Tallipäiväkirja 2022

Etusivu Foorumit Päiväkirjat Tallipäiväkirja 2022

Tämä aihe sisältää 164 vastaukset, 17 kirjoittajaa, ja siihen kirjoitti viimeksi  Eetu Hopiavuori 1 vuosi, 2 kuukautta sitten.

  • Julkaisija
    Viestit
  • #8443 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    (Katson oikeudekseni tehdä tälle vuodelle uuden tallipäiväkirjan.)

    Tallipäiväkirjaan saavat kirjoittaa kaikki. Myös tallin ulkopuoliset hahmot ja harrastajat voivat kirjoittaa tänne. Kirjoittamisen ei pitäisi vaatia rekisteröitymistä, mutten tiedä pitääkö tätä ketjua säätää jotenkin sitä varten.

    Huvin vuoksi vanhat tallipäivikset tähän vielä:
    2021
    2020
    2019

  • #8444 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    Mä oletan ettei Nellyllä ole mitään vuosipäivätraumaa.

    Taas kotona
    Huomasin miten Hopiavuoren keittiön verhot heilahtivat kun ajoin pihaan ja pysäköin autoni. Niinpä en ehtinyt juuri muuta kuin astua autosta ulos kun Nelly huuteli jo ulko-ovella että sisälle sieltä heti ensimmäisenä. Olisin kyllä mennyt ilman kutsuakin, sillä tietenkin minulla oli tuliaisia tältäkin reissulta.

    Potkin eteisessä kengät jalastani ja riisuin takkiani. Tuttuun tapaan Mielikki tuli tervehtimään ja haisteli tarkkaan läpi tuliaiskassin sekä perässäni tulleen Axan, jota ei ollut tietysti nähnyt moneen viikkoon. — Ei ole valitettavasti sulle mitään tuliaisia, nämä on kaikki ihmisille vain, juttelin innokkaalle Mielikille.

    Keittiössä ei ollutkaan ketään muita kuin Nelly, ei edes Noa ollut näkyvillä, mutta toisaalta Mielikki oli tullut yläkerrasta, niin että jos Noa oli huoneessaan. Ojensin kassin Nellylle, joka kurkisti sinne heti.
    — Voi että! Sä olet kaikkia herkkuja tuonut. Hyvä, niille onkin aina menekkiä! Mitäs tää… vaahterasiirappikarkkeja, hän luki puoliääneen ja laski paketin pöydälle. — Vaahterasiirappitoffeeta. Toisenlaisia vaahterasiirappikarkkeja. Vaahterasiirappikeksejä. Teetä. Hei, tässä ei ole vaahterasiirappia.

    Nauroin.
    — Joo, harmi etten löytänyt vaahterasiirappiteetä. Tuo vaahterasiirappi tuntuu olevan Kanadassa ”the thing” ja harvemmin noita Suomesta löytyy.
    — Ihan totta. Kiitos kovasti, Nelly sanoi ja siirsi osan keittiön kaappiin. — Tarttee panna osa piiloon, ettei näitä kaikkia syödä kerralla. Mites reissu muuten meni?
    — Hyvinhän se, oli tosi kivaa. Kävin ratsastamassakin siellä, ostin muutaman irtotunnin.
    — Älä! Millaisessa paikassa? Hyppäsitsä?
    — En, ne oli ihan koulutunteja. Harri on löytänyt semmoisen kouluratsastukseen keskittyneen tallin ja on nyt käynyt siellä, niin se vei mutkin sinne. Mutta ai jestas mä sain upean hevosen ekalle tunnille, hehkutin sillä se lusitano-ori oli tehnyt lähtemättömän vaikutuksen.
    — No millaisen?
    — Se oli lusitano-ori, koulutettu jonnekin interiin asti, joten se osasi piaffit ja passaget ja kaikki. Se oli ihan unelmankevyt ratsastaa, ei tarvinnut muuta kuin vähän ajatella niin se jo teki. Ja sieltä tuli ihan pelkillä vatsalihaksilla sarjavaihdot ja piruetit ja tosiaan kokeiltiin vähän jotakin passagen tapaistakin sen kanssa.

    Nelly huokaisi ihastuksissaan.
    — Ai että, kuulostaa tosi upealta.
    — Se oli muutenkin mahtava hevonen ratsastaa, ihan toisentyyppinen tietysti kuin Mortti tai Salierikaan. Tosi korkea askel, kokosi helposti ja tuntui että ihan järjettömän voimakas sillä tavalla… En mä osaa selittää. Jos pitäisi automaailmasta verrata, niin se ei ollut mikään formula ykkönen vaan ennemmin joku Rolls Royce isolla koneella, että voimaa löytyy vaikkei ole mikään rallivehje. Mä en ole koskaan aiemmin lusitanoilla tai sentyyppisillä ratsastanut, joten en tiedä, että onko ne kaikki tuollaisia vai oliko tämä vain vai onko se treenin tulosta tai jotakin.
    — En mäkään mikään barokkiasiantuntija ole, mutta ne on aika usein just tuollaisia, voimakkaita mutta herkkiä. Niistä saa paljon ulos jos osaa ratsastaa oikein.
    — Mutta mites täällä joulu meni?
    — Ihan kaikessa rauhassa. Valkoinen jouluhan täällä oli ja joulunpyhinä oli ihan pakkastakin, joku 15 astetta ja sitten viima kun kävi tuolta pelloilta, niin tuntui ihan tosissaan kylmältä, Nelly kertoi. — Käytiin aattoaamuna joulumaastossa, varmaan näitkin niitä maisemakuvia mitä tuonne Whatsappiin on ladattu, jos olet seuraillut.
    — Juu, näin kyllä niitä. Torontossa ei just jouluna ollut lunta, siellä oli suunnilleen nollassa. Tai itse asiassa kyllä jouluksi se tipahti vähän pakkasen puolelle, ettei nyt sentään ihan vesikeli.

    Juttelimme vielä jotakin yleistä Kanadasta ja Harrin kuulumisista ja joulusta ja sen semmoisesta, mutta kieltäydyin tällä kertaa teekupillisesta. Sillä tärkein oli vielä tapaamatta: Mortti.

    • #8449 Vastaus

      Ea
      Osallistuja

      Mä niin tykkään tästä Sonjan ja Nellyn välisestä suhteesta, joka hienosti tästä tarinasta tulee esiin. Miten sä osaatkin kirjoittaa näin taitavasti jostain niinkin arkisesta/tavallisesta kuin kuulumisten pikaisesta vaihdosta? Joku taisi joskus kommentoida, että aivan mielellään lukisi vaikka Sonjan ostoslistaa, koska sulla olisi siitä taito loihtia kiinnostava tarina. Nyt voin kyllä sanoa, että komppaan aivan täysin.

    • #8547 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Pääsispä. Kerrankin pääsispä. Johonkin kivaan paikkaan reissuun tai mieluummin ratsastamaan aivan sairaan hyvällä hevosella. Olenko yhä kateellinen tästä virtuaalihahmolle? Joo, olen. 😀 Paitsi hyvää kuulumistenvaihtoa, kuen tässäkin kehitystä Sonjan tarinaan. Hän on yhä enemmän kouluratsastaja. Jos ei ole kiinnostunut lajin hienoudesta ja haluaa oikeasti vain puskailla, ei ihastu todennäköisesti noin kovasti ratsuun siksi, että se on hyvä ratsu! Ja kun muistaa, mistä vastustelusta Sonjan kilpaura lähti, niin kovasti on hahmo kasvanut matkan varrella!

  • #8454 Vastaus

    Janna H
    Osallistuja

    Tarinassa esitettävä kysymys tulee mahdollisesti ihan liian aikaisin esiin, mutta ei keskitytä siihen faktaan. Leikitään vaikka että se on vain sen vuoksi jotta Janna voisi tuntea olonsa hieman varmemmaksi mitä tulee päivä päivältä lähenevään äitiyteen.

    Normaaliin työhön palaaminen oli alkuun tuntunut hieman oudolta ja ottanut pari päivää totuttelua. Tokihan me olimme sopineet Sarin kanssa että tekisin hieman kevyempää työtä vielä loppukevään sekä kesän, aina siihen asti että siirtyisin äitiyslomalle. Kristian oli ottanut hieman enemmän vastuuta Paahtiksen liikuttamisesta ja nuori mies olikin alkanut hyppäämään tammalla aina kerran viikossa. Marshall oli nähnyt muutamat nuoren miehen hypyistä ja tuo oli kertonut että ratsukolla oli mennyt todella hyvin, vaikka alkuun toki hypyt olivat olleet pientä hakemista.

    Koska en tehnyt enää asiakastapaamisia, pystyin pitämään muutaman lyhyemmän työpäivän, vaikka yritinkin samalla hoitaa kaikkia keskeneräisiä työtehtäviä pois alta. Lyhyt työpäivä tarkoitti sitä, että kerkesin tallille sellaiseen aikaan kun suurin osa muista kävijöistä oli vielä poissa paikalta. Vaikka mä olinkin kertonut Nellylle ennen vuoden vaihdetta mun raskaudestani, oli se silti edelleen salaisuus suurimmalle osalle tallilaisista ja sitä alkaisi olla pian hankalaa piilotella, varsinkin kun vatsani alkoi jo hiljalleen näkymään. Jotenkin kuitenkin raskaudesta kertominen ei tuntunut jotenkin helpolta, vaikka olinkin yrittänyt käsitellä asiaa siitä asti kun olin saanut selville että olin raskaana.

    Kävellessäni suuliin, näin sielä tutuksi tulleet mustan sekä vaalean hevosen. Päästessäni vähän lähemmäksi hevosia, kuulin hirveää vauhtia tykittävän puheen, enkä voinut olla hymyilemättä. Niklaksen nähdessä minut tuo hiljeni ja katsoi päälleni kuin olisin käskenyt toisen olla hiljaa, sanomatta kuitenkaan sanaakaan toiselle.
    ”Mitä sinä naureskelet?”
    ”Ei mitään. Mietin vain että millainenkahan moottoriturpa sun kummilapsestasi tulee, varsinkin jos Marshall antaa sen viettää ihan liikaa aikaa sun kanssasi eikä tasapainota tota puhetulvaa.”
    Kuultuaan sanani toinen hiljeni ja saatoin vain nähdä miten rattaat alkoivat raksuttamaan mustan ratsastuskypärän alla. Jotenkin Niklaksen reaktio oli ollut odotettu ja annoinkin toisen prosessoida kuulemaansa pari minuuttia. Lopulta kuitenkin kaivoin takkini taskusta esiin puhelimeni ja hain kuvagalleriastani esiin muutaman viikon takaisen ultraääni kuvan ja tarjosin puhelinta Niklakselle. Toinen poimikin puhelimeni hieman hämmentyneenä käsiinsä ja katsoi kuvaa, ennen kuin nosti katseensa minuun, siirtäen sen Marshalliin ja lopulta takaisin kuvaan. Niklas antoi katseensa tehdä vielä kerran saman kierroksen, ennen kuin toinen löysi taas sanoja, joista muodostaa lauseita.

    ”Kenen? Mitä? Onko?”
    ”Se on mun. Mä olen raskaana. Oikeastaan mä oon tiennyt raskaudesta jo lokakuusta asti ja Marshall on tiennyt myös” helpotin Niklaksen ajatuksia kertomalla tarinan ultakuvan takana. Toinen katsoi Barnumia varustavaa miesystäväänsä hyvinkin kysyvästi, mutta Marshall ei joko huomannut toisen katsetta, tai sitten tuo ei vain antanut Niklakselle syytä ottaa enään yhtään lisää kierroksia.
    ”Itse asiassa, mulla olisi teille yksi kysymys. Ei teidän tarvitse vastata siihen nyt heti, koska mä tiedä että se, mitä mä kysyn, on todella iso ja sitova kysymys. Mutta me ollaan Rasmuksen kanssa mietitty, että haluaisitteko te olla mukana pienen elämässä kummisetinä?”

    Jopa Marshallin ilmeestä oli nähtävillä pieni hämmentyneisyys joten toistin vielä uudelleen, että vastausta ei ollut pakko antaa juuri nyt vaan pariskunta saisi miettiä asiaa rauhassa ja keskustella vastauksestaan. Lopulta mä jätin pariskunnan suuliin ja suuntasin hakemaan omaa kirjavaa tammaani, sekä laitoin sen valmiiksi juoksutusta ajatellen, sillä yllättäen ratsastaminen ei tuntunutkaan tänään hyvältä vaihtoehdolta.

    • #8455 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      No on tuossakin tapa kertoa olevansa raskaana ja samaan kasaan kysyä kummiksi 😀 Tosi hauska, nauroin sisäisesti Niklaksen perinjuurin äimistyneelle ilmeelle, mutta samalla tämä on jotenkin hyvin… jannamainen. Samankaltaista on ilmennyt silloin kun Janna on voittanut jotakin tai hävinnyt jotakin Paahtiksen kanssa ja suhtautuu kumpaan tahansa hyvin olkiaan kohauttaen: ”Näin nyt pääsi käymään.”
      Tässä on jotakin vähän samaa. Raskaus on iso asia Jannalle, mutta hän kertoo siitä Niklakselle vähän tällä tavalla siinä sivussa, vähäsen huumorinkin varjolla. Ero on tosi iso siihen nähden, miten Janna kertoi asiasta Marshille ja Nellylle, mutta nämä kaksi ovatkin niitä, joille asia kerrotaan oikeasti, koska heidän reaktioillaan on väliä. Niklaksen kohdalla se ei ole niin tärkeä ja vakava asia, joten se kerrotaan Nikelle toisella tavalla. Saa nähdä turvautuuko Janna samankaltaiseen taktiikkaan kertoessaan muillekin tallilaisille. Tekisi mieli sanoa että ehkäpä hyvinkin, mutta ei, en minä halua spekuloida asioilla, jotka eivät minulle kuulu.

      Mutta että joo. Moottoriturpa, jos ei Marshall vähän tasapainota. Kyllä 😀 Marsh ja Nikke ovat kyllä varmasti tosi hyvä valinta kummisediksi, toivottavasti suostuvat!

    • #8471 Vastaus

      Ea
      Osallistuja

      Tää oli jotenkin aika hupaisa tarina, vaikka Jannan fiilikset olivatkin melko jännittyneet suurimman osan ajasta. Kuitenkin Niklaksen puhetulvan ja uutiseen reagoinnin kuvailu tuovat sopivasti huumoria peliin. Lopun vielä kivasti jätit auki niin, että toisella kirjoittajalla on siihen itse mahdollisuus vastata.

      Kokonaisuudessaan todella viihdyttävä tarina!

    • #8546 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Musta Janna teki hyvän valinnan mitä tulee kummisetien henkilöllisyyteen ja myös itse asiassa ajankohtaan. Jos yritän asettautua Jannan asemaan, mäkin haluaisin tukea. Mikä olisikaan parempi tuki kuin kummisetä Jannan tilanteessa? Jos Janna mokaisi, kunnon kummit kannattelisivat ainakin lasta! Jannahan ei välttämättä siis mokaa, mutta uskoo itse niin vahvasti, että on jotenkin huono. Tieto kunnon kummisedistä aivan varmasti rauhoittaa mieltä, ja kun on kunnon turvaverkko varalla, musta ainakin on helpompi onnistua.

      Huomasin kans sen, minkä Sonjakin, että Janna on taitava käyttämään erilaisia rekistereitä, eli puhumaan eri tilanteissa ja eri ihmisille eri tavoilla. Se voi johtua töistä, jossa Janna saa varmasti ihan hirveästi treeniä tähän. En usko siihen, että tällaisen taidon kanssa vain synnytään, vaikka jollakin on paremmat lähtökohdat oppia taito nopeammin kuin toisella. Toisaalta Jannan lapsuus on ollut aika hurja, joten erilaisten ihmisten miellyttäminen on varmaan ollut jo silloin elintärkeä taito.

  • #8459 Vastaus

    Marshall
    Osallistuja

    Monta aihetta juhlaan
    Liittyy Jannan aikaisempaan tekstiin.

    Myönnettäköön, vuosi oli alkanut hyvin. Jopa niin hyvin että tuntui pitäisi olla varovainen jatkossa.
    Ensinnäkin loma venäjällä oli mennyt parhaalla mahdollisella tavalla: viimeisetkin kertomisen arvoiset sukulaiset, jotka eivät olleet tienneet Niklaksesta, olivat toivottaneet hänet tervetulleeksi perheeseen. Ja ne muutamat joiden ei tarvinnut tietää olivat yhä pimennossa. Tärkeimpien asioiden lisäksi oripojat olivat kumpikin läpäisseet vuosittaisen eläinlääkärintarkastuksen puhtaasti ja olin itsekin juuri saanut puhtaat paperit omalta viimeiseltä lääkärikäynniltä. Polvileikkaus oli nyt täysin ja virallisesti onnistunut.
    En tiedä pitäisikö melkein juhlia asiaa pienesti, hankkia jotain hyvää kahvin kaveriksi tupaan.
    Hymyilin itsekseni, ja kumarruin nostamaan Barnumin jalkaa samalla kun kuuntelin Niklaksen selostusta tulevaisuuden suunnitelmista. Reilu viikko Arlekin selässä oli tehnyt ihmeitä miehen itsetunnolle, ja hän olikin hypännyt takaisin valkean orin pariin melkein kuin mitään taukoa ei olisi koskaan ollutkaan. Jopa hiuksenhieno harkinta hevoskoulusta oli hiipinyt takaisin tuon puheisiin.

    “Tai siis.. Emmä tiiä oisko siinä ees mitään järkeä. Ko tuskin mä tulisin sen alan töitä varsinaisesti tekeen, mutta jos taas mahollisuus tulis johonki pikkuhommaan niin miksikäs ei. Ja kyllähän sitä kautta ainaki lisää oppia tulis, kaikesta, helepottas sunki hommaa, ko ei tarvis iihan kaikkia itsestäänselviä juttuja olla selittämäsä”, Niklas selitti samalla kun kopitteli pölysukaa kädestä toiseen.
    “Niin paljon kuin voisinkin neuvoa suuntaan tai toiseen tuossa asiassa, niin sanon vain että jos päätät kokeilla: voin auttaa työharjoittelupaikkojen kanssa. Jos taas päätät että et, niin kertaus on opintojen äiti. Tuleepahan itsekin kerrattua niitä itsestäänselviäkin asioita”, heitin virnistäen.
    “Sä voisit kuitenki ees jonkulaisen mielipitees sanua että kummin mun kannattas tehä! Eikä tollanen poliittinen kumpiki käy, mä oon satavarma että sulla on joku ajatus tästäki kuiteski.”
    “Monessa koulussa on jatkuva haku, joten mikään kiire päätöksellä ei ole. Punnitset vaihtoehtoja kummaltakin kantilta, kirjoitat vaikka ihan ylös ne plussat ja miinukset.”
    “…Tuo ny ei auttanu yhtään”, Niklas puhahti, “En tiiä. Toisaalta joo, toisaalta ei. Mutta jos sinne lähen niin mä todellaki muistan ton harkkapaikka avun, koska etenki hyvien paikkojen löytäminen ei tosiaankaan oo mikään itsestään selvä juttu. Ja vielä sellanen misä ehkä sais tehä muutaki ko pelkästään lapioida paskaa. Tai ku mitä näitä heppakouluja käyneitten tyyppien juttuja lukenu, niin tosi monella käyny niin että vaikka harkasa ois pitäny päästä tekeen paljo just hevosten käsittelyä ja muuta niin hyvä ko olivat ulosvientiä enempää päässy tekeen mitään ko aika menny pelkästään karsinoitten, tarhojen ja pihattojen siivuamiseen. Tärkiä ja olennainen taito joo, mutta.. Mitä sä naureskelet?”

    Kurtistin kulmiani vähän hämmentyneenä, mutta Jannan ääni selitti heti Niklaksen äkillisen oudon kysymyksen. Suoristauduin seisomaan jotta näin tarkastella parivaljakkoa Barnumin selän yli, ehtien juuri parhaikseni todistamaan kuinka Niklaksen katse sinkoili kuin tennispallo käsiin annetun kännykän näytön, Jannan ja minun välillä.
    Pieni huvittunut tyrskähdys oli hyvin lähellä päästä livahtamaan esille, minkä pyrein naamioimaan enemmän ja vähemmän onnistuneesti yskähdykseksi ennen kuin koppasin mustan orin estesatulan käsiini ja heilautin sen hevosen selkään. Tunsin Niklaksen tyrmistyneen tuijotuksen itsessäni kun Janna paljasti minun tietäneen naisen raskaudesta jo lokakuusta saakka. Naisen seuraava kysymys tosin tuli jo yllätyksenä minullekin.

    “Hmh? Me?” kysyin ja viitoin itseni ja Niklaksen väliltä, samalla kun nuorempi mies lähinnä tärisi jalansijoillaan. Ja yritti päättää katsoako minua vai Jannaa.
    “Jep, te”, nainen naurahti, “Muttei tarvi tosiaan nyt heti vastata. Voitta miättiä ja keskustella siittä iha rauhasa ja vastata sitte ko tierätte”, tuo lisäsi vielä ennen kuin lähes taktisesti livahti ulos suulista.
    Niklas suurinpiirtein teleporttasi viereeni ja tarttui kiinni toisesta hartiasta ja ravisteli minua “Kuulikko! Kummisetä! Niklas “Kummisetä” Haanpää! MIETI! SAY YES TO THE DRE– LADY! Vai lapselle? Kummalle se vastaus loppukäjesä sitte onkaan jos pilkkua viilataan.. no, kuitenki!”
    ”Kuulin, kuulin”, nauroin ja yritin pitää tasapainoni toisen roikkuessa.”
    ”Mieti ny! Pieni vaikutuksille altis ihmisotus. Pokemon, Digimon, Super Mario.. niin paljo nostalgisia juttuja mitä näyttää!”
    ”Hmm… Ettet nyt vähän menisi asioiden edelle?”
    ”Pffft, ompaha suunnitelmat valmiina!”

    Pudistin vain päätäni kevyesti, kun Niklas uppoutui pohtimaan mitä piirettyjä hän oli lapsuudessa katsonut ja löysiköhän niitä vanhoja hyviä enää mistään. Asiasta tuskin tarvitsi käydä pitkää keskustelua, koska vastaus taisi olla jo selvä.

    • #8460 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Jotenkin osasin ennakoida Niklaksen suhtautumisen tähän tilanteeseen. Niklas on sillä tavalla kiitollinen persoona, että se ei jäänyt märehtimään sitä, että Janna ei heti kertonut hänelle ja että Marsh tiesi eikä kertonut hänelle. Joku toinen ottaisi tällaisista asioista nokkiinsa, koska parisuhteessa ei saa olla salaisuuksia (väitteen lähde: Adolf Huuhaa – 100 tyhmintä parisuhdesääntöä). Joka tapauksessa nauraa hörähdin kyllä tuolle Niklaksen innostukselle, se on jotenkin niin käsinkosketeltavaa ja erinomaisesti kuvattu. ”Pieni vaikutuksille altis ihmisotus”!

      Mainitsen vain lyhyesti sen, että kiva kuulla Niklaksen toipuneen tärskystään niin että suunnittelee jo jotakin hevospuolen koulutusta hankkivansa. Se mikä enemmän kiinnitti huomiota on tuo Niklaksen ja Marshallin välinen dynamiikka. Onhan se aiemminkin näkynyt, mutten ole osannut sitä oikein pukea sanoiksi, saati analysoida, mutta tästä se lähti jotenkin aukeamaan.
      Nimittäin minusta ainakin tässä on tosi selkeästi kyseessä ”vastakohdat täydentävät toisiaan” -tilanne. Niklas on härvä, Marsh rauhallinen. Marsh toimii järjen äänenä ja rauhoittaa tilannetta. Mikä sitten on Niklaksen vaikutus Marshalliin, se ei ole ehkä niinkään selkeästi näkyvä asia, mutta voisin veikata, että Niklas tuo melkoisen määrän eloa Marshin arkeen. Joillekin Marshin asema kävisi raskaaksi, olla nyt aina se järkevä osapuoli ja Niklas voisi käydä pahasti hermoille, mutta ei Marsh. En ole koskaan bongannut mitään sellaisia sävyjä Marshin ajatuksista, en ainakaan muista.
      Marshin osassa olevalle voisi tulla myös helposti houkutus suhtautua alentuvasti toiseen, vähän siten kuin lapseen tai teiniin, viihdyttävä hahmo mutta ei ihan täysivaltainen aikuinen. No mitäpä tekee Marsh? Sanoo tässäkin, että jaa hevoskoulua pohdit. No minullahan ei ole kantaa suuntaan eikä toiseen, mutta voin jeesata ja jos et semmoiseen lähdekään, niin ei se mitään. Tee itse päätös, kuten aikuiset tekee, tiedän että pystyt siihen. Ai että mä rakastan Marshallia kyllä!

    • #8472 Vastaus

      Ea
      Osallistuja

      Mä rakastan Marshallia ja Niklasta parina (ja kyllä erikseenkin) niin paljon. He ovat kyllä täydelliset vastakohdat kuten Sonjakin sanoi. Onneksi kuitenkin sitä sorttia, jotka toisiaan täydentävät.

      Mä oon varmaan itse Niklas. Innostun aina kaikesta super nopee ja tykkään lähtee kuljettaa juonta milloin kohti kissatalon vapaaehtoistyötä, milloin Au pairin paikkaa Austraaliassa. Sitten on ne ihmiset, jotka ovat rauhallisia ja sellaisia kumpikin käy tyyppejä. Mäkin jään aina Niklaksen tapaan miettimään, että varmasti niilläkin on joku oma mielipide, mutta nyt tuli mieleen, että entä jos ei ole. Marsh voisi hyvinkin ehkä olla sellainen henkilö, jolla ei niin ole omaa mielipidettä asiasta vaan hän toivoo Niklaksen tekevän itselleen parhaan päätöksen. Marsh on ottanut itselleen tukijan ja järjenäänen paikan. Tai tälläinen kuva mulle on tullut.

      Voi murut. Heistä tulee kyllä aivan huippu kummisedät.

    • #8545 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Kun Niklas harkitsee hevoskoulua, olin tosi tyytyväinen, kun Marshall ei ota liikaa kantaa (vaikka Niklas kauheasti haluaisikin). Aikuisen ihmisenhän on itse pakko tehdä päätöksensä. Samalla tässä kohdassa tunnistan nnnniiiiiiiiiin hyvin Niklaksen tarpeen saada ”neuvoja”, eli vähän sysätä päätöksentekoa toiselle. Niin mäkin tekisin jos voisin. :DD Ostin just asunnon ja olisin halunnut, että joku muu tekee lopullisen päätöksen. Miksikö? Jos tämä asunto olisi ollut kuitenkin kakka, olisi ollut joku, jota syyttää ja jolle raivota. Jos Niklas kokeekin tuhlaavansa elämäänsä hevoskoulussa, onhan se nyt katkeraa, kun ei voi suuttua siitä Marshallille huonoina hetkinään. 😀

      Olen ihan varmasti sanonut ennenkin, mutta näistä kahdesta tulee hyvät kummisedät. Niklas nyt on tietenkin innoissaan. Kummisetyydessä on niin monta hyvää juttua. Saa just kouluttaa lapsen tykkäämään kaikista Cooleista Kummisedän Jutuista. (Mun kummilapset tykkäävät tai edes tykkäsivät joskus just Mariosta, Crash Bandicootista ja Tekkenistä, sekä koirahommista, lukemisesta, kirjottamisesta, virtuaalihepoista…) Toinen ihana asia on, että kun se lapsi alkaa kiukutella, sen voi ojentaa vanhemmilleen ja tokaista kuin Mufasa, että yöaikaan hän on sinun poikasi. Lisäksi kummilapsesta saa mainion parran, joka kantaa vesilelut veteen, kun itse menee ”vahtimaan”, eli leikkimään niillä leluilla… 😀 Parta toimii myös lasten teatteriesityksissä yms, joissa pitää ”vahtia”. Toisaalta tarvitaan se järjen ääni, toinen kummi. Marshall varmaan varmistaa, ettei Niklas kierouta lapsen silmiä videopeleillä tai hukuta sitä vahingossa. Kuvittelen Marshallin olevan se turvallinen setä, jolle kerrotaan mieltä painavat salaisuudet ja ratkotaan niitä, koska niihin ei rymyäminen kauaksi aikaa auta.

      Odotan ihan hirveästi, että lapsi syntyy ja kasvaa ja että pääsisin näkemään kummisetäseikkailuja.

  • #8464 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    (Nyt saa Outi ihan itse keksiä, että mitä hän tekee keskellä kirkasta päivää Hopiavuoressa!)

    Jouluhiipparin paluu
    Piti ihan kaksi kertaa vilkaista tallinpihassa kulkevaa hahmoa. Ettenkö nähnyt näkyjä? En! Se oli Outi! Niin pitkästä aikaa.

    — Outi!

    Outi näytti varovaisen ilahtuneelta ja pysähtyi.
    — Moi, kiva törmätä suhunkin.
    — No kuule sitä samaa.

    Laskeskelin nopeasti päässäni että siitä oli vuoden verran kun Outi oli kadonnut mitään sanomatta. Siitä oli puhuttu useammin kuin kerran Hopiavuoren tuvassa, mutta oli jäänyt sitten muiden asioiden jalkoihin. Minulla oli siitä omia ajatuksiani, sillä olin saanut Outin puheista vähän sellaista käsitystä, että töitä ainakin oli paljon, ellei peräti liikaa, ja sitten tietysti niitä vanhoja murheita, joista Outi oli kerran avautunut minulle. Burn-out oli minun teoriani, saattoi toki olla vääräkin enkä minä ollut siitä kellekään puhunut, en faktana enkä juoruna. Tietysti olin huolissanikin niin että olin käynyt jossain vaiheessa Outin asunnolla vain todetakseni siellä asuvan jo uusien vuokralaisten.

    Rupattelimme jotakin yleistä säästä ja muusta. Outi kertoisi asioistaan sitten kun tai jos näkisi sen tarpeelliseksi, turha minun oli kysellä henkilökohtaisia.
    — Mitäs Salierille ja Mortille kuuluu? Outi kysäisi. — Mortin kanssa ainakin olit voittanut Pariisissa, näin jostain tuloslistasta ja meinasin pudota penkiltä.

    Ai niin, eihän Outi tiennyt näitä viimeisimpiä käänteitä.
    — No Salieri ei ole enää täällä… aloitin ja kaduin heti kun näin Outin kasvoille nousevan ilmeen. — Ei ei, ei sille mitään ole sattunut. Mutta mä vuokrasin sen Lakkaman Simolle ja se on nyt Kangasalla yhden Simon valmennettavan ratsastettavana. Aikoo startata sillä jossain pikkukisoissa tässä kevään mittaan.
    — Ai jaa, mä ehdin jo säikähtää, että onks sille sattunut jotakin. Milläs Harri nyt sitten ratsastaa? Vai loppuiko siltä kiinnostus?

    Ai niin, eihän Outi sitäkään tiennyt.
    — No ei loppunut, mutta Harri lähti syksyllä töihin Torontoon.

    Outin ilme oli vähintäänkin äimistynyt.
    — Mitä se siellä? Ja mitä teille… siis… onks…
    — Se lähti sinne työkomennukselle, on siellä pari vuotta. Ja ei olla erottu, jos sitä meinaat. Mä olin just jouluna siellä käymässä. Niin ja on mulla sitten koirakin, aikuinen englanninspringeri, tuli mulle naapurista vähän niinkuin hoitoon kesäksi, mutta olen pitänyt sitä tässä nyt senkin jälkeen.
    — Ja että koirakin. Onpas teille sattunut ja tapahtunut tässä vuoden mittaan! Mä muistan vain sen, kun Mortti tuli sulle ja Harri lomautettiin.
    — No joo, onhan sitä sen jälkeen paljon tapahtunut. Välillä ihan huimaa itseäkin.

    Jatkoimme rupattelua pääasiassa hevosista. Outi halusi tietää tarkalleen, että mikä oli ajanut minut kisaamaan ja sain selostaa kaiken siitä lähtien kun Harri oli halunnut kokeilla jonkin pikkuluokan kilpailemista Salierilla. Ujutin keskusteluun varovaisen kysymyksen siitä, mitä Outi nyt suunnitteli, kenties paluuta Hopiavuoreen.
    — Niin, en tiedä oikein… Kun ei ole hoitohevosta enää ja Eetu ei varmaan Jussia anna uudestaan mulle hoidettavaksi.
    — Mites tuo Mortti? En mä nyt sillä tavalla välttämättä sille tarvitse hoitajaa kun ei ole kuin yksi hevonen ja ratsastamaan et varmaan pääsisi kuin harvakseltaan, kun me nyt taas jatketaan valmentautumista. Mutta joskus olisi hyvä jos olisi olemassa hoitaja. Ja jos tässä nyt tulee kisamatkoja, niin siellä hoitaja olisi kyllä enemmän kuin tarpeen enkä mä varmaan aina Santtuakaan voi pyytää.
    — Santtua?
    — Niin, se oli mulla kisahoitajana Pariisissa. Se sai järjestettyä kouluasiansa silleen, että pystyi olemana puolitoista viikkoa reissussa ja sai vanhemmiltaan luvan lähteä. Se oli kyllä hyvä ja huolekas hoitaja, ei siinä, mutta onhan se vähän nuori. Mut ei tarvitse vielä vastata mitään, mieti rauhassa.

    • #8523 Vastaus

      Ea
      Osallistuja

      Nyt on hetken ollu itel taukoa koulukiireiden takia, mutta ai vitsi tää teksti oli omiaa virittää mun aivot taas Hopiavuoritaajuudeelle. Ihanan lupsakkaa jutustelua vanhojen kavereiden kesken tallituvassa. Otettaisiinpa kaikkialla näin hyvin vastaan entiset porukan jäsenet kuin Sonja ottaa Outin.

    • #8544 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Mulla oli (ja on vieläkin) Ean kanssa samat ajatukset tätä lukiessani. On inhottavaa mennä tauon jälkeen yhtään mihinkään, mutta jos kaikki olisivat niin kuin Sonja, se olisi helpompaa. Mutta ei ne ole. (”Jaaaaha, missä sitä on oltu, jaaaaha, ei oo suakaa näkyny, jaaaaaha, vissiin on muita kiireitä ollu…”

      Olen kommentoinut myös sitä ennen, että joskus tarvitaan kertauksia, ja tässä se tulee taas sujuvasti. Miettikää vaikka telkkarisarjoja. Kovinkaan fani ei muista lempisarjastaan kaikkea ekalla katselukerralla. Vähintään aina silloin tällöin (ja joissain sarjoissa joka kerta) jakso alkaa kertauksella. Aiemmin tapahtunutta… Sonjankin tarina on jo niin pitkä ja vaiheikas. 😀

    • #8553 Vastaus

      Noa
      Ylläpitäjä

      Tiiätkö, ihan ekana pitää kyllä sanoa että miten hitsin kätevä tapa tää tälläinen on tehdä yhteenveto siitä, mitä kaikkea on tapahtunut! Minäkin, kun viimein töiltä ehdin hetken vaan olla, pääsen taas vähän paremmin rytmiin mukaan ja saan kiinni missä mennään.

      Ja sitten tokana, että en selkeesti ollut ainoa joka näin tästä ilahtui, nyt vasta luettuani muiden kommentit 😀 Mutta selvästi kätevää, olet sinä vaan aika taituri tarinan kerronnassa. Miten sen teetkin, kaikki tuntuu lukijalle niin helpolta näitä Sonjan tarinoita mukana eläessä ettei kuule toista ihan samanmoista taida olla.

  • #8466 Vastaus

    Janna H
    Osallistuja

    Kakkukestit

    Olin jättänyt tallille tulemisen niin myöhälle että ainakin osa porukasta olisi paikalla. Vaikka mun ei välttämättä olisi tarvinnutkaan, mä olin poikennut paikallisen leipomon kautta ja ostanut matkaani suklaakakun tupaan vietäväksi. Kääntäessäni autoni tallille menevälle tielle, tunsin miten perhosparvi mahassani alkoi liitelemään uudelleen ja mä jouduin vetämään muutaman syvemmän henkäyksen. Raskauteni alkaisi kuitenkin olemaan pian puolivälissä ja kevään edetessä faktaa olisi hankalampi piilottaa, joten olisi paras kertoa kaikille jo nyt, eikä yrittää kehitellä selityksiä sitä mukaan kun juttu leviäisi tallilla.

    Parkkeerattuani autoni, nappasin takapenkiltä kakkulaatikon ja matkalla tupaan näin Eetun joka oli juuri matkalla samaan suuntaan.
    “Eetu! Saanko passoottaa sen verta että viittisiksä käyrä sanomas kaikille jokka o tallis että tuloovat tupaha kahaville? Mullon täälä kaakkuaki jos se on minkäänlaane myyntivaltti.”
    Vaalea mies heilautti vain kättään, ennen kuin kääntyi kannoillaan ja palasi takaisin suuntaan josta oli tulossakin. Oma matkani jatkui tupaan, jossa Noa oli juuri keittiössä. Rastapäinen hieman ihmetteli käsissäni olevaa kakkulaatikkoa, mutta kertoessani tässä kohtaa vain laatikon sisällöstä, tuo lupasi etsiä kakkulapion ja lopulta kakku oli pöydässä ja kahvi tippumassa sekä teevesi kiehumassa.

    Kauaa ei mennytkään kun eteisestä alkoi kuulumaan puheensorinaa – yhden kuuluvimmista äänistä kuuluen Niklakselle – porukka saapui sisälle ja lopulta tupaan. Kaikkien löytäessä paikkansa keittiöstä, kuka istui pöydän ääreen, kuka jäi nojailemaan tiskipöytään, kuulin jonkun ihmettelevän mitä oli tapahtumassa kun oli tällaiset tarjoilut esillä.

    “Tuata mä toin sen kaakun” sanoin, ennen kuin vedin pienesti henkeä. “Mulla olis oikiastansa kerrottavaa koko porukalle. Tai no Nelly, Marshall ja Niklas tiätää jo, enkä mä kyllä oo ihan varma että kelle Nikke on jo kertonu, mutta mun ja Rasmuksen perhe tuloo kasvamahan alkusyksystä. En minä tiärä että onko joku jo arvannukki, mutta minoon tiänny lokakuusta asti ja tarvittin vaan vähän aikaa prosessoira koko asiaa. Siitä johtuen tua kaakku ja mä miätiin että oltaasko me saatu vaikka viikonlopulle joku yhteesmaasto ku minä viälä pääsen satulahan?”

    • #8467 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Tulihan se sieltä! Vähäsen olen odotellutkin jo, että milloin, miten ja missä Janna paljastaa uutisensa koko talliporukalle. Ja tässä on niin helppo koukku lopussa muiden kirjoittajien tarttua, että olisi häpeällistä jättää se käyttämättä. Eli joo: jossakin välissä tarttee tähän tahkota jotakin jatkopätkää Sonjan näkökulmasta. Ja koska minulla on jo jotakin ideanpoikasia hautomossa, niin en tässä nyt kerro kaikkia ajatuksiani vaan säästän niitä siihen.

    • #8479 Vastaus

      Aamu
      Osallistuja

      No tätä on odotettu! Kakkukahvit tuvassa maistuisi kyllä ihan elävässä elämässäkin, niin harvoin on viimeaikoina ollut yhtään mitään juhlia. (Jos siis ei joulua lasketa, heh heh..) Jännityksellä odotan sitä, miten Janna äidin rooliin istuu. So far, so good.

    • #8538 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Luin juuri jostakin, että raskaudesta kertominen jännittää ihan sellaisiakin ihmisiä, joilla ei ole sitä painolastia, joka Jannan mielessä lapsen hankintaan liittyen on ollut. Tuntuu tosi luonnolliselta, että Janna lopulta sanoo sen tuolla tavalla, nopeasti, ihan niin kuin purskauttaa sen. Kirjallisuudessa ja elokuvissa raskaudesta kertominen on usein spektaakkeli. Ei meillä kuitenkaan oikeassa elämässä ole tehneet spektaakkeleita muuta kuin yksi ainoa sukulainen, jota muutenkin meidän väestä pidetään enemmän tai vähemmän erikoisena.. :DD (Antakaa nyt anteeksi seuraava vertaus, koska ei lapsia ja koiria saa verrata.) Mä en itse aio koskaan lisääntyä, mutta viime kesänä kun meidän Juuso-vauva (no okei, koira) oli varmasti tuloillaan osaksi perhettä, oli se vähän jännää jopa siitä soittaa äitille… :DDD Saati sitten jos olisi oikea lapsi. Huh

      Tätä tarinan osaa, Jannan lasta, on kypsytelty ihanan huolellisesti. Minä olen hirveän hitaasti lämpeävä ja haluan nauttia matkasta ennen päämäärää, ja nyt odotan kovasti, että minkä sortin napero sieltä putkahtaa!

  • #8475 Vastaus

    Niklas
    Osallistuja

    Supersedät

    “Vastasko se jo?”
    “Kuten sanoin, todennäköisimmin vastaus tulee aikaisintaan joskus lähempänä kymmentä.”
    “No kunnn, se ois voinu vastata jo nykki. Eihä sitä koskaan tiiä.”
    “No katotaan vaikka niin ei ole vastannut. Siellä on tunnit ja kaikki menossa niin–.. Eiku. Jaa.. On se vastannut.”
    “HaHAA! Mähä sanoin että se on voinu vastata! Mitä se vastas?” surkealla menestyksellä yritin kurkotella Hakran selän yli ja nähdä toisen kännykän ruudulle.

    Olihan luvatusta käynnistä Tuuvan luona puhuttu jo pariinki otteeseen, aikasemmin ei oltu vaan lähetty vielä toteutustasolle vasti. Mutta nyt kun olin taas takasi satulassa ja nälkä kasvo syödessä, niin pienimuotoinen helppojen, tai ainaki helpompien, ponien terapia oli just eikä melkeen sopiva ohjelma.

    “Teki vastatarjouksen”, Marsh totesi kun oli saanut sisäistettyä viestin sisällön.
    “Hä? Millasen?”
    “Ehdotti että jos me mennään käymään ens viikonloppuna, että oltaisiin koko viikonloppu siellä.”
    “Niin mennään sieltä sitte maanantaina niihi kisoihin vai?”
    “Joo. Kuulemma karsinat ja tarha löytyy kuten ennenkin niin saa sumplittua nätisti.”

    Paljo sen tarkemmin me ei ehitty viikonlopun suunnitelmia laatiakkaan, kun suuliin tuova ovi aukesi sen verta että Ea mahtui kurkistamaan ulos tallista.

    “Eetu sano että kahville, tuutteko te?”
    “Juuu, me tullaan”, vastasin samalla kun jo irrotin Hakran suulin köysistä, “pistetään vaan tää aasi eka takasi vankilaan ja sitä rataa.”
    “Eikö ratsastus sujunu vai?” nainen kysyi pienesti irvistäen.
    “Eei, ihan hyvin se meni. Hevonen vaan osaa paremmin mitä mä, niin välillä tulee sellasia pieniä.. kielimuureja, ko mä luulen näyttäväni oikein mitä haluan että me tehtäs mutta samalla mun jalat, lonkat tai millon mikkä näyttää kuitenki vähän eri asioita. Niin sitte me pönötetään vaan paikallaan ko Hakra ei saa selevää mitä mä yritän sille kertua.” Mieleen kulkeutui elävä mielikuva maneesista hetki stten, kun Hakra seisoi poikittain uralla nyrpeän näkösenä että ratsastaja on hyvä ja koittaa päättää mitä haluaa.

    Sillä välillä kun ite toimitin Hakra putkaan, tai siis karsinaansa, Marsh jo suuntasi yhen reissun taktiikalla orin varusteet käsissä varustehuoneelle päin. Voin lyyä vaikka vetoa, että sen päässä näky pelkkiä kahvinkeittimen ja kahvikupin kuvia, minkä voimalla se ronttas kaikki kamat niin helposti mukanaan.
    Kun lopulta päästiin tupaan asti, keittiössä pyörineen Jannan ei tarvinnut sanoa sanaakaan kun nopealla arviolla olin aika varma mitä oli tapahtumassa. Miksi muutenkaan pöytä olis koreana ihan kakkutarjoilun kera?
    Valtasin nopeasti pirttipöydän äärestä vakipaikaksi muodostuneen reunapaikkani, ja vispasin toista jalkaterää ilmassa jotta onnistuin muuten pysymään aloillani kutakuinkin tavallisen ihmisen tavoin.

    “Mulla olis oikiastansa kerrottavaa koko porukalle. Tai no Nelly, Marshall ja Niklas tiätää jo, enkä mä kyllä oo ihan varma että kelle Nikke on jo kertonu..” Janna aloitti kun väki oli päässyt paikoilleen.
    “Heeei! Emmä ny kaikkea kaikille kerro”, ilmaisin vastalauseeni kun nainen vihjaili että olisin saattanut jo levitellä tuloillaan olevaa uutista. Tuntien vain kevyen tuuppauksen kyljessäni, kun Marsh pukkasi mun sivua olkavarrellaan.

    Okei, okei, ehkä mä joskus saatoin livauttaa asioita vahingossa… Mutta en tätä! Pidin kieleni kurissa, ja siirryin taputtelemaan pöydänpintaa etusormillani vaimeasti jotta Janna sai esittää uutisensa loppuun asti.
    Naisen saatua kerrottua asiansa, sitä oli seurannut odotetustikin onnitteluja sekä muutama halauskin. Tietenki, nyt kun asia oli virallisen virallista ja julukista tietoa niin tietty munki oli pitäny halata. Joka Marsh oli löytänyt sosiaaliset kanssakäymisen taitonsa, ja onnitellut halauksen kera. Go little rockstar.
    Joku alotti kakun leikkelyn, ja keskustelu porukan välillä alko nopeasti jollon nojauduin lähemmäs päätyyn istumaan jäänyttä Jannaa.

    “Uu, hei, niin. Se kysymys minkä sillon kysyit meiltä”, viittasin taannoiseen hetkeen kun nainen oli kysynyt jos mä ja Marsh haluttaisiin ryhtyä tulevan lapsen kummisediksi, “mennen tullen ja palatessa, haluaisimme vastaanottaa kunnian opastaa tulevaa vaahtosammutinta tässä elämässä supersetinä.”
    “…eli kyllä, olisi hienoa olla mukana teidän lapsen elämässä kummisetinä”, Marshall tulkkasi.
    “No niinhän mä just sanoin, mutta.. tyylikkäämmin.”

    • #8524 Vastaus

      Ea
      Osallistuja

      Haha, tämä oli vallan mainio tarina. Tuli ihan huvituksesta muutama kerta tuhahdeltua ääneen. Miten Niklas osaakin olla niin kertakaikkisen suloinen? Vakavamielisen Marshin rinnalle aivan loistava. Go little rockstars!

      Mä niin samaistun tohon Niklaksen fiilikseen ratsastamisesta! Oon vasta alkanut käydä pienellä western tallilla ja herranjestas osaa olla vaikeaa. Mullahan on alla täydellinen istunnalla ohjautuva hevonen, mutta jostain syystä mekin seisotaan siellä uralla useasti sivuttain, kun ratsastajan ohjeet on niin epäselkeät XD Voi heppa raukka, kun on tälläsen ohjurin saanu. Mut propsit sulle, miten hienon aidosti kirjoitit tästä tunteesta.

    • #8537 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Ihanaaa. 😀 Niklas on oikeasti vieläkin musta yksi parhaimmista heppatarinoiden päähenkilöistä, kun lukija on niin kovasti sen puolella. Niklaksen touhut ja ongelmat myös uppoaa ainakin muhun lukijana myös tuhat kertaa paremmin kuin huippuratsastajien. En tiedä, mikä siinä on: voi olla yleinen kokemus, tai sitten mun oma rakkauteni epätäydellisiin ihmisiin, olivat he sitten oikeita tai keksittyjä.

      Sekin on ihanaaa että Niklaksesta ja Marshallista tulee kummisetiä. Joskus sata vuotta sitten sanoin, että Marshall on varmaan ihan rölli lasten kanssa, mutta se luulo todistettiin vääräksi, ja nyt mulla on ollut aikaa asennoitua uudelleen. Olenkin varma, että Niklaksesta ja Marshallista tulee maailman parhaita kummisetiä, ja Jannan lapsen myötä saadaan taas uutta erilaista kirjoitettavaa! (Jostain syystä mulla ei ole koskaan ollut epäilystä, etteikö Niklas olisi hyvä lasten kanssa. Hasardi se varmaan on, ja vekkejähän sen kanssa tulee, mutta silti… :D)

  • #8476 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    (Kato kun pitää itsekin tämä nyt kirjoittaa, kun menin vähän lupaamaankin jo, mutta se teksti ei kirjoita itse itseään. Kumma juttu… Eli 8.2. tapahtunutta)

    Virallinen tiedote
    Keittiössä oli väkeä melkein ahtauteen asti, kun Eetu oli käynyt ihan asioikseen pyytämässä kaikkia kahveelle. Minä kaadoin itselleni juuri kiehunutta vettä teepussin päälle ja istahdin vielä vapaana olevalle tuolille. Jotakin oli tosiaan menossa kun oli oikein kakku pöydässä, mutta mitä ja kenellä?

    Sitten Janna karaisi kurkkuaan paljonpuhuvasti:
    — … mun ja Rasmuksen perhe tuloo kasvamahan alkusyksystä. En minä tiärä että onko joku jo arvannukki, mutta minoon tiänny lokakuusta asti ja tarvittin vaan vähän aikaa prosessoira koko asiaa…

    Tämäpä vasta yllätys! En olisi osannut arvatakaan. Tai no, jotenkin sen olin huomannut, että Jannalla oli jotakin menossa, mutta tämmöinen vaihtoehto ei kyllä tullut mieleen. Ilmoitusta seuranneessa hälinässä sain päätettyä, että onnittelisin Jannaa. Jos hän kerran oli sen lokakuusta asti tiennyt ja sanoi tarvinneensa prosessointiaikaa uutisen jakamiseen, niin tästä voisi päätellä päätöksen olevan harkittu ja vauvan siis haluttu. Ehkä se vauva oli sitten hyvä uutinen ja onnittelun arvoinen asia, vaikka minulle vaistomaisesti ensimmäisenä tuli mieleen sanoa ”Otan osaa, oliko vahinko?” Mutta eihän sellaista voi mennä suustaan päästämään ulos.

    Ei sillä, Janna olisi varmasti ihan hyvä äiti. Jo työ sosiaalialalla varmasti toi hänelle jonkinlaista tietoa, taitoa ja tunnetta siitä, miten pienen ihmisenalun kanssa pitää toimia. Ja muutenkin Janna oli sellainen, rauhallinen ja harkitseva, empaattinen. Mukava. Huolehtivainenkin. Hoiti hyvin Myssyään ja Paahtista ja oli näiden kanssa tervejärkinen, ei lähtenyt kaikkiin muotikohkauksiin mukaan. En minä tiennyt miten nämä vertautuvat äitiyteen, mutta ei se nyt ainakaan toivottomalta vaikuttanut näin ulkopuolisen silmin.

    Sitä Rasmusta minä en niin tuntenut, mitä nyt muutamia kertoja tavannut tallilla ja jutellut jotakin yleistä. Hänkin vaikutti ihan tervejärkiseltä tapaukselta. Jannan puolesta saatoin vain toivoa, ettei tämä Rasmus osoittautuisi samanlaiseksi nilkiksi kuin eräs tuntemani perheenisä… Rasmuksen takia toivoin myös, että päätös oli todellakin ja aidosti yhteinen. Ettei sitten jossain vaiheessa alkaisi kaduttaa ja tulisi haettua piristystä lapsiperhearkeen jostain muualta. Lupasin itselleni pitää henkisesti peukkuja pystyssä Jannalle. Ja kai se piti nyt oikeasti sanoa ihan ääneenkin, että onneksi olkoon.

    • #8525 Vastaus

      Ea
      Osallistuja

      No voi ristus nuo Sonjan ajatukset XD Siinähän tuli monia ajatuksia, joissa olisi potentiaalia lukuisille eri juonenkäänteille. Onneksi sentään myös tsemppiä löytyi tuleville vanhemmille ja kovin kauniistihan olit Jannan hyvistä puolista kirjoittanut. Sonja vaikuttaa niin sydämelliseltä ihmiseltä.

    • #8534 Vastaus

      Inari
      Osallistuja

      Otan osaa, oliko vahinko? :DDD Voi Sonja. Mä olen samoilla linjoilla oikeassa elämässä. Mulla on koiria. Usein mietin, että jos mulle tulisi jostain lapsia, niin mitä sitten, jos ne olisivat allergisia? Pitääkö ne antaa johonkin pois, ja jos pitää, niin minne? Siis ne lapset tietenkin, koiria en anna. (Ei hätää. En ole aikeissa lisääntyä, ja täten en siis hylätä lapsia.)

      Vaikka Sonja ei niin näistä lapsikonhotuksista innostu, on tosi kivaa, että päätit kirjoittaa Jannan suurista uutisista jotain. 😀 Tämä käänne on tietenkin aivan valtavan suuri Jannalle ja hänen tarinalleen, mutta näin huolellisesti suunniteltu ja haudutettu juttu on iso asia myös kirjoittajalle. Joka kirjoittajasta on ihanaa olla sen arvoinen, että heidän juttunsa noteerataan ihan tarinoissa asti! Tarinan kirjoittaminenhan vaatii sekä aikaa että vaivaa.

  • #8496 Vastaus

    Niklas
    Osallistuja

    Pääseekö aisalle

    Lähemmäs makoilin kentän aitaa vasten ja nyhdin hampaillani pieniä säikeitä etusormen kynnestä kun seurasin kentän tapahtumia. Marshall selitti jotaki harjotukseen liittyvää samalla kun nosteli puomeja tolppien telineiden varaan. Paljo korkeammalle mitä mä olin koskaan päässy ees yksittäin kokeileen. Ja uran sisäpuolella kiertelevä kääpiö nyökytteli vaan päätään merkiksi että kuunteli, Barnum vierellään seuraten kuin mikäki koiranpentu. Vieläpä pää nätisti rennosti vähän alempana eikä niinko hirvellä kohti taivasta vaikka askel oliki reippaampi.

    Nyt, lopeta. Olinhan mä Ísakin ennenki nähny!
    Niin, mutta kisoissa. Niinko kisahoitajan näkeeki. Mutta pitikö sen nyt tännekki tunkea? Sunnuntaina.
    Pitää ja saaki.
    Mutta kyllähän mä ny oisin voinu auttaa jos Marsh halus nähä maasta käsin miten hevonen liikkuu ja mitä lie.
    Itseasiassa en. Enhän mä ollu suostunu meneen ees alku- tai loppukäyntejä Barnumin kans.
    Niin. Vitun pelkuri. Eli älä kitise siinä.

    Tuntui siltä kuin aivoja revittäisiin vähän jokaseen ilmansuuntaan kun yritin järkeillä omia ajatuksiani vastaan. Paha vaan että järkeilypuoli tuntu häviävän viimeistään sillä hetkellä kun Marsh punttas sen blondin sinne satulaan.

    Kyllä se ois varmasti ihan jakkaralta päässy sinne selkähän.
    Normi settiä että puntataan toinen satulaan, niin ei tarvi alkaa tuolia mettästään.
    Jalustimetki on sitä varten että voi ittensä sinne kiskua.
    Jos ei oo pakko niin parempi kun joku auttaa tai käyttää koroketta.
    Huomasikko kuin se koski jalkaa? Huomasikko?

    Työnsin itteni pois aidalta. Yritin paukuttaa itelleni mielessä järkisanoja siitä, että mulla ei ollu mitään karvankaan verta realistista syytä näille ajatuksille tai muullekaan. Eihän?
    Käännyin ympäri, ja harpoin suuliin päin yrittäen parhaani mukaan pitää naamani peruslukemilla eikä sen näköisenä kuin oisin vähintäänki imeskelly sitruunaa.
    Sillä hetkellä Hellon näkeminen oli kuin joku olisi kuullut mun elämääki suuremman ahdingon ja ilmestynynyt suuliin pelastavan ritarin tavoin. Jopa Skotti, kaikessa karvaisuudessaan, sopi täyttämään uljaan valkean ratsun määritelmän. Vaikkakin ratsastusvarustuksen sijaan ison orin selkään oli heitetty valjaat.

    “Uuu! Ookko sä lähösä kärryileen?”
    Hello oli keskittynyt kurottelemaan mahavyötä orin toiselta puolelta, eikä selvästikään ollu kuullut mun saapumista. Tai näin pysty päätellä siitä kun tuo oli hätkähtänyt ja painunut matalemmaksi kuin olisi varautunut taivaan putoamiseen. “Ei saa säikyytellä reippaita ja rehellisiä kansalaisia”, mies puhahti toinen käsi rinnallaan.
    “No sori, emmä tienny että liikuin hiljaa ko ninja”, heitin samalla kun yhden laiskan karateliikkeen jälkeen sujahdin Skotin toiselle puolelle tarjoamaan Hellon hapuilemaa mahavyötä tuon ulottuville, “Ookko sä lähösä päineen vai kenen kaas?”
    “Mulla tursuaa seuralaisia kärrystä yli kuten ehkä huomaat näin täydessä suulissa”, kiharapää lohkaisi melkein rehentelevän kuuloisena.
    “Kekkä? Vai onko ne tallin puolella vielä?”

    Ehdein vilkuilla joka puolelle suulissa kun varmistin että oliko multa jääny joku huomaamatta, samalla kun Hellon ilme näytti jotain huvittuneen ja.. jonku, väliseltä. Ennen kuin tuo kääntyi mun suuntaan.

    “Nikkeltson. Täälei oo ketään muuta, eli mä oon menossa ihan yksinäni ajaan.”
    “…Aaaa”, naurahdin omalle hitaalle aivotoiminnalleni, “No jos sä oot menosa yksin niin saanko hypätä aisalle? Ellet sä siis halua just nimeomaan mennä yksin.”
    Hello näytti hetken puntaroivan asiaa. “Ei sun tarvi aisalla istua, kyllä tohon penkille mahtuu tungoksesta huolimatta”, mies vastasi lopulta pienen hymyn kera.

    • #8497 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Voi ei, mustasukkaisuusdraamaa!
      Pystyn niin hyvin eläytymään Niklaksen ajatusmaailmaan (vaikken itse ole juurikaan mustasukkainen). Miten Ísak onkin niin paljon parempi ihminen kuin hän, hyppää korkeampia esteitä ja Barnumkin sitä tottelee! Kamalinta kaikesta: Marshall menee vielä puntaamaan Ísakin selkään vaikka se olisi ihan hyvin päässyt itsekin. Ja vaikka miten yrittää itselleen tolkuttaa, että tälle kaikelle on ihan järkevät selitykset, niin jostain mustasta aukosta putkahtelee niitä ajatuksia, ettei kelpaa ja Marsh varmaan vaihtaa kohta kihlat Ísakin kanssa.

      Onnea on Hello, joka osuu suuliin just sopivasti. Pelastava ritari valkealla ratsullaan ja minä väitän, että haistan tässä pienenpientä kostonhimoa Niklakselta: ”Pidä sinä vaan omaa kivaa sen Ísakisi kanssa, minä lähden Hellon kanssa vähän ajelulle. Saat olla itse vaihteeksi huolissasi, nii kerta.” Todennäköisesti Marsh ei huomaa mitään, mutta en tiedä onko sillä väliäkään. Toivottavasti Niken mieli siitä kuitenkin vähän paranee.

    • #8533 Vastaus

      Inari
      Osallistuja

      Aww olisko vähän kiva juonenkäänne, jos se olisi niin kuin Sonja povaa, että Niklas vähäsen kostaa. Hellon kanssa kun on sinänsä helppo kostaa, kun sehän lääppii aina kaikki ja sanoo tyhmiä (loukkaavia, kaksimielisiä, vihjailevia…) vitsejä. Tavallaan kuitenkin harmi, että Sonja taitaa olla ihan oikeassa siinä, ettei Marshall huomaisi mitään.

      Mä myös koen Niklaksen mustasukkaisuuden kuvauksen tosi realistisena ja samastuttavana. Mä olen itse hyvin mustasukkainen, ja joskus on tosi vaikeaa pitää omia tunteitaan kurissa, vaikka käytöstään pystyykin kontrolloimaan. Niklaksen sisäinen ääni sanoo tässä juuri sellaisia juttuja, joita mun sisäinen ääneni on mulle joskus sanonut. Kauheinta on itsensä vertaaminen muihin, vaikka ei parisuhteessa ole kyse paremmuudesta tai voittamisesta, mitä muihin puolisokandidaatteihin tulee —

      — ja samalla se, kuinka Niklas vertaa itseään muihin, on toisestakin syystä järkyttävää. Ulkopuoleltahan sen näkee, että Niklas on kaikkein ihanin ja suloisin. Ihan sama, vaikka kuinka blondi sälli tulisi hyppäämään kuinka korkeita, ei se koskaan Niklasta voita… …lukijan silmissä. Harmi, että edes lukija ei voi olla varma, vaihtaisiko Marshall Niklaksen. Tässä nyt ei kuitenkaan taida olla ihan sellaisesta kyse. 😀

      Vieläkin olen sitä mieltä, että sinun pitäisi kirjoittaa aikuisten heppakirja, joka keskittyy tallilaisiin eikä hevosiin, ja hommata siihen avuksi joku todella taitava kusti, joka osaisi hioa tekstiä niin kuin kaikkien tekstejä hiotaan, mutta kuitenkin pilaamatta omia yksilöllisiä tapojasi ilmaista asioita.

  • #8518 Vastaus

    Eetu Hopiavuori
    Ylläpitäjä

    Kun Hellon auto ontui

    Nelly oli hommannut riippumaton ja sen telineen Biltemasta Seinäjoen-reissullaan. En ollut vielä ehtinyt edes koettaa sitä, en ennen kuin nyt, ja ai kuinka mukavaa siinä olisi ollut. Siinä olisi voinut vaikka nukkua, sillä niin hyvässä varjoisassa mutta tuulettoman lämpöisessä kohdassa se kökötti terassilla. Kun ojensin jalkaani ihan vähän sen reunan ylitse, sain tuupittua terassin pylväästä tuudittavaa keinutustakin.

    Ei siinä kuitenkaan rauhassa saanut olla. Ensin kävi Oskari kyselemässä ja varmistelemassa maneesista sellaisia asioita, jotka hänen olisi kyllä kuulunut tietää. Hän raahasi mukanaan Inaria, joka oli kyllä sinänsä äänetön seuralainen, vaikka jäikin Oskarin matkasta istumaan penkille. Olin hänen läsnäolostaan huolimatta kuitenkin nukahtamassa, kun Nelly karjaisi ovenraosta, että minun pitäisi juoda, ettei kuivuisi auringossa, ja nakkasi kipeästi päälleni Lidlin merkkiä olevan päärynäpillimehun. Uuteen horrokseen en ehtinyt ennen kuin Inari houkutteli pelkällä olemassaolollaan viereensä Hellon, joka ei ollut hetkeäkään hiljaa. Kun käskin olemaan, hän alkoi kuiskailla, mutta hän teki sen normaalia puheääntä kovemmalla äänellä. Viimeinenkin toivo rauhasta katosi, kun Eira tömisytteli rappuset ylös kuistille. Ne askeleet tunnisti, vaikkei avannut silmiäänkään heti.

    ”Hei Eira”, Hello huusi ihan liian kovaa siihen nähden, että Eira oli käsi ovenkahvalla aivan siinä vieressä.
    ”No?”
    ”Voisitsä kattoo mun autoa?”
    ”En”, Eira tiuskaisi ja tempaisi oven auki.

    Hello kiirehti kauhealla ryminällä ylös penkiltä ja tuuppasi ovea niin, että kahva irtosi Eiran otteesta ja ovi rymähti kiinni.
    ”NYT JUMALISTE!” kuului sisältä Nellyn äänellä.

    ”Sun on pakko”, Hello sanoi.
    ”Mulla ei oo aikaa sun typerälle autolle!”
    ”Mitä sä muka teet?”
    ”No — oon menossa sisälle!”
    ”Sä vaan makaat siellä. Tuu nyt vaan.”
    ”Vie se isälles. Tai no. Paljo maksat?”
    ”Paljo sä haluat?” Kuulin jännittyneisyyden Hellon äänestä. Eiran kanssa piti olla tarkkana. Hän veloitti varsinkin Hellolta päättömiä summia helpoista jutuista, koska sai ne kuulostamaan vaikeilta.
    ”Satasen, jos se on semmonen et mulla ei mee siinä koko iltaa.”
    ”Saat viiskymppiä”, Hello tarjosi.
    ”Ei käy.”
    ”Saat viiskymppiä ja mä haen sulle mehua.”
    ”Ei käy. Mä haluan energiajuomaa. Kaupasta. Heti. Eikä riitä.”

    Hellon ja Eiran tinkaaminen jatkui. Inari selasi puhelintaan niin kuin ääni ei olisi ollenkaan häirinnyt häntä. Tinkaaminen kävi äänekkäämmäksi.

    ”Saat seitkytviis ja energiajuomaa kun mä lähden kotiin ja mä tuun ojenteleen työkaluja!”
    ”Satanen, energiajuomaa nyt heti, ja sä pysyt mahdollisimman kaukana!”
    ”NONII riittää!” huusin riippukeinusta niin kovaa kuin jaksoin. Heti tuli hiljaista. ”Mene kattomahan sitä autoa! Saat viiskytä euroa paitsi jos soon joku heleppo homma, ja sitte saat mennä rauhassa iliman notta mä nousen tästä ja pyäritän sua tukasta tuasta huutamisesta!”
    ”Voi paska!” Eira parahti, mutta rymisteli kuitenkin raput alas.
    ”Sä maksat sille”, Hello tokaisi minulle ja avasi ulko-oven.
    ”Enkä maksa, ja sinä menet auttamahan sitä!”
    ”Aina mä joudun”, Hello raakkui melkein Eiralta kuulostaen, mutta paiskasi oven takaisin kiinni ja kolisutteli rappuset alas.
    ”HELEMIAS ILVES MÄ TAPAN SUT JOS SIIHEN LASIIN TULI SÄRÖ!” kuului sisältä.
    ”Soon sun autos!” huusin vielä Hellon perään.

    Kuvittelin saavani rauhan, mutta ei. Eihän Hellon auto ollutkaan pihan toisella puolella tallin parkissa, vaan ihan maneesin kulmalla. Äänenkantomatkan päässä. Kun Eiran motkotus ja Hellon kitinä eivät sittenkään loppuneet auton korjaamiseen, nousin luovuttaneena riippukeinusta ja istuin portaille.

    ”Haluaksä kahvin?” Inari kysyi.
    ”Emmä”, urahdin hänelle.
    ”No, mä meen kuitenki sisälle juomaan.”

    Kun ei yrittänytkään nukkua, Helloa ja Eiraa katseli kuin sketsisarjaa. Hellon selvityksen mukaan auto ontui, mitä se sitten tarkoittikaan. Kuulemma se ontui ehkä oikeanpuoleista etujalkaa. Eira karjui, että autot eivät onnu, ja että Hellon on kuvailtava auton vikaa kunnolla. Hello liikehti käsillään aaltomaisesti ja toisteli, miten auto ontuu. Sanattomasti huutava Eira istui autoon ja käynnisti sen. Se kuulosti pahalta.

    Valitettavasti auton kokeiluksi riitti ihan kymmenen metrin matka, ja vielä valitettavampaa oli, että se kokeilumatka päättyi suoraan kuistin portaiden vierelle. Ajomatka kuulosti pahemmalta kuin auton käynnistäminen.

    ”Sitä en tiiä miks se ontuu, mut tota kolinaa mä en korjaa tuolta edestä. Kauhee koiranluun pauke.”
    ”Ontuukse sit sen takia?” Hello kysyi.
    ”Ei. Noni. Anna se viiskymppiä.”
    ”Ethän sä ees tehny mitään!”
    ”No kerroin mä sulle että siellä on koiranluu perseellään!”
    ”Korjaa se ontuminen”, komensin ohimoitani hieroen.
    ”Millä!” Eira ärjäisi.
    ”Ruuvimeisselillä!” Hello huusi.
    Eira rääkäisi taas niin kuin varis ja kiinnitti samalla tallin seinustalla istuvan Alexin huomion. Hetken kuluttua hänkin istui portailla vieressäni: niin nopeasti, ettei Hello ollut vielä löytänyt tätä mahdollisesti mukanaan olevaa ruuvimeisseliä sotkuisesta takaluukustaan.
    ”Mikäs projekti teillä on?” Alex kysyi minulta.
    ”Tuan auto kuulemma ontuu”, huokaisin Helloa osoittaen, ”ja tua toinen lopettaa huutamisen nyt tai se nukkuu pihalla.”
    ”En mä kauheesti ymmärrä näistä miesten hommista”, Eira kiirehti kujertamaan, vaikka poikia ei ollut lähelläkään, ellei meitä Hellon kanssa laskettu, eikä meitä koskaan lasketa.
    ”Ontuu!” Alex nauroi. ”Mikä sen on?”

    Alex taisi tykätä autoista niin kuin Eirakin. Alex oli hyvin nopeasti Eiran kaverina kyykyllään auton vierellä, kun Eira oli nostanut sen tunkilla ja irrottanut apukuskin puolelta eturenkaan. Alex sorkki jotain renkaan jättämästä aukosta ja tuumasi, että ei siellä ollut kyllä mitään syytä minkään sortin ontumisille.

    ”Ooks sä varma ettei ollu vaan pultit löysällä?” Alex kysyi Hellolta.
    ”E”, Hello vastasi yhdellä tavulla ja potkiskeli irtonaista rengasta.
    ”Sä oot ihan hyödytön”, Eira tokaisi. ”Mee vaikka hakeen kesärenkaat! Mitä sä nastoilla enää ajat!”
    ”En mä tiedä missä ne on”, Hello mutisi ja vilkaisi minua.
    ”Tiäräppä. Siälä noon maneesin siellä niin. Sinet vain halua hakia niitä kun ne painaa.”
    ”Annapa jakoavain siitä astiasta ennenku meet”, Alex komensi ilmeisesti Helloa katse autossa ja käsi taaksepäin ojossa.
    ”Mikä!”
    ”Jakoav — se, millä, kiristetään tämmösiä.”
    ”Kuuskulma-avain?” Hello ihmetteli ja sai Eiran rääkäisemään taas vimmoissaan ja nousemaan ylös.
    ”Jakoavain!” Eira ilmoitti ja nosti jakoavaimen Hellon nähtäväksi. Minua alkoi naurattaa.
    ”Toi on kuuskulma-avain.”
    ”Eikä! NÄMÄ ON KUUSKULMA-AVAIMIA! TÄMÄ ON JAKO–”
    ”Tossa pultissa on kuus kulmaa ja toi avaa ton! Se on kuuskulma-avain!”
    ”Mene nyt hakemaan niitä renkaita vaan!” Eira käski. ”Miehet”, hän vielä puuskahti Alexille ja kyykistyi hänen viereensä jakoavaimineen. ”Avutonta sakkia…”

    Kun Hello häipyi, auton vierellä oli miellyttävämpi äänenvoimakkuus. Ainahan se oli tiedetty, että Eira tykkäsi ruuvata ja kosketella autoja, kunhan kaverina oli Manni tai joku muu sellainen, joka suurin piirtein tiesi, mitä oli tekemässä ja puhui Eiran kanssa samaa kieltä. Alex näytti kelpaavan. Tytöt juttelivat siitä, miten Alexilla oli ollut ennen BMW, ja miten Eiran mielestä se oli tyhmien lapsellisten poikien auto. Alexia nauratti, eikä Eirakaan hermostunut. Pian jakoavain hylättiin hyödyttömänä maahan, ja Hello pyöritti hiessä päin renkaita, joista Eira valikoi paremman parin eteen ja nosti toisen niistä paikalleen. Alex pyöritti pultit kiinni.

    Hellon läsnäolo sai kuitenkin huudon taas alkamaan, kun viimeinenkin rengas huojui pinossa auton vierellä.
    ”Mene muualle niistä renkaista!” Eira äyskäisi.
    ”Et sä oo edes irrottanu sitä takarengasta.”
    ”No en ole en, kun sä oot siinä jaloissa pyörimässä.”
    ”Sä voisit Hello irrottaa sen ite”, Alex ehdotti.
    ”En mä osaa mitään rengasta irrottaa.”
    ”Vai et. Tuupa kattomaan.”
    ”No enkä. Susta vois tulla mun vaimo. Sä voisit hoitaa sit noi tyttöjen jutut, niinku renkaanvaihdot”, Hello toimitti.
    ”Eeikä”, Alex virnisteli. ”Kyllä mä vaan haluan miehen, joka tietää autoista edes vähän. Edes enemmän kun mä.”
    ”Siinä meni mun mahdollisuudet”, Hello huokaisi dramaattisesti ja siirtyi Eiran tuuppimana renkailta istumasta viereeni portaille. ”Mieti Eetu miten hyvä pari meistä olis tullu Alexin kaa.”
    ”Ei sulla mitää mahdollisuksia koskaan edes ollu”, Eira ärähti.
    ”Me oltas saatu niin kauniita lapsia…”
    ”Lampahia”, mutisin hiljaa.

    Ensin luulin, että Alex alkoi nauraa minun heitolleni, mutta kun Eirakin nauroi, päättelin, etten ollutkaan syy hänen nauruunsa. Tytöt katsoivat rengasta.

    ”Arvaa Hello miks sun auto ontuu”, Alex kikatti.
    ”Sitä varten te ootta siinä kun ei sitä kukaan normaali ihminen voi tietää”, Hello tuumasi, mutta nousi katsomaan rengasta. ”Voi jeesus”, häneltä pääsi nauravalla äänellä.
    ”Tästä on kudokset tursunnu jo pihalle!” Eira kiekui riemuissaan.
    ”Ihme ettei oo räjähtäny”, Alex nauroi yhtä innoissaan.

    • #8519 Vastaus

      Marshall
      Osallistuja

      Olipa jotenki ihanan kepiä teksti, ja helppo kuvitella koko tapahtumaketju pienenä elokuvana mielesä. Näistä tulee yksinkertasesti hyvälle mielelle.
      Nää tälläset tarinat/hetket on itellä sellasia, että jos mun pitäis kuvailla millanen paikka Hopiavuori on niin tällänen. Ja hevosia sekaan. Vähän sielä ja täälä tapahtuu vähän kaikenlista ja siinä ohessa kuuluu puhetta ja naurua kun tutut ihmiset älskää. Ja kuuluu ehkä vähän huutoaki välillä.
      Kelpais kyllä itekki tollasesa paikasa kölliä riippumatosa.

    • #8526 Vastaus

      Ea
      Osallistuja

      Hah, ihana monenkarvainen perhe. Hellosta ja Eirasta tulee ihan mieleen riitelevät sisarukset, kun toinen raakkuu ja toinen kitisee ja Nelly on jatkuvasti heidän kanssa helisemässä. Tosiaan toivon, että siihen lasiin ei tullut säröä, niin tosissaan taisi Nelly olla. Ja mahtavia muuten noi Eetun heitot aina välii, ”Tieräppä.”. Tuon mä niin kuulin mummuni äänellä ja ihan ääneen piti naurahtaa.

      Hauska hyvän mielen tarina!

    • #8554 Vastaus

      Noa
      Ylläpitäjä

      Miettiiköhän Hopiavuoren hepat koskaan, että voi kiesus kun nämä meidän ihmiset on niin kummallisia. 😀

      Ihanaa kuvitella Hopiavuoren tonttia. Tätä tarinaa lukiessa etenkin siitä tuli niin elävä mielikuva – aina tapahtuu jossain jotain. Tuskin koskaan on oikeasti hiljaista, mutta toisaalta, sitten kun on niin sitten todellakin on. Kunnes taas joku saapuu paikalle ja taas alkaa tapahtua. Kyllä se niin vaan on, että Hopiavuori on koti. Niin on ollut ikävä näitä tarinoita, hahmoja ja kaikkea muuta siltä väliltä, että ei voi muuta sanoa kuin luojan kiitos että on vähän saikkua tässä kohtaa. 😀 Kerkeää taas lukemaan ja kirjoittamaan <3

      Myös se oli kiva huomata, että Eetukin osaa olla aloillaan. Olkoonkin, että juurikin se kallisarvoinen kymmen minuuttinen aikaa istua alas on – yleensä aina – Eiran ja Hellon sabotoimia, mutta tuskin Eetu oikeasti kuitenkaan sitä pois vaihtaisi vaikka voisi. On se niin, että juuri nämä tämmöiset on niitä, jotka tekevät Hopiavuoren sydämen.

  • #8532 Vastaus

    Inari
    Osallistuja

    Lempisisko

    ”Eira Eira Eira Eiraeiraeiraeira!!”

    En saanut Inkeriä edes laskettua maahan ennen kuin huuto alkoi. Purin hampaani yhteen ja kiskoin häneltä edes pipon päästä ennen kuin päästin hänet kaatuilemaan kevyine haalareineen kohti Hopiavuoren keittiötä. Kyllä Inkeri tiesi, että Hopiavuoren hevostalli oli ainakin toistaiseksi vielä myös Eiran koti, ja että Eira oli aina kaikkien lempisisko. Irmakin olisi varmasti mennyt yhtä lujaa, ellei Hello olisi antanut hänelle partaisia pusuja selkäni takana ovella ja saanut häntä kikattamaan.

    ”Te näytätte ihan joltain äidiltä ja isältä”, pitkänomaisen eteisen toiseen päähän olohuoneesta ilmaantunut Nelly sanoi haikeasti hymyillen ja seinään nojaten.
    ”Hyi”, kommentoin vaisusti, vaikka kun vilkaisin Helloa, isältä hän todella näytti. Irma toki oli ihan liian vitivalkoinen ja suoratukkainen, jotta Hello olisi voinut olla hänen isänsä tummine kiharoineen ja ihoineen, mutta silti.
    ”Kyllä mä heti ottaisin sut mun vauvaksi”, Hello höpötti Irmalle ja avasi hänen haalarinsa tytön ollenkaan vastustelematta tai kirkumatta Eiraa. ”Se on vaan niin että äippä ja isi ei taida sua mulle antaa.”
    ”Hello”, Inkeri kommentoi ja läpsäisi Helloa nenään niin että Hellon silmistä näki, kuinka se sattui.
    ”Irmeliini-hermeliini”, Hello vastasi ja painoi etusormellaan Irman nenää. ”Piip.”
    Irma irvisti ensin, mutta nauroi sitten.
    ”Mee kattoon mihin Inkeri meni”, Hello kehotti ja laski Irman huterille jaloilleen. ”Isi, eiku Hello hakee koiran sisälle.”
    ”Nelly”, Irma hymyili ja vaappui ohitseni. ”Mehua mulle.”
    ”Joo Irma saa mehua. Tuuppa keittiöön. Otakko punasta mehua vai keltasta?”
    ”Joo.”
    ”Vai joo. Tuu.”

    Nelly ontui hitaasti eteisestä Irma farkunlahkeeseensa takertuneena. Huokaisin ja seurasin heitä, vaikka mitäpä minulla tuvassa tehtiin, kun olin tuonut siskot kylään?

    Keittiössä oli aina jonkin sortin kaaos, vaikka melua ei tottuneena muualta tuvasta enää noteerannutkaan. Tällä kertaa kaaos oli tavallista pahempi, kun kaksi lasta kiljui mukana. Eira oli raahannut lattialle Eetun kirppareilta kokoaman lelusäkin. Niklas ja yllätyksekseni myös Marshall tutkivat sen sisältöä Eiran ja Inkerin kanssa. Inkeri ojensi Marshallille pienen muovikoiran toisensa perään ja haukkui kimeästi. Marshall jaksoi vastata melkein joka kerta kiltisti, että ”niin on koira, koira sanoo hau”.

    Eetu katseli näkyä penkin kulmalta leuka nyrkkeihinsä tuettuna ja hymyili pehmeästi niin kuin olisi mennyt jotenkin sekaisin. Hän havahtui vasta, kun Nelly nosti Irman hänen syliinsä ja tokaisi, että ei saa laitettua lapselle minkään sortin mehua, jos se roikkuu koko ajan hänen säärissään.

    ”Mitä Irma tiätää?” Eetu kysyi ja pussasi Irmaa poskelle niin että moiskahti.
    ”Koila”, Irma osoitti lattialle.
    ”No niimpon koiria! Meekkö leikkimään?”
    ”Joo.”
    ”Kattoppa kun Nelly laittooo sulle mehua. Otakko mehua ensi? Siälon kuule näköjänsä mansikkamehua.”
    ”Ei sun puheesta ymmärrä kukaa mitää”, Nelly tuhahti, mutta lempeästi. ”Irma. Juo mehua ensin.”

    Vetäydyin penkin ikkunanurkkaan istumaan, kun Irma pääsi pois Eetun kömpelöstä puristuksesta ja heittäytyi lattialla makaavan, Inkerille norsupehmoa näyttävän Niklaksen selkään niin että tämä ähkäisi. Hello päästi Jerusalemin sotkemaan leikkiä, mistä molemmat lapset näyttivät vain pitävän, ja istui sitten itse maahan, jotta sai vedettyä Inkerin nilkasta kutitettavaksi. Olisi ollut ihanaa olla tuolla leikkimässä pienten siskojen kanssa, mutta minä en koskaan saanut aikaiseksi muuta kuin sen, että jompi kumpi tai molemmat alkoivat itkeä.

    Toinen, joka näytti hautovan ikäviä ajatuksia, oli Nelly. Hän nojasi keittiön tasoon ja hymyili kyllä katsoessaan, kuinka Irma ja Eira keittivät ilmeisesti kahvia pienessä vaaleanpunaisessa muovikannussa hiekkalaatikkokuppi ojossa odottavalle Marshallille. Samalla Nelly puri hymynsä takana hampaitaan yhteen. Kun hän vilkaisi Eetua ja huomasi samalla minun katselevan häntä, hän väläytti suuntaani leveämmän hymyn. Vastasin siihen samalla tavalla, niin kuin meitä kumpaakaan ei hiertäisi mikään.

    • #8539 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      ”Niin kuin meitä kumpaakaan ei hiertäisi mikään”
      Just näin! Ah, nuo ihanat kulissit.

      Nellyn kitkeryyden ymmärtää ja se on selvä asia se, kun takana on oma järkyttävä menetys. (Voi että, tässä välissä sitä toivoo ettei Nellyn kirjoittaja olisi lähtenyt vaan olisi täällä tuomassa Nellyn näkökulmaa asiaan. Sitä kaipaisin.) Inarin tilanne ei ole niin päivänselvä tai ei oikeastaan selvä oikein mitenkään. Eihän Inarilla ole mitään varsinaista syytä olla surullinen, katkera tai muuten vain purra hampaita yhteen. Paitsi tietenkin se oma huonommuuden tunne, se että Eira on taas kerran parempi, tällä kertaa nyt sitten kaksosten kanssa leikkimisessä. Nekin tykkää enemmän Eirasta kuin Inarista. Eikä sitä kukaan tajua, Nellyn tilanteen tajuavat kaikki tai tajuaisivat, jos jaksaisivat ajatella niin pitkälle.

    • #8555 Vastaus

      Noa
      Ylläpitäjä

      Samaistun Marshalliin. Koen, että ihan tulen juttuun lasten kanssa, mutten varsinaisesti luontevasti. Enkä väitä etteikö Marshall niiden kanssa olisi luontevasti, onhan ennenkin nähty että Marshall on ihan pätevä siinäkin hommassa. Mutta siis tuo, että Joo-o, koira on, koira sanoo hau hau. 😀 Se on se mun kykyni keskustella lasten kanssa, että laittoi tuo kohta tuhahtamaan huvittuneena ihan oikeassa elämässä. Vaikka lapsethan taitaa olla pitkälti tyytyväisiä ihan siihen että kuuntelee ja myötäilee 😀

      Nellyä käy sääliksi. Inariakin, mutta silti Nellyn kantama taakka tuntuu väkisin painavammalta kun sitä on päässyt kulissien takaa seuraamaan. Mutta ei Inarillakaan helppoa ole. Hänen elämässään toistuu tietynlainen ”ikuinen kakkonen” ajatusmaailma. Ikinä hän ei ole se, josta ihmiset pitävät eniten tai joka pärjäisi parhaiten. Se on ihan tosi kuluttavaa henkisesti. Siksipä kai olen aina vähän kuvitellut Inarin ympärille sellaisen alakuloisen auran. Tai en tiedä, olisiko katkera parempi termi…

  • #8551 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    En muista enää, olenko pelkästään suunnitellut tätä, vai yrittänyt aloittaakin jo. Jos tämä alku oli jo, niin Hellolla ei ole dementiaa, vaan minulla. Tästä alkaa kuitenkin uusi hieno kesäpeli (eikä mitään sen vakavampaa)… …ainakin Hellon mielestä hieno.

    Nitthan Paithoonbuathongin hiukset ja miten jokainen mies tarvitsee projektin

    Olen pörröttänyt Oskarin hiuksia vain kerran ohimennen. Ei kukaan muukaan sellainen, joka ei ole varsinaisesti minun ystäväni, siitä pidä, mutta kunhan tapaan ärsyttää saadakseni reaktion. Oskaria en ole ärsyttänyt sen kerran jälkeen — tai siis en ole ärsyttänyt Oskaria sen kerran jälkeen nimen omaan hiuksia pörröttämällä. Hänhän ihan säpsähti silloin: ihan kuin olisi saanut sähköiskun. Se tapahtui Hopiavuoren keittiössä, enkä tohtinut kuitata sitä edes vitsillä. Oskarin naamasta nimittäin näki, että nyt tuli tehtyä jotain oikeasti kamalaa. Sen jälkeen olen koskenut häneen ainoastaan kerran, kun läpsäisin häntä selkään ohi mennessäni missä lie rappusilla tai käytävässä, mutta hän ei tuntunut kestävän sitäkään. Tein tietenkin sen, minkä kuka tahansa hyvätapainen henkilö tekisi: siirryin härnäämään Oskaria ainoastaan verbaalisesti. Silläkin tavalla saa reaktion aikaan. Sitä paitsi Oskari on ryhtynyt naljailemaan koko ajan enemmän takaisin.

    Suurta osaa muidenkin kampauksista olen pörröttänyt. Eira ja Nelly aina lyövät. Nelly ikään kuin huitaisee huolimattomasti, mutta Eira saattaa paukauttaa avokämmenellä niin että soi mihin tahansa kohtaan minua, johon sattuu yltämään. Joskus paukautuksesta jää jälkikin. Paukautus on kämmenen muotoiselta alueelta ihan vitivalkoinen, mutta ympäriltä kirkuvan punainen hyvän aikaa. Pörrötän Eiran ja Nellyn hiuksia vain silloin, kun olen melko varma, että ehdin väistää heidän huitaisujaan ajoissa.

    Inari, Eetu, Noa ja Niklas eivät lyö. Niklas virnistää, Noa vilkaisee vain, ja Eetu ja Inari ovat kuin eivät olisi huomanneetkaan. Veikkaan, että Eetu itse asiassa salaa tykkäisi, jos joku silittäisi häntä oikeasti. Minä en kuitenkaan siihen ryhdy. Sen kun möyhennän hänen hiuksensa sekaisin ja jatkan matkaa.

    Sitten on sellaisia, joita en tohdi pörröttää. Camilla varmaan tappaisi minut. Kerran jo lähestyin häntä käsi ojossa, mutta hän tokaisi, että älä Ilves koske jos haluat pitää sen käden, niin en kyllä koskenut. En tajua, miten hän tiesi, että se olin minä. Kävelin kuitenkin hänen selkänsä takaa. Marshalliakaan ei paljoa pörrötellä. Purisi varmaan, jos pörröttäisi. Sitä paitsi Marshallilla on varmaan rapeat hiukset, mistä vetoa. Sonjaakaan en ole lääppinyt, koska ne muutamat kerrat kun olen räpytellyt hänelle ripsiäni ja sanonut jotain vauhdikasta, hän on katsonut minua niin kuin olisin henkisesti jälkeenjäänyt. Kovin moni muu ei taida uskoa sitä, vaikka esitän mielestäni osani erinomaisesti.

    Sitten oli se päivä, joka muutti kesän 2022. Se päivä, kun ensimmäisen kerran iskin tassuni Chain kuontaloon.

    Sitä luulisi, että Chailla on sileät hiukset, mutta ei. Ne tuntuivat vähän samalta kuin halpa tekohius jonkin nuken päässä: sellaisilta, etteivät ne taipuisi kiharalle, ellei niitä keittäisi ensin niin kuin spagettia. Kun niitä pörrötti, ne laskeutuivat täsmälleen samaan asentoon, jossa ne olivat olleet, mutta niin liukkaasti, ettei niissä kyllä mitään ainetta ollut. Se ei kuitenkaan ollut seikka, joka muutti kesän 2022 kurssin.

    Mullistavin seikka Chain pörröttämisessä oli se, että kun upotin koko tassuni sohvalla istuvan Chain hiuksiin päänahkaan asti, hän ei säpsähtänyt pois niin kuin kuului. Hän nojautui selkänojaa ja minun kättäni vasten katsomaan, kuka sohvan takana oikein seisoi häntä käpälöimässä, ja hymyili siinä ylösalaisin minua katsellessaan ilahtuneesti niin kuin olisi aina halunnut tulla minun silittelemäkseni. Teki mieli tukistaa häntä, mutta enpä tukistanut. Menin sen sijaan Niklaksen valtaaman nojatuolin käsinojalle istumaan, enkä keksinyt edes mitään tilanteeseen sopivaa kommenttia hänelle tai Chaille. Jouduin tyytyä Eiralle naljailuun, koska se on helpointa.

    Sen tapauksen jälkeen kesäsuunnitelmani eivät olleet vielä muotoutuneet, eivätkä muotoutuneet koko kevään aikana. Minun tuli kuitenkin tarkkailtua Chaita enemmän jostain syystä. En se ollut vain minä, kenen silityksiä hän kaipasi, luojan kiitos. Se tästä olisi vielä puuttunutkin. Kun viikot ja kuukaudet vierivät, tuntui kuin yhä useampi ja useampi suhtautuisi Chaihin yhä vähemmän kuin ihan tavalliseen mieheen kuului suhtautua. Mitä enemmän ihmiset tutustuivat häneen, sitä vähemmän hän oli mies ja sitä enemmän hänestä tuli kissa. Näin Nellyn painavan etusormellaan Chain nenänpäätä ja Chain hymyilevän ilahtuneena. Erään elokuvan aikana Inari selvitteli Chain solmuun menneitä kaulaketjuja ja jäi sitten ajatuksissaan haromaan hänen niskahiuksiaan kuin kissan turkkia. Siihen kissamme Chai vastasi kehräämällä silmät puolitangossa. Tai no, ei hän kuitenkaan tainnut kehrätä.

    Chain salarakas Noa ei kuitenkaan julkisilitellyt kissaansa vahingossakaan. Teki oikein mieli sanoa, että Noa rakas. Herätät epäilyksiä juuri nyt yrittämällä olla herättämättä epäilyksiä. Chaihan veti lääppijöitä puoleensa kuin magneetti. Onneksi en sanonut mitään, koska kesäkuussa Herran vuonna 2022 Hopiavuoren ruokapöydässä Chain vieressä minulla välähti, miten voisin viihdyttää itseäni kesällä muiden projektien puutteessa.

    Siinä istuessani lusikoin edelleen kalakeittoa menemään oikeassa kädessäni pitelemälläni lusikalla niin kuin en olisi juuri saanut historian parasta ideaa. Vasemman käteni kuitenkin upotin muitta mutkitta Chain hiuksiin. Hän käänsi päätään ja hymyili niin että hänen hieman muista hampaista ulkonevat kulmahampaansa näkyivät.

    ”Mä en oo ennen nähny et kellään olis niin mustat hiukset et ne näyttää oikeestaan sinisiltä”, ihailin Chaille saadakseni vastapäätä meitä istuvan Noan huomion kääntymään hänen lautasellaan uiskentelevista kalanpaloista meihin. Sitten vasta hymyilin Chaille näyttävästi.

    Chai, se ääliö, ei ilmeisesti pitänyt merkitsevää, kaukana pörrötyksestä olevaa silitystäni ollenkaan sopimattomana, vaikka itsekin olisin kiihtynyt nollasta sataan. Silmäkulmastani tarkkailin kuitenkin ennen kaikkea Noaa, joka näytti levolliselta. Olin tyytyväinen sekä Noaan että itseeni. Projektini olisi tarpeeksi haastava, jotta se olisi mielenkiintoinen. Kenenköhän kanssa saisi lyötyä parhaimman vedon siitä, kuinka kauan kestäisi, että saisin Noan zenin rikottua ja koko huonosti peitellyn poikaystäväpelleilyn paljastettua? Pitäisi etsiä varmaan se Niklas jostain. Kukaan muu ei tainnut täyttää tämän pelin vaatimuksia, jotka ovat, että osaisivat pitää päänsä kiinni ja uskaltaisivat lyödä vetoa.

  • #8552 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    Hei sitten, Hopiavuori
    Minä siinä tallinpihalla herkesin nostalgiseksi. Siitä nimittäin oli melkein kolme vuotta kun olin tänne Salierin kanssa tullut. Ihan pari kuukautta vajaa. Nyt olin pakkaamassa Morttia kaikkine tavaroineen autoon enkä tiennyt milloin tulisin takaisin. Vai tulisinko lainkaan, sekin oli vaihtoehto. En ollut sanonut mitään varmaa kellekään, en edes arviota, koska en tiennyt itsekään mitä aioin ja halusin. Tallipaikkasopimus oli purettu, Mortin turhat tavarat viety Orioniin, tarpeelliset tavarat olivat järjestettyinä laatikoihin.

    Eihän Hopiavuoressa mikään salassa pysynyt enkä minä salassa yrittänytkään lähteä, vaikka mieli teki. Niinpä tallinpihalla pyöri lauma uteliaita katsomassa kun taas kerran pakkasin Morttia tavaroineen traikkuun. Yritin näytellä huoletonta ja iloista, koska en halunnut romahtaa kaikkien nähden. Kurkussa pyöri silti palanen kun ajattelin näitä kaikkia ihmisiä ja hevosia täällä, tuttua ympäristöä, pientä maneesia ja pilkun päälle hoidettua kenttää. Näkisinkö niitä enää koskaan? Kaartaisinko enää ikinä autoani Hopiavuoren pihaan traileri perässä, tyytyväisenä kotiinpaluusta? Vieläkö joskus Nelly huitoisi ikkunasta ja vaatisi teelle tupaan? Pakkaisimmeko jonain päivänä Marshallin kanssa hevosautoa, kuten olimme useasti tehneet Hopiavuoren pihalla, molemmat täynnä lähdön jännitystä vaikka kumpikaan ei sitä näyttänyt? Oi, olin melodramaattisessa vaiheessa nyt enkä tarvitsisi paljoakaan samankaltaisia ajatuksia kun purskahtaisin itkuun. Oli pakko ajatella jotakin muuta.

    — Noni, hei nyt sitten ja hyvää matkaa, Nelly sanoi ja levitti kätensä minua kohti. — Niin ja paljon tsemppiä kisakentille.

    Rutistin Nellyä ihan tosissani ja räpyttelin kyyneleitä silmistäni. Turhaan, sillä Nelly oli samalla tavalla liikuttunut ja molemmat vaivihkaa kuivailimme silmäkulmia. Eetu halasi väkinäisemmin, mutta halasi kuitenkin. Hän ei sentään herennyt kyynelehtimään, kunhan kröhäisi ja toivotti leviällä murteellaan myös hyvää matkaa ja jatkoa ja kaikkea ja että tervetuloa takaisin sitten joskus.

    Niklaskin halusi halata, mutta Marshall tyytyi vain läimäyttämään minua selkään ja sanoi että nähdään. Niin näkisimmekin, olimme molemmat menossa ainakin Kultasaari Cupiin ja heinäkuussa Sommersolerviin, ehkä Comber Cupiinkin.

    Sitten oli Noa ja Mielikki, Hello, Eira, joka sanoi jäävänsä kaipaamaan yhteisiä ratsastuksiamme sekä maastossa että kentällä, Janna ison mahansa kanssa, Heli, Santtu, Camilla, Oskari… Selvisin heistä kaikista kunnialla, mutta kun ajoin yhdistelmän kohti maantietä ja näin peilistä vielä Eetun ja muutaman muun nostavan kättään, jouduin jälleen räpyttelemään kyyneliä silmistäni että näkisin eteeni. Kurotin keskipaneelista paperinenäliinan, johon pyyhin silmäni ja niistin nenäni ja totesin, että se oli nyt mentävä. Kurotin rapsuttelemaan etupenkillä kerälle kääriytyneen Axan pehmeää niskaturkkia.

    — Se on kuules tyttö nyt seikkailu edessä, sanoin Axalle, ihan kuin minun olisi Axaa tarvinnut rauhoitella. Sopi se toki itsellekin.

    • #8572 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Kirjoittaessa on mentävä inspiraatio edellä. Kun kirjoittaja haluaa nähdä maailmaa, hahmo kuin hahmo taipuu siihen. Sonja kuitenkin sopii minne tahansa ihan aidosti. Hänellä on rahaa, jolla reissata, ja tarina kilpailuineen kaikkineen siinä vaiheessa, että hänen on hyväkin päästä välillä syrjäkyliltä jonnekin keskeisempään paikkaan. Oli ihanaa pitää Sonjaa ja hevosia täällä meillä ja on yllättävän vaikeaa päästää tuttu hahmo nyt pois. Onneksi me kirjoittajat emme joudu oikeasti hyvästelemään Sonjaa, vaikka hahmot joutuvatkin, ja vaikka se on joillekin hahmoista tosi kova paikka. Pääasia ainakin minulle kirjoittajana ja lukijana on, että löydät uusia, aktiivisuustasoltaan ja ilmapiiriltään sopivia paikkoja, jotka inspiroivat kokeilemaan uusia tarinoita. Jo tämä, haikeat hyvästit, on uudenlainen tarina Sonjalta, ja erittäin kauniin tunteellinen. Taas koen, että tunteellisuutta lisää tietty liioittelemattomuus ja uskottavuus: kun ei ole liikaa roikuttu jokaisessa sekunnissa. Oikeassakin elämässä koen hyvästit tällaisina. Se on rankkaa ja sitten — sitten — sitten se on ohitse ja nokka on kohti uusia seikkailuja.

      Onnea matkaan Sonjalle ja sinulle! Me kirjoittajat kuulemme teistä varmasti. Tervetuloa myös takaisin, jos joskus Hopiavuori on taas Sonjan tarinalle sopiva paikka.

  • #8563 Vastaus

    Niklas
    Osallistuja

    Napakymppi myyntipuheeksi
    Hieman vastaheittoa tähän

    Tuntu siltä kuin mä en olis enää ikinä tallilla, tai ehkä se johtu siitä että mulla oli nykyään aika harvoin mitään mitä tehä täälä. Marsh ramppas kaiken maailman kissanristiäisisä tämän tästä, ja jos se ei tehny sitä niin sitte se treenas niitä varten. Ei ratsastamista mulle siis, ainakaan jotaki alku tai loppuhömpöttelyjä enempää.

    Ymmärrettävää. Mutta kyrsii silti.
    Joo, tiesin mihin kanoottiin hyppäsin ko parisuhteeseen lähettiin ja on pysytty..no silti.
    Okei, vaan muutama hullu kuukaus niin sittehä tää taas rauhottuu. Jos rauhottuu, sittehä se saatanan blondi on vielä usiammin just täällä eikä josaki esterin perseesä misä ne kisat sattuu oleen. Seki saanu ratsastaa Marshin hevosilla enemmän ko mä. Oisko sittekki vaan pitäny jättää kouluhakemuksetki tekemättä ku vähäsekki “taidot” ehtii kadota.

    Harjasin Skotin hiekkaista kylkeä rivakalla otteella niin että pölypilvi tuntui jääneen pysyvästi leijailemaan ilmaan, ja hiekka ratisi jo hampaiden välissä asti kun natustelin sitä huulen mukana ääntä kohti. Ah, herkullista.
    Aikani tuijotin intensiivisesti yhtä ja ainoaa kohtaa hevosen ruskeassa kyljessä yrittäessäni tyhjentää pään edes hetkeksi kaikesta siitä paskasta mitä siellä nyt tykkäsi risteillä. Lopulta takaa kuuluvat askeleet olivat kuin musiikkia korvilleni, muistuttaen että ainaki jollekki mun seura kelpas. Ees välillä ja ainaki kärryajelun verta.

    Pidin ohjista tukevasti kiinni ja tuijotin tiukasti eteenpäin. Ei saa–…Eihän täältä nää mitään! Ei nää onko eesä jotaki kuoppia mitä ois ihan hyvä väistää, tuleeko sieltä joku, mäki vai ei mäki. Hello oli saanu sen näyttään niin helpolta, senkus istut ja ohjaat. Kyyisä istuesa en ollu jotenki ees ajatellu tätä osaa ajamisesta.

    “Ihan hyvinhän se sujuu. Vähän lisää kilometrejä alle niin kyllä susta ohjastaja saadaan”, Hello kehui ja mäjäytti kämmenellä selkääni pari kertaa.
    “Oonhan mä kyyisä istunut.. no muutamat kerrat, ko hevosella on ajettu mutta emmä jotenki ollu ajatellu että sähän et tosiaan nää mitä sielä eesä ees on”, selitin ennen kuin lopulta luovutin ohjat takaisin toisen hellään huomaan, “Mutta, joku plääni sulla oli ko kysyit lähenkö ajaan sun kaa. Sulla oli sen verta velmu ilme. Shoot.”
    Toisen ilme muistutti hetki hetkeltä joululeffasta tuttua Grinchiä, kun Hellon suupielet nousivat kohti korvia. “Onneksi olkoon, olette ymmärtäneet asian oikein”, toinen myhäili matalasti, “Kiinnostaisiko pieni.. veto?”
    “Interesting”, vastasin päätäni nyökytellen ja suoristin ryhtiäni kuin valmistautuisin kuuntelemaan suurempaakin yrityssuunnitelmaa, “Jatkakaa, olkaa hyvä.”
    “Projektin nimi on Paljasta Salarakas.”
    Tuijotin silmät suurina toista, koska nyt mentiin suoraan vähintäänki mehukkaalle alueelle, ja nyökyttelin päätäni rivakasti jotta Hello jatkaisi.
    Varmistuttuaan pienen yleisön koukuttamisesta, kiharapää jatkoi entistäkin tyytyväisempänä, “Ihan ekaksi tärkein asia, lähdit sijottajaksi tai et, on että ei sanaakaan kellekkään. Ei ees kotona!”
    “Pfft, se on helppo nakki ko ei se yks oo melkeen koskaan ees kotona. Eli joo, kyllä, huuleni ovat sinetöidyt. Pinky swear”, nostin pikkurillini pystyyn.
    Hetken arvioinnin jälkeen toinen näytti hyväksyneen alkukaupat, siirsi ohjat toiseen käteensä jotta sai hetkeksi lukittua oman pikkurillin toisen sormen ympärille. “Hyvä. No sitten itse asiaan… Projektin päämärä on siis paljastaa Hopiavuoressa jo pitkään surkeasti, mutta jotenki muka tarpeeksi hyvin, peitelty parisuhde. Ja kuten kuka tahansa kunnollinen mies, näin tehtäväkseni saattaa asia ihmisten tietoon.”
    “Myyntipuhe oli jo ja toimi, kerro ny kuka kekkä ja hä! Uteliaisuus tappo kissanki josset muista.”
    “..Kuten olin sanomassa. Vedonlyönti piirtyy sen ympärille, että kuinka kauan kestäisi, että saan rikottua Noan zenin ja paljastettua sen ja Chain romanssin.”
    “….onko ne kaks yhesä..?”
    “Niklas”, toinen henkäisi lähes järkyttyneenä, “Et voi tosissasi sanoa ettet oo muka huomannut?!”
    “…No siis… eh..en? Tai ku mulla on ollut sitä tätä ja tuota mielesä mutta siis… Joo. Kyllä. Mukana ollaan ko peräpukama!” vaihdoin nopeasti huomion pois sokeudestani. Okei, olin mä jotain pieniä juttuja huomannu että josko jotain ois menosa mutta… No, en niin paljo että oisin älynny kun oon ollu pois tallilta… ja ehkä kytänny murhakarhuna sen yhen selkää. “Minkä aattelit panokseksi? Sen verta herkullinen keissi että ihan pelkällä jätkituutilla täsä ei kyllä voi mennä..”

    • #8571 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Anteeksi nyt vain, mutta suuttunut ja mustasukkainen Niklas iskee muhun ihan täysillä. Niklas on hahmona tosi tosi inhimillinen, uskottava ja sympaattinen sankari, minkä olen sanonut monesti, mutta juuri tällä hetkellä saan sen ajatuksenjuoksusta niiiiiiiin hyvin mielestäni kiinni, että Niklas voisi kohota näytöltäni lihaksi ja vereksi. Myös alun ajatustenjuoksu on teknisesti tosi hyvin kuvattu. Niklaksella on päässään kaksi ääntä, niin kuin keskivertoihmisellä on. On se tietoisen ajattelun ääni (ehehe järjen ääni) ja sitten ovat ne ajatukset, joita ei voi hallita, vaikka järjen äänellä niitä koettaisi hillitä: onko se nyt sitten joku ego tai jotain.

      Seuraava juttu, josta tykkään, on miten hyvin loppujen lopuksi Niklas ja Hellokin sopivat konhottamaan yhdessä. Niiden puherekisterikin vaihtuu yhdessä, vähän niin kuin Hellolla ja Allulla, mutta ei tietenkään niin vajaamielisesti. Nämä taitavat passata hyvänmielentarinoihin yhdessä siksi, että molemmat ovat herkästi innostuvia (vaikka Niklas onkin toiminnan ihminen ja Hello laiska suunnittelija) ja sillä mun tykkäämällä tavalla lapsellisia, että tykkäävät tyhmistä huvitusprojekteista (eli ei sillä tavalla, että olisivat itse tyhmiä).

      Sitten vielä mulle henkilökohtaisesti nyt tärkein juttu: kiitos vastatarinasta. En osannut odottaa sellaista, mutta taisin tarvita tätä. Luin tämän tarinan nimittäin illalla viimeisenä sängyssä julkaisupäivänä, ja vaikka Hopiavuori on kuinka takunnut rästihommien takia, niin en meinannut saada nukahdettua, kun olisi heti tehnyt mieli mennä kirjoittamaan. (Sitten tässä onkin kiidätetty elukoita pitkin sairaaloita, niin että enpä ole taaskaan ehtinyt koneelle ennen kuin nyt kunnolla…)

  • #8564 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Nakurantoja ja mehupulloja

    ”Mennään uimaan”, toivotin tervehdykseksi Niklakselle, joka puri huultaan varastohuoneessa jotkut suitset ja satulasaippuainen sieni kädessään.
    ”Joo…” Niklas henkäisi ihan kuin olisi ollut ajatuksissaan, vaikka johan se tiedettiin, ettei Niklaksella ollut sellaisia ajatuksia, joihin vajota. ”Kalliojärvi vaan on aika kaukana…”
    ”No en mä nyt mihinkään Kalliojärvelle lähde! Hullunako sä mua pidät? Siellä on lapsia, ei siellä voi alasti uida.”
    ”Alast-eikumitä?”
    ”Mitä?” olin ihmettelevinäni.
    ”Sanoikko sä äsken että uida alasti?” Niklas kysyi silmät ymmyrkäisinä ja transsistaan heränneenä.
    ”Tää yksin himassa murjottaminen ja tallin nurkkia pitkin huokailu ei taida tehdä sulle ihan hyvää. Ehdottaisinko mä nyt naku-uintia? Siis kaikista ihmisistä minä?”
    ”No — no — ehdottaisit, mutta jänistäisit, jos joku oikeasti lähtis” Niklas virnisti.
    ”Totta turiset. Noni. Kirmaapa siitä ulkotiloihin ja kerää pojat niin mennään. Ja kyllä, herra Haanpää, verhoamme uidessa vartalomme.”
    ”Kekkä pojat?”
    ”Ketä nyt vaan on siellä. Ei Milania! Eikä Eiraa!”
    ”Eira ei ole poika.”
    ”Ei niin, mut jotenki se tuntuu olevan epäselvää melkeen kaikille kun mä sanon että kerää pojat.

    Kun Niklas keräsi poikia ulkoa, minä keräsin heitä sisältä. Nelly, Camilla ja varsinkin se hitsin Eira olisivat tulleet mielellään mukaan tuvasta, mutta ilmoitin, että nyt menen kerrankin tekemään poikien juttuja, niin että yhtäkään emäntää ei tarvita sinne. Nelly tietenkin suuttui, mäiskäisi minua märällä tiskirätillä poskelle ja toimitti, että hänen sukupuolensa ei ole minun asiani, eikä varsinkaan syy estää häntä viilentymästä Jätinmontolla. Kun huomautin, että Nelly on koko elämänsä kaikkina muina hetkinä ollut vapaa menemään Jätinmontolle, hän tuumasi, ettei hän nyt sinne halua, kun siellä on sääskiä. Mutta nyt pitäisi siltä päästä. Lähetin hänelle lentosuukkoja ja paimensin ulos pöydässä istuvan Oskarin, joka oli sen näköinen, ettei osannut ilman apua päättää, lähtisikö uimaan.

    Loppujen lopuksi meillä oli Niklaksen kanssa kerättynä ja hevosia uimareissua varten porstaamassa t-paitansa reunaa nypläävä Oskari, stressaantuneesti huokaileva Eetu, innosta melkein pomppiva Chai, ärsyttävää sisäistä rauhaansa henkivä Noa, variksille räköttävä Jerusalem, sen perässä ylpeänä kimeästi haukahteleva Krem, sekä kunniapoika Mielikki, jonka olin istuttanut jo Skotin kärryille.

    ”Ookko varma ettet tuu kärryillä niinku normaalit ihmiset?” kysyin Eetulta kolmatta kertaa sillä aikaa kun Niklas ja Oskari valjastivat Skottia ja Noa ja Chai Uunoa.
    ”Minoon kuule aiva varma”, Eetu tuhahti ja kiskoi Jussin satulavyötä. ”Teistei tiärä vaikka jäisittä sinne viireksi tunniksi, mutta minen kerkiä, mun pitää päästä lähtemähän siältä viimeestänsä kolomeksi kotia ja se on jämpti.”
    ”Älä nyt pillastu.”
    ”Minen pillastu. Katto nyt jotta se poika valiastaa oikeen siellä!”
    ”Ai Chai? Kyllä Noa sen vahtii.”
    ”Saanks mä ajaa”, kuulin Chain kuiskaavan silloin Noalle, joten irvistin vain Eetulle ja käännyin seuraamaan toista keskustelua.
    ”Tota… Osaatsä?”
    ”No en. Sä voisit opettaa…”
    ”En mä osaa niin hyvin itekkää…”

    Hyvä! Minä saisin hämmennettyä samalla kertaa tätäkin soppaa. Asettelin kasvoilleni hymyn ennen kuin kutsuin Chaita.

    ”Chaaaaai.”
    Chai kääntyi ja hymyili. Ymmärsin, mikä hänessä vetosi Eiraan, mutta olin Chain rypistyvästä nenänvarresta ja siristyvistä silmistä huolimatta sitä mieltä, että Noa löytäisi paremmankin, jos tahtoisi. Tai siis paremman näköisen. En minä Chaita niin hyvin tuntenut.
    ”Multa puuttuu kuski, niin mä ajattelin että haluaisiksä ajaa Skotilla?” kysyin herttaisesti.
    Noa vilkaisi minua, mutta Chai ei sitä huomannut. ”Ai saanksmä!”
    ”Tietenki.”
    ”HEI!” kuului silloin vihaisesti Skotin toiselta puolelta ja muuan Haanpää nosti poskilta auringossa palaneen naamansa esiin. ”Sä lupasit mul –”, Niklas ehti sanoa ennen kuin havaitsi minun suurentelevan hänelle silmiään, vilkuilevan Chaita merkitsevästi ja nyökkivän Noan suuntaan.
    ”Mitä muka?” kysyin.
    ”Tee — kah — totanoin mehupullon! Niin missä se nyt on?”

    En voinut mitään sille, että tyrskähdin. Jos Noa pystyisi saamaan komeamman kuin Chai, Niklas pystyisi saamaan herttaisemman kuin Marshall. Vaikka… Enpä minä myöskään Marshallia sillä tavalla tuntenut…

    ”Mä haen sen sulle, rauhotu, mä vaan unohdin!
    ”Paree olis hakia. Mieti jos mä olisin kuivunu. Krem tänne.”

    Hevoset olivat valmiita, kun palasin hakemasta Niklakselle muka lupaamaani mehupulloa tuvasta. Minulle oli säästetty paikka Chain vierestä Skotin isoilta heinäkärryiltä, koska toimin ajo-opettajan ominaisuudessa. Kun hyppäsin kärryille, pidin huolellisesti tukea Chain hartiasta kunnes pääsin istumaan alas. Jo pelkästään pihassa olevien olemattomien kuoppien takia ehdin huojahtaa kaksi kertaa tahallani Chaita vasten. Sitten yritin hymyillä takana ajavalle Noalle, mutta kun näin vaiin Uunon ison naaman, ymmärsin, että eihän se Noa sieltä mitään näe. Sen takia valahdin selälleni kärryn isolle lavalle ja join Niklaksen mehupullosta. Eihän kukaan nyt oikeasti mitään ajo-opetusta Skotilla nimittäin tarvinnut. Matka Jätinmontolle taittuisi ihan itsestään, joten yskäisin ja ryhdyin laulamaan.

  • #8591 Vastaus

    Eira
    Osallistuja

    Se ku Eetu oli ääliö ja luuli et Mielikki kuolee, ja kun Hellolla oli paska idea

    Hopiavuori oli hiljainen, kun palasin sinne puhumattoman Inarin kyydillä. En ollut uskaltanut leikkauttaa paljoa hiusta pois kampaamossa vieläkään, vaikka ei ollut isää ja äitiä kieltämässä. Oli niin kuuma ja pääni niin hikinen, että ei varmaan edes näkynyt, että oli minun hiuksiani kuitenkin vähän kerrostettu. Sama kuumuus, joka pilasi kampaukseni, piti myös Hopiavuoren niin autiona. Pihassa oli vain muutama auto, ja yksi niistäkin oli Eetun. No, sama kai se oli mennä juomaan mehua ja kertomaan uutiset siitä, että pääsin kouluun. Hopiavuoressa oli onneksi ilmanlämpöpumppu nykyään paitsi alakerrassa, myös yläkerran aulassa.

    Paitsi ettei tainnut olla. Kun oven avasi, kuuma ja vähän koiran hajuinen ilma iski muurina kasvoja vasten. Jostain kuului lotinaa ja voivottelua.

    ”Hei?” huusin tupaan, mutta vastausta ei tullut. Potkaisin kengät nurkkaan, koska jotain mutinaa keittiöstä kuului.
    ”Hei”, sanoin uudelleen, kun pistin pääni keittiöön. Niklas ja Eetu olivat kumartuneet tutkimaan jotain pesualtaassa.
    ”Eiku sinne etupuolelle sitä vettä”, Niklas ohjeisti, eikä kumpikaan huomannut minua. Myös pöydässä istuvat Marshall ja Hello seurasivat tiskipöydän toimitusta tarkkaavaisina.
    ”Mikä noilla on?” kysyin jommalta kummalta, en erityisesti kummaltakaan pöydässä istuvilta.
    ”Niillä mikää oo”, Hello tuhahti ja otti paketista kinkunsiivun leivälleen. ”Tee Eira leipää.”
    ”Vai ei oo mikää!” Eetu ärähti. ”Älä nyt — nyt se rimpuuloo — pirä tuasta Niklas.”
    Koska Hellosta ei ole ikinä mitään hyötyä, katsoin Marshallia niin kauan, että hänen oli pakko kohdata katseeni.
    ”Mielikki saattaa saada lämpöhalvauksen”, Marshall selitti hiljaa ja omituisen välttelevästi.
    ”Onks Mielikillä lämpöhalvaus!” parahdin.
    ”No ei tosiaankaan oo”, Hello hörähti.”
    ”On sillä! Katto kun se läähättää!” Eetu melkein huusi ja nosti vatsan alta litimäräksi kastellun koiran astianpesualtaasta.
    ”Ilmanlämpöpumppu sammui ja Eetu on huolissaan”, Marshall sanoi sovittelevasti.
    ”Ai siks tääl on näin kuuma…”
    ”Se sammu kaks sekuntia sitten ja Eetu pillastui kun Mielikki vähä läähättää kun sen on kuuma”, Hello täsmensi.
    ”Sammuu puali tuntia sitte!” vihainen Eetu korjasi.
    ”Just…” huokaisin, koska mitä muuta noille hulluille voisi sanoa. ”Ette ajatellu sit kattoo vaikka mikä sen on?”
    ”Ei me tiärä!” Eetu äyskähti. ”Mene ny kyselemästä tyhymiä kun tämä koira kualoo, ja käy vaikka kattomas sitä itte!”
    ”Paljo maksat?” kysyin.
    ”Kakskymppii jos saat kuntohon.”
    ”Viiskymppii.”
    ”No viiskymppii, mee ny siitä ja ota nua kaks mukahas häirittemästä!” Eetu komensi Marshallia ja Helloa kohti nyökäten. Marshall-paran silmät suurenivat.
    ”Mä en oo mikää päiväkotitäti”, ilmoitin Eetulle. ”Niklas. Tuu.”
    ”Ei Niklas voi mennä tai tämä koira kualoo!”
    ”Ei sen Eetu oikiasti mikään kauhia hätä ole”, Niklas mutisi.
    ”Nikke!” hoputin.

    Menimme paljain jaloin takaovesta. Ruoho oli juuri leikattu ja takertui ikävästi jalanpohjiin.
    ”Oliks Chai tänää?” kysyin muka muina miehinä, kun vaelsimme ilmastointipömpelille.
    ”Hä? Eiku juu ei. Siis ei ollu.”
    ”No… Ehkä se tulee huomenna”, sanoin niin kuin se ei kiinnostaisi minua sen enempää ja kyykistyin kuuntelemaan, hurisiko ilmastointi. ”Onks se pumppu siellä päällä vielä?”
    ”Ei Eetu sitä kerenny sulkeen varmaan…”
    ”Vitsi se on hullu”, huokaisin. Ilmastointilaite hurisi ihan normaalisti.
    ”Tiedätsä jotain muka ilmastointilaitteista?” Niklas kysyi.
    ”No en. Mut mä opettelin vaihtaan umpiot YouTubesta viime talvena, niin äkkiäkö tämänki opettelee kun keksii missä on vika.”
    ”Onkohan se noin helppoa… Eiks toi oo joku suodatin? Jos se on täynnä?”
    ”No ota pois se sieltä!”
    ”Joo koko ajan, mut tää on aika tiu — eiku nyt se tulee — mut kato, ei täs ihan hirveesti oo mitää. Että mä kärsin ja varpaita järsin jos täällä joutuu kahvitella koko viikonlopun ilman ilmastointia…”
    ”Älä nyt vielä itke. Katopa tota letkua. Eiks se oo se, mistä pitäs tulla se niin totanoin –”
    ”Kondensiovesi.”
    ”Nii.”
    ”On. Ei tuu mitää. Ootas kun mä–”
    ”Älä nyt sitä sillee kaada!”
    ”No älä nyt — Eira anna toi kepukkahommeli tosta.”

    Niklaksen kepukkahommeli oli rautalanganpätkä. Mitä lie oli silläkin joskus tehty. Taittelin siitä valmiiksi ison soukan lenkin, jonka Niklas työnsi putkeen ja pyöritti. Sen ihmeellisempää korjausta ei tarvittu.

    ”Jep”, Niklas sanoi, kun musta klöntti valahti putkesta ja sen perästä valui vettä.
    ”Onks sulla energiajuomaa?”
    ”No on mut vaan yks nii mä haluan sen ite.”
    ”Paska. No, mennään sisälle.”

    Tuvassa Eetu melkein itki onnesta Mielikki käsivarsillaan. Mielikki läähätti vielä vähän, mutta ei suinkaan näyttänyt lämpöhalvauksesta kärsivältä, vaan vain vähän kuumalta. Eetusta ei tullut ulos mitään normaalia puhetta: pelkkää päivittelyä siitä, että mitä jos Noan koira olisi kuollut Hopiavuoren tuvassa hänen työvuoronsa aikana, ja mitähän Eetu olisi sitten sanonut, ja mitenhän Hopiavuoressa olisi enää osattu olla ilman Mielikkiä. Ensimmäistä kertaa näin myös Eetun pussailevan antaumuksella koiraa päähän, poskiin ja jopa suoraan suulle, mitä Mielikki ei näyttänyt arvostavan.

    ”Mitäs sitte leikittäis?” Hello kysyi niin kuin Eetu ei päivittelisi koko ajan taustalla.
    ”Mennään uimaan”, ehdotin.
    ”Ei taas”, Hello huokaisi. ”Niklas ei pian enää halua olla mun poikaystävä jos se näkee mun vattamakkarat liian monta kertaa.”
    ”Ei Niklas halua muutenkaa olla sun poikaystävä!”
    ”Mä haluan aina olla sun poikaystävä”, Niklas väitti dramaattisesti. Hellolta purskahti teetä nenästä ja hän alkoi yskiä.
    ”Mitäs Marshall siihen sanoo?” Hello kysyi yskänsä lomasta.
    ”Tuota…” Marshall empi ja alkoi punastua.
    ”Sanot vaan että haista!” kehotin.
    ”Niin hyvä oli mun idea, ja haistatellaan vaan!” Hello huokaisi dramaattisesti.
    ”Niin mikä idea?” Marshall-parka kysyi.
    ”Että ollaan kattomunaa. Tunnin päästä. Kun aurinko ei porota.”
    ”Et sä edes sanonu sitä ääneen! Miksi sun pitää aina räpättää Niklaksesta!” kysyin Helloääliöltä ja löin häntä takaraivoon.
    ”No ainaki mä ajattelin sitä päässäni! Noni, hopi hopi. Soittakaa kaikille. Mä en kestä enää kattoa tota”, Hello komenteli ja osoitti Eetua.
    ”Mua? Mikä mus nyt on sitte vikana?”
    ”Pistä se koira alas ja soita Camillalle että tulee Oskarin kaa ja tuo samalla jotain grillattavaa.”
    ”Selevä.”
    ”Ja mulle energiajuomaa”, sanoin vielä kun Eetu oli herkässä mielentilassa eikä ymmärtäisi kieltää.
    ”Mitäs ne oli Marshall ne piffit viimeksi mitä sinä toit? Noli hyviä. Vois pyytää niitä.”
    ”Mitkä?”
    ”Pihvit”, Hello suomensi, röyhtäisi sitten minua kohti ja poistui. ”Mä maksan voittajalle kakssataa euroo palkintoa”, hän huusi ovensuusta mennessään.
    ”Niin paljo!” Niklas innostui.
    ”Kattomunas kukaa ei koskaa voita”, muistutin Niklasta ennen kuin hänen silmänsä alkoivat kiilua yhtään lisää.

  • #8593 Vastaus

    Janna H
    Osallistuja

    Team Hopiavuoren uusin jäsen

    Synnytyksen jälkeiset päivät olivat menneet tunteiden sekamelskassa. Vaikka mä olinkin onnellinen siitä, että kaikesta huolimatta meillä oli Rasmuksen kanssa lopulta terve tytär, ajatus siitä, että olisinko mä oikeasti kykenevä äidiksi. Ehkä työlläni ja sillä mitä kaikkea näin siellä oli joku osa ja arpa siihen millaisia tunteita päässäni velloi ja mikä sai mut tuntemaan tällaisella tavalla. Kai oli onni, jotta sain maailman ihanimmat kätilöt Annista ja Elisasta. Naisilla oli noin kolme vuosikymmentä eroa iässä ja kokemuksessa mutta silti molemmat olivat – ainakin oman kokemukseni mukaan – ihan täydellisiä kätilöitä ja molemmat osasivat tukea minua juuri oikealla tavalla sekä molemmilta löytyi aina aikaa puhua asioista, jos minulla oli jotain mistä halusin puhua.

    Myös muusta sairaalan henkilökunnasta oli apua alkaneella matkallani äitiydessä, kuin myös Rasmuksen kohdalla isyydessä ja meidän yhteisellä matkallamme vanhemmuudessa. Tokihan varmasti paljon sellaisia asioita tulisi eteen, joita ei kolmeen päivään sairaalassa mahtunut tulisi eteen, kun pääsisimme kotiin. Kunhan kaikki viimeisetkin tarkistukset ja muut oli tehty, me olimme valmiita lähtemään kotiin Rasmuksen ja Ellin kanssa. Astellessamme ulos sairaalasta uusi tunteiden sekamelska iski päälleni ja kävimmekin Rasmuksen kanssa keskustelua kaikesta siitä mitä tunsin, ja toinen yritti parhaansa mukaan lohduttaa minua.

    Päästessämme kotiin, Rasmus alkoi tekemään jotain ruokaa samalla kun itse purin sairaalalaukkuani laitettuani Ellin nukkumaan. Ruokailun aikana jatkoimme jutteluamme Rasmuksen kanssa ja lopulta toinen ehdotti minulle, jos ottaisin myös itse lyhyet päiväunet. Herättyäni ja saatuani taas kiinni ajasta ja paikasta, ei olotilani ollut enää niin huono kuin ennen unia. Opeteltuamme elämää kotona pienenä perheenä oli aika nousta taas autoon ja suunnata kohti Hopiavuorta.

    Rasmuksen parkkeeratessa auton tallin parkkipaikalle minua jännitti varmaan enemmän kuin silloin kun Paahtis muutti tallille. Nostettuani kaukalon pois autosta lähdin kävelemään kohti Hopiavuoren tupaa, sillä todennäköisesti sielä olisi vähintään Eetu tai joku, joka tietäisi ketä tallilla olisi ja voisi lähteä hakemaan porukkaa tupaan. Astuttuani eteiseen ja saatuani kengät pois astelin vähän eteenpäin käytävämäistä eteistä, jotta pääsin tupaan.

    ”Mooi” tervehdin tuvassa istujia ennen kuin käänsin käsivarrellani olevaa koppaa siten että sinne oli helppo nähdä. ”Mä ajattelin että te ootta varmahan jo kuullu että pikkuunen on syntyny niin ajattelin että me tullahan ny heti käymähän Ellin kans niin pääsettä tapaamahan flikan” puhelin samalla kun asettelin kopan tuvan pöydälle ja nostin Ellin hellästi pois kopasta ja käsivarsilleni jotta kaikkien olisi helpompi nähdä Hopiavuoren porukan uusin jäsen.

    • #8684 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Oho! Tämä jäi multa kommentoimatta näköjään, kun aikanaan kiiruhdin saman tien tarinoimaan.Tykkään tässä siitä, miten muita paitsi pyydetään mukaan leikkiin, myös annetaan vapaata tilaa hahmojen reaktioille. Kannustan tietenkin kohtelemaan aina muiden hahmoja niin kuin omia ja kirjoittamaan reaktioita, mutta uusi vauva on jo niin tosi iso asia, ettei muiden ajatuksista voi olla varma, ja olisi ikävä riistää muilta mahdollisuus ihastua tai vihastua ihan itse. 😀 Komian nimenkin vauva saa.

  • #8594 Vastaus

    Eetu Hopiavuori
    Ylläpitäjä

    Hopiavuoren Eetu oli täyttämässä tiskikonetta. Siinä samalla hän jutteli mukavia, lähinnä hevosasioita, asiakkaiden kanssa — tai siis eihän Eetu heitä itse asiakkainaan ajatellut. Talliporukkaahan he olivat. Rupatellessaan ja kahvikuppeja koneeseen latoessaan hän mietti samalla taas kerran, miten onnekas olikaan. Hänen suurin unelmansa oli lapsesta asti ollut oma hevostalli, jossa olisi komea maneesi, ja jossa kävisi kuhina. Hän oli aina halunnut ääntä ja elämää taloonsa, ja oli hyvin onnellinen siitä, ettei tallin väki ollut koskaan oppinut käyttämään hänen ylisille remontoimaansa taukotupaa, jonka kahvinpurutkin olivat varmaan jo vanhentuneet. Kahviahan tuvassa meni, ja kaikki mitä oli kaapissa, syötiin, mutta se ei haitannut. Eetu nautti kahvinkeitosta, ihmisistä hääräämässä kuin kotonaan, ja jopa siitä tiskikoneen täyttämisestä, joka täytyi tehdä kahdesti tai kolmestikin päivässä.

    Kun ovelta kuuluivat uudet askeleet ja pieni narahdus jonkun käydessä sisään, Eetu kääntyi nojaamaan tasoa ollakseen valmiina komentamaan ottamaan kahvia edes Ikean juomalasiin, koska muuta ei ollut enää puhtaana. Ovelta tulikin Janna, mutta Eetulle ominainen jäyhä hymy sekä hänen kahvinottokehotuksensa jäivät pahasti kesken, kun isännän silmät iskostuivat pieneen koppaan, jonka Janna laski keittiön pöydälle.

    Siinä se nyt oli. Jannan maailman uusi keskipiste. Eetu hädin tuskin prosessoi, että uuden elämän nimi oli Elli, kun hän jo huomasi ottavansa askelia pientä tyttöä ja tämän äitiä kohti kädet ojossa. Eetu ei tainnut huomata edes Jannan hämmentynyttä ilmettä, vaan vain sen, miten hän vähän epäröityään laski maailman arvokkaimman nyyttinsä Eetun käsivarsille.

    Vauva nukkui. Sen kasvot kipristyivät, mutta ei se herännyt kokonaan, eikä alannut itkeä. Eetu hymyili sille.
    ”Mitä Elli”, Eetu kuiskasi, nosti vauvan ylemmäs ja silitti nenällään hänen poskiaan. Lapsen kasvot kurtistuivat taas, mutta siitä huolimatta Eetu hengitti syvään nenä hänen poskeaan vasten.
    ”Mitä prinsessa? Kun sinä kasvat, me näytämmä sulle hevooset. Sinä voit tulla aina tänne. Opit sitte jotta jääkaapis on ruakaa ja me ettimmä sulle oman lelukopan tuanne.”

    Kukaan ei tainnut kuulla Eetun kuiskutusta, mutta varmasti kaikki näkivät, miten hän mumisi vauvalle ja keinutteli häntä. Tarkimmat huomasivat, miten Eetun silmät kimmelsivät. Hän ajatteli surullisena, mutta lainkaan katkeruutta tuntematta, että tällainen hänelläkin kuuluisi olla. Hänelläkin kuuluisi olla pieni tyttö tai poika, jolle hän opettaisi pöytätapoja ja ratsastusta, ja jota hän myöhemmin toruisi, kun Hello ja Eira opettaisivat hänet sanomaan voi perse ja voi paska.

    ”Noni älä monopolisoi sitä vauvaa!” Hello murisi pöydän äärestä. ”Sä oot pitäny sitä vaikka kuinka kauan. Nyt on mun vuoro jo.”

    Muut tiesivät, että Eetu oli pitänyt Elliä sylissään tosi paljon kauemmin kuin oli kohteliasta. Eetu itse oli kuitenkin hieman hölmistynyt. Mielestään vauva oli vasta nostettu hänen syliinsä. Eetu kuitenkin silitti karkealla sormellaan vielä kerran pieniä poskia ja pientä otsaa, antoi lapsen tarttua etusormeensa vielä yhden kerran ja luovutti sen sitten takaisin Jannalle. Jopa Hello pani merkille, miten Eetun katse seurasi Elliä silloinkin, kun hänet jo luovutettiin seuraavaan syliin. Moni osasi arvata, että katse johtui oman vauvan ajattelemisesta. Harva kuitenkaan taisi ymmärtää, että Eetu ei ajatellut pelkästään omaa lastaan. Hänestä tämä lapsi oli jo Hopiavuoren hevostallin prinsessa.

    • #8596 Vastaus

      Janna H
      Osallistuja

      Mä luin tän kahesti enkä silti osaa edelleenkään kommentoida tähän mitään järkevää. En meinaa tätä sillä, että en odottaisi miten muut reagoi, vaan yhtäläisellä innolla odotan kaikkien tarinoita. Jotenkin kuitenkin se, että just Eetun vastike oli eka, sai mut olemaha ihan sairaan innoissani.

      Tämä koko vauvva juttu on ressannu mua omalla tavallansa ja varsinki ku se tuli nii nopiaa sen jäläkeen mitä tapahtu Eetun ja Nellyn vauvalle. Kuitenkin tämän tarinan perusteella vaikuttaa jotta Eetusta tuloo varmasti hyvä ”setä” piänelle ja innolla orotan mitä kaikkee tarina tua mukanaan.

      Ellillä on kyllä paras maharolline varaperhe auttamas kasvussaan ❤️

  • #8600 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    ”Nua on kallihia”, Eetu huomautti, kun Nelly nosteli jotain varovaisesti pois Halpa-Hallin muovikassista.
    ”Mm, nii on”, Nelly vastasi niin kuin olisi keskustellut jostain hyvinkin vähäpätöisestä.

    Kun Nelly viimein asettautui sellaiseen asentoon, että näin hänet lihakeittoaan vieressäni pyörittelevän Eiran ohitse, hänellä oli käsissään mukeja. Yhteensä neljä Lena Furbergin Polle-mukia roikkui hänen sormissaan korvistaan, ja tasolla oli vielä neljä lisää. Kaikki olivat erilaisia. Eetu tuhahti ja puri leipäänsä ennen kuin laski katseensa taas Ilkka-Pohjalaiseen.

    ”Tänne pitää Eetu ostaa joskus jotain uutta”, Nelly sanoi rauhallisesti ja laski kuppeja varovaisesti pesukoneeseen.
    ”Täälä käy viismilijoonaa ihimistä joka päivä”, Eetu mongersi suu täynnä ruisleipää. ”Täälä menöö kuppia rikki harva se päivä. Eikö ny jokku tavalliset kelepaas…”
    ”Mä haluan kerrankin jotain nättiä. Ja niinko sanoit, noi sun hirveet valkoset kupit on jo aika lohkeillu, ja loput on eriparisia.”
    ”Noon hyvät kupit.”
    ”Ne on ollu täällä kauemmin kun mä”, Nelly väitti. ”Varmaan kauemmin kun noi”, hän jatkoi ja viittasi minun ja Eiran suuntaan.
    ”Älä ny kuule. Mä oon tullu kyllä ennen niitä kahvikuppeja”, virnistin Nellylle, joka hymyili. Eetukin tuhahti huvittuneesti.
    ”Muistakko ku ostimma ne Vaasan Combosta?” hän kysyi.
    ”En mä ollu siellä”, väitin. ”Sä olit Anni… Jonku muun kans.”
    ”Tietenki se oli Annikan kanssa”, Nelly tuumi.
    ”En ollu kun Hello oli siälä! Kukaa muu ei olis saanu mua ostamahan niin hullun färisiä kuppia!”
    ”Ne on valkosia”, Nelly naurahti. ”Aivan hyvä väri se on.”
    ”Ei ne ollu valakoosia kun minä ne ostin…”
    ”Ei ollukkaa muute, nyt mä muistan!” hohotin. ”Mä olin siellä. Ne oli raidallisia ja pilkullisia, ihan neonvärisiä!”
    ”Mitä niille sit kävi? Ei kai ne voi kulua tommosiksi?”
    ”Tua Hello pani ne pesukoneehin kun silimä vältti. Noli ne färit sitte siälä. Eihän niis lukenukkaa kun isoolla, jotta nei oo konepestäviä.”
    ”Varmaan nykyaikana on enää kuppeja, jotka ei oo konepestäviä”, huokaisin ennen kuin otin vielä kolmannen kerran vähän lisää lihakeittoa.
    ”Kai nua on konepestäviä? Nelly? Hello jätä sitä soppaa, siälon ainaki sitä nuarisoa, Eaa ja Santtua, jokkei oo syäny.”
    ”On on konepestäviä. Mut syö vaan Hello sitä soppaa. Mä ostin Käristepaketteja tarjouksesta niin jos Eetu menisit pistään grillin tulille.”
    ”Et voinu yhtää ennemmin sanoa! On mulla siinäki ystävä! Mä täs täytän mahaani jollain surkeella lihakeitolla kun on parempaaki tulossa!”
    ”Sei oo surkiaa, soon Eiran tekemää! Syä lautanen tyhyjäksi äläkä ulaja!”

  • #8602 Vastaus

    Eira
    Osallistuja

    Aina vaan näitä turvallisia, paikallaan jumittavia blokintappotekstejä. Mut hei, kirjoitan taas edes jotain. 😀

    Chai kaivoi jotain maasta. Kun hän nojasi polviinsa tallin edessä olevalla penkillä istuen, hänen paksut hiuksensa roikkuivat hänen kasvoillaan. Meille tulisi varmaan mielenkiintoisia lapsia joskus. Minä olen niin vaalea ja Chai on niin tumma. Päätin, että nyt aika oli kypsä. Tekisin Chaista minun poikaystäväni. Vaikka kuinka jännitti ja pelotti, kävelin rauhallisin askelin penkille ja istuin. Panin tyytyväisenä merkille, että uusista hienoista paljasjalkakengistäni ei kuulunut edes soralla juurikaan ääntä.

    Chai kääntyi hymyilemään tervehdykseksi, mutta jatkoi maan kaivelemista sormillaan.
    ”Hei Chaaai. Mitä sä teet?”
    ”Mä näin tosi hyvän koppakuoriaisen”, Chai sanoi sillä tavalla tukahtuneesti, että oli ollut kaksin kerroin jo hyvän aikaa. ”Mut nyt mä en tiedä, mihin se oikeestaan meni.”

    Mietin, miten koppakuoriainen saattoi olla ”tosi hyvä”. Oliko sitten huonojakin koppakuoriaisia? Mielestäni kaikki örkit olivat jonkin verran rumia ja osa aika ällöttäviä. Koppakuoriaisten kanssa saattoi elää, mutta ei niissä kyllä mitään ”tosi hyvää” ollut ikinä.

    ”Ai jaa. Katoitsä penkin alta?”
    ”Eikun se on jossain tässä mättäässä.”
    ”Mitä sä sillä edes teet?”
    ”Mä vaan kattoisin sitä vähän…”

    Chai saattoi olla hieman hullu. Tai tyhmä. Tarkemmin ajatellen en ollut ikinä kuullut, että Chai sanoisi mitään erityisen viisasta. Noh. Ehkä jaksaisin olla Chain kanssa naimisissa kuitenkin. Hän oli sentään ahkera: auttoi aina jopa Eetua, vaikka ei millään lailla hyötynyt siitä. Ehkä Chai saisi sillä hyvän työpaikan. Tai… Ehkä Chai jäisi kotiin hoitamaan lapsia ja minä menisin töihin. No ei nyt sentään.

    ”No niin, nyt mä sut sain!” Chai huudahti selvästi ilahtuneena ja suorastaan jännittyneenä. Hän suoristi selkänsä ja nosti likaisen kätensä silmiensä tasalle. Kämmenellä vilisti jokin typerä koppakuoriainen. Se ei ollut pieni eikä suuri. Se näytti ihan, noh, koppakuoriaiselta. Chai pitäisi ehkä tutustuttaa paremmin Helloon. Molemmat ovat ihan yhtä vajaita. Chai käänteli kättään sitä mukaa kun koppakuoriainen vilisti eteenpäin.

    ”Kato Eira, tällä on tommonen tumma raita selässä!”
    ”Se on musta. Ei sillä voi olla mitään — hyi vitsi vie se kauemmas!”
    ”Eiku kato nyt tää on vihree.”
    ”Isäs oli vihree kun sua teki!”
    ”Sekin varmasti oli, mä uskon ihan täysin, mut arvaa, mä en tiedä mikä tän nimi on.”
    Vitsin ääliö. ”Ehkä sä voit kutsua sitä Sepoksi”, huokaisin ja yritin kuulostaa kiinnostuneelta samalla.
    ”Siis tän lajin nimi.”
    ”Aa…”
    ”Tää on niin hieno et mä haluaisin pitää tän…” Chai huokaisi.
    ”No pidä, se on koppakuoriainen.”
    ”No enkä pidä. Varmaan se haluaa olla meillä kotona. Mä pistän sen tonne portaille kukkapenkkiin.”
    ”Etkä pistä! Eetu tappaa jos se syö Mannin tuomat kukat!”
    ”Ei koppakuoriaiset syö kukkia”, Chai sanoi niin kuin olisin vähän tyhmä, vaikka hän se tyhmä tässä oli. ”Mä käyn — mä vien — hyvällä säkällä näitä on lisää jossain.”

    Koppakuoriaista edelleen tarkastellen Chai käveli haaveksivan mutkittelevasti tiehensä. Hänellä oli Puman collegehousut, samanlaiset kuin Eetulla joskus. Chain housut olivat tosin rikki monesta paikasta. Hänen hupparinsa hihansuut olivat sillä tavalla rispaantuneet kuin kovasti käytetyille vaatteille käy. Johtuiko se siitä, että Chai rymysi typerien koppakuoriaistensa perässä useinkin? Vai siitä, ettei hän pitänyt vaatteiden ostamisesta? Ei kai ainakaan siitä, ettei hänellä olisi ollut rahaa? Jos hänellä oli rahaa, hänen tyylinsä olisi korjattavissa. Hänestä tulisi minun tee-se-itse -poikaystäväni. Saisin päättää itse, minkätyylisen haluaisin. Chaille sopisi varmaan hyvin huoliteltu ja hillitty tyyli.

    ”Mitä sä teetkää työkses?” kysyin häneltä, kun hän palasi hymyillen.
    ”Mä oon tossa Otsonmäen Ässässä”, hän kertoi sen kuuloisena kuin tykkäisi työstään. ”Ja nyt mä oon ollu kesän myös leikkaamassa kunnalle nurmikoita. Arvaa, viime viikolla joku rouva tuli mun luo kun mä leikkasin Ässän takaa, niin sanomaan tosi hitaasti, että pu-hut-ko suo-me-a.”
    ”No just”, tokaisin. Chailla oli innokkaat silmät. Ilmeisesti hän ei ollut pahastunut kovasti.
    ”Joo, no mä sanoin et joo, kun ajattelin et se tulee kysyyn jotain, tai sillä on joku hukas tai jotain, tai et se on ulkopaikkakuntalainen tai–”
    ”Asiaan”, kehotin.
    ”No niin, ei sillä ollu mitään asiaa. Se puhu edelleen hyvin hitaasti et tyk-käät-kö ol-la Suo-mes-sa. Niin mä sanoin et kyllähän mä, vaikka en oo ikinä käyny missään muualla, en edes Virossa tai Ruotsissa, niin en mä voi kyllä silleen tietää, mut sanoinpa kuitenki.”
    ”Kohtaaksä sit usein… Tommosta?” kysyin, koska Chai selvästi kertoi tarinaa rasismista.
    ”Ai mimmosta?” hän kysyi ihan hölmönä.
    ”Ai eiks tää juttu loppunukkaa vielä?”
    ”No ei! No me sit juteltiin siinä niin kävi jotenki ilmi et se tietää Dahlstenin Markuksen — siis yhden mun parhaan kaverin — se oli mun kämppiskin joskus — niin se oli Markuksen sedän vaimo!”
    ”Kyllä maailma on pieni”, tokaisin kyllästyneenä ja nousin. ”Mä lähden maastoon.”
    ”Voinks mäki tulla?”

    Toisaalta teki mieli sanoa heti, että joo. Metsässä olisi hyvä puhua rauhassa parisuhdejuttuja. Toisaalta taas Chain laverteleva tarinankerrontatyyli oli vielä vaikeammin seurattavaa ja tylsempää kuin Hellon jutut. Jos Chailla vaikka oli jo tyttöystävä, en kyllä jaksaisi turhan takia kuunnella mitään ruohonleikkuutarinoita ja pilata maastoani. Asia pitäisi selvittää ennen maastoon lähtemistä tavalla tai toisella.

    ”Kai sä voit. Jos et kaiva yhtäkää örkkiä mun lähellä, etkä kerro mulle jostain ihme Dahlstenin Markuksen tädistä –”
    ”Sedän vaimosta.”
    ”–sillon kun mä kysyn missä sä oot töissä.”
    ”Mut eiks se oo aika tylsää et joku on Ässäs töis? Sitä paitsi töissähän mä sen Dahlstenin Markuksen sedän –”
    ”Chai, onks sulla tyttöystävä?” kysyin suoraan, kun mitään järkevää tilaisuutta ei kuitenkaan ikinä tulisi. Tai ei ainakaan ennen maastoa.

    Chai punastui saman tien ihan korviaan myöten. Hänen katseensa alkoi kierrellä villisti ympäri tallipihaa. Hän nipisti huulensa yhteen ja alkoi nyplätä hupparinsa helmaa. Sitten hän avasi ja sulki suunsa monta kertaa ennen kuin vastasi mitään.
    ”Tyttöystävä on thaiksi phaeng…”
    ”Ihan sama, onko sulla tyttöystävää?” kysyin uudelleen ennen kuin Chai ehti aloittaa uuden jutun ihan järjettömien aasinsiltojen kautta taas.
    Chai aukoi taas suutaan. ”Ei”, hän sanoi sitten kengilleen silmät kiiltäen. Hetken vielä huultaan purtuaan hän kääntyi kannoillaan ja paineli talliin. Tulisiko lie maastoonkaan.

    Outo heppu. Antaisin Chaille vielä yhden mahdollisuuden, mutta jos hän munaisi senkin, niin Eira Haanpää olisi kyllä myös hyvä nimi ihmiselle. Sitä paitsi Niklas oli edes järkevä ja osasi pitää huolta naisista esimerkiksi korjaamalla ilmanlämpöpumpun.

    • #8607 Vastaus

      Heli Lindqvist
      Osallistuja

      Voi Eira, koppiksethan on ihan parhaita! 😀 Niitä on mielenkiintosta seurata! Miten musta myös tuntuu, että kyllä Eirakin osaisi ilmalämpöpumpun korjata?

  • #8636 Vastaus

    Oskari
    Osallistuja

    Ihan mahtava sattuma

    ”Ilona!” Alex huusi.
    Sävähdin saman tien niin että talikko putosi käsistäni. Voi vitsit. Minähän olin koko ajan ollut sitä mieltä, että Alexin ei olisi kyllä tarvinnut tulla tänne pilaamaan minun kuvioitani. Pitäisi päänsä kiinni.
    ”Ilona!” Alex huhuili uudestaan ja pikakäveli karsinan ohi.
    ”Hiljaa!” sihisin karsinan hämäryydestä ja kohotin vielä uhkaukseni korostukseksi talikonvartta ilmaan.

    Alexin suu roikkui hetken auki ja silmät pyöristyivät naurettavan täydellisiksi ympyröiksi. Sitten hän alkoi nauraa niin että rako hänen etuhampaidensa välissä näkyi varmaan Jätinkivelle asti.

    ”Mä etin Ilonaa”, Alex hekotti.
    ”Joo joo. Oo hiljempaa. Mitä sä haluat?”
    ”Sitä uutta tyttöä”, hän täsmensi.

    Kun hän vakavoitui, hän näytti melkein säälivältä. Minä puolestaan tunsin korvieni punehtuvan häpeästä ja suuttumuksesta. Hyvä nyt taas, Oskari. Ihan sairaan hienosti hoidettu. Tosi hyvä homma, että ensin Hopiavuoreen tuli Alex, ja nyt vielä uuden tytön nimi sattui olemaan Ilona. Loistavaa. Tämähän kruunasi kaiken.

    ”Se oli Hellolla äsken”, mutisin ja kaivelin puhdasta kohtaa talikolla, etten joutuisi enää katselemaan Alexia.
    ”No mihin se sen sit jätti?”
    ”En mä tiedä. Veikkaisin et tupaan. Hello menee lopuksi aina sinne, missä on ruokaa.”
    ”Noniiiiin, mä saan siis kahvia samalla.”
    ”Mitä sä sillä edes teet?” kysyin, ja tajusin vasta kysyttyäni, että olisin päässyt Alexista eroon, jos olisin ollut kysymättä.
    ”Kahvilla?”
    ”Ilonalla!”
    ”Pyydän ratsastaan”, Alex sanoi olkiaan kohauttaen. ”Mä en tiedä, miksi Inari ei edelleenkään puhu mulle. Mä ajattelin että kun sekin on uus niin me voitas sitten tutustua, kun en mäkään silleen tunne ketään. Muuta ku sut. Ja sä et ikinä tee mitään kivaa.”
    ”Teenhän.”
    ”No jos otsan rypistely on kivaa niin sitten joo.”
    ”On täällä nyt muitakin kun se”, väitin. Alex varmaan hölöttäisi heti Ilonalle kaiken ihan vain siksi, että tämän nimi oli Ilona.
    ”Ketä muka?”
    ”Eira ja Ea ainakin. Ja sit Nelly, ja ainii varsinki Santtu, ja sit toi niin –”
    ”Eira ei oo täällä nyt ja Ea ja Santtuhan on niin nuortaparia että en mä nyt niiden väliin mee –”
    ”Okei okei.”
    ”Älä murehdi”, Alex komensi hyväntuulisesti ja jatkoi matkaansa. ”En mä oo mikään ääliö.”
    ”Eppä juu”, mutisin hiljaa talikolle ja odotin Alexin häipymistä ennen kuin siirtyisin seuraavalle karsinalle.

    • #8638 Vastaus

      Ilona Eronen
      Osallistuja

      Haha! Voi elämä, mikä sotku tästä nimihommasta vielä voi tulla. Aivan ihanaa, että Ilona on heti huomattu ja tällä tavalla otettu mukaan! Mä en rehellisesti ollut ehtinyt törmätä tähän Oskarin Ilona-hommaan ennen kuin olin luonut ja synnyttänyt Ilonan ja keksinyt päässäni sen maailman ja kohtalaisen ison osan tulevaisuudestakin, mutta tästähän tulee osittain spontaanisti aika metkoja kohtauksia tarinoihin. Hauska sattuma! Samalla mä en vieläkään ihan tajua, miksi Oskaria sanotaan Ilonaksi, mutta ehkä se vielä selviää.

      No mutta joo, Oskarin ajatuksenjuoksua on aina kiva lukea. Ehdin aiemmin lukea tosi pitkältä sen juttuja, kuten monen muunkin hahmon. Se onnistuu olemaan hirveän samaistuttava, vaikka mulla tai Ilonalla ei suoranaisesti olisikaan hirveästi yhteistä sen kanssa. Ehkä se on tuo taitava ajatuksenjuoksun kuvailu, mikä sen tekee, että on helppo kuvitella itsensä Oskariksi tätä lukiessaan.

  • #8645 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Kenkäkätkö

    ”Noa”, Eira aloitti venyttelevän puheensa Flidan selässä puolittain roikkuen. Siitä, miten hän tuijotti pitkästä, pitkästä aikaa Noan jalkaa sillä tavalla uteliaasti tiesin heti, että jotain tyhmää sieltä oli tulossa. Tavallaan se oli rasittavaa: oli jo monen vuoden vanha uutinen, että tallilla kävi joku, joka oli unohtanut yhden raajoistaan matkan varrelle. Tavallaan taas oikein odotin, mitä sieltä mahtoi olla tulossa. En ollut nimittäin ihan perillä siitä, minne, miksi ja milloin Noa oli takatassunsa jättänyt. En viitsinyt kysyäkään, koska mistä sen tiesi, kuinka arka aihe oli kyseessä. Koska halusin tietää, päätin olla harhauttamatta Eiraa ja näpersin Typyn satulavyötä, joka oli jo aikoja sitten ollut kunnolla kiinni.

    ”Mitä Eira?” Noa kysyi pahaa-aavistamattomana. Siirryin nopeasti Typyn toiselle puolelle, jotta voisin kuuntelemisen lisäksi katsella tapausta vaivihkaa. Noa hymyili ja raaputti leukaansa.

    ”Tai no ei mitää”, Eira kuitenkin perääntyi. Sitten hän nosti katseensa Noan jalasta. ”Tai joo sittekki. Meeksä ratsastaan?”
    ”Ajattelin mennä.”
    ”Mihin?”
    ”Tohon kentälle vaan.”
    ”Näin kauniina päivänä?” Eira huokaisi. ”Mieti miten kivaa teillä olis maastossa… Mieti miten Flida tykkäis.”
    ”Ai jaa?” Noa naurahti. ”No. Lähetsä messiin sitte?”

    Eiran kasvoilla ehti käydä hymy ennen kuin hän sai piilotettua sen ja muisti naputella Flidan selkää sormillaan niin kuin olisi kovastikin tylsistynyt.
    ”No kun sä nyt kerran vaadit…” Eira huokaisi muka rasittuneena, mutta hölkkäsi sitten kiireen vilkkaa hakemaan ketä lie hevosta — Helin omaa varmaan, kun ei saanut sillä yksin maastoilla — ja hänen hyvä tuulensa näkyi hänen askelistaan.

    Minun puolestani teki mieli huutaa perään, että eikös Eiralla ollut Noalta jotain kysyttävää. Vaikka että missä Noan jalka on. Sen sijaan huokaisin turhautuneena ja otin suitset seinältä laittaakseni ne Typylle. Se oli mukavaa hommaa nykyään, koska Typy ei enää oikeastaan yrittänyt purra.

    ”Mitä se Hello hengittelee noin voimakkaasti?” Noa kysyi.
    ”No en mitää.”
    ”Olisiks säki halunnu maastoon?”
    ”No joo. Mut Oskari pakottaa mut kentälle. Jos mä olisin tienny, että hevosen omistaminen on näin ahterista, että joutuu hiki hatussa ratsastaa, niin en mä kyllä olisi…”
    ”Voi reppanaa”, Noa hörähti.
    ”Mm-m…”

    Noalla oli toisessa — ainoassa — jalassaan jonkin sortin saapas. Se ei ollut ihan ratsastussaapas, mutta enemmän se sellaista muistutti kuin minun tennarini, joilla olin ajatellut ratsastaa. Toisessa jalassa oli… Mikähän se nyt olisi ollut? Jonkin sortin kumitappi. Vähän saman näköinen kuin ne punaiset tossut, jotka Mielikille laitettiin sateella. Näyttivät ihan punaisilta kondomeilta. Vitsit, jos joutuisi Jerusaleminkin kinttuihin laittamaan kumitappeja…

    ”Hei Noa”, sanoin yhtäkkiä, kun katselin hänen jalkojaan, jotka olivat niin viimeisen päälle eripariset.
    ”No?”
    ”Mä oon aina halunnu kysyä sulta yhtä asiaa.”
    ”Ääh Hello. En mene sun kanssa naimisiin. Ei, minulla ei ole hetkeä aikaa keskustella vapahtajastamme Keskiviikosta. Enkä oo myöskään liskoihminen enkä hybridi. Vai onko sulla jotain mitä sä et oo ennen kysyny?”
    ”Itse asiassa on.”
    ”No?”
    ”Mitä sä teet sun oikeen jalan kengille?”

    Noa katsoi minua hölmistyneenä. Sitten hän katsoi jalkojaan ja sitten taas minua.

    ”Onks sulla jossain kätkö oikeen jalan kenkii vai nakkaaksä ne roskiin?” tämensin.
    Noa näytti hetken arvioivan minua. Sitten hän vastasi. ”Nykyään suurin osa menee roskiin.”
    ”Mitenni nykyään?”
    ”Mä tunsin ennen yhen, jolla oli sillon saman kokonen jalka kun mulla. Me vaihdeltiin tai ostettiin puoliks.”
    ”Älä viitti”, hörähdin.
    ”Eiku oikeesti. Mut nyt mulla on isompi jalka.”
    ”Mistä sä sen löysit? Jostain etsitään, hehe, paria -sivustolta vai?”
    ”Netistä”, Noa sanoi hymyillen ja olkiaan kohauttaen.
    ”Ooksä nyt hyvin murheellinen?” kysyin vielä, kun en oikein saanut vakavasti kysyttyä, haittasiko moinen kysymys Noaa.
    ”Mm, oon.”
    ”Ai oikeesti?”
    ”Joo. Tähän auttaa vaan se et sä haet mulle ja Eiralle valkosipulikebab-paninit. No en ole! Mutta jos sä oot kumminki menossa kauppaan ton Typyhomman jälkeen niin hae silti samalla.”
    ”Eira ei syö lihaa.”
    ”Taaskaan? Mä en pysy enää millään mukana näissä sen safkaamississa. Eiks siitä oo kolme viikkoo kun se oli vegaani? Ja se loppu siihen iltaan kun mä toin niit pihvejä grilliin?”
    ”Joo, mut nyt se on taas.”
    ”No tuo sit jotain mitä se syö.”

  • #8660 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Aina vaan ihme höntsäilyä. 😀

    Kuuden ruuhka

    ”Herra Haanpää”, tervehdin Niklasta ja otin oikein lippiksen pois päästä, jotta saatoin kumartaa pienesti. Olisi ollut kivaa, että taluttamani Skottikin olisi osannut kumartaa, mutta ei se osannut, niin ei voinut vaatia. ”Herra… Kozlov?” jatkoin kumartaen pienesti myös Barnumin suuntaan, jota Niklas suki perhosenkeveän näköisin vedoin suulin parkkipaikan puoleisessa päässä.
    ”Herrat Ilves ja Ilves”, Niklas sanoi ylhäisen vakavasti taivuttaen niskaansa hieman ensin minuun ja sitten Skottiin päin ennen kuin siirsi huomionsa takaisin Barnumiin.
    ”Herrat Ilives ja Haanpää ja ketä teitä ny on, muualle minun suulista pelleelemästä”, puhisi Eetun ääni jostain ennen kuin hän ilmestyi tallista oma hevosensa käsipuolessaan. ”Mullon muutenki hiki ja kuuma — ai sä hariaat Niklas, ei sitte mitää sulle — mutta Hello sinä pois mun jaloosta.”
    ”Mäki harjaan itse asiassa”, huomautin ja laitoin Skotin äkkiä suulin pieleen kiinni.
    ”Hariaa muualla”, Eetu komensi huiskien kädellään minua kohti niin kuin olisi karkottanut kärpästä läheltään.
    ”Mä oon maksava asiakas!”
    ”Kauhia riippakivi sinoot”, Eetu korjasi, eikä häntä näyttänyt ollenkaan miellyttävän se, että minua nauratti.
    ”Ai täälä on ruuhkaa, me voidaan tulla myöhemmin”, joku piipitti silloin tallipihan puolelta, ja kun katsoin Skotin kaulan alta, niin Chaihan siellä oli Flidoineen päivimeen.
    ”Eiku kyllä täälon tilaa”, Eetu sanoi ihan eri sävyyn kuin oli juuri minulle puhunut. ”Me meemmä Jussin kans tallihin ja Hello menöö muualle Skotin kaas.”
    ”Miks mä? Mä olin tässä ennen sua ja varsinki ennen tota.”
    ”Tua auttoo mua viämähän hevooset aamulla. Mitä sinä teit aamulla? Äläpä yhtää auo kitaas siinä, kun sinä tulit muka auttamahan ja sitte kun minä tulin sua tuvasta ettimähän niin kuarsaus vaan kuuluu mun sängystäni. Täälon Hello kolomekymmentä astetta lämpöä, ei hevooset voi olla päivällä ulukona!”
    ”Mä oon oikeestaan just valmis niin tähän voi tulla”, Niklas pisti siihen väliin.
    ”Eiku älä sä yhtään kiirehdi!” minä sanoin samaan aikaan kuin Eetu sanoi: ”eiku älä sinä yhtää kiirehri!”

    Eetu elehti vimmaisesti minulle, että siirtäisin Skotin muualle. Sitten hän teki äkäisen täyskäännöksen takaisin talliin ja Jussikin oikein huiskaisi hännällään niin kuin Eira joskus hiuksillaan ennen kuin marssi isäntänsä perään. Huokaisin Chain suuntaan jotain, joka oli suurin piirtein että ”hhhhhjustiinsanotuunnysitte” ja irrotin Skotin. Kun sen käänsi takapuoli tallia kohti, se mahtui vielä suulin sisälle seinään kiinni, vaikka ei se kauhean tilavasti saati tukevasti siinä ollutkaan. Flidalla ei ainakaan olisi syytä potkia sitä.

    ”Mä vaan nopeesti harjaan tän, kato ku mä tykkäisin olla silleen hevosten kaa, mut sit taas kun mulla ei oo omaa, eikä mulla oo var — no ei oo aikaakaan eikä kyllä sitä varaakaan — vaikka en mä kehtaa kysyä et saisinks mä ratsastaa taas kun mä eilen jo kysyin –”
    ”Chai”, keskeytin Chain ihme höpinän.
    ”No?”
    ”Mä ja Niklas yritettiin täs just puhuttiin susta, että –”
    ”Eikä puhuttu”, Niklas pisti väliin.
    ”–että aika hyvin sä viihdyt ton Noan kaa.”

    Chai availi suutaan ja muuttui ensin punaiseksi ja sitten hiljalleen kalpeaksi. Seurasin muutosta mielenkiinnolla. Hän oli juuri sanomassa jotain, kun —

    ”Ai täällä on täyttä, ketä täällä ees on?” Alex kysyi kaula pitkällä Flidan takaa.
    ”Sehän on mun rakas siskoni Alex!” tervehdin. ”Kyllä tänne aina yks lisää mahtuu.”
    ”Meitä on itse asiassa neljä”, Alex sanoi.
    ”Onks toi sun veli?” kuulin Ilonan kysyvän jostain näkymättömistä.
    ”Ei oo”, Alex kuului mutisevan takasin. ”Se on kylähullu.”
    ”Neljä?” ihmettelin ja Niklaskin yritti nähdä moisen väenpaljouden ja venytti niin niskojaan kuin näkökykyäänkin äärimmilleen yhdellä jalalla seisten, kun ei viitsinyt ottaa askelia. ”Eihän me edes tunneta niin montaa!”
    ”Täällä nyt kuitenkin on mä, Tetris, Ilona ja Wanda, että kuinka kauan teillä mahtaa oikein mennä?”
    ”Mä oon just lähdössä”, Niklas sanoi.
    ”Mihin sä muka meet?” kysyin saman tien.
    ”No ajattelin kuule kentälle. Ei oo enää niin kuuma ku Kauhavalaisessa helvetissä niin–”
    ”Just, sit mäki tuun”, sanoin ja otin jo Skotin irti. ”Tuu Skotti, et sä nyt siinä satulaa tartte–”
    ”Harjasitsä sitä edes?” Chai kysyi.
    ”Ette te nyt kentälle mene tien tukkeeksi kun me mennään siihen ihan just”, Alex sanoi.
    ”Kaikki sortaa mua”, huokaisin.
    ”Kuka menöö kentälle?” jyrisi Eetu tallista ja ravasi Jussin askelten säestämänä ulos.
    ”Me”, Alex sanoi samaan aikaan kuin minä.
    ”Että ole menossa. Minä justihin tunti sitte joka ainualta kysyyn, saisinko mä ny kerranki aiva itte hypätä siinä.”
    ”Mikset sä mee maneesiin?” kysyin.
    ”Mikset itte mee?”
    ”Koska siellä on varmaan sata astetta.”
    ”Justihin näin. No aiva sama. Menkää kentälle. Minä lähären maastohon. Minä tämän pistin valamihiksi niin minä ratsastan nyt johonaki.”
    ”Kyllä me voidaan myöhemminkin mennä”, sanoi Ilona, joka oli edelleen tallipihan puolella.
    ”Mäki oikeestaan haluan maastoon”, sanoin ja latoin Skotin takaisin kiinni, koska silloin se tarvitsisi satulan.
    ”Jos sinne ny oikeen porukka lähtee niin mäki haluan”, Niklas sanoi ja kiristi satulavyön. ”Oottakaa hetki, mä soitan Marshallille äkkiä.”
    ”Saanks mäki tulla?” Chai kysyi.
    ”Mitä sä tuumaat Ilona? Mennään meki ku menee oikeen retkue sinne”, Alex ehdotti.
    ”Olishan se turvallisempaa yhdessä…”

    Silloin Eetulta pääsi parahdus. Hän turhautui niin harvoin, mutta nyt me taisimme oikeasti käydä hänen hermoilleen.

    ”Aiva oikiasti! Minä kysyn jotta saanko minä kentän niin kaikki on aiva jotta iliman muuta, emmä me tänään siihen mene! Sitten minä hajen tämän hevoosen ja paan valamihiksi niin puali tallillista hevoosia on menos yhtäkkiä kentälle. Ja kun minä sanon että selevä, minä väistän, niin taasko on kenttä tyhyjä! Mikä ihime teirän on?”

    Chai näytti järkyttyneeltä. Alexia taisi naurattaa hänen takanaan.

    ”Eksä rakasta meitä enää?” kysyin huolestuneella äänellä, kun en muuta keksinyt.
    Eetu huokaisi. ”Mullon vain kuuma.”
    ”Eli sä rakastat meitä vielä?”
    ”Joo joo. No niin. Selevä. Lähäretähän Jätinmontulle sitte.”
    ”Joo!” Chai innostui. ”Oottakaa mä meen kysymään Noalta — tai ehkä mä saan Uunoa lainata jos — tai jotaki!”
    ”Mee ny”, Eetu urahti. ”Niklas pois alta siitä. Me tarvitahan Jussin kaas happia. Tulooko se Marshall?”
    ”Joo, varmaa vaihdetaan hevosia.”
    ”Soittakaa sille Nellylle jotta panoo grillihin tulet. Ja Jannalle jotta tuloo kans tämän kautta syämähän parin tunnin päästä. Hello sinä soitat. Tai no. Soita ny kaikille. Aiva sama soon teherä kansaanvajellus sitte. Koko väki vain. Mennähän leviäätti ku poolanmettälääset…”

    • #8661 Vastaus

      Janna H
      Osallistuja

      Ai että mikä ihana höntsääly ? nämä heltehet on iha kauheita nii ihimekkää jos on pinna kiriällä yhyrellä jos toisella. Pitääs kyllä taas alakaa ittekki käyttämähä enemmä hahamlja tarinoos (tai no ylipäätänsä eres kirioottaa…) mutta eikähä hiliaa hyvä tuu.

      Ei mulla kyllä ny mitää rakentavaa oo sanua, mutta korvatahan sen puute joskus myähemmin.

    • #8662 Vastaus

      Ilona Eronen
      Osallistuja

      Nauratti ihan ääneen tuo pokkurointi tossa alussa. On muuten mahtava taito saada pelkillä sanoilla ihminen nauramaan!

      Eetu on vihaisenakin tosi symppis hahmo. Sen murre on ihan priceless, vaikka en ite osaakkaan yhtään kirjoittaa sitä (vielä ainakaan). Puhetapa kuvaa sen persoonaa tosi tiiviisti. Samaistun myös tohon helteen aiheuttamaan ahdistukseen, ja olit kuvannut sen tosi uskottavasti – just silleen miltä se tuntuu!

      Etenkin lopussa on ihanan lämmin tunnelma – kylläpä on mukavaa, kun oma hahmo on päässyt tuohon sekalaiseen sakkiin mukaan. Hello on kyllä mainio hahmo siitä, että se sulattaa hyvinkin erilaiset persoonat samaan porukkaan ja saa kaikki mukaan keskusteluun. Jokaisessa yhteisössä pitäis olla yks Hello Ilves.

  • #8663 Vastaus

    Ilona Eronen
    Osallistuja

    Kuuden ruuhkan jälkeen

    Kun valtava ratsukoiden muodostama retkue pääsi tallin pihasta liikkeelle, oli Eetu siinä odotellessa ehtinyt joko rauhoittua tahi lannistua sen verran, ettei jaksanut enää edes puhista, kun aina vain lisää väkeä liittyi mukaan. Kun viimein päästiin lähtemään, Hello pysyi edelleen äänessä:
    – Mitä ruokaa meillä on sit ku tullaan takasin?
    – Tiesittekö, että pizzaa voi grillata? Alex tiedotti vastaamatta kysymykseen.
    – Eikä! Mitenniin? Hello innostui.
    – Porukat on tehny silleen joskus. Ne laittaa sen raakana sinne grilliin, vakuutteli Eira, joka oli viime hetkellä tuppaantunut mukaan ja lyhensi vielä jalustimiaan ratsastaessaan jonon jatkeena.
    – Mutta kuuluuko teijän mielestä ananas pizzaan? Alex kysyi sen kuuloisena, kuin olisi kerjännyt kunnon sanasotaa aiheesta.
    – Mä näin kerran, kun Jamie Oliver laitto telkassa viinirypäleitä pizzaan, Chai kertoi. Loppumatka kuunneltiinkin sitten Hellon ja Eiran kinastelua siitä, kuuluvatko hedelmät pizzaan. Alexia nauratti, eikä Ilonakaan voinut olla hymyilemättä.

    Eetullakin taisi loppumatkasta suupieli jo vähän nykiä.

    • #8688 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Onpa hellyyttävä kakkososa. 😀 Kivaahan niillä on, vaikka Eetu kuinka yrittää olla ankea. Tästä tarinasta tuli taas sellainen olo, että ai kun Hopiavuori olisi oikea talli ja meidän pikku hahmomme oikeita ihmisiä. Tahtoisin nähdä ja tavata heidät… 😀

  • #8672 Vastaus

    Noa
    Ylläpitäjä

    Vähän kiireesti kirjoitettu vastapallo tähän, koska se oli mielestäni niin mainio että halusin tarttua siihen heti 😀

    Mielikki sätki unissaan sylissäni. Sen toinen takajalka potki reittäni samalla kun kuono nyrpistyi ruttuun ja paljasti hampaat, joiden uhkaavuus haihtui viimeistään siinä kohtaa, kun näki niiden takaa pilkottavan pienen, vaaleanpunaisen kielen. Tuuli tempoi ulkona niin, että ikkunoiden karmit olivat lähteä paikaltaan. Oikeastaan ensin en olisi edes havahtunut koko asiaan, mutta sisälle asti kantava ukkosen jyrinä sai minut havahtumaan.

    ”Tjaah.”
    Satoi niin, ettei ikkunasta nähnyt ulos asti. Hetken pohdin mennäkö laittamaan Flidalle ja Fannille loimet päälle, mutta päädyin olemaan menemättä. Ehkä se ukonilma menisi muutamassa minuutissa ohi kuten tähänkin mennessä tälle kesää, ja sitten olisi takit ihan turhaan päällä. Ja onhan niillä pihattomökki, osaavat ne sinne mennä jos tarvitsee.

    Suoristin selkääni ähkäisten. Olin tainnut istua siinä jo hyvän tovin, kun silmätkin tuntuivat ihan lasittuneilta. Olin jotenkin päätynyt selailemaan mitä kaikkia kouluja Seinäjoella oli, vaikkei mielessäni ollutkaan lähteä opiskelemaan. Jostain syystä se oli silti ollut mielenkiintoista.
    Laskin katseeni alas ja silittelin verkkaisesti Mielikin niskaa, joka oli vuorostaan rauhoittunut äskeisestä unissaan jahtaamisesta. Tai mistä minä tiedän, voihan Mielikki uneksia elämästään uskottavana vahtikoirana.
    ”Piti mennä pissalle”, mutisin sille ja vilkaisin taas ikkunan suuntaan. Mielikkihän ei sellaisella kelillä lähtisi mihinkään.

    Ajattelin, että yhtä hyvin voisin sitten laittaa silmät kiinni ja nukkua hetken itsekin, mutta kauaa en ehtinyt yrittämään kun jostain tuntui leijailevan palaneen haju. Välillä kävi niin, kun joku jätti vaikkapa kahvinkeittimen päälle liian pitkäksi aikaa. Tosin oli Niklas kerran onnistunut sytyttämään uunin tuleen sisäpuolelta, kun pellillä ollut leivinpaperi oli osunut uunin vastuksiin. Ei siinä muuta tarvinnut tehdä kuin ottaa pelti pois uunista ja laittaa leivinpaperi hanan alle, vaikka se oikeastaan jo sammui matkan aikana. Uunin lasi paloi kyllä tummaksi, jota Niklas sitten jynssäsi taikasienen ja mäntysuovan kanssa puhtaaksi Nellyn vahtivan silmän alla.

    Olin kuullut puhetta, joten joku oli varmasti ollut alakerrassa. Nyt siellä oli ollut jo hetken hiljaista.. Ei, kyllä täällä ihan varmasti haisee palanut.
    Niin hienovaraisesti kuin vain osasin yritin siirtää Mielikin patjalle herättämättä sitä, mutta se avasi silmänsä samantien ja nousi ketterästi seisomaan, joskin venytellen sen oloisesti ettei oikeasti ollut valmis heräämään. Kapusin jaloilleni ja lähdin astelemaan portaita alas, Mielikki perässäni kipittäen.

    Olohuoneessa oli Hello.
    ”Hello mikä täällä haisee?”
    ”Vihjaatsä jotain?”
    Pyöräytin silmiäni ja olin siirtymässä peremmälle olohuoneeseen, mutta muutin mieleni ja päätin mennä keittiöön. Ei kestänyt kauaa, kun ymmärsin mistä hajun lähde tuli. Siksi, että koko keittiö kärysi palaneelta jauholta ja siksi, että katossa ollut palohälytin päätti pärähtää soimaan.
    ”Hello, nyt tänne!” huusin, vaikka hän saapui paikalle jo ennen ennenkuin ehdin sanomaan sen loppuun. Sillä välin kun Hello avasi keittiön ikkunan ja alkoi löyhyttelemään ilmaa sanomalehdellä tuulettimen alta, etsin käsiini patakintaat ja vedin pellin ulos uunista.

    Lopulta, kun kaaos oli saatu jotenkuten hallintaan – niin ettei Eetu ollut paikalla kuulemassa ja näkemässä, onneksi – oli lopputulos varmasti jotain sellaista, mitä yleensä näkee koomisissa saippuasarjoissa. Hellon kanssa seisoimme vierekkäin uunin edessä ja katsoimme reunoilta kovaksi ja muuten lähes mustaksi kärventynyttä pannukakkua, vaikkakin se muistutti enemmän hiiltä siinä kohtaa.
    ”Hello hei”, rikoin hiljaisuuden ja vilkaisin hänen suuntaansa. ”Pitikö sun kattoo tota?”
    Hello veti suupieliään taaksepäin niin, että hänen suunsa meni tiukaksi viivaksi.
    ”Ehkä”, hän vastasi harkiten.
    ”Eikö sulla ollu ajastinta?”
    ”Ei selvästi”, Hello puhahti. ”En mä muistanut laittaa. Eiran piti kattoo kans!”
    ”Joo, mut sinä oot Hello aikuinen.”
    Vaikka olin sitä mieltä, ettei se ollut ihan niin vakavaa, minua ei silti naurattanut.
    ”Kun sä teet jotain jonkun muun luona, niin vähintä mitä voi tehdä on ainaki varmistaa ettei polta niiden koko kämppää. Eiks vaan?”

    Hetken me Hellon kanssa katsoimme toisiamme, kunnes hän sitten nyökkäsi.
    ”Joo. Eira ja Ilonakin kyllä teki sitä..”
    ”No mä sanon saman niillekin ens kerralla kun ne nään. Nyt tosta hyvästä”, nyökkäsin pellin suuntaan. ”Hankkiudut tosta eroon ja viet Mielikin pissalle.”
    ”Eikä!” Hello parahti. ”Mitä vaan muuta, mä varmaan kuolen jos yritän..!”
    ”Jaah”, kohautin harteitani. ”Se on uhraus jonka oon valmis ottaan. Etkä sit heitä sitä vaan tähän roskiin kun sit koko kämppä haisee palaneelta.”
    ”Joo joo”, Hello nurisi ja ryhtyi kaivamaan lavuaarin alta roskapussia.

    Jätin hänet selviämään keskenään lähtiessäni ulos. Mielikki jäi jopa mielellään Hellon avuksi keittiöön, eikä juuri katsonutkaan suuntaani kun näki oven auetessa millainen sää ulkomaailmassa odotti. Niinpä hyvillä mielin saatoin jättää sen sisälle, ja samalla nauttia ihoa vasten piiskaavasta sateesta t-paidassa ja shortseissa. Ennen ukonilman alkua lämpötila oli huitonut jossain kolmenkymmenen paremmalla puolella, joka on mielestäni suomalaiseen kesään aivan liikaa. Metsän takaa näkyi kuitenkin pilkottavan jo kirkkaampaa taivasta ja synkkä pilvirintama näytti rakoilevan. Ei se kauaa siis enää kestäisi.

    Päätin silti mennä pihatolle asti, kun kerran sinne asti olin jo päässyt. Ukkonen jyrähteli vielä, mutta nyt jo selvästi kauempana. Pihatolla, kuten olin olettanut, kaikki vaikutti rauhalliselta. Fifi seisoi ulkona ja etsi maasta syömäkelpoisia ruohokorsia, mutta muut taisivat olla sisällä mökissä. Lähemmäs päästyäni kuitenkin huomasin, että Gaes oli myös ulkona, mutta vain lähempänä mökin seinän suojaa.
    Typy ja Fanni olivat mökin sisällä pitkällään ja Flida seisoskeli toisen oviaukon lähellä, pää alhaalla riippuen ja toinen takajalka rennosti vedettynä levolle. Hymy levisi kasvoilleni kun katselin kolmikkoa. Vaikken ollut epäillytkään että kenelläkään olisi ollut mitään hätää, lämmitti silti sydäntä nähdä miten rauhallisesti pihaton nuorimmatkin asukkaat kesämyrskyn pystyivät ottamaan.

    ”Ei sun ois tarvinnut nousta”, totesin Typylle joka kampesi itsensä ylös melko nopeasti saapumiseni jälkeen. Se venytteli nautinnollisen näköisesti, mutusteli suullaan ja käväisi lyhyesti nuuhkaisemassa olisiko minulla mukana jotain tuomisia. Kun niitä ei ollut, päätti se siirtyä takaisin omiin oloihinsa. Fanni sen sijaan nosti päätään, mutta laski sen pian takaisin alas ja huokaisi syvään.
    ”Nii, ei tarvi sunkaan nousta”, naurahdin ja kuljin Flidan luokse. Tarjosin tammalle kättäni jota se kosketti turvallaan, josta siirsin sen Flidan selälle. Rapsuttelin sitä hetken säästä, kunnes kuljin Fannin luo ja päädyin istumaan sen vierelle puruihin. Uskomatonta, että se oli jo yli kahden. Kaksi ja neljä kuukautta, melko tarkalleen. Pian sen selkään voisi kaikkien ohjeiden mukaan alkaa laittaa satulaa, mutta koko ajatus tuntui erikoiselta. Omaan silmääni Fanni näytti vieläkin niin pieneltä ja keskeneräiseltä kehityksensä kanssa, että pelkkä satulan paino saisi sen takuulla lyyhistymään. Mutta kenties reilussa puolessa vuodessa tapahtuisi jokin taianomainen kasvupyrähdys, ja Fannikin näyttäisi jo ihan aikuiselta hevoselta.

    Kun vihdoin maltoin lähteä takaisin kohti tupaa, sade oli jo hellittänyt ja taivaskin alkanut kirkastumaan. Matkalla sisälle ensin minua vastaan tuli Ilona. Tervehdimme toisiamme ja pysähdyimme hetkeksi.
    ”Hello muuten poltti sen teidän tekemän pannarin.”
    ”Joo, mä kuulin”, Ilona vastasi vähän kiusallisesti naurahtaen. ”Mä kyllä muistutin että se ei saa olla uunissa kun neljäkymmentä minsaa.”
    ”Uskon. Mut ei välttämättä jatkossa kannata jättää Helloo ja Eiraa vastuuseen.”
    ”Voiko niitä jättää vastuuseen erikseen?”
    ”No lopputulos on todennäkösesti parempi. Yhdessä? Ei koskaan.”
    ”Ymmärretty”, Ilona nyökkäsi varman oloisena.
    ”Hyvä. Ootko nähny Mielikkiä?”

    Ilona osoitti ohitseni tuvan suuntaan, ja pian havaitsin pinkkiin takkiin pukeutuneen Mielikin, joka vältteli märkää nurmea kuin ruttoa, nostellen pieniä kinttujaan niin korkealle kuin vain mahdollista.

    • #8673 Vastaus

      Ilona Eronen
      Osallistuja

      Voi miten kivaa, että tartuit tähän! Mä nimittäin ajattelin monta kertaa siitä mun tarinasta, että se oli ihan tyhmä eikä yhtään hauska, ja meinasin jättää sen julkaisematta. Tästä ei muuten yhtään huomaisi, että tää on nopeasti kirjoitettu, ellet olisi maininnut ja ellei tämä olisi tullut niin pian mun tarinan jälkeen. Ajoitus on uskottava taustatarinaa ajatellen, ja sään muutoskin on huomioitu.

      Pääjuonen lisäksi tuli ihana tunnelma pihaton makuuhallissa pötköttelevistä hevoslapsista. Voisinpa mennä sinne joukon jatkoksi! Jään myös mielenkiinnolla odottamaan ratsukoulutuksen alkamista. Edistyksestä ja ekoista kerroista on aina kiva lukea, ja toisaalta aihe antaa tilaa myös takapakille ja kommelluksille. Voi vitsit, nuorten hevosten kouluttamisessa on vaan sitä jotakin!

    • #8689 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Mulle on ollut oikeasti tosi yllättävää, miten moni hahmo on tavalla tai toisella ilmaissut, ettei ole normaalia tai aina edes kivaa, kun Hopiavuoren tuvassa (etenkään kun se on joidenkin oma koti) on aina jotain konhotusta meneillään. Se johtuu siitä, että meillä on aina ollut Hopiavuoren kulttuuri. Asun yksin koirien kanssa, ja loppujen lopuksi tosi harvoin koirat on yksin kotona töistä palatessani, vaikka ne niin jätän. Joskus on joku kokoamassa palapeliä keittiössä tai pelaamassa videopelejä mun sängyllä mun peitto niskassa. Joskus on vain ilmoitus, että hain koiran/t sinne-ja-sinne. Samalla tavalla en mä koputa, kun menen parhaille kavereille, ja kun yksi ajoi helteillä rekkaa, menin koirien kanssa niille päikkäreille koska sillä on ilmanlämpöpumppu ja mulla ei. Toisaalta kenenkään meidän luo ei marssi sillä tavalla kuin harvat ja valitut, mutta ne harvat ja valitut saattaakin marssia suoraan jääkaapille. 😀

      Tämän(kin) takia hahmojen reaktioiden ennustaminen on joskus vaikeaa. Mitä jos joku polttaisi jotain kamalaa pohjaan meillä, kun olisin poissa? Ihan sama, jos koirat olisivat turvassa: todennäköisesti se olisi kyllästynyt kokkaamaan ja hakenut pitsaa, josta saisin osani. Mitä jos se joku olisikin hyvänpäiväntuttu? No varmaan nakkaisin sen pihalle: hullu kun tulee omin lupineen mun kotiin. 😀 Hopiavuoren talossa monet on enemmän kuin hyvänpäiväntuttuja mutta samalla vähemmän kuin sydänystäviä. Toisaalta Noalla on vahva rauhallinen pohjavire, etten odottanutkaan mitään raivaria sen paremmin kuin hillitöntä naurukohtausta. Ilman tällaista liioitteluakin (siis hahmon persoonaan nähden liioittelua) tästä tuli humoristinen tarina. 😀

      Hello nyt on kuitenkin sellainen konhottaja ja apina, että tarvitsee vähäsen läksytystä nimen omaan vakavalla naamalla. Sehän vain rohkaistuisi tekemään lisää typeryyksiä, jos sitä kannustaisi nauramalla. 😀 Mun lempparikohta taitaa olla joko tämä läksytys tai sitten se, miten Noa auttaa Ilonaa oppimaan, noh, talon tapoja. Pihaton rauha ja alun nukkuva Mielikki ovat puolestaan vahva kontrasti kaikelle häsläykselle: on Hopiavuoressa usein rauhallistakin.

  • #8676 Vastaus

    Ilona Eronen
    Osallistuja

    Oskari ja Tetris
    Line: dA / MissArija

    Oskari on jotenkin päätynyt ratsastamaan Tetriksellä. Tähänkään ei liity mitään kummempaa tarinaa, inspiroi muuten vaan. Oskarista tuli vahingossa vähän kalpea, liekö nähnyt aaveen tms.

    • #8725 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Tetris on kyllä tosi pehmoisan näköinen tässä: melkein niin kuin halittava pehmoponi! Melkein tuntee sen karvan nukkaisuuden. Ihana kuva!
      Oskari on joskus koeratsastanut Tetriksen etsiessään hevosta. Nyt vasta näen kuitenkin nämä kaksi ekaa kertaa yhdessä visuaalisena toteutuksena. Täytyy sanoa, että olisi se Oskukin sopinut Tetriksen selkään. 😀

  • #8678 Vastaus

    Marshall
    Osallistuja

    Absurdi väite
    joskus kuun alkupuolella..

    Siirtelin painoa jalalta toiselle tasaisella liikkeellä, hieman heijaavaan tapaan, pidellessä pientä nyyttiä käsissäni. Jostain lierihatun reunan alta porautui siniharmaiden silmien pistävä mutta kuitenkin myös utelias tuijotus, samalla kun pienet sormet olivat kietoutuneet tiukasti hupparin narun ympärille kun Elli veti sitä kohti suutaan.

    “..Jos nyt et kuitenkaan sitä söisi”, puhelin samalla kun hitaasti vedin narun pois vauvan kädestä ja sen sijaan tarjosin, Niklaksen sanojen mukaisesti vaahtosammuttimelle, sen puserosta roikkuvaa silikonista helminauhaa. Minkä toisessa päässä roikkui tutti, “eikö tämä olisi paljon parempi?”.
    Nopeasti Ellin kasvojen ilme näytti siltä kuin hän miettisi että kuinka kehtasinkin, petturi. Mutta lopulta tunki tuttinauhan suoraan suuhunsa ja potki vimmatusti ilmaa jaloillaan. Tai ainakin yritti.

    En voinut juuri muuta kuin hymyillä. Omaa lasta tuskin tulisin koskaan saamaan, valitettavasti, joten olin enemmän kuin iloinen kummilapsesta. Pieni ihme jonka elämässä sai olla mukana ja seurata sen kehitystä, sekä toivon mukaan olla osallisena opastamassa hevostenkin pariin. Nostin Ellin vähän pystympään sylissäni ja käännyin siten että hänkin voisi nähdä paremmin kentällä liikkuvat ratsukot. Janna työskenteli Paahtiksen kanssa rauhalliseen tahtiin ja Niklas lämmitteli Barnumia jotta saatoin itse sen jälkeen hypätä satulaan. Olin jopa hieman yllättynyt, kun tuo oli taannoisen Hirvijärven retken onnistumisesta innostuneena ehdottanut jos hän nousisi lyhyesti Barnumin selkään. Taustalla toki varmasti kannusti kuin selvästi vähän kauhistuttikin myös pian alkava koulu, koska kuten Niklas oli sen sanoittanut: “Emmä housut kintuisa sinne voi mennä, pakko valmistautua ko ekat ratsastustunnit on heti jo ekalla viikolla.”
    Niin. Sen jälkeen toinen tulisi olemaan ainakin alkuun viikot Etelä-Suomessa ja tulisi aina viikonlopuksi kotiin, kunnes jostain löytyisi sopiva majapaikka minne hän voisi ottaa Kremin mukaansa. Siinä vaiheessa en ollut varma kuinka usein Niklas kävisi Otsonmäellä, mutta siitähän se sitten selkenee. Olimme vähän naureskelleetkin sille että melkein heti kun kisakausi alkoi hiljenemään että olisin pääasiassa kotona, niin läpsystä vaihto ja Niklas olisi pääasiassa toisaalla.

    “..Minusta tosin tuntuu, että tuo toinen kummisi tulee ihan vain sinun takia käymään niin usein kuin pystyy”, puhelin Ellille hieman hymyillen.
    Innostuneena sätkivää vauvaa ei punapään kommentit paljoa kiinostaneet kun kentän aidan toiselta puolen kuului äidin lepertelevä tervehdys, ennen kuin hän taas keskittyi lehmänkirjavaan ratsuunsa.
    “Herra Haanpää on hyvä ja laittaa mukelon hetkeksi rattaisiin niin tehhään vaihto. Poni nöösistä”, Niklas huikkasi äkisti, pysäyttäessään Barnumin areenan keskelle.
    “..Aijjaa, en tiennytkään että olen vaihtamassa sukunimeä..?”
    “No siis, totta kai vaihat. Vai tarkotatko että sä et rakasta mua ees sen vertaa?” toinen vastasi teatraalisesti käsi otsallaan.
    “…Miten minusta tuntuu että olet viettänyt liikaa aikaa Hellon kanssa?”
    “Preposterous”, Niklas haukkoi henkeään käsi vaihteeksi rinnallaan.
    “Todellaki, en olisi voinut ite paremmin sanoittaakaan”, Hellon ääni kantautui selkäni takaa samalla kun tuo yritti tunkea kättään Napoleonin tapaan paidan nappien lävitse.
    “..Mistä–”
    “Taikaa Marsh, taikaa”, toinen vastasi lyhyesti sormiaan heilutellen ja katsoi takaisin Niklakseen “Mistä me puhuttiinkaan?”
    “Toi ei välitä musta senkää vertaa että ottas mun nimen jos mentäs naimisihi!”
    “Kui se kehtaa! Elä Nikkeseni huoli, mä voin ottaa sun nimen vaikka tässä just heti nyt”, Hello julisti vähintäänkin juhlavasti ja hyvä kun ei laskeutunut toisen polvensa varaan maahan.
    “Oih. Sankarini. Pelastajani”, toinen vastasi kentältä kuin punasteleva prinsessa konsanaan.
    Siirtelin katsettani Niklaksen ja Hellon välillä, ja jouduin toteamaan että olin pudonnut kärryiltä ennen kuin olin edes ehtinyt kiivetä sinne. “..Elli, lupaa että et ota liikaa mallia näistä kahdesta. Et tuosta, etkä tuosta. Jooko?”

    • #8680 Vastaus

      Camilla
      Valvoja

      Vitsit, tykkään Marshallin hahmosta! Tottakai Nikkekin on ihana. Marshall on yleensä heistä se hiljaisempi, rauhallisempi, mutta se, miten kauniisti hän ajattelee Nikestä tai tässä tarinassa Ellistä. Miehestä huokuu tietynlainen onnellisuus ja tykkään miehistä parina, koska tasapainottavat omalla tavalla toisiaan. Ja miten arkisesta tarinasta on saatu niin tarttuva ja kiva lukea.

    • #8726 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Kuule!
      Arvaa mitä!
      Arvaa!
      Mistä vetoa, että Marshallilla on joskus oma vauva.

      Miksikö? Koska vitsit miten kivaa siitä olisi lukea. Etukäteen olisin ajatellut, että Marshall nakittaisi Niklaksen kotia vauvan kanssa, mutta tässä ikään kuin keikautetaan se roolitus päälaelleen. Niklas on lähdössä mualimalle ja tekee ja on aktiivinen taustalla, ja Marshall sopii ihan hyvin hoitamaan lasta. Silloin kun Marshall oli Prinsessan kouluvalmennuksessa, tuli jo erittäin selväksi, että hän paitsi pitää lapsista, on myös taitava heidän kanssaan, vaikka olisin muuta arvannut silloin. Nyt kun ajatukseen on jo tottunut niin aijje vähä olen kyllä odottanut Marshallia lapsen kanssa. 😀 Nyt ryhdyn vakaasti odottamaan Marshallia oman lapsensa kanssa, vaikka hän itse on varma, ettei sellaista tule. _Valitettavasti.

      Niklaksen ja Marshallin uusi järjestelmä kammottaa mua. Niillä menee juuri nyt niin hyvin. Juuri nyt toivon niiden olevan ikuisesti yhdessä. Olen, hehe, antanut anteeksi Marshallille vanhat kaunani ja nähnyt hänestä sellaisia puolia, että haluan suojella ja varjella häntäkin. Ja sitten, mäiskistä, kaukosuhteeseen. Eijeijei. Mitä jos jotain tapahtuu? Mitä jos joku tekee Sonjat? Arvaa olenko raivoissani, jos kirjoitit näille hyvän suhteen ja mulle hyvän mielen sitä varten, että voisit särkeä mun vanhan sydämeni…

      Niklas-reppanasta tosiaan tulee ääliö. Seura tekee kaltaisekseen. Ai että mä nautin. Käyn piilottamassa huumeita sen romuihin, niin se nakataan koulusta pihalle ja se on aina Otsonmäellä.

    • #8822 Vastaus

      Noa
      Ylläpitäjä

      Yksi sellainen asia mistä erityisesti pidän on Niklaksen johdonmukainen kehitys. Me jotka ollaan tunnettu Niklas ihan alusta asti tiedetään kuitenkin ne lähtökohdat ja varmaan osa (ainakin mä) edelleen välillä ajattelee häntä siksi alkavaksi, Arlekilla koko hommaa opettelevaksi tyypiksi. Sitten tuleekin tälläinen tarina vastaan ja taas havahtuu selkeästi että hei joo, aivan, Niklas on oikeasti jo ihan kelpo ratsastaja! On jollain lailla niin palkitsevaa, kun virtuaalihahmoja jaksaa kehittää pitkän kaavan kautta. Niin meille lukijoina kuin varmasti/toivottavasti sinulle kirjoittajanakin!

      Marshallin pehmeys Ellin kanssa ei yhtään yllätä. Muistaakseni ensimmäisellä kerralla Marshallin kommunikoidessa lapsen kanssa en ollut vielä ihan varma miten se homma sopisi äänelle, mutta olihan se lopulta samantien selvää että Marshall on niiden kanssa hyvä. Sitä en muista onko hän koskaan todennut haluavansa omia lapsia aikaisemmin, mutta jo ennen kuin se tuli tässä tarinassa ilmi tuli tunne, että hän todella voisi toivoa joskus omaakin lasta. On siitä varmaan ollut joskus puhetta! Mahdollisesti. Toisaalta, vaikka Marshall sellaista kaipaisikin, tuntuu hän silti todenneen itselleen että se on ihan ok, vaikka niin ei kävisikään.

      Niklas ja Hello ovat kyllä aina vaan mainioita. Varsinaiset äly ja väläys :DD

  • #8712 Vastaus

    Outi Halme
    Osallistuja

    Moi taas pitkästkä aikaa! Musta tuntuu et oon ollut Outin kanssa tosi jumissa jo pitkään, enkä oo ihan tiennyt, mitä sen kanssa tekis, niin hiljaiselolla on taas menty. Mutta en kyl oo valmis luopumaan siitä hahmona, niin pitää vaan koittaa keksiä sille vähän uutta suuntaa ja katsoa jos tää tästä…

    Ankkuri

    Mun elämä oli jo pitkään tuntunut tavallaan kuin aallokossa ajelehtimiselta ja siltä, ettei sillä oikein ollut selvää suuntaa. Musta tuntui, että kaikki oli vähän kausittaista. Sellaista, että kun keväällä ruoho alkoi vihertää, mä päätin repiä irti kaikki ne hennot juuret joita mä olin ehtinyt talven aikana kasvattaa, ja taas kun syksyllä kesän tuoma vapauden illuusio alkoi haihtua, mä aloin kaivata enemmän vakautta, kotia ja jotain sellaista, mitä mulla oli joskus aikaisemmin ollut. Tänäkin kesänä mä olin reilannut ympäri Eurooppaa ja joka kaupungissa mä olin yrittänyt leikkiä ajatuksella, etten olisikaan enää jatkanut matkaani. Lopulta mun taskuun oli kuitenkin vain jäänyt tunne siitä, että mä aloin olla liian vanha viettämään ikuisia välivuosia ja nukkumaan junassa, kun se kiiti läpi Keski-Euroopan. Jotain perustavanlaatuista ihmisessä täytyy olla vialla, jos se valitsee vaikka Madridin sijasta Otsonmäen marraskuun, mutta silti mä olin tullut syksyksi takaisin. Tänne mä olin päättänyt laskea mun ankkurin ja toivoa, että se riittäisi pitämään mun elämän paikallaan ainakin taas talven yli.

    Terävä koputus ovenkarmiin kuulosti jotenkin luonnottomalta, mutta mä en vain saanut itseäni kävelemään suoraan sisälle keittiöön niin kuin joskus aikaisemmin olisin tehnyt. Tällä kertaa mä en sentään ollut salaa liikeellä, vaan Eetu tiesi kyllä odottaa mua. Se oli antanut mulle sen lounastauon verran aikaa tulla juttelemaan. Mä tervehdin astiakaapilla kolistelevaa tallinomistajaa, kommentoin asiaankuuluvasti säätä, joka oli keikahtanut liian kuumasta liian kylmään yhdessä yössä ja nyökyttelin mekaanisesti, kun Eetun suusta karkasi katsaus lähipeltojen tilanteesta näin syksyn kynnyksellä. Samaan aikaan meidän small talk oli vaivaannuttavaa ja huojentavaa. Mä olin iloinen, että Eetu puhui jotain, mutta samaan aikaan kaikki sanat kaarteli kaukana siitä, mitä mun piti oikeasti sanoa.
    “No haluutsä kuulla koko tarinan vai säästänkö mä sut siltä?” naurahdin lopulta vähän kuivasti Eetun selälle, kun mies kauhoi höyryävää lihasoppaa hellalle jätetystä suuresta kattilasta. Mä olin koko aamun valmistautunut henkisesti puhumaan mun sairastumisesta, osastojaksosta, liikuntakiellosta, terapiasta ja kuntoutumisesta. En mä niistä mielelläni puhunut, mutta jos joku niin Eetu ansaitsi kuulla totuuden.
    “Soot varma ettet halua syörä?” Eetu vastasi mun kysymykseen omalla kysymyksellään tehden selväksi asioiden tärkeysjärjestyksen. Ensin piti istua pöydän ääreen ja sitten vasta siirtyä asiaan. Mä kieltäydyin vielä kerran ruuasta, mutta kaadoin kuitenkin itselleni kupillisen kahvia, jotta mun kädet saisi jotain tekemistä. Joku oli ostanut keittiön kaappiin uusia kuppeja. Mä olin aivan varma, ettei Polle-kupit ollut Eetun valitsemia.

    “Soot tullut siis takasin”, Eetun ääni oli enemmän toteava kuin kysyvä. Se puhalsi kerran lusikkaan ja maistoi sitten soppaa varovasti ennen kuin alkoi lappamaan ruokaa suuhunsa. Vaikka musta tuntui, että Hopiavuoressa oli nykyään jotenkin hiljaisempaa, niin Eetuun sisäänrakennettu kiireisyys ei ollut kadonnut minnekään. Tai ehkä mä vain näin sen edelleen sellaisena, hotkimassa ruokaansa aivan niin kuin syöminen olisi suurinta ajanhukkaa. Mä nyökkäsin.
    “Ja sä tahrot taas hoitaa Jussia?” Se oli selvä, jäykkä ja suora kysymys. Mä nyökkäsin uudestaan.
    “Mä tiedän, et sun voi olla vähän vaikee luottaa muhun. Mut jos sä vaan enää yhtään tarvit apua sen kanssa? Mulla on ollut ikävä sitä”, mä vastasin ja hymyilin varovaisesti. Nyt oli Eetun vuoro nyökätä. Se pureskeli sitkeää lihanpalaa ja sen kulmat vaipuivat kurttuun, kun se katsoi mun käsien välissä höyryävää Polle-mukia. Mun oli mahdotonta yrittää arvata, mitä se ajatteli.

    “Mä ostin täältä asunnon”, mä rikoin hiljaisuuden, joka varmaan oli ollut ihan normaalin mittainen, mutta tuntunut pitkältä. Asunnon ostaminen oli ehkä aikuisinta, mitä mä olin koskaan tehnyt. Faijan mielestä se oli ollut surkea sijoitus, mutta se oli joka tapauksessa luvannut ostaa sen multa pois, kun mä alkaisin katumaan ideaa. Mutsilla ja faijalla oli nimittäin edelleen mökki Otsonmäellä, joten ne vietti täällä joka tapauksessa paljon aikaa. Mä olin vakuuttanut mun vanhemmille, etten mä tarvitsisi mitään takaporttia.
    “Niin mä ostin sellasen kerrostalokaksion kirjaston läheltä. Onhan se aika vanha kun se on rakennettu -76 mutta siel oli just pari vuotta sitten putkiremontti. Mä tapetoin olkkarin uusiks ja vaihdoin keittiön kaappien ovet niin siitä tuli ihan kiva. Ja mä sain kans töitä siitä pankista niin työmatkahan mulla on ihan olematon”, musta tuntui jotenkin tärkeältä vakuuttaa Eetulle, että mun elämä oli ihan järjestyksessä, vaikka todellisuudessa musta tuntui, että olin ehkä juuri ja juuri löytänyt mun tuhannen palan palapelistä ne kulmapalat. Työpaikankin mä sain vain sen takia, että joku faijan entisestä firmasta kirjoiti mulle hyvät suositukset, joten ne katsoi vähän sormien läpi sitä, etten ollut ikinä valmistunut koulusta. Vaikka faija olikin jäänyt eläkkeelle, sillä oli selvästi edelleen tarpeeksi tuttavia, jotka oli sille palveluksia velkaa.
    “Mä oon jopa miettinyt, jos mä ostaisin jossain vaiheessa oman hevosen. Sit kun mä saan lisää säästöjä kasaan”, mun viimeinen ajatus karkasi suusta suunnittelematta ja jäi ilmaan roikkumaan. Eetun ilme muuttui vain vähän, enkä mä ollut varma, johtuiko se mistään mun sanomasta vai sittenkin vain siitä, että se oli puraissut keitossa ajelehtinutta mustapippuria. Mä kuuntelin, kuinka metallinen lusikka raapi posliinisen lautasen pohjaa.

    “Minoon menossa ratsastamaan niin se Jussi on sielä samassa tarhassa, jos tahrot sen laittaa valmiiksi”, Eetun sanat yllätti mut täysin. Se sanoi sen aivan kuin olisi pyytäny keneltä tahansa mitä tahansa pientä palvelusta. Se ei ollut lupaus, muttei myöskään suora ei. Mä hymyilin miehelle kiitollisena ja istuin kärsivällisesti pöydän ääressä, kunnes olin saanut hörpittyä kahvikuppini tyhjäksi, vaikka oikeasti mun olisi tehnyt mieli juosta saman tien suoraan tallipihan poikki moikkaamaan tummanruunikkoa oria pitkästä aikaa.

    • #8734 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Onpa ihanaa kuulla Outista taas, vaikka Oskari kuinka äsken oli sitä mieltä tuolla, ettei ole. 😀

      Tällainen ikuisesti jatkuva tarina kuin Hopiavuori on just siitä haastava, että tarvitsee välillä uusia kuvioita jaksaakseen. Staattisuudesta ei synny loputtomasti tarinaa. Tauot toki piristävät, mutta niin uudet tuuletkin. Outi on nyt kasvattanyt selkeästi juuriaan ja muuttanut asennettaan ollessaan poissa. Myös oma heppa, kun Outi sen löytää, tarjoaa uusia jänniä tarinamahdollisuuksia! Vähän tekee mieli jo arvailla, minkätyyppistä Outi lähtee etsimään, aijai…

      Hellyyttävintä tässä tarinassa on Eetun kuvaus, eikä se voi johtua kokonaan siitä, että olisin puolueellinen. :DD Sehän on ihan niin kuin mun momma tuon ruuantuputtamisensa kanssa, ja niin oma rölli mykkä itsensä. Vaan uskonpa varmasti, että salaa Eetu itkee onnesta, kun Outi tuli taas. :DD Ja me lukijat varsinkin!

    • #8823 Vastaus

      Noa
      Ylläpitäjä

      Outista kuullessa ei voi olla muuta kuin iloinen. Välillä on sellaista, että tuntuu jäävän ihan vallan jumiin. Noa on ollut mulle nyt jo hyvän tovin samanlainen, mutta silti siitä hahmosta ei vaan ole valmis luopumaan missään nimessä 😀 Uskon hartaasti että jossain kohtaa homma helpottaa taas ja lähtee luistamaan, kunhan vaan löytää sen oikean palapelin palasen tai koukun johon tarttua!

      Kertoo paljon, kun tuvan oveen koputtaa vain sisään kävelemisen sijaan, etenkin kun se tuntuu itsestäkin jo luonnottomalta. Kai siksi oonkin entistä tyytyväisempi, kun Outi sitten sisällä ottaa kahvia itselleen. Ettei koko homma ole muuttunut ihan vieraskoreaksi. Vaikka Outi olisi ollut poissa, hän on tuvassa ihan yhtä tuttu näky kuin ennenkin, vaikka varmasti hänelle itselleen se ei tunnu ihan siltä.

  • #8719 Vastaus

    Oskari
    Osallistuja

    Ilonan tarina maneesilta

    Kun itketän taas tyttöjä maneesissa

    Nuoret hevoset ja niiden ratsastajat. Tai siis se I — Ilona. Hyvä nyt taas, Oskari. Taaskaan ei taidettu muistaa, että kaikkien tavoitteena ei ole seuraava Dressage Masters ja lähtötasona vähintään Seppele Cup, eihän muistettu, Oskari!

    Marssin tallipihan poikki niin että sora rihahteli. Olin väärässä paikassa. Minun paikkani olisi ollut Ukon satulassa, jonkun kokeneen kilpahevosen satulassa, jossain isossa kilpatallissa, eikä pienen pohjalaisen maneesin pohjalla. En minä osaa valmentaa, opettaa enkä auttaa, johan se pitäisi muistaa. En edes halua valmentaa tai opettaa, ja se nyt varsinkin olisi pitänyt muistaa. Hyvä nyt taas, Oskari. Ei riittänyt, että talliin ylipäätään tuli tyyppi, jonka nimi oli Ilona, ja että historiasta nousi vielä Alexin kaltainen haamu, ehei. Alexin ja Ilonan piti ryhtyä ylimmiksi ystäviksi, niin että aina sai pelätä ja olla varuillaan. Sekään ei vielä ollut tarpeeksi, vaan minun piti vielä sotkeutua maailman jokaisen Ilona-nimisen hevosasioihin. Ja pahoittaa tämän Ilonan mieli. Ja sen lisäksi, että Ilona oli nyt pahalla mielellä — ei ollut hänen vikansa, että hän oli Ilona, vaan hänhän oli mukavan oloinen tyyppi — seuraavaksi Ilona purkaisi sydäntään Alexille, ja Alex saisi kertoa, että… Hyvä nyt taas, Oskari!!

    ”Osku, rakas, just sopivasti –” Hello aloitti mokeltamaan käytävältä saman tien kun avasin tallin oven.
    ”Mee pois mun tieltä”, komensin ja töytäisin huulet ja eturaajat törröllään minua lähestyvää Helloa rintaan.

    Hellolta pääsi pieni ähkäisy, mutta hän ei huutanut mitään idioottimaista perääni. Näin, että Camilla katsoi minua silmät suurella karsinan varjosta ja että puoli tallillista väkeä oli muutenkin paikalla. Painelin silti marssitahtia yhdistettyyn satula- ja rehuhuoneeseen ja kiskaisin oven kiinni niin että se olisi paukahtanut, ellei Eetu olisi laittanut niitä hitsin hidastusjuttuja saranoihin kyllästyttyään paukahduksiin. Vedin kaurapöntön ruokintapöydän alta ennen kuin edes katsoin, oliko huoneessa ketään.

    Ja olihan siellä. Hopiavuoren joka huoneessa on aina joku. Ihan aina. Varsinkin silloin, kun ei tarvitsisi.

    ”Mitä jäbä?” Alex kysyi. Hän istui portailla suitset ja satulasaippuasieni kädessään.
    ”Mitä Saatanan kätyri?” murahdin takaisin ja ryhdyin annostelemaan kauraa kuluneella napolla. Rahina oli rauhoittavaa.
    ”Mikä sua risoo näin kauniina perjantaipäivänä?”
    ”Ei mikään.”
    ”Mä näin kun sä menit maneesiin Ilonan kanssa. Ettei olisi ryppyjä rakkaudessa?”
    ”Jaha. Ei oo.”

    Alex oli sen aikaa hiljaa, että sain loput kaurat laitettua. Lesepuuro oli turpoamassa jo. Työnsin kaura-astian takaisin pöydän alle ja vedin lesemömmön sen tilalle keskelle lattiaa. Se ritisi matkallaan sillä tavalla, että olisi aika jynssätä lattia taas kunnolla. Puuro haisi makealta ja lapsuudeltani. Melkein teki mieli maistaa sitä taas. Eivät aikuiset kuitenkaan niin tee. Vilkaisin Alexia, joka keskittyi suitsiinsa ja mätkäytin ison satsin lesepuuroa Skotin astiaan. Olisinpa lapsi taas. Saisin aloittaa alusta. Vaikka isä pakottikin minut usein tienaamaan karkkirahani pitämällä naapurin kakaroille ratsastustunteja, voisin tehdä senkin, jotta minulla olisi taas aikaa olla kilparatsastaja…

    ”Muistaksä kun te tulitte meille aina ratsastaan?” kysyin hetken mielijohteesta Alexilta.
    ”Mm. Hämärästi. Olavilla oli sillon se läski poni. Mun piti mennä aina sillä kun mä olin muka niin pieni.”
    ”Se oli Harald, ja sä oot vieläkin pieni.”
    ”Isäs oli pieni kun sua teki.”
    ”Olinks mä jo sillon näin huono opettaja? Tykkäsittekste edes käydä meillä?”

    Alex vilkaisi minua toinen kulma kohollaan. Käänsin nopeasti katseeni takaisin leseastiaan ja mäiskäytin seuraavan jättisatsin Uunolle.

    ”Riippuu mistä roikkuu”, Alex sanoi huolettomasti.
    ”Saisko jotain vähemmän kryptistä? Tai ihan sama. Unohda koko juttu.”
    ”Mä tykkäsin susta. Sulla oli kyl ponnari kireellä sekä konkreettisesti että kuvainnollisesti, mut toisaalta mä sit opin tunnissa sen verran mitä siellä Hellströmin ratsastuskoululla koko kauden aikana. Eikä tuimailmeiset pikkutytöt kentällä huutamassa pelota mua nyt, eikä ne pelottanu sillonkaan. Mutta muistaksä Bergmanin Elinan? Se kenen isällä oli niitä kaalikoiria? Se rääkyi välillä Luukkaan karsinassa ja meinas koko ajan lopettaa kun se luuli että se on maailman paskin ratsastaja.”

    Tosi kiva.

    Alex mutisi kirosanan, kun sieni putosi hänen kädestään hänen osoitellessaan sillä minua. Hän nousi nostamaan sen ja hinkkasi pientä nykerönenäänsä hetken aikaa kämmenselkäänsä.

    ”Musta tuntuu et mä itketin taas tyttöjä maneesissa”, tunnustin vastentahtoisesti ja jatkoin lesepuuron paiskomista hevosten nimikoituihin sankoihin.

    Alex oli jo pienenä ollut naurava, kovaääninen, rasittava, kaikki leikit pilaava rasavilli kakara, jolta usein roikkui räkä nenästä ja jolla oli nyrkit ja housuntaskut täynnä kiviä, sammakoita, Batmaneja ja etanoita. Alex oli aina möläytellyt toisten salaisuuksia ja alannut kiljua, ellei ollut saanut leikkiä ihan joka kerta minun tukkirekallani hiekkalaatikossa. Samalla hän oli aina taistellut meidän puolellamme. Vaikka lapsena olin haaveillut eri tavoista murhata Alex, olihan minun myönnettävä, että yhtäkään salaisuutta hän ei ollut paljastanut tahallaan, eikä hän ollut koskaan nipistänyt minua ensimmäisenä. Kenelle muulle olisin siis kertonut? Camillalle, joka olisi messunnut, että pitää olla ihmisiksi Eetun maksavien asiakkaiden kanssa? Milanille, joka olisi sanonut ”sinun pitää — mitä se sanotaankaan — retoudua Oskari, koska elämä ei niin vakavaa”. Muita hevosihmiskavereita tässä ei nyt niin hirveästi ollutkaan.

    ”Älä viitti”, Alex nauroi. ”Sä et Ilo-eiku-Oskari oo niin tärkeä henkilö että saisit tyttöjä itkeen mitenkää niinku sarjana.”
    ”Toivottavasti en…”
    ”Joo kato, ei me itketä. Me nauretaan sulle. Ihan koko ajan. Kaikki naiset.”
    ”No tosi kiva!”

    Alex hörötti vielä sanojensa vakuudeksi ennen kuin nousi ja laittoi suitset koukkuunsa ja saippuat koriinsa. Minä tönäisin lesesaavin pöydän alle, kun sain laitettua viimeisen annoksen: Jussin minimäärän. Alex oli tapansa mukaan pikku apina, mutta tavallaan hänen sanansa auttoivat. Luulin itsestäni liikaa valmentajana, ja luulin itsestäni liikaa sen suhteen, miten paljon painoarvoa minun papatuksellani oli maneesin pohjalla.

    ”Mut oikeesti, ethän sä edes halua valmentaa tai opettaa? Mitä sä siitä piittaat, jos sä ootkin sysipaska valmentaja?” Alex kysyi hetken hiljaisuuden päästä käsi jo ovenkahvalla.

    Mietin hetken kivennäisiä mitaten. Heli oli taas hienosäätänyt hevostensa ruokintaa, niin että ohjeet piti lukea uudestaan hänen lukuisilta lapuiltaan.

    ”No kun jos on ilkeä valmentaja, on kai ilkeä ihminen. Mä haluaisin olla kiltti.”
    ”Sitten olet kiltti”, Alex sanoi saman tien niin kuin tyhmälle, niin kuin se olisi niin helppoa.
    ”No älä! Kiitos tästä upeasta ohjeesta.”
    ”Eiku oikeesti. Miten kiltti ihminen korjais sen, et kaikesta päätellen karjui pää punasena äsken maneesissa?”
    ”Enkä karjunu. Mutta vähäsen löin Helloa kun tulin sieltä pois.”
    ”No kyllä sitä nyt voikin vähäsen lyödä. Mutta painu pyytämään anteeksi jos sä teit jotain, äläkä tee sitä enää jos se ei ollu semmosta mitä kiltti ihminen tekis. Ja jos sä et tehny mitään niin lopeta toi luimistelu. Mä meen nyt kuitenkin tupaan. Mä kuulin äsken Santulta ja Ealta luottamuksellista tietoa, et Nelly on piilottanu keksit pastahyllylle ettei Hello syö niitä kaikkia heti. Niin ja näin meidän kesken: vihanneslokerossa on nallemunkkeja. Mä toin äsken.”

    • #8720 Vastaus

      Ilona Eronen
      Osallistuja

      Noniiin! Tässä vihjaillaan taas paljon. Kutkuttavaa. Syyhyttää kirjoittamaan, mutta tuntuisi hurjalta heittää toisen hahmon tarinaan iso paljastus ja jättää kirjoittaja pärjäilemään asian kanssa. Aistin tässä kuitenkin sellaista puoliksi tarkoituksellista rohkaisutönäisyä, jota ihan itse kerjäsin. Jännittävää. Alex on pienenä möläytellyt toisten salaisuudet, mutta toisaalta kerrotaan, ettei hän ole paljastanut yhtään (Oskarin) salaisuutta tahallaan. (Vielä.)

      Tässä on taas sitä Oskaria, jota on aina hirveän kiva lukea. Arvatenkin Oskari ottaa koko tilanteen raskaasti ja syyllistää itseään. Vaikka eihän se edes ole suoranaisesti hänen syytään, että Ilona on herkkä ja tilanteessa valmiiksi hermostunut. Nimiasian ja Alexin olemassaolon takia hahmojen välillä oli ehkä valmiiksi jonkinasteista jännitettä, joka johti tunteiden purkautumiseen. Voi sitä Oskaria. Epäselväksi jää, oliko Oskari alunperin vapaaehtoisesti valmentamassa vai kenties Alexin tai jonkun muun painostamana.

      Jotenkin niin hellyyttävästi tästä on pääteltävissä se, että Oskarin Oskarimainen tapa pyytää anteeksi on lisätä suolaa siihen Wandan ruokaan, mennä nöyränä kiikuttamaan se asianosaiselle ja sopertaa siinä jokin anteeksipyyntö. Ja kyllähän tie hevosnaisen sydämeen usein onkin juuri tämän hevosen kautta. Samaan aikaan Ilonakin koki ihan yhtä lailla tarvetta pyytää anteeksi tiuskaisuaan, mutta Oskari-parka näkee syyllisenä vain itsensä.

      Hörähdin sille, että Alexilla oli lapsena taskut täynnä etanoita ja sammakoita. Ehkä siksi, että oon itsekkin kerännyt niitä lapsena lemmikeiksi ja tehnyt niille agilityratoja, hah. Voin siis hyvin kuvitella, millainen Alex on ollut lapsena, ja se taas rakentaa häntä hahmona myös nykyhetkessä.

    • #8824 Vastaus

      Noa
      Ylläpitäjä

      Mun on heti pakko tehdä synninpäästö ja todeta, että Alex on jäänyt harmittavan etäiseksi hahmoksi mulle. Juuri kun hän tuli kuvioihin mulla oli niin paljon kaikkea, ettei tullut kuin silmäiltyä läpi hänen juttujaan. Onneksi niitäkin voi lukea aina jälkikäteen eli hätää ei ole nimeksikään! Tässä saan hänestä sellaista tarttumapintaa, että tekisi mieli mennä lukemaan niitä juttuja ihan nyt heti. Hän vaikuttaa mielenkiintoiselta tyypiltä, vaikka varmasti sitä mielenkiinnon määrää lisää tämä Oskarin ja hänen kanssakäyminen. Kaikesta huolimatta he tuntuvat olevan ihan hyviä kavereita, jotka eivät oikeasti sitten kumminkaan ajattele toisesta ikävästi tai pahasti. Vaikka se toinen olisikin vähän ärsyttävä tapoineen kaikkineen. Sitä tässä siis yritän sanoa, että heidän välinen dynamiikka on oikein toimivaa, sitä on kiva lukea!

      Oskarin tarina on kaikessa hienovaraisuudessaan ollut alusta saakka mielenkiintoinen ja aikas mehukaskin. Nyt alkaa tuntumaan, että pian ollaan siinä ytimessä, jota on kypsytelty jo pidemmän aikaa. Se pian voi olla kuukausia tai enemmänkin, mutta silti musta se tuntuu olevan pian :DD Tavallaan odotan sitäkin, vaikka tavallaan tämä näinkin olisi ihan hyvä. Kutkuttavaa!

  • #8721 Vastaus

    Eetu Hopiavuori
    Ylläpitäjä

    Juoneton kesken jäänyt kesätarina 1/2

    Hyttyset 1 — Hopiavuori 0

    Oli pidettävä kämmentä kahvikupin päällä, ettei koko kahvi maistuisi pian ihan saippualta. Sitten piti raottaa nopeasti kämmentä kuin kantta ja hörpätä raosta. Kun sulki silmänsä ja unohti tämän pikku epäkäytännöllisyyden, siinä illan rauhassa oli oikein mukavaa. Päätiellä huristeli autoja: ei häiritsevän tiheästi ja kovaäänisesti, vaan laiskasti ja rauhoittavasti. Linnut lauloivat kesää, ja piha tuoksui hevosilta, kauempana kuivavien pyykkien huuhteluaineelta ja vastaleikatulta nurmikolta. Hiki kuivui rapeaksi ihollani lämpöisessä varjopaikassani, mutta vaikka olosta tuli hieman rapea, ainakin siitä tiesi tehneensä jotain hyödyllistä päivän mittaan. Kaukana hirnui hevonen, ja minä hengitin syvään ennen kuin raotin taas kämmenkantta kupiltani hörpätäkseni hieman lisää kahvia.

    Elämä oli aika täydellistä. Ei ihan, mutta melkein, ja ellei pieniä epämukavuuksia olisi, miten sitä tuntisi elävänsä? Kaikki ei ollut ihan niin kuin olin suunnitellut, mutta suurin piirtein sinnepäin ainakin. Ei ollut vaimoa, mutta silti meni hyvin Nellyn kanssa. Minulla oli tallini, vaikka ihan joka karsinassa ei asunutkaan tällä hetkellä ketään. Hello sen sijaan suurin piirtein asui meillä, mutta oli onneksi niin kauana, ettei hänen läsnäoloaan voinut aistia millään lailla, sekin oli ihanaa. Eira oli linnoittautunut vintille lukemaan, eikä ollut itse asiassa pannut kampoihin pitkään aikaan, kun oli neuvoteltu hänen osallistumisestaan kotitöihin ja muusta sellaisesta. Omaa lasta… Omaa lasta minulla ei ollut… Mutta olipa Helmipuron kaksoset, jotka aina välillä kävivät roikkuen joko Inarista tai Helmipuron vanhemmista. Oli vähän niin kuin oma talon koirakin, mistä en ollut osannut edes haaveilla. Auto toimi, tilillä oli rahaa lainanlyhennyksiin ja mistään ei hirveästi kolottanut…

    ”Anteeksi mutta…”

    Avasin vastentahtoisesti silmäni. Saippuakuplamyrskyn toisella puolella seisoi Niklas. Kohotin kulmiani saadakseni hänet jatkamaan ja kämmentäni saadakseni taas vähän kahvia niin nopeasti ettei yksikään saippuakupla ehtisi saastuttamaan kuppini sisältöä.

    ”Mutta… Miksi..?”

    Niklas katsoi merkitsevästi turkoosin ja oranssin väristä muovihökötystä, joka pulputti automaattisesti saippuakuplia kovaa vauhtia terassin kaiteella. Kuplia rikkoutui hänen hiuksiinsa ja vaatteisiinsa, mutta niitä oli silti koko ajan tarpeeksi jäljellä. Uusiahan ilmestyi koneesta ihan koko ajan.

    ”Minä kyllästyyn itikoohin”, sanoin Niklakselle. ”Koitappa vain tulla tänne alle. Ei oo yhtäkää sääskiä kun on nuata kuplia.”
    ”Tää kuulostaa ihan joltain Hellon jutulta”, Niklas mutisi. Niin kuulostikin, kun oikein tarkemmin ajatteli. Kohautin olkiani ja Niklas jatkoi puhettaan täyteen ääneen. ”Mä olisin tullu kysymään et tartteksä näitä totanoinniin saippuakuplia nyt just. Mä yritän olla tossa kentällä ja hevonen pelkää.”
    ”Ai pelekää?”
    ”Joo. Mut jos ne on sääskiä varte, niin…”

    Kurotin sammuttamaan saippuakuplalaitteen. Se puhalsi vielä muutaman kuplan virran katkettua. Huidoin ilmassa leijuvat kuplat kauemmas ja join kahvia. Turha sitä enää oli suojella. Vaara oli sen osalta ohitse. Minun osaltani sen sijaan ei: saman tien alkoi inistä korvissa.

    ”No ei sun nyt kyllä olis tarvinnu…”
    ”No jos hevooset pelekää.”

    • #8825 Vastaus

      Noa
      Ylläpitäjä

      Eetu on kyllä kultainen. Olkoonkin vaan perinteinen suomalainen mies, joka ei juuri puhu eikä pussaa, hänessä on tietynlaista hellyyttävää viattomuutta. Tässäkin, niinkin yksinkertainen juttu kuin ongelma, ja siihen ratkaisu. Jostain syystä se ratkaisu on kyllä ihan jotain muuta kuin olisi voinut olettaa, mutta silti se toimii. Mua myös aina niin ilahduttaa ja helpottaa lukea, että Eetu voi hyvin. Vaikkei ole vaimoa tai lasta, niin silti suurempia harmituksia ei nyt ole. Kaikki on ihan jees, ja se on hyvä. Eetulle jos jollekin soisin ihan vaan pelkästään niitä hyviä ja kivoja asioita.

  • #8722 Vastaus

    Eira
    Osallistuja

    Juoneton kesken jäänyt kesätarina 2/2

    Hyttyset 1 — Hopiavuori 5000

    ”Niklas.”

    Niklas alkoi yskiä. Oli kai vetänyt mehuaan väärään kurkkuun. Ihme säpsy.

    ”Mulla on idea”, ilmoitin ennen kuin hän sai vastattua mitään ja istuin hänen vierelleen terassille.
    ”NOKÖHHÖH?” oli Niklaksen vastaus. Hänen kidastaan lennähti pullanmuru.
    ”Hyi yäk! Kuuntele: mä keksin millä me lyödään rahoiksi. Mut sun pitää auttaa koska Eetulla on taas joku paskasääntö et mä en saa enää käyttää porakonetta, että niele nyt vähä äkkiä se mehu, ja mennään kattoon millasia lautoja maneesin takana on.”

    Niklakselta kesti ikuisuus yskiä valmiiksi, ja sitten hän rupesi tietenkin kyselemään tyhmiä sen sijaan että olisi niellyt mehunsa ja typerän pullanpalansa loppuun.

    ”Rakennetaanks me jotain?”
    ”Ei kun tanssitaan piiritansseja sen porakoneen kanssa ääliö!”
    ”No vitsi — mitä?”
    ”Mosquito Magnet viistuhatta a la Haanpää et Haan — siis Helmipuro!”
    ”Mosquitomitä?”
    ”Magnet! Äh — vitsit sä oot kujalla — mä näytän.”

    Onneksi maailmassa oli olemassa Internet. Etsin Googlesta kuvan ja laitoin puhelimeni Niklaksen naaman eteen. Kuvassa oli ihan sikakallis viiidensadankahdeksankymmenen euron vihreä hökötys. Jos löytäisin sopivia lautoja, saisin rakennettua samanlaisen niin, että kuluja olisi kolmekymmentä euroa, ja voisin myydä sen Eetulle vaikka satasella. Hänhän se oli kitissyt sääskistä.

    ”Ei me osata tota rakentaa”, Niklas naurahti. ”Jos se olis helppoa, ei toi maksais noin paljoa.”
    ”Mä suunnittelin sen jo”, ilmoitin. ”Sun pitää vaan tehdä niin kun mä sanon, niin mä annan sulle puolet rahoista kun mä myyn sen Eetulle. Tai no… Neljäsosan.”
    ”Riippuu kauan siinä menee tehdä ja paljolla sä myyt sen”, Niklas tuumi dollarin kuvat puoliavointen silmiensä takana vilisten.
    ”Mä myyn sen satasella. Ja siinä menee vartti, jos sä nyt nielet sen typerän pullas ja haet sen porakoneen jota MÄ en muka saa käyttää, vaikka se olit SINÄ enkä MINÄ, joka poras sitä kiviseinää sillon siinä valaistuskeississä!”
    ”Ei he mung viga oo joh Eehu ei uhkonu hua”, Niklas sanoi suu täynnä pullaa ja nousi penkiltään. ”Oota mä haen sen porakoneen.”
    ”Enkä odota, kun mä meen kattoon niitä lautoja ja sä tuot sen koneen suoraan sinne.”
    ”Selvä sir.”
    ”Ja ota se pöytätuuletin kans mukaan siitä keittiöstä.”
    ”Miksi?”
    ”Koska mä käsken! Vipinää!”

    Viisi minuuttia myöhemmin meillä oli maneesin reunalla pöytätuuletin, muutama sopiva lauta, ihan sairas määrä hyttysverkkoa, jota Eetu ei ollut koskaan laittanut ikkunoihin asti, vaikka oli jo ainakin kolme kesää meinannut, vähäsen paksua vaneria ja Niklas porakoneensa kanssa. Niin ja vasara, pari naulaa ja muutama ruuvi, joista pari oli hieman vääntynyt.

    ”Poraa noihin reiät päihin”, komensin, ”ja tee niistä — vähä niinku pöytä.”

    Niklas oli sentään kunnon mies. Eli osasi korjata ja rakentaa asioita. Ja tehdä niin kuin sanottiin. Seuraavat viisi minuuttia myöhemmin Niklaksella oli edessään pieni pöydän näköinen hökötys, ja minulla puolestani pöytätuuletin, josta olin poistanut takimmaisen suojaverkon ja johon olin lisännyt sääskiverkon ihan kuin tuulipussiksi etupuolelle. Löin vielä pari naulaa pystyyn pöydän reunaan.

    ”Valmis”, ilmoitin.
    ”Valmis?” Niklas kysyi. ”Mikä tämä nyt muka on?”
    ”Mosquito Magnet viistuhatta”, esittelin ja työnsin pöydän maneesin seinustaa vasten. Laitoin tuulettimen sen alle ja ripustiin hyönteisverkkopussin löysästä päästään pöydässä olevaan naulaan.
    ”Aika ruma”, Niklas tuumi.
    ”Ja aika tehokas.”
    ”No eihän.”

    Vitsin ääliö. Pyöräytin silmiäni Niklakselle.

    ”No kun ei se ole päällä vielä!”
    ”Joo joo. Mut siis mä käsitän et sun idea on että toi tuuletin puhaltaa ne sääsket tonne verkkoon ja ne ei pääse pois sieltä enää. Mut millä sä luulet, että ne osaa lentää tähän tuulettimen lähelle? Siinä Mosquito Magneetissa luki, et se käyttää kaasua että se tekee siitä –”
    ”Joo joo joo luuleksä mua jotenki tyhmäksi? Mä pistän limsapulloon vettä, sokerii ja hiivaa.”
    ”Miks?”
    ”Että siitä tulee hiilidioksidia! Ääliö… Ja sitten mä pistän sen ja semmosen viiden euron mosquitomagnetpatruunan tohon pussiin. Ja tadaa.”
    ”Ai!” Niklas sanoi, ja sitten uudestaan: ”ai! Täähän vois itse asiassa toimia.”
    ”Tottakai se toimii. Mä suunnittelin sen itse. Tuu. Mennään sanoon Eetulle et se on satasen velkaa meille.”

    • #8723 Vastaus

      Ilona Eronen
      Osallistuja

      ”NOKÖHHÖH?” aiheutti heti alussa tyrskähtelyä. Nämä ovat niitä tarinoita, joista tulee väkisin mietittyä, että mistä IHMEESTÄ kirjoittaja on voinut nämä ideat saada. :DD Jos olisin kuullut aiemmin näistä tämän ja edellisen tarinan hyttysenkarkotuskeinoista, niin kesähän olisi pelastettu! Pitää kokeilla ensi kesänä vähintään noita saippuakuplia omallakin pihalla. Naapurit varmasti ilahtuvat.

      Nämä ovat tällaisia hauskoja ja kevyitä – saat taas kirjoittamisen näyttämään helpolta. Eetun tarinassa oli vähän syvempääkin pohdintaa alussa, ja siellä taas tuo lapsiasiakin vähän kummittelee. Yleisellä tasolla vire on kuitenkin kepeä tässä kahta tarinaa päällisin puolin tarkastellessa. Hahmot ovat niin omia itsejään kuin aina.

      Muhun iskee myös tuollainen mutkat suoriksi -huumori, kuin tässä lopussa, että Eetu on nyt näille suoraan satasen velkaa, toimi vehje tai ei. :Ddd Eiran kärsimättömyys aina jotenkin lisää sellaista touhukasta tilannekomiikkaa. Jännästi tuollainen vähän säpäkkä ja tiuskahteleva hahmo on tarinoissa hirveän hauska ja aivan harmiton, kun taas oikeassa elämässä sellainen tyyppi voisi saada ihmiset jopa ärsyyntymään tai ainakin puolustautumaan. Tarinoissa onkin ihanaa se, että hyvin erilaisilla persoonilla varustetuista hahmoista saa vain hauskaa tekstiä ja kaikki draamakin on loppujen lopuksi harmitonta fiktiota. Ei haittaa, vaikka joku hahmo joskus suuttuisikin tarinassa, joten oman hahmon uskaltaa laittaa tiuskimaan toisten hahmoille, koska se vain lisää väriä ja ulottuvuutta. Vaikka nämä olivat tällaisia kivoja ja kevyitä huumoritarinoita, niin minusta on oikeasti kivaa, että hahmojen välillä on joskus kitkaa, draamaa, tiuskimista ja ärsyyntymistä, sillä se on elämää. Se vasta sytyttääkin mielenkiinnon, jos jotkut hahmot eivät vain yksinkertaisesti pidä toisistaan, tai jos joku vaikka inhoaa toisen hahmon hevosta. No mutta joo, karkasin taas vähän sivuraiteille. Ehkäpä se johtuu tästä sopivan realistisesta ja moniulotteisesta kirjoitusympäristöstä, jossa on tilaa elämänmakuisille ideoille.

    • #8826 Vastaus

      Noa
      Ylläpitäjä

      Ilona veikin aika hyvin sanat suustani. Muakin tämä tarina huvitti useampaan otteeseen. 😀 Eira ja Niklas ovat parivaljakkona niin mainiot, vaikka samalla tulee mietittyä että millainenhan se Eira olisi vaimona kun Niklastakin komentaa niin sujuvasti. Tai ehkä se on vaan se Niklaksen labradorinnoutajamainen luonne, joka saa tämän Eiran komentelun niin toimivaksi. Hello olisi varmaan laittanut vastaan ja sanonut että hae ja tee ihan itte. Ja sitten lähtenyt kumminkin mukaan kun kuuli että voi saada rahaa 😀

      Senkin mä tiedän, että Eetu tasan maksoi sen satasen – ainakin lopulta, enkä muuhun halua uskoa :DD

  • #8732 Vastaus

    Oskari
    Osallistuja

    Muuta ajateltavaa

    Outi oli tullut.

    Niin ne puhuivat.

    Kaikki.

    Nojasin tarhan aitaan niin kuin olisin voinut saada Jussilta joitain vastauksia sellaisiin kysymyksiin, joita en ollut edes oikeastaan kysynyt. En varsinkaan hevoselta. Jussi kuitenkin oli kuulemma nähnyt Outin. Mitähän olisin halunnut hevosen minulle kertovan? Että vieläkö Outi tapasi tuhista hymyillessään juuri ennen kuin alkoi nauraa?

    En ollut koskaan ollut niin lähellä oikeaa seurustelua kuin Outin kanssa. Olin pitänyt viimeksi kädestä ketään tyttöä yläasteella ennen kuin olimme kävelleet Outin kanssa Kyrönjoen rannalla. Muuta ei sitten varsinaisesti ollut tapahtunutkaan, ja sitten Outi olikin häipynyt. Kun hän ei ollut vastannut puhelimeen muutaman viikon ja muutaman soiton päästä, en ollut enää edes yrittänyt. En minä ollut uskonutkaan, että olisin tarpeeksi hänelle tai ylipäätään kenellekään.

    Jussi-parka ei pitänyt syvistä mietteistäni, vaan hamuili takkini hihaa. Rapsutin sitä leuan alta, vaikka ei se rapsutuksia tullut hakemaan, vaan varmaan ruokaa. Se oli lihonut taas jonkin verran.

    Minun olisi pitänyt silloin hyväksyä Eetun tarjous ja ryhtyä ratsastamaan Jussilla.

    Silloin minä olisin saanut kilpailla.

    Silloin Outi ei olisi välttämättä tullut takaisin ja kävellyt sen ylitse, mitä sydämestäni jäi jäljelle sen jälkeen, kun me emme koskaan lähellekään seurustelleet.

    Hieroin naamaani voimakkaasti kylmillä sormillani. Minä tarvitsin projektin justiinsa nyt. Typyn kanssa ei mennyt enää niin paljoa ainaa kuin ennen: ei niin paljoa, että se riittäisi tällaisessa tilanteessa. Selasin mielessäni hevosia ja ratsastajia.

    Jos hyväksyisin Jussin nyt, Outi tulisi kaupan päälle, enkä välttämättä kestäisi sitä. Milanin kanssa oli turha kuvitella tekevänsä yhteistyötä, ja Biffe oli rasittava ratsastettava minulle. Il — Ilonaa olin loukannut jo kerran maneesissa. Nelly valmensi Eiraa Cozminalla, niin ettei siinä kaivattu minkään valtakunnan apua. Helillä oli eri näkemykset hevosista kuin minulla. Kylmäveriset nyt… Noh, ne eivät olleet minun tyyppiäni, eivätkä niiden ratsastajatkaan, paitsi ehkä Eira, jolla tosiaan oli jo se Nelly. Alex puolestaan oli niin pikkuruinen, ettei pystyisi venymään sellaiseksi ratsastajaksi, jollaiseksi valmennettavani halusin venyttää — mutta — mutta — mutta Tetris oli hevonen, jonka olisin voinut koeratsastukseni perusteella ostaa itsekin, ellei minulle olisi silloin kelvannut pelkästään Ukko!

    ”Kiitos avusta”, tokaisin Jussille, joka näytti hölmistynyttä naamaa. Sitten lähdin jäiset kädet syvällä taskuissani tallia kohti.

    Niinhän se hoidettaisiin. Ensiksi ryhdyttäisiin kohottamaan Tetriksen lihaskuntoa. Hyvä peruskuntohan sillä oli, mutta kunnollinen rivakka maastoilu ja Otsonmäen ainoan mäen, Pihlajamäen, juokseminen tekisi sille oikein hyvää. Siinä menisi varmasti koko syksy, mutta syksy myös riittäisi, ellei Alex sitten keksisi jotain typerää ja hidastaisi treeniä. Sitten voitaisiin ryhtyä tekemään jotain oikeaa… Tetris venyisi varmasti vähintään vaativaan A:han melko nopeasti…

    Seuraavana starttaavat Oskari Susi ja Tetris…

    Kyllä…

    Hevosen lisäksi voisi olla samalla muutakin ajateltavaa, kuin Outi. Alex nyt ahdisti minua pelkällä läsnäolollaan niin paljon, että harvoin sitä ehti muuta murehtia. Camillan kanssa olin iltani viettänyt kotona, mutta hän oli yhä harvemmin katsomassa urheilua kanssani. Milan nyt tietenkin oli kun oli, mutta hänellä oli omat iänikuiset kiireensä Biffen kanssa ja kuulemma töissä. Se Ilona — se Ilonahan oli aika tasaisen oloinen. Eikä Alex ollut tainnut ainakaan toistaiseksi juoruta mitään. Sitä paitsi Wandahan oli sitkeä hevonen: siitä ratsukosta saisi varmaan paitsi maastoseuraa, myös saisi katsoa kuinka Wanda kehittyisi Tetriksen rinnalla.

    Ja sittenhän voisi tehdä treeniohjelman.

    Ja kisakalenterin!!

    Ei, Oskari, ei treeniohjelmia ihmisten hevosille, eikä kisakalentereita!

    • #8733 Vastaus

      Ilona Eronen
      Osallistuja

      Huvittavaa seurata tätä ajatuksenjuoksua, jossa Oskari vain päättää nyysiä Alexin hevosen omaan käyttöönsä kyselemättä sen enempää – asia on jo päätetty ja sillä sipuli! ? Mä olinkin miettinyt, että Oskari tarttis hevosen, mutta ainahan hän voi ratkaista asian näinkin! ?

      Tässä on hienosti käytetty Jussia tavallaan keskustelukumppanina tuomassa Oskarin ajatukset julki ilman, että hevosella on tietenkään ainuttakaan vuorosanaa. Lyhyessä ajassa päästään tehokkaasti syvistä vesistä innostuneeseen tunnelmaan, kun Oskari kokee löytäneensä ratkaisun ongelmaansa ja suorastaan innostuu treenikalentereista ja kisaamisista. Mikä muka voisi mennä vikaan? Olisipa kiinnostavaa olla kärpäsenä katossa, kun tämä idea esitetään Alexille, haha!

    • #8746 Vastaus

      Outi Halme
      Osallistuja

      Oskarin ajatukset Outin paluusta on kyllä varmaan ne, jotka Outiakin kiinnostaisi kaikista eniten ja myös sellaiset, joita mun olisi itse ollut vaikein yrittää arvata. Nyt ehkä Outin ei siis tarvitse yrittää vältellä Oskaria tallilla ihan loputtomiin.

      Ja Jussi on niin ihana! Se on ehdottomasti loistava keskustelukumppani ja neuvonantaja. Tavallaan olisi ollut tosi mielenkiintoista nähdä Oskari ja Jussi kisakentillä. Mutta toisaalta sitten Outi ei varmaan olisi voinut palata samalla tavalla Jussin hoitajaksi, joten Outin puolesta olen vähän iloinen, ettei Oskari ottanut diiliä.

      Jotenkin mä niin toivoisin, että Oskari löytäisi vielä itselleen oman the hevosen ja se nähtäisiin jossain Power Jump finaalissa menestymässä kaiken kovan työn ja tuskailun jälkeen. Mutta jotenkin mulla on sellainen fiilis, ettei sen elämässä asiat taida mennä kovin suoraviivaisesti 😀

  • #8748 Vastaus

    Outi Halme
    Osallistuja

    Pariton hanska

    Se alkoi vaan sillä, että mä hain Jussin tarhasta. Ja ehkä vähän harjasin sitä. Ja laitoin satulan selkään valmiiksi. Sitten kerran Eetu pyysi mua menemään alkukäynnit, kun sillä oli vielä joku homma kesken ja seuraavana päivänä taas loppukäynnit. Ja ennen kuin mä huomasinkaan, Jussi kuljetti mua sitä ihan tuttua hiekkatietä pitkin tasaista keinuvaa käyntiä aivan kuin joskus kauan aikaa sitten. Mä rapsuttelin Jussia korvan takaa, availin pieniä solmuja sen hännästä ja vaihdoin sen talliloimen paksumpaan, kun syksyinen ilta tuntui yllättävän purevalta. Kerran Marshall tuli tallipihalla vastaan vaunuja työnnellen ja mä sain tavata Ellin, jonka suuret silmät tuijotti mua tutkivasti pipon ja muhkean makuupussin reunan välistä. Sinä päivänä Elli ei halunnut millään nukahtaa. Mun auto seisoi taas sillä samalla vanhalla paikalla maneesin kulmalla ja mä olin valinnut suosikkini keittiöön ilmestyneistä Polle-mukeista. Se oli se keltainen. Mä kävin rapsuttamassa Mielikkiä ja lupasin kertoa joskus Noalle ja Nellylle ihan ajan kanssa mun seikkailuista ympäri Eurooppaa. Eira kuunteli meidän jutustelua olohuoneen puolelta välillä jotain tuhahdellen, joten mä uskoin sen pitävän mua edelleen ääliönä. Varmaan Eira oli oikeassa.

    Meni pari viikkoa, kunnes musta tuntui, ettei Eetu ehkä suuttuisi, jos mä vähän järjestelisin Jussin kaappia. Se oli taas ääriään myöten täynnä tavaraa ja yhdellä vilkaisullakin näki, ettei niistä kaikki todellakaan ollut Jussin. Kun mä pinosin tavaroita kaapista satulahuoneen lattialle, tuntui hassulta nähdä kulmista kihartuneet maalarinteipin palat, joissa mun vino käsiala oli yrittänyt muistuttaa Eetua siitä, missä korissa oli suojat ja mihin väliin mahtui juuri sopivasti vaikka iso linimenttipullo. Juuri sellainen, joka nyt lojui siellä suojakorissa satulasaippuan ja kolmen parittomat ratsastushanskan kanssa. Edelleen Jussin kaappiin löysi selvästi tiensä ne kaikki tallissa vaeltavat varusteet, joille ei ollut muuta kotia. Mä naurahdin vähän kolkosti, kun mä tajusin samaistuvani mustaan, sormenpäistä kuluneeseen nahkahanskaan. Ehkä juuri siksi mä jäin tutkimaan hanskaa tarkemmin.

    Yksinäinen hanska oli edelleen ihan siistissä kunnossa, vaikka sen reunan vaaleat ompeleet oli värjäytyneet harmaiksi ja vähän rispaantuneet. Sen kämmenselkään oli jähmettynyt sipaisu kuolaa ja ruskeaksi muuttunutta ruohosilppua. Hanska oli selvästi ehtinyt muotoutua käytössä mukavaksi, mutta mun pitkille sormille se oli ainakin kokoa liian pieni. Kun mä vilkaisin sisäpuolelle ommeltua pientä kokolappua, mä tunnistin heti nimen, joka siihen oli kirjoitettu siististi kuumakärkikynällä varmuuden vuoksi. Varmaan hanska oli löytynyt vasta Sonjan lähdön jälkeen, sillä muuten se olisi varmasti löytänyt takaisin oikeaan kaappiin.

    Mun oli edelleen vaikeaa uskoa, että Sonja ”mä en kyllä aio koskaan kisata” Tähdistö oli ottanut ja lähtenyt valmentautumaan Sveitsiin. Jos vaikka Hello olisi käskenyt lyömään asiasta vetoa silloin, kun mä vielä tunsin Sonjan, mä en olisi ikinä uskonut tällaiseen tulevaisuuteen. Tietenkin mä olin iloinen Sonjan puolesta ja ihan vähän kateellinenkin niin hienosta tilaisuudesta, mutta eniten mä huomasin olevani surullinen. En Sonjan, mutta itseni takia. Sinä aikana, kun Sonjasta oli tullut kilparatsastaja ja Jannasta äiti, musta ei ollut tullut yhtään mitään. Mä olin korkeintaan joutunut sillä samalla pelilaudalla jonkun sata askelta taaksepäin takaisin teini-ikään ja muiden kasvattaessa etumatkaansa, mä olin juuri ja juuri päässyt samaa ruuttuun kuin silloin, kun mä olin viimeksi tullut Otsonmäelle. Paitsi että tällä kertaa se ei ollut mikään uusi alku. Ehkä jos mulla olisi ollut täällä edelleen maailman järkevin Sonja, mä en olisi kiitänyt taas piiloon satulahuoneeseen, kun tunnistin Oskarin äänen seuraamassa jotain tuntematonta naista ja sen ruunikkoa hevosta. Mä huokaisin ja mietin, mitä parittomille hanskoille pitäisi tehdä. Ei niitä kannattanut säilyttää vain siltä varalta, että joskus todella epätodennäköisesti jollekin niistä löytyisi sopiva pari. Tuntui kurjalta heittää Sonjan vanha hanska roskikseen.

    Mä olin ehtinyt jo uppoutua takaisin pinteleiden käärimiseen ja puoliksi käytettyjen purkkien ja purnukoiden järjestelyyn, kun kysyvä tervehdys sai mut käännähtämään terävästi satulahuoneen ovelle. Se ääni ei kuulunut kenellekään tutulle.
    “Sori, oonks mä just tiellä?” mä aloin raivaamaan kiireesti tarvaroita takaisin kasaan, sillä kieltämättä mä oli valloittanut varmaan puolet satulahuoneen lattiatilasta ja ovelle ilmestynyt siro nainen korjasi otettaan satulasta sen näköisenä, että se mielummin veisi sen paikalleen kuin odottaisi, että mä olin valmis.
    “Aa joo… Wandan satula on just siellä. Mut ei kiirettä”, nainen nyökkäsi jonnekin mun ohi ja hymyili. Automaattisesti mä ajattelin sitä uutena tallilaisena, vaikka sen näkökulmasta mä varmaan olin se uusi.
    “Mahdutko nyt?”
    “Joo enköhän”. Nainen oli mua ainakin päätä lyhyempi ja hetken mä mietin, pitäisikö mun tarjoutua auttamaan, mutta se näytti nostavan painavan satulan kevyennäköisesti paikoilleen. Mä lysähdin takaisin lattialle vanhan viltin päälle risti-istuntaan ja nappasin seuraavan mytyn, punaisen fleece-pintelin, jota mä aloin oikomaan.
    “Onks noi Jussin tavaroita?” nainen oli jo lähdössä, kun se kuitenkin vielä kääntyi kysymään. Se katsoi mua samaan aikaan vähän uteliaasti ja epävarmasti. Varmaan mulla olisi ollut samanlainen ilme, jos joku tuntematon olisi ilmestynyt penkomaan kaappeja. Eihän se tosiaan mua tuntenut.
    “Joo, mä oon Jussin… Outi”, tajusin vihdoin esittäytyä ja mun teki mieli irvistää. En mä vieläkään tiennyt sainko mä sanoa enää itseäni Jussin hoitajaksi, joten Jussin Outi. No, sillä nyt mentiin.
    “Ai kiva”, toinen vastasi ja hymyili vähän, “mä oon Ilona, Wandan omistaja”.
    Mä pyörittelin edelleen hajamielisesti fleecepinteliä rullalle, kun mä kyselin ne peruskohteliaat kysymykset, joita kuului kysyä. Millainen Wanda on, miten Wanda on viihtynyt, miten Ilona on viihtynyt. Nainen vastaili kysymyksiin lyhyesti, samalla tavalla kohtelias hymy kasvoillaan. Lopulta oli Ilonan vuoro kysyä.
    “Hoiditsä pitkään silloin Jussia? Ennen kuin lähdit?” se onnistui yllättämään mut. Kai seskin kysymys oli tarkoitettu samalla tavalla kohteliaaksi ja ihan harmittomaksi, vaikka musta tuntuikin oudolta, että se uusi tyyppi tiesi musta näköjään enemmän kuin mä siitä.
    “Joo kyl mä aika pitkään ehdin. Ja nyt mä tulin takaisin”, mä vastasin ja mun ääni kuulosti vähän puolustelevalta, vaikka mulla ei ollut mitään syytä uskoa, että Ilona syyttäisi mua yhtään mistään.

    • #8749 Vastaus

      Ilona Eronen
      Osallistuja

      Tämä on niin hienosti kirjoitettu, etten edes tiedä, mistä aloittaa. Tuo hanskan kuvailu ja se, miten eksynyt vanha ratsastushanska voikin heijastella kaikkea ollutta ja mennyttä ja isoja asioita ja elämän käänteitä, ai että. Osaisinpa kirjoittaa noin! Tässä on niin kauniisti kuvattu sitäkin, miten Outi on sujuvasti solahtanut takaisin Hopiavuoren arkeen ja Jussin ja kaikkien muidenkin elämään – paitsi ehkä Oskarin. Tähän liittyen lukija jääkin uteliaana odottamaan, mitä käy, jos nämä kaksi joutuvat kohtaamaan toisensa. Näyttää siltä, että tässä vaiheessa molemmat koettavat vältellä toisiaan.

      Hymyilin ”Jussin Outille”. Se tuli jotenkin niin luontevasti ja yllättäen ja sopi täydellisesti. On niin helppo lukea siitä, kun palaset loksahtelevat kohdilleen. Jussin kaapin sotkuisuus Outin järjestelmällisyyttä vasten kielii siitä, että Outia on todellakin kaivattu ja hänelle on paikkansa täällä. Autokin on edelleen samalla paikalla. Vaikka moni asia on kuten ennen, on sosiaalisessa ympäristössä tapahtunut myös muutoksia, kun hahmoja on tullut ja mennyt.

      Erityiskiitos siitä, miten kauniisti pysähdyit kuvailemaan Ilonaa. Sen ulkonäköön ei ole itseni lisäksi oikein kukaan vielä uskaltanut tarttua, ja ai että – teit sen niin hienosti, etten itse osaisi. Tällä tavalla hahmo vasta saa elämän, kun joku muu ottaa siitä kiinni ja kertoo, millaisena itse sen näkee. Ihanaa, kun hahmot rakentuvat yhdessä kirjoittamalla. <3

      Pitihän mun nyt tähän pieni pikavastine raapustaa.

    • #8753 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Tässä on kyllä ihana kerrontatyyli etenkin alussa. Se on jopa sellaista unenomaista. Siinä Outi ikään kuin liukuu takaisin vanhoihin juttuihinsa niin kuin ei olisi koskaan poissa ollutkaan. Alun tunnelma onkin musta rauhallinen ja seesteinen: kaikki palaa sellaiseksi kuin kuuluukin.

      Kaapin järjestelemisen mäkin tulkitsen paitsi ponnahduslautana Outin ajatuksien lentoon lähdölle, myös sillä tavalla, että Outia on kaivattu ja tarvittu. Sotkuinen ihmeellinen kaikki-tänne -keräilykaappi on osoitus juuri siitä, että Outi on ollut kaivattu ja tarpeellinen.

      Kun ajatukset lähtevät lentoon, rauhallisen seesteinen tunnelma muuttuu haikeaksi. Outihan on ihan oikeassa: moni muu on päässyt tavoitteisiinsa ja jatkanut eteenpäin, mutta Outi tekee samaa kuin viimeksi samassa paikassa. Ihmiselle, joka haluaa edistyä, sellainen on aikamoinen painajainen. (Sitten on sellaiset kuin minä, jotka rakastaisivat vakaata tilannetta ja sitä että tuttu arki on odottanut, mutta se onkin toinen juttu.)

      Ihanaa, että ajoit Outin ja Ilonan kohtaamaan heti alkuunsa. Ilonan edellisessä tarinassa näiden välille ryhdyttiin rakentelemaan kilpailuasetelmaa, ja tavallaan se jatkuu tästä, joskin eri näkökulmasta ja vähemmän katkerasti. Kumpi tässä nyt tosiaan on se uusi tallilainen? Loppua kohti kilpailuasetelma muuttuu vähän niin kuin kireämmäksi, mikä tosin on vain Outin tulkinta tapahtumista.

      Odotan kovasti mitä tapahtuu, kun Outin ja Oskarin saa kohtaamaan. Yhtä paljon odotan nyt Ilonan ja Outin kanssakäymisiä, koska heidän välillään on nyt sellaisia jännitteitä, joita ei tarvitsisi oikeasti olla. Oikeassakin elämässä tilanne voisi ryhtyä kärjistymään juuri näin — vaikka vielä on kaikki mahdollisuudet pelata näiden kahden suhde mihin tahansa suuntaan. 😀

  • #8750 Vastaus

    Ilona Eronen
    Osallistuja

    Ilona kalasteli pikkulusikalla mustaa koirankarvaa kahvistaan. Onni oli kömpinyt olohuoneen sohvalle Mielikin viereen katsomaan Uutisia. Tuvan täytti tutuksi tulleen joukon puheensorina, jota Ilona kuunteli vaiti toisella korvalla – vain hänen lusikkansa kilahteli hiljaa mukin reunoihin. Ulkona oli hämärä syysilta, ja märät lehdet olivat liiskautuneet sateen voimasta maahan kiinni. Enää korkeintaan tihutti, mutta Ilona näki sielunsa silmin Wandan tyytymättömänä tarhassa sadeloimi niskassa, korvat sivuilla riippuen. Kai se olisi noukittava sisälle ja vietävä maneesiin, ettei se menisi taas ratsastaessa korvat luimussa ihan kippuraan tuulen heittäessä vesipisaroita naamalle.

    Uppoutuessaan tuijottamaan läpikuultavan sinisten silmiensä heijastusta mustan kahvin pinnasta Ilona ajatteli sitä iltaa, kun oli törmännyt satulahuoneessa siihen Outiin. Ilonan esiintyminen oli rakoillut vain hetken, kun hän oli ymmärtänyt kenen kanssa puhui, ennen kuin oli loihtinut kohteliaan hymyn kasvoilleen peittämään sitä, että todellisuudessa vähän pelotti ja jännitti ja teki mieli paeta. Outi oli niin cool. Niin rauhallinen ja luonteva ja- ja- niin kuin kala vedessä täällä. Se tiesi kaiken ja kaikki ja muisti kaikkien tavaroiden paikat ja oli niin pitkä, ettei tarvinnut jakkaraa ottaakseen tavaroita ylähyllyltä. Ilona oli eilen viimeksi joutunut kiipeilemään hyllyjen varassa kuin apina, kun oli kaivanut Wandan sadeloimea esiin. Onneksi Alex oli tullut paikalle, nauranut ja samaistunut. Sanonut, että oltais hyvä tiimi – kaksi puutarhatonttua. Silloin Ilonaakin oli alkanut naurattaa.

    Sinä yhtenä iltana Ilona oli katsellut painava satula sylissään Outin valtaamaa satulahuonetta, ja ote kantamuksesta oli uhannut livetä koko ajan. Outi oli ollut kuin kotonaan. Ilona ei olisi tohtinut koskea kenenkään muun tavaroihin kuin omiinsa, mutta Outi oli ottanut tehtävänsä Jussin hoitajana vastaan niin luontevasti, kuin olisi tehnyt sitä aina. Kaikesta arastelustaan huolimatta Ilona oli ollut kuitenkin myös utelias. Hän oli varmaan kysynyt vähän liian monta kysymystä, mutta keskustelun perusteella oli käynyt ilmi, että Outi oli kaiken lisäksi vielä mukavakin. Kohtelias ja sellainen… lämmin. Sellaisia ihmisiä tarvitaan, kun illat viilenevät.

    • #8754 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Ilonan käsitys Outista haarautuu jotenkin kahtia tässä tekstissä. Oikeastikin on mahdollista samaan aikaan olla varovainen ja varautunut uutta tuttavaa kohtaan, vaikka samalla pitääkin häntä mukavana. Tätä mua kiehtovaa kilpailuasetelmaa rakennetaan edelleen tässä tarinassa: Outi on Ilonaa parempi, pidempi, rohkeampi ja ties mitä. Loppua kohti ajatukset pehmenevät, vaikka aluksi olen lukevinani sitä katkeruutta, joka melkein-ensikohtaamistakin Outin palattua väritti.

      Mua huvittaa ihan hirveästi ajatus Ilonasta kiipeämässä loimen perässä satulahuoneessa ja ajatus Alexista hirnumassa ja samastumassa hänen kärsimyksiinsä. 😀 Silti mun lempijuttu tässä tarinassa on se, että päätit kirjoittaa Outin kanssa yhdessä. Yhdessä kirjoittaminen on sata kertaa kivempaa kuin yksin, ja kuka nyt ei tykkäisi, kun omaa hahmoa käsitellään toisen tarinoissa!

  • #8757 Vastaus

    Alex
    Osallistuja

    Tetris lähtee

    ”Mihin se on menossa?” Ilona kysyi, kun ähelsin suojia Tetriksen jalkojen ympärille suulissa nokka kohti avonaisen kuljetusvaunun perää.
    ”Huoriin”, ähkäisin, mutta kun vilkaisin Ilonaa, kaduin sitä. ”Siis mä tarkoitan, että se lähtee nyt ainakin viikoksi Tervajoelle.”
    ”Ai jaa… Miksi?” Ilona kysyi silmät edelleen pyöreinä Tetriksen huoriinmenon vuoksi.
    ”Ne astuttaa sillä jonkun tamman, ja mulle kelpasi se raha, mitä ne tarjosi.”
    ”Okei…”

    Mumisin jotain epäselvää kun Ilona otti askelia lähteäkseen tarhoille tihkusateeseen. Hän vastasi samanlaisella ihmeellisellä muminalla. Kiskoin pipon päästäni ja nakkasin sen suulin kivijalalle. Vitsit kun tuli kuuma suojittaessa.

    ”Sun pitää sitten olla kiltisti siellä”, ohjeistin Tetristä kun kyykistyin seuraavaksi sen takajalkoihin.

    Tetris ei tainnut ymmärtää. Se huiskaisi pari kertaa hännällään ja nosti juuri sitä jalkaa, jota yritin kääriä suojien pehmeyteen.

    ”Siis just tommosia mitään et tee. Olet ihmisiksi siellä, ettei mun tartte hävetä. Vaikka ei mami sua häpeä… Vaikka räjäyttäisit koko tallin… Mutta et räjäytä!”

    Tetrikselle jutellen suojien laittaminen kävi aika rattoisasti, vaikka näpit meinasivat jäätyä. Hevonen ei laittanut kummemmin vastaan: kunhan vähän nosteli takajalkoja. Sitä taisi kutittaa. Halusin laittaa pintelin sen häntään, koska se oli kasvanut niin nätiksi ja se oli sitä paitsi harjattu kunnolla vasta eilen. Siitä pikku Tetrikseni ei ollut samaa mieltä, vaan litisti häntäänsä sinnikkäästi takapuoltaan vasten niin, että pinteliä oli tosi hankala pyörittää. Ajattelin itsekseni, että pitäisi ehkä hommata sille hieroja. Ties vaikka olisi selkä jumissa. Ei se ollut samalla tavalla pullikoinut vastaan eilenkään, kun olin harjannut sen hännän.

    Lopulta Tetris oli kokonaan valmis matkaan. Yritin vielä pussata sitä turvalle, mutta se nosti vain päätään ylös niin että annoin olla ja halasin sen kaulaa pussaamisen sijaan. Kun irrotin sen suulista, se seurasi minua kiltisti ramppia pitkin kuljetusautoon. Vähäsen rintaa kivisti, kun sydämeni oli haljeta ylpeydestä, vaikka enhän minä ollut Tetristä edes kouluttanut. Silti se oli minun hevoseni. Minun hieno, suuri, mahtava hevoseni, jollaisen olin aina tahtonut.

    Sipaisin vielä Tetriksen poskea, kun se oli jo heinäverkon kimpussa. Sitten laskeuduin vaunun etuovesta. Vielä pitäisi nostaa ramppi. Helppo homma. Kävelin saman tien rampille ja nostin sitä. Se oli kevyempi kuin sen lainakopin ramppi, jolla Tetris oli tullut. Oli helppoa puskea se ylös asti.

    Paitsi että joku ääliö suunnittelija oli sijoittanut kopin hakaset noin viiden metrin korkeuteen, niin ettei tavallinen ihminen voinut mitenkään yltää niihin.

    Tähyilin nopeasti ympärilleni. Olisiko paikalla joku hujoppi? Ihan kuka tahansa. No ei. Wandan pää pisti esiin suulista siitä kohtaa, jossa Tetris oli äsken ollut. Kun yhä pitelin takaseinä-ramppia kiinni, Ilonankin naama kurkkasi minua.

    ”Tarvisin vähän apua”, virnistin.
    ”Joo mä tuun”, Ilona vastasi heti ja lähti auliisti tulemaan suulista.
    ”Ei kun… Mä luulen, että sä et voi auttaa tässä. Kato nyt noita klipuja.”
    ”Kyllä mä niihin yllän”, Ilona vastasi, ja ylsikin.

    Paitsi että niitä hakoja olisi pitänyt jaksaa painaa kiinni voimalla.

    Ja jos on venyttänyt kätensä äärimmilleen yltääkseen niihin, niin ei taatusti saa painettua voimalla.

    ”Siis miksei tämä nyt mene?” Ilona mutisi.
    ”Eikö siellä suulissa nyt ole ketään?”
    ”No on… Hello!”
    ”Sitä me ei kyllä pyydetä.”
    ”Sitä on nyt pakko pyytää. En mä saa tätä…”

    Olin jo ajamassa Ilonan hakemaan Helloa, mutta onneksi tajusin, että eihän minun ole mikään pakko seistä pitelemässä ramppia. Laskin sen takaisin alas ja mutisin, että mennään nyt sitten kaikkien naurettavaksi.

    Hello ei kuitenkaan nauranut. Sen sijaan hän viritteli nopeasti kasvoilleen sen jäätävän ärsyttävän pyhän, jeesustelevan ilmeensä, kun selitin tilanteen.
    ”Tokihan minä autan aina neitoja hädässä, oi Alexandra!” Hello kujerteli ja lähti omin päin parkkipaikan puolelle hyläten Skotin siihen, missä se seisoi.
    ”Onko sun nimi muka Alexandra?” Ilona hymyili kääntyessään Wandan puoleen.
    ”On, mut ei se vielä mitään! Hellon nimi on Helemias.”
    ”Eikä ole!”
    ”On! Ja Oskarin nimi –” nielaisin ja hymyilin yrittäessäni keksiä jotain muuta jatkoa, kuin mitä olin ollut möläyttämässä. ”Oskarin nimi on Oskari Sakari. No okei. En mä tiedä onko. Mutta vois kuvitella. Mutta Hello on kyllä Helemias.”

    Ilona hymähti, mutta vakavoitui sitten harjatessaan Wandaa. Hän imeskeli huuliaan siihen malliin, että hänellä oli jotain mielen päällä. Päätin jäädä odottamaan hetkeksi ja kampasin aikani kuluksi Skotin häntää sormillani. Hello piti sitä pitkänä, eikä se näyttänyt kovin viisaalta.

    ”Viikonko sä sanoit että Tetris on poissa?” Ilona sai lopulta kysyttyä.
    ”Juu.”
    ”Eli säkään et tuu viikkoon..?”

    No en ollut kyllä ajatellut tulla. Ilona kurtisteli otsaansa muka salaa, mutta näkyihän se nyt sivuprofiilistakin. Kävi sääliksi.

    ”Eiku kyllähän mä nyt tuun silti”, päätin lennossa. ”Täällä saa ilmaista kahvia kuitenkin.”

    Hello tuli kerrankin paikalle oikeaan aikaan ja keskeytti tilanteen ennen kuin koko asiaa jouduttiin puimaan yhtään sen enempää.
    ”Vaununne ovat valmiit, oi Alexandra”, Hello toimitti ja suoritti pienen hovikumarruksen.
    ”Kiitos”, sanoin ja kaivoin taskujani siltä varalta, että siellä olisi jokin kolikko antaa tippinä uudelle hovipojalleni. Siellä ei ollut kuin tupakkaa, avaimet, Kinder-munasta töissä tullut dinosaurus ja pari irtonaista purkkaa. Päätin antaa tippinä dinosauruksen. Hello otti sen vastaan, kun ei raukka tiennyt, millaista roskaa olin ojentamassa. ”Tässä. Hyvästä työstä, sir.”
    ”Kiitos, my lady”, Hello sanoi vieläkin vakavalla naamalla dinosaurustaan katsellen ja työnsi sen sitten taskuunsa.

    • #8758 Vastaus

      Ilona Eronen
      Osallistuja

      Tää tarina aiheutti mulle ekalla lukukerralla kaksi sydäriä. Ensimmäinen tuli heti otsikosta. Ei ei, ei Tetris saa lähteä! Mutta onneksi se olikin vain väliaikaista.

      Alexista on nopeasti tullut yksi mun lempihahmoista. Uskon ihan täysin, että Ilonaa harmittaisi, jos Alex olisi viikonkin poissa. Näiden kahden puutarhatontun vertaistukitiimi on kyllä ihan paras, ja tällaisia lyhyiden ihmisten ongelmista johtuvia kommelluksia voin kuvitella paljon lisääkin tulevaisuudessa, hah. Koko asetelma pätkästä ja vielä lyhyemmästä pätkästä tekemässä yhtään mitään voimaa tai vartta vaativaa on jo itsessäänkin koominen. Niin ja kuten tässäkin, niin meidän lyhyiden ihmisten mielestä mehän olemme niitä normaaleja ihmisiä ja kaikki muut ovat kummallisen pitkiä! Minusta sekin on aivan verratonta, että Alex ja Ilona mumisevat kumpikin jotakin selittämätöntä keskenään, ja saavat toisistaan selvää.

      Haluaisin saada päivittäin tuoreen tilannekatsauksen siitä, mitä Alexilla on taskussaan. Siellä on aina kaikkea jännää, kuten dinosauruksia. Alex on jo nyt Ilonalle vähän sellainen tuki ja turva ja luottopakki, ja Alexin taskussa sattuu olemaan myös purkkaa, joka on Ilonan sellainen rauhoittava coping-juttu ahdistavissa tilanteissa. Ilonan näkökulmasta tämäkin symboloi sitä, että Alexin lähellä kannattaa pysyä. Alexia ei saa viedä Ilonalta pois. Eihän?!

  • #8759 Vastaus

    Oskari
    Osallistuja

    Tiny Kitten Kisses 2

    Kyllähän se Miika oli jo etukäteen tiennyt, että se typerän niminen tamma oli minun hevoseni. Enhän minä saanut mielestäni sitä, enkä varsinkaan mahdollista tulevaisuuttani kilpakentillä. Päivisin haaveilin ratsastuksesta ja suunnittelin treenejä, vaikka yritin olla suunnittelematta. Öisin votin Dressage Masterseja, KRJ Cuppeja ja muita kaiken maailman säihkyviä arvokisoja. Tallilla tein töitä pahalla päällä.

    Eräänä iltana päätin jäädä viileään talliin istuskelemaan nurin käännetyn sangon päälle Milanin seuraksi. Hän oli lähdössä mihin lie kissanristiäisiin olikaan — Biffe ei ollut kauhean monissa isoissa kisoissa ollutkaan — ja pakkasi kuumeisesti hevosensa tavaroita. Hänelläkin tuntui olevan pinna kireällä, mutta se näkyi lähinnä siitä, miten pakotettu hänen normaalisti vaivaton hymynsä oli hänen tervehtiessään kaiken maailman Inareita, Camilloja ja Santtuja heidän toimittaessaan omiaan käytävällä.

    ”Mä olin varma mä olin-pidin ne jo kädessä”, hän mutisi selvästi hikoillen, taskujaan taputellen ja ympärilleen käytävällä pälyillen.
    ”Mikä meni hukkaan?” kysyin leukaani raapien ja jo silmilläni etsien, vaikken tiennyt, mitä me etsimme.
    ”Suoja. Biffen käsiin. Eikun etu — etujalkoihin.”
    ”Sä pakkasit ne tonne”, sanoin Milanin kulunutta arkkua osoittaen.
    ”Vitsit miten tyhmä”, Milan valitti ja löi kevyesti otsaansa. ”Ei sinne Milan, Biffe aamulla käsiin laittaa ne. Etujalkoihin siis.”

    Hymähdin Milanin mutinoille ja ikävöin sitä aikaa, kun pakkasin itse ihan hermona kisavarusteita naama punaisena ja hiki otsalla. Vitsit. Minun ei tarvitsisi enää muuta tehdä kuin sanoa Miika Rossin tuputtamalle hevoselle, että tahdon. Jopa raha-asiat olivat järjestyneet itsekseen — siis hevosen ostamisen ja pitämisen suhteen, eikä siviilielämässä. Vanhat sponsorini sekä pari uutta (Otsonmäen Paikallisosuuspankki ja Otsonmäen Energia) olivat soitelleet saman tien, kun pikkulinnut, eli isä, olivat visertäneet kilpa-aikeistani…

    Katselin, miten Ilonakin talutti hevosensa ohitsemme. Wanda oli vielä sillä tavalla ohkainen, ettei se miltään kilparatsulta näyttänyt, mutta lupaava sekin oli. Sitä paitsi olinhan ilokseni jo nähnyt senkin, että Ilonan ohjaskäsi oli —

    ”Hei”, Ilona henkäisi.
    ”Hei”, raakuin kuin varis, joten minun oli rykäistävä ja toistettava: ”hei.” Hyvin hodettu taas, Oskari.
    Milan ei sanonut mitään. Sen kuin hymyili niin, ettei varmaan tällekään tytölle jäänyt epäselväksi, miten hyvähampainen orhi hän oli. Teki mieli pyöritellä silmiä, kun Ilona siirsi katseensa minusta Milaniin, vilkaisi sitten taas minua ja punastui. En kuitenkaan pyöritellyt. Ei se oikeasti ollut minulta pois, että Milanin täytyi vain hymyillä, jotta sai kaikki ihastumaan itseensä. Se sen sijaan oli, että tuo sama supervoima näytti toimivan ihan kaikkeen muuhunkin: jopa tuomareihin pienemmissä kisoissa, jos rehellisiä oltiin. Vaikka ratsastihan Milan toki hyvin, joskin kovin erityylisesti kuin minä. Tai Ilona.

    ”Musta tuntuu että mä haluan ostaa hevosen”, tunnustin lopulta ensimmäisen kerran ääneen Milanille juuri kun Wandan takapuoli oli keikkunut pois välistämme.
    ”Hevonen? Vihdoin. Mä sanoin sä tarvit hevonen tai susta tulee aivan hullu. Se on a horse vai a particular horse?”
    ”Mä tiedän jo minkä hevosen”, täsmensin, ja lisäsin irvistäen: ”se on tamma.”
    ”Ai jai”, Milan irvisti takaisin vetäen samalla ilmaa luonnottoman suorien hampaittensa läpi. ”Mutta edes puoliksi — puolet — puoli — tällainen että Biffe?”
    ”On se puoliverinen joo.”
    ”No hyvä. Tosi hyvä. Ehdottomasti täytyy ostaa hevonen. Oskari ole kiltti ja mene hae kaapista hyvempi hanskat mulle. Mä vakuutun — vakuuten — vakuuttan sua lisää sitten kisan jälkeen jooko?”
    ”Joo.”

    Nousin sangon päältä olo kevyempänä kuin silloin, kun olin siihen istunut. Kai olin halunnut vain kuulla, että joku muukin kuin isä tai Rossin Miika sanoisi, että hevosen ostaminen olisi hyvä peliliike. Milan ainakin oli aina vilpittömästi minun puolellani. Kiskoin pipon päästäni matkalla satulahuoneeseen ja pökkäsin oven kevyesti auki. Siellä oli Ilona.

    ”Hei”, ähkäisin taas vähän niin kuin säikähtäneenä: niin kuin ihmiset nyt säikähtävät, kun tyhjäksi luultu tila onkin varattu. Hyvä nyt taas, Oskari. Eihän se ollut kuin kolmas ”hei” viiden minuutin sisään. Neljäs, jos Ilonankin hei lasketaan.
    ”Hei”, Ilona sanoi hein numero viisi ja pälyili jäykästi hymyillen ympärilleen niin kuin olisi jäänyt kiinni jostain kielletystä.
    Pikakelasin aivoni läpi, mutta en keksinyt yhtäkään vitsiä tai muuta monien heiden jälkeistä tunnelmaa keventävää heittoa. Olisinpa Hello. Tai edes olisipa Hello.
    ”No terve terve tervaperse”, kuului silloin Luojan kiitos vintille vieviltä portailta, eikä edes se haitannut, että se kuului Alexin äänellä. ”Ilona juorusi että sä ostat hevosen.”

    Vilkaisin Alexista Ilonaan, joka availi suutaan ja liikutteli silmiään hätääntyneen oloisena. Taisi pelätä Alexia. Ei ollut muuten ihme. Minäkin pelkäisin. Pelkäsin.

    ”En mä… Juorunnut…”
    ”Millasen hevosen?” Alex kysyi reippaasti.
    ”En mä tiedä”, valehtelin.
    ”Mutta meinaat ostaa?”
    ”Meinaan — meinaan soittaa ja — no katotaan. Mä tulin vaan hakeen –” kurotin kaappiin Ilonan pään ylitse ja tunnustelin sieltä mahdollisimman nopeasti käsikopelolla Milanin ratsastushanskat ”– nää Milanin hanskat, joten…”

    Yritin hymyillä ja poistua, mutta epäilen suuresti, että näytin samalta kuin Kaunottaren ja Hirviön Hirviö silloin, kun hänen käskettiin hymyillä tanssiaisiin valmistauduttaessa. Hiton hyvä nyt taas, Oskari. Pakkoko sen Alexinkin oli aina väijyä minua ja soosata joka asiassa? Keräsin hetken aikaa voimia satulahuoneen ulkopuolella suljettuun oveen nojaten ennen kuin palasin käytävälle nakkaamaan hanskat Milanin tavaroiden päälle.

    Autoin Milania vielä lastaamaan tavarat autoon. Niitä oli paljon, vaikka kisareissun piti olla lyhyt ja olematon. Tunsin koko ajan, millaista minulla oli ennen, kun olin saanut itse ylivarustautua, pakata liikaa ja raahata romujani omaan autooni. Jokaisella hikisellä, kämmeniä kivistävällä askeleella roinaa raahatessa sisälläni vahvistui tunne siitä, että tätä minäkin halusin tehdä.

    Satulaa kantaessani en olisi malttanut odottaa, että Milan olisi valmis ja lähtisi, jotta voisin rynnätä autooni ja soittaa Miikalle saman tien sieltä. Kyllä se hevonen minua varten oli. Se oli ollut heti selvää, vaikka kuinka olin yrittänyt muuta esittää. Lopulta koitti se hetki, kun sanoimme heipat ja minä toivotin onnea seuraavan päivän koitokseen ennen kuin kirjaimellisesti juoksin autooni.

    Kädet tärisivät, kun etsin oikean numeron. Vielä näin monen vuoden jälkeenkin Miika Rossi oli puhelimessani vain nimellä Miika. Ihan niin kuin lapsena. Kun puhelu tuuttasi, sydämeni ehti hakata monta kertaa joka tuuttauksen välillä. Suussa maistui rauta.

    ”Miika.”
    ”Se on Oskari Susi–”
    ”Jaaha! Mitäpä Oskari?”
    ”Mä siitä hevosesta…”

    Miika oli hetken hiljaa ja hengitti puhelimeen oikein syvään. Taisi huokaista.

    Sitten hän puhui vaimealla äänellä puhelimeen ne sanat, jotka pilasivat koko päiväni ja pilaisivat vähintään koko loppuvuoteni.

    ”Oskari… Sä oot vähäsen myöhässä. Siitä tehtiin jo kaupat…”
    ”Ai”, sanoin, eikä ääneni ollut paljoa kuiskausta voimakkaampi. ”Kenelle se meni?” kysyin, kun en oikein tiennyt, mitä muutakaan voisin sanoa.
    Matteo Locatellille. Tiedätkös? Sille–”
    ”Sille kilparatsastajalle”, täydensin Miikan puheen lannistuneena. ”Kyllä mä tiedän. Tosi… Tosi hyvä.”
    ”Mm. Matteo tekee siitä kunnon kilpahevosen. Siitä tulee sen uusi ykkösratsu.”

    Vielä muutaman masentuneen sanan vaihdettuamme lopetimme puhelun.

    Ja minä nojasin niskaani penkin niskatukeen, enkä viitsinyt edes pyyhkiä silmiäni.

    Tämän täytyi olla universumin merkki minulle.

    Mikään hevonen ei kuuluisi minun ratsukseni.

    • #8760 Vastaus

      Ilona Eronen
      Osallistuja

      Mä arvasin oikein!! Arvasin taas! Voi vitsit että alkoi spekulaatiot sen Keskusta-huhuilun jälkeen ja melkein en saanut unta, kun mun oli pakko ratkaista päässäni tämäkin mysteeri ennen muita, koska täytyyhän minun työntää salapoliisin nenäni jokaisen jokaiseen asiaan. Tämä on kyllä hyvin keksitty, ja en mä kaikkea tietenkään ihan heti arvannut. Toivoinkin olevani oikeassa, koska tässä on käsillä hiton hyvä juoni, ja vaivannäkösi ansiosta tapahtumien kulusta tulee uskottava. Muutoinhan tämä olisi ollut ihan liian suora tie. Mulla on siis hyvin vahva arvaus tulevasta ja puhunkin tästä juonesta kokonaisuutena. Toki voin vain toivoa olevani jatkonkin suhteen oikeilla jäljillä, koska siihen liittyen on jo pari omaakin tuotosta valmiina tekeillä.

      Milan vaikuttaa hirmu symppikseltä ja on jotenkin tosi sopiva keskustelukumppani Oskarille monella tapaa. Tässä hän Oskarin ajatuksien avaamisalustana toimimisen lisäksi myös keventää tunnelmaa leppoisalla olemuksellaan, koska Ilonan ja Alexin kaartelu tilanteen ympärillä tekevät tarinaan jännitettä ja Oskarille epämukavuutta. Kyllä Oskarillakin on ehkä pientä oman toiminnan ylianalysointia havaittavissa Ilonan ilmestyessä jatkuvasti joka nurkan takaa, mutta toisaalta sellainen Oskari taitaa olla muutenkin melkein kaikkien paitsi lähimpien kavereidensa seurassa.

  • #8767 Vastaus

    Oskari
    Osallistuja

    Hakee hakee. Epäselvää ja outoa tekstiä on, mutta sentään on tekstiä. Ei ole ollut meinaan aikoihin.

    Rankka päivä

    ”Heippa Osku!” tervehti hyväntuulinen ääni saman tien, kun avasin tallin vintille johtavan oven.

    Melkein putosin portaita alas. Eetu oli remontoinut tallin vintille oikein pätevän taukotuvan ja oleskelutilan, mutta sitä ei käyttänyt kukaan. Olin ajatellut saavani olla ihan yksin. Hellon pörröpää se kuitenkin pilkisti nojatuolin selkänojan ylitse. Ja musiikki soi. Hellon ihmeellinen musiikki. Ei kai kukaan normaali ihminen kuunnellut mitään klassista vingutusta, ellei ollut valinnut sitä kouluratansa taustalle?

    ”Moi”, tervehdin alistuneena ja kiersin sohvalle istumaan. Olisi ollut epäkohteliasta lähteä.
    ”Tulikko auttamaan mua?” Hello tiedusteli. Hän virnisti ja nosti mustaa jättiläismäistä kartonkia, jota leikkeli. Sen seurauksena lattialle varisi hirveä määrä mustaa moskaa. Olin varma, ettei Hello ainakaan siivoaisi niitä itse siitä.
    ”En. Mä tulin lepäämään hetkeksi.”
    ”Selvä. Lepää sitte. Minä raadan, oih, minä huhkin…”

    Hello keskittyi leikkaamiseen saman tien uudelleen, eikä jatkanut valitusvirttään, joka oli alkanut lupaavasti klassisen musiikkikappaleen tahtiin. Jotain hänen suustaan täytyi olla vielä tulossa. Mutta kun ei tullut. Lopulta avasin takkini ja kierähdin sohvalle selälleni. Hello näkyi vilkaisevan minua salaa, mutta ei sanonut mitään.

    Pirun Matteo Locatelli. Kuolisi jo pois. Se oli muutenkin yli-ikäinen kilparatsastajaksi. Mitä varten sen piti hamstrata nuoria hevosia? Ihan niin kuin se pysyisi vielä niiden tahdissa. Ja pirun Tiny Kitten Kisses. En minä olisi sitä edes halunnut. Se oli tamma. Ja ohut kuin silakka. Varmaan ei olisi edes jaksanut kantaa minua. Varmaan hajotti selkänsä Matteo Locatellin koeratsastuksessa. Varmaan olisi paska hevonen. Varmaan ei pärjäisi. Tasan kyllä katsoisin, kun se Matteo-ääliö-Locatelli ratsastaisi telkkarissa seuraavan kerran. Oikein näkisin, miten typerä ratsukko niistäkin kahdesta tuli. Pitäisi keksiä jotain muuta hommaa. Niin kuin opettaa Helloa ratsastamaan useammin kuin kerran viikossa. Tai oikeastaan kerran kahdessa viikossa, kun Hello onnistui niin usein lintsaamaan harjoituksistaan.

    ”Hello–”
    ”Hys! Hiljaa”, Hello komensi.
    ”Miksi?” kysyin epävarmana siitä, oliko Hello kerrankin tosissaan. Ainakin hänen otsansa oli rypyssä ja ääni tosi ankara.
    ”Mä lepään”, Hello ilmoitti.
    ”Ai jaa… Rankka päivä?”
    ”Joo. Hiljaa. Mä lepään, koska mä olen kuules sellainen hyypiö, että masennun joka pikku vastoinkäymisestä.
    ”Mitä — mitä sulle sitten kävi?”
    ”No kuule. Mä en tiedä edes mistä mä alotan. Mullahan on tallin kalleimmat ratsastussaappaat, tiedätsä sen?”
    ”Ai on vai?” kysyin ja mietin omiani, jotka oli tehty mittatilaustyönä.
    ”Kyllä. Ja lisäksi mähän oon ratsastanu siitä asti kun roikuin vielä napanuorassa. Kalliilla hevosilla, kuule.”
    ”Jaaha”, huokaisin ja kaduin, että olin kiinnittänyt Hellon huomion. Nämä olivat taas näitä juttuja.
    ”Ja arvaapa mitä? Mä olen aika ässä kilparatsastaja. Mutta mä en ratsasta enää, tiedäkkö? Arvaa miksi?”
    ”Älä jaksa”, komensin heti kun käsitin, kenestä Hello puhui.
    ”Koska minä en muka löydä hevosta! Mä olen koeratsastanut jo ainakin kaksi kappaletta! Mä en aio koeratsastaa enää yhtään mitään. Sen sijaan mä aion kiivetä tallin autiolle vintille homehtumaan ja makaamaan sohvalla by the way lantioluut törröttäen koska mä olen laihtunut niin älyttömästi enkä syö, ja sitten mä aion voivotella kun mä en löydä hevosta ettimättä, koska ainahan mun hevoset on tullu mut kotoa hakemaan kun mulla on niin kalliit ja niin käyttämättömät ratsastussaappaat.”

    Pärisytin Hellolle huuliani. Mistä hän mitään tiesi? Nostin kuitenkin paitaani vähän. Olin kyllä jättänyt väliin aika monta lenkkiä, aika monta futistreeniä ja aika monta ruokaa. Ja… Olin kyllä koeratsastanut tasan kaksi hevosta. Joista toinen oli myyty Alexille. Ja toinen sille Locatellille. Mutta en minä kyllä voivotellut. Koeratsastukset vain olivat turhia. Hevoset olivat aina joko liian kalliita, liian nuoria, liian vanhoja tai — tai tammoja. Tiny Kitten Kisses olisi ollut hyvä diili. Ja siksi se meni Matteo Locatellille. Koska minä hidastelin ja emmin.

    Hello leikkasi kartonkia aggressiivisesti, mutta oli ihan hiljaa, kun oli sanottavansa sanonut. Hänellä oli kuivuuttaan lohkeilleet huulet ja tummat silmänaluset. Hänellä oli ihmeellinen tarve soittaa suutaan ja tunkea nokkansa kaikkien ihmisten kaikkiin asioihin… …mutta samalla Hello tuntui tietävän kaikkein parhaiten, missä meni raja. Hän paasasi tuolla tavalla otsa rypyssä lähinnä Eiralle ja Eetulle. Ja Eira ja Eetu olivat Hellolle kuin perhettä. Tunsin yllättävää lämpöä sydämessäni.

    ”Mitä sulle kuuluu?” kysyin yhtäkkiä.
    ”Justhan mä sanoin. Kaikki on ahterista enkä mä löydä hevosta.”
    Tuhahdin ja pyöräytin silmiäni. ”Mitäs mulle sitten kuuluu?”
    ”Hyvää”, Hello vastasi määrätietoisen näköisenä saksillaan sohien. ”Sulla on sitä hitsin muskaria vaan huomenna, joten paas saksien, nää titit ja taat pitää saada leikattua.”
    ”Opetanks mä muskarissa?”
    ”Opetat. Siis — siis mä tarkotan sitä Kurikan sitä soittokuntajuttua. Mä vaan sanon — siis sä vaan sanot niitä muskareiksi. Koska ne on niin ujoja ja käyriä koko sakki.”
    ”Jaaha…”

    Minun pitäisi koeratsastaa lisää hevosia. Pitäisi soittaa Rossin Miikalle uudelleen ja sanoa, että hommaisi sopivia hevosia. Vielä ei kuitenkaan jaksaisi. Hello rakasti musiikkiaan, jopa outoa klassista pimputustaan ja muskariaan, ja minä ratsastusta. Jopa tammoilla. Jos uusi hevoseni olisi kalliimpi kuin Tiny Kitten Kisses, en kuitenkaan löytäisi siihen rahoja mistään. Entä jos saisin ratsastaa jonkun toisen hevosella… Jonkun muun kun Alexin, joka ei tahtonut antaa Tetristään. Vaikka ei Tetris mikään Tiny Kitten Kisses kyllä ollutkaan. Aina olisivat isän hevoset. Entä jos muuttaisin takaisin kotiin? Aina olisi kalliita hyviä hevosia alla, niin kuin Hellokin oli sanonut. Pitäisi miettiä. Kunhan jaksaisi. Pakkohan tästä olisi joskus jatkaa eteenpäin.

    ”Sä oot oikeestaan aika piristävä. Tai siis kiltti. Tai jotakin”, tunnustin Hellolle ja punnersin itseni ylös sohvalta.
    ”Khyl”, Hello äännähti.
    ”Miksi sä sitten esität niin sairaan tyhmää ja rasittavaa ääliötä?”
    ”Esitän? Minä? Poikaseni. Minä en esitä. Minä olen sairaan tyhmä ja rasittava ääliö. Ottaisit mallia, hyvä herra. Me olemme kuitenkin molemmat metsän eläimiä, sinä ja minä, minä ja sinä, Susi ja Ilv–”
    ”Just tota mä tarkoitin”, keskeytin alkavan paasauksen. ”Toi on uskomattoman rasittavaa. Lopeta se.”
    ”Pyh, pah ja pöh. Lopetaksä murjottamisen ja nurkkia pitkin hiippailun, jos mä lopetan sun ja kaikkien huudattamisen?”
    ”En mä hiip — No.. En…”

    Hello vilkaisi minua tietäväisenä. Se taisi olla hetki, jolloin edes ajattelin ensimmäistä kertaa syitä sille, miksi Hello oli tallin, tai oikeastaan koko maailman pelle. Koulukiusaajat taisivat olla Hellon kaltaisia. Samalla tavalla siinä ilmiössä siirrettiin usein huomio omasta persoonasta muualle. Hello olisi ihan hyvin voinut olla julma. Minä olisin voinut olla Hellon uhri.

    ”Mä tiesin että sä yrität iskeä mua”, Hello sanoi ihan puskista.
    Punastuin kauhusta. Olinko katsonut Helloa jotenkin liian pitkään? Jostain hänen vitsinsä aina kuitenkin nousivat. Onneksi Hello ei huomautellut enempää.
    ”Mä meen takas töihin”, änkytin ja peruutin kohti ovea.
    ”Hyvä! Jätä minut! Loiki tiehesi, Susi!”

    Suljin vintille vievän oven takanani aavistuksen paremmalla tuulella. Minun oli kuitenkin avattava se heti uudelleen, koska kuulin jotain mölinää sen läpi.

    ”Tä?” äännähdin huoneeseen.
    ”Että siellä on makaroonia ja jauhelihaa huljun muljun. Mene syömään!”

    • #8768 Vastaus

      Ilona Eronen
      Osallistuja

      Sekä Oskaria että lukijaa pidetään nyt tuskallisessa odotuksessa hevosrintaman asioihin liittyen. Tämän epävarmuuden tilan myötä kyllä omakin pääjuoneni vähän seisahtuu. Onneksi tässä tarinan lopussa tunnelma aavistuksen kevenee. Tallivintti on muuten virkistävä miljöövalinta, kun useimmiten ollaan tuvassa. Siellä ovat kaikki muutkin hahmot aina sekoilemassa taustalla, eikä se ehkä olisi toiminut juuri tässä tarinassa niin hyvin kuin yleensä, eikä niin hyvin kuin valitsemasi rauhallisempi vintti.

      Oskarikin näköjään reagoi koko kehollaan psyykkiseen kuormitukseen. Samaistun. Olemmehan toisaalta kaikki psykofyysisiä olentoja, joskin osalla se kai ilmenee eri tavoin.

      Matteo Locatellille suunnattu ”Kuolisi jo pois” on spontaani ja ohimenevä ajatus, johon ihan oikeasti voi samaistua mielessään silloin, kun joku ihminen ärsyttää aivan suunnattomasti tai pilaa koko päivän. Esimerkiksi tahallaan. Esimerkiksi kiusaamalla. Toisaalta se joku voi olla myös puoliksi tuntematon ihminen, joka muuten vain aiheuttaa merkittävää haittaa toisille – tämän tarinan tapauksessa todennäköisesti tietämättään.

      39-vuotiaan vastustajan pitäminen vanhana miehenä, joka tulisi raivata pois nuorempien tieltä, heijastelee näin ikääntymistieteilijän näkökulmasta Oskarin lapsekkaampaa puolta, joka ei ole tullut kovin syvällisesti ehkä ajatelleeksi elämän lyhyyttä ja yksittäisen eliniän varrelle jakautuvaa merkityksellisyyttä. Harva varmaan ajattelee täysin rationaalisesti kohdattuaan vääryttä, vaan taantuu sen sijaan ajattelemaan lapsen tavoin suoraviivaisesti ja mustavalkoisesti. Toki kilpaurheilijalla on monesti Parasta ennen -päiväys (valitettavasti), eikä ratsastaja ole siinä mielessä poikkeus – olkoonkin sitten vaikka Matteo Locatelli. Tavallaan tässä kontekstissa Oskari ei ole siis aivan väärässäkään. Asetelma on kieltämättä kiinnostava, koska napit vastakkain asetetut hahmot ovat niin erilaisia keskenään.

      Hello toimii tässä paitsi peilinä, myös päiväkirjana, joka herättänee Oskaria tarkastelemaan etäämmältä omaa tilannettaan kokonaisuutena. Tällainen keskustelu saattaa auttaa häntä yllättävänkin paljon päänsisäisen sotkunsa selvittämisessä. Toivottavasti asia ratkeaa jollakin muulla keinolla, kuin takaisin kotiin muuttamalla, jota tässä vilautettiin!

      Ps. Minun silmään tämä on ihan viimeisteltyä tekstiä, eikä yhtään sekavaa eikä kovinkaan outoa. Sitä paitsi, vähän outo voi olla oikein hyvääkin settiä! 😀

    • #8770 Vastaus

      Outi Halme
      Osallistuja

      Ei vitsit! Nyt varmasti Tiny Kitten Kissesin kohtalo jää kaivelemaan Oskaria vielä enemmän, kun tamma kelpasi sellaiselle kilparatsastajalle kuin Matteo Locatelli (jonka nimen mäkin tunnistan! Niin hauska idea ottaa mukaan tällainen oikeasti virtuaalimaailmassa vaikuttava hahmo). Tässähän vaikuttaa olevan vähän sellainen klassinen ilmiö, että juuri se lelu kiinnostaa, millä joku toinen leikkii, vaikka ennen sitä ei olisi kiinnostanutkaan ollenkaan… Mielenkiintoista nähdä, kohtaako kaksikon tiet vielä jossain vaiheessa vai ei.

      En tiedä voinko sanoa, että kaikki tarvitsisi sellaisen ystävän kuin Hello on, mutta Oskari kyllä ainakin tarvitsee. Hello osaa vedellä juuri oikeista naruista! Mun mielestä on myös hauska huomata, kuinka tän kaksikon välinen suhde on muuttunut, kun on välissä aikaa, kun en oikein ehtinyt seuraamaan tarinoita täällä. Nykyään Hello ei ehkä niin yksipuolisesti koita hätistellä Oskariin vauhtia, vaan tuntuu, että ystävyyssuhde on paljon tasapuolisempi ja Oskarikin esim. juttelee Hellolle takaisin 😀

    • #8808 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Säälittävää ja outoa tekstiä, joopa totta… Ehkä jonkun mielestä, mutta minä en ole ainakaan se joku. Oli minusta oikein hyvää tekstiä! Eniten minä nautin tuosta Hellosta, joka tuolla tavalla kierosti kertoo Oskarille miten asiat ovat. Oskari ei tunnu ikinä näkevän sieltä omasta masentavasta risukasastaan sitä tilannetta realistisesti tai edes sinne päin. Vaikeahaan se tietysti on kaikille. Mutta Hellolla on joka tapauksessa tosi vahva pointti puheidensa taustalla ja voi jos Oskari nyt ottaisi siitä onkeensa. Syytä ainakin olisi, jos minulta kysytään.
      Ja jotenkin on niin hellomaista, että kun ensin on puhuttu vakavia (jos tosin leikin varjolla), niin sitten taas heitetään koko homma oikeasti ihan höpöhöpöstelyksi. ”Hyvä! Jätä minut! Loiki tiehesi, Susi!” Terapiasessio on ohitse ja koko maailman Hello-pelle taas paikalla.

  • #8774 Vastaus

    Ilona Eronen
    Osallistuja

    Onni tuvassa

    Kuvatodiste siitä, että Onni on oppinut kerjäämään.

    Jännä, että se tekee sitä vain Hopiavuoren tuvassa, mutta ei kotona.

    • #8775 Vastaus

      Outi Halme
      Osallistuja

      Joku voisi sanoa, että hän näyttääkin siltä että kaipaa jonkun pullanpalan aina silloin tällöin 😀 (ainakin Outilla on hankaluuksia vastustaa kerjääviä koiria, minkä vähintään Mielikki on huomannut…)

      Mutta oikeasti vinttikoirat on niin sympaattisia eikä Onni ole poikkeus. Ihanasti myös taustasta ja erityisesti tosta matosta tulee sellainen fiilis että kuva voisi hyvin olla Hopiavuoren tuvasta.

    • #8807 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Noin säälittävä pieni koiraparka, kuka sitä voisi vastustaa? Ihana, ihana kuva! Ja ihana, ihana koiruus.

    • #8893 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Arvatkaa mitä! Mä olen tutustunut henkilökohtaisesti elämäni ensimmäiseen Onniin, vaikka siis sen nimi ei ole Onni, se on narttu ja vieläpä sellainen vaaleanruskea. Mutta vitsit nämä veikot on jänniä tyyppejä! Ensiksikin ne painaa vaan vähän enemmän kuin mun chihuahua (mun toinen koira on siis aivan jäätävän kokoinen chihuahua) joten ne on yllättävän näppärä napata syliin. Toiseksi ne näyttää ihan Dobbyilta. Kolmanneksi niiden kaikki tekeminen näyttää ihan joltain luihuamiselta. Kaikkein oudointa on, että vaikka ne on tällaisia juoksijan rakenteisia ja siis tehty juoksemaan, ne on vissiin muutkin kuin tämä mun uusi tuttavuus ihan sairaan rauhallisia ja mukavia sisällä! En ole ikinä tykännyt oikeassa elämässä moisista Dobbyista, mutta tarvi tutustua vain yhteen ainoaan ja olen ihan myyty. Siitä tuli inspiä kirjoittaa myös tästä Ilonan Dobbysta jotain, kun sai omalla käpälällä koittaa, miten vinhan tuntuisia nää tyypit on.

      Mutta kuva on niin söpö koirineen ja räsymattoineen. 😀 Meillä on monta heppua, jotka eivät voi vastustaa moisen nälkäkurjen pyyntöä saada ruokaa. Pelottaa, että Onni on pian sellainen neljällä tikkujalalla kävelevä ympäripyöreä ponttooni, kun varsinkin Eetu, Hello ja Oskari pääsevät siihen käsiksi kinkkupaketit ojossa.

  • #8783 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    Tuhlarityttö
    Siipirikko.
    Se minulle tuli ensimmäisenä mieleen kun Hopiavuoren hämärtyvässä pihassa talutin hieman onnahtelevan Mortin ulos trailerista. Enkä minä ajatellut siipirikolla yksinomaan Morttia, vaikka se oli se, jolla oli jalka kipeä, vaan vähän myös itseäni, jostain syystä. Olin lähtenyt matkaan suurin odotuksin, mutta ilman tarkkoja suunnitelmia. Nyt palasin monta kokemusta rikkaampana, murunen sydämestä ja sielusta Sveitsiin jääneenä ja loukkaantuneen hevosen kanssa.

    Hopiavuoressa kaikki oli niin kuin pitikin. Alkukesä oli muuttunut toki syksyksi, kuiva piha mutaiseksi, lämmin valo kylmänkalseaksi tihkusateeksi, mutta muuten kaikki oli niin kuin ennenkin. Talli – kylläpä se olikin pieni ja vaatimaton – oli siisti ja huolellisesti hoidettu ja tuttu karsinan ovi auki. Eetu, iltatallia tekevä Camilla, Nelly, joka halasi minua tervetuliaisiksi, Eira, Marshall, Noa, Santtu, kaikki tutut olivat paikalla ja jos eivät olleet, olivat viimeistään viikonloppuna tallille tulossa kuitenkin. Oli yksi uusikin tyyppi, Ilona nimeltään, jolle minut esiteltiin oikeana kilparatsastajana. Korjasin, että melkein-oikeana kilparatsastajana, jonka hevoselta oli nyt jänne poikki ja tulevaisuus auki.

    Tuhlarityttö oli palannut kotiin.

    • #8786 Vastaus

      Ilona Eronen
      Osallistuja

      Ihanaa, että Sonja on palannut! Kiva päästä tutustumaan tähänkin hahmoon tarkemmin. Hopiavuorta on tässä kuvailtu niin kotoisasti, että Sonjastakin taitaa olla ihan kiva palata. Tästä kuvailusta tulee itsellekin sellainen tuttuuden ja turvallisuuden tunne. Jään mielenkiinnolla odottamaan, mihin suuntaan Sonjan tarina seuraavaksi lähtee etenemään.

    • #8894 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Tuo on rankkaa! Kun tajusin, että mun urheilu-ura oli nyt tässä, oli ihan tosi kauheaa mennä urheilukentälle. Kenttä oli ihan sama kuin ennen, mutta samalla ihan eri kuin ennen. Se oli ollut rakas turvapaikka, ja vaikka se oli ihan saman näköinen, se ei ollut enää ollenkaan mun paikka. Mun mielestä Sonjan kuvaama tuttuus kertoo just tästä olosta, eikä niinkään siitä, että olisi mukava palata takaisin. Sonjallehan tämä on ainakin tässä vaiheessa pelkkä askel taaksepäin.

      Siipirikko on hienoa symboliikkaa. Myös tuhlarityttö toimii. Jos olisin kustannustoimittajasi, suostuttelisin sinut valitsemaan kuitenkin vain jomman kumman ja keskittymään sen symboliikkaan ja jatkamaan sitä eri kielikuvalla lopussa. Tietenkin suosittelisin siipirikkoa.

  • #8803 Vastaus

    Outi Halme
    Osallistuja

    Kiitos Ilona, kun pistit vähän vauhtia tähänkin kuvioon. En tiedä kuinka kauan Outi ja Oskari olisi muuten onnistunut välttelemään toisiaan 😀 Tämä siis ajoittuu siihen, kun Ilona näki Outin ja Oskarin juttelemassa.

    Väistämätön

    Mä olen jo menossa autolle, kun Oskari melkein kävelee mua päin tummansininen pipo tiukasti pörröisten hiuksien peittona ja otsa niin kurtussa, että sen silmät ovat vain pienet viirut. Se näyttää siltä, että se ajattelee jotain todella keskittyneesti.
    “Ai.. sori.. öö moi”, sen suusta purkautuu, kun sen silmät rävähtävät auki. Ilmeisesti se on huomannut mut.
    “Moi”, mä saan henkäistyä ja munkin on pakko pysähtyä, koska Oskari on pysähtynyt. Mä en voi vain pyyhkäistä sen ohi suoraa tietä autolle, vaikka juuri niin mun tekisi mieli tehdä. Ajatuksen tasolla mua hymyilyttää, kun Oskarin kapeat sormet etsiytyivät hypistelemään sen pipon alta pilkottavaa hiuskiehkuraa ja se näyttää niin tutulta. Mutta ei mun jännityksestä jähmettyneet suupielet suostu liikkumaan.

    “Ootsä-”
    “Onksul-”

    Samaan aikaan mumistut sanat sekottuivat epämääräiseksi puuroksi. Mä vaihdan painoa jalalta toiselle ja naurahdan vähän vaivaantuneesti. Oskari hieroo ranteellaan sen niskaa ja vetää syvään henkeä. Mä luulen että vaati kaiken sen tahdonvoiman, ettei se sulje silmiään. Tai ehkä vain musta tuntuu siltä.
    “Sori. Mitä sä meinasit sanoa?” mä pelaan aikaa.
    “En mitään.. tai siis… et ootsä lähdössä” Oskari takeltelee. Mä olin jo melkein autolla, olalla tallireppu ja kädessä autonavaimet. Edes Oskari ei voinut olla niin sokea, ettei se olisi tajunnut.
    “Entä sä?” Oskari heittää pallon takaisin.
    “Mä vaan et onks sul kuinka kiire? Silleen niinku yleisesti. Oon miettinyt et olis varmaan hyvä jutella, jos sä haluaisit… Tai siis mä haluaisin jutella”, mä puhun liian nopeasti ja melkein teen sen jutun, missä mä käännän mun tarpeen Oskarin tarpeeksi ennen kuin mä tajuan korjata sanani. Oskari on hiljaa ja mua huimaa, kun mä tiedostan kirkkaasti, etten voi enää perääntyä.

    Askelten rahina hiekalla on kaivattu häiriötekijä. Mä voin vilkaista taakseni sen sijaan, että mä tuijottaisin Oskarin nenänpäätä odottaen sen vastausta. Mä näen kuinka Ilona suuntaa määrätietoisesti kohti tallia ja toivon, että voisin harppoa tästä jonnekin samanlaisin päättäväisin askelin.
    “Mulla on treenit ihan kohta. Ja meil on peli ja-” Oskarin ääni kuulostaa vaimealta kun se lopulta puhuu. Se tökkii kengänkärjellään hiekkaa.
    “Ai… ei tällä oo siis silleen kiire. Et ihan vaan koska sulle sopii parhaiten. Tuu vaikka käymään mun luona, jos talli on liian.. sun työpaikka”, mä keskeytän ja hyymyilen vähän Oskarin käytännölliselle goretex-kengälle, jonka eteen on kerääntynyt pieni keko soraa. Mä en uskalla nostaa mun katsetta.
    “Tai sä voit sanoo myös ei. Jos susta tuntuu ettei oo mitään, mitä pitäis puhua”, mä lisään, vaikka sen sanominen saakin mun vatsanpohjan kipristymään.

    Mä en tiedä, mitä Oskari haluaa, mutta mä tiedän, mitä mä haluan. Muä haluan pyytää anteeksi sitä, etten mä ollut täällä silloin, kun Oskari menetti Ukon ja sitä, etten ollut lopulta koskaan syönyt tortilloja Oskarin kanssa. Mun pitäisi kertoa Oskarille, että mä edelleen ajattelin joskus sitä ja meidän kävelyitä Kyröjoen varrella ja kaikkea, mitä ei koskaan ehtinyt tapahtua. Ja varmaan mun pitäisi kertoa sille mun sairastumisesta, koska lopulta se liittyi kaikkeen muuhun. Mun pitäisi saada kaikki ne asiat pois alta ensin, ennen kuin mä voisin kysyä Oskarilta neuvoa. Enkä mä tiennyt, haluaisiko se edes kaiken jälkeen enää auttaa mua.

    • #8804 Vastaus

      Ilona Eronen
      Osallistuja

      Juu ei mitään, kyllä täältä aina pesee ja linkoaa, kun draamalle on tarvetta. :Dd Varsinkin, jos on muiden asioista kyse!

      Tykkään ensinnäkin otsikosta sikana. Niin ja siitä, että kissoja nostellaan pöydille. Tässä potkaistaan kyllä vastapelurille pallo aika voimalla. 😀 Toisaalta jätetään myös pieni pakenemisrako ja mahdollisuus valita muutamasta eri vaihtoehdosta. Outin ajatuksia on avattu niin, että lukija tietää niistä tämän tarinan jälkeen enemmän kuin Oskari. Tämä voi olla aika haastava asetelma vastakirjoittajalle, mutta onneksi sulla onkin vastassa mitä taitavin kirjoittaja!

      Lisäksi on haastavaa kirjoittaa toisen kirjoittaman tarinan pohjalta, koska täytyy noudattaa tiettyä rytmiä, jotta ajoitus osuu yhteen pohjatekstin kanssa ja lopputulos on realistinen. Mielestäni tähän mennessä se on onnistunut oikein hyvin tämän kohtauksen osalta, ja olet osannut hienovaraisesti yhdistää tekstisi omaani.

      Preesens on virkistävä valinta, tosin aikamuoto tuntuu vähän vaihtelevan paikoin. Joskin voi myös olla, että mun aivot vaan yrittää väkisin joka välissä kääntää kaiken menneeseen aikamuotoon, kun sitä tulee luettua ja kirjoitettua enemmän. 😀

      Jotenkin mä en olisi osannut kuvitella Oskarille Gore tex -kenkiä, kun oon ajatellut vain niitä mittatilausratsastussaappaita, hah!

    • #8805 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Olen joskus muinoin muistaakseni kommentoinut, että nämä Outin dialogit ovat tosi hyviä ja uskottavan kuuloisia. Ja ovat edelleen! Varsinkin tällainen, kun kumpikin osapuoli on vähän hämillään eikä tiedä mitä sanoa, niin dialogista tulisi helposti sellaista niin-tuotattelua, joka ei vain pääse eteenpäin. Vaan eipä tule, kun on hyvä kirjoittaja asialla!
      Ja ääh, miten olet taas saanut Oskarin kuulostamaan ja vaikuttamaan ihan Oskarilta. Odotan innoissani vastapalloa (ei mitään paineita mutta mutta…).

    • #8895 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Ihan sairaan ihanaa. Oskarin ja Outin kiusallisuus varsinkin tuossa alussa on just niin hirveää, kuin miltä musta tuntuu yrittää kommunikoida ylipäätään kenen tahansa paitsi parhaiden kaverien kanssa. Mutta nämä ei nyt ole autisteja, vaan niillä on eri tilanne. Joka tapauksessa tilanteen hirveys ja hikoiluttavuus on kuvattu tosi käsin kosketeltavasti. 😀

      Mutta muuten mun täytyy sanoa, että on se Outi aika emäntä. Musta ei olisi ikinä tuollaiseen rohkeuteen ja sankaruuteen, että kohtaisin Oskarin. En varmasti olisi ikinä uskaltanut palata tallille, ja jos olisi ollut pakko palata, olisin yrittänyt esittää etten tunne koko Oskaria. Mä olen kuullut huhuja näistä rohkeista tyypeistä, mutta huh huh!

      Samoin ajattelen, että onneksi saatiin kaksikko kohtaamaan, jotta ne eivät jää jumiin. Nyt on pelivuoro Oskarilla, mutta taas on tämä kirjoittaja pelastanut maailmaa niin ahkerasti, ettei ole kirjoittanut niin kuin olisi pitänyt. Mutta onneksi tämä ei ole nopeuskisa. 😀

  • #8810 Vastaus

    Oskari
    Osallistuja

    Oli ollut virhe viettää Outin kanssa aikaa alun perinkään. Tietenkin olin jo silloin ajatellut sitä, että johdan häntä tavallaan harhaan. Olisi pitänyt kertoa totuus, mutta millä totuus kerrotaan? Oli hyvä, että Outi oli lähtenyt. Jos olisin kertonut, hän olisi lähtenyt joka tapauksessa ja vienyt minun tarinani mukanaan vapaana kertomaan sen ihan kenelle tahtoi.

    Kun olin soittanut, hän ei ollut vastannut. Se oli ollut silloin kamalaa: en ollut ollut selitysten tai hyvästien arvoinen edes sellaisena: edes ilman, että Outi tiesi kaikkea. Samalla se oli ollut onnenpotku. Outi oli kadonnut, eikä ollut jättänyt minulle mitään keinoa tavoittaa itseään. En ollut voinut roikkua siinä toivossa, että joskus saan yhteyden, joskus puhumme asiat halki, joskus saan selityksen. Oli ollut pakko jatkaa eteenpäin, mutta nyt tunsin olevani taas alkupisteessä.

    Siinä Outi kuitenkin seisoi. Olin yrittänyt kiitää karkuun tallipihaa pitkin, mutta kun katsekontakti oli luotu, pakkohan siinä oli ollut muutama väkinäinen sana vaihtaa. Ihan muina miehinä. Minulle olisi kelvannut, jos olisin sanonut jonkin kohteliaan tyhjänpäiväisyyden ja jos hän olisi vastannut samalla mitalla. Hopiavuoren tallissa oli monta koloa, nurkkaa ja soppea. Olisimme voineet jatkaa vielä pitkään niin kuin tähänkin asti, toisiamme näkemättä, ja tavatessamme pikaisesti tervehtien ja hyvästä tai kamalasta säästä mainiten.

    Outi vieläpä halusi puhua.
    Mietin kuumeisesti, miten sanotaan mahdollisimman kohteliaasti, että meillä ei ollut mitään puhuttavaa.
    Paitsi että oli, ja paljon, mutta ei mitään sellaista, mistä olisin enää halunnut puhua.
    Outilla oli selitettävää.
    Yritin suitsia sen villinä laukkaavan ajatuksen, joka nouseskeli korskuen takajaloilleen ja yritti pelotella, että Outi ei tahtonut selittää mitään, vaan aikoi itse penätä selityksen minulta. Kerro, Oskari, miksi olet sellainen friikki!

    ”Mulla on treenit ihan kohta”, vastasin lopulta pelatakseni aikaa ja päästäkseni pois, vaikka oikeasti treeneihin oli vielä peräti kolmisen tuntia.
    Johonkin muualle kuin Outiin katsoakseni seurasin, miten Ilona marssi suulin poikki talliin niska tanassa niin kuin Typy kun oli kiukkuisella tuulella. Pääsisinpä jollain verukkeella mukaan. Korvissa soi. ”Ja meil on peli”, keksin lisätä käännettyäni katseeni Ilonasta omiin kenkiini. Ja olihan se totta. Otsonmäen isistä koostuva joukkueemme pelaisi Tamperetta vastaan. Sellaiseen piti keskittyä. Siinä menisivät kaikki illat. Sitten pitäisi keksiä, mitä sen jälkeen tekisin, etten ehtinyt puhua.

    ”Ai… Ei tällä oo siis silleen kiire. Et ihan vaan koska sulle sopii parhaiten”, Outi sanoi, ja hänen sinnikkyytensä oli räikeässä ristiriidassa hänen hauraaksi käyvän äänensä kanssa. ”Tuu vaikka käymään mun luona, jos talli on liian.. Sun työpaikka.”

    Hetken olin ajatuksissani Outin luona. Mitä minä siellä tekisin? Olinko menossa oikeasti keskustelemaan asiat halki, ja jos olin, miksi? Oliko meidän tavoitteemme, että voisimme jatkaa harmonisesti samalla tallilla käymistä? Silloin taisi olla oikeastaan minun velvollisuuteni käydä juttelemassa. Olisihan työntekokin mukavampaa, kun ei joutuisi miettimään, mitä Outille sanoisi, jos joutuisi samaan tilaan. Mutta ei kai meidän tarkoituksemme ollut mitenkään — jatkaa siitä, mihin jäätiin? Silloin minun nimittäin olisi kerrottava Outille yhtä sun toista. Enkä halunnut, enkä aikonut. En ainakaan ennen kuin tiesin, oliko Outi tullut jäädäkseen… Ja haluaisinko sittenkään, vaikka olisi? Minun oli parasta olla yksin. Olin tehnyt sen valinnan jo vuosia sitten. Kun olin tällainen, kukaan ei haluaisi minua ikinä. Loppujen lopuksi minulle oli kuitenkin tärkeämpää olla oma itseni, vaikka kuinka joutuisin elämään koko elämäni yksin. Olin vain lipsunut periaatteistani Outin kanssa — ainakin melkein.

    ”Tai sä voit sanoo myös ei. Jos susta tuntuu ettei oo mitään, mitä pitäis puhua”, Outi sanoi. Olin tainnut taas olla liian pitkään hiljaa. Hienoa, Oskari.

    ”Ei ku kyl mä, mutta…”

    Työnsin karanneet hiukset otsalta pipon alle.
    Jos en vähintään selvittäisi, mistä Outi halusi puhua, samalla tallilla oleminen kävisi ennen pitkää liian raskaaksi.
    Outin koti olisi kuitenkin ihan liian henkilökohtainen ja yksityinen paikka. En pääsisi sieltä kovin helposti pois, jos tulisi tarve päästä pakoon. Sama pakoreittien tarve vaivasi myös oikeastaan kaikkia muita paikkoja, jotka keksin: autoajeluita, ratsastusmaastoja, Kyrönjoen rantaa… Ja sitä paitsi ne kuulostivat ihan treffeiltä.

    ”Mullon nyt oikeesti — kiire — jalkapalloa ja –”, mokelsin. Nielin ylimääräistä sylkeä suustani, jotta saisin puhuttua niin kuin normaali ihminen. Minun teki mieli lyödä itseäni. Nyt otat Oskari itseäsi niskasta kiinni. ”Jos me mentäis vaikka johonkin muualle kun teille? Sitten.”

    Outi vilkaisi minua samalla kun minä häntä. Veikkasin, että ajattelimme samaa asiaa. Otsonmäellä ei ollut mitään paikkaa, ei varsinkaan lämmintä. Otsonmäellä ”muualla” kuin jonkun kotona tarkoitti sitä Kyrönjoen haisevaa rantaa, joka ei vieläkään käynyt laatuun.

    ”Kontiolaan?” Outi kysyi epäröiden.
    No joo, oli se nyt kaikista kurjista vaihtoehdoista paras. Sitä paitsi alkuiltaisin siellä sai olla ihan rauhassa.
    ”Joo. Vaikka joskus. Siis joskus ensviikolla. Kun mulla on se peli nyt.”
    ”Juu”, Outi sanoi vähän niin kuin viheltämällä sisäänpäin: se oli se maailman kiusallisin ääni, jolla viestitettiin takertuvalle keskustelukumppanille, että nyt juttelu oli muuten ohitse.
    ”Mun pitää varmaan nyt –”, sanoin kertomatta, mitä mun piti varmaan nyt, ja viittilöin epämääräisesti suulin ja Jussin tallin ovien suuntaan.
    ”Joo. Mutta nähdään viimeistään sitten.”
    ”Joo”, sanoin kuin robotti ja mietin, olisiko pitänyt lisätä siihen jotain. Hetken kiusallisesti paikallani huojuen harhailin kuitenkin talliin.

    Onneksi talli oli aika autio. Janna sieltä tuli vastaan kantokoppaa ja Elliä raahaten ja nyökkäsi tervehdykseksi. Alex oli tietenkin siellä ja huuteli jotain tyhmiä kysymyksiään, vaikka eihän hänellä ole hevostakaan, kun se on Tervajoella, mutta Ilonan kanssa hänen piti silti roikkua. Kävelin joka tapauksessa kaksikon luo ja kuittasin Alexin kysymykset mahdollisimman nopeasti. Minulla oli melkein kolme tuntia aikaa ennen kuin piti olla maapohjahallilla ja Typy liikuttamatta.

    ”Ooksä menossa taas maastoon?” kysyin toiveikkaana Ilonalta Alexin pään yli.

    Ilona katsoi minua hajamielisen näköisenä ja huultaan purren niin kuin ei olisi oikeastaan edes kuullut. ”Joo”, hän vastasi omituisen raukeasti.
    ”Käviskö jos mäkin tulisin Typyn –” aloitin, mutta jätin koko jutun kesken, kun Ilona yksinkertaisesti käveli ohitseni minuun katsomatta.

    Seurasimme Alexin kanssa Ilonan menoa minä käytävän toisella puolella ja hän toisella. Ilonan kantaman riimunarun toinen pää laahasi tallin lattiaan ja pompsahti hieman ilmaan kynnyksen kohdalla. Katsoin Alexia saadakseni jonkinlaisen selityksen.

    ”No?” Alex kysyi, kun tuijotuskilpamme oli kestänyt jo jonkin aikaa.
    ”Mitä sä oot tehny sille?” kysyin suoraan ja viittasin oven suuntaan.
    ”En mitään. Kai sillä on jotain muita huolia.”
    ”Ai jaa… Mitä?”
    ”No en tiedä. Ja vaikka tietäisin, ne tuskin kuuluis sulle.”

    Katsoin Alexia arvioivasti. Hän oli nipistänyt suunsa kiinni, mutta ei näyttänyt mitenkään epäilyttävältä. Tuskin Alexilla ja Ilonalla oli mitään vihataan-Oskaria -kerhoa. Paitsi että mitä jos oli? Mitä jos Alex oli kuitenkin hölöttänyt jotain Ilonalle? Voisiko Alex olla sanonut jotain Outille?

    ”Onko se jotenkin vihainen mulle?” kysyin, kun en tohtinut kysyä sitä, mitä oikeasti halusin.
    ”Ei kai”, Alex sanoi olkiaan kohauttaen. ”Mut totanoin, eihän se vissiin mikään sun kaverikaan kai ole? Tai siis mitä luulet, haluaiskohan vaikka se Sonja sun kanssas maastoon, vaikka ei vihaakaan sua?”
    ”No toi nyt ainakin oli piristävää”, tokaisin vähän terävämmin kuin aioin.
    ”No sori. Mutta onhan sulla omiakin kavereita. Jos Milan ei tuu tänään niin hae Chai sisältä.”
    ”Joo”, huokaisin, enkä aikonut hakea Milania sen paremmin kuin Chaitakaan. Ehkä oli parasta mennä yksin ja ajatella. Minun pitäisi elää etukäteen ainakin kaikki mahdolliset skenaariot siitä, mitä Outin kanssa jutellessa voisi tapahtua.

    • #8811 Vastaus

      Ilona Eronen
      Osallistuja

      Hyviä ratkaisuja haastavassa paikassa. Hirveesti vihjailua. Erittäin Oskarimaista toimintaa.

      Teki mieli huutaa ääneen Ilonan puolesta, että ANTEEKSI KAMALASTI, kun se tuolla tavalla käveli Oskarin ohi, vaikka varmasti olisi normaalissa tilanteessa tehnyt ihan päinvastoin. Hitsin Ilona! 😀 Meni sitten sössimään hyvän mahdollisuuden tajuamatta sitä edes itse.

      Nauratti muuten ihan liikaa Ilonan vertaaminen Typyyn ja ”niska tanassa”. :DD Voin hyvin kuvitella pahantuulisen Ilonan. Mukavaa, että autoit mua samalla kirjoittamaan päällisin puolin pehmeään hahmooni vähän särmää, sillä sitä alkaa pikkuhiljaa olla luvassa muutenkin.

      Jatkoa jäädään edelleen odottamaan mielenkiinnolla ja vähän jännitykselläkin. Pääsenkö koskaan paljastamaan kaikille kaikkea, vai tekeekö Oskari sen itse? Toisaalta se voisi vielä siltikin jäädä Outin tiedoksi ja paljastua muille hahmoille vasta myöhemmin toista kautta.

      Ja voi kun se Oskari vielä joskus tajuaisi, ettei kukaan tolkun ihminen tykkää siitä yhtään tippaa vähempää sen takia, että se on sellainen kuin on! <3

    • #8812 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Pitäisi joskus kai osata sanoa muuta kuin että voi Oskari, mutta ei ole tänäänkään vielä se päivä. Oskaria käy oikeasti sääliksi taas kerran. Mutta Oskarin kirjoittajaa ei käy sääliksi, on taas meinaan niin hienoa kuvailua että käy lähinnä kateeksi! Hyvä teksti, oikein hyvä teksti, jota luki mielellään vaikka toisaalta kyllä kiemurteli kiusaantuneena Oskarin takia. Ja vähän Outinkin, kun toinen ei tiedä minkälaiseen ongelmapesäkkeeseen on sekaantunut.

      Lisäksi minulla on vähän pahoja kutinoita tästä. Nimittäin että vaikka jos O&O siunaantuisivat joskus jonnekin samaan paikkaan rauhassa ”puhumaan” ”kaikki” ”rehellisesti” läpi, niin jotenkin ensimmäinen ajatus on se, ettei siitä mitään tule. Nämä kaksi puhuvat todennäköisesti niin eri asioista sitten lopulta, että eivät ymmärrä toisiaan yhtään sen paremmin sen ”puhumisen” jälkeenkään ja kumpikin jää pettyneenä ihmettelemään, että mitä se toinen edes yritti sanoa ja miksi itse edes ikinä mitään… No, hypin tässä taas muiden hahmojen tonteilla, voihan olla että joudun totaalisen yllätetyksi.

    • #8831 Vastaus

      Outi Halme
      Osallistuja

      Ekana tekis mieli sanoa, että anteeks Oskari (ja Oskarin kirjoittaja siellä ruudun toisella puolella), että taas joudut kiemurtelemaan. Näiden kahden suhde kun on kaikkea muuta kuin yksinkertainen varmaan aika monella tasolla. Ja vaikka kuinka nämä onkin vaan mielikuvitushahmoja, niin silti tän tekstin lukeminen tuntui vähän samalta kuin se, että on laittanut jonkun vakavan viestin ja odottaa siihen vastausta. Sitten, kun se vastaus tulee, niin ei sitä melkein edes uskalla avata! Mun mielestä Oskarilla olisi kyllä ihan kaikki oikeus käskeä vaan Outin pitää pää kiinni ja unohtaa kaikki menneet. Mutta onneksi Oskari ei taida olla sellainen tyyppi.

      Oskari ja Outi on molemmat lopulta aika samanlaisia oman pään sisällä vatvojia, jotka keskittyy omiin ongelmiinsa, eikä välttämättä näe kovin hyvin niiden ulkopuolelle. Tässäkin taas Oskari onnistuu kyllä veikkaamaan ihan väärin, mitä Outi aikoo sanoa.

      Nyt kun tiedän taas vähän enemmän Oskarin ajatuksista niin mulla on kyllä idea miten näiden keskustelutuokio voisi edetä, mutta vielä pitäisi löytää vähän aikaa viimeistellä se teksti.

  • #8816 Vastaus

    Eetu Hopiavuori
    Ylläpitäjä

    Karsinapaikka

    Herra Eetu Hopiavuori käyttäytyi perin juurin kummallisesti sinä perjantaipäivänä. Normaalisti hän oli kovin levollinen mies ja keskittyi yhteen asiaan kerrallaan. Nyt hän kuitenkin laski yhtenään ruokanapon käsistään ruokintapöydälle ja pujahti ovesta. Hän viipyi retkillään joka kerta vain korkeintaan minuutin ja palasi sitten. Työ ei oikein edennyt jatkuvien keskeytysten takia.

    Likaisia loimia koneeseen etsivä Camilla seurasi aikansa isännän puuhia sanomatta yhtään mitään. Eihän se Camillalle kuulunut, mikä Eetun niin levottomaksi sai. Siinä vaiheessa, kun yleensä niin huolellinen Eetu kaatoi Skotin annoksen kauraa Biffelle, jonka ei pitänyt edes kauraa sillä kertaa saada, Camilla päätti, että hänen oli ainakin huomautettava ja kysyttävä. Hän ei kuitenkaan ehtinyt tehdä mitään ennen kuin Eetu Hopiavuori katosi taas käytävälle. Huokaisten Camilla pudotti siis pitelemänsä loimimytyn lattialle ja kävi kaatamassa kaurat takaisin laariinsa ennen kuin jatkoi omia hommiaan. Kaurat eivät ainakaan saisi unohtua Biffen nimellä merkittyyn sankoon.

    Kun Eetu Hopiavuori palasi jälleen ja näytti siltä, ettei huomannut Camillaa sen paremmin kuin kaurojen puuttumista Biffen astiastakaan, Camilla rykäisi.

    ”Onko sulla huolia?” hän kysyi vaikeasti isännältä.
    ”Mitä? Ei mulloo mitää”, Eetu sanoi niin hölmistyneenä, että sen täytyi olla totta.
    ”No kun sä ravaat tuolla käytävällä”, Camilla huomautti. ”Ja vilkuilet sitä kelloa koko ajan.”
    ”Ai jaa. No kyllä mä sen voin sulle kertoa, mitä mä tässä orotan”, Eetu lupasi auliisti, mutta ei saanut kerrottua ennen kuin satulahuoneeseen tupsahti lisää porukkaa.

    Tulijat olivat Santtu ja Eira, joista ensimmäisenä mainittu kantoi satulaa sylissään. Eiralla ei ollut mitään kuormaa mukanaan, mutta hän suuntasi uteliaat silmänsä ensin Eetuun ja sitten Camillaan. Onneksi Eira näytti kuitenkin päättävän, että satulahuoneessa ei ollut mitään ihmeellistä meneillään ja jatkoi Santulle höpöttämistä. Kuin Eetun kiusaksi kaksikko jäi vintin rappusille istumaan, kun Santtu sai kätensä tyhjiksi.

    ”Niin että?” Camilla kysyi hiljaa.
    ”No. Tuata nuan”, Eetu sanoi yhtä hiljaa nuorisolaisia vilkaisten. ”Kun Oskari lähtis vihiroonki ajelemahan sinne isänsä tyä niin sen jäläkehen pitääs panna yks karsina valamihiksi.”

    Camilla oli jo kysymässä, että miksi, mutta huomasi nuorison hiljentyneen seuraamaan keskustelua ja päätti vain nyökätä.

    ”Ai tuleeks tänne joku uus hevonen?” Eira kuitenkin kysyi ja kiinnitti Santunkin huomion ja killisilmät Eetuun.
    ”Tuloo”, myönsi Eetu, jonka mielestä edes Eiralle ei ollut sopivaa valehdella kuin vain äärimmäisessä hädässä. Hän toivoi, että vastaus olisi Eiralle tarpeeksi, mutta turha toivohan se oli.
    ”Kenen?” Eira kysyi.
    ”En sano”, Eetu totesi lyhyesti.
    ”Tunnenks mä sen?” Eira kysyi, mutta Eetu ei vastannut mitään. ”Sano nyt edes onks se joku poika joka tulee? Tai edes onks se tamma vai ruuna joka tulee? Onks se puoliverinen? Vai joku hitsin poni?”

    Eetun suu pysyi kiinni nipistettynä, mutta Camilla osasi laskea yhteen tallin viimeaikaiset tapahtumat. Hän tiesi, että karsina piti laittaa valmiiksi, ja että Oskari kurvaisi pian pihasta ylimääräisen kuljetuskopan kanssa, jota hänen isänsä jostain syystä tarvitsi. Oskarin isä, joka oli Olavi Susi, yksi kuuluisimpia suomalaisia kilparatsastajia, jolla oli peräti kaksi kokonaista hevosrekkaa sukunimestään muodostetulla logolla koristeltuna ja varmasti omiakin kuljetusvaunuja tarpeeksi. Camilla tiesi myös, että Oskari oli taas koeratsastanut jonkin hevosen, ja Oskarin kämppiksenä oli tietysti suurin piirtein ainoa, joka tiesi tämän hevosen nimen ja sen, miten se päätyikin Matteo Locatellille. Camilla oli ollut paikalla kuulemassa, miten Olavi Susi soitteli pojalleen ja yritti taivutella häntä hankkimaan hevosen edes ylläpitoon keinolla millä hyvänsä. Sitä paitsi Eetu oli kertonut, että Olavi Susi oli soitellut eräänä iltana jostain salaisesta suunnitelmastaan, ja mitä muuta sellainen suunnitelma voisi koskea kuin Oskaria ja jotain hevosta.

    Camilla hymyili pikaisesti harvinaista hymyään ja keräsi loimivuoren lattialta.
    ”Hoituu”, hän mumisi Eetulle mennessään. ”Keskity sä nyt vaan niihin ruokiin.”

    • #8818 Vastaus

      Ilona Eronen
      Osallistuja

      Noniin, mun teoria oli siis ihan oikea! Tai ainakin tämän perusteella se on aika varmaa. Ellei tämä ole harhautus! 😀

      No, jos nyt ajatellaan, että tämä menee niin kuin arvelen, niin seuraavaksi sitten odotellaankin Oskarin tunnelmia, kun hänellekin totuus lopulta selviää. Sepä onkin kiinnostavaa luettavaa.

      Tässä on nyt tullut kommentoitua lähinnä tarinoiden sisältöä ja tätä juonta kokonaisuudessaan, sekä tietenkin spekuloitua kaikenlaista monen tarinan kohdalla, ja ihan on jäänyt mainitsematta se, miten hitsin hyvin nämä kaikki tekstit on kirjoitettu. Sitä ei aina muista sanoa, kun laatu on aina yhtä hyvää. Kaikki kuvailu, vuorosanat ja sanankäänteet ovat olleet jokaisessa tarinassa ihan yhtä hyviä kuin tämä kutkuttava juonikin, jonka eteen on nähty vaivaa.

      Tässä kyseisessä tarinassa kertoja kuulostaa hyvin ulkopuoliselta ja vähän mystiseltäkin. Tässä kaiken yllä leijuva ja kerronnasta syntyvä tunnelma toimii vastapainona tallin arkisille askareille, joita Camilla ja Eetu samalla toimittavat. Muutenkin oli hyvin keksitty käyttää Eetua ja Camillaa hyödyksi Oskarin tarinan eteenpäin viemisessä.

    • #8835 Vastaus

      Ea
      Osallistuja

      Mä niin tykkään tästä sun tavasta käyttää hahmoja tarinoissas. Kaikilla on niin selkeästi omanlaisensa persoona, tavat ja olemus. Se herättää jotenkin koko tarinan henkiin.

      Ihanan mystiseksi jäi tunnelma. Tavallaan kerrotaan paljon, muttei sitten kuitenkaan (tai ehkä mä en ole vielä tarpeeksi lukenu tätä edeltäviä tarinoita). Jään ehdottomasti oottaa, millanen uus hevonen Hopiavuoreen tupsahtaa. Voi kunpa se olisi juuri joku ”hitsin poni”, mutta aika epätodennäköistähän se olisi, kun itse Olavi Susikin on asiaan sekaantunut. Jotenkin Hopiavuoreen vaan niin sopisi sellainen ilkikurinen mini XD

  • #8836 Vastaus

    Marshall
    Osallistuja

    “Olen varma että Mortti on vain kyllästynyt vähän koko tilanteeseen, etenkin karsinassa seisomiseen”, Sonja puheli samalla kun kääri huolellisesti pinteliä ruunan jalan ympärille.
    “Mmhm, kisakuntoiselle ja työstä pitävälle hevoselle se on usein kova paikka”, totesin vähän päätäni nyökyttäen kun seurasin toimenpidettä suulin seinustalta.

    Kun Sonja oli lähtenyt kesällä taskut täynnä suunnitelmia ja tavoitteita Sveitsiin, en ollut odottanut tuon tulevan näin lyhyen ajan jälkeen Mortti mukanaan takaisin Hopiavuoreen. Vielä vähemmän että näin valitettavasta syystä. Jännevamma ei kuulunut siihen valikoimaan minkä hevosenomistaja haluaisi kuulla, eikä eläinlääkärin antama tuomio vaurion vakavuudesta toiminut kovin hyvänä hopea reunuksena.

    “..Mitä eläinlääkäri tuumasi?”
    “Turvotus haittasi ultrausta niin täysin hyvää kuvaa ei saanut. Parantumisen merkkejä mutta mysteeriksi jäi miksi turvotus, lämpö ja ontuminen palasi”, nainen huokaisi, “Joten, lyhyempiä kävelyitä, kylmäystä ja pintelöintiä.”
    “Oliko mitään puhetta laserhoidosta jos sen aloittaminen noiden ohella olisi kannattavaa?”
    “Siitä ei itse asiassa ole ollut puhetta.. Sveitsissä eläinlääkäri kyllä mainitsi kantasoluhoidosta.”
    “Sitäkin kannattaa kyllä harkita.”
    “mm, pitää tutkia asiaa… Siihen asti on melkein tärkeintä yrittää saada sairastarha sopivammaksi että Mortti ei pääse ramppaamaan, niin se saisi olla mahdollisimman paljon ulkona. Se on vian pakko saada tehtyä vähintään puutavarasta että hevonen pysyy sisällä.”
    “Sopiva iltapäivä projekti, apua täältä varmasti löytyy. Ja tässä tietenkin yksi, jos tarvitsee.”

    Hopiavuoressa sai hyvin nopeasti huomata että siellä oli joitain taattuja asioita, ja yksi niistä oli se että kun hevosen terveydestä oli kyse: Eetu oli valmis toteuttamaan sen. Ja toinen oli että yksin ei joudu ahertaa, vaan apukäsiä löytyy vaikka tarhan rakentamiseenkin aina puutavaran hakijasta naulan ojentajaan saakka.
    Ja todennäköisimmin sen jälkeen olisi vähintäänkin kahvit jonkin syötävän kera, ellei jopa tukevampikin ateria raskaan työn raatajille.

    Keskustelu pyöri lähinnä Mortin tilanteen ympärillä, sivuten myös hieman viimepäivien mysteeristä ja hieman odottavaista ilmapiiriä tallilla. Mikä alkoi etenkin siinä vaiheessa kun Oskari oli jostain syystä lähtenyt viemään Eetun koppia isänsä luo. Samalla jostain jostain oli lähtenyt liikkeelle puheet uudesta hevosesta, minkä identiteetin arvailuihin kuului uusi tallilainen joka tarvitsi hevosen kuljetus apua kuin myös että Eetu oli hankkinut itselleen toisen hevosen. Olipa joku väläytellyt että ehkä kyseessä oli peräti Jussin jälkeläinen.
    Lopulta Sonja talutti Mortin takaisin karsinaansa, minne ruuna jäi vähintäänkin happaman näköisenä. Vakuuttelut siitä että kyllä hän vielä ulos pääsisi ei paljoa lohduttanut, etenkään kun kaikki kaverit olivat vielä ulkona.

    Vaihdoimme vielä muutaman sanan matkalla ulos tallista, kunnes lopulta suuntasin autolle jotta ehtisin ajoissa seuraavaan paikkaan. Vaikka hevosten osalta kalenteri näytti hyvinkin tyhjältä loppuvuodelle, ilmestyi sinne omalle kohdalleni koko ajan vain lisää täytettä kaiken muun rinnalle, mitä oli paikoitellen hankala pitää arkipäivien sisällä. Halusin kuitenkin pitää viikonloput mahdollisimman tyhjinä, Niklas kuitenkin pääsi tulemaan kotiin vain osan viikonlopuista opintoihin kuuluvien tallivuorojen takia. Kaivoin kännykän takkini taskusta ja napautin siihen äänet takaisin ennen kuin avasin WhatsAppin.
    Siinä paha missä mainitaan, tuumasin ja virnistin itsekseni ennen kuin avasin uusimman viestin.
    Niklakselle tyypillisesti vastassa oli lähes lause kerrallaan lähetettynä pitkä sepustus joka päättyi käsivaralla otettuun kuvaan hänestä ja rautiaankirjavasta hevosesta. Sama hörökorva joka esiintyi suuressa osassa aikaisemmissakin kuvissa, jotka olivat hyvää vauhtia täyttämässä vastaanotettujen kuvien kansiota.

    • #8837 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Eihän minulla tähän mitään järkevää kommentoitavaa ole, mutta pakko jotakin sanoa kun kerran Sonja mainittiin. Hienoa! Ja muutenkin sivuttu noita tallin suuria salaisuuksia että kuka tulee ja mistä tulee ja kelle tulee ja tuleeko.

    • #8901 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Tämän tekstin tunnelma on sellaisen harmaan ja ankean sekä elämän jatkumisen väliltä. Jalkavaiva painaa koko porukan mieltä. Samaan aikaan suurin osa tallilaisista on valmis uhraamaan vapaa-aikaansa ilmaiseksi, että toipilaan oloa saataisiin helpotettua ja Sonjaa tuettua murheissaan sillä tavalla. Kuitenkin taustalla elämä jatkuu: joku mystinen hevonen on tulossa. Niklaksen eläväinen sähellys lopussa on kuin symboli elämän jatkumiselle. Musta juuri tunnelma onkin tämän tekstin paras puoli. Arki tuntuu mun mielestä tältä. On katastrofeja, joista pitää yrittää selviytyä, ja samalla saa nauttia elämän hyvistä puolista.

  • #8838 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    Tämä on taas vähän tämmöistä oman navan kaivelua ja pitkäksi venähtänyt, viimeistelemätön teksti, jonka lykkään tänne ihan vain koska voin tai jotain. Oli minulla ideakin mutta se hukkui matkan varrella.

    Etä-etätoimisto
    — Joo, tän ongelma on kyllä se, ettei se tiedä varsinaisesti tästä tuotteesta mitään. Hyvä toki jos on niin halukas oppimaan kuin miltä vaikuttaa, mutta mutta. Sen takia mä olisin taipuvainen pitämään tätä Nettaa parempana, vaikka sillä on vähemmän taas työkokemusta kaikkinensa, mutta olisi ehkä joku käry siitä, mikä tää on ja miten sitä käytetään… Totta kai joo… Joo… No siihen mä en osaa sanoa, musta ne molemmat vaikuttivat ihan ookoo tyypeiltä. Tällä Netalla on varmaan vähemmän työhaastatteluja takana, niin sitä selkeästi jännitti enemmän. Millois me luvattiin kontaktoida takaisin päin? Just…

    Tähän oli tultu, että minä pidin työpalaveria Hopiavuoren ruokasalissa. Roikuin paljon tallilla Mortin takia kun ei sitä viitsinyt ajaa tallin ja kodin väliä kovin montaa kertaa päivässä. Nyt oli sitten tullut pakkotilanne eli palaveri juuri niin pahaan ajankohtaan, että olin ottanut työläppärin mukaani ja pyytänyt Eetulta ja Nellyltä erityishuomionosoitusta eli lupaa käyttää wi-fiä ja sulkeutua ruokasalin ovien taakse. Onneksi se onnistui ja Eetu oikein erikseen mainitsi Noalle ja kaikille muillekin, että nyt ei kukaan sitten huudata Netflixiä tai mitään muuta tuvan wi-fin kautta, kun täällä ihmiset pitävät tärkeitä bisnes-kokouksiaan. Ehkä se oli ylireagointia, koska en striimannut videota lainkaan, mutta eipähän tarvinnut yhden tunnin takia ajaa Orioniin vain tullakseni kohta taas takaisin.

    Lopetin kokouksen, pakkasin läppärin tykötarpeineen reppuun ja huokaisten avasin oven keittiöön. Keittiössä ei ollut ketään silloin kun menin palaveriani pitämään, mutta nyt pöydän ääreen oli kerääntynyt jo jonkinlainen lauma tallilaisia. Kahvinkeitin pulputti pirteästi.
    — Sulla oli kuulemma joku tärkeä kokous, sanoin Alex heti ensimmäisenä.

    Alex oli minulle pienimuotoinen mysteeri. Hän oli tullut Tetriksensä kanssa tallille jo ennen kuin minä lähdin Sveitsiin, mutten ollut ehtinyt oikein tutustua häneen. Siinä keväällä oli ollut niin paljon kaikkea ylimääräistä mielen päällä muutenkin ja joulun ajan olin ollut matkoilla ja sitä ennen siellä Pariisissa Mortin kanssa ja kaikkea muuta sellaista, niin en ollut oikein ehtinyt noteerata koko Alexia. Tästä huolimatta Alex kohteli minua kuin olisimme vanhemmatkin tutut. Tai ehkä hän nyt vain oli tuollainen, kovin nopeastihan hän oli Ilonaankin tutustunut, sillä mikäli olin ymmärtänyt oikein, Ilona oli varsin uusi tulokas täällä ja he olivat Alexin kanssa jo hyvää pataa. Nytkin Ilona istui Alexin vieressä keittiön penkillä pyöritellen tyhjää Polle-mukia käsissään.

    — No työasioita, vastasin, koska olisi epäkohteliasta olla vastaamattakaan.
    — Mitä työasioita?
    — Rekrytoinneista puhuttiin, sanoin yleisluontoisesti, vaikka minun työasiani eivät varsinaisesti kuuluneet muille. — Ollaan palkkaamassa uutta työntekijää.
    — Ai… jaa, vastaatko sä sitten ihmisten palkkaamisesta? Alex ihmetteli silmät pyöreinä.
    — En varsinaisesti, mutta olen kyllä useimmiten mukana näissä rekryprosesseissa jollain tavoin.

    Nelly saapasteli keittiöön myös, kaatoi itselleen kupillisen kahvia ja istahti pöydän päähän.
    — No niin Sonja, nyt kerrot kaiken sieltä Sveitsistä.

    Myönnän että olin vähän vältellyt Nellyä tai ainakin joutumista kahvipöytään samaan aikaan hänen kanssaan. Tai oikeastaan vähän kaikkia, sillä osasin odottaa kyllä tätä kysymystä, johon minulla ei ollut oikein vastausta. Tietysti minä voisin kertoa kaikenlaista siitä millaista Royal Gardenissa oli ollut, millainen valmentajani oli ollut, miten kaunista siellä Rhônen laaksossa oli viinitarhoineen ja vuorineen, miten olin erääksi viikonlopuksi vuokrannut moottoripyörän ja ajovarusteet, vienyt Axan hoitolaan ja lähtenyt kiertämään kauniiksi mainittuja reittejä ilman sen kummempaa päämäärää…

    — No, mitä mä siitä osaisin sanoa. Hienoahan siellä oli, aivan erilaiset maisemat kuin täällä, vuoria joka puolella. Ja se talli oli tosi hulppea, kaikki viimeisen päälle. Ihan kiva talliporukkakin, vaikken mä tietysti ehtinyt siellä kauhean läheisesti keneenkään tutustua. Koti-ikäväkin iski oikeastaan vasta siinä kohtaa kun Mortti sen jalkansa loukkasi, ei sitä jotenkin sitä ennen ehtinyt ajatella.
    — Sitten mä kysyn helpomman kysymyksen: mitäs sä nyt meinaat sitten tehdä?
    — Hoitaa Mortin jalan kuntoon tai ainakin katsoa että miten hyvään kuntoon sen saa. Ja hajoaako sillä pää ennen sitä. Kyllä se nyt toistaiseksi on pysynyt siinä sairastarhassaan, mutta jotenkin se tuntuu vähän kärttyisältä.

    Nelly uteli läpi kaikki Salierinkin asiat ja tuntui vähän ihmettelevän sitä, miksen hakisi Salieria takaisin. Saisin sentään ratsastaa sillä ja jatkaa kenties kilpauraanikin, sillä ruuna oli kisakunnossa, kiitos Anssin. Ihmettelijöiden kuoroon liittyi muitakin, niitä jotka tiesivät Salierin entuudestaan. Joko siitäkin oli vuosi, kun se oli lähtenyt Kangasalle! Ihmettelin vähän itsekin sitä, että miksei oikeastaan halunnut Salieria takaisin itselleni, vaikka se niin tärkeä oli minulle olevinaan etten ollut tahtonut aluksi luopua siitä lainkaan.

    • #8839 Vastaus

      Ilona Eronen
      Osallistuja

      Minusta tätä oli kiva lukea, enkä huomannut mitään viimeistelemättömyyttä. Alex on siellä heti työntämässä nokkaansa muiden asioihin, ja tietenkin tälle sakille pitää takoa päähän, että Netflix kiinni kun Sonja tekee tärkeitä asioita. 😀

      Salierin ottaminen takaisin kuulostaa jonkinlaiselta ratkaisulta sille, miten Sonja pääsisi eteenpäin, mutta jääpä nähtäväksi, minkä suunnan hän ottaa. Siitä olisi kyllä kiva lukea: tavallaan uusi alku, mutta kuitenkin pääsisi suoraan treeniin kiinni, kun hevonen on tuttu ja kisavalmis.

    • #8902 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Vaikka Alexin työutelu ja Nellyn Sveitsin-utelu on ankea juttu, niin samalla mä olen taas ihan että saisipa olla Hopiavuoressa. Siellä voi tehdä vaikka niitä etätöitä, ja jotta tärkeä bisneshenkilö saa työrauhan, niin tietenkin Eetu paasaa niin kauan että kukaan ei roiku netissä pilaamassa kaikkea. Sitten kun palaveri loppuu, niin varmaan joku on ehtinyt keittämään kaffitkin valmiiksi. Tykkään mielikuvasta varmaan niin naurettavasta syystä kuin että meillä asui aina kotona paljon väkeä ja ramppasi paljon kaikkien ystäviä, joten ajatus on niin tosi kotoisa. Nyt kun asun yksin koirain kanssa, kaipaan ihan hirveästi että jotkut häiritsisivät mun töitäni ja utelisivat yksityisasioita. 😀

      Sonjan ajattelema Sveitsi-kuvaus kuulostaa upealta. Vitsit kun saisi omiakin hahmojaan useammin vaihtoon johonkin ja pääsisi kirjoittamaan. Mutta kun en malta ikinä luopua yhdestäkään kirjoituskaverista, jos saan, niin ne tuppaavat sitten jäämään reissuilleen… (Vai mitä, Mikael Kontiokorpi?) Tai sitten en malta edes lähettää niitä, kun on kaikki hyvät systeemmit kesken.

      Samoin kuin hahmot, Salierin tuloa mäkin olen ajatellut. Sonjanhan olisi periaatteessa loogista haluta se takaisin, ja rahastahan tässä ei ole kyse. Nyt Sonjasta on kuitenkin taas ihan uudenlaista kirjoitettavaa, joten ymmärrän vallan mainiosti, miksi Salieria ei pelata takaisin.

  • #8849 Vastaus

    Marshall
    Osallistuja

    Henkikultas puolesta suosittelen..

    Kiersin hitaaseen tahtiin pientä kehää maneesissa, ja pidin käsiäni löyhästi etupuolella olevan kantorepun ympärillä. Elli vaikutti hyvin tyytyväiseltä nököttäessään huolellisesti paketoituna kotilona rintaani vasten, ja viuhtoi vimmatusti pieniä käsiään kun joku hallissa olevista hevosista sattui kulkemaan sen näkökentän läpi.

    “Vähän joudut vielä odottamaan, mutta kyllä sinulle jostain sopiva poni löydetään..”
    Elli oli hetken täysin liikkumatta, ja tuijotti yllättävän tuiman näköisesti, ennen kuin sätki jokaista raajaansa kuin parempikin marjonetti.
    “Mikä kiukututtaa?” Janna kysyi hieman naurahtaen, pysäytettyään Paahtiksen meidän vierelle.
    “Karu totuus siitä että ei ole ponia millä voi ratsastaa”, vastasin pienesti virnistäen.

    Nainen vain naurahti ja hymyili, ennen kuin pyysi kirjavan hevosen taas liikkeelle. Itse siirsin katseeni seuraamaan maneesin toisella laidalla juuri ravissa etenevää Barnumia ja Niklasta. Nuoremman miehen ilme oli vähintäänkin jännittynyt, ellei jopa hieman kauhistunut, kun hän yritti parhaansa mukaan rentoutua jottei hänen polvet nousisi koko ajan kohti korvia ja kuuluisaa tuoli-istuntaa.

    “Hengitä. Muista lantio että saat rentoutettua lonkat. Loppu jalka tulee sitten perästä.”
    Niklas vain nyökytteli päätään hevosen askelten tahdissa, ja näytti yrittävän parhaansa keskittää kaikki keskittymiskykynsä rippeet toimimaan ohjeiden mukaan.

    Olin viikon aikana ehtinyt kasailla jonkinlaisia esteharjoituksia toisen pään menoksi, niitä Niklas oli toivonut kaikkina viime viikonloppuina. Joten kun toinen oli pyytänyt istuntaan, suoruuteen sekä kulmien ja ympyröiden ratsastamiseen perehdyttäviä tunteja, en ollut varma pitäisikö kaivaa kuumemittari kaapista vai suoraan soittaa Poliisille mahdollisen identiteettivarkauden takia.
    Vaan ei. Kyllä se vain on Niklas.
    Mutta se mikä minua lähinnä häiritsi oli se että jokin toisessa oli viimeisten viikkojen aikana muuttunut. En vain osannut osoittaa että mikä tai mistä se johtui. Ehkä ajattelin vain liikoja, ja kyseessä on ihan vain tavallista kouluun liittyvää stressiä. Lyhyessä ajassa eteen tuli varmasti iso määrä uusia ja mahdollisesti jopa hankalia asioita. Sinänsä halusi patistaa toista kertomaan mitä tuon päässä oikein liikkui, mutta se jos mikä olisi typerä virhe eikä aiheuttaisi muuta kuin hermojen kiristymistä ja vielä tiukemmin suun kiinni pitämistä.
    Kyllä se kertoo sitten kun on valmis. Jos jotain on mitä kertoa.
    Vilkaisin kantorepun puoleen kun havaitsin että Elli ei ollut enää hetkeen viuhtonut pieniä käsiään. Vastassa oli unissaan vaimeasti tuhiseva vauva, joka näytti nukkuvan kadehdittavan levollisesti vaikka ympärillä liikkuvien hevosten askelten töminä kumisi avoimessa hallissa. Edes puhuminen ei tuntunut toisen unta häiritsevän, kun huikkasin Niklakselle että hän voisi antaa Barnumin hetken kävellä pitkillä ohjilla.

    “Onko sieltä kuulunu mitään?” Niklas tiedusteli kun oli saanut vedettyä hieman henkeä. Tuon kyljelle nostama käsi juorusi että tuon keskivartalo oli tehnyt töitä kuten pitikin.
    “Ei sellaista mikä sinua kiinnostaisi… Pelkkää kartoitusta mitä etsimme, ei mitään kohde-ehdotuksia tai muutakaan.”
    Nuorempi huokaisi pettyneeseen sävyyn.
    “Mitä salaasia juttuja te täälä suunnitteletta?” Janna uteli siirryttyään Niklaksen ja Barnumin seuraksi samalle maneesin puolikkaalle.
    “Me ostetaan talo. Tai no. Marsh ostaa, mä vaan roikun mukana ku peräpukama.”
    “Ehkä. Riippuu löytääkö välittäjä mitään.”
    Naisen ilme venähti jonnekin yllättyneen ja huolestuneen välille samalla kun tuo pysäytti ratsunsa.
    “Ei me Hopiavuoresta tosin olla poistumassa”, kiirehdin lisäämään nopeasti, “Etsin vain ratkaisua millä vähentää paikkojen välillä ramppaamista sekä yhdistää Suomessa pysyminen ja oman työpanoksen antaminen kotiin.”
    “..Mä jo säikäähin.. että justiisa nyt te kaks lährettä täältä ihan muihin maisemiin, ja vielä silleen että ette mittään ees ilimoota ennen kuin pakkaatta jo tavaroota”, Janna sanoi selvästi huojentuneena käsi rinnallaan.
    “Ei. Tarkoitus oli kertoa sitten kun välittäjä osaa edes alustavasti sanoa onko lähimainkaan sellaista mitä etsimme, koska jos sellaista ei ole niin pysymme tuossa asunnossa missä nytkin asumme.”
    “..Marsh, jos sä et tosissaan oo vielä kellekkään mitään maininnu. Niin suosittelisin sun henkikultas puolesta että avaat sanasen arkkus vaikka kaikki onki vielä auki. Koska jos Nelly kuulee tästä vasta sitte joskus josain vaiheesa, se listii sut”, Niklas virnuili Barnumin selässä.
    Kylmät väreet juoksivat selkää pitkin niskaan ja nostattivat niskavillani pystyyn “…Erittäin hyvä huomio…”

    • #8850 Vastaus

      Ilona Eronen
      Osallistuja

      No nyt on kyllä söpöä vauvan kuvailua! ”Huolellisesti paketoituna kotilona” 😀 Näköjään siitä vielä heppatyttö saadaan, kun nyt jo innostuu niiden näkemisestä. Tarvitaan ihan selvästi joku pikkuponi Hopiavuoreen, kunhan Elli vähän kasvaa.

      Salaperäistä. Mikähän sitä Niklasta sitten vaivaa – koulustressi vai kuitenkin jokin muu asia? Vai mahtaako se liittyä tähän talonostoon jotenkin? Ehkä se selviää meille pian.

    • #8851 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Ilonan kanssa samoilla linjoilla että tuo Niklas jäi nyt vähän kaivelemaan. Tässä sitä muutosta alleviivattiin vain sillä, että hyppytreenien sijaan Niklas haluaakin istuntaharjoituksia, joten se parasta toivova aivopuolisko on sitä mieltä että Niklas nyt vain haluaa kehittyä, kenties siksi että koulusta on saanut jonkinlaisen kimmokkeen siihen. Mutta sitten taas kun miettii vanhoja stooreja, niin Niklaksella on ollut vähän mustasukkaisia ajatuksia (no hei, kellä meistä ei mut kuitenkin). Nyt niille olisi maaperää tarjolla kun Niklas on viikot pois. Joten saamme ehkä nähdä jossain vaiheessa, onko tässä ainesta johonkin enempään draamaan! Toivon ettei, koska Niklas ja Marsh ovat kyllä minun suosikkipariskunta Hopiavuoressa.

      Mutta ihan parasta tässä olivat nuo pienet vitsit, joita tuli pitkin matkaa! Elämän karu totuus kun ei ole omaa ponia, ai vitsit, että Marshall on ihana kummisetä kyllä. Kuumemittaria kehiin kun toinen pyytää istuntatreenejä ja tuo loppu, että parempi kertoa suunnitelmista emännälle, ennen kuin se tulee kaulin kädessä vastaan joku kerta 😀

    • #8903 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Mä vihaan sinua.

      Niklaksella ei tasan ole koulustressiä, kun kerran Marshall luulee, että sillä on koulustressiä. Ja se ei tasan ole mitään muutakaan vähäpätöistä, kun Marshall luulee, ettei se ole niin vakavaa. Mä oikeasti nyljen jonkun, jos Niklaksellä on nyt joku, oih, boifrendi, siellä koulussa. Tai oikeastaan nyljen kaikki. Mä olen niiiiiin kauan hangoitellut näiden parisuhdetta vastaan, ja nyt kun mä olen jo kauan shipannut näitä, niin tätä ei kyllä viedä multa pois!!11 Elikkä nyt on niin, että Niklas on vain kasvamassa jotenkin aikuisemmaksi henkisesti ja ratsastuksellisesti!!11

      Mutta Marshall on niin söpö Ellin kanssa, että annan anteeksi. Koska joku kerta näiden perhekin vielä kasvaa. Ensin laittavat tuvan. Niklas valmistuu. Elämä on siltä osin tasaisempaa. Tulee vauva! Sitten on uusi kriisi käsillä, kun se vauva pistää kaiken uusiksi. Saan taas raivota, että jumankauta jos tulee ero niin tapan kaikki. Uhkailen. Sitten selviydytään. Sitten alkaa painajainen! Teini-ikä!!! Miten niin olen suunnitellut seuraavat 20 vuotta? Miten niin sinulta ei ole muka kysytty?

  • #8859 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    Ikinä hevosen selässä istunutkaan
    Olihan se jotenkin liikuttavaa, että kaikki kuvittelivat minulla olevan ikävä ratsastamista. Tosiasiassa en ollut istunut hevosen selässä lähes kolmeen kuukauteen, mutta en minä sitä oikeastaan kaivannut. Olisihan se tietysti kiva ratsastaa, jos ratsuna olisi Mortti, vaan kun se oli toipilaana ja koko ratsastusasia oli herttaisen yhdentekevää.

    Tarjokkaita olisi kyllä ollut, ei se siitä jäänyt puuttumaan. Heli oli kysynyt jonkun kerran haluaisinko ratsastaa Inkalla joskus. Marshall tarjosi jompaakumpaa ratsuistaan minulle maastoon. Eetu ja Outi kyselivät vuoron perään, jos haluaisin lainata Jussia silloin tällöin. Lopulta se oli kuitenkin Nelly, joka yksinkertaisesti ilmoitti, että huomenna hän pitäisi minulle ja Cozminalle kouluratsastustunnin ja että minun olisi syytä ratsastaa tamma läpi tänään kevyesti ja vähän tutustua siihen. Hän ei jäänyt lainkaan kuuntelemaan vastalauseita vaan marssi edeltä talliin ja lastasi syliini Cozminan varusteet.

    Cozmina oli kauhean pieni ja niin hento, etten minä voisi sillä ratsastaa. Minä tarvitsin ison puoliverisen tai Mortin. Nelly ei ottanut kuuleviin korviinsa näitäkään valituksia. Joo, olihan tamma vähän pieni, mutta kyllä se minut jaksaisi ihan hyvin kantaa ja tässä nyt ei arvosteltu ratsukon harmoniaa. Ja enpähän putoaisi korkealta, jos niin hullusti kävisi. Nelly oli paljon varmempi asioista kuin minä.

    Kyllähän sen huomasi aivan välittömästi, että edellisestä ratsastuskerrasta oli aikaa. Tunsin oloni satulassa huteraksi ja kertakaikkiaan amatöörimäiseksi. Ei hitsi, oliko tämä oikeasti näin vaikeaa istua edes tasapainossa? Se putoaminen alkoi kuulostaa ihan realistiselta vaihtoehdolta. Ja vielä kun Cozmina oli niin kapea ja kaikin tavoin erilainen Morttiin verrattuna. Miten täällä satulassa voi edes pysyä?

    Mutta Cozminan liikkeet, ne olivat ihanat! Niin kevyet, lentävät, laukassa se tuntui melkein pyrähtelevän eteenpäin kuin pieni lintu. Nopeasti se tasapaino ja istuntakin alkoivat löytyä ja huomasin haikailevani takaisin satulaan muutenkin kuin vain tämän kerran. Ehkä minun pitäisi ainakin silloin tällöin hyväksyä muiden tarjouksia lainata ratsujaan.

    — Näinkö minä oikein, että menit kentällä Cozminalla? kysyi Marsh keittiönpöydän toiselta puolelta kun istuin hauduttamassa teetäni.
    — Joo, Nelly pakotti, naurahdin.
    — No ei voinut olla niin kamalaa, kuittasi Nelly jääkaapilta.
    — Ei ollut, myönnän. Cozmina tuntui tosi kivalta ratsulta, mutta voi taivas että mä itse olen ruosteessa. Miten sitä voi muutamassa kuukaudessa taantua näin paljon?
    — Ai. Minusta ne menitte ihan hyvännäköisiä pätkiä.
    — Ehkä joo, mutta oma tuntuma oli kyllä samanlainen kuin jos ei olisi ikinä hevosen selässä istunutkaan.
    — Ratsastus on vähän niinkuin pyörällä ajaminen, että kun sen kerran oppii, niin sen osaa aina, vaikka saattaa tauon jälkeen tarvita muistinvirkistystä.
    — Eli seuraavan kerran kun itseä laiskottaa, tiedän mistä kannattaa kysyä apua hevosten liikuttamiseen, sanoi Marsh leukaansa hieraisten.

    Olivatkohan Nelly ja Marshall suunnitelleet tämän keskenään?

    • #8887 Vastaus

      Noa
      Ylläpitäjä

      Oioioi, ihanan pirtsakka tarina! Erityisesti Cozminalla ratsastamisen kuvailu ilahdutti, sillä se oli kuin suoraan niiltä ajoilta kun vuokrasin samanlaista kärpäskimoa arabitammaa <3 Niissä on jotain niin maagista ja tarunomaista, ai että. Etenkin tuo pikkulintumainen pyrähtely oli todella hyvin kuvailtu.

      Voin hyvin uskoa ettei ratsastus maistu ihan samalla tavalla kun se oma ratsu on poissa pelistä. Vaikka ratsastus olisi yleisesti ihan jees, niin on se oma vaan sen kaiken suola. Silti kivaa, että Sonja suostui, vaikkakin sitten pakottamana :D, ratsastamaan Cozminalla. Kiva että se oli hänestäkin sitten lopulta ihan kivaa, vaikka alkuun piti vähän hakeakin.

      Ja tuota mäkin aina mun oppilaille hoen, että samaa se on kuin pyörällä ajaminen 😀 Kyllä se sieltä takaisin tulee kun vauhtiin pääsee. Varsinkin Sonjan kohdalla siihen on vahva luotto, sillä onhan hän monesti todistanut olevansa hyvin taitava.

    • #8906 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Musta oli tosi tyylikäs veto silloin, että kun Nellyn kirjoittaja lopetti, niin me saatiin pitää hahmo täällä. Nelly on tosiaankin tärkeä osa tätä tarinaa. Sehän oli juuri Nelly, joka käytännössä pakotti Sonjan kisaamaan ja potki eteenpäin. Mun mielestä se olisi siis kaikin puolin sopivaa, että se olisi taas Nelly, joka pakottaa jatkamaan. Näen tässä tarinassa muutenkin samoja elementtejä kuin sen, että Nelly on suuna päänä. Sonja on nimittäin yhtä vastahakoinen, ja kun suoranaisesta vastahakoisuudesta on päästy, niin yhtä lattea innossaan kuin aluksi kisojakin kohtaan. Musta tuntuu, että taas kerran Nelly tietää, mikä on Sonjalle hyväksi. Kyllä ratsastaja hevosen selkään kuuluu. 😀

      Samalla tietenkin ymmärrän hyvin, ettei Sonjaa niin kiinnosta. Sonjahan tosiaan ryhtyi ratsastamaan vakavissaan Nellyn painostamana, ja vaikka nauttikin lyhyestä kisaurastaan, niin ei koskaan kokenut touhuun samanlaista paloa kuin vaikka joku Marshall. Tällä kertaa voi siis aivan hyvin käydä eri tavalla kuin viimeksi: viimeksikin oli hiinä ja hiinä, että onnistuuko painostus vai ei.

      Sonjan uusia kuvioita odottaen… 😀

  • #8885 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Kun Alex haluaa kuolla

    Tuvassa oli ankea tunnelma. Siellä oli ollut jo kauan. Hopiavuoressa oli jaloistaan kipeitä hevosia, joiden tulevaisuus ei näyttänyt kauhean valoisalta. Niitä surivat tietysti eniten Ilona ja Sonja, mutta myös Eetu, joka tuntui ottaneen hevosten viihdyttämisen kunnia-asiakseen. Kaiken maailman nauriita roikkui jo niiden karsinoiden katoista viihdykkeinä, ja Eetu-parka oli tavallisten keinojen loputtua yrittänyt jopa tutustuttaa hevosia kanoihin saadakseen niille seuraa. Hevoset olisivat ehkä voineet lämmetä, mutta Keskiviikko ja Prinsessa eivät pitäneet ajatuksesta.

    Siinä kahvipöydän ääressä me sitten taas keskustelime hevosista. Tai ainakin kuuntelimme, minä ja Eetu. Ilona halusi puida Wandan tapausta. Kaikki oli jo sanottu moneen kertaan, mutta kun ajatukset kiertävät kehää, niistä on pakko saada kertoa useammin kuin pari kertaa. Sonja ei sillä kertaa ollut niin paljoa äänessä, vaan näytti siltä, ettei olisi välittänyt juuri silloin edes puhua koko asiasta. Alex puolestaan valitsi Ilonalle teetä Noan kätköistä liedellä porisevan teeveden vieressä. Hän oli ottanut sydämenasiakseen Ilonan piristämisen, vaikka ei tainnut olla lohduttamisessa yhtään minua parempi. Oikeiden sanojen sijaan Alex vyörytti Ilonalle tikkareita, hedelmäkarkkeja, henkilökohtaisen Omar-munkin, itse paistamiaan lettuja ja ties mitä muuta, mikä olisi kelvannut minullekin.

    Ilona ei kuitenkaan karkeilla toennut. Hän pyöritteli pöytää vasten kanelikeksiä, joita Alex oli hänelle raahannut ja laittanut oikein nimilapun päälle, ja murehti ääneen, kuinka hänellä ja Wandalla voikin olla niin huono tuuri. En tohtinut sanoa siihen mitään, etten sanoisi mitään väärää. Sen sijaan kallistin päätäni ja mutristin huuliani aina, kun Ilona vilkaisi minua.

    Yhtäkkiä Alex alkoi huutaa.

    Se ei ollut sellaista voimakasta huutoa, jota Tiitus oli pitänyt, kun oli nähnyt hiiren, eikä sellaista ulinaa, joka Allusta oli päässyt, kun hän oli murtanut säärensä jääkiekkokaukalolla. Se oli hiljaisempaa huutoa: sellaista surevan koiran parkunaa. Tai kuollutta koiraansa neljättä päivää surevan isännän parkunaa.

    En muista nousseeni, mutta yhtäkkiä olin jo Alexin vieressä. Hänen kätensä olivat märät ja tärisivät sormet harallaan kuin linnun jalat. Puoliksi nostin ja puoliksi työnsin hänet keittiön toiselle puolelle. Väänsin vesihanan auki niin kylmälle kuin sen sai ja pakotin ranteista vääntämällä hänen kätensä kylmän veden alle.

    ”Poltitsä sun kädet?” yritin huutaa Alexin äänen ylitse, mutta oli jo muutenkin selvää, että niin oli käynyt.

    Alex hiljeni hetkeksi. Ajattelin hänen napsahtaneen takaisin järkiinsä, joten päästin hänen ranteistaan irti. Samassa hän kuitenkin suorastaan heittäytyi kaulaani.
    ”Mä kuolen!” Alex parkui. ”Mä oikeesti kuolen!”
    ”Mikä sun nyt on?” huusin kovempaa kun Alex.
    ”Mä keitin just vahingossa sokeritoukan!” Alex uikutti. ”Mä kuolen!”
    ”Pelkäätsä sokeritoukkia?”
    ”Mä kuolen!” Alex toisteli hartiaani vasten ihan niin kuin ei olisi ymmärtänyt, että kysyin jotain. ”Tai no ihan sama jos mä kuolen! Mä en halua enää elää maailmassa, jossa ihmiset keittää sokeritoukkia ravinnokseen!”

    En ollut ihan varma, itkikö Alex. Selkääni pakotti, joten suoristin sen katsoakseni Alexin pään ylitse muita. Pieni kevyt tyttö kuitenkin irtosi maasta ja riippui vain käsivarsillaan kaulassani niin kuin olisi esiliina eikä ihminen alkuunkaan. Yritin pullistella Eetulle silmiäni. Tee nyt jotain tälle!

    ”Mä oon keittänyt joskus jonkun sääsken kans”, Ilona sanoi vakavana. ”Niin käy joskus.”
    ”Se näytti ihan pieneltä ravulta”, Alex niiskutti katkonaisesti ja pyyhki nenäänsä inhottavasti kaulaani ennen kuin ulvaisi taas.
    ”Tuata nuan”, Eetu rykäisi. ”Ei se varmaan ehtiny kärsiä”, hänkin kokeili lohduttaa, mutta Alex ei sanonut siihen mitään.
    ”Se pelkäsi sua varmasti enemmän kun sä sitä”, Sonja yritti vuorostaan.
    ”En mä sitä pelänny”, Alex mutisi.
    ”Mikäs sun sitten tuli?” kysyin yhä ilmassa riiputtamaltani tytöltä.
    ”Kävi sääliksi. Kun se näytti ihan oikeelta eläimeltä.” Tunsin, miten Alex kohautti olkiaan, tai ainakin yritti.
    ”Kuinka pahasti sun käret paloo?” Eetu kysyi.

    Alex hellitti otettaan sen merkiksi, että oli aika laskea hänet maahan. Hän tarkasteli käsiään. Niihin oli jo nousemassa rakkoja.
    ”Ei palanu pahasti”, Alex tuumasi. ”Jatkakaa vaan”, hän kehotti, niiskaisi ja lahusti kaatamaan teeveden sokeritoukkineen pois.
    ”Jatka tästä nyt vaan sitte…” mutisin ja istuin takaisin paikalleni.

    • #8886 Vastaus

      Ilona Eronen
      Osallistuja

      Toukka-parka! Ja Alex-parka, kun näppinsä poltti!

      Mutta ONKO MEILLÄ KANOJA?! Jotenkin multa oli mennyt tämä ihan ohi, tai sitten oon ajatellut että niitä on joskus ollut, muttei enää. Miten kukaan ei koskaan kirjoita kanoista? Kanat ovat erinomaisia eläimiä. Täytyy ehdottomasti tarttua niihin joskus, kun on aikaa. Hyvä, että ne pääsivät tässä tarinassa esille.

      Vai on se Eetu ripustanut nauriita. 😀 Vaikka tässä oli ikäviä juttuja ja ankea tunnelma alussa, niin kyllä vaan Hellon miettet ja Alexin sähläys vähän hihityttävät aina. Hellon silmin kuvailtuna kaikki on jotenkin tavallista hassumpaa. Varmaan siksi Hellolle toivoo lukijana pelkkää hyvää, vaikka ei se varmaan kommelluksilta pysty koskaan kokonaan välttymään.

  • #8905 Vastaus

    Alex
    Osallistuja

    Yksi mysteeri on selvitetty

    ”Joo. Joo. Joooooo. Kiitos. Hei.”

    Lysähdin sohvalle Eiran viereen juuri kun Hello lopetti puhelua. Eira katsoi Netflixistä jotain sarjaa, jota en itse seurannut. Siinä oli joku setä ja huumeita. Muistaakseni suurin piirtein kaikki olivat suositelleet sitä minulle, mutta en silti ollut viitsinyt aloittaa.

    ”Kelle sä soitit?” kysyin sitten Hellolta, vaikka en ihan oikeasti ollut kauhean kiinnostunut.
    ”Mä wolttasin”, Hello sanoi ylpeänä.
    ”Wolttasit? Otsonmäellä? Soittamalla?” ihmettelin.
    ”Se soitti Inarille”, Eira informoi Hellon vain nyökytellessä tyytyväisenä. ”Se on töissä grillillä.”
    ”Jaajaa”, tuumasin. ”Millä grillillä?”
    ”No siellä Lapuan sielläniin”, Hello vastasi epämääräisesti ja huiskaisi kädellään ilmeisesti kohti Lapuan sitäniin.
    ”Mikähän on Lapuan sielläniin?”
    ”No se grilli. Ei kai missään Lapualla edes oo kun se yks grilli?”
    ”Joka on mikä?”
    ”En mä nyt sitä tiedä.”
    ”Olkaa jo hiljaa. Mä katon tätä”, Eira urahti.

    Seurasin hetken, kuinka päähenkilösetä kurtisteli kulmiaan televisioruudulla. Ihan sairaan tylsä sarja. Oli kiinnostavampaa katsella, kuinka Hello katseli kattoon. Hän näytti laskevan oksanreikiä, tai ainakin hän osoitteli sormellaan ja liikutteli huuliaan siihen malliin.

    Olin luullut olevani Inarin ystävä. Olimme jutelleet somessa joka päivä. Mielestäni olimme tulleet juttuun ihan hirveän hyvin. Jokin oli kuitenkin muuttunut saman tien, kun olin muuttanut Otsonmäelle ja tavannut Inarin ihan oikeasti. En ollut vieläkään saanut selville, mitä oli tapahtunut. Inari vietti kaiken aikansa tallilla aina Hellon tai Eiran liepeillä, niin ettei juttelemisesta koskaan tullut mitään.

    ”Hello”, sanoin hetken mielijohteesta. ”Miks Inari ei muuten tykkää musta?”

    Hellon kattoa osoitteleva sormi pysähtyi. Hän sulki suunsa kesken laskemisen ja nielaisi. Hän viritteli epäluonnollista hampaat näyttävää hymyä kasvoilleen kauan aikaa ennen kuin kääntyi kohtaamaan katseeni. Hellon hampaat eivät tosiaankaan olleet siistissä rivissä, vaan kulmahampaat törröttivät muiden edessä ja niiden ja etuhampaiden väliin kuuluvat hampaat muiden takana.

    ”Mistä sä tommosen käsityksen oot saanu?” Hello kysyi hyvin hellästi, mikä ei ollut lähelläkään hänen normaalia puhetyyliään. Kuulin, miten Eira tuhahti, mutta en vilkaissutkaan häntä.
    ”No, öö, mietitääs. Ai niin, kaikesta. Me oltiin kavereita — kai — ennen kun mä muutin tänne, mutta nyt kun mä oon täällä, se ei edes katto mun päälle.”
    ”Eeeeikä kun sä varmaan vaan kuvittelet”, Hello venytti hieman liian kimeällä äänellä.
    ”Se mitään kuvittele”, Eira kommentoi.
    ”No kertoisitko sä sitten, kun sä selkeesti tiedät jotain?” kysyin Eiralta.
    ”No mäpä kuule kerron. Inari–” Eira yritti aloittaa, mutta Hello huusi päälle.
    ”ÄLÄLÄLÄLÄ! No jos tässä nyt joku kertoo, niin mieluummin mä.”
    ”No? Anna tulla?”

    Hello nuolaisi huuliaan. Sitten hän henkäisi niin kuin olisi aikonut tunnustaa jonkin rikoksen, mutta muutti mielensä.

    ”Ethän sä sano Inarille, että mä sanoin?”
    ”No en.”
    ”Tota noin… Miten tän nyt sanois… Kun tässä on semmonen juttu, että…”
    ”Kakista nyt ulos vaan.”
    ”Kun sulla on somessa vaan semmosia hevoskuvia… Tai kun sun naamaa ei varsinaisesti näy missään kunnolla… Tai kun Inari näki sun profiilista vaan et sun nimi on Alex…”
    ”Niiiiiin?” hoputin käsilläni huitoen. Tuskin Inaria haittasi se, jos minulla oli rumempi naama tai pidempi nimi kuin hän oli kuvitellut.
    ”Sä oot ihan paska kertoon!” Eira älähti. ”Inari luuli sua pojaksi ja oli ihan rakastunu. Nyt turpa kiinni kun mä katon tätä!”

    Sitä en kyllä ollut odottanut, mutta Eira näytti olevan ihan tosissaan. Katsoin Helloa varmaan hakien jotain varmistusta, ja Hello nyökytti kovasti.

    ”Et sit sano Inarille”, Hello muistutti.
    ”En. Mut Ilonalle mä sanon”, ilmoitin, nousin, pörrötin Hellon tukkaa ja kiipesin sohvan selkänojan ylitse.
    ”Et sano!”
    ”Liian myöhäistä! Varmaan te kerrotte mulle jotain tommosta ja sit mä en saa muka käsitellä sitä kenenkään kanssa. Mä meen pihalle soittaan Ilonalle, moro!”
    ”Muista et Eira kerto tän sulle! En mä!”

    • #8910 Vastaus

      Ilona Eronen
      Osallistuja

      Hah! Olin unohtanu jo koko asian, koska tuntuu siltä, kuin Alex olisi ollut täällä aina. Tavallaan mulle ja Ilonalle se onkin ollut, kun se aktivoitui samoihin aikoihin, kun me tultiin. Tulleeko Inarista ja Alexista vielä hyviä kavereita keskenään – se jää nähtäväksi. Mutta hyvä nyt sitten, että ratkesi heille tämäkin. Kannatan toki aina avoimuutta.

      Ja nyt mua jäi sitten vaivaamaan, että mitä huumeista ja sedistä kertovaa sarjaa ne oikein siellä kattoo. 😀 Breaking Bad? Narcos?

    • #8913 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Ai niin! Olin melkein unohtanut tämän Inari-kuvion, kun toinen kuvitteli löytäneensä elämänsä rakkauden, jossa ei muuta vikaa ollutkaan kuin sukupuoli. Eli kaikki. Minä kyllä aikoinaan rakastin sitä juonenpätkää yli kaiken ja kiva että se palasi nyt taas kuvioihin. Jännittävää nähdä, mihin tämä tästä menee vai meneekö mihinkään. Inari todennäköisesti voi hautoa pettymystään maailman tappiin asti eikä tule koskaan antamaan anteeksi Alexille, vaikka ei tässä nyt mitään varsinaista anteeksiannettavaa edes oikeastaan olisi. Mutta ei, en halua hyppiä toisten tonteilla, voihan olla että tämä tästä meneekin johonkin ihan eri suuntaan.

    • #9068 Vastaus

      Noa
      Ylläpitäjä

      Alex haloo, mut se on oikeesti hyvä sarja! Tylsä, häh??? Mulla on muutamakin (tuhat) sarjaa joita vois kutsua tylsäks, Breaking Bad jaksaa sentään olla viihdyttävä :—D Meillä on selkeesti Allun kanssa aivan eri maku tässä asiassa. Eiraa en kuitenkaan olisi nähnyt sitä katselemaan, mutta joo, miksipä ei!

      Ilonan ja Alexin ystävyys on aika ihanaa. Ilona on varmastikin nähnyt paljon vaivaa päästäkseen näin hyvin jyvälle Hopiavuoren menoista ja kirjoittaa ja kommentoi ahkerasti. Mun mielestä yhtiä parhaimpia tapoja ottaa kanssakirjoittaja huomioon on nimenomaan käyttää tämän hahmoa tarinoissaan, edes jollain lailla. Varsinkin, kun heillä tuntuu olevan oikeasti tosi toimiva kemia!

      Täytyy olla aika yllättävä uutinen Alexille. Tuskinpa kukaan ihan ensimmäisenä olisi arvannut mistä Inarin käytös johtuu. Samaan aikaan on kyllä harmi, että Inari on sitten ollut niin etäinen – ihan Alexia ajatellen. Hän kuitenkin odotti ystävyyttä Inarin kanssa, mutta todellisuus ei ollenkaan vastannut odotuksia. Mä kyllä niin toivoin ja (toivon edelleen) että Alexin vaillinaisesta miehisyydestä huolimatta Inarin tunteet on siellä. Olisihan se aika söpöä :>

  • #8908 Vastaus

    Marshall
    Osallistuja

    Hokkikausi kolkuttaa
    Perästä tullaan mutta kuitenkin, tapahtui kuun alkupuolella

    Syysaurinko oli tuntunut jo jonkin aikaa kylmältä, vaikka kuinka joinakin päivinä hämyili pilvettömälläkin taivaalla. Sen myötä olivat myös saapuneet myös pienet yöpakkaset, minkä johdosta Hakra oli valmistautunut selvästi lähestyvään talveen ryminällä. Koska kuukauden vaihtuessa Marraskuun puolelle, ori oli ennättänyt kasvattamaan talvikarvaa miltein Barnuminkin edestä. Tavallisesti niin sileäkarvainen ori muistutti enemmän kaupoissa myytäviä lampaantaljajäljitelmiä.
    Varsinaista talvea saimme varmasti vielä hieman odottaa, mutta kengityksen yhteydessä olin päätynyt valitsemaan jo valmiiksi hokkikengät orien alle. Pyörittelin tulppia uudenkarhean metallikengän hokinreikien suojaksi, vilkuillen keskustelun lomassa varustehuoneesta hakemallaan tuolilla istuvaa Nellyä. Nainen istui ryhdikkäästi, jalka ilmassa heiluen sen ollessa tuettuna toisen polven päällä.

    “Jos katsoi tonttia ja muita rakennuksia, niin paikka oli melkein täydellinen. Mutta purkukuntoinen asuintalo ei aivan istu välttämättömiin vaatimuksiin”, selostin talonäytön lopputulosta. Niklas oli saattanut pelastaa henkeni huomauttaessaan että paikan Emännälle oli hyvä kertoa näistä aikeista jo ennen ensimmäistäkään näyttöä. Mikä oli tullut aika nopeasti vastaan. Nelly oli näyttänyt suunnittelevansa murhaa parin hetken ajan, mutta oli lopulta hyväksynyt ajoituksen.
    “Siinä vaiheessa muuttopäivästä saa vain haaveilla. Ensin pitäisi saada alta vanhan purkaminen. Sen jälkeen rakennusluvat, valitusajat ja muut muodollisuudet ennen kuin pääsisi edes rakennusvaiheeseen ja siinäkin kestää oma aikansa vaikka kaikki menisiki hyvin.”
    “Se juuri. Tallia jos ei ole mutta tilaa kyllä, siirtotallit on vaihtoehto ensialkuun. Mutta jos ei ole mitään ihmisten asuttavaa nurkkaa, se on isompi ongelma.”
    Nainen nyökytteli päätään myöntävästi, “Onko milloin tiedossa seuraavan paikan katsastus?”, tuo heitti kysymyksen ilmoille ja vilkaisi toistamiseen puhelimensa näyttöä.
    “Saa nähdä, toistaiseksi siis mennään tällä”, vastasin samalla kun ruuvasin tulpan kiinni kengän viimeiseen avoimeen hokinreikään, “Onko oppilas myöhässä?”
    “Eei. Minä olin vain vähän turhan aikaisessa kun otin Gozminan sisälle jotta se ehtii hieman kuivatella… Ehkä myös salaa vähän innoissani siitä että saimme Sonjan takaisin satulaan”, nainen myhäili tyytyväisen näköisenä.
    “mmhm, toivotaan että kuvio jatkuu edes satunnaisesti

    Myönsin että olin itsekin hyvillä mielin siitä että Nelly oli lopulta onnistunut kiskomaan Sonjan satulaan. Pitkään itseään sitkeästi vain harrastelijaksi mieltäneessä naisessa oli sen verran paljon potentiaalia kilpakentillä, kuin ehkä salaa vähän kytevää intoakin, että olisi vähintäänkin harmillista jos ratsastus jäisi tyystin pois. Siitä olimme Nellyn kanssa samaa mieltä. Mortin tilanne tuntui elävän vähän joka suuntaan, mutta hyvin varovaisesti toivoin että ruuna vielä toipuisi vähintäänkin harrastekäyttöön.
    Rullasin kengityspakin lähemmäs naruissa seisovaa Hakraa, ennen kuin siirryin työskentelemään sen toisen etujalan pariin. Valkoinen hevonen tuntui selvästi päättäneen olevansa kaiken keskipisteessä kun peräti kaksi ihmistä oli ollut sen parissa jo hyvän aikaa. Ori seisoi komean ryhdikkäästi, kuin rintaansa röyhistelevä kukko, ja nosti nosti reteästi kohteena olevan etujalan ensin korkealle ylös. Kunnes hitaalla liikkeellä venytti sen pitkälle eteensä, ennen kuin pyöräytti sen käsiini kengitettäväksi.

    • #8911 Vastaus

      Ilona Eronen
      Osallistuja

      Tässä on monta kivaa teemaa. Ensinnäkin talven ekat hokit ennustelevat ensilunta ja häämöttävää joulua. Talvikarvaakin pukkaa. Sitten on vanhat talot, ai että. Tai sitten uuden talon rakentaminen, kun pääsee valitsemaan mieleiset värit ja materiaalit. Oikeastaan kumpikin vaihtoehto on minusta aika inspiroiva. Toisaalta en ihmettele, että hirvittää, kun talon pykääminen on niin pitkä ja kallis prosessi, että mitä vain voi ehtiä tapahtua sen aikana. Virtuaalimaailmassa on kuitenkin se hyvä puoli, että kuka tahansa voi kirjoittaa vaikka unelmiensa talon itselleen.

    • #8974 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Haluatko kirjoitushaasteen? Ei ole pakko ottaa, mutta katsohan tätä.

      Tässä tarinassa kerrotaan siitä, miten syksy on tullut. Se on kuitenkin sivuasia. Syksy symboloi vanhasta luopumista ja uuden alkua: se on siis samalla symboli sille, mitä Marshallin elämässä tapahtuu, kun on koittamassa ikään kuin uusi aika. Oman kodin hommaaminen on poka jännää touhua ja iso uusi alku (t. mä joka viiiiiiiiiiimein vajaa vuosi sitten sain kämpän, jota oon piirittänyt vuodesta 2018).

      Vaikka syksy on sivuasia, sen tulo kerrotaan monella eri asialla.
      – Sää on kylmä. Yöpakkaset ovat tulleet.
      – Hevoset ryhtyvät kasvattamaan talvikarvaa.
      – Hokkikengät on valittu.

      Kun asiasta kerrotaan monella tavalla, se sopii tunnelmointiin. Osaat kirjoittaa tunnelmallisen syksyn tosi hyvin, eikä tunnelmoimisessa ole mitään vikaa. Jos haluat kuitenkin uuden haasteen, mikä olisi pienin yksityiskohta, jolla saisit kerrottua kaiken tuon saman? Niin, ettei keneltäkään kuitenkaan menisi ohi, että nyt on syksy? ”Kun pyörittelin tulppia hokkikenkien suojaksi…” ”Kun Hakra alkoi muistuttaa ihan kaupassa myytävää lampaantaljajäljitelmää…” No juuri syksyynhän tämän harjoituksen ei tarvitse liittyä, vaan vaikka johonkin tunteeseen, tai ihan mihin tahansa. Mikä on pienin yksityiskohta, jolla voi kertoa suurimman kokonaisuuden?

      Edelleen toistan, ettei tunnelmoimisessa ole mitään vikaa, vaan se on hyvä juttu. Tämä ei siis ole toru tai ”kehitysehdotus”, vaan idea, jos kaipaat virikkeitä. 😀

      Ja juujuu, syksy on symboli, mutta ai jjjjjjeeeeeeesus miten mä toivon, että oma tupakin on symboli omalle perheelle. Meillä on onneksi ihana Elli täällä, mutta mahtuisi Marshallin parrasta roikkumaan muitakin naperoita. 😀

  • #8967 Vastaus

    Outi Halme
    Osallistuja

    Hevoskuumetta

    Hopiavuoreen oli ilmestynyt taas uusi hevonen, jo toinen melko lyhyen ajan sisällä. Rautias tamma vaikutti ainakin sillä hetkellä viihtyvän hyvin uudessa karsinassaan. Se vilkaisi uteliaasti käytävälle, mutta jatkoi sitten touhujaan. Pysähdyin hetkeksi katselemaan aivan tavallisen näköistä suomenhevosta ja kadehdin Ilonaa, mutta en ehkä juuri sen hevosen takia. Mietin, miltä tuntuisi taluttaa oma hevonen talliin. Miltä tuntuisi seistä karsinalla ja katsoa omaa hevosta lainatun sijasta. Miltä tuntuisi olla se, joka oli pohjimmiltaan kokonaan vastuussa. Samaan aikaan ajatus oli sekä kutkuttava että hirvittävä.

    Oikeastaan olin miettinyt koko syksyn, millaista olisi omistaa hevonen. Se kai riippui siitä, keneltä kysyi. Oskarista nyt näki kilometrien päähän, että sen mielestä elämä ei ollut melkein elämisen arvoista ilman omaa hevosta. Sonja sen sijaan olisi varmaan tällä hetkellä todennut kyynisesti, että hevoseton on huoleton ja ehdottanut sataa muuta tapaa tuhlata yhtä paljon rahaa, mutta ilman stressiä. Joskus näytti siltä, että vaikka Sonja yritti pysyä positiivisena Mortin suhteen, naisen toiveikkuus oli alkanut vähän rakoilla. Tampereen matka oli varmasti kaivattu hengähdystauko. Enkä edes tiennyt, mihin tarvitsin omaa hevosta. En ollut kilparatsastaja niin kuin Oskari tai Marshall tai Janna ennen Elliä ja vaikka joskus olin saattanut salaa haaveilla kilpailemisesta, pelkäsin että olin pilannut terveyteni niin, etten koskaan voisi asettaa itselleni kovin suuria tavoitteita. Samalla tiesin kuitenkin, etten ollut myöskään kuin joku Noa tai Hello, jotka tuntuivat saavan iloa jo siitä, että hevoset olivat vain olemassa.

    Järjellä ajateltunta olin onnekas, että sain hoitaa Jussia. Tiesin että olisi pitänytt olla kiitollisempi ja lopettaa turha haaveilu. Sain ratsastaa ja harjata, ja hoitaa ja puunata niin paljon kuin jaksoin. Olin saanut myös valmentautua ja kilpailla silloin, kun se oli tuntunut hyvältä idealta. Sain myös luottaa siihen, että Eetu olisi se, joka tekisi vaikeat päätökset Jussin suhteen. Jos ori joskus vaikka loukkaantuisi samalla tavalla kuin Wanda tai Mortti, niin tietenkin hoitaisin, valvoisin ja huolehtisin niin paljon kun pystyisin, mutta ei se olisi mitään verrattuna siihen, mitä Eetun pitäisi kestää.

    Ajatuksissani katselin edelleen rautiasta suomenhevosta, joka nyt nuokkui silmät raollaan uudessa kodissaan ja mietin, miksi Ilona oli valinnut juuri sen hevosen. Uusi suomenhevonen näytti niin tavanomaiselta ja aivan erilaiselta kuin Wanda, paljon vaatimattomammalta. Samalla se näytti hevoselta, joka sopi Hopiavuoreen täydellisesti. Se ei ainakaan talvikarvassaa palellut samalla tavalla kuin Jussi, jonka talliloimen olin vaihtanut juuri paksumpaan.

    Niin kauan kuin muistin olin kuvitellut omistavani joskus kimon puoliverisen. Kauniin, herkän ja omapäisen tamman. Sellaisen, joka ei sopisi kenelle tahansa. Sen kanssa saisi olla haastavaa, mutta lopulta voittaisin ne haasteet ja meistä tulisi niin täydellinen ratsukko, että muut kadehtisivat meitä, minne tahansa menisimme.Tiesin, että siinä kuvitelmassa yhdistyi entinen vuokrahevoseni Barbi, kimo, omapäinen puoliveritamma ja ne kymmenet hevoskirjat, joita olin lapsena lukenut. Oikeasti tarvitsin jotain paljon tylsempää – opetusmestarin, luotettavan harrastuskaverin. Ja kun oikein tylsästi ajattelin, niiin muistin kyllä senkin, kuinka työlästä kimon hoitaminen oli. Olisi ollut lapsellista ostaa hevonen pelkästään värin perusteella.

    Tuskin täydellistä hevosta edes oli olemassa. Eihän Oskarin Kissykään ollut mikään Ukko. Se oli pienempi, kevyempi ja kokemattomampi, eikä Oskari edes tykännyt sen nimestä. Silti siinä oli tarpeeksi jotain, jotta Oskari oli taas melkein se sama intohimoinen, keskittynyt Oskari kuin joskus ennen. Ja juuri siihen olin siiloin Oskarissa ihastunut. Mä olin iloinen, että me oltiin taas kavereita. Se tarkoitti, ettei mun tarvinnut luikahtaa satulahuoneeseen, kun kuulin Oskarin äänen tallikäytävällä tai arpoa tuvan ovella liian pitkään, oliko Oskari siellä vai ei. Sen sijaan mä sain hymyillä Oskarille, kun se talutti uuden tammansa tarmokkaasti tallipihan poikki kohti maneesia ja istua tuvassa Oskarin viereen, vaikka vastapäinenkin paikka olisi ollut vapaana. Mä uskalsin jopa kysyä Kissystä jotain ja kuunnella, kuinka Oskari puhui kunnes hengästyi. Sen huulet kaartui hymyyn ja poskille nousi innostunut puna ja mä tiesin kiduttavani vähän itseäni siinä samalla. Me oltiin kavereita ja mä olin jo kauan sitten menettänyt oikeuteni toivoa jotain enemmän.

    Mä ehdin juuri havaita, kuinka ajatukseni oli siirtynyt kuin varkain yhdestä epätoivoisesta haavekuvasta toiseen, kun…
    “Se on Ilonan uusi hevonen”, Oskarin äänen kuuleminen sai sähkövirran kulkemaan pitkin mun selkärankaa aivan kuin olisin jäänyt kiinni jostain luvattomasta.
    “Joo Eetu sanoikin jotain sellaista”, mä mutisin ja tuijotin rautiasta suomenhevosta joka ei tehnyt yhtään mitään mielenkiintoista. Mä en osannut tulkita Oskarista kuuluvaa äännähdystä, joka oli ehkä yllättynyt, ehkä myöntävä, ehkä jotenkin vain puuskahtava.
    “Tota.. Mä olin just menossa hakeen kahvia”, mun ääni tuntui edelleen vähän kurkkuun takertuneelta, kun Oskari ei sanonut enempää. Se oli kysymys, vaikkei se ollut kysymys. Oskari vilkaisi rannekelloaan, jota ei ollut helppo kaivaa esiin toppatakin paksun hihan alta.
    “Öh… joo. Mun pitäis syödä lounasta. Tai siis mä olin menossa syömään… Mulla on eväät”, Oskari vastasi yhtä epämääräisesti, mutta tarkoittaen kai, että me voitaisiin lähteä kävelemään samaan suuntaan.
    “Ilona muuten oli tuonut joulutorttuja. Jos siis… Tai siis… että tiedät”, Oskari sai sanottua muutaman askeleen jälkeen ja mä tajusin miksi se näytti niin vaikealta. Se oli samasta syystä kuin silloin, kun Sonja oli pohtinut kerran kahvipöydässä, oliko Mortti laihtunut liikaa sairasloman aikana. Tai silloin, kun Eira oli valittanut näyttävänsä läskiltä siinä toppatakissa, joka oli ainoa tarpeeksi lämmin. Mä halusin sanoa, etten mä triggeröitynyt niin pienestä, mutta samalla mä pelkäsin, että kuvittelin sittenkin koko jutun. Ehkä Oskari mulkoili Eiraa ihan muusta syystä ja puhui Ilonasta ja joulutortuistakin ihan muuten vaan.

    “Sä olit kuulemma ollut Ilonan kanssa katsomassa sitä uutta hevosta?” kysymys tuli mieleen, kun Oskari mainitsi naisen. Olin sattunut kuulemaan pätkän jotain Alexin ja Ilonan keskustelua, eikä se varmaankaan ollut salaisuus, kun se oli käyty kovaan ääneen satulahuoneessa. Tai ainakin Alexilla oli kova ääni.
    “Ai joo… Mut se ei ollut toi hevonen. Se ei ollut suomenhevonen”, Oskari vastasi hieman yllättyneenä.
    “Millainen se sit oli?” uteliasuuteni voitti sen pienen, aran kysymyksen, jota mä olin hetken pyöritellyt mielessäni. Että jos Oskari oli käynyt Ilonan kanssa katsomassa hevosta, niin ehkä se voisi joskus tulla mun kanssa. Jos mulla ikinä olisi tarpeeksi rohkeutta.
    “Se oli sellainen näppärä angloarabitamma. Olis sopinut Ilonalle, mutta kuulemma se meni muualle”, Oskari kertoi lyhyesti koeratsastuksesta. Se kuulosti siltä kuin koko juttu olisi ollut ihan arkipäiväinen. Mä taas en ollut edes koskaan tajunnut pelätä sitä, että olisikin mahdollisuus, että mä joskus löytäisin mun hevosen, mutta joku toinen veisi sen. Tuntui typerältä, etten mä ollut edes koskaan miettinyt asiaa.
    “Ai, olipa tylsä juttu. Mut varmaan toi suokkikin on ihan kiva”, vastasin hajamielisesti.

    Ilona-parka, kun oli joutunut tyytymään siihen suomenhevoseen.

    • #8968 Vastaus

      Ilona Eronen
      Osallistuja

      Musta on ihanaa, kun kaikki eivät tajua. Siis että ihan kaikki eivät heti näe Ilonan ja tavalliselta näyttävän hevosen yhtenäisyyttä ja sitä, mitä Ilona oikein mahtaa tuossa karvaooppelissa nähdä. Tajusin vasta nyt tätä lukiessani, että oikeassakin elämässä mun ”elämäni hevonen” on tuikitavallisen näköinen merkitön ja yksivärinen otus, ja tekisin mitä vain saadakseni sen takaisin, vaikka meidän tallilla on toinen toistaan hienompia herasilmiä ja kimoja. Tarkoitan lähinnä sitä, että yleensä siinä the hevosessa on parhaimmillaan heti kättelyssä jokin muu selittämätön ominaisuus kuin ulkonäkö, johon mä ainakin hevosessa ihastun niin vahvasti, etten saa sitä mielestäni. Tottakai tunnistan aina kauniin hevosen sellaisen nähdessäni, ei siinä. Toisaalta se kauneus on katsojankin silmässä: toiselle pitkä vaalea liinaharja on kauneinta ikinä, kun toinen taas haluaa kisakireän valtavan puoliverisen. Ja niinhän sen kuuluu ollakin!

      Tää on eka tarina, jossa joku muu kun mä kirjoittaa Veerasta. Ihanaa. <3 Siitä tulee heti paljon elävämpi, ja se oikeasti asettuu omalle paikalleen Hopiavuoren karsinaan. Tämä tuli myös nopeammin kuin osasin odottaa.

      Tavallaan Veera on tässä kirjoitettu ns. tylsäksi ja liikkumattomaksi – persoonattomaksikin – ihan tarkoituksella: se on melkein koko tarinan ajan läsnä, mutta vain taustalla. Se toimii ainoastaan ponnahduslautana Outin omalle haaveilulle ja vastakkainasettelulle, jossa Outi ei ainakaan missään nimessä halua tyytyä mihinkään suomenhevoseen. Toisen roska on toisen aarre.

      Ja sitten vielä: ai että, sain kylmikset itsekin tuosta kuvailusta, miten sähkövirta kulkee pitkin Outin selkärankaa, kun hän kuulee Oskarin äänen. Mielekäs yksityiskohta itselleni erityisesti siksi, että tykkään aina lukea fyysisistä reaktioista ja siitä, miltä erilaiset tunnetilat tuntuvat kehossa. Mulle se fysiologinen vaste kertoo jopa enemmän kuin psyykkiseen mielentilaan painottuva kuvailu, mutta mä olenkin liikuntatieteellisen tiedekunnan kasvatti, eivätkä kaikki ehkä ajattele samoin. 😀

      Niin ja tämän tarinan jälkeen jäädään luonnollisesti odottamaan, millaiseen unelmiensa hevoseen Outi sitten päätyy!

    • #8975 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Anteeksi nyt vain, mutta mä olen ihan sairaan innoissani siitä, että Outi ajattelee, että voi Ilona parka, kun on suokkiin joutunut tyytymään. Itse kirjoittajanahan ei saa arvostella toisten virtuaalihevosia, koska kaikille on omanlaisensa, mutta vitsit miten upeaa on, ettei kaikki hahmot elä ihmeellisessä synkronoidussa harmoniassa. Outi on ihan eri tyylinen ihminen kuin Ilona. Mä kuvittelen Outin silkkipaita päälle siinä missä Ilonan johonkin neuleeseen tai huppariin. Ja ennen kaikkea mä kuvittelen Outille ensimmäisenä sen tyyppisiä hevosia kuin se itsekin: ei nyt välttämättä värin perusteella, vaan pitkien säärien ja suorituskyvyn. :DD On niin super inhimillistä unohtaa, että kaikki ei halua sitä hevosta, sitä kaveripiiriä tai sitä elämää kuin just mä. Mä ainakin unohdan tosi usein, kun joko haaveilen tai olen saavuttanut jotain mulle tärkeää.

      Okei, odotin että ylipäätään joku vihdoin ajattelisi jollain tavalla negatiivisesti tai väheksyvästi Ilonan harrastamasta Wandan siedätyksestä tai Veerasta tai mistä vaan, ja nyt kun se on just Outi, niin olen samalla että nyt mun kaikkiin viimeaikaisiin hopiavuorirukouksiini on vastattu, mutta toisaalta samalla että ei jukoliste miten pelottava soppa tästäkin pienestä asiasta voi tulla jos on tullakseen. Ilonan mielestä Outilla ja Ilonalla on nimittäin kilpailuasetelma. (Arvatkaa, ketä ahdistaa, että Oskarilla on niin paljon vientiä yhtäkkiä. Kyllä, mua: en nuku, jos ajattelen että vitsi jos tulee paha mieli jollekulle. Samalla mähän rakastan kaikkea mulle vaikeaa.) Miettikää nyt, mitä potentiaalisesti voi seurata, jos Ilonan kilpailija on Upea Outi Joka On Melki Oskarin Kaa ja sitten vielä käy ilmi että se vielä kehtaa sääliä Ilonaa, kun sillä on niin säälittävän arkinen hevonen. Outi taas ei muistaakseni näe mitään kilpailua mistään. Hänestähän Ilona on kiva tyyppi, jolle kävi niin surkea juttu, että joutui laittamaan nuoren lupaavan ratsunsa muualle ja ottamaan toisen hevosen tilalle. Reppana. Oikeassa elämässä mä kualisin jos pitäisi selvitellä tästä potentiaalisesti nousevaa hulabaloota. Ja miten pienellä jutulla se saatiinkaan käyntiin!

      Olen kauan sanonut, että Outi jos kuka tietenkin ansaitsisi oman hevosen. Samalla mä olen tarinan takia nauttinut, että on kulunut näin tosi pitkä aika ilman, että Outi on hankkinut mitään hevosta. Jos se päivä joskus koittaa, niin se on jotenkin miljoona kertaa isompi asia mulle, kun sitä päivää on pantattu niinku melkein ikuisesti. :DD

    • #9069 Vastaus

      Noa
      Ylläpitäjä

      Tässä on pitkään aikaan tarina, johon olen ehkä eniten pystynyt ihan oikeasti samaistumaan. Mä oon nyt kärkkynyt yhtä hevosta itselleni yli vuoden, ja mahdollisesti menee vielä toinen että nykyinen omistaja sen suostuu myymään. Mutta aina sitä silti ajattelee, että miltä sen oman hevosen taluttaminen talliin oikein tuntuisi. Miltä tuntuisi se, että on itse ihan kokonaan vastuussa – niin hyvässä kuin pahassa. Outin ajatuksien tavoin, kutkuttavaa ja hirvittävää.

      Suomenhevosta mäkään en haluaisi. Eihän rodussa mitään vikaa ole, suokithan on parhaimmillaan ihan äärettömän hienoja, uskollisia ja rehellisiä, mutta voi veljet kun ei ne vaan kaikkien käsiin sovi. Siksi vähän tyrskähdin huvittuneena ja yllättyneenä, kun Outi niin suoraan totesi Ilonan olevan parka, ja vain siksi että oli mennyt vaihtamaan suomenhevoseen. :–D Onhan se kamalaa, mutta silti niin samaistuttavaa.

      Olipa taas hyvin rytmitetty tarina. Siinä on kiva ns. läpikatsaus siihen mitä on ollut meneillään, tarkoittaen siis sitä että Outi on ollut maisemissa ja elämä on jatkunut. Outin ajatukset kulkevat selkeässä linjassa eteenpäin, uudesta hevosesta hevosen omistamiseen ja omistajuuteen ja siitä Oskariin. Tykkään kyllä lukea näitä tarinoitasi niin paljon, ja tykkään myös Outista todella paljon.

  • #9001 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    Ihan pakko sotkeutua pikkuisen tähän tuoreimpaan draamaan 😀

    Kun ei vaan tajuu
    Hörpin teetä mukistani Hopiavuoren keittiössä. Vielä äsken pöydän ympärillä oli ollut isompi porukka ihmisiä, mutta kaikki olivat lähteneet, kuka minnekin: Eetu ja Camilla töihinsä, Marshall kotiin, Noa yläkertaan. Ei minua haitannut jäädä yksin, sainpahan rauhassa ajatella omiani.

    Seinän viereen käpertynyt Axa nosti päätään ennen kuin minä kuulin mitään, mutta sitten ulko-ovi tempaistiin auki. Joku potki kengät eteiseen tavanomaista railakkaammin ja heitti takin naulaan. Äänestä päätellen takki putosi kuitenkin lattialle ja kuulin sanattoman murahduksen. Äänestä päätellen se oli Eira enkä ollut väärässä.

    — Onks Noa täällä? hän töksäytti tervehtimättä sen kummemmin.
    — Ei just nyt, meni äsken yläkertaan.
    — No hyvä, sanoi Eira sävyllä, josta ei jäänyt epäselväksi se, ettei tässä nyt Noaa kaivattu.
    — Mitäs nyt?
    — Tiesitsä että Noa ja Chai seurustelee?

    Olin vähän yllättynyt tästä tiedosta ja ei, en todellakaan tiennyt. Tai no silloin pikkujouluissa vuosi sitten oli ehkä ollut, no, jotakin. Veiköhän Noa Chain kotiin silloin illalla? Tosin Chai oli aika juovuksissa. Tai sitten muistin väärin, koska en itsekään ihan selvin päin ollut.

    — Ai jaa, sanoin vain Eiralle. — En tiennyt. Mitä siitä?
    — No ku… Äh, et sä tajua.
    — Aha.

    Jäin vähän hämmästyneeksi tästä lausunnosta. Mitä tajuamista tässä nyt piti olla? Molemmat täysi-ikäisiä kuitenkin, Noa ja Chai. Enkä ollut kuullut että kumpikaan olisi seurustellut Eiran kanssa, että mitään mustasukkaisuusdraamaa pitäisi kehitellä.

    — Aiotko sä tuoda Salierin takaisin? Eira kysyi jo heti toista asiaa. Tämä oli myös kysymys, johon jouduin vastaamaan kolme kertaa tunnissa, kun tieto Mortin tilanteesta oli levinnyt. Tietenkin se olisi looginen vaihtoehto hakea Salieri takaisin itselle, mutta jokin siinä tökki.
    — En mä tiedä vielä. Olisihan se tietysti ihan jees, mutta toisaalta ovat päässeet hyvään vauhtiin kisauransa kanssa, Anssi ja Salieri. Täytyy nyt katsoa.

    • #9039 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Hyvin sotkeuduttu. 😀 Eira nyt on asia erikseen kun se on vihainen, mutta muuten mun mielestä on aika kuvaavaa, miten nopeasti jutut liikkuu. Jokainenhan kertoo vain kaverille tai parille… …ja pian kaikki tietävät. Sopii mun suunnitelmiini loistavasti. Toivottavasti ehdin jo pian kirjoittaa.

      Nyt kun juttu on jo levinnyt joka ilmansuuntaan, mua hämmästyttää, miten hyvin Hopiavuoren väki suhtautuu. Eikö meillä muka ole yhtäkään hahmoa, joka tuomitsee? Paitsi Eetu, joka sekin vain tuhahtelee? Olisivatpa kaikki pikkupaikkakunnan pienet tallit samanlaisia. 😀

    • #9070 Vastaus

      Noa
      Ylläpitäjä

      Kun jotain juoruja alkaa liikkua tiiviin porukan kesken, on ihan mahdotonta etteikö se leviäisi ihan jokaiselle ja ihan välittömästi 😀 Sonjan suhtautuminen koko hommaan on uskottava. Mitäpä se Sonjan elämää mullistaisi, kun onhan tässä kaikkea muutakin jo valmiiksi. Nään myös niin hyvin Eiran ensin aikeinaan paasata asiasta, mutta kun Sonja on noin tyyni niin mitä sitä turhaan. Menisi hyvä vauhkoominen ihan hukkaan. :–D
      Myös kysymys Salierista, ja varsinkin se montako kertaa Sonja kyseiseen kysymykseen joutuu vastaamaan, on tosi uskottava. Tottakai kaikkia kiinnostaa että mitäs nyt sitten.

  • #9004 Vastaus

    Ilona Eronen
    Osallistuja

    Jatkoa tälle, liittyy: joululahjadilemma, ja vähän muutakin.

    Kuin kulovalkea

    ”Piilottakaa mut”, Hello suhisi luikahtaessaan satulahuoneeseen.
    ”Miksi?” kysyin minä, mutta Alex auttoi jo Helloa tallivintille tarvitsematta sen enempää taustatietoja.
    ”Ketä sä oot piilossa?” kysyin pistäen pääni ylös vintille, jossa Hello ja Alex jo lymyilivät.
    ”Niin, ketä me oikeastaan paetaan?” Alex kysyi vasta silloin.
    Me molemmat käännyttiin katsomaan Helloa.
    ”No Eiraa tietysti!” Hello älähti käsiään levitellen. ”Tuu nyt pois sieltä rappusista, kun sut voidaan nähdä.”
    Kiipesin ylös vintin lattialle istumaan piirin jatkoksi, vaikken vieläkään tajunnut, että miksi.
    ”Onko meillä tänään joku erityinen syy mennä Eiraa piiloon, vai muuten vaan?” Alex kysyi sellaiseen leppoisaan sävyyn, kuin kumpi tahansa vaihtoehto olisi ollut aivan yhtä toimiva.
    ”Se… Äh”, Hello aloitti, mutta vaikeni sitten.
    Sepä vasta oli epätavallista, että Hello oli hiljaa. Silloin munkin mielenkiinto heräsi ihan tosissaan.
    ”Mitä on tapahtunut?” kysyin.
    Hello taisi vähän kuitenkin nauttia saamastaan huomiosta ja kierteli vielä hetken, ennen kuin kertoi meille.

    ”Siis… Ai hetkinen! Noa ja Chai, niinkö? Ja Eira liittyy tähän miten? Se löi sua? Ei kun Noaa?” Alex kertasi. Sen ajatukset olivat taas edenneet nopeammin kuin Hellon kertomus.
    ”Nii justiinsa”, Hello kuiski kurkkien huolestuneena alas satulahuoneeseen. Se ei oikeastaan ollut tainnut edes kuunnella Alexin pikakertausta.
    ”No mut nehän on varmaan hyvä pari”, Alex sanoi.
    ”Mutta miksi me ollaan sitten täällä?” mä kysyin viitaten kädelläni ylimalkaisesti meitä ympäröivään pimeään vinttiin.
    ”No kun mä tiesin siitä vahingossa”, Hello sanoi ja suhisteli mulle sitten, jotta puhuisin hiljempaa.
    ”Ai mistä sä tiesit?” Alex kuiskasi mun normaalia puheääntä kovemmalla äänellä.
    ”No niistä valvontakameroista näin… Äh, ihan sama. Eira suuttu, kun mä tiesin, enkä kertonu sille”, Hello selosti samalla sävyllä ja äänenvoimakkuudella kuin Alex oli esittänyt kysymyksensä.
    ”No mut ei kai me voida täällä koko iltaa istua odottamassa, että Eira lähtee kotiin? Ja miten mä ja Alex edes liitytään tähän?” kyselin.
    ”No… En minä tiiä. Te ootte nyt mun puolella tässä”, Hello päätti.
    ”Ei kai tässä mitään puolia tarvita. Eiköhän se Eira kohta lepy. Mä toin niitä joulutorttujakin. Kyllä sillä varmaan ihan kohta on parempi mieli”, sanoin ja lähdin kapuamaan alas vintiltä.
    ”No nyt se lähtee tonne suden suuhun. Alex, tee jotain!” Hello kähisi.
    ”Suden suuhun… Ei kun kyllä mäkin nyt taidan lähteä. On niitä joulutorttujakin”, Alex mumisi ja rymisteli mun perään.
    ”Petturit!” Hello julisti dramaattisesti jostain meidän yläpuolelta.

    • #9005 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Minä olen luullut tietäväni, että Ilonaa ei kirjoita Eetun et al. kirjoittaja vaan joku muu. Se sen sijaan on ihan mysteeri, että MITEN IHMEESSÄ joku toinen ihminen pystyy ja osaa kirjoittaa näin loistavaa Helloa ja Alexia? Oskaria myös. Eli jos Ilonan taustalla onkin joku Hopiavuoren omistajan salainen alter ego, niin hahaa, kiinni jäit!

      No ei vais, mutta on taas niin todella hahmoille uskollista kirjoittamista, että kateeksi käy ihan. En minä nyt muutakaan osaa tähän sanoa.

    • #9041 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Mun on ihan pakko sanoa samaa kuin Sonja. On aina ihan parasta lukea muiden tulkintoja omista hahmoista, mutta tällä kertaa oli epätodellinen tunne lukea ne elämässä, liikkumassa ja touhaamassa sillä tavalla, kuin olisin kirjoittanut ne itsekin touhaamaan. :DD

      Mä nautin tämän juorun leviämisestä. Kun Chai kuulee, se pyörtyy, tai ehkä se ihan suoraan vaan kuolee. Samoin mä nautin Eiran raivosta. Yleensä se ei tao ihmisiä (Noa oli poikkeus), mutta Helloa senkin edestä. Hellolla on ihan syy pelätä.

      Parasta tässä tarinassa on kuitenkin se, millaisen yllättävän trion nämäkin kolme pystyvät muodostamaan. Alexin ja Hellon pystyin kuvittelemaan ihan alussakin tutustumaan. Hellolla on ideoita ja Alex on yllytettävissä, joten mikäs siinä. Ilona on kuitenkin näistä kolmesta harkitsevaisin, joten hän vaatii isoimman yllykkeen liittyä mukaan pölläilyyn. Kyllä se toisen hädän aiheuttama adrenaliini saa kuitenkin harkitsevammankin kapuamaan vintille piiloon ennen kuin käy ilmi, ettei Hellolla mitään oikeaa olekaan meneillään. Näitä kavereita oli kiva nähdä yhdessä. 😀

  • #9023 Vastaus

    Ilona Eronen
    Osallistuja

    Ihastus

    Veeran naapurikarsinaan oli muuttanut muuan uusi asukas: kimo suomenhevostamma, joka oli täsmälleen saman kokoinen kuin Veera – joskin ehkä hiukan eri mallinen. Se oli hirveän kaunis ja kiltin oloinen. Olisin saattanut olla kateellinenkin, mutta kun katsoin pitkän hampputukkansa alta kurkkivaa Veeraa, en sittenkään ollut. Ei ollut toista sellaista kuin minun Veerani.

    Halusin kuitenkin kuumeisesti tietää, mistä, miten, miksi ja kenen toimesta Hopiavuoreen oli ilmestynyt sellainen helmi hevoseksi. Niinpä nyhjäisin Oskaria hihasta, sillä kyllähän tallityöntekijöiden olettaisi tietävän kaikki tällaiset asiat.
    ”Se on jonkun naisen. Joku Mink- Minja? Ehkä”, Oskari vastasi.
    ”Oi vitsit, mikä hevonen”, toistelin Oskarille, joka annosteli kauroja ruoka-astioihin. ”Mun täytyy varmaan laittaa Alex pyytämään se meidän kanssa maastoon.”
    ”Siis… Mikset sä pyydä ite?” Oskari kysyi vilkaisten, kun mä hypistelin innoissani Veeran naulakossa roikkuvien suitsien ohjia.
    ”No en kai mä nyt- vieras ihminen ja kaikkea!” vastustelin silmät pöyristyksestä pyöreinä.

    Oskari vain kohotti kulmiaan ja nyökkäsi. Ehkä se tajusi, että mulla oli ihan hyvä pointti siinä. Ainakin mun omasta mielestä mulla olikin. Ei se varmaan itsekään menisi heti juttelemaan ventovieraalle, mutta minäpä tiedän, kuka sen sijaan menisi.

    Alex saapuikin juuri silloin paikalle kuin tilauksesta.
    ”Kuulitko? On uus hevonen ja-”, aloitin, mutta Oskari keskeytti mut:
    ”Ja Ilona on ihastunu sen omistajaan.”
    Se oli niitä ei-yhtään-oskarimaisia juttuja, joita se aina silloin tällöin oli alkanut päästelemään suustaan nyt, kun meistä oli tullut kavereita. Milan oli kerran sanonut, että se oli kohtalaisen normaalia, eikä Oskarista tarvinnut olla huolissaan. Oskari itse aina punastui sanottuaan jotain tavanomaiseen tyyliinsä kuulumatonta.
    ”Enkä ole!” vinkaisin korvat punaisina vastaukseksi tämänkertaiseen letkautukseen.
    ”Ei varmasti olekaan. Sun perään se kuolaa”, Alex heitti takaisin Oskarille.
    ”Pää kiinni!” suhisin kovempaa kuin olin tarkoittanut, ja yritin peittää Alexin suun lapaseen verhotulla kädelläni. Että pitikin pienellä naisella olla niin suuri suu.

    Totta kai se oli sanonut sen vitsillä, ja sellaisena Oskari olisi sen ihan varmasti ottanutkin, ellen olisi itse reagoinut niin huomiota herättävästi. Mutta puolustuksekseni sanon, että olisihan sellaisen asian paljastuminen ollut aivan kamalaa ja noloa, kun Oskarilla oli se Outikin. Ja sitten mua hävettäisi ihan turhan takia, kun olin jo tekemässä hyvää työtä päästäkseni yli koko Oskarista. Pahimmillaan sellaisessa olisi saattanut mennä koko kaveruus pilalle.

    Oskari vain vilkaisi meitä, pudisti päätään kai puoliksi huvittuneena ja työnsi kauhansa syvälle rehuastiaan ennen kuin painoi kannen kiinni.

    Onneksi se oli niin tottunut meidän – tai no lähinnä Alexin – sekoiluun, ettei se tiennyt, milloin ottaa tuollaiset möläytykset todesta. Ja onneksi se oli nykyään niin hyvällä tuulella Sintin ansiosta, että se eleli ainakin osan ajasta jossain omassa kuplassaan. Ja vielä yhdeksi onneksi mulla oli Alexille ihan oikeaakin asiaa, niin että aiheen vaihto oli täysin uskottava peliliike.
    ”Voidaanko lähteä ton uuden hevosen ja sen omistajan kanssa maastoon? Voitko sä kysyä siltä? Se hevonen on suokki ja kato nyt, millanen…”, selitin viittoen Alexin mukaani kohti sitä päätallin päätyä, jossa Veera ja uusi hevonen katselivat meitä korvat hörössä vierekkäisistä karsinoista.

    Ja koska siihen voi luottaa niin hyvässä kuin pahassakin, että Alex on aina Alex, se lähti oitis selvittämään uuden hevosystävämme omistajan henkilöllisyyttä kyselemättä lainkaan sellaisia epäolennaisuuksia kuin ”mikset sä Ilona mene itse suoraan tekemään tuttavuutta vieraan ihmisen kanssa?”.

    • #9029 Vastaus

      Marshall
      Osallistuja

      Arvelinki että eräs on vaan ilonen uudesta tulokkaasta, etenki sen hevosesta. Ilonalla kuitenki tuntu olevan koeratsastuksen aikana vähän pohdintaa että minkähänlaisia suhtautumisia porukalla on, kun tuo Suomenhevosen talliin. Niin nyt tuli toinenki, ja vieläpä suoraan naapurikarsinaan.

      Samaistun myös ihan älyttömän paljo siihen, että Ilona ei ite tohtinu lähtä etsiin uuden hevosen omistajaa että kysyisi maastokaveriksi.

    • #9042 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      :DDDD

      Noin ne ujot ja arat saa omat sosiaaliset piirinsä. Joku rohkea ekstrovertti käy adoptoimassa ne itselleen ja hoitaa sitten niiden piirien laajentamista sivutoimenaan. Hehehe noin mäkin olen tainnut saada suurimman osan uusista kavereistani viimeaikoina, kun yksi parhaista kavereista on tosi Alexmainen. Mutta joo samastun vahvasti Ilonan ajatuksiin. Ei kai kukaan normaali ihminen voi mennä juttelemaan vieraalle: se on jotenkin niin kiusallista. 😀

      Mua naurattaa tietenkin myös Ilonan, Alexin ja Oskarin yhteinen soosaaminen Ilonan ihastusten kanssa. Ai että ne on niin ihanan torvia kaikki omalla rakastettavalla tavallaan. Punainen Alexin turpaa tukkiva Ilona on myös ihan mahtava näky.

      Tämä on tarina, josta mulle tuli hyvä mieli ekalla lukukerralla, ja tulee vielä näin monta kertaa myöhemminkin.

  • #9030 Vastaus

    Janna H
    Osallistuja

    26.11.2022

    Olin luvannut tulla auttamaan Santtua esteiden kanssa jotta tuo pääsi kokeilemaan hyppäämistä Paahtiksella. Kirjava oli pysynyt hyppytreenissä Marshallin ja Kristianin avulla sekä tiesin että Santtu oli huolellinen ja viisas eikä ottaisi turhia riskejä. Nuori mies oli jo aiemmin mennyt puomeja kirjavalla tammalla ensin valvottuna ja sen jälkeen omatoimisesti. Estekorkeudet eivät muutenkaan olisi tänään korkeita joten hypyt olisivat varmasti hyvä kokemus niin Santulle kuin myös Paahtiksellekkin. Kantaessani puomeja sekä tolppia ja rakentaessani ensimmäiset hypyt Santtu verrytteli Paahtista ja seurasinkin sivusilmällä ratsukon menoa enkä voinut olla muuta kuin tyytyväinen siihen miltä kirjava tammani näytti ravatessa ja laukatessa nuoren miehen ratsastamana.

    Vaihdoin nuoren miehen kanssa muutaman sanan ja lopulta kaikki oli valmista. Parivaljakko sai aloittaa hypyt parilla ristikolla ja vaikka tamma näytti siltä että se kaatuisi omiin jalkoihinsa. Santtu kuitenkin selvisi tilanteesta hyvin ja seuraavalla kerralla tuo osasi ratsastaa Paahtiksen reippaammin ristikolle. Santun pyynnöstä nostin ristikkoa hieman isommaksi ja nuori mies ohjasi kirjavan ratsun vielä muutaman kerran ristikolle ennen kuin kokeili hypätä kaksi ristikkoa peräjälkeen. Kirjava tamma vaikutti siltä kuin sillä olisi vuosikymmenen pituinen ura ratsastuskoulussa takanaan eikä minun onnekseni tarvinnut pelätä sen puolesta että pärjäisikö Santtu Paahtiksen kanssa. Jossain kohtaa puomit suoristuivat pieniksi pystyiksi ja ratsukko suoritti onnistuneesti muutaman esteen pikkurataa. Vaikka kirjava tamma ei vaikuttanutkaan kovinkaan eteenpäin pyrkivältä ja aktiiviselta, Santtu osasi hyvin ratsastaa tammaa eteenpäin ja tuoda sen sopivan aktiivisella askelluksella esteille. Pientä, muutaman tehtävän sisältänyttä rataa hypättyään Santtu ilmoitti jotta voisi lopettaa tähän.

    ”Okei. Se näytti menevä ihan kivasti vaikkei se mikää raketti ookkaa tällaasilla pikkuesteillä” kehuin Santtua samalla kun tuo antoi Paahtiksen ravata rennosti eteenpäin loppuverrytyelyiksi. Aikoessani juuri alkaa keräämään puomeja ja tolppia takaisin paikoilleen, maneesin ovelta kuului vislaus ja lopulta ovi raottui ennen kuin Rasmus ja Elli saapuivat paikalle.
    ”Janna, tuutko tänne?” kuulin miehen kutsuvan minua maneesin laidalta ja kävellessäni aviomieheni sekä tyttäreni luokse kävi nopeasti selväksi että jollain taisi olla nälkä.
    ”Jahas, välipala-aika?” kysyin hymyillen samalöa kun otin sätkivän tyttären syliini.
    ”Siltä se vähän vaikuttaisi”.
    ”Jos mä meen hoitamaan Ellin nii olisiksä viittiny kantaa tolopat ja puamit paikoollensa? Santtu voi varmasti neuvua jos tuloo joku ongelma.”
    ”Kyllä se onnistuu. Tulee ainakin hyvää treeniä lentopalloa ajatellen” mies virnisti ennen kuin lähti kävelemään maneesin keskemmälle ja me suuntasimme Ellin kanssa tupaan.

    Tuvassa oli ainakin vielä rauhallista ja saatuni juuri pikkuneidin imetettyä alkoi tupaan saapumaan porukkaa. Äänistä päätellen ensimmäisenä kynnyksen ylitti Eira ja Hello joku vanavedessään. Päästessämme Hopiavuoren olohuoneesta keittiön puolelle oli sielä selkeästi jokin väittely menossa.
    ”Ei se niin ollut! Hello sä oot ihan tyhmä” Eira puhahti. Pelkkä kulmakoho sai omalta osaltani riittää reaktioksi ja oikeastaan ennen kuin kerkesin edes ottamaan kahvimukiakaan kaapista tarjoutui tupaan saapunut Eetu ottamaan Ellin huostaansa kahvini ajaksi. Luovutettuani uniselta näyttävän tytön miehen käsivarsille jatkoin kahvimukin täyttöä ja kuuntelin puolella korvalla alkanutta keskustelua.

    Ea ja Aamu sekä Alex ja Ilona saapuivat vielä tupaan ja jokin aika noiden jälkeen vielä Oskari, Outi sekä Marshall ja Santtu saapuivat tupaan. Vaikka porukkaa olikin paljon mahtuivat kaikki silti johonkin istumaan ja keskustelemaan aiheesta jos toisestakin.
    ”Olokaa ny vähä hiliempaa nii Elli saa nukuttua!” pitkään hiljaa ollut Eetu yllättäen korotti ääntään ja yritti vähän hillitä ajoittain kovaksikin nousevaa äänenvoimakkuutta. Piilotin hymyni kahvimukiini, sillä vaikka Nellyn reaktio raskauteeni ja lopulta Ellin syntymään oli pelottanut minua, olin myös miettinyt miten Eetu asiaan suhtautuisi. Se hellyys jolla mies oli lopulta tytön ottanut vastaan, oli jotain, mitä en ehkä ollut osannut ajatella.

    Tuvan ovi kävi vielä kerran Rasmuksen saapuessa sisälle ja saatoin huomata miten tuo etsi Elliä. Nyökkäsin kohti Eetua ja miehet vaihtoivat muutaman sanan ennen kuin Rasmuskin päätyi kaatamaan itselleen kupillisen kahvia. Juotuaan oman kahvinsa Eetu ja Rasmus katosivat johonkin ja hetkellisesti keittiöön laskeutui hiljaisuus, ennen kuin keskustelu palasi uusille raiteille. Joku heitti ilmoille kysymyksen siitä, mitä kukin toivoisi joululahjaksi jos saisi minkä tahansa uuden ratsastusvarusteen.

    Vuoron osuessa kohdalleni mun ei tarvinnut edes kauaa miettiä vastausta.
    “Mä ottaisin paukkuliivin. Kyllähän mun nykynenki turvaliivi on hyvä, mutta toisaalta nyt ku pitää ajatella myäs Elliä nii siinä miäles sellaanen vois tuara viälä vähä lisää turvaa.”
    “Niissä on kyllä monta hyvää vaihtoehtoa ja voin sanoa että ne toimivat kyllä” Marshallin ääni kuului jostain päin keittiötä.
    “No siis mä oon kattonukki että sulla on vissii joku käytös? Mä en oo viälä nii tutustunu niihin mutta pitääs varmaha teherä vähä jotaki tutkimusta ja käyrä ehkä sovittelemas eri malleja”.
    “Se kuullostaa kyllä ihan järkevältä. Kuitenkin jokaisen valmistajan liivissä on omat eronsa joten sillä tavalla löytää varmasti sopivimman. Ainakin mitä muistan nähneeni, Freejumpin liivi on hyvän näköinen”.

    Myös muut liittyivät mukaan keskusteluumme ja pohdimmekin erilaisten turvaliivien eroa sekä varsinkin sitä miten paljon ne olivat kehittyneet niistä kahdessa palassa olevista ja ei niin mukavista turvaliiveistä aina palaliiveihin ja siitä paukkuversioihin. Tokihan kehitys näkyi myös hinnassa, mutta toisaalta jos hinta, laatu ja käytännöllisyys kohtaisivat niin jokainen käytetty euro olisi varmasti sen arvoinen. Toki välillä puheet kävivät myös sivuraiteilla ja samalla pohdimme myös kypäriä ja sitä miten ne olivat kehittyneet ja kuinka jokaisella merkillä oli omat tyylinsä ja kuinka ne erosivat toisista. Keskustelua olisi ollut mukava jatkaa vielä pidemmällekkin, mutta puhelu Rasmukselta oli merkki siitä että minun olisi aika poistua paikalta jos haluaisin kotiin jo nyt enkä sitten joskus kun joltain saisin kyydin kotiin.

    • #9043 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Tämä on tosi sellainen lämmin tarina, joka kertoo Jannasta paljon. Kaikki eivät lainaisi omaa hevostaan nuorisolaisille, eivät edes Santulle, mutta Janna lainaa, ja osaa vieläpä ajatella, että Santusta on oikeasti hyötyä. Jannan säännöllinen ratsastaminen nimittäin voisi olla vieläkin haasteellista, kun on perhe-elämä opeteltavana ja kaikkea muutakin. Kuitenkin Janna antaa aikaansa paitsi hevoselleen, samalla myös Santulle, vaikka olisi voinut itse lähteä jonnekin ratsastelemaan, kun tallille ehti.

      Jannasta on kasvanut myös ainakin näin ulkopuolisen silmin hyvä, ihana äiti, vaikka hän pelkäsi etukäteen kovasti (ja varmaan pelkää vieläkin). Onneksi on kuitenkin auttajia. Marshall on omissa tarinoissaan pitänyt Elliä ja saanut tilanteen vaikuttamaan siltä, että Marshall hoivaa häntä tosi paljon. Lisäksi on rakastunut Eetu ottamassa lapsen välillä, niin että Janna ehtii jutella ihan vain aikuistenkin kesken. Tutut pikkulasten äidit ovatkin sanonneet kaipaavansa sitä kaikista eniten: ihan vain aikuisten seuraa ilman vauvaa ja parhaassa tapauksessa kuulemma ilman miestäkin. Edes lyhyt aika silloin tällöin kuulemma piristää, ja Jannakin tuntuu kyllä viihtyvän jutellessaan.

      Lämmin, pehmoisa olo tulee myös Eetun ja Ellin suhteesta. Vaikka Eetu ei saanutkaan omaa lasta, niin saapahan seurata, miten Elli kasvaa, ja sekös on ihanaa.

  • #9040 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Joulusimantekijät

    Oskari oli niin vaikean näköinen, vaikka hänen piti kysyä. Hän änkytti omituisesti ja hieroi niskaansa. Olin ajatellut, että hänen olisi ollut helpointa saada Ilona suostumaan, koska hehän muutenkin pyörivät yhdessä ympäri maastoja. Kuitenkin hän oli aloittanut sanomalla ”öötotailonakuule” ja vaihtelemalla painoa jalalta toiselle. Sama meininki jatkui yhä.

    ”Niin me vaan ajateltiin Hellon kanssa, tai oikeastaan Hello ajatteli enkä mä…”

    Oskarin kysymisessä kesti ihan liian kauan, joten päätin hoitaa asian kuitenkin ihan itse.

    ”Osaatsä tehdä simaa?” kysyin Ilonalta ihan suoraan.
    ”Simaa?”
    ”Niin.”
    ”Siis vappusimaa? Nyt on joulu..?”
    ”Mut osaatsä vai et?”
    ”No kyllä mä osaan..?”

    Vilkaisin Oskaria merkitsevästi. Näin kysytään. Osoitin vielä Ilonaa hänelle molemmilla käpälilläni ja kaikilla sormillani, vaikka sitä ei lapasten läpi nähnytkään. Näin, Oskari!

    ”Meinaattekste, totaniin, tehdä simaa?” Ilona kysyi huultaan purren ja nojautui tallin käytävälle sidotun Veeran kaulaan ihan niin kuin joku muu olisi kysynyt sitä, eikä suinkaan hän.
    ”Noku Hello…” Oskari aloitti mutinansa.
    ”Joo, ja me ajateltiin, että jos sä kerkeet niin sä tuut näyttään kuinka.”
    ”Onks teillä fariinisokeria?”
    ”On meillä sokeria”, kerroin auliisti. ”Ja mä ostin sitruunaa.”
    ”Pitää olla fariinisokeria”, Ilona kertoi.
    ”No voi ny pieru. Oskari–”
    Oskari säpsähti.
    ”–voisikko mennä kauppaan ja ostaa tätä maagista fariinisokeria?”
    ”Miks mä?” Oskari piipitti. ”Mä oon vielä työvuorossa.”
    ”Siks sä, että mä olin jo kaupassa ja Ilona sano et me tarvitaan fariinisokeria, jos me tehdään simaa!”
    ”Kuka tekee simaa?” kuului silloin ovilta ennen kuin Alex kolisutteli sisään pörröisen päänsä ja siloisen Tetriksensä kanssa.

    Alex ja Tetris olivat aika näky. Tetris oli niitä ilkeän näköisiä isoja hevosia: samanlaisia kuin Jussi. Alex ei kuitenkaan ollut mikään Eetu tai edes Oskari. Hän näytti ihan sulavalta kynttilältä, sillä oli pukeutunut ilmeisesti pilkkihaalariin, joka oli noin miljoona kertaa liian iso hänelle.

    ”Oskari halus simaa niin mä uhrauduin”, huokaisin Alexille riittävän dramaattisesti. ”Kiva asu.”
    ”Kiitos. Saanks mäki sitä simaa?”
    ”Kai te tiedätte, että siman tekemisessä menee monta päivää?” Ilona kysyi eniten Oskarilta.
    ”Tiedetään”, sanoin samaan aikaan kun Oskarin silmät levisivät ja hän sanoi ”ai monta päivää!”
    ”Etsä oo koskaa tehny simaa?” Alex kysyi omituisen osaaottavan näköisenä ja työnsi Tetristä takapuolesta, jotta se menisi nopeammin karsinaansa.
    ”Mä oon ostanu vaan kaupasta ja sit siitä Otsonmäen seurakunnan jutusta kun ne tekee”, Oskari tunnusti. Mitä pidemmälle hänen tunnustuksensa eteni, sitä punaisemmaksi hänen poskensa kävivät ja sitä hiljaisemmaksi hänen äänensä muuttui.

    En tohtinut nauraa Oskarille. Hänelle näytti olevan ihmeellisen kova paikka, ettei hän osannut tehdä simaa. Tai sitten se kova paikka olikin se, että puoli tallia tiesi, että Oskari halusi simaa juuri nyt joulun alla. Tiedä nyt Oskarista: tällaiset ihan normaalitkin asiat olivat hänelle usein vaikeita.

    Ilona ja Alexkaan eivät nauraneet. Ilona harjasi Veeraa niin kuin olisi jokapäiväistä, että joku luulee siman valmistuvan vartissa. Alex puolestaan taputti Oskaria kyynärpäähän (varmaan kun ei olisi yltänyt hartiaan kiipeämättä syliin) ja huokaisi, että voi Oskari. Sitten hän kipitti satulahuoneeseen. Oskari näytti siltä, että olisi halunnut samanlaiset pilkkihaalarit kuin Alexilla, jotta olisi voinut hukkua niihin ikuisiksi ajoiksi.

    ”Totanoin”, rykäisin. ”Ei sulle Oskari kelpais Pommac tai joku?”
    ”En mä tykkää siitä”, Oskari sanoi hiljaa kengilleen.
    ”Ei kun sähän olit se, joka haluaa aina Mountain Dew’ta! Mitä jos mä hakisin kuitenki sitä kaupasta?”
    ”Ei sun tarvi. Mä meen nyt — töitä.”

    Oskari vaappui tiehensä ja jätti minut neuvottomana tyttöjen kanssa käytävälle. Sääliksi kävi. Hulluparka oli halunnut niin kovasti simaa. Raaputin omat turpajouheni ojennukseen, kun kutitti, ja sitten Veeran, koska se oli samanlaisia kilttejä hevosia kuin Skotit sun muut.

    ”Miks se ees halus simaa?” Alex huhuili satulahuoneesta heti kun ovi oli raollaan. Hän puski ovea selällään samalla kun raahasi satulaa.
    ”Koska se on outo”, totesin. ”Ja kun mä kysyin siltä mitä se haluais synttärilahjaks jos se sais mitä vaan tyyliin viiden euron buddjetilla.”
    ”Pihipuntari”, Alex kommentoi.
    ”Onks sillä synttärit?” Ilona kysyi.
    ”On sillä jossain vaihees täs.”
    ”Se täyttää — herranjumala se täyttää kolkyt!” Alex parahti. ”Sille on pakko vissiin pitää jotku juhlat. Ilona!”
    Ilona katsoi Alexia niin kuin olisi jäänyt kiinni pahanteosta. ”No?”
    ”Sulla on kumminki siistimpi kämppä kun mulla niin me tullaan teille juhliin tänään.”
    ”Eikä — ketkä — ketkä ihmeen me?”
    ”No me-me! Sä ja mä ja toi –” hän osoitti minua ”– ja Oskari. Vai onks sillä muuten jotain omia kavereita? On vissiin se blondi mikäsenyön, Camilla. Nii ja se venäläinen.”
    ”Ai Milan?” tarkistin. ”Se on serbi — ja ennen kaikkea mä en tuu mihkään Milanin kanssa.”
    ”Toi lausunto oli nyt niinku ala-astelaisen pikkutytön suusta! Minä en tule jos Minna tulee!”

    Alex ehti hyväään vauhtiin suunnittelussaan ennen kuin Ilona ehti sanoa, ettei hänen asuntoonsa mahdu sellaista väkimäärää, eikä hän edes halua mitään vierasta laumaa kotiinsa. Sitten Alex sovitteli hetken suunnitelmiaan omaan asuntoonsa, minun kotiini ja jopa Oskarin kotiin, mutta Alexilla ei ollut tilaa ja meillä ja Oskarilla oli liian ankeaa.

    ”Ihan sama!” Alex lopulta päätti. ”Me pidetään kuitenkin jotku pienet juhlat.”
    ”Ai vaikka ei oo paikkaa? Ja vaikka ketään ei oo kutsuttu?” Ilona ihmetteli.
    ”Kyllä me ehditään. Hello! Soita kaikille oleellisille. Ja mee kauppaan ostaan valmis kakkupohja.”
    ”Mä en soita millekään Milanille”, ilmoitin.
    ”Soitatpa”, Alex sanoi niin kuin se olisi sillä selvä. ”Ja jos kellekkää ei käy tänään, niin sitten huomenna.”
    ”Minne se edes kutsuu ne?” Ilona huolehti.
    ”Ihan sama. Tänne vaikka. Itse asiassa mee Hello kysyyn ensi Eetulta sitä ennenku lähet sinne kauppaan.”
    ”Ei siltä tartte kysyä”, hymähdin. ”Se nyt vaan tykkää kun on tupa täynnä. Jätetään vaan Milan kutsumatta, niin–”
    ”Helemias Ilves”, Alex täräytti vaarallisemmin kuin meidän äiti silloin kun olin ollut pieni ja jäänyt kiinni luomanojan tonkimisesta. ”Milan on Oskarin paras kaveri. Sinähän soitat sille tai itket ja soitat.”
    ”Miks mä?”
    ”Koska mulla ja Ilonalla on tärkeää tekemistä ja sulla ei oo mitään.”
    ”Ei mulla kyllä tässä mitään –”
    ”Hiljaa Ilona.”

    • #9050 Vastaus

      Ilona Eronen
      Osallistuja

      Tää taas oli mulle sellainen hyvän mielen tarina, joka oli pakko lukea monta kertaa. Noissa kemuissa olisi ilo olla mukana – ei voi tulla tylsää tällä kokoonpanolla! 😀

      Hiljennytäänpä sitten hetkeksi miettimään, miten kenenkään aivot voivat muodostaa jotakin näin loistavaa, oivaltavaa ja kuvaavaa: ”Oskari näytti siltä, että olisi halunnut samanlaiset pilkkihaalarit kuin Alexilla, jotta olisi voinut hukkua niihin ikuisiksi ajoiksi.” Mun mieleen ei koskaan tulisi kirjoittaa tuollaista lausetta, ja tuohan on aivan erinomaisen sopiva tilanteeseen ja hahmoihin! Kaiken lisäksi pystyn vielä samaistumaankin siihen. 😀

      Vaikka päähuomio onkin koko porukassa ja heidän keskustelussaan, välillä maltetaan myös kuvata Hellon omia ajatuksia ja sitä, mitä hän ympärillään näkee ja kuulee omasta näkökulmastaan. Pelkällä sivulauseella on saatu kerrottua sekin, että Veera on Hellon mielestä niiden hyvien ja kilttien hevosten puolella. Sillä tavalla on kuitattu uusi hevonen lämpimästi tervetulleeksi tekemättä siitä kuitenkaan numeroa tai kokonaan omaa tarinaansa. Tämä on Hellon tarina, kuten pitääkin!

      Olen samaa mieltä siinä, että Hello-Alex-Ilona(-Oskari) on kyllä erikoinen ja erinomainen tiimi, josta saa vielä paljon hyvää tekstiä. :DD Ehkä juuri siksi se toimii, kun kaikki ovat niin erilaisia keskenään, että jokaisen hahmon roolille jää sopivasti tilaa.

    • #9051 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Eipä ole eka kerta kun Hello on kauhan varressa ja viimeksikin tuli sanomista (”Toivottavasti soon aiva helevetin hyvää”). Tuli jotenkin niin mansikkarahka-vibat tästä. Teksti on taas kuolettavan hyvää vaikken tässä kohdin jaksa perustella väitettäni.

    • #9071 Vastaus

      Noa
      Ylläpitäjä

      Näin, Oskari! No niinpä! Onneksi Oskarilla on sellaisia kavereita, jotka häntä tuuppivat oikeaan suuntaan aina tarvittaessa. 😀
      Mut hei, ei hätää Oskari, en mäkään oo koskaan tehnyt simaa. Varsinkaan !!! joulua varten. Mitä ihmettä. 😀 Simaahan juodaan vappuna, tai siis ne hullut juovat jotka siitä tykkää.

      Hellon viiden euron budjetti synttärilahjalle :DD Hauskaa, luin tätä tarinaa nyt jo ainakin toistamiseen ja ihan vallan unohdin että tässä oli kyse jostain synttäreistä. Mä niin vaan ajattelin että tässä on nyt tarina kun ne alkaa sitten kumminkin tekemään simaa että Oskari on onnellinen. Hopiavuoressa on tilaa, jos ei tuvassa niin tallin ylisillä ainakin. Mitähän Oskari tykkää kun täyttää pyöreitä ja juhlat vietetään työpaikalla.. 😀 Mutta kai se on parempi kun ei ollenkaan!

      Hellon kämpässäkin olisi ihan varmasti hyvät juhlat saanut. Kyllä mä ainakin haluaisin nähdä sen mustavalkoisen kylppärin, jos ei mitään muuta. 😀

  • #9058 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    Nellyä ei käy vastustaminen

    Katkelmia Hopiavuoren Whatsapp-ryhmästä.
    Sonja: Ei kun mä skippaan ne pikkujoulut
    Nelly: Et muuten skippaa
    Sonja: Ei mulla ole hevostakaan sinne
    Marshall: Paitsi Barnum
    Sonja: Niin mutta kellä sä sitten ratsastat?
    Marshall: Haen Stanimirin siksi päiväksi tänne.
    Sonja: Stanimir! Onks se Suomessa?
    Marshall: On kyllä tällä hetkellä.
    Marshall: Mutta valitettavasti sitä en kyllä uskalla sinulle antaa. Saat tyytyä Barnumiin.
    Sonja: Joo, en mä sillä. Mutta mä en ole ratsastanut Barnumilla
    Nelly: Kannattaisi varmaan sitten tulla ratsastamaan sillä etukäteen
    Marshall: Onko sinulla huomenna aikaa iltapäivästä?
    Sonja: Teknisesti ottaen on mutta en mä nyt tiedä
    Nelly: Noni, sitten tulet huomenna. Ja raahaat ratsastuskamat mukana. Sua ei ole näkynyt viikkoon täällä muutenkaan
    Sonja: Edelleenkään, mulla ei ole enää hevosta…
    Nelly: Ei liity mitenkään tähän asiaan.

    • #9059 Vastaus

      Ilona Eronen
      Osallistuja

      Hahhaa! Kaikki ovat niin omia itsejään näköjään Whatsapissakin. 😀 Marshallin vähäsen virallisen kuuloinen viestintätapa on jotenkin erityisen hauskasti sanoitettu. Onneksi on kavereita, jotka pakottavat hevosettomatkin laumanjäsenet tallille ja takaisin satulaan. Kuten Nellykin sanoi, se on sivuseikka, onko omaa hevosta vai ei – kaveria ei jätetä. Onneksi Sonja saadaan nyt ratsastamaan lainahepalla, niin ei tule liikaa etäisyyttä siihen hommaan. Kyllä se uusi oma hevonenkin vielä jostain ihan varmasti löytyy ennen pitkää. Niin ainakin uskon ja toivon.

    • #9060 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Ei liity mitenkään tähän asiaan. XDD Oli pakko kirjoittaa kommentti heti, kun repesin niin kovasti Nellyn nellyydelle tuossa lopussa, vaikka yleensä pyrin kommentoimaan suurpiirteisessä aikajärjestyksessä. Joojoo. Ihminen voi lähteä Hopiavuoresta, mutta Hopiavuori — — no ei ihminen voi oikeastaan lähteä Hopiavuoresta.

    • #9062 Vastaus

      Outi Halme
      Osallistuja

      Taas kerran tuntuu siltä, että Hopiavuori ei ole vain talli, vaan perhe <3 Ja Nelly jos joku tietää, miltä tuntuu menettää jotain tärkeää, joten en yhtään ylläty että Nelly on se joka kehtaa yksinkertaisesti vain komentaa Sonjan takaisin tallille ja satulaan.

  • #9063 Vastaus

    Outi Halme
    Osallistuja

    Ajoittuu tämän tarinan kanssa samoihin aikoihin

    Peruskuntolenkki

    Luminen maisema oli kuin postikortista. Peltoa reunustavien kuusien latvat painuivat raskaasti kaarelle ja sininen hämy hallitsi maisemaa. Vielä hetken kaikki näytti uskomattoman satumaiselta. Sitten tuli aika sytyttää kypärään kiinnitetty otsalamppu. Jussi pärskähteli, kun se nosteli teatraalisesti jalkojaan tuulen kasaaman korkean kinoksen läpi. Lumi näytti kevyeltä ja pehmeltä. Tasainen puuskutus ja narskahtelu kavioiden alla kuitenkin kertoi, ettei pienen pellon läpi oikaisu ollut aivan niin helppoa kuin olisi voinut kuvitella. Hyvää treeniä se sen sijaan oli. Aivan kuin Ilona oli tarkoittanutkin.

    Jos olisin tiennyt Ilonan olleen lähdössä myös maastoon, olisin ehkä lämmitellyt sormiani vielä hetken aikaa Jussin kaulaa vasten tallissa tai käynyt vaihtamassa päälleni sittenkin sen lämpimämmän villapaidan. En kuitenkaan osannut ennakoida, että nainen taluttaisi Veeransa ulos juuri, kun olin ehtinyt ponnisttaa Jussin satulaan.
    “Maastoon lähdössä?” kysymykseni oli turha, sillä näkihän sen varusteista. Heijastinliivistä ja otsalampusta. Samalla tavalla kuin Veeralla oli Jussillakin heijastimet joka jalassa ja neonkeltainen loimi, jonka harmaat heijastinnauhat olivat hieman kuluneet.
    “Joo. Eihän näin hienoa talvisäätä viitsi tuhlata. Marshall sitä paitsi oli kai varannut maneesin omiin estetreeneihin”, Ilona vastasi valmistautuessaan nousemaan ratsaille.
    “Niinpä. Ja kiva kun vielä ehtii mennä hetken ennen kuin tulee hämärää”, myötäilin ja Jussi tepasti paikallaan. Se oli aivan yhtä epävärmä kuin minäkin siitä, mihin suuntaan pitäisi lähteä.

    Ei vika ollut Ilonassa. Nainen vaikutti oikeasti kivalta tyypiltä, vaikka harvoin vaihdoimme tallilla muutamaa sanaa enempää. Olin vain ehtinyt jo kuvitella rauhallisen maastoreken kaksin Jussin kanssa. Mutta olisihan se ollut tökeröä olla kysymättä.
    “Meennänkö samaa matkaa?” ehdotin ja hymyilin Ilonalle. Ehkä se olisi ihan mukavaa.
    “No vaikka.. Me oltiin ajateltu tehdä sellainen peruskuntolenkki, jos se teille sopii? Kun eilen oli kovemmat treenit. Mulla oli yks reitti jo mielessä”, Ilona vastasi reippaasti.
    “Kuulostaa hyvältä”, vastasin hieman vaivaantuneena. Ilona vaikuttu niin suunnitelmalliselta, kun me Jussin kanssa yleensä vain haahuiltiin sinne minne mieli teki. Tietenkin orilla oli myös Eetu, joka hoiti kaiken määrätietoisemman harjoittelun, joten ei Jussi aivan hunningolla ollut.

    Aluksi tuntui hieman jähmeältä kommentoida auratun metsätien varteen kertyneitä valtavia kinoksia, palelevia varpaita, lähestyvää joulua ja sitä, mitä uusi vuosi tulisi tullessaan. Keskustelu kävi kuitenkin rennommaksi samaa tahtia kun hevosten lihakset lämpenivät maaston muuttuessa aina vain mäkisemmäksi. Varmaan senkin oli Ilona suunnitellut ennalta.
    “Kauhea se Mortinkin juttu… Ja vielä ennen joulua”, Ilona huokaisi, kun keskustelu oli sivunnut Hopiavuoren tyhjiä karsinapaikkoja. Yksi uusi tyhjä karsina oli saanut kaikkien mielet hieman apeaksi.
    “No niinpä, vaikka eihän se mikään yllätys ollut. Mutta ei se siitä kai sen helpompaa tee”, vastasin vakavana. “Miten Wanda muuten voi? Mä kuulin, että se pääsi jonnekin muualle toipumaan”.
    Toivoin, ettei kysymykseni tuntunut tahdittomalta.
    “Joo, se meni mun äidille. Se on kyllä ihana, kun se saa olla siellä”, Ilona hymyili vähän surumielisesti.
    “Mutta kyllä mulla sitä välillä on ikävä, vaikka mulla on nyt tää Veera”, nainen lisäsi sitten taputtaen suomenhevosensa kaulaa sanojensa vahvistukseksi.

    Sitten oli sopiva hetki ravata.
    “Mee sä vaan edeltä, kun tiedät reitin”, vakuutin Ilonalle, joka keräsi reippaasti Veeran ohjat paremmin tuntumalle. Lumi pöllysi suomenhevosen kavioissa, kun se kiihdytti vauhtiaan ja lisäsi etumatkaansa rentoa ravia lönköttelevään Jussiin. Olin selvästi aliarvioinut Veeran, sillä Ilonan selkä loittoni loittonemistaan. Ei auttanut kuin kannustaa Jussiakin reippaammin eteenpäin. Orista huomasi, että se oli ehkä oppinut viimeaikoina vähän laiskottelemaan. Ainakin kun itse istuin sen selässä.

    Kun maasto muuttui liian epävarmaksi oli aika siirtää taas hevoset käyntiin. Hävetti, kuinka reipas ravipätkä hengästytti yllättävän paljon. Ilona taputti taas Veeran kaulaa ja hymyili leveästi.
    “Teillä näyttää synkkaavan aika hyvin”, kommentoin, kun hengitys oli hieman tasaantunut.
    “Joo kyllähän tää tästä. Vaikka vielä tutustutaan…” Varmaan Ilonan lausahdus tarkoitti sitä, että suomenhevoseen totuttelu vaati aikaa. Olihan Veera niin erilainen kuin Wanda.
    “Mä kuulin, että ootte treenannut Oskarin kanssa?”
    “Mhmm joo. Vähän”, Ilona mutisi vähän varautuneesti. Muistin kyllä hyvin millainen valmentaja Oskari saattoi olla, eikä mulla ollut syytä olettaa, että se olisi päästänyt Ilonaa yhtään helpommalla. Päinvastoin! Ilonahan vaikutti oikealta urheilijalta.
    “Tykkäätsä Oskarista?” mä kysyin.
    Ilona vastasi yskänkohtauksella. Nainen sai mutistua jotain kuivasta talvi-ilmasta ja karvasta kurkusta.
    “Musta tuntuu et mulle jäi kevyet traumat valmentaja-Oskarista. Vaikka kyllähän sen opeilla kehittyy, mut sen tyyli… Se ei oo ihan kaikille. Niin mietin vaan, että mitä sä tykkäät siitä? Sille voi kans sanoa, jos se on liian-”, yritin antaa Ilonalle aikaa toeta.
    “Kyl mä tiedän”, Ilona hymyili, “ja se… no vaatii totuttelua. Mutta sillä on niin hyviä neuvoja! Musta tuntuu, et jo nyt ollaan menty Veeran kanssa eteenpäin, vaikka just päästiin alkuun.”
    Ja pian Ilona jo selosti seikkaperäisesti jotain esteharjoitusta niin, että se melkein jo kuulosti itsekin Oskarilta.

    Lopulta Hopiavuoren talli alkoi erottua hämäränä hahmona pimenneessä illassa. Kevyesti leijailevat lumihiutaleet kimalsivat otsalampun valossa kuin joku olisi ripotellut glitteriä alas pilvistä.
    “Kiitos, oli mukava lenkki”, hymyilin Ilonalle. Ehkä se oli lopulta ollut ihan virkistävää kulkea vähän eri reittiä ja tehdä vähän enemmän jotain, kuin yleensä.
    “Joo oli kyllä kiva kun oli seuraa”, Ilona nyökytteli.
    En ehtinyt sanoa enää muuta, kun Hellon sulosoinnut kajahtivat josain suulin suunnalta.
    “ILOOOONA!” mies kailotti.
    “No miiiitä” Ilona vastasi samalla tavalla, mutta vähemmällä volyymilla takaisin.
    “Alex käski mennä ostamaan ilmapalloja ja… Oottekste tapellut?”
    “Mitä?”
    “Ei?”
    “Oottehan. Miks Outin huulesta tulee verta?” Hello tiirasi meitä vuoron perään silmät viiruina.
    Mä vilkaisin Ilonaa kysyvästi ja kokeilin sitten kielen kärjelläni alahuulta. Metallinen maku oli kuin olikin verta.
    “Se on kuule tää kuiva ilma”, irvistin, mutta Hello näytti edelleen epäluuloiselta.
    “Sitä paitsi jos me oltais tapeltu niin Ilonalla ois vähintään musta silmä”, virnistin. Tyhmä kysymys ansaitsi tyhmän vastauksen.
    “No ehkä… Sulla on kyl varmaan etu kun oot pidempi kuin Ilona. Mut toisaalta… Ilona näyttää siltä, et se vois olla yllättävän nopee. Pitäiskö-”
    “EI!” keskeytimme Hellon tiukasti yhteen ääneen. Todennäköisesti idea olisi joka tapauksessa ollut huono.
    “Ihan sama. Alex käski sun hakea ilmapalloja. Tai se käski mun hoitaa koristelut, niin mä käsken sut nyt hakemaan ilmapalloja”, Hello osoitti sanansa Ilonalle.
    Oli vuoroni vilkaista Ilonaa kysyvästi.
    “Me järkätään juhlat… Oskarille, kun sillä on synttärit”, nainen selitti.
    “Säkin voit Outi tulla”, Hello lisäsi väliin.
    “Ai? Sepä kiva. Milloin ne juhlat on?” kysyin vähän epävarmasti. Tietenkin halusin onnitella Oskaria, mutta isot juhlat eivät kuulostaneet kovin houkuttelevilta.
    “No se vähän riippuu…” Ilona mutisi. Kuulosti siltä, että juhlasuunnitelmat olivat vielä hieman kaoottisessa vaiheessa.

    • Tätä vastausta muokkasi 1 vuosi, 3 kuukautta sitten  Outi Halme.
    • #9064 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Voi Outi! ”Tykkäätsä Oskarista?” Tosi viattoman oloinen kysymys sinänsä, kun eihän Outi tiedä mitä Ilona ajattelee, mutta täältä ylhäältä käsin voi vain todeta, että oli kyllä ihan kympin arvoinen möläytys 😀 Ei ihme että Ilona melkein tukehtuu.

      Muuten taas tosi tuttua Outia tämä, hieno teksti ja hieno tunnelma, kaikista möläytyksistä huolimatta.

    • #9067 Vastaus

      Ilona Eronen
      Osallistuja

      Hihii, tää oli kyllä minustakin kiva tarina! Tai siis ainahan on metkaa lukea omasta hahmostaan toisen kirjoittamana, mutta tässä oli tosi ihanasti kuvailtu myös talvista miljöötä ja Outin mietteitä. Miten joku osaakin pysähtyä noin rauhallisesti tarkastelemaan lumisia maisemia, ai että! Repesin totaalisesti kohdassa ”Tykkäätsä Oskarista” ja kun Ilona oli saman tien tukehtua omaan kieleensä. :DDD

      Samaistun myös kovasti siihen, että kun on suunnitellut menevänsä yksin kaikessa rauhassa maastoon, on vähän vaikea yhtäkkiä muuttaa suunnitelmaa ja mennäkin jonkun kanssa yhdessä. Ja sitten se melkein joka kerta onkin oikeastaan tosi kivaa jälkeenpäin ajatellen! Tämän tarinan jälkeen näen, että Outista ja Ilonasta voisi tulla ihan oikeasti hyviä kavereita. Siitä vasta voisikin syntyä monenlaista soppaa… 😀

      Osoitat tässä tarinassa kyllä monipuolisuutesi kirjoittajana, kun samaan tekstiin hyrisyttävän kauniin ja rauhallisen miljöökuvauksen kanssa saatiin sisällytettyä Hellon tohellustakin. 😀

    • #9078 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Mäkin ajattelin kommentoida sitä, miten hienosti tässä yhdistyy rauhallinen ja kaunis miljöökuvaus höhhäilyyn, eli Outin möläytykseen ja Hellon touhaamiseen. Kehuisin myös siitä, että Ilona on Outin tarinassa taas mukana. Joskus tuntuu, että kun hahmot eivät tule valmiiksi toimeen tai kun toinen hahmo ajattelee omasta jotenkin vähemmän kivasti, hahmojen kanssakäyminen lopahtaa. Se voi olla sitä pelkoa, että kuvitellaan toinen kirjoittaja jotenkin nihkeäksi, tai pelätään, että hahmojen kautta alkaa kirjoittajien välinen riita. Sellaisestahan ei oikeasti ole kysymys, vaan erilaiset suhtautumiset toisiin hahmoihin rikastuttavat aiheita, joista voi kirjoittaa. Sitä paitsi Outi ja Ilonahan tulevat oikeasti toimeen hyvin ja ajattelevat toisistaan kauniisti, vaikka jännitteitä onkin.

      Voisin poimia kauneimpia kohtia kuvauksesta, mutta sen sijaan yritin päättää, mikä on hauskin. En ihan osaa päättää. Ehkä se on Outin möläytys ja Ilonan reaktio, tai se, miten Outi ajattelee, että Ilona alkaa kuulostaa itsekin Oskarilta.

  • #9117 Vastaus

    Ilona Eronen
    Osallistuja

    // Tarinassa esiintyvä life hack on testattu tosielämässä toimivaksi. Muilta osin tämä teksti on yhteen takertuneista kirjaimista muodostuva oksennus, jonka haluan saada tässä välissä ravisteltua pois käsistäni. Kuuluisi varmaan pöytälaatikkoon, mutta tässä se nyt kuitenkin tulee.

    Paskapulkka

    Katselin tarhassa tarpovaa Veeraa ajatellen, mahtoiko olla mitään kauniimpaa kuin liinaharjainen suomenhevonen raikkaana pakkaspäivänä puhtaassa lumessa. Taivas oli vielä hetken aikaa kuulas ja kirkas, ja metsänreunan kuuset vetivät vertoja Lapin tykkypuille pukeutuessaan paksuun lumikerrokseen. Pian alkaisi kuitenkin jo hämärtää, ja ennen pitkää peltojen takana siintävä metsä katoaisi näkyvistä melkein kokonaan.

    Camilla siivosi tarhaa. Ulkohommat oli hyvä saada hoidettua ennen pimeän tuloa, sillä myöhemmin otsalampun valossa olisi varmaan vaikeampaa kaivella lumen alta pilkottavia kasoja. Paahtis, joka oli pukeutunut korviaan myöten paksuun toppaloimeen, arvioi työn tulosta silmä kovana kottikärryjen vieressä. Veera tepasteli tarhan toisessa päässä etsien jotakin syötäväksi kelpaavaa lumen alta.

    Siirsin katseeni pihaton suuntaan havaitessani silmäkulmassani liikettä. Ea se siellä pusersi hiki hatussa kottikärryjä paksun lumen läpi. Se oli niin kiltti, kun auttoi taas siivoamisessa, vaikka sen täytyi olla kamalan rankkaa, kun suurin osa pihattoaitauksen pinta-alasta oli hangen peitossa. Niin paljon sitä oli viime aikoina satanut, että hevoset eivät olleet ehtineet tallata kaikkea lunta matalaksi. Pelkästään tyhjien kottikärryjen työntäminen tarhaan oli varmasti raskasta.

    Ajattelin, että Ea saattaisi kaivata auttavaa kättä – tai ainakin hyviä neuvoja – ja oikaisin hangen poikki pihaton aidalle. Samaistuin syvästi pienikokoisen tytön edesottamuksiin, kun hän yritti kaikilla voimillaan työntää hitaasti täyttyvää kottikärryä muhkuraisessa lumessa. Eihän siitä meinannut tulla mitään.
    ”Tarviitko apua?” kailotin Ean perään.
    Se kääntyi, työnsi pipon pois silmiltään ja vilkutti mulle iloisesti.
    ”Moi!” se huusi takaisin. Ei ollut varmaan kuullut mun kysymystä. Yritin uudestaan:
    ”Mikset ota pulkkaa?”
    ”Mitä?”
    ”Pulkkaa!”
    ”Mitä?”
    ”Mikset sä koita pulkalla?”
    ”Millä?”
    Ea varmaan ajatteli kuulleensa väärin. Se lähti kömpimään mua kohti.
    ”Tuolla on toi ahkio. Lapataan lannat siihen, niin ei tarvi työntää noita kottareita lumessa”, ehdotin, sillä olisihan se paljon helpompaa vetää pulkkaa hangen päällä kuin aurata tietä mennessään täysien kottikärryjen kanssa.

    Silmäiltyään hetken vuorotellen mua ja kottikärryjään Ea suostui ehdotukseeni. Tyhjennettiin puolillaan olevat kärryt lantalaan ja haettiin samalla mullekin talikko, ja sitten se ahkio, eli sellainen iso pulkka. Se oli kevyt ja helppo vetää tyhjänä pihattotarhaan. Hevoset tarkastelivat sitä silmät suurina. Typy tuli lähemmäs katsomaan, pörisi ja puhisi, mutta totesi sitten lopulta kapistuksen vaarattomaksi, vaikka se liikkuikin epäilyttävällä tavalla.

    Kasasimme ahkion täyteen ja lähdimme vetämään sitä kohti lantalaa. Olihan se täytenä painava, mutta paljon helpompi kuljettaa paksussa lumessa kuin kottikärryt – juuri kuten olin ajatellutkin. Kun Ea hinasi pulkkaa lantalan suuntaan mun kantaessa kahta talikkoa, tuli Alex vastaan riimua ja narua kantaen. Se oli varmaan menossa hakemaan Tetristä sisälle.
    ”Kätevä tommonen paskapulkka teillä”, se sanoi silmiään räpäyttämättä ja ihmettelemättä hetkeäkään, miksi meillä oli ahkio täynnä hevosenlantaa, kun tarhojen siivous ei edes ollut meidän vastuullamme ollenkaan. Nyökkäsimme Ean kanssa Alexille arvokkaasti ohittaessamme hänet. Alex oli siitä mainio tyyppi, että hän otti kaikki uudet ideat – hyvät ja huonot – vastaan niin kuin ne olisivat maailman tavallisimpia asioita.

    Lasti saatiin kumottua lantalaan melko helposti, ja palasimme tarkastuskierrokselle viimeistelemään siivouksen. Pulkka ei ollut liikkuessa yhtä kiikkerä kuin kottikärryt, vaikka kyllä pari hevosta melkein täyden pulkkakuormankin näköjään sai nurin, kun tarpeeksi koettivat etujaloillaan sen kestävyyttä. Olisivat varmaan halunneet kyytiin, mutta ikävä kyllä ahkiomme ei kestänyt aivan sellaista käyttöä.

    Kun työ tuli valmiiksi, palautimme ahkion takaisin paikalleen ja menimme ilmoittamaan Camillalle, että pihatto oli siivottu.
    ”Aijaa. Miten te… Aika nopeita olitte”, se vastasi vilkuillen meidän ohi pihaton suuntaan puristaen talikkoaan molemmilla rukkasillaan niin kuin me oltaisi viemässä loputkin työt sen käsistä. ”Ei teidän olis kyllä tarvinnu…”
    ”Totta kai me autetaan”, Ea sanoi.
    ”Ei siitä ollu paljoa vaivaa”, vakuuttelin ajatellen, mihin kaikkeen sitä ihminen saattoikaan käyttää luovuuttaan vältellessään koulutehtäviä.

    • #9120 Vastaus

      Marshall
      Osallistuja

      Kyllä, paskapulkka on pelastus talvella! Useamman tallin pitäis kyllä hoksata sen tuoma helpotus.. Samanen kapistus toimii myös ihanan hyvin heinien viemisessä.

    • #9121 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      PASKAPULKKA xD
      Ei tätä olisi kyllä saanut laatikonpohjalle jättää, minusta ihan kiva teksti tästä talliarjesta ja siitä, miten ikäviä vastuita vältellessä vaikka pesee ikkunat tai tyhjentää tarhaa.

    • #9206 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Ehhehhe paskapulkka XD Toinen, mille nauroin, oli Ilonan ja Ean eka dialogi. 😀 Kyllä mä ymmärrän, että kaikkea sössötystä ja väärinymmärrystä, joka oikeaan dialogiin kuuluu, ei voi kirjoittaa novelliin tai telkkarisarjaan. Muuten dialogista tulisi ihan hirveän vaikeasti seurattava. Samalla mä kuitenkin rakastan, kun joku kirjoittaa näitä dialogeja silti. Hahmot elää mulle jotenkin oikeampaa elämää, kun ne ei ihan joka kerta kuule eikä käsitä. Jos mä olisin itse hahmo, mun joka toinen vuorosana olis ainakin ”tä?” kun mä jotenkin kuulen tai ymmärrän aina vasta kun oon sanonut tä… Huvitti myös Alexin kommentti. Se ei paljoa ihmettele.

Vastaa aiheeseen: Tallipäiväkirja 2022
Tietosi:




Peruuta