[NiklasOsallistuja]

Ehkä Niklas on nyt kulkenu tien pois ohikulkijoista ihan yksityishevosten omistajien joukkoon.

Niklas ”Nikke” Kozlov ent. Haanpää
Barnumin omistaja.

» 25-vuotias, 165cm, Kaksonen
» Paljasjalkane Pohojois-Pohojammaan poika.
» Asuu yhdessä tuoreen aviopuolisonsa Marshallin kanssa Otsonmäen ulkopuolella sijaitsevalla tilalla.
» Omistaa Papillon koiran, Farnorth Cremisius eli Krem
» Sivut

Hieman tuuliviirimäinen mies jolla lyhyehköt lähes mustat hiukset ja tummanruskeat silmät. Etenkin kotoaan poistuessa hyvin tarkka siitä että vaatteet ovat siistit ja hiukset ovat hyvin.
Hyvin puhelias ja seurallinen tyyppi joka sujahtaa uudenkin porukan sekaan hetkessä. Ei välitä kauheasti yksin olemisesta, vaan on mieluummin edes jonkun seurassa. More the merrier.
Usein keskittymiskyky on kuin kultakalalla, ja saattaa puhua sivun suunsakin kun aivot ei ehdi suodattamaan ajatuksenvirtaa yhtään.
Erittäin helppo saada mukaan oikeastaan mihin tahansa ideaan, järkevyydestä riippumatta. Pari sopivaa sanaa niin varmasti suostuu benji hyppyynkin.

Vasta Marshallin kautta oikeasti tutustunut hevosiin, ja kiinnostus ratsastusta kohtaan kasvanut koko ajan. Tätä nykyä opiskelee Kerppukulman Hevosopistossa ja suunnitelmissa vähintään hevosenhoitajan ammattitutkinto.
Ratsastajana on edistynyt tasaisin harppauksin, ja kilpaillut koulu-, este- ja kenttäratsastus kilpailuissa. HeB/80cm/aloittelija luokissa.

Faktaa ja fiktiota:
» Juo kahvia harvakseltaan, enemmän teen juoja.
» Turhien nippelitietojen Kuningas.
» Lopettanut tupakoinnin, ja yrittää sitkeästi pitäytyä siinä että tupakat myös pysyy kaupassa.
» Ennen Otsonmäkeä, oli usein viihteellä ja kulutti alkoholia vähän liikaakin. Mutta muuton jälkeen, ne asiat alkoivat jäädä hyvin nopeasti vähäisemmäksi. Nykyään juo vain satunnaisesti ja tuolloinkin lähinnä kotona.
» Videopelit ja some hyvin ahkerassa kulutuksessa.
» Ei osaa juurikaan uida.

[NiklasOsallistuja]

Uusi elämä

Tuntu siltä kun oisin ollu kestokännisä tai joisaki muisa aineissa viimeset… Pari viikkoa. Mulla oli punanen tupa ja perunamaa, tai siis perunaruukku toistaiseksi. Ja sielä tuvassa mulla oli aviomies, joka toteutti mun halujen mukaan pintaremonttia meidän yhteiseen kotiin. Ja kohta meillä olis pihassa hevosia, sellasia joitten kaa mäki voisin vähän jotain touhuta.
Lyhkäsen automatkan päässä oli ennemmin kakkoskodiksi kutsuttava paikka missä oli mun hevonen. Sekä toki Marshin hevonen, kunnes Grigori haluais Stanimirin takasi. Ja niitten lisäksi sielä oli vielä mun ja Marshin poniki, mikä tulevaisuudessa sais toimia meidän lapsen ensiponina.
Meidän lapsen.

Kaiken sen ihanan keskellä oli muutama piikki kantapäässä mikkä tuntu joka askeleella, välillä vain pienenä nipistyksenä mutta toisinaan taas riipaisevana vihlasuna melkeen sielusa asti. Tuulan ensimmäinen ja viimeinen kyläily meillä oli tullu pari kertaa uniinki asti kummitteleen.
Ja Wilman yläpalkisa vilkkuvat ilmotukset uusista viesteistä, kuittaamattomista poissaoloista ja muista vaati oman osansa yöunista. Mun opintojen pitäis olla siinä vaiheessa, että voisin tulevana keväänä valmistua mutta tuskimpa vaan. Olin jäljessä vähän kaikessa ja tekemättömien tehtävien lista oli pitkä ku nälkäpäivä.
Onneksi Marsh lupas auttaa niitten kanssa.
Ja Grigori kuin myös Tuuva oli luvannu työharjottelupaikkoja, niin ainaki ees yks koulujuttu oli hallinnassa.

Huljautin ikävät ajatukset viinillä alas, ja irvistin pienesti. Viini ei todellakaan kuulunu mun suosikki juotaviin, mutta häistä oli jääny useampiki pullo vähän kaikkea tuhottavaksi niin menihän seki tässä ulkosaunan rappusilla istuessa. Kitkerä maku toimi ihan hyvin katkaisijana, jotta saatoin puskea ajatukset takasi paremmille urille.

Sopiva ura löytyi helposti, koska se oli hyvin aktiivisesti niin mun kuin Marshin mielessä. Ja siitä oli muistutuksena myös lappu keskellä jääkaapin ovea, mitä piti komeasti paikoillaan Miksun hankkima Paskakaupan jääkaappimagneetti. “Naama pois norsunvitulta. HYMYILE!” oli loistava sanoma käskeä hymyilemään, mutta sen alapuolella näkyvä englanninkielinen paperi varatusta ultraäänitutkimuksesta viimeistään pisti hymyn perseeseen asti ja lokit lentään mahasa. Täsäkään tilanteesa ei perhoset enää riittäny kuvaan sitä tunnetta.

[NiklasOsallistuja]

Sopivasti myöhässä mutta juuri ajoissa
22.7.

Mun pienen romahduksen takia tuli ehkä pieniä viivästyksiä, mutta eikös se joku sanontaki menny niin että hyvää kannattaa odottaa? Enkä mä nyt niin myöhässä ollu, minuuteista vaan puhuttiin. Varmistelin varmaan kymmenen kertaa että että enhän mä näyttäny siltä että olin just rääkyny silmiäni päästä. Kaks kertaa. Mutta lopulta mä lähin Anice esiliinana ulos. Se onneksi saatto mut aina kaikkien pöytien…

“…Onko..? Tai siis eikö nää ollu..?”
“Marshall ajatteli että ehkä tällainen vapaampi muodostelma, ilman mitään istumajärjestystä tai muutakaan puolien valintaa, olisi sittenkin parempi.”
“..huh.. aika kiva.” Olin vähän hämilläni, ja yritin bongata muut maholliset muutokset ennen kuin Anice hylkäsi minut Marshallin seuraan kaiken väen eteen. Se kieltämättä pisti polvet vähän notkuun, mutta toinen syy heikoille polville seiso mun vieresä.
“Onko kaikki hyvin?”
Kysymys meni jotenki multa ohi. Kyllä mä huomasin että huulet liikku että jotaki se sano mutta… Havahuin vasta siinä vaiheessa kun tunsin jonku ottavan mua kädestä kiinni. “mmhm..hä?”
“Niin että.. Onko kaikki hyvin?” toisen kasvoilla näky jo selvä huoli.
“Ei– eiku siis, joo. On! Kaikki on ok, ainaki nyt..” pyöräytin mun kättä sen verran että pystyin ottaa kiinni Marshin kädestä ja puristaa sitä, “..mulla oli vaan pieni ekstistentiaalinen kriisi. Tiiät varmasti että minkä takia.. mutta, kaikki ok.”
“Minä jo aattelin että jätät minut tänne ja luikit pakoon,” Marsh sano virnistäen.
“Pffft, miks mä niin tekisin? Mähän siinä häviäisin,” vastasin samalla kun tuuppasin toista vähän kylkeen.
“Haluaako herrat että alotetaan?” Vähän Breaking Badin Walter Whiten näkönen mies tiedusteli kulmat kohollaan.
Vaihdoimme Marshin kanssa katseita, ennen kuin nyökkäsimme päitä. Mitä tässä tämän enempää ketään odotuttaan.

Mun kai olis pitäny keskittyä vähän enemmän siihen mitä tapahtu eikä vaan tuijottaan Marshia kuin koiperhonen ulkovaloa. Mutta sujuhan se näinki.
“…Avioliitto on tarkoitettu pysyväksi…”
Ihanko mä päästäsin tosta irti kun olin tänne asti huijannu. Hah.
“…Marshall Arkady Kozlov. Tahdotteko ottaa tämän..”
Arkady.. melkeen ko peliluola englanniksi. Pidättelin typerää hymyä hiipimästä naamalle.
“Tahdon.”
Hä? Mitä? Oltiinko me jo täsä asti menosa? Käänsin mun katseen äkkiä…vihkiä mikä nyt olikaan, niin sen puoleen. Ei tuijota ja oota okei, eli en oo myöhäsä.
“…Niklas Eemeli Haanpää…”
Tää taitaa olla viimenen kerta ko kuulen ton litanjan? Tai, kai se jostaki aina käy kummitteleen mutta eipä se haittaa.
“…rakastaaksenne häntä myötä- ja vastoinkäymisissä?”
Käänsin katseen Marshalliin päin, ja taistelin nopeasti huonoa huumoria vastaan etten sanonut emmä ny tiiä tai totta munassa. “Tahdon.” Sehän se oliski ollu kun olisin menny jotaki tollastan heittään, taitais siinä vaiheesa muutamaki tyyppi tulla ja nakata mut niskapers otteella lähimpään ojaan.
“Ymmärtääkseni halusitte vaihtaa sormuksia? Joten voitte ottaa liittonne merkiksi sormuksen puolisoltanne.”

Ehdein tonkia jo omia taskujani ja tuntea möykyn putoavan vatsanpohjalle, ennen kuin sivusta ilmesty käsi. Niin joo. Annoin sormuksen Miksun haltuun koska olin varma että hukkaisin sen… Vaikka tässä ehti tapahtua vähintäänki paska juttu, niin olin kuitenki pohjimmiltani ilonen siitä että ees Miksu oli täälä. Ehkä se oli se mun jotain vanhaa tässä yhteydessä.
Otin kultarenkaan toisen hallusta, ja käännyin Marshin puoleen joka juuri otti Vladimirin ojentaman sormuksen omaan käteensä ennen kuin kääntyi minun puoleeni. Mun kädet tuntu tärisevän niinku vanhempiki pesukone joka ryömi pakoon kylpyhuoneessa, kun yritin sihdata sormusta toisen sormeen. Vieläpä kaikkien silmien edessä. Ainaki Marshilla oli vähän helpompaa, mutta olin kyllä huomaavinani että senki käsi tärisi vähän sillä hetkellä kun se alko ujuttaan sormusta mun sormeen.
Päässä tuntu melkeen siltä niinko olisin just huitassu kossupullon ja nyt se hyppäs päähän asti sekä tuntu jaloisa siten että en voinu taata että kauaako pysyy enää seisaallaan.
Vilkasin pienesti Walter Whiteen, joka vaan seiso hiljaa hymyillen. Tässä versiossa ei tainnu ollakaan mitään erillistä voitte suudella osiota, joten lisätäämpä se tähän loppuun.
Marshall ei ollu tainnu ihan odottaa sitä, koska siinä vaiheessa kun puoliksi hyppäsin roikkumaan toisen kaulaan ja painoin huuleni hänen omiaan vasten. Punapäällä tuli kiire ottaa kiinni ja hän horjahti taaksepäin.
Hyvä bestman on selvästi paikallaan, koska Vladimir oli nopeasti ottanut vastaan että emme lentäneet lattialle asti.
Toisaalta, olisko se mitään haitannu. Ei.

ps. Ehkä nää oli tässä, ehkä. Tai sitte jotaki päivän myöhäsempiä tapahtumia tulee vielä vähän perästä jos niikseen xD Joten Herrat Niklas ja Marshall Kozlov olkaa hyvä

[NiklasOsallistuja]

Pitää koskea pohjaa, että voi taas nousta ylös
22.7

Sydän hakkas niinko joku takois nyrkillä rintakehää, korvisa kahisa ja hikeä puski pintaan ihan liikaa. En mä halunnu hikoilla mun puvun läpi ennen ko pääsin ees ulos tästä hiton talosta! Silmisäki kirveli. Emmä halunnu näyttää miltään punanaamaselta apinaltakaan.
Mä toivoin että Marsh olis tullu tänne kyseleen miten mulla menee niin voisin hetken leikkiä pillittävää kakaraa, mutta iteppä olin sen passittanu yöksi toiseen osotteeseen ja sanonu että ei saa nähä ennen ko mä ite tuun pihalle. Miks mun piti olla niin saa-ta-nan tyhymä??
Miksu oli käyny aina välillä ovenraosa tiedustelemasa ja hoitanu bestmanin hommansa paremmin ko hyvin, olin kiitollinen siitä. Mutta samaan aikaan teki mieli potkasta ovi kiinni niin että sen pää jäis väliin. Sen takiahan Tuula oli tänne tullu. Repiny tytöt mukaansa. Mutta ehän mä voinu koko paskaa senkään niskaan kaataa! Ei mullakaan ajatukset täysillä kulkis siinä hetkesä ko uhkaillaan potkasta pihalle, mistäpä perseen kokosella paikkakunnalla niin nopiasti uuttakaan kämppää saat? Mutta…

Pää tuntu siltä ko se olis täynnä ampiaisia.
Halusin huutaa, hajottaa jotaki, lyödä jotaki. Mitä vaan!

Singautin mun katseen ovelle kun kuulin sen avautuvan, ja tunsin selkäpiissä asti kuinka olin jo muodostamasa sanoja millä käskeä Miksun painuun helvettiin. Mutta ovenraosta pujahti sisään eri vaaleaverikkö mitä olin odottanut, minkä myötä tuntu että ainaki osa siitä kaikesta päänsisäsestä myllerryksestä haihtu pois. Anice oli niitä ihmisiä että se tuntu kantavan mukanaan jotaki rauhottavaa auraa, mikä sai tunnemyllerryksiin selkeyttä. Isketään siivet vaan selkään niin saadaan enkeli, ulkonäkö oliki jo tehtävänkuvaan sopiva.
Nainen silotti mekkonsa helmaa ja istuutu mun viereen sängyn reunalle, laskien kädet syliinsä. Oli mikä taikatemppu tahansa, mutta se tuntu riittävän.
Räpyttelin mun silmiä vimmatusti, niinku kolibri siipiään, mutta silti näkökenttä muuttu vaan samiammaksi ja samiammaksi. Kun tunsin käden hiipivän mun hartialle niin tiesin että se on menoa. Hytkyin varmaan siihen malliin ko mulla olis vuosituhannen hikka kun Anice vaan ohjas mut nojautuu itteään vasten ja kiersi kädet tiukasti mun ympärille. Mua ei haitannu ees se että se silitti mun hiuksia, ne oli muutenki päin helvettiä.
Miksei mun äiti voinu olla tämmönen?

Koko naama tuntu märältä… kaikesta, kun lopulta vetäydyin vähän pois halauksesta ja olin aikeissa pyyhkiä kasvoja mun hihaan mutta Anice ehti ensin. En ihan tiiä että mistä se oli taikonu paperia, mutta sillä varustautuneena se pyyhki mun räkänaamaa niinku ei mitään. Hymyili vaan.

“..Sori, mä vähän…” sepustin ja osottelin naisen mekkoa hartian kohdalta missä näkyi vain märkä läiskä mun jäliltä.
“Se kuivuu. Ja minulla on hartiahuivi jos tarvitsen,” nainen vastasi vähän kättä heilauttaen, “Mutta onko sinulla parempi olo?”
Nyökytin päätäni. Aika usein itkemisen jälkeen olo oli vähän parempi.
“Hyvä. Joten nyt, ystäväsi saa käydä sinulle juotavaa. Me siistimme sinut ja autan hiustesi kanssa. Kuulostaako sopivalta?”
“…Joo.. Mä vaan..” epäröin pariki kertaa, mutta samapa tuo “..Mä vaan toivon että mun äiti olis niinku sä..”
Anice hymähti, ja laitto kädet mun poskia vasten. Olin nähny sen tekevän saman monta kertaa Marshille, Dmitriylle.. Jopa Vladimirille. “Sinusta on tulossa osa meidän perhettä, joten tavallaan minä ole myös sinun äitisi.”

Nainen selvästi näki kuinka mun huuli väpätti kuin haavanlehti tuulessa, koska hetkessä hän jo laski kädet alas ja veti mut uudestaan halaukseen.

[NiklasOsallistuja]

Viimenen isku
20.7

Minä, ikunen iltavirkku ja aamuntorkku himmaloin pihalla ennen aamu yheksää täysin tyytyväisenä. Oli hoidettu aamutalli, syöty aamupala ja nyt pitäis alkaa leikkiin maisemoijaa että saadaan paikka nätiksi ennen muita rakenteluja.
Maailman kirjat oli oikiasti ihan sekasin.
Oliko musta tullu… Aikuinen? Näh, tuskin nyt sentään. Mutta jotaki sinne päin.
Tiputin sylisä kantamani tyhjät vesipullot keittiön nurkasa pullopussin virkaa toimittavaan kestokassiin, ennen kuin kiersin viemään jäätelöiden käärepaperit roskiin. Huonosti taiteltujen paperien takia koko käsi tuntu olevan vanilijajäätelön tahmaama, joten siirryin vielä sivumpaan tiskialtaan kohdalle pesemään käteni. Olin jos aikeissa lähteä takasi ulos, kun päätin koukata sivupöydältä katsomaan laturiin jätetyn kännykän tilaa. Ylänurkan sininen merkkivalo paljasti uuden saapuneen viestin. Tässä tapauksessa ääniviestien tulvan wapin puolella.
Olin just painamasa ekan äänitteen vieresä olevaa kolmion mallista kuvaa, kun näin että pihaan tuli vähän turhan rivakalla vauhilla auto. Selvästi tienhaaraan isketty kyltti missä varotettiin hevosista ja kehotettiin hidastaan ei menny joillaki jakeluun.
Tömistelin portaat alas kuistille ja menin pihalle just siihen sävyyn että muutama kymmen vuosia lisää, niin olisin se naapurin äijä joka käskee kakarat pois nurmikolta. Mutta kaikki se uho vaihtu yhtä nopeasti tunteeseen kuinka veri pakeni kasvoilta ja vatsa muljahteli ympäri kuin kala laiturilla.

“Misä tytöt on?!” äitin ääni riipi melkeen koko pihan poikki samalla kun se pamautti vänkärinpuolen oven kiinni.
“Miten helvetisä sä löysit tänne??”
“En ainakaan sun opastamana” nainen tiuskas samalla kun pää pyöri kuin kuivausrumpu, “Misä tytöt on?”
“No kuule tuola Marshin kaa—”
“Jätit tytöt kahestaan sen kanssa??” toinen kysy ääntä korottaen ja lähti epämääräsesti viitottuun suuntaan, “Etkö sä sanonu että nää hevoshommat olis ainaki tauolla? Nuokki tieten sen ryssän hulluja hevosia.”
“Vitut oo ko vuokralaisten hevosia! Meillä ei omia täälä vielä oo, ja sähän se täsä hullu oot ku pamahat tollen tänne riehuun. Mikä sun persettä tällä kertaa raastaa?!”

Tuntu että mun kysymykset kaiku kuuroille korville kun Tuula kipitti pihaa pitkin kuin muovipussi tuulessa sinne tänne lehottaen ja huuteli Mindin ja Mandin perään. Marsh seiso tallin oviaukosa pelkkänä kysymysmerkkinä, eikä sen työntämissä kottikärryissä istuvat tytöt näyttäny sen kummemmilta, vähän vaan fyysisesti pienempiä kysymysmerkkejä.
Tuulan naama oli vääntyneenä johonki inhotuksen ja tyytymättömän sekaseen mutkaan, kun se vaan kumartu tempaseen yksi kerrallaan tytöt pois kottikärryistä. Tarttuen molempia käsistä kiinni ja lähti taluttamaan, tai ennemminki raahaan, perässää.

“Äiti!”
“Tuo sattuu!” Mandi ulisi siskonsa perään.
“Ne ei oo mikää ostoskasseja! Tarvi repiä tolleen peräsä!” Olin ihan varma että mulla puhkiaa kohta joku suoni ohtasa, vähintään. Viitoin vain nopeasti Marshille että on puuttumasta tähän.
“Mä tiiän mitä täällä tapahtuu parin päivän päästä, ja sehän on ihan vissi että tytöt ei sitä jää tänne kattoon. Ei se että valehtelit päin naamaa että muka hyvää hyvyyttäs otat tytöt käymään kylässä, siinäkin jo ihan tarpeeksi niitten pään sekoittamista. Mutta tää menee jo liian pitkälle, vai muka naimisiin…” Tuula puhisi niskojaan nakellen, sylkien viimeset sanat niin suoraan mun kasvoille että näin sen hampaitten väliin jumiutuneen pullanpalasen.
“….Mistä sä sen kuulit?”
“No kuule Miksun kautta sain kuulla. Kun et ite omalle äitilles voinu kertoa.”
Ton kuuleminen tuntu samalta kuin jos Tuula olis pätkässy polvensa mun mahaan. Ei Miksu oikiasti voinu olla niin aivoton takin kääntäjä että on menny laverteleen. Eihän? “…Ookko kuule kysyny iteltäs että miksiköhän en oo sulle tullu piruetteja vedellen sormusta näyttään?”
En ihan saanu selvää mitä äiti ensin mukisi päätään väännellen. “Tytöt, autoon. Nyt”, nainen tiuskaisi ja lähti kiertään mun ohi ja veti Mindin ja Mandin perässään.
“Enkö mä just sanonu että lakkaa repimästä niitä! Painu sä sinne autoon sen toisen kaa, me käyään hakeen tyttöjen reput jos sun on pakko olla tollanen vittusaatana!”
“Älä kuule poike yhtään–”
“Mee ny sinne autoon!”
Tuula tuijotti terävästi hetken, ja näytti siltä että kohta lähtee. Mutta lopulta se tuntu hampaat irvessä hyväksyvän sen. “Saat viisi minuuttia.”
“Lärvi kiinni, me ei juosta vaan mennään, kerätään ja pakataan niin siinä menee just niin kauan ku menee.”

Eikä riittäny se että se oli menny edeltä sinne autoon, vaan se käveli perässä kuin vahtis että me ei sittekkään yritetty karkuun tai jotaki. Tuli mieleen The Green Mile, missä se yli-innokas vartija kailotti koko piha raikuen että dead man walking. Toisaalta ihan hyvä että se tuli peräsä. Koska en todellakaan halunnu että Tuula näki yhen yhtäkään kyyneltä mun naamalla. Ja tässä vaiheessa kun silmisä poltteli niinko joku ois viskassu happoa naamalle, en halunnu antaa tolle noita-akalle pienintäkään mielihyvää mistään. Toivottavasti kompuroi johonki kiveen tai käpyyn ja murtais nilkkansa matkalla autolle.
Puristin Mindin ja Mandin käsiä omissani, kun kuulin hiljasta niiskutusta kummaltaki puoleltani.
Siinä vaiheessa kun tunsin Marshin käden selälläni, annoin mieluummin rään valua leukaa kohti kuin että niiskuttasin kertaakaan.

[NiklasOsallistuja]

Meno kuin Huvikummussa
Kuten jo jonku aikaa, pari tällästä pienempää kesken jääneempää pätkää ja joku vähän valmiimpiki.

16.7
Meidän lähtö sunnuntaiaamuna oli ollu ehkä enemmän verrattavissa pakomatkaan, kun heräsin vapaaehtoisesti aamupirrettyjen aikaan ja autoin tyttöjä pakkaan tarvittavia kamoja laukkuihin. Tarpeeksi vaatteita lämäpimälle kuin viileällekki kelille, hammasharjat sun muut, jotaki omia leluja sun muuta että on jotaki tekemistä… Mieluummin vähän liian hyvin varautuneena kuin liian huonosti. Jokku juhlakamppeet me voijaan käyä sitte erikseen ostamasa Seinäjoelta niin tarvinnu niitä yrittää alkaa salakuljettaan.
Aamupala ja ne piirretyt, sitte hieno selitys kuinka meidän pitää vielä kiertää kaupan kautta, että käyään Kokkolasa vähän kiertämäsä, niin pakko lähtä ajoisa kun kuitenki vielä pitää sitte kotiakki asti ajaa ja kaikkea.

“Millon me ollaan perillä?”
“Mmm, millon?”
“Kuulkaa ko me ollaan ihan just perillä,” vastasin samalla kun vilkaisin taustapeilin kautta takapekille, “Tämä tie loppuun, käännytään vasemmalle ja sitte ajetaan hetki niin käännytään meille.”
“Montako naapuria teillä on?”
“Asutteko te kuinka monennesa kerroksessa?”
“Kaikki naapurit asuu vähän samalla tavalla metän takana mitä teilläki. Ja me asutaan ihan ekasa kerroksesa.”
“Miksei sun kaveri tullu mukaan?”
“Se mun kaveri on mun poikakaveri, se on hevosten kanssa reissusa.”
“…Mutta äiti sano että vaan tytöillä voi olla poikakaveri?”
“No siltä puuttuu päivitys niin se ei tiiä miten asiat oikein on.”

Jäljellä ollu automatka meniki siihen ku vastasin ummet ja lammet Mindin ja Mandin kysymyksiin. Kenellä pysty olla poikaystävä tai tyttöystävä, pitääkö ihmiset päivittää kun eikö se ole tietokone juttu, miksei äiti ollu hankkinu päivitystä… Kysymystulva oli tosin loppunu kuin nappia painamalla siinä vaiheessa kun oltiin ajettu pihaan. Ja kun auto oli pysähtyny, kumpiki oli aukonu turvavyöt salamannopeasti ja rymistelly ulos autosta ja pinkonu pitkin pihaa kuin peurat.

17.7
“Nyt sitte vähän nätimmin, täälä on muitaki ihmisiä ja pirun monta hevosta enemmän.”
“Joojooo,” molemmat vastas yhteen kuoroon.
“Eli mitä ei saa tehä?”
“Ei saa kiljua eikä pomppia kuin sähikäiset koska hevoset voi säikähtää.”
“Kymmenen pistettä ja kotona saatte karkkia,” vastasin hyväksyvästi ja napsautin takaovien lapsilukot auki.

Sinänsä kaheksan vuotiailta ois voinu oottaa vähän parempaa malttia, ees vähän, mutta ehkä mä en ollu paras esimerkki puhumaan malttamisesta tai muustakaan.. No, joka tapauksessa ensin oli pitänyt tehdä perinpohjainen kierros tallissa ja tarhoilla jotta sai tarjota ruohotuppoja aitojen välistä vähän jokaselle hevoselle. Mutta lopulta päästiin jopa pihan poikki talolle päin. Nelly nojautu terassin kaidetta vasten, ja Eetusta näkyi nopeasti vain selkäpuoli kun hän livahti sisälle.

“Niin keitäs nämä nyt on?” nainen tiedusteli hymyissä suin.
“Tää on Mindi… Ja tää on Mandi,” esittelin ytimekkäästi samalla kun laskin käden nimen kohdalla oikean lapsen pään päälle, “Ja nää on mun pikkusiskot.”
“Kiva tavata, mä oon Nelly.”
“Se on tän talon emäntä, sen sana on laki. Eli jos Nelly sanoo jotaki niin sitä totellaan sitte kans.”

18.7.
Neljä päivää. Ajatus tuntu samaan aika… En ees tiiä miltä. Ihanalta, jännittävältä, oudolta, vähän pelottavaltaki. Mahasa tuntu siltä ku ois kitannu pari litraa kokista ja hiilihapot leijuttelee sisukaluja kohti kurkkua. Neljä päivää ja mä olisin jumalauta naimisissa toisen ihmisen kaa. Kirjaimellisesti. Avioehdot ja kaikki. Jeesus.
En ollu ihan varma oksettiko mua vähän, vai oliko kolme kuppia kahvia liikaa aamupalalla.
Mutta kun siinä ei ollu ees kaikki! Jo näitten muutaman päivän aikana oli tiedosa sellanen myllytys että en tienny tulisinko selviin hengisä.
Ensinnäki Marsh tuli sieltä kisareissulta, ja se oli ostanu sen jonku hevosen sieltä Ranskasta!
Anice ja Grigori tuli vähän myöhemmin perästä tänne, ihan meille, ja niitten mukana olleet hevoset majottu täälä sen aikaa. Dmitriy ja Vladimir tulis muutaman oman hevosen kans tänne, koska ne sitte lähtee täältä kuun lopulla Power Jumpiin. Hevoset otettiin kuulemma siksi että pystyvät treenata niitä ennen kisoja. Järkeenkäypää, muuten tulis typerä tauko ennen about vuoden tärkeintä estekisaa ja äkkiä hätäset treenit ennen ku pitäis lähtä Venäjältä Englantiin. Helpommin sinne Suomesta pääsi.

Olikohan mulla minkään takin taskusa jälellä ees paria röökiä…

Aamupäivä meni onneksi yllättävän sukkelasti. Talliin piti laittaa karsinat valmiiksi ja käyä läpi että tarhat oli ok että niihin pysty laittaa hevosia. Mindi ja Mandi oli onneksi erinomasia apukäsiä. Niitten mielestä oli ollu nimittäin pirun hauskaa pomppia ja hajottaa tiivis purukuutio ja levittää se karsinanpohjalle. Joten sillä välin kun he tuhostivat kilpaa karsinoissa, mä ehein käyä syynään tarhat läpi suurennuslasin kanssa. Hytkytin jokasta tolppaa ja lankkua että ne pysyis kasassa vaikka hevonen päättäis hangata ahteriaan sitä vasten. Eikä tarhanpohjalla ainakaan silmämääräsesti näkyny mitään epäilyttävää.
Kun hommat oli saatu valmiiksi, mun oli pakko myöntää että tähän vois vaikka… Tottua. Tai jos en vois, niin nyt tais olla jo vähän liian myöhästä alkaa peruun mitään.
Vilkasin puhelimen ylänurkassa näkyvää kelloa vielä kertaalleen ennen kuin sulloin laitteen taskuun ja kutsuin siskojani. Nyt kun lähettäis ajaan, ehittäs hyvästi hetki vaan möllöttää terassilla ennen ko sen yhen pitäs alkaa oleen jo perillä.

[NiklasOsallistuja]

Kyllä se jaksaaki yrittää
15.7.

aamupäivä..
Semi aikanen herätys itessään oli jo ollu syvältä, mutta se että sen jälkeen vielä piti ajaa jonnekki äitin, ja Hennan, naimakauppa idealla varustetuille valmistujaiskahveille. Koputtelin päätäni auton rattia vasten.
Okei, kerran se kirpasee ja tän tuskan jälkeen saan siskot mukaan ja kymmenen asiaa mitä oon halunnu pääsee vihdoin tapahtuun.
Toistelin asiaa mielesäni pari kertaa ennen ku vedin syvään henkeä ja suoristuin penkillä. Vedin aurinkolipan alas ja tarkistin nopeasti peilin kautta että näytin kutakuinki ihmiseltä. Kyllähän mä ny osasin hiuksia laittaa ja näin, mutta jotenki se että omat hiukset oli venähtänyt puolipitkäksi oli oma haasteensa löytää paras tyyli miten hiukset. Nousin lopulta ulos autosta, ja ootin että Krem hyppi perässä ennen kuin suljin oven.

Voisimpa vaihtaa paikkoja Kremin kaa, haaveilin kun katoin kuinka tyytyväisenä se pölyhuisku hyppeli juhlien lasten kanssa ympäri takapihaa. Mä sen sijaan sain tyytyvä vähintäänki vaivaantuneeseen tunnelmaan terassin ruokailuryhmän äärellä. Hyvä kai siinä mielesä että empähän joutunu kärsiä yksin, Juuli vilkuili yhtälailla kaikkialle muualle paitsi muhun päin. Pöydän toisessa päässä istu joku vähän vanhempi pariskunta joka tuntu yrittävän intensiivisesti ylläpitää omaa keskusteluaan jotta ne ei vahingosakaan lipsuis meidän kiusaantuneeseen seurapiiriin. Niiden takana taas näky kanalauma aurinkohattuineen ja kahvikuppeineen, kuiskuttelemassa ja kihistelemässä kuin teinilauma.
Luoja hae minut kotiin tai päästä minut tuskistani…

iltapäivä…
En tiedä sattuko mulla eniten mun päähän vain hampaisiin valmistujaisjuhlien jäliltä. Olin niin sitkeästi purru hampaitani yhteen koko aamupäivän ja kuunnellu äitien kaakatusta.
Mun ymmärrys ei vaan riittäny tajuaan että kuin vaikia niitten oli ymmärtää käsitys homo? Yhtä kuin ei naisia, vain miehet. Ja vielä tarkennettuna vain Marshall. Mutta ei. Silti piti yrittää väkipakolla että jos nyt kuitenki vähän kiinnostas naiset.

“Niklas.”
“Niin?”
“….Mitäs te juttelitte Juulin kanssa?”
No niinpä tietenki. “Ei oikiastaan mitään.”
“Kyllä te sielä jotaki näytitte puhuvan. Noh? Kerro vaan.”
“Ihan vaan kohteliaisuudesta kysyin että misä se kävi ne opiskelunsa tekemäsä ja näin.” Ei mulla ollu mitään Juulia vastaan, ihan kivalta tyypiltähän se vaikutti mutta ei sillä tavalla mitä nuo yhet yritti. Oiskohan pitäny koittaa järkätä joku feikkiliitto sen kaa niin tantat olis tyytyväisiä ja ehkä rauhottus? Just. Että muuten tekis mieli tupakkaa…
“Sinäki kun tykkäät kuitenki lapsista, ja tuut hyvin toimeen niitten kaa, niin susta tulis hyvä isä.”
“Homoliitto ei poissulje lapsia. Aina on adoptiot, sijaisvanhemmus ja muut.”
“Mutta kun sellanen ei oo oikiasti oma lapsi, vaan ne on aina jonku toisen.”
“Sijaislapsi saattaa ollakki, mutta kyllä seki oma on. Adoptiolapsi taas on oma lapsi.”
“No ei nyt oikeastaan… Seki on silti jonku toisen, eihän se oo omaa verta edes.”
“Mmhm,” en viittiny ees vastata mitään. Sinänsä oisin halunnu sanoa kaikenlaista mutta oli parempi vaan olla hiljaa.
“Kuulitko?”
“Kuulin kuulin, mutta ehkä on vaan parempi myöntää m että ollaan asiasta eri mieltä ja jätetään se siihen.”

Kuulin jo kuinka Tuula veti henkeä siihen tapaan että kohta tulee taas joku sana oksennus, mutta kuin tilauksesta Mindi ja Mandi laukko pihalta sisälle Krem hihnan nokassa mukana sisälle.
Loppuilta tuntu menevän pelottavan mallikkaasti, kun tytöt johti orkesteria loputtomalla puhetulvalla. Missä mä asun, millasessa paikassa, montako ikkunaa, saako Krem nukkua vieressä, nähdäänkö me poneja… Jopa Tuula lopetti nokan nyrpistelyn kun kerroin että murhahevonen, Barnum, ei ollu ees suomesa just nyt vaan ihan eri hevosia sai taputella. Vaikka Barnum ja Stanimir tuliki kyllä viikonlopun jälkeen takas Hopiavuoreen, mutta se nyt oli turha yksityiskohta mainittavaksi. Huomasin kyllä vähän jännittäväni että tuliko Marsh kisareissulta takasi kolmas hevonen mukana, kun se oli aikonu käyä koeratsastaan jonku.. Vya-…tsehehehen tai jonku.
Vielä ko selviää aamusta hengisä.

[NiklasOsallistuja]

Jeesus soittaa, vastaatko?

Siitä oli jo hyvästi yli viikko kun olin soittanu äitille ja ehdottanu jos kävisin hakeen siskot meijän luo ihan vaan pienelle kesälomareissulle. Tai niinhän äiti luuli, mä halusin ne vaan paikalle mun ja Marshin häihin. Viikon kohalla olin miettiny että oliko Tuula unohtanu koko keissin ja alkanu laatiin uutta listaa asioista joilla saisin sen pään pyörrettyä jos oli tarve.
Sen perään ei saanu kysellä, etenkään yhtään liian aikasin. Koska sitte vastaanotto olisi tiuskimista kun häntä niin hättyyteltiin että ei saanut edes miettiä tai suunnitella rauhassa.
Mutta liian viimetinkaan ei kanskaan saanu jättää asian varmistamista, koska seki oli väärin. Olis pitäny vähän paremmalla varoajalla muistuttaa.
Olin juuri laatimassa mahollisimman aukotonta puhelinkeskustelua, kun puhelimen näyttöön syttyi valo noidan naurun säestämänä. Jeesushan se sieltä soitti. Annoin puhelimen soida lyhyen hetken ennen kuin nappasin sen käsiini.

“Mooi,” vastasin tekohymyn kera. Edes se väkinäinen hymy edesautto puheääntä pysyyn enemmän ilahtuneen puolella.
“No äiti täälä,” Tuula vastasi suorastaan hämmentävän aidon mukavan kuulosesti, “Juteltiin kuule Helgen kaa siitä että jos tytöt lähtis sinne sun tykö vähän kesälomareissulle, että jos me sitte lähettäs vähän vaunuileen. Niin mitä jos sä olisit tullu tänne nyt lauantaina, olisit sen päivän täälä, ja sitte sunnuntaina lähtisit tyttöjen kaa sinne?”
Pysähdyin olohuoneen ikkunan eteen vähän yllättyneenäki. Ai että sillon jo, olin aatellu että korkeintaan seuraavan viikon puolvälisä sais käyä hakeen jos ollenkaan. “Joo, kyllähä se passaa!” hihkaisin takaisin. Vaikka yön vietto sielä ei kyllä houkutellu mutta… Mutta tän tähden sitä seisois vaikka päällään yhen yön.
“No ompa hyvä. Ja jos tulisit muuten jo sitte ihan aamusta? Tai voit sä jo vaikka tänäänki tulla.”
“..Miks niin aikaseen?”
“Noku muistakko sen Juulin? Se Hennan tyttö. Se kuule valmistu nyt.. Hevosten hierojaksi, niin Henna järjestää sille pienet juhlakahavittelut. Niin sinne mentäis.”
Et oo ny tosissas… “Jaaa, se.. Joo, kyllähän mä sen muistan,” oli vaikia pitää yllä edes tekohymyä kun se väänty väkisinki enemmän irvistykseksi. “Een kyllä tiiä, aika äkkiä tuli tuo että johonki valmistujaisjuhliin…”
“Tulisit ny, ku te näytitte tulevan niin hyvin juttuunki.”

Jouduin purra omaa kieltäni että en sanonu mitä ensimmäisenä mieleen tuli: Nyt nimittäin liikuttiin niin vaarallisilla rajoilla että pakko miettiä mitä menisin seuraavaksi sanoon. Koko juttu haiskahti pahemmin mitä Lentävä Lallero muutaman ylimääräsen herkkujuuston jälkeen. Tuulan takaa-ajatukset ei jääny kyllä yhtään epäselväksi, vaikka se tuntu omasta mielestä kuvittelevan että se oli niiin ovelaa ja viekasta.
Tiedossa oli satavarmana edellisen käynnin tyylinen naimakauppa yritys. Ja senki äiti tuntu muistavan ihan eri tavalla mitä mä, koska mulla on elävä muisto takaraivossa kuinka me istuttiin Juulin kaa kiusaantuneina olohuoneesa ja puhuttiin ehkä kokonaiset viis lausetta kumpiki.

“…No mihin aikaan ne huomena alkaa?”
“Yheltä,” vastaus tuli hyvin reippaasti.
“…Kai mä voin huomena sen verran aikasemmin lähtä ajaan. Krem tulee muuten sitte mukana.”
“Voi ku kiva! Ja joo, ota vaan karvaturri mukaan, tytöt tykkää.”
“Joo, kyl,” naurahdin vaivaantuneena.

[NiklasOsallistuja]

Juoksu salaatit, koska Hello kuitenki tyhjensi jonku Atrian rekan vaikka muuta väitti.

“Mä lähen hakkeen meille salaattia!” huusin samalla ko yritin arvata että misä päin maailmaa Marsh ees oli. Rivarikämpäsä oli ollu helppoa, sen ku huikkas niin kyllä kuuli ellei oo kylppärisä ja pesukone pauhannu. “Vai ookko sä ees sisällä!?”

Kolusin kivitakan reunalla olevaa yhtä romulootaa auton avaimien perässä. Tässä vaiheessa muuttoa tuntu että pieniä romukoppia oli vähän joka nurkasa kun etenki pienet asiat vielä haki paikkaansa. Sentään isot huonekalut oli suurinpiirtein paikoillaan. Ja purkamattomat laatikot sun muut oli sisällön mukasesa huoneesa.

“Niin mitä sanoit?”
Hyvä kun en hypänny ku Marshin ääni kuulu takaa. Ihime kissa, ko jostaki ilmestyny eteisen oviaukkoon. Ehottomasti muuten parhaita puolia vanhan talon hankkimisesa oli pienet remontit, etenki näin kesällä, kun sai kattoa toista hihattomasa. En valita.
“…Niin?”
“Hä? Ai, niin, joo. Autonavaimet. Hello varasti jostaki rekallisen salaattia niin mä käyn pelastaas sen ja otan haltuun osan. Jotaki Atrian grillisalaatteja.”
Punapää nyökytti päätään hitaasti. “Kuulostaa kyllä jotenkin hyvin.. Hellomaiselta… Avaimet on tuossa naulassa.”
“Misä naulasa?” pyöritin päätä ko pöllö.
“Tässä,” toinen tarkensi samalla kun naputteli oven pielessä roikkuvia avaimia, “olet etsinyt niitä vähintään kerran päivässä että minne laitoit ne viimeksi, niin ajattelin että tuo voisi olla hyvä ratkaisu ainakin tähän hätään.”
“Uuuu, nifty,” hymisin samalla kun poimein avaimet käteeni kuin Klonkku Mahtisormuksen, “Tää voi olla jopa ihan hyvä kestoratkasuki! Jos kun siis vaan opin tähän.”

Pääsin ehkä autolle asti kun piti pyörähtää ympäri ja laukata takasi keittiöön. Hello oli käskeny ottaa jotaki kassia matkaan, niin kolusin jokaisen suomalaisen kodin perinteisestä pussi ja kassilaatikosta jonku nyssäkän matkaan.
Matkaan itessään oli menny ehkä hiukkasen pitempään mitä olin luullu mutta pari minuuttia sinne tänne. Joka tapauksessa lopulta löysin itteni räkättämästä ku Rätkä Hellon keittiössä. Olihan toinen joo sanonu että sitä salaattia oli paljo, ja vähän jopa kai täsmentänykki että kuin paljo mutta.. Tää oli kyllä jo ihan uus level.

“Mit-… Tai-…” pihisin aina jostaki välistä jonku sanan puolikkaan.
“No ei tää nyt nuin hauskaa oo! Mä luulin että sä tulit mun apuun etkä hirnuun kuin joku aasi.”
“Kyllä mä-…” happi tuntu loppuvan niin räkätys vaihtu yskänpuuskaan minkä kautta suurinpiirtein selkenin, “Joo. Kyllä… Mä-.. pfft.. Pystyn tähän.”
“Tosta hyvästä tungen sulle kyllä ekstraa mukaan, ei mun jääkaappin mahu ees maitoa tätä menoa.”
“Kuule, anna palaa, oi salaattien herra.”

Tungimme kahteen pekkaan muutamaa eri grillisalaatti lajiketta kestokassin pohjalle Tetriksen opettamalla tarkkuudella maksimoidaksemme käytössä olevan tilan. Ajatuksen tasolla luin varmaan jokasen paketin kannesa ja kyljesä komeilevan tekstin, minkä myötä pää tuntu olevan pelkkää grillisalaattia. Grilliä ja salaattia. Grilliä.. Vedin terävästi henkeä ja nousin ylös, liikerata tosin loppu nopiammin ku ootin. Ja samalla iskulla, kirjaimellisesti, takaraivosa kalahti ja siitä leviävän kivun takia naksautin suun kiinni. Vain jotta saatoin purra omaa kieltä.
Dominoefektin tavoin sitä seuras seuraava vaihe, kun Hello tömisteli pari askelta taaksepäin ja mölisi jotaki epäselvää ja piteli kättä leuallaan.

“Me grilafaan!”
“Kiljutaan? No varmana kiljutaan, en tiedä mursitko sä mun leuan vai lohkesko multa hammas,” Hello vaikeroi.
“Ei, ku me grillafaan, tallilla.” Että kieleen pureminen sattuki.. “Oteetaan läjä salaatteja, haetaan vähän jotaki makkaraa tai jotaki ja pijetään grillijuhlat tallilla! Vähän nyyttärimeiningillä lisää syötävää. Nelly pistää kaikille viestiä että raahaavat ittensä paikalle niin harva tohtii kieltäytyä jossei oo oikiaa syytä!”

[NiklasOsallistuja]

Nakkelempa näitä täysin tän ympärillä pyöriviä juttuja tänne

Mielistellen kielistellen

Joskus eteen tuli sellasia asioita mitkä vaan piti tehdä, vaikka sitte hammasta purren ja tekohymy naamalla mutta kuitenki. Mua nimittäin suoraan sanottuna harmitti se, kuinka lyhyeksi mun osuus meidän häiden vieraslistasta oli jääny. Hopiavuorilaisetki kuitenki laskettiin kummanki vieraiksi eikä vaan toisen, ja Marshin oman listan pääluku roikku karsinnanki jälkeen lähes neljässäkymmenessä. Mun oli hikisesti kaheksan tyyppiä. Iskän olin yrittäny saada kiinni koska olin aatellu että se ois jopa tullukki, mutta vitut se mihinkään puhelimeen vastannu. Ja sen osote vaihtu ko sukat kesällä niin postia ei pystyny lähettää.
Ei sitte.
Mä halusin mun siskot paikalle. Vaikka mä näin niitä ihan liian harvoin, ne oli mulle silti tärkeitä ja neki tykkäs musta. Eikä äiti ollu ainakaan vielä onnistunu aivopeseen niitä omiin “arvoihinsa” sopiviksi. Mä en vaan ihan vielä tienny että jos onnistuisin siinä, että miten yhistän omista häistä nauttimisen ja kahen kaheksanvuotiaan penskan vahtimisen. Mutta kyllä se järjestyis. Me laitettas se järjestyyn.

Kertasin paperin reunaan rääpystämiäni harakanvarpaita vielä kerran läpi ennen ku nappasin kännykän pöydältä ja metsästin oikean yhteystiedon näytölle. Vedin hitaasti syvään henkeä, ja pakotin tekohymyn kasvoilleni jotta en ihan kuulostais siltä ku mulla olis yhtä hauskaa mitä jos tunkisin neulan varpaankynnen alle ja potkasisin seinää. Lopulta napautin “Jeesus” nimeä näytöllä, toivoen parin ekan äänimerkin ajan että puhelimeen ei vastattais. Mutta kuuluhan sieltä puhelimen toisesta päästä rasahdus.

“No mutta Niklas, moooi!” Tuulan ääni kuulosti imelältä ku uppopaistettu voitikku sokerikuorrutteella, “Susta ei ookkaan iha hetkeen mittään kuulunnu. Onko kaikki hyvin kun tälleen äkisti soittelet?”
“Mooi. Juu, ihan hyvin kaikki on emmä siksi soittanu.”
“Aijjaa, no hyvä. Mä ehhein jo aatella ties mitä. Kun etkös sä oo viimeksi soittannu sillon kun se oli se sen yhen hevonen ihan seonnu ja potkassu sua? Niin aattelin että ei kai taas oo tapahtunu jotaki sellasta, kun ne hevoset on niin arvaamattomia ja–”
“Ei oo mittään sellasta tapahtunu, ei oo ees varpaat jääny kavion alle joten nou hätä,” pyöritin silmiä varmaan takaraivon kautta kun yritin olla puuttumatta liikaa toisen pirujen maalailuun, “Mä vaan täsä aattelin sellasta juttua, ko mulla on täsä vielä kesälomaa jälellä ja kaikkia. Että olisko tytöt halunnu tulla pikku kesälomareissulle tänne? Niin niillä olis sitte koulusaki sitte enemmän kerrottavaa mitä ne teki lomalla.”
“Emmä kyllä oikeen tiiä. Kun tytöillä on kyllä paljo näitä harrastuksia ja kaikkea…”
“Ko mä oon loppukuun yksin kotona ko Marsh on reissusa,” Ei sen tarvinnu tietää että reissussa oli yhtä kuin se että Marsh oli niittämäsä ruohoa tarhojen luona pihan toisesa pääsä. “Ja ko me just muutettiin vähän isompaan kämppään niin tytöt pystyys yöpyä vierashuoneesa.” Eikä Tuulan tarvinnu tietää sitäkään että vähän isompi kämppä tarkotti melkeen isompaa taloa mitä sen ja Helgen talo.
“Aijjaa,” pystyin suorastaan kuuleen kuinka Tuula suoristi selkäänsä kuin lätkäfani kotikatsomossa kun oli jännät paikat. “Mutta eikö se olis helpompaa jos sä tulisit tänne? Sähän voit olla täälä ainaki sen aikaa kun se yks on lietsussa.”
“Eemmä oikein pysty, ku parina päivänä mun pittää vahtia mun kummityttyäki ku sen vanhemmilla on työjuttuja.” Varmasti voitais sopiva Janna, Ramus ja Elli kylään sopivasti todistusaineistoa varten. “Mindi ja Mandiha tulee hyvin toimeen pienempienki kaa, ko Elli täytti justiisa vuoden, niin saavat leikkiä vähän isosiskuaki sitte.”
Puhelimen toisesta päästä kuulu vähän epäilevää hyminää, joten oli aika pistää lisää voidetta rattaisiin.
“Ko mä vähän kattelin sitäki, että te voisitta ottaa sen teijän vaunun ja lähtä Helgen kaa sinne Kuturannan leirintäalueelle. Sielä ois sopivasti ny kaheskymmenes viiva kaheskolmas ne Kesäyön Tangot ennen ko alkaa vaihtua syys sesonkiin.”
“Nykkö ne taas on? Siitä on kyllä aikaa kun me ollaan sielä tanssittu..”
“Nyt ois hyvä tilaisuus.”
“Joku takaa-ajatus sulla täsä kyllä nyt täytyy olla.”
“Lähinnä vaan helvetin tylsää ja koitan keksiä hyvän tekosyyn miksen voi mennä tallillekkaan, ko viime kisat meni niin päin sieniä että vähän meni maku.” Osittain totta, mutta ei ny ihan kuitenkaan.
“Aijaa… Meinasikko.. Ihan lopettaa vai..?”
“No koulun mä käyn vielä loppuun kyllä, mutta että pitäsin nyt tän loppukesän ainaki vähän taukua hevosista.”
“Aijjaa..”

Aina tuo hiton aijjaa.

“Mä voisin kuule ainaki ehottaa Helgelle tätä, kun täähän vois olla kyllä hyvä ajatus. Sääki saisit vähän muutaki ajateltavaa, ja pääsisit leikkiin tyttöjen kaa. Lapset on kuitenki aika kivoja niin tiiä mitä heräämisiä sä voisit kokea.” Toinen myhäili niin maireasti että sen puheista näkis ja kuulis läpi pakastekanaki.
“Jos ny ei ihan sinne asti kuitenkaan mentäs… mutta ehotappa.”

Puhelun jälkeen mulle jäi ihan positiivinen olo, että ehkä tää meniski läpi. Se ei kuitenkaan ollu mitenkään tavatonta että läksein kotokotoa joko ovet paukkuen tai vaivihkaa keskellä yötä, ja josaki vaiheesa otin syystä tai toisesta yhteyttä niinku mitään ei olis tapahtunut. Ennen se syy tais vaan olla että ruinasin rahaa silmät päästä valehellen viinaa varten.
Ja äitiki, tai siis Tuula, tiesi että tykkäsin mun siskoista. Ja ne tykkäs musta. Niin ei ollu mitenkään outoa että halusin viettää aikaa niitten kaa tai että halusin ne kylään. Ehkä en ennen ollu sitä ehottanu, mutta sillon mulla ei ollukaan vierashuonetta mihin mahtuis laittaan petiä. Nyt oli.
Nyt vaan vielä sormet ristiin ja varpaat pystyyn että tää menis ihan läpi astikki…

[NiklasOsallistuja]

Lisää kaiken keskellä kesken jääneitä pätkiä

Dominoefekti

En oikein osannu sanoa että miltä musta tuntu nyt kun viimesetki tavarat oli kannettu sisälle taloon ja muutto oli ohi. Tavallaan tuntu jotenki epätodelliselta kattoa näin isoa kämppää ja ajatella että se oli mun oma koti. Halusin tuntea sen saman huuman mitä olin tuntenu sillon ko paperit oli tehty ja paikasta tullu virallisesti mun ja Marshin talo, mutta se tuntu hukkuvan Sommersolverv munailun ja muun paskan alle. Ja sen tiedostaminen vaan tunki kapuloita rattaisiin kun yritin kaivella kaiken alta sitä onnen tunnetta.
En ees tiiä miks mulla tuli vaan mieleen se surkia robotti mikä tehtiin sitä jotaki näyttelyä varten. Mikä oli ohjelmoitu siivuaan siitä itestään valuvaa hydraulikkaöljyä että se pysyis päällä. Alkuun se oli aika helppoa, niin se näytti tavallaan tosi iloselta ja vähän ylpeältäki, ja heilu kuin se ois tanssinu ku vieraat tuli kattoon sitä. Mutta pikkuhiljaa se joutu alkaa keskittyyn enemmän siihen öljyn keräämiseen kunnes se oli ainoa asia mitä se epätoivosesti yritti tehä.
Miks hitosa mulla tulee se mieleen mun tilanteesta? Ihan eri kuviot..
Mutta se vaan tuli.
Kaikki oli tuntunu menneen vähän liianki hyvin jo pelottavan pitkän aikaan, ihan ko olisin joku Disney prinssi joka eli unelmaa unelman perään oman prinssin kaa. Mutta pikku hiljaa oli alkanu tippuun murusia pohjasta. Mokailin kisoissa, koulunkäynti keikku inhottavasti ja sähköpostisa oli useampiki viesti aiheesta ja jonkulainen imposter syndrome kuiskutteli korvassa. Mitä mä olin tehny minkään eteen? Roikuin vaan mukana että palvistu eteeni ja kaikki mulle. Mitä mä toin yhtään mihinkään, parisuhteeseen tai muuhunkaan?
Olo oli ko liian täydellä vesilasilla minkä sisältöä sekotettiin voimakkaasti että muodostu pyörre, ja pikkuhiljaa alko läikkyyn yli reunojen. Mä olin lasi ja kaikki ajatukset ja muut oli sitä vettä.
Potkasin yhtä lähintä viatonta pahvilaatikkoa, luullen että lopputuloksena loota siirtyis ees vähän ja ehkä jotaki kilinää tavaroista. Mutta sen sijaan jalka teki täys stopin, ja tuntu että kroppa olis vielä jatkanu liikettä minkä takia horjahdin reilusti eteenpäin samalla kun teki mieli huutaa ja kiroilla. Mutta ärräpäitten sijaan vaan puhisin ja ähisin kun potkun voimasta kipu räjähti jalkaterästä polveen asti, raajan sais amputoida ko ei siitä enää mihinkään olis. Istuin lattialle ja hieroin särkevää pottuvarvasta samalla kun laatikon kylkeen kirjotettu “kirjoja” teksti vaan nauro mulle.

Onko liikaa pyydetty

Häiden valmisteluissa oli ollut monta asiaa joiden kohalla olin pysähtyny miettiin asioita. Yks niistä oli ehottomasti ollu vieraslistan laatiminen. Marsh oli joutunu listaamaan omalta puoleltaan kutsuttavat muutamaan eri listaan. Eka sellanen mihin se listas kaikki joitten kanssa se haluais jakaa sen päivän. Sitte se oli alkanu karsiin sieltä pois niitä joiden kutsuminen ei ollutkaan ihan välttämätöntä tai jotka syystä tai toisesta ei pääsis tuleen paikalle. Viimeisessäkin versiossa listalla koreili lähes neljäkymmentä nimeä.
Entä mun lista sitte?
Olin luullu että iskä saattas jopa tulla, kuitenki silleen ok välit vaikka nähtiin tai ees juteltiin vaan joskus ja jouluna mutta eipä siltä vastausta ollu kuulunu. Ku emmä ees tienny mikä sen osote tätä nykyä oli! Ku se vaihto maisemaa niinku sukkia. Miksu tuli, ja se oliki mun bestman. Se oli hitto jopa ilmottautunu alkeistunneille jollekki pikkutallille niin tiä vaikka Marsh suostus antaan sille pienen boosti tunnin Barnumilla että siitäki tulis hevosmies. Mutta keitä muita..? Isovanhempia ei ollu, isän siskoa kiinnosti yhtä paljo ko iskääki ja äiti oli yhtä rankasti kieltolistalla ko Räsänen.
Eikö mulla oikiasti ollu sukua tai ees kavereita?
Muutama pelikaveri oli ollu sellanen että olin kysyny paikalle, ja ne oli jopa tulossa, mutta kaikki ne kaverit mitä ennen oli ollu vaikka päivän jokaselle tunnille omansa niin Miksu oli ainoa. Jasmin oli vähän siinä ja siinä, mutta tiesin että se ottais aveciksi Juhon ja sen mukana tulis kuokkien sitte Timo, Jaana ja Meiju. Ja niitä neljää en halunnu paikalle. Ne vetäis perseet oman piilopullon kautta ennen kakun leikkuuta ja lopun sitte tiesiki.
Miksei mulla voinu olla yhtä hienoa perhettä ko Marshilla? Sen patriarkka isän isää lukuunottamatta kaikki tuntu olevan täysin fine asioitten kaa. Tai jos jollaki oli jotaki ongelmia, niin ne osas sentään pitää suunsa kiinni ja sivuuttaa asian. Oliko oikiasti liikaa pyydetty että mun äiti olis pystyny samaan? Pitäny mölyt mahasa, hymyilly ja kohdannu muut ihmiset perus kohteliaasti ja jutellu vaikka… emmä tiiä, virkkaamisesta. Syöny ja lähteny sitte kotia.
Sitä päivää ei varmasti tulis. Ja sitä vaikeampaa oli se, että olisin halunnu mun pikkusiskot kuitenki tänne. Mutta mitempä saada kaks kaheksan vuotiasta tiettyyn aikaan kylään ilman että äiti haistais palaneen käryä.

[NiklasOsallistuja]

Achievement unlocked: Kisat omalla hevosella
Niklas osallistui Åland Weekendin HeB luokkaan Barnumilla.

Tähän päivään mennessä olin ollu mukana jo monella kisareissulla ulkomailla, mutta en silleen että olisin ite kilpaillu. Olin ollu vaan apukäsi, hevosenhoitaja ja porkkanamestari. Okei, Åland Weekendiä ei voinu ehkä kutsua varsinaisesti ulkomaan kisoiksi kun ne järkättiin Ahvenanmaalla mutta close enough! Sinne piti mennä lautalla ja suomenkielellä et pärjänny. Se millä oli väliä oli kuitenki se, että mä starttasin kisoissa suomen ulkopuolella ekaa kertaa. Enkä millä tahansa laina ponilla vaan ihan omalla hevosella.

Puristin ohjasperiä tiukasti käsissäni. Tuntu siltä ku pitäis nipistää itteäni. Kyllähän tää josain vaiheesa joo laantu että ihan jokanen Barnumin kanssa vietetty hetki ei ollu mitään maagista Hevoshullun sarjakuva materiaalia, mutta siihen asti mä revin ilon irti jokasesta sekunnista ja hehkutan kaikista ekoista kerroista. Ihan sama kuin lässynlää tui tui saatanaa se on.
Sainko mä olla ylpiä ittestäni? Enhän mää oo tehny kauhiasti mitään minkään eteen, kunhan oon roikkunu mukana ja jostain kumman syystä Marsh on jaksanu kattoa mua. Se taas on suurinpiirtein levittäny punasen maton mun eteen koko tän ajan, ja nyt se matto on vieny mut meidän punasen talon rappusille. Mun nimi oli talon omistajana kans. Ja sen punasen talon pihalla me vietettä alle kahen kuukauen päästä häitä. Toisen punasen talon tontilla oli hevonen mikä oli nyt mun nimissä. Mun hevonen. Ja josain vaiheesa lähitulevaisuudesa me kiivettäs meidän punasen talon portaat ylös lapsen kanssa..

Tunsin kuinka pala muodostu mun kurkkuun, ja jouduin nieleskelemään muutaman kerran ennen kuin se tuntui pienenevän sellaiseksi että en tuntenut kuristuvani. Jotenki tuntu ihan hiton oudolta, suorastaan hullulta, että mun elämä näytti tältä kuin se nyt näytti. Ja ysiluokalla mä en uskonu näkeväni ees päättäjäisiä.
Hätkähdin hieman kun lämmin ilma osu mun kasvojen sivuun, kunnes poskea ja silmäkulmaa tökkivät turpakarvat kutitti siinä määrin että jostain syystä teki mieli aivastaa. Rapsutin Barnumin turpaa etusormella.

“Pahoitteluni teidän majesteetillinen korkeutenne, tiedän että mun pitäis keskittyä kylläki tähän hetkeen eikä kävellä pitkin memory lanea.”
Ori vain korahti ja pudisti päätään.
“Sä ku näät sieltä korkiammalta niin pystykkö paikantaan sen yhen? Sen piti hakia sitä vettä ku mun suusa tuntuu siltä ko oisin käyny nuolemasa kentän pohjaa.”
“Anteeksi, myyntiteltan jono oli ainakin kilometrin mittainen,” siinä paha missä mainitaan kun kuulin Marshin äänen takaa, “ja niin joo, Tuuvalta tuli… terveesiä ja onnea matkhaan” mies jatkoi ja selvästi tapaili tekstiä puhelimen näytöltä.
“Pistä sille että kiitti tsempeistä,” sanoin virnistäen, “Pistäkö mun mennä verkkaamaan jo muuten?”
“Jjoo, nyt olisi aika hyvä ajoitus sille… Mutta oota hetki,” toinen sanoi ja taiteili vesipullon ja kännykän välillä, “pitäähän sitä kuva ottaa.”
“No ota vaikka kymmenen mutta tuo se vesi.”
”Kohta kohta.”

Kuva vähän isompana.

[NiklasOsallistuja]

Kun maailma pysähtyy
Joku päivä pian Summer Paloozan reissusta kotiutumisen jälkeen

Tiiäkkö sen tunteen, kun oot tehny jonku asian ainaki sata kertaa ja se on tuttu juttu. Ei silleen mitään uutta ja tulee melkeen jopa selkärangasta jokku asiat. Mutta sitte joku yks pieni muutos, ja tuntuu siltä kun tekisit sitä ihan ekaa kertaa. Uutuuden viehätys häilyy mukana ja jännittää sen verran että ei voi olla ihan varma että jännittääkö oikiasti, onko nälkä vai kusihätä.
Siltä tuntu tällä kertaa ku mentiin tallille.
Ohjelma oli sama ku monta kertaa ennenki. Marsh liikuttaa Stanimirin ja mää puksailen Barnumin kaa. Askellajit läpi, taivuttelua ja muuta kiemurtelua ja palauttavaa kölkyttelyä. Mutta tää oli ihan eri juttu.

Poimein Barnumin riimun naruineen sen karsinan naulasta. Punainen nylonriimu alko oleen vähän jo elinkaarensa loppupuolella. Riimun väri oli haalistunu ja osa remmien reunoista oli hankautunu niin että pieniä suttusia langanpäitä sojotti joka suuntaan.
Okei, se oli vaan näin…visuaalisesti lähestymäsä elinkaaren loppua, ehjähän se oli ja turvallinen käyttää. Mutta… kyllähän sitä uuden riimun pysty ostaa jo vaikka varsinaista tarvetta ei ollukaan? Ne ei ollu ees niin kauhian hintasiakaan.
Vilkasin vielä karsinan nimikylttiin ennen lähtöä, voimatta ees yrittää piilotella hymy kun luin mustaa kirjoitusta muovitaulussa. En olis uskonu että joku päivä menisin oikiasti ratsastaan omalla hevosella. Tunsin väreiden juoksevan koko selkärangan läpi kun ajattelin sitä. Olinhan mä ehtiny tässä jo leikitellä ajatuksesta omasta hevosesta, nimenomaan vain leikitelly, että millanen se tulis oleen. Olin yrittäny olla ees suurinpiirtein realistinen haaveiluissani, niin joku Barnumin tyyppinen hevonen ei todellakaan ollu kuulunu niihin pilvilinnoihin. Se ei ollu mikään puoliautomaattinen opetusratsu. Se ei antanu kaikkea anteeksi vaan sen kanssa joutu oikiasti tekeen töitä ja keskittyyn. Eikä se ollu mikään pomminvarma köpöttely seura, jonka kanssa pysty nukkua maastosa. Siitä mua tuli aina muistuttaan talutuslenkiltä muistoksi jääny arpi silmäkulman alla. Mutta joku siinä oli mikä veti puoleen sillonki ko vähän pelotti..

Ulos päästessä katoin jo kaukaa tarhaa missä oripojat oli. Kumpiki hevosista seiso ja paistatteli auringon valossa silmät kiinni. Barnumin kesäkarva oli lyhyt ja kiiltävä pilviselläki säällä, joten tässä valaistuksessa ja välimatkalla orin karvasta tuli mieleen huolellisesti kiillotettu musta lasi.
Olisin ihan hyvin voinu seistä tuijottamassa hevosta puoli ikuisuutta, jopa aika tuntui tyystin pysähtyneen jotta mulla olis aikaa. Mutta lopulta aika lähti taas liikkeelle kun Barnum vaikutti tunteneen mun intensiivisen tuijotuksen ja avas silmänsä. Tavallisesti sen ensimmäinen reaktio ihmisiä nähdessä oli luimaista korviaan ainaki kerran ja nyrpistää turpaa, mutta nyt se ei tehny sitä. Se vaan tuijotti takas korvat pystyssä ja heilautti häntää.

[NiklasOsallistuja]

Syystä tai toisesta ei näyttänyt ilmestyvän tuonne sivuun. Mutta: Hääkutsut on pistetty jakoon!

[NiklasOsallistuja]

Elämä kuin elokuvaa
Melkein sain eilen valmiiksi ja oli tarkotus jatkaa toista pätkää vähän enemmän mutta menkööt tälläsenä.

4.6.
Ei mulla kauhiaa lukihäiriötä ollu, ja osasin kyllä lukea englanninkieliset laput läpi vaikka kyrilliset aakkoset vetiki turpaan ja tunnistin vaan sanan sieltä täältä. Mutta silti musta tuntu että en vaan saanu sisäistettyä sanoista muodostuvien lauseiden sisältöä kuin vasta parin lukukerran jälkeen.
Et vittu ollu tosissas.
Tuijotin papereita vielä hetken ennen ku katoin Marshia ja sen omahyvästä hymyä. No okei, ei se ollu omahyvänen. Sen verran korkeintaan että hahaa etpäs osannu arvata ja miten muka oisin voinu?!?

“Täsä on joku koira haudattuna,” sanoin lopulta. Vaikka ensin olis tehny mieli kaivaa se luvattu kynä ja lätkästä nimi paperiin. “Ei mulla oo ees varaa hevosen ylläpitämiseen.”
Marsh vaan pudisti päätään. “Ei oikeastaan. Käytännössä asiat ei varsinaisesti muutu, suurin muutos on vain se että paperilla Barnum on sinun hevonen.”

Olin ehkä hiukka skeptinen että kuinka monta koiraa tähän oli haudattuna, minkä johdosta Marsh sai käydä mulle kaikki kauppakirjojen kohdat yksitellen läpi ja selittää mitä se käytännösä tarkotti. Periatteesa mikään ei oikeasti muuttuis. Mokoma apina oli ottanu huomioon jopa sen että jos me erottais, mitä ei muuten tapahu, että mitä siinä vaiheesa. Pientä vaikeaselkosta tekstiä oli enemmän ku tarpeeksi, mutta lopulta olin kaivanu sen kynän sieltä mapista.
Kun selvisimme vähän myöhässä alakertaan aamupalalle, ensimmäinen asia mitä tein, kun näin Sonjan pöydän ääressä, oli että puoli hyökkäsin sen luo toinen käsi hartioiden ympäri ja tungin mukana ronttaamat paperit silmien eteen.

“Hei! Varo vähän”, nainen älähti ja tasapainotteli teemukiaan että sisältöä läikkyi mahdollisimman vähän.
“Sori, sori mutta kato!”

Tärräsin paikallani kuin shokkihoitoa saava sopuli kun odotin että Sonja sai luettua tarvitsemansa tiedon paperilta.

“…Oota.. Tarkottaako tämä että..?”
Nöykytin mun päätä rajummin kuin hevari keikalla “Mmhm! Jep. Barnum on mun.”
Sonja näytti lähinnä hämmentyneeltä, hakien Marshallin näkökenttäänsä keittiössä “Myikk- tai siis annoikko Barnumin oikeasti Nikelle?”
Marsh vain nyökytti vastaukseksi. “Lähinnä se on vain symbolinen muutos. Kisaan Barnumilla yhä, mutta todennäköisesti vähän harvemmin koska Niklas saa keskittyä sen kanssa kisaamiseen. Barnum ei ole kouluratsu, vaikka kuinka sitä toivon, ja koulukentät on juuri se minne nyt päätin suunnata joten..”
Nainen nyökytteli päätään hitaasti, sisäistäen uutisen. “Oliko tämä laskelmoitu hyvittely aikaisemmasta möläytyksestä, häälahja vai..?”
“Eei ku synttärilahja. Mutta kai mun pitää tän myötä jo alkaa leppyyn siitäki sitte. Ehkä.”

6.6
Siinä misä olin jo samana päivänä postannu instagramiin kuvaa Barnumin kanssa että paras synttärilahja ikinä, niin oli yks asia mitä olin oottanu sormet syyhyten. Sitä mun oli vaan pitäny oottaa tähän hetkeen asti että päästiin takas Hopiavuoreen.
Tietenki ihan ekana oli suorittanu tehtäväni ja hoitanu Barnumin asianmukasesti karsinaan sotkiin seinät mash-vellillä. Ja sielä se lotras ilosesti niin että sitä ruskeaa möhnää valuu pieni noro karsinan etuseinääki pitkin kohti lattiaa.
Ihme porsas.
Mutta. Se oli mun porsas.
Hyrisin tyytyväisenä kun hinkkasin karsinan nimikyltin yhtä viivaa puhtaaksi. Lopulta otin tussin kauniiseen käpälääni ja nappasin korkin pois. En ollu varma tärisikö mun käet vai tärisinkö vähän kokonaan, kun aloin parhaan taitoni ja kykyni mukaan kirjoittamaan kylttiin. Pystysuoraa seinää vasten kirjottaminen oli yllättävän hankalaa jos halus käsialan olevan siisti. Mutta lopulta sain tökättyä ne pisteet vielä viimeisten kirjaimien yläpuolelle, minkä myötä mielessä pyörähti nopeasti ajatus että pitäisi alkaa tehdä päätöksiä minkä sukunimen tulisin ottamaan. Jäin vaan tuijottaan kyltin tekstiä hetkeksi, ennen kuin suoristin itseni seisomaan ja katsoin kaltereiden takana porsastelevaa hevosta hymy perseessä asti.

[NiklasOsallistuja]

Reflektointia huonossa valaistuksessa
18.5. Hanamin jälkeen Niklas ja Marshall lähti käymään tärkeiden asioiden merkeissä reissussa.

Katoin suoraan takaisin peilissä näkyvää hahmoa, tuntien kuinka päässä sirisi kuin siellä olisi lauma heinäsirkkoja. Vaikka todellisuudessa äänen lähde taisi olla ihan vaan katon loisteputket.
Yrittikö mulle oikiasti kasvaa jotaki karvoja naamaan?
Olin ollu ihan tyytyväinen siitä, että mun ei ollu vielä tähän päivään mennesä tarvinnu miettiä jotaki naaman raakkaamista kun hiusten ylläpitämisessä oli ihan tarpeeksi tekemistä. Kuljetin sormenpäitä mun leukalinjaa pitkin, tuntien pientä karkeaa epätasaisuutta iholla. Kakskytäneljä vuotta pysyny kauniina ja nyt sitte alan rapistuun, just ko pitäis kohta näyttää hyvältä hääkuvissa ja vieraittenki silmisä.

Maha tuntu kääntyvän ympäri samalla ku saatoin vannoa että käsikarvat nousi pystyyn kun iho meni kananlihalle.

Mun pitäis näyttää hyviltä omissa häissä ja omissa hääkuvissa. Jo pelkkä ajatus tuntu ihan hullulta. Eihän siitä ollu ko vuosi tai pari kun örvelsin harvasen ilta kavereitten kaa viinan läikyttämillä lattioilla–… Eiku.. Oli siitä kauemminki. Ainaki.. Kolme? Ei, viis vuotta?
Herra mun jee, oltiinko me asuttu Otsonmäellä jo viis vuotta?
Tuijotin silmät lautasen kokosina altaan reunalla olevaa kättäni. Oliko siitä oikiasti jo niin kauan? Muistin elävästi Jennin kämpän tunkkasen ilman, missä haisi tupakka ja ihan liian imelät halvat viinat ja kitkerä pilvi. Muovimattolattia tuntu etenki keittiösä jäävän paikotellen kiinni sukanpohjaan kun joku oli fiksusti jättänyt läikyttämänsä juomat siivoamatta. Huoneen lämpötila kieppu varmasti lähempänä kolmeakymppiä mitä siedettäviä lukemia vaikka parvekkeen ovi oli auki. Mutta siinäpä ne tahto olla mitä niistäki illoista muistin, tapahtumat ja keskustelut tuntu lähinnä kokoelmalta katkonaisista pätkistä kuin joku räpyttelis valoja päälle ja pois.
Pudistin päätä rivakasti jotta hukkaisin mokomat muistot mahdollisimman nopeasti, ja iskin kämmenet pari kertaa poskiani vasten.
Juu, hyi, ei. Ei kiitos. Ei tarvi muistuttaa niistä ajoista..
Katoin takasi peiliin ja mittailin itteäni jälleen. Ehkä sitteki oli ihan vaan hyvä ajatus antaa hiusten kasvaa.. nyt kun asiaa mietein, niin se vanha jumittunu hiusmalli sai jäädä sinne minne nuo paskat muistotki. Tää oli paljo parempi, ainaki enemmän mahdollisuuksia johonki uuteen mitä aikasemmasa.

Pesin mun kädet uudestaan viileän vesisuihkun alla, ja nyhdin turhauttavan ohuita paperiliinoja seinän telineestä jotta sain kuivata näpit edes auttavasti kuivaksi.

“Kaikki okei?”
“Hä? Joo. Kui?”
“Kunhan utelen, olit siellä aika kauan.”
“Aa, joo ku kato julkisten tilojen vessoisa on aina niin silmiä hivelevä loisteputkivalaistus että piti hyödyntää se, ja ottaa videot TikTokiin, snäppiin, instaan ja kymmeneen muuhun. Cheff’s kiss, molto bene”, sanoin maireasti asiaan kuuluvin käsielein.
“Kyllä kyllä”, toinen vastasi ymmärtävään sävyyn ja ojensi mulle mun kahvitilauksen, “kunhan varmistin että jos sinusta tuntui huonolta tai jotain, että pitääkö käydä hetki lepäämässä hotellilla ensin.”
“Vitut. Vaikka tuo aamun tapaaminen oli tärkeää ja silleen hauskaa ja hienoa, niin se kolme tuntia perseellään istumista ja asia asian puhuminen käy voimille. Ekaksi mä haluan vihdoin oikeuden haukkua jenkkien ruokia syystä eli mullon nälkä, eikä täsä oo niin kauaa ennen ku sun pitää käyä kokeileen se poni. Sitä ennen mä haluan löytää hyvän spotin misä ottaa kuvan mikä oikiasti laittaa instaan.”

[NiklasOsallistuja]

Puhut kun annetaan lupa

Olin suunnitellut ratsastavani ensin ja puhuvani sitten, mutta Marshilla oli kyllä pointti että sillä järjestyksellä Nelly todennäköisesti hyppäis mun taakse Barnumin selkään ja istuis sielä hönkimäsä siihen asti että me mentäis tupaan.
Joten, siinä me istuttiin kuin pahemmanki kuulustelun alasina tuvan pöydän ääressä. Nelly näytti siltä että jos kohta ei alkaisi tulemaan vastauksia niin hän ottaisi pullapitkon leikkaamiseen tarkoitetun veitsen pöytäliinalta ja vaatis vastaukset. Sonja istui toisen vieressä rauhallisen odottavaisesti. Eetu taas vaikutti kanavoivan omaa uteliaisuuttaan tasaisesti edessään olevan Ilkan sivuille. Keittiössä olis voinu kuulla murusia varastelevat muurahaisekki, jos niitä siis olis. Ensimmäiset sisälle eksyneet muurahaiset ja Nelly oli alottanu ötökkävainot että nehän ei tuvan kaappeihin tänä kesänä pesiytys. Perempää talosta sen sijaan kuulu sihinää ja supinaa, mikä oli epäilemättä lähtösin olohuoneen puolelle muka salakuuntelemaan jääneistä Alexista ja Ilonasta.
Viimein ulkoa kuului töminää mitä seurasi ulko-oven avautuminen.

“Sori, kesti vähän kauvemmin mitä luulin. Elli oli sitä mieltä että soon kesä, eikä kesällä tarvihje takkia tai lakkia. Yllätyn vieläki siittä kuin palijo näin pienesä lapsesa voi olla voimaa, tai kuin nopiaha se pääsee karkuun”, Janna huikkasi eteisen puolelta.

Ootimme hetken jotta nainen pääsi kiemurtelevan alligaattori-lapsen kanssa tuvan puolelle. Kiukkunen peto onneksi leppyi kun pääsi syöttötuoliin pöydän päähän, ja pääsi tonkimaan muroista jauhetun hiekan seasta yksittäisiä pieniä murorenkaita kakkuvuoan sisältä.

“Noni, nyt alatte laulaan tai ennen kuin Hello ehtii tänne”, Nelly komensi.
Vilkasin Marshallin puoleen joka puolestaan katso mua. “No siis. Kuten tää apina tässä eilen jo parille meni möläyttään niin joo, me aiotaan hankkia lapsi”, pääsin tuskin viimeseen sanaan kun Nelly päästi äänen mikä muistutti hiirtä tai lintua, pieni mutta kimakka inahdus, mikä katkesi siihen kun nainen puristi leveästi hymyillen huulensa tiukasti yhteen.
Janna tuijotti vain suu auki, nähtävästi yrittäen sisäistää kuulemansa.
“Millon? Miten? Tai siis kun-”
“Joo, evoluutio ei oo vielä sielä asti että pystyttäs samaan ko heterot. Adoptio tai sijaissynnyttäjä, kaikki on vielä super alussa. Parin viikon jälkeen olis ehkä ollu jotakikaan enemmän kerrottavaa, ku ehkä olis asiat selvinny että mitä. Mutta kuinkas tässä sitte kävikään…”, käänsin katseeni hitaasti vieresäni istuvaan Marshallin.
Vanhempi mies kääntyi tuijottamaan pöytää, yrittäen kuitenkin samalla pidätellä hymyään.
“Onko tää syynä siihen miks tootta ettiny talua?” Janna kysy lopulta, hytisten pienesti paikallaan kuin pidättelisi iloa.
“Yks niistä joo. Ei tohon kämppään misä me nyt asutaan turhan hyvin lasta mahtus, ei oo ko yks makkariki. Tosa talosa on kuitenki kaks alakerrasa ja yläkerrasa hyvästi lisää tilaa. Mahtuu paremmin ko hyvin vaikka tulis vieraitaki käymään.”
“Mikä juttu se on, että hevosenpito mahdollisuus oli tärkeää. Mutta silti jättäisitte Barnumin ja Stanimirin Hopiavuoreen?” Sonja kysyi päätään hieman kallistaen. “Marshallin antama vastaus oli sen verran kryptinen.”
“No joo, se kerto mitä se sano”, totesin silmiäni pyöräyttäen, “Siinä oli perää, että se alkaa vähän niinku tekeen etätöitä. Kun siis talli itessään kuuluu virallisesti Marshin vanhemmille, niin sieltä tuuaan jotaki poneja sitte sinne ja Marsh saa hoitaa oman osansa vaikka jääjäänki tänne. Mutta ei sulla sitte käyny mielesä sanoa miks pojat jää tänne, että Hopiavuoresa on paremmat puitteet ympärivuotiseen treenaamiseen? Meillon vaan kenttä ja täälä maneesi.”
“…No nyt kun sanot sen noin niin..”
“Hiton talitintti”, pudistin päätäni, “Mutta joo. Nää hepat pysyis täälä, me käyään täälä aika normisti muutonki jälkeen, meille tulee lapsi täsä joskus kun asiat etenee ja häät muuten pijetään meijän uudessa kodissa. Tai siis siinä pihapiirisä.”
Marshall näytti vähintäänki hämmentyneeltä. “..Pidetään vai?”
“Joo, päätin sen aamupalalla. Koska miksei, siinon tilaa ja samaan syssyyn saa häät ja tuparit sitte.”

Janna siirtyi hieman lähemmäs penkillä, ja heitti käsivartensa mun ympärille siten että oli lähellä kumota pöydällä olleen maitopurkinki ympäri. Minkä Sonja kiirehti pelastamaan.

“En tierä onnittelisko talosta, lapsesta vai mistä mutta laitetaan kaikki sammaan pinnoon niin onnittelen kaikesta.”
“Kaikki käy.”
“Teirän piettää kyllä nyt pittää meirät ajantasalla tästä hommasta. Oli se sitte aroptio, sijaissynnyttäjä tai iha vaan sijotuslapsi. Mutta teirän piettää kertua. Myönnän kyllä, että solis mahtavaa jos kävis silleen että Elli sais leikkikaverin teirän lapsesta.”
“Sehän voisi olla hyvinki mahdollista. Kun miettii, täsä vaikka vuosi eteenpäin niin Ellin ja sen lapsen välinen ikäero ei olisi kauhean suuri niin hyvinkin voisivat leikkiä yhdessä”, Sonja sanoi pienen tuumaamisen jälkeen.
“Elli pääsis leikkiin isosiskoa”, Nelly sanoi kädet yhdessä, “Mutta, Marshall. Sähän oot ollu nyt oudon hiljaa”, nainen lisäsi toista kulmaansa kohottaen.
“No parempi ollakki, sanoin että tänään se puhuu vasta ku mä annan luvan.”
“Tiesikkö Nikke, sä muistutat just nyt tosi paljo Nellyä. Tomera maatilan emäntä joka näytää kaapin paikan”, Alex kiekaisi jostain nurkan takaa. Mitä seurasi terävä hyssyttely, sekä epäselväksi jäänyttä tukahdutettua mölinää.
“Totta muuten”, Sonja henkäisi.

Samalla hetkellä eteisen ovi paiskautui auki ja kiinni niin että seinät vain laulo, ja Hello tömisteli sisälle kuin norsunpoika viidakossa hypähdellessään kenkien yli. Mies vaikutti aavistuksen hengästyneeltä, kuin tuo olisi suorittanu pikajuoksun autolta sisälle.

“Oon täälä! Mistä on kyse? Nyt joku kertoo mikä se juttu on ja kuka saa koiran!”
“Ei oo mitään uutta koiraa!” Nelly täräytti “Ja kukaan ei kerro sille yhtään mitään! Tuo saa jatkaa arvuutteluja vaikka maailman tappiin asti!”
“Mitä mää oon muka tehny? Ite alotit, uteliaisuus tappo kissan niin se voi ihan hyvin koitua munki kohtaloksi”, Hello parahti, “Ensin käsketään paikalle että kuulee uutiset ja sitte tehään näin. Ei tää voi olla mitenkään päi laillista!”
“Ihan oma syys, mitä soitit keskellä yötä turhanpäiten ja herätit meidät kummatki”, Nelly sanoi järkkymättömästi, viittoen itseensä ja Eetuun.

[NiklasOsallistuja]

Ilo ilosta

Tavallisesti aamupala oli sitä mitä sattu tekeen mieli ja mitä jaksoin kaapista napata, joskus Marsh yllätti ja teki jotaki valmiiksi. Tämä aamu oli yksi niistä kun se oli valmistanu aamupalatarjoilun, ja niin sietiki koska en ollu unohtanu sen eilistä aivopierua tallilla.
Toinen oli rymistelly kotia ja kertonu kuinka oli saanu aivohalvauksen ja sössöttäny miten sattuun ja menny vielä paljastaan meidän lapsen hankkimisesta. Sillä hetkellä mun oli tehny mieli vähintään viskata ämpärissä muhinu jääkaapin pesuvesi sen niskaan. Mutta vesi oli ollu ihan liian puhdasta ettäkö se olis toiminu minkään asteen rangaituksena tai muunakaan. Harkitsin kyllä käden vieressä olleella Oltermannilla heittämistäki.
Loppuillan olin suoraan sanottuna vaan käskyttäny Marshia leikkiin hovimestaria, mistä se oli sentään suoriutunu möhlimättä, samalla kun ite olin lähinnä vaan pelannu ja pyöritelly tilannetta päässäni. Harmitti ihan vietävästi. Mä olin ehtiny jo nähdä kuinka me oltais paljastettu asia yhdessä Hopiavuoressa, ja vasta siinä vaiheessa kun oltais ees josaki vaiheessa. Eikä suurinpiirtein ‘me hankitaan lapsi, ei vielä tiijetä miten tai mistä mutta jotenki’, mikä kuulosti lähinnä siltä ku vaanittais leikkikenttien reunoilla oottamasa sopivan näköstä mikä kidnapata.
Tän oli pitäny olla sellanen juttu missä oltais oltu ees kutakuinki yhdenvertasia.

Seivästin uuden vohvelin pöydän keskellä olevalta lautaselta ja siirsin sen omalleni jotta saatoin viimeistellä sen monen makuun syömäkelvottomaksi. Vohveli, suklaalevitettä ja pari sopivan mittasta pätkää pekonia päälle. Täydellinen tasapaino suolasta ja makiaa.
Mun kävi melkeen sääliksi Marshia, kun se mitto nöyrästi millin tarkkuudella maitoa mun teen sekaan hyvin katuva ilme kasvoillaan. Mutta vaan melkeen. Olin Kremin aamulenkin aikana ehtinyt setviä tilannetta ilosen ja huolettoman koiran kanssa juurta jaksaen, ja päässyt siihen lopputulokseen että Marsh saisi jäädä vielä henkiin. Että tehty mikä tehty eikä sitä tekemättömäksi saatu vaikka kuinka olisin niin halunnu.
Mutta ei sen sitä tarvinnu tietää, ainakaan vielä.
Pyh. Mä pelaisin nyt päivän pari täysin omaan pussiini ja se saa palvella mua ko Kuningasta, sitte voin antaa anteeksi. Se vei mun ilon lapsiuutisesta, joten otan korvaavat ilot sen tilalle.

“Tiesikkö. Sä saat tänään pitää mulle estetunnin silleen että me hypätään vihdoin korkiampaa rataa. Kasikymppistä. Ja sä rakennat sen.”

[NiklasOsallistuja]

Pari päivää Niklaksen sandaaleissa

25.4. aamulla, ennen paluumatkaa kotiin
Makoilin livingin parvisängyssä kyljelläni ja tuijotin käsissäni olevaa ruusuketta. Olinhan mä Arlekin kanssa parit ykkössijan ruusukkeet onnistunu saamaan, ja se oli tuntunu yhtälailla pirun hyvältä, mutta jotenki tää oli ollu… Aivan omaa luokkaansa.
Hypistelin ruusukkeen silkkinauhoja varovaisesti, en halunnut aiheuttaa niihin turhia taitoksia tai ryppyjä, sekä jäljittelin keskimmäisen nauhan kultakirjailtua tekstiä sekä ympyrän keskelle painettua ykköstä. Koko naamaa särki tunteja jatkuneen hymyilemisen takia mutta en voinut lopettaakaan. Eilisestä jatkuneen pajatuksen olin sentään malttanu lopettaa siinä vaiheessa kun Marsh oli napannu soineen kännykän korvalleen aamukahvin lomassa. Onneksi olin erinomainen uppoutuun omiin ajatuksiin niin pystyin näinki pienesä tilasa antaa toisen puhelulle ees vähän yksityisyyttä, ja mihin muuallekkaan mun aivot mut ois vieny kuin kisapäivään. Sekä vähän mahdollisiin tulevaisuuden kisoihin, optimistisen toiveikkain ajatuksin.
Haaveilin jo kovaa vauhtia kuinka joku päivä vielä hyppäisin Barnumin kanssa kunnollisen maastoesteen yli, sellasen mitä enemmän näki kaikilla youtuben videoilla. Iso, massiivinen, tukeista kasattu kokonaisuus. Pelkkä mielikuva aiheutti kihelmöintiä selkää pitkin.

“Niklas, tule katsomaan”, Marshin ääni kuului alapuolelta. Äänestä tunnisti helposti että toinen oli hyvin innoissaan.
Jätin ruusukkeen pedille tyynyn viereen ja lähdin könyämään alas kapeita tikkaita, “Voitikko lotosa vai mistä o kyse?”
“Parikin asiaa, mutta äskeiseen puheluun liittyen ensimmäisenä tämä”, mies totesi ja pyöräytti pöydälle nappaamansa läppärin ympäri jotta näin ruudulle heti kun sain jalkani lattialle, “Se tuli tänään myyntiin, sovimme näytön ylihuomiselle.”

Silmäilin näytön kuvaa punaisesta talosta. Tuli elävästi mieleen mummola missä olin rampannu aina viikonloput kun olin ollu pienempi. Sai valvoa myöhään ja nukkua pitkään, mummu laitto aamulla aina aamupalan pöytään minkä ääresä luettiin keltaisen kansion sisällä olevat Aku Ankat miljoonannettta kertaa läpi samalla kun syötiin. Kesällä sai pihalta käyä hakemasa raparperia ja kiskoa viinimarjoja suoraan pensaasta.
Seuraavassa kuvassa näky vähän enemmän pihaa, jollon pistin merkille muut kuvassa näkyvät yksityiskohdat. Paljon puustoa ympärillä, jokunen muu ulkorakennus sekä vanhoja aitoja.

“Onko tuo navetta vai mikä?”
“Vanha navetta mikä remontoitiin talliksi.”
“Talli? Eli sielä pystyy pitään hevosia vaikka heti?”
“Mmhm. Periaatteessa puitteet ovat juuri sitä mitä tarvitsemme, mitä nyt kotitalossa joutuu tekemään pintaremonttia ja hieman päivitystä nykyaikaan. Makuuhuoneita on sopivasti kolme niin on yksi vierasvaraksi.”

Mitä enemmän Marsh kerto ilmotuksen talosta, tai pikemminkin tilasta, sitä enemmän musta tuntu että asiat alko muuttumaan todeksi. Asiat oli muuttunu käsittämättömän paljo sen jälkeen kun me muutettiin pois Pohjois-Pohjanmaalta, ja etenkin nyt kun valmiiksi hyvin sujuvat asiat tuntuivat muuttuvan entistä paremmaksi niin jossain mielen perukoilla välähti pieni puistatus. Ajatella kuinka erilaista elämä olisi, todennäköisesti vain huonolla tavalla, jos emme olisi päätyneet Otsonmäelle…

26.4.
Konttasin kylppärin lattialla nysvärin kanssa ja hinkutin pesukoneen taakse jäävää nurkkaa mihin oli kerääntynyt kokonainen kalkkikaivos. Olin päätyny lattialle sen jälkeen kun olin havainnu saapuneet sähköpostit joiden lähettäjän loppupääte oli nostanu niskavillat pystyyn. Niin se koulu.
Kesäloma oli alkamassa ihan kohta, minkä takia mulla tuli kyllä jo vähän kiire hoitaa kevään asiat pakettiin. Ratsastusnäyttö, hevosenhoito näyttö, kesäjakso… Jostain syystä kesällä tuli olemaan kaksi viikkoa koulua minkä aikana lähinnä käveltiin paahtavassa auringossa tekemässä kesälaitumia, siivotiin karsinoita ja pestiin talli.
Nara oli ehkä ainoa asia mitä olin tässä ajassa oikeasti kaivannut koululta, sen ponin kanssa kaikki oli tavallaan niin helppoa. Eri tavalla kuin Barnumin kanssa. Musta ori oli kuitenkin se hieno ja kallis kilpahevonen, miltä löyty luonnetta ja vauhtia sekä tuntu etenki mun mun alla vieläpä tosi korkealta. Kirjava passihevonen koululta oli taas se näppärän kokonen paketti jonka selässä ei tippumisen pelkoa ollut, maa oli lähellä. Vaikka se ei ollu mikään pullamössö tuntiponi, niin sen kanssa oli silti jotenki niin huolettomampaa mennä. En samalla tavalla pelänny pilata sitä mitä Barnumin.

Pyyhkäsin otsaa ranteellani samalla kun ravistin toista kättäni. Näin ankara jynssääminen tuntu vähän koko kädessä. Onneksi muita napalmia tarvitsevia paikkoja kylppärissä ei näkynyt, niin loppusiivous tulisi olemaan paljon kevyempää.

Ajatukseni palasi takaisin yhä tiukentuvaan aikatauluun. Toukokuun toisella viikolla halusin lähteä Marshin ja hevosten kanssa Hanami Weekille. Sen jälkeen tapahtuisi pikavaihto, kun kävimme kääntymässä kotona ja sitten lähtisimme jenkkeihin.
Vatsasta kouraisi ajatella sitäkin matkaa.
Ja kesäkuun alussa olevia kisoja Marshin kotona en myöskään halunnu jättää välistä. Saisinkohan mitenkään järkättyä asioita niin, että voisin suorittaa kesäjaksonki vaikka työssäoppimis tyylillä jossain? Ja näytöt. Tai jos vähän koko loppu tutkinto pystyis järkätä enemmän työssäoppimisella. Vaikka se kyllä tarkottais sitä että tuskin näkisin Naraa paljo yhtään… Valintojen vaikeus ja mahdollisuuksien tuntemattomuus.

27.4.
Asioita joita en uskonut koskaan tapahtuvan, ainakaan tässä työ ja taloustilanteessa: Asunnon hankkiminen. Vielä vähemmän talon. Mutta tässä sitä oltiin, matkalla katsomaan mahdollista uutta kotia. Vaikka oma osuuteni tässä olikin lähinnä tasoa siipeilijä, Marsh oli silti antanu mun mainita talonäytöstä tuvassa sen sijaan että olisi itse antanut tilannepäivityksen Nellylle.
Tähystin ympärillä vaihtuvaa maisemaa suurella tarkkuudella, jotta saisin painettua mieleeni miltä ympäristö näytti mitä lähempänä määränpäätä olimme. Ainakaan ajomatka Hopiavuoreen ei ollut liian pitkä, vaikkakin jos oikeasti tänne muuttaisimme niin tallille ei päässyt enää jalkaisin tai pyörällä. Toisen auton hankinta tulisi ehkä eteen jossain vaiheessa.
Navigaattorin ilmoittaessa lähestyvästä viimeisestä käännöksestä ennen kohdetta, hyvä ku en painanut nenääni lasia vasten kun toljotin miltä talon naapurusto näytti. Metsää, peltoja, maatila, varmaan kyläkoulu tai muu vastaava.
Ojanpenkan toisella puolella näkyi jo aitaa ennen kuin käännyimme pihatielle. Tähystelin Marshin yli jotta näin paremmin puiden välissä kulkevaa aitausta, omalla puolellani ei näkyny mitään mielenkiintoista.
Soratie vietti kuitenkin nopeasti parempiin näkymiin kun piha avartui eteen. Jätimme auton parkkiin toisen pihassa olevan viereen, jolloin saatoin pienen hetken ihan vain tuijottaa ympärilleni. Punainen talo näytti samalta mitä kuvissakin, mitä nyt kuvat oli otettu vihreydestä päätellen viime kesänä.

Tunsin Marshallin puristavan kättäni kevyesti, “Mennään”, mies sanoi lyhyesti, viittoen talon suuntaan kun keltainen ovi avautui ja esiin asteli vimmatusti kättään vilkuttava nainen.

Nappasin kattoa vasten olleen aurinkolipan alas, katsoen itseäni pienen peiliruudun kautta jotta varmasti näytin edes kutakuinkin ihmiseltä. Viimeisimmästä hiustenleikkuusta oli menny jo.. Useampi kuukausi, minkä johdosta mun hiukset oli venähtänyt pidemmäksi mitä varmaan useampaan vuoteen. Ei sillä, pidin tästä lookista ehkä enemmän. Etenki kun hiusten laatukin tuntui muuttuneen. Tavallisesti lähes tikkusuorat hiukset olivat alkaneet muodostaa kihartuvia koukeroita latvoihin päin mennessä.
Läpäytin lipan lopulta takaisin ylös, ulostautuen itsekin autosta ennen kuin toinen joutuis tulla hakemaan mut.

Olin kuvitellut että vierailu kestäisi ehkä tunnin, mutta lopulta aikaa alkoi olla mennyt jo kolmatta tuntia. Koko pää tuntu olevan pyörällään kaikesta siitä mitä olin saannut kuulla paikan esittelyn aikana. Tilan myynnistä vastasi omistajan tytär miehineen, jotka olivat selvästi perillä jokaisesta paikan käänteestä. Sen verran tarkkaan he olivat kertoneet kaikesta kuin myös vastanneet esitettyihin kysymyksiin. Kiinteistövälittäjä oli saanut lähinnä vain kulkea meidän mukana.
Nojasin keittiön pöytätasoa vasten kahvikuppi kädessäni ja tarkastelin ympärilleni. Paikasta tuli vielä enemmän mieleen mun mummola. Vanha lankkulattia oli kulunut sileäksi mutta vuodet näkyivät myös muhkuroina puun pinnassa, paljo miellyttävempi mitä meidänki asunnon parkettilattia. Katsoin takan toiselta puolelta näkyvään ruokailuryhmään, jonka pöydän ääressä Marshall keskusteli ja tutkaili papereita myyjien ja kiinteistövälittäjän kanssa. Tässä vaiheessa musta oli ollut enemmän hyötyä kun olin tullut keittiön puolelle keittämään meille lisää kahvia.

[NiklasOsallistuja]

Kenttäviikko part 2
Tapahtunut 24.4.

Päässä tuntu vähän samalta ku parin siiderin tai kaljan jälkeen, sellanen pieni pöhinä minkä myötä ne asiat mikkä tavallisesti aiheuttas vähintäänki notkuvia polvia ja tärrääviä käsiä, ei vaan vaikuttanu. Jotenki sellanen… Määrätietonen yks hailee nyt mennään koska mehän osataan tää.
Eka puomi oltiin kiskottu mukana, mutta en ollu antanu sen asuttaa ajatuksiani sen enempää. Pakko keskittyä, tai veisimme loputki puomit mukana. Siitä eteenpäin radalla ei ollu kuulunu mun ja Barnumin menon lisäksi mitään ylimäärästä. Vain rytmikkäät laukka-askeleet kentän hiekkaa vasten, mikä taukosi välillä hyvin lyhyeksi hetkeksi kun ori harppasi seuraavan esteen yli.
Viimeisen hypyn jälkeen tunsin pidättäväni hengitystä samalla kun taistelin vastaan kiusausta kurkata olkani yli. Liian monesti siinä vaiheessa joko se kannattimilla keikkunu puomi tipahti. Tai jossain tapahtu tai kuulu jotaki, minkä takia hevonen otti jonkulaisen loikan johonki ja sitte sanottiinki heipparallaa tasapainolle ja natusteltiin hiekkaa välipalaksi.
Vasta kun olimme päässeet kokonaan maaliviivan yli jotta ajanotto oli pysähtynyt, pyysin Barnumia siirtymään ravin kautta takaisin käyntiin. Orilla oli hieman vastalauseita tilanteeseen, mutta lopulta se hidasti vauhtinsa vaikkakin muutaman kerran päätään ylös alas viskoen.
Ainoastaan siinä vaiheessa kun hevonen oli kenkkuroimatta käynnissä, annoin itselleni luvan hakea silmiini radan viimeisen esteen, vihreä-valkoisen pystyn. Kuljetin katsettani kolmen puomin riviä ylös ja alas, laskien jokaisen puomin yksitellen ainakin kolmeen kertaan sekä haravoin maata esteen molemmin puolin. Olin aika varma että este oli pysynyt ehjänä, mutta lopullisen varmistuksen sain siinä vaiheessa kun kaiuttimista kuului selostus. Olimme oikeasti saaneet radalta vain neljä virhepistettä!
Käännyin eteenpäin satulassa samalla kun siirsin ohjat jo toiseen käteni, jotta sain toisen käden vapaaksi ja saatoin kunnolla taputtaa ja silittää hevosen mustaa kaulaa. Olin aivan varma että mun posket ratkiaa hetkenä minä hyvänsä, niin leveä hymy suupieliin hyppäs. Teki mieli tanssia satulassa kun ratsastin ulos aidoista ja Marsh oli tilanteen tasalla hoitajan tehtävissään, ja heilautti kevyen loimen Barnumin takaosan päälle ennen kuin siirtyi samanaikasesti taputtaan niin mun reittä kuin hevosen kaulaakin.

Onnistuin just ja just pysyyn sen verran maan pinnalla että sain ohjattua Barnumia siten etten ratsastanut kenenkään päältä tai törmännyt muihin ratsukoihin, mutta vain ja vaivoin. Nyt tuntu jo siltä ku olisin vetäny vähintään shotin jotain kaupan juomia väkevämpää.
Hetken rauhallisen ravailun ja pidemmän rauhallisen kävelyn jälkeen ori vaikutti siltä että pysty laittaa pillit pussiin, joten suuntasin kulun kohti tallialuetta. Yritin tähystää missä Marsh kulki, mutta kai se oli hakemassa meille kansliasta tai mistä lie sitä lippulappusta mistä näki suorituksen tuloksen paremmin. Taputin hevosen kaulaa kevyesti ja tiputin jalustimet jaloistani, mutta äkisti tunsin napakan otteen oikeassa nilkassani.

“Älä tule alas!” Marsh sanoi puoliksi naurahtaen, riisuen toisella kädellä hevosen takaosalla levänneen loimen pois, “Sinun täytyy mennä palkintojen jakoon.”
“..Hä?” kysyin takuulla vähintään typerä ilme naamallani.
“Palkintojen jako. Voitit luokan, ala mennä”, toinen naurahti jälleen.
“Mit-? Mutta eihä näin pienesä luokasa sijotu ko varmaan yks tai kaks.”
“Kaksi, ja sinä voitit. Kirkkaasti”, vanhempi mies sanoi ja lähti taluttamaan Barnumia toisesta ohjasta kun oli saanut loimen pois käsistään.

Pönötin kuin sieni mäntymetsässä jalustimet vapaana heiluen ja suu auki. Mulla meni hetki ennen ku sain itteni toimiin edes sen verran, että sain ohjat paremmin käsiin ja jalat jalustimiin. Oliko Marsh sanonu että mä olin muka just voittanu meidän luokan? Joo, vaan neljä osallistujaa niin kilpailu ei ollu turhan kovaa, mutta silti. Olinko mä, Niklas Haanpää ja tuleva Kozlov.. hui saatana… Muka just voittanu luokan ekoisa kenttäkisoisani?

—
Niklas ja Barnum tosiaan voittivat Kultasaaren kenttäviikon aloittelijaluokan ja varsin selvällä piste-erollakin vieläpä. Hopiavuoressa tullaan siis näkemään todellinen Hangon Keksi monestakin syystä.

[NiklasOsallistuja]

Jännitystä uudella uralla
Niklas osallistui Barnumin kanssa Kultasaaren Kenttäviikoille, ekat kenttäkisat. Hui.

Olin ollu kenttäkisoissa ihan vaan hoitajan ja katsojan roolissa useammat kerrat, sekä ahminu videoita aiheesta netin syövereissä. Laji näytti vaan niin… siistiltä. Haastavalta, mutta siistiltä. Siksi mä olin päättäny että halusin ainaki kokeilla sitä, mutta Marshin myöntävä vastaus oli ollu yllätys. Joku pieni osa musta oli ollut heti kusi sukassa, että olinkohan nyt haukannu vähän liian ison palasen. Mutta tuskin Marsh olis näyttäny vihreää valoa jos se ei uskois että selviäisin kisoista hengissä. Eihän?
Yritin parhaani mukaan hengittää syvään samalla kun ramppasin levottomana laamana Barnumin karsinassa jotta olin poissa muitten jaloista.
En osannu päättää oliko vain hyvä asia, että mun luokka suoritettiin yhden päivän aikana vai olisiko ollut parempi jos osa-alueet olis jaettu isompien luokkien tavoin eri päiville. Olisin ehtiny paremmin hengittää lajien välissä, mutta toistaalta aikaa olis jääny vielä enemmän kynsien puremiselle ja jännittämiselle. Aamun kouluradalta mulle ei ollu jääny kauheasti mitään muistikuvia, olin menny sinne päässä suristen ja tehny mitä ainaki muistin että piti tehdä. Kai se oli ihan oikein menny, kun ei meitä oltu keskeytetty ja olin pysyny satulassaki. Mutta pian alkava maasto-osuus laitto puntit tutiseen vielä pahemmin. Huomasin välillä että unohdin hengittää ja jännitin hartioita ylhäällä lähes korviani vasten. Jos kyseessä olis pelkkä reipas maastolenkki niin en jännittäis näin paljo, mutta kun sinne tungettiin sekaan esteitä… Oli tilanne ihan eri.
Joo, oltiin hypätty maastoesteitäki. Vähän kämäsempiä mitä nämä toki, mutta kuitenki. Mutta seki oli ihan eri asia: Sillon Marsh oli ollu josaki esteen lähellä vähintään henkisenä tukena ja valmiina huuteleen ohjeita. Nyt mun piti pärjätä ihan yksin. Pitää huolta ettei menty liian kovaa muttei madeltukkaan, mentiin oikeaa reittiä ja hypättäisiin vielä oikeat esteet vieläpä onnistuneesti. Ja kaikki tämä yleisön edessä!

Mielessä pyörähti taannoinen maastoestekisa mikä hypättiin Arlekin kaa ja jopa voitettu. Nää maastoesteet ei ollu kuin vähän niitä korkeampia, mutta silti se pieni kokemus ei tuntunu paljoa auttavan. Arlekin oli tasanen tankkeri joka eteni ja hyppäs, vauhti ei kiihtynyt edes ennen tai jälkeen esteen juuri laisinkaan. Ja Barnum taas oli ennemmin kuin manuaalivaihteinen ralliauto mitä piti osata ajaa.
Ihan kuin olisin joskus ennenkin ajatellut tätä samaa…
Pudistin päätäni, yrittäen hyppäyttää ajatukseni edes yleisömäärästä murehtimisen yli, mutta ympärillä kuuluvat äänet tuntuivat vain voimistuvan ja lisääntyvän. Hevosia ja ihmisiä ramppas edes ja takas siirtotallialueella, josaki hirnu hevonen ja kaverit vastas takasi, ihmiset pulisee ja nauraa, kuulutukset raikaa ablodien säestämänä kun joku on taas selvinnyt suorituksestaan…

“Niklas!”
Marshin ääni tunkeutu muiden äänien läpi ymmärrykseen asti, mikä sai mut vähän hyppään saappaissani ennen kuin katoin karsinan oviaukolle.
“Sinulla on vielä hyvin aikaa, niin voitaisiin käydä lyhyesti ihan vain kävelemässä jotta Barnum saa huilia ennen kuin menet sen kanssa verryttelemään ennen suoritusta… Pieni käyntilenkki tekisi varmaan sinullekin ihan hyvää”, toinen lisäsi virnistäen puheensa perään.
“… Ekkö sä jo verrytelly sen?”
“Vähän, lähinnä vain ne pari hyppyä alle niin näkee millä tuulella se on. Mutta sinä saat suorittaa lopullisen ennen maasto-osuutta”, mies vastasi ja työnsi kevyesti Barnumin turpaa kauemmas kasvoiltaan, “tule, punttaan sinut satulaan.”

Nyökäytin vain päätäni, tuntien oloni lähes kummallisen rauhalliseksi. Vain hetki sitten kaikki oli tuntunut liian nopealta ja ärsyttänyt kaikkia aisteja, kuin ruuhkainen lentokenttä missä käveli liukumattoa pitkin kaiken hälinän keskellä. Mutta nyt kaikki oli hitaampaa, kuin kävelisin taas tavallista lattiaa pitkin, ja hälinä vaihtunut tasaisemmiksi taustaääniksi. Pakostakin hieman hymyilytti.

[NiklasOsallistuja]

Kontola, matkaratsastuskisat 28.2.
Niklas osallistui Barnumin kanssa 15km ihanneaika luokkaan ja riemuksensa sijoittui 7/20.

Keli oli ollut aamusta lähtien aika crispy, minkä takia olin entistäki tyytyväisempi istuessani satulassa uudenkarheat topparatsastushousut jalassa. Normi housuilla tässä vaiheessa ratsastusta reisissä tuntuisi polttelua, kun ajoittainen tuuli hakkasi housujen ohutta kangasta vasten ja tunkeutui kuitujen välistä iholle asti.
Kerraston housuja ei perus ratsastushousujen kaa voinu käyttää, se ei vain tuntunut yhtään hyvältä. Lahkeet kierty, joku sauma hankas aina eikä jalat ees taipunu kunnolla kun tuntu siltä niinko olis kipsi tai jokku tuet jaloisa mikkä pisti tönköksi. Oli mahotonta keskittyä mihinkään muuhun kuin siihen tönkköyteen ja vyötärön sivua kutittelevaan pesulappuun.
Värähdys kulki koko mun kropan läpi. Ei kylmän takia, vaan koska koko kerrasto ja ratsastushousut kokeilusta mieleen syöpynyt epämukavuuden tunne mikä aiheutti vähintään henkistä pahoinvointia. Ellei jopa fyysistä.
Materialismionnellisuus sekottu kuitenki taas mukavuuden tunteeseen, vaikka jossain korvan takana joku naakka rääkyki kuinka käytin vain toisen rahoja hyväkseni. Eikä se ääni tuntunut hiljenevän täysin vaikka kuinka yritin takoa järjen ääntä tilalle. Marsh ite ehotti hankintoja ja tarjoutu maksaan. Eikä nämä sen tilissä paljua edes näkyny, mutta kun sitte taas–…

“ÄääÄH!” ähisin itekseni tuskaisaan sävyyn, ja pyysin Barnumin siirtyyn raviin, “Tää on ollu kyllä tosi kivaa mutta hitto ko tän taaplaamisen aikana ehtii miettiä liian paljo asioita. Etenki jos kävellään.”
Ori ei kommentoinut asiaan mitään, tietenkään, mutta toinen satulaan päin kääntyvä korva viittasi siihen suuntaan että kyllä se kuunteli.
Hymähdin hieman “Tiiäkkö, en olis joku aika sitte uskonu että lähtisin sun kaa päineen tälläseen mukahan. Ei siitä oo ees niiin kauaa ku olin paskanjäykkänä ulukua hakemisesta aina tarhaan palauttamiseen asti. Nyt sentään oon vaan välillä paskat housusa ja kusi sukasa.”

Taannoinen hirviseikkailu oli kyllä yhä pirun tiukasti muistisa, minkä takia sopivilla hetkillä etenki taluttaesa tuntu siltä että henki salpautu ja sydän tippu toiseen lahkeeseen asti eikä vaan vattan pohjalle.
Vilkasin hihan alta pilkottavaa kelloa, tai mikä vimpain nyt olikaan ku se mittas vähän kaikkea matkasta ja vauhdista lähtien. Sama mitä Marsh käytti kenttäkisojen maasto-osuudella. Enää ei ollu montaa kilometriä maaliin. Siinä missä tiesin että muutama ratsukko oli pysyny mun ja Barnumin edellä, olimme kuitenki itekki onnistuneet ohittamaan pari mikä nosti mieltä. Siitä huolimatta mulla ei ollu mmitään käryä mikä vois olla meidän tulos loppu peleisä. Se kuitenki loppukädesä roikku sen varasa, että kuin järkevästi me oltiin edetty että Barnum palautuu niinko pitääki.

“Jos me tästä kerrasta selvitään ees about kunnialla, niin voitas tehä tää usiamminki eikö? Menee hyvänä harjotteluna sitäki varten, että jos oikeesti tohtis sun kaa kokeilla sitä kenttää”, puhelin ratsulleni kevennyksen tahdista.

En ollu vielä viittiny esittää ajatuksiani kenttäratsastuksen kokeilusta Marshille, vaikka olin pyöritellyt sitä mielessäni siitä asti ku oltiin puhuttu että kisaisin seuraavan kauden Barnumin kanssa. Voisin kuvitella että se onnistuis, mutta en tohtinu lyödä päätä pantiksi toisen mielipiteestä.

[NiklasOsallistuja]

En oikein vielä(kään) osaa sormella osottaa että mikä on se kohta, mistä Noeulista pidän. Mutta joku siinä vaan tuntuu tavallaan hyvältä. Ehkä se on tuo mikä etenki lopussa tulee itelle mieleen, sen tuollanen… Kuinka se näkee niin monessa asiassa pelkkää hyvää, että pari asiaa kotoa tähän niin sitte olis täydellistä. Tuollanen.. Utelias, ilonen ja asioihin tyytyväinen.
En oikein osaa selittää edes xD Mutta ilolla odotan lisää että jos siitä omatki ajatukset selkiää että mikä tässä hahmossa kolahtaa!

[NiklasOsallistuja]

Kaikki vaan mukaan. Marshallin puolelta suvusta jokunen lapsi tulee paikalle myös, eli lapset on tervetulleita. Illemmalla kun meno muuttuu casuaalimmaksi ja kuppia saatetaan kallistaa enemmänkin, on suotavaa että lapset viedään kotiin.

[NiklasOsallistuja]

Hyvä, mies näytille!

Hyvä ko huomasit niin tarkensin alotukseenki. Mitään tarkempaa pukukoodia ei siis ole, vaan kukin pukee minkä itse kokee sopivaksi tilaisuuteen.

[Julkaisija]

Viestit