Tihku

[SanttuOsallistuja]

Teakettle Ghost
”Tihku”
Irish sport horse, tamma
Palkittu ja kantakirjattu kenttäratsu, CIC2 (130cm / VaB)

Ylläpidossa Santtu Aarnipurolla

[SanttuOsallistuja]

Siitä, kun Tihku tuli talliin

Tihku kun saapui talliin ensimmäinen huomattava seikka siinä oli tamman äärimmäisen kuiva olemus. Sen karva ei juuri kiiltänyt, vaan näytti jotenkin pölyiseltä. Eikä se tietysti ollut missään hyvässä lihaskunnossa, ennemminkin luisevalta ja jotenkin kireältä se näytti.

Mutta kun se käveli hevosautosta ulos ja naru ojennettiin minulle, katsoin sitä silmiin. Tamman toinen, sininen silmä katsoi minua takaisin varautuneesti, mutta lempeästi. Jollain tapaa sen näkeminen lohdutti ja muistutti minua Fifistä, ja sen kiltistä katseesta.

Tiesin, että minulla olisi tamman kanssa paljon töitä edessä, että saisin sen sellaiseen kuntoon että pelkkä treenaaminen onnistuisi. Sillä hetkellä en osannut kuvitellakaan nousevani Tihkun selkään katsellessani miten kulmikas se joka puolelta oli.

Tai, en tiedä. Ehkä mä olin vaan tottunut erilaisiin hevosiin Fifin jälkeen. Issikat on kuitenkin tosi erilaisia ihan rakenteesta lähtien, ja niillähän on helposti tosi yliliikkuvat nivelet ja kaikkea. Ehkä Tihkun kaltainen kilpahevonen – tai, entinen ja tuleva – oli vaan niin erilailla rakennettu. Tai jotain… Tosin ei vaikkapa Marshallin kilpahevoset ole koskaan näyttäneet ihan siltä.

Ensimmäiset päivät menivät pitkälti kokonaan tallilla. Kaapo oli tottakai mukana, koska pitihän sen saada tutustua uuteen ystäväänsä. Ensin mua oli vähän jännittänyt että mitä Tihku koirasta tykkäisi, varsinkin kun Hopiavuoressa koirilta ei voi välttyä, mutta tamma suhtautui parin nuuhkaisun jälkeen lähinnä välinpitämättömästi Kaapoon, joka peppu vatkaten odotti Tihkun selvästi tekevän jotain mielenkiintoisempaa kuin tarhassa kököttämistä tai heinien mutustelua. Vähän harmitti sen puolesta, kun Tihku ei lähtenyt ollenkaan leikkimään sen kanssa.

Karanteenin ajan Tihku olisi omassa tarhassa ja karsinassa yöt, mutta sitten se pääsisi pihattoon. Senkin odottelu jännitti, mutta samaan aikaan olin ihan hyvilläni siitä että sain tutustua Tihkuun rauhassa kaksin. Sen päiväohjelmaan kuului mun kanssa lähinnä hengailua, rapsuttelua, herkkujuomia ja vähän narun päässä kävelyä tontilla tai kentällä. Maneesistakaan Tihku ei ollut millänsäkään, kun käytiin siellä vilkaisemassa Ilonan ja Veeran sileän treeniä.

Ilonan velikin oli siellä, Iiro. Olin nähnyt sitä muutamia kertoja, mutta en jutellut vielä paljoakaan. Sen hevostakaan en ollut nähnyt ratsastajan kanssa siihen mennessä, niin jäin hyvillä mielin vähän vakoilemaan. Tihku käveli melko verkkaisesti, vaikka katselikin ympärilleen ihan uteliaana. Ei yhtään sen oloisena että sitä olisi kamalasti jännittänyt.

Se kirjava tamma näytti paljon Flidalta ja Fannilta. Kadehdin sen hienoa harjaa, joka oli ollut mun yksi suosikkijutuista Fifissä. Silloin vielä kun sillä oli harjaa… Iiro ratsasti mun mielestä hyvin, vaikka ei tehnyt mitään kummempia. Jotain kaarevia linjoja ja ympyröitä aika pitkällä ohjastuntumalla. Olin jo tekemässä lähtöä kun Iiro nosti laukan hevosellaan. Kuuntelin ohimennessäni sen tahtia ja huomasin, että se ei ollut ihan puhdas. Huomasin tamman mennessä kulman läpi mistä tahtirikko johtui – sehän liikkui vähän lateraalisesti. Ei paljoa, mutta sen verran että mä kuulin sen. Tahti on kuitenkin askellajiratsastuksessa ihan tärkeimpiä asioita, niin korva harjaantuu nopeasti.

Jotain se Iiro huikkasikin Ilonalle kun siirsi hevosensa ravin kautta käyntiin, mutta sitä en jäänyt kuuntelemaan. Tihku saisi mennä takaisin tarhaan vielä pariksi tunniksi, mutta ihan ekana me käytäisiin tallissa että se pääsisi juomaan mehunsa. Tamman ruokalista oli saanut lisäyksenä muun muassa vitamiineja, proteiinia ja vatsaa auttavia yrttejä. Vielä seurailisin tovin pitäisikö lisätä valkuaista tai jotain muuta, mutta tuntui että ihan muutamassa päivässä Tihkun olemus alkoi olemaan jo vähän kirkkaampi. Siitä olin tosi hyvällä tuulella.

[Sonja T.Valvoja]

Tervetuloa, Tihku, sinisilmäinen tamma!
En voi kuitenkaan olla huolestumatta siitä, että mitä tulevaisuudessa on luvassa. Tässä on pari tämmöistä pientä viittausta (”tamman äärimmäisen kuiva olemus”, ”jotenkin kireältä se näytti”, ainakin), että mitä jos kaikki ei olekaan kondiksessa? Tiedän, eihän reaalimaailmassa yleensä olekaan. Aina on jotain. Mutta kun näihin viitataan fiktiivisessä tekstissä, niin se voi tarkoittaa kahta asiaa: joko kirjoittaja on tosi tarkkanäköinen ja realistinen tai sitten luvassa on ongelmia.
Toisaalta olihan tässä hyvin lupaaviakin pätkiä. Tihku tuntui asettuneen taloksi aika nopeasti, ei jännittänyt enää ja muutamassa päivässä olemuskin näytti kirkkaammalta. Ehkä se tästä. Ehkä Santtu ei saa uutta sairastelijaa.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Mulla on kans vähän kahden sorttisia fiiliksiä tästä. Jo kun hevosen vaihto tuli puheeksi, olin että jes: tämä tarkoittaa, että Santun tarina kilparatsastajana voi päästä alkuun. Santun tarina olisi ollut suoraviivainen kehitystarina (joissa ei ole siis mitään vikaa) ilman Fifin ongelmia. Fifi on kuitenkin pistänyt jarrua päälle terveytensä vuoksi. Uusi hevonen tarkoittaa, että Santtu pääsee kehittymään nopeammin ja oppimaan ihan uudenlaisia juttuja, joista et ole vielä päässyt kirjoittamaan kuin kisahoitajan näkökulmasta. Näitä odotan.

Sairastelun mahdollisuus kiinnitti kuitenkin myös mun huomion. Jos tässä pedataan jotain kamalaa, kestääkö Santtu sen enää Fifin tapauksien jälkeen? Toisaalta — tarvitseeko hahmon kestää kaikkea? Jos se menee rikki, mutta on yhä olemassa, siinä on taas uudenlaista kirjoitettavaa. Moni hahmohan meillä on ihan tosi rikki, jokainen omalla hahmokohtaisella tavallaan, ja kauheudestakin on kiva kirjoittaa ja lukea. Santun kohdalla mua vielä nyt huolestuttaa oikeastaan lähinnä siksi, että se on (Niklaksen kaa) meidän sympaattisimpia hahmoja, eikä sille tahtoisi pahaa. Toisaalta kun ihanimpia tyyppejä lyö oikein kovaa naamaan kirjallisuudessa, niin siitä ainakin saa reaktioita, ja elämyksiähän taide on!

[SanttuOsallistuja]

Ensimmäistä kertaa moneen päivään ei ollut harmaata ja kurjaa, vaan aurinko lämmitti ihan pilvettömältä taivaalta. Lintujen viserrys säesti jalkojen alla narisevaa lunta, nekin uskaltautuivat vihdoin esille kun ei ollut hyistä pakkasta tai jäätävää sadetta. Ilmassa tuoksui kevät, ja kevät tietää kaikkea jännittävää.

Oli ollut outoa käydä alkuun tallilla, kun vastassa oli mitä todennäköisemmin kauttaaltaan karvainen ja suhteellisen ruhjeeton hevonen. Fifin kanssa ehti oppia siihen, että vastassa saattoi olla oikeasti ihan mitä vain. Tihku on osoittautunut melko tasaiseksi tyypiksi vähän kaikessa. Siihen on ollut ihanaa tutustua rauhassa, sillä tamman kuntouttaminen on ollut useamman kuukauden projekti. Vaikka ei siinä mitään isoa vikaa ole ollutkaan, vaan lähinnä ehkä sellaista huoltoa on pitänyt tehdä.

Ihan alkuunhan Tihku nimittäin pääsi manikyyriin ja hammaslääkäriin. Hieroja on käynyt availemassa tamman jumiutuvaa lanneselkää ja fysioterapiaakin se on saanut. Mun kaappini onkin yhtäkkiä täyttynyt kaikenlaisista linimenteistä, lisäravinnepurkeista (joiden sisältöä Tihku ei ole suostunut syystä tai toisesta syömään), magneettiloimista ja muistakin loimista, suojista, ja vaikka mistä muusta. Varusteita on soviteltu sataan kertaan, ja vihdoinkin meillä on muuten täysin istuva estesatula. Tamman selkähän on muuttunut moneen kertaan sen saadessa lihasta, mutta on sillä edelleen aika järkky säkä.

Vaikka Tihku on alkanut jo näyttää aika kivalta, siis että sen selkä ja takapuoli eivät ole enää niin luisevia ja kulmikkaita, vaan että sillä alkaa olla lihasta oikeissa paikoissa ja pehmeyttä koko kehon läpi. Me ollaankin käyty paljon maastossa, ensin ihan vaan taluttaen ja sitten kavereiden kanssa. Oli aika kiva huomata, että Tihku lähti myös yksin maastoon ihan sujuvasti ja sen kanssa pystyi menemään ihan rennolla mielellä. Usein niinä päivinä kun mä haluan tehdä jotain kentällä tai maneesissa, niin alkuverryttely tehdään silti maastossa. Siellä Tihku pääsee vertymään huomattavasti paremmin menemällä vaan isoa liikettä suoraan jonkin aikaa, jos sitä alkaa taivuttelemaan ja jumppaamaan heti niin tamman kroppa selvästi lämpiää hitaammin.

Ihan parasta Tihkun kanssa on kuitenkin ollut estevalmennukset. Joonas on Hopealinnasta käynyt valmentamassa meitä nyt muutaman kerran, ja korkeimmillaan ollaan hypätty viittäkymppiä. Paljon ollaan menty ihan vaan puomeja ja ristikoita, koska Joonas huomasi aika nopeasti että Tihku ei oikein ajattele hyppyjä itse.
“Se on hyvä hevonen”, Joonas sanoi ekan valkun päätteeksi. “Nyt vaan keskitytään siihen, ettei sitä tarvitse kantaa joka hypystä yli.”

Mutta Tihku on kyllä ihan mahtava. Sillä on ihan mieletön laukka – siis tosi iso mutta silti niin pehmeä istua. Se hyppää varmasti ja tuntuu, että siitä se tykkääkin. Sileällä mä oonkin ratsastanut Tihkua aika lyhyitä aikoja, ihan jotain parinkymmenen minuutin mittaisia. Siinä se on saanut mennä aika etupainoisena, kunhan on silti rehellisesti pyöreänä. Sileällä mä oon lähinnä mennyt itse, mutta Sonja on käynyt Tihkun selässä kanssa ja vähän auttanut mua löytämään oikeita nappuloita. Oon kyllä miettinyt jos pitäisi joskus pyytää joku valmentamaan kouluakin. Tihku menee niin helposti kaula rullalla mutta silti selästä tyhjänä, ja joinain päivinä tuntuu että mä en vaan mitenkään osaa ratsastaa sitä hyvään ryhtiin. Siitä huolimatta on kuitenkin alkanut tuntumaan, että Tihku voisi olla valmis käymään joitain pieniä kisoja. Pitäisi katsoa ensin miten se niihin reagoi, ja miettiä sitten vasta jatkoa. Mutta silti, kevään mittaan kisailmoituksia alkaa aina ilmestyä ja jonkun saisi todennäköisesti vielä kisakaveriksi mukaan.

Tihkun riimu kädessä kävelin pihatolle sitä hakemaan ja paistattelin poskia lämmittävää auringonpaistetta. Vaikka sen takia pitikin siristellä silmiä huomasin Chain juuri tulevan portilla vastaan Flida mukanaan.
“Älä laita kiinni”, hihkaisin ennenkuin Chai ehti tehdä elettäkään portin sulkemiseksi.
“Vieläkö Noa on helsingissä?” kysyin, arvellen siitä että Noaa ei näkynyt missään ja Chai oli siinä Flidan narun päässä.
“Joo”, Chai nyökkäsi. Se kertoi että olisi menossa juoksuttamaan Flidaa maneesiin. Tarjouduin kyllä maastoseuraksi, mutta ei Chai ehtinyt lähtemään. Varmasti se olisi kuitenkin saanut Flidalla mennä, mutta ei mua toisaalta haittaisi mennä yksinkään. Tosin kun talutin Tihkua talliin kuulin auton ovien käyvän, joten ehkäpä joku muu lähtisi meidän kanssa maastoon.

[Sonja T.Valvoja]

Olipas kiva lukea Tihkun kuulumisia! Ja vieläpä näin positiivisia kuulumisia. Elämä jatkuu vaikka Tihku ei olekaan Fifi ja niin pitääkin.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Hei, Santtu on kasvanut monta senttiä sitten viimenäkemän! 😀 Ok, tulee selitys, tulee tulee. Santtu on siis aina ollut aika analyyttinen ja tarkka, mitä Fifin havainnointiin tulee. Samalla havainnointi on ollut santtumaisen, öö, miten sen sanoisi, uteliasta? Innokasta? Siis pätevää, mutta samalla jollain tasolla lapsekasta. Sillä lailla itsekin katsoi ekoja omia örkkejään, kun opetteli katsomaan sitä lajia oikein ja ymmärtämään, miltä näyttää terve ja miltä kivulias. Nyt kun Tihku on tullut ja Santtu alkaa pikku hiljaa uskoa ettei hänen käsissään ole uutta Fifiä, havainnointi muuttuu jollain tapaa aikuisemmaksi ja rauhallisemmaksi. Yhä Santtu selittää tarkasti, mitä on ollut ja miten on tehty, mutta sävy on yhä neutraalimpi, vähemmän ihmettelevä. Nyt onkin täydellinen hetki kasvattaa Santtua monta senttiä. Uuden hevosen tuleminen oli nimittäin iso käännekohta. Lisäksi kun Tihku nyt on terve, tai siis oireeton, niin Santun ylikierroksilla käyneet aivot loogisestikin alkavat hiljalleen rentoutua ja prosessoida hevosen terveysasioita hieman rauhallisemmalla tavalla.

Santulle ominainen, mun rakastama lapsekkuus ei ole kuitenkaan kadonnut mihinkään pois. 😀 Santtu on niin ihanan innoissaan Tihkusta just sillä santtumaisen pehmeällä ja uteliaalla tavalla. Se listaa, mikä on parasta, kivaa ja hienoa Tihkussa. Se aloittaa ratsastuksen varovaisesti ja tunnustelee koko ajan, että mitä nyt tapahtuu. Se näyttää avoimesti senkin, mikä ei vielä onnistu, mutta sen suhteen Santtu ei ole masentunut, vaan aikoo opetella kyllä. Santtu se on varsinainen kultainennoutaja koko mies. 😀

[SanttuOsallistuja]

Kevätkiemuroita meillekin

Kentälle ei ollut kukaan uskaltanut muutamaan päivään. Vaikka hevosten hokit jäähän purisivatkin, niin kukaan ei halunnut lähteä kokeilemaan omaa onneaan. Edes Eetu ei kaikella tahdonvoimallaankaan voinut jäätäville sääolosuhteille, kun ensin on jääkautta muistuttavaa pakkaskeliä ja seuraavaksi lumet sulaa vedeksi ja sohjoksi, ja sitten taas jääksi. Yhden vuorokauden aikana.

Joten maneesiin mentiin, vaikka Tihku kaihoisasti katselikin maaston suuntaan.
“Mennään sit heti kun voi”, lupasin sille, ja tamma jatkoi huokaisten perässäni matkaa.
“Jäätävä keli”, Sonjakin puhisi toppatakkinsa uumenista.
Nythän ei ollut pakkasta juuri ollenkaan, mutta niin kosteaa että sekin viileys pureutui ihan luihin ja ytimiin asti.

“No jep.”
“Joko sulla on listat valmiina?” Sonja kysyi hymyillen, kun me lähdettiin taluttamaan alkukäyntejä.
“Joo, tietty on. Hevosen matkavarusteet, omat matkavarusteet, hevosen kisavarusteet, omat kisavarusteet, hevosen rehut, omat rehut… Ja sitä rataa.”
Sonjaa nauratti.
“Selviäisinköhän mä enää edes ilman mun luotto groomia?”
“Kyllä varmaan”, sanoin, koska enhän mä kuitenkaan ihan joka kerta ollut kisamatkoilla mukana. “Mutta paljon helpompaa kun mä oon mukana.”

Tihku tuntui alkuun jokseenkin jäykältä ja vähän hitaalta joka suuntaan. Varmasti kovat ja liukkaat pohjat oli siihen ainakin osasyynä, kun kulkeminen oli lähinnä sellaista varovaista köpöttelyä.
Siinä missä Sonja pääsi jo kunnolla Aaveen kanssa aloittelemaan mä annoin Tihkun kulkea verkkaista käyntiään pitkin maneesin uraa. Ohjat oli kevyellä tuntumalla, niin että kuitenkin vähän tunsin tamman suuta. Tunnustelin myös, miltä sen keho tuntui siinä allani. Vähän vinolta, vasen kylki oli vähän kireä joka heijastui Tihkun takaosan käyttöön sekä suun hitauteen. Verryttelin tammaa rauhassa pitkään käynnissä, ja hetken kevyen ravin jälkeen pyysin siltä laukkaa. Ihan vain eteenpäin, vapaalla ohjalla.

Alkuun Tihku lähtikin aika kaamean puuhevosmaiseen laukkaan, mutta tukiessani sitä vähän enemmän kulkemaan myös kaarteiden läpi tasapainossa kaatumatta sisälavan päälle, alkoi tamma liikkumaan vähitellen joustavammin ja venyttämään askelta. Kun Tihku lopulta myös venytti kaulaansa eteenpäin, laskien päätään samalla alas tyytyväisen kuuloisena pärskien annoin sen tehdä niin, ja vähitellen siirsin sen käyntiin. Ihan vain hengittelemällä syvään keskivartalo aktiivisena.

“Mä haluisin kans kisata jo”, totesin Sonjalle kun sekin otti Aaveen käyntiin ja tuli kävelemään meidän vierelle.
Aave vaan vähän käänsi päätä Tihkua kohti ja hörähti ihan hiljaa. Tihku puolestaan pisti vähän korviaan luimuun, mutta muuten hevoset eivät kiinnittäneet toisiinsa niin huomiota.
“No mikset sä voisi sitten?” Sonja kysyi.
“En mä tiiä. Musta vaan tuntuu ettei Tihku ehkä oo siihen valmis.”
“Eihän sitä tiedä jos ei kokeile. Kuule”, Sonja sanoi ilme kirkastuen. “Helmipurossa järjestetään kisat loppukuusta. Lähde sinne mukaan, mäkin osallistun Aaveen kanssa.”

Katsoin Sonjaa kohti, joka näytti siltä että olisi saanut ihan maailman parhaimman ajatuksen.
Se kuulosti kyllä oikeasti aika houkuttelevalta. Ja vähän pelottavalta. Mutta enimmäkseen houkuttelevalta.

Myöhemmin tallissa, kun Aave ja Tihku oli hoidettu ja viety takaisin ulkoilemaan, Sonja etsi puhelimellaan kilpailukutsun esille.
“Kato nyt, siellä on noita helppojakin luokkia.”
“No joo.. Hitsi, ehkä me voitais lähteä.”
Sehän voisi olla ihan kivaakin.
“Joo!” Sonja hihkaisi innostuneena. Ja vähän sen innostus taisi tarttua muhunkin, koska seuraavana me oltiin jo nimittäin suunnittelemassa järjestelyitä kisamatkaa varten.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Tästä se nyt lähtee! Santtua on kasvatettu niin pitkään ja niin huolella kohti kilpailijaa, että olen enemmän innoissani sen ensimmäisistä kisoista kuin monen muun (omankaan) hahmon hienoimmista mahdollisista kisoista. Monella ei riittäisi kärsivällisyys rakentaa Santun hahmoa eteenpäin näin rauhallisesti, mutta just tää rakentaminen on saanut mut sitoutumaan niin lujaa tarinaan. Jos Santusta tulee isona joku huippuratsastaja, pystyn uskomaan senkin, vaikka samalla tulee kova kävä tätä meidän Santtua. Toisaalta se ikävä kuuluu asiaan joka tapauksessa: Santtu oli aluksi herttainen lapsi ja pikku hiljaa se kasvaa kiihtyvällä tahdilla mieheksi. Niin ne ipanat oikeassakin elämässä valitettavasti tekee. 😀

Sekin on ihanaa, miten Sonjasta ja Santusta on tullut niin hyvä parivaljakko, vaikka ensivilkaisulta näyttäisi siltä, ettei niillä ole juuri mitään yhteistä. Kun näillä kahdella on molemmilla hyvä sydän ja ne ovat päätyneet yhteisiin puuhiin, onkin vuosien varrella paljastunut ihan miljoona asiaa, jotka niille ovat yhteisiä. On ihanaa, että niien yhteinen matka on ollut näin pitkä. Sonja on tutustuttanut Santun Suuren Maailman Kisoihin ja on nyt mukana tässäkin, kun Santtu kokeilee ensimmäisiä kertoja omia siipiään kisoissa.

[SanttuOsallistuja]

Kevätkiemuroita- tarinoita, 1/?

Mun ja Tihkun nimet olivat ilmestyneet kilpailujen listalle, ja niin meidän osallistumisesta tuli virallista. Kaksi viikkoa aikaa opetella muistamaan rata ja treenata sitä. Mun valitsema luokka oli kaikista helpoin luokka, eikä siinä ollut ihan hirveästi muistettavaa, mutta halusin harjoitella silti kunnolla.

Tallilla ei ollut ketään – ihme kyllä – kun hain Tihkun pihatosta suuliin. Tamma käveli portille vastaan ja laittoi melkein itse päänsä riimuun, hamuillen palkkio porkkanaansa malttamattomana. Taivaalta tuli taas kaikkea mahdollista lumen, veden, jään ja rännän väliltä, ja Tihkullakin oli takkia päällä kaksin kappalein. Hyvä niin, sillä sen karvan kasvatus ei selvästi ollut vielä hoksannut, että nyt se asui pihatossa. Ei sen onnettomalla karvalla tämmöisellä kelillä pärjäisi mitenkään.

Harjailin Tihkua pitkään. Juttelin sille; kerroin tulevista kisoista, ja siitä, ettei niistä kannattaisi ottaa stressiä. Tamma lepuutti rennosti toista takajalkaansa eikä se tuntunut sillä hetkellä olevan edes moisen asiasta tietoinen.

Koko maneesin ollessa meidän käytössä otin siitä kaiken ilon irti. Pistin sen nurkassa olevan radion päälle, siellä taisi olla joku Loop soimassa. Alussa oli ollut NRJ, mutta sitten se lopetti kuulumasta.
Verryttelin Tihkua pitkässä muodossa jossa se sai vaan mennä eteen. Pihatosta oli ollut selvästi Tihkulle hyötyä, sillä se alkoi tuntumaan päivä päivältä aina vain vetreämmältä nopeammin. Vaikka tänäänkään ei menty maastoon alkulämmittelemään.

Lopulta Tihku sai mennä isoa laukkaa ympäri maneesia, mä kevyessä istunnassa ja ohjat ihan löysänä. Tamma pärski uudelleen ja uudelleen, ja vitsi miten muakin alkoi hymyilyttää.
Me tehtiin ihan spotaanisti vaan; vastalaukkaa, laukkaympyröitä, isoa ja ilmavaa laukkaa, lyhyempää ja kootumpaa laukkaa.
Tihku alkoi tuntumaan mun alla valtavalta, ja valtavan voimakkaalta. Kulkiessamme kulman läpi, mun istuessa tamman pehmeästi keinuttavassa laukassa melkein kuin nojatuolissa, ja Tihkun kantaessa niin hienosti itsensä kaarteessa. Se oli niin kevyt, ja mun oli niin helppo tuntea miten liike pääsi sulavasti koko tamman kehon läpi. Huikeat, kylmät väreet selkää pitkin juosten ohjasin tamman lävistäjälle. Askel kerrallaan lähdin hidastamaan ja lyhentämään sen laukkaa istunnalla, lantion, reisien ja vatsalihasten yhteistyöllä. Hengitin – syvään ja vakaasti kohti hitaampaa, kootumpaa laukkaa.

Tihku käänsi toista korvaansa mua kohti kun sen laukkaa myödäten vaihdoin istuinluideni asentoa, kevyesti toisella pohkeella samalla tamman kylkeä hipaisten. Tihku otti vielä yhden, ihan lyhyen askeleen laukkaa, ennenkuin hypähti hiukan ylös ja eteen, ja vaihtoi laukan.
“Jee!” hihkaisin, niin älyttömän tyytyväisenä Tihkuu, ja itseeni myös. Heitin Tihkun ohjat löysäksi ja tamma hidasti vähitellen käyntiin, tyytyväisesti pärskähtäen ja huoliaan lipaisten.

Se oli meidän paras treeni tähän mennessä. Oli huikeaa liidellä Tihkun kanssa pitkin maneesia musiikin tahdittaessa meidän tanssia. Koska oikeasti, ihan siltä se tuntui. Mun ei tarvinnut kuin ihan vähän muuttaa jotain mun omassa kropassa, kun Tihku jo tiesi mitä mä pyysin ja lähti tekemään sitä niin vaivattomasti. Se tuntui oudosti samaan aikaan ihan muovailuvahalta, mutta myös hirveän vakaalta ja vahvalta. Siis niin tasapainoiselta, että mä en olisi mitenkään malttanut lopettaa.

Puolentunnin kohdalla mä kuitenkin tajusin, että nyt saisi riittää. Tihku tuntui ihan täydelliseltä – sellaiselta, että mä olisin voinut lähteä teki vaikka jonnekin Hollantiin kisaamaan GP:tä. Ja vieläpä ihan varmana siitä, että me voitettaisiin.
Vähitellen istuen harjoitusravia askel kerrallaan kohti käyntiä, Tihku siirtyi niin pehmeästi, niin tasaisella kontaktilla käyntiin, että mun teki mieli melkein hihkua riemusta ja itkeä onnesta samaan aikaan. Pudotin jalustimet pois ja hyppäsin alas tamman selästä, vain halatakseni sen lämmintä ja hiukan kosteaa kaulaa. Sen jälkeen kiirehdin ottamaan siltä satulaa pois päästääkseni sen piehtaroimaan.

Varusteista vapauduttuaan Tihku seisoskeli hetken paikallaan, kunnes se sitten haukotteli ja lähti lampsimaan keskemmälle maneesia. Nautinnollisesti ähisten tamma pisti makuulle ja ryhtyi hankaamaan itseään maneesin hiekkaan.
Mä vaan katselin sitä tyytyväisenä, ja niin kauhean onnellisena ja ylpeänä. Tihku oli ehkä yksi parhaimmista jutuista mun elämässä tällä hetkellä. Se on niin kauhean hieno ja taitavakin.

Kun Tihku oli valmis piehtaroinnin kanssa, se käveli mun luokse ja laski turpansa ihan mun otsaan kiinni. Sitten se huokaisi syvään, ja mä rapsuttelin sen kaulaa molemmilla käsillä.
“Sä oot kyllä niin hieno, ja taitava”, supatin tammalle, joka tuntui ottavan vuolaat kehuni tyytyväisenä vastaan. Muutama minuutti me rapsuteltiin, kunnes vielä käveltiin loppukäynnit vierekkäin, ihan tyytyväisinä toistemme seurassa.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Ai vitsi, nyt oli hyvä treeni! Joskus menee niin nappiin, että voi olla voitonvarma, ja se on ihana tunne se. Tihkun vaivattomuus symboloi tässä Santun mielialaa. Myös Tihkun vetreytyminen pihatossa tuntuu olevan alku uudelle ajatusradalle Santun päässä samalla kun se tarkoittaa konkreettisesti, että Tihku viihtyy pihatossa. Fifi on saanut Santun pään jumiin, mutta nyt sitä avataan Tihkun kanssa, ja siitä lukiessa on helppoa hengittää! Tämän tarinan iloinen ratsastuskuvaus tuo ihanan tauon mun rankkaan kevääseen! 😀

[SanttuOsallistuja]

Kevätkiemuroita- tarinoita, 2/?

Olin aika luottavaisin mielin koko kisojen suhteen. Tihku oli ollut kivan tuntuinen ratsastaa ja muutenkin vaikuttanut iloiselta. Vähän mä kyllä mietin, että onhan se hiukan hassua mennä kisaamaan helpointa luokkaa hevosella joka osaa kuitenkin vaativan tason asioita.
Tai en mä tiedä onko se nyt sitten kuitenkaan niin hassua. Eikai se sitä tarkoita, että jos hevonen osaa vaikka laukanvaihdot joka askeleella, niin sen pitäisi sitten aina tehdä niitä sen tason juttuja. Ja mehän mennään Tihkun kanssa vain kokeilemaan miltä kisaaminen yhdessä tuntuu.

Nyt on ollut lämpimämpää, siis ihan useamman asteen verran. Maastossa alkaa olla sen verran sulaa, että vihdoinkin sinne taas viitsii mennä. Tihku on ollut onnessaan, kun se on päässyt ravaamaan jäästä ja lumesta suurimmalta osin sulaneille teille. Vaikka ne ovatkin märkiä ja pehmeitä, ja hokit tekee varmasti sellaisella pohjalla menemisestä aika raskasta, Tihku on pärskinyt tyytyväisenä ja hölkötellyt menemään korvat tanassa. Mä oon voinut vaan olla kevyessä istunnassa, ohjat ihan pitkinä.

Nyt Tihkun liikutus on ollut yksi päivä treeniä, yksi päivä maastoilua ja yksi vapaapäivä. Se on tuntunut olevan toimiva ratkaisu, ettei radan harjoittelusta tule Tihkulle puuduttavaa, mutta että mä kuitenkin pääsen myös treenaamaan.

Tänään oli maastopäivä, vaikka vähän satoikin. Vesi, sohjo ja muta ei Tihkua haitannut, vaan tamma lähti iloisesti ja reippain askelin kohti metsää. Muutama päivä kisoihin vielä. Tuntui tosi hyvältä, että olin päättänyt osallistua. Tietysti helpotti myös, että Sonja oli mukana, eikä se nyt niin paljoa haitannut vaikka meidän pitäisikin olla kisapaikalla koko päivä. Aave oli tosi tottunut kisaaja, ja Tihkukin edellisessä kodissaan. Tai edellisissä, sillä on kai ollut niitä muutama aikaisemmin.

Kaikki ajatukset kisoista katosivat jonnekin taustalle, kun pitkä suora suurimmaksi osaksi sulanutta hiekkätietä aukesi meidän eteen. Tihku pärskähteli jo innokkaasti, mutta malttoi tosi kohteliaasti kävellä ihan rennolla mielellä, kunnes mä sitten pyysin sitä laukkaan.

Kevätkiemuroita- tarinoita, 3/?
Selailin lähtölistaa taas kerran, varmaan jo sadannetta tuhatta kertaa. Osallistujia oli jonkin verran, musta aika tavallinen määrä. En tunnistanut mun oman luokan osallistujista kenenkään nimeä, mutta oli ihan kiinnostavaa lukea myös muiden luokkien listat.

Kaapo makasi mun vieressä sängyllä. Se nukkui, tai ainakin torkkui jo. Kello oli lähempänä kahtatoista, ja huomenna olisi sitten kisapäivä. En mä voi kieltää etteikö yhtään jännittäisi, koska kyllä vähän jännittää. Yllättävän vähän silti, siihen nähden miten paljon voisi.
Siitä oli hyötyä, että olin ehtinyt Sonjan kanssa käymään jo useissa kisoissa mukana. Jännittäisi varmasti paljon enemmän, jos kisapaikalla oleminen ja meneminen olisi ihan uutta.

Tihkun kanssa me oltiin käyty ensin maastossa verryttelemässä ja nauttimassa auringosta. Se lämmitti niin paljon, että tallilla oli voinut olla ilman takkia. Maastoon laitoin sen takaisin päälle, ja maneesissa sen sai ottaa taas pois.
Mentiin kevyt treeni maneesissa, joku alle puolituntia. Ratsastin pari kertaa radan läpi, tehden väliin vähän jotain muuta harjoitusta.
Oli vähän jopa outoa miten helpolta ratsastaminen Tihkulla tuntui. Olihan se Fifinkin kanssa ollut omalla tavallaan helppoa, mutta ei se koskaan tuntunut samalta miltä Tihkun kanssa. Varsinkin niinä parhaina päivinä.

Olisi tosi hienoa jos me päästäisiin näyttämään juuri niitä parhaiden päivien onnistumisia, mutta ei se haittaisi vaikka Tihkulla olisi huono päivä. Tai voinhan mäkin ratsastaa ihan tosi huonosti.

Koska mua ei väsyttänyt yhtään niin päätin nousta vielä tarkistamaan, että mulla varmasti oli kaikki valmiina pakattuna aamua varten. Kaapo nosti päätään kun nousin sängystä ja katseli hetken mitä mä touhusin, mutta asettui takaisin makuulle ja venytteli sängyllä tyytyväisesti haukotellen. Se varmaan ehtii nukahtamaan siihen keskelle ja sitten mä en saa peittoa ollenkaan koko yöksi, kun ei sitä raaski herättääkään.

Lopulta mun oli todettava, että kyllä kaikki oli pakattu ja valmiina. Tallillakin kaikki oli valmiina, koska olin ne laittanut illalla siellä ollessa.
Takaisin sänkyyn mennessä jouduin kiipemään Kaapon yli, koska se ei vaivautunut liikahtamaankaan. Sain mä peitonkin lopulta sen alta kiskottua. Huokaisten Kaapo asettautui mun viereen makuulle. Upotin sormeni sen silkkiseen turkkiin ja vähitellen koiran uneliaisuus alkoi tarttumaan muhunkin.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Pöh pah Santtu! Jos kritiikkiä luokkavalinnoista tulee joltakulta hahmolta, toivottavasti on toinen puhumassa Santulle kivempia asioita, että on hyvä mennä mihin tahansa luokkaan kisaamaan taitavallakin hevosella. Santtu on onneksi fiksu. Kyllä se käsittää, että ratsukon taso ei ole sama kuin hevosen taso. Ja taitavan hevosen kanssa on kivaa kehittää omaa osaamistaan! Eikä Santtu sitä paitsi kauaa luokka-ajatuksissa ole kiinni. Kaikkihan melko tuoreena kisaajana jännittää ja kaikkea ihmeellistä tulee mietittyä.

Tokassa tarinassa on myös huolia taustalla, mikä on luontevaa. Santtu itse purkaa ajatuksissaan sitä, että kaikki ei onneksi tule uutena, kun on saanut reissata Sonjan kanssa, niin että ihan niin paljoa ei jännitä kuin voisi. Santulle tyypillinen anteeksiantavainen suhtautuminen itseen ja hevoseenkin pääsee esiin: jokin voi oikeasti mennä pieleen, mutta ei se mitään. Mä olen vähän kateellinen, etten osaa olla oikeassa elämässä niin kuin Santtu. Olisi kivaa ajatella vaikka just ennen jotain koirahässäkkää, että jos jokin menee pieleen, niin menee, ja seuraavalla kerralla uutta yritystä vaan. Toisin kuin Santtu, mä olen kuitenkin joka kerta varma, että kuolen, jos pilaan meidän kilpailut, vaikka en ole kuollutkaan kertaakaan mokattuani tietenkin osan ennenkin. 😀 Hyvä valmistautuminen onneksi ehkäisee sitä, että jotain supertärkeää puuttuisi tai että Santtu joutuisi stressaamaan kisa-aamuna ylimääräistä. Sekin on hänelle tyypillistä — ja senkin kun oppisi vielä itse.

[SanttuOsallistuja]

Kevätkiemuroita, osa 4/4
Vaikken kuvaa ehtinytkään tuotoksena lähettää

Kisat meni paremmin kuin uskalsin odottaa. Mä olin niin ylpeä Tihkusta, ja itsestäni kyllä myös. Vaikka alkuun Tihku oli tuntunut aika jännittyneeltä kisapaikan hälinästä ja verkassa se oli niin pohkeen takana että tuntui liikkuvan tervassa. Lopulta kuitenkin kun annoin sille aikaa katsella ympärilleen enkä vaatinut ennen rataa, tai radallakaan ihmeitä, fiilis olikin sitten aika hyvä. Tihku alkoi liikkumaan kivasti takaa eteen, tuntui rentoutuvan ja jotenkin jopa siltä, että sekin keskittyi. Radalla ollessa se käytti selkäänsä ja kulki ryhdikkäänä. Pidin tarkoituksella tuntuman kevyenä, koska silloin Tihku pysyi parhaiten hyvällä tuntumalla.

Iskä oli tullut paikalle katsomaan. Se oli ottanut muutaman kuvankin, mutta ei niistä oikein saanut selvää. Suurin osa oli aika tärähtäneitä, kun sillä on ihan kivikautinen puhelin. Oli silti kiva, että se tuli käymään. Fifin kanssa iskällä oli kuitenkin ihan hauska kaverimainen suhde, mutta Tihkuun iskä ei ole ihan sillä lailla tutustunut. Varmasti sekin Tihkusta kyllä tykkäsi, sen verran paljon se sille kaikkea höpötteli ja tarjoili vuolaasti porkkanaa meidän radan jälkeen. Tihku söi ne sen näköisenä, että voisi mennä vielä toisenkin radan jos siitä hyvästä saa noin hyvän palkan.

Nyt Tihkun kaappia sitten koristi keltainen ruusuke, se tuntui edelleen yhtä tyytyväiseltä ja hyvinvoivalta kuin ennen kisojakin, ja mä olin entistä tyytyväisempi mun uuteen hevoseen.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Jes!! Mä olen niin onnellinen, että Santtu ja Tihku sai ruusukkeen. Lukija on aina niiden puolella, kun Santtu on niin herttainen ja mutkaton tyyppi. Sen isä tekee mut kuitenkin vielä onnellisemmaksi tässä. Vaikka isä on ollut mukana jo Fifin aikana ja vaikka Santtu sanoittaa, että isällä oli hyvä suhde Fifiin, silti me tiedetään, ettei Santulla ole kaikki ihan kunnossa kotona. Äiti on etäinen, ja vaikka iskä yrittää, hän ei oikein ole pystynyt olemaan tarpeeksi läsnä paikatakseen sitäkin, mitä Santtu tarvisi äidiltä. Santtu on iso jo, mutta me isotkin tarvitaan meidän vanhempia. Nyt kun iskä jalkautuu kisoihin Santulle tosi tärkeänä päivänä ja jättää omat mahdolliset menonsa sen takia, se tuntuu musta tosi ihanalta. Enemmän kuin kisamenestystä, mä toivon Santulle, että hän saa kehiteltyä välejä isäänsä entistäkin lämpimämmiksi. Sitten kun hän on jo omillaan, on helpompi soittaa apua arjen katastrofeihinkin eikä olo tunnu muutenkaan niin yksinäiseltä.

[SanttuOsallistuja]

Kesäloma

Silloin kun Noa lähti helsinkiin, tai oikeastaan muutama kuukausi sen jälkeen, se ehdotti mua sen tilalle töissä. Tavallaan siis antoi työnsä mulle, tietysti piti käydä haastattelussa ja kaikkea, mutta aika sujuvasti ja nopeasti se lopulta sitten meni. Ensinhän Chai teki niitä Noan vuoroja, mutta sitten sillä oli niin paljon omiakin töitä, ja kun se kai sitten ainakin välillä kävi hoitamassa Noan hevosia ja liikuttamassa niitä, ja mä tarvitsin töitä, niin mä sitten aloitin siellä kaupalla. Ja oikeasti, siellä on ollut kivaa olla töissä. Mä oon saanut vielä aika paljon vastuuta aika nopeasti, ja se on tuntunut tosi hyvältä.

Nyt mulla alkoi kesäloma. Ensimmäinen virallinen kesäloma vakituisena työntekijänä, siis. Mä nimittäin allekirjoitin uuden työsopimuksen, ihan oikeana virallisena työntekijänä. Kolme viikkoa ihan täysin vapaata, josta suurimman osan mä aijon käyttää tallilla. Tihku on saanut lomailla, oikeastaan varmaan jo vuoden. Ollaan me välillä päästy vähän jotain tekemään, ehkä jonkun muutaman viikon. Pari kuukautta korkeintaan. Sitten mulle on aina tullut olo, ettei kaikki ole ihan kunnossa. Enkä oikein tiedä että mistä se tulee, mutta tuleepahan vaan.

Tihkua on pari eläinlääkäriä käynyt tallilla katsomassa, taivutuskokeet tehtiin ja jalkoja piikitettiin – normaalia kulumaa jaloissa, kun hevosella on kuitenkin jo ikää ja kilometrejä takana. Ei siis mitään merkittävää löydöstä missään. Sen lisäksi että kontrollissa käytiin klinikalla asti, jossa sielläkin kuvat oli normaalit; vähän normaalia kulumaa nivelissä, voidaan piikittää uudelleen. Joten piikitettiin, varmuuden vuoksi. Kiropraktikko on käsitellyt Tihkua säännöllisesti hoitamassa ja tehnyt akupunktiota. Kengitystä, ruokintaa ja satulaa on fiksattu, lihasta kasvatettu maastakäsin hölkkäämällä metsässä, tai liinan päässä. Kuntoa kasvatettu puomeilla, tai sitten vaan kävelty.

Laitumella Tihku on onnellisimmillaan. Edes pään ympärillä pörräävät kärpäset ja helikopterilta kuulostavat hevospaarmat eivät saa sen kirkasta ilmettä laantumaan, kun tamma saa mutustaa maailman parasta vihreää posket pullollaan aamusta iltaan. Laitumella Tihku myös näyttää liikkuvan oikein vetreästi, välillä urheillen ja nikamiaan naksautellen kirmatessaan ja pukitellessaan ympäri peltoa kaverin kanssa. Yksinkin, jos oikein sille päälle sattuu, mutta silloin useimmiten keskittyy vain olennaiseen; syömiseen.

Lihastakin Tihku on saanut, mutta on se saanut läskiäkin. Välillä, jos oikein väärästä kulmasta erehtyy katsomaan, näyttää että tamma voisi hyvinkin olla kantavana. Ei se kesämaha vielä kovin huolestuttava ole, mutta ei sitä paljoa enempää tarvitse tullakaan. Onneksi mulla on nyt se kolme viikkoa kesälomaa, ja mä lupauduin tekemään tallivuoroja tarvittaessa. Pääasiassa iltoja, koska Eetu mieluummin tekee aamut itse, vaikka ei sitä ääneen sanokaan. Siinä mä ehdin hyvin liikuttamaan Tihkua jossain välissä, jos siis tamma on samaa mieltä asiasta. Nyt siis varsinkin, kun mulla on oma auto ja kaikkea.

Äiti ja isä sen mulle osti. Se on sininen Opel, aika pieni. Mutta ihan hyvä kumminkin, on sillä monet kisamatkat kuljettu ja Tihkun loimet, kaapo, kisakamat ynnä muut kuljetettu. Yhtä hyvin on palvellut kuin pakettiauto samassa tilanteessa, aivan varmasti. Sillä mä oon paljon kulkenut töihin, tallille ja kotiin.

Niin, että vaikka me ei olla päästy Tihkun kanssa mitenkään erityisesti kisaamaan tai edes valmentautumaan, niin en mä tiedä haittaako se niin paljoa kuitenkaan. Hyvä että se nyt kerää edes laitumella massaa, kun muuten ei meinaa mikään tarttua. Työt on vieneet paljon mun aikaani, eikä se toisaalta ole huono juttu, että Tihku on saanut lomailla. Vaikka kaiken tutkitun perusteella kaiken pitäisi olla ihan hyvin, niin silti välillä mulle tulee sellainen olo Tihkun kanssa, että jokin on huonosti. Yleensä silloin, kun mä ratsastan, mutta välillä ihan kesken juoksutuksenkin. Sonjan, Eetun, ja varmaan itse asiassa puolet tallin väestä on mun kanssani tuijottanut Tihkua liikkeessä pitkin tallin käytävää, kenttää, maneesia, ympyrällä.. Ontuuko se? No, ei onnu. Ei kai, vai ontuuko? Ei onnu, vaikka on se vähän outo. Vähän outo vaan, joku jumi jossain ehkä vaan. Tai jotain.

No… Oli miten oli, mä ajattelin lähteä ensimmäisen kesäloma illan kunniaksi katsomaan, voisiko mun hevosella lähteä käymään vaikka maastossa.

[SanttuOsallistuja]

Kouluratsastusta kesäyössä
Komia Dressage

Santtu suuntasi kohti laidunta iltatallin jälkeen, kun karsinat oli kaikki siivottu, tallin käytävä lakaistu ja ne hevoset, jotka eivät vietä öitään laitumella, sisällä karsinoissaan iltaheinien äärellä ihan tyytyväisen oloisina. Nuoren miehen askel oli ponteva ja ihan hänen kintereillään jolkotti iloisesti uskollinen kultainennoutaja. Kaapo oli jo testannut muutaman karsinan uudet kuivikkeet, ensin niitä vimmatusti kaivamalla ja lopulta autuaasti ympäriinsä niissä pyörien. Vaikka moinen urakka saikin Kaapon läähättämään, kirkkain silmin se seurasi Santtua, välillä harhautuen sivummalle jonkin hajun perässä, muttei koskaan kovinkaan kauas.

Santtu pujahti aidan välistä laitumelle tottuneesti, riimua ja sen narua toisessa kädessään pidellen. Kaapo näki parhaakseen ryömiä aidan alitse. Koira lähti tottuneesti hevosia kohti, eikä niistäkään juuri kukaan suuremmin noteerannut koiraa. Muutama, Noan varsa Fanni, heh, “varsa”, oli tuttuun tapaan ensimmäisenä vastassa. Siitä oli kasvanut kaunis, pitkäharjainen aikuisen näköinen hevonen, vähän samaan tapaan mitä Typy. Ei sitä uskoisi samaksi hevoseksi ollenkaan, jos tietäisi millainen sekin on ollut.

Tihku oli laitumen kauimmaisessa nurkassa, pää pitkän heinän seassa piilossa. Epäilemättä siinä asennossa tamma on suurimman osan vuorokaudestaan kulkenut, leukojen jauhaessa väsymättä mehukasta ruohoa. Santun kutsuessa tamma kuitenkin nosti päätään, ei kiireellä, mutta aidolla kiinnostuksella. Sen terävät, jotenkin koomisen pitkät korvat kääntyivät nuorta miestä kohti, ja hetken pohdittuaan se lähti lampsimaan ihmistä kohti, nyhtäen heinää vielä mennessään.
Santtu tervehti tammaansa pehmeästi sen turpaa koskettamalla, sitten kaulaa silittämällä. Tihku painoi päänsä miehen käsivartta vasten ja ryhtyi hankaamaan silmäkulmaansa, jossa Santtu havaitsi pienen pahkuran. Hyttysenpurema todennäköisesti, mutta voi hittolainen miten se kutisi.
Vasta kun rutiininomaiset rapsutus toimenpiteet (eli; kaularapsut, kainalorapsut, maharapsut, tissirapsut, kyseisessä järjestyksessä) oli saatu toteutettua, Santtu kiinnitti ohjat Tihkun riimuun ja ponnisti itsensä tamman kyytiin. Ei ihan yhdellä hypyllä, mutta melko kivuttomasti kuitenkin. Salilla käymisestä oli todellakin hyötyä, ratsastuksessa ja ihan tosi monessa muussakin.

Santtu katseli muiden hevosten laidunnusta, Tihkun kävellessä tasaisen varmasti laitumen aidan lähellä. Tamman selässä saattoi jopa istua ilman satulaa nykyisin, kun siinä on muutakin kuin säkä ja kylkiluut. Tarkastuskierroksen aikana Santtu varmisti, että jokaisella hevosella on pää ja neljä jalkaa tallessa, jokainen aita ja lanka on paikallaan, sähkö toimii ja vettä on. Tihkun selästä käsin homma sujui kaikista kätevimmin, ja illan hämärtyessä ratsukko suuntasi kohti metsäteitä.

Ei voi olla mitään parempaa, Santtu ajatteli laukatessaan hevosellaan traktorin mentävää metsätietä pitkin. Suoraa baanaa riitti silmänkantamattomiin, hämärän myötä pelloille ja metsään oli noussut kevyt, raikas usva. Tihku tuntui ihan mielettömän kivalta ratsastaa, tamma kulki juuri sopivalla määrällä energiaa eteenpäin. Vähitellen istuntaansa muuttaen, enemmän keskivartalonsa voimaa keräten ja lantionsa liikettä hilliten Santtu kokeili, lähtisikö Tihku vähän kokoamaan laukkaansa. Mies tunnusteli tammansa liikettä, pitäen riimussa olevia ohjia kevyellä “tuntumalla”. Tihku pärkähti kerran, toisen, ja Santtu tunsi miten tamma lähti yhtälailla keräämään voimaa, ja tuomaan laukan keinahdukseen enemmän ponnekkuutta. Santtua alkoi hymyilyttää.

Metsän, luonnon eläinten ja lintujen edessä, peltojen keskellä Santtu ja Tihku muuttuivat todelliseksi kouluratsukoksi, Tihkun ensin kootessa ja sitten taas pidentäessä askeltaan. Tamma toteutti rennosti ja niin taianomaisen helposti kaiken, mitä Santtu keksi siltä pyytää.
Hei, otetaanko avotaivutusta? Laukanvaihto? Onnistuuko väistö?
Vaikka toisaalta Santtu tunsi lihaksissaan poltetta joutuessaan todella keskittymään omaan kehonhallintaan ja istuntaansa, pelkästään pysyäkseen Tihkun kyydissä häiritsemättä tamman tanssia, toisaalta miehen sydän hakkasi silkasta innosta, ihmetyksestä, adrenaliinista. Hän olisi voinut jatkaa sitä loputtomiin, ei sellaista tunnetta ole vielä koskaan ennen minkään hevosen kanssa ollutkaan.

Uskomattoman ja täydellisen unohtumattoman maaston jälkeen laitumelle palasi tyytyväinen, joskin hiukan voipunut kolmikko. Santtukin oli jalkautunut kävelemään, ja Kaapo hölkötteli perässä pienen välimatkan päässä. Sitä kiinnosti seurata, miten tiellä olevat sammakot hyppivät viereisiin ojiin hevosen alta pois.
“Kiitos Tihku”, Santtu sanoi, päästäessään hevosensa takaisin laitumen vapauteen. Sanojensa päätteeksi Santtu ojensi porkkanan puolikkaan Tihkulle, joka otti sen pehmein huulin vastaan. Katsellessaan miten tamma lähti kävelemään kauempana laiduntavien lajitovereidensa luokse Santtu mietti. Tihku oli ollut niin hyvä, liikkunut niin super hyvin. Vaikka osallistumisen Power Jumpiin Santtu oli päättänyt jättää väliin, taas, plääh, niin olihan Komia Dressage tulossa. Siihen voisi ehkä osallistua, aikaa oli sen verran että ehtisi treenaamaankin. Ja laidun ja loma on selvästi tehnyt Tihkulle sen verran hyvää, että sen suhtautuminen työskentelyyn on taas positiivista. Ja matkustaakaan ei tarvitsisi kovin kauas…

[SanttuOsallistuja]

Maastotreeni, paras treeni
Komia Dressage, II

Koska mä tiedän, että parhaat tulokset tulee säännöllisellä ja suunnitelmallisella treenillä, olin tottakai tehnyt Tihkulle oman treenisuunnitelman. Ja koska mä tiedän myös sen, ettei aina suunnitelmista voi pitää kiinni, niin välillä meidän treeni olikin jotain ihan muuta kuin mitä alkuperäisessä suunnitelmassa oli. Eli yleensä se siis tarkoitti että skipattiin se viikon yksi “kunnon treeni maneesissa” ja lähdettiin silloin – silloinkin – maastoon. Mehän tykätään mennä Tihkun kanssa maastossa eniten, ja Fifin, ja muutaman muunkin hevosen, kanssa varmaan satoja tunteja maastossa käyttäneenä se on myös mulle kaikista tutuin tapa treenata. Vaikka maneesissakin on välillä tosi kivaa mennä vähän enemmän tosissaan, ja onhan se käytännöllinen, kun on aina hyvä pohja ja kaikkea. Ehkä mä oonkin sitten vaan vähän mukavuudenhaluinen ratsastaja, mutta paljon kivempaa ratsastaa kun hevonen liikkuu itse mielellään eteenpäin, ja Tihkussa ero on ihan todella iso. Kentälläkin tamma etenee paremmin kuin maneesissa, mutta maastossa se on kyllä parhaimmillaan.

Tällä kertaa sää oli sateinen, mutta sehän ei meitä haitannut. Tihkulle oranssi heijastin pepun päälle; ei sellainen fleecevuorellinen, vaan ihan vaan heijastin. Ilma oli jo valmiiksi tarpeeksi trooppinen, yllättäen täydellä teholle päälle tulleen helteen ja kostean ilman takia, että Tihku ei tarvinnut yhtään mitään ylimääräistä lämpöä tuomaan. Mullakin melkein valui hiki selkää pitkin pihatolta suuliin kävellessä, tai ehkä se oli osittain myös ilmassa leijailevan usvaisen sateen syytä.

Nyt mä en myöskään ollut itsekseni tallilla, vaikka oli jo aika myöhä. Minja oli siellä myös, se oli tullut varmaan jotain puolta tuntia aikaisemmin. Siihen aikaan kun olin juuri saanut iltatallin tehtyä. Minja tulikin Liljan kanssa ulos juuri samaan aikaan, kun mä nousin Tihkun kyytiin jakkaralta tallin pihassa. Tamma on siinä ihan huippu, nyt kun se on oppinut että kun ihminen tulee kyytiin tulee aina porkkanaa. Niin silloinkin, kun annoin Tihkulle taskussa olleen porkkanan puolikkaan tamman katsellessa mua vaativan näköisenä ylähuuli pitkällä ja kaula ihan mutkalla.
Siinä kun me moikattiin toisiamme Minjan kanssa ryhdyin miettimään, etten ollut pitkään aikaan ollut oikeastaan muiden tallilaisten kanssa tekemisissä. Oli ollut niin paljon kaikkea muuta, ja kaikilla mullakin oli ollut niin paljon kaikkea muuta, ettei vain ollut ehtinyt. Ja mun hevostani vartenhan mä tallille joka tapauksessa menin yleensä, jos ei oltu jotain erikseen sovittu.

“Meettekö tekin maastoon?” Minjan ääni havahdutti mut ajatuksistani.
“Mitä?” sanoin jotenkin refleksinä, vaikka prosessoin sen sanat ihan sekuntia myöhemmin. “Tai siis, joo, mennään.”
“Haittaako jos lähdetään samaa matkaa?” Minja ehdotti. Se oli musta kiva ajatus, ja kun Tihku tajusi että Lilja lähti meidän mukana metsää kohti, tamman askellukseen tuli kerrasta lisää virtaa. Jopa sen verran, että Tihkun kanssa lähdettiin pihasta jonkinlaisessa kootussa ravissa, ihan hallitussa sellaisessa, ei mun tarvinnut mitenkään ottaa ohjasta tai mitään, Tihku vaan tuntui puhkuvan sellaista ilahtunutta, positiivista energiaa. Takuulla jos nyt mentäisiin maneesiin niin ainakin ensimmäinen kymmenen minuuttia mentäisiin sielläkin ihan tosi hienosti.
“Siis tää on ihan hölmö”, sanoin Minjalle kun Tihku pärskähteli monta, monta kertaa kun me oltiin päästy tallilta joku kilometri mentyä. “Te voisitte joskus tulla meidän kanssa maneesiinkin ja mennä vaikka edellä, Tihku tuntuu jotenkin tykkäävän Liljasta.”
“Eikä Liljaakaan tunnu haittaavan vaikka Tihku on siinä takana”, Minja huomioi.

Niinpä, tammat kulkivat sopuisasti aika lähekkäin, kohteliaan välimatkan etäisyydessä kuitenkin. Tihku halusi kulkea alkumatkan Liljan perässä, mutta sitten kun päästiin vähän isommalle metsätielle, sellaiselle jossa on ihan täydellinen pohja jos haluaa mennä reippaammin, Tihku halusi siirtyä kärkeen. Ennen kuin me oltiin edes tultu niin pitkälle, sinne on nimittäin ehkä joku kolmen kilometrin matka tallilta, oltiin Minjan kanssa yhdessä sovittu että sinne mennään, ja otettaisiin vaan laukkaa. Iltametsässä oli ihan jäätävä määrä hyttysiä, ja vaikka me oltiin jo ravattu muutamia pätkiä niin ei päästy niistä siltikään eroon.
“Mennään vaan”, Minja huikkasi takaa kun he olivat Liljan kanssa siirtyneet tien toiseen reunaan. Siinä ei paljoa tarvinnut pyytää, kun tammat lähtivät laukkaan melkein samalla askeleella. Tietysti Tihku isompana hevosena oli Liljaa nopeampi, ja varmaan siihen myös vaikutti että Tihku on kuitenkin tosi kokenut kenttähevonen jonka laukka on ihan erilaista kuin kouluhevosen, varsinkin vielä suomenhevosen. Paljoa Lilja ei jäänyt jälkeen, vaikka ei tammoista kumpikaan kyllä laukannut mitenkään täysillä, ja musta Lilja oli ihan tosi hieno suokki.*

Niin pitkään kun tietä riitti me laukattiin, yhdessä vaiheessa Tihku laittoi vähän kenttähevosen vaihdetta päälle; aina yhden loivan kaarteen jälkeen Tihku pistää hiukan enemmän kaasua, ja mä tietysti annan sen, koska on ihan parasta kun Tihku haluaa vähän rallittaa. Silloin Lilja jäi vähän kauemmas, mutta lopulta me siirrettiin vierekkäin ravin kautta hevoset käyntiin.
“Huh”, ähkäisin ja pyyhkäisin silmäkulmiin kertyneitä vesiä pois. “Olipa kivaa.”
“Niin oli”, Minja nyökytteli ja taputti pehmeästi tammansa kaulaa. Molemmat hevoset puuskuttivat, mutta vaikuttivat todella tyytyväisiltä laukan jälkeen.

Lopulta me oltiin maastossa varmaan melkein pari tuntia. Minjan kanssa oli todella hauskaa, varsinkin kun hevoset tulivat niin hyvin toimeen. Tihkuhan saattaa välillä olla todella hapan uusia hevosia kohtaan, mutta Liljan se tuntui hyväksyvän samantien. Ehkä Tihkun elämässä oli joskus ollut joku kimo hevonen, jota Lilja muistutti. Tai ehkä Lilja vain on sellainen kiva hevonen, josta Tihku tykkää. Ei voi tietää varmaksi.

Kotimatkalla me puhuttiin paljon kisoista, ja myös Minjan suunnitelmia Liljan tulevalle varsalle sain kuulla. Pakko sanoa, että siinä Minjan kertoessa miten innoissaan se odottaa oman kasvatin ratsukouluttamista, niin muakin alkoi sama ajatus kiinnostaa. Siis se, että mitä jos Tihkulla tekisi varsan. Fifin kanssahan ei koko ajatus käynyt mielessä, se kun oli** ruuna ja kaikkea, mutta Tihkullahan se olisi ihan mahdollista. Päätin ottaa aiheesta enemmän selvää sitten kotona, että miten hevosen astuttaminen edes tapahtuu. Siis se ihan koko prosessi, koska olinhan mä sivusta nähnyt jo osittain miten homma toimii.

Puheeksi tuli myös Komia dressage.
“Mihin luokkaan te meette?” Minja tiedusteli.
“No mä en oo vielä laittanu osallistumista, itse asiassa”, kerroin. “Mutta kyllä mä mietin jos kisaisi yhden luokan molempina päivinä. Varmaan helppo bee ja aa.”
“Eli samoihin luokkiin kuin me”, Minja nyökkäsi. “Joko sulla on kyyti tiedossa?”
“Ei, mä en oikeestaan oo miettinyt vielä ihan hirveesti koko kisoja”, myönsin. “Tai siis oon, mutta en niitä oleellisia juttuja. Riippuu varmaan, onko tallilta muita lähdössä. Tiiätkö sä yhtään?”
“En oo ainakaan kuullut kenenkään puhuvan.”

Kun me saavuttiin tallin pihaan me sovittiin, että palataan kyydin merkeissä vielä vähän lähempänä kisapäivää, ja että me voitaisiin sitten mennä vaikka samalla kyydillä jos muita ei lähde. Halvemmaksi se tulisi, ja paljon kivempi ajaa jonkun kanssa, hevostenkin mielestä varmasti.

*Siitä alkaa olla niin pitkä aika (kääk) kun oon viimeksi ajatellut kieliopillisia asioita, että onko tämä nyt sitten oikea kirjoitusmuoto tässä lauseessa, vai “musta Lilja on ihan tosi…..”?
** tässä sama, kun Fifi on kuitenkin edelleen (ainakin tiettävästi) elossa, niin onko tarinan aikamuoto huomioiden oli vai on? 😀
*** en muuten edes sitten yrittänyt mitään murretta, kuten ehkä huomata saattaa.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Ihanaa että Santun kanssa treenihommiin maastoon lähtee just Minja! Sehän ihan vasta kertoi, että tykkää treenata maastossa itsekin, vaikka miettikin, että joidenkin mielestä se voi kuulostaa hassulta. Näillä on myös yhteiset kisat tulossa, niin on hyvä sopia kimppakyytejä ja kaikkea samalla. Söpöintä on kuitenkin se, miten hepat tuli juttuun ja selvästi tykkäsivät kun oli seuraa hommissa.

Ja eikä mut laitetaan lomalla vielä töihin. 😀

Jos asiatekstissä (vaikka analyysissä) joku oli jotain, se lähtökohtaisesti tosiaan oli, mutta ei ole enää: se on ehkä kuollut tai muuttunut ruunasta sittenkin oriksi. Nyt ollaan kaunokirjallisen tekstin puolella ja hyvin päiväkirjamaisessa päässä. Lilja siis ehkä ”oli tosi hieno suokki” ja Fifi ”oli ruuna” sillä hetkellä kun Santtu oli kokemassa tätä asiaa ja se on tässä tekstilajissa varsin OK. Imperfekti voi myös olla hahmon tapa muistuttaa: niin Fifihän ”oli ruuna”, muitatteko? Ainakin yhtä OK on, jos Lilja ”on tosi hieno suokki” Santun mielestä ja Santtu tietää että Fifi ”on ruuna”. Oli ruuna -toteamus ehkä enemmän viittaa siihen, että Fifiä ei ole enää, mutta se ei ole pelkästään puhdas lauseopillinen juttu. Fifillä oli sitä ihottumaa, ja koska me tulkitaan se oikean maailman tietojemme kautta, olisi melko todennäköistä, että joskus Fifi oli ruuna, mutta nyt se on enkeliheppa taivaassa, vaikka sitä ei ole kerrottu.

[SanttuOsallistuja]

Viime hetken viimeistelyjä
Komia dressage, III

Kun lähtölistat julkaistiin, oli Hopiavuoren tuvassa väkeä. Siitä oli muodostunut jonkinlainen perinne, että ennen kisoja osallistujat käytiin aina porukalla läpi ja katsottiin onko tuttuja mukana. Ja olihan siellä, tälläkin kertaa.
“Käkiharjuilta on mukana pari hevosta”, sohvan päädyssä istuva Oskari kommentoi rullatessaan kännykkänsä näytöllä näkyvää listaa alaspäin.
“Ja Olavi”, Sonja kommentoi, lähinnä itsekseen, katse myös alas puhelimeen suunnattuna.
“Joko kaikil on kaikki pakattuna?” Eetu tiedusteli kahvikuppinsa äärestä. Myös isäntä, joka ei juuri koskaan valittanut mistään (ainakaan kovaan ääneen), oli tullut tupaan ulkoa porottavaa hellettä pakoon. Tuvassa nimittäin sentään pyörivät tuulettimet, jotka tuntuivat taivaallisilta verrattuna ulkona vallitsevaan trooppiseen kesään. Kamalan kuumaa ja kosteaa, niin että kokoajan on ihan nihkeä ja inhottava olo.

Santtu nyökytteli hajamielisesti Eetulle. Hän oli pakannut kisatavarat jo hyvissä ajoin, Tihku oli hoidettu ja varusteet puunattu omia saappaita myöten.
“Mä en löydä mun nimee täältä”, Santtu sanoi, aikansa listaa selattuaan ja nimet käytyään läpi uudemman kerran.
“Täh?” Alex, joka istui sohvalla Oskarin vieressä, kohotti katseensa Santtuun.
“Ai mitenniin? Kai sä laitoit ilmoittautumisen kuitenkin?”
“Laitoin joo”, Santtu nyökytteli lisää. “Varmasti laitoin.”
“Son joku moka sitte”, Eetu sanoi ja kuulosti siltä, että oli heti valmis korjaamaan tilanteen.
“On se täällä”, Eira huikkasi ennen kuin kukaan ehti tehdä mitään.
“Mihin luokkaan sä oikein osallistuit?”

Eira tosiaan oli oikeassa. Santun ja Tihkun nimet löytyivät lähtölistasta, mutta ei ollenkaan siitä luokasta johon Santtu oli kuvitellut osallistuvansa.
“En mä nyt tohon voi osallistua”, hän kieltäytyi heti.
“Mut nauretaan sieltä pihalle.”
“Höpö höpö”, Sonja puuskahti.
“Eikun oikeesti. Mä ihan varmasti osallistuin helppoon aahan.”
“Mikset sä vois osallistua tohonkin? Ihan hyvin voit”, Alex kuulosti rohkaisevalta, melkein jopa innostuneelta.
“Niinpä. Ihan hyvin voit”, Sonja komppasi, ja Eetukin nyökytteli hyväksyvästi päätään.

Santtu ei itse ollut ollenkaan niin vakuuttunut. Tihku oli ollut pitkään lomalla ja startti olisi kuitenkin ensimmäinen pitkään aikaan, vaikka tamma varmasti osaisi kaiken radalla vaadittavan. Omasta osaamisestaan Santtu ei ollut niin varma, vaikka tiesikin kehittyneensä paljon ja olevansa jopa ihan hyvä ratsastaja. Ei mikään ihmeellinen, mutta ihan hyvä kuitenkin. Mutta että vaativaan beehen…
“En mä osaa ees sitä rataa.”
“Äkkiä sä sen opit”, Eira pyöräytti silmiään, tietäen hyvin ettei Santun tarvitsisi käydä rata kuin pari kertaa läpi ja hän muistaisi sen kyllä.
“Nii, teoriassa ainaki… En mä nyt enää ehdi Tihkun kanssa sitä mennä. Sitä paitsi mä lupasin että sillä on vaan juoksutuspäivä tänään.”
“Äkkiä sä voit käydä! Me autetaan”, Alex hihkaisi ja nousi ylös sohvalta niin reippaasti, että Oskari oli saada hänen kyynärpäästään.
“Ai missä?” Santtu ihmetteli.
“No sun hevosen kuntoon laitossa ja radan opettelussa tietenki!” Alex hymyili.

Lopulta maneesiin oli kerääntynyt kasa väkeä ja peräti pari ratsukkoa, kellon lähennellessä iltakymmentä. Alex ja Oskari olivat tulleet katsomaan, Eira oli päättänyt ratsastaa Cozminan sitten kuitenkin vielä, Sonja kävi rataa läpi Santun kanssa ja antoi hyviä vinkkejä, miten Santtu saisi ratsastettua radan mahdollisimman sujuvasti. Eetu oli jo siirtynyt takaisin töidensä pariin, vaikka epäilemättä mies itsekin ratsastaisi Jussin vielä myöhemmin.

Parikymmentä minuttia maneesissa sai hien virtaamaan jokaisella läsnäolijalla niin, että lopulta itsesuojeluvaisto käski lopettamaan hyvän sään aikana. Hien valuessa pitkin Santun ohimoita hän hyppäsi alas Tihkun selästä, antoi porkkanan tammalle kiitokseksi hyvästä työstä ja otti kypärän päästään pois.
“En malta oottaa että pääsee suihkuun”, hän kommentoi kasvojaan ratsastushanskojensa kämmenselkiin pyyhkien.
“Sama”, Eira totesi, joka oli lähes yhtä kuumuksissaan kuin Santtu.

“Se meni hyvin”, Sonja kehui ratsukoiden poistuessa maneesista. Myös hevoset saisivat suihkuttelut ja paljon ansaitut iltaheinänsä. Pihaton ohi kulkiessa Flida ja Fanni tulivatkin hörisemään aidan vierelle jo odottavaisina, sillä niiden iltapala odotti edelleen sinisissä ikea- kasseissa portin pielessä.
“Ihan kohta saatte heinät”, Santtu lupasi Tihkun tarhakavereille.
“En mä ihan oikeesti tiedä. Tuntuu vähän hölmöltä, jos mä ite oonkin laittanu väärän osallistumisen”, Santtu sanoi Sonjalle kun he olivat päässeen suuliin asti. Sinne Santtu laittoi Tihkun kiinni ja ryhtyi ottamaan varusteita pois.
“Hei, sitä sattuu kaikille. Nyt rohkeesti meet kokeileen, kun sä osaat kyllä. Ja joskus se pitää vähän kokeillakin että miten käy.”
Santtu nyökytteli, edelleen epäileväisenä. Vaikka mielessään Santtu tiesi jo, että tuleva yö menisi uutta rataa pään sisällä loputtomiin pyörittäessä seuraavan päivän kisoja varten…

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Ihanaa kun on oma tiimi taustalla! En yhtään epäile, etteikö Eetu olisi soittanut ja selvittänyt asian, tai pakottanut sen selviämään, jos Santun nimi ei olisi ollut listalla ollenkaan. Muut muodostavat saman tien kannustus- ja tukijoukot: mitä siitä, että on väärä luokka? Aivan varmana Santtu pärjää. Tarinakin hyppää eteenpäin, kun nyt on puoliksi pakko mennä edes kokeilemaan, vaikka ei muuten olisikaan uskaltanut.

Tukijoukot ovatkin tässä tarinassa mun suosikkielementti. Tarina saa mut ajattelemaan sitä, että vaikka meidän ratsastajat olisivat samassa luokassa, ne eivät ajattele kisaavansa toisiaan vastaan. Muiden menestys ei ole niiltä pois, ja vaikka joku voi olla katkera välillä (…köhköhoskari) niin silti ne auttavat toisiaan ja loppujen lopuksi toivovat toisilleen parasta mahdollista menestystä.

[SanttuOsallistuja]

Guld Holm Festival, 1/3

Santusta tuntui aika hullulta ajatella, että vasta viikkoa aikaisemmin hän oli ollut Tihkun kanssa kisaamassa koulua vaativalla tasolla, ja vieläpä ihan vahingossa. Ja vielä hullumpaa se, että he olivat oikeasti sijoittuneet. Eivätkä edes tulleet sijoittuneissa viimeisiksi, vaan toiseksi. Toiseksi!
Siltikin kaikista vaikeinta Santulle oli ymmärtää se, että hänellä oli nyt totta tosiaan hevonen, jonka kanssa hän viimein pääsi kilpailemaan. Tihku vaikutti suht tyyneltä seistessään traileriin sidottuna, heinäpussi naaman edessä. Tamma lepuutti toista takajalkaansa, huiski ötököitä välillä hännällään ja katseli välillä kisapaikan menoa. Korvat liikkuivat kyllä aktiivisesti joka suuntaan ihmisten ääniä, kuulutuksia, muiden hevosten hirnumista ja musiikkia kuulostellen.

Hopiavuoresta oli lähtenyt useita ratsukoita kisapaikalle Kultasaaren Kartanolle, joka oli helpottanut kisapaikalle matkaamista. Jonkun kyydissä pääsi aina kisoihin ja kotiin. Yhtälailla ajoneuvot oli pysäköity lähekkäin ja kourallinen ihmisiä hääräsi omien hevostensa ympärillä sekä tavaroitaan etsien.
“Miten voi olla et ain on jollain joku hukaas?” Eetu puuskahti päätään pudistellen kun Alex ei ollut ihan varma tuliko Tetriksen suojat mukaan. Ihan kuin mies itse ei olisi aikaisemmin naama punaisena etsinyt ratsastussaappaitaan, niitä huolellisesti putsattuja ja kiillotettuja, lähes puolta tuntia. Alex taisi vastatakin jotain, että Oskari oli pakannut, mutta sitä Santtu ei enää kuunnellut kokonaan.

Hän keskittyi viettämään hetken Tihkun kanssa. Se oli tapa, jonka hän oli Fifin kanssa oppinut, vaikka silloinen ratsukko eivät olleet kisanneet ollenkaan niin paljoa kuin Santtu Tihkun kanssa jo tähän mennessä. Silti, se oli Santusta mukavaa viettää pieni hetki tamman otsaa hellästi sormenpäillä rapsutellen ja jotenkin valmistautua yhdessä tulevaan kisasuoritukseen.
Sitten nuori mies satuloi tamman rauhassa, kiristi vielä kertaalleen sen hännässä olevaa punaista rusettia ja painoi kypärän päähänsä. Verkkaisesti Tihku suostui jättämään heinäsäkkinsä ja lähtemään Santun perässä kävelemään kohti verryttelyaluetta.

Kun Santtu pääsi satulaan, Janna oli vielä kävelyttämässä Paahtista.
“Mikä fiilis?” Santtu kysyi naisen kävellessä ohi.
“No, ihan okei. Vaikka vähän tuntui että puhti loppui kesken, meiltä molemmilta.”
Muitakin ratsukoita kulki vastaan ja ohi menevälle ruunikolle Tihku luimisti vähän korviaan.
“Tsemppiä teillekin”, Janna huikkasi vielä, jatkaessaan Paahtiksen kanssa poispäin kentältä, jonne Santtu oli suuntaamassa.
“Joo kiitti!” Santtu vastasi, rapsutti Tihkun kaulaa ja keräsi hiukan ohjia enemmän, kun ratsukko lähestyi kenttää.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Ihanaa, että Santtu on viimein oikeasti iloinen! Suurin piirtein kaikki sujuu, kun hevoselämä sujuu. Niinhän se menee meillä eläinihmisillä. Eikös se sanontakin mennyt kirjaimellisesti niin, että happy pony, happy life? 😀 Fifin kanssa oli niin kauheaa ja stressaavaa, että nyt on aikakin elämän luistaa ja Tihkun kanssa kisojenkin mennä hyvin. Paljon on sekä Santtu että sinä näihin kisoihin panostanutkin: toinen treenaamalla ja toinen huikeiden tuotosten muodossa!

[SanttuOsallistuja]

Guld Holm Festival, 2/3

Verryttelyssä Tihku tuntui oikeastaan tosi kivalta ratsastaa. Tamma oli vähän hidas pohkeelle, mutta Santtu uskoi sen paljon johtuvan ihan hänestä itsestään. Tai siis tietysti se johtui hänestä itsestä, mutta että siksi juuri Santtu ei tehnyt kovin paljoa sen eteen että olisi saanut Tihkua enemmän eteen. Vaikka Santtu ei kokenut olevansa kovin jännittynyt, ei hän varmasti ihan täysin rennostikaan satulassa istunut.

Keventäessään Tihkun ravia nuori mies katseli muita kentällä olevia ratsukoita ohimennen. Hän hyödynsi verryttelyalueen päätyjä ratsastamalla mahdollisimman isoja ympyröitä, samalla rohkaisten Tihkua venyttämään edes vähän pidemmälle kaulalle käsiään työntäen tamman niskahihnaa kohti muutaman sentin verran ja aktivoimalla omaa istuntaansa energiaa tuomaan. Muutaman raviaskeleen verran Tihku vastasikin ylälinjaa venyttämällä, tulemalla hetkeksi mukavalle kuolaintuntumalle ja Santtu tunsi miten tamman takajalat kantoivat vähän enemmän painoa. Heti hän kiitti yritteliästä ratsuaan reilulla rapsutuksella kaulalle, ja taas kulmaa kohti Santtu keskittyi sen huolelliseen ratsastukseen, valmistellen avotaivutuksen uraa pitkin.

Niklaksen tutut kasvot ja tummanpuhuva Barnum oli helppo tunnistaa muista ratsukoista, ja hetkeksi he jäivät vaihtamaan Santun kanssa kuulumisia, uran sisäpuolella vierekkäin kävellen. Kauaa he eivät kuitenkaan ehtineet sanoja jakamaan, kun edellisen ratsukon rata päättyi, ja oli Santun vuoro ratsastaa Tihku kentälle.
Niklaksen hyväntahtoisen kannustuksen kera Santtu tunsi tutun jännityksen pomppaavan vatsaansa kuullessaan nimensä kuulutettavan, mutta enää se ei ollut pelkästään vain inhottava tunne. Jokaisen startin jälkeen sellainen lamaannuttava jännitys väheni ja tilalle tuli positiivisella tavalla innostunutta jännitystä. Santtu tiesi että pääasia olisi kuitenkin pitää Tihkun kanssa mahdollisimman kivaa.

Ravissa Santtu ratsasti kentälle, otti vielä kertaalleen siirtymisen käyntiin aitojen sisäpuolella ja valmisteli uuden siirtymisen, tällä kertaa jääden istumaan harjoitusravia. Santtu keskittyi omaan hengitykseensä, käyden vielä tuomarin päädyssä Tihkun kanssa, ennen kuin hän ohjasi Tihkun keskihalkaisijalle, teki vielä uuden pysähdyksen ja tervehti tuomaria.
“Ole hyvä”, kuuluttaja sanoi, musiikki laitettiin päälle ja Santtu pyysi Tihkun raviin. Jokin oli selvästi ratsukon menossa helpottanut verryttelyyn nähden, sillä Tihku lähti jopa energisesti raviin, kannatteli aika kivasti rintakehäänsä ja kuunteli Santun apuja melko herkällä korvalla. Santtua hymyilytti, mutta sitten hänen ilmeensä muuttui keskittyneeksi, alkaessaan ratsastamaan rataa.

Guld Holm Festival, 3/3

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Onpa ihana kuva! Tyylisi on tosi monipuolinen. Vuosien varrella on nähty sarjakuvamaisesti ja tosi realistisesti toteutettuja juttuja, ja tämä puolestaan on ihanan maalausmainen. Hepan, esteen ja taustan värit ovat tosi maanläheisiä ja ihanan pehmoisia.

Santulla on hellyyttävä asennekin kisoihin. Osa meidän hahmoista menee hampaat irvessä ja voiton takia. Santtu muistaa, että tärkeintä on kuitenkin se, että on kivaa. Luulisi, että jos viettää maailman hauskimman päivän, on aina voittanut, vaikka sijoitus olisi mikä! Irl-elämän näkökulmasta virtuaaliheppakisojen voitto on puolestaan se, että löytää tapahtuman, joka inspiroi piirtämään ja kirjoittamaan. Nyt löytyi! 😀

[SanttuOsallistuja]

Santtu Aarnipuro & Teakettle Ghost, Pikku Cup

Santtu oli todella tyytyväinen. Ja monestakin syystä, sillä Tihku oli yllättänyt hänet positiivisesti jo useaan kertaan. Kaksikko oli päässyt kunnolla treenaamisen makuun, Tihku oli ollut jo pitkään jo tosi hyvä ratsastaa ja tamman varustekaapin ovea koristi taas muutama ruusuke lisää.

Viimeksi kuukausi sitten Guldholm Festivalissa Santtu oli sijoittunut kenttäratsastuksen CIC2:ssa toiseksi yhdeksästätoista ratsukosta. Se jos mikä oli tuntunut tosi hyvältä, sellaiselta suurelta saavutetulta tavoitteelta. Vaikka kisojen neljäntenä päivänä esteillä Tihku oli tuntunut jo vähän väsyneeltä eikä ratsukko sijoittunut, Santtu oli silti tyytyväinen. Ihme olisikin, jos Tihku ei olisi ollut – olihan se antanut joka radalla ihan kaikkensa ja vielä paljon enemmän kuin mitä Santtu olisi osannut edes odottaa. Jotenkin tamma tuntui heränneen henkiin, sen askel oli ponteva ja silmät kirkkaat.

Sunnuntaina kisojen päätyttyä tallilla juhlittiin vielä myöhään illalla Santun lisäksi montaa muutakin; Eetun kahdeksannetta sijaa CIC4:ssä, jossa Ingeborg Duvholm ratsasti ihan sairaan siistin radan. Siitä pyörii edelleen somessa postauksia. Muut ei tulleet edes lähellekään.
Alex keräsi Tetriksen kanssa eniten ruusukkeita. Hän sijoittui esteillä kahdesti, joista toisella täysin puhtailla radoilla, ja koulussa vaativassa A:ssa neljänneksi, tosi kovassa seurassa. Ja ne esteet joita Alex hyppäsi, sellainen vähän hullun hymy naamalla, oli oikeasti jo tosi isoja. Tihku ei varmaan edes pääsisi niistä yli.
Oskarikin sijoittui vaativassa A:ssa, ja vaikka Alex tuuletti kovemmin, Oskarin hymy oli leveämpi.
Ja tietysti Marshallia muistettiin myös, vaikka mies ei fyysisesti läsnä ollutkaan.
Sekä muutenkin koko tallin panostusta, osallistumista ja suorituksia koko kisarutistuksesta. Vain Eira oli hetken vähän pahalla päällä siitä, ettei hän ollut sijoittunut ollenkaan.
Useamman päivän rupeama ei ole kenellekään helppo, joten tuvassa muutama reissussa rähjääntynyt, väsynyt, joskin tyytyväinen kilparatsastaja kävi mielellään Nellyn tekemien pannukakkujen kimppuun. Paitsi Eetu tietysti, joka oli tallissa vielä yömyöhään vahtimassa, että myös jokainen uskollinen kilpakumppani sai juuri tarvitsemansa huomion kisojen ja matkan jälkeen.

Kun joku bongasi ilmoituksen uudesta sarjakilpailusta johon oli mahdollisuus osallistua tiimissä, ei mennyt montaakaan päivää että niitä oli tallilaisten välillä saatu aikaan jo kaksi. Vaikka Santtua ei olisi haitannut osallistua yksilöluokkaan, olihan siinä silti jotain ihan erilaista treenata muiden kanssa samaa tavoitetta varten.
Helistä oli tullut luonnollisesti jonkinlainen tiimin vetäjä. Oli hauskaa, kun tiimissä oli sopivasti parillinen ratsukkomäärä kummassakin lajissa. Ensin Santtu ja Eira hyppäsivät, sitten Heli ja Minja treenasivat. Tai joskus kaikki neljä samaan aikaankin. Ei tietysti joka päivä, mutta Heli piti huolen että edes viikottain kuitenkin. Oli selvää, että Hopiavuoressa oli herännyt jonkinlainen voitonjano aikaisemman menestyksen ansiosta ja jokainen oli jollain tapaa tosissaan lähdössä kisaamaan.

“Viikko ensimmäiseen osakilpailuun”, Heli ilmoitti, tai melkein julisti. Nelikko oli kerääntynyt tallitupaan vielä myöhään illalla. Se kun oli ainoa aika, kun jokainen pääsi paikalle samaan aikaan. Yksi niistä aikuisuuden erikoisista ongelmista…
“Vielä ehditään ratkomaan, jos on jotain ongelmia. Teillähän on Eira ainakin mennyt tosi kivasti.”
Eira nyökytteli ja puhdisti huolellisesti Inkan kimaltelevaa otsapantaa. Hän oli ollut tosi tärkeänä siitä lähtien, kun Heli lupasi että Eira voisi osallistua Inkalla kisoihin. Ja onhan Inka tosi hieno, vaikkakin Santun silmään aika tavallinen. Jos joku olisi kysynyt, olisi Santtu sanonut että Tihku on kyllä hienompi. Onhan sillä siniset silmätkin, ja kauniit pitkät sukat takajaloissa.
“Mä en oo ehtinyt treenaamaan yhtään kyllä tarpeeksi”, Minja huokaisi. Hän oli ollut paljon Rasmuksen apuna miehen ratsastaessa, ja toisaalta myös kiireinen töidensä kanssa.
“Ei se mitään”, Santtu sanoi. “Lilja on niin yritteliäs, että ei teillä voi mennä kun hyvin.”
“Se on kyllä. Ja eilen, kun lopetettiin treeni ja vaikka oli harjoiteltu vähän vaikeita juttuja, Lilja laittoi turvan mun rintaa vasten ja oli siinä pitkään. Se oli niin söpö.”
Eira alkoi kertomaan myös eilisen päivän treenistä Inkan kanssa. Santtu jäi katselemaan Eiraa, muttei oikeastaan kuunnellut mitä hän puhui.

Oli outoa ajatella, että jossain kohtaa Santtu oli ollut todella ihastunut Eiraan, tai ylipäätään että he olivat viettäneet paljon aikaa yhdessä. Varsinkin silloin kun Herman ei enää käynyt tallilla. Eiraa oli ollut joissain tilanteissa vaikea ymmärtää, eikä Santtu ollut aina ollut ihan varma mitä Eira hänestä oikein ajatteli. Jossain kohtaa he eivät vain enää viettäneet samalla tapaa aikaa edes tallilla ollessa. Ihan kiva Santusta oli kuitenkin olla Eiran kanssa samassa tiimissä ja samalla seurata enemmän Eirankin ratsastusta.

“Mä vaan oon aika innoissani”, Santtu sanoi pyyhkäistessään valjasöljyä Tihkun satulan vastinhihnoihin. “Ihan jo siis siitä, että mulla on hevonen jolla voi kilpailla.”
“Sitä ei kyllä voi ottaa mitenkään itsestäänselvyytenä”, Heli hengähti.
“Se taitaa olla sellainen asia minkä jokainen hevosihminen tietää”, Minjakin myöntyili.
“Mutta myös ihan koko Pikku cupista. Kivaa kun pääsee kisaamaan näin tiiminä”, Santtu jatkoi.
“Joo, se on kyllä kiva”, Eira nyökkäsi. Hän tiiraili edelleen Inkan otsapantaa kulmat kurtussa.
“Heli, onks tää hyvä nyt?”
“Joo, on varmasti. Ja tässä on sekin hyvä puoli, että tekee Surrelle tosi hyvää nämä yhdessä treenaamiset. Tulee hyvää totuttelua ennen kisoja, että hevosia menee joka puolella.”

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Tämä tarina on isompi ja kokoavampi kuin edelliset. Kommentoin tänään Minjan tarinaan, että hänen tavaramerkkinsä ovat kokoavat tarinat. Sinä olet erikoistunut lyhyempiin hetkiin, ja tämä isompi paketti on hyvää harjoittelua ja virkistävää sinulle tyypillisempien juttujen puitteissa. Tässä siirrytään kilpailusta toiseen.

Siinä missä Minjan tarinoissa katse on seuraavassa kilpailussa jo kun ratsastetaan edelliseltä radalta ulos, Santun tyyli on katsoa taaksepäin ja sinun tyylisi nopeuttaa ja hidastaa aikaa ja käyttää takaumia. Ennakointi puolestaan ei ole tyypillinen keino virtuaaliheppatarinoissa, mutta sanoisin, että kokeile joskus piruuttasi sitäkin. Arsenaali voi kasvaa, tai voit todeta, ettei ollut sinun juttusi. Takaumat ovat. Tässä käydään niinkin kaukana kuin siinä, kun Santtu ja Eira olivat vielä lukiossa.

[SanttuOsallistuja]

Pikku Cup

Eira ei oikeasti osannut enää puhua mistään muusta kuin Inkasta. Miten Inka oli siis niiiin hieno, kun se oli tehnyt laukanvaihdot juuri silloin kun Eira pyysi, tai miten Inkaa oli niiin siistiä ratsastaa, kun se oli niin hieno ja herkkä ja osaava ja kaikkea. Jos Eiralta olisi kysynyt, niin Inka olisi ihan heittämällä ollut oikeasti maailman parhain ja hienoin hevonen.
Santtu ei ainakaan aikonut kysyä. Koko Inkasta kuuleminen oli alkanut ärsyttää.

Ei se alkuun ollut niin paha, ja kyllä Santtu Eiraa ymmärsikin. Olihan hänkin tosi innoissaan koko kisoista ja kun Eiralla ei ollut omaa hevosta, olihan Uunokin myyty… Mutta silti, Inkasta jankuttaminen alkoi olemaan joka päiväistä, aina kun Eira oli tallilla, hän teki jotain Inkan kanssa, tai Inkan varusteille, tai ainakin puhui tammasta. Santtu vannoi, että välillä yhteisten treenien aikana hän näki, miten Helikin pyöräytti silmiään itsekseen, joskin paljon hyväntahtoisemman näköisenä kuin mitä Santtu olisi ollut. Joten hän ei pyöräytellyt silmiään, vaan keskittyi pitämään tiukasti ajatuksen mielessään, ettei Eira todellakaan ollut oikeassa.

Santtua melkein ärsytti sekin, miten kukaan ei tuntunut sanovan mitään positiivista Tihkusta. Santun hakiessa tamman ylläpitoon melkein puolet tallista olivat katselleet epäilevän näköisenä luisevan ja kankean näköistä hevosta. Nyt kun Tihku oli saanut lihaksia, liikkeeseen elastisuutta ja muutenkin piristynyt olemukseltaan, ei kukaan kommentoinut mitään. Se oli vaatinut suunnitelmallisuutta ja työtä, jossa Eetu oli kyllä ollut isona apuna, mutta silti. Tihku oli yllättänyt varmasti ihan kaikki hienoudellaan, ja Santtukin tiesi tehneensä hyvää työtä sekä tammansa että ratsastussuorituksiensa kanssa. Silti se oli lähinnä Eira, joka sai sekä huomion että kehut harjoittelujen aikana. Siksikö, että hän kilpaili Inkalla, vai ihan siksi vain koska se oli Eira?

Poskensa sisäpintaa närkästyneenä pureksien Santtu keräsi itsensä takaisin siihen hetkeen, vilkaisi lävistäjällä olevaa estettä, joka oli jotain 70cm – koska Eiralla oli vaikeuksia saada Inkaa tulemaan tarpeeksi rauhassa ja suoralla lävistäjälle. Jos este oli pitkällä sivulla, niin silloin heillä ei ollut mitään ongelmia, mutta lävistäjällä Inka kuumui käytännössä Eiralta välillä käsistä. Santun mielestä se johtui siitä, että Eira ratsasti Inkan huonosti laukassa kulmasta käännökseen, josta tammalla olikin ihan oikeus ottaa hernettä nenään.

Santtu joutui ratsastamaan Tihkua vielä enemmän eteen ennen estettä. Lähestyminen oli huono, joten myös hyppy oli huono. Puomi ei tippunut, mutta koko esteen ylityksestä vain puuttui sellainen flow. Sen jälkeen Santtu ei enää hypännyt, vaikka ratsukko olikin vasta hetki sitten saanut verryteltyä. Hän keskittyi ratsastamaan Tihkua suoraksi, taivutellen tammaa uralla ja maneesin toisessa päädyssä, antaen Eiralle rauhan tulla estettä useampaan kertaan. Ja kyllähän se alkoi muutaman toiston jälkeen sujumaan, mutta Santtua ei enää huvittanut olla maneesissa treenaamassa. Mukana ollut Heli avasi maneesin oven, ja Santtu ratsasti Tihkun kohti maastoa.

Peltoja päällysti kevyt usva ja ilma oli viileä ja raikas. Vaikka oli hämärää, Santtu antoi Tihkun laukata peltojen välisellä hiekkatiellä vapain ohjin. Hän tunsi ne reitit pimeässäkin, ja luotti Tihkun näkevän häntä paremmin. Siinä Santun ei tarvinnut ratsastaa yhtään tammaa eteen, vaan se kulki itse laukassa energisesti ja iloisesti, korvat pystyssä ja eteenpäin käännettyinä. Santtu saattoi tuntea, miten aikaisemmin päätä pakottaneet ajatukset irtaantuivat läpi pyyhältävän viiman mukana, ja häntä alkoi hymyilyttää. Olisi hienoa näyttää kaikille Pikku Cupissa miten hieno Tihku on, mutta jos niin ei kävisi, niin Santtu itse kuitenkin tietäisi, että Tihku on maailman hienoin, nöyrin ja luotettavin hevonen. Sellainen, jota monella ei ole.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Ai että, ihanaa, tässä on mahdollisuus reagoida vaikka miten, vaikka Santulla on selvät ajatukset. Eira on to-del-la rasittava! Uskon ihan täysin, että sen pää on paisunut ihan jumalattomiin mittoihin, kun sillä on nyt viimeinkin kisakaverina sellainen hevonen, josta se on aina unelmoinut. Tottahan se pitää nyt itseään ja Inkaa pikkuisen parempina kuin muut. Santtu ei ole välttämättä ainoa, jolla menee hermot kireälle.

Santtu on aina ollut hellyyttävä ja positiivinen hahmo, ja onkin ihanaa nähdä muita puolia. Hän osaa olla myös vihainen ja hyvin ärtynyt. Hän suhtautuu siihen kovin kypsästi ja yrittää vetäytyä tekemään omia juttujaan Tihkun kanssa kun hermo meinaa mennä. Saa nähdä, tuleeko vielä jokin kerta räjähdys ja nähdään Santtu raivoissaan, vai onko hänellä sitä rautaisempi itsehillintä. (Mun strategia olisi soittaa tallin jälkeen aina ryhmäpuhelu kavereille ja haukkua Eira ja esittää epäedullisessa valossa kaikki mitä se sanoi sinä päivänä.)

[SanttuOsallistuja]

Pikku Cup

“Musta tää kaikki on tosi tyhmää”, Santtu puuskahti.
“Ai mikä?” Sonja, joka oli Hopiavuoreen kahdesta muodostuneesta tiimistä siinä toisessa, kysyi, sen kuuloisena ettei mukamas oikeasti tiennyt mitä Santtu tarkoitti.
Kaksikko oli sattunut tallille sen verran myöhään, ettei siihen aikaan, tai ainakaan sillä hetkellä ketään ei ollut liikkeellä. Se ei tosin tarkoittanut mitään, koska joku Oskari saattaisi ilmestyä talliin toiveikkaana ettei siellä olisi ketään ja toisi mukanaan sellaisen tunnekuohun, että kaikkien hevostenkin silmät alkoivat muljahdella epämukavuuttaan. Tai Eira, joka oli ollut aika raskasta seuraa, mutta siitä huolimatta Santusta oli ollut kiva… Ei samaan aikaan treenaamista samassa tilassa ehkä laskettu yhteiseksi ajan vietoksi, mutta yleisesti ottaen olla enemmän Eiran seurassa. Mutta silti, Eira oli aika raskas, ja juuri sillä hetkellä Santtu ei olisi toivonut Eiraakaan talliin. Tai ketään muutakaan, ehkä edes Eetua.

Sonjan seura oli oikein hyvä. Hänen kanssaan Santtu viitsi puhua suoremmin, kuin mitä muiden kuullen.
“No tää koko juttu Oskarin ja Alexin, ja nyt kai kaikkien muidenkin välillä.”
Santtu puuskahti uudelleen. Tihku, jota Santtu parhaillaan varusti käytävällä, kuului pärisyttävän sieraimiaan jostain heinäsäkin uumenista. Parhaat heinät on nimittäin aina siellä pohjalla.
“Kai tästäkin tulee joku juttu, kun me nyt näin ollaan samaan aikaan menossa ratsastamaan. Ollaan pettureita. Pettureita, Sonja. Me voidaan sitten perustaa sellainen hylkiöiden tiimi, kun kukaan ei enää tykkää meistä ja kaikki kohta kisaa kaikkia vastaan.”

Sonja oli pysähtynyt katsomaan Santtua Aaveen selän ylitse.
“Otatkohan sä tän nyt jotenkin liian raskaasti?” nainen kysyi, toinen kulma hetken koholla arvioivasti, kunnes hän jatkoi Aaveen harjaamista. Sen karva kiilsi kuin peili.
“Suako ei haittaa yhtään?” Santtu haastoi. “Mä olisin voinut ihan hyvin kisata yksin, jos sitten kaikilla olisi hyvä mieli. Tyhmää tulla tallille jossa ei tiedä kuka on kenenkin liittolainen tai ketä vastaan sillä hetkellä.”
“Ei tämä ikuisuutta kestä”, Sonja vastasi rauhallisesti. “Viimeistään kisojen jälkeen kaikki rauhoittuu ja palaa normaaliin.”
“En tiiä… Oskari ja Alex ei välttämättä kyllä enää palaa mitenkään mihinkään normaaliin.”
“Kyllä mä uskon että nekin siitä vielä.”
“Silti. Tyhmää se on.”
“No onhan se. Meetkö sä mihin ratsastaan?”

Santtu lähti maastoon, tottakai. Sonja suuntasi Aaveen kanssa valoisaan maneesiin ja Santtu ohjasi Tihkun metsää kohti otsalamppunsa paikkaa kypäränsä lippaassa säätäen. Hänelle jäi väistämättä olo, ettei Sonja ollut kovin innokas edes puhumaan koko aiheesta, jonka toisaalta Santtu ymmärsi. Siten ei todennäköisesti joutuisi tulilinjalle, ainakaan ihan eturiviin.

Reilun viiden minuutin kävelyn jälkeen, tutulla tiellä peltojen keskellä Tihku halusi ravata. Santtu antoi sen, keventäen tamman isoa, mutta rennon letkeää ravia. Juuri sellaista, joka sai lihakset lämpeämään ja kehon vetreäksi.
“Muut valmentautuu maneesissa”, Santtu jutusteli tammalleen, joka hölkötti menemään kaulaansa hetkittäin venyttäen eteenpäin ja tyytyväisesti pärskähdellen.
“Me valmistaudutaan Suureen Pikku Cupiin pellossa, syyskuun pimeydessä otsalampun valossa.”

Eikä Santtu olisi sitä muuksi muuttanutkaan. Tihku todellakin oli onnellisimmillaan saadessaan mennä vapain ohjin haluamaansa askellajia, sen aikaa kuin huvittaa. Mitä enemmän Santtu tarjosi sitä tammalle, sitä paremmin se tuntui suoriutuvan myös satunnaisesta kenttätyöskentelystä – kilpailusuorituksista puhumattakaan. Jotain, minkä Fifi oli Santulle opettanut jo monta vuotta sitten. Hassua, miten kaksi niin erilaista hevosta, voi lopulta toimia niin samalla tavalla.

Reilun kilometrin laukkasuoran aikana viimeisetkin höyryt Santun päästä haihtuivat. Kaikki tuntui taas paremmalta; ehkä Sonja oli oikeassa. Ehkä kisojen, toivottavasti siis jo ensimmäisen osakilpailun, jälkeen kaikki tosiaan olisi taas normaalia ja tallilla voisi käydä normaaliin tapaan ilman että ihmismyrskyjä sai väistellä.
“Sitä paitsi, ne voi treenata siellä maneesissaan ja tapella keskenään”, Santtu sanoi ja taputti Tihkua lohduttavasti kaulalle.
“Me voidaan olla täällä, kun ei ne kuitenkaan tänne koskaan tule.”

[Sonja T.Valvoja]

Minä olen tietysti aina into piukassa lukemassa niitä tarinoita, joissa vilahtaa Sonja eikä tämä nyt ole poikkeus. Hyvin olet Sonjaan tarttunut!
Mutta tässä vähäsen huvitti tuo loppu, että muut on maneesissa tappelemassa keskenään ja me täällä pellossa. Tästä välittyy varsinkin se, että Santtu ei kans halua joutua tulilinjalle ja on mieluummin siellä pellossa. Vaikka saattaisi olla ilman sitä kärhämääkin.

Kiitos myös yhdestä inspiraationsiemenestä. Katotaan mitä siitä kasvaa.

[SanttuOsallistuja]

Pikku Cup

Santtu on kaikin puolin tosi täsmällinen tyyppi. On aina ollut. Siitä on monessa tilanteessa hyötyä, mutta erityisesti, kun haluaa tavoitteellisesti treenata hevosta. Varsinkin jos se hevonen vaatii vielä vähän kikkailua sen suhteen, että pysyy a) ehjänä, b) iloisena, c) suorituskykyisenä, ja d) kaikkia edellä mainittuja yhtä aikaa.

Santulla on Tihkulle oma kalenteri, jossa on tarkat merkinnät jokaisen päivän tekemisistä, oli kyseessä tamman lepopäivä tai maasto tai esteet, sekä myös jokaisesta viikosta tehty yhteenveto. Niistä näki mitä Tihku söi ja kuinka paljon, montako kilometriä se on (ratsastajan kanssa) liikkunut ja millaisella pohjalla, millaisella vireystilalla tamma on tehnyt töitä, mitä jalkaa on kylmätty ja kuinka pitkään ja minkäkin treenin jälkeen… Käytännössä siis kaikki mahdollinen tieto mitä voisi edes keksiä tarvitsevansa löytyi Santun muistiinpanoista, mitä tuli Tihkuun ja sen treeniin, sekä nyt erikseen vielä Pikku Cupiin valmistelevaan treeniin.

Kolmena päivänä viikossa Tihku sai olla vapaalla, tai ehkä yhtenä päivänä vähän jotain
työskentelyä maastakäsin tai juoksuttamista kevyesti, ja loput oli treenipäiviä. Niistä kolme oli varattu maastopäiviksi, joka oli tamman lempi puuhaa, mutta yhden voisi tarvittaessa muuttaa joksikin muuksi, vaikka ohjasajoksi jos tuntui ettei Tihku ollut vireessä ratsastukseen. Yksi päivä viikossa oli sellainen, kun Santtu treenasi enemmän tosissaan.

Silloin nuori mies pyrki olemaan ulkokentällä, jos vain mahdollista. Siksi, että maneesi oli tätä nykyä aina täynnä ja siellä ei mahtunut kunnolla tekemään mitään Tihkun kaltaisen hevosen kanssa. Joo, Inka ja Aave ja Tetris pystyivät kaikki kääntymään melkein vaikka pennin päällä ilman suuria ponnisteluja, mutta Tihku, joka oli rakenteeltaankin ihan erilainen – oikeasti estehevonen, siis – vaati enemmän tilaa. Varsinkin kun esteitä halusi hypätä. Eiran ja Inkan kanssa treenatessa oli ollut koko ajan vähän se ongelma, että Eira hyppäsi matalempia esteitä. Vaikka Eira osasi hypätä korkeampia, korkeampia kuin mitä Santtu osaa, niin Inkan kanssa oli Helin mielestä pysyä alussa maltillisessa korkeudessa. Siitä maltillisesta korkeudesta ei kuitenkaan ollut Santulle ja Tihkulle juuri mitään hyötyä. Tai no, ehtihän siinä ratsastamaan reitit tosi huolellisesti ainakin…

Päivällä oli satanut, mutta se ei ollut Santun mielestä este laittaa kentän valot päälle ja nousta Tihkun satulaan. Muutama lätäkkö vettä oli kerääntynyt kentälle ja sen hiekka oli edelleen kosteaa, mutta ei kuitenkaan niin paljoa että se olisi ollut mahdottoman raskas kulkea. Santtu tiesi ettei aikonut ratsastaa kuitenkaan pitkään, ehkäpä puoli tuntia.

Tihku kulki alusta asti kivasti, hakeutuen kevyelle tuntumalle ja korvat viistosti taaksepäin Santun apuja kuulostellen. Santtu pääsi ratsastamaan isompia ja pienempiä ympyröitä ja voltteja molempiin suuntiin, tammaa taivutellen ja omaan hengitykseensä keskittyen. ravisiirtymisen Santtu valmisteli pienen avotaivutuksen kautta ja tunsi, miten Tihku tuntui kasvavan korkeutta hänen allaan tamman ponnistaessa raviin. Tamman liike oli niin iso, että se yllätti Santunkin. Tosin positiivisesti, ja nuori mies korjasi oman kevennyksensä rytmin samaan tempoon ratsunsa kanssa. He tekivät raviväistöjä, avotaivutusta, sulkutaivutusta, ja sitten Santtu pyysi Tihkua nostamaan laukan.

Vähän myötä- ja vastalaukkaa, ympyröitä, laukanvaihtoja keskihalkaisijalla käynnin kautta. Tihku teki, ihan kaiken mitä Santtu siltä pyysi, ja ratsastuksen päättäessään Santtu oli itsekin hengästynyt. Hän vilkaisi rannekelloaan. Kaksikymmentäkolme minuuttia hän oli ollut Tihkun selässä. Se on ihan riittävä aika yhdelle sileän treenille, ja käyntiä siitä oli kuitenkin ainakin kymmenen minuuttia.

Tihkua käynnissä talutellen treenin lopuksi Santtu katseli vierellään rauhallisesti kävelevää ruunikkoa tammaa. Parin viikon päästä siitä olisi kaksi vuotta, kun Tihku tuli Santulle. Siinä ajassa siitä oli tullut valtavan hieno ja kaunis, ja valtavan tärkeä ja rakas. Santtu päätti ettei se haittaisi vaikka he tulisivat viimeisiksi Pikku Cupissa, mutta että hän ratsastaisi niin, että kaikki näkisivät ja tietäisivät ja kuulisivat miten hieno hevonen Santulla on. Eirakaan ei haluaisi sen jälkeen puhua enää koko Inkasta.

Ps. Guldholmin mätsäreissäkin Tihku sijoittui, ja sai sieltä jopa erityismainintana “Päivän sporttisin”- tittelin. Kyllä sekin kertoo jo jotain.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Mä en ole varma, tulkitsenko Santun viime aikojen tarinoita samalla tavalla kuin Sonja. Saattaa olla niin kuin Sonja sanoo, että Santtu kaipaa rauhaa ja välttelee draamaa. Toisaalta mä näen varsinkin Eiran mekastuksen inhoamisessa toisenkin tulkintamahdollisuuden, ja näiden kahden viimeisen tarinan perusteella olen kallistumassa enemmän ja enemmän siihen. Kiltti ja herttainen pikkupoika Santtu on muuttunut kateelliseksi ja aavistuksen katkeraksi nuoreksi mieheksi.

Ymmärrän häntä hyvin tässäkin tulkinnassa! Ensinnäkin Eira ja myös muiden riitely ON rasittavaa ja kiristää hermoja, vaikkei olisi mitään muutakaan. Toisaalta kun Santtu on ollut hiljaisemmassa vaiheessa, minä olen paiskinut Eiralle tarinan toisensa perään ja niissä Eira on muuttunut rääkyvästä teinistä ärsyttäväksi nuoreksi naiseksi jolla on käynyt raivostuttavan hyvä säkä. Santtu ei voi nähdä Eiran ajatuksia tai sitä, mitä kulisseissa on tapahtunut: Eira on oppinut kiitolliseksi ja tehnyt kovasti töitä. Santun silmin Eira tukkii itsensä joka paikkaan, on päällänsä ihmisten hevosten kanssa, täpisee ylitärkeänä ja tekee itsestään ihan jumalattoman numeron. Mitä varten se tunkeutuu kaikkiin kisoihin ja reissaa ulkomaillakin, Sonjankin kanssa se on ollut? Sonjan kanssa meneminen oli Santun homma ja etuoikeus! Voisi ajatella, että Santun mielestä menestys kuuluisi hänelle, sillä hän on tehnyt Tihkun kanssa töitä ja kärsinyt Fifin kanssa. Eira sen kun vain liitää onnenkantamoisesta toiseen eikä tee mitään menestyksensä eteen. Mulle tärkeä asia on kirjoittaminen. Jos uskoisin, että joku tyyppi on vain syntynyt kirjoitustaitoisena kun mä olen harjoitellut 30 vuotta, inhoaisin sitä tyyppiä ja sen etuoikeuksia, ja ihan sama mitä se tekisi, sen pelkkä olemassaolo ärsyttäisi. Kun se olisi iloinen kirjoitussaavutuksestaan, toteaisin että jo siinä on raskas, ällöttävä tyyppi, joka pitää ihan koko ajan meteliä itsestään niin kuin olisi muita parempi.

Oli tulkinta Santun viime aikojen tarinoista kumpi hyvänsä, Santtu reagoi vetäytymällä, kun suututtaa. (Osaispa itsekin.) Onpahan rauha harjoitella. Tästä tarinasta varsinkin välittyy hyvin se, miten paljon paremmalta Santusta tuntuu, kun hän saa olla rauhassa. Ajattelen, että Santulla on oikeasti kivempaa yksin, tai vähintään hän itse uskoo niin. Ikinä hän ei ole ollut suuna päänä porukassa, mutta nyt hän vetäytyy enemmän kuin ennen. Se voi olla tapa kasvattaa Santun persoonaa nyt kun hän on aikuinen. Kukaan ei ole aikuisena samanlainen kuin viisitoistakesäisenä. Jos tästä tulee persoonallisuuden osa, siinä on sosiaalisessa kirjoittamisessa vaaransa, niin kuin aina. Joutuu tehdä enemmän töitä kuin ekstroverttihahmon kanssa, että saa kontakteja silloin kun niitä tarinaansa haluaa. Näihin tarinoihin esimerkiksi on hankala (ei mahdoton) saada: vaikka Sonja mainitaan, nämä muodostavat jatkumon, jossa on suljettu loppu. Kaikki kolot, joista toinen hahmo voi ilmestyä, on tukittu. Siinä ei ole yhtään mitään vikaa: joskus sitä haluaa tuottaa tarinaa yksinkin, ja saa tuottaa! Osaat varmasti jättää koloja tilkitsemättäkin silloin kun haluat. ”Vaikka Santtu tiesi olevansa yksin, silti polulta alkoi kuulua muiden ärsyttävää räpätystä…” ”Santtu yritti tulla talliin niin, ettei ketään olisi missään. Voi kun ei olisi. Onneksi ei ketään näkynytkään! Kaikkialla oli hiljaista, vaikka pari autoa oli kuitenkin pihassa…”

Vaikka Tihku on ollut täällä jo kauan, mulle sen olemus ja persoona ovat alkaneet hahmottua vasta nyt. En tee virtuaalihevosen luonnekuvauksella yhtään mitään, ellen tuomaroi paraikaa YLA:n tekstipisteitä! Tarinoilla teen. Nyt ajattelen, että Tihku on hellyyttävä, kiltti ja söpö. Tykkäisin siitä kovasti oikean elämän hevosena. Virtuaalihevosenakin siitä on ihanaa saada lukea kun sen parina on Santtu, jonka miellän vielä toistaiseksi yhtä lailla hellyyttäväksi, kiltiksi ja söpöksi, vaikka kuvaan luodaankin paraikaa myös hieman särmää. Omaksi en sitä kadehtisi virtuaalihevosena: kerta toisensa jälkeen totean, että jos hevonen on jollain tapaa mun silmissä hieno virtuaalihevonen, sen tarina loppuu mun käsissä kuin seinään… :DD Ja Tihkuhan on niin hieno, ja nättikin!

[Julkaisija]

Viestit