Tallipäiväkirja 2022

Etusivu Foorumit Päiväkirjat Tallipäiväkirja 2022

Tämä aihe sisältää 27 vastaukset, 8 kirjoittajaa, ja siihen kirjoitti viimeksi  Eetu Hopiavuori 1 päivä, 7 tuntia sitten.

  • Julkaisija
    Viestit
  • #8443 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    (Katson oikeudekseni tehdä tälle vuodelle uuden tallipäiväkirjan.)

    Tallipäiväkirjaan saavat kirjoittaa kaikki. Myös tallin ulkopuoliset hahmot ja harrastajat voivat kirjoittaa tänne. Kirjoittamisen ei pitäisi vaatia rekisteröitymistä, mutten tiedä pitääkö tätä ketjua säätää jotenkin sitä varten.

    Huvin vuoksi vanhat tallipäivikset tähän vielä:
    2021
    2020
    2019

  • #8444 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    Mä oletan ettei Nellyllä ole mitään vuosipäivätraumaa.

    Taas kotona
    Huomasin miten Hopiavuoren keittiön verhot heilahtivat kun ajoin pihaan ja pysäköin autoni. Niinpä en ehtinyt juuri muuta kuin astua autosta ulos kun Nelly huuteli jo ulko-ovella että sisälle sieltä heti ensimmäisenä. Olisin kyllä mennyt ilman kutsuakin, sillä tietenkin minulla oli tuliaisia tältäkin reissulta.

    Potkin eteisessä kengät jalastani ja riisuin takkiani. Tuttuun tapaan Mielikki tuli tervehtimään ja haisteli tarkkaan läpi tuliaiskassin sekä perässäni tulleen Axan, jota ei ollut tietysti nähnyt moneen viikkoon. — Ei ole valitettavasti sulle mitään tuliaisia, nämä on kaikki ihmisille vain, juttelin innokkaalle Mielikille.

    Keittiössä ei ollutkaan ketään muita kuin Nelly, ei edes Noa ollut näkyvillä, mutta toisaalta Mielikki oli tullut yläkerrasta, niin että jos Noa oli huoneessaan. Ojensin kassin Nellylle, joka kurkisti sinne heti.
    — Voi että! Sä olet kaikkia herkkuja tuonut. Hyvä, niille onkin aina menekkiä! Mitäs tää… vaahterasiirappikarkkeja, hän luki puoliääneen ja laski paketin pöydälle. — Vaahterasiirappitoffeeta. Toisenlaisia vaahterasiirappikarkkeja. Vaahterasiirappikeksejä. Teetä. Hei, tässä ei ole vaahterasiirappia.

    Nauroin.
    — Joo, harmi etten löytänyt vaahterasiirappiteetä. Tuo vaahterasiirappi tuntuu olevan Kanadassa ”the thing” ja harvemmin noita Suomesta löytyy.
    — Ihan totta. Kiitos kovasti, Nelly sanoi ja siirsi osan keittiön kaappiin. — Tarttee panna osa piiloon, ettei näitä kaikkia syödä kerralla. Mites reissu muuten meni?
    — Hyvinhän se, oli tosi kivaa. Kävin ratsastamassakin siellä, ostin muutaman irtotunnin.
    — Älä! Millaisessa paikassa? Hyppäsitsä?
    — En, ne oli ihan koulutunteja. Harri on löytänyt semmoisen kouluratsastukseen keskittyneen tallin ja on nyt käynyt siellä, niin se vei mutkin sinne. Mutta ai jestas mä sain upean hevosen ekalle tunnille, hehkutin sillä se lusitano-ori oli tehnyt lähtemättömän vaikutuksen.
    — No millaisen?
    — Se oli lusitano-ori, koulutettu jonnekin interiin asti, joten se osasi piaffit ja passaget ja kaikki. Se oli ihan unelmankevyt ratsastaa, ei tarvinnut muuta kuin vähän ajatella niin se jo teki. Ja sieltä tuli ihan pelkillä vatsalihaksilla sarjavaihdot ja piruetit ja tosiaan kokeiltiin vähän jotakin passagen tapaistakin sen kanssa.

    Nelly huokaisi ihastuksissaan.
    — Ai että, kuulostaa tosi upealta.
    — Se oli muutenkin mahtava hevonen ratsastaa, ihan toisentyyppinen tietysti kuin Mortti tai Salierikaan. Tosi korkea askel, kokosi helposti ja tuntui että ihan järjettömän voimakas sillä tavalla… En mä osaa selittää. Jos pitäisi automaailmasta verrata, niin se ei ollut mikään formula ykkönen vaan ennemmin joku Rolls Royce isolla koneella, että voimaa löytyy vaikkei ole mikään rallivehje. Mä en ole koskaan aiemmin lusitanoilla tai sentyyppisillä ratsastanut, joten en tiedä, että onko ne kaikki tuollaisia vai oliko tämä vain vai onko se treenin tulosta tai jotakin.
    — En mäkään mikään barokkiasiantuntija ole, mutta ne on aika usein just tuollaisia, voimakkaita mutta herkkiä. Niistä saa paljon ulos jos osaa ratsastaa oikein.
    — Mutta mites täällä joulu meni?
    — Ihan kaikessa rauhassa. Valkoinen jouluhan täällä oli ja joulunpyhinä oli ihan pakkastakin, joku 15 astetta ja sitten viima kun kävi tuolta pelloilta, niin tuntui ihan tosissaan kylmältä, Nelly kertoi. — Käytiin aattoaamuna joulumaastossa, varmaan näitkin niitä maisemakuvia mitä tuonne Whatsappiin on ladattu, jos olet seuraillut.
    — Juu, näin kyllä niitä. Torontossa ei just jouluna ollut lunta, siellä oli suunnilleen nollassa. Tai itse asiassa kyllä jouluksi se tipahti vähän pakkasen puolelle, ettei nyt sentään ihan vesikeli.

    Juttelimme vielä jotakin yleistä Kanadasta ja Harrin kuulumisista ja joulusta ja sen semmoisesta, mutta kieltäydyin tällä kertaa teekupillisesta. Sillä tärkein oli vielä tapaamatta: Mortti.

    • #8449 Vastaus

      Ea
      Osallistuja

      Mä niin tykkään tästä Sonjan ja Nellyn välisestä suhteesta, joka hienosti tästä tarinasta tulee esiin. Miten sä osaatkin kirjoittaa näin taitavasti jostain niinkin arkisesta/tavallisesta kuin kuulumisten pikaisesta vaihdosta? Joku taisi joskus kommentoida, että aivan mielellään lukisi vaikka Sonjan ostoslistaa, koska sulla olisi siitä taito loihtia kiinnostava tarina. Nyt voin kyllä sanoa, että komppaan aivan täysin.

  • #8454 Vastaus

    Janna H
    Osallistuja

    Tarinassa esitettävä kysymys tulee mahdollisesti ihan liian aikaisin esiin, mutta ei keskitytä siihen faktaan. Leikitään vaikka että se on vain sen vuoksi jotta Janna voisi tuntea olonsa hieman varmemmaksi mitä tulee päivä päivältä lähenevään äitiyteen.

    Normaaliin työhön palaaminen oli alkuun tuntunut hieman oudolta ja ottanut pari päivää totuttelua. Tokihan me olimme sopineet Sarin kanssa että tekisin hieman kevyempää työtä vielä loppukevään sekä kesän, aina siihen asti että siirtyisin äitiyslomalle. Kristian oli ottanut hieman enemmän vastuuta Paahtiksen liikuttamisesta ja nuori mies olikin alkanut hyppäämään tammalla aina kerran viikossa. Marshall oli nähnyt muutamat nuoren miehen hypyistä ja tuo oli kertonut että ratsukolla oli mennyt todella hyvin, vaikka alkuun toki hypyt olivat olleet pientä hakemista.

    Koska en tehnyt enää asiakastapaamisia, pystyin pitämään muutaman lyhyemmän työpäivän, vaikka yritinkin samalla hoitaa kaikkia keskeneräisiä työtehtäviä pois alta. Lyhyt työpäivä tarkoitti sitä, että kerkesin tallille sellaiseen aikaan kun suurin osa muista kävijöistä oli vielä poissa paikalta. Vaikka mä olinkin kertonut Nellylle ennen vuoden vaihdetta mun raskaudestani, oli se silti edelleen salaisuus suurimmalle osalle tallilaisista ja sitä alkaisi olla pian hankalaa piilotella, varsinkin kun vatsani alkoi jo hiljalleen näkymään. Jotenkin kuitenkin raskaudesta kertominen ei tuntunut jotenkin helpolta, vaikka olinkin yrittänyt käsitellä asiaa siitä asti kun olin saanut selville että olin raskaana.

    Kävellessäni suuliin, näin sielä tutuksi tulleet mustan sekä vaalean hevosen. Päästessäni vähän lähemmäksi hevosia, kuulin hirveää vauhtia tykittävän puheen, enkä voinut olla hymyilemättä. Niklaksen nähdessä minut tuo hiljeni ja katsoi päälleni kuin olisin käskenyt toisen olla hiljaa, sanomatta kuitenkaan sanaakaan toiselle.
    ”Mitä sinä naureskelet?”
    ”Ei mitään. Mietin vain että millainenkahan moottoriturpa sun kummilapsestasi tulee, varsinkin jos Marshall antaa sen viettää ihan liikaa aikaa sun kanssasi eikä tasapainota tota puhetulvaa.”
    Kuultuaan sanani toinen hiljeni ja saatoin vain nähdä miten rattaat alkoivat raksuttamaan mustan ratsastuskypärän alla. Jotenkin Niklaksen reaktio oli ollut odotettu ja annoinkin toisen prosessoida kuulemaansa pari minuuttia. Lopulta kuitenkin kaivoin takkini taskusta esiin puhelimeni ja hain kuvagalleriastani esiin muutaman viikon takaisen ultraääni kuvan ja tarjosin puhelinta Niklakselle. Toinen poimikin puhelimeni hieman hämmentyneenä käsiinsä ja katsoi kuvaa, ennen kuin nosti katseensa minuun, siirtäen sen Marshalliin ja lopulta takaisin kuvaan. Niklas antoi katseensa tehdä vielä kerran saman kierroksen, ennen kuin toinen löysi taas sanoja, joista muodostaa lauseita.

    ”Kenen? Mitä? Onko?”
    ”Se on mun. Mä olen raskaana. Oikeastaan mä oon tiennyt raskaudesta jo lokakuusta asti ja Marshall on tiennyt myös” helpotin Niklaksen ajatuksia kertomalla tarinan ultakuvan takana. Toinen katsoi Barnumia varustavaa miesystäväänsä hyvinkin kysyvästi, mutta Marshall ei joko huomannut toisen katsetta, tai sitten tuo ei vain antanut Niklakselle syytä ottaa enään yhtään lisää kierroksia.
    ”Itse asiassa, mulla olisi teille yksi kysymys. Ei teidän tarvitse vastata siihen nyt heti, koska mä tiedä että se, mitä mä kysyn, on todella iso ja sitova kysymys. Mutta me ollaan Rasmuksen kanssa mietitty, että haluaisitteko te olla mukana pienen elämässä kummisetinä?”

    Jopa Marshallin ilmeestä oli nähtävillä pieni hämmentyneisyys joten toistin vielä uudelleen, että vastausta ei ollut pakko antaa juuri nyt vaan pariskunta saisi miettiä asiaa rauhassa ja keskustella vastauksestaan. Lopulta mä jätin pariskunnan suuliin ja suuntasin hakemaan omaa kirjavaa tammaani, sekä laitoin sen valmiiksi juoksutusta ajatellen, sillä yllättäen ratsastaminen ei tuntunutkaan tänään hyvältä vaihtoehdolta.

    • #8455 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      No on tuossakin tapa kertoa olevansa raskaana ja samaan kasaan kysyä kummiksi 😀 Tosi hauska, nauroin sisäisesti Niklaksen perinjuurin äimistyneelle ilmeelle, mutta samalla tämä on jotenkin hyvin… jannamainen. Samankaltaista on ilmennyt silloin kun Janna on voittanut jotakin tai hävinnyt jotakin Paahtiksen kanssa ja suhtautuu kumpaan tahansa hyvin olkiaan kohauttaen: ”Näin nyt pääsi käymään.”
      Tässä on jotakin vähän samaa. Raskaus on iso asia Jannalle, mutta hän kertoo siitä Niklakselle vähän tällä tavalla siinä sivussa, vähäsen huumorinkin varjolla. Ero on tosi iso siihen nähden, miten Janna kertoi asiasta Marshille ja Nellylle, mutta nämä kaksi ovatkin niitä, joille asia kerrotaan oikeasti, koska heidän reaktioillaan on väliä. Niklaksen kohdalla se ei ole niin tärkeä ja vakava asia, joten se kerrotaan Nikelle toisella tavalla. Saa nähdä turvautuuko Janna samankaltaiseen taktiikkaan kertoessaan muillekin tallilaisille. Tekisi mieli sanoa että ehkäpä hyvinkin, mutta ei, en minä halua spekuloida asioilla, jotka eivät minulle kuulu.

      Mutta että joo. Moottoriturpa, jos ei Marshall vähän tasapainota. Kyllä 😀 Marsh ja Nikke ovat kyllä varmasti tosi hyvä valinta kummisediksi, toivottavasti suostuvat!

    • #8471 Vastaus

      Ea
      Osallistuja

      Tää oli jotenkin aika hupaisa tarina, vaikka Jannan fiilikset olivatkin melko jännittyneet suurimman osan ajasta. Kuitenkin Niklaksen puhetulvan ja uutiseen reagoinnin kuvailu tuovat sopivasti huumoria peliin. Lopun vielä kivasti jätit auki niin, että toisella kirjoittajalla on siihen itse mahdollisuus vastata.

      Kokonaisuudessaan todella viihdyttävä tarina!

  • #8459 Vastaus

    Marshall
    Osallistuja

    Monta aihetta juhlaan
    Liittyy Jannan aikaisempaan tekstiin.

    Myönnettäköön, vuosi oli alkanut hyvin. Jopa niin hyvin että tuntui pitäisi olla varovainen jatkossa.
    Ensinnäkin loma venäjällä oli mennyt parhaalla mahdollisella tavalla: viimeisetkin kertomisen arvoiset sukulaiset, jotka eivät olleet tienneet Niklaksesta, olivat toivottaneet hänet tervetulleeksi perheeseen. Ja ne muutamat joiden ei tarvinnut tietää olivat yhä pimennossa. Tärkeimpien asioiden lisäksi oripojat olivat kumpikin läpäisseet vuosittaisen eläinlääkärintarkastuksen puhtaasti ja olin itsekin juuri saanut puhtaat paperit omalta viimeiseltä lääkärikäynniltä. Polvileikkaus oli nyt täysin ja virallisesti onnistunut.
    En tiedä pitäisikö melkein juhlia asiaa pienesti, hankkia jotain hyvää kahvin kaveriksi tupaan.
    Hymyilin itsekseni, ja kumarruin nostamaan Barnumin jalkaa samalla kun kuuntelin Niklaksen selostusta tulevaisuuden suunnitelmista. Reilu viikko Arlekin selässä oli tehnyt ihmeitä miehen itsetunnolle, ja hän olikin hypännyt takaisin valkean orin pariin melkein kuin mitään taukoa ei olisi koskaan ollutkaan. Jopa hiuksenhieno harkinta hevoskoulusta oli hiipinyt takaisin tuon puheisiin.

    “Tai siis.. Emmä tiiä oisko siinä ees mitään järkeä. Ko tuskin mä tulisin sen alan töitä varsinaisesti tekeen, mutta jos taas mahollisuus tulis johonki pikkuhommaan niin miksikäs ei. Ja kyllähän sitä kautta ainaki lisää oppia tulis, kaikesta, helepottas sunki hommaa, ko ei tarvis iihan kaikkia itsestäänselviä juttuja olla selittämäsä”, Niklas selitti samalla kun kopitteli pölysukaa kädestä toiseen.
    “Niin paljon kuin voisinkin neuvoa suuntaan tai toiseen tuossa asiassa, niin sanon vain että jos päätät kokeilla: voin auttaa työharjoittelupaikkojen kanssa. Jos taas päätät että et, niin kertaus on opintojen äiti. Tuleepahan itsekin kerrattua niitä itsestäänselviäkin asioita”, heitin virnistäen.
    “Sä voisit kuitenki ees jonkulaisen mielipitees sanua että kummin mun kannattas tehä! Eikä tollanen poliittinen kumpiki käy, mä oon satavarma että sulla on joku ajatus tästäki kuiteski.”
    “Monessa koulussa on jatkuva haku, joten mikään kiire päätöksellä ei ole. Punnitset vaihtoehtoja kummaltakin kantilta, kirjoitat vaikka ihan ylös ne plussat ja miinukset.”
    “…Tuo ny ei auttanu yhtään”, Niklas puhahti, “En tiiä. Toisaalta joo, toisaalta ei. Mutta jos sinne lähen niin mä todellaki muistan ton harkkapaikka avun, koska etenki hyvien paikkojen löytäminen ei tosiaankaan oo mikään itsestään selvä juttu. Ja vielä sellanen misä ehkä sais tehä muutaki ko pelkästään lapioida paskaa. Tai ku mitä näitä heppakouluja käyneitten tyyppien juttuja lukenu, niin tosi monella käyny niin että vaikka harkasa ois pitäny päästä tekeen paljo just hevosten käsittelyä ja muuta niin hyvä ko olivat ulosvientiä enempää päässy tekeen mitään ko aika menny pelkästään karsinoitten, tarhojen ja pihattojen siivuamiseen. Tärkiä ja olennainen taito joo, mutta.. Mitä sä naureskelet?”

    Kurtistin kulmiani vähän hämmentyneenä, mutta Jannan ääni selitti heti Niklaksen äkillisen oudon kysymyksen. Suoristauduin seisomaan jotta näin tarkastella parivaljakkoa Barnumin selän yli, ehtien juuri parhaikseni todistamaan kuinka Niklaksen katse sinkoili kuin tennispallo käsiin annetun kännykän näytön, Jannan ja minun välillä.
    Pieni huvittunut tyrskähdys oli hyvin lähellä päästä livahtamaan esille, minkä pyrein naamioimaan enemmän ja vähemmän onnistuneesti yskähdykseksi ennen kuin koppasin mustan orin estesatulan käsiini ja heilautin sen hevosen selkään. Tunsin Niklaksen tyrmistyneen tuijotuksen itsessäni kun Janna paljasti minun tietäneen naisen raskaudesta jo lokakuusta saakka. Naisen seuraava kysymys tosin tuli jo yllätyksenä minullekin.

    “Hmh? Me?” kysyin ja viitoin itseni ja Niklaksen väliltä, samalla kun nuorempi mies lähinnä tärisi jalansijoillaan. Ja yritti päättää katsoako minua vai Jannaa.
    “Jep, te”, nainen naurahti, “Muttei tarvi tosiaan nyt heti vastata. Voitta miättiä ja keskustella siittä iha rauhasa ja vastata sitte ko tierätte”, tuo lisäsi vielä ennen kuin lähes taktisesti livahti ulos suulista.
    Niklas suurinpiirtein teleporttasi viereeni ja tarttui kiinni toisesta hartiasta ja ravisteli minua “Kuulikko! Kummisetä! Niklas “Kummisetä” Haanpää! MIETI! SAY YES TO THE DRE– LADY! Vai lapselle? Kummalle se vastaus loppukäjesä sitte onkaan jos pilkkua viilataan.. no, kuitenki!”
    ”Kuulin, kuulin”, nauroin ja yritin pitää tasapainoni toisen roikkuessa.”
    ”Mieti ny! Pieni vaikutuksille altis ihmisotus. Pokemon, Digimon, Super Mario.. niin paljo nostalgisia juttuja mitä näyttää!”
    ”Hmm… Ettet nyt vähän menisi asioiden edelle?”
    ”Pffft, ompaha suunnitelmat valmiina!”

    Pudistin vain päätäni kevyesti, kun Niklas uppoutui pohtimaan mitä piirettyjä hän oli lapsuudessa katsonut ja löysiköhän niitä vanhoja hyviä enää mistään. Asiasta tuskin tarvitsi käydä pitkää keskustelua, koska vastaus taisi olla jo selvä.

    • #8460 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Jotenkin osasin ennakoida Niklaksen suhtautumisen tähän tilanteeseen. Niklas on sillä tavalla kiitollinen persoona, että se ei jäänyt märehtimään sitä, että Janna ei heti kertonut hänelle ja että Marsh tiesi eikä kertonut hänelle. Joku toinen ottaisi tällaisista asioista nokkiinsa, koska parisuhteessa ei saa olla salaisuuksia (väitteen lähde: Adolf Huuhaa – 100 tyhmintä parisuhdesääntöä). Joka tapauksessa nauraa hörähdin kyllä tuolle Niklaksen innostukselle, se on jotenkin niin käsinkosketeltavaa ja erinomaisesti kuvattu. ”Pieni vaikutuksille altis ihmisotus”!

      Mainitsen vain lyhyesti sen, että kiva kuulla Niklaksen toipuneen tärskystään niin että suunnittelee jo jotakin hevospuolen koulutusta hankkivansa. Se mikä enemmän kiinnitti huomiota on tuo Niklaksen ja Marshallin välinen dynamiikka. Onhan se aiemminkin näkynyt, mutten ole osannut sitä oikein pukea sanoiksi, saati analysoida, mutta tästä se lähti jotenkin aukeamaan.
      Nimittäin minusta ainakin tässä on tosi selkeästi kyseessä ”vastakohdat täydentävät toisiaan” -tilanne. Niklas on härvä, Marsh rauhallinen. Marsh toimii järjen äänenä ja rauhoittaa tilannetta. Mikä sitten on Niklaksen vaikutus Marshalliin, se ei ole ehkä niinkään selkeästi näkyvä asia, mutta voisin veikata, että Niklas tuo melkoisen määrän eloa Marshin arkeen. Joillekin Marshin asema kävisi raskaaksi, olla nyt aina se järkevä osapuoli ja Niklas voisi käydä pahasti hermoille, mutta ei Marsh. En ole koskaan bongannut mitään sellaisia sävyjä Marshin ajatuksista, en ainakaan muista.
      Marshin osassa olevalle voisi tulla myös helposti houkutus suhtautua alentuvasti toiseen, vähän siten kuin lapseen tai teiniin, viihdyttävä hahmo mutta ei ihan täysivaltainen aikuinen. No mitäpä tekee Marsh? Sanoo tässäkin, että jaa hevoskoulua pohdit. No minullahan ei ole kantaa suuntaan eikä toiseen, mutta voin jeesata ja jos et semmoiseen lähdekään, niin ei se mitään. Tee itse päätös, kuten aikuiset tekee, tiedän että pystyt siihen. Ai että mä rakastan Marshallia kyllä!

    • #8472 Vastaus

      Ea
      Osallistuja

      Mä rakastan Marshallia ja Niklasta parina (ja kyllä erikseenkin) niin paljon. He ovat kyllä täydelliset vastakohdat kuten Sonjakin sanoi. Onneksi kuitenkin sitä sorttia, jotka toisiaan täydentävät.

      Mä oon varmaan itse Niklas. Innostun aina kaikesta super nopee ja tykkään lähtee kuljettaa juonta milloin kohti kissatalon vapaaehtoistyötä, milloin Au pairin paikkaa Austraaliassa. Sitten on ne ihmiset, jotka ovat rauhallisia ja sellaisia kumpikin käy tyyppejä. Mäkin jään aina Niklaksen tapaan miettimään, että varmasti niilläkin on joku oma mielipide, mutta nyt tuli mieleen, että entä jos ei ole. Marsh voisi hyvinkin ehkä olla sellainen henkilö, jolla ei niin ole omaa mielipidettä asiasta vaan hän toivoo Niklaksen tekevän itselleen parhaan päätöksen. Marsh on ottanut itselleen tukijan ja järjenäänen paikan. Tai tälläinen kuva mulle on tullut.

      Voi murut. Heistä tulee kyllä aivan huippu kummisedät.

  • #8464 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    (Nyt saa Outi ihan itse keksiä, että mitä hän tekee keskellä kirkasta päivää Hopiavuoressa!)

    Jouluhiipparin paluu
    Piti ihan kaksi kertaa vilkaista tallinpihassa kulkevaa hahmoa. Ettenkö nähnyt näkyjä? En! Se oli Outi! Niin pitkästä aikaa.

    — Outi!

    Outi näytti varovaisen ilahtuneelta ja pysähtyi.
    — Moi, kiva törmätä suhunkin.
    — No kuule sitä samaa.

    Laskeskelin nopeasti päässäni että siitä oli vuoden verran kun Outi oli kadonnut mitään sanomatta. Siitä oli puhuttu useammin kuin kerran Hopiavuoren tuvassa, mutta oli jäänyt sitten muiden asioiden jalkoihin. Minulla oli siitä omia ajatuksiani, sillä olin saanut Outin puheista vähän sellaista käsitystä, että töitä ainakin oli paljon, ellei peräti liikaa, ja sitten tietysti niitä vanhoja murheita, joista Outi oli kerran avautunut minulle. Burn-out oli minun teoriani, saattoi toki olla vääräkin enkä minä ollut siitä kellekään puhunut, en faktana enkä juoruna. Tietysti olin huolissanikin niin että olin käynyt jossain vaiheessa Outin asunnolla vain todetakseni siellä asuvan jo uusien vuokralaisten.

    Rupattelimme jotakin yleistä säästä ja muusta. Outi kertoisi asioistaan sitten kun tai jos näkisi sen tarpeelliseksi, turha minun oli kysellä henkilökohtaisia.
    — Mitäs Salierille ja Mortille kuuluu? Outi kysäisi. — Mortin kanssa ainakin olit voittanut Pariisissa, näin jostain tuloslistasta ja meinasin pudota penkiltä.

    Ai niin, eihän Outi tiennyt näitä viimeisimpiä käänteitä.
    — No Salieri ei ole enää täällä… aloitin ja kaduin heti kun näin Outin kasvoille nousevan ilmeen. — Ei ei, ei sille mitään ole sattunut. Mutta mä vuokrasin sen Lakkaman Simolle ja se on nyt Kangasalla yhden Simon valmennettavan ratsastettavana. Aikoo startata sillä jossain pikkukisoissa tässä kevään mittaan.
    — Ai jaa, mä ehdin jo säikähtää, että onks sille sattunut jotakin. Milläs Harri nyt sitten ratsastaa? Vai loppuiko siltä kiinnostus?

    Ai niin, eihän Outi sitäkään tiennyt.
    — No ei loppunut, mutta Harri lähti syksyllä töihin Torontoon.

    Outin ilme oli vähintäänkin äimistynyt.
    — Mitä se siellä? Ja mitä teille… siis… onks…
    — Se lähti sinne työkomennukselle, on siellä pari vuotta. Ja ei olla erottu, jos sitä meinaat. Mä olin just jouluna siellä käymässä. Niin ja on mulla sitten koirakin, aikuinen englanninspringeri, tuli mulle naapurista vähän niinkuin hoitoon kesäksi, mutta olen pitänyt sitä tässä nyt senkin jälkeen.
    — Ja että koirakin. Onpas teille sattunut ja tapahtunut tässä vuoden mittaan! Mä muistan vain sen, kun Mortti tuli sulle ja Harri lomautettiin.
    — No joo, onhan sitä sen jälkeen paljon tapahtunut. Välillä ihan huimaa itseäkin.

    Jatkoimme rupattelua pääasiassa hevosista. Outi halusi tietää tarkalleen, että mikä oli ajanut minut kisaamaan ja sain selostaa kaiken siitä lähtien kun Harri oli halunnut kokeilla jonkin pikkuluokan kilpailemista Salierilla. Ujutin keskusteluun varovaisen kysymyksen siitä, mitä Outi nyt suunnitteli, kenties paluuta Hopiavuoreen.
    — Niin, en tiedä oikein… Kun ei ole hoitohevosta enää ja Eetu ei varmaan Jussia anna uudestaan mulle hoidettavaksi.
    — Mites tuo Mortti? En mä nyt sillä tavalla välttämättä sille tarvitse hoitajaa kun ei ole kuin yksi hevonen ja ratsastamaan et varmaan pääsisi kuin harvakseltaan, kun me nyt taas jatketaan valmentautumista. Mutta joskus olisi hyvä jos olisi olemassa hoitaja. Ja jos tässä nyt tulee kisamatkoja, niin siellä hoitaja olisi kyllä enemmän kuin tarpeen enkä mä varmaan aina Santtuakaan voi pyytää.
    — Santtua?
    — Niin, se oli mulla kisahoitajana Pariisissa. Se sai järjestettyä kouluasiansa silleen, että pystyi olemana puolitoista viikkoa reissussa ja sai vanhemmiltaan luvan lähteä. Se oli kyllä hyvä ja huolekas hoitaja, ei siinä, mutta onhan se vähän nuori. Mut ei tarvitse vielä vastata mitään, mieti rauhassa.

    • #8523 Vastaus

      Ea
      Osallistuja

      Nyt on hetken ollu itel taukoa koulukiireiden takia, mutta ai vitsi tää teksti oli omiaa virittää mun aivot taas Hopiavuoritaajuudeelle. Ihanan lupsakkaa jutustelua vanhojen kavereiden kesken tallituvassa. Otettaisiinpa kaikkialla näin hyvin vastaan entiset porukan jäsenet kuin Sonja ottaa Outin.

  • #8466 Vastaus

    Janna H
    Osallistuja

    Kakkukestit

    Olin jättänyt tallille tulemisen niin myöhälle että ainakin osa porukasta olisi paikalla. Vaikka mun ei välttämättä olisi tarvinnutkaan, mä olin poikennut paikallisen leipomon kautta ja ostanut matkaani suklaakakun tupaan vietäväksi. Kääntäessäni autoni tallille menevälle tielle, tunsin miten perhosparvi mahassani alkoi liitelemään uudelleen ja mä jouduin vetämään muutaman syvemmän henkäyksen. Raskauteni alkaisi kuitenkin olemaan pian puolivälissä ja kevään edetessä faktaa olisi hankalampi piilottaa, joten olisi paras kertoa kaikille jo nyt, eikä yrittää kehitellä selityksiä sitä mukaan kun juttu leviäisi tallilla.

    Parkkeerattuani autoni, nappasin takapenkiltä kakkulaatikon ja matkalla tupaan näin Eetun joka oli juuri matkalla samaan suuntaan.
    “Eetu! Saanko passoottaa sen verta että viittisiksä käyrä sanomas kaikille jokka o tallis että tuloovat tupaha kahaville? Mullon täälä kaakkuaki jos se on minkäänlaane myyntivaltti.”
    Vaalea mies heilautti vain kättään, ennen kuin kääntyi kannoillaan ja palasi takaisin suuntaan josta oli tulossakin. Oma matkani jatkui tupaan, jossa Noa oli juuri keittiössä. Rastapäinen hieman ihmetteli käsissäni olevaa kakkulaatikkoa, mutta kertoessani tässä kohtaa vain laatikon sisällöstä, tuo lupasi etsiä kakkulapion ja lopulta kakku oli pöydässä ja kahvi tippumassa sekä teevesi kiehumassa.

    Kauaa ei mennytkään kun eteisestä alkoi kuulumaan puheensorinaa – yhden kuuluvimmista äänistä kuuluen Niklakselle – porukka saapui sisälle ja lopulta tupaan. Kaikkien löytäessä paikkansa keittiöstä, kuka istui pöydän ääreen, kuka jäi nojailemaan tiskipöytään, kuulin jonkun ihmettelevän mitä oli tapahtumassa kun oli tällaiset tarjoilut esillä.

    “Tuata mä toin sen kaakun” sanoin, ennen kuin vedin pienesti henkeä. “Mulla olis oikiastansa kerrottavaa koko porukalle. Tai no Nelly, Marshall ja Niklas tiätää jo, enkä mä kyllä oo ihan varma että kelle Nikke on jo kertonu, mutta mun ja Rasmuksen perhe tuloo kasvamahan alkusyksystä. En minä tiärä että onko joku jo arvannukki, mutta minoon tiänny lokakuusta asti ja tarvittin vaan vähän aikaa prosessoira koko asiaa. Siitä johtuen tua kaakku ja mä miätiin että oltaasko me saatu vaikka viikonlopulle joku yhteesmaasto ku minä viälä pääsen satulahan?”

    • #8467 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Tulihan se sieltä! Vähäsen olen odotellutkin jo, että milloin, miten ja missä Janna paljastaa uutisensa koko talliporukalle. Ja tässä on niin helppo koukku lopussa muiden kirjoittajien tarttua, että olisi häpeällistä jättää se käyttämättä. Eli joo: jossakin välissä tarttee tähän tahkota jotakin jatkopätkää Sonjan näkökulmasta. Ja koska minulla on jo jotakin ideanpoikasia hautomossa, niin en tässä nyt kerro kaikkia ajatuksiani vaan säästän niitä siihen.

    • #8479 Vastaus

      Aamu
      Osallistuja

      No tätä on odotettu! Kakkukahvit tuvassa maistuisi kyllä ihan elävässä elämässäkin, niin harvoin on viimeaikoina ollut yhtään mitään juhlia. (Jos siis ei joulua lasketa, heh heh..) Jännityksellä odotan sitä, miten Janna äidin rooliin istuu. So far, so good.

    • #8538 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Luin juuri jostakin, että raskaudesta kertominen jännittää ihan sellaisiakin ihmisiä, joilla ei ole sitä painolastia, joka Jannan mielessä lapsen hankintaan liittyen on ollut. Tuntuu tosi luonnolliselta, että Janna lopulta sanoo sen tuolla tavalla, nopeasti, ihan niin kuin purskauttaa sen. Kirjallisuudessa ja elokuvissa raskaudesta kertominen on usein spektaakkeli. Ei meillä kuitenkaan oikeassa elämässä ole tehneet spektaakkeleita muuta kuin yksi ainoa sukulainen, jota muutenkin meidän väestä pidetään enemmän tai vähemmän erikoisena.. :DD (Antakaa nyt anteeksi seuraava vertaus, koska ei lapsia ja koiria saa verrata.) Mä en itse aio koskaan lisääntyä, mutta viime kesänä kun meidän Juuso-vauva (no okei, koira) oli varmasti tuloillaan osaksi perhettä, oli se vähän jännää jopa siitä soittaa äitille… :DDD Saati sitten jos olisi oikea lapsi. Huh

      Tätä tarinan osaa, Jannan lasta, on kypsytelty ihanan huolellisesti. Minä olen hirveän hitaasti lämpeävä ja haluan nauttia matkasta ennen päämäärää, ja nyt odotan kovasti, että minkä sortin napero sieltä putkahtaa!

  • #8475 Vastaus

    Niklas
    Osallistuja

    Supersedät

    “Vastasko se jo?”
    “Kuten sanoin, todennäköisimmin vastaus tulee aikaisintaan joskus lähempänä kymmentä.”
    “No kunnn, se ois voinu vastata jo nykki. Eihä sitä koskaan tiiä.”
    “No katotaan vaikka niin ei ole vastannut. Siellä on tunnit ja kaikki menossa niin–.. Eiku. Jaa.. On se vastannut.”
    “HaHAA! Mähä sanoin että se on voinu vastata! Mitä se vastas?” surkealla menestyksellä yritin kurkotella Hakran selän yli ja nähdä toisen kännykän ruudulle.

    Olihan luvatusta käynnistä Tuuvan luona puhuttu jo pariinki otteeseen, aikasemmin ei oltu vaan lähetty vielä toteutustasolle vasti. Mutta nyt kun olin taas takasi satulassa ja nälkä kasvo syödessä, niin pienimuotoinen helppojen, tai ainaki helpompien, ponien terapia oli just eikä melkeen sopiva ohjelma.

    “Teki vastatarjouksen”, Marsh totesi kun oli saanut sisäistettyä viestin sisällön.
    “Hä? Millasen?”
    “Ehdotti että jos me mennään käymään ens viikonloppuna, että oltaisiin koko viikonloppu siellä.”
    “Niin mennään sieltä sitte maanantaina niihi kisoihin vai?”
    “Joo. Kuulemma karsinat ja tarha löytyy kuten ennenkin niin saa sumplittua nätisti.”

    Paljo sen tarkemmin me ei ehitty viikonlopun suunnitelmia laatiakkaan, kun suuliin tuova ovi aukesi sen verta että Ea mahtui kurkistamaan ulos tallista.

    “Eetu sano että kahville, tuutteko te?”
    “Juuu, me tullaan”, vastasin samalla kun jo irrotin Hakran suulin köysistä, “pistetään vaan tää aasi eka takasi vankilaan ja sitä rataa.”
    “Eikö ratsastus sujunu vai?” nainen kysyi pienesti irvistäen.
    “Eei, ihan hyvin se meni. Hevonen vaan osaa paremmin mitä mä, niin välillä tulee sellasia pieniä.. kielimuureja, ko mä luulen näyttäväni oikein mitä haluan että me tehtäs mutta samalla mun jalat, lonkat tai millon mikkä näyttää kuitenki vähän eri asioita. Niin sitte me pönötetään vaan paikallaan ko Hakra ei saa selevää mitä mä yritän sille kertua.” Mieleen kulkeutui elävä mielikuva maneesista hetki stten, kun Hakra seisoi poikittain uralla nyrpeän näkösenä että ratsastaja on hyvä ja koittaa päättää mitä haluaa.

    Sillä välillä kun ite toimitin Hakra putkaan, tai siis karsinaansa, Marsh jo suuntasi yhen reissun taktiikalla orin varusteet käsissä varustehuoneelle päin. Voin lyyä vaikka vetoa, että sen päässä näky pelkkiä kahvinkeittimen ja kahvikupin kuvia, minkä voimalla se ronttas kaikki kamat niin helposti mukanaan.
    Kun lopulta päästiin tupaan asti, keittiössä pyörineen Jannan ei tarvinnut sanoa sanaakaan kun nopealla arviolla olin aika varma mitä oli tapahtumassa. Miksi muutenkaan pöytä olis koreana ihan kakkutarjoilun kera?
    Valtasin nopeasti pirttipöydän äärestä vakipaikaksi muodostuneen reunapaikkani, ja vispasin toista jalkaterää ilmassa jotta onnistuin muuten pysymään aloillani kutakuinkin tavallisen ihmisen tavoin.

    “Mulla olis oikiastansa kerrottavaa koko porukalle. Tai no Nelly, Marshall ja Niklas tiätää jo, enkä mä kyllä oo ihan varma että kelle Nikke on jo kertonu..” Janna aloitti kun väki oli päässyt paikoilleen.
    “Heeei! Emmä ny kaikkea kaikille kerro”, ilmaisin vastalauseeni kun nainen vihjaili että olisin saattanut jo levitellä tuloillaan olevaa uutista. Tuntien vain kevyen tuuppauksen kyljessäni, kun Marsh pukkasi mun sivua olkavarrellaan.

    Okei, okei, ehkä mä joskus saatoin livauttaa asioita vahingossa… Mutta en tätä! Pidin kieleni kurissa, ja siirryin taputtelemaan pöydänpintaa etusormillani vaimeasti jotta Janna sai esittää uutisensa loppuun asti.
    Naisen saatua kerrottua asiansa, sitä oli seurannut odotetustikin onnitteluja sekä muutama halauskin. Tietenki, nyt kun asia oli virallisen virallista ja julukista tietoa niin tietty munki oli pitäny halata. Joka Marsh oli löytänyt sosiaaliset kanssakäymisen taitonsa, ja onnitellut halauksen kera. Go little rockstar.
    Joku alotti kakun leikkelyn, ja keskustelu porukan välillä alko nopeasti jollon nojauduin lähemmäs päätyyn istumaan jäänyttä Jannaa.

    “Uu, hei, niin. Se kysymys minkä sillon kysyit meiltä”, viittasin taannoiseen hetkeen kun nainen oli kysynyt jos mä ja Marsh haluttaisiin ryhtyä tulevan lapsen kummisediksi, “mennen tullen ja palatessa, haluaisimme vastaanottaa kunnian opastaa tulevaa vaahtosammutinta tässä elämässä supersetinä.”
    “…eli kyllä, olisi hienoa olla mukana teidän lapsen elämässä kummisetinä”, Marshall tulkkasi.
    “No niinhän mä just sanoin, mutta.. tyylikkäämmin.”

    • #8524 Vastaus

      Ea
      Osallistuja

      Haha, tämä oli vallan mainio tarina. Tuli ihan huvituksesta muutama kerta tuhahdeltua ääneen. Miten Niklas osaakin olla niin kertakaikkisen suloinen? Vakavamielisen Marshin rinnalle aivan loistava. Go little rockstars!

      Mä niin samaistun tohon Niklaksen fiilikseen ratsastamisesta! Oon vasta alkanut käydä pienellä western tallilla ja herranjestas osaa olla vaikeaa. Mullahan on alla täydellinen istunnalla ohjautuva hevonen, mutta jostain syystä mekin seisotaan siellä uralla useasti sivuttain, kun ratsastajan ohjeet on niin epäselkeät XD Voi heppa raukka, kun on tälläsen ohjurin saanu. Mut propsit sulle, miten hienon aidosti kirjoitit tästä tunteesta.

    • #8537 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Ihanaaa. 😀 Niklas on oikeasti vieläkin musta yksi parhaimmista heppatarinoiden päähenkilöistä, kun lukija on niin kovasti sen puolella. Niklaksen touhut ja ongelmat myös uppoaa ainakin muhun lukijana myös tuhat kertaa paremmin kuin huippuratsastajien. En tiedä, mikä siinä on: voi olla yleinen kokemus, tai sitten mun oma rakkauteni epätäydellisiin ihmisiin, olivat he sitten oikeita tai keksittyjä.

      Sekin on ihanaaa että Niklaksesta ja Marshallista tulee kummisetiä. Joskus sata vuotta sitten sanoin, että Marshall on varmaan ihan rölli lasten kanssa, mutta se luulo todistettiin vääräksi, ja nyt mulla on ollut aikaa asennoitua uudelleen. Olenkin varma, että Niklaksesta ja Marshallista tulee maailman parhaita kummisetiä, ja Jannan lapsen myötä saadaan taas uutta erilaista kirjoitettavaa! (Jostain syystä mulla ei ole koskaan ollut epäilystä, etteikö Niklas olisi hyvä lasten kanssa. Hasardi se varmaan on, ja vekkejähän sen kanssa tulee, mutta silti… :D)

  • #8476 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    (Kato kun pitää itsekin tämä nyt kirjoittaa, kun menin vähän lupaamaankin jo, mutta se teksti ei kirjoita itse itseään. Kumma juttu… Eli 8.2. tapahtunutta)

    Virallinen tiedote
    Keittiössä oli väkeä melkein ahtauteen asti, kun Eetu oli käynyt ihan asioikseen pyytämässä kaikkia kahveelle. Minä kaadoin itselleni juuri kiehunutta vettä teepussin päälle ja istahdin vielä vapaana olevalle tuolille. Jotakin oli tosiaan menossa kun oli oikein kakku pöydässä, mutta mitä ja kenellä?

    Sitten Janna karaisi kurkkuaan paljonpuhuvasti:
    — … mun ja Rasmuksen perhe tuloo kasvamahan alkusyksystä. En minä tiärä että onko joku jo arvannukki, mutta minoon tiänny lokakuusta asti ja tarvittin vaan vähän aikaa prosessoira koko asiaa…

    Tämäpä vasta yllätys! En olisi osannut arvatakaan. Tai no, jotenkin sen olin huomannut, että Jannalla oli jotakin menossa, mutta tämmöinen vaihtoehto ei kyllä tullut mieleen. Ilmoitusta seuranneessa hälinässä sain päätettyä, että onnittelisin Jannaa. Jos hän kerran oli sen lokakuusta asti tiennyt ja sanoi tarvinneensa prosessointiaikaa uutisen jakamiseen, niin tästä voisi päätellä päätöksen olevan harkittu ja vauvan siis haluttu. Ehkä se vauva oli sitten hyvä uutinen ja onnittelun arvoinen asia, vaikka minulle vaistomaisesti ensimmäisenä tuli mieleen sanoa ”Otan osaa, oliko vahinko?” Mutta eihän sellaista voi mennä suustaan päästämään ulos.

    Ei sillä, Janna olisi varmasti ihan hyvä äiti. Jo työ sosiaalialalla varmasti toi hänelle jonkinlaista tietoa, taitoa ja tunnetta siitä, miten pienen ihmisenalun kanssa pitää toimia. Ja muutenkin Janna oli sellainen, rauhallinen ja harkitseva, empaattinen. Mukava. Huolehtivainenkin. Hoiti hyvin Myssyään ja Paahtista ja oli näiden kanssa tervejärkinen, ei lähtenyt kaikkiin muotikohkauksiin mukaan. En minä tiennyt miten nämä vertautuvat äitiyteen, mutta ei se nyt ainakaan toivottomalta vaikuttanut näin ulkopuolisen silmin.

    Sitä Rasmusta minä en niin tuntenut, mitä nyt muutamia kertoja tavannut tallilla ja jutellut jotakin yleistä. Hänkin vaikutti ihan tervejärkiseltä tapaukselta. Jannan puolesta saatoin vain toivoa, ettei tämä Rasmus osoittautuisi samanlaiseksi nilkiksi kuin eräs tuntemani perheenisä… Rasmuksen takia toivoin myös, että päätös oli todellakin ja aidosti yhteinen. Ettei sitten jossain vaiheessa alkaisi kaduttaa ja tulisi haettua piristystä lapsiperhearkeen jostain muualta. Lupasin itselleni pitää henkisesti peukkuja pystyssä Jannalle. Ja kai se piti nyt oikeasti sanoa ihan ääneenkin, että onneksi olkoon.

    • #8525 Vastaus

      Ea
      Osallistuja

      No voi ristus nuo Sonjan ajatukset XD Siinähän tuli monia ajatuksia, joissa olisi potentiaalia lukuisille eri juonenkäänteille. Onneksi sentään myös tsemppiä löytyi tuleville vanhemmille ja kovin kauniistihan olit Jannan hyvistä puolista kirjoittanut. Sonja vaikuttaa niin sydämelliseltä ihmiseltä.

    • #8534 Vastaus

      Inari
      Osallistuja

      Otan osaa, oliko vahinko? :DDD Voi Sonja. Mä olen samoilla linjoilla oikeassa elämässä. Mulla on koiria. Usein mietin, että jos mulle tulisi jostain lapsia, niin mitä sitten, jos ne olisivat allergisia? Pitääkö ne antaa johonkin pois, ja jos pitää, niin minne? Siis ne lapset tietenkin, koiria en anna. (Ei hätää. En ole aikeissa lisääntyä, ja täten en siis hylätä lapsia.)

      Vaikka Sonja ei niin näistä lapsikonhotuksista innostu, on tosi kivaa, että päätit kirjoittaa Jannan suurista uutisista jotain. 😀 Tämä käänne on tietenkin aivan valtavan suuri Jannalle ja hänen tarinalleen, mutta näin huolellisesti suunniteltu ja haudutettu juttu on iso asia myös kirjoittajalle. Joka kirjoittajasta on ihanaa olla sen arvoinen, että heidän juttunsa noteerataan ihan tarinoissa asti! Tarinan kirjoittaminenhan vaatii sekä aikaa että vaivaa.

  • #8496 Vastaus

    Niklas
    Osallistuja

    Pääseekö aisalle

    Lähemmäs makoilin kentän aitaa vasten ja nyhdin hampaillani pieniä säikeitä etusormen kynnestä kun seurasin kentän tapahtumia. Marshall selitti jotaki harjotukseen liittyvää samalla kun nosteli puomeja tolppien telineiden varaan. Paljo korkeammalle mitä mä olin koskaan päässy ees yksittäin kokeileen. Ja uran sisäpuolella kiertelevä kääpiö nyökytteli vaan päätään merkiksi että kuunteli, Barnum vierellään seuraten kuin mikäki koiranpentu. Vieläpä pää nätisti rennosti vähän alempana eikä niinko hirvellä kohti taivasta vaikka askel oliki reippaampi.

    Nyt, lopeta. Olinhan mä Ísakin ennenki nähny!
    Niin, mutta kisoissa. Niinko kisahoitajan näkeeki. Mutta pitikö sen nyt tännekki tunkea? Sunnuntaina.
    Pitää ja saaki.
    Mutta kyllähän mä ny oisin voinu auttaa jos Marsh halus nähä maasta käsin miten hevonen liikkuu ja mitä lie.
    Itseasiassa en. Enhän mä ollu suostunu meneen ees alku- tai loppukäyntejä Barnumin kans.
    Niin. Vitun pelkuri. Eli älä kitise siinä.

    Tuntui siltä kuin aivoja revittäisiin vähän jokaseen ilmansuuntaan kun yritin järkeillä omia ajatuksiani vastaan. Paha vaan että järkeilypuoli tuntu häviävän viimeistään sillä hetkellä kun Marsh punttas sen blondin sinne satulaan.

    Kyllä se ois varmasti ihan jakkaralta päässy sinne selkähän.
    Normi settiä että puntataan toinen satulaan, niin ei tarvi alkaa tuolia mettästään.
    Jalustimetki on sitä varten että voi ittensä sinne kiskua.
    Jos ei oo pakko niin parempi kun joku auttaa tai käyttää koroketta.
    Huomasikko kuin se koski jalkaa? Huomasikko?

    Työnsin itteni pois aidalta. Yritin paukuttaa itelleni mielessä järkisanoja siitä, että mulla ei ollu mitään karvankaan verta realistista syytä näille ajatuksille tai muullekaan. Eihän?
    Käännyin ympäri, ja harpoin suuliin päin yrittäen parhaani mukaan pitää naamani peruslukemilla eikä sen näköisenä kuin oisin vähintäänki imeskelly sitruunaa.
    Sillä hetkellä Hellon näkeminen oli kuin joku olisi kuullut mun elämääki suuremman ahdingon ja ilmestynynyt suuliin pelastavan ritarin tavoin. Jopa Skotti, kaikessa karvaisuudessaan, sopi täyttämään uljaan valkean ratsun määritelmän. Vaikkakin ratsastusvarustuksen sijaan ison orin selkään oli heitetty valjaat.

    “Uuu! Ookko sä lähösä kärryileen?”
    Hello oli keskittynyt kurottelemaan mahavyötä orin toiselta puolelta, eikä selvästikään ollu kuullut mun saapumista. Tai näin pysty päätellä siitä kun tuo oli hätkähtänyt ja painunut matalemmaksi kuin olisi varautunut taivaan putoamiseen. “Ei saa säikyytellä reippaita ja rehellisiä kansalaisia”, mies puhahti toinen käsi rinnallaan.
    “No sori, emmä tienny että liikuin hiljaa ko ninja”, heitin samalla kun yhden laiskan karateliikkeen jälkeen sujahdin Skotin toiselle puolelle tarjoamaan Hellon hapuilemaa mahavyötä tuon ulottuville, “Ookko sä lähösä päineen vai kenen kaas?”
    “Mulla tursuaa seuralaisia kärrystä yli kuten ehkä huomaat näin täydessä suulissa”, kiharapää lohkaisi melkein rehentelevän kuuloisena.
    “Kekkä? Vai onko ne tallin puolella vielä?”

    Ehdein vilkuilla joka puolelle suulissa kun varmistin että oliko multa jääny joku huomaamatta, samalla kun Hellon ilme näytti jotain huvittuneen ja.. jonku, väliseltä. Ennen kuin tuo kääntyi mun suuntaan.

    “Nikkeltson. Täälei oo ketään muuta, eli mä oon menossa ihan yksinäni ajaan.”
    “…Aaaa”, naurahdin omalle hitaalle aivotoiminnalleni, “No jos sä oot menosa yksin niin saanko hypätä aisalle? Ellet sä siis halua just nimeomaan mennä yksin.”
    Hello näytti hetken puntaroivan asiaa. “Ei sun tarvi aisalla istua, kyllä tohon penkille mahtuu tungoksesta huolimatta”, mies vastasi lopulta pienen hymyn kera.

    • #8497 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Voi ei, mustasukkaisuusdraamaa!
      Pystyn niin hyvin eläytymään Niklaksen ajatusmaailmaan (vaikken itse ole juurikaan mustasukkainen). Miten Ísak onkin niin paljon parempi ihminen kuin hän, hyppää korkeampia esteitä ja Barnumkin sitä tottelee! Kamalinta kaikesta: Marshall menee vielä puntaamaan Ísakin selkään vaikka se olisi ihan hyvin päässyt itsekin. Ja vaikka miten yrittää itselleen tolkuttaa, että tälle kaikelle on ihan järkevät selitykset, niin jostain mustasta aukosta putkahtelee niitä ajatuksia, ettei kelpaa ja Marsh varmaan vaihtaa kohta kihlat Ísakin kanssa.

      Onnea on Hello, joka osuu suuliin just sopivasti. Pelastava ritari valkealla ratsullaan ja minä väitän, että haistan tässä pienenpientä kostonhimoa Niklakselta: ”Pidä sinä vaan omaa kivaa sen Ísakisi kanssa, minä lähden Hellon kanssa vähän ajelulle. Saat olla itse vaihteeksi huolissasi, nii kerta.” Todennäköisesti Marsh ei huomaa mitään, mutta en tiedä onko sillä väliäkään. Toivottavasti Niken mieli siitä kuitenkin vähän paranee.

    • #8533 Vastaus

      Inari
      Osallistuja

      Aww olisko vähän kiva juonenkäänne, jos se olisi niin kuin Sonja povaa, että Niklas vähäsen kostaa. Hellon kanssa kun on sinänsä helppo kostaa, kun sehän lääppii aina kaikki ja sanoo tyhmiä (loukkaavia, kaksimielisiä, vihjailevia…) vitsejä. Tavallaan kuitenkin harmi, että Sonja taitaa olla ihan oikeassa siinä, ettei Marshall huomaisi mitään.

      Mä myös koen Niklaksen mustasukkaisuuden kuvauksen tosi realistisena ja samastuttavana. Mä olen itse hyvin mustasukkainen, ja joskus on tosi vaikeaa pitää omia tunteitaan kurissa, vaikka käytöstään pystyykin kontrolloimaan. Niklaksen sisäinen ääni sanoo tässä juuri sellaisia juttuja, joita mun sisäinen ääneni on mulle joskus sanonut. Kauheinta on itsensä vertaaminen muihin, vaikka ei parisuhteessa ole kyse paremmuudesta tai voittamisesta, mitä muihin puolisokandidaatteihin tulee —

      — ja samalla se, kuinka Niklas vertaa itseään muihin, on toisestakin syystä järkyttävää. Ulkopuoleltahan sen näkee, että Niklas on kaikkein ihanin ja suloisin. Ihan sama, vaikka kuinka blondi sälli tulisi hyppäämään kuinka korkeita, ei se koskaan Niklasta voita… …lukijan silmissä. Harmi, että edes lukija ei voi olla varma, vaihtaisiko Marshall Niklaksen. Tässä nyt ei kuitenkaan taida olla ihan sellaisesta kyse. 😀

      Vieläkin olen sitä mieltä, että sinun pitäisi kirjoittaa aikuisten heppakirja, joka keskittyy tallilaisiin eikä hevosiin, ja hommata siihen avuksi joku todella taitava kusti, joka osaisi hioa tekstiä niin kuin kaikkien tekstejä hiotaan, mutta kuitenkin pilaamatta omia yksilöllisiä tapojasi ilmaista asioita.

  • #8518 Vastaus

    Eetu Hopiavuori
    Ylläpitäjä

    Kun Hellon auto ontui

    Nelly oli hommannut riippumaton ja sen telineen Biltemasta Seinäjoen-reissullaan. En ollut vielä ehtinyt edes koettaa sitä, en ennen kuin nyt, ja ai kuinka mukavaa siinä olisi ollut. Siinä olisi voinut vaikka nukkua, sillä niin hyvässä varjoisassa mutta tuulettoman lämpöisessä kohdassa se kökötti terassilla. Kun ojensin jalkaani ihan vähän sen reunan ylitse, sain tuupittua terassin pylväästä tuudittavaa keinutustakin.

    Ei siinä kuitenkaan rauhassa saanut olla. Ensin kävi Oskari kyselemässä ja varmistelemassa maneesista sellaisia asioita, jotka hänen olisi kyllä kuulunut tietää. Hän raahasi mukanaan Inaria, joka oli kyllä sinänsä äänetön seuralainen, vaikka jäikin Oskarin matkasta istumaan penkille. Olin hänen läsnäolostaan huolimatta kuitenkin nukahtamassa, kun Nelly karjaisi ovenraosta, että minun pitäisi juoda, ettei kuivuisi auringossa, ja nakkasi kipeästi päälleni Lidlin merkkiä olevan päärynäpillimehun. Uuteen horrokseen en ehtinyt ennen kuin Inari houkutteli pelkällä olemassaolollaan viereensä Hellon, joka ei ollut hetkeäkään hiljaa. Kun käskin olemaan, hän alkoi kuiskailla, mutta hän teki sen normaalia puheääntä kovemmalla äänellä. Viimeinenkin toivo rauhasta katosi, kun Eira tömisytteli rappuset ylös kuistille. Ne askeleet tunnisti, vaikkei avannut silmiäänkään heti.

    ”Hei Eira”, Hello huusi ihan liian kovaa siihen nähden, että Eira oli käsi ovenkahvalla aivan siinä vieressä.
    ”No?”
    ”Voisitsä kattoo mun autoa?”
    ”En”, Eira tiuskaisi ja tempaisi oven auki.

    Hello kiirehti kauhealla ryminällä ylös penkiltä ja tuuppasi ovea niin, että kahva irtosi Eiran otteesta ja ovi rymähti kiinni.
    ”NYT JUMALISTE!” kuului sisältä Nellyn äänellä.

    ”Sun on pakko”, Hello sanoi.
    ”Mulla ei oo aikaa sun typerälle autolle!”
    ”Mitä sä muka teet?”
    ”No — oon menossa sisälle!”
    ”Sä vaan makaat siellä. Tuu nyt vaan.”
    ”Vie se isälles. Tai no. Paljo maksat?”
    ”Paljo sä haluat?” Kuulin jännittyneisyyden Hellon äänestä. Eiran kanssa piti olla tarkkana. Hän veloitti varsinkin Hellolta päättömiä summia helpoista jutuista, koska sai ne kuulostamaan vaikeilta.
    ”Satasen, jos se on semmonen et mulla ei mee siinä koko iltaa.”
    ”Saat viiskymppiä”, Hello tarjosi.
    ”Ei käy.”
    ”Saat viiskymppiä ja mä haen sulle mehua.”
    ”Ei käy. Mä haluan energiajuomaa. Kaupasta. Heti. Eikä riitä.”

    Hellon ja Eiran tinkaaminen jatkui. Inari selasi puhelintaan niin kuin ääni ei olisi ollenkaan häirinnyt häntä. Tinkaaminen kävi äänekkäämmäksi.

    ”Saat seitkytviis ja energiajuomaa kun mä lähden kotiin ja mä tuun ojenteleen työkaluja!”
    ”Satanen, energiajuomaa nyt heti, ja sä pysyt mahdollisimman kaukana!”
    ”NONII riittää!” huusin riippukeinusta niin kovaa kuin jaksoin. Heti tuli hiljaista. ”Mene kattomahan sitä autoa! Saat viiskytä euroa paitsi jos soon joku heleppo homma, ja sitte saat mennä rauhassa iliman notta mä nousen tästä ja pyäritän sua tukasta tuasta huutamisesta!”
    ”Voi paska!” Eira parahti, mutta rymisteli kuitenkin raput alas.
    ”Sä maksat sille”, Hello tokaisi minulle ja avasi ulko-oven.
    ”Enkä maksa, ja sinä menet auttamahan sitä!”
    ”Aina mä joudun”, Hello raakkui melkein Eiralta kuulostaen, mutta paiskasi oven takaisin kiinni ja kolisutteli rappuset alas.
    ”HELEMIAS ILVES MÄ TAPAN SUT JOS SIIHEN LASIIN TULI SÄRÖ!” kuului sisältä.
    ”Soon sun autos!” huusin vielä Hellon perään.

    Kuvittelin saavani rauhan, mutta ei. Eihän Hellon auto ollutkaan pihan toisella puolella tallin parkissa, vaan ihan maneesin kulmalla. Äänenkantomatkan päässä. Kun Eiran motkotus ja Hellon kitinä eivät sittenkään loppuneet auton korjaamiseen, nousin luovuttaneena riippukeinusta ja istuin portaille.

    ”Haluaksä kahvin?” Inari kysyi.
    ”Emmä”, urahdin hänelle.
    ”No, mä meen kuitenki sisälle juomaan.”

    Kun ei yrittänytkään nukkua, Helloa ja Eiraa katseli kuin sketsisarjaa. Hellon selvityksen mukaan auto ontui, mitä se sitten tarkoittikaan. Kuulemma se ontui ehkä oikeanpuoleista etujalkaa. Eira karjui, että autot eivät onnu, ja että Hellon on kuvailtava auton vikaa kunnolla. Hello liikehti käsillään aaltomaisesti ja toisteli, miten auto ontuu. Sanattomasti huutava Eira istui autoon ja käynnisti sen. Se kuulosti pahalta.

    Valitettavasti auton kokeiluksi riitti ihan kymmenen metrin matka, ja vielä valitettavampaa oli, että se kokeilumatka päättyi suoraan kuistin portaiden vierelle. Ajomatka kuulosti pahemmalta kuin auton käynnistäminen.

    ”Sitä en tiiä miks se ontuu, mut tota kolinaa mä en korjaa tuolta edestä. Kauhee koiranluun pauke.”
    ”Ontuukse sit sen takia?” Hello kysyi.
    ”Ei. Noni. Anna se viiskymppiä.”
    ”Ethän sä ees tehny mitään!”
    ”No kerroin mä sulle että siellä on koiranluu perseellään!”
    ”Korjaa se ontuminen”, komensin ohimoitani hieroen.
    ”Millä!” Eira ärjäisi.
    ”Ruuvimeisselillä!” Hello huusi.
    Eira rääkäisi taas niin kuin varis ja kiinnitti samalla tallin seinustalla istuvan Alexin huomion. Hetken kuluttua hänkin istui portailla vieressäni: niin nopeasti, ettei Hello ollut vielä löytänyt tätä mahdollisesti mukanaan olevaa ruuvimeisseliä sotkuisesta takaluukustaan.
    ”Mikäs projekti teillä on?” Alex kysyi minulta.
    ”Tuan auto kuulemma ontuu”, huokaisin Helloa osoittaen, ”ja tua toinen lopettaa huutamisen nyt tai se nukkuu pihalla.”
    ”En mä kauheesti ymmärrä näistä miesten hommista”, Eira kiirehti kujertamaan, vaikka poikia ei ollut lähelläkään, ellei meitä Hellon kanssa laskettu, eikä meitä koskaan lasketa.
    ”Ontuu!” Alex nauroi. ”Mikä sen on?”

    Alex taisi tykätä autoista niin kuin Eirakin. Alex oli hyvin nopeasti Eiran kaverina kyykyllään auton vierellä, kun Eira oli nostanut sen tunkilla ja irrottanut apukuskin puolelta eturenkaan. Alex sorkki jotain renkaan jättämästä aukosta ja tuumasi, että ei siellä ollut kyllä mitään syytä minkään sortin ontumisille.

    ”Ooks sä varma ettei ollu vaan pultit löysällä?” Alex kysyi Hellolta.
    ”E”, Hello vastasi yhdellä tavulla ja potkiskeli irtonaista rengasta.
    ”Sä oot ihan hyödytön”, Eira tokaisi. ”Mee vaikka hakeen kesärenkaat! Mitä sä nastoilla enää ajat!”
    ”En mä tiedä missä ne on”, Hello mutisi ja vilkaisi minua.
    ”Tiäräppä. Siälä noon maneesin siellä niin. Sinet vain halua hakia niitä kun ne painaa.”
    ”Annapa jakoavain siitä astiasta ennenku meet”, Alex komensi ilmeisesti Helloa katse autossa ja käsi taaksepäin ojossa.
    ”Mikä!”
    ”Jakoav — se, millä, kiristetään tämmösiä.”
    ”Kuuskulma-avain?” Hello ihmetteli ja sai Eiran rääkäisemään taas vimmoissaan ja nousemaan ylös.
    ”Jakoavain!” Eira ilmoitti ja nosti jakoavaimen Hellon nähtäväksi. Minua alkoi naurattaa.
    ”Toi on kuuskulma-avain.”
    ”Eikä! NÄMÄ ON KUUSKULMA-AVAIMIA! TÄMÄ ON JAKO–”
    ”Tossa pultissa on kuus kulmaa ja toi avaa ton! Se on kuuskulma-avain!”
    ”Mene nyt hakemaan niitä renkaita vaan!” Eira käski. ”Miehet”, hän vielä puuskahti Alexille ja kyykistyi hänen viereensä jakoavaimineen. ”Avutonta sakkia…”

    Kun Hello häipyi, auton vierellä oli miellyttävämpi äänenvoimakkuus. Ainahan se oli tiedetty, että Eira tykkäsi ruuvata ja kosketella autoja, kunhan kaverina oli Manni tai joku muu sellainen, joka suurin piirtein tiesi, mitä oli tekemässä ja puhui Eiran kanssa samaa kieltä. Alex näytti kelpaavan. Tytöt juttelivat siitä, miten Alexilla oli ollut ennen BMW, ja miten Eiran mielestä se oli tyhmien lapsellisten poikien auto. Alexia nauratti, eikä Eirakaan hermostunut. Pian jakoavain hylättiin hyödyttömänä maahan, ja Hello pyöritti hiessä päin renkaita, joista Eira valikoi paremman parin eteen ja nosti toisen niistä paikalleen. Alex pyöritti pultit kiinni.

    Hellon läsnäolo sai kuitenkin huudon taas alkamaan, kun viimeinenkin rengas huojui pinossa auton vierellä.
    ”Mene muualle niistä renkaista!” Eira äyskäisi.
    ”Et sä oo edes irrottanu sitä takarengasta.”
    ”No en ole en, kun sä oot siinä jaloissa pyörimässä.”
    ”Sä voisit Hello irrottaa sen ite”, Alex ehdotti.
    ”En mä osaa mitään rengasta irrottaa.”
    ”Vai et. Tuupa kattomaan.”
    ”No enkä. Susta vois tulla mun vaimo. Sä voisit hoitaa sit noi tyttöjen jutut, niinku renkaanvaihdot”, Hello toimitti.
    ”Eeikä”, Alex virnisteli. ”Kyllä mä vaan haluan miehen, joka tietää autoista edes vähän. Edes enemmän kun mä.”
    ”Siinä meni mun mahdollisuudet”, Hello huokaisi dramaattisesti ja siirtyi Eiran tuuppimana renkailta istumasta viereeni portaille. ”Mieti Eetu miten hyvä pari meistä olis tullu Alexin kaa.”
    ”Ei sulla mitää mahdollisuksia koskaan edes ollu”, Eira ärähti.
    ”Me oltas saatu niin kauniita lapsia…”
    ”Lampahia”, mutisin hiljaa.

    Ensin luulin, että Alex alkoi nauraa minun heitolleni, mutta kun Eirakin nauroi, päättelin, etten ollutkaan syy hänen nauruunsa. Tytöt katsoivat rengasta.

    ”Arvaa Hello miks sun auto ontuu”, Alex kikatti.
    ”Sitä varten te ootta siinä kun ei sitä kukaan normaali ihminen voi tietää”, Hello tuumasi, mutta nousi katsomaan rengasta. ”Voi jeesus”, häneltä pääsi nauravalla äänellä.
    ”Tästä on kudokset tursunnu jo pihalle!” Eira kiekui riemuissaan.
    ”Ihme ettei oo räjähtäny”, Alex nauroi yhtä innoissaan.

    • #8519 Vastaus

      Marshall
      Osallistuja

      Olipa jotenki ihanan kepiä teksti, ja helppo kuvitella koko tapahtumaketju pienenä elokuvana mielesä. Näistä tulee yksinkertasesti hyvälle mielelle.
      Nää tälläset tarinat/hetket on itellä sellasia, että jos mun pitäis kuvailla millanen paikka Hopiavuori on niin tällänen. Ja hevosia sekaan. Vähän sielä ja täälä tapahtuu vähän kaikenlista ja siinä ohessa kuuluu puhetta ja naurua kun tutut ihmiset älskää. Ja kuuluu ehkä vähän huutoaki välillä.
      Kelpais kyllä itekki tollasesa paikasa kölliä riippumatosa.

    • #8526 Vastaus

      Ea
      Osallistuja

      Hah, ihana monenkarvainen perhe. Hellosta ja Eirasta tulee ihan mieleen riitelevät sisarukset, kun toinen raakkuu ja toinen kitisee ja Nelly on jatkuvasti heidän kanssa helisemässä. Tosiaan toivon, että siihen lasiin ei tullut säröä, niin tosissaan taisi Nelly olla. Ja mahtavia muuten noi Eetun heitot aina välii, ”Tieräppä.”. Tuon mä niin kuulin mummuni äänellä ja ihan ääneen piti naurahtaa.

      Hauska hyvän mielen tarina!

  • #8532 Vastaus

    Inari
    Osallistuja

    Lempisisko

    ”Eira Eira Eira Eiraeiraeiraeira!!”

    En saanut Inkeriä edes laskettua maahan ennen kuin huuto alkoi. Purin hampaani yhteen ja kiskoin häneltä edes pipon päästä ennen kuin päästin hänet kaatuilemaan kevyine haalareineen kohti Hopiavuoren keittiötä. Kyllä Inkeri tiesi, että Hopiavuoren hevostalli oli ainakin toistaiseksi vielä myös Eiran koti, ja että Eira oli aina kaikkien lempisisko. Irmakin olisi varmasti mennyt yhtä lujaa, ellei Hello olisi antanut hänelle partaisia pusuja selkäni takana ovella ja saanut häntä kikattamaan.

    ”Te näytätte ihan joltain äidiltä ja isältä”, pitkänomaisen eteisen toiseen päähän olohuoneesta ilmaantunut Nelly sanoi haikeasti hymyillen ja seinään nojaten.
    ”Hyi”, kommentoin vaisusti, vaikka kun vilkaisin Helloa, isältä hän todella näytti. Irma toki oli ihan liian vitivalkoinen ja suoratukkainen, jotta Hello olisi voinut olla hänen isänsä tummine kiharoineen ja ihoineen, mutta silti.
    ”Kyllä mä heti ottaisin sut mun vauvaksi”, Hello höpötti Irmalle ja avasi hänen haalarinsa tytön ollenkaan vastustelematta tai kirkumatta Eiraa. ”Se on vaan niin että äippä ja isi ei taida sua mulle antaa.”
    ”Hello”, Inkeri kommentoi ja läpsäisi Helloa nenään niin että Hellon silmistä näki, kuinka se sattui.
    ”Irmeliini-hermeliini”, Hello vastasi ja painoi etusormellaan Irman nenää. ”Piip.”
    Irma irvisti ensin, mutta nauroi sitten.
    ”Mee kattoon mihin Inkeri meni”, Hello kehotti ja laski Irman huterille jaloilleen. ”Isi, eiku Hello hakee koiran sisälle.”
    ”Nelly”, Irma hymyili ja vaappui ohitseni. ”Mehua mulle.”
    ”Joo Irma saa mehua. Tuuppa keittiöön. Otakko punasta mehua vai keltasta?”
    ”Joo.”
    ”Vai joo. Tuu.”

    Nelly ontui hitaasti eteisestä Irma farkunlahkeeseensa takertuneena. Huokaisin ja seurasin heitä, vaikka mitäpä minulla tuvassa tehtiin, kun olin tuonut siskot kylään?

    Keittiössä oli aina jonkin sortin kaaos, vaikka melua ei tottuneena muualta tuvasta enää noteerannutkaan. Tällä kertaa kaaos oli tavallista pahempi, kun kaksi lasta kiljui mukana. Eira oli raahannut lattialle Eetun kirppareilta kokoaman lelusäkin. Niklas ja yllätyksekseni myös Marshall tutkivat sen sisältöä Eiran ja Inkerin kanssa. Inkeri ojensi Marshallille pienen muovikoiran toisensa perään ja haukkui kimeästi. Marshall jaksoi vastata melkein joka kerta kiltisti, että ”niin on koira, koira sanoo hau”.

    Eetu katseli näkyä penkin kulmalta leuka nyrkkeihinsä tuettuna ja hymyili pehmeästi niin kuin olisi mennyt jotenkin sekaisin. Hän havahtui vasta, kun Nelly nosti Irman hänen syliinsä ja tokaisi, että ei saa laitettua lapselle minkään sortin mehua, jos se roikkuu koko ajan hänen säärissään.

    ”Mitä Irma tiätää?” Eetu kysyi ja pussasi Irmaa poskelle niin että moiskahti.
    ”Koila”, Irma osoitti lattialle.
    ”No niimpon koiria! Meekkö leikkimään?”
    ”Joo.”
    ”Kattoppa kun Nelly laittooo sulle mehua. Otakko mehua ensi? Siälon kuule näköjänsä mansikkamehua.”
    ”Ei sun puheesta ymmärrä kukaa mitää”, Nelly tuhahti, mutta lempeästi. ”Irma. Juo mehua ensin.”

    Vetäydyin penkin ikkunanurkkaan istumaan, kun Irma pääsi pois Eetun kömpelöstä puristuksesta ja heittäytyi lattialla makaavan, Inkerille norsupehmoa näyttävän Niklaksen selkään niin että tämä ähkäisi. Hello päästi Jerusalemin sotkemaan leikkiä, mistä molemmat lapset näyttivät vain pitävän, ja istui sitten itse maahan, jotta sai vedettyä Inkerin nilkasta kutitettavaksi. Olisi ollut ihanaa olla tuolla leikkimässä pienten siskojen kanssa, mutta minä en koskaan saanut aikaiseksi muuta kuin sen, että jompi kumpi tai molemmat alkoivat itkeä.

    Toinen, joka näytti hautovan ikäviä ajatuksia, oli Nelly. Hän nojasi keittiön tasoon ja hymyili kyllä katsoessaan, kuinka Irma ja Eira keittivät ilmeisesti kahvia pienessä vaaleanpunaisessa muovikannussa hiekkalaatikkokuppi ojossa odottavalle Marshallille. Samalla Nelly puri hymynsä takana hampaitaan yhteen. Kun hän vilkaisi Eetua ja huomasi samalla minun katselevan häntä, hän väläytti suuntaani leveämmän hymyn. Vastasin siihen samalla tavalla, niin kuin meitä kumpaakaan ei hiertäisi mikään.

Vastaa aiheeseen: Tallipäiväkirja 2022
Tietosi: