliki mieleen kisahoitajat niin, miten Nikke? Mikä sen vointi on.”
    Selitin saman minkä olin aikaisemmin tuvassa kertonut Eetullekin “…Ei tosiaan riittänyt että olkapää meni sijoiltaan. Mutta jotenkin siinä käden kyynärluu pääsi murtumaan, mahdollisesti kiertoliikkeen ja nykäisyn takia, niin se piti leikata.”
    Sonja nosti kämmenen suunsa eteen ja katsoi silmät suurina.
    “Se on kuulemma ihan yleistä näin aikuisiällä, että tuollainen murtuma korjataan metallilevyillä. Eli ei mitään poikkeuksellista.. Seuraavana päivänä hän pääsi jo kotiin.”
    “Niin Nikke on nyt kotona kuitenkin?”
    “Joo, ihan vanhempiensa luona. Hän tarvii apua vähän kaikessa tällä hetkellä, niin oli parempi että meni sinne sitten. Niklaksen äiti on kuitenkin kotiäitinä tällä hetkellä niin hän on koko ajan paikalla auttamassa. Minulla kun menee pari seuraavaa viikonloppua Kalla Cupin parissa, ja niihin valmistautumisen siihen päälle..”, naurahdin vähän kun mieleen pujahti muisto sairaalakäynniltä, “Olisitpa kuullut Niklaksen kun ehdotin että jätän nuo kisat välistä niin voin olla enemmän hänen apuna. Olen aika varma että jos hänellä ei olisi ollut toinen käsi paketissa ja toisessa tippa kiinni, olisin saanut vähintään kännykän otsalohkooni koska ‘vasta kun helvetti jäätyy’ kuten hän sen sanoi.”
    Sonja naurahti myös. “No mutta onneksi Nikke pysty mennä vanhempiensa luo täksi ajaksi.”
    “Mmhm, totta”, nyökyttelin päätäni, “..Saanko kysyä muuten rehellistä mielipidettäsi?”
    “Totta kai”, nainen näytti jopa vähän hämmentyneeltä.
    “Olisiko minun pitänyt odottaa kauemmin ennen kuin annoin Niklaksen työskennellä näiden hevosten kanssa? Etenkin Barnumin, kun se on kuitenkin aika nuorikin ori.”
    “…En minä ainakaan keksi varsinaista syytä miksi olisi pitänyt. Nikkehän on pärjännyt tosi hyvin niin Hakra kuin Barnuminkin kanssa. Miksi moinen kysymys?”
    “Kunhan mietein..”

    Seuraavassa hetkessä oli minun vuoroni olla hämmentynyt, koska Sonja oli kaikessa rauhassa kävellyt eteeni ja kietonut kätensä ympärilleni. Lopulta rohkenin halata vähän takaisinkin.

    “Se tapahturma ei ollut kenenkään syytä, ei Barnumin eikä sinun, ihan vaan huonoa ajoitusta että ne kaksi sattui hirven kanssa samaan paikkaan”, nainen sanoi varmaan sävyyn ennen kuin irtaantui halauksesta, “Voihan sitä kotona pudota sohvalta ja taittaa niskat.”
    “Mmm..”, mutisin vastaukseksi vaikka pieni ehkä hieman huojentunut hymykin hiipi suupieleeni, “..Tuvassa on muuten varmaan ihan kohta kahvi valmis.”

    • #8122 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Aww.
      Awww.
      Awwwwwwwww!
      Kirjoitit sitten sen mitä minä uhkasin jo tuolla toisaalla. Kiitos, hieno pätkä tämä kaikkinensa. Onneksi Marshallilla on todellakin tämä talliperhe, yksikseen jos joutuisi hautomaan näitä kotona, niin johan siinä muutamassa päivässä kaatuisivat seinät päälle. Ja onneksi tallilta löytyy näitä järjenpuhujia, jotka toivottavasti saavat Marshallin unohtamaan ne ilkeän Tuulan puheet.

      Mutta voi että nauratti ihan tuo kuvailu Niklaksen olosta (”krapulainen pesukarhu” ailuaja!) ja tuo Marshin toteamus siitä, että jos ei olisi olleet molemmat kädet enemmän tai vähemmän varattuja, niin olisi saanut puhelimen otsalohkoonsa kun meni mainitsemaan kisojen väliinjättämisestä. Ei niin pahaa paikkaa ettei siihen edes jotakin hauskaa keksisi.

    • #8178 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Mä inhoan! Mä inhoan, kun jotkut sanoo päin naamaa toista ja takanapäin toista. Ihan pienetkin jutut saa siis ihmisten osakkeet laskemaan mun silmissä joka kerta. Miksei maailman Tuulat voi sanoa Niklaksilleen ihan suoraan, että ei tartte mennä tallille? Maailman Niklakset voi sitten vastata Tuulilleen, että ahahaha mä olen aikuinen, mee nyt töihis siitä vaikka.

      Musta on tavallaan kurja ja tavallaan ihana ajatus, että Niklas on vanhemmillaan. Musta olisi kamalaa olla Niklas tai Marshall ja erossa toisesta niin kauan, vaikka välillä siis nähtäisiinkin. Seurustellessa siis menisi ihan hyvin, mutta kun ollaan siinä vaiheessa, että nukutaan samassa sängyssä yöt, niin eihän sitä osaa enää nukkuakaan ilman toista. Lisäksi olin jo saamassa lieviä allergisia reaktoita kun Niklas oli taas lapsen roolissa — mutta sitten se meni ohi kun luin lisää!! Musta on i-ha-naa että Niklas kieltää Marshallia jättämästä heppajuttujaan väliin hänen hoitamisensa takia! Se on aikuinen veto jos mikä. Sitä paitsi se kertoo siitä, miten Niklas tasan ymmärtää, että hevoset ovat Marshallin elämä. Samalla mulle on kristallinkirkasta, miksi Marshall haluaa olla Niklaksen kanssa, vaikka edes Niklas ei ole täydellinen. Niitä, jotka ymmärtävät toisella olevan muutakin rakasta elämässään, jotka murjottamatta päästävät toisen omiin juttuihinsa, ei ihan oikeasti kasva joka oksalla. Ei edes joka kolmannella, vaan vain pari per puu. Marshallkin meinaa mennä ja jättää Niklaksen parantelemaan. Silti ei tule yhtään sellaista oloa, että hän hylkäisi Niklaksen. Marshallhan murehtii, olisiko hänen pitänyt tehdä jotain toisin. Sonja on samalla siinä tasapainottamassa ja vahvistamassa lukijalle ja Marshallille, että kyllä Niklas on hevostenkin kanssa ihan täysivaltainen aikuinen.

      Tietenkin tykkään kans krapulaisesta pesukarhusta. Se on taas sellainen juttu, jonka just Niklas meidän kaikista hahmoista sanoisi. 😀 En tiedä, osaako Niklas kirjoittaa. (Tuskin: tuntuu, ettei sillä ole vaadittavia istumalihaksia.) Jos osaisi, se kirjoittaisi kivoja novelleja. :DD

  • #8228 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    Ekoja kertoja
    — Joko alkaa lennellä perhosia mahassa? kysäisi Nelly samalla kun istahti viereeni satulahuoneen penkille.
    — Kyllä ne tässä kohtaa on jo jotakin isompaa kuin perhosia, totesin lakonisesti samalla kun tutkin ”Pakkaa nämä mukaan” -listaani, jolla oli pituutta jo kolmatta sivua.
    — Talitinttejä?
    — Suunnilleen, naurahdin.

    Lähtöön oli viikko ja jännitys alkoi toden teolla pyrkiä pintaan. Se oli eka kerta niin monessa asiassa! Eka kerta ulkomaille hevosen kanssa. Eka kerta vaativaan A:han. Eka kerta näin isot kisat. Eka kerta Euroopassa ison hevosauton ratissa, olin näet luvannut ajaa osan matkoista, ettei koko ajourakka lankeaisi Marshille. Saksan autobahnit olivat kyllä tuttuja, mutta hevosauton ja hevosten kanssa asia oli sekin asia ihan eri kuin jos alla oli hyvin kulkeva henkilöauto. Ja mitenköhän se Mortti… Simo oli kyllä tuonut sen itse aikanaan Saksasta ja sanoi sen suhtautuneen pidempäänkin matkustamiseen ihan kivasti, ei ollut mitään ongelmia ilmennyt.

    Ainoa mistä minun ei tarvinnut kantaa huolta, oli varmaan Santtu. Huolimatta siitä että hän oli niin nuori ja kisajutuissa minuakin kokemattomampi luotin siihen että terve järki ja harkinta kompensoisivat riittävästi. Eikä tarvinnut pelätä sitäkään, että Santtu katoaisi jonnekin hurvittelemaan päästessään pois vanhempien valvonnasta. Sen sijaan Santtu halusi lähteä perjantain välipäivänä Pariisin keskustaan leikkimään turistia ja minä lupasin lähteä mukaan oppaaksi, kuitenkin aioin Pariisiin itsekin. Tunsin kaupunkia jonkin verran ja pitihän sentään Mona Lisa käydä katsomassa Louvressa.

    — Onhan sulla listalla mukana myös ensiaputarvikkeita Mortille, jos tulee jotakin haavaa tai muuta? Nelly kysyi kun näytin hänelle listaani.
    — Joo on ja Marsh sanoi ottavansa jotakin perusjuttuja mukaan että saa hätätilassa kengät pois tai paikoilleen.
    — Hyvä! Kaikkeen ei voi koskaan varautua, mutta aina voi yrittää. Mutta lähdetkö tupaan kahville? Tai teelle sun tapauksessa siis.

    Matkalla tallin ja pihan läpi Nelly kutsui muitakin kahvittelemaan. Hän myös esitteli minut tallin uusimmalle hevosenomistajalle, Ealle. Luulin kyllä ensin kuulleeni nimen väärin. Hänen hevosensa olinkin nähnyt jo, sellainen vaalea sinisilmäinen issikka, suloinen kuin mikä. Santtukin oli puhunut innoissaan tästä uudesta tulokkaasta, kun se oli toinen issikka tallilla ja oli kuulemma jo hyvää pataa Fifin kanssa.

    • #8249 Vastaus

      Ea
      Osallistuja

      Tykkäsin todella tuosta alun kielikuvasta. Vai että ihan talitinttejä vatsassa. Samoin sana lakoninen pisti silmään. Se on hyvä sana ja menee kyllä suoraa kivojen sanojen listalleni.

      Pitää myös nyt ääneen ihmetellä sun taitoa kirjoittaa lyhyistä hetkistä ihan kokonainen tarina, joka on vielä kiinnostavakin. Se on todella hieno taito!

      Kiva kun Ea hevosineen vielä mainittiin lopussa. Mä oon itse asiassa just miettiny, että mitenköhän saan neidin eksytettyä tupaan, mutta tässähän se mahdollisuus sillekin nyt tuli. Ei sitä ehkä ihan ilman mitään kutsuja viitsi toisen kotiin mennä, vaikka kuinka olisi tallilaisten käytössä.

    • #8274 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Tämä on niin ihanan hyvin pohjustettu reissu, että en malta odottaa uusia kertomuksia siitä! En epäile vähääkään, etteikö tämä tiimi pärjäisi reissullaan. Ei tarvi varmaan edes toivottaa, että olkaa kiltisti siellä ettei tarvi hävetä.

  • #8234 Vastaus

    Marshall
    Osallistuja

    Kuin ennen vanhaa 6/7
    Tiistai 23.11
    Kursivoidut puheenvuorot käydään venäjäksi

    5.osa | 7.osa

    Kello ei ollut vielä edes kahtatoista kun seisoin tyhjässä maneesissa puomi sylissäni, ja pyörein tasaisella vauhdilla paikallani ympäri samalla kun Vladimir vuorotellen joko hyppäsi puomin ylitse tai tipahti tarpeeksi matalaksi mennäkseen sen alta.

    “Minkälaisen radan sä meinasit että me tehdään?” rastapää kysyi samalla kun taas hyppäsi ilmaan väistääkseen pyörivän puomin.
    “Kuusi estettä. Kaksi okseria ja neljä pystyä. Tuolla näytti olevan myös vesimatto, niin laitetaan se yhden pystyn alle.”
    “Ja millasilla korkeuksilla mennään?”
    “Tiedät kyllä rutiinin, joten sen mukaan siten että lopuksi radan pystyt voitaisiin nostaa metrikahteenkymmeneen.”
    “Selvä homma, Kapteeni”, rastapää tokaisi kuin armeijassa ennen kuin kierähti tällä kertaa kuperkeikalla puomin alta, “Hei, me ei ollakaan enää yksin”, mies hihkaisi kun pääsi takaisin jalkeillensa ja osoitti ovien suuntaan.
    “Hmh?”

    Pyöräytin päätäni jotta näin mistä Vladimir oli oikein puhunut enkä paljoa muuta ehtinytkään tehdä. Liike pysähtyi kuin seinään kun puomi oli iskeytynyt tummahiuksisen takareisille minkä seurauksena. Vladimir räpiköi käsillään ilmaa ennen kuin mätkähti osittain kyljelleen maahan. Osumisen myötä minä taas olin menettänyt puomin hallintaa yhdessä tasapainoni kanssa, minkä seurauksena onnistuin lyömään itseäni pitkällä puurangalla leukaan kun sysäsin sen käsistäni etten heittäisi sitä kummankaan meidän päälle. Kunnes oma horjuva liikkeeni päättyi mahallaan makoiluun hiekalla. Koko tätä sirkusta säesti säesti epämääräiset äännähdykset ja lopulta puomin mäjähdys maneesin pohjalle.

    “Mitä te kaks oikeen touhuatte täälä?” Janna kysyi, ja äänestä päätellen kamppaili vakavana pysymisen ja nauramisen välillä.
    “Kylläpä silmissä vilisee..” mumisin itsekseni samalla kun könysin polvilleni maassa, “suunnitellaan rataa. Vladimir hyppää Barnumin kanssa vähän korkeampia nyt, niin loppuviikosta hyppään itse sen kanssa vähän matalempia ennen Kalla cupia.”

    Estepaikkojen merkinnässä kolhiintuneilla tötteröillä ei mennyt kauaa kun Janna tarjoutui avuksi, etenkin kun vain yksien esteiden väliin tuleva matka piti mitata tarkemmin. Muiden kohdalla ei oikeastaan ollut sen suurempaa merkitystä, koska matka seuraavalle esteelle riippui täysin siitä kuinka paljon halusi oikoa tai ottaa tilaa lähestymiselle. Seuraavaksi pitikin vain kantaa tolpat ja puomit paikoilleen minkä jälkeen sai lähteäkin varustamaan hevosta. Hieroin käsiäni kevyesti yhteen ja vilkuilin Vladimirin suuntaan, joka yhtälailla vilkuili kuin lähtölupaa odottaen.
    Lyhyen selityksen jälkeen Janna oli jättäytynyt ovipäädyn nurkkaan tuomarin rooliin, laskien kolmeen ennen kuin antoi meille lähtöluvan.
    Käden heilahdettua alas, lähdimme juoksujalkaa liikkeelle lähes täysin samalla askeleella. Vladimir näytti selvästi valinneensa taktiikaksi kantaa puomit ensin, kun taas minä aloin kantamaan estetolppia paikoilleen niin nopeasti kuin oli kannattavaa että säilyttäisin tasapainonkin.
    Olin luullut että minulla olisi ollut jonkinlainen etulyöntiasema itselleni tutummassa ympäristössä, mutta kilpailu radan rakentamisessa ratkesi yhden pienen virheen takia: liian lähelle aseteltu tolppa.
    Seisoin kädet lanteilla, ja annoin pääni retkahtaa alas samalla kun yritin saada hengitykseni tasaantumaan. Karvas tappio viiden sentin takia.
    Vladimir mäjäytti kätensa harteilleni, odottamatta melkein yhtään kun hän jo hyppäsi reppuselkääni jolloin minulla tuli kiire ottaa toisen jaloista kiinni sekä yrittää pysyä pystyssä.

    “Hi-yo, Silver! Away!” selkääni hypännyt mies hihkaisi vähän turhankin iloisena.

    Rastapää juhli voittoaan reppuselkä kyydistä talliin heiluttamalla toista kättään ilmassa, mikä ei todellakaan auttanut minun työtä säilyttää tasapaino. Mutta lopulta nielin tappioni, ja lähdin löntystämään maneesin oville päin. No, radan purkamisessa varmasti saisin käärittyä voiton taskuuni ja Vladimir joutuisi kaiken tämän jälkeen kantamaan minut talliin. En voinut estää hymy kiipeämästä suupieliini, kun mieleeni muistui kaikki ne kerrat kun olimme ennenkin tehneet tämän saman kilpajuoksun.

    • #8250 Vastaus

      Ea
      Osallistuja

      Tämä taisi olla ensimmäinen Marshallin tarina, jonka olen lukenut ja tykkäsin kyllä.

      Alussa mulla meni aivan liian pitkään tajuta, mitä ihmettä oli oikein meneillään, kun Marshall pyöri puomin kanssa keskellä maneesia. Hitauteni kylläkin johtui siitä, että mulle ei olis koskaan tullut pieneen mieleenikään alkuverkata tällaisella tavalla. Sehän siitä tekikin jotenkin todella hauskan yksityiskohdan tähän tarinaan. Todella kekseliästä.

      Mun suosikki kohta on kuitenkin tuo serkusten (?) kisailu rataa rakentaessa ja siihen kuuluva voittajan oikeus tulla kyyditetyksi repparissa. Tekisi melkein mieli sanoa ”pojat on poikia”, vaikka vihaankin tuota lausahdusta yli kaiken. Tästä kuitenkin tuli todella sellainen veijarimainen kuva, kun kaksi aikuista miestä heittäytyi aivan kympillä mukaan leikkiin.

    • #8275 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Marshall on kiva myös kun hän malttaa olla vähemmän vakava ja konhottaa. Voin kuvitella, että poijjat on pistetty tekemään ratoja samalla tavalla kakarana. Miten pikkulapset muuten saisi tekemään tylsiä töitä samalla ripeydellä?

      Marshallissa tuntuu olevan tässä sellaista sisäänrakennettua kilpailuhenkisyyttä, joka on jalostunut kuitenkin lempeämmäksi ja rauhallisemmaksi hevosten kanssa. (Ja pakko onkin jalostua, jos kilpapari on toisen lajin edustaja kuin itse.) En ole nimittäin ennen ajatellut Marshallia kilpailuhenkisenä, vaan pikemminkin sellaisena, jolla on muuten vain sisäistä motivaatiota paneutua ratsastamiseen. Se, että Marshall lähtisi pienellä yllytyksellä mukaan pikku kisoihin, tarjoaa joillekin hahmolle uuden tavan lähestyä häntä. Ainakin mun päässä syntyy heti ajatuksia, mitä Marshallin ja mun voitontahtoisten hahmojen (eli ennen kaikkea Oskarin) välillä voi joskus tapahtua, kun sopiva sauma ilmestyy.

  • #8263 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    Pariisin tiellä, osa 2
    — Tiistain ja keskiviikon lähtölistat on muuten tulleet, tiedotin Marshallille tallinkäytävällä.
    — Joo niin on. Ja muidenkin päivien listat myös. Miten sinulla on ne luokat?
    — Tiistai ja keskiviikko, molempina päivän vika luokka ja molemmissa vielä aika loppupäässä.
    — Okei. Katsoin jo että minä ratsastan Hakralla keskiviikon vaativassa A:ssa aika alkupäässä.

    Niin totta, eka kerta ikinä sekin että ratsastin oikeasti tallikaveria vastaan! Kilpailimme kumpikin keskiviikon International-luokassa. Olimme kyllä monta kertaa treenanneet kaksin Marshin kanssa ja katsoneet toinen toistemme ratsastusta, joten Marsh ei tuntunut niinkään kilpailevalta ratsastajalta vaan edelleen ihan tallikaverilta. En ehtinyt kuitenkaan sitä nimenomaista asiaa sen enempää ajatella, sillä minua jännitti jo ihan tarpeeksi se ensimmäinen vaativa A ikinä. Noin teoriassa ei pitäisi, koska olin valmistautunut niin hyvin kuin vain mahdollista, mutta näissä asioissa järki jäi aina toiseksi.

    — Minulla onkin torstaina se suurempi urakka, kaikki kolme luokkaa, sanoi Marsh.
    — Joo, niin katsoin! Ja yksi vielä vieraalla hevosellakin, päivittelin.
    — Ei se vieras hevonen ole. Olen ratsastanut sillä kyllä aiemminkin.
    — No niin mä kyllä arvelinkin. Mä kyllä ajattelin että jos kävisin torstaina Pariisissa, siis ihan keskustassa. Shoppailemassa ja muuta, kun mun urakkahan on ohitse…

    Tuvassa vedenkeitin napsahti ja nousin kaatamaan itselleni kuumaa vettä kuppiini. Noa ei ollut pöydän ääressä, mutta kysyin silti halusiko joku muukin teetä. Kaikilla oli kahvia, joten istahdin takaisin pöydän ääreen.
    — Se on kahvinkulutus laskenut kolmanneksella sen jälkeen kun Harri lähti, Nelly naurahti. — Mitäs sille muuten kuuluu?
    — Ihan hyvää. Se käy parikin kertaa viikossa ratsastustunneilla jos vain töiltään ehtii.
    — No sehän on hienoa, ei pääse taidot rapistumaan reissussa! Oot kyllä koulinut siitä ihan kiitettävän hevosmiehen.
    — Ei sitä paljon tarvinnut koulia, tuumasin. — Sitä olisi kuulemma jo lapsenakin kiinnostaneet hevoset, muttei se koskaan tullut lähteneeksi tallille.
    — No hyvä että nyt sit. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.
    — Sitä harmittaa ihan hirveästi ettei se pääse tuonne Pariisiin mukaan.
    — Ihan varmasti!

    • #8265 Vastaus

      Ea
      Osallistuja

      Olipa kivan arkinen tarina. Tykkään varsinkin Sonjan suhteista muihin tallilaisiin. Tulee sellainen fiilis, että Sonjalle nämä tarinassa mainitut hahmot ovat paljon enemmänkin kuin pelkkiä tuttuja kasvoja käytävillä. He ovat ihan oikeasti naisen ystäviä isolla y:llä. Ystäviä, joidenka kanssa voi myös puida parisuhdejuttuja. Siitä puheen ollen oon ihan invested näissä Sonjan parisuhde kiemuroissa, vaikkakin vasta muutaman tarinan niistä olen lukenut. Historia ei ole siis hallussa, mutta tulevia juonenkäänteitä odotan innolla.

      Tykkään myös siitä, miten rakennat ja alustat tätä matkaa Pariisiin. Nyt alkaa jo vähän kutkutella matkajännitys täällä ruudun takanakin.

    • #8276 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Joo, huono urheilija toivoo toisen mokaavan, ja hyvä onnistuvansa itse. On helppoa olla kaverinkin puolella, vaikka välittäisi omasta voitostaan, kun haluaa voittaa hyvät kisakumppanit, eikä kämmärijoukkiota. Mitään yletöntä voitonhimoa en kyllä tästä aisti, vaan Sonja suhtautuu koko hommaan kokemuksena. Ja vitsi mikä kokemus se onkin! Vaativa luokka ulkomailla asti, oikein oikeissa-oikeissa kisoissa, joissa on oikeita-oikeita ratsastajia!! Marshall on näissä hommissa jo vanha tekijä, joten jos olisin itse Sonjan asemassa, kokisin Marshallin olevan ennen kaikkea korvaamaton tuki matkaa varten. Ei tarvitsisi itse selvittää ihan kaikkia käytännön järjestelyitä, kun olisi joku vastaamassa kysymyksiin!

  • #8264 Vastaus

    Marshall
    Osallistuja

    Lisää jännitystä
    Random älynväläys jatkoksi Sonjan tekstille

    “Onhan se eri olla paikan päällä, mutta Harri voi olla hengessä mukana ja seurata telkkarista. Tai netistä”, puhelin samalla kun nousin hakemaan lisää kahvia.
    Sonja lopetti teepussin narun pyörittelyn sormenpäissään, ja tuijotti silmät suurina “Nuo kisat näkyy joltakin kanavalta vai?”
    “…Joo. Aikaisemmatkin, tai siis ne kenttä ja estekilpailut, pystyi katsoa suorana.. ainakin jostain YLE Areenan tapaisesta palvelusta. Voin kotona tarkistaa että mikä se oli.”
    “Voi–…” nainen mutisi ja nosti käden suunsa eteen “…ehtisinköhän minä viedä mun kisavaatteet johonki pesulaan vielä tässä vaiheessa? Jotta ne on varmasti edustavan näköiset.”
    “Ihan hyvät ne varmasti on!” Nelly totei varman kuuloisena, “Mutta jos siltä tuntuu, niin varmasti Seinäjoelta yksi tai pariki pesulaa löytyy mitkä ottaa viime hetken töitä.”
    “Sellaane kuullostaa aika tyyrihiltä..” Eetu mutisi penkin päästä.
    “Hinnalla ei ole niin väliä, kunhan ne vaatteet saa hakea ajoissa… Ja minä kun luulin että tämä jännitys ei tästä enää pahemmaksi voisi muuttua!”

    Vähän kaikkien kasvoilla tuntui olevan myötätuntoinen hymy. Olihan Sonja ilmaissut jo parikin kertaa että häntä jännitti. Pelkästään jo se että edessä oli ensimmäinen vaativa A luokka, mutta myös se että se tapahtui näinkin suurissa karkeloissa ja suoraan ulkomailla.

    “..No, jos yhtään helpottaa. Niin minä en edes tiedä mahtuuko minun frakki päälle”, totesin olkiani kohauttaen ja hörppäsin kahvistani, “Pääsen kokeilemaan sitä vasta siellä Pariisissa.”
    “..Miten voit olla noin rauhallinen tuollaisesta? Minä sentään tiedän että ne vaatteet istuu, ja hyvin hyvin, mutta haluan vain että ne on nyt sitten varmasti puhtaat ja oikein silitetty.”
    “Yritän olla ajattelematta asiaa sen enempää kun en voi siihen tämän enempää vaikuttaa.. Vaikka henkisesti revinki hiuksiani”, vastasin virnistäen.

    • #8266 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Kiitos, tämä oli aivan ihana lisäys! <3

    • #8267 Vastaus

      Ea
      Osallistuja

      Tämä oli hyvä veto! Voi iiik, ku alkaa itteeki niin jännittää Sonjan puolesta. Häneen jotenkin samaistun niin tossa hermoilussa. Kaiken pitää olla just eikä melkein ja mieluiten täydellisessä hallinnassa. Tollaset viimehetken yllätykset ovat aivan kauheita.

      Marshall puolestaan muistuttaa niin mun ystävää tässä tekstissä, että tuntuu ku tää keskustelu ois meidän jutuista kirjotettu. Miten jotku ihmiset vaa osaa antaa niiden asioiden olla, mihin ite ei voi vaikuttaa? Samaa aikaa ihailen ja vihaan tollasia hetkessä eläjiä. Osaispa itekki.

    • #8277 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Onpa kivaa jatkoa!

      Marshall on niin kuin kotonaan kisajännityksen kanssa, mutta muistaa silti ottaa Sonjan huolet ihan tosissaan. Tämä asetelma on tässä tosi uskottavasti muuten pedattu kaffin hörppimisineen kaikkineen! Joskus ajattelin, että pääsisinpä aikamatkaamaan ja piipahtamaan itseni luona kun olin ekassa koulussa opena. Sanoisin, että mene kulta rakas nukkumaan: ei niiden tuntien tarvi joka kerta olla yöllä itku silmässä hysteerisinä viimeisteltyjä. Ovenkahvaopetussuunnitelma riittää välillä ja joskus voi katsoa vasta perillä, sopiiko kisatakki päälle. 😀 Tässä tarinassa käy ilmi myös se, että jännitys ei varsinaisesti poistu ihmisestä kokemuksenkaan myötä, mutta siihen oppii suhtautumaan ja sen kanssa oppii elämään täysin hyvää elämää. Siitä saisi puhua poijjat enemmän!!

  • #8305 Vastaus

    Outi Halme
    Osallistuja

    Jouluterveisiä

    Koko homma oli ihan typerä päähänpisto. Sitä olin toistellut itselleni siitä lähtien, kun olin startannut auton Espoossa ja vielä silloinkin, kun olin ottanut vastaan Scandicin logolla leimatun pahvikuoren, jonka sisällä oli muovinen avainläpyskä. Vielä huonommalta ajatus oli tuntunut, kun olin kiirehtinyt kelloani vilkuillen Seinäjoen keskustan läpi leipomoon, jossa olin joskus poikennut, enkä tiennyt toivoinko sen olevan auki vai sittenkin kiinni. Siinä olisi ollut hyvä syy hylätä koko operaatio.

    “Ne olikin sitten loput joulutortut tältä päivältä”, vanhempi rouva hymyili tyytyväisenä painaessaan valkoisen pahvirasian kannen hellästi kiinni.
    “Kiitos! Onneks niitä vielä oli. Taitaa olla kova kysyntä näin joulunaikaan”, yritin hymyillä ja pitää yllä kohteliasta keskustelua. En halunnut vaikuttaa töykeältä.
    “Kyllä kyllä, vaikka helppohan näitä on ihan itsekin tehdä, kun nykyään on ne valmiit taikinat ja kaikki. Vaikka ei mikään itsetehtyä voita! Tuleeko vielä muuta?”
    “Ei kiitos. Tai itseasiassa…”
    Nolotti kysyä, mutta nainen vain hymyili leveästi ja katosi hetkeksi takahuoneeseen.
    “Säälihän näitä hyviä leipiä on roskiin heittää, niin pidän tuolla jemmassa, kun en enää itse kehtaa ajella varsinkaan tällaisilla säillä. Mutta usein joku tuleekin kyselemään.”
    Nappasin suuren leipäsäkin mukaani ja kiittelin leipuria uudestaan. Muistin jopa toivottaa hyvät joulut vielä ovelta.
    “Sitä samaa! Ja paljon terveisiä sille Hopiavuoren Eetulle”, rouva huikkasi perääni. Hymy suli kasvoiltani, kun astuin ulos leipomosta.

    Kello oli jo paljon, kun lopulta sain kerättyä tarpeeksi rohkeutta suunnata autoni Otsonmäelle. Hetken mielijohteesta laitoin Robbie Williamsin joululevyn soimaan auton radiosta, mutta sammutin sen melkein heti vain jatkaakseni matkaa hiljaisuudessa. Melkein varkain oloni tuntui lähes kotoisalta, kun saavuin Otsonmäelle ja käännyin Vanhalle Päätielle. Sitten käteni alkoivat täristä. Siitä huolimatta autoni löysi paikalleen maneesin kulmalle. Renkaat jättivät lumeen tuoreet jäljet.

    Tiesin olevani epäilyttävä hiippailija, kun vedin toppatakin hupun melkein silmille ehkä suojautuakseni enemmän uteliailta katseilta kuin pieneltä pakkaselta, joka oli kiristymässä iltaa kohden. Tuvasta kajasti pihamaalle lämpimät valot, mutta suuntasin kohti tallia. Askeleeni kuljettivat minua sisälle suulin kautta reittiä, jota olin kulkenut niin monta kertaa.

    “Ja millähän asialla sitä ollaan?” tiukka kysymys pysäytti minut, kun tuskin olin saanut ovea suljettua perässäni. Camilla oli astunut käytävälle Pasin karsinasta ja tuijotti minua tiukasti kuin tunkeilijaa. Pölyharja naisen kädessä näytti sillä hetkellä aseeksi kelpaavalta.
    “Mä tulin vaan moikkaamaan”, olisin toivonut kuulostavani reippaammalta tai keksiväni jotain fiksumpaa sanottavaa kun laskin kömpelösti toppatakin hupun yhdellä kädellä tasapainoitellen leipäkassia ja leivosrasiaa toisella.
    “Outi!” tallimestarin ääni oli epäuskoinen, enkä osannut tulkita naisen ilmettä sen paremmin kuin koskaan aikaisemminkaan.
    “Sori, jos mä säikäytin. Eihän mulla oikestaan ollut mitään asiaa… Mä toin vaan nää”, näytin tuomisiani kuin ne jotenkin olisivat oikeuttaneet hiippailuni.
    “Aika myöhään sä oot liikkeellä”, Camilla huomautti toettuaan hetken, enkä voinut olla ajattelematta, ettei nainen kommentoinut pelkästään vuorokaudenaikaa.
    “Mä en ehtinyt aikaisemmin”, vastasin vaikka se kuulosti valjulta.

    Hetken seisoin vain kiusallisesti tallin ovella, ennen kuin otin kokeillen muutaman varovaisen askeleen eteenpäin. Melkein yllätyin, kun Camilla ei käskenyt minua ulos.
    “Annat Pasille sit kans! Ja Jussille vaan pieni pala. Se on vähän rotevammassa kunnossa.” nainen huikkasi Pasin karsinasta. Hän suki ponia varmoin ja lempein ottein.
    “Se ei vissiin johdu talvikarvasta”, naurahdin, kun kurkkasin viereiseen karsinaan, jossa Jussi edelleen majaili.
    “No kyllä sä Jussin talvikarvan tiedät. Se on ollut takki päällä melkein elokuusta asti”, Camilla virnisti ja kurottui ottamaan vastaan ruisleivän kannikan, jonka Pasi sitten hamusi suuhunsa ahnaasti.

    Tunsin Camillan katseen tiukasti niskassani, kun rapsuttelin Jussin kaulaa. Ori nuoleskeli toiveikkaana ruokakuppiaan, josta viimeinen leivänmurunenkin oli kadonnut jo hetki sitten.
    “Tietääks Eetu että sä oot täällä?” kysymys rikkoi pitkältä tuntuneen hiljaisuuden.
    “Ei, mä tulin vähän hetken mielijohteesta”, myönsin.
    “Sit mun pitäis varmaan sanoa, ettei sulla oo mitään asiaa sen hevosen karsinaan. Sun pitäis jutella sen kanssa eka”, Camilla huomautti.
    “Mä tiedän”, huokaisin ja taputin vielä kerran Jussia. “Mä vaan halusin…” aloitin, mutten tiennyt miten olisin jatkanut. Halusin tietää, miten Jussi voi ja miten Eetu ja Nelly jaksoivat. Halusin tietää, oliko Oskari vielä täällä ja mitä Ukolle oli käynyt. Halusin tietää kuinka Noa oli pärjännyt varsojen kanssa, vaikka isojahan ne taisivat jo olla vähän niin kuin Surrekin. Vielököhän kaikki majailivat Hopiavuoressa… Erittäin palavasti halusin kuulla, miten hitossa oli mahdollista, että olin bongannut Sonjan nimen Paris SIM Dressage Weekin kärkipaikalta, kun olin muuten vaan selannut kilpailun tuloksia. Halusin istua tuvan pöydän ääreen, syöttää pöydän alla kerjäävälle Mielikille salaa palan joulutorttua ja esittää, että kaikki oli niin kuin ennenkin.
    “Mä halusin tuoda vaan nämä”, huokaisin ja jätin jokaisen kysymykseni kysymättä, “jos mä jätän nää tähän, niin voitko sä viedä ne tupaan? Leivät mä voin viedä kyl satulahuoneeseen ennen kuin lähden.”
    “Sä et meinaa tulla käymään sisällä?”
    “En mä näin myöhään kehtaa. Mä olin itseasiassa ajatellut jättää nääkin satulahuoneeseen ja toivoa, että joku muu kuin Hello tai hiiret löytää ne eka”
    “Ei siellä mitään hiiriä…” Camilla mutisi kuin olisin kritisoinut hänen tallinsa siisteyttä.
    “En mä sitä tarkoittanut, kunhan vitsailin”, kiirehdin vakuuttamaan ennen kuin heilautin kättäni ja suuntasin satulahuoneelle päin.

    “Sanonko terveisiä?” Camillan kysymys tavoitti minut vielä kun olin juuri lähdössä.
    “Tai sit sä voit ottaa kaiken kunnian joulutortuista”, virnistin, vaikka tiesin ettei Camilla varmaankaan ollut tyytyväinen vastaukseeni.
    “Meinasitsä jäädä maisemiin?” nainen jatkoi.
    “Ehkä… Ainakin joulun ajan”, vastasin epämääräisesti. Faijalla oli ollut ihan liian vähän tekemistä eläkepäivillään ja nostalgiapuuskassa se oli päätynyt ostamaan Otsonmäeltä mökin, jota ne halus laittaa jouluksi kuntoon. Jopa Katin perhe oli tulossa tänne joulunviettoon. Olin tullut avuksi tai ainakin paikalle, kun faija oli luvannut maksaa hotellin Seinäjoelta siihen asti, kunnes saunarakennuksen yhteydessä olevan vierashuoneen sähköt saataisiin toimimaan. Vanhemmilleni olin sanonut, että haluan moikata vanhoja kavereita. Todellisuudessa olin halunnut nähdä, oliko mitään vanhaa enää jäljellä.

    Autoni oli juuri lipumassa pois pihasta, kun tuvan ovi aukesi. Mielikki loikki vastentahtoisesti lumihankeen ja pian takaisin. Oviaukossa seisoi tumma hahmo, jonka arvelin olevan Nelly tai Noa, mutta pimeässä oli vaikeaa nähdä tarkemmin. Heilautin kättäni ja ajoin pois.

    • #8308 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Tällainen mystinen jouluhiippari on kyllä tervetullut (takaisin)!

    • #8327 Vastaus

      Ea
      Osallistuja

      Olipas kiinnostava ja hyvin kirjoitettu kertomus. Paljon minulle vielä toistaiseksi tuntemattomampia hahmoja ja hevosia. Innolla jään kuiten odottamaan, tuleeko jouluhiipparin tarinaan jatkoa 🙂

    • #8390 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Ai että. Tästä oiken tuntee sen tietyn fiiliksen, jonka itse koki, kun hiippaili vanhan hoitohepan tallilla kauan sen jälkeen, kun oli viimeksi käynyt. Outiakin painaa sama epävarmuus ja vähän niin kuin syyllisyys, vaikka ei olekaan oikeasti mitään pahaa tehnyt. Kauheinta sekä siinä olossa että tässä tarinassa on se, miten kaikki on niin tuttua ja silti se tuntuu erilaiselta: niin kuin katselisi kaikkea ulkoapäin. Sitä miettii juuri tällä tavalla, että mikä on muuttunut. Vieläkö varsat ovat edes paikalla, vieläkö vanhat tutut naamat olisivat löydettävissä. Muutoksen pelkoa tässä tarinassa ei ole kuin rivien välissä varsojen kasvamisessa ja siinä, että mitä jos tutut ovat lähteneet. Minun huoleni olisi Outin tilanteessa myös se, että mitä jos minut on korvattu. Ratsastaako Jussilla joku toinen? Juoko kahvia paikallani joku toinen? Onko Oskari pitänyt jotain toista kädestä Kyrönjoen rannassa?

      Tarinassa on paljon sellaisia pieniä yksityiskohtia, joita luetuttaisin ja tulkituttaisin opiskelijoillani symboliikkana. Erityisesti se jää mieleen, miten auto menee tutulle paikalleen, mutta samalla jättää uudet, tuoreet jäljet lumeen.

      Ihanaa nähdä Outi taas. 😀

    • #8410 Vastaus

      Camilla
      Valvoja

      Oma reaktioni oli melkein sama kuin tarinan Camillalla, mutta hyppäsin enemmän riemusta. Ihanaa, että Outi on tullut edes hetkeksi takaisin ja toivottavasti pidemmäksi aikaa. Hän on aina tervetullut takaisin.

      Varmasti Outista on outoa olla takaisin. Niin tuttua, mutta silti vierasta. Ainakin sama möreä tallimestari on vielä! Tiedä sitten, oliko Outin toiveissa törmätä ensimmäisenä Camillaan vai ei.

  • #8335 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    Tiedän: olen harrastanut hieman epärealistisia aikatauluja, ihan näin nopeasti ei maata/merta pitkin pääsisi Pariisista Otsonmäkeen, mutta olen sanonut sen aiemminkin että logiikka on yliarvostettua. Ja voihan tämä olla tapahtunut esmes. huomenna.

    Pariisin tiellä, viimeinen osa
    Marsh sammutti auton Hopiavuoren pihassa ja huokaisi ajatuksettomasti.
    — Se oli sitten semmoinen reissu. Nyt sitten hevosten ja tavaroiden purkuun.

    Kömmimme kaikki hieman puutuneina ulos autosta. Eetu ja Camilla olivat ilmestyneet ovenpieleen kuullessaan auton ajavan pihaan.
    — Jaha, solis sitten maailmanmatkaajat kotiintuneet. Hyvinkös meni reissu?

    Eetun tuttu puheenparsi lämmitti mieltä. Oli se sentään hyvä olla takaisin kotona. Santtu kysyi varovasti, että voisiko hän käydä nopsasti tervehtimässä Fifiä, tulisi sitten kyllä takaisin auttamaan hevosten ja tavaroiden purkamisessa ja voisi hoitaa Mortinkin vielä viimeisen kerran. Annoin tietenkin luvan, sillä olisihan se ollut suorastaan julmaa kieltää. Santtu lähti puolijuoksua pihattoa kohti. Tiesin että hän kaipasi jo Fifiään, siitä oli ollut puhetta matkalla ja olisin minä sen arvannut muutenkin.

    Aikaahan siihen meni ennen kuin kaikki hevoset ja tavarat oli purettu ulos. Tavaraa nimittäin riitti, kolmen hevosen varusteet, kahden ratsastajan ratsastusvermeet, kaikki muut reissussa tarvittavat kamat ja sitten paluukuormassa oli vielä kasoittain tuliaisiakin. Myönnän että itseltä ainakin karkasi mopo vähän käsistä noiden ostosten suhteen, kun tiesi että kaikkea ei tarvitse ahtaa yhteen matkalaukkuun vaan autossa on paluumatkalla tilaa. Ja se suurin ostos ei vielä tähän kuormaan edes ehtinyt: menin nimittäin ostamaan Mortille uuden satulan, ihan mittatilauksena tehdyn. Mortin selästä oli tehty 3D-malli sitä varten ja hyvä ettei myös minun takamuksesta. Satula tulisi vasta ensi vuoden puolella, kun olisivat saaneet sen valmistettua.

    Santtu oli purkanut Mortin kuljetuskamoista, harjannut sen nopeasti ja loimittanut uudestaan ulkoilua varten. Sitten hän talutti Mortin tarhaan, napsautti riimunnarun irti ja kääntyi sulkemaan porttia.
    — Se oli nyt sitten varmaan viimeinen kerta kun hoidan Morttia, sanoi Santtu ojentaen samalla riimunnarua minulle. Mortti ei malttanut jäädä heinäkasalleen vaan ravaili kaula ja häntä pystyssä pitkin aidanviertä. Se teki muutaman puolinaisen hypyntapaisen ja pysähtyi sitten kihnuttamaan poskeaan etujalkaa vasten.
    — Ainakin ennen seuraavaa kertaa, vastasin hymyillen. — Kiitos tosi paljon että lähdit mukaan hoitajaksi. Mä en olisi selvinnyt ilman.

    Santtu yritti vähätellä omaa osuuttaan, mutta katkaisin sen saman tien.
    — No okei, olisin ehkä saattanut selvitä, mutta huonosti kuitenkin. Että parempi näin. Mennäänkö vielä tupaan vai onko sulla kiire kotiin?

    Tuvassa oli koolla sekalaista porukkaa. Nellyä ei näkynyt ja kysyessäni Eetu sanoi hänen olevan jossain kauempana valmentamassa, mutta että tulisi kyllä iltaan mennessä takaisin kotiin. Harmittelin mielessäni etten voisi jäädä illaksi tänne, mutta tiesihän Nelly jo kaikkein tärkeimmät seikat. Muut kyllä halusivat tietää meidän Pariisin-reissusta aivan kaiken, mutta minä jätin enimmän puhumisen Santulle ja Marshallille, kun hän vihdoin saapui tupaan hevoset hoidettuaan. Nyt just ei jaksanut käydä kaikkea läpi ja piti vähän aikaa mutustella itsekin asioita, ennen kuin niistä jaksoi kertoa muille.

    Näin tuvan ikkunasta kun Markuksen Pajero kääntyi tallinpihalle. Olin pyytänyt hänet hakemaan minut, sillä oma autoni oli kotipihassa kun en halunnut jättää sitä lojumaan Hopiavuoren pihaan koko reissun ajaksi. Kysyin tarvitsiko Santtu kyytiä kotiin, sanoin muille heit ja että nähdään taas huomenna ja riensin ulos. Markus oli noussut autosta ja ennen kuin ehdin oikein tajuta miksi hän avasi takaoven, kohti syöksyi valkoruskea salama. Ehdin kyykistyä sen verran että Axa miltei hyppäsi syliini. Se oli niin innoissaan että hännänheilutus oli muuttunut koko koiran heilutukseksi ja vastoin tapojaan se lipoi naamani märäksi.

    — Voi tyttö, mullakin on ollut ikävä sua!

    • #8359 Vastaus

      Ea
      Osallistuja

      Olen aivan samaa mieltä kanssas siitä, että logiikka on yliarvostettua. Toki tykkään suht realistisesti kirjoittaa, mutta välillä säästän vaivaa ja oion kulmia. Mun mielestä virtuaalimaailma on just sitä varten, että täällä se joulukin voi tulla vaikka tänään eikä kaikkea tarvitse odottaa niin tuhottoman kauan. Samoin hahmo voi omistaa hevosen tai vaikka kolme ilman, että mun tarvitsee alkaa ynnäilemään tuloja ja menoja. Se tässä on hienoa! Voi toteuttaa niitä omia unelmia nyt ja tässä eikä taivaskaan ole raja.

      Tarina oli kerrassaan suloinen. Santun olet kuvannut kyllä niin ihanasti. Tekis mieli vaa rutistaa Santtu isoo halauksee, ku kuvittelee hänet hyppelemässä katsomaan Fififä piiiitkästä aikaa.
      Samoin Sonjan ostosöverit ovat samaistuttavia varsinkin tässä joulun alla 😀

      Markusta en sitten tuntenutkaan, mutta ehkäpä hänet jostain täältä muualta löydän. Ihanaa kuitenkin, että tuli hakemaan ja toi yllätyksenkin mukanaan. Niin liikuttavia nämä pitkästäaikaa näkemiset koirien kanssa!

    • #8391 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Se oli hieno reissu! Se oli hieno reissu Sonjan menestyksen myötä, mutta ennen kaikkea sen kannalta, miten tarinallisesti inspiroiva se selkeästi oli. Oli hienoa seurata sankareiden matkaa.

      Nyt odotan jo tulevaa. Minähän-en-kilpaile -Sonja on saavuttanut ison voiton. Voisiko olla niin, että nälkä ei kasva syödessä? 😀 Minä ainakin haluaisin lisää, jos olisin samassa tilanteessa. Virtuaalimaailmassa kisamenestys on suurilta osin arvottua, joten jutunjuurta saisi kyllä lisää sekä uusista voitoista että siitä, että menestys katkesikin alkuunsa.

  • #8345 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    Jälkilöylyt
    Laskin jouluisen lahjakassin Hopiavuoren tuvan pöydälle.
    — Tuossa olisi teille joululahjaa ja Pariisin-tuliaisia, sanoin Nellylle. — Purkillinen ankanmaksasäilykettä ja toinen purkillinen hillottua punasipulia. Klassinen ranskalainen yhdistelmä, menee paahtoleivän päällä tai jos oikein ranskalaiseksi haluaa, niin hankkii briossia.
    — Kiitos paljon, kuulostaa tosi hyvältä, sanoi Nelly ja nosti lahjakassin kaappiin. — Tämä täytyy säästää jouluksi. Mutta mennään katsomaan ne videot.

    Olohuoneen puolella Eira istui sohvalla läppäri sylissään.
    — Me katotaan Sonjan kanssa nyt sen kisaradat siellä Pariisissa, ilmoitti Nelly heti tomeralla äänellä. — Joten mene vaihteeksi keittiön pöydän ääreen.
    — Voisinko mä jäädä kans katsomaan niitä? Eiran ääni oli pyytävä.
    — No jos olet hiljaa. Vai mitä, Sonja?
    — Joo, sopii se.

    Aloimme ensin käydä läpi sitä tiistain vaativaa B:tä. Sen katsominen oli kyllä tuskallista, koska videolta näin niin selvästi sen, mitä en ollut tuntenut selkään. Tai olin, mutta olin tulkinnut sen väärin. Luulin Mortin olevan hermostunut tai kuuma ja siksi pidättelin sitä ja ratsastin muutenkin raskaammin kuin yleensä. Liikaa yrittämistä ja ihan oma virhe, myönsin sen suoraan.

    — Mua ihmetyttää se, että Mortti ei alkanut protestoida tuota, Nelly tuumi. — Häntä sillä on vähän levoton, mutta muuten se ei suuremmin rettelöinyt. Yllättävää, koska kotioloissa olisit kyllä saanut jyrkempää palautetta siltä.

    Nyökyttelin, sillä olin itse ihmetellyt samaa. Mortti ei ollut mikään anteeksiantavainen ratsu. Tosin olin kyllä jännittänyt niin kamalasti ja kun ei Mortti alkanut rettelöidä mitenkään isommin, niin jäivätkö sen hienovaraiset vihjeet ihan puhtaasti vain huomaamatta minulta? Ehkä.

    — Se mikä tästä radasta ja oikeastaan kaikista radoista on sanottava sulle plussaksi on se, että sä ratsastat niin tarkkaan nuo tiet aina. Paljon näkee sitä, että muuten ratsastus on ihan hyvää, mutta ne tiet mennään aina vähän miten sattuu. Puolivoltti on joku ihme kaari vähän sinne päin ja peruutus kaksi metriä oikeasta paikasta sivussa. Kotona siitä nyt vielä pääseekin kuin koira veräjästä, mutta kisoissa ei vaikka sitä kyllä sielläkin näkee.
    — Kato kun insinööri hanskaa geometriankin…
    — No vissiin niin, naurahti Nelly.

    Löytyi siitä ohjelmasta korjattavaa, siis sen kuolaimen takana olemisen lisäksi, johon Nelly ei puuttunut sen jälkeen kun asia oli todettu. Oli siinä kiitettävääkin, muutakin kuin vain tarkkaan ratsastetut tiet ja muu säntillisyys. Nelly oli aina tällainen: jos löysi moitittavaa, löysi kiitettävääkin eikä takertunut pelkästään niihin huonoihin asioihin. Ne tietysti todettiin, mietittiin mahdollinen syy ja korjaus, ja sitten jatkettiin eteenpäin ilman että se oli kenenkään mielestä maailmanloppu.

    Sitten kävimme sen vaativan A:n kimppuun. Siitä saatoin sentään olla ylpeä!
    — Mä en tiedä miten sä itsesi kokosit näiden päivien välissä, mutta mitä sä ikinä teitkin, niin muista se ja tee uudestaan. Tämä oli aivan toisennäköinen rata.
    — No, se oli kai Simon, Harrin ja yleisen periksiantamisen yhdistelmä.

    Nelly katsoi minua kummastuneena ja tiukkasi selitystä.
    — Mä soitin Simolle siinä illalla ja sain siltä palautetta ja jotakin ohjeita. Kuulemma hengittäminen esimerkiksi on ihan kannattava asia.
    — Se on, pisti Nelly väliin ja Eira tirskahti. — Ei ole naurun asia tämä, hän torui Eiraa sormi pystyssä mutta hymyili samalla itsekin.
    — Sitten mä juttelin Harrinkin kanssa ja se sai valettua muhun jotakin uskoa. Ja sitten mä vaan totesin, että sen ekan päivän jälkeen kukaan ei odota meiltä mitään että aivan sama miten se toka menee. Ei tartte varmistella.

    — Saako kysyä yhden asian? sanoi Eira varovasti.
    — No kysy pois.
    — Noi laukanvaihdot esimerkiksi, kun ne pitää tehdä tietyssä pisteessä, niin mistä se katotaan että missä kohtaa? Siis että jos pitää tossa C:n kohdalla vaihtaa, niin pitääkö se vaihtaa silloin kun hevosen pää on siinä C:ssä vai etujalat vai runko vai missä kohtaa? Jos siis haluaisi tehdä silleen täydellisesti. Vai riittääks se että joku kohta hevosesta on siinä C:n kohdalla?

    Minä ja Nelly aloimme selittää yhtä aikaa, vaikenimme molemmat mutta viittasin Nellyn jatkamaan.
    — Se on siinä kohtaa, kun ratsastaja on siinä pisteessä. Eli voisi sanoa että puolivälissä hevosta. Tosiasiassa esimerkiksi just laukannostoa ei kyllä voi ihan sentilleen vaatia just tietyssä kohdalla, mutta aika monta muuta asiaa kyllä voi.
    — Okei, kiitti.

    Kun video ja rata oli puitu läpi, Nelly napsauttu telkkarista virran pois ja nojautui sohvalla taaksepäin.
    — Mä muistan itse kun katottiin tota kisaa suorana, niin ihan meni kylmät väreet pitkin selkää kun katsoi sun ratsastusta. Mutta se siitä, ne on nyt ohitse ja teillä on taas rahtusen verran enempi kokemusta. Mitäs seuraavaksi sitten?
    — No nyt on tässä tämä joululoma, Mortti saa lomailla ja mä lähden sinne Torontoon. Mutta sitten tammikuussa voisi alkaa katsoa taas valmentautumista ihan tosissaan. Kisoja en ole vielä suunnitellut, maalis-huhtikuussa voisi miettiä jotakin pienempiä kisoja lämmittelyksi. Toukokuussahan on se Hannaby Hanami Week ja sit kesällä viimeistään kai alkaa Seppele Cup. Että jos jotakin niistä miettisi. Sitten oli Kozlovien kanssa vähän puhetta, että jos haluan, niin voisin tulla Mortin kanssa jossain vaiheessa pariksi viikoksi valmentautumaan heille. Anicehan ainakin valmentaa aktiivisesti ja Grigorikin kai ehkä jonkin verran.

    Se mitä jätin sanomatta oli se, että mahdollisuuksia viikon tai parin aktiivivalmennukseen olisi enemmänkin. Simolle pääsisi aina ja Pariisissa olin tutustunut useampaankin keski-eurooppalaiseen valmentajaan, jotka voisivat hyvinkin toivottaa minut tervetulleeksi. En viitsinyt Nellylle tästä mainita mitään, kun en tiennyt miten hän suhtautui siihen, että valmennettavansa kävi muiden opissa. Simosta Nelly ei ollut koskaan sanonut mitään, mutta harvakseltaan Simo kävikään valmentamassa ja toisaalta Simo oli tuttu minulle jo pidemmältä ajalta. Nämä tämmöiset uudet valmentajat saattoivat olla ihan toinen juttu eikä minun nyt tehnyt mieli pahoittaa suoraan Nellyn mieltä.

    • #8348 Vastaus

      Outi Halme
      Osallistuja

      Onnea Sonjalle vielä hienosta kisamenestyksestä! Kuka olis uskonut vielä vaikka vuosi sitten 😀 Oon pikakelannut teidän Pariisin matkan tässä parin päivän aikana ja vitsit kuinka siitä onkin päässyt kisatunnelmaan ja myös matkailutunnelmaan.

      Yks asia mihin tässä kiinnitin huomiota on se, kuinka ihanan iso tukijoukko Sonjalla on, kun Hopiavuoren porukan lisäksi myös Harri ja Simo on tsempannut eteenpäin ja nyt myös viimeistään Kozlovitkin. Ja Sonja tuntuu aina olevan tosi taitava solmimaan uusia suhteita, kun reissun jälkeen löytyy valmentajaehdokkaita myös Keski-Euroopasta.

      On myös jotenkin tosi huomaavaista miettiä Nellyn tunteita, vaikka järjellä ajatellen työ on työtä ja ammattimielessä Nelly varmasti ymmärtäisi, miksi Sonjaa houkuttelisi myös muut vaihtoehdot. Mutta hankalaksi tilanne menee, kun Nelly on myös ystävä ja en taida olla ihan väärässä, että Nellyllä on ollut isosti lusikkansa sopassa, että Sonja on ylipäänsä saatu kisakentille.

    • #8355 Vastaus

      Marshall
      Osallistuja

      Kiinnitin kans huomiota siihen että kuin huomaavainen Sonja on, kun ajattelee Nellynki tunteita tässä valmentaja hommassa. Voisin uskoa että toinen ei oo millänsäkään vaikka Sonja lähteeki vieraisiin valmentautuun aina välillä. Mutta odotan kyllä mikä lopputulema on. Jotenki tosi jännää kattoa kuin ”emmä mitään kisaamaan” Sonjasta onki alakanu kovasti muovautuun ihan kilparatsastaja, seuraavat kisat jo pohdinnassa.
      Ja kukapa ei Sonjan taustalla olevasta menestyksestä innostuis?

      Samalla pakko kysyä: ootko vieraillu mun päässä?
      Koska mä mietein, ja jänistin kun en ehtiny omasta mielestä ajoissa, että oisin kirjottanu Anicen ja Grigorin kutsuun Sonjan valmennuspätkälle venäjälle. Koska se on jotain mitä ne todellaki olis tehny. Koska etenki Anice on sellanen, että ihme kun ei ole jo lähettäny joulunviettokutsuja niille joitten nimet on yhtään useammin Marshallin jutuissa kuullu.

    • #8392 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Mihinköhhän tarttuisi ekana? 😀 Tässä on niin monta juttua, joista tykkään ja jotka herättävät ajatuksia, siis sen lisäksi että olen edelleen jotenkin henkilökohtaisen ylpeä Sonjan menestyksestä ja etenkin reissun poikimista tarinoista.

      Noh. Nellyyn valmentajana ja Sonjan kuvioon Nellyn kanssa, aloitetaan siitä. Musta on tosi ihanaa, miten Sonja ajattelee Nellyn tunteita tässä lopussa ja muutenkin on koko tarinan ajan (ja muissakin tarinoissa) niin huomaavainen ja kiltti Nellyä kohtaan. Ihan ajatuksetkin Nellystä ovat ystävällisiä. Sellaista kai valmentajan kanssa kuuluu olla! Mulla on kuitenkin epäilys, että Nelly haluaa vilpittömästi Sonjan menestystä, ja ymmärtää, että sitä varten Sonjan on ihan hyväkin nähdä muita valmentajia. Nelly ei myöskään ole mun mielestä suuruudenhullu tai luule itsestään liikoja. Hänellä on kuitenkin aiiiiika vähän kokemusta valmentajana moneen muuhun verrattuna. Tämä Sonjan voitto oli vähän Nellynkin voitto, mutta haittaisiko se, jos seuraava ei olisikaan enää samanlaisen siivun vertaa Nellyn ansiota? Tästä asiasta olisi kivaa kuulla Nellynkin ajatuksia joskus.

      Sitten se, millaiseksi olet kirjoittanut Nellyn ja Eiran dynamiikan. 😀 Eira on nyt könnännyt Hopiavuoressa evakossa, ja musta on huvittavaa ajatella, että Nelly on alkanus suhtautua siihen ihan niin kuin omaan teiniinsä. Pois keittiöön siitä tieltä dataamaan! 😀 Tykkään samalla myös siitä, miten Eira saa jäädä vahtaamaan videoita, vaikka ne eivät hänelle kuulu. Eirahan on ollut koko ajan kiinnostuneempi ratsastuksesta ja harrastaa ilmeisesti hevosia nyt hevosten takia eikä elvistelläkseen Instagramissa enää.

      Myös videoiden analyysit ovat onnistuneita. Mulle käy usein niin, että omat hahmot on taitavampia ratsastajia kuin itse on, ja ylipäätään ymmärtävät kouluratsastuksesta. Sitten sitä yritetään Googlen voimalla selviytyä Oskarin kaltaisten epelien repliikeistä ja maailmankuvasta. Nämä analyysit vakuuttavat mun hevosmiestasoisen lukijan ihan täysin. Lisäksi yksi juttu, jota voisi käyttää useammin ja joka toimii, on laittaa joku hahmo kyselemään. Eira sattui tällä kertaa kysymään just sitä asiaa, jonka tämä lukija tiesi (vaikka en paljon tiedäkään), mutta jossain muussa jutussa tällä taktiikalla voisi välttää infodumppauksen hahmon sisäisessä monologissa. Kun joku kysyy hahmolta, joka todella ymmärtää asian, hän osaa selittää sen tarpeeksi yksinkertaisesti ja lyhyesti, ja se auttaa lukijaa ymmärtämään myös. Hyvä veto.

      Hauskaa on myös se, että Sonja pääsee tulevaisuudessa näkemään mualimaa aina Kozlovin vähä komiemmasta tallista alkaen. 😀

  • #8373 Vastaus

    Outi Halme
    Osallistuja

    Kuinka löytää joulupukki

    “Hello Ilves”, vastasi tuttu ääni puhelimeen hyvin viralliselta kuulostaen. Meinasin vetää kahvini väärään kurkkuun.
    “Hello?” toistin häkeltyneenä ja vilkaisin puhelintani. Ruudulla näkyi kyllä juuri se numero, jonka olin aikonutkin siihen näppäillä.
    “Joo joo, vanha vitsi. Nimi on Hello Ilves”, ääni kuulosti ärtyneeltä.
    “Ei kun Outi täällä. Mä vaan en tajunnut, että mä soitin sulle.”
    Tällä kertaa linjan toisessa päässä kuulosti hetken hämmentyneeltä.
    “Mitä hittoa sä mulle soitat? Missä sä oot ollut? Mitä sä meinaat tehdä?”, kysymysten tulvaan oli turha yrittää ujuttaa sekaan omaa vastausta.
    “Ja ennen kaikkea miks sä soitat mun joulupukkinumeroon?”

    Totta kai mökille tarvittiin aatoksi joulupukki, kun Katin lapset tulivat. Sen järjestäminen oli jäänyt yllättäen minun vastuulleni, sillä vanhempani olivat vakuuttuneita siitä, että tunsin varmasti jonkun, joka näin lyhyellä varoitusajalla vielä ehtisi. Olin yrittänyt luikerrella tilanteesta ehdottamalla sitä naapurin Kalevia, mutta kuulemma hän oli vaimonsa kanssa menossa Seinäjoelle omien lasten luokse joulunviettoon. Onnekseni olin kuitenkin huomannut Otsonmäen K-kaupan seinällä lupaavan mainoksen, josta olin ottanut puhelinnumeron talteen. “Laulava ja soittava pukki”. Olisihan siitä voinut arvata…

    “Mutsilla ja faijalla on nykyään mökki Ievannevalla ja vietetään joulu siellä. Mun siskon perhe tulee kanssa. Niitä on kolme lasta: Aino ja Aada on molemmat neljä ja Alva vasta puolvuotias. Kati haluais pukin jo kolmen aikoihin, kun Alvakin on herännyt päiväunilta. Ja muuten varmaan ihan perussetti, pari laulua, valokuvat ja sit jaat pari lahjaa ennen kuin jatkat matkaa”, selitin tilanteen ja toivoin hartaasti, että Hello suostuisi.
    “Mulla on jo keikkoja sovittu, mutta ehkä mä ehdin. Paljon maksat?” Hello tiedusteli kiertelemättä.
    “Käviskö joku satanen?” Minulla ei ollut aavistustakaan joulupukkien palkkatasosta ja tiesin, että isä kyllä maksaisi kunhan vain pukki tulisi.
    “Sataviiskymppii ja Skotille Typylle pussit porkkanoita”, Hello ilmoitti hintansa.
    “Okei, eiköhän se onnistu”, suostuin ehkä liian nopeasti, vaikka hinnassa varmaan olikin tinkimisen varaa ainakin yhden porkkanapussin verran.
    “Ja Jerusalemille pussillinen possunkorvia”, mies jatkoi huomattuaan, että olin kehno hieromaan kauppoja.
    “No sekin onnistuu”, naurahdin.
    “Ja Keskiviikolle ja Prinsessalle-”
    “Hetkonen, ketä ne on?”
    “Niille vaikka kans porkkanaa. Siitä ne tykkää.”
    “Hello, ketä on Keskiviikko ja Prinsessa?”
    “No tuu kattomaan! Tai oikeestaan, mä tuun joulupukiks vaan sillä ehdolla, että sä eka tapaat Keskiviikon ja Prinsessan. Mä keitän just kahvia”, Hello vaati. Taustalta kuului naisen ääni, joka sanoi jotain mistä en saanut selvää.
    “Nelly käski kertoa, että hän keittäää kahvia”, Hello täsmensi ja sulki sitten puhelimen jättäen minulle vain yhden vaihtoehdon.

    Taas kerran parkkeerasin Hopiavuoren pihaan ja pälyilin hetken vainoharhaisesti ympärilleni.
    “Moi! Voinko mä auttaa jotenkin?”, punaposkinen tyttö huikkasi suloisen voikon islanninhevosen selästä. He olivat tainneet juuri tulla maneesista ulos, sillä en ollut nähnyt heitä saapuessani. Taisin näyttää hieman eksyneeltä, vaikka tiesin tasan tarkkaan, minne olin menossa.
    “Ei, tää on ihan tuttu… Tai itseasiassa, osaatko sä sanoa, missä Eetu menee?” tajusin kysyä.
    “Joo! Se tuli just maneesiin ratsastamaan vähän ennen kuin me lähdettiin”, tyttö vastasi selvästi ilahtuneena siitä, että osasi vastata kysymykseeni.
    “Kiitos, hyvä tietää.” En voisi vältellä Eetua loputtomiin, jos jatkaisin Hopiavuoressa hiippailua samaan tahtiin, mutta vielä tänään ehkä voisin. Se nosti mielialaani.
    “Sulla on muuten aivan älyttömän söpö hevonen”, mainitsin hyväntuulisesti.
    “Se on Gæs”, tyttö vastasi selvästi ylpeänä. “Sen nimi tarkoittaa hanhea.”
    “Onpa hauska nimi”, naurahdin ja rapsutin uteliasta tammaa, joka oli vaivihkaan ottanut muutaman askeleen lähemmäksi sananvaihtomme aikana.
    “Se rakastaa rapsutuksia, mutta-”. Tyttö ei ehtinyt sanoa varoitustaan loppuun, kun voikko tamma töykkäisi turpansa kainalooni jättäen toppatakkiini kuolaiset raidat.
    “Ei haittaa!” kiirehdin vakuuttamaan ja rapsutin Gæsia vielä kunnolla korvan takaa ennen kuin jatkoin matkaani. Islanninhevosella ratsastava tyttö jäi katsomaan perääni hieman hämmentyneenä, kun suuntasinkin maneesin sijasta kohti Eetun kotitaloa. Kai hän oli olettanut minun etsivän Eetua.

    “No johan sulla kesti!” Hello tervehti, kun olin tuskin saanut tuvan oven edes avattua.
    “Ja missä sä oot oikein ollut?” Nelly liittyi kuoroon kädet puuskassa.
    “Outi varmasti kertoo koko tarinan. Muuten niille ei tuu joulupukkia”, Hello virnuili. Olin antanut miehelle aivan liian tehokkaan aseen, jota hän nyt käytti häikäilemättä hyväkseen.
    “Sä laitoit Eetulle vaan tekstarin. Ja meille sä et sanonut mitään”, Nelly sätti edelleen kolistellen kahvikuppeja ja lautasia pöytään. Aikaisemmin olisin osannut automaattisesti kävellä astiakaapille ja ottaa yhden niistä haalistuneista mukeista, jossa oli joskus ollut raitakuvio. Nyt olin tuvassa vieraana.
    “No ei siinä nyt ollut mitään ihmeellistä. Mä vaan tein liikaa töitä ja sairastuin ja tarvin vähän lomaa. Mä oon asunut mutsin ja faijan luona Espoossa”, yritin kuulostaa huolettomalta. Aivan kuin olisin vain ollut lomalla.
    “Vähän lomaa…” Nelly puuskahti, mutta huomasin kuinka naisen suupieli kääntyi hieman ylöspäin.

    Jos johonkin pystyi luottamaan, niin siihen ettei Nelly ja Hello kovin sinnikkäästi jaksaneet tentata minulta vähäsanaisia vastauksia. Sen sijaan sain pian kuunnella yksityiskohtaista selostusta siitä, kuinka viikonloppuna järjestetyt pikkujoulukilpailut olivat sujuneet ja kuinka jouluvalmistelut tallilla sujuivat.

    “Mä ajattelin kokeilla keittää riisipuuroa. Pitää tehdä koe-erä ennen aattoa, ettei kaikki mee ihan pilalle. Jäätkö syömään?” Nelly kysyi, kun kahvikupit olivat tyhjentyneet ja Hello oli ohimennen tuhonnut lähes vadillisen pipareita. Nelly vaikutti olevan kuin kotonaan emännän roolissa, mutta tiesin kyllä, kuinka helppoa oli pitää yllä leveää hymyä ja esittää puuhakasta silloin kun ei halunnut huolestuttaa muita. Ei tuntuntu sopivalta kysyä, kuinka Nelly oikeasti voi.
    “Ei kiitos. Mun pitää ihan just jatkaa matkaa”, vastasin, vaikka oikeasti olin menossa vain takaisin Ievannevalle, eikä minulla ollut mikään kiire.
    “Kai sä tuut taas käymään?”
    Nyökyttelin vain Nellylle.
    “Älä unohda Prinsessaa ja Keskiviikkoa! Sun pitää sanoa niille moi”, Hello muistutti.
    “No ala tulla sit. En mä tiedä, mitä mun pitäis etsiä ja mistä”, hoputin Helloa, koska olin päättänyt esittää kiireistä. Hello sulloi taskuunsa vielä pari piparia ja hymyili Nellylle liittolaishymyä, joka paljasti että Nelly kyllä tiesi Prinsessan ja Keskiviikon. Hellon tuntien yllättyisin joka tapauksessa, joten en edes yrittänyt arvailla, mikä minua oikein odotti.

    Hello parka saa kyllä aina osakseen muiden taiteellisia vapauksia. Toivottavasti en pilannut sen joulua täysin pistämällä sen hetkeksi aattona töihin…

    • #8374 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Saakeli että minä repesin nauruun tuossa alussa. Hello joulupukkina! ”Soittava ja laulava pukki”, kukapa muu… Mutta saat kyllä Hellon kuulostamaan niin Hellolta tässä, että kateeksi käy. Nellyn myös, ei sillä. Että vaikka olet ollut kadoksissa pitkän aikaa, niin taidot on tallella ja teksti solahtaa Hopiavuoreen just eikä melkein! Ja Ean ja Gæsinkin olet napannut mukaan vielä.

      Sen paremmin en osaa tätä analysoida, mutta eiköhän Outi vielä solahda näppärästi takaisin Hopiavuoren elämään.

    • #8387 Vastaus

      Ea
      Osallistuja

      Hih, tämä tarina oli kyllä vallan mainio! Kaikki hahmot vaikuttavat niin itseltään. Hello on jo pitkään huvituttanut minua ja kuva vain vahvistui tässä tarinassa. Vai että joulupukkikeikkaa, pientä kiristystä ja kokonaisen piparivadin tuhoamista vaivihkaa. Samoin Gæs oli niin onnistuneesti kuvattu! Mä itse olin jo ihan päässyt unohtamaan tuon tamman ilkikurisen tavan rapsuttaa takaisin.

      Outiinkin olen jo niin ihastunut hahmona. Ehkä se on tämä mysteeri ilmestyminen. Minulle ei ole vielä selvää, mikä hänen taustansa Hopiavuoressa on. En tiedä pitäisiköhän selvittää vai annanko mysteerin elää ja selvitä omalla ajallaan. Hurjasti kuitenkin tykkään näitä tarinoita seurata.

      Mieleen jäi erityisesti yksityiskohta siitä, ettei Outi tiedä, mitä joulupukki oikein maksaa. Pienenä sitä aina ajatteli, että aikuisena kyllä tietää kaikki asiat. Mitä vanhemmaksi varttuu, sitä enemmän alkaa tajuta, ettei ne aikuisetkaan mitään itsestään tiedä. Esimerkiksi juuri sitä, että mitä se pukki oikein haluaa palkaksi. Ei taida piparit riittää. Hauska yksityiskohta, joka mielestäni toi kivaa realistisuutta Outiin. Hän on niin inhimillinen tällaisine ajatuksineen. Kai aikuisen pitäisi tietää, mutta entäs jos ei tiedäkkään?

    • #8393 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Viiiiitsiiiit miten oli inspiroiva pätkä! 😀 En ole ollut siinä tilassa, että pystyisin kirjoittamaan, mutta silti hahmottelin jo tarinaa, joka selittäisi Hellon joulupukkiuden. En saanut sitä valmiiksi, koska nyt ei pysty, mutta kerronpa teille kuitenkin. Oli kivaa nimittäin miettiä, miksi Hello, jolla on rahaa, viitsisi olla apupukkina oikealle Joulupukille. Keksin selitykseksi, että hänhän on seurakunnassa ja kerää tuottoja Otsonmäen Ruoka-avulle. Samalla olisi saanut kerrottua myös Chaista lisää, mutta saan varmasti palata aiheeseen silloin, kun voin paremmin. 😀 Myös Keskiviikkoa ja Prinsessaa olisin kernaasti tahtonut näytättää.

      Mutta inspiraatiot sikseen: itenäisenä juttunakin tämä tarina viihdytti mua. Kukapa muukaan nyt olisi laulava ja soittava joulupukki? Ja heh, Outin ja apupukin puhelu on mun mielestäni ihan tosi hauskaa luettavaa. Vitsit, miten kiristettävissä Outi-parka on… 😀 Toisaalta Outi vähän tarviikin jonkun hölösuun apua, jotta joku pakottaa tallille. Ainakin minun olisi vaikeaa palata hänen nahoissaan, ellei olisi sisäänheittäjää helpottamassa hommaa.

Vastaa aiheeseen: Tallipäiväkirja 2021
Tietosi:




Peruuta