Tämä aihe sisältää 76 vastaukset, 14 kirjoittajaa, ja siihen kirjoitti viimeksi 
Alex 5 päivää, 3 tuntia sitten.
-
Viestit
-
Tähän päiväkirjaan saavat kirjoittaa kaikki. Myös rekisteröitymättömät käyttäjät pystyvät kirjoittamaan tänne.
-
”Mihnä on se kuppi jossa Emma pussailee Pollea?” Hello kysyi pää astiakaapissa.
Vilkaisin kahvimukiani. Se oli vaaleanpunainen. Toisella puolella oli Polle huulet törröllään kohti minua. Toisella puolella Emma antoi Pollelle suukkoa. Hörppäsin siitä lisää kahvia ja otin vielä yhden suklaakeksin. Ne olivat niitä halpoja ja hyviä Tasangon keksejä, joita joku aina raahasi paikalle. Oli paras pitää sitä suussa, etten olisi hoputtanut Oskaria. Se ja Nelly pauhasivat suu vaahdossa jostain saamarin kouluratsastuskisoista, ja Eira kuunteli niitä haltioituneena minun vierelläni.
Vilkaisin taas salaa Helloa. Sen mulkosilmäinen haukankatse, tai pikemminkin pulunkatse haravoi tasoja. Se avasi tiskikoneen, jossa oli likaisia astioita, mutta ei varsinaisesti ehtinyt kurkistaa sinne ennen kuin sen katse jo nauliutui edessäni nököttävään mukiin.
”Anna se mulle”, Hello käski.
”Mulla on tässä kahvia. Juo toisesta kupista, vitun autisti.”
”Eiku mä haluaisin juoda siitä. Jos mä annan sulle tän keltasen missä Polle juoksee, niin kaadetaan–”
”Hello mä en vitussakaan kaatele mitään kahvinloppuja puhtaaseen kuppiin!”
”No juo sitten nopeempaa.”
”Enhän juo!”Yleensä Nellyn vihaisen kissantuijotuksen tunsi ennen kuin hän ärähti, mutta tällä kertaa komento sivalsi varoituksetta.
”Siellä on monta hyvää kuppia!” Nelly äyskähti Oskarin kouluratsastusjargonin päälle ja sai senkin hiljenemään.
”Toi on mun kuppi”, Hello väitti kädet puuskassa.
”Siinä ei lue sun nimeä. Otat sen keltasen kupin tai odotat. Ihan hiljaa odotat!”
”Lukee sen pohjassa mun nimi. Jos Alex kaataa noi kahvit tähän, niin mä voin vaikka n–”
”Hello!”
Hello vinkaisi oudosti.
”Istu!” Nelly käski niin ettei Helloakaan tyhmempi koira olisi tottelematta.Jatkoin kahvin lipittämistä. Olisin varmaan voinut nielaista loput kerralla, ja olisin nielaissutkin tavallisessa tilanteessa, mutta todellakaan en rupeaisi minkään Hellon hulluutta ruokkimaan. Otin oikein vielä kaksi keksiäkin pöydälle odottamaan sen merkiksi, etten aikonut vielä lopettaa.
”Juo jo”, Hello kuiskasi.
”Miks tää on sulle muka yhtäkkiä niin tärkeä, yks kusinen kuppi?”Hello yritti istua niin kuin ei olisikaan, mutta asennosta ja hengitystavastakin näki, että se odotti. Se puolestaan tiesi, että viivyttelin. Ai että oli ihanaa olla yhtä lapsellinen ja hullu kuin se. Nakersin keksiä mahdollisimman hitaasti. Upotin sitä välillä ihan kylmään kahvitilkkaan.
”Mennäänkö?” Oskari kysyi yhtäkkiä ja nousi ylös. ”Alex?”
”Juu”, nyökkäsin ja nousin itsekin.
Myös Hello ponkaisi paikaltaan.
”Mä taidan ottaa tähän vaan vielä vähä kahvia mukaan”, tuumin, eikä Nellykään sanonut mitään, vaikka Polle-mukeja ei saanut raahata tallille. Siitä oli pidetty kova messu sen jälkeen kun Eetu ja Camilla olivat unohdelleet niitä satulahuoneeseen yksi kerrallaan niin kauan, että kaapissa oli ollut enää jotain vanhoja, äärimmäisen valkoisiksi haalistuneita raitamukeja.Olihan se kahvi sitä paitsi hyvää kunnollisen kokoisesta Polle-mukista parissa pakkasasteessa, kun kävelin Oskarin vierellä tallille! Kevät näkyi jo räystäiltä tippuvissa pisaroissa, kunnon maastolenkki oli edessä ja elämä oli ihanaa.
”You know”, Oskari sanoi tuumivasti.
”Mm?”
”Mä veikkaan että se olis halunnu just sen kupin koska siinä pussaillaan. Se puristeli jotain valkosipul… Eiku valkosuklaajauhejuttua.”
”Onks tää joku MK-ultra -juttu tai muu salaliittohomma vai mitä sä sössötät?”
”MK-ultra on itse asiassa — ihan sama. Mä luulen et se olis raahannu sen Milanille kun se ei uskalla tulla sisälle kun Eetu oli olkkaris. Nyt on ystävänpäivä.”
”No voi vittu että on pienestä kiinni senki elämä.”
”Mieti nyt jos joku ajattelis sua noin paljo. Täs. Mä ostin sulle vaan tän Snickersin.” -
Jossain tammikuun puolivälissä
Menneen vuoden viimeiset viikot tuntuivat vain lentäneen ohitse. Arkisen työn jälkeen mä olin käyttänyt vähintään tunnin freelancer keikkaani. Koska mulla olisi reilut puoli vuotta aikaa saada kasaan yhdeksäntoista haastattelua – se kuulosti tässä kohtaa helpolta, mutta kokemukseni oli opettanut, että ihan sellaista se ei välttämättä olisi – en ainakaan vielä toistaiseksi pitänyt mitään hurjaa kiirettä niiden kanssa.
Tai sellainen ainakin oli mun ajatukseni, vaikka loppupeleissä olinkin saanut lähetettyä kaikki haastattelukysymykset kilpailijoille jo 27.12 mennessä. Tosin Mariah oli pystynyt välittämään minulle listan melkein jokaisen menneen vuoden voittajan yhteystiedoista. Vuoden 2012 mestarin kohdalla nainen oli joutunut kyllä toteamaan, jotta hän ei ollut enää mukana ratsastusmaailmassa. Jokunen muukin alkuvuosien ratsastaja vaati pientä selvitystyötä, mutta lopulta kaikille ratsastajille saatiin kysymykset lähtemään ja enää olikin edessä vain se osa, jossa odotettiin mahdollisia vastauksia.
Kyselyjeni lähtiessä vain pari päivää joulun jälkeen en odottanutkaan saavani vastauksia ennen uuden vuoden alkamista ja siinäkin kohtaa mahdollisesti vasta useampi viikko vuoden vaihtumisen jälkeen. Kuitenkin mä pääsin yllättymään iloisesti, sillä vain muutamaa päivää ennen vuoden vaihtumista sainkin ensimmäisen vastauksen ja vielä suureksi yllätyksekseni ihan ensimmäisen Power Jumpin voittajalta. Siitä seuraavana päivänä vastauksia saapui vielä toinenkin ja parin ratsastajaa ilmoittivat, että palaisivat asiaan myöhemmin. 4/19 vastausta oli todella positiivinen alku ja oikeastaan valoi myös uskoa siihen, että saisin varmasti kaikki vastaukset kasaan ajoissa. Tai jos nyt sattuisikin käymään niin että muutama vastauksista saapuisi vasta itse päätapahtuman jälkeen, uskoin jotta sekin olisi varmasti Mariahille okei.
—
”Millanen ois susta Täydellinen Hevosartikkeli?” heitin kysymyksen ilmoille ilman sen suurempaa kontekstia istuessamme yllättäen kahdestaan Oskarin kanssa Hopiavuoren tuvassa. Toisen vierellä välillä kuin takiaisena liikkuvaa Alexia ei näkynyt missään ja mä en edes halunnut kysyä Oskarilta missä nainen oli.
Ei mulla silleensä ollut mitään Alexia vastaan, mutta joinain tiettyinä hetkinä mä olin huomannut karehtivani toista. Kyllähän mä tiesin senkin, että Alexilla ja Oskarilla oli paljon pidempi yhteinen matka takanaan kuin mulla tai kummallakaan heistä. Sen puolesta mä yritinkin muistuttaa itseäni aina pahimpina hetkinä, ettei mulla ollut mitään oikeutta tuntea niin kuin mä tunsin. Varsinkin kun mä en ollut enää millään tavalla osana niitä piirejä, jotka olivat Alexille ja Oskarille arkipäivää.
Kirjottaessani ylös Oskarin mainitsemia asioita, kuulin kuinka eteisestä alkoi kuulumaan sellaisia ääniä, jotta porukkaa oli saapumassa kahville. Porukan valuessa eteisestä keittiön puolelle esitin saman kysymyksen myös Sonjalle ja Joelille. Sain muilta hyödyllisiä ajatuksia tulevia artikkeleitani varten. Vaikka olinkin tottunut kirjoittamaan artikkeleita, olin päättänyt yrittää haastaa itseäni kirjoittajana. Kuitenkin jossain kohtaa sitä vain sokeutui omalle tekstilleen ja vaikka välillä joku tarjosikin jonkin kommentin jostain artikkelista, jonka olin kirjoittanut, muiden palaute auttaisi varmasti miettimään millaisella tyylillä voisin kokeilla kirjoittaa tulevia artikkeleitani.
Odottaessani vastauksia muilta ratsastajilta mulla olisi aikaa luonnostella ja suunnitella juttujen suuntaa ja tyyliä. Hieman reilun parin viikon päästä matka kävisi kuitenkin Power Jump Cupin toiseen osakilpailuun.
-
Minun olisi pitänyt kommentoida tätä jo kauan aikaa sitten, ja oikeastaan minun pitikin, mutta iski sitten lorvikatarri ja muu semmoinen. Mutta parempi kai myöhään jne. Tämä ei muistaakseni ole eka kerta, kun puhutaan Minjan töistä ja minusta ne ovat aina superkiinnostavia juttuja. Minja on siis toimittaja ja on mielenkiintoista lukea aina siitä, kun ihmisellä on työminä ”päällä” versus talliminä, koska ne ovat eri asioita. Harvoinhan ne työpersoonat tallilla näkyvät (tai vastavuoroisesti nimenomaan se työpersoona näkyy, vapaa-ajan persoonaa ei niinkään), mutta Minja lienee yksi niistä harvoista, joilla on luontevaa olla välillä yhdessä roolissa ja välillä toisessa. Tai ainakin tässä se työ-Minja toimii.
Haluaisinkin sanoa, että näistä Minjan työkuvioista lukisin kyllä mielelläni enemmänkin. -
Minja on keksinyt muuten ihan sairaan hienon tavan miettiä kohderyhmiä! Voisi käyttää itsekin! Voisi ihan vain kysyä kohderyhmään selkeästi kuuluvalta, että millainen on täydellinen tällainen ja tällainen teksti. Pitäisi toki tietää ensin kohderyhmänsä tarkkaan, kun ihan jo tämänkin tarinan kolme hevosihmistä antaisivat varmaan melko erilaisia vastauksia. 😀
Mä olen Sonjan kanssa samaa mieltä siitä, että Minjalla on kiinnostava ammatti, ja mustakin Minjan työminä on paitsi kiva, myös uskottava. Onhan jokainen ihminen aina oma persoonansa, mutta ei kukaan kai töissä ole ihan niin kuin siviilissä. En mä ainakaan voisi mun ammatissa toimittaa ja tehdä samoja juttuja kuin siviilissä, koska siviilissä voin olla rennosti oma autistinen itseni ja luottaa, että omat ystävät sanoo kyllä, jos joku mun juttu menee siviilissä pieleen. Sitä paitsi Minjan ammatti on musta superkiinnostava senkin takia, että joskus haaveilin siitäkin itse!
-
-
Vekarat
Katsoin Eetua, joka ei huomannut tuijotustani. Hänen kulmakarvojensa väliin muodostuneet pari pysyvää ryppyä syvenivät ojiksi, kun hän vahti Tellua kulmat kurtussa. Pennut eivät olleet vielä vuottakaan, mutta toinen harjoitteli kävelyä ja toinen puhumista ja ennen kaikkea laulamista.
Oli jotenkin kivaa huomata, että vaikka minulla ei ollut tenavaan mitään geneettistä yhteyttä, paitsi että olin tietenkin jotain kaukaista sukua kaikille otsonmäkeläisille, muksu tykkäsi musiikista. Hän ei osannut kävellä, mutta hytkyi aina uutterasti ja hyvin huterasti paikoillaan ja nauroi, kun soitin oikeastaan mitä tahansa iloista melodiaa. Kirkkomusiikki ja surulliset pianolla soitetut sävelet saivat hänet itkemään, ja eniten häntä suretti Jumalan kämmenellä.
Toinen lapsista oli asenteeltaan ja ruumiinrakenteeltaan vähän niin kuin Nelly: ohkaisempi, kovempi, tarmokkaampi, tosi väkevä. Jos niin pienestä lapsesta olisi uskaltanut sanoa, että hänestä tulee urheilija, olisin sanonut. Tenava olisi voinut olla kenttäratsastaja niin kuin Eetu, ja vähintään hän olisi vielä joskus se, joka joskus valittaisiin ensimmäisenä joukkueeseen alakoulun pallopeleissä. Hän ei kävellyt vielä hirveän hyvin, mutta harjoitteli jo, vaikka oli niin pieni. Paraikaa hän ponnisteli leveään haara-asentoonsa kiskomalla tukea keltaisista ikkunaverhoista.
”Ootsä varma että meidän lapset ei oo vaihtunu?” mutisin Nellylle, joka makasi silmät kiinni ja ruho syvällä sohvan upottavassa selkänojassa ja tyynyjen lomassa.
”Mitä sä nyt taas pelleilet?” Nelly äyskäisi, mutta avasi silmänsä ja kohdisti katseensa Juffeen.”Toi toi toi toi”, Juffe määräsi huojuen pyllyllään lattialla ja osoitti koko käsivarsi vaappuen pianoa.
”Haluaako Juuso soittaa pianoa?” Eetu kysyi. ”Hello mee soittamahan sen kaas pianoa.”
”Soita sä”, urahdin laiskana.
”Mee ny jotten minä jouru taas soitattamahan sille sitä Ievan polokkaa kännykästä. Se teköö mut hulluksi. En minä osaa sille pianoa soittaa.”
”No ei sun tarvikkaa osata mitää. Juffe tykkää muutenkin enemmän painella itte. Tai sitte mee irrottamaan toi muija noista verhoista ennen kun se kaatuu ja vahdi sitä niin mä soitan.”
”Eikä Eetu kun mee kuoriin perunat”, Nelly pyysi omituisen kiltisti ja nätisti. ”Tekla tuu sä tänne. Tuuks kattoon Prinsessakirjaa Nellyn kaa? Tellu hei. Menee rikki. Älä ota.”
”Ei sitä kiinnosta lukee”, haukottelin ja nousin. Juffe huitoi saman tien käsivarsillaan minua kohti ja availi ja sulki nyrkkejään.Vitsit kun se musiikista innostunut muksu olisi asunut meillä. Olisin osannut leikkiä niin monia leikkejä, joista hän olisi pitänyt. Tellun viihdyttämisessä sen sijaan loppuivat ideat. En ollut ennen tavannut lasta, joka kaikkien lelujen seasta valitsi kerta toisensa jälkeen pallon. Minkä tahansa pallon. Tellu nukkuikin nykyään vierellään suuri keltainen palo, jossa oli sinisiä viivoja ja punaisia tähtiä. Onneksi Tellu nukkui vielä paljon. Pian sekin aika olisi kuitenkin ohitse, ja minun pitäisi ensimmäistä kertaa elämässäni varmaan opetella jotain sellaista, mitä ennen sanottiin poikien leikeiksi.
-
(Joo, aikataulutukset on varmasti ihan pielessä, mutta olkoon.)
Tärkeintä
Se tuntuu aina jotenkin vähän uskomattomalta kaartaa pitkän matkan jälkeen Hopiavuoren pihaan. Nytkin takana oli ajo läpi koko Euroopan, laivamatka Travemündesta Helsinkiin ja sieltä vielä Pohjanmaalle. Ei siinä, mielellänihän minä ajoin, mutta oli tässä silti ihan naurettava määrä kilometrejä. Niin että kotiinpaluu tuntui tosi kivalta, mutta vähän silti epätodelliselta.Eira oli tuijottanut puhelintaan Riihimäestä asti, mutta havahtuipa hänkin siihen, että olimme perillä. Huokaisimme molemmat samalla tavalla ja hyppäsimme autosta ulos rahtusen jäykkinä. Pienet venyttelyt ja verryttelyt ja samanlainen uhhuh-äännähdys vielä ennenkuin lähdimme purkamaan Aavetta trailerista.
”Tervetuloo takasin kotihin ja onnittelut siittä sijotuksesta!” kajautti Janna, joka oli vuorostaan pakkaamassa Paahtista traileriin.
”Kiitos, kiitos, kiva päästä kotio. Mihis te olette lähdössä?”
”Kenttäkisoohihan me, pitkästä aikaa. Ollahan nyt ilmottaaruttu kaharen tähären luokkahan, ekaa kertaa.”
”Ai no mutta sehän kuulostaa hienolta. Toivottavasti menee hyvin.”
”No joo, ehjän suorituksen jos sais, niin solis jo plussaa sekin. Mutta millaista Ranskassa oli?”
”Siellähän on ihan täysi kesä jo. Kukat kukki ja aurinko paistoi. Muutenkin oli tosi hyvät kelit ajaa, ei ollut liian kuuma, muttei satanut vettäkään juuri kuin jossain Ranskan ja Saksan rajalla vähän.”
”Aijettä, kuulostaa mahtavalta. Tänne on luvattu taas yhtä takatalvea viikonlopuksi, notten vielä eres hätääle renkahanvaihron kanssa.”
”Yäks…”Sillä aikaa kun juttelin Jannan kanssa, Eira oli ottanut Aaveen ulos trailerista, tarkistanut sen pintapuolisesti, kuten olin neuvonut, vienyt karsinaan ja oli juuri ottamassa matkasuojia pois jaloista. Eira oli ihan loistava hoitaja, vähintään yhtä luotettava ja skarppi kuin Santtu. Tuntui joskus, että matkoilla mukana oli ihan toinen Eira kuin Hopiavuoren Eira.
”Onko kaikki kuosissa?” kysyin.
”Joo näyttäisi olevan. Ai kato, tää suoja on vähän ratkennut tästä reunasta. Mun mielestä se ei ollut kyllä tämmöinen kun lähdettiin.”
”Katos joo. Miten lie revennytkin tuolla tavalla? No, mutta ei se haittaa käyttöä millään tavalla, noin pieni. Oliko jalat kuitenkin kondiksessa?”
”Mun mielestä joo, mutta mä kokeilen ne läpi nyt vielä. Se suoja oli tässä etusessa… Ei täällä kyllä mitään tunnu, että olisi lämpöä tai turvotusta tai aristaisi…”
”No, se on tärkeintä.”-
Aina välillä mä olen niin kateellinen tämän kuvitellun hahmon elämästä. En sosiaalisesta elämästä: en ikinä jaksaisi elää sillä lailla! Hevoselämästä. Matkata nyt ulkomaille asti menestymään! Reissut ovat rankkoja, mutta vitsit miten hienoa olisi mennä sellaisilla kisakentillä, ja miten nivelissä asti tuntuu rasahtelevan ohhoh-hyvältä, kun viimein pääsee kotiin lopulta. Sitten muistan, että ai niin: mähän inhoan kisamatkoja. Jopa niitä, jotka tehdään ihan henkilöautolla koirien kanssa tohon muutaman kilsan päähän messukeskukseen näyttelyihin…. :DDD
Se on kai se tekstien rajaus sitten, joka omalta osaltaan saa mut kateelliseksi. Sonjan kisateksteissä on kuvattu valmistautumista, kotiin palaamista ja kilpailusuoritusta. Siellä on kuvattu after partyja, ja joskus sitäkin, miten ankeaa matka olisi vaikka porukassa kaikkien muiden metelöivien hahmojen kanssa. Ne on sellaisia asioita, joita on miellyttävää lukea ja kuvitella, vaikka niissä olisi ongelmia. Pois jää ihanasti kaikki se, mikä tekee kilpailemisesta kurjaa mun kaltaiselle: jokaista niveltä särkee, istua ei voi tai saa, on kiire kaiken aikaa, samalla joutuu koko ajan odottamaan paikoillaan, jokin aina puuttuu tai hajoaa, ja hyvän jännityksen lisäksi on oikeasti olemassa ihan hirveän pahaakin jännitystä. En tiedä, millaista sellaisesta olisi lukea, mutta ainakaan siitä ei ole ollut kivaa kirjoittaa, kun olen joskus kokeillut!
Eirastakin saa olla aika ylpeä. Se on tosi tarkka hoitaja. Samalla se on oma vieläkin vähän keskenkasvuinen itsensä kännyköineen. Sen kanssa reissaamisessa on siis hyvät ja inhimillisen huonotkin puolensa!
-
-
Hopiavuoren tietotoimisto
Hopiavuoren tietotoimisto oli porissut hyvin kiireisenä, sillä ihan jok’ikinen tallilainen tiesi, että minulla oli uusi mies, jonka henkilöllisyyttä piilottelin. Onnitteluja sateli varsinkin vanhemmilta tallikavereilta, koska he tiesivät minun tarinani: miten olin leski ja löytänyt sitten hevosmiehen, joka oli kuitenkin lähtenyt ulkomaille ja se oli sitten päättynyt siihen, ja sitten oli se venäläinen, jonka kanssa en kuitenkaan kauhean kauaa viihtynyt, vaikka mies oli komea, kohtelias ja varakas. Nykyään puhuttiin niin kovin paljon mediassakin siitä parin löytämisen vaikeudesta tällä Tinderin aikakaudella, niin että se uusi mies oli kyllä ihan onnittelun arvoinen asia monen mielestä.Ja sitten aina tuli se kysymys: ”Kukas se nyt oikein on?”
Vastasin siihen aina, että kerron kyllä kun sen aika on. En edes tiedä, miksi asian levittely ei tuntunut vielä hyvältä idealta. En minä Harria hävennyt, mutta ehkä syynä oli se, että tämä oli tällainen vanhan jutun lämmittely. Harrikaan ei ollut kertonyt vielä kellekään, ei varsinkaan vanhemmilleen. En tiedä oliko hänellä samanlainen tunne, että haluaa pitää tämän vielä itsellään salaisuutena vähän aikaa.
Harrista ei tiennyt vielä juuri kukaan, oikeasti! No, Otavassa toki tiedettiin, kun olivat miltei näköetäisyydellä, mutta sen lisäksi olin kertonut asian vasta kavereille Telegramissa. Edes äiti ei tiennyt vielä mitään. Toki emme olleet tässä soitelleet toviin eikä tämä ollut sellainen asia, jota viitsisi viestillä kertoa.
Kai minun pitäisi tallilla kertoa kohta, sillä Anssin nimi mainittiin vähän turhan monta kertaa tässä yhteydessä. En ollut ikinä tajunnut, että tokihan tallikaverit olivat noteeranneet sen, että olin liikkunut paljon Anssin kanssa yhdessä kisoissa ja kisojen iltabileissä. Ja olimme saattaneet välillä flirttaillakin, Anssin käsi kiertyä puoliksi salaa minun vyötärölle ja tanssittu illan viimeisiä hitaita. Ei siitä koskaan puhuttu ääneen, mutta nyt asia tuli ilmi, että se oli kuitenkin huomattu. Tietenkin, ei minulla mitään näkymättömyysviittaa ollut, vaikka olin kuvitellut ihmismassojen toimivan jonain näköesteenä. Muttei se niin toiminut, aina joku näki jotain. Ja mies ja nainen yhdessä, pariskuntanahan meitä pidettiin.
Sitten tipahti arvokas tiedonmurunen!
”Kuka ajaa mustalla Volvon katumaasturilla?” täräytti Alex kahvipöydässä. ”Semmonen on nähty Sonjan pihassa.”
”Mistä ihmeestä sä tuon keksit?” älähdin syyllisen näköisenä, sillä Harrilla toden totta oli tätä nykyä sellainen.
”Ei se mitään keksintöä ole! Kale tiesi kertoa varikolla yks päivä. Se oli käynyt joku päivä siellä sun serkkusi luona niistä maanajoista sopimassa, niin sanoi nähneensä. Ei se sen enempää kyllä tiennyt.”
”Jos se ei ihan ikivanha maasturi ole, niin tästä vois päätellä, että se mies on kelvollisissa varoissa”, Nelly pohti.
”Tai kelvollisissa veloissa. Tai jos se on joku hevosmies taas?”
”Niin… kai se on mies? Vai ootko vaihtanut naisiin?”
”No en oo!”
”Ei nykyään aina tiedä, piti varmistaa…”Eira hyppäsi tuolilta kuin pistoksissa, tarttui minua käsipuolesta ja nykäisi ylös niin, että olin kaatua. Samaa kyytiä hän raahasi minut eteiseen ja työnsi edellään vessaan ennen kuin ehdin edes protestoida. Eira oli yllättävän vahva. Hän tunki itsensä ahtaaseen vessaan perässäni ja napsautti oven lukon kiinni.
”Se on Harri, eiks olekin”, Eira supatti sen verran hiljaa, että vaikka joku olisi kuunnellut heti oven takana, ei hän olisi kuullut.Minä tuijotin Eiraa häkeltyneenä.
”Mistä sä sen tiesit?” sain lopulta sanotuksi.
”Sä myit Salierin sille ja se on tuolla Korpirannalla Seinäjoella, eiks ni? Yksi kaveri sieltä kertoi. Joten Harri tarttee vetoauton, kun sillä on hevonen. Joten iso SUV sopii siihen kuvaan, eiks ni? Ja me kaikki tunnetaan Harri. Paitsi ehkä Alex ja Joel, kun ne tuli vasta myöhemmin Hopiavuoreen. Eli se on Harri?”
”Joo.”Se oli ainoa, mitä pystyin sanomaan tähän kieltämättä loogiseen päättelyyn, mutten siltikään vielä ymmärtänyt, miten Eira nämä asiat pystyi tällä tavalla yhdistelemään.
”Hiton hyvä. Mä en kerro kellekään. Muttet sä kauhean kauaa voi tota pantata, sun on pakko tuoda se Hopiavuoreen. Nelly ei anna sulle hetken rauhaa.”
”Joo joo, kyllä mä tuon.”Eira vapautti meidän vessasta ja palasimme takaisin kahvi- ja teekuppiemme ääreen. Yleinen hälinä halusi tietää, että mitä varten Eira minut vessaan raahasi.
”Sitä vaan oksetti toi teidän kyselemisenne”, Eira napautti eikä suostunut sanomaan muuta.-
Siis Ai Että!
Tätä kuviota oli jo Niin Mahtava seurata kun siitä vasta vihjailtiin ja nyt kun edessä on se hetki että pitäisi paljastaa jotta vanhaa liekkiä herätellään uudelleen henkiin nii tekee tästä jotenkin vaa mielenkiintosempaa seurata 👀
-
Nonni, kas kun ei! Meidän hahmothan juoruaa kaiken ja haluaa tietää kaiken. Nelly on varmaan pahin, mutta ei ne muutkaan todellakaan ymmärrä, että jokin asia voi olla salaisuus. Mä en ole varma, olisiko tämä kuitenkin tässä just sellainen salaisuus, jota Sonja ei tahdo periaatteessa kertoa, mutta josta kuitenkin vähän niin kuin haluaakin muiden utelevan, koska se tuntuu kivalta. 😀 Niitäkin on! Mä en haluaisi Hopiavuoren hahmojen utelua silloin, kun oon vaikka mokannut jotain mielestäni liian pahasti ja kannan ikävää salaisuutta. Jos olisin viettänyt niiden kanssa samoissa tiloissa noin paljon aikaa ja luottaisin niihin tietyllä tavalla, musta olisi kuitenkin just oudolla tavalla kivaakin, kun ne utelisivat puolisosta ja olisivat noin kiinnostuneita musta ja motivoituneita juoruamaan siitäkin, millaisia autoja meillä on poikain puheiden perusteella nähty. :DD Mun aivoissa sellainen kiinnostus ja tarkkailu ei nimittäin käänny creepyksi stalkkaamiseksi, vaan sellaiseksi, että tämä porukka on kiinnostunut Sonjalle tärkeistä asioista ja välittää, ja tämä on niiden tapa osoittaa se. Toisaalta ymmärrän, että joku toinen voisi lukea jatkuvan utelun ja stalkkaamisen myös pelkästään ahdistavana, pahana asiana, eikä ollenkaan niin kauniina kuin mä luen.
Oon tosi innoissani tästä rakkaustarinan alusta, mutta samalla mulla on sellainen etiäinen, että mun sydän murretaan taas. Mä oon paasannut niin monta kertaa, että Harri on mun suosikki, ettei sitä kuitenkaan meille anneta, koska mitään hyvää ei koskaan tapahdu mulle, angst, nyyh. :DD Aissssssaakeli jos tämä on kolmas kesä putkeen kun mulla on sydänsuruja! Nyt ne olisivat vain keksittyjä! (Mä en tarkalleen ottaen liioittele. Jos mulle rakkailla hahmoilla menee vaikka romaanissa huonosti, oon itsekin herkästi kiukkuinen elämässäni, ja joskus menee kauan aikaa tajuta, että se johtuu ihan fiktiivisistä ihmisistä. Mutta tää ei ollut mikään uhkavaatimus!!)
-
-
”Mo”, tervehdin keittiössä olijoita ja pitelin Lalleroa pannasta tarkastaessani, ettei lattialla lojunut vauvoja tai muuta rikkimenevää.
”Terve”, sain vastaukseksi ainoastaan Alexilta. Janna veti suupieliään taaksepäin kohteliaisuushymyn merkiksi niin kuin koira, ja Sonja nyökkäsi.Valot oli jo himmennetty. Keittiössä istuttiin tiskipöydän yllä olevan lampun valossa, ja olohuoneessakin kajasti vain jalkalamppu. Missään ei näkynyt kenenkään alaikäisiä jälkeläisiä, eli kai muutkin kuin minä olivat joko jättäneet omansa kotiin tai vieneet ne nukkumaan. Hyssytin Lallerolle sen merkiksi, että siitä huolimatta pitäisi olla hiljaa. Ihan varmasti Juffe oli nukkumassa. Sitten päästin koiran irti.
”Ottaako Ilves vielä kahvia?” Alex kysyi. ”Olis vielä pari kupillista.”
”Ei kiitos, Rosengård”, vastasin hänelle ylväästi, ja jostain syystä sekä Janna että Sonja katsoivat kulmat kurtussa ensin Alexia ja sitten minua.
”Ei mun nimi oo Rosengård.”
”Ai? Onks se sen hevosihmis-Alexandran nimi sitten? Mikä sä sitten oot?”
”Tiederberg, mutta miten se kahvi?”
”Joo… Mutta missä Eetu on?”
”Se nukuttaa Juffea”, Sonja kertoi, koska Alex oli työntänyt melkein kokonaisen paahtoleivänpalan kitaansa. ”Se tulee kohta.”
”Entä Nelly?”
”Lähti hakemaan kahvia kaupasta. Me keitettiin viimeiset äsken.”
”Mäki meen sit nukuttaan Juffea”, ilmoitin naisväelle ja lähdin hiipimään.Eetun nukuttamiset tiedettiin. Jos hän nukutti Juffea, hän nukahti aina itse ennen poikaansa. Niin nytkin. Ajattelin, että herättäisin hänetkin kahville vielä. Häntä kuitenkin oli alkanut unettaa näemmä niin kovasti, että hän oli laittanut itsensä ihan yöunille. Siniseen täkkipussiin verhotun peiton alta pilkotti paljas jalka, ja nilkkaa peitti siniruudullisten pyjamahousujen lahje.
Olin ajatellut joko olla kiltti ja pökätä Eetun hereille, tai sitten kierähtää hänen vierelleen ja herättää hänet jollain vähemmän kauniilla tavalla niin kuin hän aina minut sohvalla, mutta yhtäkkiä olin epävarma. Malttaisinko? Eetu oli maailman kaunein nukkuja. Kukaan ei ollut niin nuoren, sileän ja rauhallisen näköinen nukkuessaan kuin hän ihan joka kerta. Ei kuolaa, ei avointa suuta ja hirveää hengitystä, ei kuorsausta. Hiuksetkaan eivät menneet afroksi niin kuin minun, vaan lepäsivät ihan rentona tyynyllä. Ainoa ääni oli pieni tuhina hänen nenästään, ja ihan samanlainen tuhina hänen selkäänsä vasten nukkuvasta Juffesta. Liian väsynyt Eetu oli. Ei häntä malttaisi herättää yhden typerän kahvikupillisen takia. Juokoon aamulla.
Kännykän maltoin kuitenkin etsiä äänettömästi kännykän housujeni taskusta. Eetun nukkuminen piti jakaa joka kerta jollekulle sellaiselle, joka osasi arvostaa sitä: jollekulle, jonka kanssa oli paraikaa menossa kilpailu siitä, kuka sai kuvattua eniten väsyneitä Hopiavuoren hevostallin työntekijöitä unessa. Olin liian pahasti jäljessä pisteissä.
Hetken mietin, kierähtäisinkö kuitenkin Eetun ylitse makaamaan Nellyn paikalle. Oli niin rauhallista. Eetun vieressä nukkuminen tuntui aina ihan lapsuudelta. Milloinkaan ei ihminen nukkunut yhtä hyvin kuin lapsena. Päädyin kuitenkin vain pyyhkäisemään peukalollani ensin vaaleahiuksisen pojan ja sitten hänen isänsä poskelta hiukset ennen kuin hiivin kahvin tuoksun suuntaan. Muistin erityisen selvästi, miksi Hopiavuoren Eetu oli ollut minun ensirakkauteni. Hyvä, että hänellä oli Nelly ja Juffe pitämässä hänestä huolta.
-
Ei mulla muuta kuin että Hello on creepy ja Nelly on asianmukaisen pöyristynyt tuommoisesta.
-
Siis kuinka moni on oikeen ihastunu Hopiavuoren Eetuun????? Onks tässä nyt ainakin kolme? Nelly, Hello ja Heli??
-
-
Se päivä, kun Juffe oppi kiroilemaan (viimeistään)
“Voi nyt vittu…” Nelly puuskahti katsoessaan keittiön ikkunasta, kun oli kuullut auton ajavan pihaan.
“Älä kirva”, sanoi Eetu ja vilkaisi lattialla konttaavaa Juffea.
“Ei jumalauta…”, jatkoi Nelly.
“Kuulitsää? Juffe kuulee.”
“Ei nyt helvetin helvetin helvetti!”
“Eevet”, sanoi Juffe.
“No niin. Ei Juffe, me ei kirota vaikka sun äirees manaa kuin mettiläinen”, Eetu nosti jälkikasvunsa syliin. “Mitä siellä nyt oikehen on?” ihmetteli Eetu ja tuli ikkunaan myös.“Onks tua…”
“Joo, on se. Etten mä saatanassa tota osannut arvata.”
“Älä…” aloitti Eetu, mutta Nelly oli jo menossa.“Me laitetahan sit aina kengät jalkahan, kun mennähän ulos, eikös ni, Juffe?” sanoi Eetu, kun näki Nellyn porhaltavan ovesta ulos ilman kenkiä. Sen verran Nellyllä sentään näytti olevan järkeä päässään, että jäi vain terassille huitomaan eikä painanut sukkasillaan pitkin pihaa.
Harri näytti vähän ujolta ja kyllä minä sen ymmärsin. Olihan tämä nyt vähän epämääräinen tilanne tai… En tiedä. En ymmärtänyt oikeastaan lainkaan, että miksi tämä tämmöinen uus-vanha miesystävä oli niin jotenkin outo asia tuotavaksi Hopiavuoreen. Ja Harrin ilmeen nähdessäni tiesin, etten ollut ainoa, jonka mielestä tämä oli jotenkin kummallista.
Mutta Nelly ei jäänyt erittelemään asian outoja puolia vaan kahmaisi Harrin halaukseen heti kun tämä oli ehtinyt terassille asti.
“Siis ei voi olla totta! Ei ole totta”, Nelly hoki. “Mä olen miettinyt ja miettinyt, että kuka se Sonjan uusi mies on eikä osannut mitenkään arvata, että se olisit sä. Vaikka tietenkin se olet sä! Tervetuloa nyt takaisin Hopiavuoreen, oikeasti tosi ihana nähdä sua!”
Samaa kyytiä Nelly halasi minutkin, vaikka minulla oli toisessa kainalossa piirakkavuoka. Onnistuin kuitenkin tasapainottelemaan sen kanssa niin, että omenapiirakka selvisi vahingoittumattomana Hopiavuoren pöytään. Olin valinnut ajan taktisen huolellisesti niin, että tuvassa ei ollut ketään isäntäväen lisäksi. Kyllä tämä uutinen ja nimi alkaisi levitä, kun Nelly sen tietoonsa sai. Ja sai levitäkin, ei se salaisuus ollut, enää.
“Tämoon Juffe”, esitteli Eetu sylissään istuvan vauvan, joka tuijotti vierasta hämmentyneen näköisenä, mutta päätti sitten, ettei se olisi vaarallinen. “Juusohan soon oikiasti, Juuso Simo Helemias, mutta Juffeksi sitä sanotahan.”
“No ainaki sä olet isäs näköinen”, jutteli Harri Juffelle ja Juffe ojenteli pieniä käsiään Harria kohti. Jep, Harri oli lapsirakas ja tuli niiden kanssa toimeen näemmä jo ihan pienestä pitäen. Hymyilin pöydän äärestä, kun Eetu antoi Juffen Harrin syliin eikä tämä ollut moksiskaan.Kun Juffe oli sylitelty, istuimme kahvipöytään. Mieleeni juolahti ajatus, että jos Harri alkoi täällä enemmänkin kulkea, niin olisi varmaan syytä tuoda leipomusten sijaan kahvipaketti silloin tällöin. Muistan Nellyn joskus kommentoineen Harrin lähdön jälkeen, että Hopiavuoren kahvinkulutus väheni kolmanneksella ja se kyllä varmaan oli ihan totta.
“No mitä sulle nyt kuuluu?” Nelly vaati saada tietää heti kaikki Harrista. “Ootko vielä ratsastanut? Siellä Kanadassa ainakin vissiin, mutta entäs nyt kun tulit takaas?”
Harri vilkaisi minua.
“Joo ja mähän oon nykyään hevosenomistaja. Sonjahan myi Salierin mulle tuossa reilu vuosi sitten.”
“MITÄ!”
“Ei siitä tainnut puhetta olla silloin sen ihmeemmin, kun se siellä Kangasalla joka tapauksessa oli”, selitin Nellylle.
“No ei tosiaan ollut! Jotenkin mää vaan aattelin, että onko tullut jotakin ongelmia kun se ei kisannut sen… sen, mikä se nyt oli se sen ratsastaja. Mutten sit koskaan muistanut kysyä tarkemmin. No mutta sehän on ihan loistava juttu, sulla on nyt hyvä hevonen sitten ja tuttu ratsu jo. Missä se on nyt?”
“Korpirannalla.”
“Meinaatko tuoda sitä tänne? Kai nyt, helpompi teidän kulkea yhdessä tallilla, jos hevoset on samassa paikassa.”
“Katotaan, mutta kyl se vois olla, että jossain vaiheessa sen tännekin siirtäisi. Jos mahtuu ja teille sopii.”
“No totta kai yksi Salieri tänne mahtuu, sanoot vaan milloin tuat niin teherään paperit”, vakuutti Eetu.-
Hah! 😀 Eivät ole Harri ja Sonja yksin sen asian kanssa, että outoa on. Vitsit että olisi vaatinut paljon uskaltaa tulla, jos olisin ollut Harrin asemassa. Kaikki ovat olleet sille kivoja ja näin, mutta tietäähän se, millaista se on. Nelly on tietenkin Nelly, mutta sen lisäksi on sellainenkin mahdollisuus, että paikalla olisi ihan järkyttävä lauma kaikkia ihmisiä, jotka tykkäävät tuijottaa ja työntää nokkansa toisten asioihin ja pommittavat useammalla kysymyksellä kuin ikinä voisi ehtiä vastata! Onneksi Sonja tietää niiden aikataulut aikas hyvin. Se isompi kuulustelukin on varmaan edessä, mutta ehkä Nellyn kuulustelussa (ja puristuksessa) pääsee ensin vähemmällä, vaikka ei sekään mikään pikkujuttu ole.
Mä uskon Salierin omistajanvaihdokseen. Se oli Sonjalle ihan tarinan alussa sellainen sielunhevonen, ettei se olisi ikinä luopunut siitä. Sen takia sitä rakasti itsekin lukijana. Nyt se on kuitenkin ollut niin kauan poissa Hopiavuoresta ja Sonjan elämästä, vaikka sen kuulumisia onkin tihkunut tänne, että lukijan välit siihen ovat ehtineen viilentyä vähäsen. Sonjakaan ei ole sitä mitenkään surrut. Nyt kun Salieriin on saanut välimatkaa, ei tunnu enää tässä vaiheessa ollenkaan kummalta, että se on myyty Harrille. Sitä paitsi: onhan Harri kuitenkin Harri. Meille on opetettu, miten hyvä tyyppi se on, ja hyvä tyyppi on kiltti Salierillekin, niin ettei sille käynyt kuinkaan. Kaiken lisäksi nyt me valvotaan Harrin toimia 😀
Harrin lapsirakkaus (tai oikeastaan se, että sitä näytetään nyt heti) hirvittää mua Sonjan puolesta! Sonja ei tosiaankaan halua eikä hommaa lapsia. Harri tietää sen, mutta katsokaa nyt, miten se vaikuttaisi ihanalta iskältä. Lisääntyminen kun on vaan niitä asioita, joissa ei voi millään tavalla tehdä kompromissia. Ei tässä toki olekaan lapsenteosta puhe, mutta kun tämä kohtaus voisi olla pohjustus joillekin tulevaisuuden ongelmille…
-
-
Koska olihan tuohon laukkakilpailuun pakko kirjoittaa jotakin jatkoa.
Nopeuslajeja
Eetu oli selkeästi vähän tyytyväinen, vaikkei suoraan sitä tuonutkaan ilmi. Naureskeli vain sillä tavalla hyväntuulisesti. Sillä totta kai tallilla tiedettiin, että Alex ja Oskari olivat kiistelleet siitä, kummalla on nopeampi hevonen ja sitten oli tullut Eetu Jussilla ja pessyt koko porukan.”No nua muut lähti heti lähäröstä konhoottaan ihan täysiä niin että hevooset oli jo ekan saran metrin jälkehen maitohapoolla. Tetrishän hyytyi samoin tein, Kissi sentään jaksoi vähän pirempähän, mutta ei sekään koko matkaa jaksanut täysiä laukata. Konstikos se siitä oli sit antaa Jussille merkkiä, notta mees ohi, ko Kissikin alkoi väsähtää. Ei sitä laukkakisoja koskahan ole lährössä voitettu, mutta hävitty kyllä, jos on heti alkuusa revitty kaikki irti.”
Oskari näytti niin nololta pöydässä eikä kommentoinut mitään Eetun selityksiin, tuijotti vain kahvikuppiaan. Nellyä sen sijaan tuntui huvittavan suuresti tämä laukkakisa ja sen voitto tyylipuhtaalla taktikoinnilla.
”Se pitäisi järjestää joskus oikein kunnon laukkakisat eikä tuommoisia, missä pungertaa vain noita puoliveripalloja”, Nelly sanoi silmää iskien. ”Sonja ja Aave ja Janna ja Paahtis ja ehkä Cozminakin, vaikka se on niin pieni noihin muihin verrattuna.”
”Luajan tähären, Paahtis ei pysyisi käsissä, jos se johonakin pellolla pääsis menemähän!” Janna parkaisi. ”Vauhtia varmahan piisais, mutta suunta vois olla hyvinkin väärä. Ja jarrut hukassa, soon pikkasen turhankin paljon pireltävä maastoradoilla.”
”Enkä mä tiedä Aaveesta, en rehellisesti ottaen ole tainnut koskaan päästää sitä laukkaamaan ihan täysiä”, tunnustin. ”Voisihan se ollakin nopea, vaikka mun käsityksen mukaan nuo ahaltekit on ehkä enempi pitkien matkojen hevosia kuin varsinaisia pikajuoksijoita.”
”No ootte te kans vähän tylsiä. Cozmina saisi luovutusvoiton heti alkuunsa.”Pihasta kuului moottoripyörän ääni, kun Alex ajoi pihaan ja parkkeerasi pyöränsä. Osasin arvella hänen marssivan suoraa päätä tupaan enkä ollut väärässä.
”Eetu! Nytkö sä röyhistyit noin siitä sun voitosta, että menit ostamaan sit rataprätkän?! Vai Oskariko sen on ostanut, että pääsee ees jossain pätemään?”
Molemmat miehet katsoivat Alexia hölmistyneen näköisenä ennen kuin minä ehdin sanoa pyörän olevan minun.
”Ai perse, olisihan mun pitänyt arvata! Sanoithan sä joskus, että polttelisi uutta prätkää hankkia, mutta enhän mä muistanut sitä. Mä luulin, että Eetu tai Oskari on hankkinut itselleen munanjatkeen. Onks se oikeasti SP?”
”Joo, on se.”
”Meinasitko käydä radalla sen kanssa? Toihan on aika puhdasverinen ratapyörä.”
”Ehkä, olisi vähän haaveissa kyllä joskus käydä kokeilemassa. Mutta hyvä tuo on maantieajossakin, sillä mä siihen ihastuinkin kun kävin kokeilemassa. Tosin saa olla vähän tarkkana kaasun kanssa, ettei joudu vallesmannin kanssa ongelmiin.”
”No mutta hei, me mennään sit joskus Botniaringille ajamaan ja otetaan kisa keskenämme!”
”Eöööh… Mun pitäisi ehkä vähän päästä tutuksi tuon pyörän kanssa eka…”
”Ei nyt mitään tekosyitä!”-
Taidan olla muuttunut vanhaksi hysteeriseksi ihmiseksi. Ensimmäisenä eläydyin tarinaan, ja eläytyessäni ajattelin sitä, mitä kaikki vanhat ja hysteeriset ajattelevat. No nii! No niiiii! Lisää tappokoneita! Kukahan näistä moottoripyöräkerholaisista kuolee tai halvaantuu ekana! 😀 Oikeassakin elämässä se taitaa olla mun ensimmäinen ajatus. Toinen on, että moottoripyörät on tosi siistejä. Ei niin siistejä, että kuolisin tai halvaantuisin niiden puolesta itse, mutta… :DD
Mutta Sonja nyt ei olekaan niin pelkoinen kuin mä olen, vaan se on jo kauan tuonut ilmi, että se haluaisi pyörän. Viimeksi siitä oli enemmän puhetta silloin, kun Alex hommasi omansa. Nyt Sonjallakin on! En oikeasti ymmärrä mitään pyöristä, mutta luulenpa, että toisenlaiselle lukijalle merkistä ja mallistakin aukenee jotain: vaikka ilman kilpailuakin se, kenellä onkaan nyt tallin siistein tai nopein pyörä. Silti mä toivon, että hahmoja joskus alkaisi lapsettaa niin, että kävisivät vaikka vähän Hallintiellä koittamassa, kuka on nopein… 😀
Kun ei ole oikeasti pyöräihminen, eniten mulle antaa tässä hahmojen persoonat. Eetu on niin nöyrä, että musta on hirveän kauskaa, kun se on kerrankin leuhka tässä hommassa. Alex nyt on oma itsensä ja tekee omia päätelmiään. Oli ihan helppoa kuvitella se pauhaamaan munanjatkeista!
-
-
Laiska
”Hello sinet oo laiska”, korjasin sohvalla selällään makaavan Hellon väitteen.
Samaan aikaan kuului monta äännähdystä. Eira naurahti pilkallisesti. Nelly yskähti. Oskari tuhahti. Hello itse hörähti silmät kiinni ja ihan velttona.
”Eiku sä oot tosissas!” Hello ähkäisi, kun en nauranut. ”Mä en oikeasti jaksa nousta tästä, vaikka jos mä nousen, mä pääsisin Typyn kanssa pihalle. Kerro miten se ei muka oo laiskaa?”
Niin niin, makasihan hän paljon selällään meidänkin sohvallamme, mutta ei se ollut aina ollut niin. Joskus sata vuotta sitten, joskus vielä lukiolaisena, Hello oli ollut seikkailija. Ei hän silloinkaan ollut kaukana kuljeskellut tai ollut mikään pitkänmatkanjuoksija, mutta oli ollut innokkain Ievannevan lintutorniin kapuaja ja Lähteenkallion lähteelle kävelijä. Ilveksessä oli ollut aina levällään jokin Hellon projekti sekä sisällä että ulkona. Sairastuminen oli saanut hänet makaamaan monta vuotta ennen kuin hän sai apua, mutta sitten oli menty taas hetken aikaa hyvää vauhtia. Nyt siitä oli taas vuosia, ja Hellon tahti oli hidastunut koko ajan. Samalla oli muuttunut suun ympärystä yhä kapleammaksi aina kun hän rasitti itseään, iho laikukkaammaksi ja kaikenlaiset säryt olivat lisääntyneet. Olin saanut hänet viimein käymään lääkäreillä ja verikokeissa, ja nyt ihailtiin verikoetuloksia, joita ei Hellon lääkärikään ollut vielä osannut selittää.
”Ei soo laiska, joka ei pysty teherä mitää. Soon laiska, joka pystyys teherä asioota eikä tee.”
”Kylhän mä pystyisin nousemaan tästä oikeesti.”
”Kuinka kovaa ottaas kipiää jos sä nousisit justihin nyt ylähä siitä?”
”Ihan tavallisen verran vaan vaan.”
”Tavallisen verran kipiää on ei yhtää kipiää. Eli soot terve ny?”
”No ei kun kaikkihan nyt vähän sattuu! Mut siis sen verran, että tarvii irvistää, mutta ei huutaa. Kyllä sä tiedät.”
”Ei mun tarvitte irvistää yhtää jos mä justihin nyt meen pihalle. Eikä mun tarvitte puristaa selekänojaa kun silimis mustenoo ja hengitys kiihtyy.”
”Jaajaa.”Jaajaa. Niin hän aina sivuutti aiheet, joita ei halunnut miettiä. Jaajaa. Ymmärsin, miksei hän halunnut tutkia hirmuiseksi hilautuneita tulehdusarvojaan, silti olemattomia valkosolumääriään tai raudanpuutostaan, joka näkyi tulehduksista huolimatta, muista numeroista puhumattakaan. Hello oli jo ehtinyt oppimaan, että lääkärit eivät auta, ja jos auttavat, saa varautua vuosien vähättelyyn ensin. Tällä kertaa ensimmäisen lääkärin mukaan Hellolla oli ahdistuneisuushäiriö. Verikokeista ja potilaan omista havainnoista viis: kyllä lääkäri tiesi. Edellisellä kerralla, silloin kun Hello oli opiskelija, lääkäri sanoi, että jos oikein kuvittelee kipuja, alkaa pian oikeasti tuntea niitä. Olin Ailin ja Mannin jälkeen kolmas, jolle Hello soitti sen lääkärin jälkeen epätoivoisena.
”Sinä meet kuule jo tällä viikolla Vaasahan tai Seinäjoelle yksityyselle”, määräsin.
”En mä oikeesti jaksa mennä”, Hello huokaisi.
”Pakkohan sun on.”
”Mulle on tulos kirje sinne sisätautipolille. Ne haluaa et mä ajan yhtenä päivänä Seinäjoelle verikokeille, toisena keuhkokuviin ja kolmantena lääkärille. Mä en jaksais millään sitäkään, ja jos mulla on just jotkut täekeet työpäivät siinä, niin mä en jaksa polvillani rukoilla palkatonta ja miettii koska mun pitää mennä ja ehinkö takas ja stressata ku nykyään verikoeajatki on kolme tuntii myöhäs ja — mä en jaksa ihan oikeesti mennä. Siinä on ihan hirvee homma.”Kertoihan se nyt jotain, että pari lääkärikeikkaa tuntui ylivoimaiselta. Muiden aiemmista naurahduksista päätellen se kertoi laiskuudesta. Eira ja Oskarikin tekivät lähtöä taskujaan taputellen ihan niin kuin kaikki olisi ollut hyvin, ja niinhän heillä kaikki olikin.
”Mä toivoin välillä, että Jerusalem kuolis jo, että mäkin voin kuolla”, Hello supatti salaa, kun Eira ja Oskari kaikkosivat eteistä kohti. ”Nyt tässä on vaan se ongelma, että mulla on myös Tekla. Lallero nyt menis Milanin kaa.”
”Tarvikko sä apua päähän? Meinaakko tappaa ittes?”
”En tietenkään tarvi enkä meinaa. Noni. Nyt mä reipastun ja meen kans sinne pihalle.”
”Kyllä minä paan jonkun sen Typyn kattomahan.”
”Ei tarvi”, Hello kuittasi ja komensi sitten itseään rumalla äänellä: ”Ylös siitä! Heti!”-
Voi Hello <3
Mä tunnistan tämän tarinan, en onneksi henkilökohtaisesti (ainakaan ihan), mutta yleisellä tasolla. Lääkärit vähättelee oireita, ei ota tosissaan, ovat jo etukäteen päättäneet diagnoosin. Jos nyt mitään diagnoosia edes saa. Näitä tarinoita on Suomi puolillaan, tuntuu välillä siltä. Samoin olen kuullut tarinoita siitä, että kun löytyy se lääkäri, joka ottaa tosissaan, siitä pidetään kynsin hampain kiinni. Ihmiset oikeasti voivat matkustaa satoja kilometrejä päästäkseen tietylle lääkärille ja FB:n vertaistukiryhmissä jaetaan aika surutta sekä suositeltavien että välteltävien lääkäreiden nimiä. Ja myös Sonjan tarinassa on viitattu sivumennen tämmöisiin pariinkin kertaan! Ensimmäinen löytyy blogista vuosien takaa, toinen Valjan tarinan yhteydestä.Tässä tarinassa näkyy Eetusta se puoli, jota ei välttämättä kovin usein nähdä: hirveän tarkkanäköinen ja fiksu. Empaattisena ja avuliaana sitä on helppo pitää, mutta tämä tämmöinen tarkkanäköisyys ja ymmärrys on vähän vieraampi puoli. Mutta toisaalta: totta kai Eetu kysyy, että tarvitseeko Hello apua päähän, ihan luonnollistahan se on! Ja että ylipäänsä ottaa asian puheeksi. Tietysti Hello on Hello, en tunne/tiedä/muista tarinaa tarkalleen, mutta ilmeisesti Hello ja Eetu ovat tunteneet toisensa polvenkorkuisesta lähtien, kenties jo ennen sitäkin. Ehkä Eetu uskaltaa puuttua Hellon asioihin vähän toisella tapaa kuin muiden.
-
-
Juffen perhe
Juffe tiesi, että hänen nimensä on Huuho. Hän tiesi myös hyvin, että hänellä oli iso perhe, ja että kaikilla perheenjäsenilläkin oli oma nimi, mutta kenenkään toisen nimi ei ollut Huuho. Hänen tärkeimmät perheenjäsenensä olivat nimeltään Äiti, Isi ja Noona. Äiti, Isi ja Noona asuivat Juffen kanssa samassa talossa, eli kotona. Siellä asui myös Miemikki ja sellainen iso mato, jota Juffe ei aina muistanut laskea.
Noiden kolmen perheenjäsenen lisäksi Juffen elämässä oli melkein joka ikinen päivä joukko muitakin perheenjäseniä. Hello jaksoi leikkiä vaikka kuinka kauan, ja toi mukanaan Tellun, Jepen ja Lalleon. Joskus aina kävi Momma, joka sanoi, että Tellu oli Juffen morsian, mutta Juffe ei tiennyt, mikä on sellainen morsian, muuta kuin että se oli Tellu. Momma kävi harvemmin, mutta Alesk ja Okkai tulivat yleensä yhdessä ja yleensä joka päivä. Okkai ei leikkinyt, mutta Alesk teki Juffelle aina hassuja ilmeitä. Joskus heillä oli mukanaan Minnja, joka jutteli Juffelle hiljaisella äänellä, jos Juffe yritti kavuta Minnjan säärtä vasten seisoma-asentoon. Juffe vastasi aina tosi kovalla äänellä.
Elli osasi leikkiä varmaan eniten, mutta hän oli jo iso tyttö. Joskus Elli jaksoi pudotella Juffen kanssa palikoita sankoon, mutta useimmiten ei. Ellilläkin oli kuitenkin Äiti, mutta hän oli eri kuin Juffen Äiti. Elli sanoi häntä Äitiksi, joten niin Juffekin välillä. Se nyt vain oli niin, että näköjään kahdella sai olla sama nimi. Tällä Äitillä ei ollut mukanaan Isiä, vaan hänen nimensä oli Ihi.
Oli Juffen perheessä muitakin. Sinne oli tullut yksi Halli. Halli oli ollut vasta vähän aikaa, mutta Juffe tykkäsi, kun Halli käyttäytyi niin kuin olisi tuntenut Juffenkin aina. Ssonja tapasi olla Hallin mukana, mutta niin kuin Okkaille, hänellekin oli useimmiten turhaa viedä palikoita näytille. Ssonjaa katsellen Juffe kuitenkin usein nukahti, koska Äiti otti Juffen usein mukaan kun meni katsomaan miten Ssonja ratsasti.
Vieläkin oli muita Juffen perheessä. Eila oli ainakin, ja hän oli hyvä leikkimään. Toisaalta aina joskus Eila melkein suuttui, kun Juffe toi palikoita. Saai kävi harvoin ja pysähtyi aina hetkeksi juttelemaan Juffelle, mutta meni lopulta Noonan kanssa vinttiin joka kerta. Miman ja Nool menivät Juffella sekaisin, ja hän mielsi heidät ihan samanlaisiksi, mutta vain eri väirisiksi, vähän niin kuin pihalla asuvat hepatkin keskenään.
Kamimma tapasi tulla Juffen kotiin silloin, kun oli ruoka-aika. Hän oli ilmeisesti joku Isin paras kaveri. Isi puhui hänen kanssaan aina hevosista. Siitä Juffe ei tykännyt, vaan löi kätensä kalakeittoonsa tai muusilautaselliseensa niin että roiskahti. Silloin Isi ja Kamimma eivät ehtineet puhumaan hevosista, vaan katsoivat Juffea. Joolel tuli myös syömään kun sattui olemaan markilla, ja silloin Juffeen ei tarvinnut räpyttää muusia seinille huomiota saadakseen. Joolel aina kyseli Juffelta vaikka mitä, ja kun ei ymmärtänyt Juffen iloisia vastauksia, nauroi niin että raikui. Silloin Juffekin kirkui naurusta, ja lopulta kaikkia nauratti.
Muitakin Juffen perheessä olisi, olisi vaikka kuinka. Olisi Ilveksen momma ja Ilveksen paappa ja Jokikannaksen mummokin jossain, olisi Leemi ja monta Leemin tyttöä ja kaikkea, mutta heitä ei Juffe aina muistanut. Heitä näki niin harvoin. Sitä paitsi Äitikin määritteli perheen niin, että se on ne henkilöt, jotka syövät samasta jääkaapista. Juffe ei sellaisista määritteyistä tiennyt, eikä osannut sanoa jääkaappi. Nämä kuitenkin sattuivat olemaan ne ihmiset, jotka uskalsivat itse ottaa kaapista ruokaa, kun tuli nälkä. Paitsi tietenkin Elli ja Tellu: kumpikaan ei yltänyt vielä kahvaan, vaikka molemmat yrittivät roikkua siinä vähän väliä.
-
No, Juffella on hyvä perhe! Tämä oli tosi herttainen teksti kaiken kaikkiaan.
-
En kestä, miten hellyttävä teksti! Aivan onnistuneesti esitelty Hopiavuoren väkeä Juffen silmin. Ihan jo olin itse pienenä Juffena konttaamassa lattialla ja hokemassa Okkaita.
-
-
Rasisti
”Rasisti”, Eira sähähti vastaukseksi, kun Alex ei antanut lupaa ratsastaa Tetriksellä. Kaikki oli kuulemma paskaa, Cozminalla oli vapaapäivä, Biffelläkin sai tänään vain ottaa rennosti ja Heli ei ollut vielä tullut antamaan minkään sortin lupia.
”Rasisti? Mä en oo rasisti. Mä vihaan kaikkia aivan tasa-arvoisesti”, Alex huomautti ja nosti jalkansakin sohvalle.
”En mä nyt sitä tarkottanu”, Eira suvaitsi murahtaa. Rasisti taisi olla nykyään sellainen haukkumasana kuin homo oli ollut vanhoina hyvinä aikoina.
”Tiedätsä mikä on rasisti?” utelin, mutta en ihan tosissani. Kai Eira nyt tiesi. Kaikki olivat tienneet senkin, mikä oikeasti oli homo.
”No kai mä nyt–”
”Kato kun Alex ei oo rasisti. Eetu on.”
”Minä!” Eetu havahtui jostain paperistaan, jota yritti sinnikkäästi lukea nojatuolissa, vaikka se tuotti selvästi kovia vaikeuksia.
”Sinä sinä.”
”Ei Eetu oo rasisti”, Eira väitti.
”Onhan! Rasisti syrjii toisia sen takia, että ne on jonkun värisiä tai muuten jotain rotua.”
”En minä syrji ketää. Suaki siärän vaikka sä kitajat siinä jotta minoon rasisti.”Alex naurahti. Eetu rypisti hänelle kulmiaan ja yritti ravauttaa paperinsa taas naamansa eteen tärkeän näköisenä. Moni ajatteli, että Eetu oli tyhmä, koska hän ei ollut hyvä lukemaan ja oli suorastaan kauhean surkea kirjoittamaan edes tekstiviestiä. Ei hän sivistynein varmasti ollutkaan, mutta ei millään lailla tyhmä. Täytyihän Eetun tietää, että hän jos joku oli rasisti.
”Joo, kaikki kansalaisuudet on tervetulleita Hopiavuoren Eetun tupaan”, hörähdin. ”Kukaan ei nytkään jääny kotia sen takia, että se ei oo tervetullut tänne jos sillä ei oo mitään tärkeää asiaa täällä.”
”Minen tiärä mitä sä kuvittelet mutta sun flikkas on aina saanu olla täs.”
”En mä Tellusta puhukaan.”
”Mistäs sitte?”
”Eetu oikeesti”, Alex sanoi niin kuin toruva äiti idiootille pikkupojalleen.
”Mitä!”
”Mites Milan? Ja mites sun naama menikään monta kuukautta kun Marshall alko käymään täällä?”Eetu tuhahti paperinsa takana. Korvien asennostakin näki, ettei hän oikeasti edes yrittänyt lukea enää.
”Noon valakoosia”, Eetu totesi.
”Mut eteläpohjalainen on oma rotunsa niin muut valkoset ei käy, vai miks se olikaan ettet sä halua niitä tänne..?”
”Kozlov on venäläänen. Kyllä sä tiärät millaasia ne on. Ne Poolanmettänkin — ja kylähän se meni sitte aiva hyvin kun Marshall ei ollukkaa sellaanen. Kai soon ollu Suames niin kauan…”
”Entä Milan?”
”No sei ny ainakaa oo rotuasia! Soon vain surkia yksilö. Jos tua mokaas yhtä pahasti”, Eetu osoitti Alexia, ”senkää ei tarvisi tukkia mun kotia.”
”Se oli lapsi.”
”Soli ainaki kuurentoista. Lue tua paperi äläkä flätkötä mulle. Mitä siinä sanotahan sinne Powerihyppyyhin saapumisesta?”
”Jaajaa.”Otin Eetulta paperin. Se oli jo ryppyinen. Eetu kuvitteli, että jos hän ei saanut tekstistä selvää tietokoneen näytöltä, printtaaminen auttaisi jotenkin asiaa. Tämän paperin kanssa ei kuitenkaan ollut sitäkään vähää toivoa kuin muiden kanssa, koska tämä oli englanninkielinen.
”Saapuminen”, ryhdyin kääntämään. ”Tallialueelle on vapaa pääsy kilpailupäivinä kello seitsemästä aa äm alkaen. Jos sinun tulee saapua aiemmin, tai jos hevosesi yöpyy Sunny Horsen –”
”Eiku kerro niinku normaali ihiminen! Tuastei tajua kukaa mitää!”Alex nappasi paperin kädestäni ja vilkaisi sitä.
”Siinä sanotaan sulle, jonka hevonen ei nuku siellä, että älä tuki sinne ennen kello seiskaa koska sitten sut heitetään niskaperseotteella pihalle”, Alex tulkkasi
”Noni. Hyvä.”
”Saanksmä sit ratsastaa edes Typyllä?” Eira marisi.
”Et kun se meni just pihalle. Jos sä vielä illalla haluat niin sillon voit.”
”Rasisti!” -
Kuinka Oskari lentää tiimistä
Pikku Cupin tuotos: Alexandra Tiederberg ja Tetris, Hopiavuoren HäjytMinulla oli vielä vähän kahvia, kun Oskari tuli tupaan. Se kaatoi itselleenkin ja heristi sitten kahvipannua meidän pöydässä istuvien, eli minun ja Sonjan suuntaan kulmakarvat kohollaan. Vaikka olisin voinutkin ottaa vielä vähän lisää, en halunnut, että se kaataisi kahvia. Sen kaatamana kahvi meni vieläkin välillä minne sattui. Huiskutin sille siis kädelläni, että ei, ja Sonjakin tiesi pudistaa päätään. Sen takia se kaatoi vielä vähän itselleen ja loput, pienen nokan, viemäriin, ja ryhtyi vähän vapisevin käsin keittämään uutta tilalle.
”Voihan se olla, että siitä tulee sellainen välikisa, mutta se vois olla kivaakin”, Sonja jatkoi miettimistämme.
”Noon ja jos sä kerran meinaat, että Harrikin innostuu”, tuumin, vaikken osannut itse arvioida Harrin innostumisista yhtään mitään. Ilmeisesti se oli kuin olikin kisannut Salierilla, vaikka välillä sen touhu näytti yhtä epävarmalta kuin omanikin.
”Kyllä mä veikkaisin, vaikka tietenkin pitää kysyä siltä itseltään ensin.”
”No mut Janna sanoi et Rasmus on ainakin jo varma.”
”Sit me päästäis lähteen tällä porukalla.”Oskarilta meni vähän kahvinpuruja pöydälle. Se pyyhkäisi nekin tiskialtaaseen lopuksi ja valutti vettä päälle. Sitten se hyppäsi tasolle istumaan ja hörppimään kahviaan. Näin, miten se kuunteli korvat törröllään. Sitä kiinnosti niin jumalattomasti aina kaikki kisoihin liittyvä: niin omat kilpailut kuin muidenkin.
”Se tulee aika nopeesti se ensimmäinen kisa sitten”, Sonja varoitti ja poimi keksin pyöriteltäväkseen.
”Joo katoin et alle kaks viikkoa olis…”
”Ai mikä kisa?” Oskari kysyi keittiön tasolta.
”Se Pikku Cup”, Sonja vastasi sille ja katsoi ensimmäisen kerran oikein sitä kohti.
”Niin siinä on se tiimikisa!” Oskari ilahtui heti. ”Mä ajattelin ensin, että en mä jaksa kun siinä on aika pikkuset luokat, mutta se tiimihomma on varmaan kivaa jos me mennään kaikki.”
”Öö totanoin… Sonja just kysy että jos se ja Harri menee, niin tuunks mä, ja sit Janna meinas että Rasmus tulee Paahtiksella. Siihen mahtuu vaan neljä…”
”Ai…”
”Voihan täältä tulla toinenkin tiimi kun onhan täällä noita ratsastajia”, Sonja vakuutteli.
”Nii. Kato otat Eiran ja Biffen, ja jos ei Eetun koko keskittymiskyky mee Power Jumppeihin niin sitten sen”, säestin, vaikka Eetu ei kyllä varmaan lupaisi lähteä.
”Nii ja sit Hello Skotilla”, Oskari jatkoi itse ja niin ivallisesti, että se oli tasan loukkaantunut, kun sitä ei ollut pyydetty minun sijastani.
”Älä nyt vittu viitti ulista vaan mee ekana pyytään Minjaa. Kyllä täällä nyt on ratsastajia.”
”Santtukin vois haluta toiseen tiimiin.”
”Mhm joo”, Oskari möhisi ja työnsi naamansa mahdollisimman syvälle Polle-mukiin ja lähti hiipimään sen kanssa olohuoneeseen.Huokaisin ja katsoin sen menoa. Muidenkin oli täytynyt huomata, miten paskasti se oli ratsastanut koko loppukesän. Adiemuksen ensimmäiset kilpailut olivat menneet ihan hyvin, mutta Kissi teki Oskarin kanssa suoraan sanoen surkeaa tulosta. Jos olisin ollut Oskari, olisin jättänyt Power Jumpit tältä vuodelta väliin. Halusikohan kukaan sitä Kissin kanssa edes Pikku Cuppiin? Adiemuksen kanssa se ehkä huolittaisiin, mutta tuskin se sitä kilpailuttaisi heti alkuun niin kovin tiheästi.
Sonjankin katse seurasi Oskaria, mutta varsinaista sääliä siinä ei kyllä näkynyt. Se näytti olevan ajatuksissaan.
”Olisko meidän pitäny pyytää sitä, kun mä en oo puhunut vielä Harrille mitään..?”
”Varmaan sä jättäisit Harrin ilman joukkuetta tai kilpailisit sitä vastaan. Kyllä ton pitää se ymmärtää. Jos sen pitäis päästä joukkueeseen, mun pitäis jäädä pois.”
”No ethän jää.”
”En vitussa jää! Kyllä sen joku ottaa mukaan kuitenkin.” -
Tuotos Pikku Cupiin, Sonja Tähdistö – Gin Armjanin
Hopiavuoren Jämät
“Joo, se on tuo Oskari ollut kalsarit solmussa siitä lähtien, kun se ei päässytkään meidän kanssa samaan joukkueeseen sinne Pikku Cupiin”, tokaisi Alex. “Nythän se jäi sitten kokonaan ilman joukkuetta.”
“Mitä? Ei kai? Onko täältä niin paljon tulossa porukkaa sitten, että saadaan kaksi tiimiä kasaan?”
“Joo joo! Kato, mä ja sä ja Harri ja sitten Rasmus, siinä tämä eka joukkue. Ja sitten toisessa joukkueessa on Heli Surrella, Eira Inkalla, Minja ja Santtu, niin siinä on jo neljä ratsukkoa. Että mitä oli niin mattimyöhäinen ilmoittautumaan mukaan.”
“No huh huh, en olisi uskonut, että täältä noin paljon tulee ratsukoita mukaan”, sanoin miltei järkyttyneenä, mutta no, kyllä noista kaikki nyt olivat muutenkin kisanneet.Ja tietysti vielä olisi ollut Milan ja Biffe ja Eetu ja Jussi ja… Ehkä se Noeul ja Ecuador, vaikken tiennyt mikä heidän tilanteensa oli. Saisikohan siitä peräti kolmannen joukkueen? Hopiavuoren Jämät? Vaikka kai he olisivat ilmoittautuneet, jos tuonne halusivat. Eetu ainakin oli niin täynnä sitä Power Jumpia, että tuskin tällaiset pienemmät kisat kiinnostivat.
Enkä minäkään olisi ehkä lähtenyt vaativaa A:ta kisaamaan, ellei Harri olisi houkutellut. Harrille ja Salierille helppo A sopi oikein hyvin. Hän jopa mietti johonkin pieneen esteluokkaan osallistumista, sillä olihan hän hypännyt siellä Kanadassa ollessaan jonkin verran ja kuulemma nyt myöhemmin Salierilla. Salierihan ei ollut mitenkään toivoton esteillä, kyllä minä sen tiesin ja Nelly oli oikein mielellään lisännyt Harrin ja Salierin treeniohjelmaan esteitä. Tai ei se mikään treeniohjelma ollut, kunhan nyt ratsastivat vähän tavoitteellisemmin kuin aiemmin.
Ja mikä siinä, sai hypelläkin. Minä sen sijaan tykkäsin pysytellä tiukasti maanpinnalla Aaveen kanssa. Nyt meidänkin treeneihin oli tullut taas tiukempaa sävyä, kun olimme valmistautumassa ihan oikeisiin kisoihin. Vaikka kyseessä oli “vain” vaativa A, Nelly ei toden totta päästänyt meitä helpolla.
(280 sanaa)
-
Kalsarit solmussa. 😀 Nauratti: en ole ennen tätä kuullut!
Saatiin kyllä sovittua hieno porukka kisoihin! Eikä ole mukanakaan kuin yksi sellainen räpättäjä (Eiraaah…) joka saattaa käydä Sonjan ja muiden hermoille kisamatkoilla. Nyt on hyvä treenata tiimeissä ja itse.
-
-
Pyydän anteeksi kaikkia mahdollisia epäjohdonmukaisuuksia ja hahmojen sotkemista nyt entistä syvemmälle tähän Oskari-keissiin.
Tuotos Pikku Cupiin. Luokka 4, vaA: Sonja Tähdistö – Gin Armjanin
Tosin en tiedä liittyykö tämä tiukasti tulkiten yhtään mihinkään, että jos tästä ei saa lisäpisteitä kisoihin, niin ei se mitään, ymmärrän kyllä.Panokset kovenee
Oskari ei puhunut mitään kaataessaan kahvia kuppiinsa ja yhtä lailla mitään sanomatta meni kahvikuppinsa kanssa tyhjään olohuoneeseen istumaan. No, pöydässä ei teknisesti ottaen ollut tilaa, mutta äkkiäkös tuosta nyt jonkin jakkaran olisi siihen raahannut. Vaan ei. Olkapäiden asennosta näki, ettei sitä tarvinnut edes ehdottaa. Lisäksi hän kaatoi itselleen viimeiset kahvit pannusta eikä pannut uutta tulemaan, ei edes kysynyt josko joku haluaisi vielä lisää kahvia. Nelly kurtisti otsaansa tälle käytöstapojen puutteelle.Kaikki hiljenivät hetkeksi ja katselivat vähän toisiaan. Oskarin mielenosoitus oli jo yleisesti tunnettu asia.
“Pitäisiköhän mun nyt kumminkin jättää se oma osallistumiseni väliin?” sanoin rikkoakseni hiljaisuuden. “Kun onhan se nyt meille pikkuisen pieni luokka. En mä nyt tarkoita, että me Aaveen kanssa mitään superloistavia oltaisiin, mutta kun tuo Oskari… Enhän mä alunperin meinannut edes lähteä sinne, mutta kun Harri halusi mukaan, niin ajattelin, että menisi samoilla kyydeillä.”
Nelly oli avaamassa jo suutaan sen näköisenä, että kieltäisi minua, mutta Alex ehti ensin.
“Joo, todellakaan et! Toi näätä saa ainakin mun puolesta muhia omissa liemissään ihan just niin paljon kuin haluaa! Ja lisäksi kun se on noin tympeä, niin mä en menisi sen kanssa samaan joukkueeseen vaikka se olisi viimeinen ratsastaja viimeisellä hevosella maailmassa eikä olisi ketään muuta.”
“Niin, mutta onhan se nyt tosi kurjaa jäädä tuolla tavalla pois joukkueista”, mutisi Rasmus, joka näytti siltä kuin olisi halunnut kadota kahvikuppinsa taakse.
“Se saa syyttää siitä ihan itteään. Ja sinä otat itteäsi niskasta kiinni ja lopetat tuon seiniä pitkin hiipimisen. Et sä kenenkään varpaille ole astunut”, paasasi Alex osoitellen Rasmusta sormellaan.
“Ja sinä kans”, Alex käänsi sormensa kohti Harria.
“Ja sinä”, Alex osoitti minua.Meidän joukkueen nimeksi pitäisi varmaan vaihtaa “Alex ja ruoska”.
“Oskarihan ei alunperin halunnut tulla koko Pikku Cupiin”, Alex jatkoi. “Sanoi, että ihan tyhmä pikkukisa. Sitten se kuuli, että siellä on joukkuekisa ja yhtäkkiä alkoikin sit kiinnostaa. Mutta että sitten tämä torspo menee ja ilmoittautuu eikä kerro kellekään, mutta olettaa, että kaikki haluaa hänet joukkueeseensa, mutta kun kaikki luuli, ettei se tule koko kisoihin, niin joukkueet oli päätetty jo. Ja lisäks, oottekste seuranneet, miten sillä on viime aikoina kisoissa mennyt? Mä ja Tetris ollaan pyyhitty sillä lattioita mennen tullen ja vielä baarista palatessa. Ettei se nyt voinut olettaa, että kukaan edes haluaa sitä tiimiinsä.”
“No, mut ei kai se joukkuekisa mikään vakavasti otettava juttu ole”, yritti Harri. “Lähinnä vain tiimihengen nostatusta tai jotain.”
“Oli tai ei, niin nyt siitä ainakin tuli vakava. Meidän tiimillä on tasan yksi ainoa tavoite: rökittää Oskari. Ja jos voitetaan tiimikisa siinä sivussa, niin aina parempi. Että kattottekin äijät, että ratsastatte niin ettei tarvi hävetä!”Sekä Harrin että Rasmuksen aataminomenat muljahtivat ihan havaittavasti. Panokset kovenivat.
(425 sanaa)
-
En nyt todellakaan ajatellut, että vien tätä huutamista pidemmälle. Mutta kun kerran on menossa, niin menköön lujaa ja kauas!
Sota kytee
Pikku Cupin tuotos: Eira Helmipuro ja Blågård Indisk Lotus, Hopiavuoren HurjatVarmaan eniten Oskari Suden ja Hopiavuoren Häjyjen välisestä sodasta hyötyi muuan Eira Helmipuro. Kun Alexandra Tiederbergin komentamat Häjyjen sotajoukot vyöryivät maneesiin, kenraali Oskari Susi oli ottanut haltuunsa kentällä puolet Hopiavuoren Hurjien armeijasta, eli varsinkin Eiran ja Minjan, vaikka ei edes kuulunut itse koko joukkueeseen. Se tarkoitti Eiran osalta niin paljon ilmaisia valmennuksia kuin hän jaksoi ottaa vastaan! Vaikka tallilla tunnelma olikin kireä, Eira oli onnesta soikea. Hänellä ei ollut liiaksi rahaa, mutta liiaksi hevosunelmia hänellä oli. Nyt oli Eiran aika imeä niin paljon oppia kenraaliltaan kuin vain näin lyhyessä ajassa olisi mahdollista!
Inka ei kestänyt sellaista valmentautumismäärää, joka Oskarilla oli tarjolla. Eira oli onneksi siinä onnellisessa asemassa, että hänellä oli muitakin ratsuja. Niilläkin harjoitellessa kehittyi, ja Oskarikin oli sitä mieltä, että siitä oli hyötyä Pikku Cupissa. Hän sai vieläkin käyttää vapaasti Biffeä ja melko vapaasti Cozminaa, ja Typylläkin sai ratsastaa aina kun ilmoitti. Jopa Pasin selässä Eira nähtiin.
Kukaan, paitsi ehkä Oskari, ei tehnyt sellaista määrää työtä tämän verrattaen pienen maalaiskilpailun, Pikku Cupin eteen, kuin Eira. Ensinnäkin kun ilmaisia valmennuksia sai, niitähän otettiin, ja suunnilleen kolme päivässä. Kipeitä lihaksiaan ehti surra myöhemminkin. Toisekseen Eira sai nyt viimein kilpailla Inkalla. Hänen oli ihan pakko, ihan totaalisen välttämätöntä, aivan erinomaisen pakollista näyttää Helille just nyt ja heti ja tarkasti, että oli ollut oikea ratkaisu antaa Eiran mennä Inkalla.
Kenraali Susi puolestaan ei huomannut alkuunkaan, että myös alokas Helmipuron päässä alkaisi pian väistämättä paineen ja kiireen vuoksi rasahdella vähän samalla lailla kuin kenraalin itsensäkin päässä. Pikku Cup oli siitä ihmeellinen pikku maalaiskilpailu, että se ajoi Hopiavuoren hulluksi.
-
Pikku Cupin kakaraosallistujat
Tuotos: Alexandra Tiederberg & Tetris”Ja ny sitte riittää!” kajautin kentälle, jossa Alex sohi piiskalla Tetriksen selästä joko Oskaria tai epätodennäköisemmin Oskarin pitelemää Adiemusta. Kyllä Oskari pari paukautusta kestäisi ja ansaitsisikin, mutta kun kello oli kolme ja Oskari oli työvuorossa. Saisi tapella Alexin kanssa ihan omalla vapaa-ajallaan.
Kumpikaan ei suvainnut edes hätkähtää, vaikka huusin. Oskari vain vilkaisi päälle naama synkkänä, ja silloin Alex sai hyvän osuman hänen rintaansa.
”Ai! Hullu!”
”Mä sanoin sulle että nyt on mun ja Tetriksen vuoro harjotella vitun näätä!”
”Et sä voi varata kenttää itelles! Et sä oo niin iso että sä tarvit koko kentän edes! Vaikka pääs onki paisunu!”
”Vitullako luulet että mä harjottelen laukanvaihtoja tässä jos sä pyörit ton kanssa koko ajan alla!”Se olisi jatkunut varmaan vaikka kuinka pitkälle, ellen olisi pakottanut sitä loppumaan. Kuuntelin niinkin kauan siksi, että ihan sitä ihminen hölmistyy, kun kuulee, että Oskari huutaa. Olisin kuvitellut, että Oskarin huuto kuulostaisi yhtä uhkaavalta kuin kissan mau’unta, mutta kyllä se ääni ihan kunnolla rinnasta asti tuli. Alexin olin kuvitellutkin olevan uskottava huutaessaan.
”Mitä sinä siinä eres oot?” kysyin Oskarilta.
”No ratsastan.”
”No et todellakaan ratsasta”, Alex sanoi varman kuuloisesti.
”Hiliaa tai minä paan sen Tetriksenki jäähylle. Eikö sun pitäny mennä siivuamahan se pihatto?”
”Mä siivosin jo, niin mä ajattelin, että mä äkkiä…”
”Et sä silti tyäaikana tuki ittiäs mihinkää rattastuskentälle, jos sinet oo siivuamas sitä.”
”No muttaku Pikku Cupin–”
”Jos se haittaa sun töitäs niin sittenhän sinet voi osallistua ollenkaa.”
”Paskavarvas”, Alex kommentoi.
”Lähäre sinäki samalla portin heilahruksella kun ei suakaan kukaan jaksa kattella. Minoon väsyny teirän vääntöhön. On se ihime kun ihiminen pääsöö kotomaan kamaralle niin täälon aivan täys sota käynnis jo. Eikö teitä voi eres muutamaksi päiväksi jättää päinsä?”
”No itse asiassa Oskari–” Alex yritti.
”Ei kiinnosta. Selevittäkää itte asianna. Ekkä enää lyä sitä poikaa ikänä piiskalla niin jotta minä näjen.”En jäänyt kuuntelemaan enää sanaakaan siitä, mitä Oskari teki Alexin mielestä, Alex Oskarin mielestä tai kuinka jokin olematon Pikku Cup oli yhtäkkiä kummankin ratsastusuran maksimaalinen huipentuma. Yritin nimittäin lähteä ja päästä yksillä vauhdeilla tupaan. Tein kuitenkin sen virheen, että vilkaisin vielä kerran taaksepäin. Juuri silloin Oskari näytti kaksin käsin pitkää nenää. Alex heitti häntä piiskalla, mutta osui aika kauas ohitse ja lähti sitten muina naisina laukkaamaan Tetriksellä. Kolmen askeleen jälkeen hän teki oikein siistin laukanvaihdon. Hyvin oli harjoiteltu. Tämä ihmeellinen taistelu oli ainakin siihen oiva motivaattori.
”ALEX!” huusin vielä pihan ylitse. ”Mä tarkootin mitä mä sanoon! Pois mun kentältä ja harioottelemahan kuinka piiskaa piretähän oikeen käres! Tippuu ikävästi nykki sulta tuanne se!”
”Et vittu oo tosissas!”
”Äläkä kirva! MENKÄÄ ERI NURKKIHIN tai minä huuran Nellyn tänne!”
”Ei saatana Oskari nyt mennään ennenku se oikeesti hakee Nellyn tänne.”Kuinkahan minä selviytyisin siitä, kun Juffe kasvaisi isommaksi? Näissäkin kahdessa lapsessa oli vahtimista.
-
Tänään ei laadulla pröystäillä! :DD
Hopiavuoren Luuserit
Pikku Cup: Oskari ja Adiemus”Susi”, Camilla oli kutsunut vielä viimeiseksi, kun autot ja hevoset oli aamulla pakattu Pikku Cuppia varten. ”Oo sitten ihmisiksi siellä.”
Ihan niin kuin olisi tarvinnut sellaista sanoa. En halunnut mennä Alexin kanssa samalla autolla, mutta mahduin oikein hienosti Eiran ja Minjan kanssa. Eira olisi halunnut ajaa, mutta kun hänellä ei ole ollut korttiakaan kauaa, niin seuraavaksi paras vaihtoehto oli kuulemma Minja. Minja puolestaan ei halunnut ajaa kopin kanssa, ja Eira ei luottanut enää minun ajotaitoihini. En ihmetellyt. Jos ajotaidot ja ratsastustaidot ovat keskenään korreloivia, en minäkään olisi päästänyt itseäni rattiin. Alex kuitenkin ratkaisi asian.
”Koittakaa nyt vittu ajaa siitä alta pois!” hän paasasi rekan ikkunasta.
”Ku Minja ei haluu ajaa!” Eira rääkyi takaisin.
”Ette te nyt mitään Minjaa muutenkaan paa ajamaan kun Oskari on ajanu eniten teistä kopin kanssa! LIIKETTÄ! Mä pusken kohta vauhtia tällä teihin!”Okei. Aika kovasti sain oiria ja kiukutella, ja silti Alex suostui sanomaan minun nimeni. Sitä miettiessä taittui suurin osa matkaa aika nopean tuntuisesti.
Aikataulu oli aika väljä. Ensin oli Rasmuksen luokka. Se oli kovin helppo, ja Rasmus oli harjoitellut hiki päässä. Hän olisi voinut sijoittua ihan hyvinkin, jos olisi suoriutunut niin kuin kotona: kyllä minä olin sen verran hänen harjoitteluaan vakoillut, että tiesin. Syy siihen, miksi Rasmuksen suoritus meni ihan hirveällä tavalla pieleen, oli maailman selvin: Alex. Hän väijyi Paahtiksen ja Salierin vierellä messuten vuoroin Rasmukselle ja vuoroin Harrille. Näin koko ajan Alexin tilalla itseni. Jos olisin valmentaja, olisin juuri tuollainen. Ei yhtään kukaan voi menestyä tai olla ahdistumatta, kun joku paasaa ja pelottelee. Sitä paitsi Rasmus istui aina Paahtiksen vasemmalla kyljellä, eikä kukaan kehdannut sanoa siitä mitään.
”Mä selviydyin hengissä”, Rasmus sanoi minulle jotenkin tosi varovaisesti, kun käveli Paahtiksen kanssa pois heikkoine prosentteineen. ”Se on jo omanlaisensa voitto.”
”Meneehän sulla yleensä paremmin kun tänään”, vastasin lyhyesti ja katsoin, ettei Alex näe. Hän syyttäisi minua muuten Rasmuksen kilpailuiden sabotoimisesta tai jotain.
”Mm, noh…”
”Menee. Kotona varsinkin. Ja mä luulen, että sä tarvisit vaan tasapaino- ja istuntaharjoituksia, niin menis vielä paremmin. Nelly osais varmaan auttaa sut alkuun. Se on tosi hyvä.”Niin. Ei se Rasmuksen syy ollut, että vietin kisapäivääni yksin. Alex oli halunnut itse eri tiimiin.
Harri oli taitavampi hallitsemaan tunteitaan kuin Rasmus. Ehdin katsomaan hänen suorituksensa kokonaan. Alexkin oli siellä, mutta teeskentelimme molemmat ettemme huomanneet toisiamme. Tuuletin vahingossa ihan vähän, kun pohkeenväistöt menivät ihan nappiin, mutta katsoin kyllä heti ympärilleni ja varmistin, ettei Alex huomannut. Harri teki kovan suorituksen siihen nähden, ettei ollut vielä mikään kokenut kilpailija. Helikin olisi voinut yltää samoille prosenteille, jos kokoaminen ei olisi ollut niin takkuista juuri tänään. Minjan ratsastuksesta puolestaan puuttui ilo. Se näytti vähän samanlaiselta taistelulta kuin oma vääntöni näytti nykyään videolla hevosen kuin hevosen kanssa. Meidän pitäisi keksiä jokin keino, millä ratsastukseemme saisi ilon takaisin.
Minjan suorituksen jälkeen sain juosta, että ehdin satuloida Adiemuksen. Se oli ihan turhaa vaivannäköä. Olisi ollut sama jättää osallistumatta. Tiesihän sen jo siitä, että minulla oli mieli maassa, enkä vieläkään saanut toista puolta koko kehostani toimimaan yhtään minkään tunteen vallassa. Silti oli yritettävä, vaikka kaikki meni hirveällä tavalla pieleen. Siirtymät olivat epäselviä ja tahmeita, laukanvaihdot kompuroivia ja laukka ylipäätään nousi nytkähtäen. Sulkutaivutukset ja koko rata siitä eteenpäin oli silkkaa selviytymistä. Laskeskelin, että saisin jättää Dressage Mastersit suosiolla väliin joko tällä kertaa tai peräti koko elämäkseni ja laittaa nekin rahat valmentautumiseen. Jostain täytyi löytyä sellainen valmentaja, jolla oli kokemusta vammaisten kanssa työskentelystä. Olisi nöyrryttävä ja hankittava sellainen, jos haluaisin ikinä tehdä tasaisempia suorituksia.
Eira oli onneksi väijymässä Inkan pääpuolessa kun palasin. Aloin anella jo lähestyessäni häntä.
”Eira. Voisitko sä mitenkään vahtia Adiemusta muuteman minuutin?”
”No en todellakaan!” Eira sanoi heti äksysti. ”Mulla on tässä vähä tilanne päällä Inkan kaa!”En nähnyt mitään tilannetta, mutta se saattoikin olla vain Eiran päässä. Inka katseli naama ja korvat rentona ympärilleen. Vaihdoin Adiemuksen suitset riimuun ja löysäsin satulavyön. Ehtisin surra suoritustamme ja laittaa hevoseni matkustuskuntoon hetkenkin kuluttua, mutta nyt oli kiire.
”Ei sun tarvis sille tehdä mitään. Katot vaan vähän perään kun kuitenkin oot siinä.”
”No mitä jos se alkaa riehumaan?”
”Eihän se oo ikinä alannu riehumaan?”
”Sit sä aivan varmana kuppaat ja kuppaat jossaki ja mun ja Inkan vuoro tulee ja me myöhästytään!”
”En mä menis mihinkään muualle kun kattoon äkkiä kuinka Alex ratsastaa.”
”Ai. Olisit sanonu heti. Kyllä mä voin sitä vähä aikaa kattoa. Mut et sit oikeesti jää sinne tai mä kuolen!”Niin pääsin juosten paikalle kun Alex ja Tetris olivat jo aloittaneet. Suurimman osan silti näin ja mutisin itsekseni ohjeita, vaikka kukaan ei kuullut. Anna nyt selkeämpiä varoituksia sille hevoselle etukäteen, kun se ei osaa yhtään ennakoida… Nyt jo, Alex! No niin, ja aja sitä enemmän pohkeella. Hidasta!
Kuivaratsastuksestani huolimatta ei ollut Alexinkaan paras päivä. Kyykistyin nopeasti erään isovatsaisen miehen taakse piiloon muka etsimään jotain maasta, kun Alex ratsasti radalta. Ratsastaja ei näyttänyt kovin onnettomalta, vaan piti päänsä pystyssä Tetriksen huipulla. Miehen jalkojen lomasta näin hänen huitaisevan Aaveen selässä jo odottavaa Sonjaa kohti niin kuin hän antaisi kaukaa ylävitosen. Sonja huitaisi samalla tavalla takaisin. Hänen suoritustaan en ehtinyt seurata, koska olin luvannut Eiralle, etten jäisi minnekään kuppaamaan, mutta Sonjalla ja Aaveellahan menisi aina hyvin. Odotin, että Alex ehtisi tarpeeksi kauas luullakseen minun olleen vain vessareissulla palatessani ja matelin sitten takaisin Adiemuksen luokse mahdollisimman hitaasti.
Pikkuesteiden aikana ehdin hoitaa Adiemuksen. Se oli hellyydenkipeällä tuulella ja olisi halunnut herkkujakin.
”Ootsä antanu tälle jotain?” kysyin Eiralta.
”Mä kuolen tässä ja sä rupeet vaan ristikuulustelemaan!” Eira kitisi vastaukseksi.
”Eli oot.”
”No yhden tälläsen annoin sille kun Inkakin sai! Aina sä heti raivoat mulle!”
”En mä raivoa sulle kun mietin vaan että tää ei yleensä pöki mua tällä lailla jos se ei luule saavansa jotain! Ei se haittaa jos sä annoit sille. Kyllä sä tiedät että se saa ottaa just noita.”
”Mä annoin yhden vaan. Mutta se oli oikeesti tämmönen, eikä tämmönen, kun näähän kutittaa sitä.”
”Noni. Tosi hyvä. Jännittääks sua?”
”No ei todellakaan! Tai no. Ehkä ihan vähän. Mut sä et sit tuu kattomaan!”
”Joo joo. Niinhän me sovittiin. Heli tulee ja mä vahdin Surrea, niin etten mä edes pääse.”
”Et silti tuu vaikka pääsisit. Sä aina arvostelet.”Niin minä jäin yksin vahtimaan hevosia, kun kaikki paitsi Tihkua talutteleva Santtu lähtivät kannustamaan Eiraa. Varmaan parempi niin. Kun kaikki olivat paikalla, en olisi voinut mennä eri nurkkaan kuin Alex. Näkisin Eiran hypyt kyllä sitten myöhemmin. Ainakin Heli nimittäin kuvaisi, koska ratsastihan Eira Inkalla.
Yksin, viimein, oli aikaa murehtia ja sääliä itseään. Nojasin autoni kylkeen ja annoin murheiden pyörteillä ympärilläni niin kuin syksyn ensimmäiset pudonneet lehdet ajelehtivat maassa pyörivissä tuulenvireissä. Hyvä, etten ollut kenenkään joukkueessa. Joukkueranking olisi nimittäin pilalla jo ensimmäisen osakilpailun jälkeen, jos minun tulokseni otettaisiin mukaan. Alex painosti Rasmusta ja Harriakin niin kovasti, että hän olisi raivoissaan, jos olisin suorituksellani vienyt häneltä kaikki mahdollisuudet voittoon. Rasmukselle hän ei kehtaisi suuttua yhtä kovasti.
Adiemustakin kävi sääliksi, mutta ei kovin paljoa. Se oli nimittäin erinomaisen sopiva hevonen minulle. Sen kilpauran ja koko elämänhän piti olla jo ohitse. Jos minä en kilpailisi sillä, ei kilpailisi kukaan muukaan. Se ei kuitenkaan voittaisi enää mitään. Se oli ainoa hevonen, joka sopi team Hopiavuoren Luusereihin, vaikka se itse ei ollutkaan luuseri. Minä olin.
-
Aika liikkistä, miten Oskari kuitenkin kiirehti näkemään Alexin suorituksen, ja tuulettikin vähän. Kaikesta kinastelusta ja sotimisesta huolimatta tästä tulee kuitenkin sellainen olo, että kyllä ne kaverukset vielä toisensa löytävät.
Kisapaikka ja sen koko tunnelma välittyvät mielestäni tässä lähinnä hahmojen kautta sen sijaan että niitä kovasti kuvailtaisiin erikseen, ja on mielenkiintoista saada ”tilannepäivitys” useamman hahmon fiiliksistä ja menoista. Tällaisia kisatarinoita on kiva lukea.
Auttamatta mieleen tuli Noa, kun tätä Oskarin eräänlaista kehodysforiaa on lukenut. Katsotaan pääseekö Noa koskaan takaisin Hopiavuoreen ja vieläpä jutteluetäisyydelle Oskarin kanssa, niin että aihe ”miten sopeutua normaaliin elämään epänormaalin kehon kanssa” tulee puheeksi :’D
-
-
(Oikolukematon pikateksti vauhdilla, kun oli fiilis kirjottaa 😀 Jos Oskari on tässä liian äksy, niin olkaa ottamatta huomioon)
Pikku cup – Minä tunnen kuinka vauhti kiihtyy
Miten minä ja Minja olimme päätyneet Oskarin raivon kohteeksi, sitä ei kai muu kuin Oskari tiennyt.
“SAATANA! Voi helvetti kun olisitte jättäny noi kakarat ulos tästä kisasta! Eikä jollain hiton suokilla pärjää missään kisoissa!” Oskari huusi satulahuoneessa niin että varmasti kaikui ainakin päätalolle saakka. “Olisitte vaan päin naamaa sanonu että kukaan ei haluu Sutta mukaan tiimiin kilpailemaan!”
“Oskari lopeta. Ei me-” Minja yritti sanoa jotakin väliin, mutta Oskari jatkoi raivoamistaan.
“Nii että jätetään yksinään vittu! Ettei sen niin väliä kun Oskari vaan valmentaa, Oskari vaan auttaa, Oskari vaan tekee tallitöitä! Ei Oskari kilpaile! Ei tarvi välittää paskaakaan! Säkään et ikinä kisaa ja silti oot mukana!”Riuhtaisin itseni jakkaran päältä seisaalleni. “Nyt Oskari jumalauta hiljaa!”
En ollut ikinä ennen huutanut tallissa. Kaikki tuntui väärältä. Ei kai kukaan nyt ollut tahallaan ketään syrjinyt taikka kiusannut. Oskari hiljeni ja muuttui huudonpunaisesta järkytyksenhailakaksi. Vedin kerran rauhallisesti henkeä.
“Kukaan ei ole sua tahallaan jättänyt yksin”, puhuin sillä jämäkällä, mutta rauhallisella äänellä, jota yleensä käytin vain huonosti käyttäytyvien oppilaiden puhutteluun. “Tän kisan pitäis olla hauskaa ja kivaa yhteistä puuhaa, jossa kaikki tekee yhteistyötä. Vaikka me kisataan niin sanotusti toisiamme vastaan, meidän pitäisi silti olla kaikki yhteisessä porukassa. Nyt meillä on maneesin varauslista, ihmiset pakenee treeniaikoja maastoon ja tää riitely ei meinaa loppua millään. Mä en ryhdy tämmöseen lapselliseen kiukutteluun. Jos sä et muuta osaa kuin huutaa, niin poistu ainakin tallista.”Oskarin naama oli semmoisella vänkyrällä että huutoa olisi luvassa lisää.
“Mutta ennen ku lähdet ni pyydät Minjalta anteeksi.”
“En mä tarvii mitään anteekspyyntöä…”
“Tästä ei tuu mitään, jos täällä vaan riidellään, eikä kukaan pyydä anteeksi yhtään mitään.”
“Anteeks, Minja”, Oskari äyskäisi ja kääntyi kannoillaan poistuakseen huoneesta Adiemuksen suitset tiukassa otteessaan. Ne olivat hänellä olleet kädessä jo huoneeseen tullessaan, mutta ne kai saisivat nyt uuden paikan.“Mä meen kattomaan kuinka paha kaaos saatiin aikaan”, tuumasin Minjalle ja kävelin Oskarin perässä ovesta ulos. Eira seisoi nurkan takana omituisen surkea ilme kasvoillaan. Otin nuorta naista olkapäistä kiinni ja katsoin häntä silmiin.
“Ootko kunnossa?”
“Säki varmaan aattelet et mä oon vieläki joku kakara”, Eira niiskautti.
“Voi rakas, en aattele”, vedin Eiran halaukseen. “Vai luuletko että antaisin osaamattoman kakaran ratsastaa Inkalla näin paljon?”
Eira niiskutti vähän lisää ja luikersi kätensä selkäni taakse. Hän pudisti päätään vähän.
“Tiedätkö, kun mulla ei ole lapsia, enkä varmaan koskaan tuu semmosia saamaankaan”, aloitin, ja silmissä pisteli omat kyyneleet. “Sä oot melkeen kuin oma tytär mulle. Nää asiat on just niitä, jotka mä opettaisin omalle lapselle. Joten mä opetan ne sulle.”
“Niistä eka oli että ei saa huutaa tallissa…”
“Niin oli, Eira. Niin oli.”-
Jihuu! Hopiavuoren paras puoli on meidän hahmot, jotka on niin äklöttävän inhimillisiä. 😀 Tämä Pikku Cupin mukanaan tuoma hullun tauti näyttää tuovan uusia puolia yhdessä jos toisessa esiin, joka ei ole ollenkaan huono juttu. Aika monta vuotta on eletty pääasiassa yhteen hiileen puhaltaen, ja kai sitä paratiisissakin joskus myrskyää.
Oskaria on tässä koeteltu, niin tämän reaktion voi täysin ymmärtää. Samoin Helin reaktion voin kuvitella, kun hän ponkaisee jakkaralta ylös niin että huoneessa hiljenee. Ainakin mä olisin ihan tosi, tosi hiljaa siinä tilanteessa; Heli ei ole yhtään sellainen ihminen, kenet haluaisin nähdä vihaisena. Vaikka Oskarikin on vihainen, niin sen raivo on ihan eri tavalla käsiteltävissä. Heli on uhkaava, Oskari vaan kiukuttelee. :–D
Helin väliintulo on ehkä myös se, mitä tässä on nyt odotettu. Ei se välttämättä kaikkea korjaa heti kerrasta, mutta ainakin laittaa pyöriä pyörimään. Jos se Oskari nyt uskoisi, ettei tässä kukaan ole mitään tehnyt tahallaan. Eihän tietenkään kukaan niin tekisi. 😀Niin, ja Helin läsnäolo Eiralle. Ihanaa <3
-
-
Ai että olen ylpeä sinusta! Paasaan kernaasti siitä, että käsitelkää muiden hahmoja niin kuin omianne, mutta samalla, jos ei ole kyse teistä ihan tutuimmista kirjoittajista, en kuitenkaan ihan uskaltaisi antaa mennä ilman jarruja. Vaarallista se onkin! Jos esitän jonkun toisen hahmon huonossa valossa omassa tarinassani, on oikeasti se vaara, että hahmon omistaja loukkaantuu. Varsinkin nuori harrastaja on kovin samastunut hahmoonsa ja kirjoittaakin itsestään, jolloin hahmon saamat kolhut osuvat kirjoittajan persoonaan. Osa kirjoittajista puolestaan haluaa, että oma hahmo on virheetön: Oskarikin voisi jonkun toisen käsittelyssä olla rooliltaan kaunis poika, josta kaikki nuoret tallilikat tykkäävät, ja joka on aina varautuneen kohtelias ja pikkutyttöjen mystinen unelmapoikaystävä.
Nyt kuitenkin päästään oikeasti jarruttelematta vauhtiin! Voi että! Uskaltaisinpa itsekin ajaa yhtä lujaa! Mun kirjoitussuo syvenee, jos haluan vielä joskus pitää Oskaria kivana tyyppinä, mutta se ei haittaa: saapa pähkäillä. Se on sen arvoista. Kerrankin, kerrankin joku uskaltaa antaa toisen omalle hahmolle roolin tosi epäreiluna tyhmänä ääliönä! Jes! Hienoa! Upeasti kirjoitettu! Olen (vähän häpeissäni ja) aivan tosi innoissani!
Tietenkin haluaisin intoilla myös siitä, miten ihanasti Heli kohtelee paitsi Santtua, myös usein tosi ärsyttävänä kuvattua Eiraa. Ehdin jo tietenkin rakastaa sitäkin kohtaa, mutta tuuletan vähän vielä Oskarin käsittelyä tuolla ja luen tätä sitten uudelleen muista näkökulmista. 😀
-
Hopiavuoren Hullut
Pikku Cup: Alexandra Tiederberg ja Tetris, Hopiavuoren Häjyt”Huusi sille? Huusi SULLE? Mitä vittua nyt taas?” kyselin Santulta ja Heliltä, jotka olivat kertoneet silmät pyöreinä Oskarin uusimmista käänteistä. Se hullu oli oikein tosissaan mennyt ja vauhkoontunut satulahuoneessa, ja äsken se oli ampaissut autollaan helvettiin tallipihasta niin että oli rohina käynyt sen vähän tyhjentyneen näköisistä renkaista.
”Mä vaan mietin, kun tää on nyt mennyt tähän, että pitäiskö Eetun jo ratkaista tää”, Santtu sanoi hieroen kämmenellään omaa käsivarttaan niin kuin itseään lohduttaakseen.
”No ei se nyt ainakaan meidän asia enää oo jos yks tulee aivan mielipuoleksi jostain leikkimielisestä paskakisasta”, sanoin siihen.
”Kyllä mä ymmärrän, että sitä harmittaa, mutta Eirallakin on tosi paha mieli, eikä se nyt muutenkaan voi käyttäytyä niin kuin joku esiteini. Aikuinen mies”, Heli torui.
”Vittu niin mä soitan sille että nyt sen on aika vaihtaa tamppooni ja lopettaa toi ihme itkeminen. Tai painua vittuun. On sitä muitakin talleja.”
”Ei me nyt voida sitä pois ajaa…”
”Ei niin. Arvatkaa kuka voi. Eetu.”Jep. Minä pärjäisin Oskarin kanssa. Minulle oli ihan sama, mitä se sanoi tai teki. Jos suututtaisi liikaa, laittaisin sille kusipellin tai tirvaisisin ihan suoraan kuonoon, mutta hulluhan se oli jos se alkoi hyppiä muidenkin kuin minun silmille.
”Eira tais itkee”, Santtu mutisi.
”No ei varmaan itkeny. Ei se ikinä itke”, naurahdin.
”No ehkei. Mutta musta näytti ainakin.”
”Kyllä se aika murheellinen oli”, Heli vahvisti.
”Voi vittu nyt taas.”
”Niinpä.”Että sellaista. Olin ollut aikeissa hakea Tetriksen hommiin, mutta ei huvittanutkaan. Ei varmaan huvittaisikaan ennen kuin olisin laittanut Oskarin ruotuun. Se oli puolestaan hullu ajatus. En minä ollut Oskarin huoltaja, eikä kukaan muukaan.
”Voinks mä tulla kattoon Santtu kun sä meet maneesissa vai pelkäätsä et mä vakoilen ja sabotoin teidän tiimin treenejä? Mä haluaisin kuulla mitä Nelly sanoo, että mä saisin ideoita kun toi mun valmentaja on tullu hulluks.”
”Joo. Ja tuleehan Sonjakin sinne kohta kun se ehtii kahvilta.”
”Vielä vaan parempi sitte.”
”Mua ainakin auttaa kans se jos mä katon muiden treenivideoita netistä, niin mä saan ideoita”, Santtu vinkkasi vielä.-
Tämä on osittain kommentti myös tuohon Helin tarinaan, sillä salaa tässä hurraan Helille siitä, että edes joku tallissa on aikuinen ja panee kiukuttelevan Oskarin kuriin. Sonja ei sitä tekisi, koska se luikkisi häntä koipien välissä karkuun, kuten lähes aina konfliktin sattuessa. Harrikaan ei huutamaan alkaisi, se yrittäisi puhua järkeä ja olla diplomaattinen. Eetu yrittää vain selvitä ja pitää siinä samalla tallin pystyssä. Eetulle riittää, että Alex ja Oskari eivät tapa toisiaan tai jos tappavat, niin jossain muualla kuin Hopiavuoressa. Ainakin minulle tuli tällainen ajatus mieleen tuosta, kun Eetu komppusi riitapukareita taannoin.
Mutta että Heli korottaa äänensä ihan tosissaan ja kiroilee vielä kaupan päälle! Minä tulkitsen tarinan lopun siten, että Oskaria alkoi hävettää ja hän päätti paeta paikalta. Tämä voi olla käänne tässä tarinassa. En tosin tiedä, että käänne mihin suuntaan.
Minä en olisi uskaltanut kirjoittaa Oskaria huutamaan, mutta vähän hurraan sillekin. On tosi virkistävä kuvio nähdä kerrankin Oskarin huutavan ja Eiran olevan surkea, kun yleensä asiat olisivat just toisin päin. Ja mieltä lämmittää ihan, että tähän tuli tuo Alexin vastaus ja jatko tarinalle.
-
Aika hauskaa, miten olin jo seuraavaan tarinaan suunnitellut Santun menevän pyytämään Eetua erätuomariksi ja tässä hän nyt pohtii samaa asiaa. 😀
Joskus talliympäristöt on tosi dramaattisia, ja joskus joku oikeasti vaihtaa tallia draaman takia. Mä en kuitenkaan ainakaan vielä usko siihen, että niin kävisi nyt Oskarin kanssa. Ei vielä ainakaan, vaikka Alex on selvästi jo ihan valmis äänestämään Oskarin pihalle. Siitäkin huolimatta uskon edelleen, että kyllä näistä vielä kaverit tulee! Jollain tasolla. Ehkä. :DD
-
-
Baby showerit
”Susi.”
Camilla naputti jalkaansa lattiaan sen sinisen kassin vierellä, jota pakkasin Hopiavuoren hevostallin satulahuoneessa. Kohotin kulmakarvojani hänelle. Eikö meillä ollutkaan vähän niin kuin kiire?
”Me ei mennä kisamatkalle.”
”Ei niin? Vaan hakemaan se poni?”
”Niin. Me ei tarvita koko arsenaalia sinne.”
”Eihän tässä ole kun kuljetukseen tarvittavat nämä näin.”
”Mä näen monta kiloa harjoja siellä, ja mikä tää edes on?”
”No jos se on vaikka tosi kenkku poni?”
”Silti meidän pitää käytännössä vaan taluttaa se koppiin. Mistä sulla edes on tämän kokoinen tämmönen?”
”No mä ajattelin varautua…”Camilla kyykistyi kassin viereen. Olin melkein pakannut valmiiksi, ja hän ryhtyi vetämään tavaraa ulos luetellen samalla, mitä kaikkea emme tarvitsisi. Se koski oikeastaan kaikkea, mitä olin kassiin laittanut. Yksi harja jätettiin muodon vuoksi, ja suurin osa meni takaisin Kissin pussiin, josta olin ne etsinyt. Samoin kävi riimulle, jonka Camilla oli hankkinut ponille, koska sillä kuulemma oli jo yksi päässään. Edes lointa ei tarvittu, koska kuulemma sää ei voinut muuttua lyhyellä matkallamme miksikään, eikä poni kuulemma missään tapauksessa olisi hikinen kun hakisimme sen. Ei edes heinäverkkoa täytetty kunnolla, koska kuulemma ei pieni poni ehtisi millään imuroida sellaista määrää napaansa. Lopulta reilun kokoisessa kassissa ei ollut enää kuin harja ja–
”Mistä tää tuli?” Camilla kysyi ja nosti upouutta sinivalkoista riimua, jossa oli vielä merkistä kertova lappukin kiinni, sekä siihen sopivaa samanmerkkistä pehmoista riimunarua.
”Mitäs tongit aina kaiken…” mutisin ja vedin koko hökötyksen Camillan kädestä tunkeakseni sen takaisin kassiin, joka oli nyt naurettavan suuri suhteessa tavaramäärään.
”Ostitsä sen?”
”No en! No ostin. Heti sillon kun sä sanoit että sulle tulee poni. Mä ajattelin että me oltas järjestetty sulle pienet baby showerit, mutta KUN ALEX–”
”Hei!”
”–kun tää tilanne on vähän hankala, niin… No. Mennään.”Camilla ei tainnut kauheasti tykätä riimusta. Ehkä hän oli ajatellut ponille jotain eriväristä. Oikeastaan nyt kun oikein ajattelin, olisi pitänyt valita metsänvihreä tai syksynruskea. Ne olivat enemmän Camillan värejä. Vaihtaakaan riimua ei kyllä enää voisi, koska muistin, miten olin heti Seinäjoen Hööksin kassalla työntänyt kuitin roskiin ja raaputtanut hintalaput pois, etten myöhemmin unohtaisi. Kiva nyt taas.
”Että mulle ostit…” Camilla sanoi niin kimeästi, että kuulosti joltain Eiralta.
”Osti Eetukin teille harjasetin ja se on vielä rumemman värinen”, puolustauduin.
”Häh!”
”Niinku mä sanoin että me aiottiin järjestää meillä baby showerit. Alex ehti hommata ilmapalloja ja semmosia ihme viirejä, mutta onneks me ei tilattu kakkua kuitenkaan. Joo joo, oli tyhmä idea ja olis pitäny kysyä ensin.”
-
Voi Oskari, mitä ostit!
Ihana nähdä ja lukea Oskarin sitä lempeää ja ehkä kuoren alta aukaistua omaa minäänsä kaiken kisahässäkän yms jälkeen.
-
-
Baby showerit 2
”Äkkiää!” Eetu komensi tallin ovelta ja viittoi oikein kädellään. ”Ne meni!”
”Noni! Eira!” hoputin ja lähdin pikakävelemään Eetun perässä. Tallipihalla ei toden totta ollut enää Camillan autoa.
”Ei meillä nyt oikeesti niiiiiiiin kiire kyl oo”, Eira narisi, mutta lähti hölköttämään perässä.
”Soittakaa Hellolle jotta reitti selvä.”
”Soita ite!”Camilla oli ollut Hopiavuoren hevostallissa kuulemma suurin piirtein aina, tai ainakin siitä lähtien kun se muuttui Eetun eksän tallista Eetun talliksi. Sillä oli ollut jotain heppavirityksiä matkan varrella, mutta nyt sille oli tulossa oma poni. Oskari oli meinannut järjestää sille niillä baby showerit, kun sillä ei ollut vielä kaikkia hevosen omistamiseen tarvittavia pikkuromuja, mutta se oli mennyt nyt vähän pilalle. Eetu oli kuitenkin sitä mieltä, että nyt ne pidettäisiin sitten Hopiavuoressa, ja jos Oskari ei mahtuisi tulemaan niihin edes Camillan takia, se olisi sitten voi voi.
Kurvasimme kaikki kolme minun autolleni. Avasin takakontin, joka oli niin täynnä romua, että sellaista määrää kaikkea tilpehööriä ei olisi ikinä saanut tuotua moottoripyörällä edes neljällä keikalla.
”Älä Eira sinä sitä ota, soon painava”, Eetu ohjasi ja yritti tarttua yhteen Ikean muovilaatikoista.
”Kyl mä jaksan!” Eira väitti ja työnsi herra Hopiavuoren helvettiin tieltään.
”Nii justihin”, Eetu mutisi ja pinosi kolme tilpehöörilaatikkoa päällekäin ja nosti.
”Mulle ei jääny mitää”, huomautin.
”Mee avaamahan ovi.”Tuvassa tuoksuivat jo keksit. Nelly oli leiponut itse niitä varmaan ensimmäistä kertaa elämässään. Tai ainakin melkein itse. Tasoilla, joille romuloodat laskettiin, oli valmistaikinapakkauksia.
”Osaakohan se Hello hoitaa sen kakkuasian?” Nelly mietti ja katseli uuniin.
”No ei se sitä varmahan yksin syärä jaksa jos sä sitä pelekäät.”
”Mä oikeestaan pelkään et se unohtaa sen tai kasaa jotain tavaraa sen päälle.”
”Mä soitan sille”, Eira lupasi huomattavasti säyseämmin kuin puhui Eetulle ikinä.
”Paanko minä nämä viirit mihinkä?”
”Ei ko Alex laittaa ne. Sä et osaa laittaa suoraan. Missä se Minja on?”
”Soon hakemas sitä limsaa, tuloo varmahan kohta.”Niin sitä tohistiin. Joka huonetta ei koristeltu, eihän nyt kuitenkaan joulu ollut, vaan kaikki olisi siivottava pois jo illalla. Eetu puhalsi kultaisia ja vihreitä ilmapalloja läpinäkyviin laatikoihin, joissa oli kussakin kirjain, ja joista yhdessä muodostui PONY. Eira päästi rääkäisyjä yrittäessään koota samanväristä ilmapallokaarta keittiön ovensuuhun. Nelly meinasi polttaa kätensä keksien kanssa ja ryhtyi tekemään leipiä, koska ainakin Camillalla ja Oskarilla olisi varmaan nälkä. Minja ryhtyi ripustamaan hassun näköisiä viirejä kanssani. Niissä luki CONGRATULATIONS, koska ei varmaan ollut edes olemassa sellaisia viirejä, joissa lukisi IT’S A PONY. Kun muu porukka alkoi saapua, olimme jo oikeasti huolissamme Hellosta ja kakusta, mutta silloin keittiön ikkunasta kuului kömpelöä jyskytystä.
”On se ihme kun ei ihmisille ovia avata”, torui Hello sisälle päästettäessä. Sen oli pidettävä kakkulaatikosta kiinni kaksin käsin ja koko voimillaan.
”Ethän sä maistanu sitä?” Eira kysyi syyttävästi.
”En, vaan ihan kunnon kimpaleen söin. Koska mä oon niin tyhmä ollu?”
”Ei kengillä keittiöön!”
”Ottakaa joku sitten tää kakku!”Sitten ei tarvinnut muuta kuin kaataa kahvinkeittimestä viimeiset kahvit termospulloon, ladata se uudelleen ja odottaa. Jotenkin kaipasin Samu Sirkan joulutervehdystä.
-
Tää oli kyllä mulle niin iso ja ihana yllätys! Oon juuri Thaimaassa lomailemassa, mutta kirjoitan tälle vielä jatkoa.
-
-
Nelitahoinen
”Mitäpä teet?” Eetu kysyi ikivanhoissa pyjamahousuissaan ruokasalin oviaukosta.
”Teen neljää kappaletta keksiä”, kerroin mielestäni varsin auliisti ja selkeästi.
”Minen — mitä varti — tiäräksä — minkä tähären –”
”Selkeästi sinulla on kysymyksiä. Olkaa hyvä ja esittäkää ne yksi kerrallaan.”Eetusta pääsi nariseva ääni kun hän hinkkasi naamaansa matkallaan kahvinkeittimelle. Tottapuhuen minulla ei ollut aavistustakaan, että tänä aamuna Camilla tai Oskari olisi tallissa ja Eetu saisi nukkua, mutta en ollut viitsinyt enää palata kotiinkaan, vaikka olin nähnyt auton pihassa. Juffella oli ihmeellinen kitinävaihe, ja Eetu olisi kyllä kaivannut pidempiä yöunia.
”Selevä. Mitä varten sinä teet neliä keksiä?” Eetu kysyi silmät vähäsen punaisina ja sirrillään. Hän pyyhki naamaansa koko kämmenellään ylhäältä alas ja yritti herätä.
”Syy tähän on nelitahoinen. Yksi: ne Nellyn eilen paistamat keksit oli hyviä. Kaksi: meitä on neljä. Kolme: Nellyltä jäi just neljään isoon keksiin taikinaa. Viis… Eiku neljä. Mä en saa taas nukuttua.”
”On niin suuria nua sun keksis jotta yhyrestä nuasta sais kuus keksiä…”
”Mä olisin tehny vaan kolme keksiä jos en olis nähny tota Mustavaaran autoa tuolla. Tai ehkä jopa vaan kaks: mulle ja Nellylle.”
”Mitä! Onko meillä joku!”
”Camilla!”
”Minkä tähären sä sanot sitä Mustavaaraksi? Soon Vanhaniämi.”
”Lasketaanks tää nyt yhdeksi niistä sun kolmesta kysymyksestä?”
”En minä tiänny jotta mullon vain kolome.”Eetulla ei sittenkään ollut lisäkysymyksiä. Hän paineli vessaan ja urahti, että minun pitäisi tehdä itselleni aamupalaa. Ryhdyin nostelemaan voileipävärkkejä pöytään. Eetu Hopiavuori ei lähtenyt talliin ilman hiekanmakuista ruisleipäänsä, mutta minä aioin syödä aamupalaksi ihan tosi hienon jättikeksin. Pöytään palatessaan Eetu narisi kiitokseksi samalla lailla kuin Jeppe noustessaan oikein hyvästä kohdasta sohvalla.
”Pitääkö sut rasvata?”
”Hä! Syä”, hän käski kun lastasin neljä kuumaa keksiä päällekkäin järkyttävän kokoiselle ruokalautaselle.
”En mä jaksa keksiä sitte.”
”Minäki jaksan. Haekko sen Camillan aamukaffille kans jos kerran tää sun keksihomma oli nelitahoonen?”
”En mä halua mennä sinne. Siellä on pimeetä vielä. Möröt syö mut. Voisiksä soittaa sille?”Eetu urisi taas, mutta haroi kuitenkin puhelimen käteensä ja tuijotti keskittyneenä näyttöä silmät omituisella tavalla pitkällään.
”Eksä näe enää vai mikä sun on?”
”Ei kun soon vaan kun moon justihin heränny… Hei? Tuukko aamukaffille? Eiku Hello teki keksiä. En minä tiärä. Tai syy tähän on kuulemma nelitahoonen. Ei kun noon niitä samoja mitä eileenki mutta lautasen kokoosia.” -
Lakeuren dressaasit, 7.9.
Surre oli yllättänyt minut täysin. Se oli tehnyt venytykset ja vanutukset, piffit ja paffit, sekä piruetit ja pyörylät niin hienosti kuin minun taitotasollani vain pystyi. Minä olin se tekijä, joka pidätteli isoa oria kehittymästä paremmaksi ja koreammaksi kouluratsuksi, mutta ainakin olin saanut sen ratsastettua vaativan aan kouluradan läpi. Toivottavasti Linnea, loputtoman kärsivällinen valmentajani, katsoisi suoritukseni kohtuulliseksi. Seitsemäs ei ollut huono sijoitus. Ei todellakaan. Oskarilla tosin oli kai kihahtanut korkeammat sijoitukset hattuun, sillä hän oli varmaan päättänyt minun olevan Pikku cup -tiimin johtaja ja mulkoili minua satunnaisesti jonkinlainen vähättelevä ilme kasvoillaan.
“Onnittelut tosi hienoista suorituksista! Kissi ja Adiemus tekivät tosi hienosti töitä radalla!” Koitin kepillä jäätä, ihan vilpittömästi, ja ojensin käden Oskarille.
Mies katsoi minua hetken ja puristi sitten kättäni lyhyesti. “Joo, Surrekin oli ihan hyvä tuolla. En tienny et se on noin edistyny.”
“Me ollaan harjoteltu paljon aina kun maneesin varauslistassa on ollu tyhjää”, vinkkasin silmää. Oskari ärähti kummallisesti, mutta piti muuten mutinansa itsellään.
“Sä oot yhtäkkii alkanu kisaamaan.”
“Joo, mä aattelin että Surre alkaa olemaan valmis kisaamaan, niin lähettiin kokeilemaan. Eirallakin on sitten joku kisattava, kun se saa mennä Inkalla. Mulla oli sitten aikaa treenata noita vaativan luokan juttuja. Oli kyllä homma!”
“Nii, ihan ymmärrettävää sit et meet niitä helppoja luokkia siellä Pikku Cupissa”, Oskari niiskaisi ja kääntyi kohti traileria, jonka vierellä hänen hevosensa seisoksivat. Adiemuksen arvet olivat hurjan näköiset, mutta Surre tuuppasi minut hereille kauhistelustani.
“Juu juu, saat melassivettä. Pitää malttaa vähän.”Toivottavasti tilanne rauhoittuisi jouluun mennessä.
-
Meillä on aika ankeeta täällä tämän näiden ääliöiden jutun takia. Onneksi meillä on sellaisiakin, jotka osaa käyttäytyä niin kuin aikuiset. 😀
Surresta on ihanaa lukea nyt kun se alkaa olla vaikka kuinka iso heppa. En ole vielä kertaakaan saanut oikeasti lukea samasta hitaasti ikääntyvästä hevosesta sekä varsana että aikuisena virtuaalimaailmassa. Täällähän niistä on ehkä se yksi hätäinen pk-merkintä syntymästä laatiksia varten, ja sitten mennäänkin jo lujaa GP:tä. Jos taas kyseessä on tarinaheppa, melkein aina kirjoittajan into loppuu ennen kuin ollaan tässä vaiheessa, tai elämä tulee muutoin harrastuksen tielle. On aika etuoikeus saada olla seuraamassa Surrea ja Heliä näin läheltä.
-
-
Putkimiehet Hopiavuori ja Helmipuro
”Tohon tarvii putkaria”, Nelly huomautti ohimennen.
”Ai jaa”, vastasin siihen ihan vähän vihaisemmin kuin oli edes tarkoitus, mutta kun hikeä valui silmiin ja tippui nenänpäästä. Parin viikon takainen Power Jumpin loisto Sunny Horsessa tuntui aika naurettavan, tai ehkä ärsyttävän kaukaiselta Hopiavuoren hevostallin kolhoosin kommuunikeittiön huoltotöissä.Jos olisin soittanut putkimiehen, olisin saanut soittaa sen joka viikko. Keittiän viemäristä huuhdottiin alas niin uskomattomia määriä kahvinpuruja, perunanpaloja, riisiä ja ties mitä klönttejä ja limoja, että se veti huonosti vähän väliä. Kun sen avasi, se haisi kammottavalta, mutta toimi taas kunnes uudet roskat huuhdottiin putkiin. Nytkin, niin kuin aina, yritin ehtiä hoitaa sen tällä tavalla aamulla, ettei tupaan ehtisi kahvittelijoita, jotka joutuisivat haistelemaan viemäriä.
Keittiön altaan alla oli niin pirullinen hajulukkokin. Jotta siihen pääsi käsiksi, piti ruuvata irti ensin altaista ritilät, jotka suojasivat, etteivät isoimmat klimpit pääsisi valumaan veden mukana putkiin. Kun ne molemmat ruuvasi irti, niin… No… Usein siinä kävi juuri niin kuin nyt.
”Eksä laittanu sinne sankoa alle! Noni! Nyt sitä vettä menee sinne allekin!”
”On siinä sankoo mutta se ny hulahti siältä taas kerralla…”
”Eetu!!”
”Voisikko antaa mulle sen paperirullan?”
”Et sä sitä millään paperilla saa! Sitä on liikaa! Mä haen vanhoja pyyhkeitä! Ja sä soitat sen putkarin!”No enkä soittaisi mitään putkimiestä, vaikka ei ollut ikinä hyväksi jättää noudattamatta Nellyn käskyä. Minähän nämä muoviset putket olin aina ennenkin purkanut, pessyt ja koonnut. Niin tapahtuisi nytkin. Nitkuttelin siis paloja irti toisistaan pienessä lammikossa villasukat märkinä ja kaulus hiessä. Perhana kun ei vain valo meinannut riittää. Nellyä ei voinut pyytää pitämään valoa, ja Juffella menisi vielä monta vuotta ennen kuin hän osaisi. Lisää likavettä pulppusi ulos joka osasta, mutta tällä kertaa sankoon: osasinhan jo varoa hajulukon irrottamista. Sen poistaminen tästä keittiön systeemistä sai nimittöin koko lopun putken muuttumaan veteläksi ja kaatumaan roskakaapin pohjalle, ellei sitä työntänyt sankoon. Sitten, kun kaikki oli sillä tavalla hallinnassa, Nelly palasi.
”SOITA! Putkari!” Nelly huusi.
”VÄÄÄ!” Juffe huusi.
”Hyi! Täällä haisee paska!” joku huusi ovelta.
”Eira”, komensi vielä joku.
”Haisee täällä!”Vedin hikisen olemukseni vähän kauemmas kaapista, että Nelly sai nakattua pyyhkeet jalkojeni alle ja paiskattua puhelimen nokkani eteen tiskipöydälle. Sitten hän kopsutteli vihaisesti eteiseen käskemään tulijoita kahville. ”Tervetuloa tänne paskanhajuun”, hän toivotti, vaikka piti Juffea toisella käsivarrella.
”Onko tää nyt jotenkin huono aika?” kysyi Sonjan ääni.
”Ei, mutta jos mä olisin te, mä ottaisin kahvin takeawayna tohon terassille. Mä veikkaan että täällä haisee vielä hyvän aikaa.”
”Mitä täälä on tapahtunu?” Eira maukui.
”Eira! Tuu tänne”, kutsuin. Eira osaisi vähintään näyttää valoa.Eira näytti järkyttyneeltä tullessaan keittiön puolelle. Sonja peitteli inhoavaa ilmettään paljon paremmin, ja hänen kasvonsa oikenivat heti kun hän näki, mitä tein. Ei ollut ensimmäinen eikä varmaan viimeinenkään kerta, kun pesin keittiössä putkia, vaikka kuinka yritin vältellä vilkkaimpia aikoja. Sitä paitsi jokainenhan tätäkin hommaa joskus teki: meillä tätä vain tehtiin useammin kuin parin ihmisen taloudessa.
”Mä en oo nyt oikeastaan varma haluanko mä sittenkään kahvia”, Sonja naurahti.
Eira kurkisti ohitseni kaappiin. ”Soita putkimies”, hänkin käski.
”Ei me ny putkimiästä oteta tällääsehen. Ota tua puhelin ja pirä mulle valoa.”
”Hyi jeesus täs lattiallakin on jotain paskavettä!”
”Ota ne sukat pois ja lyysää tuata valoa.”
”Enkä! Sonja menee ihan just ratsastaan ja mä meen kattoon! En mä ehdi!”
”Mun pitää sit vielä nukuttaa tää”, Nelly sanoi eteisen puolelta ja nosti Juffea kainaloista.
”Eksä voi nukuttaa sitä samalla siellä!”
”Aave ei kauheesti nauti siitä että tää jokeltaa maneesissa. Siinä oven vieressä kaikuu ja tää on nyt keksiny että se on tosi kivaa eikä sittenkään pelottavaa.”
”Just!” Eira sähähti niin kuin häntä olisi loukattu. ”Paljo maksat että mä purkaan sen loppuun? Ja pesen ja kokoon? Tai no… Onks sulla kumihanskoja ja jotain vaatteita mulle? Mä en halua paskaa näihin housuihin. Me just käytiin hakee nää Vaasasta…”Katsoin Eiraa arvioiden. Putkien peseminen oli koko hevostallin inhottavin homma heti pihan nurmikon leikkaamisen jälkeen. Se olisi ollut kivaa ulkoistaa putkimiehelle, mutta putkimies veloittaisi tästä puolen tunnin hommasta monta sataa, ja siivoaminen jäisi silti minulle. Eira periaatteessa osasi yhtä sun toista, ja kun huomasi, ettei osannutkaan, hän uskalsi sanoa senkin, eikä jättänyt hommiaan retuperälle. Raha oli hänelle myös oiva motivaattori, koska sitä hänellä ei koskaan ollut. Toisaalta Eira ei ollut ikinä tehnyt juuri tätä hommaa, ja jos putket koottaisiin huonosti, olisi pian koko keittiö mätä.
”Sä voit kattoo kun mä teen”, Eira tuhahti vielä. ”Mut et neuvo etkä jäkätä.”
”Satanen”, tarjosin.
”Sit mä meen kyl harjaan Aavetta! Eiku hä? Sanoitsä satanen?”
”Soita se putkari”, Nelly murahti.
”Satanen satanen. Jos siivuat kans kaikki jäljet.”
”Olisin mä tehny viidelläkympilläki mut mä ajattelin et sä tarjoot kakskyt niinku aina…”
”Ei kun on tua niin ärsyttävää hommaa ettei millää kaharellakympillä. Mutta se pitää olla sitte oikeen koottu. Sun pitää purkaa se uurestansa jos se on väärin koottu.”
”Joojoojoojoo. Mä haen jotkut sun housut. Mä en näitä kyllä likaa edes satasella. Kato Sonja nää on oikeesti Adidaksen eikä kopiot…”Nousin helpottuneena pyyhkeen peittämästä lammikosta. Haisi vieläkin pahalta, vaikka nenä kyllä turtuisi jossain vaiheessa. Haju ei lähtenyt enää edes pelkästä viemäristä ja vesisangosta, vaan myös lammikosta ja minusta.
Nelly pudisti päätään ja taputteli Juffen pyllyä. ”Lapsityövoimaa”, hän mutisi.
”Kunhan ei jäisi vuotamaan sitte”, Sonja kommentoi.
”Mä katton jottei jää. Menkää te ny pois tästä kärystä. Mä käyn suihkus.”
”Jos se ei oo koottu kunnolla kun mä oon nukuttanu tämän ja käyny kattomas ton ratsastusta, niin mä soitan putkarin”, Nelly uhkasi. ”Ja jos tähän kämppään tulee kosteusvaurio ton takia nii sä et ole muuttamassa mun ja Juuson kanssa Masaan.”
”Mihinkä?”
”Asuntoautoon!”
”Viäläkö meillon asuntoauto?”
”Mulla on asuntoauto. Sulla ei tietääkseni, ellet sä oo hommannu jostain. Hei Sonja. muistaksä onko siinä mun autossa muuten vetokoukku? Eikö olis vähän kiva tehdä siitä kisamatka-auto?”
”Niijoo”, Eira huusi jo käytävältä rymistellessään takaisin keittiöön, ja asetti minun housuihin puetun olemuksensa Eiran ja Nellyn väliin. ”Hyvä kun puhuit siitä autosta! Voidaanks mä ja Noeul lainata sitä kun me haluttais käydä Haaparannas?”
”Rippuu mitä te teette Haaparannassa. Ja siitä kumpi ajaa.”-
Voin vain nähdä silmissäni sen tilanteen, kun vedet valuu lattioille, Nelly tyynnyttelee Juffea, Eetu polvillaan lavuaarin edessä ja Eira sekä Sonja sanattomina oven suussa. Miten toisaalta huvittava ja arkinen tilanne osattu kuvata hyvin? Ja vitsit, miten jo olinkaan unohtanut, kuinka kätevä Eiran onkaan käsistään.
-
-
Afroa ja aasialaisruokaa
”Siinä”, Hello sanoi ja laski folion peittämän jättiläismäisen tarjottimen meidän kaikkien eteen keittiön pöydälle. Se peitti suurimman osan sanomalehdestä, jota Eetu luki, ja pakotti niin Sonjan ja Nellyn kuin Camillankin vetämään kätensä ja nostamaan kuppinsa pois tieltä.
”Mitä täälon?” Eetu kysyi ja yritti raotta foliokerrosta, joka oli pyöritetty monta kertaa tarjotinhässäkän ympärille.
Hello ei vastannut, vaan nosti sormensa ilmaan niin kuin elehtisi, että odota hetki. Sitten se tukahdutti röyhtäisyn. Sitä selvästi puistatti, mutta se kaiveli taskujaan. Liian ison takin valtavista taskuista ilmestyi pieni vihreä tuubi ja Kikkomanin soijasoosia. Kun ne olivat pöydällä, se viittoi käsillään kohti foliokasaa, suoritti pienen omituisen kumarruksen ja häipyi eteiseen joko riisumaan takkiaan tai palatakseen pihalle.
”Hyi hitsi, se on sushia”, Nelly älähti sieraimet laajenneina.
”Säkö et tykkää?” Sonja kysyi ja seurasi, kuinka Eetu kaivoi foliota.
”Toi merilevän käry on ihan jotain järkyttävää! HELLO!”
”Uskaltaako Hellon ruokia yleensä syödä?” Camilla kysyi hiljaa minulta.
”Vitustako mä tiedän? Ei sen pullista ainakaan oo saanu myrkytystä.”
”No?” Hello kysyi ja tömisteli kantapäillään takaisin keittiöön.”
”Mitä varti täälon jotaki kuustuhatta sushirullaa?” Eetu kysyi ennen kuin Nelly ehti avata suutaan uudelleen. Se äänsi hoon kovana ja kompastelevana.
”Koska mä tein aamupäivällä sushia ja nyt mä en halua enää nähdä niitä.”
”Sinäkö luavut ruaasta iliman tappelua? Onko näis joku vika?”
”Mulla on vauva”, Hello sanoi niin kuin se selittäisi kaiken.Satuin katsomaan Sonjaa samalla kun se vilkaisi minua. Se ei ollut mikään Hellon bestis, vaan vaihtoi yleensä maisemaa kun Hello tuli. Nytkin sillä oli silmät ammollaan, mutta se oli juuri täyttänyt kuppinsa eikä päässyt karkuun.
”Mä en nyt oikeesti tiedä ajattelitko sä, että…” Sonja mutisi. ”Mutta tiesithän sä, Hello, että se, ettei saa syödä kalaa, pätee vaan jos on raskaana?”
”Ootsä taas raskaana?” kysyin epäileväisesti. Se ei oikeastaan olisi edes kauhean iso uutinen tässä hullujenhuoneessa. Mahdottomampiakin asioita tapahtui.
”No en. Tää on ihan oikea pitsavauva. Mutta se mun aktuaalinen vauva auttoi kun mä tein näitä.”
”Onks näis paskaa? Vai räkää?” kysyin aika kauniin ja tasaisen näköisiä sushinpaloja tarkastellen. Hyvä, etten ollut ehtinyt laittaa suuhun asti.
”Ei se oo niihin koskenu! Sinne kattilaan jäi sitä riisiä. Mä söin siinä samalla mahan ihan täyteen kun mä tein, ja sit mä en jaksanu siivota heti. Sit se kattila oli sen päässä. Ja se oli sillä aika kauan ennen kun mä huomasin sen. Ja sitten koirat oli ollu jo putsaamassa sen tukkaa… Ja tietteks te mitää… Sillä naisella on aivan järkyttävä määrä tukkaa, ja vaikka mä oon pessy sitä yhdestätoista asti, se on vieläkin täynnä riisiä!”
”Voi jeesus”, nauroin ja uskalsin laittaa sushin suuhun. Ei maistunut paskalta eikä räältä.
”Mä pelkään että mä joudun ajamaan sen kaljuksi. Sitten sitä luullaan syöpäpotilaaksi. Ja sillä on niin hieno pitkä tukka!”
”Erelleen musta on aika epäälyttävää jotta sä tuat ruakaa tänne. Luulis jotta sä söisit ne riisit sen mukulan päästä niinku apinaemo.”
”Sä et ymmärrä miltä sushiriisi haisee höyryä täynnä olevas kylppäris kiljuvan lapsen päässä!”
”Mä oon ainaki aina sanonu että sushi haisee pierulta! Voitteko te viedä tän ulos mun keittiöstä nyt!”
”Ei me ny hyvää ruakaa mihinkään…”
”Missä se Tellu on nyt?” Nelly kysyi yhtäkkiä. ”Mä luulen että se lähtis puhtaaks liottamalla hoitoaineella. Mä voisin pestä sen. Tai antaa sen purkin sulle.”
”Se on autossa. Se nukahti sinne. Mutta se oikeesti puree jos mä kastelen sen vielä.”
”No mä pesen sen kun se herää. Ei se mua pure.” -
Tässä olen yhdistänyt Hellon Nelitahoinen ja Suden Baby showerit.
Känniponikerho
Olin juuri jakamassa hevosille ruokia, kun puhelimeni piippasi. Pasi luimisti hieman korviaan minulle, kun kaivoinkin puhelinta taskustani, eikä se saanut ruokiaan turvan eteen. Eetu, miksi se soitteli tähän aikaan?
”Ei kun soon vaan kun moon justihin heränny… Hei? Tuukko aamukaffille? Eiku Hello teki keksiä. En minä tiärä. Tai syy tähän on kuulemma nelitahoonen. Ei kun noon niitä samoja mitä eileenki mutta lautasen kokoosia.” Eetu selitti väsyneen kuuloisena puhelimessa.
Miten Hello oli tähän aikaan hereillä? Tai tallilla? Tai siis leiponut keksejä? Isä-äitirooli tosiaan taisi sopia Hellolle, tai Tellu sai ainakin Hellon nousemaan aikaisin. Hyvä, jos ennen Hello ilmestyi tallille puolen päivän jälkeen.
”No, huomenta. Voin tulla. Jaan tästä vielä Pasille, Biffelle ja Skotille aamusapuskat, niin tulen sitten”, hymähdin Eetulle ja suljin puhelimeni.
Pasi luimisti minulle korviaan niin kauan, kunnes ruoka oli kupissa ja se sai osansa ruuastaan. Sen jälkeen se söi ruokiaan korvat sivuilla rentoina. Pasi oli ollu tallin poni sitten Maken lähdön jälkeen. Kohta täällä olisi taas pienempi poni.Potkin kenkäni terassille ja kiskoin hupparin pois päältä. Syysaamut olivat jo viileitä, vaikka päivällä oli melkein 20 astetta lämmintä. Keittiön pöydän ääressä istui jo Hello värkkäämässä voileipiä ja Eetu lukemassa päivän Ilkkaa. Eetun silmäpussit olivat syvät ja mustat, ja Hello oli pirteä kuin peipponen.
”Hyvää huomenta, Mustavaara!”
”Hyvää huomenta! Ootko kattonut taas liikaa vanhoi Salkkareita?” kysyin hieman hämmentyneenä.
”Ei, kun leivoin keksejä. Oikein isoja keksejä”, Hello hymyili ja ojensi minulle keksilautasta.
”Sen tosiaan teit, eihän tämä edes mahdu ruokalautaselle”, naurahdin hieman.
Eetu hörppi hiljaisena kahvia ja hänen ilmeensä kirkastui pikkuhiljaa.
”Käydään muute Suden kaa tänään hakee se poni”, huikkasin hieman ohimennen kuin muistuttaakseni Eetua asiasta.
En sinänsä olisi yllättynyt, vaikka pienessä vauva- ja kisasumussa asia olisi mennyt ohi. Eetu oli hyvin tarkka tallin hevosiin liittyvistä asioista, mutta jotkin toiset asiat saattoivat hieman lipua ohi.
”Me liitytään sitten Tellun kanssa Mustavaara ponikerhoon”, Helli hymyili samalla pupeltaessaan keksiä suuhunsa.
”Vai että minä pitämässä ponikerhoa? Kaikkea sinä keksit?”Myöhemmin samana päivänä:
Olimme Suden kanssa lähtemässä hakemaan shettistä kotiin. Camilla, sen nimi on Lasso. Sinun Lassosi. Yritin matkustella kieleni päällä ponin nimeä. Olin lainaamassa koppia Eetulta ja olin saanut sen itse kiinni Volvon perään, kun ihmettelin, mikä Sudella kesti. Kävelin satulahuoneeseen ja Susi tempoi Kissin kaapista tavaroita siniseen laukkuun.
”Susi.” Katsoin miestä hieman hämmentyneenä, ja Susi mutisi vastaukseksi, mitä kaikkea voisimme mahdollisesti tarvita.
Nostin ihmeissäni sinivalkoista riimua ja siinä riippuvaa riimunnarua.
”Mistä tää tuli?”
Susi mutisi jotain ja en oikein tunnistanut muuta kuin Alex ja baby showerit. Minulla meni täysin ohi ja mietin, että kuka oli lisääntymässä Hopiavuoressa vai oliko tiedossa myöhäiset babyshowerit esimerkiksi Hellolle. En oikein tiennyt, halusinko edes tietää, joten kun Susi sanoi, että mennään, olin valmis lähtemään.
”Että mulle ostit?” katsoin Sutta hieman hämmentyneenä.
Olo oli vähän typerä. Poni oli minun ja minä en ollut oikeastaan osannut ostaa sille mitään. Oli Eetulta saatu harjasetti, joka oli kirkkaanoranssi. Ei se tosiaan kaikkein kaunein ollut. Nyt oli Suden ostama sinivalkoinen riimu ja riimunnaru. Olivathan ne hyvää materiaalia.
”Niinku mä sanoin että me aiottiin järjestää meillä baby showerit. Alex ehti hommata ilmapalloja ja semmosia ihme viirejä, mutta onneks me ei tilattu kakkua kuitenkaan. Joo joo, oli tyhmä idea ja olis pitäny kysyä ensin.” Susi selitti.
”Täh?” olin vielä enemmän hämilläni. ”Siis mulle baby showerit?”
”Niin, niin.”
”Oskari, se on tosi kiva ajatus. En mä oikein tiedä, mitä sanoisin. En mä oikein tajua koko tilannetta”, yritin sepustaa.
Sonja ilmestyi satulahuoneeseen, ja nyökkäsin hänelle tervehdykseksi.
”Sellasta se on ku ostelee vahingossa poneja kännissä”, Susi tokaisi.
”Mm, vahinkoja sattuu”, mutisin.
”Sellaisia ne känniponit, vaikka olet ensimmäinen, jolla sellainen on minun tietääkseni. Joten onnittelut!” Sonja hymähti ja kätteli minua ennen kuin nappasi Aaveen satulan ja paineli pois satulahuoneesta.Tarkistin vielä, että traileri oli kiinni autossa varmasti, ja Susi näytti minulle peukkuja, että jarru- sekä vilkkuvalot toimivat. Susi heitti sinisen ison kassin takapenkille ja istahti pelkääjän paikalle.
”Valmis?” kysyin mieheltä, ja hän nyökkäsi. ”Se riimu on oikeasti tosi kiva. Vaikka sininen ei oo mun väri, niin se voi olla Lasson väri.”-
Mua vieläkin huvittaa, että kun muut ostelee kännissä varmaan tyyliin mekkoja, niin Camilla ostaa poneja. 😀 Saisikohan itsekin tähän heppaunelmaansa vähän vauhtia ja rohkeutta, jos päissään katsoisi? Ei liian tarkkaan laskeskelisi, mistä taion eläinlääkärit, kengittäjät ja tallitytöt ilman suhteita.
Muistan senkin, että muutama vuosi takaperin Camilla ei kauheasti piitannut Hellosta. Joskus niillä oli joku herkkä hetki: se oli muistaakseni, kun Camillan lämppäri joutui lähtemään. Siitä se sitten lähti. Hellon Mustavaara-jankutus on maailman ärsyttävintä, mutta muuten se leikkii kyllä Camillan kanssa aika kiltisti onneksi. Tavallaan tälläkin epätyypillisen tuntuisella parilla on tässä toisissaan kaverit, ja sekös on musta aina liikuttavaa. (Sitä paitsi niin oikeassa elämässä kuin leikkielämässäkin musta mielenkiintoisimpia ovat ne ihmissuhteet, joiden sisältö on jotain muuta kuin toisiaan komppaavaa kaikua.)
Ponista me päästiinkin lukemaan jo Lasson päiväkirjassa, ja sielläkin sanoin, että olen niin kovasti odottanut tätä! Hopiavuoressa kuuluu olla pieni poni, ja kun Make väisti toisen pienen ponin tilalta, en kehdannut tuoda sitä takaisinkaan enää. Lisäksi Camillalla kuuluu olla joku yliouto heppa. :DD
-
-
Pikkumukula ja täysiverivarsa
”Sinet ainakaan tänne sellaasta tua.”
”No en mä nyt sitä ole ostamassakaan, mutta jonkun hevosen!”
”Täysferihevoosta ja viälä oria, kyllä minä sanon notta–”
”Eetu…”
”No Auliskin oli–”
”Eikö soo kans aiva samallaanen ja varsa!”
”Neljän!”
”Eli varsa. Kenenkään ei pitääsi ottaa varsaa ensimmääseksi — ja mitä sä hevoosella eres teet!”Olohuoneessa Nellyn ääni yritti vaimeasti ja kyllästyneesti hillitä Eetua. Eira kuulosti nokkavalta ja tukkoiselta, mutta ei varsinaisesti huutanut. Eetu murisi niin kuin aina ollessaan vihainen. Vedin eteisen oven perässäni kiinni mahdollisimman kovaan ääneen. Kello oli jo niin paljon, ettei tupaan enää yleensä tullut kuin omaa väkeä, eli Camillaa ja Sonjaa ja Oskaria ja mitä näitä nyt on, eli oli kai turvallista mekastaa olohuoneessa.
”Sä oot aiva niinku iskä! Että työhevonen vaan pitää olla! Tai mieluiten ei mitään!”
”Saathan sinä Kosmiinaa tualta hakia, ja melekeen joka päivä oot menny Inkalla! Jumalan kiitos se pelleely Piffen kaas on vähentyny.”
”Eetu, mieti nyt Eiraa. Olisko sulle ollu parikymppisenä sama asia mennä äitis suomenhevosilla kun omalla puoliverisellä?”
”Älä yhtää pualusta sitä siinä. Ei mullakaan mitää hevoosia lapsena oo ollu, ja soli hyvä se.”
”Käsittääkseni sä ratsastit Ilveksen Johanneksen Rosalitalla kahdentoista vanhasta. Mä en oo enää ulkopaikkakuntalainen. Mä tiedän.”
”Nii ja tua rattastaa sun hevoosella. Sama asia.”
”Ei oo yhtää sama, mä haluan oman.”
”Onko sama? Olisko ollu sulle sama?”
”Mä hyppäsin silloon pualtatoista metriä! Jos sullolis pualiverihevooonen niin olis ollu sama!”
”Niin ja paljonko Eira hyppäisi jos sillä olis ollu vaikka poni eikä Uunoa, tai jos sillä nyt olis joku muu kun Cozmina?”
”Äläkää oikiasti aloottako…”
”Sä et voi mitään sille jos mä hommaan hevosen.”
”En, mutta tänne sinet sitä tua. Isäs tappaas mut jos kuulis jotta minä sua auttaasin sillä lailla.”
”Kuule kun mulla ei ole mitään isää!”No niin. Nuo tyypit sentään tappelivat piilossa. Potkin kengät pois kovilla kolahduksilla ja siirryin sitten kilisyttelemään kahvikuppeja keittiöön. Se ei auttanut mitään. Eira kuulosti yhä nuhaisemmalta. Pitäisi varmaan taas sotkeentua.
”Eetu”, huhuilin ja yritin haahuilla olohuoneeseen sen näköisenä kuin en olisi kuullut mitään ääntä.
”Ookko sinäki viälä täälä?”
”Jooh”, huokaisin ja kiipesin sohvan selkänojan ylitse Eetun viereen.
”Mhm.”
”Sano säkin tolle nyt jotain!” Eira vaati minulta silmät kiiltäen ja osoitti sormi pitkällä Eetun naamaan.
”Mitä sille pitää sanoa? Ei kun mä tedän. Eetu. Rakastaisiksä mua vielä jos mä olisin mato?”
”Ei se sua nytkään rakasta!” Eira rääkäisi. ”Susta ei oo ikinä mitään hyötyä…”
”Joo joo. Saanko mä juara tuasta vähä kaffia?”
”Ai rakastaisit. Rakastaisitko yhtä paljon?”
”Enemmän. Miäti nyt. Solisit tuala pihas aiva hiliaa. Ruakalaskut vähenis täs tuvas pualehen. Kukaan ei tukkis sylihin istumahan kun yrittää puhua flikalle järkiä.”
”Ihme bromance”, Nelly mutisi ja nosti puhelimen naamansa eteen täysin valmiina loggautumaan ulos koko keskustelusta.
”Eetu sanoo etten mä saa hevosta aivan niinku se vois siihen vaikuttaa.”
”Älä Eira kuuntele Eetua. Ei kannata luottaa kehenkään, joka ei koskaan lue kirjoja. Mitä viisaammat ihmiset sanoo?”
”Ai ketkä?”
”No jos mä olisin sä, mä kysyisin varmaan Nellyltä ja Heliltä.”
”Kuule Hello minähän soon joka–”
”Rauhotu nyt kato kun sulla ei ole tän alueen eikä edes tän kylän ainoaa hevostallia. Jos sä kiusaat mun Eiraa, mä vien Skotin ja Typyn sen kaa jollekin toiselle tallille. No? Mitä Heli on sulle sanonu?”Eira pyyhki nenäänsä keskellä olohuoneen lattiaa. Sitten hän istui minun ja Nellyn väliin niin tiukkaan rakoon, että se sattui. Eetu päästi ihmeellistä marinaa nokkansa kautta.
”Heli sano että kannattais miettiä vielä aika tarkasti”, Eira tunnusti.
”Noni! Mähän sanoon, jotta–”
”Hae mulle uus kahvi kun kerran kuolasit sihen! Mitä muuta se sanoi?”
Nelly naurahti.
”Se sanoi että mulla on paska istunta!”
”No ei sanonu.”
”No ei. Melkein sanoi. Mut se sanoi että olis ollu tyhmää ottaa se Joonaksen hevonen.”
”Mitä mieltä sä oot?”
”No olis se ollu kyllä aika tyhmää. Mut mä vaan menin kattomaan! Ei se heti tarkota–”
”Ei ei! Ootsä sit miettiny tarkkaan?”
”Oon! Tai en mä tiedä. Mä vaan haluaisin että mä saisin kerranki ite päättää koska mä saan mennä ja miten ja kuka valmentaa ja kaikkea…”
”Sun pitääs kyllä–”
”Eetu! Olisko joku vuokrahevonen vaihtoehto? Sä saisit sitten ite päättää, mutta jos se ei oliskaan sellaista kun sä kuvittelet, mitään lopullista ei olis tapahtunu. Mulla on ollu Skotti vaikka kuinka monta vuotta silleen.”
”Eikä!”
”Miks muuten ei?” Nelly puuttui puheeseen. ”Periaatteessa Kissi on ylläpitohevonen kanssa, ja Aave.”
”Ai Aavekin?”
”Mun mielestä on”
”Jos mulla olis vuokrahevonen… Niin mä pelkäisin että se otetaan multa pois niinku Uuno.”
”Aaaivan.”Niinpä niin. Siihen Eiralla ei ollut ollut käytännössä mitään valtaa. Hän oli yrittänyt pitää yhteyttä Uunon uuteen omistajaan, mutta lopulta hevonen oli livennyt kokonaan näkymättömiin. Ei sellaista halunnut kokea kahdesti, eikä edes yhtä kertaa. Ei Skotin tilannetta voinut verrata mihinkään hienoon kilpahevoseen. Tiesin hyvin, että kukaan ei hakisi Skottia ikinä pois. Jos itse sen palauttaisin, se lopetettaisiin saman tien. En viitsinyt ostaa sitä, koska tämä diili oli täsmälleen sama asia, paitsi että minä en maksaisi Skotin hävittämistä sitten joskus. En voinut edes vakuuttaa, että asianlaita oli useimmiten tämä, koska mistä minä tiesin, oliko. Voisiko Aavekin lähteä vain ykskaks? Oliko hevosissa irtisanomisaika? Ainakaan Oskarilla ei ollut ollut mitään valtaa siihen, että Kissillä tehtiin se yksi varsa.
”Ringoki jäi iskälle vaikka me oltais haluttu että se antaa sen pois tai vaikka ampuu ennemmin”, Eira mutisi. ”Ja se on kuitenkin meidän koko perheen koira, ja Uunokin oli meidän oma. Tai Nelly mitä jos sä jätät TON”, Eira osoitti taas Eetun naamaa, ”niin sit sä viet Miinan pois, tai mitä jos Heli vaikka löytää miehen jostain Nakkilasta ja vie hevoset ja ennen kaikkea lähtee ite? Sit mä oon täällä yksin ja ilman hevosta niinku aina.”
”Jos sä jäisit yksin ja ilman hevosta, sä ehtisit ostaa hevosen silloinkin”, Nelly huomautti.
”Aikuusena”, Eetu lisäsi.
”Mä ihan just potkasen sua”, uhkasin.
”Mä autan”, Nelly lupasi minulle.
”Eppähän pot — aissaakeli suaraa varpahille, mikä sua riapoo!”
”Sua tässä riepoo”, Nelly sanoi tyynesti.
”Tämon mun koti!”
”Ja mun! Mee tekeen iltatalli!”
”Kello on vasta–”
”MENE! Tekemään. Iltatalli!”
”…joo joo…”Eetu työnsi syliini kahvikupin, jossa oli enää liru jäljellä, ja tömisteli jurona tiehensä. Kuuntelimme hiljaisuudessa, kuinka eteisestä kuului mutinaa, pari vaimeaa tumpsahdusta ja kuinka ovi sitten avautui ja sulkeutui. Ihme pönthiittinen. Eiraahan hän yritti suojella, mutta Eiraa ei suojeltu pakottamalla, vaan ohjailemalla.
”Mites se Aulis?” Nelly kysyi.
”Se oli ihana…” Eira huokaisi.
”Mutta..?”
”Ei mitää. Se oli niillä irti siellä niinku ponit oli sillon täällä! Se haisteli heti mun taskuja ja se oli niiden portailla kattomassa ikkunasta kun me syötiin. Mut Eetu on kyllä oikeassa siinä et se on aika nuori. Mut ette sano sille!”
”Ei sanota. Sä et sit meinaa edes harkita sitä?”
”Harkitsen mä. Mut mä pelkään et Eetu oikeesti suuttuu, tai et Heli sanoo että nyt oli ihan tyhmä juttu. Mut Heli auttais mua kyllä jos mä en osaa. Mut sit jos ne haluaa sen sit yhtäkkiä kotiin ja mä tykkäisin siitä jo…”
”Mulla olis sulle ehdotus”, sanoin varovaisesti. ”Mutta sä et tykkää siitä etkä sä saa huutaa mulle ainakaan niin kovaa että Juffe herää.”
”No?”
”Mitäpä jos hyväksyisit nyt vihdoinkin sen koulupaikan? Kävisit koulua vaikka edes notaariksi asti, ei siinä montaa vuotta mee, ja sitten ostaisit oikeen oman-oman. Sillä aikaa pitäisit vaikka sitä vuokraheppaa.”
”Mut oikiksessa on niin rankkaaaaaa”, Eira rutisi. ”Ja siinä oikeesti menee niin kauan, ainaki jotain viis vuotta.”
”Eihän ole kun kivaa”, väitin, ”ja siinä menee ehkä kolme vuotta että on notaari, jos ei tee kaikkea mahdollista muuta siinä sivussa.”
”Sulla oli rankkaa.”
”Mä oonkin tyhmä, niinhän sä aina sanot.”
”Mitä jos mä löydän miehen ja sillä on huonompi koulutus ja se meni sit siinä?”Silloin Nelly alkoi nauraa. Niin aloin minäkin. Eira yritti näyttää harmistuneelta, mutta hymyili hänkin lopulta, koska olihan se hullu huoli. Sitä paitsi sehän oli täysin ennennäkemätön skenaariokin! Nellyä ei ollut pitkälle koulutettu, mutta Eetu ei osannut edes lukea. Meidän äiti oli edes poliisi, kun taas isä mekaanikko: tärkeitä molemmat, mutta toisen koulutusta pidettiin tietenkin hieman korkeampana. Minun papereissani luki oikeustieteen maisteri, ja Milanin papereissa toistaiseksi srednja škola, joka taisi vastata meidän lukiomme päättötodistusta, mutta se ei tainnutkaan Eiran mielestä olla yhtä suuri synti kuin aviomiestään koulutetumpi tai herran tähden paremmin tienaava vaimo. Melkein toivoin, että olisin voinut väittää ja olla varma, että Sonja tienasi enemmän kuin Harri.
”Jos sä otat jonkun duunarimiehen, sä voit tehdä siitä korkeimman oikeuden tuomarin kotirouvan”, ehdotin Eiralle. ”Mä ajattelin itekin hommata semmosen, ellei Milan sitten rupee tienaamaan ihan pirusti, kun koti-isi ei oo ihan sama asia.”
”Hetkinen”, Nelly äännähti, mutta pudistin nopeasti päätäni Eiran pään ylitse ja hän vaikeni.
”En mä kyllä silti haluais odottaa sataa vuotta.”
”En mäkään, jos mä olisin sä”, tunnustin. ”Mut kato Typyä ja harkitse edes, että tekisit niinku mä sanon etkä niinku mä teen. Vaikka ei sun hevosesta tuliskaan varmasti niin paskaa.”Hetken oli taas hiljaista. Eira vaikutti taas tyyneltä, mutta vieläkin vähän harmistuneelta. Näin, että hän avasi WhatsAppissa Helin, kirjoitti jotain ja pyyhki kuitenkin sitten kaiken pois ennen kuin sulki taas näytön.
”Jooh. Vois kyllä ottaa vielä kahvia”, Nelly venytteli niin teennäisesti, ettei olisi hämännyt Eiraa, jos hän ei olisi ollut niin ajatuksissaan. ”Tuu Hello…”
”En varmaan tuu sun kanssa mihinkään ilman esiliinaa.”
”No täytyyhän sun nyt kertoa mulle, että mitä sä ja Mmitotanointypy oikeen meinaatte.”
”Ai meinaattekste jotain?” Eira havahtui uudelleen. ”Huomenna vai? Ai maastoon? Saanks mäki tulla?”
”Tietenki. Etkös sä saa ottaa Cozminan aina?”
”Ainaki niin kauan kun mä ja TOI todella erotaan kun se käyttäytyy niinku TOI”, Nelly sanoi osoittaen ensin ovea ja sitten makuuhuoneen ovea, jonka takana Juffe nukkui. -
Mä nyt vähän muuntelen tuota Hellon edellistä tarinaa ja muutenkin puutun asioihin sillä tavalla, joka ei ehkä sovi tulevaisuudensuunnitelmiin, mutta pakkohan tähän on nyt päästä vähän tökkimään.
Ristikuulustelu
Eiralla ei vissiin ollut mitään tekemistä, kun se tuli notkumaan suuliin kun olin harjaamassa Aavetta siellä. Juttelimme siinä niitä näitä, kuulumisia ja kisasuunnitelmia ja mainitsi Eira taas jotakin epämääräistä siitä, että jos oman hevosen saisi jotenkin, jostakin. En varsinaisesti rohkaissut näissä hevoshaaveissa, vaikken kyllä teilannutkaan. Tyydyin lähinnä vain sanomaan ”niin” ja ”jaa”.”Kuule, voidaanks Aave ottaa sulta pois noin vaan?” Eira kysyi yhtäkkiä.
Olin vastata suoraan, että tietenkin, eivät hevoset elä ikuisesti ja aina voi sattua kaikenlaista. Mielessä vilahti Mortti ja sen kohtalo. Mutta jotenkin luulin, ettei Eira välttämättä tätä tarkoittanut kysymyksellään.”Miten niin? Mitä sä tarkoitat?”
”Kun eihän se ole sun oma, niin sen omistajahan voi varmaan vaan päättää, että hän haluaakin hevosensa takasin?”
”No joo, kyllähän se näin on. Ja se on tietysti aina jonkinlainen riski. Vaikka mä tätä nyt pari vuotta olen pitänyt kuin omaani, käytännössä.”
”Niin mutta mitä sitten jos se lähtisikin takaisin omistajalleen?”
”Jaa-a, eipä mulla olisi siihen paljon sanottavaa. Tietysti mä voisin tarjoutua ostamaan tämän, mutta eihän omistaja olisi siihen pakko suostua.”
”Eiks se ole aika pelottavaa?”No, olihan se, jos noin ajatteli. En ollut pitkään aikaan ajatellut sitä niin, sillä omistajan kanssa oli puhuttu pitkäaikaisesta ylläpidosta, mutta eipä sopimuksessa mitään aikamääreitä ollut kirjoitettuna. Ja olin puhunut ihan totta kun olin sanonut, että olen pitänyt Aavetta kuin omaani, kiintynytkin siihen kovasti.
”En mä ole sitä ajatellut pitkään aikaan, että mitä sitten jos niin kävisi. Mä yritän olla murehtimatta etukäteen asioita, joille en voi mitään.”
”Mutta säkin olet ihan hirveästi tehnyt töitä Aaveen kanssa ja vienyt sitä eteenpäin. Eiks se harmittaisi ihan hirveästi, jos se yhtäkkiä lähtisi?” Eira tiukkasi.
”Totta kai harmittaisi ja surettaisi.”
”Eiks sun olisi kannattanut ostaa se omaksi sitten? Vaikka aika kallishan se varmaan olisi ollut…”
”No, mä en olisi saanut Aavetta itselleni lainkaan, jos en olisi ottanut sitä ylläpitoon. Sen omistaja ei ollut silloin halukas myymään sitä, koska kyseessä on siitosori, jota se halusi vielä käyttää. Enkä mä tiedä, mitä tällainen hevonen olisi maksanut. Voi olla, että enemmän kuin mitä mun olisi ollut järkevä maksaa, koska mähän en tarvitse jalostusoria vaan kouluratsun. Ja sitten jos mietit, niin MOrttihan oli mun ihan oma, mutta menetin mä senkin, kun se sen jänteensä rikkoi. Ei mikään hevonen ole ikuinen.”Siihen Eira ei sanonut mitään, muistihan hän tietysti Mortin ja varmaan monta muutakin hevosta, jotka oli jouduttu lopettamaan eri syistä. Muistin joskus kertoneeni Harrille, että hevoset kuolevat kaiketi helpoimmin joko jalkoihinsa tai ruuansulatuksen ongelmiin. Mikä oli todistettava: Salierilla oli se ähky ollut, josta se onneksi toipui, ja Mortti meni jalkansa takia.
”No, toinen asia sit”, Eira jatkoi päättäväisesti. ”Tienaatko sä enemmän kuin Harri? Hello väitti niin.”
Jahah, mistähän Hello sellaisia oli keksinyt? Yleensä pyrin välttelemään rahasta puhumista tallilla ja muutenkin. Leuhkan maineen sai ilmankin. Vaikka tietysti minun Mersuni puhui tietynlaisen tulotason puolesta, mutta oli Harrillakin Volvo.
”Toi on vähän monitulkintainen kysymys. Jos pelkkää palkkatuloa katsotaan, niin Harri tienaa enemmän. Mutta mähän teen vain puolta työaikaa, niin että mun palkkakin on vain puolet siitä, mitä kokoaikaisena olisi.”
”Jos sä tekisit täyttä päivää, niin saisitko sä sitten enemmän palkkaa kuin Harri?”
”Taitaisi olla silloin aika samoissa. Ehkä mulla olisi jonkun satasen isompi palkka, muttei mitenkään merkittävästi.”
”Ai jaa.””Mutta sitten mulla on kaikenlaista pääomatuloksi laskettavaa tuloa enemmän kuin Harrilla”, jatkoin selventääkseni asiaa. ”Osinkoja ja vuokratuottoja ja semmoista.”
”Ootko sä sit rikkaampi kuin Harri?”
”Varmaan”, sanoin vähän epämääräisesti, vaikka oikeasti asia oli juuri niin. ”Mitä sä nyt tämmöisiä kyselet?”
”Eiku tuli vaan mieleen”, sanoi Eira eikä tarkentanut sen enempää.-
Monta vuotta meni odottaen, mutta viiiiiiiimein joku, jota Eira kunnioittaa, sanoo tarpeeksi suoraan, että männäaikojen kotirouva ei ole enää ainoa oikea rooli kunnolliselle naiselle. Sonja on yksi Eiran esikuva, ja Eira mietti joskus lyhyesti kaiken maailman insinööriammatteja Sonjan takia. Silloin se ei saanut vielä tarpeeksi vauhtia, koska ajattelen, että Eiran on pakko mennä oikikseen siltä varalta, että Hopiavuoren hevostalli on olemassa vielä seitsemän vuoden päästä, niin kuin toivon. Mun suunnitelmat, jotka toki vaihtuilevat ja mutkittelevat, ovat kuitenkin olemassa antamassa jonkin suunnan, johon kulkea, ellei löydy uusia vaihtoehtoja.
Mä olen itse niin kuin Eira ja vierastan ihan hirveästi ajatusta ylläpitohevosista ihan Eiran kanssa samoista syistä. Sonja sai tässä tarinassa mutkin ajattelemaan uudella tavalla. Mikään hevonen tai lemmikki ei tosiaan ole ikuinen, ja omansakin voi menettää yhdessä hetkessä ikään kuin kesken.
Samalla huomaan, että tämän tarinan perusteella Sonjan ja mun ajatus lemmikin menettämisestä myös eroaa aika kriittisesti. Jos Aave haluttaisiin takaisin kotiin tai jos se kuolisi, Sonjalle kyse olisi kummassakin tapauksessa menettämisestä. Jos mun lemmikki kuolisi, kyse olisi menettämisestä, ja osaisin käsitellä sen. Jos joku veisi sen multa, kyse olisi menettämisen ohella ennen kaikkea siitä hädästä, että miten sitä kohdellaan ja luuleeko se, että hylkäsin sen. Sonja ehkä edustaa sellaista ajattelua, jota huomaan melkein kaikkien mun kavereiden edustavan: jos ihminen hommaa hevosen, se hommaa sen ilokseen ja sen tehtävä on tehdä ihmisestään onnellinen. Olen lähiaikoina alannut ymmärtämään, että oma ajatukseni on nurinkurinen: jos hommaan eläimen, ryhdyn sen isäksi ja tehtäväni on tehdä siitä onnellinen.
-
-
Kiitos vauhdista Sonja! 😀
Opiskelija Helmipuro”Arvaa mitä”, Eira virnisti muka salamyhkäisenä mutta oikeasti ylpeänä.
No niin. Nyt hän oli sitten löytänyt hevosen. No. Se ei ollut ehkä viisain ratkaisu, mutta nyt se oli tehty, niin että olisi paras keksiä keinot auttaa Eiraa.
”Noo..?”
”Tuu säki Nelly”, Eira viittoi kerrankin omaa hevostaan hoitavaa Nellyä tulemaan myös Jussin tallin ovelle.Sellaisista rimppakintuista kuin Cozmina ei aina tiennyt. Skotti nyt osasi olla suulin aukossa yksikseenkin.
”Ootsä nyt löytänyt sen hepan?” Nelly kysyi kuiskaten, koska ilmeisesti asia oli kuiskaamistärkeä.
”En! Mut arvakkaa mitä Sonja sanoi.”
”Muista hajauttaa sun sijoitukset?” arvasin piruuttani ja Eira läpsäisi minua heti poskeen.
”Ei kun että — tai no ihan sama. En mä teille oikeestaan kerro sitä. Mutta mä ilmoittauduin yliopistoon paikallaolevaks ja maksoin lukukausimaksut ja nää.”
”Hyvä Eira!” tuuletin.
”HYS!”
”Hyvä Eira!” kuiskasin.
”Muutatsä nyt pois?” Nelly kysyi naama vakavana ja silmät ammollaan.
”Tietenkin muuttaa!” tiesin varmasti. ”Tuleeko vähän kivaa kun sä tutustut kaikkiin uusiin ja saat ihan oikeesti oman asunnon, jonka sä sotket, ja siellä Rovaniemellä kasvaa niitä lakimiespoikaystäviäkin.”
”Älä nyt jaksa”, Eira tuhahti. ”En tietenkään muuta. Toi oli kans täällä koko ajan.”
”Mä itse asiassa olin käytännössä notaariajan siellä, ellet muista, ja sitten mä vasta olin täällä.”
”Eppä ollu.”
”Olinpa.”
”No mä en ainakaan oo! Nyt ollaan tultu pois kivikaudelta. On etäluentoja. Mä katoin niin mä meen sinne öö puolekstoista viikoksi joulukuussa niihin kokeis… Tentteihin, ja sit oli joku intensiiviperiodi-niminen juttu johon mä ehkä jään, mut sit on joululoma ja sit voi taas tehdä melkein kaiken etänä.”
”Ei ainakaan sillon voinu.”
”Koronasta oli siis jotain hyötyä”, Nelly tuumasi. ”Sulta vaan jää opiskelijaelämä kokematta.”
”Toi on kyllä ihme paskaa kun ensi ei saa yhtään mennä bileisiin vaikka kaikki muut saa ja sit kaikki ja MEIDÄN ÄITI murehtii et mä en ehdi juoda kaljaa tarpeeksi!”
”Ei se nyt vain sitä oo”, mutisin, vaikka suurimmaksi osaksi se taisikin oikeastaan olla sitä. ”Et sä saa kavereita sieltä jos sä et oo siellä.”
”En nii. Eikä meistä kukaa saa kavereita Jyväskylästäkään kun me ei olla sielläkään. Vitsit te ootte paskoja…”
”Ei me olla paskoja”, Nelly vakuutti. ”Saako sulle nyt tehdä kakun tonne vai onko tää vielä salaisuus?”Eira tuumasi hetken nutturaansa nyrkkiin puristellen. Sitten hän kohautti olkiaan.
”Ihan sama. Mä sanoin jo Helille. Eetu sanoo varmaan jotain paskaa… Ja eihän tallilla oo nyt mitään poikia edes…”
”Miten ne pojat tähän — tai no. Joo. Eipä ole poikia ei”, Nelly vastasi.
”Onks tää pojan merkitys jotenkin muuttunu niinku jotkut persut pelkää vai?”
”Poikaystäviksi kelpaavia poikia”, Nelly täsmensi ennen kuin Eira ehti vapauttaa keuhkoihinsa kiskomansa ilman huudoksi.-
AAAAAAAAAAA! IHAN PARASTA EIRA!!! Heli kyllä ihan takuuvarmasti otti isoon halaukseen ja varmaan pyöräyttikin pari kertaa! Tässä tehdään aikuisten ihmisten päätöksiä ja näkyy, miten tehdään hankalia päätöksiä. Mä oonkin jo miettiny että hankkiiko Eira muka oikeasti hevosen vai lähteekö se opiskelemaan. En tiiä oliko tää sun suuri suunnitelma jo alusta asti, mutta ihan viis kautta viis <3
-
KIMPPAHALI!!! No, Sonja ei ehkä halaamaan herkeä, mutta muuten varmasti on tosi iloinen myös Eiran valinnasta. Sonjahan ei varsinaisesti tiedä ainakaan ihan tarkkaan kaikkia näitä Eiran kuvioita eikä ajatuksia (jos tietäisi, se olisi ravistellut sitä kyllä kovasti niistä).
Minä kirjoitin tätä tekstiä vähän just tätä varten, vaikken tosiaan tiennyt, että mihin suuntaan Eira ja Eiran tarina haluaa mennä. Mutta olipahan nyt sitten ainakin tarjolla mahdollisuus tarttua tuommoiseen koukkuun ja superkiva, että tartuit.
-
-
Team Keskeyttäjä
Alexandra Tiederber & Tetris, Pikku Cup”Ihan vitun hienoa!” kajautin viimeisille suulissa olijoille toinen päivä lokakuuta kello puoli kahdeksalta Herramme vuonna 2025. Eli ihan sikamyöhään illalla ennen seuraavan aamuvarhaisen lähtöä Pikku Cuppia kohti.
Kukaan ei sanonut mitään, kun laahasin Tetriksen aukkoon ja napsautin kiinni, mutta puoli Team Hopiavuorta katsoi kyllä kauhuissaan. Sietikin. Voi vittu mikä katastrofi!
”Tällä on kenkä irti! Ja ensinnäkään mä en löydä sitä ja toisekseen NYT ON YÖ!”
Ihan joka ainoa tajusi heti, mistä oli kyse. Koko osakilpailureissusta. Eira ryhtyi nakertamaan kynsiään silmät pyöreinä. Harri pälyili seinille niin kuin Tetriksen kenkä olisi voinut roikkua jostain sen naulasta. Heli otti lakin päästään ja haroi hiuksiaan, tai ennemminkin päänahkaansa, koska hiukset olivat kiinni. Rasmus sentään ehdotteli kaikkea vammaista, niin kuin että eikö sillä voi mennä ilman kenkää. Sonjalla oli puhelin kädessä.
”Löytyisköhän se kuitenkin taskulampuilla, jos vaikka Eetu osais lyödä sen kiinni?” Sonja mietti.
”Ei vitussa. Sehän lyö tän rammaksi.”
”Voisko sille Elias-tyypille vielä soittaa?” Rasmus mietti. ”Sehän on kengittänyt tässä välillä ja se on niin nuori sälli, ettei se mitään nuku ainakaan vielä.”
”Sen mä nyt seuraavaksi taidankin tehdä, mutta mistä vetoa ettei…” toimitin samalla kun laitoin kännykän hälyyttämään. Luulin, että se vastasi heti, mutta sillä oli joko puhelin pois päältä tai muuten puhelu katkesi heti. ”Joo ei! Saatanan vätys kun ei päivystä kaksneljäseittämän.”
”Miika Rossi–” Eira aloitti.
”Se on Latviassa. Mä tapan senkin. Sitä varten se on mulle veljeksi tehty että se hoitais nämä asiat.”
”Jos ei tässä ketään oo, ja jos Eetu ei kelpaa sulle, ei sulle jää paljoa vaihtoehtoja”, Heli sanoi.
”On mulla yks vaihtoehto. Voiks joku harjata ton että mä en rupee soitteleen ihmisiin enää yhtään myöhemmin?”
”Joo mä voin! Tai siis heti kun mä saan Inkan…”Viestitin Helille merkitsevällä katseella, että vahtisi sitä Eiraa vähän. Sitten jätin koko kenkähelvetin suuliin ja menin Jussin talliin. Karsinat oli siivottu viimeisen päälle, ja oli tainnut olla Oskarin vuoro, koska käytävällä ei ollut karvaakaan. Päätallikin oli melkein tyhjä, koska nythän niitä hevosia vasta sinne haettaisiin. Tuuppasin satulahuoneen oven auki ja löysin Oskari Suden vahtaamassa jotain Inkan tuhansista ruokanyssäköistä ja laskemasta annosta.
”Hei”, sanoin, koska olihan niin kohteliasta sanoa ennen kuin määräisi ihmisen soittelemaan ympäri kyliä keskellä yötä.
”Mmmm”, Oskari mumisi ja kuopaisi nyssäkästä jollain minilusikalla jotain pilipalijauhetta sankoon.
”Voisiksä soittaa Kauppisen Eliakselle että Tetriksellä on kenkä irti ja mun Pikku Cupin osakilpailu menee vituiksi, jos sitä ei lyödä kiinni?”
”No en todellakaan voi. Ei se oo enää töissä. Soita sen työnumeroon jos se vastais.”
”Kai mä nyt oon soittanut siihen jo. Anna mulle sen henkilökohtainen numero.”
”En varmaan anna!”Oli siinä jumalauta nihkeä ihminen! Meillä ei mennyt Oskarin kanssa vieläkään ihan normaalisti, mutta ei se sitä numeroa sen takia pihdannut. Mieli teki kyllä syyttää sitä siitä, josko se olisi sitten sen antanut, mutta se suuttuisi pian uudelleen siitä. Minun oli kuitenkin saatava se saakelin numero, tai edes jokin numero.
”Tiedätsä sit ketään muita kengittäjiä joille kehtais soittaa keskellä yötä?”
”En… Mut jos sulla on se kenkä, niin mä tai Eetu voidaan kattoa.”
”Se ei oo yhtään parempi että mulla on jalaton hevonen teidän jäljiltä.”
”Kiva. Sit en tiiä. Ei riitä pätevyys sanoa kuka vois olla hereillä.”
”Kuules! Sä et löis itse kenkää Adiemukselle, joten sä et myöskään sillon lyö kenkää Tetrikselle!”
”Ootsä nähny Adiemuksen etukaviot! Niihin ei lyö kukaan kenkää paitsi se Kauppisen mikäsenyton, se isä! Samppa! Kyllä mä oon Kissille lyöny.”
”Mä en loukkaannu siitä, että sä et uskalla olla mun kyydissä jos mä ajan yli sataakahtakymppiä.”
”…kenenkään ei ylipäätään pitäis ajaa yli sataakahtakymppiä…”
”Anna nyt se numero.”Oskari selkeästi harkitsi. Se pani kaikki purnukat pois, raapi niskaansa ja kääntyi sitten istumaan ruokintapöydän äärimmäiselle reunalle.
”En mä voi oikeesti antaa sitä. Tietäisköhän Eetu jonkun?”
”Tehdään vaihtokauppa. Mä annan sulle sen serkun numeron ja ylihyvän tekosyyn laittaa sille viesti.”
”Mitähän mä sillä teen!”
”Voi jeesus. Sen serkku on Enna. Se jolla on ne hiukset.”
”Ai se on samaa Kauppista?”Näki, että sitä kiinnosti. Ne molemmat stalkkasivat toisiaan somessa, mutta kun ne sattuivat samaan tilaan esimerkiksi Kontiolassa, ne eivät uskaltaneet edes katsoa toistensa päälle. Aikuiset ihmiset. Enna oli aika kiva, joten oli kurjaa uhrata se tällä tavalla, mutta se kärsisi Oskarista hyvän tarkoituksen takia.
”Mä soitan Eliakselle ja kysyn voisko se puhua sun kaa, mutta sit sä puhut mun puhelimella. Mä en sulle sen numeroa anna. Muuten sä soittelet sille joka yö.”
”Noni. Hyvä. Kiitos.”
”Enkä mä sen Ennan numeroa mihinkään tarvi…” Oskari mutisi katse jo kännykässä.
”Etpä. Sä oot kuinka vanha eikä sulla oo ollu oikeaa tyttöystävää. Sä tarvit apua.”
”On mulla tyttöystävä. Kohta. Kunhan se keksii että se tykkää musta. Hei, Elias!”
”Kuka? Kuka? Hä?” -
”Papapapapapa!” iskä komensi Juffea. Juffe tiesi varmasti, että se oli komentamista, koska iskä osoitti samaan aikaan sormellaan maahan. Juffe puolestaan oli kiltti poika, niinhän äiti sanoi, joten totteli mielellään ja heti. Hän hinkutti itseään voimakkaana poikana isin osoittamaan kohtaan ja etsi. Isi yritti näyttää jotain. Juffe sen vielä löytäisi. Ja löysikin! Hän ojensi iskälle kiveä.
”Ka!”
”Paa pois papapapa!”
”Kivi.”
”Joo papapapa Juffe papapapa.”
”Ota.”
”No anna papapa…”Isi tuli Juffen luo ottamaan kiveä, mutta Juffe ei ollut ajatellut, että sitten Pasikin tulisi, ja Pasista Juffe ei tykännyt. Hän huusi ensin varoittavasti, sitten kauhuissaan. Isi vain katsoi Juffea, sitten Pasia, ja sitten taas Juffea.
”Kuule Juffe kun papapapa Pasi papapapa.”
”Ei!”
”Papapa iskä papapapa sut Juffe papapapapapapapa?”
”EI!”
”Mitä ei, kun nyt papapapapapapapapa. Tuu. Iskä nostaa.”Iskä nostaa oli aina hyvä juttu. Juffe nuoli hieman hiekkaa kivestään, pudotti sen sitten takaisin maahan ja nosti kätensä iskän naamaa kohti. Hän puristi kummankin kätensä iskän kaulan ympärille ja nousi ylös, korkealle, korkealle! Se tuntui vähäsen vatsanpohjassa. Juffe potkutti jaloillaan, niin huimaava tunne helpotti. Voi kun oli kivaa! Isin syli ei kuitenkaan ollut päätepysäkki, vaan pian Juffe-parka mätkähti istumaan Pasin selkään. Se oli tosi korkealla se, koska Pasi oli ainakin keittiön pöydän, ainakin iskän auton, ainakin Juffen talon korkuinen! Niin korkealle ei niin pieni lapsi kuulunut, eikä Juffe uskaltanut edes hengittää. Hän pullisti poskensa ja takertui huolellisesti Pasin hiuksiin, jotka olivat saman värisiä kuin äitin ja isin harjat, joilla he aina tiskasivat paistinpannun.
”Katto ny”, isi kehotti, ja jatkoi: ”papapapapapapapa Pasia.”
Juffe ei sanonut mitään. Hän ei tiennyt vielä vuoristotaudeista ja ohuesta ilmasta kaukana merenpinnasta, mutta samaa pyörrytystä ja pahaa oloa hän koki kuin vuorikiipeilijät konsanaan. Yhtä korkeallahan hän koki olevansa.
”Isi papapapapapapapa sua vähä.”Kun Juffe ei sanonut mitään, Pasi alkoi liikkua. Edes silloin Juffe ei pihahtanutkaan. Isi vierellä hymyili niin kuin mitään pahaa ei olisi tapahtunut, mutta Juffe tiesi, että tapahtui. Heppa liikkui. Se meni tosi lujaa ja se oli korkea. Maata ei näkynyt melkein ollenkaan… Ja kun Juffe katsoi tarkemmin alas, isin käsi veti hänet taas keskelle heppaa. Kypäräkin meni vähän silmille, ja Juffe nosti päätään niin että pystyi katsomaan isiä sen raosta. Isiä nauratti, ja hän nykäisi kypärää pienestä lipasta, joka oli pienempi kuin Juffen Salama McQueen -lippiksen lippa.
”Papapapapapapapa”, sanoi isi, ”papapapapapa. Sitte syärähän.”
”Joo!” Juffe sanoi, koska yhtäkkiä hänellä oli nälkä. Ja pissahätä. Onneksi Juffe tiesi, että pissata pystyi samalla kun ratsasti hepalla.Juffen kotiin oli tehty syksy. Puut oli vaihdettu punaisiksi ja keltaisiksi. Varmaan isi oli vaihtanut yöllä. Kun Juffe katsoi puita, isi piti kovempaa takin selästä kiinni. Aukinaiseen suuhun lensi joku örkki tai roska, ja sen Juffe yski pois. Alkoi jo väsyttää. Enää ei kuitenkaan ollut nälkä eikä pissahätä.
-
Sellaista on Hopiavuoren tuvassa
”Mmmmeinaaksä osallistua siihen matkaratsastusjuttuun?” Hello kysyi venytellen samalla niin että melkein löi minua ohimoon etupenkiltä.
”Mihin?”
”Matka… Hmm. Kilpailut, joissa ratsastetaan maastossa monta kilometriä.”
”Kyllä tiedän mitä on matkaratsastus. Mutta missä on matkaratsastus?”
”Häh?”
”Mitä häh?”
”Tallilla! Siitähän oli viimeksi tänään kyselyjä Whatsapissa. Siis kuinka paljon sulta menee keskusteluja ohi kielen takia?”Laitoin vilkun päälle. Olin ajanut Hopiavuoren hevostallille satoja kertoja, mutta risteys tuli silti vieläkin ihmeellisesti kaksisataa metriä liian varhain. Vilkuttaa piti jo ison männyn kohdalta. Tällä kertaa sain jarruttaa ihan rauhassa ja kääntyä. Pysäytin auton postilaatikolle, vedin käsijarrusta ja nousin ottamaan postit laatikosta. Sitten istuin autoon. Näin, että Hello vilkaisi turvavyön suuntaan, mutta parkkipaikalle oli parinkymmenen metrin matka.
”Mä en ole tallin Whatsapissa”, muistutin.
”Vieläkään?” Hello ihmetteli ja nyppäsi kännykkänsä reitensä alta. ”Ei jeesus”, hän mutisi käydessään listaa läpi samalla kun parkkeerasin. ”Täällä on kaikki. Täällä on aina vaan Marshall ja Niklaskin! Miten sä et oo täällä?”
”Ei mut ole kai muistettu lisätä”, olin epäilevinäni, vaikka kyse ei ollutkaan oikeasti siitä.
”Nyt sitten. Tule!”Hello marssi jo päättäväisesti sorapihalla kun pääsin ulos, vaikka hän oli ollut äsken vielä vöissä apukuskin penkillä. Laitoin oven hiljaa kiinni ja avasin takaoven. Tellu ei ollut herännyt siihen, miten Hello oli paiskannut oven.
”Odota nyt. Unohdat tyttären.”
”Turha sitä on sieltä purkaa. Jos se äijä ei välittömästi lisää sua, me lähdetään samalla vauhdilla kotiin.”
”Ei riidellä hänen kanssa. Hello. Odota. Ei riidellä.”Hello pysähtyi, mutta hänen nenänsä osoitti edelleen tuvan ovea. Kädet olivat nyrkissä. Nyt pitäisi saada hänet rauhoittumaan. Oli ihan turha tapella sellaisesta asiasta. Vaikka koko maailma joskus unohtaisi, mitä minä olen tehnyt, Eetu Hopiavuori ei unohtaisi ikinä, ja se oli oikein. Oli aika pieni rangaistus, ettei päässyt mukaan Whatsapp-ryhmään. Jos joku tekisi minulle saman, minkä yritin tehdä Hellolle ja tein Eetulle, en päästäisi häntä myöskään pihaani tai hevostalliini. Jos Eetulla olisi ollut muita ammattihaaveita kuin hevostalli, olisin tuhonnut ne. En myöskään ollut niin nuori ja niin tyhmä, ettenkö olisi tiennyt täsmälleen sitä silloinkin. Silloin en ollut nähnyt ainoatakaan vaihtoehtoa, mutta olin tiennyt täsmälleen, mitä tein.
”Tule. Haemme hevoset. On niin hieno päivä.”
”Ei kun nyt mennään tupaan.”
”Mä en saa mennä sinne, sä tiedät.”
”Ja mua tympii kun mä en voi sitten mennä sinne jos sä oot täällä kun sitten mä mietin haluutsä mennä kotiin ja ootsä valmis ja onks sulla kylmä.”
”Sitten menemme eri aikaan talliin. Ei haittaa. Tule.”
”Ei kun nyt me mennään tonne.”Ei auttanut vastustella. Hello marssi takaisin samaa vauhtia, jota oli paahtanut tupaa kohti. Hän napsautti Tellun kaukalon vapaaksi, nyppäsi sen käsivarrelleen ja lähti riuhtomaan minua ranteesta perässään. Olin voimakkaampi. Olin aina ollut. Olisin voinut vain pysähtyä, eikä Hello olisi voinut minulle mitään. Toisaalta jopa Jerusalem olisi voittanut Hellon talutushihnanvedossa, jos se olisi halunnut. Niin kuin se, minäkin tiesin, milloin oli pakko totella. Tottelemattomuudesta ei olisi edes seurannut mitään, koska se ei yksinkertaisesti ollut vaihtoehto.
”Sinne”, Hello määräsi ovella ja työnsi minut edellään eteiseen. ”Terve!” hän kajautti sen jälkeen kohti keittiön puheensorinaa seesteisellä äänellä, josta kukaan ei olisi epäillyt, että hän raahasi mukanaan Milan Ryssänpoikaa.
Hopiavuoren eteinen oli pitkä, kapea ja epäkäytännöllinen. Olin ollut siellä monet kerrat, mutta vain Nellyn vieraana silloin kun Eetu oli poissa. Silloin pitkä eteinen näytti ihan pitkältä eteiseltä. Nyt se näytti paljon venytetymmältä ja pimeämmältä. Naulakosta pursusi takkeja niin, ettei käytävälle mahtunut edes hengitysilmaa. Kompuroin kenkiinkin. Hello ei käsittänyt, mikä valta Eetulla oli. Minulla ei olisi yksinkertaisesti varaa pitää hevostani missään toisessa paikassa. Vedin ilmaa keuhkoihini oikein syvään ja riisuin kengät siististi nurkkaan muiden jättämästä kenkäsekamelskasta huolimatta. Takkia olisi turha riisua, koska pian minut nostettaisiin niskasta rappusille.
Hello tavoitteli kättäni, mutta en tarttunut siihen niin kuin hän halusi. Hän naksautti kieltään ja pudisti päätään. Sitten hän veti minut ranteesta keittiöön niin kuin parrasvaloihin, eikä vastustaminen taaskaan ollut vaihtoehto.
”Mitäs täällä juonitaan?” Hello kysyi suu virneessä, kun koko sakki hiljeni. Hän ojensi Tellun istuimen Nellylle, kun tämä lähestyi meitä kädet ojossa, ja heitti postin Eetun eteen pöydälle. ”Prinsessanne on saapunut. Kumartakaa. Äh, Osku, mä tarkoitin kyllä Tellua, mutta kiitos.”
”Mä vaan nostin tämän…”
”Terve”, Eetu sanoi katsoen vaarallisesti suoraan minuun pöydän toiselta puolelta, eikä kukaan sanonut enää mitään.Miten Hello ei sulanut hyytelöksi ja valunut lattianraoista täytettyyn kellariin ja palanut siellä lämpökattilan kylkeen surkeaksi savunkatkuiseksi rapeaksi sotkuksi? Miten hän vain hymyili? Miten hän kehtasi painaa minut hartiasta Oskarin viereen ja vielä runtata ylimääräisen kerran kun yritin nousta?
”Meidän piti mennä suoraan tonne kentälle mutta mä haistoin että täällä on pullaa”, Hello höpötti, vaikka ei pihalla ollut kyllä tuoksunut miltään. ”Kuka on tehny? Nää on kyllä jonkun tekemiä oikeasti. Onko toi voisilmäpulla?”
Kukaan ei uskaltanut puhua. Eetun saalistajankatse sentään siirtyi minusta hitaasti Helloon. Pöydän alla piilossa Oskari taputti polveani, mutta katsoi tiukasti kahvikuppiaan. Olisipa minullakin ollut sellainen edessäni. En missään tapauksessa kuitenkaan uskaltaisi nousta hakemaan.
”Nellykö teki? Jaa. Jos te kaikki puhutte päällekkäin, niin mä kysyn Nellyltä iteltään kun se tulee riisuttamasta mun perillistä… Älkää nyt ainakaan sanoko että tässä on meidän kaikki maito!”
Eetu ikään kuin ravisteli itseään. Kasvoilla kävi häivähdys vihaisesta ilmeestä. Sitten hän pyyhkäisi hieman liian pitkiksi kasvaneet hiukset otsaltaan ja viittasi kohti jääkaappia.
”Siälon viälä yks purkki. Kysyyn jotta tuaako Minja tullesnansa. Kuulema on tunnin päästä tulos.”
”Mä jo säikähdin että mä joudun juomaan aikuisten mustaa kahvia. Milan? Saataksä juoda tätä? Tää on varmaan vähän seissy.”Eetun silmät siristyivät, kun hän katsoi minua taas. Olisipa Hello antanut minun vain olla hiljaa ja liikkumatta. Osa käärmeistäkään ei nähnyt saalista, jos se ei edes hievahtanut. Avasin suuni sanoakseni, etten ollut liian hieno juomaan vähän seissyttä kahvia, tiesihän Hello nyt sen.
”Paa uutta keittymähän”, Eetu kuitenkin komensi. ”Mäki haluan toisen kupin ja siälton viälä osa tulos.”
”Otaksä tän vai odotaksä uutta?” Hello kysyi minulta.
”Kyllä mä…”
”Hyvä, hyvä. Laitanko tän lirun sulle Eetu?”
”Paa vain.”Hello passasi minulle kupin kahvia. Kupissa oli sellainen ruma valkoinen poni, joka oli Hopiavuoren melkein kaikissa kupeissa. Se hyppäsi kauniissa metsämaisemassa ja oli putoamassa lampeen. Sen selässä yritti istua vaaleahiuksinen tyttö, joka oli yhtä ruma kuin poni, ja joka putoaisi kohta. Kuulin kellon raksutuksen.
”Mä huomasin muute vasta nyt että sä oot unohtanu pistää Milanin Whatsapp-ryhmään”, Hello jutteli kahvinpuruja mitatessaan niin kuin ei mitään.
Pöydän toiselta puolelta kuului vain syvä, vähän nuhainen hengitys. Ei muuta. Sitten pullalautanen liikkui minua kohti.
”Vaissoo. Siitä ota pullaa. Meirän äitee toi. Pitää laittaa sitte heti sun siihen ryhymähän. Ja varmahan siihen meirän ja Jannanki ryhymähän pitää laittaa kun mukulat on niin useen yhyres hoiros. Jotta saa kaikki kerralla kiinni sitte heti kun tarvittoo.”
En ollut ehtinyt pitää lukua siitä, miten liikkumattomaksi Oskari oli jähmettynyt. Huomasin sen vasta kun hänkin hengitti kerran keuhkonsa täyteen ja tarttui kahvikuppiinsa. En siis kuvitellut sitä, että hengitysilma oli kevyempää ja virtasi helpommin. Otin varovaisesti pullan, etten sotkisi pöytää, lautasia kun ei ollut, ja vilkaisin nopeasti Eetua. Hän katsoi kännykkäänsä täysin rento ilme kasvoillaan niin kuin en olisi hänen keittiössään istunutkaan. Hello vihelteli, ja kun Eetu hetken kuluttua laski puhelimensa pöydälle, poimi sanomalehden ja haukkasi pullastaan, tunsin, että taskuni värisi.
”Kaarooksä justihin sillä rasvaasella pannulla sitä vettä sinne? Hei soon se Poolanmettän autopajan isäntä jääny kii rattijuappouresta, kuulikko Hello?” Eetu sanoi.
”Alex tiesi sanoa jo eilen.”
”Joo. Siltä mäki kuulin. Hyvä jotta jäi. Nua on siitä huanoja jotta ne ei tapa vain ittiänsä jos kolahtaa, vaan viävät sivullisia mukanansa.”
”Äitiki sais kyllä mulle juoruta tommoset asiat. Kiva kuulla tolleen kyliltä. Mitä varten se edes on mun äiti jos se ei viitti ainoalle lapselleen kertoa kylän kuumimpia juoruja?”
”Eiks Ilveksen Allu muka oo sun veli?” Oskari kysyi.
”Äh, ei oo. Me löydettiin se roskiksesta ja päätettiin pitää se vaan.”
”On se sen velii. Tua on vain muuten pöyröö.”
”Se seurusteli se Tuomo Alexin kaa hetken joskus”, Oskari kertoi. ”Se autokorjaamon mies.”
”Hä? Mitä varti te että katto Aleksin perähän yhtää? Sei oo paikallisia. Sei tiärä jotta se hakkas akkaansa.”
”Alex kyllä kattoo ite Alexin perään…”
”Ooksä Oskari nähäny jotta soon aika piäni nainen? Ja vaikkolis isookin nainen niin tuallaasten kaas voi käyrä tosi häjysti. Poolanmettälääset…”
”Eikö se Nuppumäen se kultaseppä ollu se sen akka?”
”Oli. Siinä näjettä. Riski nainen, muttei juappohulluulle kukaa päriää. Kyllä mä sanon, jotta joka akkaansa lyää… Tai ukkoansa, niin…”Annoin puheensorinan virrata. Se oli itse asiassa tosi samansisältöistä kuin äidin luona oli ollut. Tämä kylä oli pieni, niin kuin meidänkin oli ollut, ja kaikki paikkakuntalaiset taisivat tietää toistensa asiat ihan niin kuin kotonakin. En varmaan uskaltaisi tulla tupaan omin päin, mutta minun ei tarvinnut pelätä Eetulta muuta hyökkäystä kuin rumia katseita. Tyhjänpäiväisen, kodintuntuisen juoruilun kuunteleminen tuntui parantavan joitain nirhaumia sisältäni, vaikka en ollut koskaan edes tiennyt, että niitä oli olemassa. Elämä olisi voinut olla alusta asti ja aidosti sellaista, mitä tämä hetki edusti.
”…opetti viälä teirän ikäluakkaa! Eikö, Milan?”
”Mitä?” hätkähdin.
”Se Nuppumäjen Sisko?”
”Joo, muistan hän meidän englannin opettaja.”
”Siinäs näjet.”
”Milan oli kylläkin A-luokalla muiden hikarien kanssa. Meitä ihan varmasti opetti Kontiokorpi.”
”Sei kylloo mulla ollu.”
”No ei kai kun sä oot niin äärettömän vanha ja lähdit yläasteen jälkeen sieltä. Eiralla se oli vielä lukiossa.”
”No kyllä sinä silti sen Siskon tiärät kuinka mukava soon. Joutua ny tuallaasta poliisin kaas selevittämähän. Selevä asiahan soon jotta soli pajalla ollu se auto, eli varaastettu, kun se kerta sillä omin lupinensa ajoo.”
”No äiti sano että ne nyt joutuu kysymään joka tapauksessa. Mutta tyhmä on kun sinne autonsa edes vei.”
”Soon ollu aikoonansa aiva pätevä koriaamahan. Mutta miten Eirallon voinu muka olla Kontiokorpi? Eikoo Heli ollu silloon?”
”Se pitää vaan yläastelaisille.”
”Ai nii joo…”-
No nyt on jännää! (tähän se :eyes: emoji) Ensinnäkin tämä Milanin ja Eetun välinen jännite! Mitä ihmettä on tapahtunut?? Kertokaa!!! Toisekseen miten Eetu muka voi olla pelottava? Sille kun murahtaa takaisin niin sehän on melkeenpä ihan nössykkä?
Kolmannekseen jos Tuomo vaikka vihdoin sais vähän selliaikaa, olis mun ja Helin puolesta ihan oikein sille ääliölle (mitsunsa Heli käyttää Seinäjoella merkkihuollossa). Vois pistää Tuomon vaikka lopullisesti pois Otsonmäeltä. Neljännekseen Heli tuuraa välillä Kontiokorpea sekä englannin että ruotsin opettamisessa lukion puolella :> Pääasiassa se opettaa kyllä yläastelaisia ja yrittää saada tehtyä vähän lisää pedagogisia opintoja mitä käännöstyöltään ehtii
Ja viidennekseen, MITÄ ALEX PERKALETTA!! HELIKIN POLTTI JO NÄPPINSÄ TUOMON KANSSA!!
Meillä alkaa olla aika hyvä kokoelma opettajien nimiä, kun Severi Kivelä on (ainakin yksi) matikanopettaja yläkoululla ^w^
-
-
Jesse Rantanen– Huomenta. Lirkutin Eiralle, ja sain vastaukseksi vain tuomitsevan katseen. Selvästi hän yritti mumisten sanoa jotain huomenen tapaista takaisin eikä selvästi ollut aamuihminen, sen kertoi jo hänen olemuksensa. Hän käveli haukotellen ja unisia silmiään hieroen makuuhuoneen puolelta ottamaan kahvia itselleen ja istahti sitten mua vastapäätä keittiön pöydän ääreen vaaleanpunaisessa yöpaita hameessaan. Eira oli siis viimein päättänyt herätä. Edellisenä yönä laitettu siisti nuttura sojotti nyt latvoja myöten joka suuntaan purkautuneena. Häntä varten olin matkustanut kotopuolesta Hopiavuoreen. Matka oli ollut pitkä ja puuduttava, mutta se oli sen arvoista, sillä halusin vain nähdä hänet, ja hänen kauniin hymynsä, jota minulla oli alkanut olla ikävä. Sain majoittua Hopiavuoren tuvan pirttiin, kysyttyäni asiaa Eetulta. Ja kutsunut Eiran luokseni tallin tuvan pirttiin, jossa sain majoittua niin kauan, kun kuppaisin Hopiavuoressa. Yksi asia oli johtanut toiseen ja koko viime yön sain tuntea tytön pienen alastoman kehon omaani vasten ja hän minun, kun olimme nukkuneet lusikassa ja vain hengittää hänen tuoksuaan.
– Miten nukuit?
Eira soi minulle pienen ujon hymyn. – Hyvin.
– Se on hyvä. Hymyilin hänelle takaisin ja katsoin hänen kauniita sinisiä silmiään, kun hän tuijotti minun pähkinä ruskeisiin silmiini. Viime yö oli ollut parasta mitä meidän välillä oli tapahtunut, eikä siitä tarvinnut sen enempää meidän kahden puhua sanallisesti. Kenenkään muun tai muiden ei tarvitsisi tietää meistä, niin olimme edellisenä yönä sopineet.-
Kuka V***U tää Jesse on? Hä?!
Ja mitä ihmettä ja miksi ja mitenkä ja missä tässä nyt mennään? Ei mulla muuta. Lisää, kiitos. -
Mun täytyy nyt kommentoida, että tässä tarinassa taidetaan käsitellä Jesse Rantasen unta. Jos tämä olisi tapahtut muualla kuin Jesse Rantasen unessa, mulla ei olisi kuin yksi keino selittää tarinoissani, miten Eira olisi ryhtynyt tällaiseen, ja sen keinon jälkeen Jesse Rantanen olisi Otsonmäen poliisin asia. Niin synkkiä asioita, kuin seksuaalinen väkivalta, puolestaan en juuri nyt melelläni käsittelisi tarinoissani. Onneksi tämä ol kuitenkin vain uni. Eihän Eira muualla kuin unessa ryhtyisi tähän pojan kanssa, jonka on muistaakseni nähnyt yhden kerran.
-
-
JesseJesse Rantanen ( jos ei muista) oli vierailija tallilla. (Mulla ei ole tiliä täällä enää, mutta tarinat saattaapi löytyä 2024 tallipäiväkirjasta.) Eirahan opetti Jesselle hevostaitoja. Jesse pääsi jopa vahtimaan Hellon koiria yhdessä kohtaa. Ja nyt Jesse tuli tapaamaan Eiraa taas pitkästä aikaa.
-
Matkaratsastuspäivä
Kun muut lähtivät matkaratsastamaan, minä jäin siivoamaan paikkoja ja Skotti tietenkin aina vain hakaansa. Kovasta uhostani huolimatta en ollut uskaltanut lähteä. Mitä lähemmäs Hopiavuoren hevostallin suuri matkaratsastusspektaakkeli oli tullut, sitä huonommin olin voinut, koska uusia lääkkeitä oli jouduttu vähentämään. Lopulta oli ollut pakko todeta Eetulle, että vedän itseni yli osallistujalistasta. En jaksaisi ratsastaa edes mopolla viittätoista kilometriä jyskyttäväravisesta työhevosesta puhumattakaan.
Vielä ei sentään pyörryttänyt, vaikka noukin osallistujien pudottamia muutamia roskia kuraisesta maasta. Vielä jaksoin kantaa jälki-ilmoittautumisia varten vintiltä raahatut tuolit ja pöydän takaisin, joskin jouduin viemään jokaisen tavaran yksitellen. Kiinteän ruuan syömisestä sai enää vain haaveilla tällä suulla, mutta sentään tunsin nälkää vielä. Onneksi olin sillä tavalla taistelukunnossa. Jaksaisin vielä hyvän aikaa pitää puoliani ja vaatia lääkkeiden vaihtamista, jos kerran en kokonaisia annoksia saanut syödä ja pienemmät eivät auttaneet juuri ollenkaan.
Jaksoin mennä Skottiakin katsomaan. Se luuli, että toin ruokaa, ja ravata tömpsötti vastaan. Vaikka tulin tyhjin käsin, se ei näyttänyt pettyneeltä, vaan nojaili isona poikana leveää rintaansa aitaa vasten niin että ritisi ja nautti niskarapsutuksista. Hieno hevonen. Mukaani en viitsinyt sitä kuitenkaan ottaa, koska aivan pian piha ja suuli täyttyisivät palaavista viidentoista kilometrin kilpailijoista.
Viihdyimme pitkään rapsuttelemassa nyt kun Pasikin oli kilpailemassa eikä ajamassa Skottia pois. Taisimme päättää lopulta ihan samaan aikaan, että nyt riittää. Skotilla oli nälkä ja se kääntyi suurelle heinäkasalleen. Minullakin oli nälkä, ja yritin muistaa, oliko Eetulla tehosekoitinta, että saisin vaikka hedelmiä mössöksi ennen kuin kilpailijat palaisivat.
-
Taksikuski
Olin juuri lähtemässä talliin, tai ainakin ajattelemassa lähtemistä sohvalla, kun Eetun pää pilkisti eteisen oviaukosta huoneen puolelle.
”Eira”, pää sanoi, vaikka olisi siellä muitakin ollut kuin minä.
”No?”
”Haje Hello tänne.”
”Muttaku Inka–”, aloitin, mutta ärsyttävää kyllä Eetu ei juuri sillä kertaa keskeyttänytkään, vaan vain tuijotti odottavasti.
”Mitä? Onko sulla jotaki?”
”No ei oo! Mut mä en halua mennä. Mä hain just puoli tuntia sitte Oskarin!”
”Eli et haje sitä?” Eetu varmisti.
”No… En?”
”Nelly”, Eetu sanoi sitten ja kohdisti katseensa seuraavaan uhriinsa.
”Noo?”
”Mä meen hakemahan Helloa. Voittako te kattoa jotta Sonja tuloo yhtenä kappalehena maastosta?”
”Et sä voi hakee mitään ko sä viet Juffen vauvauintiin”, Nelly sanoi aivan rauhallisesti.
”Minä?”
”Niin.”
”Mitä varten minä sen viän? Mä luulin jotta soon sun juttu viärä sitä.”
”Ei oo tällä viikolla, ko sä viet. Mä pakkasin teidän tavarat jo.”
”Aha. No tarvittooko sitä Helloa hakia justihin nyt vai voinko mä hakia sen kun me tuumma?”
”Kuule ko sähän nyt oot se, jolle Hello on ilmeisesti puhunu jotain, ja joka näitä käskyjä nyt jakaa”, Nelly muistutti.
”Aivan. Mihinä Noa on?”
”Kyllä mä voin sen Hellon sit hakee”, lupasin siinä vaiheessa.
”Hyvä”, Nelly nyökäytti. ”Jos miehet menee uimaan, mun pitää varmaan mennä talliin. Voisiksä tuoda Eira maitoa samalla vai onko sulla kiire ja väsy?”
”Ei kun kyllä mä voin samalla. Kun mä kuitenkin meen.”Silloin toisesta oviaukosta tassutti ja kolisi Noa, joka tarkeni näköjään vieläkin viidellä varpaallaan ihan hyvin ilman sukkaa.
”Kuulinksmä et sä oot lähdös kauppaan?” Noa kysyi.
”Joo?”
”Voisiks hakee Chain samalla roundilla kun se meinas et se lähtee käveleen tos satees?”
”No voi pers… Joo. Kai.”
”Kyl mä annan sulle bensarahaa.”
”Kuulitko Eetu: normaalit ihmiset antaa toisille bensarahaa kun ne hakee niiden kaikkia poikaystäviä!”
”Enkö mä antanu sulle justihin aamulla kakskymppiä kun sä ronajit?”
”Ai nii. No. Mä meen nyt sitte. Jos pitää hakee vielä jotain niin mä en käänny takas jos mä oon ehtiny jo pois kirkonmäeltä ennen kun te laitatte viestin! Ja sanokaa Hellolle, Oskarille ja Chaille että hommaavat toimivat autot!”
”Et viittis hakee Milania?” Alex kysyi ruokasalin ovelle keittiöstä rynnättyään.
”ILMAJOELTA!” ehdin huutaa ennen kuin muut älysivät nauraa ja ilmaista, että se oli vitsi.
”Viimeesenä kortin saanu on taksikuski”, Eetu muistutti Hopiavuori-Ilves-Helmipuro -klaanin kultaisesta säännöstä.
”Muistakaa toi sit kun se ton boifrend viimein ajaa kortin!”
”Chailla on jo kortti. Mut mä muistutan noit sit kun Juffe ajaa.” -
Eräänä päivänä, kun Eira saapui Hopiavuoreen, Noa olikin tullut kotiin!
(Viimeinki tääl on jotain poikia, vaikka Noa onki jo niin ikivanha, ainaki yli 30.)
-
Byääh <3 Tästä tuli niin hyvä mieli :’)
-
-
Deitti
”Että turhaan taas pullikoit vastaan. Kyllä me Simon kanssa tiedetään aina parhaiten”, Nelly lopetti puhettaan Sonjalle ja heristi kullanväristä korvakorua häntä kohti. ”Nyt vaan eteenpäin, ja jonain hienona päivänä koittaa aika GP-ratojen”, se jatkoi unelmoiden samalla kun yritti saada samaista korvakorua asettumaan korvaansa.
”Jos ei nyt vielä mentäisi niin pitkälle”, Sonja tuumasi ja vilkaisi ulos, vaikka pimeästä ikkunasta ei enää näkynytkään muuta kuin suulin päädyn valo.
”Kyllä sillä Harrilla vielä hetki menöö”, Eetu sanoi tiskipöydän nojailun lomasta. ”Ota lisää kaffia orottaesnas.”
”Sä oot muuten aika hienona..?” pistin väliin kun sopiva hiljaisuus laskeutui.Sonja kai tiesi jo, mitä tapahtui, kun ei kommentoinut Nellyn mekkoa tai muutakaan mitenkään. Se keskustelu oli ehkä käyty jo, koska herättihän tuollainen nyt huomiota. Nellyn näki yleensä suurin piirtein pieruverkkareissa. Tukkaansa se piti sotkuisesti kiinni, ei tuolla lailla kiharrettuna. Se oli menossa johonkin tärkeään juttuun. Sillä oli jumalauta kynsilakkaakin.
”Joo, mä oon lähdössä treffeille.”
Vilkaisin Eetua. Sillä oli tallivaatteet, eikä se elehtinyt yhtään niin kuin olisi menossa johonkin. Nelly hymyili nopeasti ja kiiruhti eteiseen. Kuului muutama tömpsähdys ja sitten se palasi mustia korkeita korkokenkiä roikottaen.
”Mä tiiän et nää ei mee oikeesti tän mekon kanssa mut mulla ei oo muita…”
”Kyllä ne nyt yhden näytelmän ajan menee ihan hyvin”, Sonja arvioi.
Eetu ei sanonut mitään, vaan kaivoi jääkaapista kinkkupaketin ihan rentona ja rauhallisena. Ja paskaisissa vaatteissa.Aivot tuntuivat tilttaavan hieman. Olinko oikeasti vain kuvitellut kaiken tämän ajan, että Eetu ja Nelly olivat pariskunta? Ei, nyt meni vainoharhaisen puolelle. Nehän asuivat yhdessä. Ja ai niin, niillä oli mukula. En ollut kuvitellut. Ne eivät kuitenkaan vaikuttaneet, tai ainakaan Eetu ei vaikuttanut siltä, että olisivat olleet jonkinlaisessa avoimessa suhteessa.
Nelly nauroi ja katsoi minua silmiin. Olin tuijottanut jo jonkin aikaa.
”Sä näytät niin hämmentyneeltä ko ihminen voi!”
”Koska tämä sun prinssi saapuu?” Sonja tiedusteli asiallisesti.
”Ihan just. Se on aika täsmällinen.”
”Ja kuka vittu se on?” kysyin taas Eetuun vilkaisten. Se hymyili huvittuneena suu täynnä kinkkuleipää.
”Älä kirva”, se mutisi vaikeasti leipänsä lomasta.
”Oi tietäisitpä vaan. Mut parempi ettet tiiä. Tulisit vaan kateelliseksi. On se semmonen uros.”
”Se luuloo pian jotta sulla on salaanen poikaystävä…”
”Ei se kauheen salanen oo ko sä oot siinä kuuntelemas.”Vaikka ikkunasta ei vieläkään nähnyt mitään, tähysin heti kaula pitkänä pihalle kun tuvan seinustalla kuului autonrenkaiden rahinaa. Joku ajoi auton maneesin viereen: ei siis tallin parkkipaikalle, vaan oikein pihaan. Kyydistä nousi tumma hahmo… Ja toinenkin tumma hahmo. Ääriviivoista päätellen Nellyn deitti oli keskikokoinen. Muuta siitä ei tiennyt. Toinen noista hahmoistahan sen piti olla. Mikä takia niitä edes tuli kaksin kappalein?
Seinä peitti sulhot ikävästi ennen kuin ne pääsivät kuistin valoihin asti. Nelly nauroi taas. Oveen koputettiin. Mitä ihmettä? Nuo eivät ainakaan olleet keitään tuttuja. Kuka nyt koputti Hopiavuoren tuvan oveen ikinä?
”Tuu sisään!” Nelly huusi.
”Niitä on kaks”, kuiskasin.
”Tietenkin niitä on kaks.”
”En mä voi tulla sisään ennen kun sä avaat oven!” herra mysteerimies huusi seinän vaimentamalla ja vääristämällä äänellä.
”Jaha”, Nelly naurahti.En ollut ainoa, joka vahtasi kaula pitkällä eteiseen Nellyn perään. Sekään ei riittänyt. Hiivin oikein katsomaan, että mitähän vittua nyt taas. Muut tylsimykset, eli Sonja ja Eetu, varmasti tiesivät, mistä on kyse, ja törröttivät paikoillaan niin kuin tikut paskassa.
Ovi avautui. Sieltä työntyi kukkakimppu ensimmäisenä. Se ei ollut mikään marketin kimppu. En edes tiennyt ketään, jolla olisi ollut tuollainen kimppu, ellei nyt joitain morsiamia laskettu. Rakastuin vähäsen. Saisi minuakin viedä joku tuollainen ulos. Kimpun perässä seurasi käsi, joka oli puettu mustaan takkiin, joka ei ollut puvuntakki sen paremmin kuin pihatakkikaan, ja sen kiinteänä osana eteiseen kilisi helavöineen kaikkineen koko komeudessaan —
”Hello?”
”Hei Alex!”
”Säkö oot ton deitti?”
”Tietenkin. Keneksi sä mua luulit. Oottakaa kaks sekuntia, mä meen sanomaan hei noille.”Hello painoi suukon Nellyn poskelle ja kumarsi sitten talon rouvan edellään takaisin keittiöön. Oven raosta sisään pujahti toinen mysteerimies, jolla oli pariskunnan lapsen sisältävä turvaistuin käsivarrellaan. Nyökkäsimme toisillemme, mutta sitten halusin palata keittiöön oudon näytelmän pariin.
”Heeeei Eetu”, Hello tervehti pukuunsa kuuluva ihmeellinen lakki kourassaan, ”ja Sonja.”
”Terve.”
”Mä tulin hakemaan ton sun vaimon treffeille.”
”Kuulemma asia on näin.”
”Mä toin vaihdossa sulle noi”, Hello sanoi ja osoitti peukalollaan pientä perhettään.
”Iltaa”, Milan sanoi ovensuusta arasti.
”Mennäänkö sitten?” Hello kysyi Nellyltä ja tarjosi hänelle kättään. ”Kylläpä rouva on hienona tänään. On oikeen värjättyä ripseä ja kaikkea, voi että.”Vahtasin suu auki vuorotellen kaikkia keittiöön jääviä kun Nelly purjehti Helloineen eteiseen, pukeutui deittinsä avustamana takkiinsa ja hävisi sen valmiiksi avaamasta ovesta. Tuijotin vielä ikkunastakin, kuinka Hellon muotoinen varjo avasi oikein autonsa ovenkin valmiiksi Nellylle ja sulkikin sen sen perässä.
”Mitä vittua täällä tapahtuu?” kysyin lähinnä Eetulta.
Se vastasi kohauttamalla olkiaan. ”Nelly haluaa reffiille ja minen kerkiä viärä sitä niin paljo kun se haluaa”, se sanoi niin kuin ei mitään.
”Ja teitä ei haittaa?” kysyin molemmilta herra poikaystäviltä.
”Hän on onnellinen että saa laittaa hienot vaatteet ja mennä teatterissa.”
”Miks mua haittaas? Meinaakko jotta nuaren kesken tapahtuus jotaki epäälyttävää vai? Tai siis… Enemmän epäälyttävää kun normaalina päivänä? Nehän vain tällää ittiänsä ja menöö kattomahan näytelmää. Ny emäntä pääsöö sinne ja mä en jouru silti menemähän.”
”Mistä vitusta mä sitten saisin tommosen joka vie mua treffeille tolleen et avaa ovet ja tuo vittu kukkiaki? Viimeks ku mulla oli mies nii sen käsitys treffeistä oli et se istuu mun sohvalla, juo kaljaa ja kaivaa napanöyhtää!”
”Mistä ihmeestä sä etsit miehiä?” Sonja kysyi.
”No se löyty muistaakseni Otsonmäen siitä kapakasta!” -
Aargh, viimeksi oli niin hyvää tarinapohjaa Oskarin tarinasta Leon ja Camillan kanssa, mutta en tiedä, voiko siitä enää jatkaa. Aikaa mennyt sen verran.
Leo Elmeranta, ryysyjen prinssi
Astuin sisään tupaan. Camilla oli tulossa vanavedessä. Huomasin, että pihassa oli ollut Alexin auto. Niin ainakin Susi oli sanonut, että se oli. Ovella vastaan tuli pukuihin ja mekkoihin sonnustautunutta porukkaa.
”Minä voin olla sinun prinssisi liinakolla tammalla”, naurahdin tuvan oven suussa kuullessani Alexin sanat keittiöstä.
Huomasin, kuinka kaksi päätä nousivat minua kohti oudoksuen.
”Noista ryysyistä ei kyllä paljoa prinssiä tehdä”, Alex murahti ja palasi kahvinsa pariin.
Eetu oli minulle jo tuttu. Olihan Pami aikoinaan asunut Hopiavuoressa. Tuvassa istui myös Alexin lisäksi toinen viehättävä daami. Varmasti sellainen, joka joi parasta viinikertaa ja söi pihvinsä puoliraakana Michelin ravintolassa. Ehkä sellainen, ettei minulla ikinä olisi varaa. Hänen kasvonsa olivat kuitenkin lämpimät ja ystävälliset.
”Hei, me emme ole varmaan tavanneetkaan. Minä olen Sonja”, nainen kohottautui hieman kättelemään.
Puristin tiukasti kättä. ”Leo.”
”Onko talliin muuttanut uusi hevonen?” Sonja katsoi minua ja Eetua hieman kysyvästi.
”Ei, tuo ryysyjen prinssi asuu aina välillä Camillan ja Suden nurkissa”, Alex esitteli minut puolestani.
”Minun ravuri Pami asui täällä hetken aikaa Camillan valvovan silmän alla. Nykyään se asustaa Seinäjoella, kun en ole niin paljoa ravireissuilla”, hymähdin.
Katsoin Alexia. Silmissä oli jotain sellaista paloa, mikä houkutti minua.
”Paminhan minä muistankin. Sinä olet siis ravi-ihmisiä?” Sonja piti keskustelua yllä.
”Joo. Valmennan ja ajan kilpaa muiden hevosilla ja välillä omallani. Pami on nyt ollut hieman tauolla”, hymähdin.”Miten pirussa sää jo tänne kerkesit? Meidän pitäs olla menossa jo”, Camilla ilmestyi tuvan ovelle.
”Mihin meillä on kiire? Ei kai Hopealinnassa ratavarauksia ole”, vilkaisin Camillaan.
”Pami ja Lasso odottaa jo autossa. Mennään”, Camilla hoputti minua.
”Onko Lasso lährössä jonnekin?” Eetun pää nousi päivän lehdestä.
”Älä huoli, kyllä se vielä kerkeää iltavuoroon,” Camilla naurahti ja katosi ovesta.
”Hei! Ja oli hauska tavata”, heilautin kättäni tuvassa istuville.
Ennen katoamista käännyin ja iskin silmää Alexille: ”Jos koskaan haluat ryysyjen prinssin kanssa trehveille, tiedät, kenen sohvalta minut löytää.”-
Tämä on samalla kommentti vähän tuohon Alexin tekstiin edellä, mutta aina kauhean kiva kun toiset kirjoittavat Sonjaa, vaikka vain vähän. Miten he näkevät Sonjan (”joi parasta viinikertaa ja söi pihvinsä puoliraakana Michelin ravintolassa”), mitä Sonjan oletetaan tietävän tai jotain muuta, ihan jotain pientäkin. Myönnän, että olen viime aikoina ollut tosi huono siinä asiassa, Nelly on ainoa helppo ja osin varmaan siksi, että se on vähän NPC-hahmo nykyään.
-
Täällä aika pysähtyy, venyy ja vanuu. Pitää kirjoittaa siitä, mistä huvittaa kirjoittaa. 😀
Leo on sellainen kertoja, että en osaisi sitä itse kirjoittaa. Periaatteessa osaan pilkkoa sen osiin, mutta vaarmaan oma itsevarmuuden puute kirjoittajana jarruttaa. Sehän on suora niin kuin Hello, mutta sillä on asiallisempi suodatin ja se tietää, mitä uskaltaa sanoa ääneen. Lisäksi sillä on sen verran pretty priviledgeä, että se voi sanoa jopa joitain samoja asioita kuin Hello, ja sen sanomana se on vielä hyväksyttävää koska se on komea. (Älkää viitsikö: kyllä kaikki tietää, että kauniit ihmiset saa anteeksi paljon sellaista mitä muut ei.) Hahmona se on siitä ihana, että sitä ei yritetä pintaremontoida hyväksi mieheksi tai vävyksi, kun se ei kerran sitä ole, mutta silti se on selkeästi hyvä ja luotettava ystävä.
Alexin mielestä se on varmaan kaikkea, mitä miehen pitääkin olla, eli sellainen, mitä pidetään miehekkäänä miehenä hyvässä ja pahassa. 😀 Se tekee siitä erilaisen kuin kukaan muu hahmo täällä. Lähimpänä on ehkä Joel, mutta kun Joel on kovin kiltti, Leo on aika hävytön tyyppi. Kyllä mä näen tässä rakkaustarinankin mahdollisuuden, ja aika erilaisen vieläpä. Kirjoitan ennen kaikkea sellaisia romanttisia rakkaustarinoita, joita yleensä suunnataan tytöille kirjallisuudessa. Tässä olisi mahdollista tutkia jotain muuta.
Musta on mielenkiintoista lukea ensivaikutelmia myös Sonjasta. Aika harvoin pääsee Hopiavuoren kaltaisessa kerronnassa tilanteeseen, jossa kirjoittaja tuntee hahmot syvällisesti vaikka hahmo ei. Silloin on parhaat mahdollisuudet tutustuttaa hahmoja hahmoille tyypillisellä tavalla ja kertoa, mitä oma hahmo toisessa ensimmäisenä näkee. Sonjassa voi nähdä vaikka mitä. Se on asiallinen alussa, mikä tekee monesti ihmisestä osin peilin, joka heijastaakin itse asiassa toisen hahmon tunteita itsestään. Vakavan asiallinen ilme ei tarkoita mitään, mutta toisesta hahmosta kertoo paljon se, tulkitseeko hän ilmeen vihamieliseksi vai ystävälliseksi ja alkaako ajattelemaan positiivisia vai negatiivisia juttuja. Tartuin tähän, koska Leo tulkitsi ensimmäisenä, että Sonja on upea nainen, ja se sopii Leon tapaan katsoa ihmisiä. Sitten hän tulkitsi, että Sonjalla on kallis maku. Ilmeen ja olemuksen hän tulkitsi ystävällisenä siitä huolimatta, että yllättävän usein raha ja tietty koppavuus mielletään yhteen, ja tulkinta kertookin Leon suhteesta itseensä: miksi kukaan hänelle nenäänsä nyrpistelisi, koska hän on hyvä tyyppi.
En osaa päättää, kumpi on huvittavampaa: se, että Camilla suhtautuu Leoon niin kuin karkailevaan taaperoon, vai se, että Eetu havahtuu ja huolestuu heti kun Lasson nimi sanotaan.
-
-
Koska tähän nyt vain on pakko tarttua.
Rekkaäijiä ja muita hulluja
”Sonja, vieks Harri sua tolla tapaa treffeille?” vaati Alex saada tietää, kun teatteriin menijät ja Camilla Leoineen olivat hävinneet keittiöstä.Piti miettiä vähän aikaa, mutta tunnustaa sitten, että aika harvoin kyllä. Tai miten sen nyt ottikin. Kyllä me kävimme silloin tällöin milloin missäkin kaksin. Aika usein minä ehdotin näitä menoja, mutta Harri oli aina mukiinmenevä seuralainen. Mutta paljon me olimme kotona ihan keskenämme, kuten kaikki kunnon keski-ikäiset.
”No, käytiin me viime viikonloppuna Tampereella syömässä vähän paremmin mun synttäreiden kunniaksi”, sanoin sitten.
”Vähänkö hienoa!” ”Ooo, oliko hyvää ruokaa?” ”Mikä paikka se oli?” kuului pöydän ympäriltä.
”Semmoinen kuin Bertha ja oli hyvät ruuat kyllä. Se taitaa tällä hetkellä olla Tampereen ehkä paras fine dining -ravintola. Ehkä ainoakin, en tiedä.”
”Maksoiko Harri?”
”Joo, se oli vähän niinkuin sen lahja mulle.”
”Ai että…””Päästäiskö Harri sut jonkun Hellon kanssa teatteriin kahdestaan?” kärtti Alex.
”Kyllä se kai. Ainakin se päästää mut kaverien kanssa, jos se ei itse halua lähteä.”
”Ai.”
”Ei siitä niin kauaa ole, kun mä olin sen Kimmon kanssa yhdellä keikalla. Harri ei tykännyt niistä esiintyjistä niin paljon, että olisi halunnut mukaan, niin mentiin sitten Kimmon kanssa kahdestaan.””Mistä helvetistä sä Harrin oikein löysit? Ei tommosia ainakaan Otsonmäen kapakoissa kasva. Tuskin Seinäjoellakaan.”
Naurahdin. Miten senkään nyt otti.
”No, eka mä löysin sen töistä, mutta se oli naimisissa ja niin olin mäkin. Sitten mä löysin sen Seinäjoen Prismasta. Sitten Tinderistä, mutta swaippasin vasemmalle. Ja nyt viimeksi löysin sen ulko-oveni takaa.”
”No hitto. Pitääkö mun nyt mennä sinne Prismaan sitten kytikselle? Kun en mä nyt sun ulko-ovelleskaan voi tulla norkoilemaan. Töistä ei löydy muuta kuin rekkaäijiä ja Tinderistä muita hulluja.”-
Hehe aina vaan Harri olis Hopiavuoren kaikista tyypeistä varmaan mun suosikkipuolisoehdokas itselle… 😀 Tämä tarina ei kuitenkaan kerro Harrista pelkästään, vaan siitä, mikä on Sonjan normaali. Eihän mikään ihmistenkään juttu oikeasti kerro siitä, mistä ihminen itse luulee. Jos oma normaali on sama kuin Sonjan (tai sen, kuka ikinä juttua kertookaan), sitä ei huomaa edes. Mun normaali on tosi eri kuin Sonjan. Harri ei vie sitä sen mielestä juurikaan ulos. Jos joku menisi mun kanssa ulos (syömään, after rideille, matkoille) noin monta kertaa edes mun elämän aikana kuin Harri on mennyt parisuhteen aikana, väittäisin Sonjan asemassa että kyllä, se vie mua ihan koko ajan johonkin. :DD En tiiä, miten paljon sitten keskivertokansalainen käy ulkona, kun mun unelmailtahan kuitenkin on olla yksin himassa ja kirjoittaa…
En tiedä miksi olisin lyönyt vetoa sen puolesta, että Sonja tarttuu tuohon ulos ”päästämiseen”, mutta niin ei käynyt. Se antoi sen mennä ohitse ihan normaalina juttuna, ihan niin kuin Alexkin pitää sitä ihan normaalina verbivalintana ja ajatuksena. Tykkään oppia lisää hahmoista ja olla välillä väärässä.
-
-
Ryysyjen prinssi ja kusinen Volvo
”Juuh”, Eetu sanoi hengittäen samalla ilmaa sisään niin kuin vain suomalaiset osaavat.
”Jep jep”, vastasin, koska niin olin kuullut muidenkin siihen vastaavan. Tiesin, että se tarkoitti samaa kuin joo, mutta siinä kontekstissa sillä täytyi olla eri merkitys. Vähän niin ”terve” tarkoitti samaa kuin ”moi”, vaikka se kuulostikin hyvinvointiin liittyvältä sanalta.
”Sellaasta”, Eetu sanoi ja taputti polviaan, ja sekään ei tarkoittanut samaa kuin yleensä.
”Niinpä”, valitsin vastaukseksi ja katselin seinille. Tuntui kuin Hellon ja Nellyn treffit olisivat kestäneet kolme tuntia, vaikka he olivat lähteneet pihasta parikymmentä minuuttia sitten.Silloin jumalan kiitos ovi kolahti ja Eira paukahti sisään. Nytkähdimme Eetun kanssa kumpikin noustaksemme, mutta kun katsoimme toisiamme, jäimmekin istumaan. Eetu risti säärensä ja heilutteli varpaitaan liian nopeasti että se olisi voinut näyttää oikeasti huolettomalta.
”Alex Tiederberg!” Eira kajautti.
”Se sanotaan bäri”, Alex vastasi keittiöstä.
”Ihan sama! Kuule–”
”Jos mä tästä…” Eetu mumisi ja nousi ihmeellisen hankalasti pitkille koivilleen. ”Kahavia…”
”Joo”, vastasin, ja mietin, voisinko itsekin nousta sohvalta. Periaatteessa lapset pärjäisivät keskenään leikkimatollaan, mutta en ollut varma, saisinko seurata Eetua.
”– Tuomon?” kuului keittiöstä.
”Tietenkin! Kuka vittu ei Tuomoa tunne?”
”No mä!”
”Helvetin hyvä. Älä tutustukaan.”
”No kun se Oskarin auto–”Oskarin auto tai joku Tuomo ei suuremmin kiinnostanut minua. Vilkaisin kuitenkin Eetua parhaani mukaan uteliaisuutta esittäen ja lähdin seuraamaan häntä sillä varjolla keittiöön. Siellä Alex istui takakenossa penkillä ja Eira törrötti puolestaan erittäin etukenossa pöydän päädyn ääressä takki vielä yllään.
”Mitäpä mekastatta?”
”Ei mitää!” Eira ilmoitti. ”Anna jo mulle sen numero.”
”No et sä sille ala soittelemaan.”
”Alanhan. Ja jos sä et sitä anna niin mä soitan siihen autokorjaamon numeroon. Kyllä se jossain on, jossain netissä ainakin.”Eetu raapi korvaansa niin kuin näytti usein tekevän, kun yritti saada selkoa joko kännykästään tai jostain käsittämättömästä. Sitten hän pudisti päätään ja kääntyi kahvinkeittimelle.
”Anna jo.”
”En tosiaankaan anna. Mä en aio olla osallisena siinä jos sä sinne hullu menet.”
”Mä saan mennä minne mä haluan. Ja mä meen sinne. Siinä autossa on liian hyvä vika että mä jättäisin sen väliin. Mä en usko sun pelottelua.”
”Se on juoppo se mies. Ja hullu.”
”No nii mä en jaksa. Mä soitan sen työnumeroon. Sä oot paska. Ja persereikä.”Eira rymisteli tiehensä. Eetu katsoi hetken kuravanaa, jonka Eira oli jättänyt jälkeensä, ja pyyhkäisi sitä sukallaan. Se ei auttanut yhtään. Sitten hän istui Alexia vastapäätä varmasti vain siksi, ettei enää vahingossakaan joutuisi minun kanssani olohuoneeseen.
”Mikä sitä ny riapoo?”
”Se meinaa mennä sen auto-Tuomon kanssa korjaamaan Oskarin autoa”, Alex sanoi kärttyisesti.
”Ei se sinne voi tryykätä”, Eetu sanoi, ja lisäsi sitten niin kuin se selittäisi kaiken: ”soon poolanmettäläänen aiva syntyjänsä.”
”Niiiiiiii-in. Mutta estäpä aikuista ihmistä menemästä ihan minne se tahtoo. Sillä on sitä paitsi auto perseen alla. Sen tuntien se ei jaksa edes soittaa sille vaan täräyttää pihaan. Mä arvasin tämän heti kun Oskari kertoi sille viimeisemmät käänteet sen romunsa kanssa. Se vie sen huomenna Tuomolle.”En ollut koskaan tietääkseni edes nähnyt koko Tuomoa, mutta jotain olin kuullut. Hän oli jäänyt taannoin kiinni rattijuopumuksesta. Huhu kertoi myös, että hän oli ollut joskus väkivaltainen aviomies, ja kuulemmä hän oli käynyt käsiksi johonkin nuoreen naiseen Kontiolassa ihan vähän aikaa sitten. Kaikki paitsi Hellon äidin vahvistama rattijuopumus saattoi olla huhupuhettakin.
”Aivanko oikiasti ei täs pitäjäs oo ketää muita koriaajia?”
”Ilveksen Manni, mutta se ei osannu tehdä sille paskalle yhtään mitään.”
”Entä Kainulaanen?”
”Sekö! Joo ei. Mutta hetkinen…”Eetu maiskautti kahvia oudosti ja vilkaisi minua silmäkulmastaan ihan niin kuin salaa. Seistä päjötin keskellä lattiaa yhtä oudosti. Käännyin ottamaan kuppia kaapista. Pitäisi opetella nyt heti ottamaan itse. Niin kaikki muutkin näyttivät tekevän. Minun ei tehnyt mieli kahvia, mutta en voinut istua pöytään ilmankaan, ja en ainakaan voinut jäädä seisomaan keskelle keittiötä. Minut oli jätetty tänne, leijonanluolaan, joten minun piti olla mahdollisimman huomaamaton ja vaivaton.
Tuuttaukset Alexin puhelimesta kuuluivat läpi. Kukaan ei vastannut. Lopulta kuului pieni värinähälytysmäinen värähdys kun Alex katkaisi linjan. Kapusin hankalasti penkille hänen viereensä ikkunan puolelle ja otin Ilkka-Pohjalaisen pyöritettäväkseni. Olin lukenut sitä jo kotona.
”Vittu kun ei puhelimeen vastata.”
”Kelle sä eres yrität?”
”Camillalle tietenkin.”
”No soon ajamas sitä ponia. Ja… Eihän se ainakaa osaa sitä autoa koriata? Jos se osaas, nolis pannu sen jo kuntohon.”
”No ei, mutta–”Alexin kännykkä soi. Soittoääni oli se vakio, joka nykypuhelimissa aina oli, ellei sitä viitsinyt vaihtaa.
”Hattuliike Hamppi et poika”, Alex vastasi, enkä osannut kääntää siitä kuin yhden sanan. Yritin painaa tämän uuden tervehdyksen mieleeni. Osasin vastata vieläkin vain ”moi” ja ”haloo”.
Puhelimesta kuului läpi jotain, mutta ei sanoja. Se oli nyt Camilla.
”Joo joo no en muistanu.”
Taas sanottiin jotain.
”Oli. Mahtaako herra ryysyjen prinssi olla siinä?”
Taas puhetta. Se loppui korkeaan nuottiin, joten se oli kysymys. Suomen korkeita nuotteja oli vaikeampi erottaa kuin muiden kielten.
”En todellakaan! Mä vaan ajattelin säästää Eiran raiskaukselta tai pahemmalta tässä iltani ratoksi ja mä ajattelin varmuuden vuoksi kysyä jos mister prinssi vois kattoa sittenkin Oskarin autoa. Kysy siltä. Muuten Eira menee Tuomon luo vahtaamaan sitä romua.”
Seuraava puhe oli toteamus.
”Kysy silti. Sano että mä näytän sille tissit jos se saa sen kuntoon.”
Linjalla Camilla kuului marmattavan.
”No en tietenkään oikeasti. Tai no. Halvaksihan se tulis jos sillä pääsis”, Alex oli tuumivinaan jotain katse katossa ja puristi sitten yhtäkkiä rintaansa. ”Mulla on aika pienet tissit joten niillä olis helvetin kova kilohinta jos se sillä laittais sen kuntoon.”Eetu näytti huvittavan pöyristyneeltä. Hänellä nousi melkein tukkakin pystyyn. Sitten hän räpäytti silmiään ja sai aseteltua silmänsä taas normaalin kokoisiksi. Alex virnisti häntä kohti, mutta Eetu ei ollut näkevinäänkään.
”Koska ne tuloo kotia?” Eetu kysyi kun Alex oli sanonut puhelimeen vielä pari asiaa, mutta melkein samalla hetkellä puhelu jo katkaistiinkin.
”Mitä?” Ale kysyi.
”Ei mitää enää… Meinaakko jotta se Camillan miäs osaa sen koriata?”
”Mä ymmärsin et se ei oo sen mies. Mut saa nähdä meinaako se kattoa koko kusista Volvoa kun siinä on niin ihmeellisiä vikoja. Muakin kyllä kiinnostaa saako se sen kuntoon.”
”Ai siks ettet sä jouru auttaa Oskaria hommaamahan uutta sitte?”
”Ei kun siks et sit täällä kylillä olis edes yks ukko joka pystyy miesten töihin. Siis Tuomon lisäks.”
”Jaajaa”, Eetu kommentoi, eikä Alex sen paremmin kuin minäkään vastannut siihen edes ”jep jep” niin kuin kuului. -
Rikkonaiset autot ja merkkihuolto
Istuin yllättävän hiljaisessa Hopiavuoren tuvassa jälleen se kaikista suurin kahvikuppi kädessäni ja tuijotin maneesin kulmaa. Siinä kupissa oli tosin kamomillateetä. Ilkka-Pohjolainen lepäsi edessäni unohdettuna, vaikka pyörittelin sen ohentunutta kulmaa sormieni välissä. Sen lehdestä tarttui sormiin sitä ikävää tahmaa, jota sanomalehdistä aina tarttui. Sitä, joka piti käydä saippualla pesemässä pois. Aiemmin pullaa leiponut Nelly oli mennyt ajat sitten nukkumaan Juffen kanssa ja kellon tikitys piti minulle seuraa. Ainakin kunnes yllättävä mekkala paukahti ovesta sisään.
“Ei kun se pitää Ilveksille viedä! Siellä on lämmin autotalli!” kuului Eiran ääni.
“En mä minnekään Ilveksille rupee menemään”, Alex rääkäisi aivan liian kovaa. Olin kuulevinani yläkerrasta yninää.
“Haluutko sä oikeesti mennä Tuomolle sit takasin? Ei sillä et se tota romua ajais, mut silti”, joku tuntematon ääni tuumaili.
“Mä haluun vaan et sen sais ehjäks”, Oskari huokasi. Kengät lentelivät pitkin eteistä. Tuntematon mies ja Camilla kävelivät keittiöön muu sakki perässään.
“Autohuolia?” kysyin.
“Oskarin volvo on paskana. Taas”, Alex rojahti keittiön tuoliin. “Onks täällä pullaa? Tuoksuu hyvältä.”
“Tuolla korissa pussin sisällä”, osoitin keittiötason kulmaa ja käännyin tuntemattoman miehen suuntaan. “Me ei taideta olla tavattu. Mä olen Heli, Inkan ja Surren omistaja”, ojensin käteni ja hän tarttui siihen tiukasti.
“Terve, Leo Elmeranta.”“Mitä mä nyt sit teen ton auton kanssa? Pitääks mun oikeesti viedä se Tuomolle?” Oskari huokasi uudelleen vielä syvempää. Kylmät väreet kulkivat pitkin selkärankaani ihan jo Tuomon nimen kuullessani.
“Miksette te vie sitä Seinäjoelle merkkihuoltoon? Sieltä saa takuut ja kaikki”, kysyin ja hörppäsin teetäni. Sain osakseni viisi tuijottavaa katsetta, jotka lähes kysyivät suoraan olinko tyhmä vai ääliö vai molempia.
“Se maksaa ihan saatanan paljon! Luuleksä et tolla on rahaa!?” Alex kiekaisi ja osoitti sormellaan Oskaria. Yläkerran yninä kuului uudelleen ja yltyi itkuksi. “Voi paska.”
“Jos te viette sitä Tuomolle parin kuukauden välein, niin siitä tulee ihan yhtä iso lasku kuin jos oisitte vieneet sen kerran merkkihuoltoon ja ne laittais sen kuntoon”, tuumasin matalalla äänellä, ennen kuin Nellyn askeleet kuuluivat narisevista portaista ja hän ilmestyi yöpaidassa, itkevä Juffe sylissään keittiön ovelle.
“Ne jotka eivät osaa olla hiljaa, poistuvat tällä sekuntilla”, hän murisi kuin emokarhu. Istuin tyynesti paikallani, kun Alex ja Eira luikkivat Oskari perässään laittamaan juuri äsken pois otettuja kenkiä takaisin jalkaansa. Nelly siristi silmiään Leoa, Camillaa ja minua kohti ja muuta sanomatta hän kiipesi takaisin yläkertaan rauhoittelemaan itkevää lasta.“Viekää se auto merkkihuoltoon”, kippasin loput teet kurkustani alas, laitoin kupin tiskikoneeseen ja pyyhkäisin Nuoskan kanssa eteiseen. Minun mitsuni ainakin kävi vain merkkihuollossa. Takuut ja niin edelleen.
-
Ihan vitun outo
”Kai toi on teidänkin mielestä ihan vitun outo?” kysyin muilta kun taas tallille pesiytynyt Chai oli lähtenyt Noan perässä keittiöstä.
”Ite oot outo”, Eira puuskahti.
”Vois sitä sanoa erikoiseksi joskus, mutta mitä sä nyt meinaat?” Nelly kysyi.
”Tota just, tota ylikohteliasta käytöstä. Miten se jaksaa nousta joka kerta seisomaan kun joku nainen tulee? Se nousi jo kun mä tulin tähän, ja sit uudestaan kun te tulitte.”
”Se kyllä jaksaa tehdä sen joka kerta”, Sonja sanoi ja otti lusikan pois kupistaan ennen kuin joi. Siinä oli toinen ihmeellinen hyvine kasvatuksineen. Se ei sentään koputtanut tuvan oveen niin kuin Chai. Eikä sen kotikasvatus ollut niin huomiotaherättävää muutenkaan.
”Ei se vaan sillon nouse kun tulee naisia”, Nelly huomautti. ”Se tekee sen joka kerta sillonkin kun Eetu tulee.”
”No isäntä tai naisia sitte. Kumminkin.”
”Tai Noa, mut mä huomasin et sillon se ei pongi pystyyn kun vaan ruokapöydässä”, Eira huomautti.
”Sit se seistä törröttää just niin kauan et niillä on varmasti perse penkissä ennen sitä”, lisäsin.
”Kai sä tiesit, että joskus muinoin se kuului oikeasti käytöstapoihin?” Sonja varmisti.
”No vittu joo, mutta ei enää nykyään kukaan tee noin. Vaikka sais kyl mun mies tehdä mulle.”
”Ai sulla on mies? Ai se Leo?” Eira kysyi kuin riitaa haastaen.
”No ei ole kun mä tarkotin jotain hypoteettista miestä. Ja luuleksä että joku Leo todellakaan tekis tota? Tai ylipäätään kukaan oikee ihminen.”
”Onkohan se joku kulttuurijuttu?” Sonja mietti.
”No sen äiti ainakin on ihan ekan polven mamu”, Nelly tuumi. ”Mä kuulin kerran ko ne puhui puhelimessa. Kuulosti tälleen kieltä osaamatta ihan hirveeltä. Se oli pahempaa ko sillon ko Marshall toi Grigorin käymään.”
”Onkohan sen kotona vaadittu jotain tommosii oikeesti?” Eira mietti.
”No mistä vitusta ne olis muuten sen selkärankaan menny? Hei Nelly. Mitä jos teki koulutatte Juffen istumaan ja vittu kierimään käskystä. Saiskohan siitä lasut perään?”
”En tiiä mut nyt me, naiset hyvät, mennään tallille ko toi mun iilimato on isänsä kans päikkäreillä.”
”Ootetaan Heliä…”
”Se tulee ihan just. Sä voit hakee ainaki Inkan jo.”
