Uuno

Etusivu Foorumit Päiväkirjat Uuno

Tämä aihe sisältää 63 vastaukset, 15 kirjoittajaa, ja siihen kirjoitti viimeksi  Marshall 7 kuukautta, 1 viikko sitten.

  • Julkaisija
    Viestit
  • #454 Vastaus

    Eetu Hopiavuori
    Ylläpitäjä

    Uunon sivut

     

    Uuno on laiskanpuoleinen ja hyväsydäminen entinen työhevonen. Se rakastaa ruokaa ja rapsuja. Ammatiltaan ori on nykyään harrasteratsu, vaikka joskus se on toiminut ihan oikeana työhevosenakin.

    Uunon omistaa Eira ja Inari
    Uuno etsii hoitajaa.

     

    Uuno muualla:
    Uuno avajaismaastossa Inarin kanssa

    Uunon kunniamerkistö:

    Uunon line: BlackVeilIllusion /dA

    • Tätä aihetta muokkasi 5 vuotta sitten  Eetu Hopiavuori.
    • Tätä aihetta muokkasi 5 vuotta sitten  Eetu Hopiavuori.
    • Tätä aihetta muokkasi 5 vuotta sitten  Eetu Hopiavuori.
    • Tätä aihetta muokkasi 5 vuotta sitten  Eetu Hopiavuori.
    • Tätä aihetta muokkasi 4 vuotta, 9 kuukautta sitten  Tiitus. Syy: Lisäsin Uunon hoitajan
    • Tätä aihetta muokkasi 4 vuotta, 1 kuukausi sitten  Nelly.
  • #527 Vastaus

    Inari
    Osallistuja

    Uuno muuttaa Hopiavuoren hevostallille

    Isä ajoi. Hän oli toki ehdottanut, että lähtisin Eiran kanssa kahdestaan, koska onhan minulla ajokortti. Hevoskuljetusvaunun kanssa ajaminen kuitenkin oli aika hirvittävä ajatus. Myös tallipaikkaan liittyvien paperien allekirjoittaminen ilman isän läsnäoloa tuntui vähän ikävältä, vaikka osaanhan minä sopimustekstit lukea siinä missä hänkin. Jotenkin tuntui silti paremmalta, kun isä oli mukana.

    Eira haaveili koko automatkan takapenkillä. Nyt kun Uuno saataisiin asumaan lähemmäs kotia, hän kävisi kuulemma joka päivä sen luona. Hän ratsastaisi, ratsastaisi niin että tuntuu, ja Uuno oppisi vaikka mitä. Ja uudella tallilla olisi joku kiva poika, ja tällä pojalla olisi kenttäratsu. Koska se poika olisi Eiran tuleva poikaystävä, Eirakin saisi ratsastaa sillä kenttäratsulla, ja hänestä tulisi vaikka kuinka hyvä. Ja Uunosta, kun Eira sitä valmentaisi. Minua hymyilytti. Voi Eira. Ihana, ihana, höppänä Eira.

    Hopiavuoren hevostallin haat olivat melkein autiot. Olin osannut varautua siihen. Kylämme on pieni. Kaikki tiesivät, ettei suuressa tallissa ole vielä montaakaan hevosta. Kaikki ovat kuulleet, että se johtuu Eetu Hopiavuoren erosta. Hevoset myytiin, jotta tila pelastuisi. Oli varmasti kauheaa luopua niistä kaikista komeista puoliverisistä. Mitähän minä tekisin, jos minun olisi pakko antaa Uuno pois?

    Satoi. Jotkut hevoset hermostuvat, kun sade hakkaa trailerin kattoa, mutta ei Uuno. Päästin sen ulos, ja Eira ja isä vahtivat, ettei se astuisi vahingossa ohi rampilta. Se katseli ympärilleen sen näköisenä kuin olisi juuri herännyt. Taputin sen kaulaa rohkaisuksi, mutta ennen kuin ehdin taluttaa sitä metriäkään, Eira ripustautui sen kaulaan.
    ”Uuno, tää on nyt sun koti. Kato Uuno. Aika isot haat, eikö ole? Ja maneesi on tuolla. Me voidaan treenata nyt talvellakin!”
    Naurahdin salaa Eiran höpötyksille. Eiran treenit tiedettiin. Hän kiinnostui aina jostain uudesta ja hienosta ratsastuksen osa-alueesta, harjoitteli sitä muutaman viikon ja kyllästyi sitten. Nyt hän oli päättänyt oppia istumaan naistensatulassa. Siinä mielessä Uuno oli meille juuri sopiva hevonen. Se vain tykkäsi, kun Eira kohelsi sen ympärillä.

    Pitelin Uunoa tallipihassa. Isä löysi Hopiavuoren Eetun nopeasti tallilta. Eira hymyili hänelle niin, että kaikki hampaat taisivat näkyä. Hänestä Eetu on ihan hirveän komea. ”Noin niinku vanhukseksi”, hän tapaa aina lisätä Eetun ulkonäköä kommentoidessaan, vaikka se mies onkin varmaan kolmenkympin tienoilla. Tervehdin Eetua hymyilemällä ja nyökkäämällä. Sekä hän että talli olivat tietenkin jo tuttuja meille. Samassa kylässä sitä asuttiin. Pikkulikkana olin hoitanut tällä tallilla heppoja. Siis silloin, kun talli oli vielä Eetun entisen kihlatun perheen, eikä Eetu itse ollut kuvioissa.

    Uunolle oli varattu oma haka niin kauaksi, että se toivottavasti löytäisi itselleen ystävän. Se jäi ihan mielellään sateeseen, koska haassa oli kerran heinäkasakin. Uuno ei muuta kaipaa ollakseen onnellinen. Eira jäi sen luokse notkumaan, mutta minä lähdin kantamaan Uunon tavaroita paikoilleen isän kanssa.

    Pikkutallia kutsuttiin nykyään Jussin talliksi. Siellä kaikki vähäiset hevoset kuulemma asuivat. Montaa ei ollut: olihan Eetu vasta avannut tallin omalla nimellään hevoset myytyään. Lehti-ilmoituskin ilmestyisi vasta kuunvaihteessa. Reunimmaisessa karsinassa oli Jussi, ja sen viereen Uuno majoittuisi. Uunon toisella puolella asui kuulemma shetlanninponiruuna, joka oli tarhassaan tallin reunalla. Muita ei ollut, mutta toivottavasti tulisi.

    Oli outoa olla niin tyhjässä tallissa, kun olin lapsena tottunut näkemään sen niin täynnä sekä hevosia että henkilökuntaa. Eetukin tuntui kurtistelevan kulmiaan, vaikka oli ollut ulkona ihan hyväntuulinen. Kai hän näki tyhjissä karsinoissa vielä kaikki ne hevoset, joista oli joutunut luopumaan. Minun teki mieleni sanoa hänelle, että ei hätää. Vielä kaikki karsinat ovat täynnä hevosia, ja tallituvassa soljuu puheensorina niin kuin ennenkin. Emme me kuitenkaan olleet niin hyviä tuttavia, että olisin voinut tarjota hänelle minkäänlaisia lohdutuksen sanoja.

    Uunon vuokrasopimukseen tuli minun nimeni. Eira on sen verran nuori, että hän jätettiin vielä vuokrasopimuksen ulkopuolelle. Kun hän täyttää kahdeksantoista, muutamme sopimusta. Uunon karsinavuokra on halpa siihen nähden, että Hopiavuoren puitteet ovat näin maalaisen paikan kontekstissa aika hulppeat. Sitä paitsi bensassa säästyy vielä vaikka kuinka paljon rahaa, kun Uuno asuu nyt ihan pyöräilymatkan päässä kotoa. Ennen sen luokse sai aina ajella puoli tuntia maanteitä pitkin.

    Tästä se lähtee. Kaikki menee varmasti hyvin. Eira ilmoitti kovaäänisesti olevansa kyllä se, joka huomenna tulee ratsastamaan Uunolla. Menköön. Minun pitää lukea ylioppilaskirjoituksiin.

  • #739 Vastaus

    Eira
    Osallistuja

    Tässä tarinassa Orange Wood Ranchin klinikka järjestettiin aika lähellä ja Suomenmaalla. Tarinatapahtumia on niin vähän, että ei voi olla kauhean kranttu sijainnin suhteen!

    Uuno Terapiahevosten klinikalla 28.4.

    Se oli vaarallisen näköinen, oikean länkkärin näköinen, oikein coolin näköinen. Sanoin sen Inarillekin.
    ”Onhan se”, Inari vastasi siihen vain vilkaisten sinnepäin, ja minä koetin hymyillä sille. En kuitenkaan ehtinyt kauaa yrittää saada siihen kontaktia, kun Inari taas häiritsi. ”Eira! Nyt oikeasti! Tälle pitää laittaa satula”, hän huokaili. Inari ottaa asiat joskus tosi vakavasti.
    ”Kato nyt miten söpö”, yritin vielä kuitenkin nyökkäillä päätäni sitä kohti.
    ”Onhan se. Mustanpäistäriköt on kivoja.”
    ”En mä siitä puhu! Kato tota sen isäntää!”
    ”Eira! Toi ukkeli oli varmasti sun ikänen sillon kun sä synnyit!” Inari supatti kulmat siihen malliin kurtussa, että siitä miehestä ei sopinut enää puhua. Vaikka yritin minä sille hymyillä silti siinä Uunoa rapsutellessani. Veisin sen matkamuistoksi. Se näytti cowboylta. Se sopisi minun huoneeni väreihin.

    Sitä paitsi Uuno oli nopeasti satuloitu. Eihän se koskaan laittanut vastaan. Pusuttelin sen turpaa aikani kuluksi, ja se aivasti muhkeasti. Luulisi, että tällaisella terapiahevoskokoontumisella tai millä lie olisi ollut jännittävämpää, mutta suurilta osin se kaikki oli vain odottelua. Sanoin sen Inarillekin.
    ”Tää on terapiahevosklinikka”, se tylsimys oikaisi, ”voisitko Eira nyt keskittyä pitämään niitä ohjia? Sun ei ollu edes pakko tulla mukaan! Sä itse tukit tänne, niin että koeta nyt keskittyä hevoseen!”

    Kyllä täytyy sanoa, että meidän Uuno oli paras hevonen siellä ratsastuskokeessa. Olen kuudentoista ja ratsastanut ratsastuskoulussa monta vuotta. Ja sitä paitsi nyt meillä on Inarin kanssa oma hevonen. Kyllä minä siis tiedän. Kuiskasin sen Inarille. ”Eira”, Inari vain mutisi ja oli taas sen näköinen, että soittaisi isälle heti kun tilaisuus olisi ohitse, ja valittaisi. Inari ottaa asiat aina liian vakavasti. Rentoutuisi. Ottaisi mallia Uunosta. Sekin teki kentällä paraikaa töitä, ja hyvin tekikin. Vaikka kyllä minä olisin sillä itse paremmin ratsastanut. Koska se on minun hevoseni. Minun omani. Vitsit kun sekin olisi sellainen villin lännen hevonen, joka pillastuisi kun näkisi muita, ja sitten vain minä saisin ratsastettua sillä! Vaan eipä meidän Uuno kauhean pillastuneelta näyttänyt. Sen kuin ravasi hieman hölmistyneen oloisena, kun kerran käskettiin.

    Koska Uunon seuraaminen ei ollut ihan hirveän mielenkiintoista (vaikka Inari vahtikin sitä silmä kovana), etsin sen päistärikön isännän käsiini. En ole ehkä sellainen älypää kuin Inari, mutta hymyillä minäkin sentään osaan. Sillä oli korviksia, ruskettunut iho, ja minun piti selvittää missä se asui. Ja ettei kai sillä vain ollut vaimoa tai muuta rasitetta.

    Kun Uuno oli valmis, olin minäkin ehtinyt puhua sille cowboylle. Harjasimme Uunoa Inarin kanssa, ja minä sanoin, että sen miehen nimi oli Benjamin. Inari pyöritteli silmiään, kun mietin, että minulle kyllä sopisi ulkomaalainenkin sukunimi.
    ”Harjaa nyt vaan sitä hevosta”, Inari kehotti, ”Uunon takia me tänne tultiin eikä vanhojen äijien.”

    ***

    Miten Uunolla meni? Hyvin. Sillä on nyt oikeudet toimia terapiaeläimenä, ja lisäksi sillä on siihen käyttöön ihan liian pieni loimi kaapissaan.

  • #778 Vastaus

    Eira
    Osallistuja

    Hopiavuoren kaikille avoin maastoretki: x

    Aina Inari pääsee maastoon

    Olisin halunnut Uunolla maastoon mukaan. Mutta Inari oli mennyt ilmoittautumaan ensin. Sanoin isälle, että minulta ei edes kysytty, mutta isän mielestä se on vähän voi voi. Hän muistutteli vieläkin siitä ikivanhasta jutusta, kun Inari olisi halunnut mennä Uunolla lähiratsastuskoulun Riitan yksityistunnille, mutta minä menin vain maastoon sillä. Unohtaisi nyt sen jo. Siitä on sata vuotta aikaa. Se oli viimeviikolla!!

    Menin kuitenkin tallille mukaan. Vitsit kun meillä olisi edes kaksi hevosta, kun Inari ei osaa jakaa. Autoin kuitenkin harjaamaan Uunon, koska eihän se Uunon vika ole, ettei Inari ymmärrä mistään mitään. Uuno olisi kyllä mielummin mennyt minun kanssani. Inari on tiukkapipoinen ratsastajanakin. Maastossa kuuluu pitää hauskaa, eikä miettiä mitään vitsin askelpituuksia. Inari olisi voinut kyllä ratsastaa kentällä vain vaikka huomenna. Tai mennä sinne maastoon sitten keskenään. Ikinä minä en pääse, ja aina Inari!

    Kaikkein kauhein juttu oli se, että kun menin sitten ulos katsomaan, keitä muita oli tulossa, niin siellä oli joku poika. Eikä mikään kuka tahansa poika, vaan vitsit joku aasialainen poika, joka oli tosi ihana, vaikka ehkä vähän lyhyt, mutta ihan sama. Sillä oli shirenhevonen. Menin sanomaan hei, ja loitotessani Inarista kuulin vinkunaa siitä, miten minun olisi pitänyt puntata hänet Uunon selkään. Ihan niin kuin minä muka olisin joku hänen korkeutensa palvelija. Sanoin, että menisi ämpärin päältä, minulla oli tekemistä.


    Se aasialainen poika

    Se poika oli Chai, ja sillä oli lainahevonen, mutta ei varmasti kyllä tyttöystävää ollut, kun se hymyili minulle sillä tavalla. Mutta kun se esitteli itsensä, tajusin että sillä on liian vaikea sukunimi. En muista sitä enää, mutta se oli jotain viisi kilsaa pitkä. Minun teki mieli kysyä, onko se korealainen. Se olisi aika muodikas, jos se olisi korealainen. Kyllä minä voisin korealaisen kanssa olla, vaikka päät kääntyilisivätkin. Mutta kun kysyin, mistä se tuli, se sanoi tulevansa Hukkasuosta. Ja kun kysyin, mistä se alun perin tuli, se sanoi että Espoosta, ihan niin kuin se ei olisi ymmärtänyt, että kysyin, onko se korealainen. Yritin painaa sen nimen mieleeni, ja vaikka olen sukunimen jo unohtanut, löysin sen kyllä myöhemmin Instasta ja aloin seurata. Ja Facebookissa se hyväksyi kaveripyyntöni heti. Se nauraa ihan joka kuvassa.

    No, kun tämä ehkä korealainen poika oli kerran tulossa maastoon myös, minua tietenkin harmitti kaksin verroin. Kävin vielä kysymässä Inarilta, että eikö hän nyt kuitenkin voinut jäädä kotiin, mutta kuulemma ei. Ja sitten hän paljasti jotain ihan kauheaa. Eetu oli ihan varta vasten pyytänyt Inaria maastoon, eikä minua. Inari, joka istui jo Uunon selässä, sanoi sen johtuvan vain ihan käytännön seikoista. Eetu kuulemma tarvitsi jonkun rauhallisen, vähän minua aikuisemman tyypin mukaan siltä varalta, että jotain sattuisi. Joo niin varmaan. Eetu pyysi Inaria tasan sen takia, että Inari on kivempi ja nätimpi kuin minä. En kyllä enää puhunut sen jälkeen Inarille, vaan menin tallin vintille taukotupaan puhelimelle. Miten elämä voi olla näin epäreilua? Kenelläkään ei ole näin kurjaa kuin minulla!

    Kun porukka tuli takaisin, menin tietenkin vastaan. Olin pitänyt tallipihaa silmällä ikkunasta. En vieläkään puhunut Inarille mitään, mutta Chain luokse menin, ja kysyin miten reissu meni. Ehdin jutella vain vähän hevosista ja pyytää, että hän tulisi uudestaankin Hopiavuoren hevostallille, ja sitten Inari tuli siihen häiritsemään. Minun piti mennä hoitamaan Uunoa, koska Inarilla oli jano ja sen takia pää tosi kipeä. Ja vaikka harjasin kuinka nopeasti ja tehokkaasti, ja vaikka melkein juoksin viedessäni satulaa satulahuoneeseen, se poika oli jo ehtinyt lähteä kun olin valmis. Lähetin sille viestin Facebookin messengerissä ja menin takaisin Uunon luokse. Kuinka Inari voi aina pilata minun elämäni?

    Sentään Uuno tuntui nauttineen maastoilusta. Se oli ihan rentona ja alahuuli pitkällään karsinassa. Laitoin sille riimun ja vein sen ulos, koska eihän kello ollut vielä mitään. Halatessani sitä ajattelin, että onhan minulla sentään Uuno, vaikka Inarin takia minulla ei ikinä olisi poikaystävää.

  • #914 Vastaus

    Inari
    Osallistuja

    Eiran elämässä on aina draamaa

    Eira oli hankalalla tuulella. Onneksi Uuno ei ikinä ollut. Se seurasi kiltisti raivoisaa Eiraa, joka ei suostunut siihen, että minä olisin taluttanut hevosta. Sen sijaan hän nyki Uunoa ja tuskaili, että onkohan sillä jalka poikki, kun se ei meinaa liikkua. Eiran päässä tässä eivät asiat meinanneet liikkua. Uuno on aina hidas — Eira vain ei ole juuri koskaan noin kärsimätön hevosten kanssa!

    Onneksi Eira on sellainen, ettei hän osaa pantata huoliaan ja murheitaan kauhean kauaa. Harjasimme siis Uunoa hiljaisuudessa ja minä odotin. Tai siis minä olin hiljaa ja Eira vuoroin huokaili ja vuoroin naksautteli kielellään tuohtuneita pikku ääniä. Uuno ei piitannut mitään, vaikka sekin osasi jo varmasti ennustaa Eiran kohta joko räjähtävän tai alkavan itkeä, vähän asian laadusta riippuen. Hevonen roikotti rennosti päätään. En meinannut edes saada sen jalkaa nostettua puhdistettavaksi, kun se oli nukahtamaisillaan. En kyllä sanoisi siitä isälle. Muuten Uuno saisi taas kovaa opetusta. Isä ei lyö, eikä Uunoa satu, mutta isä sanoo niin tosi kovasti että meidän Uunokin pelkää pää ylhäällä. Isän mielestä hevonen on ensisijaisesti työväline, mutta minulle ja varmaan Eirallekin Uuno on kylläkin ensisijaisesti paras kaveri.

    Uunon takajalka lipsahti otteestani. Se oli niin raskas, että se luiskahti vain, enkä voinut mitään. En olisi saanut nostaa sitä hanska kädessä. Koska hevonen melkein nukkui, jalka kolahti suulin pohjaan sellaisella paukahduksella, että varmasti kavio lohkesi. Järkyttyneenä kyykistyin katsomaan — kavio oli ehjä — ja Eira räjähti.

    En sano suoraan hänen ensimmäistä repliikkiään, koska se on sellainen, että siitä isäkin suuttuisi. Siinä oli sana ”mitä” ja tosi monta rumaa sanaa. Se kuulosti oikein erityisen rajulta, koska Eira harvoin kiroaa edes suutuspäissään. Minäkin oikein pelästyin, vaikka enhän minä nyt omaa pikkusiskoani ikinä pelkää.
    ”Se oli vahinko!” sanoin niin kuin kauhistunut lapsi. ”Tai siis — älä huuda!”

    Eira tarkasti Uunon kavion huolellisesti ja nousi sitten suoraksi. Hän hieroi ohimoitaan niin kuin olisi tosi rasittunut ja tosi tosi tosi aikuinen.
    ”Sori, mulla on vaan tässä kaikenlaista”, hän sanoi otsa huvittavassa rypyssä, ihan niin kuin hänen ainoat huolensa eivät oikeasti olisi, että pääseekö hän matikasta läpi vai ei.
    ”Haluuksä kertoa?” kysyin kuitenkin vakavana. Eira on lapsellinen, ja välillä hän on teatraalinen. Hän ei kuitenkaan koskaan esitä olevansa surullinen tai vihainen, vaan omasta mielestään hän todella on kohdannut aina jonkin katastrofin tai vääryyden.
    ”En”, Eira sanoi, mutta alkoi kuitenkin heti kertoa ryhdyttyään harjaamaan Uunoa uudelleen.

    Eira oli löytänyt unelmiensa miehen. Kyllä, taas. Ja niin kuin yleensä, hän harvoin löytää sellaisen unelmiensa miehen, joka olisi vaikka hänen luokallaan koulussa. Yleensä unelmien mies on niin kuin tämänkertainenkin: ihan vääränlainen ja unohtuisi viikon kuluttua, kun uusi unelmien mies ilmaantuisi jostain.
    Hopiavuoren Eetu on jotain kolmekymppinen ja pitää Eiraa ihan oikeasti kakarana. Hän niputtaa Eiran samaan joukkoon Arielin kanssa, joka on yhdeksän. Ja silti Eira oli hyvin vihainen, koska kuviteli Eetun löytäneen nyt uuden naisen. Sanoin tietenkin, että tämä uusi nainen on Eetun kämppis, mutta oli minun sanottava sekin, että Eetu oli yläasteella kun Eira syntyi. Eetu muutti ekaan omaan kotiinsa kun Eira meni kouluun. Haloo!
    Eira ilmeisesti kuuli vain sen kämppisosan puheestani. Hän niiskaisi, pyyhkäisi hyvin ylhäisesti irtonaiset hiussuortuvat korviensa taakse ja suoristi ryhtinsä. ”Äitin pitäs antaa munki värjätä hiukset kyllä. En mä ikinä saa poikaystävää jos mä näytän suoruumiilta.”
    Arvasin. Eira oli kateellinen myös niistä hiuksista. Hän olisi halunnut värjätä hiuksensa edes punaruskeiksi, mutta äiti oli ehdoton. Raitoja sai laittaa. Ja vaikka minäkin olisin halunnut jossain vaiheessa värjätä hiuksia, nyt olin äidin kanssa ihan samaa mieltä. Eiralla oli prinsessatukka. Ei sellainen olkisen ja likaisen värinen kuin minulla, vaan ihan oikeasti kultainen. Toivottavasti hän oli vain dramaattinen, eikä tosissaan kuvitellut näyttävänsä suoruumiilta.

    Hetken vielä karua kohtaloaan harmiteltuaan Eira tarttui satulaan ja nosti sen korkealle hevosemme selkään. En sanonut mitään, vaikka satulavyö oli selkeästi kurainen. Siitä tiesi aina Eiran olleen salaa maastossa: hän ei siivoa jälkiään. Eira tarttui likaiseen vyöhön muitta mutkitta ja kiristi sen. Uuno käänteli jo päätään sen näköisenä, että missä kuolaimet viipyivät. Irrotin siis sen suulin seinällä roikkuvien suitsien kuolaimista pintelinpätkän. Solmin sen löysästi ranteeni ympärille. Työnsin etusormeni hammaslomasta Uunon suuhun, kaivelin sen kielen ulos ja puristin nyrkkiini. Sujautin pintelinpätkän sen kielen ympärille ja päästin irti varoen laskemasta solmettuja päitä käsistäni. Tein niistä toisen solmun Uunon leuan alle. Sitten vasta saatoin tarttua suitsiin ja uppoutua suitsimaan hevostani.

    ”Anteeksi. Pitääkö toi kenttä varata vai..?”
    Tuokin oli Eetun kämppis, eikä kotoisin täältäpäin. Sen kuuli puheen nuotista ja ylipäätään siitä, että hän oletti, että jotain täällä varattaisiin. Eikä varattu. Jos ei ollut mitään oikeasti erityistä tiedossa (ja kaikki kyllä tietäisivät jos olisi), niin kentälle sai vain kävellä. Ja maneesiin. Ja kenen tahansa sellaisen ihmisen kotiin, jonka kanssa oli tervehtimisväleissä. Mutta pullaa piti tuoda mukanaan, jos ei oltu varsinaisesti ystäviä tai lähisukua, eli omaa väkeä.
    ”Ei sitä tarvi mitenkää. Me oltiin menossa siihen kans”, sanoin ja olin seuraavaksi aikeissa ojentaa käteni ja sanoa olevani Helmipuron Inari.
    ”Helmipuron Eira, hei”, kuului kuitenkin takaani, ”ja tää on mun sisko, Inari.” Tiesin katsomattakin, että Eira hymyili sitä vain konserttien jälkeen kumartamiseen ja unelmien miesten tapaamiseen varattua säteilevää hymyään. Olin jo tottunut siihenkin, miten Eira tapasi tehdä itsestään paitsi oman elämänsä, myös minun elämäni päähenkilön. Tyydyin siis vahvistamaan nyökkäyksellä ja hymyllä olevani Helmipuron Eira ja käännyin Uunon puoleen. Eiran piti ratsastaa ensin, mutta ei hän tuosta ihan heti irtoaisi, kuulihan sen jo naurusta. Voisin ihan hyvin mennä jo kentälle.

    Silloin kuulin, mitä Eira sanoi, ja se oli jopa Eiran mittapuulla niin typerää, että suuni loksahti auki.
    ”Onks toi puujalka? Miks sulla on vaan yks jalka?”
    ”Eira!”
    ”Mitä!”

    Yritin pyydellä anteeksi, sättiä suupielestäni Eiraa ja hätistellä häntä tiehensä Uunon kanssa. Minun teki mieli oikeasti kuolla. Mitä jos minuakin pidettäisiin vielä joskus reikäpäänä kun olin kuitenkin sukua Eiralle? Vihaisena tukin Uunon ohjat hänen käteensä ja tuuppasin oikein selästäkin. Menisi nyt jonnekin piiloon siitä. Aina sai hävetä.

    Eira lähti niskojaan nakellen, mutta minä jäin hetkeksi vielä vääntelemään käsiäni huolissani ja tietämättä mitä sanoa. Kai minä ajattelin voivani selittää kaiken parhain päin ja pyydellä Eiran puolesta anteeksi. Mutta miten selitetään parhain päin se, että pikkusisko on imbesilli?

  • #1034 Vastaus

    Eira
    Osallistuja

    Ratsastuksenopettajana Hello Ilves

    ”Sit raviniitämitänenyton-ympyröitä!” Hello huikkasi keskeltä kenttää.
    ”Voltteja!” huusin takaisinpäin. Ties montako kertaa olin jo sanonut, että ne olivat voltteja.
    ”Aiva sama, niitä kumminki!” Hello vastasi silti ihan iloisena ja huitaisi vapaalla kädellään sen merkiksi, että ei sillä nyt niin ollut väliä. Toisessa kädessään hänellä oli riimunaru, jonka päässä hänen Typy-varsansa katseli minua ja Uunoa tosi epäluuloisena ja valmiina riehumaan säikähtäessään. Hello ei muistanut edes katsoa varsan perään. Hän on niin suurpiirteinen.

    Uunon ravi on jysähtelevää. Vähän toista se on tankealla ja kankealla työhevosella koettaa ratsastaa, kuin jos meillä olisi puoliverinen. Isän mielestä Uuno oli kuitenkin ainoa sopiva hevonen. Isän mielestä hevosessa tärkeintä on turvallisuus. Minä olisin halunnut hypätä korkeita. Aioinkin kysyä isältä, saisinko vuokrata Jussia tai vaikka Pasia ensi kesän ajan omilla rahoillani, jos saisin taas kesätöitä kukkamyynnistä.

    Ravasin Uunolla voltteja. Teimme yhden voltin kentän kummankin lyhyen sivun keskellä ja kaksi kummallakin pitkällä sivulla. Yhden kierroksen jälkeen vaihdoimme suuntaa ja teimme saman jutun toiseenkin kierrokseen. Kerran paras kaverini Eliisa sanoi, että minä suhtaudun Uunoon ylimielisesti: valitan, vaikka minulla on oma hevonen, enkä usko voivani kehittyä työhevosen kanssa ratsastajana. Sen kuultuani päätin, etten ikinä enää valita Uunosta. En minä ole ylimielinen. Uuno on kiltti, mutta se ei ole helppo. Jos saan mentyä Uunon jätinaskelissa kunnollista ja kaunista harjoitusravia, istun kyllä nätisti minkä tahansa puoliverisenkin satulassa. Vielä en osaa. Sitä paitsi Uuno ei osaa mennä automaattisesti edes volttia. Sinä päivänä kun volttini Uunon kanssa ovat pyöreitä, ne ovat pyöreitä kaikilla muillakin ratsuilla. En tosiaankaan kuvittele olevani liian hyvä ratsastaja Uunolle. Enkä minä oikeasti haluaisi Uunosta eroon ja puoliveristä tilalle. Pikemminkin toivoisin, että Uuno muuttuisi puoliveriseksi. Yritin käyttää sisäpohjettani tarkemmin, niin kuin lähiratsastuskoulun Riitta oli viimeksi komentanut, ja ratsastin niin että hiukseni olivat varmaan litimärät hiestä kypärän alla.

    ”Noni! Nehän oli hyviä jo!” Hello kommentoi toisiksiviimeisen voltin aikana. Typy ei irrottanut katsettaan meistä kertaakaan.
    ”Eikä ollu”, väitin, ja se tuli ulos vähän tiukempaan sävyyn kuin oli tarkoitus. Hello on vähän reppana. Ei hänelle voi tiuskia. ”Voltin pitää loppua siihen mistä se alkoi”, sanoin mahdollisimman lempeästi pehmentääkseni äskeistä tiuskaisuani.
    ”Paremmin sä meet ku mä”, hän hymyili olkiaan kohauttaen, enkä tosiaankaan sanonut, että siihen ei Hello-kulta paljoa tarvita. Hello oli saavuttanut huikeat ratsastustaitonsa istumalla Skotin selkään, painelemalla summanmutikassa pohkeillaan ja nykimällä kokeilevasti ohjista ja katsomalla, mitä mistäkin tapahtuu.

    Nostin laukan. Näin sivusilmällä, miten Typyn pää kohosi taas ylös keskellä kenttää. Se pompahteli niin pienesti takajaloilleen, että etujalat irtosivat vain muutaman sentin verran maasta. Hello veti sitä varovaisesti riimunarusta eteenpäin. Ei nykäissyt, eikä kiskonut, vaan veti niin kuin koiraa, joka jäi haistelemaan lenkillä jotain kiellettyä. Myötäsi joka hypyllä, niin että paine riimussa oli koko ajan tasainen. Uuno ei tuntunut huomaavan koko varsaa. Se laukkasi tasaisesti kuin juna raiteillaan, ja minä hölskyin sen selässä aivan liikaa. Seuraavalla kierroksella Uuno alkoi jo hidastella päästäkseen töistä, ja Typy pureskeli tyhjää niska jo rennommassa asennossa.

    ”Mun varpaat jäätyy”, Hello lopulta inahti, joten hidastin Uunon käyntiin.
    ”Haluaksä sit vaikka ratsastaa loppukäynnit että sä lämpeisit?” kysyin häneltä. ”Mä voin kyllä pitää sitä Typyä…”
    ”En. Mä pidän tätä itte. Tää alkaa jo tottua muhun. Mutta lopettele jo, mun on oikeesti tosi kylmä.”

    Niin me kävelimme rinkiä pitkin ohjin. Kun Uunon hengitys oli tasaantunut, Typy hamuili harvinaisen pienellä turvallaan Hellon leukaa. Me emme pelottaneet sitä kävellessämme. Kun Uunon vauhti alkoi hidastua, Hello silitteli järjestelmällisesti Typyn kaulaa, selkää ja kylkiä. Ja kun lopulta liu’uin alas hevoseni selästä, Typyn pää oli Hellon halauksessa. Varsa tietenkin nosti heti päänsä ja avasi silmänsä, kun tumpsahdin satulasta kantapäilleni hiekalle, ja Hello antoi sen reagoida kaikessa rauhassa. En ymmärtänyt, miksi kukaan haluaisi ostaa varsan, kun sillä ei voinut varsinaisesti tehdä mitään, mutta Hello hoiti ja hoivasi Typyään rakastuneen näköisenä. Mielessäni käväisi aina silloin, että jos mies kohtelee eläimiä, etenkin vähän reppanoita eläimiä hellästi, hänestä tulee hyvä aviomies ja isä. Vitsit. Jos oikeasti en ikinä saisi kunnollista poikaystävää, ja jos Hello ja Jilla eroaisivat, ja jos minä sitten menisin Hellon kanssa naimisiin, kun en kerran Eetua tai yhtä Tuomasta kuitenkaan saisi, niin Hello ottaisi kyllä sitten minun sukunimeni. Vai haluaako joku muka olla vapaaehtoisesti Ilves? Muuten Hello ei olisi huonoin valinta. Ainakin meillä olisi sitten hevosia. Typy ja Uuno eläisivät molemmat vielä silloin.

    ”Noni mennäänks?” varasuunnitelmani sitten kysyi.
    Olin niin kuin en olisi juuri jäänyt kiinni tuijottelusta. ”Joo. Voiksä heittää mut kotia?”
    ”En ku mä meen lainaan Eetulta kenkii ja sukkii, kun mä meen Skotin kaa vielä Kyrönjoelle kattoon joko jäät lohkeilee.”
    ”Olisit sanonu! Mäkin olisin halunnu!”
    ”Sä? Etkö sä just aamupäivällä sanonu ettet viitti lähteä kun Nelly ja Alva kysyi sua?”
    En viitsinyt vastata niin typerään kysymykseen mitään. Hello on niin ääliö välillä. Eetu vie aamupäivisin aina hevosenlannat traktorinkauhassa pois, enkä olisi ehtinyt mukaan, jos olisin lähtenyt joidenkin vitsin Nellyn ja Alvan kanssa Kyrönjoen jäitä tuijottamaan.

    • #1037 Vastaus

      Noa
      Ylläpitäjä

      Mä pidän Hellosta. Vaikka Hello taitaa olla sellainen, että kaikki siitä pitää. Vähän sellainen tyhmän reppana jota ei huolet paina, ja muut katsoo sivusta päätään pudistellen itsekseen miettien että ei siitä hyvää seuraa, vaikka kukaan ei kehtaa sitä suoraan Hellolle sanoa. Sellainen ihailtavan ja samalla vähän surkuteltavan ”hällä väliä” heppu. En osaa sitä paremmin sanoiksi laittaa, mutta pointtina se että Hello on ihana! 😀

      Toinen asia josta tässä tarinassa pidin oli Eiran ajatukset Uunosta. Tottakai hieno puoliverinen olisi makeeta omistaa, tottakai sillä pääsisi hyppäämään korkeita, tottakai se olisi ihan eri luokkaa kuin työhevonen, mutta silti Eira pitää Uunosta niin kovasti! Se, että hän toivoo mieluummin Uunon muuttuvan puoliveriseksi oli erityisen hieno kohta, sillä siitä viimeistään lukijakin ymmärtää että ei Uunossa ole mitään vikaa noin ainakaan yleisesti ottaen. Toisaalta yllätyin, että Eiralla oli niin tomera ajatusmaailma oppimisen suhteen. Voisi kuvitella että teinitytöt mieluummin syyttävät kaikkea muuta kuin itseään, mutta että Eira tunnistaa olevansa vielä aika keskiverto ratsastaja joka kuitenkin pyrkii aina parempaan suoritukseen oli, ainakin mulle, piirre jota en olisi itse arvannut. Ja sehän on ihan parasta, että aina tarina kerrallaan oppii hahmosta jotain lisää!

  • #1886 Vastaus

    Inari
    Osallistuja

    Virike- ja selitystarina

    Kiire kotiin

    Tänään meille tuli kiire ratsastaa kotiin. Tai siis tallille. Siis minulle, Nellylle, Helille, Jakelle ja Hellolle.

    Heli oli menossa taas Inkan kanssa yksin ratsastamaan, kentälle kai, koska olihan ilma sopivan lämmin ja kenttä kuivunut. Epäröin pysäyttää hänet, sillä noh, hän on usein sen näköinen kuin olisi mieluiten yksin. Mutta ei kai kukaan voi aina haluta olla yksin? Hyvin varovaisesti kysyin, malttaisiko hän odottaa hetken Inkan kanssa, ja lähtisikö hän sitten minun ja Uunon mukaan maastoon. Olisi ollut ehkä helpompaa pyytää juuri Skottia harjaavaa Helloa mukaan: hän ei olisi joutunut odottamaan niin kauaa, ja sitä paitsi tunsin hänet. Hellon kanssa olisi ollut helpompi jutella juuri tuttuuden takia. Mutta kun Heli ratsastaa aina yksin. Siksi minä pyysin. Ja pitkään hän minua katsoi ennen kuin suostui: tuntui arvioivan, kannattiko hänen lähteä. Olisiko minusta seuraa? Olisiko sen arvoista jättää treeni välistä? Onneksi hän sanoi lopulta kyllä, koska muuten en olisi oikein tiennyt, mitä sanoa.

    Hello kuuli sen keskustelun, siinä melko lähellä kun oli, ja kutsui oitis itsensäkin. ”Me tullaan ravaamaan Heli sut ja Inka suohon tän urheiluhevosen kanssa”, hän taisi sanoa virnistellen. Onneksi hän ryhtyi saman tien pommittamaan Heliä sekalaisilla koirakysymyksillä ja minä pääsin hakemaan Uunoa. Se on Hellon tapa keskustella, jos hän ei tunne ihmistä vielä kunnolla: keksiä aihe ja kysellä, niin ei tule hiljaista. Siksi minusta Helloon on helppo tutustua. Ja joidenkin mielestä tosi rasittavaa.

    Hain ja harjasin Uunon, eikä siinä nyt niin kauaa mennyt. Tarhoissa oli ihan kuivaa, kiitos lähes sateettoman kevään, joten Uuno ei ollut kuin aavistuksen pölyinen. Alle kymmenen minuutin suulissa Skotin takana seisoskelun jälkeen hevosellani oli satula, riimu ja yksi riimunaru kiinnitettynä turvan kummallekin puolelle. Lähdin vielä hakemaan unohtuneen kypäräni tallista, ja kun palasin, kuulin Hellon kutsuvan Nellynkin mukaan.
    ”Tuuksä?” Hello kysyi, eikä Nellyn vastauksesta päätellen ollut pohjustanut kysymystään ollenkaan.
    ”Hä?”
    ”No maastoon! Tuuksä?”
    ”Nytkö?”
    ”No ei. Kun tulevana tiistaina. Tietenkin nyt!”
    ”Ei mulla oo mitää valmiina edes.”
    ”No laita?”

    Riensin pitelemään Uunoa toisesta riimunarusta tallipihalle Helin luokse. Pahoittelin vaistomaisesti Hellon käytöstä. Tokkopa hän oli Heliltäkään kysellyt mitään siitä, saiko Nellyn kutsua. Eihän hän ollut kysellyt edes kutsuessaan itsensä! Vaikka noh… Jos Hellon mukaan tuleminen ei haittaisi Heliä, niin ei kyllä Nellyn sitten ainakaan. Rentouduin kuitenkin vasta kun huomasin, miten Helin silmissä kävi hymy. En tiedä, oliko se oikeaa iloa, kohteliaisuutta, vai ajatteliko hän juuri meitä niin rasittavina, ettei voinut kuin hymyillä. Tarjouduin auttamaan hänet hevosen selkään ja pitämään hänelle seuraa kentällä, mutta ei kuulemma tarvinnut. Sen sijaan hän kiipesi suulin kivijalan reunalle ja siitä Inkan selkään. Tein saman jutun Uunon kanssa, mutta se oli varmasti vähän vähemmän sulokasta. Uuno tuntui minusta vieläkin aiva tosi korkealta, vaikka olihan se meillä ollut jo iät ajat.

    ”Vauhtia”, Hello valitti välillä suurieleisesti Nellylle ja pyöritteli sitten meille silmiään. ”Naiset!” hän huokaisi tahallisen kuuluvasti minulle ja Helille.
    ”Hei!” Nellyn ääni kuului suulista, enkä osannut päättää, huvittuisinko, pahastuisinko vai toruisinko. Lopulta kaikki olivat kuitenkin hevosiensa selässä: viimeisenä tietysti Hello, vaikka hän oli ollut valmiina Skotin kanssa jo kauan ennen minua ja Uunoa tai Nellyä ja Cozminaa.

    ”Mä meen ekana koska Skotti on niin paljo nopeempi ku teidän läskit hevoset”, Hello ilmoitti ja silmäsi etenkin Cozminaa muka hyvin nokkavan näköisenä. Hellon ensimmäisenä ratsastaminen taisi kuitenkin sopia muille ihan hyvin. Harvemmin kukaan varsinaisesti haluaa mennä ensimmäisenä.
    ”Mennään me sit Cozmina tähän tokaksi ettei me jäädä letkasta kun sä oot noin läski ja hidas Hellonki mielestä”, Nelly vastasi.
    Niin lähdimme tietä myöten peräkkäin: Hello ja Skotti, Nelly ja Cozmina, minä ja Uuno ja Heli ja Inka. Vanha päätie piti aina kävellä perätysten, koska siellä saattoi kulkea autoja, ja joskus aika lujaakin. Heti Jätinhautuumaan viitan kohdalla oikealle, hiekkatielle kääntyessämme kokoonnuimme kuitenkin uuteen muodostelmaan voidaksemme jutella. Hello ja Nelly ratsastivat ensimmäisenä, Hello jättihevosineen tietenkin tien puolella. Minä ja Inka ratsastimme heidän takanaan.

    Puhuimme kepeistä asioista. Eetu oli laittanut orvokkeja terassinpieliin ja sanonut niitä eilen vahingossa kahdesti tulppaaneiksi ja sen jälkeen ”noiksi paskoiksi” kun ei ollut ikinä muistanut sanaa orvokki. Jake oli kysynyt, onko Jerusalem mahdollisesti husky. Kun Nelly kertoi sitä, kaikki naurahtivat, paitsi Hello, joka sanoi, että onhan se puoliksi husky. Olisi nyt sanonut ennen kuin hyväntahtoisesti naurahdimme Jakelle. No. Kai karma rankaisi meitä sillä tavoin. Heli oli saanut vakipaikan opettajana ja minä ihmettelin ääneen, että eikö se ole kauhean raskas ja pelottava työ. Siihen en kyllä pystyisi. Toruin Helloa, joka ajatteli ääneen Milania: ei sellaisia sovi puhua kun seurustelee Jillan kanssa. Hello sanoi siihen, että mitä väliä, kun on tallilla kuitenkin paljon komeampia ja muutenkin parempia miehiä kuin Milan. Nelly kysyi virnistellen ja painokkaalla äänensävyllä, että keistä mahtaa olla puhe, eikä yhtä lailla virnistelevä Hello suostunut vastaamaan. Kunhan kierteli ja kaarteli niin kuin ala-astelaiset ihastuksiaan toisilleen kertoessaan. Heli kai halusi päästä siitä lapsellisesta arvausleikistä, kun kysyi minulta, miten pääsykokeisiin lukeminen sujuu. Ahdisti sanoa, että minusta tuntuu, etten selviydy. Minun on pakko päästä oikeustieteelliseen. Pakko. Kadehdin hetken ääneen Matildaa ja Alvaa ja Tiitusta ja — ja oikeastaan kaikkia maailman ihmisiä, joilla oli jo opiskelupaikka. Paitsi Helloa. En voi ymmärtää, miten Hello on päässyt oikeustietelliseen. En haluaisi sanoa, että pidän Helloa tyhmänä — mutta kun minä pidän!

    Kun käännyimme metsään, olimme törmätä Jakeen ja Dipsiin. Hevosen pärskivät niin kuin eivät olisi toisiaan tunnistaneet, tai niin kuin olisivat törmänneet susiin muiden hevosten sijaan. Uuno heittelehti omituisesti sivullepäin ja kuului outo narskahdus. Meinasin saada sydänkohtauksen. Olin aivan varma, että se oli astunut Inkan jalalle! Siitä olisi tullut kiire kotiin, vaan onneksi mitään ei käynyt. Suostuttelimme, tai siis lähinnä Nelly ja Hello suostuttelivat, Jaken kääntymään tulosuuntaansa ja liittymään seuraan. Maastossa leveällä polulla muut halusivat ravata, mutta minä en. Jättäydyin Uunolla siis viimeiseksi. Inka, Cozmina ja Dipsi ravailivat kevyen näköisesti kauas edelle, ja Skotti-parka ei pysynyt niiden matkassa edes laukassa. Ei ollut toivoakaan. Sen sijaan Uuno, joka on aina rauhallinen, hätääntyi aivan yllättäen kavereiden lähdöstä. Olisin varmasti pysynyt sen selässä, jos olisin ollut hereillä, mutta koska en ollut, sen ei tarvinnut kuin pukittaa kerran lievästi ja hypätä raville. Niin minä tärähdin kosteaan maahan ja hevonen kiisi Skotin ohitse pärskien kuin villiponi.

    Tiesin muiden ottavan Uunon kiinni. Ei se juoksisi heidän ohitseen. Se halusi vain muiden hevosten luo. Istuin siis hetken aloillani ja tunnustelin, olivatko kaikki jäsenet ehjiä. Jalat tottakai, ja selkä, ja niska — mutta olin pudonnut käteni päälle. Eikä se suoristunut kyynärpäästä! Sinä lyhyenä hetkenä, kun muut ajoivat Uunoa takaisin minun luokseni, ehdin jo hyperventiloida ja nähdä mustia pisteitä. Hello kysyi jotain, enkä ymmärtänyt mitä, vaan pitelin kyynärpäätäni kauhistuneena.
    ”Pitääks sun päästä kotia?” Nelly kysyi huolissaan, ja juuri silloin kuului pieni napsahdus kyynärpäästä. Se oli ilmeisesti vain hieman sijoiltaan ja alkoi toimia heti normaalisti ja kivuttomasti. Rauhoitin hetken vielä mieltäni ennen kuin nousin hevosen selkään. Voi jos se olisi ollut poikki: olisi tullut kiire kotiin!

    Seuraavaksi maata kynti Hello. Se ei johtunut Skotista. Hello oli nähnyt videolta jonkun ratsastelevan väärin päin hevosellaan, ja seisaallaan myös. Väärin päin ratsastaminen onnistui Helloltakin, mutta kun hän yritti kiivetä kiikkerään satulaansa seisoma-asentoon, hän horjahti ja putosi Inkan jalkoihin. Onneksi Inka pysähtyi, eikä mitään käynyt. Saatoimme jatkaa matkaa, ja kerrankin Hello ymmärsi pyydellä anteeksi. Edes silloin, kun Jake tajusi tyttärensä tulevan kotiin paraikaa, meille ei tullut kiire kotiin. Jaken mielestä Sofi pärjäisi kyllä pienen hetken. Käveleskelimme ihan rauhassa, ja tarhatkin häämöttivät jo kaukana — ja pian tarhat nähtyämme alkoi hirveä kamppailu aikaa vastaan.

    ”Niin mitä varten Eetun ja Noan ja niitten maustekaapis on timanttisormus?” Nelly kysyi yhtäkkiä sellaisella äänensävyllä, ettei se tainnut hirveästi häntä edes kiinnostaa. Kunhan keskusteli.
    ”Äääh, se vaan on siellä”, Hello vastasi hyvin välttelevästi ja hitaasti, ja minä katselin määrätietoisesti pellolle, etten joutuisi sanomaan mitään. Tottahan kaikki tiesivät, mitä varten se siellä oli. Se oli siellä siksi, että siihen paikkaan Annika sen aikoinaan laski: pippurisekoituksen ja grillimausteen väliin. Eikä siihen saanut koskea. Missään tapauksessa. Kukaan. Ikinä. Sitä ei edes mainittu, eikä Eetu edes katsonut siihen päin tavoitellessaan pippuria. Hello sanoi, että se johtui siitä, miten Eetu vihasi Annikaa. Olen varma, ettei se ole totta. Siihen sormukseen ei kosketa, koska jos Eetu ottaa sen joskus käteensä, Annika on kaikilla mittapuilla, heiveröisimmilläkin, antanut sen Eetulle takaisin ja lähenyt Tampereelle, eronnut. Niin minä uskon. Eikä Eetu Annikaa vihaa. Aina välillä huomaan, miten hänen katseensa osuu siihen sormukseen, ja hänen koko olemuksensa hidastuu ja hyytyy. Korkeintaan Eetu rakastaa Annikaa vieläkin.

    ”Se on just mun kokoa”, Nelly nauroi Hellon höpötettyä hetken aikaa välttelevästi sormuksesta ja Annikasta.
    ”Voi ei”, kuiskasin ja katsoin Helloa, joka katsoi minua silmät suuriksi rävähtäneinä.
    ”…mitä?” Nelly naurahti epävarmana ja hymy alkoi kadota hänen kasvoiltaan.
    ”Koskitsä siihen?” Hello kysyi.
    ”No tottakai! En mä tienny et se on kirottu tai jotain!”
    ”Voi paska”, Hello kuiskasi ja alkoi saman tien ravata täysillä kotia kohti.

    Tiesin, mitä Hello aikoi, ja kannustin itsekin Uunon raviin päästäksemme nopeasti tallille ja tuvan keittiöön. Meidän piti ehdottomasti asetella sormus täsmälleen siihen asentoon, jossa se oli alun perin ollutkin. Pölystä voisimme katsoa osviittaa. Mitähän Eetu tekisi, jos tajuaisi, että sitä on kosketeltu..? Olisiko hän sellainen, joka raivoaisi niin pienestä? Ei kai hän vain itkisi..? On pelottavaa, kun ihan oikea aikuinen itkee. Yritimme siis heti sännätä pelastamaan tilanteen Hellon kanssa, mutta harmi vain, että meillä oli porukan hitaimmat hevoset. Muut juuri ja juuri hölkkäsivät ja pysyivät silti hyvin matkassa.

    Lopulta oltiin kotona. Sadan vuoden taivalluksen jälkeen. Ihan tavallisen näköinen Eetu puhdisti hakoja ja nosti meille kättä. Jätin Uunon Hellolle ja menin nopeasti sisään. Noa kurtisti kulmiaan, kun rämähdin tallivaatteissa ja -kengissä keittiöön ja aloin tonkia maustehyllyä. Ja sormusta ei ollut siellä. Eikä tasoilla. Eikä edes pöydällä. Voi hitsi!
    ”Noa! Tässä oli sormus. Missä se on?”
    ”Ai olikse sun?”
    ”Ei, mut missä se on?”
    ”Aa… Hyvä. Eetu heitti sen roskiin. Siitä ois ehkä saanu rah–”
    ”Voi ei! Olikse vihanen?”
    ”Mitä? Miks?”
    ”Oliko vai ei!”
    ”No ei.”

    Avasin roskiskaapin ja siellä se oli. Minun teki aivan hirveästi mieli poimia se sieltä ja laittaa taskuun. Kuka oikeasti heitti niin paljon rahaa roskikseen? Saisikohan sen ottaa, jos se oli roska? Olisiko rumaa ottaa se? Siinä se nimittäin oli, ihan nätisti, tyhjän kahvipaketin päällä, aivan tahrattomana. Ei olisi ollut kamalaa kaivaa sitä. Jos siinä olisi ollut euron kolikko, olisin kaivanut. Nyt siinä oli paljon enemmän rajaa timanttisormuksen muodossa, ja silti suljin roskiksen. Kai sen sitten piti mennä hukkaan. Sehän saattoi olla jotain Eetun omaa outoa symboliikkaakin, niin kuin sekin, ettei siihen ollut saanut koskea.

    Katselin Noan ylitse ikkunasta miten Eetu työnsi kottikärryt suulin läpi Cozminan ohitse kentälle ja alkoi siivota ja potkia kiviä. Olin näkevinäni hänen katselevan salaa Nellyä, mutta ehkä se näköharha johtui vain sormuksesta. Ehkä koko luopumisen symboliikka oli vain minun päässäni. Olisikohan siihen sormukseen saanut kuitenkin koskea koko ajan? Mitä jos se oli vain unohtunut siihen missä oli..?

  • #1934 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Kuinka Tide vei minut romanttiselle heppa-ajelulle

    Tide on täysin kädetön. Olin todennut sen jo viimeksi valjastaessani hevosta hänen kanssaan, ja nyt totesin sen taas. Hän on muka valjastanut ravihevosia. Valepukki. Muka ajanut niillä välillä. Emävalehtelija. Tämän iltapäivän perusteella sanoisin, ettei meidän Tide ole ajohevosta nähnytkään.

    Olin purskahtanut nauruun edellisiltana, kun Tide oli niskaansa hieroskellen ja painoaan jalalta toiselle vaihtaen esittänyt epäselvän selityksen siitä, että hänen täytyisi oppia valjakkoajoa, Olin puristanut hänen olkapäätään ja katsonut häntä säälivästi silmiin. Voi Tide. Ei kai se reppana oikeasti kuvitellut, että minä osasin yhtään mitään?

    Vaikka osasinhan minä edes jotain. Olin kuvitellut olevani koko tallin surkein valjastamaan hevosta, mutta kun seurasin Tiden tutisevia käsiä, totesin, etten ole. Helmipurojen Uuno taisi olla lähimpänä valjakkohevosta tästä tallista, vaikka sekin vielä toivottoman kaukana sellaisesta. Se oli toki iso hevonen, mutta ei siinä sentään mitään käsiä tärisyttävän kummallista ollut.

    ”Älä nyt pelleile”, nauroin lopulta Tidelle ja otin aisaremmin hänen kädestään. ”Kato nyt. Höppänä. Tästä aisalenkin takaa, ja sit edestä, edestä, edestä, tak — katoksä edes?”
    ”Joo — mut kyllä mä osaan valjastaa.”
    ”Näyttää nyt niin tutisevalta toi sun touhus etten mä usko enää”, härnäsin häntä ja kiepautin aisaremmin lukkosolmulle ja solkeen. ”Laita nyt se toinen puoli sitte.”

    Kieputin Uunon pitkää rintaremmiä aisan ympärille sillä aikaa, kun Tide ähersi hevosen toisella puolella aisaremmin kanssa. Kuulin hänen mutisevan, että millainen ihminen ei käytä pikalukkovaljastusta, mutta olin kuin en olisi kuullutkaan. Helmipurot olivat pikalukoista samaa mieltä kuin minä. Että näkisi vain ensimmäiset pikalukot, jotka eivät murru ja petä, niin kyllähän niihin siirryttäisiin. Juuri ja juuri sellaisiin uskalsi luottaa ne muutamat minuutit, jotka raveissa täytyi, mutta että päivittäisessä käytössä…

    Kyllä se Tide jotain osasi. Kun olin kiinnittänyt ohjankin omalta puoleltani jo kuolainrenkaaseen ja luikahdin Uunon kaulan alta Tiden puolelle, aisaremmi oli aivan kunnolla kiinni ja rintaremmikin pyöritettynä aisan ympärille. Suurta tarkkaavaisuutta se oli kai sitten vaatinut, kun ohjan pujottamisessa ohjaslenkkiin meni niin kauan. Ei kai Tidellä ollut alhainen verensokeri tai jotain?

    Päästin Uunon irti naruista, kun Tide oli päässyt kärryille. Sitten kiersin kaikessa rauhassa itsekin hevosen taakse. Uunossa oli samat hyvät puolet kuin Skotissakin: se ei lähtenyt omin päin viipottamaan. Tide istui kärryillä oikeassa reunassa ja piti laidasta kiinni. Nauroin hänelle ääneen ja työnsin hänet vasempaan laitaan samalla kun kiipesin itse kärryyn istuakseni oikeassa reunassa.

    ”Mitä!” Tideltä pääsi, mutta sentään hän siirtyi. En olisi saanut kuitenkaan siirrettyä häntä omin voimin. Uuno kuitenkin yritti vilkuilla taaksepäin nähdäkseen, mitä varten kärryä nitisytettiin ja heilutettiin vielä siinä vaiheessa.
    ”Sun piti viedä mut ajelulle eikä toisin päin”, huomautin huvittuneena ja pudistin päätäni.
    ”Sun piti opettaa…”
    ”No niin, lopeta jo”, naurahdin ja tuuppasin häntä olkapäälläni. ”Kyllä sä tiedät etten mä mitää osaa opettaa. Niin että ohjat käteen. Vie mut ajelulle. Katsokin sitten että se on aivan sairaan romanttista, kun kukaa ei oo ikinä ennen — joo joo, älä kato mua noin, vitsi vitsi.”

    Uuno kaarsi jo vasemmalle Tiden ohjauksen mukana, mutta viitoin oikealle siihen malliin, että nyt tulisikin kääntyä sinne. Joutuisihan siellä köpöttelemään jonkin matkaa asvalttia pitkin, mutta jos Tide ajaisi uuden päätien varteen, siellä olisi jätskikioski levikkeellä. Tide suostui siis lähtemään vanhaa päätietä pitkin, kun kerroin tästä jätskitapauksesta. Kehuin heti, että hän on minun prinssini ja sankarini, koska varmasti kuolisin, jos en saisi puolen tunnin sisällä jätskiä.

    ”Onks sulla rahaa?” Tide vielä varmisti.
    ”Ei tosiaankaan. Mutta mä oon miehittäny sen jätskikiskan.”
    ”Siis.. Mitä?”
    ”Mun oppilas on siellä kesätöissä. Aja nyt tonne ja puhu mulle jostain edes vähä hempeämmästä kun raha. Mä maksan meidän jätskit sit joskus sille…”

    Ja olihan se asvalttiakin pitkin käyntiä ajeleminen ihan kivaa Tiden kanssa. Minulle kävi mistä tahansa aiheesta höpöttely. Ennen jätskikiskaa virnistelin vielä, että hyvin se romanttinen heppa-ajelu Tideltä sujui, ja että kunhan saataisiin sitä jätskiä, voitaisiin heti kääntyä peltoteille.

  • #2014 Vastaus

    Eira
    Osallistuja

    Throwback Kontolan tarinakisoihin 1.5.

    En yleensä laita tarinakisatarinoita, mutta tämä oli juonellinen kertomus!
    Tehtävänanto: Olette juuri lähestymässä estettä, kun siihen kiinnitetyistä ilmapalloista yksi karkaa. Miten ratsusi reagoi tähän?

    ”Eira, ootsä kunnossa?” Inari kysyi silmät suurina ja kurottui ottamaan yhteistä Uuno-hevostamme ohjista kiinni heti ravatessani pois radalta.
    ”No en tietenkään!” puuskahdin närkästyneenä isosiskolleni, ”näitsä mitä siellä kolmannella esteellä kävi!”
    ”Näin. Voi vitsi, kyllä niiden olis pitäny kiinnittää ne pallot paremmin–”
    ”Mitkä pallot?”

    Taas se Inari keskittyi epäolennaisuuksiin. Ankea, vakava sisareni. Inari oli raivon vallassa jostain vähäpätöisestä, esteestä kesken hypyn irronneesta ilmapallokoristeesta. Olisi kuulemma voinut käydä vaikka mitä, kun Uuno oli hätkähtänyt ja pukittanut. Olisin kuulemma voinut kuolla. Halvaantua. Saada aivotärähdyksen. Nyt hän kyllä menisi ja huomauttaisi järjestäjille, tai ainakin soittaisi isälle ja isä sitten sanoisi. Kun Uunokin oli pukittanut! Meidän Uuno, maailman rauhallisin heppa. Ei auttanut, vaikka kielsin jyrkästi. Inarilla ei olisi kyllä mitään asiaa mihinkään järjestäjien puheille häpäisemään minua. Eikä ainakaan iskällä! Uuno oli sitä paitsi säikähtänyt vähemmän kuin Inari! Ja muutenkin, miksi keskittyä epäolennaisuuksiin? Vai eikö Inari muka oikeasti nähnyt, mitä kauheaa sillä esteellä oli tapahtunut?

    Olin vinkannut silmää Hopiavuoren Eetulle, joka oli suostunut meitä kuskaamaan ja istui sen vuoksi katsomossa. Eikä sen ilme ollut muuttunut yhtään. Arvatkaa vain, noteerasinko jotain pirun olematonta pukkisarjaa sen jälkeen? Koko kisahan oli ihan pilalla! Ketkähän kaikki näkivät?

    (Eira ja Uuno olivat 60-senttisillä esteillä ensimmäisiä kolmesta osallistujasta.)

  • #2595 Vastaus

    Eira
    Osallistuja

    Mä pääsin yksityisvalmennukseen mut muut ei
    Nelly Jokikannaksen kouluvalmennus

    Nelly on ärsyttävä. Ihan vain sanoin Hellolle, että minä en ikinä pääse valmennuksiin, kun minä olen ainoa, jolla ei ole autoa. Ja sen kerrankin, kun Hopiavuoressa oli valmennus, niin minä en päässyt. Niin Nellyn piti sitten työntää nokkansa siihenkin asiaan, niin kuin Eetun ja Sannin äidinkin suunnitelmiin ja sanoa niin kuin pikkukakaralle, että minä voin Eira kuule pitää sinulle vaikka yksityisvalmennuksen, vaikka heti nyt. Olisin muuten sanonut, että en minä kyllä ehdi, mutta kun Hellon piti sitten siinäkin taas hämmentää ehdottelemalla kaikkia maailman typeriä kouluratsastusjuttuja, joista hän ei varmasti edes mitään ymmärrä.

    Joten tässä sitä oltiin. Uunon selässä. Muka yksityisvalmennuksessa. Hopiavuoren hieman kolealla kentällä. Melkein sataa, ja tasan ärsyttää. Nelly oli olevinaan jotenkin parempi ihminen ja ratsastaja kuin minä, kun muka valmensi.
    ”Mee nyt alkukäynnit eka”, Nelly sanoi niin kuin idiootille.
    ”No joo joo”, vastasin hänelle ja pukkasin Uunon kävelemään pitkin ohjin.
    Hetken Nelly antoi meidän mennä rauhassa, mutta puuttui sitten ihan alkukäynteihinkin. ”Sinuna mä ottaisin nyt kaikki irti ihan tästäki”, hän kommentoi.
    ”Mähän otan!”
    ”No etkä! Laita Uuno kävelemään heti ihan reippaasti, ei se muute lämpee!”
    En viitsinyt huutaa, että Uuno on työhevonen. Ei sille ole olemassakaan sellaista kuin reippaasti. Sen sijaan annoin lisää pohkeita, ja niitä sai antaa melkein joka viidennellä askeleella. Nelly hymyili raivostuttavan tietäväisenä.

    ”Mitä sä haluut tehdä?” hän kysyi, kun Uuno oli valmis.
    ”En tiiä”, tuhahdin, vaikka tiesin. Minä halusin ratsastaa Jussilla tai jollain muulla oikealla hevosella, ja tulla maailman parhaaksi ratsastajaksi, mieluiten heti.
    ”Okei. Sitten mä päätän. Sano kun sä tiedät. Nyt vaihdat suuntaa siinä ja lähdet harjotusravia oikeaan kierrokseen!”

    Äh. Ravia. Suoraan eteenpäin, kenttää ympäri. Jipii. Käänsin Uunon ja aloimme ravata. Ajattelin, että tästä tulee maailman tylsin ja helpoin ratsastus. Osaan minä ravata jo. Nelly oli kuitenkin sitä mieltä, etten osaa. Aluksi minua ärsytti ihan hirveästi, kun hän puuttui joka asiaan eikä ollut hetkeäkään hiljaa. Häneltä sateli sellaisia sairaan ärsyttäviä neuvoja kuin että istu satulaan, selkä suoraan, kädet yhdeksänkymmenen asteen kulmaan. Kaikkea sellaista, jonka jo tiesin. Kun huusin, että osaan jo, ja melkein lisäsin että ääliö, Nelly nauroi, että enhän osaa. Kuulemma pompin etukumarassa nyrkit olkapäitä kohti kohoten. Oikeastiko? Nelly ei ole niitä, jotka kulkevat kritisoimassa toisten menoa ihan huvikseen. Yritin istua heti paremmin ja suoristaa selkäni. Minustahan tulee maailman paras ratsastaja, vaikka sitten Uunon selässä. Ja jos minä en osaa edes suorassa istua, niin enhän minä ikinä saa millään Jussilla ratsastaa.

    Vasta vartin ravaamisen kuluttua tehtiin yhtään mitään muuta kuin vaihdettiin suuntaa välillä. Nelly sanoi, että ratsasta kulmiin asti, aseta Uunoa, tee voltit joka sivun keskellä.
    ”En mä tiedä mitä on asettaa!” rääkäisin silloin hermostuneena. Tahallaanko se Nelly minua yritti nolata vai? Onneksi ei ollut Hermania, Helloa, Eetua, Noaa, Tiitusta tai sitä uutta hoitajapoikaa näkemässä!
    ”Rauhotu nyt! Käännät sen pään niin että näet sen silmäkulmaa ja sierainpieltä! Ei sen kummempaa!”
    ”Olisit sit sanonu heti niin! Kyllä mä sen osaan!”
    ”Noni hyvä, ja nyt sä tiedät et se on asettamista! Älä hermostu.”
    ”No kun sä tahallaan puhut niin vaikeita että mä mokaisin!”
    ”Enhän! Kuule. Ei kenenkää pidä tietää heti kaikkee. Nyt Eira, sun hartiat meni taas korviin. Laita taas selkä suoraks, kädet alas ja sit kokeile sitä asettamista tossa.”
    ”Joo joo.”

    Kun Uuno väsyi — minä en tasan väsynyt — teimme voltteja käynnissä. Ei edes ärsyttänyt, koska ilmeisesti ratsastustuntien voltit olivat Nellyn mielestä liian helppoja. Tunneilla opettaja oli aina sanonut, että tehkää voltit siihen ja siihen, ja olin kuvitellut sen tarkoittavan, että kunhan jonkun pyörähdyksen teki: ei sitä ollut sen kummemmin käyty läpi. Nelly halusi, että voltti alkaa täsmälleen jostain tietystä kohdasta ja loppuu juuri siihen samaan kohtaan. Lisäksi sen piti olla riittävän suuri. Hän käveli minun ja Uunon vierellä, muistutteli vähän väliä ohjastuntumasta ja kaikesta, ja pysähtyili sitten jotta tekisimme voltin hänen ympärilleen. Nellyn joka asiasta naputtaminen ärsytti koko ajan vähemmän. Uuno osasi taipua, vaikka oli työhevonen. Siltä piti näköjään vain pyytää.

    Lopulta Nelly sanoi, että nyt lopetetaan.
    ”Sä lupasit valmentaa tunnin!” huusin hänelle, ”nyt on menny vasta jotain–”
    ”PUOLITOISTA TUNTIA!” kuulin Hellon äänen portilta. ”Nyt on meidän vuoro!” Voi paska. Kun katsoin sinnepäin, siellä olivat koko maailman pojat nauramassa minulle. Tai siis Hello ja Herman Typyn kanssa odottamassa vuoroaan. Typyllä oli ajovaljaat, mutta ei kärryjä.
    ”Mikset sä sanonu et noi on tossa!” supatin Nellylle.
    ”No — ne on pitäny niin kovaa ääntä kuitenki että luulis koko maailman huomanneen ne…”

    Laskeuduin saman tien Uunon selästä. En sanonut Nellylle, että hän on ihan paska. En ollut ihan varma enää, oliko hän. Ajattelin, että jos kerran Sannin äiti ei voi olla Eetun kanssa Nellyn takia, niin että Sannilla olisi melkein omia hevosia, niin sentään Nelly voisi edes roikkua tallilla. Ja tehdä minusta maailman parhaan ratsastajan.
    ”Sä voisit ruveta valmentajaks”, sanoin Nellylle. Hymyilin Hermanille ja Hellolle matkalla pois. ”Tuu sit tupaan ku toi päästää”, sanoin vielä Hermanille Helloa kohti nyökäten, kun menimme heidän ohitseen.
    ”Enhän mä nyt oikeesti osaa valmentaa”, Nelly naurahti, ja minä katsoin häntä niin kuin hullua.
    ”Mitennii?”
    ”Mieti jos joku kymmenen vuotta ratsastuskoulussa ratsastanu haluais valmennuksen!”
    ”Mä oon kymmenen vuotta ratsastuskoulus ratsastanu!” ärähdin, ”ainaki melkein!”
    Mitä se Nelly nyt taas luuli? Että tämän alueen ratsastuskouluissa opetettiin ratsastamaan, vai? Valmennuksissa opetettiin! Ratsastuskoulut olivat vain hevosten selässä istumista varten! Aloin välittömästi epäillä, että Nellykin on helsinkiläinen! Olen kuullut villejä huhuja, että kaupunkien ratsastuskouluissa opetetaan ratsastusta — mutta ei kai se voi totta olla.

  • #2694 Vastaus

    Eira
    Osallistuja

    Tarina siitä kuinka lapsellinen Eetu on ja kuinka ääliö Tiitus on

    Meille tuli uusi poika. Sebastian. Talliin. Hello kertoi heti, että se on hänen Sebastianinsa. Minä olin ihan että miten niin hänen Sebastianinsa, mutta kyse olikin siitä, että Sebastian on Skotin hoitaja ja Hello imbesilli. Hello olisi voinut sellaisen esittelyn sijaan sanoa, että Sebastian osaa ratsastaa, niin olisin välttynyt tämänkin päivän lapselliselta yhteenotolta Eetun kanssa. Koska Eetu on lapsellinen.

    Kesän myötä myös kaikki ihmiset ovat laiskistuneet samanlaisiksi kuin Hello. Ketä tahansa kun pyytää ratsastamaan, niin aina on vastauksena, että ei jaksa. On liian kuuma. Tai tuulee liikaa. Tai jotain muuta sellaista. Ja tänään sitten Eetukin yritti tosiaan tulla pilaamaan. Olin jo satuloinut Uunon valmiiksi ja taluttanut sen parkkipaikalle lähteäkseni Jätinkorven polkuja pitkin Mäensisukseen, kun hän ilmestyi siihen tivaamaan, että minne suunnittelin meneväni. Harkitsin hetken valehtelevani, että Jätinhautuumaan lenkin vain, mutta mitä jos minulle olisikin sattunut jotain ja minua oltaisiin sitten etsitty ihan väärästä suunnasta? Sanoin sitten rehellisesti, että Mäensisukseen, ja jo sen olisi pitänyt kertoa Eetulle, että olen fiksu ja vastuullinen. Mutta eeeei, kun Eetu alkoi saarnata, että yksin ei ole mitään asiaa sinne. Uunokin hermostui ja ravisteli oikein itseään, kun yritin selittää, että kaikkihan sinne menevät yhtä mittaa! Eetu oli kuitenkin ehdoton. Kuulemma soittaisi heti isälle, jos yrittäisin mennä yksin, ja sitten isä kuitenkin tulisi ja hakisi minut kotiin niin kuin pikkuvauvan.

    Sanoin, että enhän minä mitään yksin ole edes menossa, vaan Hello on tulossa myös! Ei Hello ollut tulossa, mutta ajattelin, että kyllä minä hänet saisin suostuteltua. Eetu katsoi minuun epäileväisenä ja kurottui sitten katsomaan suulin läpi. Skotti möllötti haassaan oikein esillä portilla ihan kuin olisi tahallaan halunnut kannella, että yksin olin ollut lähdössä. Sitten Eetu katsoi taas minua suu tyytymättömässä mutrussa.
    ”Hello ei oo viälä täälä”, hän huomautti.
    ”No Nellyn kanssa sitte!” tuhahdin.
    ”Soon kirkolla.”
    ”Sebastianin!”
    ”Ekkä mee. Emmä eres tiärä osaakse ratsastaa kuinka. Tarvisitta molemmat vahrin ittellennä.”
    ”Noan.”
    ”Helsingissä.”
    ”Matil — eiku Jillan!”
    ”Kuule, et sinoo sopinu kenenkää kans mitää! Mee kentälle tai paa se hevoonen pois!”
    ”No mä voin sopia nyt! Tuuks sä mukaan?”
    ”En minä mihinkää Mäensisukseen ny kerkiä. Paina kentälle.”

    Ojensin Uunon ohjat Eetulle. Sanoin, että pidä sinä sitten tuota, niin minä käsken edes Sebastianin kentälle, niin että näet että se osaa ratsastaa, ja seuraavalla kerralla se sitten tulee minun kanssani Mäensisukseen. Eetu sanoi, että siitä vain, mutta että hänhän ei ole mikään hevosenpitoteline. Minä lähdin katsomaan, olisiko Sebastian muiden kanssa kahvilla, ja Eetu talutti Uunon takaisin suuliin laittaakseen sen sinne kiinni odottamaan.

    Tuvassa oli vaikka keitä. Tai siis Matilda, Jilla, Tiitus ja se Sebastian, eikä kukaan juonut kahvia, vaan vettä tai mehua. Otin yhden suklaakeksin pöydällä olevasta paketista ja sanoin Tiitukselle, että hän voisi nyt tulla Mäensisukseen, kun minäkin olin menossa, ja kun Eetu ei antanut hänen mennä yksin.
    ”Mitä? Eikö sinne saa mennä yksin? Etkö säkin Jilla just ollu siellä yks päivä?” Tiitus kysyi, eikä edes vastannut minulle että tulisiko vai ei.
    ”Ei kun kyllä sinne saa mennä yksin”, Jilla sanoi, ja jatkoi ihan varmasti ilkeyttään, ”mut Eira on niin nuori.”
    Tahallaan heti ensimmäisenä sanoi Sebastianinkin aikana, että minua pitää muka jotenkin vahtia! Teki mieli sanoa sille, että keskittyisi nyt vain ihan omiin asioihinsa, mutta en viitsinyt.
    ”Ihan sama. Tuuksä vai et?” ärähdin Tiitukselle.
    ”Ei mulla ole edes hevosta!”
    ”Ota Skotti! Niinhän sä aina teet!”
    ”Kuule kun mulla on työvuoro tässä vähän kesken”, Tiitus huomautti. Jaha. Selvä. Ei voinut heti sanoa sitten. Ääliö.
    ”Tulisiks sä sitte kentälle?” kysyin Sebastianilta alkuperäisen suunnitelmani mukaan. ”Mä en jaksa aina mennä yksin siinä.”
    ”Ei mulla taida olla lupaa ratsastaa”, hän empi.
    ”Kyllä Skotilla voi mennä”, Tiitus sanoi, ihan niin kuin ei olisi juuri itse nassuttanut ettei muka voi tulla Mäensisukseen kun ei ole hevosta. Annoin sen hänelle anteeksi, kun hän ymmärsi sillä tavalla edes vähän korjata sitä, että aina pilasi kaikki minun juttuni.

    Olihan se nyt aika noloa pakottaa joku Sebastian tylsälle kentälle, mutta kai se oli välttämätöntä, jotta pääsisin Mäensisukseen joku päivä. Uunoa ei kuitenkaan haitannut yhtään pyöriä kentällä. Se ilahtui silminnähden, kun Skottikin tuli, ja se olisi halunnut vain kävellä vieretysten ja rapsutella Skottia samalla. Mutta minäpä halusin, että ravailisimme ja kokeilisimme laukkaa. Eetu kiskoi karroja tallin seinustalta parkkipaikan takana, joten voisipa sieltä katsella ja ajatella, että kyllä meidät olisi voinut Mäensisukseenkin päästää.

    Uuno ravaili hitaasti ja tyytyväisesti, ja minä yritin saada volteista yhtä pyöreitä kuin Nellyn pitämässä hienossa yksityisvalmennuksessa. Ei siinä kentällä nyt niin kurjaa ollut. Uuno on niin kiva hevonen, vaikkei se ihan puoliverinen olekaan. Tuuli puhalsi niin, ettei ollut liian kuuma, ja minä kyselin Sebastianin ratsastustaustoja voidakseni seuraavalla kerralla voittaa Eetun mäensisusväittelyssä. Koska huomenna joku sinne kyllä saisi minun kanssani tulla ja piste.

    • #2697 Vastaus

      Tiitus
      Valvoja

      Voi Eira-parkaa, kun miehet taas möhlii kaikki sen suunnitelmat! 😀 Mutta sentään sai Sebastianin kentälle ratsastamaan kanssaan ja tajusi, ettei sielläkään niin huono ole olla. Kukahan hänen kanssa huomenna sitten lähtisi ratsastamaan?

    • #2886 Vastaus

      Sebastian
      Osallistuja

      Apuaaa miten tää tarina on jäänyt multa täysin huomaamatta!! Täytyykin alkaa skrollata ahkerammin näitä päiväkirjoja, jotta en varmasti missaa mitään!

      Voi hitsi kun Eira ei saanut höynäytettyä Eetua 😀 Mä nauroin kohdassa, jossa Eira yritti keksiä menevänsä jonkun kanssa maastoon. Kuulostaa juuri niin samalta kuin mun oma pikkusisko tällä hetkellä, aina vänkäämässä eikä ikinä myönnä olleensa väärässä tai että valehtelee :DD

      Taisi Tiitus ajatella, että Sebelle on hyvä tallikaste mennä Eiran kanssa vähän viettämään laatuaikaa. Toivottavasti Sebe on Eiran mielestä edes hitusen vähemmän ärsyttävä kuin muut, olishan se aika masentavaa olla vielä uusi tyyppi tallilla ja olla jo jonkun tallilaisen inhokkilistalla 😀 Toisaalta Sebe on muutenkin semmonen persoona, joka ei ihan hirveesti uskalla panna vastaan, joten Eiran taitaapi olla helpompi käsitellä hänenlaistaan softista…

  • #2696 Vastaus

    Alma Rantala
    Osallistuja

    Mitä ihmettä mä puen päälle?

    ”Eikä,enhän mä voi tätä paitaa tallille laittaa, enkä tota taikka tuota”, hoin itsekseni kun yritin etsiä sopivaa paitaa tallille. ”Bingo!” kiljaisin niin kovaa että Jake tippui melkein sohvalta. Vihdoin löysin kivan paidan tallille. Annoin Jakelle vielä vettä ja ruokaa ennekuin lukitsin taloni oven ja hyppäsin auton kyytiin.

    Saavuin Hopiavuoren pihalle noin 18 minuutin ajomatkan jälkeen. Sydämmeni alkoi hakkaamaan jännityksestä kun saavuin Uunon karsinan eteen, siinä se nyt seisoi. Voi miten mä halusin alkaa rapsuttelemaan sitä niin paljon ja mun sisäinen heppatyttö kiljui onnesta, mutta samalla mua jännitti ja ehkä hieman pelotti olla uudessa paikassa aivan yksin. Pian huomasin satulahuoneen luona seisovan rastapäisen tekojalkaa käyttävän miehen. Tottakai mun piti mennä heti moikkaamaan häntä ja sanoin :”öhh, Moi!”
    ”Moi! Ootkos sä nyt se Alma mistä Eetun on jotakin sanonut?”
    ”Jooh, tässähän mä”, vastasin naama punaisena.
    ”Noh, Tervettuloa Hopivauoreen! Mun nimi on Noa, tarvitkos sä jossakin apua?” Noa sanoi todella avuliaan kuuloisena.
    ”En usko, ehkäpä mä selviin tästä”, sanoin erittäin hermostuneena.

    Uuno seisoi karsinassa niin rauhallisena ja tuntui kuin se nauttisi harjaamisesta, kun nysväsin Uunoa oikein kunnolla ja sehän melkein kiilsi kuin tähti. Mietin ajatuksissani samalla kuinka Noa oli todella avulias, ja mä todella hermostunut. Yht’äkkiä kuulen askelia ja Eetu saapuu Uunon karsinan luo ja sanoo:
    ”Moikka! Noa kertoi sun saapuneen tänne, Tervetulloo vaan Hopiavuoreen!” Säikähdin Eetua niin pahasti että melkein tiputin harjan mun kädestä!
    ”Ai, jooh Noa, sen mä tapasin äsken :D” sanoin hieman järkyttyneen näköisenä. Sitten Eetu sanoo: ”Ainiin, tässä on Uunon toinen omistaja Inari”
    sitten Eetu jatkoi:
    ”Te varmaan selviätte kahdestaan” Hän sanoi hymyillen ja lähti kohti taloaan.

    Inari tervehti mua iloisesti ja mä samoin.
    ”Uuno on aika lempeä ja kiltti heppa” Inari sanoi.
    ”Jooh, niinhän mä kuulin, ja todella ihana se on ollut tähän mennessäkin!” Vastasin hymyillen.
    Kauhea hermoiluni on tainnut hävitä pikkuhiljaa kun juttelin Inarin kanssa.
    ”Ainiin, Uuno rakastaa ruokaa ja jos sille antaa kuivattua leipää, se saattaa hinkua sitä lisää eikä Uunon ruokahalua tarvitse aina uskoa, se esittää” Inari kertoi.
    ”Esittää taikka ei, Uuno tulee varmasti olemaan aika hemmoteltu, kun tuommoinen järkäle varmasti oppii nopeasti, miten multa saa lisää herkkuja!” vastasin Inarille naurahtaen.

    Inari opasti mua tallilla ja olihan meillä ihan mukavaa.
    ”Uuno menee Skotin ja Pasin kanssa aina samaan tarhaan” Inari opasti.
    ”Okeih, millaisia polleja Skotti ja Pasi ovat? Uskallanko mä mennä Hakemaan Uunoa sieltä?” Kysyin inarilta.
    ”Pasi on Hopiavuorella viettämässä eläkepäiviä, mutta vaikka Pasi onkin vanha, ei kannata aliarvioida Pasia, siltä löytyy vielä vauhtia vaikka muille jakaa” Inari kertoi.
    ”Okei, entäs Skotti?”
    ”Skotti on niin sanotusti ’yksinkertainen’ ja se saa yleensä itsensä jumiin helposti. Molemmat pollet ovat ihan kilttejä eikä sulla ole syytä pelätä” Inari sanoi hymyillen.
    Uunon laitettua tarhaan Inari katosi jonnekkin, en ole ihan varma. Ehkä hän sanoi minne meni mutta olin niin ajatuksissani kun mietin Uunoa ja muita hevosia. Hetken seisottua auringossa mun oli pakko mennä tallin sisälle hakemaan vesipullostani vettä.

    • #2699 Vastaus

      Tiitus
      Valvoja

      Hauska yksityiskohta tuo Alman valinnan vaikeus vaatteiden kanssa! Kyllähän nyt kaikki (naiset) tietää, että sellainen ongelma tulee, mutta enpä kyllä olisi ajatellut, että se voisi koskea myös tallivaatteita. Mutta miksikäs ei, kun kerta on tarkka vaatetuksessan (:

      Kivasti otettu heti mukaan muita hahmoja ja tarhakaveritkin huomioitu kertomalla niistä ne oleellisimmat asiat, eli Pasin vauhdikkuus ja Skotin jumiin jäämisen taito 😀

    • #2711 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Kyllä uusi paikka, uudet hevoset ja ihmiset aina ovat vähän vaikea juttu! Samastun kyllä Alman jännitykseen ja hermostukseen! Sen sijaan vaatekriisi on ollut mulle aina vaikea ymmärtää. 😀 Mun kihlattu oli sen sortin flikka myös, että sillä oli aivan hirveä määrä vaatteita, eikä ikinä mitään päällepantavaa, ja tiukoin sanankääntein se mua varoitteli, jos erehdyin millään ilmeellä näyttämään kuinka se sen kolmen samanlaisen t-paidan väliltä valitseminen mua aina ärsytti! ”Sullahan on jo tommonen”, taisin jossain vaatekaupassakin sanoa, ja sieltä tuli että ”no eihän ole, ei ole ihan samanlaista tämmöstä!”

      Inari on mukava ja rauhallinen flikka, joka jakaa mielellään hevosensa ja tulee yleensä ihmisten kanssa toimeen. Varmaan oli hyvää onnea, että hän oli Almaa aluksi vähän opastamassa, eikä siskonsa Eira! Vaikka uskon Eiran samastuvan Inaria paremmin kaiken maailman vaatekriiseihin, hevosten suhteen Eira on kyllä varmasti Inaria tietämättömämpi, ja ehkä jopa ihan aavistuksen mustasukkainenkin omastaan. Vaikka yhdessä tytöt ovat isänsä kanssa neuvotelleet, että hoitaja olisi pelkästään hyvä asia! Mutta Eiraa pitääkin vain oppia käsittelemään. 🙂 Eiköhän Alma välkyn oloisena ihmisenä opi.

      Mustakin on hienoa, miten otat huomioon heppojen persoonat tässä. Toinen juttu, mistä jo ekalla lukukerralla tykkäsin kauheasti, on tämä sanavalinta:
      sehän melkein kiilsi kuin tähti

  • #2735 Vastaus

    Alma Rantala
    Osallistuja

    Voihan kissan karvat!

    Ennen Hopiavuorelle lähtöä meinasin että pitäisi käydä tankkaamassa auto, mutta se taisi unohtua. Ihmettelin miten ihmeessä multa ei loppunut polttoaine kesken matkan Hopiavuorelle, koska mittari näytti pyöreää nollaa. Ehkä olen onnistunut rikkomaan mittarin, taikka autoni liikkuu pyhän hengen voimalla!

    Olin 100% varma, että olin ottanut Jaken karvat pois paidastani mutta ei! Niitä oli vielä kuinka ja paljon kun menin auringon valoon seisomaan tallin eteen. Hyvä etten kerennyt hukkua niihin! Ehkei kukaan niitä huomaa, ajattelin ja jatkoin matkaani Uunoa kohti. Siella Uuno taas möllötti, ehkä se pian oppisi että tungen sen arkeen pörräämään. Olin menossa etsimään muita ja melkein jätin hanskani aivan Uunon viereen! Voi minua, onneksi älysin että Uuno saattaisi maistella mun hanskoja ja laitoin ne taskuuni.

    Menin katsomaan, näkyisikö muita missään ja näin jonkun punatukkaisen pojan seisovan Skotin kanssa.
    ”Moikka! Mä oon Alma!”, sanoin sille pojalle
    Hän näytti vähän säikähtäneeltä, enkai minä vain nyt pelästyttänyt häntä! Skotti seisoi hänen vierellä ja tuijotteli mua vähän hämmentyneen näköisenä.
    ”Moro, Sebastian tai, kutsu vaan Sebe” Hän vastasi
    Vai että Sebastian, ihankuin olisin kuullut siitä jotakin! Olikohan se just Skotin hoitaja, ähh muisti pettää aina kun sitä tarvitaan!
    ”Etkös sä olekkin Skotin hoitaja?” varmistin kysymällä.
    ”Juuh, Skotin hoitajahan mä oon” Sebastian vastasi.
    ”Okei, Oon Uunon hoitaja, ja itseasiassa se oottaakin mua tuolla!” Sanoin Sebelle ja lähdin hakemaan Uunoa.

    Nappasin Uunon harjan käteen ja aloin harjaamaan Uunoa. Se näytti odottavan kunnon rapsuttelua, mutta hommat jäi vähän kesken kun Eira tupsahti paikalle.
    ”Sä taisit olla Alma?” Eira kysyi.
    ”Juuh, Almahan mä oon” Vastasin hymyillen samalla silittäen Uunoa.
    ”Ootkos sä ratsastanut jo Uunolla?” Eira kysyi
    ”En oo vielä kerennyt kysyä tai edes ajatella Uunon selkään nousua” vastasin

    Ei kestänyt kauaankaan aikaa kun Eira alkoi puhumaan paljon kuinka joku teki jotakin yms. Tuli mieleen ihan minä nuorempana, puhun yleensä aika paljon mutta jotenkin asiat meni vähän korvan ohi kun hoidin Uunoa siinä samassa. Loppujen lopuksi Eira vaikutti ihan mukavalta, mutta mä oon niin törppö että tuun saamaan Eiran jollakin maailman typerimmällä tavalla vihaiseksi.

    Eiran lähdettyä olin vienyt Uunon tarhaan ja menin nyppimään kissan karvoja yksitellen pois. Siinä kesti vähintään kolme varttia! Näin jonkun pörröisen näkoisen jätkän seisovan Seben ja Skotin luona, mutta olin aivan liian kyrsiintynyt kissan karvojen irroittamisesta ja annoin heidän jutella kahdestaan.

    • #2738 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Mitähän Hopiavuoren Jake meinaa, kun kuulee, millainen Jake Almalla on! 😀

      Uuno tuskin panisi pahakseen ratsastustakaan, eivätkä kai likatkaan kun joku heitä taitavampi ratsastaa heidän hevosellaan. Iso ja raskaasti liikuteltavahan se hevonen on, mutta sen verran hyväntahtoinen kaveri, että kyllä sen kanssa helposti selviytyy.

      Voi Alma — takuuvarmasti hän joskus suututtaa Eiran, koska niinhän kaikki! 😀 Toivottavasti sellaisena päivänä joku muistaa tulla kertomaan hänelle, että Eira on aika usein vähän sellainen. Vaikka tyytyväiseltähän Eira tällä hetkellä vaikuttaa, ja höpöttelystään päätellen piti Almaakin mukavana tyyppinä.

      Ai että, vai näki Alma pörröisen näköisen jätkän. :DDD Mulla on vahva aavistus tietenkin siitä, että kenet, mutta ai kuinka hyvän kuvauksen valitsit. Muutenkin otit taas hyvin mukaan niin Sebastianin kuin Eirankin!

    • #2740 Vastaus

      Noa
      Ylläpitäjä

      Voi jehna, lemmikin omistamisen ärsyttävimpiä puolia on kyllä noi irtokarvat. Mun kahdesta koirasta ja vuokraponista irtoaa meinaan sellasia määriä, että mun on ihan turha kuvitellakaan ikinä niistä eroon pääseväni :DD silti niitä aina nyppii toiveikkaana pois niinkuin Alma. Ehkä joskus vielä…!

      Onpa hauskaa että Hopiavuoressakin on nyt hoitajia! Mä arvostan paljon ihmisiä jotka haluaa tarinoida muiden hevosille eikä ”vaan” omilleen. Ja on vaan osuvaa että otit Sebastianinkin mukaan tarinaan, molemmat kun ovat uusia tulokkaita! Vaikka äkkiäkös he porukkaan pääsevät ja Hopiavuoren elämään tottuvat, vaikka alku voisikin vaikealta tuntua. Ja voi Alma, kyllä tähän mennessä jokainen on jollain tavalla Eiran suututtanut, niin kyllä se sinunkin kohdalle tapahtuu ennemmin tai myöhemmin! 😀

    • #2887 Vastaus

      Sebastian
      Osallistuja

      Menin katsomaan, näkyisikö muita missään ja näin jonkun punatukkaisen pojan seisovan Skotin kanssa.
      ”Moikka! Mä oon Alma!”, sanoin sille pojalle
      Hän näytti vähän säikähtäneeltä, enkai minä vain nyt pelästyttänyt häntä!

      Tää on kyllä niin hulvattoman hauska ja niin todentuntuinen kohtaus että oksat pois! 😀 Sebe on aina vähän sellainen omissa maailmoissaan elävä, että pakostakin jonkun tyypin ilmestyminen järkyttää – ja jos ne uskaltavat vielä noin pirteästi esittäytyäkin, niin kyllä siitä löytyy jo Seben painajaisen alkuaineet. Onneksi kuitenkin Alma meni ja jutteli rohkeasti sillekin eikä vaan ajatellut, että antaa sen olla yksin kun kerta haluaa. Hyvää siedätyshoitoa tälle Lapuan yksinäiselle sudelle :DD

      Mäkin annan pisteet kuvauksesta pörröinen mies, nyt jäin vaan arvuuttelemaan kuka ihme kyseinen tyyppi on! Ei saa pitää vanhaa ihmistä jännityksessä tällä tavoin 😀

  • #2755 Vastaus

    Alma Rantala
    Osallistuja

    Polttavan kuuma

    Oli erehdys laittaa musta paita, nimittäin kentällä Uuno paran selässä oli Polttavan kuuma. Tuntui kuin kuumuus olisi kuolemaksi! Oli niin kuuma, että ajatukseni välillä herpaantui. Siltikin nautin ratsastamisesta, sillä Uunon selässä oli todella mukava istua.

    Eira istui kentän laidalla Inarin kanssa,ja se pörröinen, Hello oli kentällä. Jotenkin, tuntui kuin olisin jossakin suurella lavalla, esittämässä ja Eira ja Inari olisivat tuomareita! En ole ratsastustaidoiltani mikään paras, ja se sai jännitystä vielä enemmän aikaan. Toisaalta ajattelin että Uuno ei pelkää mitään ja tippumisen mahdollisuudet olisivat niin pienet ettei minulla olisi hätää ainakaan kentällä.
    ”Milloon meinasit lähteä Uunon kanssa maastoon?” Hello kysyi.
    ”En tiiä, ei mulla oo ollu aikomustakaan mennä Uunon kanssa maastoon.” Sanoin ääni tärähdellen Uunon ravin takia.
    ”Mutta Uunohan on ihan kiltti, eikä se pelkää yhtikäs mitään! Turhaa sä mitää edes jännittäisit!” Hello huuteli.

    Loppukäyntien jälkeen taputtelin Uunon polttavan kuumaa kaulaa, olihan sen jo aika päästä lepäämään.
    ”Hyvinhän se meni!” Eira huuteli
    ”No jooh, kaihan se ihan hyvin men”
    Tallissa Uuno pärski aivan koko ajan.
    ”Joo joo, Hyvin sä menit. Kyllä sä saat kohta kuivattua leipää.” puhuin Uunolle
    Siinä se tuijotti mua syvään mun sieluun, okei ei nyt ihan mutta, melkeen! Leipäähän se oli vailla kun olin sitä niin ”kiduttanut” ja harjannut sen sotkuista häntää ja vielä kavunnut sen selkään.

    • #2768 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Taas ehkä vähän hymyilin kun Hello on ”se pörröinen” 😀 Hellon asennekin menee ihan nappiin, kun hän kyselee, että mitä sitä turhaan nyt Uunon kanssa jännittämään.

      Uuno taitaa tuntua Almasta ihan turvalliselta ratsulta, jos tippumismahdollisuudet ovat hänestä vähäiset ja selässä on mukavaa. Suurimmalta huolelta tuntuukin nyt se, että hän on Eiran ja Inarin arvostelevien silmien alla. Vaan eipä Alman tarvitsisi tytöistäkään huolta kantaa. Ei kumpikaan heistä ole mikään malliratsastaja, ja mitäpä ihan huikeilla gp-kouluratsastustaidoilla Uunon kanssa tekisikään? 😀 Ehkä se pullero on parhaimmillaan just maastossa.

      Ja leipäähän se on aina vailla se Uuno :DDD

  • #2773 Vastaus

    Inari
    Osallistuja

    Jumissa Otsonmäellä

    Kuulin jo kaukaa, että Hopiavuoressa oli väkeä. Iloinen juttelu kantautui Vanhalle Päätielle asti, kun kävelin päättäväisesti tallia kohti. Marssin pihatiellä niin nopeasti kuin pääsin ja yritin olla vilkuilematta sivuilleni. Tuntui että jos en itse katselisi ympärilleni, muutkaan eivät huomaisi minua. Hello selitti jostain pirunviulusta purskahdellen välillä niin holtittomaan nauruun, että katseeni ajautui kuin itsestään kuistin suuntaan. Eetu esitti siellä tyytymätöntä kädet puuskassa, mutta pidätteli hymyä, ja Hello oli tikahtua naurunpuuskiinsa yrittäessään päästä tarinassaan eteenpäin. Suututti, kun hän laski kätensä tuolissa istuvan Tiituksen olkapäälle saadakseen tukea, ja kun hän oli niin estottoman iloinen. Matildalla näkyi olevan se lammaskuvioinen kuppi, jota minä yleensä käytin, ja Alma ja Sebastiankin, uudet hevosenhoitajat, istuivat kuistin aidalla. Noa ojensi Camillalle jotain ruokaa pieneltä lautaselta, keksiä varmaan. Käänsin katseeni tiukasti taas tallin oviin ja kiihdytin vauhtiani, kun tajusin ainakin muutaman ihmisen huomanneen minut.

    Menin tallin läpi suuliin ja siitä Uunon ja Skotin hakaan. Eetu ei tykännyt, että ihmiset menivät hevosten hakoihin, mutta Eetu ei ollutkaan siellä kieltämässä, vaan terassilla pidättelemässä hymyä, kun oli saanut kaikki omat unelmansa toteutettua. Olin niin kateellinen siitä, että Eetu oli saanut pidettyä tallin, ja samoin siitä, miten Hello oli puristanut Tiituksen olkapäätä. Otin Uunoa harjasta kiinni ja talutin mukanani kauemmas portista. Sitten vasta halasin sitä. Välillä hieroin poskiani sen kaulaan, mutta välillä pidin silmällä Skottia. En halunnut joutua hevosten väliin, varsinkaan työhevosten, joista kumpikin oli läheisyydenkaipuinen ja toinen niin tyhmä, ettei tajunnut ollenkaan omia voimiaan.

    Minun Uunoni oli niin kuin minä. Sen täytyi ymmärtää minua. Sekin oli jumissa Otsonmäellä, eikä pääsisi ikinä pois. Sekään ei osannut mitään: joutui vain katselemaan kun taitavammat hevoset tekivät mitä halusivat, kun se itse joutui tekemään vain sen mitä osasi. Omaa työheppapuolisoa sillä ei ollut ikinä ollutkaan, mutta jos olisi, varmaan sekin olisi mokannut sen kanssa.

    Uuno hamuili selkääni, kun nojasin sen kaulaan aina vain. Olin luullut, että pääsykokeet olivat menneet hyvin. Tiesin, että oikikseen ei niin vain kävelty sisään, mutta olin ollut varma, että se olisi minun paikkani. En voinut olla ajattelematta, että kun Hellokin pääsi. Hellokin pääsi heti. Ja Hello on niin tosi tyhmä, yhtä tyhmä kuin Skotti, Hello on niin huolimaton, Hello on niin saamaton. Minä olen tarkka, ja minä olen viisas ja ahkera. Miksi Hello sitten pääsi niin helposti ja minä en? Tännekö minä jään ja joudun emännäksi jollekulle äijälle, jolla on huonot hampaat ja työpaikka verotoimistossa, kun olen Helloakin tyhmempi?

    • #2774 Vastaus

      Sebastian
      Osallistuja

      Se aito rehellisyys, joka Inarin ajatuksista tulee esille on samalla todella hienoa ja toisaalta vähän surullistakin. Erityisesti tekstin lopussa, jossa hän vertaa itseään Helloon ja kehuu itseään niin paljon paremmaksi ihmiseksi, päästi lukijan hetkeksi tuon kovin rationaalisena tunnetun naisen pään sisään. Että kyllähän se Helmipuron Inarikin oikeasti kokee niitä riittämättömyyden tunteita eikä olekaan ihan niin ”vahva” kuin antaa muiden ymmärtää. Eikä tarvitsekaan olla.

      Tuli paha olo oikein Inarin puolesta, kun ajattelee olevansa niin kovin huono. Uskaltaisin väittää, että Inari on saanut lyhyessä elämässään jo aikaan paljon enemmän kuin vaikka minä itse. 😀 Mutta pakko se on myöntää, että olen ennen syyllistynyt samaan. Silloin, kun vielä aktiivisesti piirsin ja laitoin tekeleitäni näytille Instagramiin, sain aina (omasta mielestäni) kovin vähän tykkäyksiä. Katselin aina kateellisena jonkun kaverin piirtämää kuvaa, joka oli vähintään yhtä upea kuin omani, ja hän sai ainakin 500 tykkäystä enemmän. Tsekkailin myös usein muita saman genren artisteja, joiden piirrokset eivät olleet läheskään ”omaa tasoani” ja ne saivat silti kolminkertaisen määrän tykkäyksiä omaani verrattuna. Ja se pettymyksen tunne, kun oli käyttänyt 48 tuntia jonkun tietyn piirroksen tekemiseen ja sitä hädin tuskin huomataan, kun taas joku väsää pikaisen luonnoksen viidessä minuutissa ja löytyy heti trendaavimpien kuvien listalta. Jotenkin sitä vaan yritti nostaa omaa itsetuntoaan sillä, että pyrki löytämään mahdollisimman paljon virheitä muiden tekeleistä, jotta tuntisi olevansa hyvä. En tiedä, mistä johtuu, ihmisluonnosta kai. Piirustusharrastuksen lopetettuani se jotenkin helpotti ja nykyään voin olla vain iloinen siitä, jos kaverin työt saavat paljon huomiota ja kommentteja.

      Vuorosanoja tai kommunikaatiota ei tajunnut ollenkaan kaivata tähän tarinaan; Inarin luonteeseen sopii juuri tällainen omiin ajatuksiin uppoaminen, erityisesti tällaisessa tilanteessa, kun opiskelusuunnitelmat eivät etene ja alkaa turhautua omaan itseensä. Tämä oli oikeasti hyvä teksti, jota oli mieluisaa lukea. 🙂

    • #2787 Vastaus

      Camilla
      Valvoja

      Voi Inaria! Sääliksi käy tyttöä. Hän jo ajatteli, kuinka pääsee Otsonmäeltä pois ja sitten selviääkin, että pääsykoe meni huonosti. Pystyn niin samaistumaan Inariin siitä, kuinka luulee, että kouluun pääseminen on läpihuutojuttu eikä pääse edes varasijoille.

      Pidin kerronnasta ja vaikka tarina olikin päänsisäistä, oli uutta lukea uusia piirteitä Inarista. Minä olen ain ajatellut, että hän on ain aurinkoinen persoona, mutta eihän se olekaan totta. Jokaisella meistä on huonoja päiviä.

  • #2825 Vastaus

    Alma Rantala
    Osallistuja

    En koskaan, en ikinä

    ”Joku on tuonut uuden paketin kahvia!” Eetu huusi keittiöstä.
    Eira ei edes tainnut kuulla, se vain katseli puhelinta kiivaasti.
    ”Miksi en koskaan pääse ratsastamaan Uunolla?” Eira valitti.
    ”Kuinka niin?”
    ”En vaan ikinä pääse, aina joku muu on mennyt sillä!”
    ”Uunohan seisoo tälläkin hetkellä tarhassa, odottamassa että joku vähän liikuttaisi sitä”
    ”Jes! Nyt voisin mennä mäensisukseen!”
    ”Ei kannata, liian märkää ja mist sitä tietää jos alkais sa-
    Eira oli ottanut jalat alleen ja lähti hakemaan Uunoa eikä Eetu edes kerennyt sanoa sen lausetta loppuun!
    ”Sinne men” Eetu tokaisi.
    Sebe tuli ovesta sisään samalla kun Eira lähti ulos.
    ”Mihis Eiralla oli kiire kun tuli noin vauhdilla vastaan?” Sebastian kysyi.
    ”Oli menossa hakemaan Uunoa.”

    Siinä me sitten kolmistaan juotiin kahvia. Aikaa tapettiin ja ehkä vähän liikaakin mutta Olihan meillä mukavaa.
    ”Ootteko huomannu, Inari on näyttänyt vähän haikeelta”
    ”Niinhän se on, vähän kumma kun se on yleensä aika aurinkoinen ja iloinen. Eetu sanoi.
    ”Varmaan vaan huono päivä.” Sebe epäili.
    Siinähän me juteltii niitä näitä varmaan tunnin tai puoltoista. Kahvi alkoi jäähtyä kun olin unohtanut juoda sitä kaiken sen jutellemisen keskellä.
    ”Mutta jooh, mä lähen nyt tästä hommiihin, en mä voi vaan lorvia täällä vaikka se olisikin kuinka kivaa.”
    ”Sama täällä” Sebastian sanoi.

    Sebastian lähti varustamaan Skottia, ne olivat menossa ratsastamaan kai kentälle. Eira oli tuli juuri Uunon kanssa pois kentältä. Uuno oli aivan puhki, ainakin se siltä näytti. Ei ollut Eira päästänyt Uunoa helpolla, vaan se oli antanut sille kunnon Kyytiä ympäri kenttää. Uuno esitti taas kidutettua, voi poloista. Ihana kun se esittää saadakseen herkkuja.? Ruoka taitaa olla sille kaikki kaikessa.

    • #2827 Vastaus

      Sebastian
      Osallistuja

      Eetu on aina niin symppis sen kahvijuttujen kanssa, kyllä Eiran olisi nyt kannattanut kuunnella, kun miespoloinen niin iloiselta kuulosti.

      Sebellä on kyllä tainnut olla todellinen pakko tehdä vaikutus Eetuun, kun on kahviakin jäänyt juomaan! Tavallisestihan hän ei koskisi kahviin pitkällä tikullakaan, mutta eihän sitä nyt voi ilmaistarjoilusta kieltäytyä aina vaan, kun Eetu sitä niin kovin tuputtaa. Taisi olla kuitenkin ihan hyvää kahvia, kun sitä jäi noin mielellään tupaan nauttimaan. 😉 Niin ne ennakkoluulot vaan murenee, kun uskaltaa kokeilla.

      Uuno-raukka on joutunut varmasti kovaan rääkkiin nyt kesällä, kun Eiralla ja Inarilla on enemmän aikaa tallilla puuhastella. Kyllä nyt oripoloisen pitäisi saada ainakin kaksisataa omenaa tästä hyvästä!

    • #2833 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Miten niin liikaa tapettiin aikaa. 😀 Täytyyhän sitä juorut, ei kun uutiset ehtiä päivittää aina välillä. Miten sitä muuten voitaisiin spekuloida vaikka sitä, mikä Inaria mahtaa risoa. Mä ainakin itse saatoin käydä ennen tallilla puhtaasti hevosten takia ja puistossa koirien takia, mutta nykyään menen kyllä sellaisiin tapaamaan ihmisiä. Ne lemmikit tulee sitten siliteltyä, vatkattua, lääpittyä ja pusuteltua siinä samalla tietenkin, mutta onhan se nyt kivempaa yhdessä. 😀

      Onneksi Uuno ei taida siitä kulua, vaikka saisikin vähän enemmän liikuntaa. Jännä homma, että Eiralla on noin kiire ratsastaa nyt kun muutkin haluavat, vaikka kun Inari esimerkiksi luki pääsykokeisiin ja ylppäreihin niin eipä sitä Eiraakaan ratsastus huvittanut. Niin kuin sanoin, se on ehkä vähän mustasukkainen hevosestaan. Onneksi se ei kuitenkaan ole sellainen kadehtija, että yrittäisi varsinaisesti estää ainakaan Almaa ratsastamasta. Inarin silmille se ehkä satunnaisesti hyppiikin, mutta ei kuulemma niin pahasti että tulisi suurta riitaa.

  • #2864 Vastaus

    Alma Rantala
    Osallistuja

    Uninen pikkuinen

    Uuno oli ollut koko matkan aivan nukahtamis vaiheessa. Oli todella nättiä ja oli ihanan tyyni ilma. Kaiken tämän ihanuuden kruunasi ne kaikkien lempparit, hyttyset! Skotti oli vähän epäröinyt muttei ketään sekään haitannut. ja osa oli käynyt uimassa, itteäni ei se uiminen kauheesti kiinnostanut ja jätin sen väliin.

    Kun Hello alkoi laulamaan maammelaulua, Sebe näytti niin saikähtäneeltä. Pian huomasin että olin itsekkin siinä kuorossa, kaikki hoilasivat täysillä eikä ketään oikeastaan kiinnostanut miltä laulu kuulosti. Uuno ei edes huomannut sitä kauheaa rääkyntää- siis kröhöm.. Ihanaa laulua. Olihan niitä muitakin lauluja, Old town road, Ukko metso ja monta muitakin. Tässä vaiheessa olinn aivan varma, etten pystyisi puhua seuraavaan viikkoon mitään. Tuli sen verran noita lauluja karjuttua.

    Pian oltiinkin jo peltojen välissä, siellä oli ihanan tyyntä niinkuin muuallakin olu ollut. Heinikosta kuului heinäsirkkojen surinaa. Kyllä siinä tuli muutamat haukotuksen mukaan lukien minulta ja parilta muulta. Koko matkan olin jutellut lähinnä Nellyn ja Matildan kanssa.
    ”Mikäs on tuon kaunokaisen nimi on?” Kysyin katsoen super söpöä hepoa, joka veti kärryjä.
    ”Kerttuhan se on.”
    ”ÄÄK”
    Iso koppakuoriainen leimahti suoraan mun naamalle. Hyi hitto. Kaikki kääntyvät katsomaan mua päin,kun olin kiljahtanut.
    ”Mitäs kävi?” Eetu kysyi hämillään
    ”Öh, koppakuoriainen se vaan lens mun naamalle.”

    Eetu antoi meidän ottaa loppu spurtit tallille, kun se oli jo näkyvissä. Voi mikä helpotus, kauhea nälkä nimittäin. Uuno ryntäsi tallin pihalle vauhdilla, se oli niin onnellisen näköinen. Tallissa se vain tuijotti mua karsinastaan.
    ”Kuinkas monta leipäpalaa sä tälläkertaa tarvit?”
    Uuno ruoskutti leipäänsä onnessaan ja lähdin heti tupaan, oli yksinkertaisesti niin karsea nälkä. 😀

    • #2871 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Oi vitsit. Mitä enemmän luen tästä maastoretkestä, sitä hauskemmalta se vain kuulostaa. 😀 Mun ihan lempparijuttu tässä tarinassa on se, miten hienosti otat muiden jutuista koppia ja jatkat ja lavennat tätä yhteistä tarinaa! Sitä se yhteisöllinen kirjottaminen on, ja teet sen tosi tosi hienosti. Et vain toista muiden juttuja, vaan nimen omaan teet niin, että otat ne huomioon ja lisäät kuitenkin omia kommelluksia soppaan, kuten — hyi yök — naamalle lentävän koppakuoriaisen. 😀

      Mun mielestä uninen Uuno on tosi suloinen ajatus. Se on muutenkin yksi mun henkilökohtaisen listani top 10 söpöimmistä virtuaalihevosista, ja sitten vielä kun kuvittelee sen silmät vähän lupsuen lähdössä Alman kanssa lenkille. :DD Aww. Ja kun se vielä kerjää leipää. 😀 Tällä tekstillä on niiiiiiin söpö otsikkokin, että heti kiinnitin siihen huomiota!

      Tarinan ulkopuolisista jutuista kiittäisin tosi isosti sua siitä, että olet heti lähtenyt erittäin rohkeesti kommentoimaan muiden juttuja! Joskus on vähän jännittävää sanoa toisten teksteistä tai kuvista mitään, mutta sulta sekin luonnistuu! Ja mä lupaan, että kommentti kommentilta se vielä helpottuu entisestäänkin. 🙂 Ihmisille tulee ihan oikeasti tosi hyvä mieli, kun ne oikein näkee että joku on lukenut niiden kirjoittaman jutun läpi tai pysähtynyt katsomaan niiden piirtämää kuvaa!

  • #2908 Vastaus

    Alma Rantala
    Osallistuja

    Hyppytuokio

    Tää oli joku extempore idea kahvitauolta, en edes muista kuka tän heitti. Aateltiin testaa, kuinkas paljon Uunon jalka nuoseekaan ja osaanko mä enää edes hypätä. En tiiä, luulin tätä aluksi läpäks, mutta jotenkin löysin itteni Uunon selästä ja este meidän edessä!
    ”Ootteks ny ihan varma?” Kysyni vähän järkyttyneen näkösenä
    ”Joojoo antaa palaa!” Nelly huuteli.
    ”Hyvin se menee” Inari sanoi hymyillen.
    Voi herran jumala, mihin mä oon suostunut. Sentään se ei ollut mikään maailma järkyttävimmän kokoinen este, vaan hurjat 25cm.

    ”Nonnii sitten mennää”, mumisin itsekseni
    Sain Uunon laukkaamaan, ja tultiin kohti sitä hurjaa estettä. Uuno pääsi sen esteen yli, josta en kyllä ollut yllättynyt! Olihan se niin pieni, ja olisi se ollut kumma jos Uunon jalka ei ois sen vertaa noussut.
    ”Noni, tää oli niin helppo et nostetaas sitä”
    ”Ehh, okei”
    Nyt se oli 45cm. Ei mua se pelottanut, että Uuno ei pääsisi yli, vaan se että mokaisin tai tippuisin! Se nyt vasta noloa olisikin!

    Annoin Uunolle vähän pohjetta, ja se oli valmis jo lähtemään takaisin talliin.
    ”Nyt vaan suorista” Nelly huutaa ihan täpinöissään.
    ”Ja, öh, se meni jo?” Totesin hypättyä. Uunohan on kunnon hyppykone, jos sitä vain nyt kiinnostaisi pätkääkään. Tuli hypittyä Uunon kanssa tovi, kunnes se näytti olevan jo puhki.
    ”Eiks tää nyt jo riitä? Uuno raukkakin on jo ihan puhki!”
    ”Se esittää” Inari sanoi hymyillen.
    ”Laitetaan vielä perus puomeja, kyllä se vielä niitä jaksaa”

    Uunon kanssa pyörittiin ympyröitä ja kiekuroita ravissa, ettei sekerkeisi ihan kylmetä kun Inari ja Nelly laittoi puomeja.
    ”Noniin, alkakaahan tulla”
    Tunsin oikein Uunon helpotuksen ja innokkuuden, kun ei tarvinnut enää hyppiä. Siinä kun niitä puomeja vedettiin, oli saapunut kokonainen yleisö. Sebe ja Matildakin oli tullut katsomaan hienoa suoritusta. ”Onkos tää nyt niin ihmeellinen näky että Uuno vetelee puomeja?” kysyin kun tulin heidän kohdalleen.
    ”Ei kai, tai tavallaan” Sebe selitti.
    Tai tavallaan? Eikös Uuno oo ennenkin hypännyt ihan loistokkaasti? Tässähän mä olin vaan testin alla kun viimeksi hyppäsin 16-vuotiaana?

    Kaiken tän jälkeen Uuno oli taas herkkuja vailla, ei mikään yllätys, ainahan se on! Jäin vielä rapsuttelemaan Uunoa, se oli ihan tuli kuuma, toisaalta olihan se antanut mulle kunnon hyppytuokion. Uuno on kyllä ihana polle, perus hyvä eikä pelkää mitään. Kaiken kukkuraksi se on kauhea imuri ruuan suhteen! Just täydellinen hoitoheppa.

    • #2909 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Voi vetäkää joku nyt tervaristi seinään. Uunosta on näköhavainto esteillä! Olin varma, ettei se kompuroisi edes maapuomin yli, vaikka Eira väittääkin toisin. Nyt on senkin flikan sanat sitten Alma todeksi todistanut! Ei Uunosta varmaan mitään estetähtöstä tule, mutta näköjään sillä voi vähän takapihalla hypähdellä.

      Kuvaat niin hauskasti ja järjestelmällisesti usein sitä, miten Uunolla on aina nälkä, ja miten se osaa esittää väsynyttä ja raihnaista luistellakseen töistä. 😀 Mulle sen esitys menisi ihan varmasti läpi. Mutta mulle meneekin kaikki läpi, koska en ole vieläkään oppinut sisäistämään sitä faktaa, että eläimet osaa valehdella. Mun ensimmäinen koira esimerkiksi vanhaksi tultuaan alkoi ontua tosi surkeasti kun kutsuin sitä hihna kädessä, mutta kun laitoin hihnan pois, niin jännästi se jaksoi taas juosta pallon perään. 🙂 Lenkit loppui kyllä siihen, kun se ei enää halunnutkaan: se oli silloin 12-vuotias collie! Samalla tavalla tietty Uunonkin esitysten taustalla on se, että se haluaisi talliin lepäämään ja syömään. Onneksi se on kuitenkin nuori ja terve. Luulisin, että pieni pakottaminen tekee sille ihan hyvää. Muutenhan se lihoo kiinni karsinaansa.

      Vitsi kun ehtisin tämän tilanteen muuten piirtämään. Mulla on niin suloinen mielikuva siitä, miten muuan Uuno kaikkensa pinnistää päästäkseen 25-senttisen miniesteen yli. 😀 Siltä taitaa puuttua itsetunto hyppäämisen suhteen mun mielikuvissa. 😀

      Kymmnen pisteen vihje muuten vielä sekä tällä tavalla huvikseen kirjoittamiseen että koulua varten kirjoittamiseen! Kun olet saanut tekstisi valmiiksi, tee ainakin kymmenen minuuttia, mielellään vaikka puolikin tuntia jotain ihan muuta. Palaa sitten lukemaan tekstisi ihan kaikessa rauhassa vielä läpi ennen kuin julkaiset sen. Löydät sillä tavalla monta sellaista helppoa näppäily- ja ajatusvirhettä, jotka osaisit kyllä ihan varmasti korjata, kun muuten olet niin taitava kirjoittaja ja osaat kieliasiatkin ihan ilman mitään ongelmia. 😀 Mä saatan joskus seisottaa mulle rakkaimpia tekstejä viikonkin ennen julkaisua ja muokata kymmenen kertaa, jotta niistä tulisi parempia. Suurimman osan kanssa kuitenkin odotan vain sen puoli tuntia, koska ei sen joka tekstin kanssa tarvitse niin justiinsa ollakaan! 😀 (Ja vaikka vuoden niitä tarkistelisin, niin ei ne silti ihan virheettömiä ole, eikä siitäkään kannata paineita ottaa.)

  • #3342 Vastaus

    Inari
    Osallistuja

    Koulut alkavat pian

    Eiran kouluun valmistautuminen tarkoitti paljon puhetta ja vähän toimintaa. Se alkoi tänään, tänä maanantaina aamupalapöydässä. Lusikoin muroja suuhuni, katselin miten Eira heilutteli paahtoleipäänsä ja kuuntelin hänen jaarituksiaan minua pari vuotta nuoremmista tytöistä. Eiran kouluelämään taisi kuulua paljon enemmän draamaa, kuin minun opiskeluuni ikinä. Ja paljon vähemmän sitä opiskelua.

    Saimme iskän auton lainaan. Kun ajoin sillä tallille, Eira höpötti ylioppilaskirjoituksista ja niihin lukemisesta suorastaan pyhä ja valaistunut ilme tasaisen nukenvärisillä kasvoillaan. Kyllä hän kirjoittaisi vaikka kuinka hyvin sitten, kun oli aika. Kyllä hän nyt tsemppaisi. Kyllä hän valitsisi äikän ylimääräiset kurssit sitten, koska niin Harjunpään Annakin oli tehnyt. Kyllä hänestä tulisi vielä jotain suurta ja mahtavaa, ja lukiokoulutuksesta hän saisi erinomaisia eväitä tälle valitsemalleen suuruuden tielle.

    ”No mikä susta sitten tulee isona?” kysyin mahdollisimman kiinnostuneen oloisena, kun käännyimme Vanhalle Päätielle. En ollut ihan vakavissani sen kysymyksen suhteen, sillä Eirasta tuli joka kysymiskerralla aina vähän jotain muuta kuin edellisellä kerralla.
    ”Äiti”, Eira ilmoitti vakavin ilmein, jotka kuitenkin vääntyivät kuvaamaan loukkaantumista, kun tuhahdin huvittuneena.
    ”Ai. Se ei ollu vissiin vitsi.”
    ”Ei.”
    ”No justhan sä puhuit yliopistosta!”
    ”Niin. Sieltä mä löydän lakimiehen tai lääkärin. Mun lapset tarvii isän.”
    ”Siis — säkö meinaat, että — kuule Eira kun me eletään nyt vuotta 2019.”
    ”Nii, sitte?”
    ”Ei enää mennä yliopistoon vaan että löydettäis mies. Kyllä sun pitää–”
    ”Äh. Pää kiinni. Et sä tiedä mistää mitää. Et sä edes päässy mihkää opiskelemaan.”

    Painoin kaasua. Tie oli hyvä. Hopiavuoren pihatie pölisi. Nousin autosta Eiraan katsomatta ja paukautin oven kiinni. Yritin olla ajattelematta oikis-Helloa, ja miten kamalaa olisi, jos Eira oikeasti pääsisi ensiyrittämällä yliopistoon ja minä en. Vaikka ei hän pääsisi. Tai no. Ehkä johonkin humanistiselle puolelle. Kai kuka tahansa kelpasi vaikka äikänopettajaksi…

    Kun marssin hakemaan Uunoa haasta, Eira yritti kitistä, että hänenhän piti ratsastaa ensin. En viitsinyt kuunnella sitä marinaa. Miten minä muka voisin ymmärtää, kenen ratsastusvuoro milloinkin on, kun olen niin ääliö, etten pääse edes opiskelemaan? Mistä minä nyt mitään ymmärtäisin? Eira vinkui, että menisin nyt vaikka ratsastamaan sillä Jussilla tai jotain: varmaan Eetu kohta antaisi sen minulle, mutta pysyisinpä sitten ainakin pois hänen Uunonsa kimpusta. Ärähtämättä, itse asiassa Eiraa ollenkaan huomioimatta aloin harjata Uunoa, ja se seisoi suulin varjossa tyytyväisenä ja vakaana. Olisi ollut kamalaa jättää se jumiin Otsonmäelle, kun pääsisi itse pois. Kamalampaa oli vain jäädä itse Otsonmäelle.

    Uunon kaviot ovat raskaat, mutta kun nekin olin siivonnut omalta puoleltani, irrottelin Uunon seinällä roikkuvien suitsien kuolaimista vanhan pintelinpätkän. Se piti vetää solmulle oman ranteen ympärille. Sitten piti puristaa Uunon kieltä nyrkissään kunnes sai siirrettyä pintelin ranteesta sen kielen ympärille. Lopulta paketti sidottiin sen leuan alle ennen suitsimista. Kuolaimia varten Uuno avasi kuitenkin heti suunsa ja hamuili niitä jo ilmasta. Pölkkypää. Se luuli saavansa ruokaa, vaikka se oli kuitenkin suitsittu jotain miljardi kertaa. Suitsien leukahihnan kiinnitettyäni silitin Uunon poskea ja ajattelin, että sen on helppoa olla tyhmeliini. Minä rakastaisin sitä, vaikka se olisi kuinka tollo. Ja Eirakin.

    Eiran tasainen pininä jatkui ja jatkui koko harjauksen ajan. Uunoa se ei haitannut, ja minäkin yritin olla kuuntelematta sitä. Harjattaisiin nyt vain hevonen. Sitten Eira voisi mennä ratsastamaan. Ekana, koska se oli niin tärkeää. Minulle kelpaisi kyllä vaikka jäähdyttelylenkki maastossa. Ihan sama, kunhan Eiran ainainen vikinä loppuisi.

    ”…ja sit, jos mä en haluakaan mennä lääkikseen–”
    ”Kuule Eira, ei lääkikseen niin vaan mennä, vaan sinne pitää päästä”, huokaisin lopulta, kun en enää kestänyt sitä ylimielistä suunnittelua.
    ”Meethän säkin oikikseen”, Eira sanoi siihen ihan hölmönä, pitkän tauon jälkeen ja oikein kurottui kurkistamaan minua Uunon kaulan alta.
    ”No en vissiin mee”, mumisin jalustinta alas vetäessäni ja Eiralle lyhentäessäni.
    ”No sithän se on hyvä ettet sä vielä päässy!”
    ”Missä ihmeen maailmas se on hyvä!”
    ”No jos sä et haluakaan sinne enää!”
    ”Kyllä mä haluan! Mä oon vaan niin tyhmä! Niinhän säki just sanoit!”
    ”Ai siks sä oot vihanen!” Eira melkein kirkaisi ja alkoi nauraa. Vitsin reikäpää!
    ”Jaa. Mä vissiin sit ratsastan eka.”
    ”No jos sulle tulee siitä parempi mieli”, Eira sanoi huvittuneena. ”Mä luulin jo et mä sanoin jotain, kun sä suutuit.”
    ”No niinhän sä sanoit.”
    ”Äh! Mitä pienistä! Iskä sano et opiskelijaelämä on köyhää muutenki. Nyt sulla on vuosi aikaa hankkii rahaa ennen ku sä pääset. Eiks ookki hyvä? Ja sä saat asua kotona mun kaa. Sä voit vaikka ulkoiluttaa Ringoa joka ilta mun puolesta–”
    ”Tuu nyt niin mä punttaan. Sä oot kotiarestissa kun sä kuljit jonkun vieraan pojan kanssa. Ringon vieminen on sun rangaistus. Ääliö.”
    ”No mä yritin vaan aut — no joo joo!”

    Päästin Uunon irti. Eira ratsasti sen tallipihalle, jotta se mahtui kääntymään, ja palasi sitten suulin läpi kentälle. ”Kyllä se on toisaalta hyvä et meillä on tämmönen työhevonen”, hän höpötti ohi ratsastaessaan, ”meidän perseet näyttää ihan tosi pieniltä sit.”

    Niin, onhan Eirassa vikansa. Lähinnä ajattelemattomuus ja ärsyttävyys. Ja lapsellisuus — tai siis kuka muka enää kuvittelee menevänsä yliopistoon päästäkseen hyviin naimisiin? Minun puoliani hän kuitenkin piti omalla vajaaälyisellä tavallaan. Ja tällä kertaa hän oli ihan oikeassa. Ensi vuonna lähtisin yliopistoon. Tänä vuonna tekisin töitä. Mutta jos jäisin Otsonmäelle, ainoa vaihtoehtoni taitaisi olla ottaa yhteyttä Seinäjoen Baronaan ja StaffPointiin. Eiran ihaillessa suureen ääneen vastaoppimiaan voltteja kiipesin aidan päälle istumaan ja kaivoin kännykkäni esiin. Mitä minun pitäisi tehdä, jotta pääsisin au-pairiksi johonkin sivistävään ja kulttuuriltaan hienostuneeseen maahan? Tänne minä en nimittäin halunnut jäädä. Olisi kamalaa maata kotona ja kuunnella taas yhden vuoden ajan, miten Eira paiskoi matikankirjaansa melkein joka ilta ja karjui kuin leijona. Eiran opiskelukin oli nimittäin kovaäänistä, mutta mitään ei oikein tapahtunut. Tuskin hän yliopistoon lopulta päätyisi, mutta olihan sellaisiakin paikkoja ja aloja, joissa oli huutava pula kaikista maailman eiroista.

    • #3344 Vastaus

      Sanni Jokela
      Osallistuja

      Mulla on aika paljon samastumispohjaa Inarin kanssa: kouluun pyrkiminen ja pääsy on ajankohtaista. Olin ihan kamalan pettynyt itseeni, kun en päässyt yliopistoon täyttämään unelmiani vielä ekalla, tokalla tai kolmannellakaan kertaa — enkä sitten mennyt ollenkaan 😀 Kyllä muakin ärsyttäis jäädä Otsonmäelle kattelemaan rasittavaa pikkusiskoa, mutta ihanaa, että joka käänteessä tulee kuitenkin ilmi, miten paljon siskokset toisistaan välittävät ja vetävät yhtä köyttä. ”Olisi ollut kamalaa jättää se Otsonmäelle, kun pääsisi itse pois. Kamalampa oli vain jäädä itse Otsonmäelle.” Niin. Ymmärrän kolmesataaprosenttisesti. Otsonmäki on aina Otsonmäki.

      Parasta näissä tarinoissa on ehdottomasti dialogi. Ai että miten hauskoja ja aitoja lausahduksia oot ujuttanut mukaan! Ei ole vaikeaa kuvitella, millä äänensävyllä ja -painolla mikäkin sana tulisi ulos oikeassa elämässä. Ja siis, mä ainakin saan olla tarkkana, etten vahingossa alkaisi lukea näitä itselleni ääneen..

  • #3693 Vastaus

    Inari
    Osallistuja

    Uuno, kukansyöjä

    ”Haluaisiksä… Lähtisiksä maastoon?”

    En ollut aikaisemmin sanonut Sannille muuta kuin hein, johon hän ei yleensä ollut vastannut. Eira tapasi inhota häntä kovaäänisesti kotimatkoilla, mutta toisaalta Eira tuntui inhoavan välillä kaikkia. En siis oikeastaan tiennyt Sannista muuta kuin että hän oli ainakin pian saapumisensa jälkeen kerran loukannut Eiraa, eikä Eira ollut vielä päässyt siitä yli. Ajattelin, että jonkun olisi jo korkea aika tutustuttaa hänet muutamaan maastolenkkiin. Jätinmetsä saattoi vaikuttaa aikamoiselta labyrintilta aluksi. Ja kun nyt samaan aikaan suuliin satuttiin, niin ajattelin kysyä.

    ”Mitä?” Sanni kysyi silmät sirrillään. ”Pelkääksä et sä ja toi köntys eksytte?” hän kysyi pitelemääni Uunoa kohti nyökäten ja sitä hetken otsa rypyssä tiiraten.
    ”Emmä ku mä–”
    ”Koska ei toi sua jaksa kauas eksyttää. Hyvä jos tienpäähän pääsee tolla mahalla.”

    Katsoin itsekin Uunoa. Olihan se kyllä aika pulskassa kunnossa. Tai en minä tiedä. Eikö työhevosen kuulunut olla vähän muhkea ja pyöreä? Peräännyin puoli askelta: siihen asti, että olkapääni painui Uunon kaulaa vasten.

    ”Oliko muuta?” Sanni kuului kysyvän, mutta minä tuijotin jo Uunon oikeaa etukaviota.
    ”Ei… Anteeksi.”

    Yhtäkkiä minua ei huvittanutkaan mennä maastoon Uunon kanssa. Nielaisin pari kertaa. Miksen minä ikinä oppinut pitämään vain nokkaani kiinni? Kuka nyt minun kanssani haluaisi maastoon lähteä, kun kuitenkin muitakin oli paikalla.

    Sen sijaan, että olisin sitonut Uunon suuliin ja ryhtynyt satuloimaan sitä, otinkin vain sen suitset seinäkoukusta olkapäälleni ja minun ja Eiran yhteisen kypärän päähäni. Eira ne oli siihen jättänyt kieliside likaisena ja kypärä kuraisena. Minä vein ne aina varustehuoneeseen. Uuno seurasi minua kiltisti maneesiin. Lihavana ja rumana vissiin, mutta kiltisti. Kai me sitten sovimme ihan tosi hyvin yhteen. Sellainen hevonen kuin emäntä. Yritin suoristaa edes ryhtiäni mennessämme. Äiti sanoi aina joskus, että olisinpa enemmän niin kuin Eira, koska Eira osaa edes hymyillä ja keskustella.

    Vasta kun olin liu’uttanut maneesin oven takaisin kiinni perässämme, havaitsin Been ja Tiituksen kentällä. Bee tuijotti meitä pää ylhäällä juoksutusnarun päässä. Se oli ollut kummallisen lennokas viimepäivinä. Ehkä se johtui siitä, että se ei ollut saanut niin paljoa liikuntaa kuin yleensä. Tiitusta ei ollut näkynyt niin kuin ennen.

    ”Anteeksi”, mumisin, mutta riittävän kuuluvasti, ja tuuppasin oven uudelleen auki.
    ”Kyllä te voitte tähän tulla kans. Uunoki on niin rauhallinen. Vai mitä Uuno? Eikö niin Bee, että ne mahtuu?”
    ”Ei kun mä voin mennä vaikka kentälle tai johki.”
    ”Selvä. Onko sulla kaikki hyvin?”
    ”Tietenkin.”

    Varsinkaan kentällä oleminen ei huvittanut. Sää oli kirpeä mutta sateeton, ja olinkin aikonut maneesiin vain päästäkseni katseilta suojaan. Talutin Uunon Eetun ja muiden kuistin eteen. Nostin sen suitset kaiteelle, kiipesin itse perässä ja pienellä loikalla pääsin hevosen selkään. Uuno ei edes hätkähtänyt. Kun oikein kurotin ja vedin riimunarusta Uunon pään sen kylkeä kohti, sain irrotettua narun riimusta.

    Sitten vain istuin. Uuno odotti hetken ohjeita. Se vaihtoi painoaan takajalalta toiselle ja huokaisi pari kertaa. Lopulta se pudisteli päätään niin että harja heilui ja käveli rännin vierelle syömään pitkäksi jäänyttä pihanurmikkoa.

    Siihen on ihan syy, miksei kukaan halua olla minun kanssani, ja se syy olen minä. Sanon aina kaikkea tosi ärsyttävää. Joskus kerhossa ja ala-asteella minulla oli kavereita, mutta putosin porukasta olemalla ärsyttävä hikari ja kantelupukki. Jos saisin aloittaa alusta, jättäisin vaikka mitä tekemättä. En menisi sanomaan opettajalle, että pojat heittivät välitunnilla hiekkaa Anniinan silmiin niin että Anniina alkoi itkeä. Jos en olisi sanonut sitä, olisin päässyt seuraavana talvena mukaan lumilinnaan. Sen takia en päässyt ikinä sinne, vaikka autoin sen tekemisessä yhtä paljon kuin muutkin. Yläasteella en olisi viitannut kertaakaan, kun opettaja kysyy. En olisi lopettanut lentopalloa niin typerästä syystä, kuin että ihan vain muutama sanoi minua läskiksi ja piilotteli tavaroitani. Lentopallo oli nimittäin niin kivaa. Lukiossa ei ole mitään, mitä tekisin toisin, koska lukiossa oli jo liian myöhäistä. Olin jo mokannut.

    Olin kai kuudentoista, kun Hellon alkoi ilmeisesti käydä minua sääli. Onneksi kävi. Iskä ei anna kenenkään pojan tulla meille kylään, mutta Hello on eri asia. Olisin varmaan kuollut, jos ei olisi ollut edes Helloa ja iänikuisia korttipelejä paria kertaa kuukaudessa. Sitten kun uskalsin tulla Hopiavuoreen Uunon takia, sain muutaman moikkaustutun.

    ”Mitä se Inari noin lunkisti vaan syöttää mun horsmia Uunolle?”

    Säpsähdin katsomaan Noaa, joka nojasi käsivarsillaan terassin kaiteeseen. Kun katseeni valui hänestä Uunon harjamartoa pitkin hevosen korviin, näin sen tosiaan hierovan turpaansa pelargonioiden keskelle isoon piharuukkuun. Jos minulla olisi ollut ohjat, olisin vetänyt sen pään pois, mutta nyt yritin siirtää sitä välittömästi maiskuttamalla ja pohkeella painamalla. Mutta ihan turhan takia.

    ”Ei tää — anteeksi — mä olin ihan ajatuksissani ja nyt tää ei liiku!”
    ”Uuno, täällä. Ota keksi. Eei kato se tietää ettei mulla oo keksii!”
    ”Uuno nytte, oikeesti!”
    ”Hei ei se nyt noin vakava asia ole että sun tarvis tolta näyttää!”

    Liu’uin alas Uunon selästä ja vedin sen riimusta pois ihmisten kukkia litistämästä. Aina minä olen niin huolimaton. Aina saa hävetä silmät päästään, kun ei edes omaa hevostaan saa tottelemaan. Ei ihme ettei tällä päällä pääse oikikseen, kun on niin vajaa, ettei näe hevosen menneen kukkapuskaan, vaikka istuu koko ajan sen selässä. Sanni oli ihan oikeassa katsoessaan minua niin kuin vähäjärkistä. Miksi minä nyt häntä mihinkään maastoon pyysin, tai ketään ylipäätään? Jos lihottamani Uuno jaksaisi edes kävellä, niin minä kyllä aiheuttaisin sitten kyllä jotain siellä maastossa.

    ”Onks sulla Inari joku?”
    ”Ei tietenkään. Mä kysyin Sannia maastoon mut ei se sitte halunnu tällä kertaa. Niin mä tulin tähän. Ja sit mä vaan jotenkin menin offline-tilaan.”
    ”Ihan muuten vaan?”
    ”Niin. Mä ostan sulle uusia kukkia.”
    ”Ihan hyvin ne näyttää voivan. Se tais vaan haistaa niitä.”
    ”Nii…”

    Huomasin vasta suulissa, että olin unohtanut sekä suitset että riimunarun kuistin kaiteelle. Päästin Uunon kuitenkin karsinaansa ennen kuin menin hakemaan niitä. Aina minä unohdan kaiken ja heti Eiraa syytän, kun suitset roikkuvat suulissa ja kypärässä on rapaa.

    • #3694 Vastaus

      Tiitus
      Valvoja

      Ei tällasia saa kirjoittaa! Mulla on nyt niiiiin kamala olo, kun Inari on noin maassa ja luulee kaiken olevan hänen syytä. Vaikks mikään ei oo, Sanni on vaa ärsyttävä teini, Tiituskin olisi oikein mieluusti ottan Uunon harjoittelemaan Been kanssa ja Noakaan ei olisi ollut moksiskaan, vaikka Uuno olisi pari kukkasta syönyt. Nyt kyllä joku sais ottaa Inaria ihan olkapäistä kiinni ja kysyä mikä on hätänä!

    • #3698 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Tiitus vei jalat suusta: ei tällaista saa kirjoittaa! Pitää olla aurinkoa ja kukkasia eikä mitään kurjaa eikä kuolemaa… no, wait… Voi Inaria, tuli niin surku tätä tekstiä lukiessa. Ja Sanni tarttis vähän kurinpidollisia toimenpiteitä, mutta se nyt ei ole mikään uusi asia.

    • #3706 Vastaus

      Noa
      Ylläpitäjä

      Mäpä muuten tiiän yhden teinipojan, joka on sellainen hiljainen hikari, joka suorittaa koulussa aina hyvin vaikkei oikein edes yritä, eikä sillä ole oikein koskaan ollut kavereita. Mäpä tiedän, että se saattaisi hyötyä Inarin kaltaisesta seurasta, ja Inari sen seurasta.

      Mäpä tiedän myös miltä tuntuu kun pitää itseään tyhmänä. Siis niin tyhmänä, että kaikki mitä tekee on ihan arvotonta ja hyödytöntä, kun ei kuitenkaan ikinä tee mitään oikein tai pärjää kunnolla tai ikinä saavuta elämässään mitään. Se on ihan sairaan musertavaa, ja silti sitä tekee itelleen. Tätä tekstiä lukiessa mun tuli paha olo, koska tää oli niin hyvin tehty. En hetkeäkään epäillyt etteikö Inarin itseinho ja epätoivo olisi ihan aitoa. Sitten mä aloinkin miettimään, että miksi ihmeessä me ihmiset ollaan niin ankaria ja ilkeitä itsellemme, kun kerran meille tulee paha mieli jo pelkästään virtuaalihahmon tavasta kiusata itseään. Ja väitän, että tälläisten tarinoiden takana on aina oman kokemuksen ääni, jos ei ihan täysin saman aiheen suhteen niin jostain sen aitouden on pakko tekstiin tulla.

      Ihan mielettömän herättävä teksti siis. Kyllä mä Inaria säälin. Kun se vaan voisi puhua oikeasti jollekin, koska Inarihan on ollut jo muiden tukena, kuten vaikka silloin Helinkin. Kyllä Inarikin jonkun ansaitsee.

      Ja vielä lisänä, se miten Noa on nyt ollut esillä muiden tarinoissa tekee mut niin onnelliseks, mä yritän kovasti jakaa tän onnen heti kun taas koulukiireiltä kirjottaa ehdin.

    • #3707 Vastaus

      Sanni Jokela
      Osallistuja

      Mua melkein itketti Inarin puolesta, voi ei. Hetkeksi tuli paha mieli, että oonpas luonut hirveän hahmon, mutta sitten tajusin, että Sannin kommentit eivät varmaankaan olleet mikään muu kuin yhtäkkinen laukaiseva tekijä Inarin ajatuksille — ennemmin tai myöhemmin ne sieltä olisivat tulleet kuitenkin. Toivottavasti se uskaltaa avautua enemmänkin jatkossa, muuten käy ehkä pahasti.

  • #4618 Vastaus

    Eira
    Osallistuja

    Petturit

    Nelly on lehmä.

    En ollut ikinä aavistanut sitä, mutta tänään sen huomasin ja karvaasti. Harjasin Uunoa suulissa ja Nelly nojaili siinä vieressä seinään kädet taskuissa, koska oli luvannut pitää minulle ihan oikean yksityisvalmennuksen. Heli on sanonut, että aina välillä kannattaa kokeilla muitakin valmentajia, ja Heli kyllä muuten sitten tietää, joten minä pyysin Nellyä opettamaan. Olihan hän minua aikaisemminkin opettanut, mutta on siitä jo monta viikkoa. Enkä minä tunne ketään muita valmentajia, joihin rahani riittäisivät. Mutta antakaapa kun kerron, mitä tapahtui.

    Harjasin Uunoa siis suulissa ihan normaalisti Nellyn kanssa ja meillä oli ihan hyvä tunnelma siellä. Uunolla oli silmät uunomaisen puolitangossa, koska se ei ollut löytänyt herkkuja sen paremmin minun kuin Nellynkään taskuista. Aurinko paistoi kerrankin oikein kirkkaasti ja suorastaan lämmitti, ja Nelly hölskytteli Uunon lörppöä alahuulta ja naurahteli sille samalla minun kanssani jutellessaan.

    ”Mites talvilomasuunnitelmat?” taisi olla Nellyn tuorein keskustelunavaus viimeiseksi jääneen hiljaisemman hetken jälkeen.
    ”Kotona pitää olla. Mitäs sitä muutakaa ku ei mihkää pääse”, huokaisin vastaukseksi, mutta en ollut kauhean pahoillani. Yksi disco silloin vain olisi, johon olisin halunnut, mutta en viitsinyt edes kysyä. Iskä olisi kuitenkin sitä mieltä, ettei se käy.
    ”Hermanin luona käyt ja silleen kuitenki?”
    ”Joo.” Vaihdoin harjan kaviokoukkuun, eikä Uuno ensin meinannut nostaa kaviota kun pyysin. ”Mutta Hermanista puheenollen. Sähän tunnet sen Chain? Millanen se on? Mitä se harrastaa?”
    ”Hermanista puheenollen…” Nelly mutisi itsekseen ennen kuin vastasi. ”En kyllä kauheasti tunne. Me ollaan juteltu sen kanssa jotain kaks kertaa Skypes”, hän valehteli. ”Jalkapalloa se kai harrastaa.”
    ”Ai et tunne vai? Hello sano että te ootte parhaita kavereita tai jotain. Ainaki sä osaat sanoa sen nimen. Mistä sä sen olisit muka oppinu jos et tunne sitä?”
    ”No nii. Jotenki mä oon vaan sen oppinu”, Nelly sanoi olkiaan kohauttaen ja nosti Uunon satulan syliinsä ja ojensi sen minulle, kun olin saanut Uunon kaviot puhdistettua.

    Chai on söpö ja aasialainen, ajattelin ottaessani satulan vastaan. Joskus oli joku ihmeellinen japanivillitys, mutta nyt Korea on tosi muodikas, ja sieltä Chaikin varmaan on. Täytyy olla, koska ei kai se ainakaan mikään kiinalainen ole. Nelly ei oikein sanonut mitään siihen, onko Chai korealainen, vaan jauhoi aina vain jostain Espoosta. Yritin kysellä, onko se Chai ihan hirveän leuhka: kai söpöjen poikien täytyy tietää, että ne saavat kaikki tytöt vain olemalla söpöjä. Ajattelin nimittäin, että minullakin voisi ihan hyvin olla aasialainen poikaystävä. Vaikka Chain nimi olikin jotain kilsan pituinen ja hirveä. Toisaalta sitten en kyllä jaksaisi, jos Chain pää olisi ihan tyhjää täynnä tai hän olisi hirveän leuhka. Herman on nimittäin kiltti ja ihan viisas, vaikka hän ei ole aasialainen, ja oikeastaan se on pidemmän päälle tärkeämpää. Sitä paitsi Hermanillakin on ruskeat silmät. No okei! Näin jälkikäteen ajateltuna en vaihtaisi Hermania ihan kevein perustein, mutta silloin ajattelin vain, että Chai on söpö. Ei tarvitse tuomita siinä, varsinkaan jos et ole vielä tavannut Chaita itse.

    Minulla oli satula vieläkin sylissäni, kun, tallin ovi aukeni ja kukas muukaan suuliin aineellistui kuin Chai kaikessa korealaisuudessaan.

    ”Päivää Nelly”, Chai sanoi, vaikka kukaan normaali ihminen ei sano päivää. Toisessa kädessään Chailla oli talikko, mutta näin Uunon kaulan alta hänen nostavan toisen pystyssä nenänsä korkeudelle ja nyökkäävän päällään Nellyä kohti. Olen nähnyt Chain laittavan kätensä yhteen ja tervehtivän Nellyä aiemmin vähän niin kuin kiinalaiset piirretyissä, mutta ilmeisesti talikko vähäsen haittasi.
    ”No hei. Eira täs esittää vaikeita kysymyksiä susta ja sun taustoista”, Nelly sanoi varmaan tarkoituksenaan oikein kertoa Chaille että Eira muuten on epätoivoinen. ”Mä en muista mistä sun suku olikaa peräsin, nii hyvä et oot siinä kertomas ite.”
    ”Sawadee-khap ai nong-saw”, Chai luetteli kummallisella laulavalla nuotilla minulle ja teki saman oudon käsieleen kuin Nellylle aiemmin, mutta alkoi sitten hymyillä niin kuin olisi sanonut hyvän vitsin. ”Ei kai Nelly valehdennu sulle et mä tuun kaukaisesta palmujen maasta, jossa on aina kesä?”
    ”Väitti että Espoosta”, vastasin vieläkin Uunon edessä satulan kanssa seisten ja varmaan ihan tosi idiootilta näyttäen.
    ”Espoolaisuus on hienoin kulttuurinen ja kansallinen identiteetti ja hyvin tärkeää mulle”, Chai sanoi minulle ensin vakavana kuin kertoisi täysin todellista ja luottamuksellista tarinaa, mutta hymyili sitten taas niin etten tiennyt, vitsailiko hän vai ei. ”Hirveen iso hevonen tää, onks tää sun, Eira? Oho, kato, sillä on pääkin varmaan yhtä iso kun meidän Nasu — meidän koira on Nasu — ja se on aika iso koira! Mut ihan kiltti. Säki oot kiltti, heppa, na?”

    Chai tuntui keksivän juttua helposti vaikka tikusta. Vielä puhumistakin enemmän hän nauroi, ja seurasi tarkasti katseellaan näköjään muita silloin, kun muut puhuivat. Minulle tuli ihan Eetu mieleen huvittavana kontrastina Chaille. Eetulle kun kertoo juttua, on kuin patsaalle puhuisi. Chai puolestaan reagoi ja ilmehti ihan koko ajan, vaikka Nellyn vastaukset hänelle eivät olleet sisällöltään mitenkään yllättäviä tai monimutkaisia.

    Hetken odotin, otettaisiinko minutkin keskusteluun. Minua ei kuitenkaan tarvittu juuri sillä hetkellä, joten raahasin satulan Uunon toiselle puolelle ja ryhdyin punnertamaan sitä hevoseni selkään. Uunon toiselta puolelta kuului koko ajan Chain höpötys ja nauru, sekä Nellyn vastaukset. Se kuulosti kotoisalta. Se olisi ollut kotoisaa, ellen olisi kumartunut kiinnittämään Uunon satulavyötä ja samalla nähnyt hevosen toiselle puolelle.

    Uunon toisella puolella Nelly nojasi vieläkin suulin ovenpieleen. Chai sen sijaan ei ollut metrin päässä hänestä niin kuin hetkeä aiemmin, vaan seisoi niin lähellä, että heidän kengänkärkensä melkein koskivat toisiaan. Chai jutteli viattoman kuuloisia asioista joistakuista, joiden nimet olivat Omppu ja Ekku, mutta pyöritteli, näpersi ja vanutti Nellyn kaulahuivin reunaa samalla.

    Se oli niin luonnollisen ja rennon näköistä käytöstä, että se kävi heti hermoilleni. Kukaan, joka on jutellut toisen kanssa vain pari kertaa Skypessä, ei pyörittele toisen kaulahuivia suuteluetäisyydellä. Ei varmasti. Kiristin Uunon satulavyön osaamatta päättää, mikä siinä julkisessa kuhertelussa oli katalinta. Se, ettei Nelly voinut sanoa minulle olevansa Chain tyttöystävä, vaikka tasan tiesi, miksi minä Chaista kyselin? Vai se, että Nelly petti Eetua? Vai se, että nuo kaksi pitivät minua niin tyhmänä, etten tajuaisi tuollaisista puuhista mitään, vaikka ne tapahtuivat ihan nokkani alla?

    Kiskoin Uunolle suitset päähän niin vihaisesti, että jopa tämä rauhallinen jytkyhevoseni heräsi ja nosti päänsä ylös. Päästin sen irti ja nousin suulissa selkään, vaikka Eetu onkin jotain miljoona kertaa sanonut, ettei saa. Ajattelin, että minähän en Nellyn, tuollaisen petollisen ämmän, ratsastustunteja tarvitse. Päätin kertoa hänen puuhistaan Eetulle. Heti ratsastuksen jälkeen. Minun piti miettiä, mitä sanoisin. Maastossa. Yksin. Ilman varsinkin Nellyä.

    ”Älä putoa ai nong-saw”, Chai kehtasi sanoa minulle iloisesti ja osin käsittämättömästi ihan niin kuin ei olisi parhaillaan vispannut seurustelevan naisen kaulahuivia kasvot suunnilleen seitsemän sentin päässä hänen kasvoistaan.
    ”Meeksä lämmitteleen maastoon? Eira? Hä?” Nelly räpätti ihan niin kuin ei olisi juuri jäänyt kiinni pettämisestä, valehtelusta ja paskamaisuudesta.
    ”En ku ratsastamaan sinne”, sanoin hänelle hyytävästi ja painelin Uunoon vauhtia.

  • #4730 Vastaus

    Eira
    Osallistuja

    Miten aikuista lohdutetaan?

    Uuno käveli Salierin vierellä niin kuin mikäkin laiskamato. Normaalia hevosta häiritsisi jäädä jälkeen ja se kiristäisi tahtiaan toisen kävellessä reippaammin, mutta ei meidän Uuno vain. Sitä paitsi Heli ei ollut hirveän puheliaalla päällä.

    Huokaisin. Ei voinut sanoa, että maisemat vaihtuivat verkkaalleen, sillä ne eivät vaihtuneet ollenkaan. Hopiavuoren ympäristö on kaikki samanlaista tyhmää peltoa. Paitsi kun alkaa metsä. Silloin kaikki muuttuu samanlaiseksi tyhmäksi metsäksi. Toista se olisi ratsastaa jollain luontopolulla! Olisi uittopaikkaa ja vaikka mitä ihan vieressä.

    Päästin ohjista irti ja ryhdyin kaivamaan kännykkääni taskusta. Ihan hyvin voisin katsoa snäpit, kun kerran ei Uuno mikään Inka kuitenkaan ollut, että se edes käsittäisi, mikä on painoapu. Joka tapauksessa se vain kävelisi tylsästi ja pää matalalla suoraan. Olisipa minulla puoliverinen… Tai villihevonen! Sitten vain minä voisin ratsastaa sillä!!

    Kavereilta oli tullut suoraan minulle kaiken maailman otsankuvia. Vastasin niihin samalla tavalla, etteivät luulisi minun olevan vihainen tai bitch. Ketään ei saa jättää luettu-merkinnälle. Yhdelle Suville lähetin lyhyen videon Uunon niskasta, kun hän kerran kysyi, mitä teen. Ravasin kännykkä kädessä Helin ja Salierin kiinni ennen kuin jatkoin mystoryjen katsomisella.

    Kellonaikoja niissä vilisi ja muuta semmoista tylsää, jotka ohitin nopeasti. Hellon mystoryn kohdalla pysähdyin. Vitsit miten aikuiset lähettävät noloja mystoryja!! Ei niihin kuulu laittaa mitään naamoja, ei varsinkaan filtterillä, eikä ainakaan toisten naamoja! Hellon videossa kuului melkein äänetöntä Hellon käkätystä, mutta kuvassa ei ollut Hello, vaan nukkuva Tiitus, jolle Hello oli laittanut koirafiltterin. Tyyynystä päätellen Tiitus oli vieläpä Hellon sängyssä, nikä oli oikein erityisen noloa. Se oli ihan sairaan nolo mystory, mutta samalla ajattelin, että olisi kiva laittaa itsekin jotain sellaista. No ei ehkä mystoryyn, vaan suoraan jollekulle. Tietäisivätpähän kaikki, että minulla on sentään poikaystävä. Mutta enhän minä ikinä varmaan näe, kun Herman nukkuu…

    Hellon viestin jälkeen oli jalkoja, käsiä, meidän koulun luokkien takaosia, lisää kellonaikoja… Ja Tiituksen varmaan maailman ensimmäinen mystory. Katsoin sen kaksi kertaa. Se oli selvä kostoisku. Se oli kuvattu kissafiltterillä. Hello nukkui siinä sohvallaan, eikä Tiitus nauranut, vaan ainoa ääni oli jotain ihme kahinaa. Siitten Hello avasi silmänsä sekavan näköisenä ja hymyili niin kuin olisi maailman paras juttu tulla kuvatuksi mystoryyn nukkuessaan. Jos en näyttäisi ihan räjähtäneeltä nukkuessani, vähänkö olisi tavallaan kiva, että joku laittaisi minustakin sellaisia… Mutta taaskaan ei kyllä mystoryyn!

    Keplottelin kännykän taskuuni ennen kuin ravasin Uunolla Helin ja Salierin uudelleen kiinni.

    ”Mä luulin etku seurustelee niin joku muuttuis”, sanoin Helille kun Uuno sai hänet kiinni.
    ”Mm. Minkä sitten olis pitänyt muuttua?” Heli kysyi, ja kuulosti tosi poissaolevalta, vaikka yleensä vaikuttikin aina niin tarkkaavaiselta.
    ”Meidän koulussa ainaki ne jotka seurustelee, just halailee käytävillä. Ja silleen.”
    ”Eikö ne vaan vähäsen halua esitellä että ne seurustelee?”
    ”No joo. Ne on ihan sikanoloja. Mutta tavallaan sit ei…”
    ”Se kai kuuluu semmoseen seurusteluun. Aikuset ei yleensä tee silleen…”
    ”Ai kuinni?”
    ”Aina ei edes huomaa että ne seurustelee…”
    ”Joo sellasta mä en kyllä ainakaa jaksais!”

    Aloin valittaa siitä, kuinka iskä ei päästä minua ikinä kirkolle, eikä edes Vanhalle Meijerille, ei edes vaikka lupaisin tulla kahdeksalta kotiin. Ja kuinka Herman ei ikinä saa tulla meille, kun juuri ja juuri kaverit saavat tulla kerran viikossa. Enkä minä ikinä varmaan pääse Hermanille. Sitä en tietenkään sanonut, että joskus menin salaa. Ei Helistä kuitenkaan tiedä, vaikka se sanoisi sen iskälle. Yhtäkkiä huomasin kuitenkin, ettei Heli kuunnellut yhtään, vaikka minun elämäni oli käytännössä pilalla. Hän vain tuijotti eteenpäin, eikä edes räpäyttänyt silmiään, vaikka Salieri pujahti kuusten välistä metsäpolulle. Uuno ryskytti sen mukana, eikä mennyt ollenkaan yhtä sulavasti. Olisipa minulla puoliverinen…

    ”No?” kysyin Heliltä.
    ”Mitä no?” hän havahtui.
    ”Ooksä kipee?”
    ”En. Vähän vaan väsyny. Kuinka niin?”
    ”Sä näytät ihan tältä”, kerroin ja näytin miten katselin suu auki, niska rentona takakenossa ja silmät harittaen ei-minnekään. Ei Heli oikeasti ihan siltä näyttänyt, mutta kuitenkin.
    ”Jaa. No mulla on pieniä huolia. Ravataanko?”
    ”Ai mieshuolia?”
    ”Ei.”
    ”Eli on mieshuolia. Onks sun poikaystävä reissussa? Kuka sun poikaystävä edes on? Onks sulla poikaystävää? Mitä sä yleensä teet sun poi–”

    Nielaisin lauseen lopun. Heli ratsasti vierelläni katse tiukasti eteenpäin käännettynä ja suu tiukkana viivana. Oli sillä mieshuolia. Ja kyllä minä nyt sen verran näin, että sitä itketti, eikä se halunnut kertoa.

    ”Ravataan vaan”, sanoin ja vedin Uunon ohjista.
    Heli antoi Salierille saman tien pohkeita. Minun ei tarvinnut odottaa antaakseni Helille etumatkaa, vaan painelin Uunon pohkeillani heti raviin — tai siis melkein heti, koska ensin se meinasi, ettei se aio ravata enää ja kiihdytti vain käyntiään. Yleensä Heli aina sanoi, että ravataan tuon puun luo tai tuon mutkan taa asti, mutta nyt hän ei sanonut mitään. En minäkään sanoisi, jos olisin Heli ja Herman olisi lähtenyt reissuun: ravattaisiin niin kauan kuin minua itkettäisi.

    Aluksi olin ajatellut, että Helillä oli varmaan ihan tosi mukavaa ja helppoa, kun hänellä oli kerran Inka, joka on puoliverinen ja ihan oikean kilpahevosen näköinen, paitsi nyt kun se on tiine. Olin ollut varma, että Heli on koppava, kun hänellä on kerran puoliverinenkin ja kaikkea. Mutta eipä vaan ole. Heli on aina kiltti minulle, ja Heli opetti sitä paitsi miten pintelit laitetaan, mitä arvon herra Eetu ei ole voinut ikinä opettaa vaikka olen jotain viisimiljoonaa kertaa pyytänyt. Helin poikaystävä saisi kyllä olla itkettämättä Heliä. Varmaan ei ansainnut edes Heliä. Varmaan oli ihan paska poikaystävä. Helillä pitäisi olla joku kiltimpi poikaystävä.

    Kun Uuno jyskytti ravia eteenpäin niin kuin juna, yritin miettiä, millä aikuisia piristettiin. Ei minulla ollut muuta kuin Uuno, ja sillä ratsastaminen ei kyllä piristäisi yhtään ketään sellaista, jolla on kuitenkin oma puoliverinen. Sitä paitsi en minä kyllä Uunoa antaisi lainaan… …no, ehkä Helille voisin antaa. Mutta ei se auttaisi. Kun Inarilla oli poikaystäväongelmia, minä nukuin hänen vieressään, mutta en minä kyllä Heliä halata tohtisi. En muuta siis voinut kuin ravata Uunolla, vaikka se alkoi jo puuskuttaa ja hidastella. Ei kai aikuisia sitten edes voi lohduttaa.

    Keuhkojani alkoi yhtäkkiä puristaa. En haluaisi kyllä ikinä kasvaa aikuiseksi. Paitsi jos se kävisi, että oma sisko lohdutti edes, vaikka olikin aikuinen. Minun alkoi ihan hirveästi tehdä mieli soittaa Inarille Englantiin. Sitä paitsi Inari voisi kertoa, mitä aikuiselle voisi sanoa lohdutukseksi poikaystävähuoliin…

    Noin triljoonan kilsan päästä ravasin kiinni punaposkisen Helin, joka oli hidastanut Salierin käyntiin. Uuno melkein läähätti ja yskäisikin pari kertaa. Heli hymyili minulle melkein aitoa hymyä ja minä vastasin siihen niin kuin en olisi huomannut, että se ei ollut ihan oikea.

    ”Jos sä oot vähä väsyny nii voisinks mä ottaa Nuoskan sit Ringon kaa lenkille?”
    ”Katotaan nyt.”
    ”Mä osaan pitää kahta koiraa! Mä oon menny niinki et oli Ringo ja Jerusalem.”
    ”Niin mut ne onkin tuttuja toisilleen.”
    ”No joo. Mut mä osaan kyllä.”
    ”Varmasti osaat. Mutta ne on kuitenkin vieraita koiria. Katotaan. Kiitos kuitenki.”

  • #6034 Vastaus

    Inari
    Osallistuja

    Paluu Suomeen

    Ensimmäisenä halusin mennä tallille. Isä huokaili jotain pitkistä lennoista, jotka eivät olleet kylläkään kauhean pitkiä, ja perheajasta, jota meillä kyllä vietettiin muutenkin ihan tarpeeksi. Eira oli jo sisäänhengityksestään päätellen valmis korottamaan ääntään takapenkillä, mutta kun kurotuin etupenkiltä ravistamaan hänen polveaan ja yritin isään pehmeämpää äänensävyä ja järkiperusteita, sain mennä.

    ”Sä oot ollut puoli vuotta poissa. Kyllä asia on niin, että tänään ollaan kotona.”
    ”Mä oon ollu puoli vuotta poissa, niin ei se tunnu missään jos oon vielä yhden illan. Iskää…”
    ”No — äitilläsi on kuitenkin kaikki valmiina ja…”
    ”Jos mä olisin tiennyt, että tässä käy näin, mä olisin sanonut että mun lento tulee vasta huomenna ja menny tallille kuitenkin. Päästä mut nyt vaan.”
    ”No jos mä soitan äitille ja katotaan mitä se sanoo. Sä oot muutenkin aikuinen niin en mä voi edes oikeasti sanoa että mitä sä teet.”
    ”Mitäs sille tapahtui, että niin kauan kun sun jalkas on mun pöydän alla niin?”
    ”No sä nyt tulit vasta kotiin. Kyllä me äidin kanssa ehditään huutaa sulle sitä myöhemmin.”

    Isä kurvasi tallin pihaan soittamatta äidille ensin. Aikarajaksi asetettiin puolitoista tuntia, mutta parempi sekin oli kuin ei mitään. Isä sanoi vieläpä tulevansa hakemaan. Halasin häntä toisella käsivarrellani vaihdekepin ylitse samalla kun hapuilin ovea auki toisella kädelläni.

    Vaati suunnatonta itsehillintää kävellä tallipihan poikki, eikä juosta. Heilutin kättäni Hellolle, jonka kasvot sulivat hymyyn, mutta joka ymmärsi olla tulematta minun tielleni matkalla Uunon luo.

    Uunon haassa kaikki oli toisin kuin muistin. Tarhakavereita en tuntenut ja oma hevonenkin näytti paljon isommalta ja paksummalta kuin ennen. Sama se kuitenkin oli, koska kun Eira huitoi sitä kohti kädellään ihan kuin hänellä mukamas olisi porkkanaa, se tuli ylähuuli pystyssä katsomaan ja pettymään niin kuin aina. Tuttu oli myös se tapa, miten Eira läpsähti koko ruumiillaan vasten Uunon rintaa ja kietoi ohuet jäsenensä sen kaulan ympärille tiukasti ja litteästi niin kuin olisi wrap-around -hämähäkki. Silti ojensin Uunolle kättäni kuin vieraalle hevoselle. En ollut ollut poissa kauaa, mutta näköjään riittävän kauan.

    ”Se ei oo mun syy et se on noin läski”, Eira sanoi.
    ”Ei vai? Kenenkäs?”
    ”No — tiesiksä mikä hirvee takatalvi täällä oli? Ja sit nyt nää kauheet helteet. Ja iskä kun se ei päästäny yhdes vaihees ollenkaa — ja vitsi lukio on muutenki rankkaa. Ja Hello ja Tiitus aina tahallaan pilaa kun mä yritän mennä ratsastaan, ja…”

    Eiran tekosyyt jatkuivat ja jatkuivat. Uuno painoi turpansa kämmenelleni vähän liian kovaa ja hengitti syvään. Sillä hetkellä taisin vasta muistaa, kuka se oikein oli. Sehän oli se hevonen, joka tykkäsi, kun sen kaulanahkaa venytteli ja hieroi sormiensa välissä, ja joka pudisti päätään löysästi ja korvat läpsyen, jos sitä vähän veti toisesta korvasta. Minun hevoseni. Pujotin sille riimun päähän ja avasin portin.

    ”Mä ratsastan sit eka”, ilmoitti Eira silloin.
    ”Mitä? Mä en oo ratsastanu tällä puoleen vuoteen!”
    ”Ihan sama. Kerran sä saat taluttaa sitä, niin mä saan ratsastaa eka.”
    ”Oikeasti? Säkö oot puoli vuotta saanu ratsastaa yksin koska haluat ja vieläkin haluat ratsastaa välttämättä eka?”
    ”Joo. Tai en. Ei se oo sama asia jos kukaa muu ei halua ratsastaa eka. No okei — sä saat tämän kerran ratsastaa eka, mutta tästä eteenpäin ei sit kyl käy et sä tolleen tuut vaan ja varaat! Joku järjestys pitää olla!”
    ”Joo joo.”

    Eira ainakin oli täysin sama kuin aina.

  • #6116 Vastaus

    Inari
    Osallistuja

    Täällä on hevosia laidasta laitaan. Muutahan Janna ei Inarille oikeasti sanonut.

    **

    Hevosia laidasta laitaan

    Miten hän olikaan sanonut? Miten se menikään, Uuno? Hän taisi sanoa, että täällä on laidasta laitaan hevosia. Niin se oli. Olin hymyillyt hänelle viimeisillä voimillani ja lähtenyt nopeasti tänne Uunon hakaan, rapsuttelemaan hevostani. Minua ei huvittanutkaan enää ratsastaa, vaikka juurihan olin Eiran kanssa vääntänyt siitä, kumman vuoro ensimmäisenä olikaan.

    Keskellä hakaa Uunon pää sylissäni seistessäni mietin, mikä meissä mahtoi olla vialla. Uuno oli tietenkin työhevonen, eikä varsinaisesti kuulunut ratsutallille, mutta minkäs minä tai se itsekään sille voi? Isän mielestä Uunon kaltainen hevonen oli ollut paras vaihtoehto minulle ja Eiralle, ja tavallaan hän onkin oikeassa. Jos Eiralle annettaisiin isoja esteitä menevä puoliverinen, hän taittaisi oman niskansa ja hevosen jalat, enkä minäkään sellaisesta pystyisi vielä huolehtimaan. Uuno oli tasainen: tasainen, kun riitelimme Eiran kanssa kovaan ääneen sen edessä, ja tasainen kun jäi kolmeksi päiväksi ilman liikuntaa ihan yllättäen.

    Miksi sen Jannan piti silti huomautella sillä tavalla? Että oikein oli hevosia laidasta laitaan? Hänellä oli jokin niistä ohuista hevosista, joka oli muuten kuin puoliverinen, mutta ei yhtä komean pyöreä, ja sellainen hevonen oli varmasti niin hänen kuin Eirankin mielestä sitä etulaitaa. Uuno oli tietenkin takalaitaa. Ja kun hevosiamme vertasi, olihan täällä toden totta hevosia laidasta laitaan. Oliko siitä pakko sanoa ääneen? Kyllä minä varmasti huomauttamattakin tiesin, ettei minulla ollut ratsua ja hänellä oli. Minä olin itsekin niin kuin työhevonen, joten kai meillä oli sitten ratsastajiakin laidasta laitaan.

    Uuno maiskutteli hiljaa sylissäni. Painoin poskeni sen otsaan hetkeksi. Olisinpa niin kuin Hello. Hän olisi keksinyt jotain sanottavaa sille Jannalle. Jos Skottia olisi arvosteltu, hän olisi varmasti näpäyttänyt jotain. Olisi varmasti sanonut, että onhan täällä hevosia laidasta laitaan, ja sitten on tuo — tuo Paahtis. Vieläkään en keksinyt letkautusta.

    Napsautin työhevoseni riimuun narun ja lähdin vetämään sen isoa ruhoa perässäni portille. Päätin piristyä, kun olin jo saanut murehtia haassa rauhassa. Tunnuin kelpaavan nimittäin ainakin muutamalle muulle Uunon kanssa. Eetu ainakin tapasi taputtaa Uunon kaulaa ja hokea, että ellei hänellä olisi Jussia, Uunon hän ottaisi ja pitäisi vaikka ruohonleikkurina. Camillakin jaksoi aina välillä mennä hitaasti maastossa, että pääsin Uunon kanssa mukaan, ja Heli sen paremmin kuin Sonjakaan ei katsonut koskaan viistoon. Tämä Janna taisi itse asiassa olla ainoa, jonka mielestä Uuno nyt oli takalaita — vaikka omituisesta ryhdistään päätellen myös se joku Suden Oskari oli vähän liian hyvä meidän tavallisten kuolevaisten joukkoon. Minä ylireagoin, ainoastaan ylireagoin, kaikki on ihan hyvin, kukaan ei edes huomaa meitä, tästä tulee vielä hyvä lenkki, tulehan Uuno.

    • Tätä vastausta muokkasi 3 vuotta, 9 kuukautta sitten  Inari.
    • #6122 Vastaus

      Janna H
      Osallistuja

      Oon lukenu tän nyt pari kertaa läpi ja molemmilla kerroilla oon irvistellyt itselleni sättien itseäni henkisesti. Eihän Jannan ja Inarin kohtaaminen todellakaan ollut se sulavin, eikä Heikkilän tapa aloittaa keskustelua ollut se ihan tyylikkäin, mutta toisaalta jos kaikki keskustelut olisi aina tasaisella kaavalla meneviä ja draamattomia, olisiko niissä sitten mitään mistä tarttua myöhemmin kiinni ja jatkaa?

      Mä ainakin ite ootan mielenkiinnolla sitä, että osaako Janna paikata tilanteen Inarin kanssa vai polttiko se tajuamattaan sillan jo suoriltaan vahingossa puhumalla pöhköjä ennen kuin on edes tutustunut tallin väkeen kunnolla ja oppinut tuntemaan muita ihmisiä pikaisia esittelyjä syvällisemmin. Toisaalta voi olla mielenkiintoista myös nähdä sekin vaihtoehto jossa Inari itse tekee aloitteen tilanteen korjaamiseksi kun toinen kuitenkin tajuaa vain ylireagoineensa.

      Mahdollisuuksia on monia ja toisaalta se tekee ainakin välillä itselle kirjoittamisesta niin mahtavaa ja hankalaa, kun välillä tuntuu että ei uskalla koskea toiseen hahmoon enään pitkällä tikullakaan, mutta toisaalta haluaa vain ”polkea” omaa hahmoaan maahan ja laittaa sen ehkä vähän kärsimään samalla kun yrittää kehitellä tapoja korjata välejä ja luoda suhteita toisten hahmojen kanssa.

    • #6123 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Muista, että mä en ole Inari, ja tämä on vain Inarille tyypillinen tapa reagoida. Inari ei ole myöskään ihminen, joka uskaltaisi mitenkään ”sopia”, kun on sellainen hiljainen ja kokee tulleensa arvostelluksi. Itse kirjoittajan ei kannata siis murehtia loukanneensa oikean ihmisen tunteita, koska Inaria ei ole olemassa, eikä kukaan toinen hahmo reagoisi juuri niin kuin Inari. Itse tietenkin näen, ettei Janna tarkoittanut yhtään mitään: kunhan oli kiltti ja jutteli!

    • #6124 Vastaus

      Janna H
      Osallistuja

      Joo ja siis nää on nyt tätä mun omaa päänsisäistä hajoamista mikä on ollut tässä teemana itseni kanssa, kun niin pitkään toivoi omaa vuoroaan leikkimään hiekkalaatikolle että nyt kun sinne pääseekin niin uskallus haihtuu tuhkana tuuleen ja aina kun muka rohkeasti päättää tarttua härkää sarvista uuden hahmon kanssa se pieni piru olalla huutaa vain että idean huonoutta.

      Kyllä tää tästä. Joka tarina on askel syvemmälle isompaa kuviota ja varmasti kun vaan saan itteni taas uskomaan siihen että kaikki mitä näppäimistöstä lähtee ei oo täyttä shaibea niin leikkiminen muiden hahmoilla ei oo enää näin pelottavaa.

      Täälä puolella näyttöä kun on vain aina välillä vähän tyhmä pieni ihminen joka ei usko itseensä kirjoittajana…

  • #6746 Vastaus

    Inari
    Osallistuja

    Isosisko

    Puhelin soi. Soittoääni oli se sama Xiaomin alkuperäinen, joka joka toisella oli käytössä. Ääni tuli kuitenkin minun taskustani. Pysäytin Uunon keskelle kentän pitkää sivua ja kaivoin puhelimen esiin. Ruudulla luki Eira ja pieni sinivihreä luurin kuva hyppi näytön alareunassa houkutellen minua vetämään itseään ylöspäin ja vastaamaan puhelimeen. Painoin kuitenkin virtanappia ennen kuin työnsin puhelimen taskuuni ja annoin Uunolle pohkeita. Soittakoon. Minä en vastaisi Eiralle enää ikinä. Sille lapselliselle apinalle.

    Uuno löntysti vielä pitkän sivun loppuun ja aloitti lyhyttä sivua. Vaihdoin suuntaa lyhyen sivun keskellä sellaisella silmukalla, joka alkoi niin kuin voltti. Nelly oli opettanut Eiralle kaikkea sellaista. Uunollekin se näytti olevan tuttu juttu, eikä se yrittänyt enää ohjautua väkisin kierolle voltille niin kuin vaikka vuosi sitten. Pitkän sivun alussa se alkoi ravata heti, kun ensimmäisen kerran pohkeilla pyysin. Enää ei tarvittu viittä pyyntöä. Lähetin ilmaan yhden ystävällisen ajatuksen Eirasta. Vaikka hän oli tehnyt sellaisen tempauksen kuin oli, ainakin hän oli saanut vietyä Uunoa eteenpäin ihan itse Nellyn ja Helin avulla. Pienen askeleen, mutta askeleen kuitenkin.

    Ravatessamme pitkää sivua puhelin alkoi taas soida. Tiesin jo, että se oli Eira, joten annoin taskuni täristä ja piipittää kaikessa rauhassa koko pitkän sivun ajan. Kun kulma lähestyi, yritin pysäyttää Uunon suoraan ravista, mutta se onnistui kuitenkin vain käynnin kautta. Tavoittelin taas puhelimen sormiini. Eira. Vastaa liu’uttamalla ylöspäin. Painoin virtanappia.

    Eira soitti saman tien uudelleen. Ja heti seuraavan pitkän sivun alussa. Ja kaksi kertaa ravatessamme pitkää sivua. Puhelut olivat lyhyitä, sillä hän tiesi minun painavan soittoäänen äänettömäksi joka kerta. Toisen pitkän sivun jälkeen lopulta vastasin puhelimeen, koska vaihtoehtoni taisivat olla joko se tai soittoääneni kuuntelu. Äänettömälle tai pois päältä puhelinta ei voinut laittaa, sillä jos äiti soittaisi enkä vastaisi, hän laittaisi isän kurvaamaan paikalle nopeammin kuin ehtisin sanoa Eira on idiootti.

    ”No?” sihahdin puhelimeen, kun Uuno seisoi allani ohjat kaulallaan.
    ”Vastasithan sä!” Eira ulvahti, eikä kuulostanut vihaiselta.
    ”Joo”, vastasin purren hampaitani yhteen.
    ”Mä en oikeesti kestä enää”, Eira vingahti ja alkoi sitten huohottaa puhelimeen niin, että oli selkeästi pillahtanut itkuun.

    Tunsin sääliä pienen hetken, mutta vain hyvin pienen. Turha oli minulle itkeä. Kun Eira oli kuvitellut Hellon täyttäneen kenkänsä vedellä, hän oli lompsinut tiehensä äyskien ja tiuskien minulle. Sitten hän oli palannut täyttämään minun kenkäni ilmeisesti kostoksi. Minun uudet kenkäni. Talvikengät, joista olin maksanut vasta edellispäivänä yli satasen vähistä rahoistani. Oli kestänyt monta päivää kuivattaa ne Ilveksen kylpyhuoneen lattialämmössä. Nahka oli muuttunut kuivaksi kosteudesta ja kuumuudesta ja mielestäni sisäpuolen karvatkin olivat lytyssä. Lisäksi kengät haisivat tunkkaisilta. Eira saisi ostaa uudet ennen kuin säälisin häntä parin draamanhakuisen kyyneleen vuoksi.

    ”Tää on ihan sietämätöntä täällä. Oikeesti. Mun pitää saada muuttaa pois”, Eira itki.
    ”Jaa. No muuta.”
    ”Mä en voi olla täällä enää. En tän jälkeen. Mä en oikeasti tiedä mitä mä teen. Siihen on ikuisuus et mä oon kahdeksantoista, enkä mä tietenkää lukion todistuksella saa mitään töitä”, Eira nyyhkytti piittaamatta tylystä vastauksestani. ”Olis pitäny mennä sinne amiksen parturipuolelle vaikka iskä kielsi, ainaki olis ammatti, ainaki vois tehdä jotain töitä sitte ja vuokrata vaikka kirkonmäeltä yksiön. Seki olis parempi kun tää.”
    ”Lopeta nyt toi ulvominen. Mä oon ratsastamassa”, tiuskaisin puhelimeen.
    ”EN MÄ VOI!” Eira kiljahti korviahuumaavasti.

    Se sai minut alistumaan. En pääsisi tästä muutoin kuin kaivamalla Eirasta, mitä nyt oli tapahtunut. Olikohan iskä kieltäytynyt viemästä häntä Seinäjoelle ostamaan jotain paitaa, jota ilman hän kuolisi? Vai oliko äiti käskenyt hänen mennä koiran kanssa lenkille tai tiskata?

    ”Mikä sulla nyt oikeastaan on hätänä?” kysyin ystävällisemmin.
    ”Kaikki”, Eira pillitti.
    ”Kuten?”
    ”No iskä sano että mä en saa ratsastaa millää hulluilla täysiverisillä, en ainakaan Hopiavuoressa, ja että Uunoki pitää sitte myydä ku mä en oo tyytyväinen ikinä vaikka mulla on oma hevonen, vaikka oonhan mä ja iskä ei ymmärrä ettei Uuno–” Eira papatti yhteen menoon, pysähtyi vetämään kerran henkeä ja jatkoi sitten samalla vauhdilla. Yritin ymmärtää hänen sanomansa. Ilmeisesti Eiran maailma oli loppumassa tällä kertaa siksi, että isä oli kieltänyt häntä ratsastamasta Cozminalla.
    ”Tiedäthän sä, että sä saat varmaan luvan jos sä käsket Eetun soittaa iskälle”, sanoin pitkän ajan kuluttua, kun Eira viimein lopetti. Uunokin oli jo kyllästynyt seisoskelemaan paikoillaan. Se käveli mieluummin rinkiä, vaikka olikin laiska.
    ”No joo!” Eira ulahti ja alkoi taas nyyhkyttää. ”Mutta ei siinä oo kaikki.”
    ”No mitä vielä?”

    Eira ei saanut puhuttua hetkeen. Hän ulisi niin kuin Ringo silloin kerran, kun se unohtui illalla yksin takapihalle. Sitten hän itki niin, että häntä alkoi ihan yskittää. Jopa Uuno käänteli korviaan puhelinta kohti, vaikka se ei ollut kaiuttimella ja äänikin oli hiljaisimmalla tasolla.

    ”Ne kertoi että ne saa kaksoset”, Eira sai lopulta sanottua henkeään haukkoen ja kuristuneen kuuloisesti. ”Kaksi paholaista pilaamassa mun elämää.”

    Yhtäkkiä ymmärsin vähän Eiran surua. Minusta oli ihan hienoa saada pikkuveli tai -sisko, mutta oli se rankkaakin. Eira asui kotona, joten kuulisi vauvojen kaikki itkut ja porut. Hän olisi se, joka joutuisi hiiviskelemään päiväuniaikoina, ja johon äiti ja varsinkin iskä purkaisivat turhautumistaan ja väsymystään. Kaikkein kovin paikka Eiralle täytyi kuitenkin olla se, että enää hän ei olisi meidän perheen vauva ja isin prinsessa. Yksikin vauva veisi hänen paikkansa, mutta kun vihasi yhtä, kaksi oli tuplasti kamalampaa.

    ”Mitä luulet, mitkä niiden nimiksi tulee?” kysyin harhauttaakseni Eiraa hieman.
    ”Piru ja Perkele.”
    ”Eira!”
    ”No Poru ja Rääky sitten”, Eira nyyhkäisi, mutta kuulin hänen huvittuvan omasta kekseliäisyydestään.
    ”Ei mee montaa vuotta ennen ku sä oot maailman siistein isosisko”, aloin maalailla Eiralle. ”Sä muutat opiskeleen aika nopeesti. Sitten ne on niinku sun oma henkilökohtainen fanikerho. Ne odottaa että sä tuut käymään kotona. Ne soittaa sulle kun niillä on ongelma. Ne antaa sulle niitten piirustuksia ja haluaa nukkua sun huoneessa, koska sä oot maailman siistein niiden mielestä.”

    Eiran niiskutus loppui sitä mukaa, kun kuvailin hänelle muka uusia pikkusiskoja, vaikka oikeasti kuvailin Eiraa itseään, joka oli pikkusisko.

    ”Nii eks sä ollu ratsastamassa?” Eira tokaisi lopulta iloisesti ja keskeytti luomani fantasiamaailman.
    ”Joo olin.”
    ”No ratsasta nyt sitte”, hän komensi omaan tuttuun topakkaan sävyynsä. ”Mitä sä mulle soittelet samaan aikaan?”
    ”Sä kylläkin–” ehdin sanoa ennen kuin Eira löi luurin korvaan huudettuaan heipat puheeni päälle.

    Kiristelin hampaitani työntäessäni puhelimeni takaisin taskuuni. Olin jo ehtinyt lauhtua välillä, mutta taas Eira suututti minua. Hän oli ajattelematon, kiivas, lapsellinen. Ei olisi pitänyt lohduttaa häntä. Hän pommitti minua puheluilla kun en halunnut vastata, löi sitten luuria tahallaan korvaan, eikä edes maininnut sitä kun oli kastellut kenkäni anteeksipyynnöstä puhumattakaan. Ratsastuskin meni mateluksi, kun Uuno vain käveli eteenpäin tylsyyttään.

    Kaikesta huolimatta elämäni olisi ollut paljon kurjempaa ilman pikkusiskoa.

    • #6748 Vastaus

      Nelly
      Valvoja

      😀 ! Mä niiiiin ymmärrän kahden sisaruksen isosiskona Inaria. Voi että kun niin rakkaat voi olla samaan aikaan niiiiin rasittavia!

  • #6919 Vastaus

    Inari
    Osallistuja

    Ratsastusretkiä, urbanisoitumista ja aika rumia vauvoja

    Eira on ihan hauska. Kun emme riidelleet hevosesta, meillä ei oikeastaan ollut mitään riitelemistä, kun asuimmekin erillämme. Kukaan ei päässyt syömään kenenkään viimeisiä suklaita, eikä kukaan roikkunut kenenkään huoneen ovella ja jättänyt sitä tahallaan auki lähtiessään. Itse asiassa en taida edes muistaa, milloin Eira olisi viimeksi haastanut riitaa, ellei lasketa sitä, miten hän hieman äksyili hakiessani häntä tallille, kun en suostunut pysähtymään Ässässä jonkin typerän Aakkospussin takia. Oli miellyttävää harjata Uunoa suulissa, kun hän oli toisessa päässä Cozminan vierellä.

    ”Mut kyllä se on silti kivaa ku on oikee hevonen”, Eira päätti juttuaan Cozminan huonoista puolista. ”Ei millää pahalla, Uuno.”
    ”Kyllä sä oot oikee hevonen kans, älä yhtää murehdi”, vakuutin Uunolle ja silitin sen sieraimen pieltä kämmeneni suattomalla puolella harjaamisen lomassa.
    ”Joo nii oot Uuno. Teidän kahden vertailu on vähä niinku mittais apinan ja kultakalan taitoja käskemällä niiden kiivetä puuhun…”
    ”Kuuntele Uuno Eiraa vaan. Kaikilla on vahvuutensa. Eikö ollu vaan iskä oikeassa kun hankki meille Uunon eikä sitä ratsuponia?”
    Eira katsoi minua vähän aikaa ennen kuin vastasi. ”Tavallaan joo”, hän sitten sanoi. ”Tai siis ton kaa pääsi heti maastoon ja kaikkee. Mut enpä mä sit osaa esim hypätä. Tai no, ratsastaa.”
    ”Sä oot käyny kuule tunneillakin!”
    ”No aijaa, mulla on niin pieni kuukausiraha et mä oon päässy vaan nyt kesästä asti kerran kuukaudessa… Mutta ei se mitää.”
    ”Sanoitsä just että ei se mitää? Ootsä kipee?”
    ”En, mut Nelly alko eilen opettaan mulle lisättyä ravia”, Eira sanoi olkiaan kohauttaen ja veti taas pari kertaa pölyharjalla Cozminan kylkeä. ”Viime vuonna mä en edes tienny et jotain semmosta on olemassa. Mä luulen et mä voisin vaikka kilpailla joskus. Tai siis Niklaskin kilpailee vaikka se on vissiin aika paska.”
    ”Eira!”
    ”No eiks se muka oo?”
    ”No vissiin se on johonkin oikeisiin ratsastajiin verrattuna aika aloittelija mut eihän se nyt mitään paskaa tarkota.”
    ”Älä nyt oo niin poliittisesti korrekti. Paska ku paska. Mä voin sanoa niin, kun me ollaan kuitenkin molemmat vielä paskempia.”
    ”Eira…”

    Eira laski satulan huolellisesti Cozminan selkään ja liu’utti sen tarkan näköisesti paikoilleen. En voinut olla olematta vähän kateellinen, kun punnersin Uunon jättisatulan työhevosemme selkään. Uunossa ja sen satulassa ei ollut mitään herkkää ja siroa niin kuin Cozminassa. Hevonen oli raskas ja jähmeä. Satula sopi hyvin sen selkään, mutta ennemmin meidän isän takapuoleen kuin minun tai Eiran. Kiristin satulavyön hätistellen kateellisia ajatuksiani. Olin kuitenkin kaikista entisistä opiskelukavereistani ainoa, joka lopulta sai oman hevosen. Vedin Uunon pitkän harjan ohimennen kolmelle solmulle takkujen ehkäisemiseksi ennen kuin irrottelin sen suulin pielestä roikkuvien suitsien kuolaimista pintelinpätkän. Olisin halunnut kokeilla sellaista kieltä paikallaan pitävää kuolainta Uunolle, mutta isä oli sitä mieltä, että sen nykyinen kielentilallinen kuolain on ihan hyvä. Niinpä solmin Uunon omassa vesikipossa aiemmin kastellun pintelinpätkän ranteeseeni, kaivelin Uunon niljaisen kielen ulos sen suupielestä ja puristin sen nyrkkiini.

    Kun pian kuljimme vierekkäin tarhojen välissä hevosinemme, olin päässyt synkistä mietteistäni. Lunta satoi hiljalleen, eikä sekään haitannut, että kaviot olivat hieroneet aikaisemman sentin lumipeitteen tiellä ruskeaksi ja rumaksi. Peltojen lumi oli kuitenkin ihan valkoista, vaikka sänki kellersikin alla. Minulla oli paksut harmaat lapaset, eikä pakkastakaan ollut kuin pari astetta, joten edes kylmä ei päässyt tulemaan. Uuno ravaili aina välillä pysyäkseen Cozminan reippaan käynnin vauhdissa. Puhdasta ilmaa oli ihana hengittää syvään. Juuri sillä hetkellä minulla ei ollut kiire pois Otsonmäeltä.

    Oli vaatinut paljon anelua, suostuttelua ja puhelinsoittoja, jotta Eira saatiin Cozminalla maastooon. Jopa Nelly oli ollut epäileväinen. Lopulta asian oli ratkaissut hämmentävää kyllä Eetu. Vaikka hän pelkäsi aina katastrofeja etenkin Eiran ja hevostensa kohdalla, tällä kertaa hän oli sanonut, että onhan tytöillä Uunokin metsässä. Isä ei ollut tarvinnut Eetun varman äänensävyn lisäksi enää mitään muita vakuutteluja ja niin me olimme päässeet maastoon ihan kahdestaan. Cozminan hätkähtäessä tuulen suhinaa puissa ja epäröidessä notkelman ylittämistä Eiran ohjauksessa olin ylpeä Uunosta. Se ei epäröinyt näyttää mallia vaikeissa paikoissa. Nelly oli ollut ihan oikeassa epäröidessään antaa Eiralle luvan lähteä maastoilemaan, mutta Eetu oli ollut yhtä oikeassa Uunosta.

    ”Koska sä muutat pois?” Eira kysyi Pihlajamäen tienoolla kesken ravipätkän.
    ”Mä oon jo muuttanu pois”, vastasin Uunon askelten tärinässä.
    ”Ei kun kokonaan pois. Omaan kotiin?”
    ”Miten niin?”
    ”Mä ajattelin et jos sä muuttaisit kerrostaloon Seinäjoelle. Niin mä voisin tulla käymään sun parvekkeella ja kylpyammeessa urbanisoitumassa.”
    ”Seinäjoelle?” varmistin. Eikö Eira uskonut minun pääsevän pidemmälle?
    ”Nii?”
    ”No siellä ei kauheesti urbanisoiduta jos mä asun jossain Nurmon tai Pajuluoman perällä.”
    ”Muuta keskustaan tai Jouppiin, ääliö”, Eira sanoi niin kuin hidasjärkiselle tavataan sanoa.
    ”Aa, eli sä haluat vaan urbanisoitua Ideaparkissa.”
    ”Entä jos haluankin?”
    ”Mä en päästä sua ku Halpa-Halliin”, kiusasin.
    ”Sä et mua määrää”, Eira tiuskaisi, mutta äänestä kuuli, ettei hän ollut tosissaan. ”Mä oon jo päättäny mihin taloon sä muutat. Siinä on takapiha Ringolle. Joudutaan tinkimään siitä parvekkeesta.”
    ”Ei Ringo muuta mun kaa.”
    ”Hiljaa! Muuttaapa. Mä oon suunnitellu kaiken. Siitä sun kämpästä on kävelymatka Ideapark–”

    Eiran puhe katkesi, kun hänen takkinsa taskusta kuului piipitystä samaan aikaan kuin minunkin taskustani. Mitään kommentoimatta Eira nuolaisi huuliaan ja pysäytti hevosensa. Minun ei tarvinnut ihmetellä eikä kysyä. Pysäytin Uunon, mutta ohjasin sen seisomaan polun viereen toisin kuin Eira keskellä polkua ohjat kaulallaan tönlttävän Cozminan. Kaivoimme puhelimia taskuistamme. Samanaikainen tekstiviestiääni tarkoitti, että joku, eli iskä, oli lähettänyt viestin Whatsappin perheryhmään. Iskä tiesi, että olimme maastossa. Jos me molemmat emme vastaisi viestiin välittömästi, päidemme yllä kiertelisi pian helikoptereita. Toinen skenaario oli, että äidille oli käynyt jotain. Äiti oli kiitänyt sairaalalle jo muutama päivä sitten, kun oli kuvitellut synnyttävänsä, mutta hänet oli tietenkin lähetetty kotiin. Hän oli lähtenyt sairaalalle taas aamuyöstä todennäköisesti turhaan.

    Uuno ei reagoinut mitenkään, vaikka puhelin piippasi uudelleen juuri kun olin saamassa sen auki. Molemmat viestit olivat kuin olivatkin iskältä. Ensimmäinen oli tekstiä, toinen oli kuva. Kuva oli jonkun muun ottama. Siinä iskä istui äidin sairaalasängyn laidalla äidin vieressä. Kummallakin oli sylissään vaaleanpunamyssyinen vauva.

    ”Onnea kaksin- ja kolminkertaisille isosiskoille”, ensimmäisessä viestissä luki. ”Aamulla syntyi kaksi tervettä tyttövauvaa.”

    Vastasin viestiin jotain mahdollisimman nopeaa ja kohteliasta. Sitten työnsin puhelimen takaisin taskuun. Se piipitti, mutta koska Eiran puhelin oli hiljaa, viesti oli vain Eiralta. Kun katsoin Eiran ilmeettömiin kasvoihin ja kohtasin hänen katseensa, hänen ilmeensä kuvasti samaa onttoutta kuin miltä minusta tuntui. Pikkusiskojen syntyminen olisi pitänyt olla ihanaa, mutta ei se tuntunut kerta kaikkiaan miltään.

    ”Aika rumia vauvoja”, Eira sanoi sitten Cozminan pyörivien korvien ylitse.
    ”Kaikki vauvat on Eira kauniita. Enkä mä ainakaan nähny edes niiden naamoja”, vastasin ja pyysin Uunolta taas käyntiä.
    ”Oli ne rumia. Kyllä ne näkee kun zoomaa. Ainakin se iskän pitämä näytti ihan iskältä. Voi raukkaa. Toivottavasti se toinen edes näyttäs ihan äidiltä. Niinku mä. Näkeehän sustaki mitä tapahtuu kun tyttöparka saa iskän nenän ja otsan…”
    ”Voiksä tulla meille yöksi?” kysyin Eiran höpinöistä piittaamatta.
    ”Siis Ilveksille?”
    ”Nii.”
    ”Voin. Mun pitää kyl soittaa eka iskälle. Mut kyl se käy. Mulla on sijaiskärsijänä nyt kaks aika rumaa vauvaa. Laukataan kilpaa tonne tielle asti.”
    ”Kyllä on muuten reilu kilpailu.”

  • #7767 Vastaus

    Inari
    Osallistuja

    Maailman tyhmin ääliö

    Tyhmä tyhmä tyhmä tyhmä tyhmä tyhmä!

    En menisi kyllä enää ikinä tallille. Tai näyttäisi naamaani.

    Vaikka kerran olisi vielä pakko mennä. Nimittäin palauttamaan Uuno. Sitten en enää ikinä poistuisi huoneestani ja Ilveksen talosta ihmisten ilmoille. En menisi edes ikkunoiden lähelle enää, ettei joku näkisi naamaani ja alkaisi nauraa.

    Miten ihminen voi olla näin tyhmä…

    Painoin Uunoa pohkeilla vielä vauhdikkaampaan laukkaan, vaikka se meni jo omilla hitailla äärirajoillaan. Sen korvat pyörähtivät minua kohti. Harvemmin tohdin edes laukata sillä, enkä laukannut kyllä ainakaan yksin maastossa. Uuno päätti kuitenkin totella vähän ensin epäröityään ja pidensi askeltaan entisestään. Minun oli päästävä nopeasti kauemmas tallilta kaikkien silmien alta, ja varsinkin kauas kaiken pahan alusta ja juuresta, Alexista.

    Karistin Alex-ajatukset mielestäni päätäni pudistamalla ja tuijotin Jätinmetsän polkuja Uunon korvien välistä. Oli jo hämärää. En kuitenkaan ajatellut lopettaa vielä ratsastamista. Ilmakin oli viileämpää kuin päivällä. Menisin takaisin vasta, kun Alex olisi varmasti lähtenyt.

    Mielikuvitukseni loihti laukkaamallemme polulle äskeisen muistoni siitä, miten Alex oli viimeinkin tullut Hopiavuoren hevostallille. Hänellä oli ollut tosi iso musta auto, jonka merkin tai mallin tai jonkin Eira oli kuiskannut korvaani haltioituneena. Minusta se oli ollut ihan kivan näköinen auto: kiiltävä ja naarmuton, vähän pölyinen ehkä. Sellainen vähäsen Hellon vanhan lelujeepin näköinen, kun se oli niin korkea. Olin yrittänyt nähdä sen ikkunoista ensimmäisen vilauksen Alexista — koska kuka muukaan tulija voisi olla — enkä ollut nähnyt kuin äärimmäisen epäselvän ihmishahmon. Vähän pörrötukkaisen, niin kuin Hello. Niin kuin Alex! Aika oli tuntunut pysähtyneen. Oli ollut kyse enää minuuteista: sitten Alex todella olisi täällä!

    Irvistin ja hytisytin itseäni Uunon selässä. Sitä pidemmälle en halunnut muistaa, vaan olisin tahtonut kaataa jotain liuotusaineetta korvaani ja polttaa aivoni — siis mikäli minulla edes aivot oli. Annoin Uunon hidastaa käyntiin. Se reppana huohotti raskaasti ja alkoi yskiä. Taputin katuvaisena sen kaulaa. Itsekään en tainnut olla tarpeeksi valpas ratsastaakseni muuta kuin käyntiä. Sitä paitsi olin viimein päässyt tarpeeksi kauas tapahtumista ja koko Alexista. Oli parasta kävellä, koska kävelemään Uuno joutuisi vielä monta tuntia ennen kuin kehtaisin palata. Mitä jos en palaisikaan koskaan, vaan veisin Uunon Taavin luokse lähitallille ja jättäisin sinne muiden haettavaksi johonkin hätätapaukseen vedoten? En joutuisi näkemään Hopiavuoren tallilaisia ja heidän ilmeitään, kun he katsoisivat minua ja muistelisivat tapausta…

    En edes tiedä, mikä tapauksessa oli pahinta. Varmaan todistajien määrä. Tietenkin koko luomakunta kerääntyi nimittäin katsomaan aina kun joku uusi ilmestyi. Hello oli autossaan kuuntelemassa musiikkia eli oikeasti jostain ihme syystä välttelemässä muita, kuten on muutenkin viime päivinä paljon tehnyt, ja Eetu ruuvasi jotain maneesin ovella. Se oli normaalia. Heti kun auton ääni kuului postilaatikoilta, tuvan ovi avautui ja portaille purkautui Tiituksen johdolla kaiken maailman Outia ja Hermania sen näköisinä kuin olisivat muka juoneet juomiaan kuistilla kaiken aikaa. Kuka siinä edes viihtyi: kuumalla kuistilla auringonpaahteessa? Kuuman juoman kanssa? Tuvan ikkunaankin oli painunut vielä pari naamaa sisäpuolelta. Eira syöksyi ensimmäisten joukossa tallista suuliin. Hän asettui minun ja Uunon vierelle ja tarttui sukaan niin kuin olisi koko ajan muka harjannut Uunoa, kun Camilla ja Oskari hiippailivat muka tosi luonnollisen näköisinä suulin pieleen nojailemaan karmia ja toisiaan ja tuijottamaan. Sonjankin piti juuri silloin harjata Morttia, ja jopa sen venäläisen Milanin pää pilkisti esiin tallin ovelta. Jos joku oli satulahuoneessa, taatusti hänkin jo silloin vilisti kuin rotta ylös vintin rappuja päästäkseen tuijottamaan tallin vintin ikkunasta… Sitten Eira sanoi sen, että kaikki huomaisivat muutaman kymmenen sekuntia myöhemmin, miten tyhmä olen ollut…

    ”Se on se Inarin Alex! Vitsi jos sillä on puoliverinen — vaikka itse asias mul on kyl vähä kiire kun mä hoidan Inkaa ja Surrea ja ratsastan Cozminalla — mut vitsi jos sillä olis ihan sairaan hieno kilpahevonen!”

    Eiran tokaisusta oli jo ainakin tunti, mutta silti se sai minut valittamaan ääneen Uunon selässä. Vitsit miten olenkaan tyhmä. Vaikka olin jo monen kilometrin päässä tapahtumista ja kaikista ihmisistä, minun teki mieli kynsiä kasvojeni iho irti ja kuolla Jätinkissankiven alla olevaan ketunkoloon. Uuno käveli kuitenkin vakaasti sen ohi. Se ei piitannut yhtään siitä, kuinka tyhmä olen. Toisaalta se ei tainnut varmaan edes huomata silloin pihassa, mitä seuraavaksi tapahtui. Sehän melkein nukkui, kun olin harjannut sitä viivytellen nähdäkseni Alexin ensimmäisenä!!

    Iso musta auto oli parkkeerattu maneesin puolelle: niin kuin melkein kaikki ekaa kertaa tulevat parkkeerasivat ennen kuin tajusivat tallipihankin olevan parkkipaikkaa. Ovi oli auennut, ja jännitys oli maistunut suussani raudalta. Keuhkoni olivat meinanneet räjähtää, kun ensimmäinen löysään skeittikenkään ja hieman liian suuriin collegehousuihin työnnetty jalka oli laskettu autosta pihan kamaralle. Siinä vaiheessa olin selitellyt itselleni, että autosta nousisi Alex mukavissa matkustusvaatteissaan. Olin ollut hieman pettynyt. Instagram-kuvissaan hän oli aina jossain kaukana radalla ratsastamassa hevosellaan, ja aina viimeisen päälle kilpavarustuksessa. Olin kai odottanut hänen pukeutuvan aina niin ja näyttävän prinssiltä tullessaankin… Mutta sillä kertaa Alexilla ei ollut ollut kilpatakkia, vaan monta numeroa liian suuri mutta muuten ihan uuden näköinen musta Adidaksen huppari löysien housujensa parina. Kihartuvat hiukset sentään olivat olleet tutun näköiset. Silloin muut olivat varmaan jo tajunneet, mutta minä en…

    Uuno pudisti päätään. Älä mieti sellaisia, Inari, se taisi höristä. Päästin ohjat roikkumaan ihan löysinä ja rapsuttelin Uunon niskaa. Miten voisin olla miettimättä sellaisia, Uuno? Mitä jos ratsastaisin Pihlajamäen raunioille ja jäisin niille asumaan? Jos joku tulisi etsimään minua, hän voisi viedä Uunon kotiin. Ilmoittaisin muuttaneeni elämään erakkona. Että minä en vielä tajunnut silloinkaan, kun Alex oli tullut sieltä autostaan…

    Olin jättänyt Uunon nuokkumaan suuliin ja kävellyt Alexia kohti. Oli tehnyt mieli juosta siitä huolimatta, että Alex oli pukeutunut kuin Hel– tai siis kuin koditon. Mitä lähemmäs olin päässyt, sitä enemmän havaintoja aivoni olivat rekisteröineet. Olipa Alex lyhyt. Varmaan minuakin lyhyempi. Iso auto ei ollutkaan hämännyt. Olipa Alex muutenkin pieni. Vaatteet taisivat itse asiassa olla vain suurin piirtein samaa kokoa, mitä Oskari tai se venäläinen Milan voisivat käyttää, eivätkä he olleet mitään isoja saati pulskia miehiä. Olipa Alexilla ohuet käsivarret, kun hän laajat hihansa kun valmistautui kättelemään irti maneesista pongahtanutta Eetua tervehdykseksi. Ja oliko tuo kynsilakkaa? Olipa… Alexilla… Kivat… Eyelinerit.

    Voi Uuno! Huolehtiikohan Eira sinusta, kun joudun jäämään Pihjalamäelle? Vaella itse takaisin kotiin tai edes naapuriin ruuan hajun perässä. Varmaan naapurin Taavikin on jo kuullut, miten siinä lopuksi kävi, niin etten voi sinua sinnekään taluttaa.

    Alexin autosta noussut tyyppi oli siis ihan ilmiselvästi nuori nainen, tai ehkä jopa ihan tyttö vielä, ja ihan pieni ja ohut. Ihan selvä tyttö siitä huolimatta, että oli pukeutunut jonkun toisen vaatteisiin. Varmaan Alexin vaatteisiin, olin ajatellut. Tietenkin siinä oli Alexin sisko. Heissähän oli paljon samaa näköä, siis mitä nyt Instagramin kuvista näki. Alex ei kuitenkaan noussut apukuskin paikalta. Auto oli tyhjä. No, minä olin kertonut Alexista kaikille, joten varmaan Alexkin oli kertonut siskolleen minusta. Sitä paitsi jos Alex oli niin kiva, niin varmaan hänen siskonsakin olisi. Silloin Eetu sai tartuttua kiinni Alexin siskon käteen ja ravistettua sitä.

    ”Hopiavuoren Eetu, tervetuloa”, Eetu sanoi. Kai Alex oli sanonut edes hänelle etukäteen, että lähettäisi siskonsa.
    ”Alexandra Tiederberg”, sanoi Alexin sisko.

    Ei ei ei ei ei ei ei! Kauhistunut ei ei ei -ajatukseni kuului aivoistani vieläkin yhä uudelleen. Pysäytin Uunon keskelle leveää polkua ja hieroin naamaani kaksin käsin. Kaikki vaatteeni tuntuivat oikein erityisen ahdistavilta ylläni. Teki mieli ottaa kypäräkin pois ihan niin kuin se olisi haitannut hengittämistäni. Sen sijaan läpsyttelin korviani ihan niin kuin siitä syntyvä ääni voisi sulattaa koko typerän tapauksen pois muististani. Että minun Alexini, josta olin nähnyt unta melkein joka yö, ja josta olin haaveillut yhtä typerästi kuin Eira suurin piirtein kaikista pojista, olikin…

    Olin nähnyt kaikkien muiden ilmeet sitä mukaa, kun Alexandra oli esittäytynyt heille. Ainoastaan Eetu ei kohotellut kulmiaan, koska oli puhunut uuden tallilaisen kanssa puhelimessa. Alexandra ei ollut tainnut huomata mitään. Minuakin hän oli tervehtinyt niin kuin kaikki olisi ollut ihan kunnossa: heti Eetusta irti päästettyään tarttunut oikealla kädellä käteeni ja vasemmalla puristanut käsivarttani iloisena tapaamisestamme. Sanonut ”ihana vihdoinki nähdä sut Inari! Vitsi mä oon odottanu että mä pääsen tänne!”

    Olipa ihana nähdä, tosiaan. Olin odottanut Alexia enemmän kuin mitään muuta ikinä. Ohjasin Uunon kotia kohti. Pahinta ei tainnutkaan olla se, että kaikki olivat nähneet miten tyhmä minä olen. Eniten sattui se, että olin kuvitellut koko Alexin itse ja ihastunut johonkuhun sellaiseen, jota ei ole olemassa.

    • #7768 Vastaus

      Camilla
      Valvoja

      Hei, hei, nyt tapahtuu äkkiä! Mut en osannut odottaa vastaavaa juonen käännettä. Inarille tekisi mieli antaa iso hali ja sanoa, ettei se mitään. Mielikuvituksessa on helppo luoda kuvia asioista, ja kamalinta on, kun ne eivät kohtaakaan todellisuuden kanssa. Toinen odottanut kuin kuuta nousevaa toista saapuvaksi ja yhtäkkiä edessä on jotain, mitä ei osannut ajatella. Inaria ei voi syyttää tilanteessa pikkumaiseksi, enkä itsekään olisi tilanteessa osannut epäillä.

    • #7775 Vastaus

      Marshall
      Osallistuja

      Mä aloin lukeen tätä just sellasella sipsipussi esiin-fiiliksillä heti parin virkkeen jälkeen. Ja mulla oli vaikeuksia lukea järjestyksessä eikä vaan skippailla ettiin että mikä koukku tässä on, koska malttamaton mieli haluaa tietää heti mehukkaimmat kohat!
      Inarin olotila on kyllä kuvailtu niin älyttömän hyvin että pystyin hyvin elävästi muistaan omasta elämästä tilanteita kun on tuntunu hyvin samanlaiselta.

  • #9680 Vastaus

    Inari
    Osallistuja

    Meidän ensimmäinen hevosemme

    Uuno katseli rauhallisena karsinastaan, kun yritin nieleskellä palaa kurkustani. Talli tuoksui makealta heinältä, niin kuin aina iltaisin, kun hevoset rauhoittuivat yöpuulle ja söivät viimeisiä heiniään. Välillä sitä ei haistanut, kun nenä meni tukkoon, mutta aina välillä pystyin.

    Oskari teki lähtöä ja kolisutteli vaimeasti varustehuoneessa. Olin kuullut samat kolinat miljoona kertaa, niin kuin Uunon hengityksenkin, ja satunnaiset pärskähdykset kauempaa. En ollut viime aikoina käynyt tallilla niin usein kuin olisi pitänyt.

    Olisi pitänyt nauttia Uunosta enemmän. Se, reppana, ei ollut mikään metka poni eikä sutjakka puoliverinen, mutta se oli minun ja Eiran ihan oma hevonen. Ja hyvä hevonen se oli ollutkin. Se oli opettanut meidät kärsivällisesti ratsastamaan, eikä se ollut ikinä tehnyt meille pahaa, vaikka välillä me olimme tehneet vahingossa sille. Sen silmät olivat aina seuranneet minua illalla, kun olin ollut lähdössä, ja koulun jälkeen tullessani se oli lompsinut laiskasti portille tervehtimään. Sen kanssa oli laukattu pellonreunassa, uitukin Jätinmontolla, ja opeteltu ravaamaan suoraa linjaa. Olin pudonnut sen selästä monta kertaa, ja aina silloin se oli jäänyt odottamaan ja ihmettelemään. Joskus olimme pudonneet molemmat samaan aikaan Eiran kanssa, kun toiselta oli mennyt tasapaino ja toinenkin oli vedetty vahingossa mukana alas. Ikinä ei ollut sattunut liian kovaa.

    Isällä ei olisi enää mitään syytä maksaa Uunoa, jos äiti, Eira ja kaksoset eivät menisi takaisin kotiin. Eikä äiti ollut menossa. Hän oli istuttanut meidät Eiran kanssa vasta toissailtana Ilveksen pöydän ääreen ja sanonut, että äidin ja isän oli aika jatkaa eri teillä, mutta että isä varmasti rakasti meitä tyttöjä, kunhan saisi jostain apua. Eira oli tuhahdellut, että kauan se äijä olikin saanut äitiä hakata, mutta minä olin ollut hiljaa. Äidin ja isän ero oli paljon muutakin kuin äidin ja isän ero.

    En asuisi lapsuudenkodissani enää ikinä. Oli sieltä paljon ihaniakin muistoja. En myöskään aikonut nähdä isää enää yksin ikinä. Todennäköisesti en näkisi sitten Ringoakaan, eikä sillä olisi kovin hyvä loppuelämä.

    Niin ja Uuno lähtisi lopulta, jos joku sen huolisi, ja pahimmassa tapauksessa se lähtisi niin, ettei kukaan edes haluaisi sitä. Meidän ensimmäinen hevosemme, ja minun viimeiseni, josta en ollut ymmärtänyt nauttia tarpeeksi, kun oli vielä aikaa.

    • #9681 Vastaus

      Ilona Eronen
      Osallistuja

      Vanhempien ero on kriisi myös lapsille. Jestas mä muistan kun nuorena mun hyvän kaverin perhe hajosi, miten raskasta aikaa se oli perheen jälkikasvulle, jotka olivat varmaan silloin jotain just Eiran ja Inarin ikiä – eli ymmärsivät kaiken. Tietenkin se on tässäkin tapauksessa raskasta lapsille, vaikka vanhempien ainoa oikea teko onkin erota. Se on aina kriisi, kun perhe menee rikki eikä elämä voi enää koskaan palata ennalleen.

      Jos se on pelkästään rahasta kiinni, niin ei Uuno oo mihinkään menossa. Uskon viimeiseen asti, että nokkelat tytöt keksivät kyllä keinot pitää sen itsellään. Saisivatpa katkottua samalla viimeisetkin säikeet sinne isään, kun ei tarvitsisi olla taloudellisesti riippuvainen siitä. Jotenkin ne työ- ja koulujutut nivoutuvat vielä tarinan tähän osioon loogisesti, ihan varmasti.

      Ringo käy sääliksi kovasti. Voisinpa adoptoida kaikki maailman eläimet – oikeiden lisäksi näköjään myös kuvitteelliset – ja suojella niitä kaikelta. Mutta kun en vissiin voi.

    • #9682 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Eli ei ollut eka kerta kun Helmipuron isä löi, kuten toisaalla jo aavistelinkin. No, toivottavasti oli kuitenkin vika kerta. Sekopäinen kontrollifriikkihän se on myös. Tämä on vaikeata kaikille, mutta ehkä ja toivottavasti naisväen elämä tästä alkaa kuitenkin muotoutua jollekin mallille. Mutta ei Uunoa mihinkään! Eetuhan nyt muutenkin pitää säälihintoja tallillaan ja siinä on kaksi maksamassa. Tietysti jos Uuno lähtee, niin Sonjalla voisi olla käyttöä vaikkapa Eiralle Aaveen hoitajana tai jotain…

    • #9683 Vastaus

      Marshall
      Osallistuja

      Järkevä päätös Inarin ja Eiran äidiltä että eiköhän tämä avioliitto ollut tässä, vaikka helppoja aikoja ei ihan heti tiedossa ookkaan. Ei lapsilla eikä aikuisilla. Mutta varmasti se siitä alkaa muotoutuun, paljo parempaan, mutta käykää hakemassa Ringoki turvaan sieltä!
      Ja toistan vielä samaa että ei Uuno saa mihinkään lähtä, kyllä sen kanssa jotaki keksitään. Se on kuitenki ollu jotenki niin yksi näitä Hopiavuoren pilareita että koko maisemahan siinä muuttuu jos se katuaa.

    • #9721 Vastaus

      Noa
      Ylläpitäjä

      Olisi pitänyt.
      Vitsit, miten mä vihaankaan sitä, kun alkaa päänsä sisällä miettimään ja jossittelemaan. Olisi pitänyt tehdä enemmän, olisi pitänyt jaksaa ja ehtiä ja haluta ja vaikka mitä. Aina vain pitäisi. On niiiiin kamalan raskasta ihmiselle todeta aina jälkeenpäin, että eipä tullut sitäkään tehtyä niinkuin olisi pitänyt. Kun kuka sen määrää, mitä pitäisi tai olla pitämättä?
      Vaikka ymmärrän sen niin hyvin, että ensimmäinen ajatushan se on, että olisi pitänyt. Nyt kun on konkreettista, että se rakas lemmikki olisi todennäköisesti lähdössä pois, niin tottakai sitä ajattelee kaikkea sitä mitä olisi pitänyt tehdä, eikä sitä mitä kaikkea on jo tehty. Onneksi Inari ajattelee niitäkin asioita joita on jo tullut tehtyä ja pystyy tällaisellakin hetkellä myös miettimään niitä hyviä muistoja. Vaikkei Uuno mikään maailman hienoin hevonen ole, on se silti ollut Helmipurojen tytöille korvaamaton. <3

      Outoa olisi, jos Uuno lähtisi. Olisihan se kummallista katsella Hopiavuoren hevosia ilman, että Uuno on siellä mukana. Mutta niinhän se vain menee, että joskun tarvitsee luopua. En osaa yhtään arvella miten tässä käy; lähteekö Uuno todella ja tytöt saavat uusia hevoskuvioita, vai jääkö sitten kuitenkin tavalla tai toisella.

      Mutta voi Ringo, kyllä mun sydän vähän kylmeni sitä ajatellessa </3

  • #10040 Vastaus

    Eira
    Osallistuja

    Olin tehnyt kaiken, minkä olin keksinyt. Lisäksi olin tehnyt kaiken, minkä kaikki muut olivat keksineet. En ollut saanut Otsonmäeltä tai lähikunnista sellaista työtä, josta saisi tarpeeksi rahaa. Karsinavuokra vielä ehkä onnistuisi, mutta hevosen mahdollinen sairastuminen kävisi aina kalliiksi. Tätä hevosta kukaan ei halunnut myöskään ylläpitoon niin, että kulut laitettaisiin puoliksi, vaikka olin kuinka kysellyt. Ratsastuskoulun Riittakaan ei tarvinnut toista isoa osaamatonta hevosta, kun kuulemma sellainen oli jo yksi aikuisten alkeistunneilla. Istuin tietokoneelle, koska muuta ei ollut enää tehtävissä, ja pelkäsin, ettei edes tämä onnistuisi.

    Työhevosrotuinen kiltti ratsu

    12-vuotiaaksi kääntyvä eestin raskas vetohevonen etsii uutta kotia. Myös ylläpitomahdollisuus.

    Tämä ori osaa mennä eteen ja taakse, mutta ei paljon muuta. Luotettava, maastovarma, liikennevarma, hyvä käsitellä. Toiminut viime vuodet ratsuna. Osaa mennä kärryjenkin kanssa sinne minne käsketään.

    Hintapyyntö 1500 e. Mukaan kaksi vuotta vanha hyväkuntoinen satula ja muut hevosen omat varusteet. Tarjoa. Hyvä koti on hintaa tärkeämpi.

    Niihin muutamiin typeriin riveihin tiivistyi kaikki Uunosta: minun ja Inarin ensimmäisestä hevosesta.

    • #10042 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Snif. Tämä toki oli odotettavissa, mutta silti niin ikävää. Voi kun jotakin nyt ilmaantuisi. Tai ainakin Uuno löytäisi hyvän kodin.
      Ikävästä teemasta huolimatta haistan tässä kuitenkin mahdollisuuden johonkin uuteen. Jos Uuno saa uuden kodin, niin sittenhän Eira olisi ilman hevosta. Ja Hopiavuoressa on on useampia hevosia ilman hoitajaa… Sonja esimerkiksi on sellainen kermaperse, että sille kelpaisi kyllä hyvinkin luotettava hoitaja, joka pitäisi Aaveen hengissä silloin kun hän itse on estynyt.

    • #10043 Vastaus

      Marshall
      Osallistuja

      Kuten jo Sonja sanoki, olihan tämä odotettavissa mutta silti ikävää. Kävi miten kävi niin toivottavasti lopputulema on hyvä. Joko joku ratkasu millä Uuno saa pysyä Hopiavuoressa tai että uusi koti on hyvä paikka.

      Sivussa kyllä ootan että mitä mahtaa olla suunniteltuna Eiranki hevostelujen suhteen, vai onko mitään. Ja kyllähän tallilta löytyy useampiki hoidokki kuin ratsuki alle.

    • #10044 Vastaus

      Ilona Eronen
      Osallistuja

      On tietenkin kauheaa ja Eiran elämässä sillä hetkellä maailman isoin asia, jos Uuno lähtee. Mietin tätä hommaa ja sen kiinnostavuutta nyt kuitenkin vähän laajemmin ilmiön tasolla.

      Usein virtuaalitalleilla kirjoitetaan hevosten ostamisesta, mutta myymisestä harvemmin — onhan usein tavoitteena pitää hevonen loppuun asti, ja lopetus syystä tai toisesta tarjoaa tavallaan ehkä enemmän raflaavaa kirjoitettavaa kuin myyntiprosessi. Jos hahmon ja hevosen suhdetta on rakennettu pitkään, voi olla vaikea löytää syytä myymiselle. Tässä meillä on kuitenkin uskottava pohja sille, ja sen ansiosta saamme seurata jotakin kohtalaisen uutta: en ole montaa kertaa lukenut virtuaalitallilla tarinajatkumoa tuiki tavallisen puskaratsun myymisestä etenkään juuri sen myyjän näkökulmasta. Ehkä todennäköisemmin jonkun kisakireän puoliverisen myynnistä saattaisi löytyäkin tarinoita, voisin kuvitella. Aiheen arkisuus ja tavallisuus tekevät taas kerran siitä erityisen, koska kaikki eivät kirjoita samaa — vähän samalla tavalla kuin kaikista tavallisin virtuaalihevonen erottuu nykyään joukosta, kun kaikki ovat niin erikoisia.

      Totta kai kaikki toivovat myymälleen hevoselle hyvää uutta kotia, mutta ostajia on joka lähtöön niin kuin on myyjiäkin. Seuraan mielenkiinnolla, kuinka seikkaperäisesti tästä myyntihommasta saadaan kuulla. Luulen kuitenkin, että kaiken taustalla on jokin tietty juoneen tai hahmojen elämänvaiheiden etenemiseen liittyvä syy saada Uuno pois kuvioista, jotta tilalle mahtuu uusia tuulia. Spekuloin ehkä sitten seuraavassa jaksossa taas vähän lisää, mutta veikkaan, ettei tätä myyntihommaa jäädä lopulta ihan kauhean pitkäksi aikaa pyörittelemään. Aina on toki mahdollista, ettei mun kristallipallo toimi ihan täydellä teholla ja saan olla väärässä.

  • #10157 Vastaus

    Eira
    Osallistuja

    Ensiviikolla

    Uuno katseli minua luottavaisesti, kun hinkkasin sen kyljestä rapaa. Se oli mennyt taas rapalätäkköön makaamaan ja johtanut muutkin sinne perässään. Yleensä olisi harmittanut raastaa siitä sitkeäksi kuivunutta rapaa ennen ratsastusta, mutta ei nyt. Tämä ei ollut vielä viimeinen ratsastukseni ensimmäisellä omalla hevosellani, mutta silti yksi viimeisistä.

    Uunosta oli tullut kaksi soittoa. Kaksi. Ensimmäisessä sitä oli kyselty Poolanmetsään jonkun takapihalle, mutta olin sanonut harkitsevani asiaa. Kaikkihan tiesivät, että Poolassa asui vain hulluja ja ääliöitä, niin ettei siellä hevosen voinut olla kauhean hyvä elää. Toinen soitto oli kuitenkin ollut onneksi lupaavampi. Se oli tullut joltain Karhonmäen Anjalta, joka oli ihan outo tyyppi minulle, mutta kuulosti hevosihmiseltä ja vieläpä aika kiltiltä. Uuno tarvitsi kiltin ihmisen.

    Se Anja oli tykännyt puhua. Itse asiassa hän oli kuulostanut aika paljon Hellon äidiltä, ja olin kuvitellutkin hänet heti Hellon äidin näköiseksi myös. Hänellä oli ollut lapsiakin, ja siitähän Uuno tykkäisi. Mielikuva Uunosta Ilveksen Ailin ja lapsi-Hellon ja lapsi-Allun hevosena ei tuntunut niin pahalta kuin ajatus Uunosta Poolanmetsässä, vaikka Poola olikin lähempänä. Anjan lapsien nimet olivat sitä paitsi Eija ja Inka, niin että Uuno saisi olla tyttöjen kanssa. Oli siellä joku Juhanikin, mutta ei se nyt niin haitannut. Sitä paitsi varsinkin se niiden Eija vaikutti aivan sairaan kivalta tyypiltä äitinsä puheiden perusteella, ja sillä oli aika hieno nimikin.

    Silti nyt, kun Uuno oli oikeasti lähdössä…

    Annoin piikkisuan pudota ja halasin Uunon kaulaa, vaikka uudesta vaaleanpunaisesta Helly Hansenin takista tuli kuinka harmaa. En minä halunnut Uunosta eroon. En millään. Vaikka se oli kuinka köntys, ja vaikka kuinka sain ratsastaa Cozminalla ja kaikilla, niin ei mikään hevonen ollut sama asia. Uuno pörisi hiljaisia hörähdyksiään, joita ei oikeastaan kuullut, mutta tunsi poskea vasten. Tuntui kuin ne Karhonmäet olisivat tulleet varastamaan hevoseni ja pilaamaan elämäni. Vaikka eivät ne tulleet. Ne olivat pelastaneet Uunon elämän.

    Pussailin Uunon silmäkulmia, kun Sonja tuli siihen suuliin pällistelemään. Hän sanoi jotain että moi, ja jotain Uunon lähdöstä. Mitä varten koko maailma tahtoi tulla siihen vahtaamaan ihmisen viimeisiä hetkiä hevosensa kanssa?
    ”Mee pois”, käskin Sonjaa.
    Hän vähän niin kuin kavahti ja nosti leukansa pystyyn. Muistin yhtäkkiä Mortin, joka oli tehnyt samalla tavalla, kun olin kerran epähuomiossa huiskinut sitä kauemmas samalla lailla kuin Uunoa ja kärpäsiä huiskitaan.
    ”Siis mä tarkotin että kun Uuno, tai siis mä haluaisin mennä sen kaa ihan kahdestaan nyt maastoon, kun se ei oo enää kauaa, tai siis”, selitin ja tunsin surua Sonjankin puolesta. Mortin takia. Ja sen takia, että olin tiuskaissut.
    ”Joo mä ymmärrän”, Sonja sanoi, vaikka olin ollut kuinka äksy, ja vilkaisi Uunoa.
    ”Tää lähtee ensviikolla”, kerroin ja oikein puristin vatsalihaksia, että ääni olisi pysynyt vakaana. Ja Uunon kaulaa, ettei se olisi lähtenyt ensiviikolla.

    Maastossa puhuin Uunon kanssa kaikki asiat halki. Oli tärkeää, että se tiesi, että se oli edelleen hyvä hevonen. Sille ei saanut jäädä sellaista käsitystä, että laitoin sen pois, koska siinä oli muka jokin vika. Menimme pelkkää käyntiä Pihlajamäelle ja katselimme sen huipulla, miten vihreitä puut edelleen olivat. Se oli sama paikka, jonne ihan ensimmäinen maastoretkemme oli suuntautunut. Silloin Inari oli tullut fillarilla mukana ja ratsastanut paluumatkan Koiviston Askon tallille, jossa Uuno oli silloin majaillut. Me olimme olleet varmaan suunnilleen saman ikäisiä kuin se Karhonmäen Eija. Minä olin halunnut puoliverisen, mutta iskä oli sanonut, että Uuno oli parempi hevonen meille, ja paras se oli ollutkin.

    ***

    Uunon tarina jatkuu, mutta ei enää meillä. <3

    • #10158 Vastaus

      Marshall
      Osallistuja

      Katoin jo Keskustan puolelta kun Uunolle tarjottiin kotia, ja ai että miten loistavaa on että koti löyty! Vaikka samaan aikaan kyllä harmittaa Eiran ja Inarin puolesta että tässä tilanteessa ylipäätään ollaan. Ensihevonen on kuitenki aina se eka, ja olkoon kuinka hyvä koti tiedossa tahansa niin tilanne on vaikea.
      Pieni lohtuhan ainakin Eiralla on se että se saa liikuttaa Gozminaa ja vähän muitaki hevosia, niin täydestä hevosettomuudesta ei joudu kärsiä.

Vastaa aiheeseen: Uuno
Tietosi: