Niklas

Kirjoitetut vastaukset

Esillä 25 viestiä, 1 - 25 (kaikkiaan 42)
  • Julkaisija
    Viestit
  • vastauksena käyttäjälle: Kozlov ja Haanpää #9383

    Niklas
    Osallistuja

    Melkeen loppuun asti suunniteltu
    Tapahtui torstaina

    Tungein Subwayn tuttua, turvallista ja hyväksi todettua sämpylää kitusiini, ja huuhdoin lähes kipeää tekevät taikina-lihamöykyt kokiksella alas jotta sain välillä hengitettyäki. Jalat tuntu jatkuvan hyppyyttämisen takia siltä, kuin olisin kävelly pitempääki maratonia enkä vaan Porin Matkahuollolta muutaman nurkan taa leipäpaikkaan.
    Omatunto raapi niskassa kuin kissa verhoissa, tai Krem sukassa kun vahingosa yöllä meinasit potkasta sen alas sängystä, mikä teki mun olosta vähintäänki levottoman. Ahistuneen.
    Miks hitossa mä en osannu ajatella ja suunnitella asioita kauemmas ko parin hullun tunnin päähän? Mun olis ollut niiin paljo järkevämpää jäädä koululle perjantaihin asti ja matkata tavalliseen tapaan ihmisten aikoihin Seinäjoelle. Eikä väkisin vängätä itteäni viimetingasa Esterin perseen takaa paskoilla yhteyksillä tänään. Ja vielä silleen, että ei lähteny mitään autoa Seinäjoelle tai ees Vaasaan, vaan piti soitella nolona apinana Marshille että voikko tulla hakeen. Porista.
    Sillä oli varmasti paljo parempaa, ja tärkeämpääki, tekemistä ku ajella ees taas parin tunnin päähän hakeen meikäläistä.
    Tuijotin ruokaani kuin odottaisin siltä jotain lohduttavia sanoja tilanteeseen, mutta valitettavasti ainoa lohtu tuli cheddar-jalapeno juuston ja naudanlihapihvin muodossa.

    Olin lipittäny aterian kylkeen otettua juomaa niin kauan että hapotki oli ehtiny alkaa livistämään, kunnes ei ollut kaukana etten kiskassu juotavaa pillin kautta suoraan nenään. Vähäsetki hapot tuntu siltä kuin olis tihuttanu tuoretta sitruunaa suoraan kärsään.
    Kadulle näyttävän ikkunalasin toisella puolella pääni tasolla keikkui nimittäin Krem, joka potki pienen koiran raivolla takajaloillaan ilmaa samalla kun häntä viuhtoi vimmatusti joka ilmansuuntaan. Naama leveänä ja kieli pitkällä kuin joku olisi näyttänyt sille tennispalloa, mutta nappisilmien tuijotus oli tiukasti mussa. Ja karvasen sätkynuken takana Marshall seisoi hoopo virne naamalla, kuin se olis ylpeä aikaansaannostaan.
    Okei. Pakko antaa pisteitä tästä. Tai no, tästäkin.
    Taisin vaan ite näyttää vielä hoopommalta, kun sairaan nopeesti kävin viskaamassa roskat roskiin ja tarjottimen pinoon toisten päälle. Ja palasin hakemaan pöydän luota reput ja muut rojut matkaan, vilkuttaen kuin idiootti Kremille ja Marshille, ennen kuin lähdin raivaamaan tieni ulos.

  • vastauksena käyttäjälle: Kozlov ja Haanpää #9371

    Niklas
    Osallistuja

    Etäkouluun

    Olo oli kuin pienellä sialla, kun istuin hikoilemassa natisevalla menneen vuosituhannen tuolilla mitä meillä oli ollu ala-asteellaki pulpettien kavereina. Yritin parhaani mukaan olla steppaamatta paikallani, ja purin sitä hyppyyttelemällä polveani ja läpyttelemällä varpaita turvakenkien sisällä.

    Niklas Eemeli Haanpää, oot niin syvällä kusessa että toi minkä ohi mentiin oli Archaeopteryxin luuranko. Hyvää matkaa maapallon ytimeen… Kyllä mä ny kai oisin Wilmasta nähny jos multa olis jääny kursseja täysin käymättä, eikä kyllä työharjottelukaan oo voinu mennä ohi ko muukki on ollu koulusa…

    Sekunnit tuntu tunneilta kun seurasin opon hämmentävän sulavaa näpyttelyä koneella. Joku ainaki on oppinu kymmensormijärjestelmän ja hyvin. Ilmeestä ainaki vois päätellä että ei tässä mistään vakavasta voinu olla kyse, kai, mutta sitte taas… Ehkä se pitää jotaki ammatillista kestohymyä päällä.
    Mistä minä tiiän.

    “Noniin. Anteeksi kun kesti, piti kaivaa sun tiedot tuolta esille, mutta siis sun lukujärjestys. Kun nyt ens kuussa alkaa ne YTO-aineet niin sun lukkari näyttää hyväksilukujen jälkeen siltä että sä voisit ihan hyvin tehdä nämä kurssit mitä jäljelle jäi niin etänä kotoa.”
    Näytin varmasti siltä kuin oisin tippunu päälleni puusta, kun tuijotin suu osittain auki.
    “Tänne jäi tosiaan nämä Työelämässä toimiminen, Kestävän kehityksen edistäminen, Yrittäjyys ja yrittäjämäinen toiminta sekää… Opistelu- ja urasuunnitteluvalmiudet. Kaikki on kirjallisia tehtäviä mihin tulee tarkemmat ohjeet sinne Learniin niinkuin yleensäkki.”
    “..Eli siis..?” selvältähän tuo kaikki sinäänsä kuulosti mutta, silti en onnistunu saamaan otetta että niin mitä tää kaikki käytännössä tarkotti.

    Opo tuijotti tyytyväisen näkösenä kuin luulisi että olin muka ymmärtäny tilanteen. Kun mä taas tuijotin sen näkösenä että mitä helv-…

    “…Niin, siis..” nainen aloitti, laittaen kädet pöydän reunalle, “Sun helmikuun lukkarissa ei oo sellasia tunteja mitkä välttämättä vaatii sun läsnäoloa lähitunneilla, vaan voit tehdä nämä mitä sulle jäi niin etänä sen nettialustan kautta. Sieltä löytyy ohjeet ja sillä viestitoiminnolla voit kysyä apua jos on vaikeuksia joittenki tehtävien kaa. Niin ellet ihan välttämättä halua olla asuntolassa..”
    “Eli mäkö voin mennä kotia ens kuuksi? Kuhan palautan muutamat härpäkkeet johonki päivään mennesä sielä learnisä? Kö?”
    “Joo.”

    Olo oli ku rikollisella, tai luovuttajalta joka oli jättäny koulun kesken, kun metästin itelle lippuja takasi Seinäjoelle samalla kun tungein romuja laukkuihin. Yks linkka asemalle lähtis puolen tunnin päästä, mutta siihen en kyllä ehtiny täältä korvesta käveleen vaikka juoksisin koko matkan. Ja oli kyllä pakko jättää sen verta aikaa, että ehtisin käyä ennen lähtöä hoitaan Naran. Tai ees sanoon heipat sille. Se oli varmaan ainoa syy minkä takia olisin voinu harkita jääväni asuntolaan, mutta toisaalta… Kun meni kotia, mulla oli oikiasti mahollisuus ja aikaa harjotella ens kuun kisoja varten.
    En ollu ihan varma että jännittikö vai paskattiko, kun mietein ens kuun kalenteriin merkattuja kisoja. Olinkohan haukannu väähän liian ison palan kun olin halunnu osallistua kolmiin kisoihin? Mutta kai Marsh tiesi paremmin, kun oli kerta siunannu Barnumin mun käyttöön niihin kaikkiin.

  • vastauksena käyttäjälle: Barnum ja Stanimir #9335

    Niklas
    Osallistuja

    Minicup, 1.osakilpailu, HeB

    Voi pojat mikä alotus

    Pidin kasvot tiukasti Barnumia kohti, ja yritin tihrustaa sameuden läpi jotta näin näpertää suitsien remmejä auki. Pienet soljet ja ne.. no ne pirun nahkarinkulat, mitkä piti hihnojen päät läpättämästä, tuntu vaan pyörivän tutisevien sormenpäiden alla. Enkä saanu millään mitään kunnon otetta, että saisin avattua edes mokoman löysänä lötköttävän leukahihnan!
    Pieni lapsellinen ääni takaraivossa halusi syyttää hevosta, mutta tiesin paremmin. Ei se sen syy ollu että mä olin kämminy vähän joka taitteesa, eikä Barnum valitettavasti vaan ollu niitä opetusmestareita jotka otti tyytyväisesti vastaan puolikkaat ohjeet ja paikkasi ite loput. Ei, se anto luottoa tiettyyn pisteeseen asti ja sen jälkeen ei enää lähtenyt täyttämään vailinaiseksi jääneita apuja vaan meni sen mukaan mitä sai. Tiesin myös sen, että nämä oli vaan kisat. Turha sellasen perään oli märistä. Mutta.. Kun mä oikiasti luulin että osasin ees jotaki, Marshki oli sanonu jo pitkään että mun taidot riittä ihan hyvin tän tason kisoihin. Mutta 55 ja tasan, viimenen sija kun ainoa jonka edelle olin jääny sain hylyn.
    Se siitä osaamisesta…

    Nenä tuntu olevan tukossa kuin joenhaara majavalauman jäliltä, mutta samaan aikaan tuntu että sieltä valu pihalle kaikki kohta aivoja myöten. Näytin varmasti ihan hiton järkevältä seistessäni leuka kohti rintaa jotta näin paremmin kyynelten yli, ja auoin suutani kuin kala sen mukaan kun niiskutin ja hengitin suun kautta että sain happea.

    Barnum seiso lähes täysin liikkumatta paikallaan, mitä nyt korvat pyöri sinne ja tänne aina välillä. Ensimmäistä kertaa miljoonaan vuoteen en tuntenu sitä pientä jännityksen ja hermostuksen sekasta tykytystä josaki luissa ja ytimissä kun seisoin orin vieressä. Olo oli enemmän kuin kuivaksi rutistetulla rätillä, ja halusin vain ripustaa roikkua sen kaulassa. Harmi että vaikka niskaa pitkin kulkevat sykeröt avaisi, Barnumin harja ei yltäisi lähimainkaan niin alas että voisi edes yrittää piilottaa naamaa sinne sekaan.
    Vihdoin sain räpellettyä suitset auki, ja riisuttua ne pois mustan hevosen päästä. Musta korvahuppu tosin putosi hihnasekamelskan seasta karsinan pohjalla oleville puruille. Tiesin että pelkkä sen tuijottaminen ei saanut sitä maagisesti siirtymään käteeni, mutta en vain yksinkertaisesti jaksanut kumartua nostamaan sitä.
    Huomasin häilyvästi kun takaa kurottautui käsi poimimaan korvahupun talteen.

    “Anna vaan ne suitset”, Marshallin ääni oli poikkeuksellisen pehmeä. No, ihan ku se ei olis tietonen missä mennään. Tai, missä mä meen.
    “….mun pitää ottaa sen riimu..” yritin mölistä mahollisimman tasaisella äänellä, huomaten kuinka toinen ojensi toisella kädellä mustaa nahkariimua eteeni.

    Tuijotin vain hetken, ennen kuin luovutin suitset Marshin hoidettavaksi ja siirryin itse pukemaan riimua Barnumille. Monesti ori nosti päänsä ulottumattomiin kun yritin ottaa sen kiinni, mutta tällä kertaa se taisi huomata että en todellakaan jaksanut mitään sellaista, koska se laski päätään lähes automaattisesti jotta sain pujotettua riimun sen korvien yli.

    “Istu alas, riisun loput”, toinen sanoi ja viittoi karsinan etuseinän puoleen.

    Turvanurkka. Siellä oli hyvä kökkiä kun ei halunnu että kukaan ylimääränen näkee. Nyökäytin päätäni, kääntyen ympäri vain lösähtääkseni nojaamaan toista vasten ja pungin naamani piiloon hartiaa vasten. En ollut ihan varma halusinko itkeä kurjuuttani vähän enemmän, vai tuntuko se ennemmin rauhottavalta kun Marsh sulki kädet ympärilleni. Ehkä vähän kumpaaki.
    Hetkeä myöhemmin tunsin ja kuulin puhinaa korvani juurella. Mun ei tarvinnu avata edes silmiä kun jo tiesin että se oli Barnum, joka lopulta painoi turpansa olkapäätä ja poskeani vasten.
    Ehkä ens kuussa menis paremmin… Ehkä.

  • vastauksena käyttäjälle: Kozlov ja Haanpää #8912

    Niklas
    Osallistuja

    Vihdoin maastoon! Sike
    Niklaksen seikkailuja hevoskoulussa

    Tuijotin meidän nats- eiku ratsastuksenopettajaa sen näkösenä kuin tuo oli ehottanu että oikeitten hevosten sijaan ratsastetaanki tänään keppihevosilla. Ei sillä, se ois voinu olla jopa ihan hauskaa.
    Mutta että maastoratsastusta maneesissa.
    Toiset ryhmät olivat käyneet maastossa jo useamman kerran syksyn aikana, kun meidän ryhmä vielä odotteli sormet ristissä omaa vuoroamme. Sekin riittäis että tehtäis vaan vaikka loppukäynnit tontin ympäri, tai ees pihan, ja talliin. Joten oliko tuo ihmekkään, että puheet maastosta hevosten jaon yhteydessä sai meidän kaikkien toiveet taivaisiin, ja yhtä nopeasti takasi maahan, kun ope kerto tarkemmin mitä tuli tapahtuun.
    Seisoimme tussitaulun edustalla, ja vaihdoimme mitään sanomatta katseita toisten ryhmäläisten kanssa. Jokaisen kasvoilta paistoi vähintäänkin harmitus, ennen kuin aloimme tekemään lähtöä tarhoille hevosten hakuun. No, onneksi olin sentään saanu Naran. Ees jotaki hyvää.

    Pläräsin tolpassa roikkuvasta riimujen ja narujen sekamelskasta yhet mikkä näytti tamman päähän sopivilta, ennen kuin taiteilin kettingin pois portin ympäriltä, jotta minä ja pari muuta ryhmäläistä päästiin kulkeen aitauksen puolelle. Vislasin pari lyhyttä merkkiä, pitäen katsekontaktin tarhan keskiössä viimeisiä heinänkorsia hamuilevassa hevosessa, kun se nosti nopeasti päänsä ylös korvat tiukasti äänen suuntaan käännettynä.
    Kutsuttuani Naraa vielä kertaalleen ääneen, tamma lähti sieraimia värisyttäen talssimaan portin suunnalle. Vilkaisin toiselle puolelle tarhaa, ja yritin rajottaa kasvojeni reaktiota kun havaitsin luokkalaiseni joutuneen jälleen hippasille lähes pari metriä korkian mörssärin kanssa. Ei se hevonen ilkiä ollu, mutta sitä ei voinu vähempää kiinnostaa joutua töihi.
    Rapsutin rautiaankirjavan tamman otsaa pörheän harjan alta, saaden sen jälkeen käyttää hetken siihen että yritin päästä eroon ees suurimmasta osasta hanskaan ja hihaan liimautuneista valkoisista karvoista.
    Mikähän siinä muuten oli, että varmaan jokanen kopukka jolla oli valkosta päässä niin ne varisteli karvaa niinko suolasirotin marakassina.
    Pujautin vähintäänki kärsineen näkösen riimun Naran päähän, tehden varmaan miljoonannen henkisen post-it -lapun siitä että pitäisi ostaa sille riimu ja lätkästä nimi siihen. Valtaosa oli tehnyt niin omien hoitohevosten kaa. Vois hankkia kyllä narunki samalla. Sellasen hyvän jämäkän misä on niitä salmiakkikuvioita.

    Seurasimme rivissä kun ope kisko maneesin oven kiinni, ja huokaillen käski meitä nousemaan satulaan että voitais aloittaa. Tavallisesti etenkin korkeammalle kapuvat ratsastajat saivat käyttää jakkaraa, vaan nyt kun ensimmäinen oli sitä kysynyt käyttöön, oli vastaus ollut hyvin suora: Onko metsässä tuoleja miltä nousta selkään? No ei ole.

    “No niin. Sitte meette järjestyksessä jonoon. Laura, Iida, Emilia, Jenni, Heidi, Niklas, Petriina, Martta”, opettaja huuteli samalla kun kiipesi katsomon puolelle istumaan.
    Lähimme vähän empien hakeutumaan järjestykseen. Vaikka ensin muodostimmeki uuden rivin, minkä jälkeen laidalta kuulu syvän huokasun saattelemana että tiesimmekö mikä on jono. Sen myötä käänsimme hevoset turpa toisen perää kohti, ja odotimme lupaa lähtä Lauran johdolla liikkeelle.
    Hallisa tuntu vallitsevan järjettömän painostava hiljaisuus, mitä rikko askelten töminän lisäksi vain satunnaisempi nahan narina, hampaiden kolina kuolainta vasten ja hiljanen takkien kahina. Päätöntä kävelyä tuntu kestäneen ainaki puolikkaan ikuisuuden, ennen ku ope avas suunsa sen verta että käski vaihtaan vetäjää. Laura perälle ja Iida jatkaa.

    “Onko teidän mielestä kaikki metsätiet suoria? Kääntyilkää ja kierrelkää enemmän, siellä on mutkia ja muuta enemmän kuin Valkoposkihanhia Kaivopuistossa.”

    Hetken opettaja näytti seuraavan areenan tapahtumia, mutta nopiasti ja katse kuitenki tipahti takasi sylin suuntaan samalla kun hän nosti jalkansa laidan päälle.
    Näytimme varmasti vähintäänki päättömältä kanalaumalta kun kiermurtelimme possujunasa sinne tänne ja tonne pitkin maneesia. Kaikkien ratsut näytti laahustavan puoliunessa, eikä ratsastajat nayttäny paljo sen virkeämmiltä.
    Minä? Mulla oli vaikeuksia pystyä ees istuun satulasa. Jaloisa tuntu pakonomaista tarvetta liikkua, hetken teki mieli jopa jalkautua että pakottava nykiminen loppuisi. Tai edes potkasta jalustimet pois että sais pyöritellä kinttuja. Kääntyilin aina välillä katsomaan taakseni, saaden juuri todistaa kun peräsä ratsastava Petriina näytti siltä että pyöritti silmiään takaraivon kautta ympäri.

  • vastauksena käyttäjälle: Kozlov ja Haanpää #8852

    Niklas
    Osallistuja

    Opetus vs. Candy Crash Saga
    Niklasksen seikkailuja hevoskoulussa

    Taluttaessani tunnille saamaani ratsua jonon hännillä kenttää kohti, en voinut olla tuntematta samaan aikaan hillitöntä intoa kuin pientä ärsytystäki. Ehoton innon lähde oli se, että olin saanu taas Naran tunnille. Mikä oli yhä pieni ihme meidän ryhmäsä, missä oltiin tähän asti pyöritetty tasan samoja kahdeksaa hevosta. Ehkä suurin syy tuuriin oli se että Nara oli mun hoitohevonen. Ehkä. Katsoin tuuheaharjaista tammaa pieni virne naamallaki, ja ojensin kättäni jotta ylsin rapsuttamaan sen niskaa.

    “Ohjat kahessa kädessä kun talutetaan hevosta!”

    Hyppäsin melkein ulos saappaistani ja tarrasin kiinni ohjasperistä, kun kentän reunalla pönöttänyt opettaja rääkäisi huomattuaan rikkeeni. Purin vain hampaitani yhteen ja kuljin joukon mukana aitojen sisäpuolelle, kääntyen lopulta hiekkakentän keskelle riviin kaartoon.
    Nopea vyön tarkistus, jalustimet. Pari näytti jo hypänneen omien ratsujensa selkään, jolloin kehtasin itsekin nostaa toisen jalkani jalustimelle ja loikata satulaan. Ongein toisella puolella roikkuneen jalustimen jalkani alle mitä säesti etualalta kuuluva sättivän sävyinen kielen naksutus.

    “Seuraavalla kerralla voit sitte odottaa vaikka lupaaki ennen satulaan nousua.”

    Pidin vain pääni kiinni ja nyökkäsin. Vaikka pään sisällä teinkin huomautuksen että hän olisi voinut sanoa saman vaikka mun vieressäki olleelle tyypille, joka oli noussut selkään minua aikaisemmin. No, ihan sama. Ens kerralla sitte seison odottamassa kunnes lupa kuuluu.
    Alkukäyntien aikana valmistauduin koko ajan kuuntelemaan mahdollista tuntiselostusta, mutta sen sijaan opettaja löntysteli täysin hiljaa ympäri kenttää. Potki aidan toiselta puolelta pari puomia kentän keskiöön samaan tapaan kuin muutama kerta ennenkin, merkiksi että keskelle tehtäisiin reilun kokonen ympyrä siten että kuljetaan puomin ulkopuolen kautta.
    Yllättävää. Uraa ja ympyröitä. Taisi olla syksyn aihe. Ehkä talvella päästäisiin vaikka.. en tiedä. Kolmikaariin tai johonki?
    Alkutunti meni lähes turhauttavan hitaasti, kun jokainen suoritti tehtävän yksin samalla kun toiset odotti paikallaan omaa vuoroaan. Ja kahdeksan ratsukon ollessa siihen meni hetki, etenkin kuin muutama toisti sen pari kertaa ennen seuraavan vuoroa.
    Nara näytti vähintäänkin tympääntyneeltä ja pyöritteli korviaan vähän joka suuntaan samalla kun mukelsi kuolainta suussaan, sekä välillä tömisteli maata etujaloillaan. Rapsutin tamman harjantyveä sormenpäilläni.

    Suurennuslasin alla suoritettu ratsastus oli ehkä kaikkea muuta kuin onnistunut. Ensin mentiin aivan liian hitaasti niin käskettiin potkasta kylkiin että hevonen herää liikkeelle.
    Potkasinko? No en. Koska tavan kevyt pohkeiden anto riitti ihan hyvin.
    Paitsi että sitte mentiin opettajan mielestä aivan liian reippaasti joten piti jarruttaa, tai kuten se sen sano niin vedä ohjista.
    Voisin vaikka vannoa että mulle oli taottu päähän vasaran kanssa että puhdas vetäminen ei oo asia? Pää tuntu siltä kuin sielä olis parvi kärpäsiä pörräämässä kun korvissa vaan surisi. Ulkoa kuuluvat ohjeet, jos niitä siksi saatto edes kutsua, kuulosti niin hiton ristiriitasilta. Ja ne käviki jotain Ultimate Smackdown tappelua kaiken sen kanssa mitä olin kuullu ennen tän röllin tunteja. Pamauta, vedä, potkasa, lyö sillä raipalla… Tai no mistä mä tiiän, mulla mitään oikeutta mukista vastaan ko tuohan se ammattilainen täsä hommasa on.
    Huokasin helpotuksesta kun selvisin tehtävästä yhden kerran pyörähdyksellä kunnes siirryttiin seuraavaan, koska jos sama olis pitäny tehä uuestaan niin olisin mieluummin syöny toisen jalkani. Ehkä mä oon vaan niin hiton tyhymä että ymmärrän sen ohjeet päin helvettiä.
    Lopulta opettaja siirtyi istumaan aidan toisella puolella olevalle puupenkille, silmäillen ainaki osa-aikaisesti kun jatkoimme omatoimisesti annetun tehtävän toistamista. Huudellen joskus ja jouluna välimatkoista. Suljin kuuloni lähes kokonaan, ja keskityin käyttämään lähinnä vaan näköaistiani jotta havaitsin ympäristöäni. Vaikka päätin toimia koulun ulkopuolella saamieni oppien mukaan, niin en kuitenkaan halunnu törmäillä tai kiilata toisten eteen miten sattuun. En halunnu vahingosakaan antaa opettajalle mitään ylimäärästä aihetta motkotuksiin, vaikka tässä vaiheessa tuntia se tuntu ennemmin pelaavan Candy Crash Sagaa mitä keskittyä meihin.

    Hengitin syvään, ja kaivoin muistin seasta kotona kuultuja sananparsia mitä tehdä. Ei me varmasti moitteettomasti menty, mutta ainaki Naran askeleet tuntu enemmän… Vähän niinko veden virtaus, se vaan eteni sulavasti ja pehmeästi. Niin että oli helppo mennä mukana. Välillä se jopa tuntu enemmän siltä ko mentäis laatikkona, tai siis silleen sopivana pakettina että tunsi mistä se alkaa ja mihin loppuu, eikä pitkänä ku Pendoliino jollon tuntu siltä että sillon ko pää oli jo kulmasa kääntymäsä niin perse oli vasta tulosa pois voltilta. Mutta ei niin että tuntus siltä ko sahattas paikallaan ko ompelukone, että sipsuteltas paikallaan.
    Hitto ko sais rontata Naran mukana kotia että kuka tahansa muu vois opastaa että miten pitäs mennä ja millon homma toimi, osaisin ehkä paremmin itekki tunnistaan että tätä pitäis hakea.


    Niklas ja tuurilla saatu hoitohevonen Nara
    Kuva isompana

  • vastauksena käyttäjälle: Barnum ja Stanimir #8762

    Niklas
    Osallistuja

    Kumpi jännittää enemmän, hyppääminen vai Barnum

    Istuin satulassa kentän keskiössä, ja tuijotin Marshia. Olin kyllä kuullu kun tuo selitti viimeistä harjotusta, joka sanan, mutta en muistanu yhtäkään niistä. En vaan jotenki ollu rekisteröiny että mitä sanoja se oli käyttäny. Nytki se selkeästi kyllä viittoo mitä kautta minne samalla ko selitti sen ääneenki. Niin mistä? Misä täälä ees on B? Tai E?
    Kahden matalan esteet välillä seisova mies oli selvästi päässy jyvälle siitä että mä olin niin pihalla ko ihminen vaan saatto olla, minkä tais paljastaa se kun pyörein satulassa ja yritin nähdä koko kentän yhdellä silmäyksellä.
    Marshall vain hymyili, ja hengitti kerran syvään ennen kuin siirtyi kentän uralle seisomaan. Varmistuttuaan että katoin mitä se teki, Marsh lähti kävelemään ympäri kenttää ja selitti samalla myös ääneen tehtävän kulkua, kuin selittäisi harjoituksen kulkua ensimmäistä eikä kolmatta kertaa. Tällä kertaa jopa oikeasti kuulin ja ymmärsin, kun seurasin katseella toisen harppovan matalien esteiden yli jotta kulki tismalleen sitä reittiä mitä mun pitäis kohta ratsastaa.

    “Ymmärsitkö?” Marsh kysyi pysähdyttyään lopulta.
    “Ainaki luulisin”, nyökkäsin päätäni, “eli me tullaan tuolta. Käännytään tosta ja ylitetään toi keltanen, mennään siittä suoraa tonne ja vihriän yli. Tonne päätyyn ja iiso ympyrä että vähän toppuuttaa vauhtia. Sitte mennään tästä koko paskan läpi ja samalla hypätään tuo punanen misä piti keskittyä vähän enemmän ko se on korkiampi, ja sitte mennään tonne toiseen päätyyn ja voi mennä vaikka saman uusiksi”, kertasin hieman yksinkertaistetummin.
    Punapää nyökkäsi päätään “Ja punaisella esteellä piti keskittyä..?”
    “öäää…. Siihen, että meillä vaihtus laukka esteen jälkeen. Että tultas takas uralle oikiasta laukasa. Että se on siis siihen kierrokseen nähden oikiasa laukasa.”

    Keräsin ohjat uudestaan tuntumalle ja pyysin Barnumin takaisin käyntiin. Oltiinhan me täsä jo pyöritty ja yksittäisesti näitä ylitelty, mutta nyt ku piti suorittaa koko pikkunen tehtävä niin jännitys tuntu varpaisa asti. Ja minkä takia? Ei mua kisoisakaan näin raakasti jännittäny, ei ees joka kerta, mutta kotikentällä helppoa tehtävää tehdesä kyllä. Okei, Barnumilla oli aika iso rooli kaikesa jännityksesä. Vieläki. Mutta ainakaan mua ei enää hirvittäny niin paljo että oksettais ko olin sen lähellä, ainakaan pääsääntösesti siis.
    Ratsastin aluksi puoli kierrosta ihan vaan käynnissä jotta sain muistella tehtävän läpi vielä kertaalleen, ennen kuin lopulta annoin laukka-avut. Barnum reagoi pieniin apuihin yhtä täpäkästi kuin olis istunu Lamborginin ratisa ja painanu just vähän turha raskaasti kaasua, minkä takia heti alkuun sai tehdä pieniä pidätteitä. Mieluummin hitaasti ko yhtään liian reippaalla vauhdilla.
    Muista katse, silimät jo hyvisä ajoin sinne minne mennään. Älä kyyristele niin ku Quasimodo, jännityt ja sitte jännittyy hevonen. Älä kato estettä vaan esteen jälkeen. Myötää, hui stna, hyvä. Seuraava.
    Jos joku olis ottamasa kuvatodisteita tästäki, niin mun naama ois joka kuvasa vähintäänkin… mielenkiintonen.
    Väähän rauhallisemmin, muista myödätä vähä enemmän nyt ko korkiampi este. Mitä muuta piti..? Se laukka! Laukka vaihtuu esteellä että jatkettas laskeutumisen jälkeen eri laukalla.

    Taisin räpiköidä satulassa jo ihan fyysisesti, kun yritin järjestellä päässä kulkevaa komentoketjua pikaisesti uudelleen.


    Kuva hieman isompana.

  • vastauksena käyttäjälle: Kozlov ja Haanpää #8751

    Niklas
    Osallistuja

    Asuntolaelämää

    Jotenki en ollu ehkä ihan tainnu tajuta sitä kuin iso ikäero mun ja peruskoulusta päässeiden välillä oli ku olin opiskelupaikan vastaanoton yhteydessä ilmottanu tarvivani myös paikan asuntolasta. Mutta jo ekojen viikkojen jälkeen sain huomata muutaman seikan kuten
    a) Ikäeroa oli, mitä, kaheksan vuotta? Ja se näky. Okei oli perustutkintoa suorittavien seasa pari vähän vanhempaaki tyyppiä.
    b) Mun lisäksi kolmen eri vuosikurssin oppilaitten joukosa oli kaks muuta jätkää, ja neki kolmatta vuotta opiskelevia.
    c) Jos olisin hetero, mulla olis täälä menoa niin että pää pyöris.

    Kellahdin laiskasti selkä seinää vasten lihnuten kunnes olin kyljelläni sängyllä ja tartuin kasvojen eteen jääneeseen kännykkään.
    Tsiisus ku oliki kirkas näyttö.
    Säädin taustavalon enemmän silmäystävälliseksi ja täpäytin wapin auki, silmäillen viimeisimpiä keskusteluja läpi. Miksu oli kysyny jos oisin päässy peleille, mutta ehän mä ko vasta viikonloppuna. Vois kyllä harkita jonku ees minimaalisen telkkarin hankkimista että raahais sen ja pleikkarin tänne. Olis iltasin enemmän jotaki tekemistä. Mummu oli lähettäny syysterveisten kera kuvan niitten takapihan köynnöksestä kun se oli taas alkanu muuttuun punaseksi näin syksyä kohti. Vladimir oli lähettäny vähintäänki heilahtaneen kuvan Marshista ku Barnum oli, jälleen, pärskiny mashpuuronsa vähän joka paikkaan. Harmi että senki kenttäkisat oli keskellä viikkua niin en ollu voinu hypätä kyytiin ku ne oli ajanu ohi..

    Kiermurtelin itseni selälleen makoilemaan sängyllä. Kaartaen selkääni jotta sain kiskoa kinnaamaan jääneen paidan paremmin.

    Viimeisin viesti oli Marshallilta. Myös kuva, mutta sentään tarkka eikä tuijota ja arvaa -laatunen. Ja selvästi siitä otetun kuvan jälkeen napattu koska tuon serkku seisoi lyödyn näköisenä irtonainen ämpärin sanka käsissään, samalla kun läsipäinen hevonen yritti kurkotella huuli pitkällä maahan levinnyttä ruskeaa puuroa.
    Hähäh, siitäs sait senkin sihi lisko.
    Virnistin itsekseni, sulkien sovelluksen ja yhtä tottunein sormiliikkein avasin instagramin.
    Kelailin tilille ladattuja kuvia alaspäin, kunnes pääsin kaikkien Kremin ja eri hevosten kuvien jälkeen aina vuosi sitte lisättyihin kuviin. Ehkä ens vuonna pystyis tehä uuestaan saman reissun, ties vaikka oma hevonen kainalosa. No okei, ei oma mutta Hakra-.. tai Barnum. Kerta Hakra ei ollu mikään luotettavin veden ääresä. Suljin taas avoinna olleen sovelluksen, valiten seuraavan auki vaikka ilmotuksia uusista viesteistä tai muustakaan ei näkynyt olevan.
    Huomasin mulkaisevani huoneen ovelle kuin joku satavuotias äijänkäppyrä, jonka nurmikolle kakarat oli taas tulleet, kun yhteisistä tiloista kuului Alvin ja Pikkuoravat elokuvista muistuttavaa kimeää lirkuttelua ja kikattelua. Musta oli oikiasti tullu vanha..

    Eksyin yhden videon kautta toiseen, ja sieltä toiseen, kunnes löysin itseni katsomasta takuulla älyvapaimpia 5 minute crafts vinkkejä coolien kenkien askarteluun. Kuka tervejärkinen ihminen, ostaa kaks paria tennareita jotta voi toisista leikata pohjat irti ja liimata toisiin että saa korkeutta? Ja vielä kiinnittää ne kuuma-vitun-liimalla?? Tai hankkii pöytäsahan, jotta voi vetää kengän kahtia ja jälleen kuumaliimalla kiinnittää toisten kenkien kantaosan jotta liian popo saadaan sopivan kokoseksi? Olen myös aika varma siitä että kuumaliima ei hankaavaa kantaa sen vähemmän hankaavaksi tee.
    Ei ollu kaukana etten saanu turpaan omalta kännykältä sen livettyä näpeistäni, kun ovelta kuulu sellanen ryske että ootin jo jonku huutavan että rivari oli tulesa vaan ei. Ovi kiskaistiin kyllä ripeästi auki, mutta tulipalo huudon sijaan näin Jennan ja Iidan suurinpiirtein kihertelevän ovensuussa ilman sen parempaa tarkennusta mitä asiaa heillä oli. Taustalla kävi pyörähtämässä myös pari muuta samassa solussa asuvaa mutta he katosivat ovensuusta yhtä nopeasti kuin sinne ilmestyivätkin.

    “…Nniin? Oliko teillä ihan jotaki asiaaki vaii..?” kysyin kättäni pyörittäen, että josko toisista saisi virvelöityä peräti sanojaki ulos.
    “Joku tuli kyssyyn sua”, lyhyempi punapäistä sai aikaan sanoa.
    “Se oottaa pihalla.”
    “..Kryptisestä vastauksesta päätellen se ei oo kukaan tallimestareista joka tulis kertoon että unohin tehä jotaki päivätallisa”, totesin samalla kun väänsin itseni ylös sängyltä.

    Mielessä vilahti kyllä nopeasti ajatus asuntolavalvojasta joka tuli tuomaan mulle ekaa varotusta jostaki rikkeestä, mutta se vaihtoehto tippu samaan koriin tallimestareitten kanssa.
    Vilkaisin olkani yli keittiön puolelta kyttäävää seurakuntaa ja yritin saada jotakikaan selkoa heidän ilmeistä, vaan ei. Pudistin päätäni hieman, ja avasin solun ulko-oven ehkä aavistuksen varovaisesti ennen kuin työnsin päätäni ovenraosta jotta tarvittaessa ehtisin kiskaista oven kiinni jos sielä oli kytät hakemasa putkaan. Siinä vaiheessa kun mun aivot rekisteröi porrastasanteella kysyvän näkösenä seisovan henkilön Marshiksi, meinasin tukehtua kuolaani.
    Seksikästä, hyvä minä.
    Suoristin selkäni nopeasti, ja astuin ovensuuhun kuten tavalliset ihmiset eikä niinku Klonkku joka hiipparoi varjoissa.

    “MitäSäTääläTeet?” möläytin kysymyksen vähän liiankin nopealla rytmillä, yskäisten hieman, “Sullon kisat kesken Hangosa”, olin niin varma että jo täsä ajasa ehdin alkaa kilpaileen paloautojen kanssa värin suhteen.
    “mmhm, mutta tänään oli vain koulurata ja se on paketissa”, Marshall aloitti päätään nyökytellen, “Tiedän että en kysynyt etukäteen, anteeksi siitä, mutta meidän vuosipäivää on vielä jäljellä. Ja täältä ajaa suhteellisen nopeasti Espooseen. Siellä on muutama varteenotettava ruokapaikka niin voit valita niistä sen mikä eniten houkuttelee, jos siis haluat lähteä.”
    Tuijotin miestä suu tiukkana viivana, ja tunsin koko kehon läpi kulkevan lämpimän aallon. Vähän niinko talvipakkasella pihalla vietetyn päivän jälkeen otat ekan hörpyn kuumasta kahvista tai kaakaosta, ja se lämpö tuntuu joka solusa. “..No siis joo. Mutta.. Sulla on vielä kisapäivä huomena?”
    “Joo. Maastokoe. Mutta tässä on matkat poisluettuna noin… viitisen tuntia aikaa”, toinen laskelmoi nopeasti päässään.
    Tuo hiton virnuhymy! “..Mullei kyllä oo mitään hienoja vaatteita täälä.”
    Punapää katsoi itseään, levittäen käsiään hieman “Minulla on arki farkut, kilpailuvaatteista napattu paita ja turvakengät. Sekä mitä todennäköisimmin, päivän hajusteena toimii eau de Barnum. Mutta jos haluat, voimme myös etsiä jonkun paikan minne mennä autokaistan kautta syömään.”
    Niin muuten on.. En ees tajunnu kytätä sen vaatteita sen enempää. “Kuka haluais vuosipäivänä syyä jotaki mäkkärin hampparia random puistosa?”
    “Minä. Jos se on minkä valitset.”

    Olin ollut valmis hyppään Marshin käsipuoleen jo ensimmäisen kysymyksen jälkeen, joten päätös oli helppo tehdä. Etenki kun toinenkaan ei ollu pukeutunu kuin olisi matkalla punaiselle matolle vaan ennemmin matkalle Hankkijaan rehuostoksille.
    Käskin toista odottamaan, ennen kuin pyörähdin ympäri ja pujottelin eteisen ulkopuolella kytiksellä olleiden asuintovereiden ohi hakemaan jonku puhtaan takin minkä kiskua päälle. Kyykistyessäni kiskomaan tennareita jalkaan, olin varma että mun pulssi hakkas tuplatahtia koska jyske tuntui melkein niskassa asti. Varmaan myös hikoilin ko pieni sika. Pikainen deodorantin lisäys, ihan vaan varmuuden vuoksi, ennen huoneesta poistumista. Ulos päästyäni pamautin ulko-oven ehkä vähän turhan kovaa kiinni mutta ihan sama.

    “Okei. Valmis.”

    Laskin katseeni Marshin ojentamaan käteen, tuntien taas kutkuttelevan-lämpimän tunteen koko kehossani, ennen kuin tartuin tiukasti kiinni toisen käteen.

  • vastauksena käyttäjälle: Kozlov ja Haanpää #8647

    Niklas
    Osallistuja

    (jälleen pari enemmän ja vähemmän keskeneräistä pätkää, mitkä jääny lojumaan kun ei oo ehtiny/jaksanu/kehannu/tms postata)

    Porvari meininkiä
    Tapahtunut joskus kesäkuussa

    Jos hevonen ei tuu Niklaksen luo, Niklas menee hevosen luo. Tai no, tässä tapauksessa kylläki ratsastustunnille.
    Olin miettiny sitä jo jonku aikaa ja nyt ainaki pystyin laittaa sen piikkiin että tulevan koulun alotuksen kannalta olis hyvä että oisin päässy vähän satulasaki istuun tauon jälkeen. Tai ainaki ees vähän enemmän. Koulun tähden!
    Hikipinko ennen ekaa päivää.
    Ryhmätunti ei kuulostanu kauhean houkuttelevalta, vaikka oliki halvempi, mutta nettisivujen mukainen 5-8 ratsukon ryhmä nosti multa niskavillat pystyyn. Ehkä olin vaan tottunu liian hyvään, kun olin saanu nautiskella laadukkaasta opetuksesta maksimissaan kahden ratsukon ‘ryhmässä’. Ja toisen kanssa harvemmin, yleensä olin se ainoa oppilas. Joten olin lopulta maksanut itseni kipeäksi ostaessani 5 kerran kortin pienryhmätunneille, kuten kunnon pikkuporvari, ja kävisin kokeilemassa 2-4 ratsukon ryhmässä josko muistin enää mitään.

    En ollu aluksi jännittäny sitä tai mitään, en mä ihan alottelija kuitenkaan ollu, mutta nyt kun hyppäsin ulos autosta vieraan tallin pihalle: se iski ku metrinen leka suoraan polvitaipeisiin ja tuntu että jalat tipahtaa alta.
    Okei, okei. Ei tässä hätiä mitiä. Tunninvetäjä tietää että oon täälä ekaa kertaa enkä tiiä mistään mitään tän tallin jutuista. Kaikki pitäis olla okei.
    Könysin eteenpäin pihalla ja vilkuilin ympärilleni kuin rusakko metsästysaikaan suunnatessani kohti avonaista leveää oviaukkoa. Tervetuloa kyltin oli parasta pitää paikkansa.
    Talli oli selvästi rakennettu vanhaan navettaan, mutta nätti se oli ku mikä. Ja hyvin pidetty. Puulankuista rakennetut karsinat näytti tosi hauskoilta, enkä ollu kyllä koskaan ennen nähny hevosilla kapeita pariovia joita piti kiinni vinottain kulkeva lankku. Tähän oli kyllä nähty vaivaa. Persoonallinen.
    Nyökyttelin päätäni tyytyväisenä, kaivoin käynnykän taskustani jotta saatoin tarkistaa kellon. Vielä oli reilusti aikaa ennen tunnin alkua. Ehtisi metsästää jonku–

    “Mooi, ookko sie tulosa tunnille vai?”
    Katsahdin nopeasti sivulleni ilmestyneeseen nuoreen naiseen jonka pitkät vaaleat hiukset oli vedetty huolelliselle poninhännälle. Uu, kivat korvikset. “Jjooo, oon.. Se joku pienryhmätunti tai se.”
    “Okei, eli toi kello viien tunti. Mikä siun nimi olikaan?”
    “Niklas. Haanpää, jos siis sukunimenki tarvihtee.”
    “Okkei, katotaas..”,, nainen sanoi pirteästi ja selasi nopeasti läpi kädessään olevaa vihkoa, “Sulle ois laitettu…Ässä. Ja itseasiassa se on jo kentällä valmiina kun se on ollu edellisellä tunnilla mukana. Rautias millä on takajaloissa sukat ja valkone turpa.”

    Demoniponi
    tapahtui hieman ennen Hirvijärven iltamia

    Puristin riimua ja narua käsissäni, ja vain tuijotin tarhan perällä seisovaa mustaa hevosta. Sydän tuntu hyppelevän omalla pienellä trampoliinilla kurkun ja rinnan väliä ja suuta kuivas niinku pahemmanki ryyppyreissun jälkeen. Olihan se joo komia poni, mutta mieleen pomppi väkisinki muistikuva epäonniselta talutus lenkiltä talven puolella.
    Oliko siitäki oikiasti jo niin kauan? Tsissus.
    Vilkasin olan yli ihan vain varmistuakseni siitä että Marsh oli varmasti tullu portin tälleki puolen eikä jääny oottaan aidan toiselle puolelle. Olihan se joo sanonu että voi ottaa Barnumin mulle kii mutta olin ittepäisesti toitottanu että kyllä mä tähän pystyn, ei oo eka kerta ko haen hevosta tarhasta.
    Mutta miks pitää olla niin helevetin tyhymä?? Oisit ees tän kerran tunkenu ittepäisyytes jonneki, sanonko minne, ja seuraavalla kerralla sitte hakenu sen ite mutta ei.

    “..Tuuhha kaveri tänne..” mutisin tuskin ääneen, vilkaisten uudestaan taakseni “Voisikko muistuttaa mua miksen mä voi vaan ottaa Hakraa ja sä ottasit..ton?”
    “..Koska voin jo tässä vaiheessa luvata että Hakra varmasti yrittää joko paeta paikalta tai päästä ratsastajasta eroon. Yleensä kumpaakin. Ennen kuin se suostuu menemään veteen.. Voidaan kyllä yhä kysyä jos joku voi lainata vaikka edes hetkeksi omaa hevosta uittoa varten.”
    “Mmhm. Näh, oma poni paras poni.. Sulta on sitäpaitti helpompi anoa armoa jos jotaki tapahtuu ja poni katoaa paikalta.”

    Miks mä teen näin?!

    Jalat tuntuivat suorastaan juurtuneen maahan. Lopulta sain otettua edes muutaman hullun askeleen eteenpäin niin tuntui siltä kuin se kuuluisa pieni ääni pään sisällä juoksis takaraivoa vasten kuin hamsteri juoksupallossa että abort the mission. Kuinhan paljo mua nolottas ja kyrsis jos täsä vaiheesa vetäisin ympäri, tyrkkään härpäkkeet Marshallin kouraan että käy hakeen se? ..Okei, itteni tuntien hakkaisin päätä seinään vielä vuodenki päästä. Ehkä.
    Nieleskelin hieman, selvitellen riimun ja narun siistimmin käteeni jotta ne olisi sitten helppo pukea Barnumin päähän. Ehkä myös sen takia että saisin edes muutaman sekunnin lisää peliaikaa.

    “..Moi Banaani, mitäs sanot jos käyään ihan ministi pyörähtämäsä kentällä? Rinki tai pari? Silleen että olisit super nätisti ja riehut vasta sitte ku tuo toinen on sun seläsä eikö?” manifestoinkohan Marshille just paskan treenikerran? Näh, se kyllä kestäis sen.
    Musta ori luimaisi korviaan sille tyypilliseen tapaan, mutta hitaasti nosti ne taas irti niskastaan, ottaen vähintään yhtä varovaiset pari askelta eteen mitä sitä lähestynyt ihminenkin. Ihan kuin se pohtisi että mikä tässä tilanteessa oli niin erikoista kun kaikki hiipivät.
    “..Sitte jos vihtit pitää sen pään nätisti siinä niin puetaan tää sulle.. just tollaan vaan..” höpisin lähinnä itse rauhottaakseni samalla kun hitaasti sujautin riimun hevosen päähän. Varmistin että harja ei jäänyt miten sattuun myttyyn niskaremmin alle, ennen kuin napsautin poskiremmin kiinni. “..hyvä. Mennääs sitte eikö?”

    Silitin varovasti Barnumin kaulaa. Näin läheltä katsottuna koko sen puolen kaula ja kroppa aina häntään asti oli pölyisen hiekkakerroksen peittämä. Taisi olla järkevintä harjata se ihan ulkona.
    Vilkuilin aktiivisesti jalkojeni eteen jotta en vahingossakaan kompastuisi johonkin, pitäen kuitenkin tarkkaavaisesti vahtia Barnumista jotta ehtisin nähdä jos se saisi jonkun päähänpiston.

  • vastauksena käyttäjälle: Kozlov ja Haanpää #8599

    Niklas
    Osallistuja

    Thaimaa 2.0

    Olin ensin ollu innoissani siitä että säätiedotus lupaili oikeasti lämpimiä päiviä, mutta nyt kun Storm paiskasi perinteisen ukkosmyrskyn sijaan sellasen helteen että jo Thaimaaki jäis toiseksi: ei paljo naurattanu.
    No okei, ei täälä ny niiiin lämmin ollu mutta liikaa kuitenki että jotaki tähteellistä jaksais tehä.
    Joten niinpä työpäivän jälkeen olin hyvin sukkelasti pystyttäny läppärin takaoven edustalle ja raahannu Kremille hankitun lasten kahluualtaan siten että näkisin sieltä käsin tähystää läppärin näytölle. Krem juoksi hämmentyneen ja innostuneen sekaisesti rinkiä takapihalla, kunnes sujahti lattia napisten takaisin sisälle kuin pikkulapsi joka tiedusteli mitä tehdään, mitä tapahtuu.

    “Rasvataanko sukki vai?” kysyin pieneltä koiralta, joka vain tipautti etuosansa alas. Tuijotti, haukahti, ja pinkoi täyttä vauhtia takaisin ulos, “Ei sitte ku ei kelepaa!” huikkasin perään ennen kuin kyllästin itseni aurinkorasvalla.

    Vielä lippalakki päähän niin näkisin kattoakki jotaki ilman että aurinko häikäsis suoraan silmiin ja kylmä kokis jääkaapista. Kännykkä varjon puolelle vähän suojaan, ja lopulta saatoin valahtaa makoilemaan luksusaltaaseen. Missä Krem juuri polski kuin karvainen ahven pallo suussaan. Ehkä vähän pieni mulle, jalat roikku melkeen kokonaan reunan yli mutta… pikku vikoja. Viilentää silti! Kurotin kynnyksen toisella puolella olevaa läppäriä kohti, ja napautin välilyöntiä että valittu ohjelma lähti pyörimään ennen kuin loksautin tölkin auki.
    Kyllä nyt kelpas unohtaa roikkumasa olevat velvollisuudet.

  • vastauksena käyttäjälle: Kozlov ja Haanpää #8576

    Niklas
    Osallistuja

    Miksei universumi voinu päättää?

    Avattu kirjekuori näytti enemmän siltä kuin jokin olisi yrittänyt murtautua väkivallalla ulos sieltä eikä siltä, kuin joku ihan ihmisolento olisi sen avannut. Pitkä reuna repeili auki epätasaisesti, ja parista kohtaa repeytyneet reunat ulottuivat melkein kuoren sivuille saakka. Yksi sisällä olleista papereista oli saanut oman osansa vaurioista kun se oli kiskottu mahdollisimman nopeasti tuskin puoliksi avonaisesta kirjekuoresta.

    Tapasin paperin sisältöä huolellisesti rivi kerrallaan, palaten joidenkin sanojen kohdalla hieman taaksepäin jotta varmistuin siitä että olin lukenut oikein, ennen kuin jatkoi eteenpäin.
    Olin hakenut kolmeen kouluun ja käynyt niissä kaikissa myös pääsykokeissa, mistä yhdestäkään ei tosin ollut jäänyt turhan vahva fiilis. Kaikki oli ollu hyvin kun istuttiin vaan pöydän ääressä ja juteltiin, kyllä mä puhua osaan! Mutta sitte kun oli pitäny näyttää vähän käytännössä jotaki niin tuntu että en osannu yhtään mitään. Olin jopa valmistautunu henkisesti siihen, että joko mua ei valittas mihinkään tai sitte ehkä just yhteen jollon päätös olis helppoa. Mutta nyt kun mulla oli kolmesta paikasta ilmotusta että jos haluat meille niin ota paikka vastaan viimestään tähän ja tähän päivämäärään mennessä, teki mieli hautautua sängynpohjalle. Ensinnäki miten ees pääsin muka kaikkiin sisälle? Ja toiseksi, mistä mä tiiän mikä olis paras? Keskustelupalstoilla kaikki kerto ihan eri kokemuksia ja pienellä päiväkäynnillä ei kauhian paljo ehtiny mielipidettä muodostaan.

    Halusin kysyä Marshilta mielipidettä tai ees jotaki. Mutta tiesin jo nyt että se korkeintaan sanois jotaki niin neutraalia että siitä ei mitään pääteltäs.
    Valuin osittain makaamaan pöydälle ja huokaisin syvään. Olisin vaan halunnu että universumi ois päättäny mun puolesta että tää on sun suunta, eikä että joutusin ite valitteen mihin lähtisin. Mitä jos mä valitsisin just väärän paikan ja kaikki menis vituiksi?

  • vastauksena käyttäjälle: Tallipäiväkirja 2022 #8563

    Niklas
    Osallistuja

    Napakymppi myyntipuheeksi
    Hieman vastaheittoa tähän

    Tuntu siltä kuin mä en olis enää ikinä tallilla, tai ehkä se johtu siitä että mulla oli nykyään aika harvoin mitään mitä tehä täälä. Marsh ramppas kaiken maailman kissanristiäisisä tämän tästä, ja jos se ei tehny sitä niin sitte se treenas niitä varten. Ei ratsastamista mulle siis, ainakaan jotaki alku tai loppuhömpöttelyjä enempää.

    Ymmärrettävää. Mutta kyrsii silti.
    Joo, tiesin mihin kanoottiin hyppäsin ko parisuhteeseen lähettiin ja on pysytty..no silti.
    Okei, vaan muutama hullu kuukaus niin sittehä tää taas rauhottuu. Jos rauhottuu, sittehä se saatanan blondi on vielä usiammin just täällä eikä josaki esterin perseesä misä ne kisat sattuu oleen. Seki saanu ratsastaa Marshin hevosilla enemmän ko mä. Oisko sittekki vaan pitäny jättää kouluhakemuksetki tekemättä ku vähäsekki “taidot” ehtii kadota.

    Harjasin Skotin hiekkaista kylkeä rivakalla otteella niin että pölypilvi tuntui jääneen pysyvästi leijailemaan ilmaan, ja hiekka ratisi jo hampaiden välissä asti kun natustelin sitä huulen mukana ääntä kohti. Ah, herkullista.
    Aikani tuijotin intensiivisesti yhtä ja ainoaa kohtaa hevosen ruskeassa kyljessä yrittäessäni tyhjentää pään edes hetkeksi kaikesta siitä paskasta mitä siellä nyt tykkäsi risteillä. Lopulta takaa kuuluvat askeleet olivat kuin musiikkia korvilleni, muistuttaen että ainaki jollekki mun seura kelpas. Ees välillä ja ainaki kärryajelun verta.

    Pidin ohjista tukevasti kiinni ja tuijotin tiukasti eteenpäin. Ei saa–…Eihän täältä nää mitään! Ei nää onko eesä jotaki kuoppia mitä ois ihan hyvä väistää, tuleeko sieltä joku, mäki vai ei mäki. Hello oli saanu sen näyttään niin helpolta, senkus istut ja ohjaat. Kyyisä istuesa en ollu jotenki ees ajatellu tätä osaa ajamisesta.

    “Ihan hyvinhän se sujuu. Vähän lisää kilometrejä alle niin kyllä susta ohjastaja saadaan”, Hello kehui ja mäjäytti kämmenellä selkääni pari kertaa.
    “Oonhan mä kyyisä istunut.. no muutamat kerrat, ko hevosella on ajettu mutta emmä jotenki ollu ajatellu että sähän et tosiaan nää mitä sielä eesä ees on”, selitin ennen kuin lopulta luovutin ohjat takaisin toisen hellään huomaan, “Mutta, joku plääni sulla oli ko kysyit lähenkö ajaan sun kaa. Sulla oli sen verta velmu ilme. Shoot.”
    Toisen ilme muistutti hetki hetkeltä joululeffasta tuttua Grinchiä, kun Hellon suupielet nousivat kohti korvia. “Onneksi olkoon, olette ymmärtäneet asian oikein”, toinen myhäili matalasti, “Kiinnostaisiko pieni.. veto?”
    “Interesting”, vastasin päätäni nyökytellen ja suoristin ryhtiäni kuin valmistautuisin kuuntelemaan suurempaakin yrityssuunnitelmaa, “Jatkakaa, olkaa hyvä.”
    “Projektin nimi on Paljasta Salarakas.”
    Tuijotin silmät suurina toista, koska nyt mentiin suoraan vähintäänki mehukkaalle alueelle, ja nyökyttelin päätäni rivakasti jotta Hello jatkaisi.
    Varmistuttuaan pienen yleisön koukuttamisesta, kiharapää jatkoi entistäkin tyytyväisempänä, “Ihan ekaksi tärkein asia, lähdit sijottajaksi tai et, on että ei sanaakaan kellekkään. Ei ees kotona!”
    “Pfft, se on helppo nakki ko ei se yks oo melkeen koskaan ees kotona. Eli joo, kyllä, huuleni ovat sinetöidyt. Pinky swear”, nostin pikkurillini pystyyn.
    Hetken arvioinnin jälkeen toinen näytti hyväksyneen alkukaupat, siirsi ohjat toiseen käteensä jotta sai hetkeksi lukittua oman pikkurillin toisen sormen ympärille. “Hyvä. No sitten itse asiaan… Projektin päämärä on siis paljastaa Hopiavuoressa jo pitkään surkeasti, mutta jotenki muka tarpeeksi hyvin, peitelty parisuhde. Ja kuten kuka tahansa kunnollinen mies, näin tehtäväkseni saattaa asia ihmisten tietoon.”
    “Myyntipuhe oli jo ja toimi, kerro ny kuka kekkä ja hä! Uteliaisuus tappo kissanki josset muista.”
    “..Kuten olin sanomassa. Vedonlyönti piirtyy sen ympärille, että kuinka kauan kestäisi, että saan rikottua Noan zenin ja paljastettua sen ja Chain romanssin.”
    “….onko ne kaks yhesä..?”
    “Niklas”, toinen henkäisi lähes järkyttyneenä, “Et voi tosissasi sanoa ettet oo muka huomannut?!”
    “…No siis… eh..en? Tai ku mulla on ollut sitä tätä ja tuota mielesä mutta siis… Joo. Kyllä. Mukana ollaan ko peräpukama!” vaihdoin nopeasti huomion pois sokeudestani. Okei, olin mä jotain pieniä juttuja huomannu että josko jotain ois menosa mutta… No, en niin paljo että oisin älynny kun oon ollu pois tallilta… ja ehkä kytänny murhakarhuna sen yhen selkää. “Minkä aattelit panokseksi? Sen verta herkullinen keissi että ihan pelkällä jätkituutilla täsä ei kyllä voi mennä..”

  • vastauksena käyttäjälle: Kozlov ja Haanpää #8503

    Niklas
    Osallistuja

    Voi v–
    Marshall osallistui Aihojoki Spring Festivaliin, ja Niklas pääsi vihdoin kisareissulle matkaan

    Kerranki kisat silleen että A) Ne on viikonlopun mittaset B) mulla ei oo ees perjantaina työvuoroa niin pääsin lähteen. Toki olis ollu paljo hauskempaa päästä lähtemään minne tahansa Suomen rajojen ulkopuolelle mutta Uusimaa sai nyt luvan kelvata.
    Matkustus ja ensimmäinen ilta, sekä etenkin yö, oli menny just hyvin eikä edes aikanen aamu oikeastaan haitannu.
    Nostin käden nopeasti suuni eteen peitelläkseni haukotustani.
    Mutta. Vaikka aikanen aamu ei haittaa, niin ei mua oltu luotu herään ennen puoltapäivää. Etenki kun Marshin ja Barnumin luokan oli määrä alkaa vasta kaheksalta illall,a ja Sonjanki eka luokka oli alko vasta kolmelta, joten minkä pirun takia meidän piti olla täällä jo ennen yhtä? Okei. Kaippa ajatus oli että mäki pääsen seuraan edes vähän omaa tasoani lähempänä olevia ratsukkoja niin ties vaikka oppisin taas jotaki.
    Vilkuilin ympärilleni tämän tästä, vaikka yritin kiinnittää edes suurimman osan huomiostani verryttelyssä pyörivissä ratsukoissa.
    Nätti poni, melkeen ko mini Arlek. Miinus mahan ja selän kuviot.
    Uuu, toi on kans kiva. Ilman tota isoa valkosta merkkiä tuskin olis kyllä yhtä nätti.
    Meh. Tylsä. Tasaruskia.
    Ui juma, ton ratsastajan kisatakki on herkullinen. En tienny että kauluksesa voi, tai saa, olla vaaleanpunastaki.

    Melkein heittäydyin kentän aitaa vasten kun silmiin osui kentän toisessa päädyssä kulkevaan ratsukkoon. Vaikka kauhean montaa rotua en pelkän ulkonäön perusteella osaa nimetä, niin kyllä mä Norjanvuonohevosen tunnistan vaikka unissani. Vaikka tollasta harmaata en kyllä ollu ennen nähny, tiedä sitte että onko se joku risteytys tai vastaava mutta.. nätti ko mikä!
    Tuijotin ratsukkoa tiiviisti ja seurasin jokaista askelta minkä ne etenivät muiden, pääasiassa huomattavasti korkeampien, ratsukoiden seassa. Olin juuri aikeissa joko nykiä Marshia hihasta, mutta se vaihtui salamannopeasti tiukkaan puristukseen aitalankun reunasta. Sormenpäitä särki, ja tuntui kuin sormet napsahtelisivat poikki ensimmäisen nivelen kohdalta hetkenä minä hyvänsä jos ote ei hellittäisi. Purin poskihampaita tiukasti yhteen, katsoen kokonaisuuden sijaan vain ja ainoastaan ratsastajaa tuomitsevasti.

    Ai ton takia meidän oli pitäny tulla näin hiton aikasin tänne kyttään.

    Murisin lähes myrkyllisesti mielessäni, seuraten silmät sirillään kun Ísak tervehti meitä pikaisesti ohi ratsastaessaan nyökäyttämällä päätään, ja Marshall heilutti tuolle toista kättään. Hymyillen.
    Voi vit–

  • vastauksena käyttäjälle: Tallipäiväkirja 2022 #8496

    Niklas
    Osallistuja

    Pääseekö aisalle

    Lähemmäs makoilin kentän aitaa vasten ja nyhdin hampaillani pieniä säikeitä etusormen kynnestä kun seurasin kentän tapahtumia. Marshall selitti jotaki harjotukseen liittyvää samalla kun nosteli puomeja tolppien telineiden varaan. Paljo korkeammalle mitä mä olin koskaan päässy ees yksittäin kokeileen. Ja uran sisäpuolella kiertelevä kääpiö nyökytteli vaan päätään merkiksi että kuunteli, Barnum vierellään seuraten kuin mikäki koiranpentu. Vieläpä pää nätisti rennosti vähän alempana eikä niinko hirvellä kohti taivasta vaikka askel oliki reippaampi.

    Nyt, lopeta. Olinhan mä Ísakin ennenki nähny!
    Niin, mutta kisoissa. Niinko kisahoitajan näkeeki. Mutta pitikö sen nyt tännekki tunkea? Sunnuntaina.
    Pitää ja saaki.
    Mutta kyllähän mä ny oisin voinu auttaa jos Marsh halus nähä maasta käsin miten hevonen liikkuu ja mitä lie.
    Itseasiassa en. Enhän mä ollu suostunu meneen ees alku- tai loppukäyntejä Barnumin kans.
    Niin. Vitun pelkuri. Eli älä kitise siinä.

    Tuntui siltä kuin aivoja revittäisiin vähän jokaseen ilmansuuntaan kun yritin järkeillä omia ajatuksiani vastaan. Paha vaan että järkeilypuoli tuntu häviävän viimeistään sillä hetkellä kun Marsh punttas sen blondin sinne satulaan.

    Kyllä se ois varmasti ihan jakkaralta päässy sinne selkähän.
    Normi settiä että puntataan toinen satulaan, niin ei tarvi alkaa tuolia mettästään.
    Jalustimetki on sitä varten että voi ittensä sinne kiskua.
    Jos ei oo pakko niin parempi kun joku auttaa tai käyttää koroketta.
    Huomasikko kuin se koski jalkaa? Huomasikko?

    Työnsin itteni pois aidalta. Yritin paukuttaa itelleni mielessä järkisanoja siitä, että mulla ei ollu mitään karvankaan verta realistista syytä näille ajatuksille tai muullekaan. Eihän?
    Käännyin ympäri, ja harpoin suuliin päin yrittäen parhaani mukaan pitää naamani peruslukemilla eikä sen näköisenä kuin oisin vähintäänki imeskelly sitruunaa.
    Sillä hetkellä Hellon näkeminen oli kuin joku olisi kuullut mun elämääki suuremman ahdingon ja ilmestynynyt suuliin pelastavan ritarin tavoin. Jopa Skotti, kaikessa karvaisuudessaan, sopi täyttämään uljaan valkean ratsun määritelmän. Vaikkakin ratsastusvarustuksen sijaan ison orin selkään oli heitetty valjaat.

    “Uuu! Ookko sä lähösä kärryileen?”
    Hello oli keskittynyt kurottelemaan mahavyötä orin toiselta puolelta, eikä selvästikään ollu kuullut mun saapumista. Tai näin pysty päätellä siitä kun tuo oli hätkähtänyt ja painunut matalemmaksi kuin olisi varautunut taivaan putoamiseen. “Ei saa säikyytellä reippaita ja rehellisiä kansalaisia”, mies puhahti toinen käsi rinnallaan.
    “No sori, emmä tienny että liikuin hiljaa ko ninja”, heitin samalla kun yhden laiskan karateliikkeen jälkeen sujahdin Skotin toiselle puolelle tarjoamaan Hellon hapuilemaa mahavyötä tuon ulottuville, “Ookko sä lähösä päineen vai kenen kaas?”
    “Mulla tursuaa seuralaisia kärrystä yli kuten ehkä huomaat näin täydessä suulissa”, kiharapää lohkaisi melkein rehentelevän kuuloisena.
    “Kekkä? Vai onko ne tallin puolella vielä?”

    Ehdein vilkuilla joka puolelle suulissa kun varmistin että oliko multa jääny joku huomaamatta, samalla kun Hellon ilme näytti jotain huvittuneen ja.. jonku, väliseltä. Ennen kuin tuo kääntyi mun suuntaan.

    “Nikkeltson. Täälei oo ketään muuta, eli mä oon menossa ihan yksinäni ajaan.”
    “…Aaaa”, naurahdin omalle hitaalle aivotoiminnalleni, “No jos sä oot menosa yksin niin saanko hypätä aisalle? Ellet sä siis halua just nimeomaan mennä yksin.”
    Hello näytti hetken puntaroivan asiaa. “Ei sun tarvi aisalla istua, kyllä tohon penkille mahtuu tungoksesta huolimatta”, mies vastasi lopulta pienen hymyn kera.

  • vastauksena käyttäjälle: Tallipäiväkirja 2022 #8475

    Niklas
    Osallistuja

    Supersedät

    “Vastasko se jo?”
    “Kuten sanoin, todennäköisimmin vastaus tulee aikaisintaan joskus lähempänä kymmentä.”
    “No kunnn, se ois voinu vastata jo nykki. Eihä sitä koskaan tiiä.”
    “No katotaan vaikka niin ei ole vastannut. Siellä on tunnit ja kaikki menossa niin–.. Eiku. Jaa.. On se vastannut.”
    “HaHAA! Mähä sanoin että se on voinu vastata! Mitä se vastas?” surkealla menestyksellä yritin kurkotella Hakran selän yli ja nähdä toisen kännykän ruudulle.

    Olihan luvatusta käynnistä Tuuvan luona puhuttu jo pariinki otteeseen, aikasemmin ei oltu vaan lähetty vielä toteutustasolle vasti. Mutta nyt kun olin taas takasi satulassa ja nälkä kasvo syödessä, niin pienimuotoinen helppojen, tai ainaki helpompien, ponien terapia oli just eikä melkeen sopiva ohjelma.

    “Teki vastatarjouksen”, Marsh totesi kun oli saanut sisäistettyä viestin sisällön.
    “Hä? Millasen?”
    “Ehdotti että jos me mennään käymään ens viikonloppuna, että oltaisiin koko viikonloppu siellä.”
    “Niin mennään sieltä sitte maanantaina niihi kisoihin vai?”
    “Joo. Kuulemma karsinat ja tarha löytyy kuten ennenkin niin saa sumplittua nätisti.”

    Paljo sen tarkemmin me ei ehitty viikonlopun suunnitelmia laatiakkaan, kun suuliin tuova ovi aukesi sen verta että Ea mahtui kurkistamaan ulos tallista.

    “Eetu sano että kahville, tuutteko te?”
    “Juuu, me tullaan”, vastasin samalla kun jo irrotin Hakran suulin köysistä, “pistetään vaan tää aasi eka takasi vankilaan ja sitä rataa.”
    “Eikö ratsastus sujunu vai?” nainen kysyi pienesti irvistäen.
    “Eei, ihan hyvin se meni. Hevonen vaan osaa paremmin mitä mä, niin välillä tulee sellasia pieniä.. kielimuureja, ko mä luulen näyttäväni oikein mitä haluan että me tehtäs mutta samalla mun jalat, lonkat tai millon mikkä näyttää kuitenki vähän eri asioita. Niin sitte me pönötetään vaan paikallaan ko Hakra ei saa selevää mitä mä yritän sille kertua.” Mieleen kulkeutui elävä mielikuva maneesista hetki stten, kun Hakra seisoi poikittain uralla nyrpeän näkösenä että ratsastaja on hyvä ja koittaa päättää mitä haluaa.

    Sillä välillä kun ite toimitin Hakra putkaan, tai siis karsinaansa, Marsh jo suuntasi yhen reissun taktiikalla orin varusteet käsissä varustehuoneelle päin. Voin lyyä vaikka vetoa, että sen päässä näky pelkkiä kahvinkeittimen ja kahvikupin kuvia, minkä voimalla se ronttas kaikki kamat niin helposti mukanaan.
    Kun lopulta päästiin tupaan asti, keittiössä pyörineen Jannan ei tarvinnut sanoa sanaakaan kun nopealla arviolla olin aika varma mitä oli tapahtumassa. Miksi muutenkaan pöytä olis koreana ihan kakkutarjoilun kera?
    Valtasin nopeasti pirttipöydän äärestä vakipaikaksi muodostuneen reunapaikkani, ja vispasin toista jalkaterää ilmassa jotta onnistuin muuten pysymään aloillani kutakuinkin tavallisen ihmisen tavoin.

    “Mulla olis oikiastansa kerrottavaa koko porukalle. Tai no Nelly, Marshall ja Niklas tiätää jo, enkä mä kyllä oo ihan varma että kelle Nikke on jo kertonu..” Janna aloitti kun väki oli päässyt paikoilleen.
    “Heeei! Emmä ny kaikkea kaikille kerro”, ilmaisin vastalauseeni kun nainen vihjaili että olisin saattanut jo levitellä tuloillaan olevaa uutista. Tuntien vain kevyen tuuppauksen kyljessäni, kun Marsh pukkasi mun sivua olkavarrellaan.

    Okei, okei, ehkä mä joskus saatoin livauttaa asioita vahingossa… Mutta en tätä! Pidin kieleni kurissa, ja siirryin taputtelemaan pöydänpintaa etusormillani vaimeasti jotta Janna sai esittää uutisensa loppuun asti.
    Naisen saatua kerrottua asiansa, sitä oli seurannut odotetustikin onnitteluja sekä muutama halauskin. Tietenki, nyt kun asia oli virallisen virallista ja julukista tietoa niin tietty munki oli pitäny halata. Joka Marsh oli löytänyt sosiaaliset kanssakäymisen taitonsa, ja onnitellut halauksen kera. Go little rockstar.
    Joku alotti kakun leikkelyn, ja keskustelu porukan välillä alko nopeasti jollon nojauduin lähemmäs päätyyn istumaan jäänyttä Jannaa.

    “Uu, hei, niin. Se kysymys minkä sillon kysyit meiltä”, viittasin taannoiseen hetkeen kun nainen oli kysynyt jos mä ja Marsh haluttaisiin ryhtyä tulevan lapsen kummisediksi, “mennen tullen ja palatessa, haluaisimme vastaanottaa kunnian opastaa tulevaa vaahtosammutinta tässä elämässä supersetinä.”
    “…eli kyllä, olisi hienoa olla mukana teidän lapsen elämässä kummisetinä”, Marshall tulkkasi.
    “No niinhän mä just sanoin, mutta.. tyylikkäämmin.”

  • vastauksena käyttäjälle: Kozlov ja Haanpää #8441

    Niklas
    Osallistuja

    Kun kokonaisten tarinoitten saaminen loppuun on vaikeaa, eikä edes tahdo ehtiä, niin kokoelma tarinantynkiä venäjän reissulta, ajalta 22.12.2021-9.1.2022.

    Murhakarhu
    En edes muistanu kuinka pitkä ajomatka Kozloveille olikaan. Muutamasta pysähdyksestä huolimatta, siinä vaiheessa kun pääsimme määränpäähän asti niin olin ihan varma että mun perse oli yhtä penkin kanssa.
    Hevosten ja tavaroiden purku tapahtui jossain puolikoomasessa pöhnässä, enkä ollu täysin varma että missä vaiheessa oltiin sen jälkeen vielä siivottukki auto. Kunnes köröttelimme auton kyydissä pois tallialueelta ja käännyttiin vasemmalle vievälle tielle, joka päättyi lyhyen ajon jälkeen päätalon pihaan.
    Vihdoin oikeasti perillä. Reppu selkään, koira kainaloon ja sisälle. Sitte unta palloon kiitos.
    Työnsin oven auki ja ehdin jo heilauttaa jalat roikkumaan auton ulkopuolelle, kun tunsin niskavillani nousevan pystyyn ja sydän jätti ainakin yhden lyönnin välistä jonka jälkeen kiskaisin oven nopeasti kiinni.

    “Mä en tonne syötäväksi mee!”
    “Hä?”
    “No kato ny! Eihä tolla murhanallella mee ko no ja hä niin son syöny mun pään. Ja Kremin”, tökein sormella ikkunaan osoitellessani autotallin nurkalle.
    Marsh vaan huokaisi, ja könysi omalta penkiltä lähemmäs mun ikkunaa nähdäkseen mistä mölisin “Aaa. Rusalka.”
    “Mikä?”
    “Rusalka. Niitä meidän laumanvartijoita… Hmh, ihme että ei tallilla törmätty yhteenkään.”
    “…No emmä niitä muistanu. Ne puikkonokat kyllä muistan, mutta en näitä möhköjä.”
    “Mmm, ymmärrettävää. Kuitenkin päivät tarhoissa niin ei niitä samalla tavalla tapaa…Odota hetki niin kokeilen että vieläkö minulla on vapaa kulku vai pitääkö soittaa isä hakemaan meidät sisälle.”

    Seurasin suu vähän auki kun niillä saatesanoilla Marsh hyppäsi jo ulos autosta. Vai että kokeilet? Kokeilet että syökö se sut vai ei?

    Kielikylpy
    Päähän sattuu.
    Olin parhaani mukaan yrittäny valmistautua Marshallin sukulaisten saapumiseen, mutta niiden mukana seurannut eri kielien sekamelska oli silti osottautunu yllättävän kuormittavaksi. Möhväsin sohvan nurkassa ja toivoin että väki oli sen verran kiireinen keskustelujensa kanssa että saisin vain olla pienen hetken.
    Vaikka englanti oliki mulle helppo kieli, osasin ja ymmärsin välillä paremmin mitä suomea kiitos pelien, niin jatkuva päänsisäinen kääntäminen kävi työstä. Etenki kun samalla piti yrittää tulkata oikein, kääntää oma vastaus pään sisällä suomesta englanniksi ja vieläpä ilmentyä kutakuinki sopivana vävykokelaana. Eikä siinä vielä mitään! Sen päälle aivot vielä poimivat mukaan pakkaa sekottamaan millon mistäki kuuluvaa ranskaa ja venäjää. Tuntu siltä kuin aivot kävisivät ylikierroksella ja keittyivät kallon sisällä hitaasti mutta varmasti.
    Yritin olla varsinaisesti katsomatta ketään jottei kukaan erehtynyt luulemaan sitä kutsuksi juttelemaan kanssani, mutta en voinut olla tarkastelematta käytävän puolella seisovaa keskustelurinkiä. Olin aina ajatellut että Marsh muistutti paljon isäänsä, mutta nyt kun hän seisoi vieretyste Anicen isän kanssa.. En ollutkaan enää varma miltä puolen tuo oli geeninsä onkinut. Punapäisyyden alkuperä kyllä tuli selväksi.

    Just sopivaa terapiaa
    Rapsutin voimakkaasti edessäni seisovan hevosen valkeaa päätä, enkä voinut olla hymyilemättä niin leveästi että tunsin kuin poskien lisäksi myös pakkasesta rohtunut alahuuleni repeili. Siinä pitkästä aikaa varustaessani Arlekinia ratsastukseen, tajusin kuinka oikeasti olinkaan kaivannut mokomaa piparminttuponia. Sen puoliunista tapaa seisoa hoidettavana, karkkien toivossa hamuilevaa turpaa ja jopa niitä pitkiä vuohiskarvoja mitkä sille oli kasvanut takaisin nyt kun minä en niitä ollut kynimässä.
    Vilkuilin nopeasti ympärilleni, tarkastellen muita ratsukkoja mikä heidän valmiusaste oli. Huolimatta siitä että koko ajan unohduin vain rahnuttelemaan Arlekia, tai selvittelemään jokaisten pienimmänkin takun alun minkä löysin sen jouhien seasta, en ollut kauheasti muista jäljessä.
    Jos olisimme Hopiavuoressa, olisin varma että polvieni tutina johtui ihan vain innostuksesta ryhmämaastoa kohtaan. Mutta nyt se taisi johtua yksistään jännityksestä ja se sallittakoon, kun olit höyhensarjalainen ammattilaisten joukossa.


    Kuva isompana

    Niklaksen paluu satulaan! Ei siihen tarvittu kuin reissu venäjälle ja Arlekin.
    vas. lähtien kuvassa: Vladimir (ratsu, oma nuori ori Erke), Marshall (ratsu, Dmitriyn omistama Konstantin)
    ja Niklas (ratsu, osalle tuttu piparminttuponi Arlek)

  • vastauksena käyttäjälle: Kozlov ja Haanpää #8235

    Niklas
    Osallistuja

    Virhe 7/7
    Keskiviikko 24.11
    6.osa | Takaisin alkuun

    Istuin tuttuakin tutumman terassin katolla selkä vihreäksi maalattua lautaseinää vasten, ja nostin ikkunalaudalla pönöttäneen lasipullon jälleen huulilleni. Siinä missä sisällön hajusta tuli mieleen lähinnä puiston penkillä retkottava puliukot, maku puolestaan riitti huuhtomaan mennessään kaikki mielikuvat kun neste tuntui vielä puolen pullonkin jälkeen polttavan koko ruokatorven matkalla alas. No, paremman puutteessa isäpuolen konjakki teki ainakin tehtävänsä vaikka maistuki bensalta.
    Hän oli aina luullut olleensa niin ovela, säilyttäessään pullojaan korkealla yläkaappien päällä lasiovien takana, tai niin hän luuli. Yläkerrasta vaan sattu pääseen helposti kaiteen yli takan päälle, mistä ne pullot oli tälläsillä ruipelokäsillä helppo poimia ulos kun takalevyä vähän työnsi syrjään. Sitte vaan pullo kaiteen välistä ylös ja kiipeät perässä. Kaikki tämä hiljaa kuin ninja.
    Tyrskähdin itsekseni, muistellessani yhtä rivissä seissyttä pulloa hämärässä keittiössä. Pullosta näki pihavalon osuessa siihen että se oli täydempi mitä kaupan hyllyllä oltuaan, mutta reunan sinetti oli rikottu. Se pullo oli siis saanut lojua rauhassa jo kohta viisi vuotta. Sitä päivää odotellessa kun Helge päättäisi lopulta korkata pullon, ja vastassa oli vettä.
    Tumppasin jälleen yhden tupakan kattoa vasten, vain kaivaakseni uuden tilalle kun mieleen ryömi taas parin viime päivän loistokkaat hetket äidin kanssa. Kaikki oli lopulta kruunautunu tän päivän paritus yritykseen, minkä johdosta en enää tiennyt mitä pitäisi oikein tehdä. Tai sanoa. Miiten mun oma äiti oikeasti jakso jatkaa tällä tätä paskaa vieläki. Ja niin hyvin kun ensimmäiset viikot oliki menny.

    aikaisemmin päivällä…
    Istuin keittiöpöydän ääressä syömässä muroja ja yritin parhaani mukaan unohtaa happaman maun joka lusikallisen jälkeen. Mutta ei mulla ollu sydäntä kieltäytyä saati kertoa että piimä ei kyllä kuulunu muroihin, eikä varsinaisesti kyllä pikkuporkkanatkaan, kun siskot oli ylpeästi esitelleet kuinka ne oli tehny mulle aamupalan. Joten…Muroja, piimää ja vauvvaporkkanoita se sitte oli.
    Nostin mun katseen edessä lojuvan Aku Ankan -sivuilta kun ulko-ovi kävi. Äänistä päätellen äiti ei tullu kyllä yksin kotia. Jostain syystä tunsin ihoni menevän kananlihalle samalla kun jännitin hartioitani, ja joku pieni ääni jossaki takaraivosa riekku siihen malliin että mieleen tuli kaikki ne luontodokkarit missä kerrottiin että eläimet aavistaa paljo sellasta mitä ihmiset ei.

    “Niklas! Tuuha kattoo kenehen mä törmäsin Tokmannilla!” äiti kiekui eteisestä.

    Huokasin raskaasi, poimin kauhujen murokulhon mukaani ja kävelin eteiskäytävään vaikka se ei kyllä auttanu sen enempää vieraitten tunnistamisessa.

    “Ekkö sä muka muista?” nyt äidin äänessä oli melkein jo toruva sävy.
    “Noo, onhan siitä jo sen verran kauan kun Niklas on meidät nähny”, Karenia muistuttava nainen hykerteli asetellessan hiuksiaan paremmin.
    “Niklas, tässä on Henna. Ne asu tosa meijän naapurissa sillon kun muutettiin tähän. Voikko uskoa että mikä tuuri että törmättiinki sielä Tokmannilla, siittä on niin pitkä aika tosiaan ko viimeksi on nähty.”
    “Eipä oikiastaan hämmästytä yhtään”, tokaisin olkiani kohauttaen, ja käännyin jo ympäri palatakseni takaisin keittiöön. Mutta äidin kurkun selvittely kuulosti juuri siltä että askelkin niin saa kuulla koko nimesi sukunimeä myöten. Käänsin päätäni vain kohdatakseni äidin poraavan katseen, ennen kuin hän pakotti taas hymyn huulilleen.
    “Ja tässä on Juuli, Hennan tyttö. Aateltiin että teillähä vois olla vaikka kuin paljo juteltavaa sillä välin kun me vaihetaan kuulumiset.”
    “Varmasti. Sinun äiti kertoki että oot käyny tallilla, niin Juuli käy myös välillä ratsastamassa”, Henna ilmoitti melkein rintaansa röyhistäen kuin ylpeä kanaemo.

    Seuraavat pari tuntia olivat olleet varmasti tuskallisimmat pitkään aikaan. Istuttiin Juulin kanssa sohvalla samalla kun äidit kyttäsi muka niin vaivihkaa keittiöstä kahvikuppiensa yli olohuoneeseen päin.
    Yritin kysellä edes jotain niihin hevosiin liittyvää, mutta Juuli lähinnä kohotteli olkiaan ja vastaili joka kysymykseen yhdellä sanalla. Piti kai olla onnellinen siitä faktasta, että tää näytti olevan yhtä epämukavaa hänelle mitä mulle.

    “Noo? Mitäs tykkäsit? Oliko teillä mukavaa?” äiti kujerteli keittiöstä tiskatessaan astioita kahvittelun jäliltä.
    “…Tuo kuulostaa siltä kuin mä oisin käyny koeajaan autoa, ja myyjä kysyy että tehäänkö kaupat.”
    “hmh, onko sun aina pakko vastata tolleen?”
    “No kysy kysymyksiä mihin voi vastata muulla tavalla.”
    “..Kunhan vaan halusin tietää, oliko teillä mukavaa”, äiti tiedusteli melkein hampaat irvessä kunnes taas pakotti sen ikuisen väkinäisen hymyn kasvoilleen, “Teillä on kuitenki yhteistäki. Ja Juuli on sun ikänenki, ja nättiki vielä. Ja vapaa.”
    “..Niin.. Ja tyttö”, tuhahdin, “Voisikko sä vihdoin lopettaa ton hiton tuputtamisen, vihjailun ja vänkäämisen?”
    “Mä en mitään vänkää! Mä oon vaan huolissani susta.”
    “Ja mistä arvon rouva on muka huolissaan? Et ainakaan mistään oikiasta asiasta, vaan täysin sun päähän pinttyneestä ajatusmaailmasta että mun pitäs mennä naimisiin jonku hiton Elovena-tytön kanssa.”
    “Aina on hyvä pohtia asioita, sama koskee myös sitä että… kenen kanssa on. Sä voisit olla niin paljo onnellisempi–”
    “Äiti. Jos mä oisin yhtään homompi ko mitä oon, mä varmaan oksentasin sateenkaaria ja paskoisin glitteriä. Vai pitääkö mun kiskoa pinkki röyhelömekko päälle, verkkosukkahousut ja korkkarit jalkaan ennen ko se menee sulle perille?”

    Sen jälkeen olin vaan napannu kännykän taskuun ja takin naulakosta, ja lähteny ulos samalla kun parhaani mukaan olin kuuntelematta äitini kotkotusta. Olin tullu takasin vasta kun talolta ei näkyny mitään muita valoja kuin takaoven vieressä oleva ulkovalo. Se oli aina tarkoittanu mulle sitä, että muut oli nukkumasa mutta takaovi oli auki. Ja luojan kiitos: tälläkin kertaa se piti paikkansa eiikä että äiti olis ollu elokuva tyylillä vaanimassa keittiössä.

    Huokaisin syvään, ja painoin takaraivon seinää vasten. Tänne tulo oli ollu pelkkä virhe, vaikka alku oliki ollu lupaava. Jopa niin lupaava, että olin uskaltanu ajatella että äiti..ei, Tuula, ois vihdoin tullu järkiinsä ja astunu tälle vuosituhannelle.
    Kaivoin kännykän taskusta ja vilkasin ylänurkassa näkyvää kelloa. Kolme. Pyörittelin puhelinta hetken käsissäni kun epäröin seuraavaa liikettäni. Lopulta kuitenki napautin näyttöä pari kertaa, kunnes nostin kännykän korvalleni ja kuuntelin tasaisin välein kuuluvia tuuttauksia.
    Pomputtelin kumpaakin jalkaani kevyesti ylös ja alas, pidellen pulloa toisessa kädessä jotta se ei liukuisi alas katolta. Ehdein jo ajatella puhelun katkaisua, kunnes linjan toisesta päästä kuului rasahdus mitä seurasi hidas vastaus.

    “…Onko kaikki ok..?” miehen äänestä kuuli päivänselvästi että tuo oli ollut nukkumassa. Tietenkin.
    Karaisin kurkkuani vähän, yrittäen pitää oman ääneni mahdollisimman selkeänä “…voikko sä tulla hakeen mut..?”
    “…Nytkö?”
    “mmhm..”
    Puhelun toisesta päästä kuulu muutamat lauseet venäjää ennen kuin kieli vaihtui taas “…puen ja keitän kahvia mukaan.. Olen siellä varmaan joskus.. seitsemän aikaan..kai..”, taustalta kuului jälleen venäjää ennen kuin Marshall jatkoi “..Vladimir tulee mukaan myös.. Varmistaa että pysyn hereillä.”
    “..Joo..Ihan hyvä niin.”
    “..Mene nukkumaan, soitan sitten kun ollaa lähempänä.”
    “..Voin mä kai yrittää.”
    “Mmhm, hyvä.. Nähdään kohta.”

  • vastauksena käyttäjälle: Kozlov ja Haanpää #8219

    Niklas
    Osallistuja

    Lapsenlapsia ja väkivaltaa 5/7
    Maanantaina 22.11.
    4.osa | 6.osa

    Istuin sohvalla ja kuuntelin puolella korvalla äidin selostusta keittiöstä kun hän hinkkasi rätin kanssa samoja kaapinovia kuin eilenki, kun niihin oli kaksosten toimesta ilmaantunut taas sormenjälkiä. How shocking että pienet lapset saa aikaan sormenjälkiä jotka näkee tietystä kulmasta valon osuessa.

    “Lähekkö Niklas kauppaan mukahan? Voitas käyä samalla mun siskon luona kahvillaki. Saa tytöt leikkiä Sirpan tyttöjen kaa niin ne malttas rauhottua taas illalla paremmin.”
    “hmm, miksipä ei. Alkaahan tää neljän seinän sisällä kökkiminen jo riittääki”, vastasin olkiani kohauttaen.
    “Kiva”, äitin pirteä ääni oli jotenki epäilyttävä, “Laita muuten se kantosije, kerta kävellään ja muuta niin se olkapää pysyy paikallaan.”
    “Juu juu, niin mä meinasinki”, huikkasin samalla kun jo kiipesin portaita yläkertaan vanhaan huoneeseeni.

    Olin tyhmänä luullu että tädin luo mennessä edessä ei olisi mitään kanakerhoa, vaan toisin kävi. Perille päästessä Mindi ja Mandi juoksi heti ulkovaatteiden riisumisen jälkeen leikkien ääreen, ja mä olin jääny neljän kotiäidin armoille. Äidin, hänen siskon sekä heidän…mistälie iltapäiväjumpasta tuttujen Minna ja Maaritin.
    Särpein kahvia lähinnä omissa ajatuksissani, kunnes en voinut olla höristämättä korviani kun alkoi perinteinen valittelu ja voivottelu siitä kuinka kenenki aviomies oli taas niin kauhea ja ikävä. Ei auttanut siivoamisessa, ei auttanut tässä eikä tuossa eikä missään muussakaan ja kaikki piti tehdä itse.

    “Oottako kokeillu vaikka.. emmä tiä. Sanoa asiasta niille? Niinku ihan ääneenki? Eikä vaan paiskoa kaapinovia ja tuhahdella?” kysyin melkein kuin puhuisin vain säästä, ja katsoin naisten ilmeitä kun he haukkoivat happea kuin kalat kuivalla maalla.
    “Kyllä näin monen aviovuoden jälkeen Markun pitäs ihan itekki osata ja tietää”, Maarit tuhahti kuin olisin loukannut häntä syvästikin.

    Keittiöön laskeutui vähintäänkin kiusallinen hiljaisuus ja myönnän että nautein siitä sillä hetkellä. Koska vaikka mäkään en mikään parisuhde ekspertti ollu ja virheitä oli tullua tehtyä vähän kaikessa ja montaki kertaa, niin kummasti tuntu että olin ainoa pöydässä joka tajusi että näiden avioelämän mestareiden moni ongelma ratkeaisi ihan vain sanomalla asia ääneen. Eikä odottamalla että toinen osaisi lukea ne mielestä.
    Naurahdin puoliksi ääneen. Hitto, munki päässä vieraili suht aikuismaisia ajatuksia aina välillä…

    “No… Mites se sun pojan ja miniän kans? Joko ne on päättäny millon ne ristiäiset pijetään?” äitini kiirehti rikkomaan hiljaisuuden.
    “On ne, vihdoinki. Ens kuun toine lauantai. Sitte ei tarvi enää puhua Maha-asukista ku voi puhua ihan oikialla nimelläki. Vaikka kyllähän mä oon jo pitkään tienny mikä sen nimeksi tulee mutta pitäny pitää salaisuutena”, Minna myhäili muikeana.

    Yökkäsin mielessäni. Maha-asukki? Voitasko tuo sana vaikka kieltää? Oikeasti?

    “Voi että… Kyllä mä oon niin kateellinen ku teistä kaikista alkaa pikkuhiljaa tuleen isoäitejä ja mummuja”, äitini huokaisi kuuluvasti samalla kun vilkaisi muhun päin.
    “Niin. Onhan nuo lapsenlapset kyllä niiin rakkaita. Ehkä sulleki vielä kuitenki siunaantus sellane..vähän aikasemminki.”

    Tunsin kaikkien naisten katseet itsessäni niin kuin he vuorotellen pinoaisivat hiekkasäkkejä niskaani. Ei tarvinnu kyllä mitään erikoistaitoja että tiesi mistä puhuttiin, eikä tämä ollut kyllä ensimmäinenkään kerta. Ehkä Niklas vielä kuitenki löytää kivan tytön itelle. Ja sen kivan tytön kanssa sitte pyöräyttelee tilauksesta lapsenlapsia äidilleen hoidettavaksi .
    Ehdein sisäisesti huokaista helpotuksesta kun lopulta selvisimme pois tätini luota ilman että olin heittäny kahvikuppia kenenkään niskaan. Mutta totta kai, kauppaan päästessä emme olleet ehtineet leipäosastoa pidemmälle kun äiti oli törmännyt tuttuun jota ei ollut nähnyt pitkään aikaan niin piti tietenki vaihtaa vähintään puolen vuoden kuulumiset ja tukkia käytävä samalla.
    Pidin kevyesti kiinni Mindin ja Mandin takkien hupuista samalla kun ne pelas Bubble Witch Sagaa mun kännykällä, jotta ne malttaisi odottaa kun äiti oli yhä suustaan kiinni meidän entisen naapurin Ritvan kanssa. Vilkuilin ympärilleni löytääkseni jostain kellon mutta eipä tietenkään sitä täältä nähnyt. Huokasin syvään.

    “No mutta! Niklas, sinnuu ei oo näkyny Herra ties millon viimeksi”, Ritva kiekaisi kun muisti olemassaoloni, “Herttine poika, mitäs on käynny kun käsi tolleen? Ja… Onko siulla musta silimäki? Kumpiki?!”
    “Nii.. Niklakselle kävi joo pieni.. onnettomuus kotona. Tai siis sielä Seinäjoella misä se on ny asunu sen yhen kans”, äitini ennätti huokaisemaan päätään pudistellen minkä jälkeen Ritva lätkäisi molemman kädet suunsa eteen.
    “Voi hirviä… Ekkai sie meinaa että se..?”
    “…Voi ny helevetti”, laukaisin ehkä vähän turhankin kovaan ääneen tajuttuani minkä kuvan Ritva oli äitini vastauksesta saanu, “Tallilla könysin ympäri! Hevonen säikähti hirveä ja tuli sylihin. Ei mitään sen ihmeellisempää, mikkään ei menny lopullisesti rikki ja joulukuusa oon varmasti jo takas töisäki.”

    Kun lopulta selvisimme kassoille asti tuskallisen hitaan kauppa kierroksen jälkeen, kävimme tuijotuskilpailua äidin kanssa hänen pakatessa ostoksia niihin pirun tärkeisiin kestokasseihin mistä se oli muistutellu lähtiessä ainakin viisi kertaa. Tuijotin takaisin melkein koko sen ajan, kun ostin askin tupakkaa, ja ihan piruuttani maxi askin, koska tiesin että äiti ei ollu ikinä tykännyt siitä että poltin.
    Siinä meni seki sitte. Neljä kuukautta olin ollut polttamatta yhtäkään, ja nyt teki mieli teipata koko askin sisältö yhdeksi köntiksi ja polttaa kaikki kerrallaan.

  • vastauksena käyttäjälle: Barnum ja Stanimir #8026

    Niklas
    Osallistuja

    Se kerta kun yritin olla hyödyllinen 1/7
    Koska tähän kytkeytyy muutama muukin teksi niin näin parhaaksi laittaa linkit järjestyksessä seuraaviin.
    2.osa

    Mun oli jotenki vaikea uskoa että kämmenet pysty hikoilla näinki kylmällä säällä. Tai no, viileällä. Tai kolealla. No joka tapauksessa, hengitys huurus. Olispa kesä.
    Pysähdyin tarhan eteen, ja jäin tuijottamaan portin takana seisovaa mustaa hevosta. Vaikka Barnum oli aika paljonkin matalampi mitä Arlekin, niin silti tunsin itseni niin paljon pienemmäksi tämän yhä korviaan luimivan eläimen edessä. Etenkin kun se kohensi ryhtiään ja suoristi kaulansa, jolloin se näytti kasvavan korkeutta jaloista lähtien.
    Vilkuilin olkani ylitse varmistaakseni että tarhoilla ei ollu ketään muita itseni ja hevosten lisäksi, ennen kuin käännyin takaisin tarhan portin takana odottavaa oria kohti joka painoi korviaan vähän niskaansa kohti.

    “Terve jätkä”, ääni ei tuntunut millään lähtevän kurkusta, “Mennäänkö kävelemään?” viileästä säästä huolimatta tunsin kuinka poskiani kuumotti kun yritin hapuillen tavata venäjänkielisiä sanoja hevoselle. Luojan kiitos kukaan ei ollu kuulemassa.

    Barnumin korvat nytkähtelivät enemmän pystyyn päin merkiksi että se ainakin kuunteli, ehkä jopa etäisesti ymmärsikin, mitä sille yritin sepittää.
    Puikkelehdin portin raosta aitaukseen, mutisten vieraankielisen kiitoksen orille kun se suvaitsi itsenäisesti laskea päätään jotta ylsin näpertelemään riimunnarun päässä olevan ketjun oikeita reittejä pitkin sen turvan yli, samalla tavalla miten Marsh oli näyttänyt jo varmaan useammin kuin olisi oikeasti edes jaksanut.
    Painoin kypärää paremmin päähäni, ennen kuin lähdin johdattamaan Barnumia perässäni kohti suulia, silmäillen ohikulkiessa kentän ja maneesin suuntaan. Aitojen sisällä liikkui jo pari ratsukkoa, eikä tullut yllätyksenä että valoista päätellen maneesissakin oli ratsastajia. Tähän aikaanhan tavallisestikin tallilla oli vilkkainta kun porukka oli päässyt töistä ja muista.
    Kiinnittäessäni hevosta suulissa olevien narujen väliin, toivoin että ainakin joku ehtisi poistua maneesista tai kentältä että viitsisin mennä jompaan kumpaan tientukoksi taluttamaan. Yritin jopa viivytellä Barnumin harjaamisessa, mutta loimitetussa hevosessa ei ollut kauhean paljoa töitä. Häntäki oli niin lyhyt että se ei edes vahingossa olisi päässyt pyyhkäisemään roskia tai muutakaan edes latvoihin.
    Miksi orin häntä edes oli näin lyhyt? Olin ihmetellyt sitä jo ties kuinka pitkään mutta en ollut saanut aikaiseksi kysyä asiasta. Olihan mä nähny varsoja täällä, ja niillä nyt häntä tietenki oli näinki lyhyt kroppaan nähden mutta se oli kyllä eri asia.
    Vitkuttelusta huolimatta, mulla oli lopulta hevonen valmiina kävelyyn. Suojat jalassa, varmuuden vuoksi, ja suitset päässä. Mutta sen sijaan että kentältä tai maneesista olisi tullut joku pois, niin kumpaanki oli mennyt yhdet ratsukot lisää. Niitä vähän uudempia naamoja, joitten nimiäkään en ees tienny. Pitäis kai yrittää törmätä ja tutustua, mutta työt tahto haitata tätä harrastamista enemmän kuin olin ajatellu.. Tai halusin.
    Vilkaisin oria, punniten tilannetta hetken. Pakkohan mun ei ollu lähteä mihinkään, mutta tiesin että Marsh arvostais sitä että huomenna odottamassa olisi ihan tyytyväinen hevonen kun ei ollut joutunut pitämään täysin toimeetonta päivää. Ja oishan se mulleki ihan hyvä harjotusta käsitellä tämmöstäki hevosta enemmän, jos oikeasti lähtisin panostaan hevosiin enemmänki.
    Painoin kypärän takaisin päähän ja napsautin leukahihnan kiinni minkä jälkeen vedin ratsastushanskat käsiini, ennen kuin irroitin hevosen naruista ja heitin päässä olleen riimun harjapakin päälle odottamaan.
    Kerta Marsh ei ollu kieltäny maastossa kävelemistä, näin parempana vaihtoehtona kierrellä tallin lähiympäristössä kulkevia paria reittiä kuin että änkisin kentälle tai maneesiin.

    Myönsin, että alkumatkasta mua oli vähän jännittäny, ja jollaki tapaa tuntunu siltä kuin oisin tehny jotain rikollista lähtiessäni viemään Barnumia metsätielle päin. Mutta jossain vaiheessa uskaltauduin jo vähän rentoutumaan, sekä jopa muistella ääneen osaa oppimaani venäjänkielistä sanastoa. Barnum oli nimittäin erinomainen kuuntelija, koska se selvästi kuunteli kun höpisin sille mutta ei tuominnut sitä kuinka teurastin Marshin äidinkieltä äärimmäisen taitavasti.
    Olimme ehtineet lähteä jo lenkillä melkein takaisin tallille päin, kun Barnum oli pysähtynyt kuin seinään. Orin pää oli niin korkealla kuin sen rakenne vain salli sen tuijottaessa samalla tiukasti eteenpäin kahteen suuntaan haarautuvalla tiellä.

    “Mitä sä oikein näät sielä?” kysyin ja yritin tihrustaa hämärään metsään. Ehkä sielä oli vaan sujahtanu jänis tien yli. Tai ehkä jopa verenhimoinen… kettu!

    Hetken tuijottelun jälkeen vedin kevyesti ohjista saadakseni orin taas liikkeelle, mutta sen sijaan musta hevonen painoi kaula kaarella päätään alemmas ja puhalsi ilmaa sieraimistaan koristen ennen kuin otti puolelta toiselle heilahtavia askeleita taaksepäin.
    Ojensin kättäni vähän suoremmaksi sivulle jotta sain enemmän tilaa itseni ja Barnumin huitovien askeleiden välille, tuntien kuinka mun sydän alkoi hakkaamaan rinnassa ja työskenteli tietään kurkkua kohti.
    Nieleskelin vähän, ja yritin tihrustaa oikealle kääntyvälle tielle ja puiden väleihin minne Barnum pälyili myös. Ensin luulin että puiden välissä seisoi joku hiton sienestäjä tuppisuuna säikyttelemässä, mutta kun kohde lähti liikkeelle niin se olikin paljon suurempi.
    Metsänpohjalla lojuneet risut ja oksat paukkuivat kun hirvi lähti liikkeelle pellon suuntaan. Sen enempää en ehtinyt edes keskittyä sen menemiseen, kun hevosen kova kallo mäjähti päin näköäni kuin purkukuula. Ulahdin tahattomasti, silmissä välähti ja tuntui kun nenä olisi uponnut kalloon saakka. Horjahdin taaksepäin minkä jälkeen olin varma että olin saanut koko kaakin syliini kun se oli pyörähtänyt ympäri lähteäkseen takaisin kotiin päin. Ehdein tuskin haukkoa henkeäni sen jäliltä kun mätkähdin selälleni tielle, kun oikea käteni pyörähti jonka jälkeen hartiassa tuntui siltä että joku yritti repiä koko käsivarteni irti.
    Jos joku ei ollut kuullut ensimmäistä ulahdustani niin uusi rääkäisy varmaan kuului tallipihassa asti.
    Kavioiden jytinä loittoni nopeasti, minkä jälkeen laskeutunut hiljaisuus antoi liian tehokkaasti tilaa pääni sisällä tapahtuvalle kaaokselle.
    Marshall listii mut, se niin tappaa mut tästä hyvästä. Löytääkö Barnum tallille? Entä jos se löytääki päätielle? Entä jos se on tallonu ohjien päälle tai jos se on menny mehtän kautta ja seivästäny ittenstä johonki hiton oksaan tai astunu johonki kuoppana ja katkassu jalkansa? Ei saatana..
    En varsinaisesti edes yrittänyt pidätellä itkua, kun kyyneleet alkoivat polttamaan silmiäni. Maistoin samaan aikaan makean mutta kitkerän metallin maun suussani, enkä ollut varma kuinka kauan olin makoillut liikkumatta tien reunassa.
    Pari minuuttia tai parikymmentä minuuttia?
    Naamaa jomotti ja särki lähes pulssinomaisesti, kuin joku lätkisi tasaiseen tahtiin tulikuumalla levyllä päin näkö.
    Lopulta sain komennon aivoista eteenpäin ja liikuttelin varovasti raajojani niin sain todeta että ainakaan jalkoja ei sattunut mitenkään sen kummemmin. Myös vasen käsi tuntui ok:lta. Mutta kun yritin liikuttaa oikeaa kättäni, en edes yrittänyt pidätellä itkua tai purra kieltäni etten ulisisi. Tuntui kuin koko käsi olisi tulessa.

  • vastauksena käyttäjälle: Kozlov ja Haanpää #7710

    Niklas
    Osallistuja

    Tänne passi, tseh

    “Miks näitä viisumi tyyppejä on näin pirun monta? Eikö yks tai kaks riittäis iha yhtälailla. Ja miks nää on näin pirun kalliitaki? Yks pikkune pahvilätkä. Tai siis jos se on sen tyyppinen ko ajokortti niin sitte pahvilätkä. Eiku se on kai kokonaan ihan muovia..”
    “Älä niistä muista välitä, kun tarvitset vain-”
    “Hyi saatana, pelkkä joku pikalisä siihe päälle ois päältä satasen!”
    “Siitäkään ei tarvitse välittää. Perus käsittelyaika on sen kahdeksan-”
    “Jet-Pack toimitus! Sen mä haluan nähä!”
    “Niklas.”
    “Eiku mieti ny! Tyyppi tulee rakettireppu seläsä silleen poof, täsä viisumis heippa.”
    Puhelimen toisesta päästä kuului vain syvä huokaisu.
    “Okei, joo. Joo. Niin mitä nyt ekaks?”
    “..No ihan ensimmäiseksi etsit sen sinun passin. Koska tarvitset sen siihen hakemukseen mukaan, ja sen pitää olla voimassa vähintään kuusi kuukautta viisumin päättymisen jälkeenkin. Eli etsit sen ja varmistat sen.”
    “Hahaa! Joke’s on you!” hihkaisin samalla kun suuntasin keittiön laatikoille, melkein tiputtaen kännykän siinä välillä, “Mun ei tarvi ehtiä yhtään mitään koska mä tiiän tasan että-… se passi.. ei.. ookkaan täälä laatikosa..”

    Ei. Täälä se pitäs olla. Tänne mä sen laitoin, aivan varmana laitoin. Tän purkkapusin päälle mistä en oo ottanu ko ehkä kaks palaa purkkaa. Mä en oo ees tarvinnu sitä passia.. herra ties millon viimeks, vissiin joskus ennen muuttoa kai. Mutta tänne mä sen laitoin!
    Pengoin pöytätason viimesenä olevaa laatikkoa kuin koira joka etsi takapihalle piilottamaa luutaan. Ai perhana, Pokemon-kortitki oli täälä! Nostin pakan pöydän reunalle koska se piti siirtää oikeaan osoitteeseen, kirjahyllyn alimmalla hyllyllä olevaan laatikkoon.
    Melkein jo päästin voitonriemuisan huudahduksen kun sopivan tuntuinen läpyskä osui sormiini, ja kiskaisin sinikantisen passin laatikosta.

    “No, ainaki Kremin passi löyty. Se on jotain.”
    “..Joo, se on yhtälailla tärkeä olla mukana. Entä se sinun oma passi?”
    “No siis.. Sen pitäis olla täälä kans”, mutisin ja jatkoin laatikon kaivamista kunnes olin nostanut sen sisällön lähes kokonaan tiskipöydälle, “Juu ei, ei mitään käryä misä se on..”
    “..Keksitkö yhtään minne olet voinut sen laittaa?”
    “Ko täälä sen pitäis olla, tai ainaki piti”, pyörein vimmatusti ympäri keittiössä ja vilkuilin muita laatikoita ja kaappeja. Odottaen että joku niistä saisi aikaan sen kaivatun fiiliksen että nyt lämpenee.

    Olin jo suunnannut kirjahyllyjen luo kun korvassa tuntui melkein siltä kuin joku olisi tunkenu sukkapuikon tärykalvosta läpi, kun puhelimen toisesta päästä kuului pelkkää rätinää ja kolinaa. Hetken kuului puhetta, mutta en oikein tunnistanut ääntä saati sitte mitä puhuja edes solkkasi naapurimaan kielellä, mutta se kuulosti siltä kun puhelin olisi laskettu tyyliin pöydälle ennen kuin puhelu lopulta vain katkesi.
    Katsoin kulmat koholla hämmentyneenä kännykän ruutua ja yritin keksiä mitä juuri oli tapahtunut. Siitä olin varma että asia liitty hevosiin, ja kopukat tuntien: ihan mitä tahansa oli saattanut tapahtua.
    Naurahdin vähän kun mieleen tuli heti ensimmäisenä vaihtoehtona Arlek, joka oli päättäny että viimesimmästä uhrilahjasta oli kulunu jo liian kauan ja tamma oli lähteny raahaamaan Marshia mukanaan ko märkää rättiä.

  • vastauksena käyttäjälle: Tallipäiväkirja 2021 #7675

    Niklas
    Osallistuja

    Pieni vastaheitto Sonjan viimeisimpään tekstiin 😀

    Katoamistemppu

    Seisoin tuvan ovensuussa ja vilkaisin nopeasti olkani ylitsekin yrittäessäni ratkoa syytä pöllästyneisiin ilmeisiin mitä keittiössä oli vastassa. Sipaisin kevyesti hiuksianikin varmistaakseni että kaikki oli ok, tai etten ollut onnistunut saamaan jotaki risua päähäni jostain. Tai no. En kyllä tiedä mistä sellasen oisin edes hiuksiini saanu mutta kuitenki. Ei sitä koskaan voi tietää.

    “Ööö… Keeskeytinkö mä jotaki vaikokö? Voin tulla takas myöhemminki?”
    “Ei, tuu vaan! Mä- me vaan luultiin että… Eikö teidän pitäny olla sielä Venäjällä?” Sonja kysyi ja räpytteli silmiään hämmentyneenä.
    “Eei, tai siis joo.Tai siis ei vielä. Ku vasta viikonloppuna. Tai ens viikolla. Tai joskus. Tai siis.. Ko mä en tiiä että meenkö ees, mutta Marsh lähtee kyllä. Niin se lähtee nyt viikonloppuna tai jos mäki lähen niin sitte me lähtään vasta joskus ens viikon aikana”, yritin selittää tilannetta niin että siitä sai edes jotain käsitystä vaikka en itsekään ihan ollut kartalla asioista.
    “Hä? Kyllähä Marsh oli ratsastaas Ariesta kentällä sillo.. Torstaiko se ny oli?” Janna kommentoi lyhyesti, yhdistellen palasia mielessään.
    “Joo, siis sillä oli ny lauantaina ja sunnuntaina kisat…sielä tuola josaki, niin se kävi torstaina ratsastamasa sen läpi ja perjantaina lähti sitte sinne. Ja niin, Arlekin on ny vielä sielä laitumella. Mutta sehän tosiaan.. Niin, sehän jää nyt tauolle. Tai ainaki siirtyy vähän kevyempään käyttöön niin Marsh vie sen takas kotiansa, puhu jotaki tammapihatosta että saa sielä paimentaa kakaroita tai jotaki.”

    Tunsin pientä vihlontaa hammarivistön perällä. Olin varmasti taas jokasen pieneki tauon aikana purru mun hampaita yhteen niinku yrittäisin harlkasta Jawbreaker -karkin. Mikä ei muuten onnistu, kokeiltu on.

    “Aivan.. No. Missä sä oot ollu? Vai olikko siellä kisoissa mukana?”
    “Een, mä jäin kotia.. Mä oon viettäny tavallaan kesälomaa nyt ku Arlek tekee samaa..pelannu, riehunu Kremin kaa sellasta mutta aattelin että pitäähä sitä tääläki ny ees kävästä…Mutta. Mistä täälä puhuttiin ennenko mä pölähin paikalle?” kysyin suoraan, yrittäen kömpelösti kääntää keskustelun takaisin mihin tahansa muuhun aiheeseen. Halusin leikkiä ees hetken että mun niskasa ei hönkiny mikään deadline päätöksen tekemisestä tai mistää muustakaan siihen liittyvästä
    “Mä lähen tuomariksi koulukisoihin. Norjaan”, Nelly heitti leveästi hymyillen ja silmät lähes säihkyen.
    “Tä!? Oikeesti?”
    “Jep. Lofooteilla, Sommersolverv. Ne kestää kolme päivää ja siellä kisataan koulussa, rataesteillä ja maastoesteillä.”
    “Lof-.. Lofootti?” kuinka tyhmäksi pysty lapsi taas ittensä tuntea, “Onko se siis sen kaupungin tai sen nimi vai?”
    “Se on alue Pohjois-Norjasa, tai siis saariryhmä jos tarkkoja ollaan.”
    “..Aaaa.. Okei. Joo ku Norja ei oo mulle yhtään tuttu paikkana. Tai siis maana. Mutta oon mä kuvia nähny että haluaisin kyllä käyä sielä.” nyökyttelin päätäni, ennen kuin sukelsin kaapin sisälle penkomaan hyllyn perältä teetä. Olin yhä aika varma että ne kuului Noalle, mutta viime kerrasta paketin sisältö ei ollut tyhjentynyt joten uskalsin jatkaa ryöstelyä kunnes sen loppuessa hankkisin sitä kuitenkin lisää. Nappasin yhden pussin sijasta koko paketin käteeni kun tajusin ettei mulla ollut mitään käryä mitä teetä se ees oli.

  • vastauksena käyttäjälle: Tallipäiväkirja 2021 #7540

    Niklas
    Osallistuja

    Kauheita kiireitä koulun kanssa että pääsis valmistuun nyt ennen kesän alkua. Mutta jos tää alkais vähän helpottaan että ehtis tehä muutaki..ehkä

    Paska vävy

    Arlekin löntysti kaula pitkänä maneesin laitojen viertä autopilotin ohjaamana kun ite olin jumissa mun pään sisällä. Ekan osakilpailun jälkeen kun oltiin päästy turvallisesti kodin seinien sisälle piiloon, olin tuntenu mun olon yksinkertasesti paskaksi. Joo, eihän ne suoritukset nyt mitään katastrofeja ollu mutta oliko se väärin toivoa että olisin pärjänny ees vähän paremmin? Ei sen takia että kunniakierroksella päästely oli hiton hauskaa, vaan puhtaasti sen takia että Grigorin kasvoilla olis ees mahollisesti näkyny jonkulainen hyväksyvän suuntanen värähdys hymystä tai jotain.
    Sen koko olemus oli ollu kuin milläki Helvetin portinvartijalla kun se oli seissy kädet puuskassa ja keskustellu Marshin kanssa sillä aikaa kun mä olin hoitanu Arlekia pois. Joo, Marsh oli kotimatkalla selittäny mistä ne oli puhunu mutta se pieni ‘entä jos’ nakersi takaraivossa niinku majava puhelintolppaa. Entä jos, se keskustelu ei ollukkaan keskittyny hevoseen niinku se oli väittäny? Vaan siihen kuin paska vävy mä olin. En osannu ratsastaa ees näin helpolla tasolla joten enhän mä ny mitenkään voi sopia niiden perheen jatkeeksi. Enkä osannu ees sen verta venäjää että oisin ymmärtäny vaikka vaan suurinpiirtein mistä puhuttiin!
    Joo, elettiinhän me 2000-lukua eli Grigorilla tuskin oli paljon sanottavaa siihen kenen kanssa sen poika seurusteli. Mutta sitte taas ei olis eka kerta ees vuonna 2021, kun joku potkittaisiin perheestä pihalle jostaki enemmän ja vähemmän typerästä syystä. Toki se kai olis tapahtunu jo sillon viime vuonna mutta mistäs sitä tietää. Päätäki kutittaa.
    Nytkytin kypärää sen lipasta eteen ja taakse kun yritin saada hangattua päälakea riivaavan kutinan sillä keinolla pois päiväjärjestyksestä.
    Toinen osakilpailuki alko olla jo ihan nurkan takana minkä takia mun teki mieli vaan soittaa että joo ei me tullakaan. Hevonen linkuttaa jalkaa tai joku muu uskottava syy. Mutta sitte taas, siinä missä mun suomalaisen jääräpäisyys ei ehkä antais periksi luovuttaa nuin vaan, niin en kyllä kehtais myöntää Marshille että ne viis päivää kun se oli ollu Arieksen kans reissussa niin en ollu tehny Arlekin kaa mitään muuta ko rymynny pitkin mehtiä.
    Havahduin synkistelystäni Arlekinin hamuilessa turvallaan mun saappaan kärkeä. Hevosen turpa oli ehkä yks hämmentävimpiä asioita ikinä, kun se venyy ja mötkyää tolleen miten sattuun.

    “Sori. Mä en osaa taas keskittyä tai mitään muutakaan”, puhelin tammalle ja rapsutin sen kaulaa sormenpäällä.

    Pyysin tamman taas liikkelle ja keräsin ohjia enemmän käsiin. Kai meidän pitäis ees yrittää treenata, vaikka tais alkaa oleen vähän liian myöhästä tän osakilpailun suhteen, mutta ken tietää. Jos me pärjättäski älyttömän hyvin ja Arlekin tulis vielä kesän jälkeen takas. En ollu koskaan uskonu että mä jonaki päivänä olisin näin kiintyny johonki karvavalaaseen että hevosettomuus tai ratsun vaihtoki tuntu inhottavalta jo ajatuksena.

  • vastauksena käyttäjälle: Kozlov ja Haanpää #7514

    Niklas
    Osallistuja

    Mun Tie Tähtiin alkaa. Tai siis virallisesti vasta huomena

    Tuotti pieniä vaikeuksia yrittää kävellä suoraan samalla kun yritti nähdä kaiken mahollisen. Labyrintiltä tuntuvan väliaikasten karsinarykelmien välinen meno muistutti jonku elokuvan torikohtausta. Joka suunnassa tapahtui jotain! En edes hämmästyisi jos jostain joku kohta puhaltaisi tulta. Porukkaa kulki edestakaisin, joku huuteli jotain jossain ja toiset pysähtyivät moikkaamaan tuttuja. Tai ainakin iloisesti venytetyt ‘mooooi’ hihkaisut ja sitä seuranneet halailu seremoniat anto niin ymmärtää. Jossaki hevonen potkaisi seinään, pamahduksesta päätellen, mitä seurasi lähes karjahdukselta kuulostanut huudahdus. Tuo kantaa kaiketi hevoselle vettä mutta sitä loisku ämpärin reunojen yli pitkin maata ja kantajan jalkoja, mitä seurasi muutama kirosana. Pystyin hyvin elävästi muistamaan miltä tuntu kun kenkään lensi vettä ja sukka alkoi kastumaan. Ja siinä meni pinteli. Ja sen omistaja. Onnea matkaan että saat kaikki roskat siitä irti. Heei kirjava hevonen! Onko se Paahtis? Ei kai, ko eihän ne tainnu vielä tänä aamuna tänne tulla… Päässä tuntu vähän samalta kun vahingossa laitto elokuvan menemään pikakelauksella eteenpäin. Kaikki vain vilisi ja puhe oli sekavaa ja videonauhuri surisi ihan kuin se kohta lähtisi lentoon-.. Tunsin käden mun olkapäällä, mikä työnsi mua kevyesti eteenpäin.

    “Vielä yksi blokki, sen jälkeen olevassa on se meidän karsina”, Marshall sanoi rauhalliseen sävyyn samalla kun tasapainotteli satulaa toisessa kädessään ja varustekassia olkapäällään.

    Ihan kuin Marsh olis löytäny sen kaukosäätimen sieltä sohvatyynyjen välistä ja painanu nappia jotta kaikki meni taas tavallisella vauhdilla. Surinaki lakkas.

    “Jjoo. Eli toi ja sitte”, toistin lähinnä vain itseni takia, ja jatkoin Arlekin taluttamista kohti määränpäätä. Nyt kun ympäristöä taas vilkuili niin tuntui siltä kuin puolet kohtauksen statisteista olisi kiskottu pois lavalta ja vain päänäyttelijät olisivat jääneet paikalle.

    En ollu täysin varma siitä että mitä mun pitäisi oikein etsiä. En todellakaan muistanut mitään karsinan numeroa jos meille oli sellainen edes annettu. Ehdein jo avata suuni kysyäkseni että joku näistäkö, kun Marshall ennätti avaamaan omansa ja luritteli täydellistä venäjää jolloin yhden karsinan edessä seissyt pitkätakkinen mies oli pyörähtänyt ympäri. Virnistin itsekseni kun huomasin kuinka jopa Grigorin kasvoille muovautui pieni hymy, ja jotain samalla puhuen alkoi auttamaan Marshallia varusteiden pois laittamisessa. Miten tälläselläki alueella muuten varmistettiin että tavarat ei lähteny väärien ihmisten matkaan? Vai oliko porukka oikeasti sen verta järkevää että toisten kamojen annettiin olla?
    Samassa jo tunsin taas käden hartiallani. En ollut varma että kuvittelinko vai olinko oikeasti vinkaissut kuin Krem kerran kun se säikähti varista.

    “Moi. Tai siis, eiku-..” alotin ja lopetin melkein yhtä nopeasti, “öö.. Hei. Mihin minä-..” jatkoin vähän jännityksestä onnahtelevalla englannilla.
    Dmitriyn suupielessä värähti aavistus jostain hymyn tapaisesta, ennen kuin tuo vain astui vähän taaemmas ja levitti kättään. Viittoen oikeanpuoleisen rivin ensimmäistä karsinaa jonka ovi oli jo avattu.
    Nyökkäsin päätäni hymyn kera kiitoksena ennen kuin talutin Arlekin tyhjään karsinaan.

    En ollut varma mitä jännitin eniten. Muutamaa päivää appiukon ja Marshin veljen seurassa vai huomisen omaa kisasuoritustani. Vai ihan vaan pitkästä aikaa eri kielellä puhumista. Nopeasti tuntui siltä kuin joku olisi heittänyt saavillisen kylmää vettä mun niskaan. Niin. Grigori ja Dmitriy on myös katsomossa. Kun mä risteilen huomena minne sattuun niitten hevosella, tai no Arlekin oli muistaakseni kyllä täysin Marshin mutta silti..

    “Tule. Jätä sille riimu päähän, niin lähdetään käymään nopeasti kahvilla ja syömässä jotain ennen kuin pitää alkaa laittamaan hevosia valmiiksi.”
    “Jjoo. Mutta tota.. Voikko vielä kerran muistuttaa että miks sun isäs ja veljeski oli kans täälä..?”
    “Ne oli ollu siellä Skotlannissa, niin kotimatkalla sopivasti pysähtyivät tähän paria lisäluokkaa varten. Tänään starttaa kaksi ja maanantaina loput kolme. Ja itse asiassa. Näistä yksi on muuten sellainen jonka halusin sinulle esitellä”, Marsh puheli samalla kun jo alkoi ohjaamaan mua toinen käsi mun selällä muiden karsinden suuntaan.

    En sanonut sitä ääneen, mutta epäilin että Marsh olis löytäny jostain RedBullin ja kiskonut siitä itelleen jotaki mystistä lisävirtaa. Ei sillä, oli ihan virkistävää nähdä se tollasena. Viimeaikoina se oli ollut jotenki.. Tavallistaki hiljasempi, tai mietteliäämpi.

  • vastauksena käyttäjälle: Tallipäiväkirja 2021 #7498

    Niklas
    Osallistuja

    Väkivaltaa nakkikioskilla

    “Mä oksennan..”
    “Etkä oksenna.”
    “No kylläpä, ja se on sun syys”, näpäytin ja osottelin keskempänä kenttää patsastelevaa Marshallia.
    “Miten se nyt minun syyni muka on? En edes käskenyt sinua nostamaan jalustimia kaulalle istuntaharjoitusta varten.”
    “No ei se tähän ny liitykkään. Varsinaisesti. Vaan mikset sä puhunu mua ympäri että en ois osallistunu!”
    “Koska se ei ollut minun päätös osallistutko vai et. Ja eikös tämä ollut se sinun tavoitteesi?”
    Annoin pääni hitaasti retkahtaa taaksepäin, kuullen etäisesti kun toinen huomautti mun kuullostavan vanhan oven saranoilta. “Sielon ainaki satamiljoonaa ihmistäki.”
    “Ei oikeastaan. Viimeisimmän tiedon mukaan Cupiin on osallistumassa noin kolmekymmentä ihmistä. Eli huomattavasti vähemmän mitä edellisinä vuosina. Ja ekstraluokissakin oli yllätävän vähän osallistujia, eikä sinun niitä päiviä tarvitse edes miettiä.”
    “Mutta ne luokat on ihan jäätäviä! Ne tyypit osaa oikiasti ratsastaa!”
    “Varmasti osaaki. Jos sinä sitä sillä, että ne muka tuijottaa ja tuomitsee, niin olen aika varma että ei. Koska ensinnäkin heillä on paljon muutakin mihin keskittyä. Ja.. se vain tahtoo olla totuus, että useimpia korkeammalla tasolla kisaavia ei juurikaan kiinnosta Helppo C -luokan seuraaminen. Tai 60cm esteradan. Myönnän, en minäkään seuraisi ellei siellä satu olemaan juurikin joko tuttuja ratsastajia tai hevosia.”
    “Julmaa. Mutta ihan ymmärrettävää kyllä. Kai.”
    “Sitä paitsi. Jos en muka uskoisi sinun kykyihin selvitä näistä kisoista, niin luuletko että olisin edes antamassa Arlekia sinulle niitä varten? Muutenkin pitää alkaa miettimään kuinka kauan se edes on sinullekaan sopiva, ainakin jos haluat niistä esteitä mennä”, Marshall puheli samalla kun taputti allani olevan hevosen kaulaa toisella kädellään.
    “Noo, kyllähä se ny vielä ihan hyvin mulle riittää. Tai siis. Sehä on hypänny kuitenki 80cm ratojaki. Ja mä oon vasta 60cm menosa.”
    “On joo, mutta ei niin hyvin että sillä ruusukkeita keräisi. Jos se onnistuisi suoritattamaan hypyt puhtaasti, niin se jäisi viimeistään uusinnassa vauhdin puolesta muista jälkeen.”

    Jotenki ajatus toisella hevosella ratsastamisesta tuntu.. pelottavalta. Olin kuitenki vuoden tottunu meneen oikeastaan tasan Arlekilla. Olin jopa oppinu että miten sillä oikeastaan ratsastetaan! Vaikka satulaan nouseminen ja etenki sieltä alastulo oli aina oma operaationsa. Koska vaikka kuin yritin muistaa joustaa laskeutumisesa, niin silti jaloisa tuntu samalta kun täräyttäisi kintut suorana betonille. Tärinä tuntui aivoisa asti ja jalkapohjia pisteli.

    “Mutta. Se ei ole juuri tämän hetken asia. Nyt keskityt ihan vaan cupin ratsastamiseen. Se on kuitenkin melkein sama asia kuin aikaisemmat kisat missä olet ollut. Ratsastat vain koulu- ja esteluokan samana päivänä”, mies sanoi pieni hymy suupielessä nykien ja taputti Arlekin sijaan mun reittä.
    “Hyyi! Seksuaalista häirintää keskellä kirkasta päivää!” Hellon kiekaisu kentän aidalta kuului varmasti aina tarhoille saakka.
    “Eikä oo ko kotiväkivaltaa!” huusin lopulta vähintään yhtä kovaa takaisin jahka olin tarkistanut että sydän jatkoi toimimista.
    “..Me ei olla kotona, niin se tuskin olisi kotiväkivaltaa..”
    “No se joo. No. Perheväkivaltaa sitte. Pieksi ja hakkas! Kipu ja tuska!”
    “Lähdön kautta vankilaan, mutta rahoja ei saa!”

    En ollut varmaan ikinä nähnyt yhtä nopeaa kasvojen värin soluttautumista hiusten väriin mitä nyt kun Marshall tunki käsiään taskuun.

    “Eetu käski tulla huutaan että se iskee ainaki makkarat tulille, rillauskausi alakaa! Niin ottaako herrasväki kans?”
    “Uuu! Todellaki! Uu, hei, tarkottaako tää sitä että tää oli nyt sitte väkivaltaa nakkikioskilla? Tai ainaki sen jonosa. Ko kerta ootetaan makkaraa grillistä?”

  • vastauksena käyttäjälle: Joulukalenteri 2022 #9160

    Niklas
    Osallistuja

    vähän kesti mutta…

    Oi kuusipuu, oi kuusipuu

    Paiskasin auton oven ehkä vähän turhanki lujaa kiinni perässäni ja pyörähdin ympäri kuin parempikin ballerina, ennen kuin jatkoin hiihtämistä kohti tallia. Kyllä Marsh peräsä osas tulla. Saatoin olla vaan karvan verta innoissani siitä, että saisin miljoonan vuoden maneesissa veivaamisen jälkeen ratsastaa ulkonaki. Ja vielä oikiasti talvellisesa-… talvekkaassa? Talvisessa..? No kuitenki, lumisessa, ympäristösä. Mun koulu oli kuitenki sen verta alhaalla etelässä, että eipä sitä hiekka-loska-paskaa lumeksi voinu sanoa. Ja maneesiin oltiin siirrytty täysin ennen ko ensilumikaan oli ehtiny tippua taivaalta.

    Korjasin kurssiani maneesin ja tallin välillä hyvin nopeasti, kun rekisteröin Skotin seisomassa suulin oviaukossa ainaki osittain varustettuna. Sielä misä Skotti, sielä Hello. Ainaki yleensä. Ja sielähän se Kerubi kultaisine kutreineen hääräsiki valjastamasa urheaa vetojuhtaansa.

    “Vois luulla että muuten vaan oot lähösä ajelulle, mutta mun täydellisen Sherlock Holmes tyyppisen päätelmän tuloksena kysyn että mitä sä juonit?” utelin samalla kun kiemurtelin narujen ja Skotin turvan ohi suulin puolelle.
    “Nigel mai mään!” Hello hihkaisi samalla kun hätäisesti korjaili yllään roikkuvaa punaista Joulupukin asuun kuuluvaa takkia, “Tulit kuin tilauksesta, koska Pukki tarvitsee ahkeria tonttuja avuksi eeerittäin tärkeää tehtävää varten.”
    “Anna lakki niin mä voin olla tonttu, pituuski on melkeen oikia”, hätkähdin hieman kun toinen läväytti voimalla kädet hartioilleni.
    “Hyvä! Koska meidän pitää käyä hakeen kuusi”, mies julisti tomerasti kuin kyse oli vähintään jenkkien Itsenäisyysjulistuksen varastamisesta, “Sun ensimmäinen tehtävä on hakea ainaki pari tonttua lisää sillä aikaa kun mä laitan Skot-, eikun Petterin, kuntoon.”

    Muahan ei toista kertaa tarvinnu käskeä, vaan lähdin sukkelasti värväämään tarvittavia apukäsiä. Ensimmäisenä suuntasin sisälle talliin, sielä nyt oli aina naama tai kaks joista varmasti toisen sais kiskottua mukaan.
    Poikkeuksellisesti karsinoissa ei vain näkynyt ketään, paitsi Prinsessa ja Keskiviikko, mutta niistä ei ehkä ihan ollu tähän tehtävään apusiiviksi, joten jatkoin suihkarointiani aina varustehuoneeseen asti. Luulis että siellä olis jokukaan, mutta ainoa naama siellä oli vain hyvin syyllisen näkönen Marsh.
    Epäilyttävää.

    “Sinä. Kuusimehtään, nyt. Hello käski”
    “..Sinänsä houkuttelevaa, mutta minun on pakko liikuttaa Barnum”, toinen vastasi samalla kun nosti satulan syliinsä “..Oletan että et ratsasta Hakraa tänään?”
    “..Ai niin hitto!” lätkäisin käden naamalleni “Öäää, no siis. Mä voin kyllä sen jälkeen sitte liikuttaa sen. En vaan oo ihan varma että kuin kauan sielä tulee meneen niin-…”
    “Pala rauhaa, se mihinkään ole katoamassa”, vanhempi mies sanoi hieman naurahtaen, “ratsastat huomenna jos niikseen. Alex ja Ilona kävi juuri pyörähtämässä täällä, taisivat mennä tupaan.”
    “mmhm…” nyökytin päätäni hieman “Ah, okei. Hyvä. Eipähän tarvi risteillä päättömänä ettimäsä porukkaa.” Ehdein jo osittain poistua huoneeseen, mutta pyörähdin nopeasti ympäri. “Hei. Yhen jutun voisit kyllä tehä.”
    “hmm?”
    “Anna sun housut.”
    “…Niin miten oli?”
    “Housut. Sun collarit. Mullei oo ko nää supersankari trikoot ja nää paljua lämmitä josaki metäsä. Etkä sä kuitenkaan tarvi niitä ees just nyt”, selitin samalla kun nypein jaloissani olevia ratsastushousuja.

    Köytin ainakin muutaman koon liian suuria housuja lämmikkeeksi päälleni matkalla talolle, käyden mielessäni läpi varsin yksipuolista vuoropuhelua jotta osaisin varautua miten keskustelu mukaan kiskottavien kanssa mahdollisesti voisi mennä. Ja miten se toivon mukaan menisi, jotta asiat sujuisi kerralla.
    Eetu ilmoitti tomerasti että hän lähetti Hellon kuusen hakuun juuri sen takia kun itse ei ehtinyt, ja Oskari liukeni paikalta mutisten samalla jotain pihan hiekottamisesta. Alex oli onneksi helppo uhri. Ei tarvinnut edes pitää mitään ylväitä puheita joulukuusen tai perinteiden tärkeydestä, kun hän jo suostui lisätontuksi. Pyöräyttäen käsivarren Ilonan käsikynkkään, ilmoittaen hänet mukaan myös.
    Pienen ikuisuuden jälkeen olimme lopulta päässeet peräti metsään asti, ja tihrustimme sallitulla palstalla otsalamppujen valossa puita. Valitun kuusen tuli olla täydellinen yksilö, tarpeeksi korkea mutta myös tuuhea. Ja tietenkin suora. Vaikka känkkyräkuusi vois olla hauska kans..

    “Miten olisi tämä?” Hello kysyi, ottaen pihtiotteen sormenpäillään kuusenoksasta, ja heilutteli sitä niin että lumi putoili raskaina köntteinä alla olevaan hankeen.
    “Katoitko sitä kantoa pitemmälle? Sen latvahan on pelkkä tikku, me sillä mitään tehdä”, Alex nauroi toisen esittelemälle puulle.
    “Eti ite parempi.”
    “Entä tää sitte? Täsä ainaki o oksia ihan ylös asti”, viitoin kiven vieressä kasvavaa kuusta kohti.
    “Muuten ihan hyvä, mutta katso”, Ilona huomautti ja osoitti puun juurelle, “Se on ollut ahkerasti koirien Twitterinä.”
    “…Aaaaa.. no joo.. Ei ehkä sitte. Tai siis, jos me halutaan mökkiin sellanen Eau de Koire -tuoksahdus mikä vaan paranee lämmetessä niin miksei.”
    “En tiedä teistä, mutta mä ainaki haluan elää joulun jälkeenkin. Ja jos me tuo viedään tuliaisina, kukaan meistä ei näe seuraavaa aamua kun Nelly haistaa ton katkun. Etenkään, kun varmaan kaikkien koirat käy lisäämässä siihen oman päivityksen”, Alex selotsi samalla kun kahlasi hangessa kauemmas.

    Vilkaisin Skotin suuntaan, erehtyen hetkeksi luulemaan että sillä olisi voinut olla kiire jonnekin sillä välin kun me metsästettiin risua. Mutta ei, sielä se seisoa jökötti tismalleen samassa asennossa kuin hetki sitten. Turpa syvällä sen eteen jätetyssä harhautus heinäkasassa.

    “Tämä! Pitkä, tuuhea ylös asti ja muutenki niinku suoraan Joulupukki ja Noitarummusta revitty satupuu!” Hello julisti ylväästi.

    Seisoimme rivissä Alexin ja Ilonan kanssa, ja mitoimme puuta katseilla. Se kyllä näytti just hyvältä. Juurella ei näkyny ees koirankusta tai muutakaan epäilyttävää, se oli myös tuuhea joka kantilta eikä vaan siltä yheltä ja muuten puolikalju kerppu.
    Ehdeimme jo rämpiä hakemaan moottorisahan kärryistä, sekä kahlata takaisin valitun puun luo ja muodostaa astelma sen kaatamiseen. Yksi rällättää sahaa, kaks vahtii ja yks on valmis kiskoon sahaajan sivuun jos homma menee pipareiksi ja puu lähtee kaatuun minne sattuun. Mutta juuri ennen projektin alkua, Ilona ei näyttänytkään enää yhtä varmalta valitun puun suhteen. Vaan tuijotti sitä kulmat kurtussa ja kallisteli päätään puolelta toiselle.

    “..Katsonko kieroon vai näyttääkö teistäki siltä, että jos me sahataan tuo puu nurin niin kun se laitetaan jalustaan pystyyn niin…”
    “…Se on tuhannen mutkalla kuin Pisan Kalteva Torni”, Alex jatkoi loppuun.

    Minä ja Hello katsoimme ensin Ilonaa ja Alexia, ennen kuin samaan hetkeen käänsimme katseet kuuseen päin ja lähdimme kallistamaan päitämme.

    “Mutta hei, ainaki tähti ois helppo saada latvaan”, kommentoin lopulta virnistäen.

    Niin hienolta kuin se kuusi oliski näyttäny, ainaki siis mun mielestä, niin äänestys ei ollu mun puolella vaan me jatkettiin metsästämistä. Kunnes lopulta löydettiin se varmaan koko metän ainua laatukuusi, mikä poikkeuksellisesti saatiin kaadettua ilman sen suurempia ongelmia. Vaikka sen kyytiin raahaaminen oliki jo ihan toinen tarina…

  • vastauksena käyttäjälle: Helemias Ilveksen Suuri Kouluvalmennus 23.4.2021 #7509

    Niklas
    Osallistuja

    Niklas tulee tottakai Arlekin kanssa! (Ja tuo Pantteri mix pussin mukanaan, sekä käy tarvittaessa sotaa punasista karkeista)

Esillä 25 viestiä, 1 - 25 (kaikkiaan 42)