Vakava Vanhaniemi

Etusivu Foorumit Spin-off -päiväkirjat Vakava Vanhaniemi

Tämä aihe sisältää 84 vastaukset, 12 kirjoittajaa, ja siihen kirjoitti viimeksi  Eetu Hopiavuori 1 viikko sitten.

  • Julkaisija
    Viestit
  • #2744 Vastaus

    Camilla
    Valvoja

    Entinen sotilas, nykyinen Eetun oikea käsi. Voiko vakava ilme muuttua joskus hymyksi?

  • #2746 Vastaus

    Camilla
    Valvoja

    Mitä se elämä oikeen on?
    Kello 6.00. Murahdin itsekseni. Tänään oli vapaapäivä. Eetu oli sanonut, että pidä vapaapäivä. Olin ollut juhannuksen töissä, mutta ei se minua haitannut. Paskan lappaminen oli loppujen lopuksi enemmän hauskaa kuin tylsää. Kierähdin ympäri. Suljin silmät. Näin vain mustaa. Uni ei enää tullut. Kierähdin uudestaan ympäri, koska en halunnut nähdä tyhjää tyynyä, joka kuin odotti nukkujaansa. Mutta ei se tulisi. Ei enää ikinä. Tyyny oli yksinäinen. Asia, jota minun oli vaikea myöntää. Niin olin minäkin. Lämmin kainalo puuttui. Joku, jota halata illalla. Joku, jota pussata aamulla. Joku, joka paistaisi lettuja, koska minä en osannut. Minä aina tein taikinan.

    Se sanoi, että se lähtee syksyllä Ouluun opiskelemaan. Kyllä se oli tiedossa. Olin valmis lähtemään mukaan. Mutta se sanoi, ettei matkalaukussa ollut minulle tilaa. Käännyin selälleni ja tuijotin valkoista kattoa. Miksi Eetu oli käskenyt minut pitämään vapaapäivän? Mieluummin olisin töissä. Saisin ajatuksen muualle. En olisi yksin kotona. Hopiavuoressa olisi Hello hupsun olemuksensa kanssa, Eira mairattamassa, ihmisiä olisi ja menisi, porukka tervehtisi, hulluimmat uskaltaisivat pyytää apua ja minä jopa saattaisin hymyillä. Naurahdin itselleni. Milloin minusta oli tullut niin naurettava? Ouluun lähtijä oli todennut, että olen liian suora, liian menevä, koska tykkäsin mennä viikonloppusin kavereiden kanssa tai hänen kanssaan. En pitänyt kotona makaamisesta, mutta sitä tein juuri nyt.

    Kaivoin puhelimen esille. Katsoin somet läpi. Ei mitään uutta. Avasin kuvagallerian. Siellä oli ”koita vittu nyt jo elää” – albumi. Siellä oli kuvia meistä, koska en halunnut vielä poistaa niitä, en halunnut unohtaa tai salaa toivoin, että se ilmestyisi ovelle, pyytäisi anteeksi ja voisin siirtää kuvat taas muualle. Tuhahdin. En osannut enää itkeä. Ensimmäisenä päivänä olin itkenyt, sen jälkeen vain ollut ja tuijottanut kattoa. Kaveritkin olivat suurimmaksi osaksi jääneet. Kukaan ei enää pitänyt yhteyttä, koska olivat myös toisen kavereita, mutta se taisi olla tärkeämpi henkilö. Selasin kontaktini läpi. Eetun numero pysähtyi ruudulla. Muiden hopiavuorelaisten numeroita minulla ei ollutkaan. Olin niin omissa maailmoissani, etten ollut nähnyt vaivaa tutustua ihmisiin. Minulla oli ollut kavereita ja se Yksi.

    Nousin istumaan ja avasin kuvagallerian uudestaan. Poistin siitä albumista jokaisen kuvan yksi kerrallaan. Ei tuntunut pahalta, vaikka haikea olo olikin. Huokaisin ja otin yksinäisen tyynyn. Tyynyliina pyykkiin ja tyyny kaappiin odottamaan mahdollisia yövieraita. Olo oli jo hieman parempi. Vedin lenkkivaatteet päälle ja astuin ulos. Kynnyksellä totesin, ettei mieleni tehnyt. Katsoin tallitakkia ja se tuntui hyvältä. Tunsin hymyilevän vähän.

    Kello oli 8.00. Ajoin Hopiavuoren kohti. Voisin viettää päivän Pasin kanssa, käydä kävelyllä, ehkä jopa ratsastaa. Eetu kuitenkin tarvisi apua jossain. Tai sitten voisin juoda kahvia terassilla ja puhua oikeasti jopa asioista. Ei enää säästä, vaan asioista. Ehkä minä vielä hymyilisin, kun ajaisin takaisin kotiin. Ehkä illalla olo ei olisi enää yksinäinen.

    • #2747 Vastaus

      Tiitus
      Valvoja

      Jee, Camillan elämää tallin ulkopuolelta! Mutta sitten se onkin yksin sängyssä makaamista typerän tyynyn vieressä, mikä vain muistuttaa siitä Yhdestä. Siitä, joka on vielä typerämpi kuin sanoo, ettei laukkuun muka mahdu. Ja toi on muuten tosi hauska tapa ilmaista asia! Tykkäsin myös tuosta, ettei osaa tehdä lettuja, mutya taikinan kyllä.

      Hyvä, että Camilla lähti tallille. Toivottavasti hän päätyy terassille kahville juttelemaan asioista jonkun kanssa. Vaikkei nyt heti siitä kuinka on yksinäinen, mutta edes jostain muusta kuin säästä.

    • #2749 Vastaus

      Sebastian
      Osallistuja

      Mä tykkään tästä kirjoitustyylistä kyllä tosi paljon! Ei liian paljon käytännönasiaa, vaan painotus on enemmänkin hahmon päänsisäisissä tapahtumissa. Siitä ehdottomasti propsit sulle!

      Mua jäi nyt todella paljon kiinnostamaan, kuka on saanut Camillan noin haikeaksi. Onneksi hän on löytänyt lohtua Hopiavuoresta ja sen väestä. Kun pääsee kotoa pois johonkin muualle, kummasti ne negatiiviset tunteet ja ajatukset jää sinne kotiin eivätkä piinaa mukana. 🙂 Kääntöpuolena tosin juuri tuo, että kotiin palatessa ne sitten taas muistuttavat olemassaolostaan. Kyllä me hei vielä saadaan Camilla nauramaan!!

    • #2754 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Mä olen lukenut niin monta eroa, ja tämä on erilainen kuin muut: tästä puuttuu maailmanloppu. Ei se helppoa ole tässäkään. Mutta Camilla uskoo eronjälkeiseen elämään. Hän on ollut menevä, ja vaikka kaverit ovatkin vähän jääneet, ihan kuin hän uskoisi, että uusia löytyy tai vanhat palaavat, ja sitäpaitsi Hopiavuoressa on jonkinlaista liikehdintää. Ja sinnehän voi mennä vähän niin kuin mökille. 😀 Vielä pari vuotta sitten mulle olisi ollut tosi outo ajatus, että joku menee vapaapäivänään työpaikalleen ihan vaan olemaan, mutta eipä vain enää. Kun pääsi oman alan hommiin, joista oikeasti tykkää, ja jossa käy samanlaisia ihmisiä kuin mä, niin kyllä niiden kanssa ihan hengailisikin. Vaikka en mä kokeita kyllä istuisi korjaamassa ilta toisensa perään ilman palkkaa!! :DD Mutta oikeasti: elämä jatkuu lopulta. Tämä taitaa olla ensimmäinen lukemani ero, jossa se on selvää, vaikka surettaa. Jopa mun vellomisesta tykkäävä mieleni pitää vaihtelusta: siitä, että joku keksii kertoa tällaisen tutun sadun uudella tavalla!

      Olet saanut jo palautetta yksityiskohtiin keskittyvästä kerrontatavasta ja hiotuista ilmaisuista, ja niistä tällä kertaa olisin ensimmäisenä kehunut myös. Mutta kun se on tehty jo, puhutaan toisesta esiin nousevasta jutusta: Camillan hahmosta. Tämä ja edellinen tekstisi ovat tuoneet tosi paljon lisää hahmoon. Jokainen hahmo aloittaa tällaisen pitkän tarinan luonnoksena tai parhaassa tapauksessa karikatyyrinä, ja kehittyy sitten kokonaisemmaksi tarina tarinalta. Nyt olet kuitenkin parilla tarinalla saanut vietyä Camillan jo ihan tosi pitkälle. Jäänkin odottamaan, puhuuko hän muille. Hän on toki sanonut vuorosanoja jo aiemmin, mutta silloin hän oli paljon aikaisempi ja jäykempi versio itsestään. Muiden on helppo lähestyä häntä hevosasioiden merkeissä ja kirjoittaa hänet tarinoihinsa tallityöntekijän ominaisuudessa, mutta ihan vain ihmisenä emme taida Camillaa vielä kauheasti tuntea. Ajatuksia on nyt nähty, mutta ainakin itse tarvin nimen omaan sitä kommunikoinnin kuvausta aina ennen kuin uskallan yrittää kirjoittaa oman versioni hahmosta. Camillassa toki on jo monta sellaista piirrettä, joihin tarttua, mutta osa saattaa olla ihan itse kuvittelemiani. Jos minun täytyisi nyt jatkaa tästä ja kirjoittaa hänet aloittamassa keskustelua kuistilla, sijoittaisin hänet pihatuoliin selkä suorana, aluksi selkänojaan nojaamatta ja sitten rentoutumaan: pitämään kahvikuppia sylissään ihan kahdella kädellä, hymyttömänä, katsomaan lähinnä kahviin puhuessaan ja vain vilkaisemaan välillä puhekumppaniaan. En osaisi yhtäkkiä kyllä aavistaakaan, mistä hän puhuisi, ja miten hän liittyisi keskusteluun, vai täytyisikö hänet liittää.

  • #3275 Vastaus

    Camilla
    Valvoja

    Itseäni varten
    Tulevana viikonloppuna olisi jokin Eetun keksimä perheleiri. Mahtava idea, ja autoin miestäni minkä kynnykseltä kykenin. Mies oli stressaantunut, mitä hän ei myöntämään pystynyt, mutta myös innoissaan. Hopiavuoressa olisi vielä entistä enemmän touhua ja tohinaa. Odotin jo hieman syksyä. Hellepäivät eivät olleet minun juttuni. Tulin vain äkäiseksi. Olin kuitenkin hieman vihjaillut Eetulle, että pysyisin mielelläni pois jaloista perheleirin aikaan. Nousisi vain huonot muistot mieleen. Vaikka auttaessani miestä tein aina jotain eri tavalla kuin piti ja lopulta varmistin melkein joka asian Eetulta, ettei se stressaisi enempää. Niin pohjalainen se oli.

    ”Milloin susta on haaveilija ollut?” kuului naurahdus vierestäni.
    Käännyin katsomaan unista miestä. Se aina nukkui minua pidempään ja joskus tahallani herätin sen.
    ”Työasioita vain”, hymähdin.
    ”Sulla vissiin sit menee hyvin”, mies silitti päätäni.
    Miksei näin enää voinut olla? Tai miksi asiat oli nyt näin. Yksinäinen tyyny oli löytänyt tiensä takaisin viereeni löytäen omistajansa tai ennemmin vierailijansa.
    ”Joo, aloitan syksyllä oppisopimuksella opiskeleen hevosenhoitajaksi”, virnistin miehelle yrittäen piilottaa epävarmuuttani, jonka miehen läsnäolo toi esiin.
    ”Luulin, et sää tähtäät korkeelle. Insinööriksi tai jotain”, mies totesi hieman tuhahtaen, mutta pehmensi ääntään ja veti minut kainaloonsa.
    Olin aikeissa vastata miehelle jotain, mutta en jaksanut. En ollut tilivelvollinen sille enää. Minua ei huvittanut selittää sille asiaa, jota se tuskin ymmärtäisi. Eikä sitä oikeastaan kiinnostaisikaan. Ei sitä ollut ikinä kiinnostanut lähteä seurakseni tallille. Isoja olentoja ja hysteerisiä pikkutyttöjä, niin se oli sanonut.
    ”Milloin sää lähet Ouluun?” katsoin miestä kysyvästi suoraan syvänsinisiin silmiin.
    ”Viikon päästä”, mies sanoi haikeasti.
    Käännyin selkä miestä kohti sulkien silmäni ja pidättelin kyyneleitä. Pari tipahti silti tyynylle jättäen siihen märät läntit.

    Ei tässä näin pitänyt käydä. Olin pitkästä aikaa lähtenyt ulos vanhojen kavereiden kanssa muutamille. Olin törmännyt siihen Yhteen ja nyt löysin itseni kotoa nukkumasta hänen vierestään. Oli hetken ollut niin tuttua ja turvallista, mutta kylmä todellisuus iski: Ei se ollutkaan vain pahaa unta, vaan totta. Ei meitä ollut, vaikka pari sekuntia aamulla luulin toisin. Mutta olonikin oli erilainen. Mieleni ei tehnyt enää hautoa miestä suudelmiin. Lämmin olo velloi sisällä, mutta perhosia ei lennellyt enää vatsassa.
    ”Cami… Mulla on ollut niin kauhea ikävä sua”, mies sanoi hiljaa. ”Ehkä me tehtiin virhe. Ehkä mää olin hätäinen. Uskoks sää, et meillä ois vielä…?”
    ”Viljami, ei. Mää välitän susta, tuun aina välittämään. Tehtyy ei saa takas. Mun on aika alkaa elää itselleni. Me revittiin vain toisiamme hajalle. Ymmärrän sen nyt”, painoin suukon miehen otsalle ja sipaisin hänen poskeaan.
    Se olisi viimeinen kerta. Ei sattunut. Tuntui hyvältä. Kuin olisin viimein vapaa.

    Nousin ylös sängystä ja suuntasin suihkuun. Pesin hiukseni vadelmatuoksuisella shampoolla. Enkä Viljamin lempituoksulla: vaniljalla. Oli kuuma päivä tiedossa, mutta töihin oli mentävä. Ehkä joku innostuisi lähtemään uimaan kanssani työpäivän jälkeen. Onneksi Eetu oli luvannut minulle myöhäisemmän aamun. Vedin juoksuhousut jalkaan ja väljän topin päälle. Niillä ehkä kestäisi helteen. Viljami seurasi minua katseellaan hieman hölmistyneenä sängystä.
    ”Usko pois, Einstein, me ollaan parempia erikseen kuin yhdessä. Sua oottaa Oulu ja mulla on koti täällä. On mun aika elää itseäni varten”, hymyilin miehelle.
    Laittaessani ovea kiinni tuntui hyvältä. Olin kuin avannut uuden luvun elämässä. Ehkä yhdessä vietetty yö ei ollutkaan huono ratkaisu. Kuin palaset olisivat paikoillaan. Oli Vanhaniemen aika keskittyä itseensä ja unelmiinsa. Ja hei ukot, ajatelkaa, hymyilin jo kotiovella, vaikka aamu oli vasta aluillaan.

    • Tätä vastausta muokkasi 2 vuotta, 2 kuukautta sitten  Camilla.
    • #3282 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Mä en niin mitenkään pysty täysin keskittymään tähän tekstiin! Se ei johdu susta tai kirjoituksesta. Näen, että tämä on hyvä ja tunteellinen tarina, mutta jotenkin aina kamera mun ajatuksissani kääntyy pois Camillasta ja alkaa kuvata mua itseäni. Mä en kestä hyvin kirjoitettuja eroja, koska alan myötäelää niitä ihan liikaa. Musta on kamalaa, että Camillan mies on palannut hetkeksi, ihan vaan jotta voisi lähteä kahdesti, eikä lopun toiveikkuus tavoita mua, koska olen liian syvällä jossain ajatuksissani aina siinä vaiheessa. Tunnistan toki toiveikkuuden hyvin kirjoitetusta tekstistä ja näen, että Camillalla on ihan uusi tulevaisuus aukeamassa, eikä se näytä mitenkään huonolta. Taidan olla tämän tekstin kanssa paljon surullisempi kuin Camilla itse.

      Tässä on sellaista ihanaa taiteellisuutta, joka syntyy siitä, kun asiaa ei sanota ihan suoraan, eikä liian vaikeastikaan, vaan helpon ja luonnollisen oloisesti kiertäen. Sellaisesta tulee mulle tosi huoliteltu, viimeistelty olo tekstistä. Samoin symbolit, kuten shampoovalinta, toimivat.

      Yleensä mua häiritsisi, ettei Camillan eksällä ole nimeä. Nyt musta tuntuu kuitenkin siltä, että se sopii Camillan pidättyväiseen persoonaan ja tilanteeseen. Välillä tulkitsen tämän tekstin niin, että hän ei kerro kaikkia asioitaan edes minulle, joka elän eri todellisuudessa kuin hän. Välillä taas ajattelen tekstin olevan Camillan päänsisäisiä ajatuksia, joissa hän ei halua sanoa sen Yhden nimeä ääneen edes.

      Jännä miten sitä aina ajattelee, ettei selviydy erosta, ei jaksa, ei pysty, elämää ei ole jäljellä. Ja sitten. Kuitenkin aina selviytyy.

  • #3885 Vastaus

    Camilla
    Valvoja

    Vanhoja tuttuja
    Yksi työpäivä pulkassa taas vaihteeksi. Olin innoissani. Olin kohta ollut töissä Hopiavuoressa varmaan puolisen vuotta, mutta aika lensi nopeaan enkä minä jaksanut laskea päiviä. En mää vissiin ollut työntekijä pahimmasta päästä, kun Eetu maksoi minulle palkkaa vielä. Mitä sieltä jääkaapista puuttuikaan?, mietiskelin astuessani S-marketin ovista sisään. Enemmän innoissani olin vielä alkavasta koulusta. Vaikka suurimmaksi osaksi kuluttaisin päivistäni Hopiavuoressa, Ilmajoella saisin lähipäivinä enemmän perehdytystä eläimistä, hoitamisesta. Mahdollisia koulutuksia olin tutkinut ja yrittänyt keksiä, mikä niistä kiinnostaisi minua eniten ja mikä hyödyttäisi. Koirantrimmaajasta ei olisi mitään hyötyä Hopiavuoresta. Tai Hello olisi tarpeeksi hullu maksamaan keksin, jos joku rapsuttelisi Jerusalemia. Mutta tiedä miten äijän leuka loksahtaisi, kun joku muu trimmaisi hänen koiransa. Sen tiesin, ettei Noa antaisi minun koskea trimmikoneella Liemikin, Lemmikin… Mielikki se taisi olla. Voikin keksiä vaikean lempinimen koiralleen.

    ”Voiko se olla? Vanhis? Vanhaniemi? Camilla?” kuulin yhtäkkistä huutoa takaani.
    Käännyin ympäri ja näin vanhan armeija-aikaisen kaverini, Hilman, seisomassa edessäni.
    ”Mitä ihmettä? Takala?” nauroin ja halasin iloisena naista.
    Siinä vaiheessa katseeni osui naisen valtavankokoiseen vatsaan, joka iski halauksen tielle.
    ”Uh, säähän haiset pahemmalta kuin viikon sotaharjoituksen jälkeen”, nauroi Hilma. ”Ja herran jestas sää oot pienentynytkin. Syötkö sää mitään? Luulin intin aikaan, että susta tulis vielä joku fitness-malli.”
    ”Rakkaudesta lajiin. Sää oot sitten levinnyt munkin puolesta. Ja mitä ihmettä sää teet Otsonmäellä?” virnistin naiselle.
    ”Riku sai työtarjouksen Seinäjoelta, Otsonmäki on kuulemma rauhallinen ha halpa paikka asua. Ruvetaan sitten keväällä rakentamaan onaa taloa tohon joen rantaan. Ja meille syntyy joulukuussa ensimmäinen lapsi. Halutaan pitää sukupuoli loppuun asti yllätyksenä?” Hilma vastasi.
    Aina yhtä aurinkoinen nainen. En ollut edes tajunnut, kuinka ikävä minulla oli ollut tuota naista. Niinä hyvinä aikoina Takala oli pysynyt positiivisena 70 kilometrin marssilla, laulellut, nauranut vielä loppusuoralla ja hänen olemuksensa oli tarttunut kaikkiin.
    ”Vieläkö sulla on se sun ukkonen? Ootteko te jo suunnitelleet perheen lisäystä?” Hilma kysyi uteliaana.
    ”Häh? Ei. Se lähti Ouluun opiskelemaan”, vastasin lyhyesti.
    Tuntui hassulta puhua meidän erosta ensimmäisiä kertoja ääneen. Perhe ja suku olivat aina olleet hiljaa. Kai ne jossain vaiheessa huomasi, että tulin aina yksin ja osasi siitä päätellä tilanteen.
    ”Mut oli ihana nähdä. Mun pitää mennä, kun Riku oottaa autossa. Meidän pitää ehdottomasti nähdä uudestaan. Soitellaan”, Hilma halasi vielä kertaalleen ja jatkoi matkaansa.
    Pahemman luokan papupata. Juuri sellainen Hilma kuin pari vuotta sitten. Hyvä, ettei kukaan ollut imenyt naiselta hänen elinvoimaansa pois.

    Hymy korvissa iloisesti kuin pikkutyttö hyppelin autolle. Oi pojat, tässä kohtaa jonkun olisi pitänyt ottaa kuva ja ikuistaa se Hopiavuoren seinälle kehyksiin, koska tälläistä Vanhaniemen näki harvoin. Ajelin kotia hyräillen radio kiinni ja päästyäni eteisen ovesta sisään vilkaisin peiliin. Minä tosiaan olin pienentynyt enkä ollut ehkä enää se järkyttävä lihaskimppu kuin joskus. Hiukset sotkuisella nutturalla. Jaloissa kuluneet maiharit, tuulihousut ja mintunvihreä fleece päällä. Mikä kaunis yhdistelmä. Ihmekään kuin sai niin rauhassa olla miehiltä. Naurahdin omalle pään sisäiselle vitsille. Vanhaniemi, sun tosiaan pitäisi hankkia kavereita. Siitä tuumin avasin Hopiavuoren whatsup-keskustelun: Ei kukaan lähtisi pikku lauantain kunniaksi yksille tai syömään.

    • Tätä vastausta muokkasi 2 vuotta sitten  Camilla.
    • Tätä vastausta muokkasi 2 vuotta sitten  Camilla.
    • #3903 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Voi että kun Camilla saisi nyt ajalliseksi pidettyä yhteyttä tähän Hilmaan. Yksinäisyys hänen tarinoistaan on aina paistanut läpi: aluksi toki miesystävän kanssa eroamisen kautta, mutta sittemminkin. Camilla ei ole ikinä esitellyt meille ystäviään, ja koska hän ei oikeastaan ole viitannut heihin, on kuin hän ei haluaisi heitä (tai heidän olemattomuuttaan) edes ajatella.

      Ymmärrän, miksi Camilla on jäänyt vähän yksin. Hänellä kestää rentoutua ja aluksi hänen käytöksensä saattaa vaikuttaa siltä, ettei hän edes halua tutustua kehenkään. Onhan hän toki tallilla paljon rentoutunut, mutta esimerkiksi Inarin kaltaiset tyypit ovat oppineet heti pysymään kaukana, koska heitä ensivaikutelma jännittää tai pelottaa vieläkin. Yksinäisyys ei tietenkään ole Camillan tai muiden hänenlaistensa ihmisten syytä! Mutta saman kuvion näen aika usein oikeassakin elämässä. Hilma jo tuntee Camillan, joten olisi niin ihanaa, että hänelle ilmaantuisi tällainen ”valmis” ystävä.

      Mutta löytyy Hopiavuorestakin kavereita. 🙂 Isäntä ainakin oikeasti pitää Camillasta, koska isännälle ahkera ja rehti ihminen on synonyymi hyvälle tyypille. Camillan pikku lenttiskerho sai mut heti luovalle tuulelle ja tiedän, mitkä tarinat haluan runtata läpi ennen kuin on liian myöhäistä. 😀

  • #3961 Vastaus

    Camilla
    Valvoja

    Hilman näkökulmasta

    Vanhat ystävykset
    ”Hei, ooks pian täällä?”
    ”Joo, lähin ny tallilta ajamaan. Viis minsaa.”
    Suljin puhelimen ja napsautin kahvin keittymään. Valitsin kaapista minun ja Rikun parhaat muumimukit. Riku teki pitkää päivää Seinäjoella, ja minä taas olin paksuimmillani kuin ihminen vain kykeni. Poskahtaisi jo muksu pihalle. Maha alkoi olla jo liikaa tiellä, ja selkäkivut piinasivat ajoittain.

    Ovikello soi, ja minä ison mahani kanssa hyppelehdin avaaman oven. Mikä yhteensattuma oli törmätä Camillaan piskuisen Otsonmäen ruokakaupassa. Rutistin naista, joka halasi minua hieman vastahakoisesti takaisin. En voinut olla huomaamatta, miten nainen oli muuttunut vuoden aikana. Nainen oli kutistunut eikä ollut enää niin suuri lihaskimppu mikä aikoinaan. Silmiä koristivat mustat rinkula, jotka olivat kuin tulleet jäädäkseen.
    ”Tule jo sisälle, ettet jäädy.”
    ”Kyllä äiti”, Camilla virnisti, ja näin naisen silmäkulmassa sen tutun pilkahduksen.

    Istuimme pöydän ääreen, ja Camilla kaatoi meille kahvit kuppiin.
    ”Nyt sun on pakko kertoo mulle kaikki. Miten sulla menee? En ensimmäisenä osannut kuvitella sua tallille töihin, vaikka hevosista oot aina tykännytkin. Luulin, että haet aliupseerin virkaa tai lähdet kadettikoulun”, kyselin naiselta kiinnostuneena.
    Eipä hänestä ollut kuulunut vuoteen mitään, mutta syyttäminen oli itsessänikin, sillä hiljaista oli ollut minunkin puoleltani. Ensin Camilla huokaisi syvään ja kohautti olkapäitään. Hänestä houkui jäykkyys, jonkinlainen kova kuori naisen ympärillä, jota hän ei halunnut aukaista. Aivan kuin hän pelkäisi, että häneen sattuisi uudestaan.
    ”Töitä ja töitä. Aloitin opiskelemaan oppisopimuksella ja on Ilmajoella joitain lähipäiviä.”
    Hetken oli hiljaista. Camilla kuin suli edessäni.
    ”Jos totta puhutaan, mää oon ihan pirun väsynyt. Hevosmäärä on kaksinkertaistunut keväästä ja kesä oli helppo, kun hevoset oli laitumilla ja porukka oli kesälomalla, mutta nyt hommaa vain on. Eetu keksi aloittaa nyt jonkin pihattoprojektin. Kyllä siellä porukka touhuaa omiensa kanssa ja auttaa minkä pystyy. Mää vaan meen tallille seitsemältä aamulla ja hyvä jos kahdeksan aikaan illalla pääsee lähteen. Hommaa vain on enemmän kuin mitä porukkaa. Eetu on vaan niin s****nan pohjalainen, ettei sitä pysty myöntämään, vaikka alkaa olla itekki loppu. Se mua tässä eniten huolettaakin.”
    Nainen huokaisi ja silmät kimmelsivät vedestä.
    ”Mun ja Viljamin ero oli ihan yhtä h****ttiä, vaikka oon muuta yrittänyt esittää. Kaikki kaverit kaikkosivat ympäriltä ja valitsivat Viljamin, vaikka se muutti Ouluun. Mun paras kaverikin muutti sinne sen perässä, vaikka ukko itkeekin mun perään kännissä. Mää kulutin itteni jo sopimussotilaana ihan loppuun. Sen takia päätin unohtaa armeijauran”, viimeisiä sanoja päästäessään ulos kyyneleet vierähtivät Camillan poskille.
    Harvoin näki Camilla itkemässä. Sen koko kroppa heilui naisen nyyhkyttäessä. Kiedoin naisen syliini ja halasin lujaa.
    ”Mää oon tässä, rakas. Mää tulin enkä lähe tärpätilläkään irti”, yritin lohduttaa naista, joka oli päästänyt kaikki murheet sisältään.
    Oliko nainen tosiaan ollut niin yksinäinen? Toisaalta Camillan tuntien häneltä otti aikaa, että hän osasi avautua tai edes luottaa ihmisiin.

    Camilla oli potkinut minua intissä niin monta kertaa perseelle. Hän oli aina keksinyt syyn jatkaa. Jos ei jaksanut juosta, niin Camilla työnsi vaikka selästä vauhtia, että jaksoin painaa. Nainen oli ollut minulle tuki ja turva armeijassa. Nyt oli minun vuoroni olla Camillan. Tunsin, kuinka nainen tarvitsi minua pitkästä aikaa enemmän kuin ketään muuta. Jonkun keneen hän oikeasti luotti ja jonkun kenen edessä voi romahtaa. Jonkun, joka ei poistunut kovan paikan tullen. Kuten hänen exänsä oli tehnyt.
    ”Jos sua yhtään piristää, aateltiin Rikun kanssa pyytää sua tän lapsen kummiksi”, hymähdin naiselle, joka nosti päänsä sylistäni ja pyyhki kyyneleet poskiltaan.
    ”Häh? Minua?” nainen katsoi minua häkeltyneenä.
    ”Vanhaniemi, haluisiks sää tän pojan sylikummiksi?” kysyin Camillalta aseteltuani itseni vitsikkäästi lattialle polvelleni pitäen naisen kädestä kiinni.
    ”KYLLÄ! Tottakai, ehdottomasti, ihanaa!” nainen hymyili leveästi kuin Naantalin aurinko ja rutisti minua kaulasta.

    • #3970 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Onpa kiva lukea Camillan ”entisestä elämästä” tällä tavalla nykyisen elämän läpi. Jatkuvat takaumat eivät varmasti pitäisi lukijan mielenkiintoa yllä samalla tavalla, jos Hilmaan tutustuttaisiin niiden kautta. Nyt muistelu ja yhteinen historia on ihan eri tavalla nykyhetkessä kiinni.

      Mä kirjoitin itse kauan yhdellä ja ainoalla hahmolla. Kun lopulta, melkein 10 vuoden jälkeen loin uusia hahmoja, niillä oli oma itsenäinen tarinansa kaikilla. Vasta vähän ennen Hopiavuorta mulle välähti, että samaan tarinaan saa ihan hirveästi lisäperspektiiviä ja omaan kirjoittamiseensa lisää inspiä ja vaihtelua, jos samalla tarinalla voi olla useita kertojia. Eikä niiden kertojien tarvitse olla kaikkien samanarvoisia: Hilmakin on (ainakin tässä vaiheessa) vaan vieraileva tähti ja varmasti piristää uudella näkökulmallaan myös kirjoittajaa. 😀 On kiva kirjoittaa erilaisista tyypeistä.

      Lukijoina me saadaan myös hirveästi lisätietoa Camillasta aina, kun siitä kertoo joku muu. Minä-kertojan haaste on just se, ettei kukaan ihminen (tai hahmo) näe itseään ihan sellaisena kuin oikeasti on. Sitten, kun muut kirjoittavat hahmosta pelkän minä-kertojan kuvauksen perusteella, hahmon kuvitelmat omasta itsestä muuttuvatkin todellisuudeksi. Mä en tässäkään lue, että Camilla ihan yhtäkkiä vaan on uupunut ja alkaa itkeä. Mä luen, että se on ollut aina ihan normaali, eli välillä heikko niin kuin ihmiset nyt on, ja vain pitänyt itse itseään epäinhimillisen vahvana, koska ihannoi vahvuutta tai ei pidä heikkoudesta. Mulla on itselläni tällainen itsestään vähän tiedostamaton tyyppi, Mikael Kontiokorpi, joka pitää itseään aivan täysin normaalina ja ihmettelee, miksei sillä ole kavereita ja miksi sen suhteet aina päättyvät täysin yllättävään eroon. Muutkin kirjoittaisivat sen herkästi ihan normaaliksi ja lyöttäytyisivät helpolla sen seuraan, ellen sen esittelyssä ja metatekstissä aina kertoisi, että se ei pysty muodostamaan tai ymmärtämään oikeastaan ollenkaan tavallisia ilmeitä, eikä tavallisen ihmisen kanssa samalla skaalalla tunteitakaan. Sen omassa kerronnassahan sitä ei huomaisi ikinä, koska sille sen tila on täysin tavallinen, ja lisäksi se on kummallisuudestaan huolimatta yltiösosiaalinen ja oikeasti kärsii yksinäisyydestään.

      Toisen kertojan avulla saa esiin myös pikkuasioita, joita tyyppi itse ei tiedosta, mutta jotka tekevät siitä Just Sen Ihmisen. Esimerkiksi Camillan huumori ei ole koskaan ennen päässyt esiin samalla tavalla kuin nyt, kun hän tulee Hilman luo ja sanoo, että kyllä äiti. Ja kun kummilapsesta puhuttiin, etukäteen uumoilin, ettei Camilla arvostaisi sellaista kunnianosoitusta ja vastuuta, koska hän ei kerro itse itsestään tuollaisia asioita.

      Hilmankin maailma on tietenkin yhtä lailla vääristynyt kuin Camillan. Tarvittaisiin ihan hirveä määrä kertojia, että hahmosta (tai ihmissestä) saataisiin edes suurin piirtein sellainen kuva, kuin mitä se oikeasti on. Onneksi se ei ole edes tavoitteena! Eihän tämä ole mitään henkilöä tutkivaa tiedettä, vaan taidetta. Silti mä tykkään oppia hahmoista lisää, ja nyt sain tosi paljon tästä tekstistä ja ajauduin ihan vain tämän takia päättämään, että Camilla on nyt se, jonka avulla vien Inarin tarinaa eteenpäin sen loppupäivinä Suomessa ja myöhemmin, heh, ajatuksen voimalla Englannissa.

      Tarinaa lukiessa tietenkin Camilla on nyt aseteltu ystävän silmin niin, että lukijan käy sitä sääliksi. Siihenkin oli muista muuten tosi jännä asennoitua, kun Camillaa nyt viimeiseksi on sääliksi käynyt, eronkaan aikana ei pitkään, koska ”sehän pärjää aina”. Jos tämä olisi kerrottu Camillan näkökulmasta, tuskin olisin vieläkään nähnyt, miten raskasta hänellä voikaan olla Hopiavuoren ja eron kanssa ja muutenkin.

  • #4128 Vastaus

    Camilla
    Valvoja

    Ensimmäinen lähikoulupäivä

    Camillan lähikoulupäivä

    Hirveä inspiraatioaalto, ja olisi niin paljon kirjoitusideoita, mutta kun niistä ei saa mitenkään yhtenäistä, järkevää tarinaa. Innostuin piirtämään, joten tässä ERITTÄIN nopeasti piirretty ”sarjakuva”. Pahoittelen jo nyt laadusta.

    • #4130 Vastaus

      Noa
      Osallistuja

      Eikä, aivan mahtava! 😀 Tälläset sarjikset on aina niin kivoja, vitsit kun itekkin malttaisin tehdä! Ei yhtään hullumpi valinta tehdä monesta irrallisesta ajatuksesta tälläinen yhteenveto. Varsinkin, kun jo pelkästään kolmessa paneelissa onnistut tuomaan neljän eri hahmon luonteet esille ihan selkeesti ja täysin nappiin vieläpä. Aika hyvin vedetty hei!

    • #4169 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Siis aaaapuaaaa. Ajattelin kolmea asiaa, kun katsoin tätä heti tämän julkaistuani.

      1. Vitsi miten hauska tapa kuvata kokonainen päivä. Näin ulkopuolelta on huvittavaa, miten tallielämä ujuttautuu väkisin Camillan mukana muuhunkin arkeen. Ihan sama, vaikka yrittäisi pois, ilmeisesti väki ei osaa elää ilman Camillaa, ei edes yhtä aamua. Eetu nyt tietenkin on heti hukassa, kun on tuudittautunut siihen, miten on joku auttamassa ja tekemässä. Sekin on selvä juttu, että Oskari on kuin emosta eksynyt sudenpentu, kun ei ole kädestäpitäjää. Ja tottakai Camillasta tykätään niin paljon, että soitellaan perään. Voin ihan kuvitella, miten kaffipöydässä on rummutettu, että nyt soitetaan sille, kysellään kuulumisia, häiritään sitä, ja sitten Hello on jo kaivanut puhelimen ennen kuin kukaan voi estää.

      2. Voi vitsit miten ärsyttävää on tämä mun ajanpuute. Haluan kommentoida tarinat suurin piirtein järjestyksessä, mutta samalla heti. Lisäksi keksin tästä välittömästi teeskennellyn verisen loukkaantumisen sävyttämän tarinan Hellon näkökulmasta. Voisinko sanella jollekulle, joka kirjoittaisi ylös kommentit ja tarinat? 😀

      3. Pitääpä heti varastaa toteutustapasi. Mulla on joidenkin hahmojen suhteen (…Hello…) aina muutamia sellaisia väläyksiä mielessä, jotka ovat mun mielestä tosi hauskoja. Haluaisin julkaista ne, mutta samalla aineksia ei olekaan ihan kokonaiseen tarinaan. Tämä olisi ihan sairaan hauska tapa tuoda pienet kohellukset ja kommellukset julkisuuteen.

      Yleensähän käytetään loukkaavasti sitä fraasia, että tämä on lajissaan täydellinen, mutta nyt sen voisi kyllä sanoa ihan vilpittömästi ja hyvää tarkoittaen. 😀 Joskus nopeet jutut on vain niitä parhaita. 😀

  • #4592 Vastaus

    Camilla
    Valvoja

    Tilapäisiä ratkaisuja
    Kierähdin sängyssä ympäri. Vilkaisin kelloa. Se oli 5.45. Olisikohan sittenkin pitänyt mennä jonnekin muualle yöksi? Oliko minun pakko tulla tänne? Tallivintin sohva oli kova, vaikka se menettelikin paremman puutteessa. Olin nukkunut Hilman ja Rikunkin vuodesohvalle, joka oli tallivintin vanhaan nahkasohvaan verrattuna untuvasänky. Hilma oli vain vihdoin ja viimein ylimenneiden raskausviikkojen jälkeen synnyttänyt terveen pojan pari viikkoa takaperin. Jouduimme Rikun kanssa kummatkin välillä lähtemään evakkoon, koska lapsi itki – paljon. Tunnin sai nukkua täydellisessä hiljaisuudessa ja huuto taas alkoi. Hemmottelimme Rikun kanssa Hilmaa, minkä kerkesimme. Onnellinen, mutta väsynyt äiti. Niin sanottu Riku Junior oli suloinen, ja olin iloinen, että Hilma oli pyytänyt minua sylikummiksi pojalle. Korvatulpatkin oli kokeiltu, mutta mikään ei toiminut. Riku sentään pääsi välillä pakoon vanhempiensa luoksi yöksi, sillä hän kävi kuitenkin töissä Seinäjoella eikä hänen isyysvapaansa alkaisi vielä moneen kuukauteen, sillä hän pitäisi ne vasta kesäloman yhteydessä. Enkä minä kehdannut änkeä hänen vanhempiensa luokse, vaikka minulle oli sohvaa tarjottu. Enkä kehdannut tallivintilläkään majailla koko ajan. Olin pitänyt matalaa profiilia siellä nukkumisesta, mutta kaikki siitä taisivat tietää. Kukaan ei vain sanonut sanaakaan, mikä oli vain aina parempi.

    Olin uutena vuotena lähtenyt Seinäjoella juhliin Hilman ja Rikun kavereiden luokse. Hehän eivät viihtyneet siellä kovinkaan kauan, mutta itse törmäsin vanhoihin tuttuihin, kuten varusmiespalveluksen aikana minun johtajana olleeseen Aleksiin. Ilta oli lopulta päätynyt siihen, että heräsin hänen vierestään aamulla.
    ”Huomenta kaunokainen! Paljon kello on?” vieressä nukkuja hymähti ja nappasi minut kainaloonsa.
    ”Vähän vaille kuusi”, hymähdin hänelle ja suljin silmäni.
    Minulla olisi vapaapäivä, joten turhaan heräisin vielä. Jos saisin edes tunnin unta ja kävisin lenkille. Voisin keittää aamukahvit ja polttaa päivän ensimmäisen savukkeen.
    ”Sää oot hullu, kun heräät jo tähän aikaan”, hän mumisi hiuksiini.
    Vilkaisin hänen sinisiä silmiään. Vaikka makasinkin miehen kainalossa ja joku olisi voinut sanoa meidän näyttävän pariskunnalta, todellisuus oli kaukana siitä. Nuo siniset silmät eivät herättäneet minussa minkäänlaisia tunteita. Hän ei saanut perhosia pyörimään vatsassani eikä hän ollut edes yhtään tyyliäni. Mutta tämä oli vain tilapäinen ratkaisu. Aleksista oli tullut kaveri, jonka luokse voi tulla nukkumaan. Kaveri, joka ottaa kainaloonsa yöllä. Kaveri, joka tarjosi tilapäisen ratkaisun tilanteeseeni.

    Olin koko ajan etsinyt itselleni uutta kämppää enkä voinut kuvitella, että sellainen olisi vaikeaa Otsonmäellä. Asunnot olivat joko liian kalliita, liikaa hälyä, liian suuria tai eivät vain tuntuneet kodilta. Asuntoni menettäessä myin melkein kaiken kaluston pois, mitä vain omistin. Sänkyni oli mahtunut Hilman ja Rikun varastoon sekä turhat vaatteeni. Jollain tapaa jopa nautin siitä vapaudesta kuin mikään ei pidättelisi, mutta toisaalta kaipasin omaa rauhaa, omaa turvapaikkaa.
    Aleksi nukahti uudestaan, mutta minulle ei uni tullut. Nousin ylös ja vedin lenkkivaatteet päälle. Olin tehnyt itselleni uudenvuodenlupauksen ja hankkia kadottamani lihakset takaisin, hankkia myös hieman pyöreyttä. Astuin ulos sumuiseen ilmaan. Lunta oli kevyt kerros maassa, mutta sää antoi vaikutelman kuin olisi jo kevät tulossa. Olin muistanut jo perua ensi viikolta lentopalloharjoitukset omalta osaltani, vaikka olin huikannut Tiitukselle, Hellolle, Hermannille ja Sonjalle, että he voivat mennä pelaamaan, jos halauavat. Minua harmitti, että Inari oli lähtenyt Englantiin. Nainen oli lähtenyt kuin mitään sanomatta, vaikka kuvittelin meidän olevan kavereita. Minulla oli jollain tapaa ikäväkin jo naista sekä hän oli mahtava lisäys lentopallossa. Tarvitsisimme jostain lisää pelaajia, mutta liikaa innokkaita ei tahtonut olla. Joku oli syksyn aikana ilmoittanut kiinnostustaan, mutta ketään ei ollut näkynyt. Itse isäntäkin oli kehunut, että tulisi pelaamaan joskus, mutta Eetu ei ikinä ollut vielä tähän mennessä kerennyt pelaamaan.

    Lentopallosta ajatukseni harhautuivat tulevaan nuoreen lämminveriseen ravihevoseen. Olin innoissani, mutta minua järkytti myös. Kukaan muu Hopiavuoressa ei tiennyt paljoakaan ainakaan minun tietojeni mukaan raviurheilusta. Mitä olivat nähneet hevosia ravaamassa radalla. Olin ymmärtänyt Jessen puheista, että Hopealinnasta löytyi juoksijoita, mikä oli positiivista. Löytyisi läheltä treenikavereita. Serkkujeni pappa Gunnar ei ollut suostunut edes kertomaan hevosesta muuta kuin että se oli suvultaan lupaava lämminverinen juoksija. En edes tiennyt, oliko se tamma vai ori. Ja oliko se täysin sekaisin päästään. Serkkuni Linnea oli yrittänyt rauhoittaa minua sanomalla, että tähän mennessä kaikki Gunnarin ostamat hevoset olivat täysipäisiä. Setäni Markus oli soittanut minulle viikonloppuna epätoivoisena. Gunnar oli jupissut jääräpäisenä kännykän taustalla, että he kyllä pärjäävät. Sen ruotsalaisen veressä oli pakko olla pohjalaista verta. En olisi edes yllättynyt, jos vanha mies olisi jotain sukua Eetulle, joka oli jääräpäinen kuin aasi. Tai Make. Sitä pullaponia oli ikävä. Olin salaa tirauttanut pari kyyneltä, kun olin katsellut shettiksen poistuvan trailerin kyydissä Hopiavuoresta. Vaikka oikea päätöshän se oli Maken kannalta. Se pääsisi viemään pikkutyttöjä kuin koiria narussa. Naurahdin itsekseni ja ajatukseni kääntyivät tulevaan reissuun Pohjois-Ruotsiin. Voisin joko ajaa Haaparannan kautta tai hypätä Vaasasta laivaan, joka kulki Vaasa-Uumaja -väliä. Markus oli soittanut minulle siitä, kuinka Gunnar oli liukastunut aamulla tallin mennessään ja loukannut selkänsä. Lääkäri oli todennut Gunnarille muutaman viikon lepoa työstä. Gunnar oli itsepäinen kuin mikä. Eetu oli kuullut puhelun ja puhunut minun ylityötunneista, jotka voisin pitää lomana. Lupasin sitten mennä viikoksi apukädeksi Pohjois-Ruotsiin ja samalla näkisin tulevan lämminveriseni. Eetu oli onneksi saanut jonkun tuuraajaksi talliin siksi aikaa, kun olisin poissa.

    Lenkin jälkeen laitoin kahvin tippumaan ja kävin suihkussa. Aleksilla olisi iltavuoro ja hän nukkuisi pidempään. En jaksanut jäädä odottamaan miehen heräämistä, joten pakkasin irtonaiset tavarani yhteen kassiin ja suuntasin autoni Seinäjoelta kohti Otsonmäkeä Hilmaa ja Riku Junioria katsomaan. Voisin vaikka suoda Hilmallekin edes tunnin tai parin yöunet ja saisin rauhassa lässyttää Juniorille. Juniori oli suloinen ja hellyyttävä, mutta melkein jopa onnistunut kaikottamaan omat haaveeni lapsista. Hätkähdin, kun yhtäkkiä sain kännykkääni viestin. Susi. Olin otettu siitä, kuinka Susi luotti tietotaitooni Hopiavuoren, töiden ja kaikkien mahdollisten asioiden suhteen. Vaikka olihan minua huomattavasti helpompi lähentyä kuin Eetua ainakin Suden mielestä. Mutta lukiessani viestiä silmäni pyöristyivät ja minun oli pakko pysäköidä auto läheisellä bussipysäkille, että pystyin lukemaan viestiin ajatuksella.
    ”Hei, tota, tuli Nellyn ja Hellon kanssa puheeksi, että jos ei tuo tallivintin nahkasohva nappaa enään, niin asunnossani on ylimääräinen huone. Tai jos vielä kattoa pään päälle tarvitset. Tietenkin keittiö, kylppäri ja olohuone olisivat yhteisessä käytössä”, luin Suden viestiä hämilläni.
    Tarjosiko Susi minulle huonetta? Minusta tulisi hänen kämppiksensä? Susi olisi maailman paras kämppis. Hän olisi siisti. Ehkä turhankin siisti – ainakin kun katsoi miten Ukon karsina kiilteli päivä toisensa jälkeen. Susi ei höpöttäisi liiikaa ja antaisi omaa tilaakin.
    En voinut olla soittamatta Oskarille, joka hätkähti puolestaan soittoani, ja kehuin häntä hengenpelastajaksi! Totesin miehelle, että jos hän olisi tosissaan, voisin muuttaa vaikka heti tai milloin ikinä hänelle vain kävisi.

    • #4630 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Yhteistarinointi esittelee taas parhaita puoliaan. 😀 Olin melko varma, että sulla olisi joku suunnitelma Camillan asunnon varalle. Samalla kuitenkin ajattelin, että tästä saisin revittyä muutaman tilannekomediajakson tähän näytelmään siitä, miten Oskari suhtautuu kämppiksen kyselemiseen ihan niin kuin olisi vaimoa kyselemässä Camillasta. Ennakko-oletukseni oli, että joku muu tarttuisi lopulta tyhjään huoneeseen, ja siis ihan vain siksi, että ajattelin sinulla olevan jo suunnitelman. Mutta tämähän meni vielä paremmin, ja kunhan Camilla palaa reissultaan ja asettuu, yhtä lailla niitä hienoja tilanteita saa silloinkin esiteltyä. 😀

      Camillan asunto- ja elämäntilanne on kyllä ollut viimeaikoina sellainen, että olisin itse tullut hulluksi samassa jamassa. On ahdistavaa roikkua toisten nurkissa edes vähän aikaa, ja vaikka kuinka hoitaisi vauvaa ja yrittäisi pysyä poissa tieltä, aina sitä tuntee vähän pitkän päälle tunkeilevansa. Aleksin tapaisesta järjestelystä ahdistuisin varmaan kaikista eniten, mutta Camillaa se tuntuu haittaavan sen sijaan vähiten.

      Camillan oman, tai no ”oman”, hevosen kuviokin tuntuu musta mielenkiintoiselta ja hauskalta. Tuntuu että tällainen tapa saada oma heppa talliin on tarinallisesti Camillalle sopiva, ja onhan se nyt erilainen kuin muiden tarinat. Saa nähdä, miten saan itse pidettyä näppini erossa hepasta. Mun hahmoista vain Hello taitaa olla ihan säällinen kuski, mutta musta itsestäni olisi niiiiin ihanaa aina välillä kirjoittaa jostain tutusta, josta oikeasti tiedän edes vähän. 😀 Samalla tykkään niin paljon ajatuksesta, että jollain on tarinaravuri. On niitä joo ollut aina välillä siellä täällä, mutta kaikki joita olen itse seurannut, ovat unohtuneetkin aika nopeasti. Olisi jo vaihtelunkin vuoksi kivaa lukea välillä ravihevosen elämästä, vaikka aina mulle tulevat olemaan hahmon kuviot tietenkin tärkeämpiä.

  • #4653 Vastaus

    Camilla
    Valvoja

    Camillan viikon reissu perustuu Wäckeliniin.

    Odotus palkitaan

    ”Mää oon kutsunut sitä Oniksi tai Mäniksi. Aattelin, että sää saisit päättää sen lempinimen. Oikea nimihän on Radical One Man Show. No, mitä tykkäät, Milla?” Gunnar hymyili ja taputti minua hartioille.
    Tirkistelin aidan yli nuorta kaksikkoa, jotka leikkivät onnesta lumen keskellä punaiset, pienet loimet selässään. Rautias ja mustanruunikko. Mustanruunikko käänsi päätään meitä kohti, hirnahti kimeästi ja ravasi kaula kaarella edestakaisin tarhaa.
    ”Se on täysin pölhö otus. Aina esitys päällä”, setäni Markus tuhahti. ”Sille sopiks nimeks Uuno tai Tauno.”
    ”Ei se oo mikään suomenpolle. Sillä pitää olla uskottava nimi. Se on ihan hullu herkkujen perään”, serkkuni Linnea murahti isälleen. ”Herko olisi katu-uskottava nimi.”
    Kaksikko juoksi luoksemme aidan vierelle. Rautias tamma osoitti enemmän kiinnostusta ihailijoita kohtaan ja hamuili lapastani rapsutusten toivossa, mutta mustanruunikko ori katsoi meitä vain silmät pyöreinä. Kaivoin taskustani Gunnarin jääkaapista kähveltämäni porkkanan, jonka ojensin oria kohti. Se nappasi porkkanan hampaidensa väliin, lähti kirmaamaan keskemmälle tarhaa ja teki äkkipysähdyksen niin, että vuotiaan takapuoli nousi hieman pystyyn kuin yllättyneenä etujalkojen liikkeestä. Vuotiaiden vauvamaisuus tai kömpelyys oli hellyyttävää. Ori heitti porkkanan ilmaan ja nappasi suuhunsa rouskuttaen sitä tyytyväisenä.
    ”Tota temppua se on harjoitellut. Yleensä porkkana on tippunut maahan”, Gunnar naurahti.
    ”Se on Steffe. Nii ku siitä Kimmo-sarjasta”, virnistin ja tuijotin häkeltyneenä oria.
    Se oli enemmän sirkusponi kuin lämminverinen juoksija. Oliko Gunnar täysin varma ostoksensa juurista?

    Jällivaaraan, Pohjois-Ruotsiin, ajomatka oli kestänyt noin pyöristetyt yhdeksän tuntia. Matka oli melkein sama kuin ajaisi Leville laskettelemaan. Eikä minua haitannut pitkä ajomatka. Kerrankin sai olla rauhassa. Kuunnella vain radiosta juontajien turhaa pulputusta sekä ihailla talvisia maisemia. Olin lähtenyt sunnuntaina aamupäivästä ajelemaan Lappia kohti ja olin saapunut sopivasti illaksi Jällivaaraan. Suomenkielisten runsauden vuoksi läänissä tuli jopa myös suomenkielisiä radiokanavia enkä nukahtanut ruotsalaisten tuutulauluihin.

    Ennen lähtöäni Suden ollessa tallilla olin huolehtinut, että kaikki tavarani olivat siististi omissa kaapeissani. Sänky oli pedattu ja lattia pölytön. Ovi oli pakko jättää auki, että siellä vaihtuisi ilma. En halunnut, että Susi saisi päähänsä viikon reissun aikana heittää minua pihalle sotkuisuuden tai huolimattomuuden vuoksi. Olin myös ostanut jääkaapin täyteen ruokaa ja tehnyt valmiiksi makaronilaatikkoa, josta söin kyllä osani. 520 euroa vain oli minulle liikaa yksin maksettavaksi. Susi oli jotenkin kovin poliittinen minua kohtaan omassa kodissaan. Hän osasi olla hiljaa, mutta välillä tuntui, että pöydän ääressä oli hyvä puhua säästä kuin olisi ollut laitonta olla hiljaa. Puheet yleensä kuitenkin kääntyivät Hopiavuoreen ja hevosiin – tuttuihin aiheisiin, joista oli rento jutella. Hyvä, ettei hän nukkunutkin ovi raollaan öisinkin. Tallilla hän oli jollain tapaa avoimempi, mutta kotonaan tai meidän kotona hän oli kuin pelokas, mutta uskollinen koira.

    Lumisten peltojen keskeltä hahmottui tutunnäköinen, punainen rintamamiestalo navettaneen tai nykyisen tallineen ja latoineen. Se oli Wäckelin. Tuo paikka oli aina hohkannut ystävällisyyttä ja kotoisuutta. Sinne oli aina tervetullut, vaikka karkaisi kotoa yön pimeinä tunteina ja matkustaisi junia ja busseja vaihtaen Jällivaaraan. Gunnar ja Lotta olivat aina pedanneet sängyn ja käyttäytyivät kuin se olisi ihan normaali asia. Uutta olivat vain pihaa ympyröivät tarhat, joista pilkisti uteliaannäköisiä silmäpareja. Kello oli 19.47.
    ”Heippa, sää tulit juuri sopivasti iltatalliin”, kuului tuttu naisen ääni navetalta päin.
    Olin saanut autoni parkkeerattua sopivasti Gunnarin lava-auton viereen ja venyttelin verttyneitä lihaksia, kun käänsin katseeni serkkuni Linneaan. Siitä oli pakko olla ainakin kaksi vuotta. Sen jälkeen kun setäni oli sulkenut oman ravitallinsa ja muuttanut perheineen Pohjois-Ruotsiin tehtaalle töihin ja Gunnarin sekä hänen edesmenneen vaimonsa, Lotan, naapuriin vaimonsa Astridin ja lapsiensa Linnean ja Toven kanssa.
    ”Onpa susta tullut iso!” nauroin ja halasin Linneaa.
    Tytön tai nykyään naisen ruskea tukka oli köyhällä nutturalla pään päällä ja pituutta hän oli kerännyt pari senttiä enemmän kuin minä. Hän oli hautoutunut vanhankoon, suureen toppatakkiin, joka tuoksui hevoselta. Tuttu ja hyvä hajuvesi. Piti turhat ihmiset poissa.
    ”Nea, älä kiusaa serkkusi! Hänellä on ollut pitkä ajomatka. Sinä et kestä auton kyydissä tuntiakaan hereillä”, kuului tuttu ääni, jota olin salaisissa haaveissani jopa ikävöinyt.
    Gunnar, joka haroi toisella kädellä joulupukin partaansa ja toisella nojaili portaiden kaiteiseen.
    ”Älä nyt paikoillesi jäädy. Täällä pohjoisessa on enemmän pakkasta kuin siellä etelässä. Pääset sitten huomenna talliin, mutta nyt tarvitset lepoa”, Gunnar naurahti.
    Nappasin kassini Audin takapenkiltä ja Gunnar kahmaisi minut isämäiseen haliin. Rutistin takaisin lujaa ja melkein teki mieleni tirauttaa pari kyyneltä. Gunnar oli aina ollut minulle kuin isoisä, vaikka emme verellistä sukua olleetkaan. Gunnar kohteli minua myös aina yhtä tasavertaisesti kuin Tovea ja Linneaa. Kuin olisin myös hänen lapsenlapsensa. Lämmin olo lävisti minut pakkasessa. Minulla oli turvallinen olo. Vähän kuin olisi palanut kotiin pitkältä reissulta. Näki vanhoja naamoja, jotka oli tuntenut läpi elämän.

    Olin saanut nopeasti unen päästä kiinni tutussa vierashuoneessa, jossa tavarat eivät olleet vaihtaneet paikkoja poissaoloni aikana. Kello lähenteli jo kahdeksaa aamulla, mikä tiesi, että Markus ja Linnea olivat jo saaneet aamutallin tehtyä. En malttanut edes juoda aamukahveja, mutta Gunnar pakotti minut istumaan pöydän äären ja syömään. Hyvä, että sain yhden leivän syötyä. Vedin innoissani takkia päälle jo eteisessä, mutta Gunnar varoitteli minua pakkasesta, joka odotti ulkona. Jännityksenhikisenä kiskoin nopeasti villasukat jalkaan, koska minun oli nähtävä Se. Se, mistä Gunnar oli viimeiset pari kuukautta puhunut. Se hyväsukuinen juoksija, joka ei mahtunutkaan hänen talliinsa. Se lämminverinen, jonka hän oli uskonut minun valmennettavaksi. Se hevonen, josta minun pitäisi hioa timantti.

    Tärisin, pompin, pyörin innosta ja jännistyksestä tallin edustalla Linnean ja Gunnarin vierellä. Tuntui ikuisuudelta, kun Markus oli hakemassa hevosta tallista. Vilkuilin pihan ympäri. Tarhoissa näkyi tyytyväisiä hevosia rouskuttelemassa aamuheiniä. Oloni oli kuin lapsella jouluaattoaamuna. Miksi oli pakko odottaa? Olisinhan minäkin voinut hakea hevosen itse tallista tai mennä sitä sinne taputtelemaan. Gunnar oli kuin ilkeä isä jouluaattona, joka käski odottaa pukin saapumiseen asti. Lopulta kuului hörähdys, pitkä hirnahdus. Markuksen vierellä tallista tallusteli kaksi nuorta hevosta. Ne olivat vielä ihan varsoja. Kaunis punainen varsa, jolla oli iso tähti keskellä otsaa. Toinen oli tumma, mustanruunikko, joka nosti päänsä pihalle ylpeästi ilmaan ja hirnahti kuin ilmoittaakseen saapuneensa paikalle.
    ”Tuota mustanruunikko oria ajattelin sulle”, Gunnar naurahti ja osoitti Markuksen vierellä pyöriskelevää hevosta.

    • #4679 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Oii Wäckelin kuulostaa ihanalta paikalta, ja taas eniten tietenkin siellä asuvien hahmojen takia. Tietenkin luin heti tallin päiväkirjaakin, mutta vaikka siellä on neljä kuinka hienoa tekstiä, kyllä nämä hahmot elää oikeasti henkiin mulle vasta tämän tekstin myötä. Se voi toki johtua ihan siitäkin, että olen aivan kauhean puolueellinen ja taidan kiinnostua aidosti lähes ainoastaan tuttujen hahmojen kuvioista. Camillaan mä olen tietysti kiintynyt, joten sen meno ja kokemukset muista kiinnostaa. Varmaan perillä odottava valmis peti sun muu on niin ihanaa just siksi, että olen jo oppinut hurraamaan Camillan puolesta. Joka tapauksessa Camilla on kuin kotiin palaisi. Hän viihtyy, joten miksi hän on käynyt viimeksi pari vuotta sitten? :/ Ajanpuutettako lie?

      Mutta Camillan ensitapaaminen melkein-oman hepan kanssa aiheuttaa mussa jotain nostalgisia väristyksiä heti. 😀 Kaikki me kai ollaan unelmoitu joskus oikeasta omasta hepasta. Mielikuvittelin lapsena niiiiiiiiiin monta kertaa, miltä se tuntuisi, kun vihdoinkin joku ojentaisi mulle riimunarun ja sen päässä oleva hevonen olisi mun. Mun mielikuvissa mun hevonen vain tuli kuljetuskopista mun entisen työpaikan pihaan. Sama fiilis tästä kuitenkin välittyy, kuin mitä itse aina kuvittelin. Melkein ei saa happeakaan enää, koska tuossa se nyt on, tuo on minun, ja olen unelmoinut tästä 20 vuotta. 😀

  • #4689 Vastaus

    Camilla
    Valvoja

    Sama asia kuin pyöräily
    Voi pojat, kun vain tietäisitte. Oli jo tuttu rutiini herätä aamulla, juoda aamukahvit ja astua talliin kuunnellen vastaheränneiden hevosten hörähdyksiä. Se oli jo tuttu Hopiavuoresta jatkuen Wäckelinissä. En edes tiennyt, miten selviäisin ilman sitä rutiinia. Siitä oli pakko olla melkein pari vuotta, kun olin istunut ravihevosen kärryissä ohjastamassa. Ravikorttihan oli ajettu jo setäni Markuksen innoittamana heti 16 vuotta täytettyäni, ja silloin ajaminen oli ollut rutiinia. Tiesi, miten eri hevoset toimi.

    Mutta kun maanantaiaamuna Markus oli todennut, että lähdettäisiin hevosia ajamaan, olin kuvitellut istuvani apukuskina ja ohjastavani hevosta sen lämmittyä kuin harjoitellakseni uudelleen.
    ”Ohjastaminen on kuin pyöräily. Kun kerran oppii, sen taitaa kokoikänsä”, Markus oli todennut.
    Meille olisi kuusi hevosta täksi päiväksi ajettavaksi, ensimmäiset kaksi aamulla, seuraavat kaksi päivällä ja viimeiset kaksi ennen auringonlaskua. Nautin kellottomuudesta. Hopiavuoressa oli vähintään tarkkaa se, että olitte lounasaikaan sisällä – muuten jäit ilman ruokaa, sillä Hello oli viimeistään nuolemassa kattilaa tyhjäksi.
    ”Ota sinä Effie, tuo punaruunikko tamma siitä ensimmäisestä oikeanpuoleisesta karsinasta, niin minä otan Bellan”, Markus virnisti. ”Kai Gunnar jo kehuskeli sinulle Effien olevan ensimmäinen hevonen, joka on juossut Wäckelinissä ensimmäisen suuren arvokilpailutittelin. Viisivuotiaaksi sen voittosumma lähentelee jo 30 000 euroa. Sen sijoitusprosentti on pyöristetyt 53 prosenttia. Effie on yksi lupaavimmista juoksijoista tallissa.”
    ”Ja te annatte sen minun käsiini”, katsoin epäröiden Markusta.
    ”Gunnar vaati.”

    Pipo oli tiukasti korville vedetty ja kypärä täysin senkin takia päässä, ettei pipo lähtisi tuulessa lentoon. Aurinko leikki säteillään pellon päällä. Ilma oli pakkasesta kirpakka, ja poskia hieman kuumotti. Askel oli varma ja kärryt seurasivat juhtaa kiltisti hyvin auratulla tiellä.
    Markus mitään sanomatta laittoi ajokkiinsa vaihteita ja he kiitivät askel askeleelta kauemmas.
    Reagoin nopeasti ja automaattisesti imuutin. Effien korvat värähtivät. Se pidensi askeltaan ja lähti kilpailemaan edellä juoksevan kanssa. Edes autolla kiihdyttäessä moottoritiellä ei saanut samanlaista adrenaliiniryöppäystä kuin ravihevosen kyydissä, joka juoksi tosissaan. Lähti kuin raketti. Viimasta johtuen silmät vuotivat vettä ja tuuli ulvoi korvissa. Tie leveni, ja pääsimme helposti Markuksen ja Bellan rinnalle. Effie puuskahti ja pidensi yhä askeltaan.
    ”14,9! 15,2!” Gunnar huudahti viivalla.
    Markus hiljensi jo Bellan vauhtia, mutta Effie ei pysäyttänytkään yhtä helposti. Sen vauhti vain koveni. Muista ravihevosen ohjista repiminen ei auta mitään, sillä ne vain koventavat vauhtia.
    ”Prrr”, huusin niin lujaa kuin sain vain ääntä lähtemään ja kevyesti nykäisin sen ohjista. Hiljaa, mutta varmasti Effie hidasti tajuten myös kilpakumppanin jääden jälkeen.
    ”Saisi useammin juosta noita aikoja”, Gunnar murahti meidän päästessä takaisin heidän luokseen.
    Olin vain yhtä hymyä. Miten olinkaan voinut unohtaa, miten mahtavaa tämä olikaan?

    Illalla istuimme Markuksen ja Astridin kotona ruokapöydän ääressä. Astrid oli tehnyt poronkäristystä hieman soveltaen, ja se oli maukasta. Markuksen talo oli erilainen verrattuna Gunnarin punaiseen, rosoiseen rintamamiestaloon. Asunto oli remontoitu täysin 2010-luvulle, ja näki selvästi, että Astridilla oli ollut sananvaltansa sisustuksesta. En oikein osannut päättää, kumpi oli siistimpi heidän asuntonsa vai Suden kämppä, jota hän kiillotti hammasharjallaan. Melkein säälin Astridia, sillä talon kolme muuta asukasta ramppasivat päivittäin tallilla kantaen kotiinsa purun sekä risujen rippeet.
    ”Niin me tuodaan Markuksen kanssa Steffe sitten Suomeen. Meillä on sinne ravireissu kuitenkin tulossa”, Gunnar virnisteli.
    ”Hmmm”, mumisin vastaukseksi ajelehtien yhä ajatuksissani.
    ”Pitäähän meidän selvittää, mikä sua siellä etelässä viehättää, kun kieltäydyit Gunnarin työtarjouksesta syksyllä”, Markus virnisti.
    ”Ehkä hyvä, että joku edes säilyttää mielenterveytensä”, Astrid virnisti puolustellen minua.
    ”Mikäs se teidän isäntä on miehiään? Joko kihlat teillä kutsuu? Monta hyvää juoksijaa isännällä on tallissa?” Gunnar tiedosteli.
    ”Hopiavuoren Eetu. Selkärankainen ja rehti mies. Ukkohan on melkein kuin veli mulle”, naurahdin ja tökkäisin Gunnaria olkapäähän. ”Ei siellä ole ainuttakaan juoksijaa tallissa. Ratsuja.”
    ”Jaa no meidän Steffehän täyttää siellä jokaisen mahdollisen aukon, mikä vain ravurille on”, Markus nauroi pöydän päästä.
    Kunhan ei kuitenkaan kääntäisi koko Hopiavuorta ympäri. Mitäköhän mieltä Hopiavuoren väki oli ravureista tai raviurheilusta? Se ei ollut tullut ikinä puheeksi. Raviurheilu oli helposti mielipiteitä jakava laji, ja tiukkapipoisimmat kukkahattutädit olivat sitä mieltä, että ravihevosia vain hakattiin raipoilla jalat alta ja sen jälkeen lopetettiin 3-vuotiaina. Tai miten siihen suhtauduttaisiin, kun ratsuja alettiin vasta kouluttaa kolmevuotiaina, mutta Steffe juoksisi ensimmäiset ravinsa kahden vuoden iässä. Ja kuka sitä ohjastaisi? Minäkö?!

    • #4691 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Tunnelmallinen teksti, pidin varsinkin tuosta ohjastamisen kuvailusta. Uskon tuon adrenaliiniryöpyn oikein hyvin, jotain sen suuntaista tulee vaikka vain katselisi telkkarista raveja ja hevoset kääntävät loppusuoralle… No, sen oikeastaan halusin vain sanoa että Sonja ainakin salassa hinkuaisi varmasti kärryille kyytiin, jos ei muusta syystä niin uteliaisuuttaan tai vauhdinhurman takia.

      Ja vai että Oskari kiillottaa hammasharjalla kämppäänsä 😀

    • #4706 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Niin, mitähän mieltä väki on ravihevosista: itsekin olen kuullut yhtä ja toista kummallista harhaluuloa ravihevosista ja niiden treenaamisesta tai kilpailusta. Olisin varmasti jopa uskonut niihin, ellei ensimmäinen oikea työpaikkani olisi ollut ravitalli, heh heh. 😀 Minua kiinnostaa lisäksi se, mitä mieltä väki on nyt Camillasta!! Huomasin nimittäin juuri siinä työpaikassa, ettei tytöillä ja naisilla ollut ihan yhtä helppoa siellä. Yhdellä naisella oli oma hevonen tallissa, ravihevonen sekin, ja olin läheinen tämän naisen kanssa. Kun lemmikit tulivat puheeksi, hän sanoi, että hänellä on hevonen. ”Ai sä ratsastat”, oli ihan ymmärrettävä vastaus. Nainen vastasi, että ei kun se on ravihevonen. Arvaapa, mitä sitten kävi ja joka ainoa kerta? ”Ai. Ai sä vaan hoidat sitä.” :DD Hän oli jo oppinut vastaamaan, että ei kun valmentaa, tietenkin. Mielenkiintoisesti samaan aikaan, kun mä ilmoitin työpaikkani, oletus oli että joko siivoan karsinoita siellä tai ajan hepalla, mitkä oli molemmat tietenkin totta. Ravitallilla naiset näyttää vieläkin olevan rapsuttelijoita, enkä ihan usko, että sellainen sopii Camillalle. :DD

      Mutta Markus on oikeassa. Kun ohjastamisen oppii, ei se mihinkään muistista katoa, ja senhän osoittaa todeksi Camillakin.

      Musta on virkistävää lukea vaihteeksi ravihevosjuttuja, kunhan faktat osuu sinnepäin. Niin kuin olisi palannut kotiin! Lisäksi näen tässä uudessa hepassa valtavasti hauskoja tapahtumia mun omienkin hahmojen juttuihin.

  • #4776 Vastaus

    Camilla
    Valvoja

    Mitä täällä tapahtuu?
    Viikko Pohjois-Ruotsissa oli mennyt nopeasti, ja oltiin voinut olla vielä pidempään. En itse edes muistanut syytä, miksi en ollut pitkään aikaan käynyt Wäckelinissä. Miksi en ollut yhteydessä heihin. Hehän olivat minulle perhettä. Tuntenut heidät syntymästäni asti ja Linnean kanssa olimme kaivaneet lapsina purukasaan kuopan ja hyppineet sinne aina autoja piiloon. Ryömimme pellolla viljan keskellä, ja Gunnarin edesmennyt vaimo, Lotta, manasi meille, kun pilasimme sadon sekä tulimme aina sisälle naama likaisena ja vaatteet täynnä purua. Gunnar oli vain nauranut tempuillemme ja toi salaa meille lisää purua, että saimme rakennettua paremman linnakkeen. Pienenä olin aina sanonut, että minusta piti tulla sotilas. Niinhän minusta melkein tulikin.

    Todellisuus toi minut takaisin tähän maailmaan. Olin jo ollut viikon takaisin Otsonmäellä, mutta tunsin itseni ulkopuoliseksi. Olin kai salaa odottanut jonkinlaista vastaanottokomiteaa Hellon järjestämänä tai että Eetu pörheltäisi tukka pystyssä ja silmät turvonneina halaamaan minua. Mutta ei. Karu tosiasia, jota minun oli vaikea niellä, oli se, että en minä ollut korvaamaton. Olin ollut viikon pois ja nyt olin taas takaisin. Ihmiset tervehtivät normaalisti tallin käytäville kuin en olisi ollutkaan missään. Minut oli vallannut tyhjä olo. Susikin pärjäsi jo ilman lapsenvahtia. Ei hän ollut soittanut ja kysynyt, minkä värinen Arlekinin riimunnaru oli. Ehkä olin hieman kaivannut, että joku olisi soittanut, että oli ikävä ja kysellyt, milloin tulen takaisin. Niin kuin minulla oli ikävä Inaria. Hänen kanssaan pystyin tallilla jo olemaan oma itseni, mutta nyt nainen oli jossain päin Englantia tai missä olikaan. Pari kertaa olin miettinyt laittavani viestiä, mutta en ollut saanut aikaiseksi. Sudenkaan kanssa en ollut enää niin vakava, mutta silti piti olla hyvä esimerkki. Eetulle piti näyttää olevansa hyvä työntekijä.

    Viime viikkona porukka oli ollut jäykkää. Nelly ja Eetu olivat hieman vaitonaisia toistensa seurassa eikä isäntä ollut päivitellyt normaaliin tapaansa. Outi oli hieman mulkoillut minua tiedä sitten, mistä johtuen, mutta kun Sonja oli udellut varovaisesti, mitä minun ja Suden välillä oli. Uskoin sen liittyvän jotenkin siihen, mutta olin hiljaa. Ei minulle kuuluneet muiden asiat. Heli oli enemmän ollut omissa ajatuksissaan ja pyöri omia menojaan. Eirakin oli kitissyt normaalia vähemmän. Susi oli hieman stressaantuneen oloinen, ja pelkäsin sen johtuvan minun muuttamisestani hänen kämppiksekseen. Alku oli alkanut hyvin, mutta Ruotsista palattuani en ollut uskaltanut etsiä huoneestani tavaroilleni omia paikkojaan. Ne olivat visusti pakattuina kaappien taakse piilotettuina. Pelkäsin, että Susi saisi minusta tarpeekseen ja heittäisi ulos. Hänen kotinsa se kuitenkin oli. Olin uskaltanut hammasharjani jättää vessaan, ettei mies minua ihan hulluna pitäisi. Sentään Hello istui normaaliin tapaansa tuvassa päivittelemässä ja syömässä kaapin perukoilta löytämiään keksejä. Siitä hyvästä olisin voinut houkuttaa miehen pusuihin. Joku sentään käyttäytyi normaalisti. Tai mikä nyt oli Hellolle normaalia.

    Hevoset sentään hörähtelivät tuttuun tapaansa, ja Pasi oli oma kultainen itsensä. Hukutin ruunan rakkaudella, herkuilla ja rapsutuksilla. Olinhan joutunut olemaan ilman sitä viikon. Mietin, mitä siitä tulisi, kun Steffe saapuisi taloon. Vai saapuisiko? Jos Eetu oli tajunnut poissaoloni aikana, että maksoi minulle turhaan. Että he pärjäisivät tuolla porukalla. Tai Eetu olisi sen verran kohtelias, ettei veisi minulta oppisopimuspaikkaa, mutta sen jälkeen, mitä tietäisi. Viikonlopun jälkeen Eetusta oli huokunut uudenlainen onnellisuus kuin hän olisi sopinut kihlat Nellyn kanssa. Hyvinhän kaksikko pärjäisi Tiitus ja Susi apunaan. Ja olihan ”tuuraajani” Nitthan pärjännyt hyvin, sillä ainut, mitä kuulin oli Hellolta, kuinka Eira oli luullut Nellyn pettävän Eetua Nitthanin kanssa.

    Tänään oli yksi lähikoulupäivä takana Ilmajoella. Meidän pitäisi päättää viimein, mihin haluamme perehtyä opintojen aikana. Iltapäivän olin kuluttanut kirjastossa lukien raviurheilusta, -historiasta ja -käytännöstä haluten päästä takaisin paremmin kartalle ravimaailmaan. Olin käynyt moikkaamassa Hilmaa, Rikua ja vauvaa. Saavuin myöhään illalla kotiin ja löysin Oskarin istumasta sohvalla polvet sylissä. Mies tuijotti seinään ja oli normaalia vaisumpi. Mies ei vastannut tervehdykseeni. Tarkoituksenani oli mennä keittiön kautta vessaan ja nukkumaan. Jähmetyin hetkeksi enkä oikein osannut reagoida. Mitä minun kuuluisi tehdä tai sanoa? Tiesin, että Sudella ottaisi aikaa kertoa. Tallilla oli tapahtunut jotain. Eetu ei voinut sanoa Ukon paikkaa irti? Sudella olisi joku ässä hihassa. Se oli ujoudestaan huolimatta nokkela. Ukolle oli sattunut jotain? Kirosin, etten ollut Hopiavuoressa sitä päivää, sillä olisin kuullut jotain sivukorvalla ja osaisin sen kautta reagoida. En halunnut urkkia asiaa, sillä en tiennyt, miten Sudenpoika reagoisi. Eihän välttämättä halunnut edes puhua minulle. Olin kuitenkin tyyppi, joka oli alkuun melkein vihannut häntä pelkäessäni hänen vievän työpaikkani. Nyt olin se työkaveri, joka jäi kodittomaksi, ja jonka Susi huoli luolaansa asumaan. Vaihdoimmehan me sanoja, mutta harvemmin puhuimme mitään syvällisiä. En tiennyt, mitä voin sanoa ihmisille, kun pelkäsin sanovani jotain tyhmää. Aina piti miettiä valmiiksi, mitä voi sanoa.

    Susi oli kuitenkin pelastanut minut pinteestä ja nyt olisi minun vuoroni jotenkin lohduttaa miestä. Rauhallisesti istuuduin Suden viereen sohvalle ja yritin saada jotain irti miehen ilmeistä. Kasvot olivat kivikovat kuin syyllistävät ja silmät tuijottivat seinää kuin yrittäen tehdä siihen reikiä. Kiedoin käteni varovasti miehen ympärille ja painoin pääni miehen olkapäätä vasten. Mies ei vastustellut kosketustani. Eikä miehen halaaminen tuntunut väärältä, vaikka ensimmäisen kerran taisin koskea Suteen tarkoituksellisesti.
    ”Kyllä se siitä”, olivat ainoat sanat, jotka osasin sanoa.

    • #4779 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Tosi ahdistavaa, että Camilla tekee niin paljon, ja silti tuntuu ettei mikään riitä. Hän tuntuu kyllä itsekin tietävän olevansa hyvä työntekijä, mutta jotenkin silti pelkää koko ajan jäävänsä kakkoseksi ja menettävänsä paikkansa. Camillalle se, että pitäisi olla paras, ei ole edes kilpailu mistään kruunusta, palkinnosta tai kunniasta, vaan se näyttää enemmän selviytymiskamppailulta. Ihan niin kuin hänet olisi hylätty ennenkin ja sellaisella tavalla, ettei hän pääse yli siitä — toki tämä on vain spekulaatiota. Kotonakin Camilla valmistautuu siihen, että pian tulee monoa. Luulenpa, että aika monen pitäisi vakuuttaa Camillalle elämän eri osa-alueilla, että hän on kuin onkin korvaamaton. Tai ainakin, että joku välittää kyllä hänestä ihan hänen itsensä takia, eikä siksi, mitä hän saa aikaan ja tekee.

      Oskarista on lähtenyt muotoutumaan Camillan lemmikkisusi. Kun tarinaa katsoo siitä perspektiivistä, Camilla on nyt se perheen isä, joka ei koskaan halunnut koiraa, mutta joka sitten kuitenkin ruokkii sen aamulla ja rapsuttelee sitä sohvalla. Näillä kahdella on myös omituinen valta-asetelma, kun nämä ovat keskenään. Tallilla molemmat tietävät, että Camilla määrää ja sanoo mitä tehdään: itsekin hän toteaa tässä tarinassa, että pitää olla Sudelle esimerkki. Kotona taas ollaan Camillan mielestä jotenkin Oskarin reviirillä ja hän on varuillaan. Tämän takia taas Oskari hermostuu, koska hänhän olettaa, että Camilla pysyisi samassa roolissa kuin tallillakin.

      Tarinan loppuasetelma on mun mieletä tosi söpö. Ei edes sen takia, että kaksi mun mussukkaani aijaa sohvalla, vaan sen takia miten vaivaannuttavaa ja vaikeaa se tuntuu olevan. Onhan Camilla empaattinen ja vaikka mitä, mutta ei luonnostaan mikään hali- ja pusukone. Oskari taas ei pahemmin ihmissiä koskettele mistään ranteen yläpuolelta. Kuvittelisin siis näiden kokevan tässä aika kulmikkaita tunteita, ja erityisesti just siksi Camillan lohdutusyritys on mulle spesiaali.

      Niin ja tykkään susidiskurssista ihan sairaasti. :DD

      Ajattelin muuten, että olisiko Camillalla vielä bisneksiä Ruotsinmaalla, enkä tohtinut kirjoittaa häntä takaisin ennen kuin itse tekisit sen. Mulla oli kyllä valmiina Hellon dramaattinen ÄLÄ ENÄÄ IKINÄ JÄTÄ MEITÄ -kohtaus, joka päättyy väkivaltaisiin toimenpiteisiin. 😀 Ehkä pitää tehdä tänne alue nimeltään Rinnakkaistodellisuus, jonne saa kirjoittaa sellaista, mitä ei ikinä tapahdu oikeasti… Fanfictionia… Ihan kummallisia AU-tarinoita… 😀

  • #4824 Vastaus

    Camilla
    Valvoja

    Elämä on ihan kivaa
    Otti aikaa kotiutua takaisin Hopiavuoreen. Vaikka olit viikon olellut jossain omassa sadussa Jällivaarassa, Otsonmäellä myös satu jatkui ja meni hetki taas päästä kiinni arkeen ja Hopiavuoren tapahtumiin. Hello oli siitä hyvä, että hän piti ajantasalla. Olin pari kertaa hermostunut ajansaatossa Hellolle. Molemmat kerrat olivat olleet vastaavia, ettei mies ollut edes tajunnut, miten loukkaavia sanat olivat olleet minulle. Viljami. Kihlat. Nyt Se asui avoliitossa entisen parhaan kaverini kanssa ja pientä perhettä täydensi kultaisennoutajan pentu. Keväällä vielä olin kuvitellut sen elämän Meille. Olin melkein suunnitellut kosivani miestä. Viljami oli ollut minulle tuki ja turva, joka oli viety pois, ja jouduin opettelemaan elämään ilman sitä. Aikaa se oli ottanut, mutta voisin sanoa, että pärjäsin. Paremmin kuin pitkään aikaan. Enää en kokenut negatiivisia tunteita kuin näin heidän pienen perheensa kuvia päivitettynä Instagramissa. Olin jopa vaihtanut pari viestiä Viljamin kanssa kaverillisessa mielessä.

    Aleksikin oli soittanut minulle Ruotsin reissun jälkeen, milloin tulisin yökylään, mutta totesin, että eiköhän se ollut tässä. Niin karulta kuin se kuulostikin tuntui, että olin lähentynyt Suden kanssa enemmän. Varsinkin Ukon tapauksen jälkeen. Mies oli vieläkin murheissaan hevosestaan. Kukapa ei olisi, mutta osasi silti elää elämää eikä jäänyt makaamaan sängyn pohjalle. Ukko kuitenkin tarvitsi omistajaansa.

    Aamut olivat onneksi hiljaisimpia aikoja Hopiavuoressa päivästä. Kaikki eivät olleet samanlaisia aamuvirkkuja kuin minä ja Isäntä. Sai itse rauhassa heräillä aamuun ja oli keskittymiskykyisempi muiden saapuessa tallille. Oppi tuntemaan hevoset ja kuinka niiden kanssa toimittiin. Salieri seurasi kiltisti tarhaan, kun taas Ketkun kanssa sai aina tehdä omat temppunsa, mutta orillekin alkoi käydä naamani tarpeeksi tutuksi ja oppi käyttäytymään. Pasi oli ehdoton lempparini. Vanha ruuna jaksoi puskuttaa päivästä toiseen eikä jättänyt kylmäksi. Sitten vuokrahevoseni Juntin jälkeen mistään hevosesta ei ollut muodostunut minulle niin tärkeää. Kuin parasta kaveria, joka kuunteli, mutta huolehti, ettei jäänyt liikaa murehtimaan. Mietin, mitä siitäkin tulisi, kun Steffe saapuisi taloon. Nuori lämminverinen ori, joka oli täynnä tarmoa. Eniten minua ehkä hermostutti, että minun pitäisi koulia siitä juoksija ja vielä menestykäs sellainen. Muuten se menettäisi arvonsa. Ori, jolla ei ollut kovat voittorahat, kova ennätys, kova totoprosentti tai suurkilpailusijoja, oli yhtä kuin arvoton. Sentään tamman jalostusarvoon riitti suku. Hyvä juoksu-ura oli kuin plussaa.

    Istuimme Eetun kanssa vastakkain tuvan pöydän ääressä. Eetu luki samalla lehteä ja tokaisi uutisiin välillä jotain ääneen. Minun oli odotettava, että kahvini jäähtyisi tiettyyn pisteeseen ja kumoisin sen ykkösellä alas. Pyörittelin lusikkaa kahvikupin reunoja myöten ja tuijotin mustaa kahviani. Sinne ei missään nimessä saanut sekoittaa joukkoon sokeria tai maitoa. Muuten kahvi olisi pilalla. Eetu oli vaistomaisesti antanut minulle lusikan kahviin, vaikka olimme juoneet kahvit monet kerrat tämän pöydän ääressä. En ollut jaksanut kieltäytyä, vaan otin sen vaistomaisesti vastaan.
    ”Tuota, Eetu”, rikoin oman hiljaisuuteni. ”Kun tuo Steffe saapuu taloon, miten sen tallipaikan maksu toimii?”
    Mies nosti katseensa lehden sarjakuvasta minuun ja mietti hetken.
    ”Niin… Kai sitä karsinapaikan vuokraa hieman tiputetaan ja voisihan sen ottaa suoraan palkasta. Minun pitää miettiä hieman asiaa”, Eetu tokaisi ja raapi sänkeään.
    Nyökkäsin miehelle ja tuijotin kahviani. Mietin, että miten tulisin toimeen ainakin alkuun. Palkka ei ollut maan mahtavin, mutta yksin sillä tuli toimeen. Mutta hevosen kanssa. Minulla ei ollut hajuakaan. Gunnar oli luvannut sponsoroida hiittikärryt ja silat. Muut joutuisin itse hommaamaan. Olinhan onnekkaassa asemassa, että minulle sponsoroitiin hevonenkin, jota en ollut uskonut tarvitsevani, mutta tuntui, että se täyttäisi jonkinlaisen puuttuvan kolon itsessäni. Mutta kilpakärryt. Sellaiset maksaisivat maltaita, mutta sellaiset oli oltava, jos halusi osallistua lähtöihin. Noa oli kyllä puhunut hieman, että oli kuullut Jesseltä, että Hopealinnaan olisi avattu varustekauppa. Tai nettiin. Illalla olin useammin katsellut tarvikkeita, mitä tarvitsisin Steffelle. Heikkona olin ostanut jo hiittiloimen ja teddykarvaisen himmennyssetin. En vielä tiennyt, tarvitsisiko ori niitä, mutta olisivatpa valmiina. Ne odottivat pahvilaatikossa huoneen nurkassa käyttöönottoa.

    Aamukahvien jälkeen Eetu jäi vielä selaamaan lehteään pöydän ääreen, mutta vedin jo maihareitani takaisin jalkaan. Astelin tallia kohti, sillä askareita vielä riitti. Talli oli kyllä siitä mahtava paikka olla töissä, sillä tekemisen puutetta ei ollut. Olin ehkä hieman turhaan juoksuttanut Sutta askareiden parissa, mutta mies ei pistänyt pahakseen ja ehkä oli jopa hieman iloinen, että sai pidättyä turhan ajattelun poissa. Osa karsinoista oli vielä siivoamatta. Jos oikein innostuisi, pihattoakin pitäisi laittaa. Flidan maha oli niin pyöreä, että tamma näytti siltä kuin voisi puhjeta hetkenä minä hyvänsä. Se olisikin, kun tamma päättäisi ruveta varsomaan hetkenä Camillan ollessa yksin tallissa. Onneksi Eetu ja Noa asuivat aivan tallin vieressä.
    ”Huomenta”, hymähdin pörröisen ja niin suloisen vuonisvauvan omistajalle, joka pyöri vuoniksen ympärillä.
    Serena hätkähti kunnolla. Se oli ymmärrettävää, sillä tallissa ei ollut ketään muuta. Nirri hörähti minulle ja silitin orin turpaa kaltereiden välistä. Se tapitti minua ruskeilla silmillään kuin herkkujen toivossa. En voinut kaikille opettaa olevani herkkutäti. Flidalle, Pasille ja Inkalle vain. Ehkä joskus Nirrille. Arlekinille oli omat piparminttukarkkinsa.
    ”Ajattelin vaan kysyä mitä teille kuuluu”, totesin pahoitteluni ja naisen väsyneen selittelyn jälkeen.
    Serenalla oli vielä havaittavissa tyynyn kuva poskella. Hän vain osui harvemmin samaan aikaan samaan paikkaan tai sitten osasi liikkua kuin varjo.
    ”No siis… Hyvää! Nirri on niin fiksu tyyppi, että ei tässä oikein voi huonostikaan mennä.”
    En voinut kieltää naisen olevan oikeassa. Nuoreksi poniksi Nirri oli fiksu ja kiltti. Serena kyseli minulta tallin vakikengittäjästä. Yritin vastata parhaani mukaan, mutta neuvoin kysymään vielä Eetulta, joja osaisi vastata vielä täsmällisemmin. Nainen kyseli minulta, miten mastoseuraa voisi etsiä.
    ”Rehuhuoneen oveen voi laittaa, siitä kaikki lukee, mutta helpoimmalla pääset, kun tuvan kahvipöydässä kyselet. Siellä on aina joku innokas.”
    Katseeni osui samalla naisen kädessä olevaan termosmukiin ja naurahdin ääneen:
    ”Olis siellä tuvaskin ollut kahvia. Ei tarvi omia tuoda, kunhan vain joskus paketin ostat. Olisit päässyt nauttimaan minun ja isännän seurasta. Ja jos ei muuten, voidaan joskus Pasin kanssa lähteä seuraksi maastoon ja minulle on saapuvaksi vuotias tai pian kaksi lämminverinen ori, josta saattaa olla Nirrillekin enemmän seuraa kuin vanhasta ukosta.”
    Jutunaiheemme vaihtelivat paljon ja melkein unohdin putsattavat karsinat. Selitin Steffestä, raviurheilusta, oppisopimuspaikastani… Serena puhui puolestaan olevansa myös eläintenhoitaja tai -kouluttaja ja mitä kaikkea muuta. Puhui myös Nirristä ja kuinka he olivat edistyneet orin kanssa.
    ”Mun on pakko palata töiden pariin. Mutta mitä mieltä oot lentopallosta? Me pelaillaan tiistai-iltasin tuossa Otsonmäen liikuntahallilla. Siellä käy Sonja, Herman, Tiitus ja Hello ja me kaivattaisiin lisää vahvistuksia mukaan. Höntsäillään vaan ja voin kyllä opettaa pelaamaan, jos olet ruosteessa”, huikkasin naiselle vielä lopuksi.

    Illalla Susi pyysi minua lenkille mukaan enkä osannut kieltäytyä, sillä ei minulla ollut parempaakaan ja halusin purkaa paineita. Pieni stressi Steffen vuoksi hieman painoi niskassa, mutta en halunnut koko ajan murehtia. Kyllä minä jotain keksisin. Yllytin Sutta juoksemaan kilpaa mäen päälle. Hän voitti minut täpärästi, vaikka kuvittelin miehen antaneen minulle hieman armoa. Hän se enemmän lenkillä kävi. Minä olin jopa hieman ruosteessa. Hetken Susi näytti niin huolettomalta kuin ihminen vain voi olla. Susi hymyili ja veti pienen oman tuuletuksen voitostaan. Hän ei tainnut edes huomata minun katsovan häntä ja hymyilevän. Oli hienoa nähdä avoimempaa Sutta. Ei sitä, joka hyppi häntä jalkojen välissä pakoon, vaan Sutta, joka uskalsi olla oma uljas itsensä. Minun oli pakko herättää itseni ajatuksistani, sillä olin tuijottanut miestä aivan liian pitkään. Sydämeni tykytti hieman lujempaa. Eikä vain ylämäkijuoksusta. Pudistelin päätäni ja käskin itseni unohtaa ajatukset saman tien. Se ei ollut soveliasta. Olimme työkavereita ja kämppiksiä. Tunsin itseni ihan teiniksi. Minulla oli pieni ihastus ja poskeni punottivat jo valmiiksi. Onneksi ilma oli ulkona rapsakka, ja pystyin laittamaan kaiken sen piikkiin, vaikka tiesin, ettei Susi kyselisi mitään. Sen sijaan Hello olisi jo piikittelemässä.

    • #4827 Vastaus

      Outi Halme
      Osallistuja

      Mä oonkin miettinyt, kuinka oikein tai väärin oon lukenut rivien välistä Camillan kiinnostuksen Sutta kohtaan, mutta tässä tarinassa se nyt ainakin kävi selville! Näin Outin näkökulmasta oon tietenkin kateellinen siitä, kuinka Camillalla on selkeä etumatka, mutta voin vaan kuvitella, ettei se Camillalle ole pelkästään kivaa ja helppoa, kun Oskari on paikalla niin työpaikalla kuin kotonakin. Tosi mielenkiintoista nähdä mihin tää kaikki etenee 😀

      Ootan myös innolla, että Camilla saa hevosensa Hopiavuoreen. Mun mielestä on aina tosi kiinnostavaa lukea tarinoita sellaisista aiheista, joista en itse tiedä juurikaan mitään ja ravurit kuuluu tähän kategoriaan ehdottomasti. Niinpä odotan innolla sitä, miten Camillan ja Steffen arki alkaa toimia.

    • #4833 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Tässä on Oskarin ja Camillan suhteen vaarana sellainen mua kiinnostava juonikuvio, josta en ole ennen kirjoittanut. Camilla taitaa tosiaan vähän tykätä Oskarista, mutta mitä enemmän hän suostuu lenkille ja riehumaan ja leikkimään, sitä enemmän Oskari taitaa vain pitää Camillaa yhtenä pojista, koska tulin kirjoittaneeksi siitä torvemman kuin oli tarkoitus! Mutta joka tapauksessa musta on ehkä suloisinta vähään aikaan, että Oskari tuulettaa salaa juoksuvoittoaan. Olet taitava napsimaan rivien välistä mielialoja, joita muut yrittää sinne ujuttaa. En minäkään suoraan kirjoittanut, että Oskari ottaa pikkukisatkin aina tosissaan, tai että hän juoksi täysillä. Kirjoitin, että Oskarin sai juoksemaan vähäisellä yllytyksellä ja että suussa maistui rauta, ja huomasit ne.

      Mutta paljon muutakin ehdit yhdessä tarinassa! Kuittaat viimeaikojen tapahtumia kauniisti luetuksi ja saat Camillan vieläpä mainostamaan itse omaa lenttiskerhoaan Serenalle. Kaiken lisäksi viet vielä Camillan omaakin tarinaa eteenpäin ja availet ikkunoita sujuvasti kahteen suuntaan: on rahahuolia ja vähäsen susihuolia. Myös Camillan persoona näkyy koko ajan. Hänhän on aluksi pidättyväinen muiden hahmojen kanssa, mutta tuntuu rentoutuvan ajan myötä. Olen huomaavinani, että hän rentoutuu myös lukijan kanssa ajan myötä. Aluksi ei olisi tullut kuuloonkaan, että Camilla antaa lukijankaan kuulla ajatuksensa siitä, miten hän pelkää koko ajan olevansa korvattavissa. Tällainen vähän kerrallaan avaaminen toimii ainakin mulle tällaisessa pitkässä, toistaiseksi voimassa olevassa tarinoinnissa. Kun hahmoa kuorii niin kuin sipulia, löytyy aina uusi puoli ja pinta, kun ei viitsi kertoa enempää vanhoista. Lisäksi vanhoihin voi aina palata, kunhan ne säilyttää, eli ei tee liian nopeita muutoksia! Nyt varmaan uusi hevonen on maailman ahdistavin ajatus samalla kuin ihanakin. Mustakin olisi!

      Pystyn samastumaan paljon Camillan Viljamiajatuksiin. Ei sitä normaali ihminen (tai no, mun kaltainen ihminen ainakaan) toivo heti toiselle hyvää pitkän parisuhteen jälkeen! Sitä ehkä yrittää olla hyvä ihminen ja ajatella että kunhan on toinen nyt sitten onnellinen uudessa suhteessaan, mutta plääh. Oikeasti toivoo että toinen tukehtuisi koiranpentunsa karvoihin yöllä. Kyllä se vähän muka aina on kilpailu, kumpi on ekana okei. Toisaalta kun aikaa kuluu, oppii oikeastikin ajattelemaan vähemmän vihamielisesti tai olemaan ajattelematta ollenkaan. En mäkään olisi halunnut kuulla mitään Hellon letkautuksia ainakaan pariin vuoteen kun mun kymmenen vuoden parisuhde päättyi! Nyt myöhemmin ei haittaisi. Aleksin jättämisen kanssa olisin taas puolestani varmaan toiminut päin vastoin. Osa-aikainen ihmissuhde kuulostaisi kivalta, kunhan ei kiinny liikaa. :DD Minähän siinäkin näppini päätyisin tietenkin lopulta polttamaan, mutta sitä en kuitenkaan käsittäisi etukäteen pelätä, ja mielestäni sellainen mahdollisuus ei edes vaikuta Camillan ajatuksiin tässä kohdassa. Se nyt vain oli siinä. Ehkä hän kyllästyi tai haluaisikin muuta: hänhän kertoo Oskarista samassa kappaleessa.

  • #5725 Vastaus

    Camilla
    Valvoja

    Ja niin sitä jännitti
    ”Hello, herätys!” Tiitus tökki etupenkillä nukkuvaa Helloa kylkeen takapenkiltä.
    ”Mmm, mitä…”, Hello hieraisi silmiään ja katsoi eteenpäin.
    Edessämme aukeutui Aken ravitalli. En edes tiennyt, osasinko kuvata paikkaa. Se oli suunnattoman suuri. Suunnattoman upea. Suunnattomasti hevosia. Olinko jostain kuullut, että siellä asusti 150 ravihevosta? Ihmisiä pyöri joka paikassa. Olin niin haltioissani, etten edes murissut ihmisille, jotka eivät osanneet väistää autoa ollenkaan. Oli vappupäivä. Olisi Steffen ensimmäiset ravit. Ihka ensimmäiset. Ensimmäinen näytönpaikka. Käteni hikosivat, kun puristin rattia niin tiukasti. Saimme ajettua ihmisjoukon ohitse, jotka olivat massoittumassa kohti katsomoa ja raviradan läheisyyttä. Liikenteenohjaaja ohjasi meidät kauemmas raviradasta valjaskatoksille ja hevosten valmistelupaikalle. Hevosia ja ihmisiä oli järkyttävissä kaikkialla. Oli hoitajaa, omistajaa, valmentajaa, ohjastajaa.

    Ison tallin hyvä puoli on se, että siellä on myös paljon tilaa. Saimme auton hyvin parkkiin lähelle valjaskatosta. Heti, kun auto oli parkissa, innostuneet Tiitus, Hello ja Herman hyppäsivät autosta ihaillen ympärilleen.
    ”Siitä on niin pitkä aika, kun oon viimeks ollut raveissa”, Tiitus totesi tarkkaillen ympärilleen.
    Itselle tämä melkein jo tuntui rutiinilta. Kiitin Gunnaria siitä hyvästä, että hän oli usuttanut minut ilmoittamaan Steffen Aken ravitallille raveihin. Paikat olivat minulle jo orin opetuslähdöstä tutut.
    ”Paljos me lyödään Steffen voiton puolesta rahaa?” Hello hymyili.
    ”Älkää mitään. Jos tuuri on myötä, niin ei se juokse, joten lyökää rahanne siihen, että se häviää”, murahdin.
    En oikein tiennyt, mitä odotin. Minua jännitti, hermostutti, innostutti. Minun pitäisi rauhoittua. Jos jännittäisin liikaa, jännitykseni tarttuisi Steffeen ja suoritus menisi varmasti penkin alle.
    ”Mitä sää odotat Steffeltä?” Herman katsoi minua kysyvästi.
    Hermanin päätyminen joukkoon oli ehkä hieman koominen. Hyvä, että olin oikeastaan ikinä puhunut pojalle mitään. Tiesin, että hän oli rehti tyyppi, joka pärjäsi nuorten hevosten kanssa ja että hän seurusteli Eiran kanssa. Hello oli ollut jo lähtemässä mukaan ennen kuin kerkesin suutani avaamaan. Tiitusta taas kiinnosti muistojen verestäminen. Hello oli ohimennen puhunut Hermanille raveista, joka oli kiinnostunut aiheesta, ja niin Hello oli palkannut minulle hevosenhoitajan ruokapalkalla.
    ”Tasaista juoksua. Jos pääsisi rahasijoille, niin olisin onnellinen”, totesin meidän purkaessa Steffeä ulos autosta.
    ”Steffekö ei osaa suoraan juosta?” Tiitus naurahti.
    ”Siitä ota selvää. Opetuslähtö meillä meni ihan penkin alle. Steffeltä puuttui kunnianhimo kokonaan. me vain hölkättiin ympyrää. Aikakin oli niin huono, että olisin voinut hävetä silmät päästäni”, selitin ja minun oli pakko pitää hengähdystauko. ”Taas opetuslähdössä oli kuusi muutakin hevosta kilpailemassa. Steffe näytti itsestään jotain aivan uutta, mistä en ollut ikinä tiennytkään. Se juoksi lujempaa kuin aikaisemmin ennen edes hiitillä. Se olisi voinut sijoittua kärkikolmikon joukkoon, mutta kiritin sitä liikaa, ja Steffe heitti laukalle.”
    ”Laukkaamalla se pääsee lujempaa”, Hello yritti nostattaa mielialaani.

    Nappasin autosta hoitatarvikkeet, suitset, silat, kaikki mitä ikinä tarvitsimme. Laitoin ovet lukkoon ja ojensin auton avaimet Tiitukselle. En luottanut siihen, että osaisin itse pitää ne tallessa. Varsinkin auto oli Suden. En voinut tarpeeksi kiittää miestä siitä, että hän oli antanut autonsa minun käyttööni päivän ajaksi. Minun autoni ei koukkua omistanut. Olisin toivonut, että Susi olisi täällä. Hän osaisi sanoa ne pienet ja rauhoittavat sanat, joiden ansiosta minä lopettaisin hermoilun ja keskittyisin täysin suoritukseen. TT-cupin viimeinen osakilpailu olisi parin päivän kuluttua Hopiavuoressa, ja Eetu tarvitsi kaikki irtonevat kädet paikkojen laittamisesta tiptop. Minun oli melkein tehnyt pahaa sanoa miehelle, että olisi Steffen ensimmäinen ravilähtö vappupäivänä. Olin luvannut auttaa huomenna niin paljon kuin kynneltä kykenin.
    ”Tää on kyllä hyvää vaihtelua TT-cupin joukkoon. Kiva saada ajatuksia jonnekin muualle”, Tiitus huokaisi.
    Hello näytti siltä, että olisi halkeamassa, jos en antaisi hänelle lupaa päästä seikkailemaan.
    ”Hei, menkää nyt! Pärjätään kyllä Hermanin kanssa. Kabinetissa on muuten hyviä dallaspullia, ja Steffen lähtö on sitten 12.20”, huikkasin perään, vaikka Hellosta ei näkynyt enää hiussortuvaakaan.

    Pyörittelin pitkään sanoja mielessäni. Yritin saada järkevää lausetta koottua, mutta jostain syystä en vain onnistunut.
    ”Steffe ois pian harjattu. Valjastetaanko se jo?” Herman katsoi minua kysyvästi, joka olin taas vaipunut omiin ajatuksiini.
    ”Ei ihan vielä. Kuumenee turhaan, jos iskee silat selkään. Mää käyn nopeasti ilmoittautumassa, niin jos haluut, voit vaikka talutella Steffeä tuolla tarhojen takana hetken aikaa. Pari herkkua voit syöttää, mutta älä anna sen syödä maasta mitään”, ohjeistin Hermania. Hain trailerin perukoilta tavarakasan joukosta numeron ja lähdin kohti toimistoa.
    Puolitoista tuntia näyttöön. Pidä peukkuja, ettei meitä diskata! Se oli ainut, mitä osasin kirjoittaa. Painoin lähetä-napiia ja luin kertaalleen vielä varmistaakseni viestin. Susi ei ollut paikalla, mutta en jaksanut odottaa, milloin hän näkisi. Ei välttämättä vielä hetkeen.

    ”Katos nyt, mihin kävelet!” kuului ääni edestäni ja kaksi kättä nappasivat minusta kiinni lentämästä naamalleni.
    ”Gunnar ei ole vahtimassa sua, niin sää suhaat, miten sattuu”, ääni oli tuttu.
    Nostaessani katseen tiesin, kuka se oli. Leo. Markuksen ja Gunnarin luotto-ohjastaja Suomen raveissa
    ”Hah, paraskin puhuja!” virnistin miehelle kauniisti. ”Monta ohjastettavaa sulla on tänään?”
    ”Viisi vain. Onkos sun Steffe-kullannuppu valmis tän päiväseen?” Leo kysyi.
    ”En uskalla sanoa mitään. Sen näkee sitten radalla”, heilautin olkapäitäni.
    ”Menihän se koelähdössä mallikkaasti”, Leo lohdutti.
    ”Se laukkas.”
    ”Sää et tunne Steffeä vielä tarpeeksi hyvin. Opit nopeasti, mitkä on Steffen vahvuuksia ja mitkä heikkouksia”, Leo naureskeli ja taputti minua olkapäille.

    ”Mää ajattelin tuoda sulle dallaspullan, mutta söin siitä puolet matkalla. Mutta ole hyvä”, Hello hymyili minulla kauniisti ja ojensi puoliksi syödyn pullan.
    Nyökkäsin ja söin pullan tyytyväisenä.
    ”Mitä sille hermoheikolle tapahtui?” Hello kysyi katsoen minua hieman kummastuneena.
    ”Siitä hermoheikosta ainakaan ole hyötyä Steffelle”, virnistin.
    Yhteistuumin saimme Steffen valjastettua. Steffe oli tohkeissaan. Elävä ympäristö vei orin mielenkiintoa ja sille jäi vähemmän aikaa sähläämiselle. Pian ori oli valjastettuna katoksessa. Kiinnitin numerot orin kummallekin puolen ja katsoin, että kaikki suojat olivat kunnolla. Steffellä oli kummallakin puolta leukahihnojen kummallakin puolella himmennyssetit, ettei se keskittyisi liikaa tutkimaan ympäristöönsä vaan juoksemiseen.

    Kävin Steffen kanssa maastossa heittämässä pienen kävelylenkin. Pääsimme lähtöjen välissä pyörähtämään raviradalla irroittelemassa enemmän. Jos muusta en tiennyt, niin Steffe kulki ohjalla ja energiaa kyllä oli. Oli meidän lähtömme aika.
    ”Pitäkää peukkuja! Jos siitä vaikka tulisikin jotain!” purin huulta ja ohjasin Steffen rataa kohti.

    • #5728 Vastaus

      Outi Halme
      Osallistuja

      Mun mielestä on tosi mielenkiintoista lukea kaikesta, mitä Camilla tekee Steffen kanssa, koska oikeassa elämässä mulla ei ole tosiaankaan mitään käsitystä ravihevosista ja niiden elämästä (siksi mun hahmokaan ei edes teeskentele tietävänsä mitään :D). En oo koskaan ollut tekemisissä ravureiden kanssa edes virtuaalimaailmassa, joten on kiehtovaa päästä kurkistamaan siihen maailmaan. Lisäksi ainakin mun mielestä vaikuttaa siltä, että Camilla on selvästi kotonaan raviradalla ja se varmasti tekee Camillalle hyvää.

      Toisaalta kisavalmistautuminen ja jännitys ja hulina kuulostaa kaikki niin tutuilta, kun niitä on itse kukin viimeaikoina tarinoissaan saanut käsitellä melkein kyllästymiseen asti. Tavallaan on aika hauska sattuma kuinka Camillan kisat osuivat tähän samaan ajankohtaan ja Camillakin pyörii samoissa tunnelmissa. Toisaalta tietenkin on harmi, kun melkein koko talliporukalla on kädet täynnä töitä, vaikka tuskin bussilastillinen Hopiavuoren väkeä olisi sekään ollut kovasti Camillan mieleen.

      Täytyy sanoa, että en ois ikinä ennalta osannut arvata, millainen seurue Camillan mukana on! Olit kuitenkin saanut mun mielestä kivasti kuitattua sen, miten Herman oli päätynyt mukaan ja musta on hauskaa seurata, kuinka Camilla ja Hello on kaverustunut. Oikeastaan Camilla vaikuttaa aika ennakkoluulottomalta ja sosiaaliselta tyypiltä, kun se esimerkiksi Hermanin huoli hoitajaksi ja raviradaltakin löytyy vanhoja tuttuja. Outin lasien läpi katsottuna Camilla on ennen kaikkea iso uhka ja ehkä sen takia tuleekin poimittua hahmosta omiin tarinoihin enemmän niitä negatiivisa kuin positiivisa puolia. Oli muuten hyvä, kun kommentoit mun tarinaan siitä, että niissä Camilla vaikuttaa tosi kylmältä. Vaikka osittain se onkin Outin tulkintaa, niin ihan oikeasti mun tarkoitus oli enemmän kirjoittaa se jännityneeksi tai kieräksi, mutta ei kuitenkaan ihan niin tylyksi. Syytän vähän ajanpuutetta siitä, etten ehtinyt hioa tarinoita ihan niin paljoa kuin olisin muuten tehnyt ja siksi Camilla jäi vähän yksiuloitteiseksi, mut lupaan kiinnittää siihen tarkemmin huomiota seuraavalla kerralla 🙂

    • #5729 Vastaus

      Camilla
      Valvoja

      Sun tarinoissa on kuitenkin Outin tulkinta ja se, kuinka hän Camillan näkee. Toisaalta on mielenkiintoista lukea sun tarinoissa, kuinka Camilla saattaa käyttäytyä. Asioita, joita osannut itse edes ajatella. Että jos haluat ja minä melkein haluan, että kirjoitat Camillasta sellaisena kuin hänet näet tai Outi näkee. Virkistävää lukea uuttakin näkökulmaa. Ovathan Outi ja Camilla suuri uhka toisilleen.

      Olisin jo itsekin kirjoittamassa sun tarinalle jatkoa, mutta tarvisin tuosta Steffen lähdöstä tulokset, joka sitten määräisi tarinan suuntaan.

    • #5846 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Aaw, taas tulee nuoruus mieleen tästä tarinasta. Ne oli parhaita aikoja, kun lähti raveihin yhden hevosen takia. Se oli just niin jännittävää, että muistin päivistä aina vain välähdyksiä, vähän niin kuin Camillan kerrontakin on välähdyksiä. Camillan jännitystapakin on niin tuttu. 😀 Eka hermoillaan, pyöritellään synkkiäkin ajatuksia ja sitten, sitten kun alkaa olla aika toimia, ei ole niin aikaa ja tilaa sille jännitykselle. Pystyykin toimimaan. Pystyykin menemään lämmittelemään ja kaikkea.

      Kun julkaisit tämän, halusin heti kirjoittaa Hellosta kisatunnelmissa. Mun piti kuitenkin odottaa, että saadaan tulokset, etten kirjoita mitä sattuu. 😀 Nyt on tulokset ja Camillan fiiliksetkin niistä, ja tadaa, olen jumissa sukulaisten keskellä. Ne aina huolestuu jotenkin ja alkaa pulputtaa hirveästi, jos vaikka vartiksi vetäydyn kirjottamaan… :DD

      Tiitus on muuten ihan oikeassa. Tää on hyvää vastapainoa TT:lle. Tänä vuonna en ole kyllästynyt siihen yhtään, mutta onhan se nyt ihanaa että muillakin hahmoilla on niitä elämän jänniä tapahtumia. :DD

  • #5781 Vastaus

    Camilla
    Valvoja

    Camillan ajatuksia Oskarin ja Outin reissusta

    Ei tänään katsottuaan sitä elokuvaa
    Olin löytänyt BlacKkKlansman-elokuvan euron korista Seinäjoen Prismasta. Minun oli pitänyt käydä ostamassa Steffelle pari uutta riimua, koska se oli taas onnistunut tuhoamaan aiemman ja kasvoihan sen pääkin vielä hieman. Olin kuullut elokuvasta pelkkää hyvää, ja olihan joukossa suomalainenkin näyttelijä. Jos se kiinnostaisi Sutta. Jos hän haluaisi katsoa sen minun kanssa illalla. Olimme kuitenkin kaikki Rockyt saaneet katsottua. Ehkä jos Susi taas vilkaisisi minun suuntaani vaniljajäätelöä syödessään ja hymähtäisi hieman. Tai jos taas elokuvan jälkeen juttelisimme keskiyöhön asti hevosista, Steffestä, kilpailuista, elämästä ja töistä. Siitä, mitä sylki nyt vain suuhun toisi.

    Parkkeerasin Audin tutulle pylväspaikalle, joka oli hieman kauempana kuin Suden autokatospaikka asunnostamme. Huomasin, että Suden auto puuttui. Olin hieman ihmeissäni, sillä miehen ei pitäisi olla töissä. Saattoi hän olla Hopiavuoressa Ukkoa hoivaamassa. Tumppasin tupakan oven viereiseen kurkkupurkkiin ja avasin oven. Huhuilin sisälle vielä varmistaakseni, vastaisiko kukaan, mutta hiljaista oli. Raahasin ostoskassin keittiöön ja purin kassin sisällön jääkaappiin. Keittiön pöydällä oli lappu.

    Oon Outin kanssa Seinäjoella. – Oskari.

    Tuijotin lappua epäuskoisena. Mistä lähtien he ovat käyneet yhdessä Seinäjoella? Onhan Susi valmentanut Outia, mutta en tiennyt, että he kävisivät yhdessä Seinäjoella. Kävisikö Susi Outin kanssa elokuvissa, ettei hänen tarvitsisi minun kanssani katsoa? Miksei hän sanonut, että ehdottomissani elokuvissa oli jotain vikaa? Tai että söimme liikaa jäätelöä. Vai olinko se minä? Miten minä voisin sanoa miehelle, mitä tunsin? Tai voisinko ikinä?

    Vanhaniemi ei itke. En minä itke. Miksi minä itkisin? Siksikö, että Susi viihtyi Outin seurassa? Miten minä saisin Suden huomion? Kävin hänen kanssaan lenkillä, asuin hänen kanssaan, söimme yhdessä… Emme vuoron perään, vaan pystyimme istumaan saman pöydän ääreen. Välillä puhuimme enemmän, välillä olimme aivan hiljaa omissa ajatuksissamme. Mitä minun vielä pitäisi tehdä? Outi oli parempi höpöttämään vaikka ja mitä kuin minä. Outi oli kilparatsastaja. Hän oli pärjännyt Jussin kanssa loistavasti TT-cupissa. Minulla oli ravuri, josta ei välttämättä ravuria tulisikaan.

    Hyppäsin melkein ilmaan, kun puhelimeni pärähti soimaan.
    ”Hei Vanhis, missä sää oot oikein piileskellyt? Rasmuksellakin on ollut kummitätiään ikävä. Ei olla sitten ristiäisten nähty”, Hilma moitti minua toisesta päästä.
    ”Tässä on ollut Steffen kanssa aika kova rutistus treenien ja lähtöjen kanssa. Ja sit on toi TT-cuppi ja kaikenlaista”, selittelin.
    ”Nyt kuule hilaat sen perseesi tänne ja nautitaan hieman viiniä. Riku on Rasmuksen kanssa vanhempiensa luona”, Hilma komensi.
    ”Kyllä, äiti. Mut sit vain yksi pullo. Mulla on huomenna iltavuoro.”
    Vastavuoroisesti jätin Sudelle lapun.

    Oon Hilman luona yötä. Nähään huomenna tallilla! – Camilla

    – –

    Jatkoa pätkälle Hilman näkökulmasta

    • #5787 Vastaus

      Agnes
      Osallistuja

      Ai että mä tykkään tän tarinan arkisuudesta ja tollasesta riisutun rehellisestä ajatuksenjuoksusta. Se, miten yksi lappu saa toisen ajatukset laukalle ja ihan pois tolaltaan. Mut sitä se ihastuminen tekee. Camilla on hahmona ihan mun lemppareita, se on niin rehti ja suoraselkäinen. Ja aito! Jotenkin mä samaistun Camillaan ihan hulluna, osaat kuvailla sen ajatuksia ja oivalluksia niin aidosti. Tykkään myös ihan hulluna tosta jatkosta Hilman näkökulmasta, super kivoja tekstejä molemmat!

    • #5891 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Vitsi miten muhun sattuu. Ajattelen usein hahmoja oikeina ihmisinä, ja just tämä Camillan, Outin ja Oskarin kuvio on mulle vaikea. Jos Camilla olisi mun hahmo, heittäisin sen tietenkin empimättä vaikka rekan alle, mutta nyt kun se on yksi mun hahmon vastanäyttelijöistä ja ylipäätään musta riippumaton, musta tuntuu ihan järkyttävältä että sillä on huono olo. Tämä tarkoittaa sitten sitä, että kirjoitat Camillan juttuja niin tunteisiin vetoavasti, että ainakin mun sydäntä pistää ihan oikeasti. Yhtenä iltana huomasin ahdistuneena jopa miettiväni Camillan fiiliksiä peiton alla, ja multa vei kauan hokea itselleni että se on keksitty ihminen, eikä kukaan oikeasti kärsi tässä leikissä niin kovasti. Tuntuu tosi pahalta.

  • #5938 Vastaus

    Camilla
    Valvoja

    Osviittaa Suden pätkistä Camillan ajatuksiin

    Matkalla Virvatuleen
    ”Milla…”, kuulin varovaisen äänen.
    Susi ehkä epäili minun suuttuneen. Tai niin minä teinkin. Itselleni. Olin mennyt tivaamisessa liian pitkälle. En edes ollut tajunnut, että kuinka pitkälle. Meitä kaikkia vain riepoi Ukon sairastelu. Ihan kuin olisin vain odottanut, että Susi tiesi, mikä hänen hevostaan vaivasi. Suutuspäissään Susi olisi laukonut, mitä Ukko sairasti, ja hoitaisimme orin kuntoon. Voi, kun se olisikin niin yksinkertaista.

    Hämäännyin, kun joku kutsui minua Millaksi. Kukaan muu paitsi Gunnar ei ikinä kutsunut minua siksi. Hilmalle olin Vanhis, Hopiavuoressa Camilla, vanhoille inttitutuille Vanhaniemi, Linnealle isosisko. Viljami oli kutsunut minua aina Camiksi. Susi sanoi Millan pehmeästi. Sellaisella pehmeydellä, etten pystynyt edes itselleni mököttämään.

    Vilkaisin Sutta. Hän ehdotti, että hän ostaisi minulle jäätelön, mutta torppasin idean. Tärkeintä olisi nyt vain keskittyä reissuun. Olimme lähteneet maastoon. Steffe oli saanut jäädä viettämään vapaapäiväänsä, ja Pasi sai vuorostaan pitkästä aikaa täyden huomioni. Olisi vain pelkkää plussaa, jos selviäisi, mikä Ukkoa vaivaisi.

    ”Ootko sää muuten miettinyt sitä Steffen kasvattajakruunuasiaa?” puristin polveani yrittäen pyyhkiä hikeä pois. ”Vaikka koko Wäckelin on tulossa, haluisin sutkin paikan päälle. Tai me tarvitaan sut Steffen kaa tukijoukkoiks. Outi sais lainata kisavalmentajaansa meille.”

    Kerran, kun pääsin taas vauhtiin, en osannut olla hiljaa. Olin iloinen tai olisiko voinut sanoa jopa onnellinen. Olin kaivanut Sutta salaa. Hänen kaikki aikansa upposi Ukkoon ja Jussin sekä Outin valmentamiseen. Aina, kun sain hetken Suden kanssa, Outi ilmestyi jostain väliin. Vaikka kuinka yritin sen pienessä mielessäni kieltää. En halunnut uskoa sitä millään. Näin Suden silmäkulmassa jonkin pienen säihkeen, kun hän katsoi Outia ja kertoi jotain. Säihke oli voimakkaampi Hannaby Weekin jälkeen, kun Susi oli istunut Outin kanssa tuvan pöydän ääressä. Minä olin hiljaa. Olin ollut yllättynyt, kun Susi oli pyytänyt minua mukaansa. Tai ehkä idea oli tullut viime hetkellä, ja minä olin ollut ainoa vaihtoehto. Ei se toisaalta edes haitannut. Sainpa hetken Suden kanssa.

    En vain keksinyt omaa taktiikkaa, jolla iskeä väliin. Ja joskus mietin, että halusinko edes. Sillä en ollut edes varma, voisiko minusta ja Sudesta tulla koskaan mitään. Olin sitten kuinka ihastunut työkaveri, kämppis, ystävä…

    • #5958 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Luen ihan liikaa kirjoittamisoppaita ja -tutkimuksia. Väittävät, että hahmo ei toimi, jos lukija säälii sitä kauemmin kuin yhden kappaleen, ja minä hysteerisenä uskon kaikki mitä kirjoissa lukee. Pitäisi havainnoida itse. Säälin Camillaa paljon sen takia, miten huonoksi se itsensä tuntee ja millaista levyä se pyörittää päässään, ja silti Camilla toimii. Se on hyvin rakennettu hahmo, joka on kasvattanut harvinaisen paljon juuria itselleen tuntemalla vaikka keitä sellaisia tyyppejä, jotka on esitelty lukijalle tarpeeksi hitaasti jotta hän voi muistaa kuka kukakin on. Ehkä jos säälin herättäminen on muka kiellettyä, Camilla toimii siksi että samaan aikaan se on niin reipas ja osaa tarttua toimeen? Se ei ehkä suoraan työstä ongelmiaan, mutta puuhaa lannistumatta sitten kaikkea muuta ja on viime aikoina kokenut myös isoja onnistumisia.

      Tässä mua taitaa eniten surettaa se, miten Oskari on niin kuin joku palkinto, ja miten Camillalle on oikeastaan ihan sama vaikka se olisi varavaihtoehto, kunhan se pääsi mukaan. Lapsethan saattaa sanoa noin suoraan toisilleen: mä leikin nyt sun kaa ku Pyry ei päässy. Mikähän saa ihmisen ajattelemaan noin itse, vaikka kukaan ei ole sanonut mitään sellaista? Sekö, että joku muu on ensin tarpeeksi monta kertaa sanonut noin?

  • #6019 Vastaus

    Camilla
    Valvoja

    Pönttö vetää
    Olin niin iloinen. Maastossa oli ollut hauskaa. Olin puhunut uusille, tuntemattomille kasvoille enemmän kuin viimeisen puolen vuoden aikana. Sosiaalistumismittari alkoikin jo raksuttaa täyttymistään merkkinä siitä, että seuraavan viikon voisin pyhittää ihan vain itselleni. Kuinka hauskaa meillä oli ollutkaan Suden kanssa! Ja Pasi. Se oli vieläkin se sama virkeä papparainen, jolle pystyin reissun ajan antamaan jakamattoman huomioni. En kerennyt edes Steffeä ikävöimään. Klinikalla kaikki vaikutti lupaavalta, mutta mitään varmaan ei vielä kerrottu.

    ”Tuossa parin kilsan päässä olisi joku hostelli. Aamupala ei kuulu hintaan, mutta huone yöltä ei ole pahanhintainen”, huikkasin Sudelle nojaillessani hänen autonsa kylkeen ja selaillessani kännykästäni perämetsien hotellitarjontaa.

    Emmehän me mitään hotellilta odottanut, mutta olimme saaneet ainoan vapaana olleen huoneen. Huoneessa vastassamme oli parisänky. Vessassa ei ollut kylpyammetta. Kulmassa oli leveä, mutta epämukavanoloinen nojatuoli. Ilmassa leijui tunkkaisena tupakan haju, enkä uskaltanut vilkaista sängyn alle vain nähdäkseni, kuinka monta pölykoiraa siellä asusteli. Yritin vain keskittyä huoneen positiivisiin puoliin: pönttö veti ja sängyssä oli puhtaat lakanat. Ikkunaa tuskin oli pesty pariin kesään, mutta lämpö puski ikkunasta kuumana sisälle. Helpointa oli vain pitää verhot visusti kiinni, niin kumpikaan ei häiritsisi niin pahasti.

    ”Älä nyt hulluja puhu. Ollaan kummatkin maksettu huone puoliksi, niin voidaan me jakaa sänkykin puoliksi. Se on tarpeeksi leveä. Enkä jaksa kuunnella automatkalla valitusta, kuinka sun selkä on kipeä nojatuolin takia”, naurahdin Sudelle, joka yritti herrasmiesmäisesti tarjota minulle koko parisänkyä. ”Vai vihjaileks sää, et oisin lihonnut?”

    Makasimme sängyn kummankin puolin. Suden sinertävät silmät osuivat välillä omiini ja taas välillä ne hapuilivat tyynyä, miehen itse kutomia villasukkia.
    ”Mää voin esittää sulle sitten joululahjatoiveen; haluun villasukat, jossa toises on Steffe ja toises Pasi”, virnistin miehelle ja pukkasin häntä leikkisästi.
    Suden ilme vakavoitui ja hän vaipui ajatuksiinsa. Silmäni yrittivät lukea miestä. Hänen oli ajateltava Ukkoa. Sitä, parantuisiko ori. Kyllä, se parantui. Niin minun oli pakko uskotella itselleni, etten itse vakavoituisi liikaa. Susi tarvisi kaiken mahdollisen tuen, mitä vain saisi. Ja sen minä yritin tarjota hänelle.

    Käskin Suden kertoa perheestään. Miehen vastaukset olivat lyhyehköjä ja jäykkiä, mutta puhuessaan meidän fiktiivisestä kissasta Susi rentoutui. Suden puhuessa meistä tunsin, kuinka sydämeni tykytti muutaman kerran nopeammin. Susi tuoksui urheilushampoolta. Olisin voinut haistaa hänen tukkaansa ja tehdä hänen tummiin sortuviin pieniä lettejä. Hätkähdin hieman ja yritin ajaa kaikki ihastumiseen liittyvät ajatukset. Nyt ei olisi oikea aika selittää miehelle meidän maatessa samassa sängyssä, kuinka tunsin ihastusta häntä kohtaan. Mitä sitten miehen ajatuksissa olikaan. Ne asiat eivät kuuluneet tähän, tänne. Ne voisi puhua sitten kotona puhki, jos siltä tuntui.

    Puristin Suden kättä lohduttavasti.
    ”Jos Ukko paranee, niin teen kyllä jotain – teen jonkun vedon…”, Susi hymähti ja katsoi minua silmät tuikkien.
    Kehotin Sutta, ettei kuitenkaan ajelisi hiuksiansa pois. Pidin Suden tukasta. Se ei pysynyt suorassa. Se oli tummanruskea omine suortuvineen. Pidin sen sotkuisuudesta, mutta jollain tapaa se oli myös siisti, sillä Susi ei antanut tukkansa roikkua silmillään.
    ”Pyydän Outia ulos?”
    ”Out – mit – miksi?” takeltelin ja tuijotin miestä silmät suurena.
    En ollut lainkaan varautunut siihen, mitä Susi paukauttaisi suustaan. Mitään ajattelematta kiskaisin käteni pois miehen kädestä ja nousin istumaan. Tuntui kuin minut olisi juuri jätetty. Susi yllättyi reaktiotani. Onneksi hän ei arvannut mitään, mutta mietti, etteikö Outi olisi lähtisi hänen kanssaan. Kyllä minä tiesin, mitä Outi vastaisi Sudelle. Se oli kyllä. Se olisi yllättynyt kyllä. Eihän sitä voinut olla huomaamatta, sillä pidin itse niin tiukasti silmällä Sutta ja yritin opetella miehen tapoja. Ei siinä voinut olla huomaamatta, kuinka Outin silmät ihannoivat Sutta samalla tavalla kuin omani tekivät. Olin varma, että Outin silmät arvailivat jotain omista silmistäni.

    En tiedä, kumpi tuntui pahemmalta. Se, että minut oli syrjäytetty ilman, että minusta edes tiedettiin. Se, että Sudella oli mielessä joku, joka todennäköisesti tunsi myös häntä kohtaan. Olisi paljon helpompaa, jos Outi sanoisi Sudelle ei. Voisimme yhdessä itkeä sydänsuruja osiltamme. Mitä minä tekisin, jos Susi tuo Outin meidän luo? Joutuisin tallissakin katsomaan kaksikkoa. Harmi, kun Eetulla ei ollut toista tallia, jonne voisin hakea siirtoa.

    Camilla. Olet aikuinen ihminen. Elämä on täynnä vastoinkäymisiä. Susi on vain sinun kämppis, johon sinä idiootti menit ihastumaan. Kuvittelitko tosissasi, että teistä kahdesta olisi oikeasti tullut jotain? Oh pliis, grow up.

    Pudistin päätäni yrittäen ajaa ajatukset pois. Susi oli nukahtanut. Mies oli kääntänyt selkä minua kohti ja tuhisi hiljaa. En saanut unta, ja se, että Susi nukkui vieressä, ei helpottanut tilannetta. Olisin vain halunnut laukoa suuni tyhjäksi niin kuin tapanani oli. Susi olisi vain nyökyttänyt päätään ja sanonut, ettei haittaa. Että voimme olla kavereita siitä huolimatta. Että Susi antaisi minulle tilaa päästä ajatuksista yli. Mietin jo pakosuunnitelmaa, kuinka karkaisin Wäckeliniin. Mutta ei. Minun olisi käyttäydyttävä kuin aikuinen. Olisi vain kohdata kaikki niin hyvässä ja pahassa.

    Nousin hiljaa ja hiivin ovea kohti. Nappasin yöpöydältä puhelimeni mukaan ja kiskoin neuleen päälleni tarkistaen, että savukkeeni olivat yhä samassa taskussa, johon olin ne jättänyt. Varmuuden vuoksi nappasin vielä Suden auton avaimet mukaani ja avainkortin. Jos kävisin hakemassa meille aamupalaa huoltoasemalta. Ajatukseni laukkasivat eikä niiden kierrossa ollut mitään järkeä. Kello oli vähintään kaksitoista yöllä. Tiesin, että se olisi virhe, tai en tiennyt sittenkään. Jos vaikka Hello vastaisikin. Jos Helloa sanoisi pari jotain kivaa sanaa, piristäisi minua. Saisi unohtumaan tyhjät ajatukseni ja elämään elämää normaalisti. Sanoa, että tunteeni Sutta kohtaan olivat vain mielikuvitusta. Jos Hello kertoisi, kuinka Steffe voi. Jos Hello sanoisi jotain, mikä helpottaisi, että ajatukseni jättäisivät minut rauhaan.

    Kyynel vierähti poskelleni. Minulla ei ollut ikinä käynyt näin, että ihastuisin Suteen, yrittäisin vain olla ja selvittää ajatuksiani. Sitten Susi pamauttaisi, että haluaisi viedä Outin ulos. Mikä minussa oli vika?

    • #6025 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      In-ho-an tätä elämää. 🙁 Vaikka orkestroin ihan itse tämän romahduksen ja vaikka Camilla on vain keksitty hahmo, taas kerran mulla on sellainen taukoamaton syyllisyys sen murheista. Olen huonolla tuulella, tiuskin mun pikkuveljelle kun käytiin äitin luona samaan aikaan, ja mun piti oikein muistutella itselleni, että ei mulla ole mitään oikeaa syytä olla huonolla tuulella kylläkään. Taas kerran se, että mua surettaa ja ärsyttää, kertoo hyvästä tarinasta. Olen eläytynyt tähän ja miettinyt tätä tiedostamattanikin. Ihan varmana tuntuu Camillasta just samalta kuin se, että hänet olisi jätetty, vaikka ei mitään suhdetta edes ollut. Ei kovin moni varmaan jaksa ajatella, että nytpä häilyn täällä varjoissa, odotan ihan rauhassa, pieleen niillä menee, ja sitten olenkin ihana ja lohduttava olkapää. Sitä ajattelee, että kaikki on ohitse.

      Hellyyttävästi Camillan ajatukset kääntyvät Helloon. Vaikka se ei ole unelmaihminen, onhan se empaattinen, kun käsittää että nyt on tosi kyseessä eikä mikään pelleilyjuttu. Tässä on mulle taas virike, johon on tartuttava. Mahdollistat uuden puolen näyttämisen munkin hahmosta, vaikka voisit imeytyä Camillan tunteisiin niin, että boikotoisit mua Oskarin sijaan, kun noin rumasti laitoin sen sanomaan sun hahmolle. 🙁

      Hienoin kohta tässä tarinassa on miljöökuvaus hotellista. Vaikka tekstissä vain kuvataan, mitä huoneessa on, kuvaus on kirjoitettu tosi tarkasti Camillan silmien ja ajatusten läpi. Tämä on kohta, josta koin oppivani yllättävän paljon uutta taas, ja sormeni syyhyävätkin päästä kokeilemaan tästä nousseita ajatuksia käytännössä. Luin tätä miljöökuvausta monesti, vaikka yleensä en kiinnitykään kuvauksiin.

      Sen sijaan hellyyttävintä on se, miten vähässen negatiivisiin ajatuksiin taipuvainen Camilla yrittää niin kovasti tukea Oskaria. Ei ole yhtään ihme, että Oskari mieltää sen yhdeksi pojista, yhdeksi omistaan. Camillasta on tullut Oskarin ainoa oikea ystävä, eikä Oskulla ole hitsi vie aavistustakaan, että se löi juuri tarinansa tärkeimpään ihmissuhteeseen hirvittävän särön. Tästäkin näkökulmasta koko tapaus on musta tosi sääli. 🙁 Camilla on tietenkin tärkeä mulle, mutta varmaan vielä tärkeämpi Oskarille.

  • #6026 Vastaus

    Camilla
    Valvoja

    Ketjupolttaminen ei vie mukanaan sydänsuruja
    Istuin hostellin edessä penkin päällä, jonka laudat kitisivät painoni alla uhkaavasti. Tutkin askiani. Siellä oli enää kolme jäljellä. Olin polttanut putkeen ainakin viisi tupakkaa. En oikein tiennyt, mitä ajatella. Kello lähenteli yhtä. Kännykän ruudulla paistoi Hellon numero, mutta en uskaltanut soittaa. En tiedä, mitä sanoisin. Mies varmaan ihmettelisi, miksi soitan tähän aikaan. En vain tiennyt ketään, kelle muullekaan soittaa. Gunnar kyllä kuuntelisi, mutta en haluaisi häntä vaivata ihastumisillani. Hilma ansaitsi ne yöunet, jos hän sellaisia nukkuisi. Eetu vain stressaantuisi, jos selittäisin hänelle jotain tilanteesta. Eetu eläisi tilanteen mukana liikaa. Istuttaisi meidät kaikki kolme pöydän ääreen, että puhuisimme asiat läpi niin kuin aikuiset. Ettei Hopiavuoren henki särkyisi. Kunhan vain kaikilla oli hyvä olla.

    ”Hello?” kuului luurin toisesta päästä muutaman tuuttauksen jälkeen.
    ”Se on Camilla.”
    ”Ooks sää juovuksissa?”
    ”Oisinpa. Halusin jutella. En oikein tiennyt, kelle soittaa.”
    ”Ihana, jos mää tulin sulle ekana mieleen.”
    ”Heh.”
    Sitä seurasi pitkä hiljaisuus.
    ”Missä Susi on?”
    ”Nukkumassa.”
    ”Onks Ukko kunnossa?”
    ”Kyllä, se hengittää. Huomen selviää lisää.”
    ”Hyvä!”
    Seurasi taas hiljaisuus.
    ”Camilla, jos sä herätät mut tähän aikaan yöstä sen takia, että haluat puhua, niin se myös tarkoittaa sitä, että sunkin pitää puhua.”
    ”Miks sä ehotit Sudelle, että musta tulis hyvä kämppis sille? Oisin hyvin voinu vaikka asua tallin vintillä.”
    ”Siin tilantees Suden tilasta sun kämppiksenä ois Chai. Kerroiks sä Sudelle vai?” Hello vihjaili asiasta, vaikka hetkessä olivat vain me kaksi.
    ”En enkä ikinä kerro. Mun pää on ihan sekasin. Järki sanoo, ettei musta ja Sudesta ikinä tulisi mitään. Sydän taas eri mieltä.”
    ”Joskus sydänkin voi olla oikeassa.”
    ”Ei mun sydän. Aina vaan sattuu. Sus – Susi haluaa viedä O – Ou – Outin ulos.”
    Sanat takelteli. Sattui vielä enemmän, kun jouduin puhumaan sanat ääneen ajatusten sijasta. Ajatuksilla leikkiminen oli aina niin helppoa. Kyynel vierähti poskelleni. Pyyhin sen nopeasti pois, mutta en pystynyt estämään kyynelten tulvaa.

    ”Monetta sää poltat?” Hello uteli kuullessaan sytkärini ääneen.
    ”Emt, mul o yks viel jäljel.”
    ”Mistä sä tiedät, että Susi haluaa viedä Outin ulos?”
    ”Se sano mulle. Ennen ku mentiin nukkuun.”
    ”Auts. Annetaan sille ympäri korvia.”
    ”Ei me voida.”
    ”Ainahan kissat määräilee koiria.”
    ”Susi on niin nöyrä koira, ettei se oo tehny mitään pahaa.”
    Hello murahti kaiuttimen toisessa päässä. Olimme puhuneet ainakin tunnin.
    ”Aioks sää nukkua tänä yönä?”
    ”Jos Suden vieres pitää, en tiiä osaanko.”
    ”Teillä on kuitenkin huomenna vielä pitkä matka kotiin. Etkä sää voi ratissakaa nukkua.”
    ”Hyvä pointti.”
    ”Tuut sit vaikka huomenna kahville, niin jutellaan paremmin”, Hello hymähti.
    ”Hello?”
    ”Joo?”
    ”Lupaathan sää tulla Kasvattajakruunuun. Pyysin jo Suttakin mukaan enkä voi enää perua sen kutsua. Tarviin jonku tarjoilee mulle dallaspullaa.”
    ”Mää lupaan. Otetaan vaikka Tidekin joukkoon! Mutta öitä nyt!”

    Puhelu loppui. Tunti ja kaksikymmentä minuuttia. Sytytin viimeisen tupakan. Piha oli hiljainen. Yhdestä katulampusta oli lamppu palanut. Kaksi valoa paloivat himmeinä, mutta tuskin mitään valaisten. Ulkona oli juuri sen verran valoisaa, että eteensä näki. Tumppasin puoliksi poltetun tupakan maahan ja hyppäsin Suden autoon. Ajoin huoltoasemalle, jonka olin huomannut matkalla meidän suunnattuamme hostellia kohti. Tankkasin auton tankin täyteen. Ostin itselleni kaksi uutta askia tupakkaa. Hitto vie, kun vihreän myynti oli lopetettu. Poltin sen sijasta valkoista. Pitäisi lopettaa, mutta tiesin puhuvani itselleni paskaa. Pyörin pienen kaupan puolella miettien, mitä voisimme syödä aamupalaksi. Ostin pullon mansikalla maustettua kivennäisvettä. Poimin kainalooni kinkku-juusto- ja kanakolmiovoileivät. Alennuksessa oli tummunneita banaaneja, jotka olivat kuitenkin kypsiä sisältä. Poimin joukkoon vielä uuden Pantteri-karkkipussin. Olin syönyt menomatkalla melkein kaikki pantterit, joten näin voisin hyvittää edes osan syömistäni Suden karkeista. Jos yrittäisin huomisen tsempata. Tai Kasvattajakruunun ajan. Minun olisi keskittyttävä Steffen ja minun koitokseen. Ajatukseni vain harhailivat aina takaisin Suteen ja Outiin.

    • #6028 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Vitsit miten se Oskari on oikeasti vammainen. Kauheinta tällä hetkellä mun mielestä on, että kun Camilla esittää reipasta, Oskari uskoo, eikä varmana tajua, että jotain olisi vialla, ennen kuin jokin menee pahasti rikki. Camillan esitys ei tietenkään ole ulkopuolelta katsoen täydellistä ja aukotonta, sillä eihän kenenkään ole. Se riittää kuitenkin Oskarille, ja seon hirveää. On varmasti tosi kauheaa antaa tahallaan ymmärtää, että kaikki on oukei, vaikka samalla tekisi mieli ratkaista tilanne jotenkin.

      Camillan ensimmäiset reaktiot ovat Camillalle tyypillisiä. Hänet, reppana, nähdään taistelijana, mutta oikeastaan hän on luovuttaja. Camillasta saa kovan, vähän jääräpäisen ja suoraryhtisen kuvan, mutta tosiasiassa hän on salaa ihan pehmeä. Hilmahan sen tietää, ja vähän Oskarikin on sitä nähnyt, mutta nyt sen näkee Hello. Siitä on ollut juttua, miten Hello kuulostaa kummalliselta ja epätyypilliseltä valinnalta kenenkään uskotuksi… …mutta eihän se oikeasti ole. Kuka oikeastaan olisi empaattisempi ja valmiimpi taistelemaan toisen puolesta kuin Hello? Hänhän on tajuamattaan puolensa valinnut sillä hetkellä, kun Camilla kertoi Oskarista hevoskärryillä keväällä. Näidenkin suhteen on mahdollista nyt syventyä, ja ehkä molemmista saa sillä tavalla esiin uusia puolia, joita lukija ei vielä tunne.

      Tuskaista on Camillan loppureissu. En usko, että hän antaa Oskarin huomata yhtään mitään, mutta ai miten on oksettavaa yrittää olla toisen kanssa samassa autossa. Camillahan kokee, että Oskari on oikeastaan jättänyt hänet, vaikka mitään parisuhdetta ei ollutkaan, ja Oskari on sitä mieltä, että nyt ollaan palaamassa kotiin kivalta maasto- ja klinikkareissulta ja kaikki on tosi kivasti.

      Hellon suhteen mulla on niin paljon ideoita, että olen kirjoittanut monta versiota siitä, miten se oikein tilanteen näkee. Mahtava virike, kiitos.

  • #6125 Vastaus

    Camilla
    Valvoja

    Mun oli pakko kokeilla jotain uutta tyyliä – toivottavasti lukeminen ei ole liian raskasta.

    Miten omia ajatuksia voi hallita?
    Mustaruskea ori tökkäisi päällään kevyesti itseään huomattavasti pienempää, pystyharjaista hevosta kerjäten tätä leikkimään kanssaan. Ori oli pieni sitä verrattaessa rautiaaseen, häntäänsä tasaisesti puolelta toiselle heiluttelevaan kaveriin, joka oli upottanut päänsä heinien joukkoon. Suurin ei edes osoittanut kahteen nuorempaan tarhakaveriin minkäänlaista mielenkiintoa. Aidan toisella puolella istui ruohikon joukossa vaaleatukkainen nainen, joka nyppi heinää maasta ja nosti välillä katseensa viipuillen mustaruskeaan oriin ihaillen sen lihaksia.

    Nainen sytytti savukkeen ja puhalsi ilmaa ulos. Toisessa kädessä oli kahvikuppi, jonka nestemäinen sisältö oli jo niin jäähtynyt, että aina kun nainen maistoi kahviaan, hän irvisti, mutta ei valittanut. Nainen vietti nykyään suurimmat kahvitaukonsa joko ihailemassa mustanruskeaa oria tai läikikästä poniruunaa. Kun porukkaa oli vähemmän, uskaltautui hän tupaan asti. Nykyään porukkaa oli enemmän kuin Ilmajoen markkinoilla, ja oma rauha oli aina oma rauha. Tilannetta ei auttanut ruskeahiuksinen mies ja pitkänhuiskea, tyylikkäästi laittautunut nainen, jotka viihtyivät hyvin yhdessä. Muutakin kuin vain valmennusten parissa. Joskus pörrötukkainen mies, joka höpötteli välillä, mitä sylki suuhun toi, istuutui blondin naisen viereen nurmikolle. Mies puhui kitaransoitosta, koulusta, Tiituksesta, Steffestä, raveista ja Skotista niin kauan, että blondi nainen hymyili ja tökkäisi kikkaratukkaa kylkeen.

    Se mustanruskea ori oli nuori juoksija. Odotukset olivat lähes kaikilla korkealle. Oltiin sitten Jällivaarassa tai Hopiavuoressa. Se ruskeahiuksinen mieskin puhui aina innoissaan blondille naiselle, kuinka se mustanruskea ori juoksi, vaikka nainen itse ajoi oria kilpailuissa. Jos puhe ei ollut mustanruskeassa, puhuttiin mustasta orista, joka oli taas parempaan päin, ja ruskeahiuksinen mies oli jo uskaltautunut ratsastamaan mustalla. Ensin varovaisesti ja mustan tilannetta valvoen. Nainen yritti vältellä Hopiavuoresta puhumista, varsinkin siitä pitkänhuiskeasta brunetesta sekä ruunikosta orista. Aina kun nainen kuuli naisen nimen, hänen äänensä tai miehen naisen seurassa, oli hänen olonsa vaikea, eikä hän enää tiennyt, miten olla. Hän yritti vain olla normaali. Koska hän oli vahva, niin hän ainakin yritti uskotella itselleen koko ajan. Se vain oli välillä vaikeaa. Varsinkin mustan orin klinikkareissun jälkeen. Ruskeahiuksisen miehen sanojen jälkeen.

    Tilannetta ei auttanut, että kuvat ja sanat pyörivät naisen silmissä silloin, kun keskittyminen herpaantui. Kasvattajakruunusta oltiin selvitty. Sekin hieman harmitti. Nainen oli varma, että oli kyennyt ohjastamaan hevostaan parempaan suoritukseen. Mutta ei. He olivat vain olleet kolmansia. Tai jopa kolmansia. Kasvattajakruunun jälkeen tilanne oli vain pahentunut. Enää ei voinut olla maanpaossa klinikkareissulla tai kaksipäiväisissä raveissa. Oli pitänyt palata arkeen. Töihin pikalomalta. Tuttuun, kodikkaaseen pihapiiriin. Oli vain vaikea olla, sillä kaksikkoa ei ollut helppo vältellä. Tai oli raskasta esittää, että kaikki olisi hyvin. Naisen pää oli vain erilaisia ajatuksia täynnä. Tilannetta ei ollut helpottanut se, että hänen keskittymisensä oli ollut Kasvattajakruunun jälkeisissä raveissa täysin muualla kuin ohjastamisessa. Mustanruskea oli innokkaasti painanut ohjille. Nainen ei ollut kerinnyt reagoimaan ajoissa. Se ei ollut käynyt vain kerran. Mustanruskea oli laukannut. Peitsannut. Laukannut. Heidät oli hylätty lähdöstä. Se ei auttanut naisen ajatuksia yhtään. Ei ollut väliä, kuinka aiemmin oli mennyt, vaan se, mitä nyt kävi. Kaikki johtui vain, ettei nainen osannut enää hallita ajatuksiaan.

    • #6132 Vastaus

      Outi Halme
      Osallistuja

      Mun mielestä ainakin tää tyyli toimi tosi hyvin tässä tekstissä ja hetken kun Camilla miettii kahvikuppi kädessä pystyi näkemään ihan kuin jonkun elokuvakohtauksen. Kaikki hevoset ja hahmot on ihan täysin tunnistettavia vaikkei niitä mainita nimiltä, mutta pääosaan tässä nouseekin Camillan mietteliäs tunnelma.

      Steffen ura on alkanut niin hienosti, ettei mikään ihme, että Camilla ottaa paineita. Toivottavasti vastoinkäymiset jää väliaikaiseksi, koska Camillalle ja Steffelle toivoisi ehdottomasti menestystä. Kuulostaa kyllä siltä, että ainakin Camillan kesäloma tulee ihan tarpeeseen.

    • #6146 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Heei tämähän on kiva kokeilu! Se on onnistunut jo nyt, ja jos joskus teet sen uudelleen, ehdottomasti rakenna vanhan päälle, sillä tämä toimii. Se, mistä itse lähtisin seuraavalla kerralla laajentamaan, olisi henkilöiden tunnistaminen laajemmalla kuvausskaalalla. Nämä tunnistaa tietenkin salamana ja se on hyvä, mutta mitä jos tämän tekisi vaikeamman kautta jonkun hahmon kanssa? Jonkin muun ominaisuuden kuin ulkonäön, tai keskittymällä johonkin muuhun ominaisuuteen ulkonäössä. Se taitaa olla se vaihtelu, jota alkuvaroituksesi perusteella taidat itse etsiä, ettei tule puuduttava olo. 😀 Lukijalle ei tule kyllä nytkään: kirjoittaja vain usein näkee oman tekstinsä joka lukukerralla huonompana ja huonompana…

      Camilla on kyllä huonossa jamassa. Hän pyörittelee ajatuksissaan herkästi asioita, jotka ovat pielessä, ja ne vievät usein mennessään onnentunteen onnistumisistakin. Sanotaan, että pitäisi keskittyä positiivisiin asioihin, niin olisi onnellinen, mutta ei se nyt tosiaankaan ole aina niin helppoa! Sitä tulee vellottua yhdessä hylyssä ja yhdessä typerässä ratsastajansällissä herkemmin kuin aiemmissa onnistuneissa lähdöissä ja kivoissa illoissa ystävien kanssa, kyllähän me se tiedetään. 🙁

      Toivottavasti loma tekee Camillalle hyvää. Ainakin hän saa aikaa ajatustensa kanssa, jos kaikki menee niin kuin on suunniteltu. Ja palatessaan saa varmana tuntea olonsa tärkeäksi, kun eihän ne nyt Hopiavuoressa ilman Camillaa oikeasti noin pitkään pärjää :DD

  • #6167 Vastaus

    Camilla
    Valvoja

    Jatkoa Suden pätkälle

    Mitä jos grillattaisiinkin tänään?
    ”Mää olisin vaa halunnu grillata lauantaina”, Susi mumisi.
    Katsoin miestä hieman huvittuneena hymähtäen. Katsoin miestä uudelleen silmiin tarkemmin. Vai halusi Suden poika grillata kanssani? Tai ei sillä, ettemmekö olisi grillanneet. Jollain tapaa teki hyvää, että mies sanoillaan huomaamattaan sai minulle hyvän olon. En tuntenut oloani turhaksi hetkeen. En tuntenut olevani välikappale. En tuntenut olevani se kaveri, joka voi olla, kun toinen kaveri ei pystynyt sillä hetkellä. Pakkasin tavaroitani laukkuun, ja Sudelle omaisella tavalla mies yritti estää minua lähtemästä. Ei se ollut kiinni siitä, etteikö Susi ruokaa osannut tehdä. Ennemmin meistä kahdesta minä olin se, joka onnistui polttamaan keitetyt perunat pohjaan.

    Oloni oli hieman kepeämpi kuin eilen. Tuntui hyvältä päästä pois. Yleensä nautin arjesta, mutta tällä hetkellä tuntuu, että arki aiheutti minulle vain sahanpuruja vatsan pohjalla. Mikään ei luistanut. Olin koko ajan varpaillaan. En oikein osannut olla oma itseni. Minun olin jotenkin vaikea hengittää. En väittänyt, etteikö Hopiavuori olisi kotini. Oli vain liian monta rautaa tulessa. Hellon ja Suden edessä uskalsin olla oma itseni. Piti vain muistaa, että Hello haluaisi tuliaisia. Voisin tuoda jotain koko Hopiavuorelle. Susikin ansaitsisi jotain.

    Kävin vielä rinkan nopeasti läpi ollakseni varma, että kaikki tärkeimmät olisivat mukana. Oli puhtaita alusvaatteita, kerrasto, taskulamppu, rakkolaastareita, pari juomapullo, hyttysmyrkky, trangia… Kaivoin maiharit kaapin pohjalta. Revin uudet geelipohjalliset ulos paketista ja sovittelin ne kengän sisään. Kokeilin vielä maihareita jalkoihin ja tiputin ne loouksi rinkan viereen. Miten Steffe pärjäisi? Tai hyvinhän se nyt pärjäisi. Ehkä suurempi kysymys oli, että miten itse pärjäisin ilman sitä. Ori oli ollut minulla sen nelisen kuukautta, ja suoraan sanottuna olin varma, että Steffe oli minun elämäni hevonen. En tiennyt, että miten voisin ikinä kiittää Gunnaria tarpeeksi. Steffekin muutti minun luokseni vain sen takia, että Wäckelinissä teki tiukkaa. Jos Gunnar olisi ikinä tiennyt, miten Steffe uransa aloittaisi, ei hän olisi minulle oria antanut. Ehkä.

    Raahauduin eteiseen etsien sinistä tuulitakkiani. Se pilkotti Suden mustan hupparin alta, ja heitin takin rinkan päälle. Makuupussi oli levitettynä terassille, jotta se tuulettuisi. Pitäisi vielä ostaa evästä reissua varten. Ja tupakkaa. Ulkoilmassa sitä kuitenkin menisi normaalia enemmän. Laskin nopeasti, että yksi aski riittäisi hyvin kahdelle päivälle, ellen alkaisi pahimman luokan ketjupolttajaksi. Viidellä askilla pitäisi alkuun päästä.
    ”Susi? Mää meen kauppaan vielä. Tarviksä jotain?” huutelin miehelle keittiöön.
    ”Saanks mä tulla?”
    ”Mitä sä ny siel – mä olin menossa ihan nyt heti.”

    Hyppäsin Suden auton rattiin, ja mies seurasi minua istuutuen pelkääjänpaikalle. Minua sinänsä nauratti, sillä olisimme hyvin pärjänneet yhdelläkin autolla. Kuljimme aina mahdolliset työmatkat samalla autolla. Jos kuljimme johonkin suuntaan, niin menimme samalla autolla. Loogisesti kuljimme aina Suden autolla, koska olihan se hieman hienompi omaani verrattuna, jonka olin tonnilla ostanut ja korjaillut pakollisissa puitteissa. Mutta oli se minua uskollisesti kuljettanut jo melkein pari vuotta. Suden auto oli katoksessaan lähempänä asuntoamme kuin omani tolpan juuressa.

    Susi seurasi minua kaupassa uskollisena seuraten katseella tuotteita. Hän todennäköisesti suunnitteli, mitä maukasta niistä kaikista voisi valmistaa, tai mitä hän söisi seuraavat kaksi viikkoa, kun emme yhdessä nahistelleet, mitä söisimme seuraavana päivänä. Heitin korin jatkeeksi muutaman tölkin tonnikalaa, neljän viljan puurohiutalepaketin, tölkin ananasta, pari tölkkiä hernekeittoa, makaronia ja pari pussia karkkia. Ihan vain motivaatioevääksi.
    Ohittaessamme kylmäaltaita silmäni kohdistuivat Suteen.
    ”Mitä jos grillattaisiin vielä tänään? Lähden kuitenkin vasta huomenna hevosten laitumellelaskun jälkeen. Ihan mun lomakin kunniaksi?”
    ”Grillataan ainakin makkaraa,…”
    ”…, oisko maissi mitään,…”
    ”… ja broilerin koipia myös.”
    ”Tehdään vaikka lettuja jälkiruuaksi. Vadelmahilloa ja kermavaahtoa päälle”, virnistin miehelle meidän kasatessa koriin grillattavia.
    Kori painoi kuin synti, mutta valittamatta pääsimme sen kanssa aina kassoille asti. Ihailin pilkettä, joka syttyi miehen silmäkulmaan hänen innostuessaan jostakin. Purin huultani kuvitellessani Sutta grillaamaan lauantaina jonkun muun kanssa. Yritin puhdistaa ajatukseni ja keskittyä vain iltaan. Se oli vain niin pirun vaikeata.

    • #6171 Vastaus

      Nelly
      Valvoja

      Tekstistä olen haistavinani samaan aikaan inhottava ja niin hieno lähdöntunnelma. Kaiho ja innostuneisuus on jännittävä yhdistelmä. Mulle näyttää siltä, että Camillaa harmittaa jättää Susi, mutta samaan aikaan hän ei malttaisi odottaa lähtöä ja reissua.

      Sudessa on jotain hellomaista tässä tarinassa, mutta siis vain hyvällä tavalla 😀 . Sellaista narinaa, joka on Hellolle tosi ominaista, mutta miksei Susikin voisi sitä tehdä. Tietysti voi, koska Susi vähintään kuolee nälkään kun Camilla lähtee ja vähintään ei tajua laittaa tarpeeksi vähän vaatetta helteeseen ja vähintään ei selviä!

      Camillan ja Suden suhde on tosi ainutlaatuinen ja hieno. Siitä poikii tarinaa tarinan perään ja aina ne on vaan toinen toistaan hienompia! Susi ja Vanhaniemi on keskenään niin omia itsejään ja uskaltavat kinastellakin välillä rajusti 😀 . Silti toinen vähintään ei pärjää ilman toista. Mulle tulee mieleen semmonen sisko-veli tai parhaat ystävät -suhde 😀 . Hyppivät välillä vuorotellen toistensa silmille ja samaan aikaan kattovat telkkaa ja käyvät kaupassa sulassa sovussa.

      Mä oon vähän kateellinen Camillalle, kun hän osaa tostanoinvaan päättää että grillataan tänään. Ja tostanoinvainnäin tehdään lettuja. Ihailtavaa tommonen pieni arkinen heittäytyminen! Mä en osaa a, suunnitella ruokiani b, joustaa niistä olemattomista suunnitelmista ja siksi Camillan tapa tuntuu toosi hienolta 🙂 !

    • #6176 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Aaaw onko paljoa söpömpää kuin Camilla ja Oskari? 😀 Musta on tosi ihanaa, että Camilla, joka ajattelee itsestään välillä rumasti ja vähättelevästi, ymmärtää Oskarin ihan vain haluavan olla sen kanssa, vaikka ei sitä nyt ihan maailman suorimmin hänelle sanotakaan.

      Camilla on kyllä tainnut saada yhden Gunnarin lupaavimmista juoksijoista, ja mistä sen tietäisi, vaikka hänelle olisi tahallaan annettu juuri se projektiksi. Gunnar vaikuttaa Camillaa kohtaan kuitenkin lempeän isämäiseltä ja voi olla paremmin perillä Camillan ajatuksista ja tunteista kuin Camilla tietääkään.

      Nelly on varmaan ihan oikeassa siinä, että Oskari on avautunut eri tavalla Camillalle kuin muille. Mutta tietenkin on. Onhan se seurannut Camillaa niin kuin hätääntynyt pikku vuona ja tehnyt sen kanssa noin miljoona kertaa enemmän ihan kaikkea kuin kenenkään muun kanssa. Tietenkin se on pehmeämpi.

      Toivottavasti me kuullaan jotain Camillan lomastakin.

  • #6302 Vastaus

    Camilla
    Valvoja

    Tää teksti piti julkaista jo kolmve viikkoa sitten. Työt ja tulevaisuus ovat pitäneet kiireisenä, enkä saanut ajatuksia kasaan. Plus lisää on vielä tulossa.

    Ilman päämäärää
    Ajatukset pyörivät ympäriinsä. Jouduin painamaan jarrut pohjaan, sillä olin melkein ajamassa oikealle kääntyvän auton perään. Miten Steffe pärjäisi laitumella? Tai kyllähän se pärjäisi. Olinhan muistanut pakata kaikki tarvitsemani tavarat mukaan. Oli hyttysverkko riippukeinulle, makuupussi, trangiasetti, kahvikuppi, luha,… Miten Hopiavuoressa meni? Olivathan kaikki hevoset terveinä. Muistaisihan Tiitus hakea illalla tallissa majailevat hevoset sisälle. Muistaisihan Susi, että maneesin varasto pitäisi järjestää. Muistaisihan Eetu nukkuakin eikä vain murehtia hevosia laitumella. Muistaisihan Hello tarkistaa Steffen jalat vaurioiden varalta.

    Olin ajanut jo melkein Oulun ohi. Päämääränä olisi tänään päästä vielä Sodankylään asti. Huomenaamulla jatkaisin Norjan rajalle asti. Ei minulla ollut päämäärää. Oli vain pakko päästä Pohjanmaalta pois hengittämään. Kevät oli ollut niin hektinen. Olin melkein jo huomaanavani itsestäni niitä samoja loppuunpalamisen merkkejä, jotka koin kersanttina työskennellessäni valtion vihreissä. Laitoin kännykän pois päältä. Akkua ei saisi turhaan tuhlata, vaikka autossa akun lataaminen olikin vaivatonta.

    Steffen uran nousukiito oli mahtavaa, mutta myös stressaavaa, koska aina jokaisen lähdön jälkeen paukut oli aina ylempänä. Gunnarin odotukset oli korkealla orin suhteen. Orin menestys oli nostattanut vanhan miehen odotukset myös omasta ohjastuksestani korkealle. Eihän Gunnar sitä ääneen sanonut. Vanha mies yritti nähdä kaikesta positiiviset puolet. Hän ei lynkannut, vaikka joskus meni huonomminkin. Hän yritti hirveästi olla painostamatta. Hän pelkäsi, että romahtaisin uudelleen. Ehkä hän joskus pelkäsi antaneensa minulle liikaa vastuuta, että Steffen pärjääminen olisi minulle liikaa. Gunnar aina välillä muistutti, että minun pitäisi ottaa rauhassa. Olin liian suorittaja. Odotin liikaa. Niin hän oli sanonut. Että pitäisi himmata vauhtia. Enne kuin joku väsyisi. Steffellekin kevät oli ollut vauhdikas. Ori oli kiskaistu pohjoisesta Ruotsista leikkimästä muiden nuorien lämminveristen kanssa Etelä-Pohjanmaalle. Ensin oli ollut opetuslähtö ja yhtäkkiä olimme sijoittuneet kolmansiksi Kasvattajakruunussa.

    Eetukin sanoi:
    ”Pidä lomasi. Kyllä Steffe pärjää. Saa nauttia nuori ori muiden kanssa leikkimisestä laitumella. Tee jotain itsellesi.”
    Siinä minä ajoin tietä pitkin kohti pohjoista ilman päämäärää. Minulla olisi kaksi viikkoa, ja voisin leikkiä huolentonta. Mutta miten huoletonta leikitään? Sitä edes Helloa ei ollut opettanut minulle. Jos ajatukset eivät olleet Steffessä, raveissa tai Hopiavuoressa, niin ajatukseni olivat Sudessa ja Outissa.

  • #6312 Vastaus

    Camilla
    Valvoja

    Se tuttu tv-pöytä ja sohva
    Tuijotin eteenpäin kuin olisin ollut sokaistu. Päätä särki. Se oli omaa syytäni sekä osittain eilen nauttimani viinipullon syy. Asunto oli minulle tuntematon. Tuoksu oli tuttu. Jotkut esineet asunnossa, kuten tv-pöytä, sohva ja ikkunaa kehystävät Vallilan tummat verhot, olivat tuttuja. Olin nähnyt ne ennenkin. Seiniä koristi valkoinen tapetti, joka oli kellastunut ajan myötä. Lattia oli vaatteiden koristama. Tv-pöydän päällä makasi tyhjä viinipullo sekä muutama oluttölkki. Pari cocktail-lasia koristi yöpöydällä lampun vieressä. Yölampun oli pakko olla jostain 90-luvulta peräisin. Varjostin oli kankainen ja siitä roikkui hupsuja. Se oli jollain, joka olisi isovanhemmilta perittyä. Laseista oli juotu vain pari kulausta.

    Muistini alkoi palata katkonaisesti. Olin pysähtynyt Oulussa huoltoasemalle. Mieleeni oli noussut henkilö, joka asui siellä. Olimme väleissä, joten miksi emme olisi voineet käydä viattomasti kahvilla ja vaihtaa kuulumisia. Kun olin kerrankin ohikulkumatkalla. Minulla ei kuitenkaan ollut mitään suunnitelmia kahden viikon varalla. Kerkeäisin kuitenkin käymään Norjassa tai Lapissa. Jällivaarassa Ruotsin puolella. Minulla ei ollut kuin aikaa.

    ”Me erottiin Lauran kanssa. Se palas takas Seinäjoella”, Viljami pyöritteli kahvikuppia kädessään.
    ”Auts, miten nyt niin?” olin kysynyt kiinnostuneena.
    Monta kuukautta olin murehtinut minun ja miehen eroa. Hän oli edennyt nopeasti ja muuttanut yhteen entisen parhaan ystäväni kanssa. Yhteiset kaverimme olivat jättäneet minut, mutta toisaalta en ollut jäänyt kaipaamaan heistä ketään paitsi sitä yhtä, joka oli minua satuttanut silloin. Minä en ollut mahtunut mukaan Ouluun. Laura oli kuitenkin kelvannut ja kultaisennoutajan pentu. Facebookissa ilmoittaneet menneensä kihloihin, ja Instagramiin julkaissut ällösöpöjä parisuhdekuvia auringonlaskussa. Muutama kännipuhelu oli soitettu perääni itkien, että oli ikävä. Syksy oli mennyt sumussa. Joulun aikaan vaihdoimme kuulumisia. Tilanne tasaantui. Pääsin pahimmasta yli. Minulla oli oma elämä, jota aloin elämään. Ei enää se yhteinen, jossa oli yhteiset kaverit, yhteinen asunto, yhteiset suunnitelmat…
    ”Laura halusi naimisiin, lapsen sekä punaisen omakotitalon Seinäjoen lähistöltä.”
    ”Ei kai opiskeluaikaansa voi pilata vihkisormuksella ja lapsella. Päälle vielä nainen, joka odottaa yöllä humalaista miestänsä kotiin”, olin virnistänyt hieman huvittuneena.
    Me emme olleet ikinä päässeet kihloihin asti, vaikka olimme olleet yhdessä päälle kaksi vuotta.
    ”Kyl sää tiiät, etten mää oo sellanen. Laura oli niin mustasukkainen kaikista, hallitseva… Se ei ollut oikea. Laura ei ollut sää, Cami.”
    ”Hold your horses. Sää olit se, joka muutti Ouluun, ja sano, ettei suhde toimisi.”
    ”Mut se jokin, mikä meillä oli. Se oli jotain erilaista. En mää sitä silloin tajunnut. Sää olit Puolustusvoimissa töissä. Puhuit rauhanturvaajaksi lähtemisestä. Mää olin jossain varastolla töissä ja toivoin saavani opiskelupaikan. Eteneväni elämässäni. Sää loistat kaikessa, mitä teet. Tiedät, mitä haluut tehä. Oot aina niin luottavainen ja varma kaikesta.”
    ”Niin kai mää joskus olin. Mää paloin loppuun. Tein jotain tehdäkseni vain isäni ylpeeks. Kuvittelin itsekin haluavani olla joku majuri. Tai ylivääpeli. En mää oikeesti tiedä hajuakaan, kuka mää oon.”
    ”Mulle sää oot se alikersantti Vanhaniemi, joka hymyili aurinkoisesti aamukuudelta, ja potki kuljettajansa hereille.”
    ”Sentään kersantti nykyään.”

    Olimme satsanneet kahvikupit täyteen. Ne juotuamme Viljami ehdotti, että voisi tehdä ruokaa luonaan.
    ”Laurako vei koiran?”
    ”Senhän se oli. Niin kuin sormuksetkin. Alkuhuumassa kaikki on niin ihanaa, ettei näe ympärilleen, mitä tapahtuu.”
    Naurahdin. Ruuan kanssa hän tarjosi viiniä. Sitä valkoista, joka löytyi Alkon alimmalta hyllyltä. Sitä hieman kuplivaa, hieman makeaa. Frizzantinoa.
    ”Hei, sää se mut opetit viiniä juomaan”, toinen katsoi minun pyöritellessäni lasia.
    Ruuaksi hän teki lohipastaa. Hieman suolaista, mutta kun lisäsi timjamia joukkoon, sai pastaan hyvän tuoksun ja pientä makua. Liikaa ei saanut laittaa, koska timjami maistuisi liian vahvasti. Minä istuin pöydän ääressä pyöritellen viinilasia. Ne olivat minun antamani Ikean viinilasit. Minun kaappini oli jo täynnä viinilaseja. Joskus olin niitä enemmän keräillyt. Joka hetkelle piti olla omat lasinsa. Ilolle, vieraille, nollaamiseen. Omistin jo neljä paria samankaltaisia Ikean viinilaseja, joten annoin yhden paketin hänelle. Olin saanut ne aikoja sitten Lauralta joululahjaksi. Kuinka ironista. Nyt minä istuin yksiön keittiökomeron pöydässä juomassa siitä samasta viinilasista.

    ”Vieläkö osaat tehdä hyviä drinkkejä? Vai onko hevosmaailma turruttanut kaikki entisen baarimikon aistit?”
    Naurahdin. Etsin, mitä jääkaapista löytyi. Jaloviinaa, glögiä, sitruunamehua ja vichyä. Yhdistelmä ei ollut paha, vaikkakin se yllätti minutkin positiivisesti.
    ”Onko sulla ketään nykyään?” Viljami kysyi kiinnostuneena.
    ”On mulla Steffe pitämässä arjen kiireisenä, ja Susi pitämässä asunnon kuosissa”, hymähdin.
    Minulla oli kumpaakin hieman ikävä. Steffen energistä luonnetta. Kiirettä olla joka paikassa. Lapsen käytöstä ja niitä koiranpennun silmiä. Suden kanssa syödessä olkkarissa sohvalla katsoen televisiota. Nauraen joillekin kömmähdyksille. Suden innostusta jalkapalloa kohti. Hänen kisajuontajan selityksensä sai minutkin innostumaan. Kun hänen lempijoukkueensa oli tekemässä maalia, Susi jännittyi sohvalla puristaen sohvatyynyä sylissään. Samalla ei voinut olla itse hurraamatta ja olla taputtamatta käsiä reisilleen, kun pelaajat syöttelivät keskenään, ja pallo lensi kaaressa maalin verkkoon maalivahdin käsien välistä. Hikka iski hörpätessäni liian nopeasti juomaan.
    ”Tuleeks Steffe mustasukkaiseksi, jos teen näin?” mies kysyi painaessaan huulensa omilleni.
    Ne olivat karheat. Suudelma oli makea. Sydämeni pumppasi yllätyksestä. Sitä pisti kaipuu. En ollut edes huomannut kaipaavani niitä huulia. Jouduin nousemaan varpailleni, kun upotin sormeni siihen vaaleaan tukkaan. Nenääni tuoksahti kevyt Axen haju.
    ”Ei se vielä ymmärrä tälläisiä”, hymähdin huulia vasten.
    ”Entä Susi?” Viljami hymähti nostaessaan minua syliinsä.
    ”Sen arjen pitää vauhdikkaana fiini ratsastaja.”
    ”Onneks mää en tarvi fiiniä ratsastajaa.”
    ”Kovasuinen ohjastaja olisi tarjouksessa.”

    ”Ei hitto”, murahdin ääneen.
    Miten minä onnistuinkaan. Painoin pääni tyynyyn tietämättömänä, mitä tehdä. Pitäisikö minun karata? Soittaisiko se perään? Oliko tämä vain yhdenillanjuttu? Odottiko hän tämän jatkuvan jollain tapaa? Vilkaisin puhelintani. Sudelta oli tullut video Steffestä laitumelta. Ori näytti hyvinvoivalta leikkiessään Lexin kanssa. Mies tiesi kysymättäkin pitää minut ajantasalla orin kuulumisista.
    Suihkussa veden lorina loppui, ja kylpyhuoneen ovi avattiin.
    ”Huomenta! Mää laitoin jo kahvin tippumaan, ja vaatekaapissa on puhtaita pyyhkeitä, jos haluut lainata suihkua.”
    Mies näytti hyvältä pelkkä pyyhe päällä. Lihaksikkaat hartiat. Virne kasvoilla. Vaalea tulla haroi jokaiseen ilmansuuntaan.
    ”Miten ois uusintakierros?” naurahdin suudellen sängyn viereen istunutta miestä.
    Voisin vastata Sudelle myöhemminkin laskien puhelimen yöpöydälle.

    • #6315 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Voi Camilla ja vanha suola! Tykkäsin tästä tarinasta kaikkinensa, ihmissuhdekiemurat on aina mielenkiintoista luettavaa. Varsinkin tuo alku oli kutkuttava: niin missä Camilla on? Mitä on tapahtunut? Aaa, kenes luokse se on oikein päätynyt? Niin tämä oli tämä tyyppi, jonka nimi on vilahdellut aiemminkin, ai että…
      Tietenkin dialogiorientoitunut pitää myös noista dialogeista. Ehdoton kirsikka kakun päällä on tuo ”Kovasuinen ohjastaja olisi tarjouksessa.” 😀

    • #6359 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Mä kiinnitin myös huomioni kovasuiseen ohjastajaan heti, kun julkaisit tämän ja luin tämän ekan kerran.

      Ajattelin myös heti, että aijjjjaijjjai, älä mene Camilla sinne Viljamin luo: ei ole kulunut niin paljoa aikaa, että se voisi päättyä hyvin. Sitä paitsi mulla on henkilökohtaisia mielipiteitä Viljamista tämän tarinan perusteella. Ihminen, joka ei halua punaista omakotitaloa Seinäjoelta ja sormusta sormeen, on jotenkin pilalla. :DD (Okei, se oli vähän myös vitsi.) Vitsi kun tällaiset tapaukset vain osaisi pitää jotenkin kevyenä, eikä haikailisi minkään rakkauden tai yhteisen tulevaisuuden perään, tai viitsisi olla mustasukkainen kultaisistanoutajista.

  • #6344 Vastaus

    Camilla
    Valvoja

    Nää tulee nyt niin vauhdilla. Camillan hieman venähtänyt loma, joka todellisuudessa on loppunut jo. Yritän vain kirjoittaa nämä pois alta.

    Kaikki hyvin
    Väsytti. Jotenkin oli paha olla. Päätä jomotti. Tuntui, etteivät ajatukset antaneet rauhaa.
    ”Mitä sää pakenet?”
    ”Miten niin? En mä mitään pakene.”
    ”Kyl mä sen susta nään. Ei sulla oo kaikki kondikses.”
    ”Mitä sää musta muka tiiät?”
    ”Vaik ei olla vuoteen nähty, niin kyl mää tunnen sut, Cami.”
    Silmät vetistyivät. Mutta ei. En minä itkisi. Romahtaisi. En minä ollut heikko. Suljin silmät ja hengitin syvään. Minulla oli kaikki hyvin. Paremmin kuin hyvin. Minulla oli Steffe. Lupaava juoksijanalku. Minulla oli perhe Jällivaarassa. Gunnar. Markus. Linnea. He välittivät. Laittoivat viestiä. Kysyivät kuulumisia. Ne olivat aina samoja. Aika meni töissä ja Steffen kanssa touhutessa. Minulla oli vakituinen työpaikka Hopiavuoressa. Hopiavuoren porukka oli kuin toinen perhe minulle. Eetua parempaa työnantajaa sai hakea. Minä pidin työstäni. Minä olin koulussa. Valmistuisin joulun aikaan. Minun elämäni oli Otsonmäellä. Hilma. Riku Junior. Susi. Minulla oli asiat paremmin kuin hyvin. Minulla oli paljon ihmisiä ympärilleni. Miksi silti minusta tuntui, että olin niin yksin?

    ”Cami, hei. Kato mua”, mies nosti leukaani yrittäen saada sinisistä silmistäni jotain selkoa.
    ”Mulla on kaikki hyvin. Usko jo”, hymyilin väkinäisesti miehelle.
    ”Älä jauha tota paskaa uudestaan.”
    ”Lopeta. Mitä sää jauhat koko ajan? Ihan niin kuin tietäisit muka jostain jotain. Et sä tiedä mitään. Sä vaan lähit”, murahdin työntäen miestä kauemmaksi.
    ”Mä haluun vaan auttaa.”
    ”Sä teit selväks, ettei sua kiinnostanut vuos sitten. Miks sua kiinnostais nyt? Menisit kitisemään sen Lauras luo. Mitä helvettiä mää ees teen täällä?”
    Nousin seisomaan ja keräsin hajanaiset tavarani reppuuni. Kännykkä. Lompakko. Laturi. Hammasharja.
    ”Hei, ei sun tarvi mihinkään lähtee.”
    ”Viljami, meidän juttu päätty vuos sitten. Ei täs oo mitään järkee. Sun elämä on Oulus, mun on Otsonmäel.”
    Mies yritti hapuilla kättäni. Hän yritti kaapata minut syliinsä. Lohduttaa. Saada minut itkemään. Mutta ei ollut mitään syytä, miksi itkeä.
    ”Anna olla…”, murahdin lopuksi.
    Nappasin reppuni ja kävelin ripeästi autolle. Minulla oli vain yksi ajatus päässä. Oli pakko päästä pois. Mitä minä tein? Miksi olin laittanut viestiä? Ei tässä ollut mitään järkeä. Missään ei ollut mitään järkeä. Minulla meni hyvin.

    Ajoin kilometrin. Toisen. Sata kilometriä. En minä edes tiennyt, minne ajoin. Kunhan ajoin. Seurasin tietä. Sumussa en lukenut tien varressa olevia kylttejä. Bensamittari valo syttyi. Olisi pakko pysähtyä. Lähin huoltoasema. Puristin käsilläni rattia. Vilkutin oikealle. Pysäköin auton. En tiennyt, mitä Otsonmäellä tapahtui. Enkä edes tiennyt, halusinko tietää. Susi olisi varmasti Outin pauloissa. Olikohan Outi tehnyt minun ja Suden kodista jo omaansa? Tuonut oman hammasharjansa riviin. Tuoksuisiko asunto hänen hajuvedeltään? Tuonut oman kahvikupin. Ostanut pelkistetyllä sohvalle muutaman koristetyynyn. Vaihtanut verhot mieleisekseen. Olisiko Susi jo pakannut tavaroitani huoneeseeni? Laittonut ravihevoslehteni pinoon sänkyni päälle. Kantanut vilttini sohvalta pinoon lehtien viereen. Laittanut kahvimukini ja hammasharjani lehtien päälle. Odottamaan pakkaamista. Mikä minua vaivoi? Miksi tuntui, että olin lopussa, vaikka kaikki asiat olivat hyvin? Pian pitäisi käynnistellä lentopallokerhoa taas syksyllä. Inarikin oli palannut. Saimme hyvän pelaajan takaisin. Hilmakin olisi liittymässä joukkoon. Hello odotti tuliaisiaan. Hän olisi vihainen, jos en toisi Jounin kaupasta hänelle jotain. Eetu odotti minun olevan levännyt ja tarmoa täynnä loman jälkeen. Gunnar odotti jo silmät kiitävänä syksyä, kun poljettaisiin laitumien jälkeen taas Steffen ura käyntiin. Arjessa omia ajatuksiaan oli vain niin helppo paeta. Nyt kun joutui olemaan yksin. Ne kaikki kasaantuivat. Viljamin jankutus siitä, mikä minua vaivasi. Miksei hän voinut uskoa, että minulla oli kaikki hyvin. Minulla oli asiat paremmin kuin hyvin. Miksi en silti pystynyt hymyilemään kunnolla? Miksen voinut vain olla onnellinen?

    • #6345 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Eeeeiiii, minä niin toivoin että tämä Viljami olisi edes pieneltä osin saanut Camillan unohtamaan Suden. Mutta ei, kun taisi mennä hullummaksi vain. Jännä miten Camilla ajattelee jo Outia muuttamassa yhteen Oskarin kanssa, vaikka ei heidän välillään ole (ainakaan vielä) yhtään mitään muuta kuin yhden viralliset ei-treffit. Ja Camilla on ihan varma, että siellä on Outin hammasharja jo rivissä vessan hyllyllä! Juuri malliesimerkki tästä ”keksi pahin mahdollinen skenaario ja liioittele sitä” -ajatusmallista.

      Viljami on myös hyvä esimerkki siitä, miten ulkopuolinen näkee joskus paremmin. Camilla toitottaa itselleen että kaikki on hyvin eikä näe, että jotakin on pielessä tai ainakin tuntuu olevan pielessä. Eikä suostu kuuntelemaan niitä, jotka väittävät muuta. Niin kovin inhimillistä, mutta niin kovin väärin.

    • #6358 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Se on ihan hirveää, kun tarkastelee elämäänsä, listaa hyviä asioita ja toteaa, että kaiken pitäisi olla hyvin, ja samalla ei vain ole. Joskus näkee itse mitä puuttuu, joskus taas joku muu — joskus ei näe kukaan. On poka tuttu olo! Joskus vaan on niin, että ne asiat, joiden pitäisi tehdä tyyppi onnelliseksi, eivät olekaan hyväksi, tai eivät ole tarpeeksi.

      Eksän luokse jääminen ja jumiutuminen on niin tosi inhimillinen ja yleinen veto, ja usein ihan yhtä suuri katastrofi jokaisen henkilökohtaisessa elämässä. Vitsit, miten vahvasti samastun tähän kuvioon ja Camillan tunteisiin ja ajatuksiin! Sitä ajattelee ehkä hakevansa jotain tuttua ja turvallista, ehkä löytävänsä jonkin lopetuksen, ehkä antavansa tai saavansa uuden mahdollisuuden… Vaikka moni tekee näin, onko eksän luokse meneminen ikinä ollut pitkän päälle kenellekään hyväksi? 😀 Toisin kuin Sonja, mä en hetkeäkään odottanut Viljamin jutulta helpotusta, vaan pelkästään lisää schaissea kaiken päälle, eikä tällä erää odotuksiani petetty!

      Camilla on musta ihana hahmo ja tyyppi, ja toivon sen vielä joskus menevän niin rikki, että sen on ikään kuin pakko löytää etsimänsä. Näin kaikkien ajatukset ja toiminnan nähden musta tuntuu, ettei se Camillan etsimä asia ole mikään Oskari, mikään hevonen, ravivoitto tai kenenkään seura. Se on jokin henkinen tasapaino, joka saisi Camillan ajattelemaan edes välillä, että hän on tarpeeksi hyvä. Vaan mistä kaupasta sen tasapainon nyt saisikaan? Wishiltäkään ei saa kuin aitoa muovia olevia tasapainottavia pronssiriipuksia takakaluiksi…

  • #6620 Vastaus

    Camilla
    Valvoja

    Vaikka yksisarvisella lentäisi
    Tuijotin papereita käsissäni. Tietokoneen mustaa ruutua, joka oli juuri mennyt lepotilaan koskemattomuuden takia. Minulla oli varmaan kolme raporttia kirjoittamatta. Kesäkuulta asti. Joka kuukaudelta piti kirjoittaa. Se kertoikin, minkälainen työntekijä olin. Koulun vanha akka oli todennut, ettei sillä ollut väliä vaikka olisin vuosi sitten lentänyt yksisarvisella. Ei sitä voinut katsoa työkokemukseksi. Ihan sama vaikka treenasin Steffen kanssa melkein päivittäin. Ei se kertonut mitään.

    Jos halusin saada raviohjastajan koulutuksen, minun pitäisi hankkia itselleni harjoituspaikka Hopiavuoren lisäksi. Jos vain valmentaisin Pasia ja Skottia. Pasi voisi juosta gotlanninrussien joukossa. Skotti sopisi kylmäveristen lähtöön. Kaikki ihailisivat sen tuuheita jalkakarvoja. Wäckeliniin minun olisi edes turha kuvitella meneväni tekemään harjoittelua, ellen hankkisi omaa helikopteria.

    Yritin kiskoa kylmää puuroa ja haaleaa kahvia naamaani. En vain saanut ajatustakaan kasaan. Oskari vietti enemmän aikaansa Outin kanssa. En oikein osannut sanoa, mitä ajattelin. Me näimme Oskarin kanssa melkein enemmän tallilla kuin kotona. Minä vain pelkäsin, että ruokapöydässä Oskari tajuamattaan paapattaisi Outista. Minä olin mustasukkainen. Tai en. Tai oikeastaan minulla oli vain Oskaria ikävä. Iltoja, että tuijotimme jotain jalkapallopeliä, että voisimme sen jälkeen katsoa Simpsonit. Sitä, kuinka Oskari yritti alitajuisesti puhua minulle tupakoinnin vaaroista.

    Kuuden viikon harjoittelujakso. Niin se akka oli sanonut. Sitten voisin olla lähempänä valmistumista. Niin ja ne raportit oli pirun tärkeät. Pitäisi hakea Eetulta vielä allekirjoitus siihen, kuinka putsasin lannasta karsinat.

    • #6622 Vastaus

      Nelly
      Valvoja

      Oi Camilla! Olisiko nyt käymässä niin, että kun koulu ja valmistuminen ja tehtävät ja harjoittelupaikat ja kaikki nyt painavat päälle ja stressiä on. Ja kun on stressiä, kaikki tuntuu kasaantuvan päälle ja ihan yhtä lailla kaikki ärsyttää. Oskarin poissaolo nyt päällimmäisenä.

      Mä haluisin nyt taputtaa Camillaa olalle ja kertoa että kyllä kaikella on tapana järjestyä.

    • #6628 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Kun kaikki ärsyttää! Joskus olisi ihan hyvä, että koulu olisi niin kuin oikeaa elämää. Mutta siellä nyt on kaikki näytöt oltava mitattavissa, vaikka oikeassa elämässä Steffen jutut painaa varmasti enemmän kuin lannan talikoimisen kartoittaminen. Camillaa syystäkin ärsyttää. Kyllä se tietää pystyvänsä pyörittämään koko tallia tarvittaessa, ja sitten pitää allekirjoituttaa jotain pilipaliraportteja. Siihenkin samastun, että kun yksi asia kyllästyttää ja ärsyttää, alkaa ärsyttää muukin ja maailma näyttää vieläkin harmaammalta kuin on. 🙁 Oskarikaan ei kotona viihdy, ryökäle.

      Mutta ai mikä mielikuva mulla on Oskarista saarnaamassa Camillan tupakoinnista. 😀 Voi, toinen yrittää huolta pitää. Vai yrittääkö se vain lenkkikaveria, kun tervakeuhkolla ei juosta kauas eikä kovaa. :DD

  • #6635 Vastaus

    Camilla
    Valvoja

    Disney+ & Chill
    Siinä me istuttiin ja tuijotettiin television ruudusta Avataria. Kaikki olivat aina kehuneet elokuvaa, mutta tunsin oloni turhautuneeksi. Kuin olisi elämäni turhimmat kolme tuntia. Toinen oli tehnyt lämpöisiä mozzarellaleipiä ja pyyhki märkiä silmäkulmiaan välillä paidan hihaan. Hän kommentoi aina välillä jotain.

    ”Säähän asuit Otsonmäellä? Kuka siellä haluaa asua? Seinäjoen keskusta on ainoa oikea paikka asua. Siellä metsässä ole mitään. Paitsi halvat vuokrat. Eihän paskansiivojan palkat mitkään suuret ole.”

    En jaksanut edes sanoa vastaan. Tiesin, että vain turhaantuisin lisää. Suunnittelin jo livahtavani pois. Tinderissä mies oli vaikuttanut mukavalta. Rennolta. Nyt se vain puhui haluavansa samojedikoiran, jonka voisi lelliä pilalle. Mieleni teki tokaista, että eläimillä pitäisi olla rajat. Muuten Steffekin olisi juossut aikayksikön ylitseni. En edes maininnut, että minulla oli hevonen. Todennäköisesti olisin ollut maailman huonoin ihminen. Varsinkin kun ainoa tarkoitukseni oli juoksuttaa hevosta verissä suin ja hakata sitä raipalla.

    Olin odottanut jotain rokkarin tapaista. Edessäni seisoikin hieman ylipainoinen nörtti, joka oli antanut tukkansa ja partansa villiintyä. Olin jo valmis näpyttelemään Hellolle viestin, että soittaisi ja pelastaisi minut. Tiesin, että Nellykin soittaisi mitään kyselemättä. En tiedä, halusiko hän edes tietää minun seikkailuistani.

    Taustalla pyöri Nalle Puh. Ilma hieman keveni, ja uskalsin jopa naurahtaa pari kertaa hölmölle karhulle.

    ”Tuo on niin yksinkertainen otus. Missäköhän pilvessä nuo kaikki otukset ovat?”

    Istuin wc:n pöntölle ja kirjoitin Hilmalle viestiä. Hilma yritti rohkaista. Käski olla avoin. Minä päätin antaa mahdollisuuden, mutta kaduin sitä etsiessäni vaatekappaleitani ympäri asuntoa ja pääseväni lähtemään mahdollisimman nopeasti. Toinen yritti kietoa käsiänsä kehoni ympäri ja pyytää yöksi.

    ”Hyvää loppuelämää!” murahdin päästessäni ovesta ulos ja juoksin rappuset alas autolleni.

    Sytytin savukkeen ja toivoin, etten kuulisi hänestä enää uudelleen. Minä yritin olla avoin, mutta oikeasti minua vain kuvotti. Ajoin parkkipaikalle ja painoin kasvoni nahkaista rattia vasten. Mikä minua vaivasi? Miksi Viljamin kanssa kaikki asiat olivat olleet niin helppoja?

    Muistan ikuisesti, kun näin miehen. Hän oli päivystäjänä, kun muutin uuteen komppaniaan kantaen kolmea reppua. Hän otti repuista painavimman ja näytti minulle tupani ja punkkani. Hän antoi minulle avaimet ja hymyili, että jos vain tarvitsin jotain, voisin kysyä häneltä. Hän oli pitkä, harteikas ja komea. Yritin välttää ajatukseni tietäen olevani hänen esimiehensä. Hänhän oli yksi kuskeistani.

    Onnistuin jopa muutaman viikon välttelemään ajatuksiani, mutta kun istuimme iltaa porukalla, ajauduin aina hänen seuraansa, ja meillä oli hauskaa. Jauhoimme ummet ja lammet. Unohdimme kaiken muun ympärillä olevan. Muutimme yhteen palveluksen jälkeen. Kaikki tuntui niin varmalta. Loppuelämänjutulta. Ihan sama, mitä teimme, olin sataprosenttisesti joukossa mukana. Minä sain työpaikan Puolustusvoimilta ja olin usein viikonkin pois kotoa. Viljami työskenteli tehtailla ja haaveili opiskelupaikasta. Tuntui, että olimme yhtä. Kaverinikin sanoivat, etteivät olleet ennen nähneet minua noin vakavissaan.

    Mutta eipä se ollut loppuelämänjuttu. Toinen sanoi niin helposti, ettei ottaisikaan minua mukaan. Tuntui kuin pohja olisi kadonnut maailmalta.

    Olin ollut varma, että olisin yli. Erosta oli jo yli vuosi. Miksi silti ajattelin heikkoina hetkinä Viljamia? Olin kasvattanut itseluottamustani takaisin, jonka olin hukannut eron jälkeen tai jopa suhteen aikana. Eron jälkeen minulla ei ollut hajuakaan, kuka olin tai mistä pidin. Yritin vain päästä elämässä eteenpäin. Silti vieläkin, kun katsoin Nellyä ja Eetua tai Helloa ja Tiitusta – jopa Outia ja Oskaria – mieleeni aina vain nousi, millaista minulla ja Viljamilla oli ollut ja kuinka hyvältä se oli tuntunut.

    Itse arkikin tuntui välillä niin vaikealta. Joskus olin varma, että olin kuolematon. Söin aamupuuron ja join aamukahvin lukien sanomalehteä. Saatoin jopa käydä lenkillä ennen töitä. Suunnittelin Steffen treenejä ja mietin, mitä tekisin vapaapäivilläni. Jotkut päivät taas olivat vaikeampia.

    Vihasin niitä kausia, mutta en osannut välttääkään niitä. Makasin sängyssä peittoon kietoutuneena herätyskellon soitua. Torkutin kelloa niin pitkään kuin vain mahdollista ja mietin soittavani Eetulle, että en ollut kykeneväinen tulemaan töihin. Suunnittelin jopa sanovani itseni irti ja jättäväni koulun kesken. Saisin maata vain sängyssä tuijotellen kattoon. Mutta minulla oli velvollisuuteni ja vaikka kuinka olisin halunnut niitä välttää, en osannut. En voisi jättää Steffeä tyhjän päälle. Tiesin, etten itse hyötyisi mitään kotiin jäämisestä. Jossain vaiheessa joku tulisi poimimaan minut sängyn pohjalta.

    • #6640 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Voi vitsi kun voisi Camillalle kertoa, ettei sen ikävän ja surun tarvi mennä vuodessa ohi. Mä ainakin olen joskus asettanut surulle takarajan, eikä se toimi niin. Merkityksellistä suhdetta, oli se sitten mikä tahansa suhde, suree kauan ja yhdentekevää vähän. Kun vaan joku sanoisi, että suru on merkki siitä, ettei Camilla ole hukannut aikaansa Viljamin kanssa.

      Mutta vai Tinder-deittailee Camilla! Alku ainakaan ei vaikuta kauhean kivalta. Luulisi, että jos alku on tosi rosoinen, ajattelee, ettei täältä ketään normaalia löydy. Onneksi oli sentään melko kiltin ja hyvin harmittoman oloinen ukkeli.

      Tarinan loppu on musta toiveikas. Ei Camilla periksi anna, vaikka on kamalaa. Siihen mä jo vähän luotinkin.

      Tässä tarinassa mun lempijuttu on se, että sankareita voi olla monenlaisia. Yksin kirjoittaessa on eri, mutta kun oma hahmo on täällä vähän niin kuin oma avatar, sitä on vaikeaa kirjoittaa heikoksi ja kärsiväksi. Tekisi mieli tehdä kaikista kivoja tyyppejä, joita ihaillaan, ja sellaisia ihmisiähän ihaillaan, jotka on määrätietoisia ja tavoittelee sitä omaa juttuaan kompastumisiaan murehtimatta ja saman tien ylös nousten. Mua lohduttaa, että kirjallisuudessakin on mulle tärkeillä hahmoilla yhtä kamalia säälittäviä itsesäälissärypemishetkiä kuin mulla on oikeassa elämässä, ja kun ne lopulta pääsee joskus joten kuten jaloilleen laahauduttuaan maassa hyvän tovin, mullakin on toiveikas olo.

  • #7051 Vastaus

    Camilla
    Valvoja

    Mikä on niin tärkeää kahdeksan aikaan aamulla?
    Hellon ansiosta uskalsin yksi aamu myöntää itselleni, että ehkä minä olin vähän heikko. Tai laiska. Minun piti ensin valmistua elokuussa. Sitten joulukuussa. Syksy oli ollut itselleni tiukka. Kaiken sen jännityksen ja stressin kanssa. Minun oli pitänyt aloittaa Hopealinnassa harjoittelu lokakuun alussa, mutta olimme Einon kanssa todenneet, että aikataulullisesti olisi paras aloittaa vasta vuodenvaihteen jälkeen. Saisi laskeutua rauhassa loppuun ja ensi vuoden puolella voisi kuin aloittaa puhtaalta pöydältä. Hieman harmitti, että valmistuminen vain siirtyi koko ajan, mutta syypää koko asiaan olin vain minä itse. Ainut, mitä kykenin tällä hetkellä tekemään, oli hoitaa valmistumiseni loppuun. Ehkä maaliskuussa tai huhtikuussa. Ennen kesää kuitenkin.

    Minun oli pitänyt yksi aamu viedä Nellyä kauppaan, mutta tietenkin aamulla autoni oli vain murahtanut ja ollut sen jälkeen hiljaa. Epäilin akussa olevan jotain vikaa, mutta Hilman mies Riku oli luvannut katsoa autoa seuraavana iltana. Minulla olisi vapaapäivä, mutta silti olisi tallille mentävä. Tai ei olisi pakko, mutta minä halusin. Steffe pitäisi liikuttaa. Olisi paljon hauskempaa kuluttaa aikaa istumalla keittiön pöydän ääressä juomassa kahvia kuin yksin kotona makaamassa sohvalla. Olisi vain odotettava, että Susi heräisi.

    Keitin kahvit, tein mikrossa puuroa ja selailin sivusilmällä paikallissanomia. Eipä siellä mitään mielenkiintoista ollut. Ilmaislehdet vain yleisesti olivat täynnä mainoksia. Yritin paperin kulmaan laskea, mitä minulla olisi vielä Steffen voittorahoja jäljellä ja mitä tekisin niillä. Uskaltaisinko kysyä Sonjalta apua? Tai olin kuullut, että hänen mummonsa oli kuollut vähän aika sitten, enkä tiennyt, olisiko vielä oikea aika häiritä häntä sijoituskysymyksillä. Voisin mennä pankkiinkin, mutta olin varma, että he vain yllyttäisivät minua sijoittamaan jonnekin rahani, mihin ne sitten katoaisivatkin.

    Oli niin hiljaista. Pidin Suden ja minun kämpästäni yli kaiken. Vaikka se alun perin olikin Suden. Meillä oli suojaisa takapiha, joten sain käydä rauhassa saunatakki päällä tupakalla, jos halusin. Asunnot olivat hyvin äänieristettyjä eivätkä naapurin mummot olleet pahimmasta päästä. Mitä vain tykkäsivät jäädä juttelemaan päivän uutisia sattuessamme törmäämään samaan aikaan postilaatikolla. Susi oli hyvä kämppis. Vietimme aikaa, mutta emme liikaa. Tai viime aikoina emme oikein viettäneet aikaa yhdessä. Minulla oli kiireeni Steffen kanssa ja Sudella oli monta miljoonaa omaa projektia samaan aikaan menossa. Harvoin enää söimme päivällistä yhtä aikaa. Ainoat hetket oikeasti kahdestaan meillä oli, kun istuimme autossa lyhyen matkan Hopiavuoreen.

    Viesti kilahti kännykkääni.
    Leo: Ooks hereil?
    Camilla: Joo? Eks sun pitäis olla huolissas, jos en olis?
    Leo: Tosi hauskaa…
    Camilla: Miks niin vakava?
    Leo: Käyks jos soitan?
    En edes kerennyt vastaamaan, kun mies jo soitti minulle.

    ”No?” kysyin ihmeissäni.
    ”Miten sää voit?” Leo kyseli.
    ”Tääkö oli näin tärkeetä kasin aikaan aamusta? Mut kyllä isi, hyvin menee. Mites sinä? Ootan et Susi herää, niin lähdetään tallille”, lässytin leikisti miehelle.
    ”Hyvinhän tässä. Aattelin, et voisin tulla siellä päin pyörähtää”, Leo naurahti.
    ”Ooks täälläpäin ajamassa vai?” kysyin yllättyneenä.
    ”Ei ku jos tulisin ihan kaveria ja sen hevosta moikkaamaan vielä, kun kerkeää.”
    ”Ooks sää lähös johonkin? Ethän sää voi mua yksin jättää radoilla Markuksen kaa”, totesin hämmästyneenä.
    ”En mää mihinkää oo lähös. Eks Gunnar kertonut sulle? Kuulin Markukselta, niin ajattelin soittaa.”
    ”Leo! Mitä Gunnar ei oo kertonut mulle?”
    ”Hitto, sää et oikeesti tiedä.”

    Hämmennyin ja sitä seurasi hetken tauko.
    ”Onks Wäckelinissä tapahtunut jotain?” kysyin huolissani.
    ”Ei, ei. Siellä on jopa asiat paremmin kuin hyvin. Joulua kohti muutama hevonen juossut arvokisasijoituksia.”
    ”Mistä sit on kyse? Onks Gunnar tai Markus loukannut itsensä?”
    ”Ne on molemmat ihan kunnossa. Mitä nyt niillä on kränää keskenään”, Leo totesi.
    ”Miks niillä on kränää?” utelin.
    ”Ehkä on parempi, että Gunnar kertoo sulle…”, Leo jaaritteli.
    ”Sä mies alotit, joten pukase ulos jo!” korotin ääntäni hieman kärsimättömänä.
    ”Niiin… kun… Gunnar… aatteli, et ois kaikkein paras… *pitkä huokaisu* jos Steffe… lähtis valmennettavaksi muualle…”, Leo tunnusti.
    Lysähdin sohvalle ja tuijotin silmät suurina valkoista seinää. Gunnar ajatteli, että olisi parasta, jos Steffe lähtisi muualle valmennettavaksi.
    ”Markus on yrittänyt puhua Gunnaria ympäri. Määkin soitin eilen. Sori Vanhis. Luulin, et sää tiedät”, Leo yritti helpottaa oloani.
    En vain saanut sanaakaan sanottua. Olin äimistynyt. Olin jotenkin nähnyt tämän tulevan, mutta että nyt. Suljin puhelun ja annoin parin kyyneleen vuotaa poskelleni ennen kuin keräsin ne äkkiä hupparin kulmaan kuullessani Suden huoneesta liikehdintää.

    • #7059 Vastaus

      Marshall
      Osallistuja

      Apua, tätä mä oon oottanu vähän kynsiä syöden. Koska lähteekö Steffe oikeasti, vai saako Camilla jotenki pyörrettyä Gunnarin ympäri? Jos Steffe lähtee niin kuinka kauaksi aikaa ja miten Camilla siitä toipuu?

    • #7061 Vastaus

      Nelly
      Valvoja

      Voi eii! Nyt ko kaikki alkoi kerrankin sujumaan!

      Saanko mä Gunnarin numeron? Aion soittaa vihasen puhelun. Ihme pelleillyä. Kyllä Camilla nyt kunnon ravurin osaa kouluttaa!

      Mä syön kans kynsiä täällä. Mitä tästäkin seuraa? Ottaisipa Camilla nyt ohjat käsiinsä (huomasithan,hehheh) ja soittaisi Gunnarille että ei tällainen peli vetele!!

    • #7073 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Nii just. Kun menee huonosti, menee aina vaan huonommin ja huonommin ja huonommin ja sitten siihen kaikkeen ei osaa enää edes suhtautua. Ei kahta ilman kolmatta ja mitä näitä nyt on: kyllä vanha kansa tietää. Pieni toivon pilkahdus tekee kaiken kamalan vaan kamalammaksi taiteessa, ja oikeassakin elämässä kauheuden keskellä herkästi pelkää hyvän hetken hajoavan.

      Steffen vieminen pois tällä tavalla kuulostaa ihan varmasti Camillan mielestä rangaistukselta. Vaikka Gunnar aiemmin kertoi, että yrittää vain ajatella Camillan parasta eikä tilanne ole lopullinen, mistäs Camilla sen tietäisi? Jos kuulisin vain sen verran kuin Camilla (ja vieläpä kolmannelta osapuolelta, hyi), tuntuisi tämä mustakin kyllä aika romahdukselta. Ajoitus on huonoin mahdollinen: nyt menee huonosti. Jos Steffe otettaisiin pois voittoputkensa päätteeksi, kipeää sekin tekisi, mutta ainakin Camilla voisi ajatella tehneensä hyvää työtä ja hevosen menevän siksi vaikka myyntiin tai jotain, koska Camilla on tehnyt siitä arvokkaan.

      Samalla jokainen aikuinen ihminen jollain tasolla tietää, että ellei eläin ole ihan kokonaan oma, se saattaa kadota pysyvästi tai väliaikaisesti omistajansa päätöksestä. Hyyi, Camillan tuskaa kammoavana mulla ei ikinä ole ollut esimerkiksi sijoituskoiraa, vaikka siinä saisi kuinka hyvää oppia kasvattamisesta. Joku voi ottaa sen pois, vaikka vain pentujen ajaksi, ja kuka nyt haluaisi luopua eläimestä, josta välittää?

  • #7253 Vastaus

    Camilla
    Valvoja

    Apua, että kirjoittaminen voi olla vaikeaa. Mutta tässä on yksi aivopieruista.

    Maailman hienoin hevonen
    Sängyn pohjalla elämä tuntui helpolta, mutta jos sieltä piti nousta, elämä muuttui hetkessä vastenmieliseksi. Oli minun siivousvuoroni. Pitäisi imuroida. Mopata. Pyyhkiä pölyt. Tuulettaa matot. Olisin vain halunnut todeta Sudelle, ettei minusta olisi siihen. En tiennyt, oliko minusta enää mihinkään. Tuntui, että olisi vain helpompaa antaa maan imeä minut sisäänsä.

    Kolme vuotta sitten elämä oli vaikuttanut helpolta. Olin tuntenut itseni kuolemattomaksi. Minä olin alikersantti ja tähtäisin kersantiksi päästäkseni Puolustusvoimille töihin. Muutaman vuoden työskentelyn jälkeen hakisin rauhanturvaajaksi ja olisin pidempiä pätkiä töissä ulkomailla. Mutta ei. Siinä minä istuin peilin edessä. Tuijotin vain harmaata olemustani. En tiennyt edes, mitä sanoisin itselleni. Hello olisi sanonut, etten voisi jäädä sängyn pohjalle makaamaan, vaan minun olisi tehtävä asioille jotain. Susi olisi puristanut kevyesti kädestä ja toisi kaakaota. En vain uskaltanut sanoa kenellekään mitään, vaikka kyllähän he asian huomaisivat. Tai huomaisivatko?

    18.12. oli ollut Aken ravitallin Synttäriajo. Gunnar oli ollut paikalla, mutta hän ei sanonut mitään. En sanonut minäkään, sillä toivoin vain kädet ristissä, että Leon kertoma olikin vain pelkkää unta. Mentiinhän me lujaa, mutta ei tarpeeksi lujaa. Steffe oli seitsemäs. Emme olleet edes lähellä rahasijoja. Markus halasi tiukasti ja yritti lohduttaa, mutta kukaan ei sanonut mitään. Ajaessani Steffen kanssa takaisin Hopiavuoreen mielentilani nousi. Jos ei Steffe lähtisikään. Kukaan ei puhunut asiassa. Olimme kuin normaalistikin raveissa. Joimme kahvia, ajoimme hevoset ja päivittelimme ajatuksia lähdöistä.

    Mutta viikko myöhemmin Rjazánin raveissa kaikki kääntyi päälaelleen. Joulupäivä ja oli Christmas Pacer -lähtö. Minua jännitti. Viimeksi Steffe oli saanut hyvän lähdön. Jos tänään meillä menisi paremmin. Steffe oli jäänyt pussiin taakse. Yritin ohjata orin ulkoreunaa pitkin jonon ohi. Nousimmekin lupaavasti, mutta lyhyellä matkalla olin laittanut juoksemaan Steffeen liikaa kiriä saadaksemme kärkikolmikon kiinni. Viimeisen 500 metrin kohdalla Steffe hyytyi, ja muut hevoset painelivat ohitsemme. Tulimme maalin juosten kahdeksannelle sijalle. Yritin piristyä. Jos pitäisimme Steffellä kisataukoa ainakin tammikuun ajan. Ori saisi todella palautua rankan syksyn jälkeen.
    ”Loma tekee Steffelle hyvää”, Leo hymyili minulle. ”Ja niin sinullekin. Olet kiduttanut itseäsi koko syksyn.”
    ”Niinpä kai.”
    ”Ehkä Steffe tykkää juosta kevättä kohti. Niin kuin vuoden alussa. Sillä meni hyvin. Jos sade ja lumi on orin egolle pahaksi”, Leo naureskeli ja rutisti minut kylkeään vasten.
    ”Se voi olla kyllä täysin totta. Ja onhan se vasta nuori. Sillä on paljon aikaa juosta. Jos lepäilemme lopputalven ja sitten keväällä uuteen juoksuun”, hymyilin hieman piristyneenä.
    ”Voittiko joku?” Gunnar ihmetteli katsoen meidän hihittelyämme.
    ”Ei, suunniteltiin vain Steffen tulevaa kevättä”, Leo hymähti.
    ”Tuota, Camilla. Minun pitäisikin puhua sinulle…”, Gunnar puhui hiljaa yrittäen kiertää katsettani.

    Ei se ollutkaan unta. Pienen hetken vain elämä tuntui paremmalta. Olin suuttunut Leolle. Niin kuin myös Hellollekin. Vihasin, että he loivat minuun toiveikkuutta. Ei se heidän vikansa ollut. Enkä minä heitä vihaamaan kyennyt. Olin oikeasti vain vihainen itselleni, että olin antanut itseni haaveilla.
    ”Steffe lähtee Ruotsiin tammikuun lopussa. Valmennettavaksi”, Gunnar oli vihdoin saanut yskäistä pihalle.
    ”Mi… Miksi?!” takeltelin sanoissani.
    ”Tekisin hyvää orille päästä hieman uusiin käsiin koulutettavaksi. Jos orin jarru löytyisi. Ja saisit sinäkin levättyä. Koko vuosi ollut rankka kummallekin”, Gunnar hymähti taputtaen minua olkapäälle.
    Ei minun vuoteni ollut ollut rankka. Se oli oikeasti ehkä yksi parhaista vuosista, joka minulla oli ollut. Steffe oli kuin omani. Olimme pärjänneet raveissa. Olimme myös hävinneet, mutta ei se aina ollut niin pahasta. Steffe sulostutti päiviäni omalla tavallaan. Minusta tuntui, että minulla oli jokin syy herätä aamulla ja mennä illalla nukkumaan. Jollain tapaa Steffe oli tuonut minut lähemmäksi muuta Hopiavuoren porukkaa.
    ”Minä vien,” sain kakaistua ulos tuijottaessani mustanruskeaa päätä, jonka hamuili toiveikkaana kättäni.
    ”Eihän siinä ole mitään järkeä. Jos haettaisiin eka Steffe Wäckeliniin ja vietäisiin sieltä sitten.”
    ”Minä vien”, sanoin hiljaa puristaen tiukasti silmiäni yhteen.
    En halunnut vuodattaa ainuttakaan kyyneltä Gunnarin edessä. Tartuin Steffen ohjista kiinni ja lähdin taluttamaan sitä kohti huoltopaikkaa.
    ”Ei se siellä ikuisesti ole”, Gunnar kuiskasi perääni, mutta en minä enää häntä kuullut.

    Jos menisin ensin tallille, siivoaisin illalla. Ehkä Susi jupisi jotain. Antaisi hänen jupista. Kiskoin tallitakin päälle ja tennarit jalkaan. Auton ympärillä oli lunta. Lunta oli kengissäni, mutta en jaksanut välittää. Halusin vain Steffen luo. Vielä kun se kirmaisi tarhan portille vastaan tai hörisisi karsinastaan. Minun oli pakattava tavaratkin kasaan. Huomenna olisi lähtö. Steffe oli oma itsensä Uunon kanssa syödessään päiväheiniä. Se antoi vanhemmalle orille tilaa syödä, mutta näytti siltä kuin yritti imeä heinää sisuksiinsa niin kuin minä syödessäni spagettia. Steffe tunnisti minut jo kaukaa ja unohti heinänsä. Porkkana oli parempi kuin lumessa makaavat heinät. Livahdin välistä tarhan puolelle ja painoin kasvoni orin kaulaan.
    ”Sinä olet maailman hienoin hevonen. Muista se Steffe, muista se.”
    Ori vastasi halaukseeni painaen päänsä selkääni vasten.

    • #7256 Vastaus

      Tiitus
      Valvoja

      Aaawh, voi Camilla ja voi Steffe! Mitähän niille käy, tuleeko Steffe koskaan takaisin, vaikka Gunnar niin vähän meinaa. Plus onko Camilla ottamassa sitä takaisin, jos hän lähteeki jonneki jajaja.. Odotan mielenkiinnolla!

    • #7257 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Oi voi, tämä melkein itkettää. Onhan sitä jo aiemmin aavistellut miten tärkeä Steffe on Camillalle, ei vain omana hevosena vaan kuten tässä todettiin, siltana muiden tallilaisten pariin. Tässä se tuli nyt julki ja on paha olo Camillan takia, kun Steffe lähtee. Inhottaa jotenkin tuo Gunnarin toteamus, että ollut rankka vuosi kummallekin, ihan kuin yrittäisi ilmoittaa tekevänsä palveluksen Camillalle, että tämä on nyt sinunkin hyväksesi vaikkei todellakaan ole. Ehkä Gunnar ei sitä tiedä tai sitten ei vain välitä. Harmillista, koska Gunnarista jäi aiempien tekstien perusteella suht positiivinen mielikuva.

    • #7318 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Gunnar on kyllä munkin mielikuvissani ollut kuin joulupukki: sellanen hyväntahtoinen tyyppi. Tunnen hänet ehkä hieman paremmin kuin muut, koska Joosef elää samaa miljöötä. Koska tunnen Gunnarin taustoja, taivun uskomaan, että se torvi oikeasti luulee tekevänsä Camillalle palveluksen ja taitaa olla huolissaankin, ettei vain kävisi mitään. Tämä välittämisen tapa nyt vain on niin ahterista ja väärin. Se ei ole kurjaa edes pelkästään sen takia, että Camilla menettää Steffen ja syyn herätä aamulla. Se on tosi rasittavaa myös siksi, että inhoan sitä, miten joku aikuinen kuvittelee voivansa päättää toisen aikuisen puolesta, mikä hänelle on parhaaksi. Vanhemmat tekevät sitä lapsilleen (…joskus myös aikuisille lapsilleen…), mutta ai että kuinka epäreilua vääränlainen aikuisen ihmisen holhoaminen on hyvistä tarkoitusperistä huolimatta.

      Ahdistaa. Ahdistaa Camillan puolesta, ja samalla ahdistaa tarinan puolesta. Camillalla on vielä työpaikka Hopiavuoressa, mutta riittääköhän se, ja tuntuukohan se edes enää ikinä hyvältä kun Steffe lähti? Pääsyy tarinalliselle ahdistukselleni on, että Camillan tarinaa on ihana seurata, vaikka se on kuinka synkkää. Camilla on erilainen hahmo kuin kukaan toinen. Vähän on myös oma lehmä tietenkin ojassa, koska tällä hetkellä kenenkään kirjoittajan tai hahmon tietämättä vain Camillalla on avaimet kädessään minun Oskarini ja Inarini tarinoihin.

  • #7408 Vastaus

    Camilla
    Valvoja

    Mitä sulle kuuluu?
    Lyydia oli erikoinen hahmo Hopiavuoren katukuvassa. Joskus mietin, että miksi hänen kaltaisensa ihminen ikinä ostaisi hevosta. Paljon helpommalla pääsisi Riitan ratsastuskoulun tunneilla. Eikä hän edes tiennyt hevosista mitään. Toisaalta minun oli nostettava hattua naiselle vauhdista, jolla nainen tankkasi itseensä lisää tietoa hevosista. Tiitus oli saanut oman parikympin tippinsä. Minä odotin vielä omaani.
    Mutta toisaalta sain Lyydialta paljon paremman kuin parinkympin tipin. Vaikka edustalla oli niin puhuttu isobritannialainen keimailemassa ison takamuksensa kanssa, kuva sykähdytti itseäni. Se oli arkinen, mutta maaginen.¨

    ”Se iso lämminverinen taisi olla sinun hevosesi. Nappasin kaveruksista kuvan tammikuussa, ja törmäsin tähän uudelleen. Ajattelin, että saattaisit haluta itsellesi oman kuvan. – Lyydia Meriaho”

    Steffe & Lasso
    (c) linet Elisa, väritys Anne L.

    Oli minulla miljoona kuvaa Steffestä, mutta silti kuva sykähdytti minua.

    Susi taisi olla tallilla. Ei me hirveästi keretty näkemään. Olin yrittänyt puhua miehelle, että katsottaisiinko leffa illalla tai mentäisiinkö lenkille. Susi vain totesi, että olisi myöhään tallilla Ukon kanssa. Kuulemma Milan auttaisi ratsutuksessa. Nyökkäsin vain ja hymähdin pienesti. Luojan kiitos, emme olleet pariskunta. Muuten emme näkisi ikinä. Käytäisiin vain sängyssä molemmat kääntämässä kylkeä. Jos toinen ei ollut menossa, niin toinen aina oli. Minun oli vain ikävä juttukaveria. Sellaista, että syötäisiin vaikka Runoin pitsaa ja juotaisiin oluet. Höpötettäisiin turhanpäiväisiä juttuja. Tuntui, että olin vain kaikkien kanssa koko ajan varpaillani.

    ”Mitäs mun lempiopiskelijalle kuuluu?” kajahti kaiuttimessa vastattuani Leon puheluun.
    ”Hah, tuleva kollega. Eihän tässä mitään. Töitä ja töitä”, naurahdin.
    ”Työnarkomaani.”
    ”Mikä itse sitten olet?”
    ”Mää yritän rauhoittua. Jos parhaassa tapauksessa kävisi niin, että riittäisi, kun juoksutan muiden hevosia radalla ja valmentaisin paria hevosta kerrallaan. Omat tallitytöt ja ajattele sitä vapauden määrää”, Leo selitteli.
    ”Tallityttös kestä sua viikkoa pidempää”, murahdin.
    ”Palkkaan sut!”
    ”Älä unta näe. Minä en sinun talliin astu jalallanikaan”, virnistin niin leveää hymyä, että ihme, jos Leo ei kuullut sitä äänestäni.
    ”Mites sun harjoittelu on lähtenyt käyntiin?” mies uteli.
    ”Kuukausi sitten starttasin. Nyt ollut vähemmän, mutta käynyt siellä ajamassa tallin kiltimpiä kopukoita aamuvuoron jälkeen. Åke ja Eino haluaa edetä rauhassa ja tutkia taitojani, että tietävät, mihin suuntaan jatketaan”, selitin.
    ”Vai on sulla nykyään Åke ja Eino? Ooks puhunu Gunnarin kaa mitään?”
    ”Ei oo ollut mitään puhuttavaa.”
    ”Olihan se nyt tyhmää, mitä se teki. Mutta vanha mies sekin ja yritti ajatella vain parastasi”, mies yritti puolustaa joulupukkipartaista ukkoa. ”Ooks kuullut Steffen kuulumisia?”
    ”En.” Olin tarkoituksella vältellyt kaikkia ravisivustoja, joista vain orin kuva saattaisi lentää naamani eteen. Hopealinnan muutamassa juoksijassa oli itselleni tarpeeksi sillä hetkellä.
    ”Se oli ystävänpäivänä juoksemassa. Karsinnassa juoksi kakkoseksi, mutta finaalissa hyytyi täysin. Teki saman tempun kuin sinun kanssasi. Et sinä ole Camilla sitä hevosta pilannut”, Leo selitti.
    Hiljaa hetken toivoin, että hän olisi ollut hiljaa. Toisaalta olin iloinen, ettei Steffe menestynyt sen paremmin raveissa. Oloni oli ristiriitainen.
    ”Aijaa. Mää oon aatellut ruveta ratsastamaan. Tai valmentautumaan ja hiomaan virheitä pois. Olen niin kömpelö ratsastaja. Hopiavuoressa on sellainen laikukas poni, Pasi, jota saan vapaasti liikuttaa”, kerroin yrittäen sivuuttaa Steffe-aiheen.
    ”Tulisit joskus raveihin mukaan. Mulla on ikävä sua mun vedonlyöntikaverina. Voisit tuurilla nähdä Steffen juoksemassa”, Leo houkutteli turhaan.
    ”Hei, sori, pitää lopettaa! Kummipoika tuli hoidettavaksi. Jutellaan toiste!” hätäännyin ja löin punaista luuria.
    Leo kaiketi uskoi sen. Heitin kännykkäni sohvan toiseen nurkkaan ja vedin tyynyn käsiini. Painoin kasvoni tyynyyn ja annoin kyyneleiden valua. Pari kuukautta oli mennyt ja silti teki kipeää. Hello oli yrittänyt näytellä minua joidenkin raviuriensa päättäneitä, halpoja lämminverisiä. Välillä vain tuntui, etteivät he tajunneet, etten halunnut ketään muuta. Sudelle haluaisin puhua. Hän ymmärtäisi tai ainakin kuuntelisi. Ukon kanssa mies oli saanut niin paljon harmaita hiuksia.

    Ajattelin, lähtisinkö tupakalle vai lenkille. Pitkästä aikaa jätin tupakkani sohvapöydälle ja vedin lenkkivaatteet päälle. Oli pakko keksiä jotain tekemistä saadakseen ajatukset muualle.

    • #7467 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Camillalla on katse tulevaisuudessa. Olen vieläkin sitä mieltä, että Gunnar teki tosi kakan tempun, mutta tämä luettuani en voi olla ajattelematta, että ehkä hän tuntee Camillan jopa paremmin kuin minä ja muut lukijat. Vaikka Camilla ihan romahti, kun Steffe vietiin, niin Steffen kanssa hän oli kuin olikin näköjään jumissa. Vaikka kaikki on nyt kamalaa, Camilla kuitenkin täyttää tyhjää koloa kaikella muulla: vaikka sitten lenkillä ja ratsastuksella. Hän kulkee eteenpäin, halusi tai ei, ja se on aina parempi kuin olla jumissa minkään olennon takia, edes hevosen. Joskus sitä vain rakastaa jotain olentoa tai asiaa niin paljon, että toivoisi sen olevan itselleen hyväksi, vaikka oikeasti se ei ole. Mäkään en ole saanut kaikkea, mitä olen halunnut: viimeisimpänä yhtä työpaikkaa jonka niin kovasti halusin. Nyt vuosi sen jälkeen huomaan, että olisin palanut loppuun sellaisilla tunnella ja sellaisessa kunnassa, jossa en tuntenut ketään. Camilla ja lukijat voivat joskus ehkä nähdä, että Gunnar oli sittenkin oikeassa.

  • #7587 Vastaus

    Camilla
    Valvoja

    Kun väsyttää, mutta ei väsytä
    Hitto. En oikein ollut enää varma mistään. Tai olin, mutta en kuitenkaan. Luulin, että parasta terapiaa olisi vain painaa pää sumussa töitä. Yritin säästää jokaikisen lantin, jonka tienasin. Jos en ollut Hopiavuoressa Eetun oikeana kätenä, olin Hopealinnassa ajamassa. Enhän minä siitä mitään tienannut, mutta tulevaisuuden kannalta se oli vain kotia päin. Oli minulla joitain Steffen voittorahoja säästötilillä, enkä kerennyt rahojani tuhlaamaan kuin asumiskuluihin ja auton bensaan. Silti olin ottanut yövuoroja Seinäjoelta Ilonasta baarimikkona parin kuukauden ajan. Jotkut humalaiset idiootit jättivät toisinaan hyviä tippejä. Ei hevosenhoitajana vain kermaperseenä eläisi. Välillä vain tuntui, ettei vuorokaudessa ollut tarpeeksi tunteja nukkua. En ollut edes varma, kuinka paljon minulla oli univelkaa pankissa odottamassa.

    Selkein asia, jonka itse huomasin tilanteessa, oli, että sosiaaliset suhteeni kärsivät. Ensin Hilma oli soittanut pari kertaa viikossa kysellen, milloin kerkeisin tulla käymään. Nyt naisesta ei ollut kuulunut kuukauteen. Suden kanssa hyvä jos joimme aamukahvit yhdessä. Inari oli laittanut viestiä, mutta olin vain liian väsynyt vastaamaan ikinä kunnolla. Yritin vain keskittyä siihen, mihin sain ajatukset kadotettua. Töiden tekoon.

    Vihasin maata kotona katsoen kattoa ja miettiä elämää. Mikä olikaan johtanut tähän tilanteeseen ja missä olin mokannut. Tuntui pahalta myöntää, mutta minulla oli ikävä Steffeä. Eihän se ollut edes ikinä minun. Leo oli laittanut viestiä pari päivää sitten ja sanonut Steffen voittaneen lähtönsä ja parantaneensa ennätystään huikeasti. Gunnar oli tästä innostunut ja sanoi ilmoittaneensa Steffen tämä vuonna uudestaan Kasvattajakruunuun. Ja kukapa sitä ohjastaisi. Minä tietenkin. En ollut nähnyt oria neljään kuukauteen ja nyt Gunnar päätti, että olisi minun hyvä aika nähdä Steffen kokema kehitys Ruotsissa. Se, mihin en ollut itse kyennyt. Olisiko parempaa tapaa kääntää veistä haavassa?

    Muistelin aikaa, kun Susi ei ollut edes kysynyt tai ilmoittanut minulle siitä, että Milan asuisi luonamme pari päivää. Päästessäni kotia kuulin tarinan Ukon selästä tippumisesta ja että Susi olisi sen velkaa. Nähdessäni haikean surullisuuden Suden silmissä annoin asian olla. En minä voisi lyödä lyötyä. Ajattelin, että voisin linnoittautua huoneeseeni siksi aikaa. Aluksi Milanin naama oli ärsyttänyt minua yli kaiken. Olin jo valmiiksi suunnitellut, että Suden mentyä nukkumaan heittäisin Milanin pihalle leppäkeihään tavoin. Toisena iltana Milan oli keittänyt vettä iltateen kunniaksi ja tarjosi minullekin. Susi katsoi minua anovasti, ja olin nyökännyt Milanille hyväksyvästi. Siinä pöydän ääressä istuessa Milan ja Susi ensin puhuivat kilpailuista ja Milan oli kysynyt, kilpailinko minä. En. Paitsi silloin joskus raveissa. Aiheeksi nousi Steffe ja meidän menestys ja sen jälkeen se oli menoa. En osannut enää katsoa Milania vihaisesti. Jotain häiritsevää tiesin miehessä olevan, mutta en osannut enää antaa sen häiritä itseäni. Aamukahvipöydässä juttu jatkui siitä, mihin oli jäänyt edellisiltana. Tuntui, että olin puhunut vuorokauden aikana Milanille enemmän kuin osalle Hopiavuoressa kahden vuoden aikana.

    Illalla Susi koputti oveeni.
    ”Lähdetkö lenkille?”
    ”En mää jaksa”, murahdin ja käänsin kylkeäni peiton alla.
    ”Camilla?” kysyi varovainen ääni.
    ”No?” murahdin uudestaan kohdistaen silmäni Suden omiin.
    ”Et oo jaksanut mitään hetkeen.”
    ”Mää en tiiä, Susi. Kai mulla on päässä jotain vikaa.”
    Vedin peiton pääni yli ja kuuntelin, kuinka ovi sulkeutui. Oltuani varma, että Susi oli lähtenyt, minulle iski oksettava olo. Juoksin vessaan ja oksensin. Heikko olo painoi. Steffen näkeminen muutaman päivän päästä repi sisuskalujani. Yritin nukahtaa, mutta uni ei tullut. Vedin kylpytakin päälleni ja istuin takapihalle muovisessa puutarhatuolissa sytyttäen ensimmäisen tupakan.

    • #7592 Vastaus

      Nelly
      Valvoja

      Voi Camilla! Voisiko joku kertoa, että stressi ei vähene uudella stressillä. Vaikka ihan täysin ymmärrän, että miksi Camilla tekee miten tekee. Hänhän yrittää peittää Steffestä johtuvaa stressiä työstressillä. Kunpa ei vain nyt palaisi aivan loppuun.

    • #7608 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Samoja ajatuksia kuin Nellylläkin. Camillan toiminta on huolestuttavaa — ja samalla niin tosi inhimillistä. Luin jostain, että tietty ihmistyyppi alkaa painaa aina vain lujempaa ja palaa sitä kirkkaammin, mitä lähempänä on burnouttia. Vähän niin kuin aurinko kuulemma palaa kovempaa ennen kuin lopulta kuolee. Camillan burnouttia ei ihmettele. Hän on aina yrittänyt niin kovasti, ja nyt ongelma seuraa toistaan.

      Camillan ja Milanin tutustuttaminen ja ehkä ystävystyttäminen on mielenkiintoinen veto, jota en odottanut. Monella tapaa nämä kaksi ovat toistensa vastakohtia. Siinä missä Milan on pehmeä ja herttainen, Camilla vaikuttaa olevan kova kuin vesi ja ankara erityisesti itselleen. Sisältä Camilla on kuitenkin reilu, oikeudenmukainen ja mutkaton tyyppi: sellainen, jonka jokainen haluaa kaverikseen. Ainakin Eetu tuntuu kuitenkin ajattelevan, että Milanin sisällä ei elä mitään reilua tai oikeudenmukaista, vaan hän on kiero kuin korkkiruuvi. Ehkä vastakohdat täydentävät toisiaan. Ajatus Camillan ja Milanin kiehtovasta toimeen tulemisesta ennen kaikkea syyhyttää kirjoitussormiani. Milan on sivuhenkilö, jonka tarina on ennalta määrätty, mutta nyt näen, että hänessä on mahdollisuuksia myös toisenlaiseen tulevaisuuteen, kun sen kietoisi yhteen oikeanlaisten hahmojen kanssa. Yhtäkkiä oma luomukseni on mielenkiintoisempi. Samalla huomaan, kuinka Camilla janoaa sellaista sydänystävää jolle uskoutua — ja on ihan hirveää ajatella, kuinka Camillan käy jos se on Milan, jos Milan lopulta toteuttaa hänelle suunnitellun kohtalon.

      Elättelen toivoa, että Kasvattajakruunussa jokin muuttuisi. En tiedä, mitä siellä muka voisi tapahtua. Jos Steffe kämmää, Camilla uskoo olevansa surkimus. Jos Steffe voittaa, Camilla uskoo olevansa silti surkimus, koska joku muuhan hevosta valmensi. Jos Gunnarin suu aukeaa ja ulos tulee selityksiä, Camilla ei ehkä usko niitä. Jos Gunnarin suu ei aukea, Camilla taitaa olla entistä pettyneempi. Ahdistaa, kun en keksi mitään todennäköistä ratkaisua, jota odotan!

      Menisin kyllä Ilonaan Camillan takia. 😀 Joskus tuntuu kuin meidän hahmot olisivat oikeita ihmisiä. Suhtaudun näihin tyyppeihin välillä vissiin vähän niin kuin idoleina: teini-ikäisenä ihannoimani muusikotkin olivat samalla tavalla melkein kuin satua. 😀 Pyytäisinköhän nimmarin vai mitä ihmettä kuvittelisin tekeväni?

  • #7652 Vastaus

    Camilla
    Valvoja

    Varoitus! Jos Camillan aikaisemmat tekstit ovat olleet raskaita, niin tämä on ehkä niistä raskain. Oli vain pakko päästä kirjoittamaan pois alta.

    Hyvää syntymäpäivää!
    23 vuotta. Aamuvuoro ja seuraava päivä vapaa. Kai Eetu yritti olla kohtelias. Mieluummin olisin ollut molemmat päivät töissä ja unohtanut koko syntymäpäivän. Toivoin vain hiljaa mielessäni, ettei kukaan sanoisi mitään ja pitäisi sitä vain yhtenä päivänä muiden joukossa.

    Aamulla herätessäni isältä oli tullut viesti, jossa luki vain simppelisti: ”Hyvää syntymäpäivää.” Ei hymiötä, ei hellittelynimiä, ei mitään ylimääräistä. Se oli ihan isän näköinen laittama viesti. Vastasin: ”Kiitos.” Osasin odottaa, että Gunnar saattaisi soittaa onnitellakseen. Hänen mielestään kaikesta huolimatta oli hyvä muistaa. Ehkä hän yritti muuttaa minulle päivästä vielä positiivisen kokemuksen. En ollut viimeiseen kuuteen vuoteen enää juhlinut syntymäpäivääni, ja tuskin enää juhlisinkaan. Jääkaappiin olin varannut itselleni pullon valkoviiniä, johon voisin purkaa suruni, vihani, negatiiviset tuntemukseni. Susi tuskin kyselisi tai niin ainakin toivoin.

    Muistin päivän kuin elisen. Siitä ei päässyt mihinkään, vaikka kuinka toivoisin. Joskus mietin, että miksi olin edes syntynyt. Vahinkolapsi olin ollut joka tapauksessa, josta oli vain pelkkää harmia. Aiheutin pahaa oloa vain istumalla nurkassa. Isäni ja äitini olivat seurustelleet vain muutaman kuukauden. Isäni ei edes ikinä halunnut lapsia ja oli todennut äidilleni, ettei olisi osallisena elämässäni. Kaikesta huolimatta hän kävi katsomassa minua syntymäpäivinäni syömässä kakkua ja jouluisin tuoden mukanaan joululahjarahaa. Hän halusi omistautua uralleen Puolustusvoimissa, mutta silti hoiti minun osaltani pakolliset toimitukset. Hän kävi juomassa kahvit, kun pääsin rippikoulusta.

    Äidilleni minä olin yksi kiusankappale, enkä ymmärtänyt, miksei hän aikanaan tehnyt aborttia. Olisivat kaikki päässeet helpommalla. Kai hänen piti yrittää osoittaa vanhemmilleen, että kyllä hän pärjäsi lapsen kanssa ilman heidän apuaan tai rahojaan. Jos hän ei ollut yövuorossa, väsyneenä kotona nalkuttamassa, hän oli juhlimassa. Silloin pääsin isän isovanhempien tai Markuksen luo. Ne olivat hetkiä, jolloin sain hengähtää. Toivoin hiljaa salaa, että joku olisi huomannut, kuinka paha olo minulla oli, sillä en uskaltanut sanoa heille mitään. Toivoin, että äiti olisikin kotona joku päivä iloisena vastassa ja ilmoittaisi meidän menevän yhdessä Power Parkiin päiväksi, että tänään hän ei olisikaan humalassa, töissä tai nukkumassa. Mutta ei. Ainoita yhteisiä hetkiämme oli, kun istuimme koulukuraattorin tai psykologin huoneessa, ja äitini puhui, kuinka olin päästäni sekaisin ja kuinka oireilin etäisen isäni vuoksi. Minä vain istuin hiljaa nyökytellen päätäni. Pahaa oloani hieman korosti isän olemattomuus, mutta se ei ollut syy, miksi olin, kuka olin. Minähän hymyilin, yritin olla positiivinen. Minulla oli kavereita ja pärjäisin koulussa. Silti minussa oli jotain vikana. En tiennyt itsekään, että mitä. En uskaltanut sanoa mitään, sillä odotin, että ehkä kotona äiti sanoisi rakastavansa minua.

    Kuusi vuotta sitten äitini oli lyönyt minua viimeisen kerran. Olin ollut juhlimassa kavereiden kanssa syntymäpäiväni kunniaksi ja meillä oli ollut hauskaa. Olimme hengailleet rannalla ja en tiedä, olinko ikinä nauranut niin paljon. Tulin kotiin samaan aikaan kuin äiti tuli yövuorosta. Hän oli raivostunut, koska olin kylällä luuhaava lutka, joka yritti etsiä onneaan. Viimeinen lause oli oikein. Istuin nurkassa itkemässä. Minua pelotti. Äidin askeleista kuuli, kuinka vihainen hän oli. Hänen mennessään huoneeni ohi vessaan tärisin pelosta, että jos hän tulisikin huoneeseeni. Kun kuulin hänen menneen huoneeseensa eikä ääniä kuulunut varttiin, uskalsin liikahtaa. Kaivoin kassini ja pakkasin vaatteita mukaani. Kirjoitin keittiön pöydälle lapun, jossa luki ”Hyvästi.” Avasin ulko-oven ja astuin ulos sateiseen aamuun.

    • #7664 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      On ihan hirveää, että oikea maailma on pullollaan tällaisiakin camilloita. Siksi sitä on luontevaa (ja musta myös tärkeää) kuvata fiktiossakin. En osaa kunnolla kuvitellakaan, millaista on, kun kotona on kauheaa. Pelottavinta on se, etteivät muut aikuiset puutu — joko eivät näe, tai ilmiselvistä hälytysmerkeistä piittaamatta päättävät katsoa toiseen suuntaan. (Luin juuri Vilja Eerikan tarinan kirjasta, hyh.)

      Camillan syntymäpäivien kauheus kiteytyy toki tähän jo kaukaiseen mutta pelottavaan synttäripäivän loppuun. Ihmekös tuo, että tulee ajatelleeksi äitiä ja sitä kautta varmaan muutakin maailman kurjuutta. Etukäteen olisin veikannut metsään, että Camillan huonot syntymäpäivät liittyisivät yksinäisyyteen: kiireisenä hän on kaivanut itselleen aika syvän ja yksinäisen kuopan. Moni on yrittänyt ujuttaa sinne kättä ja olkapäätä, mutta Camilla on hautautunut yhä syvemmälle. Nyt ajattelen, että ihmekö tuo jos on yksinäistä, kun pitää pitää oikeasti ihan joka suunnalta muurit pystyssä ja peitellä jopa lapsuuden kotioloja. Samalla ymmärrän taas kerran, miksi Camilla on sellainen periksiantamaton hyvässä ja pahassa. Ehkä äiti tai isi sanoo, että rakastaa häntä, jos hän yrittää vielä ihan vähän kovemmin, ja vielä ihan vähän sitäkin kovemmin. Työnantaja ei ihan sano että rakastan sinua, mutta myöskään kehu tai Camillan synttärien muistaminen vapaapäivällä ei lämmitä Camillan mieltä: niin syvä hänen poteronsa jo on.

  • #7770 Vastaus

    Camilla
    Valvoja

    Jatkoa tarinalle Miten rikkoa rutiini?

    Sysivalkeen sivut

    Sysivalkee
    Puristin rattia tiukasti sormieni välissä. Audi lipui liikenteessä muiden autojen joukossa. Olisimme pian Jalasjärvellä ja sieltä kulkisi matka hieman etelämpään. Hilma höpötti jotain menneistä EM-jalkapallopeleistä. Itse olin seurannut peliä ajatuksissani Suden kanssa ja tiesin vain, että Italia oli voittanut. Mielessäni pyöri vain ilmoituksen musta suomenhevosruuna. Jos lämminveriravuriori Steffe oli 167 senttiä korkea, sen säkä oli minunkin pääni yläpuolella, oli vastassa oleva hevonen vain 144 senttimetriä korkea. Olihan Susi naurannut, että se olisi minulle sopivan kokoinen hevonen. Luonnetta ruunalla oli kuulemma kokonsakin puolesta, mutta minä olin työni puolesta tottunut erilaisiin hevosiin eikä yksi rämäpää minua heti hätkähdyttäisi. Tai olihan se hyvä sanoa jo alkuun.

    En oikein tiennyt, mitä pitäisi odottaa tai toivoa. Olisihan oma hevonen kiva. Suomenhevonen oli rotuna kiva ja monipuolinen. Ensimmäinen vuokrahevoseni oli ollut entinen ravihevosruuna, jonka kanssa olin oppinut paljon. Suokkiruunan kanssa olivat onnistuneet ilman satulaa uittoreissut sekä ravirataa ympäri pöllääminen. Tiesin, että halusin rutiinia pakoon, ja mikäs muukaan kuin ylläpitohevonen olisi hyvä siihen. Kuten Nelly oli sanonut, hän voisi tarvittaessa valmentaa meitä maksua vastaam, ja kuten kilpailemisesta innostunut Sonja puhui, että voisimme aloitella helpommissa luokissa. Olivathan minun ratsastustaitoni enemmän siellä raviohjastaja- tai maastoratsastelutasolla. Oli minulla tasapainoa, mutta Suden seuratessa ratsastustani Pasin selässä sain koko ajan huomautuksia istunnasta tai käsien asennosta.

    ”Käännytään tästä oikealle, niin edessä pitäisi näkyä kai jonkinlainen navettarakennus”, Hilma neuvoi.
    Laitoin vilkun päälle ja hidastin vauhtia. Hilma pureskeli levottomana kynsiään ja hän, joka ei ollut ennen edes Hopiavuoreen kanssani, istui myt pelkääjänpaikalla melkein jännittyneempänä kuin mitä itse olin. Yritin parhaani mukaan pitää odotukseni pienenä, etten vain pettyisi turhaan. Olimme sopineet koeratsastuksen kahdeksitoista Sepon omistajan Avan kanssa. Kaarsin auton parkkipaikalle ja olimme säädyllisesti vartin etuajassa. Tallin nurkalla seisoi jo musta pieni hevonen kiinnitettynä, ja sitä harjaili punatukkainen nainen. Hevonen muistutti paljon kuvissa esiintynyttä Sysivalkeeta, joten yritin laskea yks plus yks ja päätellä, että kyseinen hevonen olisi Seppo. Naisen rinnalla hevonen näytti pieneltä. Olinhan minä kuullut suomenpienhevosista, mutta en ollut varma, olinko ikinä nähnyt sellaista todellisuudessa.
    ”Heippa, tuliks sää katsomaan Sepiä?” nainen käännähti meihin päin.
    ”Joo, tulin. Camilla Vanhaniemi, ja henkisenä tukena Hilma tuli mukaan”, hymähdin naiselle kätellen tätä.
    Hilma tervehti naista ja hänen päänsä pyöri kiinnostuneena ympäri. En ollut varma, oliko Hilma edes ikinä käynyt tallilla kuin vain parkkipaikalla pyörähtämässä, ja tiedä häntä, ihailiko hän enemmän vanhaa navettarakennusta, jota oli kunnostettu. Hajulle hän hieman nyrpisti nenäänsä.
    ”Pulkkisen Ava ja tosiaan tämä musta on Seppo. Tulittekin juuri sopivaan aikaan. Olin juuri aloittamassa harjaamista”, juuri minun pituiseni nainen hymyili leveästi.
    Seppo oli kääntänyt meitä kohti päänsä kiinnostuneena. Astelin sivulta kohti rauhallisesti ruunaa. Heräsin vasta ajatukseen, että ruunan molemmat silmät olivat siniset. Silmissä paistoi kiinnostus vieraita kohtaan. Tarjosin kättäni hevoselle nuuhkittavaksi, mutta se katseli hetken minun päälleni ennen kuin kiinnostui jostain muusta. Kuljetin kättäni mustan hevosen kaulalla ja ihailin sen tummaa pitkää harjaa sormieni välissä. Sille sai tehtyä monenlaista lettiä toisin kuin Steffelle, joka joskus näytti kynityltä kanalta hinkattuaan harjaansa aitaa vasten.

    ”Ooks sää ratsastanut paljon?” Ava kysyi minulta kiinnostuneena meidän laittaessa hevosta kuntoon.
    Hilmalle olin tyrkännyt käteen pölyharjan ja varovaisin ottein hän harjasi hevosta toiselta puolelta.
    ”Pienestä pitäen, mutta olen ollut enemmän ravureiden kanssa tekemisissä. On meillä Hopiavuoressa vanha poniruuna Pasi, jolla olen nyt ratsastellut ja yrittänyt kehittää omia taitoja. Kyllä peruspuskajusseilu onnistuu, mutta ratsastustaidot taitavat jäädä siihen helpon C:n kohdalle. En ole ikinä ratsastanut kilpaa”, selitin naiselle, joka nyökkäsi vastaukseksi.
    ”Seppohan ei tosiaan ole mikään helpoin ratsu eikä sen kapasiteetti ole valtava, mutta toimii mentaliteetilla: Otan paljon ja myös annan”, Ava kertoi.
    Kiristelin ruunan satulavyön vielä ja lähdin taluttamaan sitä kohti kenttää. Seppo pyrki hieman sivulle ja tanssahteli takaisin vierelle. Pienessä ruunassa, jossa oli jotain steffemäistä. Koko ero oli vain huomattava, sillä se oli reilu 20 senttiä matalampi. Siinä kohtaa heräsin itsekin, että Steffe oli oikeasti korkea lämminveriseksikin. Seppo oli vähän kuin Steffen ja Pasin yhdistelmä.

    Kentällä minun oli vielä kiristettävä varmuuden vuoksi satulavyötä, ja se kiristyikin yhden reiän verran. Varmistin kypärän soljen olevan tiukasti kiinni. Hieman jännitin nousta vieraan hevosen selkään, koska viimeiset kaksi vuotta olin vain tapittanut Pasin selässä. Onneksi maa oli yhtä lähellä Sepon selästä. Ava auttoi pitelemään Sepiä paikallaan, kun nousin selkään. Pieni ruuna asteli sivulle päin innokkana.
    ”Tein eilen hikilenkkiä sen kanssa, mutta Seppo on kyllä yhtä energinen aina siitä huolimatta”, Ava hymähti.
    Nyökkäsin naiselle vastaukseksi. Seppo ei jäänyt odottelemaan, että saisin jalkani jalustimiin, vaan oli jo menossa. Pysäytin ruunan uudestaan ja hurrasin pienesti mielessäni, kun ruuna pysyikin sen vaivalloisen kaksi sekuntia paikallaan, että kerkesin varmistamaan jalkojeni asennon jalustimissa. Tottuneesti se taapersi jo kohti uraa reippain askelin. Keräsin hieman ohjia ja hidastin ruunan vauhtia. Se viskasi päätään kerran osoituksen merkkinä, ja jouduin toistamaan käskyn.
    ”Nyt, Camilla, muista Suden sanat. Kantapäät alas, selkä suorana ja kyynärpäät kyljissä”, mutisin hiljaa itsekseni korjaillen asentoani.
    Seppo astahti sivulle pois uralta, mutta palasi takaisin.
    ”Seppohan minustakin on koulinut ratsastajan. Tahtoo vain ruunan taso loppua, kun itse pitäisi kehittyä eteenpäin. Se oli vielä villimpi tapaus tullessaan, mutta iän myötä hieman tasoittunut”, Ava kertoi istuessaan kentän aidan reunalla.
    Kävelimme uralle pari kierrosta käyntiä. Hain hieman tuntumaa ruunaan ja teimme voltteja sekä suunnan vaihdoksia. Minua hieman kadutti, etten ollut pyytänyt Sutta tai vaikka Nellyä mukaani, sillä tunsin olevani hieman hukassa. He olisivat voineet huomauttaa minulle, että hevosta pitäisi kerätä enemmän, miten asentoani voisi korjata tai mitä voisimme ylipäätään tehdä.

    Maiskautin, ja Seppo nosti kiltisti ravin. Se hieman kiihdytti, mutta tasoitti tahtiaan. Ruunan askeleet olivat lyhyet, ja tunsin vain tikittäväni selässä tlös ja alas. Saman korkuisen Pasin askeleet olivat hieman pidemmät. Tiesin, että olisin jotenkin voinut pidentää ruunan askelta, mutta en sillä hetkellä osannut. Tuntui kuin olisin hukannut kaikki kehittyneet ratsastustaitoni ja yritin vain rutiininomaisesti tehdä jotain. Seppo painoi hieman ohjalle kuin pyytäen laukkaa. Odotin seuraavalle pitkälle sivulle, kunnes hieman kevensin ohajstuntumaa ja nojasin eteenpäin. Seppo kosti laukan ilman pyyntöäni, ja minun vauhdikseni se oli aivan liian hurja. Hetken olin varma, että olin vain perunasäkki, jota vain vietäisiin selässä. Refleksinomaisesti keräsin itseni ja pidätin ruunaa. Se tiputti kiitoraviin lyhyellä sivulla ja taas pitkällä sivulla uudestaan laukalle. Tällä kertaa laukannosto oli hallitumpi, ja sain tunteen, että hevonen oli hallinnassani. Yritin tsempata itseäni. Huomattavasti suurempi Steffe oli vienyt minua joskus kärryillä kuin pässiä narusta, mutta en silti ollut epäröinyt yhtä paljon. Tiesin, että Seppokin aisti minun epäröinnin. Otimme puoli kierrosta käyntiä ja ohjasin Sepon isolle ympyrälle keskelle. Ravasimme rauhallisesti kierroksen, ja Seppo rentoutui minun rentoutuessa. Se laski päätään ja myötäsi ympyrän keskelle. Kerättyäni tarpeeksi itsevarmuutta kannustin ruunaa nostamaan laukan ja tällä kertaa laukka oli rauhallisempi ja helpompi pysyä mukana.

    ”Haluatko kokeilla hypätä Sepon kanssa?” Ava ehdotti noin puolen tunnin jälkeen.
    ”Voitashan me jotain pientä ristikkoa”, vastasin epäröiden.
    En ollut hypännyt ties kuinka pitkään aikaan. Pasin kanssa olimme vain tehneet puomityöskentelyä. Taas toivoin, että Susi olisi ollut mukana hakkaamassa päähäni järkeä. Ei, sitä Susi ei olisi tehnyt. Hän olisi sanonut, että korkeuden pitäisi olla vähintään 60 senttiä.
    Ava pystytti Hilma apunaan kentän keskelle pari ristikkoa peräkköin Sepon kulkiessa pitkillä ohjilla uralla. Seppo katseli kiinnostuneena touhuavidn ihmisten tekemistä ja hieman innostui esteet nähdessään. Nostimme ravin ja ohjasin ruunan lyhyeltä sivulta kohti ristikoita. Ensimmäisen vain askelsimme yli ruunan takajalan kalahtaen puomiin.
    ”Camilla, keskity”, huomautin itselleni.
    Kannustin pientä ruunaa eteenpäin ja toisen ristikon menimme apinan loikalla yli. En pysynyt ruunan askelissa mukana ja lysähdin satulaan. Seppo hermostui kömmähdyksestäni ja nosti laukan. Suoristin selkäni ja pidätin sen vauhdin raviin. Ravasimme kierroksen ja tulimme uudestaan ristikoille tällä kertaa onnistuneemmin.

    Otimme vielä loppukäynnit Avan ja Hilman purkaessa ristikot pois.
    ”Mikset oo ennen pyytänyt mua mukaasi?” Hilma huomautti kentän laidalta.
    ”Eihän sua oo kiinnostanut”, naurahdin.
    ”Ehkä voisin ruveta käymään ratsastustunneilla”, Hilma heitti ideana.
    ”No, mitä pidit?” Ava kyseli innostuneena meidän palatessa puomille.
    ”Onhan Seppo hirveen kiva poni, ja voisin kuvitella kehittyväni sen kanssa. En oo vaa varma, että olenko minä kuitenkaan ratsastaja. Tai sellainen ratsastaja, jota Seppo tarvisi. Sille ehkä sopisi paremmin joku junioriratsastaja kuin raviohjastaja selkäänsä”, vastasin totuudenmukaisesti.
    ”Voittehan tulla toistekin, jos tulet toisiin aatoksiin”, Ava ehdotti.
    Purimme Sepon varusteista ja taluttelin sitä navetan nurkalla antaen sen jyhtää ruohoa maasta. Katselin pientä, mustaa ruunaa. Jokin ei vain natsannut. Ehkä se oli vain minä ja typerä epävarmuuteni, mutta ajatukseni olivat väärässä hevosessa. Toisaalta jos nyt olin aloittamassa raviohjastajan koulutusta, niin kannattiko minun saamaan aikaan yrittää tehdä itsestäni kouluratsastajaa.

    ”Miten niin sää kattelet?” Hilma ihmetteli, kun pääsimme istumaan autoon.
    ”No, pitää miettiä. En mää oo kuitenkaan ehkä ratsastaja.”
    ”Hevostahan me tultiin kattomaan ja sellainen löydettiin. Sillä on neljä jalkaa ja sanoo: Ihahaa.” Hilma töksäytti.
    En voinut olla naurahtamatta. Käänsin auton nokan takaisin kohti Otsonmäkeä ja tunsin oloni jollain tavalla helpottuneeksi.

    • #7781 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Musta Pasi ja Camilla olivat kaikessa synkkyydessään ja krätyisyydessäänkin söpö yhdistelmä. Steffe ja Camilla olivat aika vakuuttava pari, ja oli ihanaa kun Camilla pääsi toteuttamaan aluksi unelmiaan sen kanssa ennen kuin tuuli kääntyi. Camilla ja Sysivalkee olisivat taas söpöjä, mutta samalla Camillalla olisi mahdollisuus kehittyä hahmona ja ihmisenä. Sysivalkeen kaltaisen hepan luulisi olevan rentouttavaa ja jopa lohdullista seuraa, ja samalla Camilla pakotettaisiin kuitenkin koko ajan pois mukavuusalueeltaan. Eri hevosten kanssa heppahahmoista saa esiin eri puolia niin ihanasti, että hahmoon ei kyllästy, jos tohtii vaihtaa hevosta. Lisäksi onhan tällä hevosella jo niin pitkä tarinamatka takanaan, että siitäkin näkökulmasta on mielenkiintoista seurata sitä.

      Tuli Sysivalkee Camillalle tai ei, niin yksi Hilma hänellä on, ja kaikessa tietämättömyydessäänkin Hilma on hyvä pyllyllepotkija. Sitä paitsi hän saa koko hevostouhun näyttämään vaihteeksi niin ihanan yksinkertaiselta. Sysivalkeellahan on neljä jalkaa ja kaviotkin niissä jaloissa: sehän on siis hevonen!

      Tässä tarinassa nähdään taas toiveikas Camilla. En toivo koskaan vastoinkäymisten loppuvan hahmojen elämistä, vaikka heistä välittäisin, sillä ilman niitä tarinaa ei ihan hirveän kauaa ole. Camilla olisi kuitenkin suvantovaiheensa ansainnut.

      Tykkään tässä tarinassa eniten Hilmasta, siitä miten Hopiavuoren hahmot on sidottu jotenkin tosi tiiviisti Camillan ajatuksiin vaikka tarina onkin itsenäinen siitä, sekä Camillan iloisemmasta ja toiveikkaammasta olotilasta. 😀

  • #7804 Vastaus

    Camilla
    Valvoja

    Lomapäivä number one
    Käsi makasi kylkeni päällä. Käännähdin ympäri ja katsoin nukkuvaa miestä. Nostin varovaisesti käteni ja hitaasti kuljetin sen miehen kasvojen eteen. Nappasin miehestä hellästi nenästä kiinni ennen kuin vedin käteni nopeasti pois. Käsi nousi kylkeni päältä, ja mies veti sen kasvojensa päälle niitä suojellakseen.
    ”Antasit ihmisen nukkua rauhassa.”
    ”Onks sulla krapula?” naurahdin hieman ivallisesti.
    ”Sää juotit sitä tahtia viiniäsi mulle ja mikä se ukko oli, joka tarjosi paukkuja Kontiolassa”, Leo murahti ääni käheänä.
    ”Miks sää oot mun vieres?” katsoin miestä kysyvästi.
    ”Teiän sohva on aivan liian lyhyt mulle ja yritin ehdottaa Oskarille, että voisin olla pikkulusikka, mutta se ei lämmennyt mun ehdotukselle”, Leo virnisti vinosti.
    ”Pysyisit sit edes omalla puolellasi”, murahdin hiljaa miehelle heittäen tyynyn väliimme.
    ”Sää oot oikea prinsessa jo herätessäs”, Leo hymähti katsoen minua silmiin. ”Tähän vois oikein tottua.”
    ”Susi ei ikinä suostuis, että muuttaisit meille”, naurahdin hieman ivallisesti.
    ”Hei, muistinhan mää onnitella sua eilen valmistumisesta”, Leo hymähti sekoittaen ruskeaa tukkaa.
    ”Joojoo, varmaan sata kertaa. Mee nyt siitä, että voin pukea päälle.”

    ”Tiesiks sää, et mää olin joskus teininä ihan lääpälläni suhun?” töksäytin yhtäkkiä vilkaisten vienosti Leoa.
    ”Täh? Ai sinä minuun?” mies yskähti melkein tukehtuen ruokaansa.
    ”Kaikki varikon likat olivat kateellisia mulle, kun sain hoitaa sun ajokin ja käyttää sen jäähdyttelykierrokselle. Oisit sillon nähnyt niiden naamat, kun ison lähdön voitettuasi otit mut kärryille viereen istumaan tuuletuskierrokselle. Heidän naamansa olivat melkein vihreät”, hymyilin muistellen.
    ”Mitä sitten tapahtui?” Leo kysyi.
    ”Lähdin armeijaan ja tapasin Viljamin”, hiljenin hieman.
    ”Oliks se jotenkin charmikkaampi kuin minä vai?” Leo katsoi kulmat koholle.
    ”Sun charmikkuudelle ei voi kukaan mitään – edes tuo mäkkärin myyjä”, hymähdin Leolle.
    ”Ei se huonomman näköinen ole”, Leo vilkaisi myyjää nopeasti.
    ”Mee pyytään siltä numeroa. Ei minua haittaisi, vaikka olisit enemmänkin Etelä-Pohjanmaan suunnalla”, virnistin posket kipeinä hymyilystä.
    ”Voi, kuule pieni prinsessa, pyydät vain, niin minä saavun valkealla ratsullani”, Leo hymyili minulle leveästi hieman kumartaen kuskin paikalla.
    ”Ehkä sää et olekaan enää niin charmikas.”
    Leo katsoi minua loukkaantuneena.
    ”Itse asiassa mulla on täksi päiväksi sulle pari yllätystä, tai vähän itsellekin”, Leo taputti minua reidelle.
    ”Mennäänks me syömää hienosti Roomaa ja lennetään ihailemaan Eiffeliä Pariisiin? En oo laittautunut tällästä varten”, naurahdin.
    ”Voi kultaseni, me lähetään Keski-Suomeen ja näytät erittäin hyvältä”, Leo totesi sipaisten poskeani.
    ”Lopeta jo, ei sun charmis enää pure muhun”, murahdin miehelle hiljaa.
    ”Sää punastuit.”
    ”Enpäs.”
    ”Minkävärinen on paloauto?”

    • #7805 Vastaus

      Janna H
      Osallistuja

      Ooh, tämähän vaikuttaa mielenkiintoiselta käänteeltä 👀 Ihanaa että Camillallakin tulee olemaan elämässään joku ❤️

      Tästä haluan myös lukea lisää asap

    • #7859 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Voi eei. 😀 Joo joo joo on Camilla oma krätyinen itsensä mutta hei onhan se nyt ihanaa kun se saa välillä jutella höpöhöpöjä jonkun kanssa ja antaa jonkun härnätä ilman että suuttuu. Leon täytyy olla erityinen, kun Camilla joskus tykkääsi siitä. Sitä paitsi onhan Leo nyt hauska. Se sanoo, tuota noin, Hellomaisia juttuja, mutta toisin kuin Hello, oikeille ihmisille yksin eikä kaikille kaikkien aikana.

      Tämän kun luin heti sen ilmestyttyä, mietin, mitähän Camilla tuumaa yllätyksestä. Ajattelin, että joko se luottaa Leoon niin paljon, että ottaa rennosti… …tai sitten pillastuu ja alkaa riehua, koska Camillalle on ihan tosi tärkeää pitää ohjat käsissään ja tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Ei sellaista ihmistä niin vain Keski-Suomeen raahata. Toisaalta meille, joiden työ on pitää ohjia käsissään, on jotenkin niin superrentouttavaa, kun joku muu määrää ja suunnittelee. Pääsispä kouluun niin että on itse oppilas ja joku päättää mitä pitää tehdä… 😀 Pääsispä Keski-Suomeen niin että joku muu määrää, mihin mennään, miksi ja koska, ja mitä tehdään…

  • #7806 Vastaus

    Camilla
    Valvoja

    Nää Camillan lomapäivätarinat on niin erillisiä ns. Hopiavuoresta, ettei näitä tarvitse kommentoida. Haluan vain julkaista nämä kaikkien luettavaksi.

    Lomapäivä number one

    Lomapäivä number one part two
    ”Mitä me Keski-Suomessa?” katsoin uteliaana Leota, joka yritti pitää kasvonsa neutraalina.
    ”Eilen juhlistettiin sun valmistumista hevosenhoitajaksi, niin tänään voidaan juhlistaa sun alkavaa koulutusta ravivalmentajaksi. Hitto, meistähän tulee kollegoja”, Leo virnisti.
    ”Mää oon alottanu jo kuukausi sitten”, totesin miehelle, joka kiihdytti auton satasen vauhtiin.
    ”Mutta ollaanko me kohotettu maljaa sen kunniaksi? Ei. Ja mulla on tänään pieni testi, joka haastaa sua sun tulevassa koulutuksessa”, Leo myhähti.
    ”Mikä testi?” ihmettelin.
    ”Tuttu soitteli ja pyyteli apua”, Leo yritti olla salaperäinen.
    Ohjasin silmäni miehen tummista suortuvista tietä kohti. Matka siis olisi pitkä. Tai lyhyt, jos vertasi automatkaa Jällivaaraan.

    Lähenimme mapsin mukaan Leon antamaa osoitetta, ja mielenkiintoni heräsi huomatessani, että laitumella käyskenteli puoliverisiä ja olin tunnistavani joukosta vuonohevosen. En tiedä, mitä olin odottanut, mutta saapuessamme pihaan totesin, ettei vastassa ainakaan ollut tyypillinen ravitalli. Mieleeni nousi enemmän Hopiavuoren tyylinen sekalainen joukko hevosia. Leo parkkeerasi auton trailerin viereen ja oli jo nousemassa autosta. Olin ymmälläni, koska en tiennyt, mitä pitäisi sanoa. Hiljaa nousin autosta ylös.
    ”No, tuutko sää?” oli ainut, mitä Leo sanoi minulle naurahtaen.
    Nyökkäsin miehelle ja seurasin häntä tallia kohti. Leo käveli itsevarmana eteenpäin eikä minulle jäänyt vaihtoehtoja. Tuuli puhalsi ulkona ja sekoitti tukkaani. Minun oli vedettävä se niskan taakse nutturalle, mutta silti pari hiussortuvaa tanssi silmieni edessä.
    ”Heippa”, kaikui naisen rauhallinen ääni tallin käytävällä hänen kävellessään meitä vastaan.
    ”Moro, kaveri soitti ja sanoi, että sulla on ponin kanssa ongelmia”, Leo hymähti naiselle. ”Leo Elmeranta.”
    Ponin? Ongelmia? Olivat ainoat, joita sain lauseesta poimittua. Yritin laskea yks plus yks siinä onnistumatta. Nainen kätteli ensin Leoa ja sitten minua.
    ”Mari. Ja joo, Stoffen raviura on hieman tahmea tällä hetkellä, enkä itse keksi, mikä voisi olla ongelmana”, nainen esitteli itsensä ja asiansa.
    Nyt ymmärsin enemmän.
    Vastassa meitä odotti käytävälle jo valmiiksi suittu uteliaan näköinen pörröinen poni. Olin jopa hetken odottanut shetlanninponin olevan vastassa, mutta siinä seisoikin itselle rotuna tuntemattomampi russ. Stoffe tapitti meitä ruskeilla silmillään tumman otsatukkansa alta.
    ”Stoffe on kiltti vaikkakin orimainen, mutta vieraanvarainen”, Mari kertoi.
    Tiedä sitten enemmän minulle vai Leolle. Siitä toteamuksesta uskalsin rauhallisdsti lähestyä pientä ponia ja salaa annoin sille herkun. Stoffe ravisteli kaulaansa hieman levottomana turhan seisomisen takia. Toinen oli vain niin suloinen. Hetken jo mietin, että olisiko se mahtunut Leon takapenkille.
    ”Oliko tässä rata lähellä, jos voitaisiin siellä käydä katsomassa pojan juoksua?” Leo höpisi naiselle pörröttäen ponin harjaa.

    Äkkiä poni oli varustettu siloihin ja sillä oli kevyet ravikärryt perässä. Yhtäkkiä Marin ja Leon katseet osuivat minuun.
    ”Joko mennään?”
    ”Mennään vaan.”
    ”Sää oot ohjastamassa”, Leo myhähti minulle.
    ”En mää ikinä ponia ajanut”, hätkähdin hereille ajatuksistani.
    ”Sen kyydissä ei ole yhtä hurjaa kuin lämminverisen, mutta on se pienelle ponille kova vauhti”, Leo naurahti minulle taputtaen selkääni ja heittäen kypärän käsiini. ”Sitä paitsi Stoffe väsyy jo ekalla kierroksella, jos minä istun sen rattaille.”
    Hymähdin Leolle ja kiristin kypärän päähäni. Se oli hieman iso, mutta ajaisi asiansa. Ei kai Stoffe käsistä lähtisi.
    Ohjasin Stoffen rataa kohti Marin ja Leon kävellessä meidän edellämme rupatellen. Stoffe otti matkalla pari pientä raviaskelta ja jouduin toppuuttelemaan sitä hieman.
    ”Kohta mennään, poika”, hymyilin orille hiljaa.

    ”Ottakaa ensimmäinen kierros rauhallisesti lämpöjä äläkä päästä sitä vielä puurtamaan. Otetaan toinen puolikierros hieman vetoja ja puolet rauhallisemmin. Kolmannella voit ottaa vetoja”, Leo ohjeisti, ja vastasin hänelle lipankohautuksella.
    Kypärä oli vajota silmieni päälle, mutta korjasin sitä taaksepäin. Stoffe oli rauhallinen ja kuin odotti minulta, mitä tekisimme. Se oli hyvää vaihtelua yli-innokkaille lämminverisille, joota joutui pidättelemään nyrkit puristettuina. Annoin ponin tallustaa ensimmäisen suoran ja kaarteessa maiskautin. Stoffe nosti rauhallisen ravin. Rata toimi harjoitusratana eikä ollut yhtä pitkä matkaltaan kuin viralliset raviradat.
    ”Nyt, kun tulette kolmannelle kierrokselle, niin otetaan volttilähtö. Saadaan poni kuin toimimaan oikeassa lähdössä. Vetoponi vain puuttuu”, Leo naurahti.
    Mari kaivoi taskustaan sekuntikellon. Leon ääni kajahti ilmassa kuin ravilähdössä mikrofonissa kuuluva ääni. Olin varma, että sanat tulivat Leon suusta kuin automaationa. En edes tiennyt, kuinka monta volttilähtöä hän oli kerennyt ajamaan uransa aikana. Hänelläkin ikää oli kuitenkin vasta 25. Voltilta suoralle ja lähtö onnistui. Stoffe lähti ponnekkaasti liikkeelle. Minua hymyilytti orin pienet tikittävät askeleet ja kerkesin keräämään enemmän ajatuksia ennen ensimmäistä mutkaa. Steffen kyydissä oli koko ajan oltava hereillä, mutta Stoffen rattaille tuntui, että kerkesin enemmän laskelmoimaan matkaa. Stoffe jaksoi painaa eteenpäin eikä se himmaillut vauhtiaan. Orin kestävyydessä siis tuskin oli vikaa. Saavuimme viimeiselle suoralle ja myötäsin ohjia maiskattuen samalla. Stoffe pidensi hieman kaulaansa ja sen raviaskeleet koppusittavat maata hieman lennättäen hiekkaa päälleni. Siristin silmiäni ja keskityin kuvitteellisen maaliviivan ylittämiseen.
    ”Ei mikään pilattu aika ole.”
    Kuulin Marin ja Leon toteavan yhteen ääneen meidän jatkaessa takakaarteeseen. Annoin Stoffen painaa vielä hieman matkaa ennen kuin hidastin sen vauhtia kiitoravista rauhallisemman ravin kautta käyntiin. Käänsin orin ja ohjasin sen kohti Maria ja Leoa, jotka nojailivat aidan viereen.

    ”Stoffe juoksee hieman etupainoisena. Etujalkojaan se käyttää hyvin, mutta takajaloista puuttuu tietty ponnekkuus, jolla se saisi enemmän vauhtia ja tasapainoa juoksemiseen”, Leo seposti Marille.
    Nyökyttelin ymmärtäen, mitä Leo haki takaa.
    ”Se on myös herkkä avuille, joten nivelkuolaimen tilalla voisi kokeilla suoraakuolainta, joka voisi olla pehmeämpi sen suulle”, totesin ja sain Leolta hyväksyvän nyökkäyksen.
    ”Sille voisi kokeilla painopitseja etujalkoihin, jos se sen avulla yrittäisi käyttää takapäätäänkin vahvemmin”, Leo lisäsi.
    ”Me ratsastetaankin, niin siinä voisi samalla yrittää harjoitella enemmän takapään vahvistamista”, Mari totesi niin itselleen kuin meille.
    ”Juurikin näin”, Leo hymähti taputtaen käsiään yhteen.

    Istuimme autossa, ja Leo kaarsi autollaan takaisin kohti maantietä.
    ”No miltä tuntui?” Leo katsoi minuun kysyvästi.
    ”Se oli itseasiassa hauskaa”, naurahdin. ”Jos alkaisinkin ajamaan poneja.”
    ”Kultaseni, sää alat olla kohta liian vanha siihen hommaan”, Leo naurahti minulle iskien silmää.
    Pyörittelin päätäni ja naurahdin itsekin.
    ”Minne sitten?” katsoin miestä kysyvästi.
    ”Ooks ikinä käynyt meidän perheen mökille? Se, mikä on Päijänteen rannalla”, Leo myhähti.
    ”Oothan sää siellä joskus pippaloita pitänyt”, totesin Leolle.
    ”Kaupan kautta?”
    ”Kaupan kautta.”

    • #7860 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Matka siis olisi pitkä. Tai lyhyt, jos vertasi automatkaa Jällivaaraan.

      Kerään sanoja, lauseita ja virkkeitä, ylipäätään ilmaisuja. Vaikka tämän poistaa kontekstistaan, tämä on heti yksi mun suosikeista. Vähän niin kuin Tuntemattoman sotilaan se kohta, jossa ikkunalla sijaitsi pölyä. Joka matka on lyhyt, kun vertaa vaan pidempään. :DD

      Mutta asiaan. Leo tuo Camillasta esiin ihan erilaisia puolia. Camilla todella on vapaalla, ja vapaalla rentoudutaan. Ponin ajaminen on ihan niin kuin symboli sille, miten ajaminen huvin vuoksi on hassua ja kivaa ja mielenkiintoista, kun taas töissä arki on harmaata ja steffetöntä. No ei Stoffekaan mikään Steffe ole, mutta kun miljöö vaihtuu, harmaat tunteetkin jäävät taa. Pystyn samastumaan tässä tarinassa tosi vahvasti Camillan tunteisiin. Ei muakaan aina huvita opiskelijoiden tekstejä kommentoida. Ei se nyt kamalaa ole, mutta ei mitään erityisen kivaakaan. Teidän tekstejä kommentoin ihan yhtä lailla kuin niidenkin, mutta kun sitä tekee vapaalla ja vapaaehtoisesti, se on ihan eri juttu!

      Jos Stoffe edustaa työtä tasapainottavaa harrastusta, Leo edustaa rentoutumista ja yllätyksiä. Joo, mennään vaan yhtäkkiä Keski-Suomeen, sanoo järjestelmällinen ja suunnitelmallinen Camilla. Joo ajetaan vain tuntemattomalla ponilla niin että heilahtaa. Joo ilman muuta jäädään yöksi mökille ja juodaan olusia. Tämä reissu tekeee Camillalle hyvää!

  • #7933 Vastaus

    Camilla
    Valvoja

    Tekstit tulevat hitaasti, mutta varmasti. Tää on osa Camillan ja Leon lomaa.

    Risto Reipas ja Pikku Myy
    ”Hei Camilla! Maailma kutsuu”, Leo napsautti sormiaan kasvojeni edessä.
    ”Mjoo”, tuhahdin miehelle.
    ”Kaikki ok?” Leo katsoi minua kysyvänä.
    ”On, on. Mää en nyt vaa jaksa”, murahdin.
    ”Onks sulla krapula?” Leo naurahti.
    ”Todellakin”, väläytin hymyn kasvoilleni.
    Leo vetäytyi omalle paikalleen sohvalla istumaan. Oikeasti olisin halunnut, että hän olisi kiskonut minut kainaloonsa ja silittänyt tukkaani. Kertonut, kuinka hyvä kaveri olin ja etten ollut ihan sysipaska ohjastaja. Mieleni makasi jossain pohjattomuudessa.
    ”Siel tulis Simpsonit”, Leo tokaisi.
    Nyökkäsin hänelle ja yritin parhaani mukaan purra hammasta yhteen, ettei pisarat valuisi kastellen poskeni.
    ”Käyn tupakalla.”

    Istuin penkillä. Tuuli puhalsi kylmästi järven rannassa. Edes jokin tunne. Jätin takin tarkoituksella naulakkoon. Halusin tuntea jotain, mikä veisi pahan olon pois. Savu tunki keuhkoihin ja oli pakko yskäistä. Käsikarvani olivat kanan lihalla. Mieleni teki hieman täristä. Oli hetki, kun vain olisin halunnut vajota syvään kuoppaan. Tai sanoa itseni irti. Aloittaa joltain ihan uudelta sivulta.
    ”Mitä sää täällä vieläkin istut? Säähän jäädyt”, Leo ihmetteli kietoen viltin olkapäideni ympärille.
    Heräsin horroksestani ja huomasin polttaneeni ketjussa puoli askia tupakkaa.
    ”Sun pitäs lopettaa”, Leo sanoi istuutuen viereeni.
    ”Poltathan sääkin”, törppäsin miehen idean hänen kaivaessaan itselleen savuketta askistani.
    ”Sää oot kolme kertaa pahempi”, Leo naurahti minulle. ”Mietiks sää Steffee?”
    ”Sitäkin.”
    ”Sun pitäis puhuu Gunnarin kaa. Tai puhuisit mulle. Tai jollekin ammattilaiselle”, Leo yritti.
    ”Ai mistä?”
    ”Et sä oo Camilla yksin.”
    ”Välillä se tuntuu vaa siltä.”
    ”Onhan sulla Susi? Ja Hopiavuoren porukka?” Leo lohdutti.
    ”Mmm.”
    ”Ja hei on sulla mut, Markus ja vaikka ketä!”
    ”Sää oot aina nii kaukana”, tökkäsin miestä kylkeen.
    ”Siihen liittyen mulla oliskin sulle yllätys”, Leo vinoili.
    ”Aijaa, mikä?” uteliaisuuteni hieman heräsi.
    ”Selviää, kun vain istut autoon.”
    Leo hymyili minulle leveästi. Hymy oli huomattavissa hänen silmissään. Se leikki pupillin reunalla. Hän kietoi kätensä minun ympärilleni ja veti lähemmäksi. Lämpö hehkui hänestä. Hitto, että ihailin häntä ja hänen elämän asennettaan.
    ”Risto Reipas”, en voinut olla hymyilemättä.
    ”Ai oonko mää hullu, jolla on mielikuvituskavereita? Sä oot ihan selvä Pikku Myy. Aina uhoomassa”, Leo sekoitti tukkaani.
    Hyvä olo lämmitti sisältä. Pimeys ja pohjattomuus katosivat.
    ”Jos mää oonkin sun mielikuvitusta”, hymähdin miehelle.
    ”Sit mää oisin iha sekaisin. Ei Muumeja voi sekoittaa Nalle Puhiin.”
    ”Sää oot kyl ihan perseestä”, virnistin Leolle.
    ”Ja sun pitäis ymmärtää, että virnuilu pukee sua hyvin.”

    • #7935 Vastaus

      Janna H
      Osallistuja

      Siis nää Camillan tarinat on kyl ollu niin ihania luettavia ja aina vain toivoo että vois lukea enemmän ja pidemmästi Camillan ja Leon olemisesta ja keskusteluista <3

    • #7937 Vastaus

      Noa
      Osallistuja

      Hei ei haittaa, onneksi tää ei oo mikään skaba että kuka on nopein! Vaikka en mä kyllä yhtään pahastuisi jos kirjoittaisit vaikka joka päivä, koska kyllähän näitä lukee.. 😀

      Musta on ihanaa nähdä Camilla ”oikeana” ihmisenä. Kas kun tallilla, eli töissä, Camilla on töissä. Ja ne kaikki tiedetään että Camilla jos joku tekee työnsä vähintäänkin täydellisesti eikä silloin jää aikaa juuri muuhun kuin keskittymiseen siihen työntekoon. Näitä on siis hauska lukea, missä Camilla juttelee ihan rennosti ja vieläpä tutun tyypin kanssa.
      Camillan elämää on pitkään varjostanut surullisuus, josta Eetukin taisi jossain kommentissa mainita. Se tulee hienovaraisesti ja silti niin selvästi esille aina uudestaan, joka kertoo sen olevan pitkäkestoinen olotila. Onneksi Camilla ei taida olla ainakaan vielä – enää? – niin masentunut ettei elämä tunnu yhtään miltään. Kyllähän hän kuitenkin vielä osaa asioista nauttia ja nauraakin, tai edes hymyillä.

      Mä niin toivon, että Camilla löytäisi elämästään uutta puhtia ja valoa. Vaikka joo, samalla en, koska kyllähän me kaikki tykätään draamasta 😀 Mutta silti, voi Camilla kyllä sinä ansaitset vaan hyvää elämääsi! Onneksi on edes Leo jonka kanssa vähän heittää läppää.

    • #7940 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Allekirjoitan Jannan kommentin, Camillan tarinoita on kiva lukea. Allekirjoitan myös Noan kommentin, erityisesti siitä, että tässä on eri Camilla nyt äänessä kuin mitä hahmot tallilla näkee. Minulle ei ole ihan täysin selvää, kuka tämä Leo varsinaisesti on, ilmeisesti joku Camillan menneisyydestä eikä minulle ole ihan selvää sekään, että mikä Leo on nyt Camillalle. No, oli mikä oli, niin näitä keskusteluja on kiva kyllä lukea ja vähän toivon, että Camilla kuuntelisi Leoa vähän tarkemmin eikä teilaisi niitä ajatuksia, että vois jutella jollekulle muullekin tai jotakin… Camilla on tosi pitkälle sellainen ”ei tartte auttaa” -tyyppi, se ollaan huomattu, mutta yleensä just nämä tyypit jossain vaiheessa kaikkein eniten sitä apua tarvitsevat.

      Sen vain haluan sanoa, että minun kirjoittamia keskusteluja on kehuttu aika moneen kertaan eri sanoilla, mutta kyllä niitä muutkin osaavat kirjoittaa! Nämä Camillan jutut ovat aina ihan mahtavia!

    • #7942 Vastaus

      Aamu
      Osallistuja

      Tuli tää jo eilen luettua, vaan ei vaan kerennyt silloin kommentoimaan. 😀

      Lyhykäisyydessään ihana tarina! Leon ja Camillan välinen kemia välittyy hyvin lukijallekin. En ole oikein koskaan jaksanut lukea mitään lällyä rakkauden vuodatusta, joten näiden kahden suloinen, mutta kiusoitteleva tapa tuoda ilmi omaa kiintymystään on kivaa luettavaa!

    • #7973 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Camillassa on jotain itsetuhoisen tuntuista. Oli paha olo fyysistä tai psyykkistä, hän reagoi siihen samantyyppisesti. Pitää puskea läpi ja harhauttaa itseään jollain tarpeeksi raskaalla ja kamalalla: vaikka sitten hankkiutumalla keuhkokuumeeseen ilman takkia. Mä en jostain syystä luekaan tätä tarinaa yhtä kepeänä kuin ilmeisesti muut lukevat. Vaikka lopussa nauretaan ja vitsaillaan iloisesti, niin silti tämä tarina on aikaisempia Leojuttuja synkempi.

      Ensin on tietenkin se alku ja Camillan harmaa tuuli, sekä hänelle tyypillinen ratkaisu mennä pihalle polttamaan liikaa tupakkia liian vähissä vaatteissa.

      Sitten on se, että tässä tarinassa huomaan Camillan hyvän tuulen olevan riippuvainen Leosta, ja se huolettaa minua. On ihanaa, että Camillalla on Leon kaltainen tyyppi — mutta samalla on hirveä ajatus, että mitä Camilla sitten tuumaa, jos Leo ei syystä tai toisesta olekaan saatavilla ja piristämässä. Onni on niin kuin iso vappupallo. Yksikin kannattelee, mutta kun siitä katkeaa naru, kuinka käy, jos ei ole muutamaa muuta? Mä toivon, että mun pahat aavistukset ovat väärässä.

      Sen sijaan siitä olen samaa mieltä muiden kanssa, että Camillalla ja Leolla on lopussa ihanaa, ja on kivaa, kun Camilla saa nyt hengähtää useamman tarinan ajan!

Vastaa aiheeseen: Vakava Vanhaniemi
Tietosi: