Camilla

Kirjoitetut vastaukset

Esillä 25 viestiä, 1 - 25 (kaikkiaan 157)
  • Julkaisija
    Viestit
  • vastauksena käyttäjälle: Pikkujoulut 2022 #9144

    Camilla
    Valvoja

    Bhyää, yritän todella aktivoitua, mutta Camilla mukana ainakin jatkoilla ja tuo mukanaan avekkina Hopealinnan Jukin!

    Camilla (*) ja Pasi

  • vastauksena käyttäjälle: Vakava Vanhaniemi #8664

    Camilla
    Valvoja

    Kesäloma
    Mitä sää teet kesälomalla?” Hilma kyseli minulta.
    ”En mä tiiä yhtään. Oon vaan tehnyt sellasta työputkee, etten oo ees osannut ajatella mitään”, naurahdin.
    ”Lähtisit pois Pohjanmaalta. Tai hankkisit kesäheilan”, Hilma sanoi tomerasti.
    ”Mun ajatukset on jotenkin ihan väärässä ihmisessä. Oon mää kokeillu Tinderiä”, murahdin.
    ”Sun pitäs lähtee ulos. Kulutat aikaas vaan Eetun, Suden ja Jukin kaa, niin ihmekään. Kaks niistä on sun pomoja ja yks sun kämppis”, Hilma virnisti.
    ”Se Juki varsinkin. Sehän on sun isos pomos poikaki vielä.”

    Olin totellut Hilmaa ja lähtenyt pois Pohjanmaalta. Seisoin kiven päällä ja tuijotin kaukaisuuteen. En katsonut mitään tarkasti tai tiettävästi. Tunturit kumpuilivat edessä. Tai tuo yksi taisi olla luokassaan enemminkin vaara. Hätkähdin kuplivaan ääneen katsoen trangialla kattilan yli reunojen kiehuvaa puuroa.
    ”Hitto. Se palo pohjaan.”
    Osaksi nautin siitä, että puhuin ääneen eikä kukaan ollut kyselemässä, että mitä sanoit. Osaksi yritin ääneen puhumiselle piilottaa yksinäisyyden tunnettani.
    ”Heh, Vanhaniemi, mitä teet, jos tunnet olosi yksinäiseksi? Ratkaisu: Lähde vielä kauemmaksi ihmisistä.”
    Hieman toivoin, että olisin pyytänyt parasta ystävääni Hilmaa mukaan. Hänen kanssaan ei olisi hiljaista hetkeä, mutta tällä hetkellä en olisi uskonut sen vaivaavan. Toisaalta Susi olisi myös ollut hyvää matkaseuraa. Puhetta ei välttämättä olisi niin paljoa, mutta toisen huokuva läsnäolo. Tässä kohtaa olisin toivonut seurakseni vaikka koko matkan valittavaa Helloa. Milloin kengät hiertäisivät tai milloin olisi nälkä.

    Ulkona tuuli lujaa. Olin ollut varma, että lentäisin pian tuulen mukana. Istuin hirsirakenteisen erätuvan pirttipöydän ääressä ja tuijottelin ikkunasta ulos. Pieni lampi ja pari kitukasvuista puuta. Lavetilla makasivat pariskunta ja he hiljaa rupattelivat keskenään. Meidän sananvaihtomme oli luokkaa: Hei. Kuinka pitkä matkaa kulkemassa? Mitä näkynyt? Ja siinä se olikin. Toisaalta lohduttavaa, koska eilen en ollut nähnyt ketään. Naurahdin hiljaa itselleni. Kun pääsisin vain alas täältä, niin voisin taas suunnata jonnekin päin. Kolarista ei olisi pitkä matka Jällivaaraan. Matka etelässä Tampereelta Turkuun tuntui ikuisuudelta, mutta pohjoisessa kolme tuntia oli ihan kevyt matka. Halusinko minä oikeasti mennä moikkaamaan Gunnaria ja Markusta? Kyllähän minun oli heitä ikävä. Käynnistin kännykän ja vilkaisin ruutua. Hah, ei kenttää. En voinut päivitellä Leolle, että mitä kuului. Toisaalta hyvä puoli – sain omaa rauhaa. Arki oli niin hektistä ja tuntui kuin eläisin kuplassa. Huomasin yhtäkkiä vuoden vaihtuneen ja oli tulossa uusi syksy. Minä rakastin syksyä. Lämpimät päivät ja viileät illat. Kellertävät lehdet ja ruska-aika.

    Mieleni teki laittaa Jukille jotain. Kaikkein mieluiten olisin halunnut nähdä hänen virnistyksensä ja kuulla hänen äänensä. Ei, hitto. Camilla ei. Olin jo näpytellyt ruudulle: ”Hei, mitäs sinne? Mää en oo ainakaan vielä uponnut suohon.” Kumitin äkkiä sanat pois ruudulta ja suljin näytön. Hilma puhui totta: Leikin vaarallisesti itseni kanssa ja minun pitäisi keksiä jotain muuta. Olisikohan Kolarin seuduilla jotain yksinäistä poromiestä? Voisin siirtyä hevosista poroihin enkä minä ihan turha ollut käsistänikään. Ai niin, eihän täällä toiminut netti. Jos uppoisin suohon, huomaisikohan kukaan ja kauan siihen menisi?

  • vastauksena käyttäjälle: Steffe #8406

    Camilla
    Valvoja

    Jos tänään katsotaan raveja jalkapallon sijaan?
    ”Siellä tulis just Espanja-Brasilia-matsi samaan aikaan”, Susi murisi minulle sohvan nurkasta.
    ”Tän kerran, ravureiden Virtuaaliderby-finaali tulee vain kerran vuoteen ja nyt se tulee vieläpä suorana!” naurahdin popkornien poksuessa mikrossa.
    ”No jos tallennetaan se?”
    ”Miksei sit tallenneta se jalkapallomatsi?”
    ”No, ei se oo sama asia.”
    ”Niiinpä”, venytin sanaa. ”Pliis, Susi. Tän kerran. Lupaan tehä ruokaa viikon.”
    ”Mmm…”
    ”Leo sano, et siel on Markus ohjastamassa jotain hevosta.”
    ”Onks se Wäckelinistä vai?”
    ”Ei mitään hajua.”
    ”Leo vois kyl ruveta maksaa meille vuokraa.”
    ”Tarjoohan se aina pitsat tai ostaa jääkaapin täyteen ruokaa.”
    ”Niin, makkaraa ja kaljaa,” Susi muhahti.
    ”Jos hankitaanki kolmen huoneen asunto”, naurahdin.
    ”No johan se nukkuu sun huonees.”
    ”Lattialla ja vaan, koska sää aina melskaat aamuisin.”
    ”Et sää ikinä valita.”
    ”Mää en ookaan nii prinsessa.”
    ”Kuorsaatki niin lujaa”, Susi hymähti.
    Olisin heittänyt häntä vesilasillani, mutta en olisi kuitenkaan jaksanut siivota siruja, jotka tunkeutuivat listojen väliin.
    ”Meidän kyl pitäs hankkia uusi sohva”, vinkkasin Sudelle.
    ”Mikä vika tässä on?” Susi kysyi kummastuneena ja taputti vanhaa mustaa kolmen istuttavaa nahkasohvaa.
    ”Eihän se kaikkein mukavin ole.”
    Vastaukseksi Susi heitti minua sohvatyynyllä.

    ”Täällä lähti viimeinen lähtö nopeimmilla kylmäverisillä. Vauhtia niihin poppareihin!” Susi mylvi.
    ”Ei ne sen nopeampaa poksu”, mutisin vastaukseksi.
    Wäckelinissä oli monta nuorta hevosta, mutta voisihan olla, että Markus olisi ajamassa jotain vierasta hevosta. Leo oli kertonut, että Derbyn ensimmäinen ja toinen karsinta oli juostu Wäckelinissä. Sinänsä minua harmitti, että tieto oli mennyt ohitse korvieni. Olisin halunnut nähdä, kuinka Wäckelinin ravirata olisi täyttynyt autoista ja radalla olisi pyörinyt lupaavia juoksijoita. Olisiko Markuksen oma Bonnie juoksemassa finaalissa? Toisaalta se ei ollut kaikkein vauhdikkain hevonen. Markus oli suunnitellut sen laittamista tauolle. Istuin sohvalle Suden viereen ja etsin mukavaa asentoa.
    ”Hauska nimi. Herra Hips”, Susi naurahti lähdön voittajalle.
    ”Välillä tuntuu, ettei ravimiehillä ole yhtään ajatuksenjuoksua nimiä keksiessä.”
    ”Ne ovat kuitenkin jo itsessään viihdyttäviä.”
    ”Sitä en kiellä”, hymähdin.

    Lämminveristen finaali oli alkamassa. Hevosia tuli radalle ja kamera kuvasi rataa koko kehältä. Esittelykierros oli alkamassa. Siellä oli mukana isojen tallienkin hevosia. Oli Karolusta, Ninitraa, Aken ravitallia, Lily Trottersia…
    ”Missä se Markus on?” yritin tuijottaa ruutua.
    Kamera aina zoomasi esiteltävän hevosen kohdalle. Yhtäkkiä käsi takertui olkaani ja kynnet painautuivat ihooni. Katsoin häkeltyneenä Sutta ja sitten televisioruutua. Oma käteni pakeni suuni eteen.
    ”Onko se?”
    ”Voiko se olla?”
    ”Kyllä se on.”
    Pieni ilon kyynel tuhertui silmäkulmaani. Olin varma, että Gunnar oli myynyt sen pois. Siellä se nyt porskutti tutun ylpeän näköisenä kuin silloin, kun olin itse istunut sen kärryillä.
    ”Steffe”, Susi sai sen sanottua.
    ”Se, se on se.”
    Pyyhkäisin yksinäisen kyyneleen kasvoiltani. Minun Steffeni. Se oli televisiossa. Se oli päässyt karsinnoista finaaliin, ja nyt kärryillä istui hymyilevä Markus. Steffe oli lähdön nopein juoksija ennätykseltään, mutta en pitänyt sitä minään huomioiden Steffen heikon kauden keväältä. Osasin vain kuvitella, kuinka orilla oli menohaluja. Toivoin vain, että he pääsisivät ehjänä maaliin, vaikka nyt oli kova voittosumma tarjolla. 100 000 euroa. Otsonmäellä sillä summalla ostaisi jo hulppean omakotitalon isolla tontilla.

    Hevosia ohjattiin järjestykseen auton taakse. Steffe oli ulkoreunalla juuri siiven takana. Paikka saattoi olla hyvä tai huono. Markus on taitava kuski, uskottelin itselleni. Auto lähti kiihdyttämään ja hevoset sen mukana. Istuimme kuoleman hiljaisina Suden kanssa kuin aaveen nähneinä. Puristin käsiäni yhteen. Siinä hetkessä, kuinka ateisti olinkin, rukoilin hiljaa, että he voittaisivat. Kuinka makeaa se olisikaan? Virtuaaliderbyvoittaja 2021 Radical One Man Show. Matka oli totuttua pidempi. 2 600 pitkää metriä. Steffe oli huono pitkillä matkoilla. Se usein juoksi itsensä jo ensimmäisellä kierroksella väsyksiin. Näin Markuksen kasvoilta, minkälainen pidätteleminen hänellä oli orin kanssa. Steffe jäi juoksemaan kärkikolmikon taakse. Fiksua Markukselta. Antaa kärkihevosten väsyttää itsensä jo alussa, mutta pysyä mukana imussa. Toisessa mutkassa joku laukkasi. Olin varma, että se oli Steffe. Se kaikki olisi mennyt siihen, mutta ei. Se ravasi rytmikkäänä. Pari hevosta tippui kärjestä. Samassa joukossa juoksi neljä hevosta saavuttaessa toiselle kierrokselle. Siellä Steffe yhä oli. Kärjen mukana. Juoksi niin sulavasti. En ollut varma, olinko tunnistaa hevosta.

    Viimeinen suora häämötti. Ohjastajat kirittivät ajokkejaan. Olin varma, että Steffe tippuisi. Jos se juoksisi itsensä hienosti neloseksi. Ei hyytyisi niin, että joku pääsisi takaa ohi, ja pääsisi yhä hyville palkintosijoille. Yksi hevonen tippui hieman joukosta. Kaksi hevosta kiihdyttivät ja erkanivat kärjestä askelten lähestyessä maaliin.
    ”Rintarinnan taistelu. Kumpi voittaa? Monarch MacLily vai Radical One Man Show?” juontaja kuulutti televisiossa.
    ”Ei voi olla. Steffe taistelee ykköspaikasta.”
    Olin niin häkeltynyt ja jännittynyt, etten kyennyt istumaan. Seisoin kädet täristen ja katse tiukasti televisiossa. Sekunnit tuntuivat minuuteilta. Maa tumisi korvissani. Olisin hyvin voinut kuvitella itseni katsomon tai aidan vierelle. Hevoset juoksivat aivan vieretysten ja ylittivät maaliviivan.
    ”Voittaja turvan mitalla on Monarch MacLily…, toisena maaliin tulee Radical One Man Show ohjastajanaan Markus Vanhaniemi,…”, juontaja kuulutti.
    ”Kuuliks sää?” hypin riemuissani ja hyökkäsin Suden kaulaan. ”Steffe oli toinen!”
    ”Aivan huikeaa!” Susi sanoi yhtä häkeltyneenä.
    ”Steffe on Virtuaaliderbyn toinen, vaikka Gunnar sanoi, ettei siitä tule juoksijaa.”
    ”Se on!”
    ”Steffe juoksi 15,1! Se on kärkihevosten aikoja noilla matkoilla!”
    En oikein tiennyt, miten päin olla. Olin vain niin iloinen. Kaivoin kännykän ja soitin Markukselle. Olin varma, että ääneni tärisi. Tiesin, ettei hän vastaisi. Hän oli vasta matkalla varikkoalueella.
    ”Leo Markuksen kännykässä”, kuului vastaus.
    ”Leo! Se oli toinen!”
    ”Sää siis näit lähdön.”
    ”Mikset sää kertonut?”
    ”Et sää olis uskonut.”
    ”En oliskaan.”
    ”Onnittele Markusta ja Steffeä mun puolesta!”
    ”Mää onnittelen”, Leo hymähti.
    Istuin vain sohvalle ja tuijotin ruutua hämmentyneenä. Kylmäveristen finaalin esittely oli alkamassa. Minun Steffeni oli ollut oikeasti siellä. Se oli sijoittunut. Se juoksi. Se juoksi yhä. En edes tiedä, mihin kaikkialle olin sen kuvitellut.

    – –
    Tosiaan lähtö ollut jo 27.11., mutta minä tunnetusti olen aina ajoissa tekstieni kanssa.

  • vastauksena käyttäjälle: Vakava Vanhaniemi #8193

    Camilla
    Valvoja

    Ei tarvi vastata perään, ellei halua. Ajattelin vain tehdä kevyemmän esittelyn Camillasta. Ja joku muukin saa ottaa koppia, jos haluaa.

    Kuka lähtisi oluelle?
    Susi puristi tiukasti tyynyä sylissään ja seurasi katse tiukasti televisiossa olevaa ottelua. Hieman hymähdin hänen olemukselleen, mutta en voinut väittää, etteikö Suden jännittynyt olemus olisi tarttunut minutkin. Meidän muuttettua yhteen olin ensin tuhahdellut miehen jalkapalloinnostukselle, mutta ajan saatossa olin löytänyt itseni nojailemassa sohvatyynyä vasten olut kädessä ja hurraamassa sekä taputtamassa käsiäni yhteen matkien Sutta. Hän oli opettanut minulle, milloin kyseessä oli paitsiosta ja keiden joukkueita kannatti kannustaa. Olihan se kesällä ollut hienoa, kun Suomi oli päässyt mukaan pelaamaan EM-peleihin, vaikka ei siellä pärjännytkään.

    ”Lähtisit nyt käymään oluella Kontiolassa. Mää voin vaikka tarjota sulle cokiksen”, yritin houkutella Sutta mukaani itse juodessani jo kolmatta olutta.
    ”En mää jaksa. Pitää huomenaamulla ratsastaa Biffellä”, Susi pilasi tunnelman.
    ”Ei meiän tarvi olla myöhään”, katsoin häntä anovasti.
    ”Pyydä Helloa mukaan. Sentään Leo ei ole täällä meidän sohvalla punkkaamassa”, Susi hymähti.
    ”Laitoin jo Hellolle viestiä, mutta ei se vastaa. Soittelee varmaan kitaraa tai jotain. Leo on jossain ravihommissa Keski-Suomessa”, murahdin.
    ”No mitäs Hopealinnan porukka? Saga tai se Juki?” Susi ehdotti pitäen katseensa tiukasti kiinni television ruudussa.
    ”En mää niitä kehtaa. Pitää mua vielä ihan juoppona.”
    Susi ei vastannut mitään.

    Yritin saada jonkun mieleeni. Hopiavuoren porukasta melkein puolet taisi olla alaikäisiä – Eira ja Santtu ainakin. Uudet tulokkaat Ea ja Aamu ainakin olivat – tietääkseni. Almasta, Hannahista ja siitä violettitukkaisesta en tiennyt. Kokeilin soittaa Hellolle, mutta toisessa päässä tuli vain tuttu luru: Numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä. Eetu ei lähtisi. Sen tiesin jo valmiiksi. Hyvä, jos hän uskalsi jättää tallia sen verran vastuulleni, että kävi Jussin kanssa kisaamassa, niin vielä, että hän lähtisi minun kanssani oluelle. Outia, Tiitusta tai Heliä en ollut hetken aikaan nähnyt. Kaverini Hilma ja Rikukin olivat Rasmuksen kanssa käymässä anoppilassa. Minulla ei ollut mitään hajua, käyttivätkö edes Marshall, Noa tai Janna alkoholia. Kuinka tökeröä olisi, jos Hopiavuoren tallimestari pyytäisi jota kuta hevosen omistajaa istumaan paikalliseen kanssaan?

    Inaria tai Milania ehkä uskaltaisin pyytää, mutta siitä lähtisivätkö he, sitä en tiennyt enkä uskaltanut arvata. Kenet olin tuntenut pisimpään? Kenet uskaltaisin pyytää mukaan ilman, että oma imagoni särkyisi? Mieleeni nousivat Nelly ja Sonja, vaikka en ollut jutellut heidän kanssaan pahemmin kahvipöydässä käytyjen keskusteluiden lisäksi. Päätin heittää idean kehiin ja kirjoitin heille viestin. Lähetin varovaisen viestin myös Inarille.

  • vastauksena käyttäjälle: Pikkujouluiset glögikisat 2021 #8174

    Camilla
    Valvoja

    Pasilla ei tainnut olla hoitajaa, joten yksilö- ja ryhmäkilpailuun:
    Camilla – Pasi

  • vastauksena käyttäjälle: Steffe #8016

    Camilla
    Valvoja

    En tiedä, kuuluuko tämä tarina tänne, mutta oli silti kerrottava pois. Kuitenkin höllästi Camillaan liittyen. Ja tätä ei tosiaan tarvitse kommentoida!

    Gunnarin kertomaa:

    Pullaaja
    Ori hörähti ja katsoi uteliaana tarhan reunalla roikkujia. Se heilautti häntäänsä ja ravasi toiseen päähän tarhaa. Sen askeleet olivat korkeat ja suurehkot. Olihan se komea näky. Mustanruunikko, jonka lihakset uhkuivat voimaa jokaisella ottamallaan askeleella.
    ”Hitto, mikä sillä on”, Gunnar murahti vieressä seisovalle Markukselle, joka oli hetki sitten näyttänyt kuin olisi ollut peura ajovaloissa.
    ”Harmi, kun hevosille ei tehdä samanlaisia mielenvikatutkimuksia kuin ihmisille”, Markus huokaisi.

    Steffe oli korskunut tallin käytävällä ollessaan. Se oli saapunut kesälaidunkauden jälkeen takaisin Wäckeliniin. Sen valmennuksesta muualla ei ollut ollut hyötyä. Oli se yhden ykkössijan juossut vieraan kuskin ajamana, mutta niin se oli juossut aikaisemminkin. Mitään kehitystä ei ollut huomattavissa. Se oli ollut jopa rauhallisempi vielä Camillalla ollessaan. Se tepsutteli rauhattomana ja heilutti päätään. Gunnar auttoi Markusta valjastamaan Steffeä ja yritti varoa varpaitaan.
    ”Turvakengät varmaan pitäisi hankkia”, Gunnar naurahti.
    Ulkona Markus piteli Steffeä paikallaan samaan aikaan, kun Gunnar kiinnitti kärryt Steffen valjaisiin. Markus oli kokenut ravimies, mutta Steffe pyrki eteenpäin voimalla, että hyvä, jos Markus sai sen pidettyä aloillaan. Ei auttanut kuin sitoa se paikoilleen ja valjastaa yhdessä tuumin.

    Radalla Steffe puski eteenpäin kuin hyöryjuna. Siitä ei näkynyt, että eilen olisi tehty samanlainen hikilenkki. Yleensä ravurille riitti kolme ajoa viikossa, mutta tämä oli jo Steffen kolmas peräkkäin. Jos sitä ei ajanut, sitä sai olla hakemassa kylän raitilta. Steffeä ei pidätellyt puuaidat tai sen pahemmin sähköt. Orilla oli suorat kuolaimet, joiden ajatteli pehmentävän ohjasotetta suuhun. Steffe vain löi leukansa lukkoon eikä toppuutellut vauhtia Markuksen pidätyksistä huolimatta. Oli todettu, ettei Gunnar tai hänen lapsenlapsensa Linnea istuutuisi Steffen kärryillä. Leon tai Markuksen käsissä se vielä pysyi jotenkin. Gunnarin mielessä oli käynyt iskeä kovempaa kuolainta tai kitarautaa hevosen suuhun, mutta hän uskoi siitä olevan vain enemmän haitaksi. Jos hevonen ei juossut kunnolla, niin sitten se ei juossut. Oli kokeiltu kiintomartingaalia, pehmeämpää puoltajankuolainta, leikkiketjua kuolaimessa ja niskasekkiä. Mistään ei tuntunut olevan hyötyä. Tai jos yhdellä kerralla oli ollut, niin seuraavan kerran Steffe taas pullasi.

    ”Mitä sitä niin sitä hevosta murehdit? Myyt jollekin toiselle tai pistät makkaraksi”, Linnea ihmetteli ukiltaan.
    ”Ei siitä meetvurstia voi tehdä”, Gunnar totesi pyöritellen partaansa sormien välissä.
    ”Johan se repi isää taas kolme kierrosta vain rataa ympäri”, Linnea tiuskaisi hieman ärsyyntyneenä.
    ”Mmm”, Gunnar mutisi.
    ”Steffe on vielä jonkun kohtaloksi joku päivä”, Linnea vain kimmastui yhä enemmän.
    ”Camilla ei antaisi minulle anteeksi, jos saisi tietää syövänsä Steffeä aamupalaleipänsä päällä”, Gunnar murahti.
    ”Mitä väliä Steffellä tai Camillalla on? Jos ei juokse, niin ei juokse”, Linnea tiuskaisi nousten pöydästä ja poistuen huoneesta ovet paikkuen.
    ”Jos vain tietäisit”, Gunnar murahti hiljaa.
    Linnea ei ollut perinnyt isänsä rauhallisuutta, vaan äidinsä kunnianhimoisuuden. Nainen oli vielä liian nuori ymmärtämään, miksi tallia ei voinut vain täyttää voittoa juoksevilla hevosilla. Jokainen hevonen tai ihminen, joka astui Wäckeliniin pihalle, löysi heti paikkansa Gunnarin sydämestä.

    Gunnar hieraisi partaansa ja kohaisi asentoaan. Hän muisti täydellisesti sen sateisen kesäpäivän, kun nuori vielä alaikäinen Camilla istui hänen ja hänen vaimonsa Lotan talon edessä. Gunnar oli yrittänyt kysyä Camillalta kaikkien mustelmien alkuperää, mutta Lotta oli hätyyttänyt häntä olemaan hiljaa ja ohjattanut tärisevän naisen keittiöön istumaan. Ensin Camilla ei halunnut puhua, vaan mieluummin auttoi tilan töissä ja leperteli eläimille. Gunnar oli ajatellut soittaa Camillan äidille tai edes Markukselle, jos kukaan tiesi mitään, mutta Lotta oli käskenyt hänen antaa tytölle aikaa. Päivien kuluessa ja mustelmien hälvetessä Camillan kasvoilta hän alkoi myös puhumaan. Kertoi illan tapahtumista ja kuinka oli matkustanut Ruotsiin junalla ja liftaten. Lotta oli puristanut tiukasti itkevää tyttöä, ja Gunnar oli vain seisonut paikoillaan häkeltyneenä. Hänen olonsa oli niin tyhmä. Miten ei voinut olla tajunnut mitään 17 vuoteen, vaikka Camilla kävi joka vuosi kesäisin ja jouluisin. Illalla Camillan ollessa jo nukkumassa Gunnar kirosi itseään ja maailmaa Lotan kuunnellessa ja lohduttaessa häntä. Hänen vaimonsa silmissä kiilsi sama kipu, jota hän ei vain sanonut ääneen. Kaksikko ymmärsi toisiaan sanomattakin. Hetken mies toivoi, että saisi edes hetkeksi vaimonsa takaisin. Lotta kertoisi, mitä hänen pitäisi tehdä. Ei hän sitä osannut yksin tehdä.

    Gunnar nousi tuoliltaan ja palasi takaisin aidalle, jossa oli aikaisemmin seisonut Markuksen kanssa. Steffe ravasi aidalle tyytyväisen näköisenä ja hamuili vanhan miehen kättä.
    ”Mikset voisi vain juosta? Olla Camillan tuki ja turva? Ei tarvitsisi edes juosta lujaa. Olisit vain rauhallisempi etkä ryöstäisi joka pirun kerta”, Gunnar murahti hevoselle, vaikka ei oikeasti osannut olla sille vihainen.
    ”Sinun oli tarkoitus olla minun anteeksipyytöni Camillalle kaikesta. Miten olinkaan aina niin typerä? Lähetin hänet junaan, vaikka Camilla ehdotti, jos voisi olla vielä viikon. Sinun oli tarkoitus viedä hänet tähtiin”, Gunnar avautui hevoselle, joka katsoi tummanruskeilla silmillään takaisin.
    ”Mitä me tekisimme? En minä sinua makkaratehtaalle vie, vaikka Linnea uhkailee. Eikä sinua voi kenellekään muullekaan myydä. Vievät sinut itse makkaraksi.”
    Steffe painoi päänsä Gunnarin syliin. Mies hieraisi kosteaa poskeaan.
    ”Mikset voisi näyttää kaikille tätä puoltasi? Vihaisivat sinua vähemmän. Tajuaisit, kuinka kiltti osaatkaan olla. Ettet sinä tahallasi ketään revi ympäri ravirataa”, Gunnar rapsutti oria otsatukan alta.
    ”Nythän sen minä keksin!” Gunnarin silmissä välähti.
    Hän taputti Steffeä tarjoten sille pienen herkun ja kuin juoksujalkaa kiirehti takaisin kohti taloa.

  • vastauksena käyttäjälle: Vakava Vanhaniemi #7933

    Camilla
    Valvoja

    Tekstit tulevat hitaasti, mutta varmasti. Tää on osa Camillan ja Leon lomaa.

    Risto Reipas ja Pikku Myy
    ”Hei Camilla! Maailma kutsuu”, Leo napsautti sormiaan kasvojeni edessä.
    ”Mjoo”, tuhahdin miehelle.
    ”Kaikki ok?” Leo katsoi minua kysyvänä.
    ”On, on. Mää en nyt vaa jaksa”, murahdin.
    ”Onks sulla krapula?” Leo naurahti.
    ”Todellakin”, väläytin hymyn kasvoilleni.
    Leo vetäytyi omalle paikalleen sohvalla istumaan. Oikeasti olisin halunnut, että hän olisi kiskonut minut kainaloonsa ja silittänyt tukkaani. Kertonut, kuinka hyvä kaveri olin ja etten ollut ihan sysipaska ohjastaja. Mieleni makasi jossain pohjattomuudessa.
    ”Siel tulis Simpsonit”, Leo tokaisi.
    Nyökkäsin hänelle ja yritin parhaani mukaan purra hammasta yhteen, ettei pisarat valuisi kastellen poskeni.
    ”Käyn tupakalla.”

    Istuin penkillä. Tuuli puhalsi kylmästi järven rannassa. Edes jokin tunne. Jätin takin tarkoituksella naulakkoon. Halusin tuntea jotain, mikä veisi pahan olon pois. Savu tunki keuhkoihin ja oli pakko yskäistä. Käsikarvani olivat kanan lihalla. Mieleni teki hieman täristä. Oli hetki, kun vain olisin halunnut vajota syvään kuoppaan. Tai sanoa itseni irti. Aloittaa joltain ihan uudelta sivulta.
    ”Mitä sää täällä vieläkin istut? Säähän jäädyt”, Leo ihmetteli kietoen viltin olkapäideni ympärille.
    Heräsin horroksestani ja huomasin polttaneeni ketjussa puoli askia tupakkaa.
    ”Sun pitäs lopettaa”, Leo sanoi istuutuen viereeni.
    ”Poltathan sääkin”, törppäsin miehen idean hänen kaivaessaan itselleen savuketta askistani.
    ”Sää oot kolme kertaa pahempi”, Leo naurahti minulle. ”Mietiks sää Steffee?”
    ”Sitäkin.”
    ”Sun pitäis puhuu Gunnarin kaa. Tai puhuisit mulle. Tai jollekin ammattilaiselle”, Leo yritti.
    ”Ai mistä?”
    ”Et sä oo Camilla yksin.”
    ”Välillä se tuntuu vaa siltä.”
    ”Onhan sulla Susi? Ja Hopiavuoren porukka?” Leo lohdutti.
    ”Mmm.”
    ”Ja hei on sulla mut, Markus ja vaikka ketä!”
    ”Sää oot aina nii kaukana”, tökkäsin miestä kylkeen.
    ”Siihen liittyen mulla oliskin sulle yllätys”, Leo vinoili.
    ”Aijaa, mikä?” uteliaisuuteni hieman heräsi.
    ”Selviää, kun vain istut autoon.”
    Leo hymyili minulle leveästi. Hymy oli huomattavissa hänen silmissään. Se leikki pupillin reunalla. Hän kietoi kätensä minun ympärilleni ja veti lähemmäksi. Lämpö hehkui hänestä. Hitto, että ihailin häntä ja hänen elämän asennettaan.
    ”Risto Reipas”, en voinut olla hymyilemättä.
    ”Ai oonko mää hullu, jolla on mielikuvituskavereita? Sä oot ihan selvä Pikku Myy. Aina uhoomassa”, Leo sekoitti tukkaani.
    Hyvä olo lämmitti sisältä. Pimeys ja pohjattomuus katosivat.
    ”Jos mää oonkin sun mielikuvitusta”, hymähdin miehelle.
    ”Sit mää oisin iha sekaisin. Ei Muumeja voi sekoittaa Nalle Puhiin.”
    ”Sää oot kyl ihan perseestä”, virnistin Leolle.
    ”Ja sun pitäis ymmärtää, että virnuilu pukee sua hyvin.”

  • vastauksena käyttäjälle: Vakava Vanhaniemi #7806

    Camilla
    Valvoja

    Nää Camillan lomapäivätarinat on niin erillisiä ns. Hopiavuoresta, ettei näitä tarvitse kommentoida. Haluan vain julkaista nämä kaikkien luettavaksi.

    Lomapäivä number one

    Lomapäivä number one part two
    ”Mitä me Keski-Suomessa?” katsoin uteliaana Leota, joka yritti pitää kasvonsa neutraalina.
    ”Eilen juhlistettiin sun valmistumista hevosenhoitajaksi, niin tänään voidaan juhlistaa sun alkavaa koulutusta ravivalmentajaksi. Hitto, meistähän tulee kollegoja”, Leo virnisti.
    ”Mää oon alottanu jo kuukausi sitten”, totesin miehelle, joka kiihdytti auton satasen vauhtiin.
    ”Mutta ollaanko me kohotettu maljaa sen kunniaksi? Ei. Ja mulla on tänään pieni testi, joka haastaa sua sun tulevassa koulutuksessa”, Leo myhähti.
    ”Mikä testi?” ihmettelin.
    ”Tuttu soitteli ja pyyteli apua”, Leo yritti olla salaperäinen.
    Ohjasin silmäni miehen tummista suortuvista tietä kohti. Matka siis olisi pitkä. Tai lyhyt, jos vertasi automatkaa Jällivaaraan.

    Lähenimme mapsin mukaan Leon antamaa osoitetta, ja mielenkiintoni heräsi huomatessani, että laitumella käyskenteli puoliverisiä ja olin tunnistavani joukosta vuonohevosen. En tiedä, mitä olin odottanut, mutta saapuessamme pihaan totesin, ettei vastassa ainakaan ollut tyypillinen ravitalli. Mieleeni nousi enemmän Hopiavuoren tyylinen sekalainen joukko hevosia. Leo parkkeerasi auton trailerin viereen ja oli jo nousemassa autosta. Olin ymmälläni, koska en tiennyt, mitä pitäisi sanoa. Hiljaa nousin autosta ylös.
    ”No, tuutko sää?” oli ainut, mitä Leo sanoi minulle naurahtaen.
    Nyökkäsin miehelle ja seurasin häntä tallia kohti. Leo käveli itsevarmana eteenpäin eikä minulle jäänyt vaihtoehtoja. Tuuli puhalsi ulkona ja sekoitti tukkaani. Minun oli vedettävä se niskan taakse nutturalle, mutta silti pari hiussortuvaa tanssi silmieni edessä.
    ”Heippa”, kaikui naisen rauhallinen ääni tallin käytävällä hänen kävellessään meitä vastaan.
    ”Moro, kaveri soitti ja sanoi, että sulla on ponin kanssa ongelmia”, Leo hymähti naiselle. ”Leo Elmeranta.”
    Ponin? Ongelmia? Olivat ainoat, joita sain lauseesta poimittua. Yritin laskea yks plus yks siinä onnistumatta. Nainen kätteli ensin Leoa ja sitten minua.
    ”Mari. Ja joo, Stoffen raviura on hieman tahmea tällä hetkellä, enkä itse keksi, mikä voisi olla ongelmana”, nainen esitteli itsensä ja asiansa.
    Nyt ymmärsin enemmän.
    Vastassa meitä odotti käytävälle jo valmiiksi suittu uteliaan näköinen pörröinen poni. Olin jopa hetken odottanut shetlanninponin olevan vastassa, mutta siinä seisoikin itselle rotuna tuntemattomampi russ. Stoffe tapitti meitä ruskeilla silmillään tumman otsatukkansa alta.
    ”Stoffe on kiltti vaikkakin orimainen, mutta vieraanvarainen”, Mari kertoi.
    Tiedä sitten enemmän minulle vai Leolle. Siitä toteamuksesta uskalsin rauhallisdsti lähestyä pientä ponia ja salaa annoin sille herkun. Stoffe ravisteli kaulaansa hieman levottomana turhan seisomisen takia. Toinen oli vain niin suloinen. Hetken jo mietin, että olisiko se mahtunut Leon takapenkille.
    ”Oliko tässä rata lähellä, jos voitaisiin siellä käydä katsomassa pojan juoksua?” Leo höpisi naiselle pörröttäen ponin harjaa.

    Äkkiä poni oli varustettu siloihin ja sillä oli kevyet ravikärryt perässä. Yhtäkkiä Marin ja Leon katseet osuivat minuun.
    ”Joko mennään?”
    ”Mennään vaan.”
    ”Sää oot ohjastamassa”, Leo myhähti minulle.
    ”En mää ikinä ponia ajanut”, hätkähdin hereille ajatuksistani.
    ”Sen kyydissä ei ole yhtä hurjaa kuin lämminverisen, mutta on se pienelle ponille kova vauhti”, Leo naurahti minulle taputtaen selkääni ja heittäen kypärän käsiini. ”Sitä paitsi Stoffe väsyy jo ekalla kierroksella, jos minä istun sen rattaille.”
    Hymähdin Leolle ja kiristin kypärän päähäni. Se oli hieman iso, mutta ajaisi asiansa. Ei kai Stoffe käsistä lähtisi.
    Ohjasin Stoffen rataa kohti Marin ja Leon kävellessä meidän edellämme rupatellen. Stoffe otti matkalla pari pientä raviaskelta ja jouduin toppuuttelemaan sitä hieman.
    ”Kohta mennään, poika”, hymyilin orille hiljaa.

    ”Ottakaa ensimmäinen kierros rauhallisesti lämpöjä äläkä päästä sitä vielä puurtamaan. Otetaan toinen puolikierros hieman vetoja ja puolet rauhallisemmin. Kolmannella voit ottaa vetoja”, Leo ohjeisti, ja vastasin hänelle lipankohautuksella.
    Kypärä oli vajota silmieni päälle, mutta korjasin sitä taaksepäin. Stoffe oli rauhallinen ja kuin odotti minulta, mitä tekisimme. Se oli hyvää vaihtelua yli-innokkaille lämminverisille, joota joutui pidättelemään nyrkit puristettuina. Annoin ponin tallustaa ensimmäisen suoran ja kaarteessa maiskautin. Stoffe nosti rauhallisen ravin. Rata toimi harjoitusratana eikä ollut yhtä pitkä matkaltaan kuin viralliset raviradat.
    ”Nyt, kun tulette kolmannelle kierrokselle, niin otetaan volttilähtö. Saadaan poni kuin toimimaan oikeassa lähdössä. Vetoponi vain puuttuu”, Leo naurahti.
    Mari kaivoi taskustaan sekuntikellon. Leon ääni kajahti ilmassa kuin ravilähdössä mikrofonissa kuuluva ääni. Olin varma, että sanat tulivat Leon suusta kuin automaationa. En edes tiennyt, kuinka monta volttilähtöä hän oli kerennyt ajamaan uransa aikana. Hänelläkin ikää oli kuitenkin vasta 25. Voltilta suoralle ja lähtö onnistui. Stoffe lähti ponnekkaasti liikkeelle. Minua hymyilytti orin pienet tikittävät askeleet ja kerkesin keräämään enemmän ajatuksia ennen ensimmäistä mutkaa. Steffen kyydissä oli koko ajan oltava hereillä, mutta Stoffen rattaille tuntui, että kerkesin enemmän laskelmoimaan matkaa. Stoffe jaksoi painaa eteenpäin eikä se himmaillut vauhtiaan. Orin kestävyydessä siis tuskin oli vikaa. Saavuimme viimeiselle suoralle ja myötäsin ohjia maiskattuen samalla. Stoffe pidensi hieman kaulaansa ja sen raviaskeleet koppusittavat maata hieman lennättäen hiekkaa päälleni. Siristin silmiäni ja keskityin kuvitteellisen maaliviivan ylittämiseen.
    ”Ei mikään pilattu aika ole.”
    Kuulin Marin ja Leon toteavan yhteen ääneen meidän jatkaessa takakaarteeseen. Annoin Stoffen painaa vielä hieman matkaa ennen kuin hidastin sen vauhtia kiitoravista rauhallisemman ravin kautta käyntiin. Käänsin orin ja ohjasin sen kohti Maria ja Leoa, jotka nojailivat aidan viereen.

    ”Stoffe juoksee hieman etupainoisena. Etujalkojaan se käyttää hyvin, mutta takajaloista puuttuu tietty ponnekkuus, jolla se saisi enemmän vauhtia ja tasapainoa juoksemiseen”, Leo seposti Marille.
    Nyökyttelin ymmärtäen, mitä Leo haki takaa.
    ”Se on myös herkkä avuille, joten nivelkuolaimen tilalla voisi kokeilla suoraakuolainta, joka voisi olla pehmeämpi sen suulle”, totesin ja sain Leolta hyväksyvän nyökkäyksen.
    ”Sille voisi kokeilla painopitseja etujalkoihin, jos se sen avulla yrittäisi käyttää takapäätäänkin vahvemmin”, Leo lisäsi.
    ”Me ratsastetaankin, niin siinä voisi samalla yrittää harjoitella enemmän takapään vahvistamista”, Mari totesi niin itselleen kuin meille.
    ”Juurikin näin”, Leo hymähti taputtaen käsiään yhteen.

    Istuimme autossa, ja Leo kaarsi autollaan takaisin kohti maantietä.
    ”No miltä tuntui?” Leo katsoi minuun kysyvästi.
    ”Se oli itseasiassa hauskaa”, naurahdin. ”Jos alkaisinkin ajamaan poneja.”
    ”Kultaseni, sää alat olla kohta liian vanha siihen hommaan”, Leo naurahti minulle iskien silmää.
    Pyörittelin päätäni ja naurahdin itsekin.
    ”Minne sitten?” katsoin miestä kysyvästi.
    ”Ooks ikinä käynyt meidän perheen mökille? Se, mikä on Päijänteen rannalla”, Leo myhähti.
    ”Oothan sää siellä joskus pippaloita pitänyt”, totesin Leolle.
    ”Kaupan kautta?”
    ”Kaupan kautta.”

  • vastauksena käyttäjälle: Vakava Vanhaniemi #7804

    Camilla
    Valvoja

    Lomapäivä number one
    Käsi makasi kylkeni päällä. Käännähdin ympäri ja katsoin nukkuvaa miestä. Nostin varovaisesti käteni ja hitaasti kuljetin sen miehen kasvojen eteen. Nappasin miehestä hellästi nenästä kiinni ennen kuin vedin käteni nopeasti pois. Käsi nousi kylkeni päältä, ja mies veti sen kasvojensa päälle niitä suojellakseen.
    ”Antasit ihmisen nukkua rauhassa.”
    ”Onks sulla krapula?” naurahdin hieman ivallisesti.
    ”Sää juotit sitä tahtia viiniäsi mulle ja mikä se ukko oli, joka tarjosi paukkuja Kontiolassa”, Leo murahti ääni käheänä.
    ”Miks sää oot mun vieres?” katsoin miestä kysyvästi.
    ”Teiän sohva on aivan liian lyhyt mulle ja yritin ehdottaa Oskarille, että voisin olla pikkulusikka, mutta se ei lämmennyt mun ehdotukselle”, Leo virnisti vinosti.
    ”Pysyisit sit edes omalla puolellasi”, murahdin hiljaa miehelle heittäen tyynyn väliimme.
    ”Sää oot oikea prinsessa jo herätessäs”, Leo hymähti katsoen minua silmiin. ”Tähän vois oikein tottua.”
    ”Susi ei ikinä suostuis, että muuttaisit meille”, naurahdin hieman ivallisesti.
    ”Hei, muistinhan mää onnitella sua eilen valmistumisesta”, Leo hymähti sekoittaen ruskeaa tukkaa.
    ”Joojoo, varmaan sata kertaa. Mee nyt siitä, että voin pukea päälle.”

    ”Tiesiks sää, et mää olin joskus teininä ihan lääpälläni suhun?” töksäytin yhtäkkiä vilkaisten vienosti Leoa.
    ”Täh? Ai sinä minuun?” mies yskähti melkein tukehtuen ruokaansa.
    ”Kaikki varikon likat olivat kateellisia mulle, kun sain hoitaa sun ajokin ja käyttää sen jäähdyttelykierrokselle. Oisit sillon nähnyt niiden naamat, kun ison lähdön voitettuasi otit mut kärryille viereen istumaan tuuletuskierrokselle. Heidän naamansa olivat melkein vihreät”, hymyilin muistellen.
    ”Mitä sitten tapahtui?” Leo kysyi.
    ”Lähdin armeijaan ja tapasin Viljamin”, hiljenin hieman.
    ”Oliks se jotenkin charmikkaampi kuin minä vai?” Leo katsoi kulmat koholle.
    ”Sun charmikkuudelle ei voi kukaan mitään – edes tuo mäkkärin myyjä”, hymähdin Leolle.
    ”Ei se huonomman näköinen ole”, Leo vilkaisi myyjää nopeasti.
    ”Mee pyytään siltä numeroa. Ei minua haittaisi, vaikka olisit enemmänkin Etelä-Pohjanmaan suunnalla”, virnistin posket kipeinä hymyilystä.
    ”Voi, kuule pieni prinsessa, pyydät vain, niin minä saavun valkealla ratsullani”, Leo hymyili minulle leveästi hieman kumartaen kuskin paikalla.
    ”Ehkä sää et olekaan enää niin charmikas.”
    Leo katsoi minua loukkaantuneena.
    ”Itse asiassa mulla on täksi päiväksi sulle pari yllätystä, tai vähän itsellekin”, Leo taputti minua reidelle.
    ”Mennäänks me syömää hienosti Roomaa ja lennetään ihailemaan Eiffeliä Pariisiin? En oo laittautunut tällästä varten”, naurahdin.
    ”Voi kultaseni, me lähetään Keski-Suomeen ja näytät erittäin hyvältä”, Leo totesi sipaisten poskeani.
    ”Lopeta jo, ei sun charmis enää pure muhun”, murahdin miehelle hiljaa.
    ”Sää punastuit.”
    ”Enpäs.”
    ”Minkävärinen on paloauto?”

  • vastauksena käyttäjälle: Wanda #8681

    Camilla
    Valvoja

    Wau, miten hieno kuva ja tykkään sun tyylistä piirtää! Lyhyt kertomus kuvan alla avaa hyvin kuvan tilannetta ja tilanne on helppo ajatella ajatuksista sarjakuvamaisesti.

  • vastauksena käyttäjälle: Tallipäiväkirja 2022 #8680

    Camilla
    Valvoja

    Vitsit, tykkään Marshallin hahmosta! Tottakai Nikkekin on ihana. Marshall on yleensä heistä se hiljaisempi, rauhallisempi, mutta se, miten kauniisti hän ajattelee Nikestä tai tässä tarinassa Ellistä. Miehestä huokuu tietynlainen onnellisuus ja tykkään miehistä parina, koska tasapainottavat omalla tavalla toisiaan. Ja miten arkisesta tarinasta on saatu niin tarttuva ja kiva lukea.

  • vastauksena käyttäjälle: Tallipäiväkirja 2021 #8410

    Camilla
    Valvoja

    Oma reaktioni oli melkein sama kuin tarinan Camillalla, mutta hyppäsin enemmän riemusta. Ihanaa, että Outi on tullut edes hetkeksi takaisin ja toivottavasti pidemmäksi aikaa. Hän on aina tervetullut takaisin.

    Varmasti Outista on outoa olla takaisin. Niin tuttua, mutta silti vierasta. Ainakin sama möreä tallimestari on vielä! Tiedä sitten, oliko Outin toiveissa törmätä ensimmäisenä Camillaan vai ei.

  • vastauksena käyttäjälle: Vieraiden spinnarit #8409

    Camilla
    Valvoja

    Kaikki Hopiavuoren hahmot ovat mun lemppareita, mutta kyllä Chai aina nousee joukosta omalla tavallaan! Minäkin kikatin lukiessani ja palasin aina kappaleen alkuun ja luin tekstin uudelleen. Ihana Chai ja toisaalta ihanaa lukea hänestä niin paljon avautuneempana, vaikka humalassa onkin.

  • vastauksena käyttäjälle: Sonjan päiväkirja #8408

    Camilla
    Valvoja

    Olen sanonut tämän monta kertaa ja sanon yhä. Se, että miten Sonja on aina niin järkevä ja tasapainoinen. Vaikka olisi sitten salasuhde Harrin tietämättä. Kaksi vuotta on pitkä aika heidän erilleen ja sille, että ei näe aina kuin haluaa. Erot toisista on pitkiä ja yhdessä oloajat lyhyitä. Onneksi Sonja osaa arvostaa niitä eikä ole eron takia Harria lemppaamassa. Vaikka toisaalta, jos salasuhdetta on mahdollista tavata viikoittain, voiko se pysyä neutraalina. Vaikka hahmoina Camilla ja Sonja eivät ole kaikkien lähimpiä, ajattelen toisinaan, että Sonja on se täti, jota Camillalla ei koskaan ollut!

  • vastauksena käyttäjälle: Vain Ean elämää #8407

    Camilla
    Valvoja

    Tykkään niin lukea sun tavasta kirjoittaa aivan kuin edellinenkin tarina! Kisun ja Ean välit ovat sydämelliset, ja haluan heistä lukea lisää, mutta myös tulevasta vauvasta sekä Ean ajatuksista siitä, että hänestä tulee isosisko. Eiran ja Inarin ajatukset pikkusisaresta olivat erilaiset, mutta miten Ea suhtautuu tulevaan sisarukseen? Ja Outi hyvin kiteytti omat ajatukseni Ean äidistä ja hänen toiminnastaan. Tästäkin haluan lukea lisää.

  • vastauksena käyttäjälle: Lentopalloilua tiistaisin klo 18-19 #8218

    Camilla
    Valvoja

    Huippua! Ei haittaa ollenkaan. Ehkä Inarin angstauksen seurauksena asia nousee esille ja lentopalloa ruvetaan taas järjestämään sen seurauksena.

    Ja pitää ottaa koppia tarinoita varten Chaista, Sudesta ja Milanista.

  • vastauksena käyttäjälle: Lentopalloilua tiistaisin klo 18-19 #8213

    Camilla
    Valvoja

    Rasmus on tervetullut!

    Haluavatko vielä Sonja, Inari, Hello, Herman ja Tiitus jatkaa mukana?

  • vastauksena käyttäjälle: Lentopalloilua tiistaisin klo 18-19 #8212

    Camilla
    Valvoja

    Huippua, Marshall ja Niklas huolitaan molemmat joukkoon!

  • vastauksena käyttäjälle: Lentopalloilua tiistaisin klo 18-19 #8211

    Camilla
    Valvoja

    Kyllä pyörii tai jos ei ole pyörinyt, niin laitetaan uudestaan pyörimään! Santtu ja Saga ovat molemmat tervetulleita 😄

  • vastauksena käyttäjälle: Sonjan päiväkirja #8103

    Camilla
    Valvoja

    Minä pidin tästä aivoklimpistä. Sonja on aina ollut sellainen ihminen, jota Camilla on katsonut ylöspäin. Niin tyyni ja tasapainoinen. Tuntuu, että mihin nainen ikinä ryhtyykään, hän sen myös taitaa.

    Kaikkihan me varmasti tykätään tosi paljon Harrista, mutta mun mielestä tämä on todella erilainen juonen käänne Sonjan kohdalla, mikä tekee siitä myös mielenkiintoisen. Kukapa meistä ei pitäisi draamasta? Sonja on järkevä tässäkin tekstissä ja joutuu hieman ehkä punnitsemaan myös omia arvojaan, mutta odotan mielenkiinnolla, mitä tässä tapahtuu. Voiko seksisuhde pysyä vain seksisuhteena?

  • vastauksena käyttäjälle: Aamu Rauhala #8102

    Camilla
    Valvoja

    Joka Aamun tarinan jälkeen ihastun tyttöön vain yhä enemmän. Pidän sun tavasta kirjoittaa ja siitä, miten osaat kirjoittaa niin arkisista kuin ei-arkisista asioista hyvin!

  • vastauksena käyttäjälle: Biffe #7947

    Camilla
    Valvoja

    Auts Alex! Jos vain Camilla olisi seissyt nurkan takana, hän olisi pureskellut hampaitaan yhteen tai ollut täysin asiasta tietämätön, sillä ei Camilla taida tietää, vaikka he yhdessä asuvat. Ihmetellyt, mikä uusi ihminen on taas talliin ilmestynyt. Ai hitto, Milanin toisiksi viimeinen kommentti sai miehen pisteet nousemaan silmissäni! Ehkä Milan ei ole niin viheliäs tai ehkä hän on oikeasti kasvanut ajan saatossa.

  • vastauksena käyttäjälle: Paahtiksen päiväkirja #7852

    Camilla
    Valvoja

    Jannan tarinat ovat olleet omalla tapaa surullissävytteisiä, ja ne ovat yhtä ainutlaatuisia joukossaan kuin tämäkin, mutta on myös mukavaa lukea Jannan iloisemmastakin arjesta. Rasmus on tehnyt hänestä jollain tapaa herkemmin ja avoimemman. Ennenkin Janna ollut tietysti herkkä, mutta Rasmuksen avulla hän ei ole enää niin yksin ajatuksissaan. Varmasti arkea helpottaa poikaystävä, joka tekee samaa työtä, joka ymmärtää, mistä puhutaan, ja jolle on helpompi avata omia ajatuksia työasioistakin kuin arjesta. Tarinoissa on minun mielestäni myös positiivinen säväys siitä, että Rasmus on omalla tavallaan kiinnostunut hevosista eikä nyrpistele tallilla nenäänsä.

  • vastauksena käyttäjälle: Kozlov ja Haanpää #7851

    Camilla
    Valvoja

    Salamyhkäisellä Marshallilla on romanttinen puoli! Tuntuu, että yleensä Nikke on se osapuoli, joka sanoo ajatuksensa ääneen, ja Marsh se, joka ajattelee sanansa. Kiva arkinen pätkä, mutta silti niin suloinen.

Esillä 25 viestiä, 1 - 25 (kaikkiaan 157)