Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Pasilla ei tainnut olla hoitajaa, joten yksilö- ja ryhmäkilpailuun:
Camilla – Pasi-
Jaa tottakai Camillakin osallistuu jatkoille!
-
-
En tiedä, kuuluuko tämä tarina tänne, mutta oli silti kerrottava pois. Kuitenkin höllästi Camillaan liittyen. Ja tätä ei tosiaan tarvitse kommentoida!
Gunnarin kertomaa:
Pullaaja
Ori hörähti ja katsoi uteliaana tarhan reunalla roikkujia. Se heilautti häntäänsä ja ravasi toiseen päähän tarhaa. Sen askeleet olivat korkeat ja suurehkot. Olihan se komea näky. Mustanruunikko, jonka lihakset uhkuivat voimaa jokaisella ottamallaan askeleella.
”Hitto, mikä sillä on”, Gunnar murahti vieressä seisovalle Markukselle, joka oli hetki sitten näyttänyt kuin olisi ollut peura ajovaloissa.
”Harmi, kun hevosille ei tehdä samanlaisia mielenvikatutkimuksia kuin ihmisille”, Markus huokaisi.Steffe oli korskunut tallin käytävällä ollessaan. Se oli saapunut kesälaidunkauden jälkeen takaisin Wäckeliniin. Sen valmennuksesta muualla ei ollut ollut hyötyä. Oli se yhden ykkössijan juossut vieraan kuskin ajamana, mutta niin se oli juossut aikaisemminkin. Mitään kehitystä ei ollut huomattavissa. Se oli ollut jopa rauhallisempi vielä Camillalla ollessaan. Se tepsutteli rauhattomana ja heilutti päätään. Gunnar auttoi Markusta valjastamaan Steffeä ja yritti varoa varpaitaan.
”Turvakengät varmaan pitäisi hankkia”, Gunnar naurahti.
Ulkona Markus piteli Steffeä paikallaan samaan aikaan, kun Gunnar kiinnitti kärryt Steffen valjaisiin. Markus oli kokenut ravimies, mutta Steffe pyrki eteenpäin voimalla, että hyvä, jos Markus sai sen pidettyä aloillaan. Ei auttanut kuin sitoa se paikoilleen ja valjastaa yhdessä tuumin.Radalla Steffe puski eteenpäin kuin hyöryjuna. Siitä ei näkynyt, että eilen olisi tehty samanlainen hikilenkki. Yleensä ravurille riitti kolme ajoa viikossa, mutta tämä oli jo Steffen kolmas peräkkäin. Jos sitä ei ajanut, sitä sai olla hakemassa kylän raitilta. Steffeä ei pidätellyt puuaidat tai sen pahemmin sähköt. Orilla oli suorat kuolaimet, joiden ajatteli pehmentävän ohjasotetta suuhun. Steffe vain löi leukansa lukkoon eikä toppuutellut vauhtia Markuksen pidätyksistä huolimatta. Oli todettu, ettei Gunnar tai hänen lapsenlapsensa Linnea istuutuisi Steffen kärryillä. Leon tai Markuksen käsissä se vielä pysyi jotenkin. Gunnarin mielessä oli käynyt iskeä kovempaa kuolainta tai kitarautaa hevosen suuhun, mutta hän uskoi siitä olevan vain enemmän haitaksi. Jos hevonen ei juossut kunnolla, niin sitten se ei juossut. Oli kokeiltu kiintomartingaalia, pehmeämpää puoltajankuolainta, leikkiketjua kuolaimessa ja niskasekkiä. Mistään ei tuntunut olevan hyötyä. Tai jos yhdellä kerralla oli ollut, niin seuraavan kerran Steffe taas pullasi.
”Mitä sitä niin sitä hevosta murehdit? Myyt jollekin toiselle tai pistät makkaraksi”, Linnea ihmetteli ukiltaan.
”Ei siitä meetvurstia voi tehdä”, Gunnar totesi pyöritellen partaansa sormien välissä.
”Johan se repi isää taas kolme kierrosta vain rataa ympäri”, Linnea tiuskaisi hieman ärsyyntyneenä.
”Mmm”, Gunnar mutisi.
”Steffe on vielä jonkun kohtaloksi joku päivä”, Linnea vain kimmastui yhä enemmän.
”Camilla ei antaisi minulle anteeksi, jos saisi tietää syövänsä Steffeä aamupalaleipänsä päällä”, Gunnar murahti.
”Mitä väliä Steffellä tai Camillalla on? Jos ei juokse, niin ei juokse”, Linnea tiuskaisi nousten pöydästä ja poistuen huoneesta ovet paikkuen.
”Jos vain tietäisit”, Gunnar murahti hiljaa.
Linnea ei ollut perinnyt isänsä rauhallisuutta, vaan äidinsä kunnianhimoisuuden. Nainen oli vielä liian nuori ymmärtämään, miksi tallia ei voinut vain täyttää voittoa juoksevilla hevosilla. Jokainen hevonen tai ihminen, joka astui Wäckeliniin pihalle, löysi heti paikkansa Gunnarin sydämestä.Gunnar hieraisi partaansa ja kohaisi asentoaan. Hän muisti täydellisesti sen sateisen kesäpäivän, kun nuori vielä alaikäinen Camilla istui hänen ja hänen vaimonsa Lotan talon edessä. Gunnar oli yrittänyt kysyä Camillalta kaikkien mustelmien alkuperää, mutta Lotta oli hätyyttänyt häntä olemaan hiljaa ja ohjattanut tärisevän naisen keittiöön istumaan. Ensin Camilla ei halunnut puhua, vaan mieluummin auttoi tilan töissä ja leperteli eläimille. Gunnar oli ajatellut soittaa Camillan äidille tai edes Markukselle, jos kukaan tiesi mitään, mutta Lotta oli käskenyt hänen antaa tytölle aikaa. Päivien kuluessa ja mustelmien hälvetessä Camillan kasvoilta hän alkoi myös puhumaan. Kertoi illan tapahtumista ja kuinka oli matkustanut Ruotsiin junalla ja liftaten. Lotta oli puristanut tiukasti itkevää tyttöä, ja Gunnar oli vain seisonut paikoillaan häkeltyneenä. Hänen olonsa oli niin tyhmä. Miten ei voinut olla tajunnut mitään 17 vuoteen, vaikka Camilla kävi joka vuosi kesäisin ja jouluisin. Illalla Camillan ollessa jo nukkumassa Gunnar kirosi itseään ja maailmaa Lotan kuunnellessa ja lohduttaessa häntä. Hänen vaimonsa silmissä kiilsi sama kipu, jota hän ei vain sanonut ääneen. Kaksikko ymmärsi toisiaan sanomattakin. Hetken mies toivoi, että saisi edes hetkeksi vaimonsa takaisin. Lotta kertoisi, mitä hänen pitäisi tehdä. Ei hän sitä osannut yksin tehdä.
Gunnar nousi tuoliltaan ja palasi takaisin aidalle, jossa oli aikaisemmin seisonut Markuksen kanssa. Steffe ravasi aidalle tyytyväisen näköisenä ja hamuili vanhan miehen kättä.
”Mikset voisi vain juosta? Olla Camillan tuki ja turva? Ei tarvitsisi edes juosta lujaa. Olisit vain rauhallisempi etkä ryöstäisi joka pirun kerta”, Gunnar murahti hevoselle, vaikka ei oikeasti osannut olla sille vihainen.
”Sinun oli tarkoitus olla minun anteeksipyytöni Camillalle kaikesta. Miten olinkaan aina niin typerä? Lähetin hänet junaan, vaikka Camilla ehdotti, jos voisi olla vielä viikon. Sinun oli tarkoitus viedä hänet tähtiin”, Gunnar avautui hevoselle, joka katsoi tummanruskeilla silmillään takaisin.
”Mitä me tekisimme? En minä sinua makkaratehtaalle vie, vaikka Linnea uhkailee. Eikä sinua voi kenellekään muullekaan myydä. Vievät sinut itse makkaraksi.”
Steffe painoi päänsä Gunnarin syliin. Mies hieraisi kosteaa poskeaan.
”Mikset voisi näyttää kaikille tätä puoltasi? Vihaisivat sinua vähemmän. Tajuaisit, kuinka kiltti osaatkaan olla. Ettet sinä tahallasi ketään revi ympäri ravirataa”, Gunnar rapsutti oria otsatukan alta.
”Nythän sen minä keksin!” Gunnarin silmissä välähti.
Hän taputti Steffeä tarjoten sille pienen herkun ja kuin juoksujalkaa kiirehti takaisin kohti taloa. -
Tekstit tulevat hitaasti, mutta varmasti. Tää on osa Camillan ja Leon lomaa.
Risto Reipas ja Pikku Myy
”Hei Camilla! Maailma kutsuu”, Leo napsautti sormiaan kasvojeni edessä.
”Mjoo”, tuhahdin miehelle.
”Kaikki ok?” Leo katsoi minua kysyvänä.
”On, on. Mää en nyt vaa jaksa”, murahdin.
”Onks sulla krapula?” Leo naurahti.
”Todellakin”, väläytin hymyn kasvoilleni.
Leo vetäytyi omalle paikalleen sohvalla istumaan. Oikeasti olisin halunnut, että hän olisi kiskonut minut kainaloonsa ja silittänyt tukkaani. Kertonut, kuinka hyvä kaveri olin ja etten ollut ihan sysipaska ohjastaja. Mieleni makasi jossain pohjattomuudessa.
”Siel tulis Simpsonit”, Leo tokaisi.
Nyökkäsin hänelle ja yritin parhaani mukaan purra hammasta yhteen, ettei pisarat valuisi kastellen poskeni.
”Käyn tupakalla.”Istuin penkillä. Tuuli puhalsi kylmästi järven rannassa. Edes jokin tunne. Jätin takin tarkoituksella naulakkoon. Halusin tuntea jotain, mikä veisi pahan olon pois. Savu tunki keuhkoihin ja oli pakko yskäistä. Käsikarvani olivat kanan lihalla. Mieleni teki hieman täristä. Oli hetki, kun vain olisin halunnut vajota syvään kuoppaan. Tai sanoa itseni irti. Aloittaa joltain ihan uudelta sivulta.
”Mitä sää täällä vieläkin istut? Säähän jäädyt”, Leo ihmetteli kietoen viltin olkapäideni ympärille.
Heräsin horroksestani ja huomasin polttaneeni ketjussa puoli askia tupakkaa.
”Sun pitäs lopettaa”, Leo sanoi istuutuen viereeni.
”Poltathan sääkin”, törppäsin miehen idean hänen kaivaessaan itselleen savuketta askistani.
”Sää oot kolme kertaa pahempi”, Leo naurahti minulle. ”Mietiks sää Steffee?”
”Sitäkin.”
”Sun pitäis puhuu Gunnarin kaa. Tai puhuisit mulle. Tai jollekin ammattilaiselle”, Leo yritti.
”Ai mistä?”
”Et sä oo Camilla yksin.”
”Välillä se tuntuu vaa siltä.”
”Onhan sulla Susi? Ja Hopiavuoren porukka?” Leo lohdutti.
”Mmm.”
”Ja hei on sulla mut, Markus ja vaikka ketä!”
”Sää oot aina nii kaukana”, tökkäsin miestä kylkeen.
”Siihen liittyen mulla oliskin sulle yllätys”, Leo vinoili.
”Aijaa, mikä?” uteliaisuuteni hieman heräsi.
”Selviää, kun vain istut autoon.”
Leo hymyili minulle leveästi. Hymy oli huomattavissa hänen silmissään. Se leikki pupillin reunalla. Hän kietoi kätensä minun ympärilleni ja veti lähemmäksi. Lämpö hehkui hänestä. Hitto, että ihailin häntä ja hänen elämän asennettaan.
”Risto Reipas”, en voinut olla hymyilemättä.
”Ai oonko mää hullu, jolla on mielikuvituskavereita? Sä oot ihan selvä Pikku Myy. Aina uhoomassa”, Leo sekoitti tukkaani.
Hyvä olo lämmitti sisältä. Pimeys ja pohjattomuus katosivat.
”Jos mää oonkin sun mielikuvitusta”, hymähdin miehelle.
”Sit mää oisin iha sekaisin. Ei Muumeja voi sekoittaa Nalle Puhiin.”
”Sää oot kyl ihan perseestä”, virnistin Leolle.
”Ja sun pitäis ymmärtää, että virnuilu pukee sua hyvin.” -
Nää Camillan lomapäivätarinat on niin erillisiä ns. Hopiavuoresta, ettei näitä tarvitse kommentoida. Haluan vain julkaista nämä kaikkien luettavaksi.
Lomapäivä number one part two
”Mitä me Keski-Suomessa?” katsoin uteliaana Leota, joka yritti pitää kasvonsa neutraalina.
”Eilen juhlistettiin sun valmistumista hevosenhoitajaksi, niin tänään voidaan juhlistaa sun alkavaa koulutusta ravivalmentajaksi. Hitto, meistähän tulee kollegoja”, Leo virnisti.
”Mää oon alottanu jo kuukausi sitten”, totesin miehelle, joka kiihdytti auton satasen vauhtiin.
”Mutta ollaanko me kohotettu maljaa sen kunniaksi? Ei. Ja mulla on tänään pieni testi, joka haastaa sua sun tulevassa koulutuksessa”, Leo myhähti.
”Mikä testi?” ihmettelin.
”Tuttu soitteli ja pyyteli apua”, Leo yritti olla salaperäinen.
Ohjasin silmäni miehen tummista suortuvista tietä kohti. Matka siis olisi pitkä. Tai lyhyt, jos vertasi automatkaa Jällivaaraan.Lähenimme mapsin mukaan Leon antamaa osoitetta, ja mielenkiintoni heräsi huomatessani, että laitumella käyskenteli puoliverisiä ja olin tunnistavani joukosta vuonohevosen. En tiedä, mitä olin odottanut, mutta saapuessamme pihaan totesin, ettei vastassa ainakaan ollut tyypillinen ravitalli. Mieleeni nousi enemmän Hopiavuoren tyylinen sekalainen joukko hevosia. Leo parkkeerasi auton trailerin viereen ja oli jo nousemassa autosta. Olin ymmälläni, koska en tiennyt, mitä pitäisi sanoa. Hiljaa nousin autosta ylös.
”No, tuutko sää?” oli ainut, mitä Leo sanoi minulle naurahtaen.
Nyökkäsin miehelle ja seurasin häntä tallia kohti. Leo käveli itsevarmana eteenpäin eikä minulle jäänyt vaihtoehtoja. Tuuli puhalsi ulkona ja sekoitti tukkaani. Minun oli vedettävä se niskan taakse nutturalle, mutta silti pari hiussortuvaa tanssi silmieni edessä.
”Heippa”, kaikui naisen rauhallinen ääni tallin käytävällä hänen kävellessään meitä vastaan.
”Moro, kaveri soitti ja sanoi, että sulla on ponin kanssa ongelmia”, Leo hymähti naiselle. ”Leo Elmeranta.”
Ponin? Ongelmia? Olivat ainoat, joita sain lauseesta poimittua. Yritin laskea yks plus yks siinä onnistumatta. Nainen kätteli ensin Leoa ja sitten minua.
”Mari. Ja joo, Stoffen raviura on hieman tahmea tällä hetkellä, enkä itse keksi, mikä voisi olla ongelmana”, nainen esitteli itsensä ja asiansa.
Nyt ymmärsin enemmän.
Vastassa meitä odotti käytävälle jo valmiiksi suittu uteliaan näköinen pörröinen poni. Olin jopa hetken odottanut shetlanninponin olevan vastassa, mutta siinä seisoikin itselle rotuna tuntemattomampi russ. Stoffe tapitti meitä ruskeilla silmillään tumman otsatukkansa alta.
”Stoffe on kiltti vaikkakin orimainen, mutta vieraanvarainen”, Mari kertoi.
Tiedä sitten enemmän minulle vai Leolle. Siitä toteamuksesta uskalsin rauhallisdsti lähestyä pientä ponia ja salaa annoin sille herkun. Stoffe ravisteli kaulaansa hieman levottomana turhan seisomisen takia. Toinen oli vain niin suloinen. Hetken jo mietin, että olisiko se mahtunut Leon takapenkille.
”Oliko tässä rata lähellä, jos voitaisiin siellä käydä katsomassa pojan juoksua?” Leo höpisi naiselle pörröttäen ponin harjaa.Äkkiä poni oli varustettu siloihin ja sillä oli kevyet ravikärryt perässä. Yhtäkkiä Marin ja Leon katseet osuivat minuun.
”Joko mennään?”
”Mennään vaan.”
”Sää oot ohjastamassa”, Leo myhähti minulle.
”En mää ikinä ponia ajanut”, hätkähdin hereille ajatuksistani.
”Sen kyydissä ei ole yhtä hurjaa kuin lämminverisen, mutta on se pienelle ponille kova vauhti”, Leo naurahti minulle taputtaen selkääni ja heittäen kypärän käsiini. ”Sitä paitsi Stoffe väsyy jo ekalla kierroksella, jos minä istun sen rattaille.”
Hymähdin Leolle ja kiristin kypärän päähäni. Se oli hieman iso, mutta ajaisi asiansa. Ei kai Stoffe käsistä lähtisi.
Ohjasin Stoffen rataa kohti Marin ja Leon kävellessä meidän edellämme rupatellen. Stoffe otti matkalla pari pientä raviaskelta ja jouduin toppuuttelemaan sitä hieman.
”Kohta mennään, poika”, hymyilin orille hiljaa.”Ottakaa ensimmäinen kierros rauhallisesti lämpöjä äläkä päästä sitä vielä puurtamaan. Otetaan toinen puolikierros hieman vetoja ja puolet rauhallisemmin. Kolmannella voit ottaa vetoja”, Leo ohjeisti, ja vastasin hänelle lipankohautuksella.
Kypärä oli vajota silmieni päälle, mutta korjasin sitä taaksepäin. Stoffe oli rauhallinen ja kuin odotti minulta, mitä tekisimme. Se oli hyvää vaihtelua yli-innokkaille lämminverisille, joota joutui pidättelemään nyrkit puristettuina. Annoin ponin tallustaa ensimmäisen suoran ja kaarteessa maiskautin. Stoffe nosti rauhallisen ravin. Rata toimi harjoitusratana eikä ollut yhtä pitkä matkaltaan kuin viralliset raviradat.
”Nyt, kun tulette kolmannelle kierrokselle, niin otetaan volttilähtö. Saadaan poni kuin toimimaan oikeassa lähdössä. Vetoponi vain puuttuu”, Leo naurahti.
Mari kaivoi taskustaan sekuntikellon. Leon ääni kajahti ilmassa kuin ravilähdössä mikrofonissa kuuluva ääni. Olin varma, että sanat tulivat Leon suusta kuin automaationa. En edes tiennyt, kuinka monta volttilähtöä hän oli kerennyt ajamaan uransa aikana. Hänelläkin ikää oli kuitenkin vasta 25. Voltilta suoralle ja lähtö onnistui. Stoffe lähti ponnekkaasti liikkeelle. Minua hymyilytti orin pienet tikittävät askeleet ja kerkesin keräämään enemmän ajatuksia ennen ensimmäistä mutkaa. Steffen kyydissä oli koko ajan oltava hereillä, mutta Stoffen rattaille tuntui, että kerkesin enemmän laskelmoimaan matkaa. Stoffe jaksoi painaa eteenpäin eikä se himmaillut vauhtiaan. Orin kestävyydessä siis tuskin oli vikaa. Saavuimme viimeiselle suoralle ja myötäsin ohjia maiskattuen samalla. Stoffe pidensi hieman kaulaansa ja sen raviaskeleet koppusittavat maata hieman lennättäen hiekkaa päälleni. Siristin silmiäni ja keskityin kuvitteellisen maaliviivan ylittämiseen.
”Ei mikään pilattu aika ole.”
Kuulin Marin ja Leon toteavan yhteen ääneen meidän jatkaessa takakaarteeseen. Annoin Stoffen painaa vielä hieman matkaa ennen kuin hidastin sen vauhtia kiitoravista rauhallisemman ravin kautta käyntiin. Käänsin orin ja ohjasin sen kohti Maria ja Leoa, jotka nojailivat aidan viereen.”Stoffe juoksee hieman etupainoisena. Etujalkojaan se käyttää hyvin, mutta takajaloista puuttuu tietty ponnekkuus, jolla se saisi enemmän vauhtia ja tasapainoa juoksemiseen”, Leo seposti Marille.
Nyökyttelin ymmärtäen, mitä Leo haki takaa.
”Se on myös herkkä avuille, joten nivelkuolaimen tilalla voisi kokeilla suoraakuolainta, joka voisi olla pehmeämpi sen suulle”, totesin ja sain Leolta hyväksyvän nyökkäyksen.
”Sille voisi kokeilla painopitseja etujalkoihin, jos se sen avulla yrittäisi käyttää takapäätäänkin vahvemmin”, Leo lisäsi.
”Me ratsastetaankin, niin siinä voisi samalla yrittää harjoitella enemmän takapään vahvistamista”, Mari totesi niin itselleen kuin meille.
”Juurikin näin”, Leo hymähti taputtaen käsiään yhteen.Istuimme autossa, ja Leo kaarsi autollaan takaisin kohti maantietä.
”No miltä tuntui?” Leo katsoi minuun kysyvästi.
”Se oli itseasiassa hauskaa”, naurahdin. ”Jos alkaisinkin ajamaan poneja.”
”Kultaseni, sää alat olla kohta liian vanha siihen hommaan”, Leo naurahti minulle iskien silmää.
Pyörittelin päätäni ja naurahdin itsekin.
”Minne sitten?” katsoin miestä kysyvästi.
”Ooks ikinä käynyt meidän perheen mökille? Se, mikä on Päijänteen rannalla”, Leo myhähti.
”Oothan sää siellä joskus pippaloita pitänyt”, totesin Leolle.
”Kaupan kautta?”
”Kaupan kautta.” -
Lomapäivä number one
Käsi makasi kylkeni päällä. Käännähdin ympäri ja katsoin nukkuvaa miestä. Nostin varovaisesti käteni ja hitaasti kuljetin sen miehen kasvojen eteen. Nappasin miehestä hellästi nenästä kiinni ennen kuin vedin käteni nopeasti pois. Käsi nousi kylkeni päältä, ja mies veti sen kasvojensa päälle niitä suojellakseen.
”Antasit ihmisen nukkua rauhassa.”
”Onks sulla krapula?” naurahdin hieman ivallisesti.
”Sää juotit sitä tahtia viiniäsi mulle ja mikä se ukko oli, joka tarjosi paukkuja Kontiolassa”, Leo murahti ääni käheänä.
”Miks sää oot mun vieres?” katsoin miestä kysyvästi.
”Teiän sohva on aivan liian lyhyt mulle ja yritin ehdottaa Oskarille, että voisin olla pikkulusikka, mutta se ei lämmennyt mun ehdotukselle”, Leo virnisti vinosti.
”Pysyisit sit edes omalla puolellasi”, murahdin hiljaa miehelle heittäen tyynyn väliimme.
”Sää oot oikea prinsessa jo herätessäs”, Leo hymähti katsoen minua silmiin. ”Tähän vois oikein tottua.”
”Susi ei ikinä suostuis, että muuttaisit meille”, naurahdin hieman ivallisesti.
”Hei, muistinhan mää onnitella sua eilen valmistumisesta”, Leo hymähti sekoittaen ruskeaa tukkaa.
”Joojoo, varmaan sata kertaa. Mee nyt siitä, että voin pukea päälle.””Tiesiks sää, et mää olin joskus teininä ihan lääpälläni suhun?” töksäytin yhtäkkiä vilkaisten vienosti Leoa.
”Täh? Ai sinä minuun?” mies yskähti melkein tukehtuen ruokaansa.
”Kaikki varikon likat olivat kateellisia mulle, kun sain hoitaa sun ajokin ja käyttää sen jäähdyttelykierrokselle. Oisit sillon nähnyt niiden naamat, kun ison lähdön voitettuasi otit mut kärryille viereen istumaan tuuletuskierrokselle. Heidän naamansa olivat melkein vihreät”, hymyilin muistellen.
”Mitä sitten tapahtui?” Leo kysyi.
”Lähdin armeijaan ja tapasin Viljamin”, hiljenin hieman.
”Oliks se jotenkin charmikkaampi kuin minä vai?” Leo katsoi kulmat koholle.
”Sun charmikkuudelle ei voi kukaan mitään – edes tuo mäkkärin myyjä”, hymähdin Leolle.
”Ei se huonomman näköinen ole”, Leo vilkaisi myyjää nopeasti.
”Mee pyytään siltä numeroa. Ei minua haittaisi, vaikka olisit enemmänkin Etelä-Pohjanmaan suunnalla”, virnistin posket kipeinä hymyilystä.
”Voi, kuule pieni prinsessa, pyydät vain, niin minä saavun valkealla ratsullani”, Leo hymyili minulle leveästi hieman kumartaen kuskin paikalla.
”Ehkä sää et olekaan enää niin charmikas.”
Leo katsoi minua loukkaantuneena.
”Itse asiassa mulla on täksi päiväksi sulle pari yllätystä, tai vähän itsellekin”, Leo taputti minua reidelle.
”Mennäänks me syömää hienosti Roomaa ja lennetään ihailemaan Eiffeliä Pariisiin? En oo laittautunut tällästä varten”, naurahdin.
”Voi kultaseni, me lähetään Keski-Suomeen ja näytät erittäin hyvältä”, Leo totesi sipaisten poskeani.
”Lopeta jo, ei sun charmis enää pure muhun”, murahdin miehelle hiljaa.
”Sää punastuit.”
”Enpäs.”
”Minkävärinen on paloauto?” -
Jatkoa tarinalle Miten rikkoa rutiini?
Sysivalkee
Puristin rattia tiukasti sormieni välissä. Audi lipui liikenteessä muiden autojen joukossa. Olisimme pian Jalasjärvellä ja sieltä kulkisi matka hieman etelämpään. Hilma höpötti jotain menneistä EM-jalkapallopeleistä. Itse olin seurannut peliä ajatuksissani Suden kanssa ja tiesin vain, että Italia oli voittanut. Mielessäni pyöri vain ilmoituksen musta suomenhevosruuna. Jos lämminveriravuriori Steffe oli 167 senttiä korkea, sen säkä oli minunkin pääni yläpuolella, oli vastassa oleva hevonen vain 144 senttimetriä korkea. Olihan Susi naurannut, että se olisi minulle sopivan kokoinen hevonen. Luonnetta ruunalla oli kuulemma kokonsakin puolesta, mutta minä olin työni puolesta tottunut erilaisiin hevosiin eikä yksi rämäpää minua heti hätkähdyttäisi. Tai olihan se hyvä sanoa jo alkuun.En oikein tiennyt, mitä pitäisi odottaa tai toivoa. Olisihan oma hevonen kiva. Suomenhevonen oli rotuna kiva ja monipuolinen. Ensimmäinen vuokrahevoseni oli ollut entinen ravihevosruuna, jonka kanssa olin oppinut paljon. Suokkiruunan kanssa olivat onnistuneet ilman satulaa uittoreissut sekä ravirataa ympäri pöllääminen. Tiesin, että halusin rutiinia pakoon, ja mikäs muukaan kuin ylläpitohevonen olisi hyvä siihen. Kuten Nelly oli sanonut, hän voisi tarvittaessa valmentaa meitä maksua vastaam, ja kuten kilpailemisesta innostunut Sonja puhui, että voisimme aloitella helpommissa luokissa. Olivathan minun ratsastustaitoni enemmän siellä raviohjastaja- tai maastoratsastelutasolla. Oli minulla tasapainoa, mutta Suden seuratessa ratsastustani Pasin selässä sain koko ajan huomautuksia istunnasta tai käsien asennosta.
”Käännytään tästä oikealle, niin edessä pitäisi näkyä kai jonkinlainen navettarakennus”, Hilma neuvoi.
Laitoin vilkun päälle ja hidastin vauhtia. Hilma pureskeli levottomana kynsiään ja hän, joka ei ollut ennen edes Hopiavuoreen kanssani, istui myt pelkääjänpaikalla melkein jännittyneempänä kuin mitä itse olin. Yritin parhaani mukaan pitää odotukseni pienenä, etten vain pettyisi turhaan. Olimme sopineet koeratsastuksen kahdeksitoista Sepon omistajan Avan kanssa. Kaarsin auton parkkipaikalle ja olimme säädyllisesti vartin etuajassa. Tallin nurkalla seisoi jo musta pieni hevonen kiinnitettynä, ja sitä harjaili punatukkainen nainen. Hevonen muistutti paljon kuvissa esiintynyttä Sysivalkeeta, joten yritin laskea yks plus yks ja päätellä, että kyseinen hevonen olisi Seppo. Naisen rinnalla hevonen näytti pieneltä. Olinhan minä kuullut suomenpienhevosista, mutta en ollut varma, olinko ikinä nähnyt sellaista todellisuudessa.
”Heippa, tuliks sää katsomaan Sepiä?” nainen käännähti meihin päin.
”Joo, tulin. Camilla Vanhaniemi, ja henkisenä tukena Hilma tuli mukaan”, hymähdin naiselle kätellen tätä.
Hilma tervehti naista ja hänen päänsä pyöri kiinnostuneena ympäri. En ollut varma, oliko Hilma edes ikinä käynyt tallilla kuin vain parkkipaikalla pyörähtämässä, ja tiedä häntä, ihailiko hän enemmän vanhaa navettarakennusta, jota oli kunnostettu. Hajulle hän hieman nyrpisti nenäänsä.
”Pulkkisen Ava ja tosiaan tämä musta on Seppo. Tulittekin juuri sopivaan aikaan. Olin juuri aloittamassa harjaamista”, juuri minun pituiseni nainen hymyili leveästi.
Seppo oli kääntänyt meitä kohti päänsä kiinnostuneena. Astelin sivulta kohti rauhallisesti ruunaa. Heräsin vasta ajatukseen, että ruunan molemmat silmät olivat siniset. Silmissä paistoi kiinnostus vieraita kohtaan. Tarjosin kättäni hevoselle nuuhkittavaksi, mutta se katseli hetken minun päälleni ennen kuin kiinnostui jostain muusta. Kuljetin kättäni mustan hevosen kaulalla ja ihailin sen tummaa pitkää harjaa sormieni välissä. Sille sai tehtyä monenlaista lettiä toisin kuin Steffelle, joka joskus näytti kynityltä kanalta hinkattuaan harjaansa aitaa vasten.”Ooks sää ratsastanut paljon?” Ava kysyi minulta kiinnostuneena meidän laittaessa hevosta kuntoon.
Hilmalle olin tyrkännyt käteen pölyharjan ja varovaisin ottein hän harjasi hevosta toiselta puolelta.
”Pienestä pitäen, mutta olen ollut enemmän ravureiden kanssa tekemisissä. On meillä Hopiavuoressa vanha poniruuna Pasi, jolla olen nyt ratsastellut ja yrittänyt kehittää omia taitoja. Kyllä peruspuskajusseilu onnistuu, mutta ratsastustaidot taitavat jäädä siihen helpon C:n kohdalle. En ole ikinä ratsastanut kilpaa”, selitin naiselle, joka nyökkäsi vastaukseksi.
”Seppohan ei tosiaan ole mikään helpoin ratsu eikä sen kapasiteetti ole valtava, mutta toimii mentaliteetilla: Otan paljon ja myös annan”, Ava kertoi.
Kiristelin ruunan satulavyön vielä ja lähdin taluttamaan sitä kohti kenttää. Seppo pyrki hieman sivulle ja tanssahteli takaisin vierelle. Pienessä ruunassa, jossa oli jotain steffemäistä. Koko ero oli vain huomattava, sillä se oli reilu 20 senttiä matalampi. Siinä kohtaa heräsin itsekin, että Steffe oli oikeasti korkea lämminveriseksikin. Seppo oli vähän kuin Steffen ja Pasin yhdistelmä.Kentällä minun oli vielä kiristettävä varmuuden vuoksi satulavyötä, ja se kiristyikin yhden reiän verran. Varmistin kypärän soljen olevan tiukasti kiinni. Hieman jännitin nousta vieraan hevosen selkään, koska viimeiset kaksi vuotta olin vain tapittanut Pasin selässä. Onneksi maa oli yhtä lähellä Sepon selästä. Ava auttoi pitelemään Sepiä paikallaan, kun nousin selkään. Pieni ruuna asteli sivulle päin innokkana.
”Tein eilen hikilenkkiä sen kanssa, mutta Seppo on kyllä yhtä energinen aina siitä huolimatta”, Ava hymähti.
Nyökkäsin naiselle vastaukseksi. Seppo ei jäänyt odottelemaan, että saisin jalkani jalustimiin, vaan oli jo menossa. Pysäytin ruunan uudestaan ja hurrasin pienesti mielessäni, kun ruuna pysyikin sen vaivalloisen kaksi sekuntia paikallaan, että kerkesin varmistamaan jalkojeni asennon jalustimissa. Tottuneesti se taapersi jo kohti uraa reippain askelin. Keräsin hieman ohjia ja hidastin ruunan vauhtia. Se viskasi päätään kerran osoituksen merkkinä, ja jouduin toistamaan käskyn.
”Nyt, Camilla, muista Suden sanat. Kantapäät alas, selkä suorana ja kyynärpäät kyljissä”, mutisin hiljaa itsekseni korjaillen asentoani.
Seppo astahti sivulle pois uralta, mutta palasi takaisin.
”Seppohan minustakin on koulinut ratsastajan. Tahtoo vain ruunan taso loppua, kun itse pitäisi kehittyä eteenpäin. Se oli vielä villimpi tapaus tullessaan, mutta iän myötä hieman tasoittunut”, Ava kertoi istuessaan kentän aidan reunalla.
Kävelimme uralle pari kierrosta käyntiä. Hain hieman tuntumaa ruunaan ja teimme voltteja sekä suunnan vaihdoksia. Minua hieman kadutti, etten ollut pyytänyt Sutta tai vaikka Nellyä mukaani, sillä tunsin olevani hieman hukassa. He olisivat voineet huomauttaa minulle, että hevosta pitäisi kerätä enemmän, miten asentoani voisi korjata tai mitä voisimme ylipäätään tehdä.Maiskautin, ja Seppo nosti kiltisti ravin. Se hieman kiihdytti, mutta tasoitti tahtiaan. Ruunan askeleet olivat lyhyet, ja tunsin vain tikittäväni selässä tlös ja alas. Saman korkuisen Pasin askeleet olivat hieman pidemmät. Tiesin, että olisin jotenkin voinut pidentää ruunan askelta, mutta en sillä hetkellä osannut. Tuntui kuin olisin hukannut kaikki kehittyneet ratsastustaitoni ja yritin vain rutiininomaisesti tehdä jotain. Seppo painoi hieman ohjalle kuin pyytäen laukkaa. Odotin seuraavalle pitkälle sivulle, kunnes hieman kevensin ohajstuntumaa ja nojasin eteenpäin. Seppo kosti laukan ilman pyyntöäni, ja minun vauhdikseni se oli aivan liian hurja. Hetken olin varma, että olin vain perunasäkki, jota vain vietäisiin selässä. Refleksinomaisesti keräsin itseni ja pidätin ruunaa. Se tiputti kiitoraviin lyhyellä sivulla ja taas pitkällä sivulla uudestaan laukalle. Tällä kertaa laukannosto oli hallitumpi, ja sain tunteen, että hevonen oli hallinnassani. Yritin tsempata itseäni. Huomattavasti suurempi Steffe oli vienyt minua joskus kärryillä kuin pässiä narusta, mutta en silti ollut epäröinyt yhtä paljon. Tiesin, että Seppokin aisti minun epäröinnin. Otimme puoli kierrosta käyntiä ja ohjasin Sepon isolle ympyrälle keskelle. Ravasimme rauhallisesti kierroksen, ja Seppo rentoutui minun rentoutuessa. Se laski päätään ja myötäsi ympyrän keskelle. Kerättyäni tarpeeksi itsevarmuutta kannustin ruunaa nostamaan laukan ja tällä kertaa laukka oli rauhallisempi ja helpompi pysyä mukana.
”Haluatko kokeilla hypätä Sepon kanssa?” Ava ehdotti noin puolen tunnin jälkeen.
”Voitashan me jotain pientä ristikkoa”, vastasin epäröiden.
En ollut hypännyt ties kuinka pitkään aikaan. Pasin kanssa olimme vain tehneet puomityöskentelyä. Taas toivoin, että Susi olisi ollut mukana hakkaamassa päähäni järkeä. Ei, sitä Susi ei olisi tehnyt. Hän olisi sanonut, että korkeuden pitäisi olla vähintään 60 senttiä.
Ava pystytti Hilma apunaan kentän keskelle pari ristikkoa peräkköin Sepon kulkiessa pitkillä ohjilla uralla. Seppo katseli kiinnostuneena touhuavidn ihmisten tekemistä ja hieman innostui esteet nähdessään. Nostimme ravin ja ohjasin ruunan lyhyeltä sivulta kohti ristikoita. Ensimmäisen vain askelsimme yli ruunan takajalan kalahtaen puomiin.
”Camilla, keskity”, huomautin itselleni.
Kannustin pientä ruunaa eteenpäin ja toisen ristikon menimme apinan loikalla yli. En pysynyt ruunan askelissa mukana ja lysähdin satulaan. Seppo hermostui kömmähdyksestäni ja nosti laukan. Suoristin selkäni ja pidätin sen vauhdin raviin. Ravasimme kierroksen ja tulimme uudestaan ristikoille tällä kertaa onnistuneemmin.Otimme vielä loppukäynnit Avan ja Hilman purkaessa ristikot pois.
”Mikset oo ennen pyytänyt mua mukaasi?” Hilma huomautti kentän laidalta.
”Eihän sua oo kiinnostanut”, naurahdin.
”Ehkä voisin ruveta käymään ratsastustunneilla”, Hilma heitti ideana.
”No, mitä pidit?” Ava kyseli innostuneena meidän palatessa puomille.
”Onhan Seppo hirveen kiva poni, ja voisin kuvitella kehittyväni sen kanssa. En oo vaa varma, että olenko minä kuitenkaan ratsastaja. Tai sellainen ratsastaja, jota Seppo tarvisi. Sille ehkä sopisi paremmin joku junioriratsastaja kuin raviohjastaja selkäänsä”, vastasin totuudenmukaisesti.
”Voittehan tulla toistekin, jos tulet toisiin aatoksiin”, Ava ehdotti.
Purimme Sepon varusteista ja taluttelin sitä navetan nurkalla antaen sen jyhtää ruohoa maasta. Katselin pientä, mustaa ruunaa. Jokin ei vain natsannut. Ehkä se oli vain minä ja typerä epävarmuuteni, mutta ajatukseni olivat väärässä hevosessa. Toisaalta jos nyt olin aloittamassa raviohjastajan koulutusta, niin kannattiko minun saamaan aikaan yrittää tehdä itsestäni kouluratsastajaa.”Miten niin sää kattelet?” Hilma ihmetteli, kun pääsimme istumaan autoon.
”No, pitää miettiä. En mää oo kuitenkaan ehkä ratsastaja.”
”Hevostahan me tultiin kattomaan ja sellainen löydettiin. Sillä on neljä jalkaa ja sanoo: Ihahaa.” Hilma töksäytti.
En voinut olla naurahtamatta. Käänsin auton nokan takaisin kohti Otsonmäkeä ja tunsin oloni jollain tavalla helpottuneeksi. -
Miten rikkoa rutiini?
Päivät tuntuivat rutiinilta. Menin aamulla Hopiavuoreen töihin ja samalla kaavalla rutiini kulki päivästä toiseen. Joko minä tai Eetu ruokki hevoset, hevoset ulos, jonka jälkeen menimme aamukahville. Välillä Nelly oli jo heräillyt siihen aikaan ja tuvassa kävi puheensorina Nellyn johtaessa keskustelua. Jos olimme minä ja Eetu kaksin, luimme sivuja vaihdellen aamulla tullutta Ilkkaa ja murahtelimme jotain väliin. Kahvin jälkeen oli karsinoiden siivous vuorossa, ja sitten oli jotain ylimääräistä, kuten jos karsinan saranaa piti kiristää tai satulahuonetta siivota. Olin jo toista vuotta Hopiavuoressa ja nautin siellä olostani. Ihan kuin olisin tullut kotiin. Silti huomasin kaipaavani jotain muutakin. Varsinkin kun hevoset olivat nyt laitumilla, oli työtä huomattavasti vähemmän. Hevosiakin oli vähemmän ja näin Eetun haikean katseen hänen tuijottaessaan tyhjiä karsinoita, jotka kaipasivat asukkaita. Minua hieman pelotti. Mitä jos Nelly ja Eetu pärjäisivätkin kahdestaan? Tai Eetu ottaisi käytäntöön, että hevosten omistajat pienentäisivät tallivuokria tekemällä satunnaisesti aamu- tai iltatalleja. Silloin Eetulla olisi aikaa tasoittaa itse maneesin pohja eikä hän tarvitsisi enää minua.Sisälläni kalvasi tyhjyys. Sitä ei ollut, kun minulla oli ollut vielä Steffe. Sen kanssa joka päivä oli uusi. Steffen näkeminen oli aina päivän piristys. Nyt vain näin Steffen tyhjän karsinan, jonka ovessa roikkui vielä Steffen nimikyltti. Kukaan ei ollut ottanut sitä pois. Kai jokainen hieman haaveili, että ravuriori tulisikin vielä jonain päivänä takaisin. Olihan se ollut vasta puoli vuotta pois. Olin viimeksi nähnyt Steffen toukokuun lopussa Kasvattajakruunussa. Gunnar oli kai pitänyt hyvänä ideana, jos minä ajaisin Steffeä. Olimmehan olleet loisteliaita viime vuonna. Steffe oli kasvattanut lihasmassaa, mutta sen karva oli kiilloton. Orilla oli yhä sama pilke silmäkulmassa, mutta sen kaulassa oli pieniä puremaruhjeita. Hieman samankaltaisia, kun se oli leikkinyt nuoren vuoniskaverinsa kanssa Hopiavuoressa. Saatuaan rauhallisen Uunon tarhakaverikseen Steffe oli myös hieman rauhoittunut. Se oli yrittänyt ensin leikkiä Uunon kanssa, mutta lopulta se oli rauhoittunut syömään omasta kasastaan päiväheinät ja antaen toiselle tilaa tarkkaillut ympäristöään. Vieläkin huomasin joskus ajatuksissani harhailevani Uunon tarhalle tajuten, ettei tumma ori ollutkaan vastassa. Vain tupsujalkainen Uuno oli aidan luona herkkuja kerjäämässä. Minun ei tarvinnut jännittää, oliko Steffen saanut keploteltu loimen päältään. Sisintäni kalvaavaa tyhjyyttä yritin täyttää töillä. Tein ilta- ja yövuoroja Ilonassa Seinäjoella. Hektinen työ ja asiakaspalvelu asenne sai minut hetkeksi unohtamaan muun vallitsevan maailman. Hilma naureskeli minulle, että olin Seinäjoen seudun pahin työnarkomaani. Hopealinnaan tutustuminen myös auttoi. Oli uusia naamoja ja uusia hevosia. Ravikärryt saivat vain minut toivomaan, että olisinkin Hopealinnan ravureiden sijasta ajanut Steffeä. Edes kerran vain me kaksi radalla. Ei kuuluttajaa, ei yleisöä, ei muita hevosia.
Pureskelin ylähuultani minun ja Eetun valuessa yhtä matkaa kohti päiväkahveja, jotka Noa, Nelly tai Sonja oli kattanut terassille.
”Eetu”, sanoin hieman hiljempaa, ja edellä kävelevä mies käännähti minua kohti.
”Mää voisin vaikka pitää mun kesäloman jälkeen vaikka viikon tai pari viikkoa palkatonta lomaa, jos on tarvetta. Vielä kun hevoset ovat laitumilla.”
”Niin…”, Eetu sanoi ilmeettömänä, mutta mietteliäänä.
”Ja jos syksyllä näyttää, niin mun sopimuksenhan voisi muuttaa osa-aikaiseksi niin kuin Sudella. Sitten kun saadaan talli täyteen, niin jatkaa entisellä mallilla.”
Se tuntui pahalta sanoa, mutta se oli kylmä totuus. En halunnut, että Susi tai Tiitus menettäisi työpaikkaansa. Aina minä jotain keksisin. Varsinkin kun Marshall oli lähdössä hevosineen ja kukaan ei tiennyt, milloin he tulisivat takaisin vai tulisivatko he. Onneksi muutamalla oli useampi hevonen tallissa, mutta en ollut varma, oliko Hopiavuoressa ikinä ollut ennen karsinat niin tyhjillään tai kuinka murehtivan näköinen Eetu oli joka aamu talliin saapuessaan.
”Kyllä mulla sulle töitä on…”, Eetu pohti hiljaa.
”En mä sitä. Enkä mää oo mihinkään lähdössä. Siihen asti vain, että helpottaa. Gunnarillakin on tallissa ennätysmäärä hevosia. Voisin vaikka mennä sinne auttelemaan.”
”Ethän sää nyt voi Ruotsiin asti lähteä. Kyllä me jotain keksitään”, Eetu hieroi leukaansa.
”Ei sun tarvi mua murehtia”, yritin hymähtää miehelle.
”Niin kauan kuin sää olet mun palkkalistoilla, niin minä murehdin”, Eetu tokaisi minulle veljellisesti ja taputti selkääni.
Kasvoilleni ilmestyi väkisinkin hymy, jonka loin mieheen. En tiedä, olinko ikinä tavannut niin tasapainoista ihmistä kuin Eetu, joka silti eli sydämellään. Ihannoin miestä suuresti ja toivoin, että joskus voisin olla kuin hän. Hänelläkään ei ollut helppoa, mutta silti hän jaksoi huolehtia muista.Terassilla istui jo paljon porukkaa meidän saapuessamme, ja murahdin pienesti sisälläni, kun minulle ei ollut jäänyt varjopaikkaa. Istahdin Inarin ja Niklaksen väliin istumaan, ja joku oli jo laittanut minulle kahvin jäähtymään. Tervehdin kaikkia ja hörppäsin kahvistani liian nopeasti polttaen kieleni. Irvistin pienesti tunkien kieleni ulos suustani, ja Hello hörähti kevyesti ilmeelleni. Mulkaisin miestä kerran näyttäen hänelle uudelleen kieltäni. Pöydässä kävi puheensorina ja normaaliin tapaani istuin hiljaa kuunnellen muiden puheita sekä hymähtäen vitsien väliin.
”Ooks sää kuullut Steffestä?” Inari kääntyi katsomaan minua ja minusta tuntui, että puhe laski hieman kääntäen ihmisten kasvot minuun.
”En. Ruotsissa se kai on. En tiedä, mitä Gunnar meinaa. Varsinkaan, kun valmennuksienkaan avulla ei se ole lähtenyt juoksemaan.”
”Ehkä Steffe ei halua olla ravuri. Se on kasvanut ratsujen joukossa, niin ehkä se haluaa, että siitä tulisi yhtä hieno ratsu kuin Jussista”, Sonja kevensi ilmaa.
Naurahdin ja yritin kuvitella pitkäjalkaista Steffeä tekemässä taivutuksia.
”Eikö sen kanssa voisi kokeilla montea? Eikö Steffe ollut neljävuotias, että se voisi osallistua?” Nelly ehdotti.
”Ei sitä ole ratsukoulutettu”, totesin.
”Tässähän sulla on pöytä täynnä ammattilaisia”, Hello hörähti uudestaan ja sai kevyen iskun niskaansa Nellyltä.”Ootteks te lukenut tätä foorumia, missä myydään hevosia tai annetaan niitä ylläpitoon?” Niklas vaihtoi puheenaihetta.
”Ooks sää kattellut uutta hevosta Arlekin tilalle?”” Eira kysyi kiinnostuneena.
Hän taisi heti jo haaveilla uudesta hienosta ratsusta Hopiavuoreen, jota hän voisi kuolailla ja toivoa joskus pääsevänsä satulaan.
”Mielenkiintoa pitää pitää yllä”, Niklas totesi naurahten ja jatkoi: ”Joku kuukausi takaperin joku tarjosi sellaista suomenpienhevosruunaa ylläpitoon.”
”Onko sulla se ilmoitus tallella?” Nelly kysyi kiinnostuneena.
”Ei, mutta löydän sen varmaan nopeasti”, Niklas hymähti ja kaivoi kännykän taskustaan.
”Täähän on ihan kiva. Ei mikään liian helppo luonteeltaan eikä kapasiteetti ratsuna ole aivan valtaisa, mutta komeahan se on”, Nelly sanoi tutkien kännykän ruutua.
Kännykkä kiersi ringissä ja jokainen katsoi ilmoitusta. Tarkkailin ruutua vähän tarkempaan. Komeahan ruuna oli. Sysivalkee nimeltään.
”Sehän vois olla Camilla sulle sopiva. Pasilla alkaa tota ikää kuitenkin olemaan. Voisitte lähteä kilpailemaan!” Susi keksi ja katsoi minua pöydän yli.
Olin tukehtua kahviini. Niklas löi minua selkään paei kertaa, vaikka en edes tiedä, auttoiko se asiaan.
”Sepä! Tännehän mahtuisi hyvin hevonenkin talliin, ei tarvitsisi karsinaa jonottaa”, Inari hymähti.
”Määhän voisin vaikka valmentaa teitä kisoihin, jos haluat”, Nelly naurahti.
”Eikö me sitten soiteta Camille koeratsastus, niin pääset katsomaan?” Niklas virnisti saatuaan kännykkänsä takaisin. ”Voin vaikka lähettää tämän ilmoituksen sulle.”
Tunsin olevani nurkassa. Vilkaisin anelevasti Eetulta apua, joka tokaisi:
”Eiköhän meidän pidä mennä jatkamaan taas töitä!”Illalla istuimme leikkipuistossa Hilman ja Rasmuksen kanssa.
”Mitä sinä noin tiirailet ja hymyilet sieltä ruudusta? Onko sulla joku ukko? Onks sulla ees ollut ketään sitten Aleksin? Et oo mun mielestä ainakaan puhunut mulle mitään.”
Hilma tökki minua kylkeen.
”Ei, kun Niklas linkkasi minulle ilmoituksen hevosesta.”
”Aina sää ja sun hevoset!” Hilma tuhahti naurahtaen. ”Onko se ees komea?”
”On ja vaikuttaa kivalta. En mä vaan tiedä, oisko musta ratsastajaksi, kun lähden lukemaan itseäni raviohjastajaksi. Ei ihan sovi kuvaan”, naurahdin Hilmalle.
”Näytäppäs sitä”, Hilma sanoi ja tutki ilmoitusta.
Enimmäkseen hän taisi katsella kuvia, sillä ilmoitus taisi muuten olla hänelle hepreaa.
”Eikö sitä voi käydä katsomassa ennen kuin tekee mitään päätöstä?” Hilma kysyi.
”Voihan sitä”, mutisin.
”Noni, varaa itsellesi aika, niin mää voin vaikka lähteä sun mukaan. Riku saa katsoa Rasmusta”, Hilma ilmoitti.
”Ai sää lähtisit mukaan vai?” katsoin yllättyneenä Hilmaa.
”Joojoo. En mää mikään heppatyttö oo, muuta mulla alkaa hajoa pää täällä kyläpahasessa. Vaikka Rasmus onkin rakas, niin mulla on ikävä jotain muutakin.”
”Niin kai sitten”, hymähdin ja kaivoin ilmoituksen jättäneen numeron esille naputtaen viestiä hevosen omistajalle. -
Varoitus! Jos Camillan aikaisemmat tekstit ovat olleet raskaita, niin tämä on ehkä niistä raskain. Oli vain pakko päästä kirjoittamaan pois alta.
Hyvää syntymäpäivää!
23 vuotta. Aamuvuoro ja seuraava päivä vapaa. Kai Eetu yritti olla kohtelias. Mieluummin olisin ollut molemmat päivät töissä ja unohtanut koko syntymäpäivän. Toivoin vain hiljaa mielessäni, ettei kukaan sanoisi mitään ja pitäisi sitä vain yhtenä päivänä muiden joukossa.Aamulla herätessäni isältä oli tullut viesti, jossa luki vain simppelisti: ”Hyvää syntymäpäivää.” Ei hymiötä, ei hellittelynimiä, ei mitään ylimääräistä. Se oli ihan isän näköinen laittama viesti. Vastasin: ”Kiitos.” Osasin odottaa, että Gunnar saattaisi soittaa onnitellakseen. Hänen mielestään kaikesta huolimatta oli hyvä muistaa. Ehkä hän yritti muuttaa minulle päivästä vielä positiivisen kokemuksen. En ollut viimeiseen kuuteen vuoteen enää juhlinut syntymäpäivääni, ja tuskin enää juhlisinkaan. Jääkaappiin olin varannut itselleni pullon valkoviiniä, johon voisin purkaa suruni, vihani, negatiiviset tuntemukseni. Susi tuskin kyselisi tai niin ainakin toivoin.
Muistin päivän kuin elisen. Siitä ei päässyt mihinkään, vaikka kuinka toivoisin. Joskus mietin, että miksi olin edes syntynyt. Vahinkolapsi olin ollut joka tapauksessa, josta oli vain pelkkää harmia. Aiheutin pahaa oloa vain istumalla nurkassa. Isäni ja äitini olivat seurustelleet vain muutaman kuukauden. Isäni ei edes ikinä halunnut lapsia ja oli todennut äidilleni, ettei olisi osallisena elämässäni. Kaikesta huolimatta hän kävi katsomassa minua syntymäpäivinäni syömässä kakkua ja jouluisin tuoden mukanaan joululahjarahaa. Hän halusi omistautua uralleen Puolustusvoimissa, mutta silti hoiti minun osaltani pakolliset toimitukset. Hän kävi juomassa kahvit, kun pääsin rippikoulusta.
Äidilleni minä olin yksi kiusankappale, enkä ymmärtänyt, miksei hän aikanaan tehnyt aborttia. Olisivat kaikki päässeet helpommalla. Kai hänen piti yrittää osoittaa vanhemmilleen, että kyllä hän pärjäsi lapsen kanssa ilman heidän apuaan tai rahojaan. Jos hän ei ollut yövuorossa, väsyneenä kotona nalkuttamassa, hän oli juhlimassa. Silloin pääsin isän isovanhempien tai Markuksen luo. Ne olivat hetkiä, jolloin sain hengähtää. Toivoin hiljaa salaa, että joku olisi huomannut, kuinka paha olo minulla oli, sillä en uskaltanut sanoa heille mitään. Toivoin, että äiti olisikin kotona joku päivä iloisena vastassa ja ilmoittaisi meidän menevän yhdessä Power Parkiin päiväksi, että tänään hän ei olisikaan humalassa, töissä tai nukkumassa. Mutta ei. Ainoita yhteisiä hetkiämme oli, kun istuimme koulukuraattorin tai psykologin huoneessa, ja äitini puhui, kuinka olin päästäni sekaisin ja kuinka oireilin etäisen isäni vuoksi. Minä vain istuin hiljaa nyökytellen päätäni. Pahaa oloani hieman korosti isän olemattomuus, mutta se ei ollut syy, miksi olin, kuka olin. Minähän hymyilin, yritin olla positiivinen. Minulla oli kavereita ja pärjäisin koulussa. Silti minussa oli jotain vikana. En tiennyt itsekään, että mitä. En uskaltanut sanoa mitään, sillä odotin, että ehkä kotona äiti sanoisi rakastavansa minua.
Kuusi vuotta sitten äitini oli lyönyt minua viimeisen kerran. Olin ollut juhlimassa kavereiden kanssa syntymäpäiväni kunniaksi ja meillä oli ollut hauskaa. Olimme hengailleet rannalla ja en tiedä, olinko ikinä nauranut niin paljon. Tulin kotiin samaan aikaan kuin äiti tuli yövuorosta. Hän oli raivostunut, koska olin kylällä luuhaava lutka, joka yritti etsiä onneaan. Viimeinen lause oli oikein. Istuin nurkassa itkemässä. Minua pelotti. Äidin askeleista kuuli, kuinka vihainen hän oli. Hänen mennessään huoneeni ohi vessaan tärisin pelosta, että jos hän tulisikin huoneeseeni. Kun kuulin hänen menneen huoneeseensa eikä ääniä kuulunut varttiin, uskalsin liikahtaa. Kaivoin kassini ja pakkasin vaatteita mukaani. Kirjoitin keittiön pöydälle lapun, jossa luki ”Hyvästi.” Avasin ulko-oven ja astuin ulos sateiseen aamuun.
-
Kun väsyttää, mutta ei väsytä
Hitto. En oikein ollut enää varma mistään. Tai olin, mutta en kuitenkaan. Luulin, että parasta terapiaa olisi vain painaa pää sumussa töitä. Yritin säästää jokaikisen lantin, jonka tienasin. Jos en ollut Hopiavuoressa Eetun oikeana kätenä, olin Hopealinnassa ajamassa. Enhän minä siitä mitään tienannut, mutta tulevaisuuden kannalta se oli vain kotia päin. Oli minulla joitain Steffen voittorahoja säästötilillä, enkä kerennyt rahojani tuhlaamaan kuin asumiskuluihin ja auton bensaan. Silti olin ottanut yövuoroja Seinäjoelta Ilonasta baarimikkona parin kuukauden ajan. Jotkut humalaiset idiootit jättivät toisinaan hyviä tippejä. Ei hevosenhoitajana vain kermaperseenä eläisi. Välillä vain tuntui, ettei vuorokaudessa ollut tarpeeksi tunteja nukkua. En ollut edes varma, kuinka paljon minulla oli univelkaa pankissa odottamassa.Selkein asia, jonka itse huomasin tilanteessa, oli, että sosiaaliset suhteeni kärsivät. Ensin Hilma oli soittanut pari kertaa viikossa kysellen, milloin kerkeisin tulla käymään. Nyt naisesta ei ollut kuulunut kuukauteen. Suden kanssa hyvä jos joimme aamukahvit yhdessä. Inari oli laittanut viestiä, mutta olin vain liian väsynyt vastaamaan ikinä kunnolla. Yritin vain keskittyä siihen, mihin sain ajatukset kadotettua. Töiden tekoon.
Vihasin maata kotona katsoen kattoa ja miettiä elämää. Mikä olikaan johtanut tähän tilanteeseen ja missä olin mokannut. Tuntui pahalta myöntää, mutta minulla oli ikävä Steffeä. Eihän se ollut edes ikinä minun. Leo oli laittanut viestiä pari päivää sitten ja sanonut Steffen voittaneen lähtönsä ja parantaneensa ennätystään huikeasti. Gunnar oli tästä innostunut ja sanoi ilmoittaneensa Steffen tämä vuonna uudestaan Kasvattajakruunuun. Ja kukapa sitä ohjastaisi. Minä tietenkin. En ollut nähnyt oria neljään kuukauteen ja nyt Gunnar päätti, että olisi minun hyvä aika nähdä Steffen kokema kehitys Ruotsissa. Se, mihin en ollut itse kyennyt. Olisiko parempaa tapaa kääntää veistä haavassa?
Muistelin aikaa, kun Susi ei ollut edes kysynyt tai ilmoittanut minulle siitä, että Milan asuisi luonamme pari päivää. Päästessäni kotia kuulin tarinan Ukon selästä tippumisesta ja että Susi olisi sen velkaa. Nähdessäni haikean surullisuuden Suden silmissä annoin asian olla. En minä voisi lyödä lyötyä. Ajattelin, että voisin linnoittautua huoneeseeni siksi aikaa. Aluksi Milanin naama oli ärsyttänyt minua yli kaiken. Olin jo valmiiksi suunnitellut, että Suden mentyä nukkumaan heittäisin Milanin pihalle leppäkeihään tavoin. Toisena iltana Milan oli keittänyt vettä iltateen kunniaksi ja tarjosi minullekin. Susi katsoi minua anovasti, ja olin nyökännyt Milanille hyväksyvästi. Siinä pöydän ääressä istuessa Milan ja Susi ensin puhuivat kilpailuista ja Milan oli kysynyt, kilpailinko minä. En. Paitsi silloin joskus raveissa. Aiheeksi nousi Steffe ja meidän menestys ja sen jälkeen se oli menoa. En osannut enää katsoa Milania vihaisesti. Jotain häiritsevää tiesin miehessä olevan, mutta en osannut enää antaa sen häiritä itseäni. Aamukahvipöydässä juttu jatkui siitä, mihin oli jäänyt edellisiltana. Tuntui, että olin puhunut vuorokauden aikana Milanille enemmän kuin osalle Hopiavuoressa kahden vuoden aikana.
Illalla Susi koputti oveeni.
”Lähdetkö lenkille?”
”En mää jaksa”, murahdin ja käänsin kylkeäni peiton alla.
”Camilla?” kysyi varovainen ääni.
”No?” murahdin uudestaan kohdistaen silmäni Suden omiin.
”Et oo jaksanut mitään hetkeen.”
”Mää en tiiä, Susi. Kai mulla on päässä jotain vikaa.”
Vedin peiton pääni yli ja kuuntelin, kuinka ovi sulkeutui. Oltuani varma, että Susi oli lähtenyt, minulle iski oksettava olo. Juoksin vessaan ja oksensin. Heikko olo painoi. Steffen näkeminen muutaman päivän päästä repi sisuskalujani. Yritin nukahtaa, mutta uni ei tullut. Vedin kylpytakin päälleni ja istuin takapihalle muovisessa puutarhatuolissa sytyttäen ensimmäisen tupakan. -
Ruosteessa
”Camilla, kantapäät alas ja selkä suoraksi!” Susi murahteli minulle kentän laidalla.
”Pasi taas jumittui paikoilleen.”
”Pasi on herkkä herra. Myötää ohjaa ja anna päättäväisesti apuja”, Susi neuvoi.
”Ei tästä tule mitään!” manasin ollen valmiina heittämään ratsastushanskat nurkkaan ja ratsastuskypärän takaisin kaapin päälle keräämään pölyä.
”Sää itse sanoit haluavasi kehittyä ratsastajana.”
”Eikö Skotti olisi ollut parempi valinta?” vilkaisin miehen suuntaan.
”Ei me automaattiratsua tähän hetkeen kaivata. Olethan sinä ennenkin Pasilla ratsastanut.” Susi nauroi minun punaiselle naamalle maneesin laidalla.
”Me höntsäillään. Hevosten ajaminen on paljon helpompaa. Lupaan, etten enää ikinä naura sun kipeälle takapuolelle.”
”Selkeät ja herkät avut. Niillä Pasi toimii.”
Maiskautin kevyesti ja painoin olemattomasti pohkeita. Etenimme askeleen tai kaksi.”Camilla, selkeitä ohjeita. Se ei ole Steffe, jonka vauhtia saa vain hidastella. Joudut työskentelemään jaloillakin.”
Maiskautin voimakkaammin ja kevyesti annoin pohkeita. Pasi nosti päätään ja asteli eteenpäin tasaisesti.
”Liikkuuhan se vanha ukko vielä!” Niklas huuteli maneesin laidalta Marshall vierellään.
”Camilla, anna enemmän pohkeilla pyyntöjä kääntyessä ohjan sijaan”, kuului Nellyn ääni Suden vierestä.
Hieman hätkähtyneenä käänsin päätäni naisen suuntaan. Olimme tosissamme keräämässä yleisöä ympärillemme.
”Hyvä poika, Pasi. Älä heitä minua alas”, kuiskin hiljaa ruunalle taputtaen sitä kaulalle.
”Telepatiaako täällä harrastetaan?” Eetu naurahti.
”Tehän voisitte osallistua joukkoon Tie Tähtiin -kilpailuun mukaan!” Marshall heitti ilmoille.
”Ei kiitos. Näin jo tarpeeksi teidän stressaamista viime vuonna”, pudistin päätäni yllättyneenä.
”Antakaa meidän tallimestarille hieman anteeksi! Se on kuitenkin viimeisen vuoden istunut rattailla satulan sijaan”, Eetu kehotti porukkaa ja ajoi heitä tiehensä.
Minä ja Pasi saimme keskittymisrauhan. Ehkä minun pitäisi pyytää Nellyä valmentamaan Suden huutelujen sijaan. Voisi olla pian, ettemme enää puhuisi toisillemme. -
Mitä sulle kuuluu?
Lyydia oli erikoinen hahmo Hopiavuoren katukuvassa. Joskus mietin, että miksi hänen kaltaisensa ihminen ikinä ostaisi hevosta. Paljon helpommalla pääsisi Riitan ratsastuskoulun tunneilla. Eikä hän edes tiennyt hevosista mitään. Toisaalta minun oli nostettava hattua naiselle vauhdista, jolla nainen tankkasi itseensä lisää tietoa hevosista. Tiitus oli saanut oman parikympin tippinsä. Minä odotin vielä omaani.
Mutta toisaalta sain Lyydialta paljon paremman kuin parinkympin tipin. Vaikka edustalla oli niin puhuttu isobritannialainen keimailemassa ison takamuksensa kanssa, kuva sykähdytti itseäni. Se oli arkinen, mutta maaginen.¨”Se iso lämminverinen taisi olla sinun hevosesi. Nappasin kaveruksista kuvan tammikuussa, ja törmäsin tähän uudelleen. Ajattelin, että saattaisit haluta itsellesi oman kuvan. – Lyydia Meriaho”
(c) linet Elisa, väritys Anne L.Oli minulla miljoona kuvaa Steffestä, mutta silti kuva sykähdytti minua.
Susi taisi olla tallilla. Ei me hirveästi keretty näkemään. Olin yrittänyt puhua miehelle, että katsottaisiinko leffa illalla tai mentäisiinkö lenkille. Susi vain totesi, että olisi myöhään tallilla Ukon kanssa. Kuulemma Milan auttaisi ratsutuksessa. Nyökkäsin vain ja hymähdin pienesti. Luojan kiitos, emme olleet pariskunta. Muuten emme näkisi ikinä. Käytäisiin vain sängyssä molemmat kääntämässä kylkeä. Jos toinen ei ollut menossa, niin toinen aina oli. Minun oli vain ikävä juttukaveria. Sellaista, että syötäisiin vaikka Runoin pitsaa ja juotaisiin oluet. Höpötettäisiin turhanpäiväisiä juttuja. Tuntui, että olin vain kaikkien kanssa koko ajan varpaillani.
”Mitäs mun lempiopiskelijalle kuuluu?” kajahti kaiuttimessa vastattuani Leon puheluun.
”Hah, tuleva kollega. Eihän tässä mitään. Töitä ja töitä”, naurahdin.
”Työnarkomaani.”
”Mikä itse sitten olet?”
”Mää yritän rauhoittua. Jos parhaassa tapauksessa kävisi niin, että riittäisi, kun juoksutan muiden hevosia radalla ja valmentaisin paria hevosta kerrallaan. Omat tallitytöt ja ajattele sitä vapauden määrää”, Leo selitteli.
”Tallityttös kestä sua viikkoa pidempää”, murahdin.
”Palkkaan sut!”
”Älä unta näe. Minä en sinun talliin astu jalallanikaan”, virnistin niin leveää hymyä, että ihme, jos Leo ei kuullut sitä äänestäni.
”Mites sun harjoittelu on lähtenyt käyntiin?” mies uteli.
”Kuukausi sitten starttasin. Nyt ollut vähemmän, mutta käynyt siellä ajamassa tallin kiltimpiä kopukoita aamuvuoron jälkeen. Åke ja Eino haluaa edetä rauhassa ja tutkia taitojani, että tietävät, mihin suuntaan jatketaan”, selitin.
”Vai on sulla nykyään Åke ja Eino? Ooks puhunu Gunnarin kaa mitään?”
”Ei oo ollut mitään puhuttavaa.”
”Olihan se nyt tyhmää, mitä se teki. Mutta vanha mies sekin ja yritti ajatella vain parastasi”, mies yritti puolustaa joulupukkipartaista ukkoa. ”Ooks kuullut Steffen kuulumisia?”
”En.” Olin tarkoituksella vältellyt kaikkia ravisivustoja, joista vain orin kuva saattaisi lentää naamani eteen. Hopealinnan muutamassa juoksijassa oli itselleni tarpeeksi sillä hetkellä.
”Se oli ystävänpäivänä juoksemassa. Karsinnassa juoksi kakkoseksi, mutta finaalissa hyytyi täysin. Teki saman tempun kuin sinun kanssasi. Et sinä ole Camilla sitä hevosta pilannut”, Leo selitti.
Hiljaa hetken toivoin, että hän olisi ollut hiljaa. Toisaalta olin iloinen, ettei Steffe menestynyt sen paremmin raveissa. Oloni oli ristiriitainen.
”Aijaa. Mää oon aatellut ruveta ratsastamaan. Tai valmentautumaan ja hiomaan virheitä pois. Olen niin kömpelö ratsastaja. Hopiavuoressa on sellainen laikukas poni, Pasi, jota saan vapaasti liikuttaa”, kerroin yrittäen sivuuttaa Steffe-aiheen.
”Tulisit joskus raveihin mukaan. Mulla on ikävä sua mun vedonlyöntikaverina. Voisit tuurilla nähdä Steffen juoksemassa”, Leo houkutteli turhaan.
”Hei, sori, pitää lopettaa! Kummipoika tuli hoidettavaksi. Jutellaan toiste!” hätäännyin ja löin punaista luuria.
Leo kaiketi uskoi sen. Heitin kännykkäni sohvan toiseen nurkkaan ja vedin tyynyn käsiini. Painoin kasvoni tyynyyn ja annoin kyyneleiden valua. Pari kuukautta oli mennyt ja silti teki kipeää. Hello oli yrittänyt näytellä minua joidenkin raviuriensa päättäneitä, halpoja lämminverisiä. Välillä vain tuntui, etteivät he tajunneet, etten halunnut ketään muuta. Sudelle haluaisin puhua. Hän ymmärtäisi tai ainakin kuuntelisi. Ukon kanssa mies oli saanut niin paljon harmaita hiuksia.Ajattelin, lähtisinkö tupakalle vai lenkille. Pitkästä aikaa jätin tupakkani sohvapöydälle ja vedin lenkkivaatteet päälle. Oli pakko keksiä jotain tekemistä saadakseen ajatukset muualle.
-
Vähin äänin
Muistan ikuisesti päivän, kun näin ensimmäistä kertaa Steffen. Se oli ollut jo silloin hieno vaikkakin pannahisen kakara. Se oli heittänyt porkkanaa ilmaan kuin mikäkin sirkuspelle. Sain päättää sen lempinimen. Steffe sopi pienelle orille kuin nenä päähän. Se tuntui siitä hetkestä jo omalta. Sitäkin parempi päivä oli, kun Steffe saapui Hopiavuoreen. Sain esitellä sille ikioman karsinan, tulevat tarhakaverit ja joka ikisen kivenkolon, joka oli tullut jo minulle tutuksi. En ikinä ollut pystynyt käsittämään, minkä vastuun Gunnar luovuttaisi minun käsiini. Hän oli halunnut, että koulisin hänen hevosestaan juoksijan.Se hetki, kun olimme lähteneet radalle ensimmäistä kertaa treenaaman. Ratahan ei missään huippukunnossa ollut ja sai pelätä katketakseen, että Steffe teloisi jalkansa. Onneksi minulle oli ollut Susi apunani. Kaikki oli sujunut paljon helpommin kuin jos olisin yksin ollut, ja saimme aikaottojakin ensimmäistä kertaa. Steffe oli niin nuori ja viaton. Päästeli höyryjä ja näytti, että olisi hyvä hevonen. Tai ehkä vielä jännittävämpää, kun meillä oli edessämme ensimmäinen lähtö.
Steffe oli ollut jonkinlainen purkinavaaja. Iso askel minun ja muiden hevosten omistajien kanssa. Tokkopa, minä olin osannut puhua Eetun ja Suden kanssa tallitöistä, kun taas tuvassa istuessa oli hankalampaa valittaa natisevissa maneesin ovista Sonjalle ja Marshallille. Se, kun oli oma hevonen, josta puhua, aukaisi ovia enemmän. Pystyttiin päivittelemään, kuka esimerkiksi haluaisi lähteä maastoon tai mitä proteiineja jokainen syötti omalle kullannupulleen. Ilman Steffeä olisin tuskin tutustunut ikinä sen paremmin Helloon. Mutta Hello halusi päästä ravihevosen kyytiin ja Hello halusi tulla hurraamaan katsomoon, kun oli Steffen startin vuoro. Hello ei aina ollutkaan niin raivostuttava, vaan välillä jopa siedettävä tapaus.
Tai kun Steffe oli voittanut raveissa ensimmäisen kerran, ja me saimme kotiin vietäväksi mustan loimen, joka koristi makuuhuoneeni seinällä. En ollut keksinyt sille parempaakaan paikkaa. Keräsin hiljalleen Steffen tavaroita autoon ja kävin mielessäni muistoja, joita ne ostivat esiin. Esimerkiksi pölyharja, jonka puuosaa Steffe oli huomaamattani päässyt jyrsimään. Orin sadeloimi, jonka olin edestä korjannut ompelukoneelta orin yritettyä riisua se pois päältään. Tai Steffen poskihihnoihin kiinnitettävät himmentimet, jotka eivät olleet ikinä päässeet paketista asti käyttöön. En ollut ikinä kokenut, että ori olisi niitä todellisuudessa tarvinnut.
Kello oli vasta kahdeksan aamulla, mutta totuttuun tapaan istuin Eetun seurana tuvassa kahvipöydän ääressä lukemassa Ilkka-Pohjalaista. Halusin lähteä ennen kuin liikaa porukkaa saapuisi tallille. En halunnut enkä jaksanut selitellä kenellekään mitään. Halusin vain olla rauhassa Steffen kanssa.
”Onko teillä jotkut ravit viikonlopulle suunnitteilla?” Eetu uteli.
Pudistin päätäni tiukasti Ilkka-Pohjalaisen takana.
”Mitäs te Ruotsiin asti lähdette? Vai joko Steffelle on morsiamia tiedossa?” Eetu yritti uudestaan.
”Olisikin vain astutusreissu. Tuota, Eetu…”, nielaisin ääneen. ”Steffe lähtee.”
”Kuinka pitkäksi aikaa?”
”Mää en tiiä.” Painoin kasvoni käsiini. ”Sen takia mun pitäskin varmaan sanoa Steffen tallipaikka irti. Maksan kyllä helmikuun ei siitä huolta tai sen verran mitä se irtisanomisaika on.”
Tiesin, että Eetun mielessä kyti kysymys: Miksi Steffe lähtee? Mies oli kohtelias ja kiltti minua kohtaan, ettei udellut minulta asiaa yhtään enempää.
”Steffe lähtee valmennettavaksi. Gunnar oli löytänyt jonkun pätevän. Jos ei vain puhuttaisi asiasta liikaa, en ainakaan jaksaisi vielä kysymyksiä Hellolta tai muilta.”
Mitään sanomatta Eetu antoi minulle myötätuntoisen ilmeen ja puristi tiukasti kättäni. Hymähdin vienosti miehelle.Kahvit juotuamme ja Ilkka-Pohjalaisen selattuani läpi vähin äänin Eetu auttoi minua pakkaamaan Steffen traileriin ja kantamaan viimeiset kassit peräkonttiin. Kiinnitimme Steffen hiittikärryt trailerin perään suojaten ne. Meillä olisi edessä pitkä matka. Ensin Vaasan satamaan. Lossilla Pohjanmeren yli Uumajaan, josta setäni Markus hyppäisi kyytiin. Hän menisi paremman puutteessa ruotsin tulkista.
”Se olisi menoa nyt, Steffe. Sano hyvästit Hopiavuorelle”, kuiskasin hiljaa itsekseni Hopiavuoren jäädessä taaksemme.
Me katoaisimmekin kuin yöhön ja palaisin vain yksin kotiin tyhjän trailerin kanssa. Sitten elämä voisi alkaa niin kuin Steffeä ei olisi ikinä ollutkaan. -
Minä pidin tästä aivoklimpistä. Sonja on aina ollut sellainen ihminen, jota Camilla on katsonut ylöspäin. Niin tyyni ja tasapainoinen. Tuntuu, että mihin nainen ikinä ryhtyykään, hän sen myös taitaa.
Kaikkihan me varmasti tykätään tosi paljon Harrista, mutta mun mielestä tämä on todella erilainen juonen käänne Sonjan kohdalla, mikä tekee siitä myös mielenkiintoisen. Kukapa meistä ei pitäisi draamasta? Sonja on järkevä tässäkin tekstissä ja joutuu hieman ehkä punnitsemaan myös omia arvojaan, mutta odotan mielenkiinnolla, mitä tässä tapahtuu. Voiko seksisuhde pysyä vain seksisuhteena?
-
Joka Aamun tarinan jälkeen ihastun tyttöön vain yhä enemmän. Pidän sun tavasta kirjoittaa ja siitä, miten osaat kirjoittaa niin arkisista kuin ei-arkisista asioista hyvin!
-
Auts Alex! Jos vain Camilla olisi seissyt nurkan takana, hän olisi pureskellut hampaitaan yhteen tai ollut täysin asiasta tietämätön, sillä ei Camilla taida tietää, vaikka he yhdessä asuvat. Ihmetellyt, mikä uusi ihminen on taas talliin ilmestynyt. Ai hitto, Milanin toisiksi viimeinen kommentti sai miehen pisteet nousemaan silmissäni! Ehkä Milan ei ole niin viheliäs tai ehkä hän on oikeasti kasvanut ajan saatossa.
-
Jannan tarinat ovat olleet omalla tapaa surullissävytteisiä, ja ne ovat yhtä ainutlaatuisia joukossaan kuin tämäkin, mutta on myös mukavaa lukea Jannan iloisemmastakin arjesta. Rasmus on tehnyt hänestä jollain tapaa herkemmin ja avoimemman. Ennenkin Janna ollut tietysti herkkä, mutta Rasmuksen avulla hän ei ole enää niin yksin ajatuksissaan. Varmasti arkea helpottaa poikaystävä, joka tekee samaa työtä, joka ymmärtää, mistä puhutaan, ja jolle on helpompi avata omia ajatuksia työasioistakin kuin arjesta. Tarinoissa on minun mielestäni myös positiivinen säväys siitä, että Rasmus on omalla tavallaan kiinnostunut hevosista eikä nyrpistele tallilla nenäänsä.
-
Salamyhkäisellä Marshallilla on romanttinen puoli! Tuntuu, että yleensä Nikke on se osapuoli, joka sanoo ajatuksensa ääneen, ja Marsh se, joka ajattelee sanansa. Kiva arkinen pätkä, mutta silti niin suloinen.
-
Tervetuloa Aamu ja Polina Hopiavuoreen!
Itse en havainnut kankeutta tekstissä, mutta niinhän se aina on, että itse tuntee tai huomaa asioita, joihin muut eivät kiinnitä huomiota. Ja kuten jo Eetu sanoi, niin isot propsit Hopiavuoreen liittyen tehdystä taustatyöstä. Ja tykkäsin paljon sun tavasta kuvailla minä-kertojana asioita.
-
Hei, hei, nyt tapahtuu äkkiä! Mut en osannut odottaa vastaavaa juonen käännettä. Inarille tekisi mieli antaa iso hali ja sanoa, ettei se mitään. Mielikuvituksessa on helppo luoda kuvia asioista, ja kamalinta on, kun ne eivät kohtaakaan todellisuuden kanssa. Toinen odottanut kuin kuuta nousevaa toista saapuvaksi ja yhtäkkiä edessä on jotain, mitä ei osannut ajatella. Inaria ei voi syyttää tilanteessa pikkumaiseksi, enkä itsekään olisi tilanteessa osannut epäillä.
-
Onnea Susi! Alussa oli tuttu harmistunut Susi, mutta oli ihanaa lukea Sudesta, kun hän onnistuu taas kaikkien epäonnistumisen jälkeen ja löytää uskoa itseensä.
-
Oon liian skeptinen ja pelkään jo valmiiksi, mihin tämä johtaa. Pitäisi olla iloinen Inarin puolesta!
-
Voi Eetu! Me tiedetään Pasin tarina ja me tiedetään, kuinka paljon Eetu rakastaa jokaista tallin asukkia, mutta silti tämä tarina tarina kertoo siitä vielä enemmän. Tarinassa nousee myös esille, kuinka kömpelösti Eetu välittää kaikista tallin ihmisistäkin, ja on itse valmis hoitamaan Ukkoa. Mikä sitä sitten vaivaakaan. Hän ei vain halua, että muut satuttavat itseään. Uskon myös, että Eetu haluaa olla enemmän Ukon seurassa. Jos vain keksisi, mikä oria vaivaa.
Ja se, kuinka yksittäinen hahmo voi luottaa Eetuun. Susi pyysi Eetulta asiaa, ja Eetu pitää siitä myös kiinni. Se, kuinka järkähtämätön Eetu on päättämissään asioissa. Minä vain kiroan mielessäni, että pirun pohjalainen. Tarina vain sitoo yhteen kaikki vivahdukset, mitä olemme Eetusta saaneet, ja antaa jopa enemmän.
-
Se ikuisuuden vienyt kommentti on nyt täällä. Ajattelin ensin kommentoida Hellon tarinaa, mutta pompautitkin esille Milanin tarinan, niin tähän oli pakko tulla antamaan kommenttia.
Milan ja Susi: parivaljakko, jota osasin odottaa, mutta en kuitenkaan näin vahvana. Milan on kertonut omaa tarinaansa, mutta auttaa myös muita hahmojaan kertomaan omaansa. Milan ei ole hirveän pidetty hahmo, eikä loppujen lopuksi kaikki edes tiedä tarinaa. Milan on kuitenkin parhaansa mukaan Hopiavuoressa aina rehellinen ja oma aito itsensä ja silti saa mulkauksia selkäänsä. Hatunnostoa Milanille siitä, että hän uskaltaa yhä päivä toisensa jälkeen ilmestyä Hopiavuoren pihaan ja voihan olla, että kun vain kaikki saavat tarpeeksi altistusta miehen kasvoista, hänen asemansa neutralisoituu. Camillan osuus on ehkä se, että hän luottaa Eetun ihmisten arvostelukykyyn niin paljon, että jos Eetu näkee ”redflagin”, niin Camilla seuraa kuin poro perässä.
Susi aukeaa ihan eri tavalla Milanin tarinoissa kuin missään muissa. Yleisesti Oskari on oma hieman ekä törppö itsensä, mutta miten hän aukenee Milanin edessä ja pyytää toiselta apua. Oskarin tilanteessa hän ehkä näkee Milanin viereisenä toverina, jolle on helppo puhua. Milan voi olla tallilla helppo lähestyttävä ja haavoittuvaisen oloinen kaivatessaan juttuseuraa, ja se taas antaa Sudelle mahdollisuuden oma itsensä. Antaa Sudelle tilaa puhua ja olla haavoittuvainen. En väitä, että Camillan olemus liikaa muuttuisi. Todennäköisesti neutralisoituu Suden jauhaessa Milanin avusta.
Milan on ollut tarinoissaan hieman surullinen ja yksinäinen, joten pidän tästä Milan ja Susi-duosta, koska uskon, että kaksikko pystyy täydentämään toisiaan. Tarinan alku oli jopa sykähdyttävä Oskarin hypätessä ovesta sisään ihan ilmoittamatta. Kuulostaa epäoskarimaiselta. Ja se, että Milanilla olisi vispilänkeikkaa sai päästämään sellaisen teinitytön hykärryksen. Tarinaa lukiessa pidemmälle herää ajatukset, mitä Milan piilottelee. Signaalit olivat epäselkeitä. Harrastaako hän vain satunnaisia irtosuhteita vai onko mukana joukossa jotain rikollista? Tätä jään odottamaan. Ja olisiko Milan se boosti, joka saisi Suden uskomaan itseensä ja Ukkoon?
-
Miten osaatkaan niputtaa niin monta asiaa tarinaksi tai vielä spesifimmin keskusteluksi? Niin arkinen tilanne, mutta silti hieman harmitusta, naurua, hymyä, yhdessäoloa ja ajatusten vaihtoa. Olen aina pitänyt Sonjan persoonasta. Sonja on aina niin tasapainoinen, rauhallinen ja järkevä, ettei mitenkään voisi uskoa, että muutama vuosi sitten hän on käynyt isoa surutyötä läpi. Sonjan ajatuksista pidän sen takia, että ne eivät ole pessimistisiä kuin Camillan, eivät välttämättä yltiöpositiivisiakaan, vaan omassa pienessä hiljaisuudessaan toivekkaita.
Ja pakko myöntää, että Jarkon suorasukaisille sanoille päästin ruman naurun.
