Aamu

Kirjoitetut vastaukset

Esillä 25 viestiä, 1 - 25 (kaikkiaan 61)
  • Julkaisija
    Viestit
  • vastauksena käyttäjälle: Polina #8477

    Aamu
    Osallistuja

    Pakkanen haisee kissan virtsalta
    Keskiviikko. 16. helmikuuta 2022

    Ilmassa leijaileva kirpeä pakkasen tuoksu saavutti sieraimeni. Äiti oli tavannut sanoa minulle pienenä, ettei pakkanen tuoksunut miltään, mutta minun nenääni se oli aina tuoksunut ja vahvasti olikin. Pakkasen tuoksu oli nimittäin kirpeä, hieman kissan virtsaa muistuttava voimakas lemu. Se oli tuoksussaan niin pistävä, etten ymmärtänyt miten sitä ei voinut muka haistaa. Se tunki sieraimiin ja pesiytyi syvälle keuhkoihin samaan tapaan kuin kastemadot, jotka alkoivat haista sateen jälkeen. Mutta ne kai haistoivat kaikki?

    Lumi narskui jalkojen alla, kun taapersin kohti Jussin tallin takana seisovia tarhoja. Taivas oli jo kerennyt hämärtyä. En nyt joulun jälkeen enää kerennyt tallille millään valoisaan aikaan, kun kakkosvuoden lukio-opinnot olivat alkaneet vaatia yhä enemmän aikaa. Minulle oli tähänkin jaksoon sattunut niin monta syventävää kurssia, että sain olla neljänä päivänä viikosta koulussa aamukahdeksasta iltapäiväneljään. Siihen päälle vielä kaikki koulutehtävät, joita riitti ainakin tunnin verran jokaikiselle päivälle. Enkä olisi halunnut olla huono missään aineessa, mutta kaikkiin aineisiin panostaminen samanaikaisesti vaati veronsa. Oli kiireessä kuitenkin hyvätkin puolensa, sillä kun aikani kului täysin rampaten koulun, kodin ja tallin väliä, en ehtinyt liiemmin murehtia Ellinooran kanssa viilennyttä ystävyyssuhdetta. Koulussa hänen näkemisensä etäisenä toisten porukassa liikkuvana hahmonakin alkoi olla jo niin arkipäivää, etten enää pistänyt jokaista kertaa merkille. En kerennyt potea yksinäisyyttä..Ainakaan paljoa.. Sitäpaitsi olihan minulla Polina. Ja Hopiavuori. Pystyikö muka toisten keskuudessa kokea itsensä yksinäiseksi?

    Polina huomasi tuloni, jo ennen kuin kerkesin astella tarhan portille saakka. Tamma oli nostanut päänsä korkealle ja tuijotti minua nyt valppaasti pörrökorvat hörössä. Harpoin viimeiset askeleet portille. Tammani seisoi edelleen paikallaan, kuin odottaen.
    ”Tuu vaan tänne tyttö”, hihkaisin. ”Tule tule.”
    Samassa Polinan häntä huiskahti ja pää nyökkäsi eturaajat raville. Vauhti sai suomenhevostamman harjan heilumaan tuuheana ja lumen pöllyämään sen jaloissa. Talvi oli kaunistanut Polinaa, sen punertava turkki kiilsi ja väri erottui kirkkaana vaaleasta taustasta. Hetken se näytti kuin kiiltokuvahevoselta.

    Hellittelin Polinaa hetken tarhassa, jonka jälkeen tepastelin sen kanssa talliin. Saatuani tamman käytävän ketjuihin, tunnustelin ensin läpikotaisin sen jalat. Ensin lavat, sitten polvet, kintereet ja vuohiset. Ei turvotusta, ei nestekertymiä. Jalat tuntuivat kuivilta ja sopivan lämpimiltä. Hyvä niin. Polinan jalat olivat olleet nyt jo hyvän aikaa oireettomat. Se edelleen tarvitsi reippaat alkuverryttelyt, jotta vetreytyi kunnolla ratsastaessa, mutta varsinaista epäpuhtautta sillä ei enää ollut ilmennyt. Olin eläinlääkärin neuvomana alkanut tunnustelemaan jalkoja ennen ja jälkeen liikutuksen, pitämään tamman liikkuvuutta entistäkin tarkemmin silmällä ja kylmäämään sen jalat aina liikutuksen jälkeen.

    Harjailin ja varustin Polinan kaikessa rauhassa. Kiinnitin äidin minulle joululahjaksi hankkiman leveän heijastinrintaremmin satulan kiinnikkeisiin. Puin itsekin päälle hieman liian suuren heijastinliivin ja mallasin otsalampun ratsastuskypärään.

    Ulkona meidät otti vastaan lumpyry. Lumi ei satanut kuitenkaan kiteisenä saati raemaisina, vaan tuulen nopeasti kiidättäminä valkoisina hahtuvoina. Hahtuvalumi tarrasi otsaan, poskiin ja leukaan, kylmetti muutaman sekunnin ihoa ja suli sitten pahaiseksi vesinoroksi. Polina ei ollut lumentulosta moksiskaan, tietenkään, vaan seisoi tutun turvallisesti alallaan, kun kipusin sen selkään.

    Lähdimme tavalliseen tapaan eteenpäin, suunnitelmissa kiertää Pihlajamäen lenkki. Autoja ei näkynyt, joten annoin jo heti vanhaa päätietä pitkin kulkiessamme Polinalle tavallista pidemmät ohjat. Saisi tamma venyttää kaulaansa ja verrytellä rauhassa ennen muuta lenkkiä. Keinahtelin satulassa tyytyväisenä, hengittäen keuhkoihini virtsankatkuista pakkasilmaa. Hyh.

    Noin kilometrin pitkin ohjin ratsastettuamme tuli meitä vastaan ensimmäinen auto ja sain kuroa ohjat takaisin asiallisiin mittoihin. Jo kauempaa kuulin auton ulospäin kaikuvan musiikin. Polina ei kuitenkaan häiriintynyt moisesta. Se taapersi eteenpäin äänestä välittämättä ja auton kaikottua nosti herkeämättä ravin, kun sitä siltä pyysin.

    Ravailimme pidemmän tovin pitkin tienlaitaa, otsalampun valokeilan valaistessa vain noin muutaman metrin eteemme. Polinan ravitahti oli reipas ja matkaavoittava. Kevensin vasenta jalkaa mukaillen ja nautin sinertävän pimeästä maisemasta. Puut olivat lumisten paakkujen peittämät, niin, että ne näyttivät aivan piirrospuilta. Sellaisia, mitä näki lasten piirretyissä. Mieleni verkkokalvoille välähtivät kuvat lapsuuden huolettomista päivistä. Kaikista niistä tunneista, joita ei ollut tarvinnut etukäteen laskea ja suunnitella, vaan jotka oli voinut vain elää. Jokaisesta päivästä, jolloin olin herännyt täysin uuteen päivään ja siihen kutkuttelevaan onnen ja jännityksen tunteeseen, sillä en voinut tietää mitä päivällä oli minulle antaa. Kaipasin niitä aikoja.

    Ravasimme varmasti kilometrin jos toisenkin, jonka jälkeen pyysin tammaa hidastamaan käyntiin. Olimme saavuttaneet risteyksen, josta käännyimme kohti Pihlajamäkeä. Tie oli täysin paksun lumikerroksen verhoama ja näytti siltä, ettei kukaan ollut vielä astunut tai ajanut siitä tämän päivän aikana. Tai ainakaan tämän illan.

    Pihlajanmäen lenkki tuntui tänään pidemmältä kuin aikaisemmin. Kaiketi se johtui valon vähyydestä ja siitä, että jätimme laukkapätkät kokonaan pois. Ravasimme kyllä muutaman pidemmän pätkän, mutta enimmäkseen pysyttelimme käynnissä. Joka tapauksessa tuntui siltä että oli jo myöhä, kun vihdoin saavuimme takaisin Hopiavuoren risteykseen. Lumipyry oli kerennyt loppua ja tummansinisen taivaan pilvet väistyneet kuun ja tähtien täplittämän tummuuden tieltä. Täysikuu helotti taivaalla kuin auki ammottava hopeinen silmä. Se keikkui miltei täsmälleen Hopiavuoren yllä, komeana, kunnioitusta herättävänä. Loin siihen pitkän, vaitonaisen katseen. Väsytti.

    // Tässähän on jo kerennyt vierähtää tovi, kun viimeksi kerkesin tarinoimaan mitään. On ollut koulukiireitä ja muita, mutta nyt tuli taas pitkästä aikaa aukeni lovi vapaa-ajasta virtuaalihevostelulle!

    • Tätä vastausta muokkasi 3 kuukautta sitten  Aamu.
  • vastauksena käyttäjälle: Pikkujouluiset glögikisat 2021 #8412

    Aamu
    Osallistuja

    Ihana kamala glögikisa

    Polina puhalsi sieraimistaan kuumaa ilmaa niin että höyrysi. Vein kohmeiset käteni sen turvalle. Tamman hengityksen lämpö hiveli ihoani.
    ”Mun ikioma patteri”, lausahdin, tarkoittaen heittoni lähinnä Polinan korville.
    Vieressä hevosensa selkään jo nouseva Ea kuitenkin kuuli tokaisuni ja naurahti.
    ”Gaes se vasta tehopatteri onkin. Sen talviturkin sekaan kun laittaa kädet, niin jo on ihme jos ne ei sula!”
    Katsahdin karvaiseen Gaesiin. Vino hymy nousi huulilleni. Ei epäilystäkään siitä, etteikö Ea puhunut totta. Gaesilla, kuten issikoilla nyt yleensäkin, oli mammuttimainen paksu talvikarva. Nyt kun satuin tarkastelemaan tammaa lähemmin, olin havaitsevinani sen olemuksessa jotakin perin nallekarhumaista.
    ”Aamukin selkään vaan, osa porukasta lähti jo pellolle”, joku huikkasi selkäni takaa.
    Nelly. Nainen oli ottanut kantaakseen kassin, jonne oli arvatenkin säilötty glögit ja muit. Nyökkäsin tälle ääneti ja vein ohjakset Polinan kaulalle. Astuin selkäännousujakkaran päälle ja kipusin selkään.

    Pellon laidassa kävi kuhina. Jopa Eira, jonka olisin ajatellut pitävän glögikisaa lapsellisena ajanvietteenä, vaikutti olevan innoissaan kisasta. Hän hoputti Nellyä kävelemään rivakammin paikalle glögikassinsa kanssa ja kailotti suureen ääneen, miten hän ja Uuno aikoisivat voittaa tiimikisan. Mikäli Eira ei olisi ollut niin avoimen Eiramainen, olisin tuskin tunnistanut häntä. Olin nimittäin niin tottunut näkemään Eiran siron Cozminan selässä. Lempeännäköisen kylmäverisen selässä Eira ei näyttänyt yhtään siltä abivuotta käyvältä suositulta äänekkäältä tytöltä, vaan ennemminkin… lähestyttävältä. Ajatus yllätti minut. Eirako lähestyttävä? Ei kuuna päivänä.

    Hiljaiseksi järkytyksekseni päädyin tiimivalinnassa samaan tiimiin Eiran kanssa. Rinnassani äänekkäästi tykyttämään alkanut sydämeni rauhoittui hieman, kun kolmanneksi jäseneksi ryhmään arvottiin Ea Gaesilla. Ratsastin vaisuna kaksikon viereen ja yritin keksiä jotakin sanottavaa. Aivoni takoivat tyhjää. En oikeastaan tuntenut Eaakaan kovin hyvin, mutta hän oli ollut heti Hopiavuoreen tultuaan minua kohtaan hyvin mukava. Nellyn alkaessa selostaa ohjeita Noan kanssa, katsahdin vaivihkaa muihin joukkueisiin. Ahdistavat ajatukset alkoivat hiipiä mieleeni. Mitä jos olisin syypää siihen, että meidän joukkueemme häviäisi? Jos käteni alkaisivat täristä, kuten usein silloin kun minua jännitti? Entä jos tiputtaisin glögin heti? Nauraisivatko kaikki? Miten Eira suhtautuisi asiaan? Suuttuisiko hän? Ei kai Eirakaan nyt niin lapsellinen olisi. Eihän?

  • vastauksena käyttäjälle: Pikkujouluiset glögikisat 2021 #8298

    Aamu
    Osallistuja

    Aamu osallistuisi vielä Polinan kanssa näin vähän jälkijunassa! 😀 Yksilö- sekä ryhmäkilpailuun. Ryhmällä ei niin väliä, mutta mieluusti samaan ryhmään joku Hopiavuoren nuorisosta.

  • vastauksena käyttäjälle: Aamu Rauhala #8281

    Aamu
    Osallistuja

    Tiistai 30. Marraskuuta

    Puolitoista viikkoa sairaalareissun jälkeen isä oli virunut sisällä tekemättä mitään. Suurimman osan ajasta hän oli vain maannut sohvalla, lukenut lehtiä ja katsellut televisiota. Hän oli ollut alituiseen nyreä ja pahantuulinen. Aikaisemman ylilyöntinsä jälkeen hän ei ollut kuitenkaan sortunut huutamaan. Kunhan murahteli itsekseen ja pysytteli muutoin tavallista hiljaisempana. Olin kuitenkin joutunut kokeilemaan kepillä jäätä, kun olin joutunut sopimaan isän kanssa Polinan eläinlääkärikäynnistä. Jupinasta huolimatta isä oli suostunut. Pakkohan sen oli.

    Pian isä oli kuitenkin päässyt palaamaan töihin. Vaikka äiti oli häntä yrittänyt toppuutella ja ehdottanut kerrankin ottavan lomaa toistä, kun kerran tilaisuus oli. Hän oli muistuttanut miten isän palkolliset pärjäisivät hyvin ilman häntäkin. Isä ei ollut kuitenkaan ottanut moisia huomautuksia kuuleviin korviinsa, vaan harpponut navetalle aamutuimaan heti ensimmäisenä päivänä, kun virallinen sairasloma oli tullut päätökseen.

    Töihin ja arkiaskareisiin takaisin päästyään isä oli piristynyt kummasti. Nyreä ilme kuihtui pois ja sen tilalle ilmestyi tyytyväinen ja alati hieman huvittunut katse. Ruokapöydässä käytiin jälleen leppoista keskustelua ja vieraita alkoi taas käydä tavalliseen tahtiin kylässä. Harva se päivä kun saavuin koulusta, oli isä kahvittelemassa keittiön pöydässä joko jonkun palkollisensa tai tuttavansa kanssa. Pirtissä leijaili kahvin ja kaurakeksien tuoksu. Elämä tuntui palaavan kotona Kaunolassa takaisin normaaleihin uomiinsa.

    //Lähinnä lyhyt kasvoton päivitys, jotta asiat olisivat ajan tasalla.

  • vastauksena käyttäjälle: Polina #8215

    Aamu
    Osallistuja

    Maastoilua melkein talvisesssa säässä

    Toimii jatkotarinana Fifin päiväkirjasta löytyvään tarinaan!

    Hevosten kaviot päästivät maata tallatessaan rytmikkäitä vetisiä kopsahduksia. Kunnon talvi loisti poissaoloaan ja lumen sijaan maa oli epämääräisestä loskasateesta pehmentynyt. Hetken oli jo näyttänyt tulevan kunnon pakkaset, mutta sitten lämpötila olikin heilahtanut takaisin plussan puolelle. Polinan satula narisi keventäessäni ravia Santun ja Fifin perässä. Tamman liike tuntui vetreytyneen lenkin alusta. Se paineli menemään korvat höröllä, taivuttaen askeltaan pysyäkseen vikkelän ponin kintereillä. Niinhän se oli toisaalta netissä lukenutkin, kun olin hakenut tietoa hevosten nivelongelmista. Nivelen liike kuulemma käynnistää nivelnesteen tuoton, joka toimii ikään kuin öljynä nivelen rakenteille. Polinan tasainen askel siis tiesi hyvää. Olin joka tapauksessa aikeissa ottaa seuraavana päivänä yhteyttä kunnaneläinlääkäriin, ihan vain varmuuden vuoksi. En muutoin saisi koskaan rauhaa kehää kiertäviltä ajatuksiltani.

    Reippaan ravipätkän jälkeen hidastimme Santun kanssa kumpainenkin hevosemme käyntiin. Polina käveli aikaisempaa tarmokkaammin eteenpäin. Sain olla tarkkana, ettei se olisi yrittänyt jatkuvasti kiinni Fifin takapuoleen, niin kuin issikat konsanaan.
    ”Tykkääkö Fifi pahaa, jos ratsastan tuohon vierelle?”
    Santtu kääntyi satulassa. Hän loi nopean katseen Polinaan ja äkkäsi tilanteen.
    ”Ei ku ratsasta vaan siihen. Ei Fifin pitäs siitä mitään”.
    Ohjasin tamman sivuun Fifin takamuksesta ja se askelsi vikkelästi pienen hevosen rinnalle. Sen askel lyheni. Fifi ei ollut rinnalla tarpovasta toverista moksiskaan.

    Kului pidempi tovi, kun olimme Santun kanssa molemmat hiljaa ja äänimaailman täyttivät hevosten kavioiden kopse ja satunnainen pärskähtely. Tien viereisestä metsästä kuului oravien säksätystä. Ajatukseni harhailivat Ellinooraan, sitten isään ja lopulta koulutehtäviin. Tänään pitäisi muistaa tehdä loppuun se äidinkielen essee. Ja miten olikaan biologian oppimispäiväkirjan laita… Fifin astetta äänekkäämpi pärskähdys sai minut palaamaan takaisin tähän hetkeen. Silmäisin vaivihkaa Santtua. Myös hän näytti vaipuneen ajatuksiinsa. Pojan leuka oli riipahtanut, ruskean otsatukan roikkuessa miltei hänen silmiensä peittona. Näytti miltei kuin hän olisi hajamielisenä tutkinut Fifin harjanjuurta.
    ”Hei muuten”, aloitin ensin saadakseni pojan heräämään transsistaan.
    Santun pää kohosi kuin sähköiskun saanut marionettinukke. Hän räpytteli silmiään hieman hämillään.
    ”Ehm – Ai mitä?”
    ”Ei kun mulle tuli vaan mieleen se Niklakselle tapahtunut juttu. Kun se Barnumin kans törmäs siihen hirveen. Luulet sä et täällä on enemmänkin hirviä?”
    Santtu loi automaattisesti katseen ympäröivään metsikköön, kuin etsien kyseisiä otuksia sen varjoista. Sitten hän puri huultaan vastaustaan puntaroiden.
    ”Kyllä täällä kai voi olla. Mut eihän ne yleensä hevosten lähelle tule. Hirvet siis.”
    ”Niin ainakin toivois. En mä siis muuten, mutta en usko että Polina olis kaikista rauhallisin tapaus semmosen kohdatessaan. Sinkois varmaan suoraan kotiin.”
    Santtu ynähti ymmärtävästi.
    ”Fifi saattaisi jopa käyttytyä ihan fiksusti. Vaikee sanoa.”
    ”Harmi kun hevosia ei oikein voi totuttaa niihin etukäteen”, hän lisäsi mietteliäänä.
    Mieleeni nousi huvittavia välähdyksiä hirvestä Hopiavuoren kentällä. Suupieleni alkoivat nykiä.
    ”Ei niin ei!”

  • vastauksena käyttäjälle: Aamu Rauhala #8098

    Aamu
    Osallistuja

    Sunnuntai 7.11.2021

    Isä pääsi sairaalasta kotiin aamupäivällä. Hänelle oli tehty jo torstaina pallolaajennus, mutta hoitohenkilökunta oli halunnut varmuuden vuoksi pitää isän osastolla muutaman päivän tarkkailussa. Kun äiti oli perjantaina soittanut minulle ennen koulun alkua ja kertonut isän olevan kunnossa, olin ollut valtavan helpottunut. En ollut kertonut kenellekään siitä, mitä isälle oli tapahtunut. En edes Ellinooralle. Tuntui helpommalta viettää perjantai-päivä niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, sen sijaan että olisi saanut vastailla puuduttaviin kysymyksiin tai saada osakseen sääliviä katseita. Aili-mummo, joka tiesi asiasta, oli kuitenkin soitellut joka päivä kuulumisia ja piipahtanut eilen kylässäkin kahvilla.

    Koulusta tultuani isä oli jo tullut äidin kanssa kotiin. Ensimmäisenä kohtasin ripeästi touhuavan äidin kyökissä. Liedellä porisi kattilallinen perunoita ja sivupöydällä äiti pilkkoi parhaillaan vihanneksia. Veitsi halkoi tottuneeseen rytmiin porkkanoita siivuiksi. Samalla sivupöydällä oleva radio oli päällä. Vanhasta mankasta kuuluivat viimeisimmät uutiset koronatilanteesta. Ääni rätisi hieman.
    ”Hei äiti.”
    Veitsen liikerata pysähtyi ja äiti nosti katseensa. Punakat kasvot sulivat hymyyn.
    ”Ai hei! Ruoka on kohtapuoliin valmista. Isäs on olohuoneessa.”
    Kurotuin katsomaan perunakattilaan.
    ”Jauhelihakeittoa vai?”
    Äiti nyökkäsi.

    Kävin kipaisemassa koulureppuni yläkerran huoneeseeni, jonka jälkeen marssin rappuset alas ja kohti olohuonetta. Isä istui nojatuolissa selkä minuun päin. Vain hänen harvahiuksinen päälakensa vilkkui nahkaisen nojatuolin takaa. Televisiossa pyörivät uutiset. Rinta-alassani läikähti jokin lämmin. Isä oli kunnossa, oikeasti kunnossa. Suupieleni alkoivat tahtomatta nykiä.
    ”Hei”, äännähdin astuessani huoneeseen.
    Ääneni kuitenkin lipui hiljaisuuteen, sillä isä ei vastannut. Ehkei hän ollut kuullut. Epäilys sai kuitenkin varovaiseksi. Hipsin lähemmäs ja istahdin viereiselle sohvalle. Isä tuijotti edelleen tiiviisti televisiota. Kulmat olivat kurtussa ja silmissä ärtynyt, väsynyt katse. Oli kuin hän ei olisi edes nähnyt minua. Ei halunnut nähdä, kuiskasi jokin mieleni perukoilta.
    ”Hei isä”, tervehdin uudestaan, yrittäen loihtia kasvoilleni hymyntapaista.
    Sain vastaukseksi epämääräisen murahduksen. Isän katse oli yhä kuin liimattuna television ruutuun. Nielaisin. Hän oli epätavallisen pahalla tuulella. Ei ollut kuitenkaan vaikea arvata miksi. Johannes Rauhala oli niitä miehiä, joille työ oli henki ja elämä. Tyhjänpanttina oleminen ei kerta kaikkiaan sopinut hänelle. Mutta kunpa äiti olisi vain etukäteen varoittanut että hän oli huonolla tuulella! Nyt murahtelevan ja huonotuulisen isän vieressä istuminen mitäänsanomattomana tuntui kiusalliselta. Niin järjettömän kiusalliselta. Purin poskeni sisustaa, yritin keksiä jotakin sanottavaa.
    ”Mm, isä hei-” Kerkesin aloittaa, kunnes isä yllättäen naulitsi katseensa minuun ja karjaisi:
    ”EIKÖ TÄSSÄ TALOSSA OSATA PERKELE OLLA HILJAA!”

    Olin luikkinut omaan huoneeseeni pikaisesti isän raivokohtauksen jälkeen. Äiti huhuili syömään, mutta en kehdannut mennä. Istuin sängylläni, selkä vasten kylmää seinää yrittäen pidätellä vyöryviä kyyneliä. Tuntui kuin veri olisi paennut kasvoistani. Oikea käteni oli puristunut nyrkkiin. Olin vihainen itselleni. Miksi aloin aina itkeä? Miksen vain voinut antaa asian olla? Olisi pitänyt olla hiljaa. Itse menit ja ärsytit, sätin itseäni. Isä oli tavallisesti ihan hyväntuulinen mies, toki joskus kireä, mutta harvoin yhtä vihainen kuin oli nyt ollut. Raivosikin harvoin. Sairaslomalle joutuminen oli varmasti hänelle kova pala. Miksi minä olin mennyt häntä ehdoin tahdoin härnäämään?

    Meni pidempi hetki ennen kuin tunteeni tasaantuivat. Olin onnistunut estämään kyyneliä vuotamasta. Tarkistin kasvoni seinällä roikkuvasta pienestä peilistä. Silmäni punoittivat aavistuksen, mutta muita tunnepurkauksesta havaittavia merkkejä ei ollut nähtävissä. Astuin askeleen kauemmas peilistä. Hengähdin syvään. Kaikki oli hyvin.

    Ruokapöydän tunnelma oli vaisu. Isä oli edelleen nyreän näköinen ja pyöritteli ruokahaluttomana perunoita lautasellaan. Äiti sen sijaan yritti pitää tunnelmaa yllä kertomalla Jukkiksen kuulumisia. Hän oli isän sairaalareissun ajan yöpynyt isoveljeni Jukkiksen asunnolla Seinäjoella. Puolet siitä mitä äiti sanoi, meni täysin ohi korvieni. Tarkkailin sivusilmällä isää lusikoidessani jauhelihakeittoa suuhuni. Isän tuulta tuskin kohentaisi veljestä puhuminen.

    Illemmalla, kun istuin huoneessani tekemässä matematiikan tehtävä, kuulin jonkun kolistelevan portaita ylös. Hetkeä myöhemmin käsi tarttui ovenkahvaan ja ovi avautui. Nostin yllättyneenä katseeni. Ovella oli isä. En muistanut milloin viimeksi isä olisi käynyt huoneessani. Hän näytti hieman orvolta seisoessaan siinä ovensuussa, porrastasanteen valon loistaessa hänen takanaan. Hän ei katsonut minua silmiin, vaan näkyi tarkastelevan lattianrakoja. Jokin isän olemuksessa oli nyörtynyt.
    ”Aamu – tuota noin”, hän rykäisi kurkkuaan. Selkeästi hänen ei ollut helppo sanoa sitä mitä aikoi. ”Anteeksi kun minä sillä tavalla”-
    ”Ei se mitään”, keskeytin.
    En oikeastaan edes tiedä miksi sanoin niin. Jokunen tunti aikaisemmin olin vielä istunut itkua pidätellen huoneessani, mutta juuri nyt se tuntui merkityksettömältä. Laskin kädessäni olevan kynän ja nousin jaloilleni. Isä näytti hieman hölmistyneeltä, mutta ei vastustellut, kun harpoin muutaman askeleen häntä kohti ja kiersin käteni tiukasti hänen ympärilleen. En muistanut halanneeni häntä kuin viimeksi lapsena. Painoin pääni hänen villapaitaansa ja suljin silmäni. Tuttu ja turvallinen tuoksu leijaili neenäni. Isän parran sänki kutitti päälakea. Oli kuin olisin taas ollut pieni tyttö. Silmäkulmiani poltteli jälleen. Mieleni vaelsi auttamatta takaisin torstai-iltaan. Isä olisi voinut kuolla. Ihan oikeasti kuolla. Pelkkä ajatuskin sai tukahdutetut kyyneleet virtaamaan. Isän villapaita kastui. Haliotteeni tiukentui. Isän kankea olemus suli hieman. Hän taputti hieman jäykästi selkääni ja mumisi jotakin, mistä en saanut selvää. Sen ei kuitenkaan ollut väliä. Tärkeintä oli, että hän oli tässä.

  • vastauksena käyttäjälle: Gæs #8480

    Aamu
    Osallistuja

    Musta tuntuu, että alan pikku hiljaa saada enemmän kiinni siitä, millainen tyyppi Ea on. Optimistisuutensa ohella Ea vaikuttaa persoonana melko pirskahtelevalta, rohkealta ja sellaiselta yllytyshullulta, joka kuitenkin osaa toimia fiksustikin tilanteen niin vaatiessa. Easta saa tekstiensä perusteella melko nuoren vaikutelman, mikä toki on ymmärrettävää. Siinä missä esimerkiksi olen tottunut kirjoittamaan Aamua vähän pikkuvanhana, taitaa Ea olla siihen verrattuna vähän aidommin nuori. Häpeilemättä, isosti ja aidosti nuori 17-vuotias ihastuksineen ja iloineen.

    Ealla selvästi puhaltaa myötätuuli elämässä; on kaikenlaista luvassa ja kivaa tekemistä riittää vapaa-ajalla. Hopiavuoren porukkaankin Ea on alkanut hiljalleen tutustua.

  • vastauksena käyttäjälle: Tallipäiväkirja 2022 #8479

    Aamu
    Osallistuja

    No tätä on odotettu! Kakkukahvit tuvassa maistuisi kyllä ihan elävässä elämässäkin, niin harvoin on viimeaikoina ollut yhtään mitään juhlia. (Jos siis ei joulua lasketa, heh heh..) Jännityksellä odotan sitä, miten Janna äidin rooliin istuu. So far, so good.

  • vastauksena käyttäjälle: Gæs #8338

    Aamu
    Osallistuja

    Oi, tämähän oli kiva tarina. Ensinnäkin ihana että sisällytit Aamunkin tarinaan, yhteinen maastolenkki kuulosti tekstin perusteella oikein onnistuneelta!

    Ean pohdinta hevosenomistajuudesta on hyvinkin realistista. Sen kaiken huvin ja vapauden lisäksi, mitä oman hevosen omistaminen tuo mukanaan, on myös kasapäin vastuuta. Sitä on kirjaimellisesti vastuussa elävän olennon hyvinvoinnista, vieläpä sellaisen, joka ei osaa sulta itse sanallisesti vaatia mitään. On osattava itse lukea ja ymmärtää hevostaan esimerkiksi tietääkseen, milloin jokin käytösmalli on sille epätyypillistä ja kertoo mahdollisesti kivusta.

    Pohdinta äidistä ja isästä, sekä heidän Ealle antamasta vastuusta avaa hahmoa jälleen kerran hieman lisää. Se miten Ea kuvaa kokevan olonsa orvoksi joutuessaan itse päättämään Gaesin asioista, antoi itselleni ainakin sellaisen käsityksen, että Ea ihan totta kaipaisi elämäänsä enemmän turvallisen aikuisen tukea ja ohjausta. Kenties ne omat vanhemmat ottaa Ean pärjäämisen oman hevosensa kanssa liikaakin itsestäänselvyytenä. Saa nähdä muuttuuko tilanne, tai ottaako Ea itse aiheen puheeksi vanhempiensa kanssa.

    Ja kompaten vielä Sonjaa, luen Ean itsekin tyypiksi, jolla on hyvinkin optimistinen asenne ja suhtautuminen elämään ja sen tapahtumiin.

  • vastauksena käyttäjälle: Sonjan päiväkirja #8279

    Aamu
    Osallistuja

    Aijai, herää vähän ristiriitaisia tunteita kun lukee tätä Harrin ja Sonjan kanssakäymistä. Samalla ihanaa, että yhteys kantaa Atlantinkin ylitse, mutta kyllä sitä vähän myös kismittää. Siis jos Sonja olisi oikea ihminen, niin mun olisi vaikea sympatisoida sen tekoja. Mutta tietty hahmona ihan eri asia. 😀 Mielenkiintoista luettavaa joka tapauksessa.

    Oi että, Hopiavuorenkin väki pääsee sitten Suomen puolelta katsomaan Sonjan kisaamista etänä! Onhan se nyt jännää, kun joku on päässyt ihan Pariisiin asti kisaamaan. :>

  • vastauksena käyttäjälle: Gæs #8259

    Aamu
    Osallistuja

    Mä itse tykkään lukea tällaisia vähän luettelomaisempiakin tarinoita, etenkin kun kyseessä on uusi hahmo. Useimmiten niissä tulee mainittua vähän enemmän ja vähän ehkä niitä ”turhempiakin” juttuja, joita ei muuten tulisi esille, mutta jotka tutustuttavat hahmoon paremmin.

    Heti ensin pistää silmään kuvaus Ean vanhemmista. Isän kuvailu jää vähäisemmäksi, joten tästä on vielä vaikea sanoa juuta tai jaata. Ean äidin kuvailu taas herätti useitakin ajatuksia ja kysymyksiä. Ensinnäkin Ean äiti vaikuttaa tyypillisen Otsonmäkeläisen sijaan ns. astetta hienostuneemmalta tyypiltä. Tai siis, ei se vaikuta siltä että olisi heti ensimmäisenä kädet lannassa ja ravaamassa jossain metsissä. Ennemminkin se vaikuttaa siltä tyypiltä, joka käy usein ulkona, siemailee hienostuneesti viiniä naispuolisten ystäviensä kanssa ja palaa myöhään illalla kotiin korkkarit eteisessä kopsahdellen. Tosin tämä voi olla täysin vääristynytkin ensiolettamus. Joka tapauksessa itselle muodostui sellainen käsitys, että Ean äiti on individualisti, jolle oma ulkonäkö on hyvin tärkeää. Käsitystä vielä tuntuisi vahvistavan se, ettei äiti vastannut Ean hyvästelyihin. Tosin kenties se johtui siitä mitä Ea itsekin arveli, että äiti ei vain epähuomiossa kuullut.

    Myöhemmin fokukseen nousee Ean ruokasuhde. Mieleen nousi välittömästi ajatus, että kehnomman ruokasuhteen taustalla voisi lymyillä terveysintoilija äiti. Tai kenties äiti, joka on Ealle kommentoinut omaa painoaan ja kehoaan, jonka jälkeen kenties Ea on tiedostamattaan kopioinut äitinsä ajatusmallin? Hmm.. Toki voi olla että nyt ihan rehellisesti vain eksyin spekuloinnin saralla. 😀

    Pisteet siitä, miten rohkeasti lähdit ottamaan muita tarinaasi mukaan! Heti elävöittää kummasti tarinaa ja tekee helpommaksi myös muille tutustuttaa hahmonsa uuteen tulokkaaseen.

  • vastauksena käyttäjälle: Fifi #8258

    Aamu
    Osallistuja

    Issikkatalleilla pyöriessä on kyllä huomannut hienoisen eron issikoiden laumakäyttäytymisessä verrattuna muihin hevosiin. Kenties se on niillä jotenkin geneettistä, että ovat Islannissa puolivilleinä jotenkin olleet riippuvaisempia toisistaan selviytymisen kannalta ja niille on muodostunut vahvempi laumavietti? Kenties..!

    Oli miten oli, uskon kyllä tuon että issikalle tekee hyvää kun laumassa on toinenkin issikka. Ja vaikka nyt ihan virtuaalihepoista onkin kyse, niin kyllähän tuo mieltä lämmittää, että Fifikin on löytänyt itselleen samankaltaisen toverin.

    Tuo kuva Fifistä ja Gaesista on yksinkertaisesti kaunis. Värimaailma on kylmä, mutta kaksikon lempeät katseet ja alas hiljaa leijaileva lumisade tuovat kuvaan lämpöä. Vähän sellainen Winter Wonderland – tyyppinen kuva. Nyt kaksikolla ei vielä näyttäis olevan semmosia issikoiden mammuttikarvoja, mutta ai auta armias kun ne sitten sydäntalvella kahtena pallerona tömistelee menemään. :DD

  • vastauksena käyttäjälle: Sonjan päiväkirja #8257

    Aamu
    Osallistuja

    Mulle jäi tämän tarinan jälkeen pyörimään päässä samat ajatukset kuin Sonjalla: onko tässä toiminnassa kyse omistushaluisuudesta vai mustasukkaisuudesta? Sonja on kovasti kieltänyt ettei hänellä olisi noussut miestä kohtaan romanttisia tunteita, mutta onko kaikki vain itsepetosta? Onko tässä kuitenkin kehkeytymässä jotakin enemmän?

    ”Kielsin sen ehdottomasti, mutta olisin nyt vain halunnut tietää kun epätietoisuus oli sitä pahinta minulle.”

    Tästä lauseesta ainakin paistaa itsepetos. Halu tietää kertoo välittämisestä. Epätietoisuutta sietää kaikista asioista, millä ei itselle oikeasti ole merkitystä. Joten kenties Sonja välittää Anssista enemmänkin…?

  • vastauksena käyttäjälle: Kozlov ja Haanpää #8256

    Aamu
    Osallistuja

    Mulla on itsellä yllättävän pitkä pinna vanhempien ihmisten ”aikalaissokeudelle”, mutta Tuula kyllä asteli soveliaisuuden rajasta välittämättä suoraan röyhkeyden puolelle. Niklas vastasi röyhkeyteen samalla mitalla, mikä on mielestäni loistojuttu. Hän toi näkemyksensä esiin kenties hyvin kärkkäästi, mutta myös aidosti. Ja noh, ärtyminen on kyllä täysin sallittua noin röyhkeästä toiminnasta. Vai yritti Tuula lähemmäs parittaa poikaansa tuttunsa tyttärelle? Aika kylmäävää. Voin vain kuvitella miten kiusallista tämä on ollut sekä Niklakselle, että tälle Juulille, jotka ovat molemmat varmasti olleet perillä siitä mitä tässä oikein yritetään.

    Marshalle pisteet kotiin, että suostui viipymättä lähteä hakemaan poikaystävänsä tästä parituslaitoksesta.

  • vastauksena käyttäjälle: Vieraiden spinnarit #8255

    Aamu
    Osallistuja

    Chain varovaisuus yhdistettynä määrätietoiseen haluun olla Noan lähellä on herttainen yhdistelmä. Se miten paljon Chai miettii sitä, mitä muut heistä kahdesta ajattelevat on taas mielestäni osin surullista, mutta myös realistista. Uskonnollinen kasvatus ja sen kannalta ”vääränlainen” seksuaalinen suuntautuminen voivat olla hyvin mieltä kuormittava yhdistelmä, eikä loppujen lopuksi edes mikään hirveän harvinainen sellainen. (valitettavasti)

    Jarilla on selkeästi merkittävä rooli Chain elämässä. Jari vaikuttaa isäpuolena olleen mitä ihanin. Sydäntä ihan lämmitti lukea tuo kohta, kun Jari painottaa ylpeästi olevansa Chain isä. Chain omasta isästäkin on varmasti joskus enemmänkin mainittu, mutta se on hahmona jäänyt itsellä hämärän peittoon.

    Etenkin nyt kun Chai kamppailee omien tuntemuksiensa kanssa, on Jarilla yhä suurempi merkitys hänen elämässään. On lukijana ihana lukea siitä, että Chailla on edes yksi hyväksyvä vanhempi! GO JARI! :3

  • vastauksena käyttäjälle: Mitä kuuluu, Metsärinne? #8254

    Aamu
    Osallistuja

    Tämä tarina oli yhdellä adjektiivilla kuvattuna suloinen! Pidän siitä miten kuvauksessa kiinnitetään huomiota sellaisiin pieniin yksityiskohtiin Chain käytöksessä, kuten vaikkapa tuohon näpertelyyn. Pidän tarinassa myös siitä, miten Noa yrittää rauhoitella Chaita huomauttamalla olevansa invalidi ja siitä, miten Chai välittömästi ampaisee puolustamaan että ”etpäs ole.” Nuo kohdat paljastavat mielestäni paljon kaksikon välisestä dynamiikasta, vaikken sitä aivan sanoiksi osaakaan pukea.

    Eikä sun täydy pahoitella, että kirjoitat vain Chaista, sillä suhde Chaihin on Noalla selkeästikin hyvin merkittävässä osassa tällä hetkellä elämässä. Itse ainakin mielenkiinnolla lueskelen juuri näiden kahden edesottamuksia.

  • vastauksena käyttäjälle: Polina #8146

    Aamu
    Osallistuja

    Pakko nyt kommentoida kommentteja 😀 Ensinnäkin kiitos kommenteista, niitä on aina kiva lukea!

    Sonja: Tuo sun esiin nostama kommentti: ”hyvä taide herättää tunteita, vaikka ne olisivat sellaisia, että nyt täytyy mennä tiskaamaan” kuvaa hyvin sitä, mitä itsekin ajattelen kirjoittamisesta. En osaa pitää omaa hupikirjoittelua mitenkään ”taiteen tekemisenä”, mutta olen kyllä ehdottomasti sitä mieltä, että joskus ne mielenkiintoisimmat luovat tuotokset herättävät ristiriitaisia tai perin negatiivisiakin tunteita.

    Noa: Ymmärrän kyllä hyvin tuon tunteen, kun vuorokaudessa ei vain löydy aikaa kirjoittamiselle. Pitää vain odotella parempaa saumaa! Onneksi virtuaaliheppailu on kuitenkin sellainen rento harrastus, että sen voi tarvittaessa laittaa jäihin ja palata sitten paremmalla ajalla takaisin sen pariin. 😀

    Ja ui, mäpä otan tuosta ideasta kopin ja ujutan seuraavaan kirjoitukseen kaksikon vaivihkaisen tutustumisen. Samankaltaisuuden olin itsekin Santun tarinoista pistänyt merkille. Hevosten suhteen asenteet molemmilla vaikuttaisivat myös olevan melko samanhenkiset, että kenties niistä löytyisi jutunjuurta enemmänkin!

  • vastauksena käyttäjälle: Mortti #8145

    Aamu
    Osallistuja

    Jannahan sen jo sanoikin. Tää oli sellainen lämminhenkinen tarina! 🙂 Muutenkin tää Pariisi-reissu kuulostaa tosi siistiltä kokemukselta Sonjalle ja Mortille, ja vielä lisänä se, että sait kätevästi ujutettua Santun mukaan hevosenhoitajaksi. Mielenkiintoinen kokemus varmasti jokaiselle.

    Olisi mielenkiintoista myös mahdollisesti kuulla, mitä muuta Sonja keksii Pariisissa ollessaan tehdä. Toki tämänhetkinen maailmantilanne rajoittaa normaalia turistitoimintaa, mutta jotenkin kiinnostaisi kuulla Sonjan reissusta myös kisojen ulkopuolelta, mikäli vain aikaa jää esimerkiksi vaellella Pariisin kaduilla tai osallistua maailman romanttisimpana paikkana hehkutetun kaupungin yöelämään. Mikäli siis kaikki aika ei mene itse kisoissa. 😀

    Ei muuta kuin peukut pystyssä kisoja varten!

  • vastauksena käyttäjälle: Gæs #8144

    Aamu
    Osallistuja

    Ihan ensinnäkin: Tervetuloa! :> Ihana saada uusi hahmo ja hevonen tänne!

    Tätä aloitustarinaa oli kiva lukea. Lukija saa jo tämän ensimmäisen tekstin perusteella vähän taustatietoa Ean perheestä (lähinnä äidistä), aikaisemmasta hevosharrastuskokemuksesta, sekä siitä miten Gaes hänelle päätyi.

    Ea ja Gaes kuulostavat parivaljakkona siltä, että tulevat nopeasti sujahtamaan mukaan Hopiavuoren arkeen. Huomasinpa myös sattumoisin, että Ea ja Aamu ovat samalla luokalla Otsonmäen lukiossa, eli tuntevat toisensa ainakin etäisesti luokkakavereina. 😀 Pitää omaankin tarinaan muistaa sisällyttää tämä yksityiskohta. Myös samankaltaisuuksia kaksikon väliltä löytyy: hyvä koulumenestys ja haave päästä opiskelemaan eläinlääketiedettä.

  • vastauksena käyttäjälle: Sonjan päiväkirja #8119

    Aamu
    Osallistuja

    Äh, olin ihan unohtanut kommentoida tämän, vaikka jo aikaisemmin olin lukenut. Tätä tekstiä oli jotenkin tosi mukava lukea, koska se sisälsi ja tiivisti niin paljon informaatiota suht lyhyessä paketissa. Sonjan mummon kuvailu oli niin suloista ja autenttista, että aloin ihan ikävöidä omaa mummoani. Erityisesti seuraava lausahdus kiteyttää varmasti niin monen muunkin mummon, että samaistua voi:
    ”Mummu oli luonnollisesti oman aikakautensa tuote, mutta hänellä oli runsain määrin tervettä järkeä, käytännöllisyyttä ja tiettyä terävyyttä, jotka eivät koskaan menneet muodista pois.”

    Sonjan miessuhteet ovat selvästi vuoden kärjistymäkohta. Sonja vaikuttaisi taitavasti harjoittavan itsepetosta. Hänen toimintansa ja arvonsa ovat ristiriidassa: Sonja pitää rehellisyyttä arvokkaana asiana parisuhteessa, mutta pettää silti miestään. Hän tietää miten hänen tulisi toimia, mutta valitsee silti toimia arvojensa vastaisesti. Miksi? Myönnettäköön, ettei Harrin kanssa ole vuoden mittaan ollut helppoa, ja nyt kun mies on toisella puolella maapalloa, on kai ihan otollinenkin aika kolmannelle lusikalle livahtaa soppaan. Se vain, että kolmen lusikan soppa on jo melko kolossaaalinen soppa. :’DD

    En oikein osaa sanoittaa miksi pidän Anssista, mutta pidän Anssista. 😀 Ehkä kyse vain on siitä, että saavuin tänne rustailemaan juuri kun Harri oli lähdössä. Tai kenties siitä, että Anssi edustaa jotakin jännittävää, uutta mahdollisuutta, siinä missä Harrista saa hyvin tasaisen ja varman kuvan. Sonja typistää suhteensa Anssin kanssa olevan pelkkä seksisuhde, mutta onko tosiaan näin? Ulottuuko Sonjan itsepetos myös suhteeseen Anssin kanssa ja pinnan alla versovatkin herkät tunteet?

    Tuli tässä muuten mieleen myös, että nuo Sonjan syömisongelmathan voivat kai olla hyvinkin yhteydessä tähän ihmissuhdevyyhtiin ja itsepetokseen? Pinnan alla on tukahdutettuja tunteita ja omien arvojen vastaan marssimista, niin että kenties syömisen kontrolloiminen tuntuu ainoalta tavalta kontrolloida elämää? Seuraavat sanat voisivat siis yhtä hyvin olla heijastuma Sonjan tunteista parisuhderintamalla:
    ”Minua pelotti kyllä edelleen, jos rehellinen olin, mutta olin samalla varovaisen toiveikas. Ehkä tämä tästä.”

  • vastauksena käyttäjälle: Cozmina #8118

    Aamu
    Osallistuja

    Tässä moni on jo nostanut esiin Inarin kateuden ja katkeruuden, muttei niinkään sitä mistä moiset tunteet kumpuavat: epävarmuudesta. Inarin elämää varjostavat sivullisuuden ja huonommuuden kokemukset: hänen itsetuntoaan on nakertanut aiemmin koettu kiusaaminen ja hän kokee jääneensä toiseksi sisarelleen. Vanhat kokemukset heijastuvat nykyhetkeen. Eira on ulospäinsuuntautuneena herkemmin huomion keskipisteenä ja aina rohkeasti menossa ja tekemässä – mikä ei tietenkään ole hänen syyntään, moinenhan on hieno luonteenlahja! Inari taas on varautuneempi, harkitsevampi ja taipuvaisempi murehtimaan. Mutta kunpa Inari voisi nähdä ne hyvät puolet itsessään, kuten sen miten fiksu, mielenkiintoinen ja ihastuttava tyyppi hän on. Ja niin kuin kliseinen englanninkielinen sanonta kuuluu: ”you can’t compare apples and oranges.”

    Musta on muuten aina ihana, kun kirjoituksissa tuodaan esille sellaisia tabumpia tunteita, kuten katkeruus ja kateus. Ne on tunnekokemuksina niin äärimmäisen inhimillisiä, että ne ansaitsevat tulla kirjoitetuksi!

    Äh, olisipa Aamu ja Inari vähän iässä lähempänä, sillä näillä kahdella vaikuttaisi olevan enemmänkin yhteistä. Inari tuskin vain olisi liian innoissaan hengailemaan pikkusisartaan vuotta nuoremman tyypin kanssa. Mutta no, Aamu ainakin jo valmiiksi salaa katsoo Inaria ylöspäin. 😀

  • vastauksena käyttäjälle: Kozlov ja Haanpää #8117

    Aamu
    Osallistuja

    Tuota Marshallin mielessä kytevää syyllisyydentuntoa ei kyllä tuo Tuulan puhelu auttanut pätkääkään. 🙁 Hahmona musta tää Tuula on mielenkiintoinen lisä. Saa nähdä tuleeko jatkossakin laittamaan kapuloita rattaisiin Niklaksen hevosharrastuksen suhteen. Arvostan sitä, ettei Marshall ala puhelimessa kränäämään vanhemman ihmisen kanssa, vaan antaa tämän pitää oman mielipiteensä. On usein vähän liiankin helppoa unohtaa, että vanhemmat ihmiset (vanhukset ihan ykkösenä) ovat eläneet ihan eri maailmassa kuin itse ja miten paljon se onkaan muovannut heidän perspektiiviään. Omasta ajasta käsin katsottuna vanhemmat ihmiset voivat kuulostaa insensitiivisiltä tai aikaansa jämähtäneiltä, mutta on todennäköistä että mikäli olisi itse syntynyt samana aikana, olisi ihan samalla tavalla aikansa muovaama. Toivottavasti ja kai todennäköisestikin Marshall kertoo tapauksesta Niklakselle, ja kenties parhaimmassa tapauksessa voivat käsitellä tapahtuneen huumorin valossa.

  • vastauksena käyttäjälle: Hakra ja Barnum #8096

    Aamu
    Osallistuja

    Ensinnäkin propsit Niklakselle, kun jaksaa ja uskaltautuu opettelemaan venäjää! Itse lukiossa satuin ottamaan muutaman venäjän kurssin ja pakko sanoa ettei oma kieli kyllä taipunut siihen. :DD Natiivien suusta venäjä kuulostaa niin kauniilta, mutta oma möngerrys saa vähintäänkin niskakarvat nousemaan pystyyn. Onneksi hevoset ei tuomitse, ihan täydellisiä kuuntelijoita.

    Kommenttia tulikin jo siitä, miten aidontuntuisesti oli kuvattu Barnumin käyttäytymistä. Itse on pakko kommentoida, että tätä itse onnettomuutta ja kipua oli kuvattu tosi onnistuneesti. Erityisesti se miten särky tuntuu pulssinomaisena jyskeenä. (Joko tässä on ollut omakohtaista kokemusta tai sitten vain taitavaa mielikuvittelua) Luettuani kohdan ”kun hevosen kova kallo mäjähti päin näköäni kuin purkukuula” lipsahti multa suusta jopa myötätunnosta pari kirosanaa. Itsekin joskus hevosen kallosta turpaan saaneena ei voi muuta kuin toivoa Niklakselle kivun pikaista hälvenemistä. Ja sitten vielä tuo käsi! Kuulostaa kuvailun perusteella ihan siltä, että olisi olkapää revähtänyt paikoiltaan? 😮 T. Tosi-luotettava nettilääkäri!

    Toivottavasti Barnum ei nyt vaan lähde säntäilemään autojen sekaan, vaan jollain ihmeellisellä eläimellisellä sisäisellä kompassilla löytäisi takaisin kotiin.

  • vastauksena käyttäjälle: Flidais ja varsat #8095

    Aamu
    Osallistuja

    Vaikkei kisat menneetkään ihan putkeen, niin pääasia että kokemus oli hyvä.

    Kuva varastaa kyllä huomion! Se on elävä ja kauniin sarjakuvamainen – kuten sun muutkin kuvat. Eniten pidän Flidan suloisen innostuneesta ilmeestä.

  • vastauksena käyttäjälle: Eira, joka ei ikinä kuitenkaan saa poikaystävää!! #8094

    Aamu
    Osallistuja

    Ihana-kamala Eira vauhdissa. :’D Tää oli viihdyttävä teksti lukea!

Esillä 25 viestiä, 1 - 25 (kaikkiaan 61)