[Sonja T.Valvoja]

Koska Tulip Cupin tulokset ovat tulleet.

Maljoja muttei meille
Joskus aiemmin olisi voinut harmittaa lähteä Hollantiin asti häviämään, mutta olin näemmä oppinut matkan varrella erinnäisiä asioita. Joo, eihän ne kisasuoritukset menneet niin kuin olisi toivonut. Hymähdin puoliksi ironisesti, että olipa ainakin tasaista tulosta: molemmista luokista 27. sija prosenteilla 63.953 ja 63.143. Tänään ei vain ollut meidän päivä. Jo heti ekan luokan verryttelystä lähtien vähän kaikki tuntui olevan pielessä eikä se siitä oikein korjaantunut kisaradalla. Joskus käy näin.

Tuomarikommenteista löytyi korjattavia kohtia ja huomionarvoisia seikkoja niiden lisäksi, että tiesin itse jo joitain asioita, joihin pitää jatkossa keskittyä. En jaksanut nyt juuri murehtia niitä, sillä kävisimme kaiken läpi Nellyn kanssa sitten kotona. Kirjoitin joitain huomioita nopeasti muistiin heti luokkien jälkeen, etten unohtaisi niitä, kuten esimerkiksi sen, että Aave oli koko vaativan A:n tuntunut kovalta oikealle puolelle, mutta sitten PSG:ssä taas vasemmalle. Mikähän ihme siinäkin oli vai kuvittelinko minä vain?

Mutta eka kisapäivä ei antanut tilaa synkeille mietteille muutenkaan. Eira sijoittui Typyn kanssa molemmissa luokissa. Se oli jo ihan mittava saavutus, kun ekat kisat tuolle ratsukolle joka tapauksessa. Niklas ja Barnum saivat helposta B:stä peräti kakkossijan. Alex ja Tetris sijoittuivat myös ja niin teki Oskarikin Kissin kanssa. Rosenbergeille tuli useampiakin sijoituksia ja ainakin yksi voitto. Lisäksi vielä Marshall sijoittui GP Specialissa. Niin ettei illallispöydässä puuttunut syitä nostella maljoja.

[Sonja T.Valvoja]

Tulip Cupiin tuotos tämäkin, mutta piti nyt kirjoittaa kun iski inspiraatio.

Tulppaaneita tulvillaan, osa 3
Se Tulip Cup alkoi vähäsen jo kihelmöidä vatsanpohjassa, mutta silleen hyvällä tavalla! Katselin lähtölistoja ja totesin, että tulossa oli oikeasti tosi suuret kisat. Vaativassa A:ssa oli 67 osallistujaa ja PSG:ssäkin 49. Joukossa oli tosi paljon taas niitä tuttuja tai ainakin puolituttuja, joihin olin tutustunut ihan ohimennen ja vahingossa aiemmissa kisoissa. Rosenbergitkin olivat tulossa ja ilahduin kun huomasin, että myös Rizi kilpaili Grand Prix’ssä Kiaranin ratsuna. Kiva nähdä sitäkin!

Niin ja Stanimir oli tulossa sekin. Kenties saisin vähän yytsittyä tietoa siitäkin, mikä Anicen tilanne oli. Olin monta kertaa ajatellut panna viestiä, että voisiko tulla vaikka viikoksi tai pariksi valmentautumaan Kozloveille. Olisimme ihan sen tarpeessa kyllä ja no, muutenkin. Jos maisemanvaihto piristäisi vähäsen. En ollut kuitenkaan saanut aikaiseksi, kun en tosiaan tiennyt mitä siellä oli menossa, vaikka kutsu oli kyllä esitetty.

Noin muuten kisoihin valmistautuminen oli hyvällä tolalla. Varusteet oli katsottuna, puhdistettuna ja sovitettuna sekä minulle että Aaveelle. Auto ja traileri oli huollettu ja pesty nekin. En ollut vieläkään luopunut niistä haaveista, että hankkisin itselleni pienen kuljetusauton, sellaisen, johon menisi muutama hevonen ja sitten olisi asuintilat. Mutta semmoinen ei nyt tähän Tulip Cupiin ehtisi ja oli mentävä omalla yhdistelmällä. Hopiavuoresta oli lähdössä isompi rekka Hollantiin, mutta minä olin tehnyt matkasuunnitelmani lauttavarauksineen jo taas niin hyvissä ajoin, etten tiennyt tästä, ja rekka oli joka tapauksessa täynnä niin ettei Aave sinne olisi mahtunutkaan.

[Sonja T.Valvoja]

Kevätkiemuroista kotiin
Paluumatkalla tunnelma oli tyytyväinen, vaikkakaan ei vielä riehakkaan iloinen. Kumpikin meistä oli saalistanut vitossijan keltaisine ruusukkeineen. Se oli ihan hyvä kisakauden aloitus, Santulla vieläpä kisauran aloitus Tihkun kanssa. Parannettavaa jäi molemmille, mutta siitähän sitä on hyvä lähteä itseään kehittämään. Santtu tutki tuomariarvostelua hyvin tarkasti ja kyseli minulta mielipiteitä.

”Takaosaan voimaa”, luki Santtu paperistaan. ”Tämmöinen kommentti annettu keskikäynnistä. Mitä se käytännössä tarkoitti?”
”Jaa-a. Mä en siitä keskikäynnistä osaa sanoa muuta kuin että takajalat saattoi ehkä jäädä vähän taakse, sillä tavalla… No, en mä osaa selittää. Katotaan vaikka myöhemmin videolta, että miltä se näytti. Mä kyllä kuvittelin, ettei se olisi niin merkittävä asia vielä helpossa C:ssä. Mä vertaan aina tietysti siihen mitä vaaditaan vaativissa luokissa.”
”Millä tuota takaosan voimaa sitten voisi kehittää?”
”Puomiharjoitukset on yksi hyvä konsti ja mäkitreeni olis toinen, mutta vähän hintsustihan noita mäkiä täällä on. Ja sit tietysti nämä yleiset eli siirtymiset tai taivuttelut. Tai no, ei ne ehkä erityisesti just sitä takaosaa voimista, mutta yleishyödyllisiä muuten.”

Muutenkin päivä oli mennyt hyvin. Kumpikin hevonen matkusti hyvin ja käyttäytyi siivosti kisapaikalla. Olisihan se nyt pitänyt melkein tietää: Aave oli tottunut tammojen läsnäoloon eikä se niistä pahemmin välittänyt, vaikka olikin ori. Minusta se oli tosi helppo oriiksi, sillä olin kuvitellut jotain pahempaakin. Olin käynyt hypyttämässä sen kerran paikallisella oriasemalla omistajan toiveiden mukaan. Sen jälkeen se oli jonkin aikaa tavallista pörheämpi, mutta se meni ajastaan ohitse eikä Aavetta mahdottomaksi voinut sanoa silloinkaan.

Olin lisäksi käynyt taannoin Aaveen kanssa näyttelyissäkin. Aave voitti luokkansa ja oli muutenkin niin hieno, että pullistuin oikein ylpeydestä. Näyttävä ruusuke koristi nyt varustekaapin ovea.

[Sonja T.Valvoja]

Tämä nyt on vähän tämmöistä tuotoksien vääntämistä Kevätkiemuroita varten, mutta kyllä se Hopiavuoreenkin liittyy.

Kevätkiemuroita, osa 2
Suunnittelimme Santun kanssa Kevätkiemuroita ja sinne menemistä. Tällä kertaa Santtu vain ei ollut hoitajana matkassa vaan ihan oikeana kilparatsastajana.

”Se mun luokka on ihan heti ekana aamusta. Se alkaa ysiltä jo. Ja silloin pitäisi olla jo verryteltynä, vähintään, jos sattuu oma vuoro olemaan heti alussa”, sanoi kisan tietoja tutkiva Santtu. ”Ja sulla on ihan vika luokka. Me joudutaan olemaan siellä koko päivä.”

Huitaisin kädelläni sen huolen pois.
”Ei se mitään haittaa, nää on niin pienet kisat joka tapauksessa. Aikainen lähtö kyllä on, mutta ei sekään mikään mahdoton, kun ei tuo Helmipuro tuon kauempana ole. Asia olisi pikkuisen eri, jos nämä kestäisivät viikon ja sulla olisi luokat ekana päivänä ja mulla vikana. Semmoiset kuin Pariisi oli.”
”Se on kyllä totta.”
”Mutta joo, sä pääset ehdottomasti kyllä mun kyydissä sinne. Traileriin menee kuitenkin kaksi hevosta. Ja tavarat mahtuu kyllä.”
”Kiitos tosi paljon kyllä kyytitarjouksesta. Kai iskäkin olisi voinut lähteä, jos olisi saanut jostain trailerin lainaan, mutta ei nyt sitten tartte.”

Santtu mietti vähän aikaa otsa kurtussa.
”Mutta niin, siitä vaan kun Tihku on tamma, niin mitenköhän se menee Aaveen kanssa samassa traikussa?”
”No Aave on tuntunut matkustavan tammojen kanssa ihan siististi eikä se nyt muutenkaan niistä erityisesti välitä. Sitä en tiedä mitä tapahtuisi, jos Maj olisi mukana matkassa, mutta eihän tuo nyt ole ollut Tihkusta niinkään kiinnostunut.”
”Mutta entä jos Tihkulle tulee kiima just sopivasti? Mä en tiedä yhtään että miten noi sen kiimakierrot menee. En tiedä sitäkään, että miten se käyttäytyy, että kannattaako siinä tilanteessa lähteä kisoihin ollenkaan.”
”En mäkään kyllä niistä tiedä. Sittenhän sen näkee. Onhan siinä traikussa se levy välissä, ettei ne nyt ihan suoraan kosketuksiin pääse keskenään. Mutta jos näin käy, niin voi tulla kyllä mielenkiintoinen päivä meille molemmille…”, sanoin naurahtaen.

Santtukin tirskahti.

”Mutta Lakkaman Simo sanoi joskus, ettei kisoja voi tilata just niille päiville kun itsellä sattuu olemaan hyvä hetki”, jatkoin. ”Että se on vain mentävä ja tehtävä kunkin päivän paras suoritus. Joskus menee suoraan sanottuna ihan päin mäntyä ja se on parasta mihin just silloin pystyy, mutta ei sille mitään oikein voi.”
”Se oli varmaan ihan oikeassa.”

[Sonja T.Valvoja]

Muista oikea jääkaappikäyttäytyminen
Nelly seisoi jääkaapin vieressä kädet puuskassa ja mulkoili pöydän ääressä istuvia pahan näköisenä. Minunkin teki mieli luikkia eteisen kautta ulos häntä koipien välissä, vaikkei asia varsinaisesti edes koskenut minua.

”Se kauramaito juarahan ensin. Sitä ei jätetä pilaantumaan, kallista tavaraa!”
”Siinä on gluteenia”, sanoi Hello vähän laimeasti. ”Mä en voi syödä gluteenia. Tai juoda.”

Nelly veti henkeä niin että näytti suorastaan kasvattavan kokoa. Hello puolestaan tuntui kutistuvan pöydän ääressä.

”Jospas herra Ilves viitsisi edes yhren kerran vilkaista sitä tölkkiä, niin tietäisi, että siinä lukee gluteenitonta kauramaitoa. GLUTEENITONTA! Ja sä vedät joka tapauksessa kaksin käsin vehnäpullaa, niin että tuo sun gluteeninvälttelysi on parhaimmillaankin iso vitsi.”

Joku rohkea yritti vielä mutista siitä, että kahvi maistui pahalta kauramaidon kanssa. Sekään ei lepyttänyt Nellyä.

”No älä kaada sitä kahvias mopsinväriseksi! Panet vähän vähemmän sitä kauramaitoa, niin maistuu ihan tasan samalta kuin tavan maidon kanssa.”

Kiitin just luojaani siitä, etten juonut teetäni maidolla. Jos tee oli kuumaa, jäähdytin sitä mieluummin kylmällä vedellä. Sitä en tiennyt, että kuka oli alunperin tuonut kauramaitoa Hopiavuoren jääkaappiin, kun sitä useampi purkki näytti olevan. Ei tuoja tiennyt millaisen metelin sai aikaiseksi.

[Sonja T.Valvoja]

Sinkkuelämän hyviä puolia
— Ei tarvitse selittää kellekään aikataulujaan, niinkuin vaikka sitä, että tekee töitä vielä puoli 11 illalla, kun sattui iskemään inspiraatio.
— Voi luuhata tallilla just niin paljon ja kauan kuin haluaa.
— Ei tarvitse selittää sitäkään, miksi Kimmo ja Tuomo ovat taas käymässä.
— Liittyen edelliseen: ei ole mitään mustasukkaisuusdraamoja.
— Saan valvoa illalla just niin myöhään kuin haluan.
— Saan nukkua aamulla just niin myöhään kuin haluan.
— Kukaan ei pyörittele silmiään sille, jos sattuu vähän tuhlailemaan verkkokaupoissa johonkin turhaan mutta ihanaan. Tai kirjoihin.
— Kukaan ei puutu minun autoon tai autonpitoon.
— Kellään ei ole lapsia. Paitsi tietysti Markuksella ja Kristalla mutta se on ihan eri asia.
— Ketään ei haittaa Axa ja sen karvat.
— Kukaan ei pihistä yöllä peittoa.
— Kukaan ei taivastele sitä, jos syön kylmää pizzaa jääkaapista vaikka sen voisi lämmittää mikrossa.
— Kukaan ei muutenkaan puutu siihen mitä syön ja milloin, paitsi Markus ja Krista, mutta niillä on lupa.
— Ei tartte tapella makuuhuoneen tai saunan sopivasta lämpötilasta.
— Ketään ei haittaa haisujuustot.
— Ketään ei haittaa jos luen illalla sängyssä kirjaa.
— Ei tarvitse selittää kellekään, miksi minun pitää mennä pelin takia seisomaan suon reunaan tunniksi iltayöstä ja kun operaatio venyy, niin kahdeksi tunniksi. Koska ei sitä pysty selittämään asiaan vihkiytymättömälle.
— Voi lähteä ihan mille tahansa kisa- tai valmentautumisreissulle eikä haittaa vaikka se kestäisi kauan.
— Kellään ei ole silleen mitään sitäkään vastaan, jos häivyn maasta hevosineni muutamaksi kuukaudeksi. En nyt sano että tekisin tämän, mutta saahan sitä ajatella.
— Kukaan muu ei ole lähdössä kahdeksi vuodeksi Torontoon.

[Sonja T.Valvoja]

Kevätkiemurat
Se oli vähän sellainen extempore-päätös, mutta tuntui hyvältä ajatukselta. Menisimme Aaveen kanssa verestämään kilpailuvirettä Helmipuron Kevätkiemuroihin ennen kuin lähtisimme sinne Hollantiin. Luokkia siellä Helmipurossa ei ollut kuin vaativaan A:han asti, mutta se sopi meille hyvin verryttelyluokaksi. Mietin minä sitäkin, jos osallistuisin vaativaan B:hen samalla. Aikani pohdittua tulin kuitenkin siihen tulokseen, että eiköhän yksi luokka riitä. Aloitetaan kevyesti tämä kisakausi.

Kisakausi niin! Se alkoi tosiaan kolkutella jo ovella enkä ollut tehnyt vielä mitään suunnitelmia. En ollut edes oikein katsonut, että mitä kaikkea oli tarjolla, missä ja milloin, saati että olisin laatinut jotain suunnitelmia. Vaikka kyllä minä taas sain itseni kiinni ajattelemasta, että mitä jos lähtisi jonnekin taas valmentautumaan. Royal Gardeniin vaikka, kun olivat siellä toivottaneet tervetulleeksi. Kozloveille en ehkä halunnut, koska en tiennyt mikä siellä oli tilanne Anicen suhteen. Hän oli kiittänyt minua tsemppiviestistä, muttei kertonut tilanteesta sen enempää. Toisaalta hän oli esittänyt Marshin kautta kutsun kyllä, niin että voisihan sitä toki kysyä.

Mutta oikeastaan en tainnut kuitenkaan haluta lähteä mihinkään. Suomen kesä ja maaseutu olivat liian kauniita asioita hukattaviksi. Halusin viettää kesän Orionissa. Aavekin varmaan arvostaisi laidunlomaa vaikka se tietäisikin taukoa kisaamisesta.

Palasin ajatuksissani takaisin kevätkiemuroihin. Valmennuskalenteri menisi vähän uusiksi tässä sitä ennen, mutta tuskin kovin paljon kuitenkaan. Tällä kertaa ei sentään tarvitse varata päiviä matkustamiseen ja matkasta toipumiseen. Kevätkiemurat olisivat ihan vain yhden päivän juttu. Kisamatkaa oli niin paljon helpompi suunnitella, kun ei tarvinnut ottaa huomioon lautta-aikatauluja, välimatkoja, taukoja, yöpymisiä ja mitä kaikkea. Kävi se silti mielessä, että olisiko se kisakauden viettäminen keski-Euroopassa, lähempänä kaikkia isoja kisoja, niin kauhean paha asia…

[Sonja T.Valvoja]

Paskainen nauru päin naamaa
Minä olin taas sortunut Tinderiin. Ei niitä miehiä muualta oikein löydy, joten minkäs teet. Kaikki vanhat nettideittisivustot olivat aika tyhjiä ja mistäpä niitä kaksilahkeisia muualtakaan hakisi kun pääasiassa lojui kotona tai sitten tallilla. Töissä olisi ollut se yksi Jani aika kiva, mutta ehdottomasti pois laskuista, koska kuormasta ei syödä. Ei varsinkaan jos oli osakas. Niin että se siitä.

Jotakin olin oppinut Vladimirista ja ilmoitin selkeäsanaisesti omassa biossani, että lapsia ei ole ja toivottavasti ei sinullakaan. Tämä tuntui olevan tosi vaikeata ymmärtää. Yksi matchasi ja viestiteltiin vähän aikaa, kunnes hän sanoi, että hänellä on 2- ja 4-vuotiaat lapset, haittaaks se. No eipä tietenkään, melkein aikuisihan ne on. Toivotin hyvää loppuelämää ja poistin matchin. Teki mieli sanoa lopuksi, että onnea ilmaisen lapsenpiian etsintään, mutten viitsinyt olla ilkeä. Toinen alkoi vängätä, ettei nainen voi oikeasti olla omasta halustaan lapseton, että kyllä nyt taustalla on jotain muuta. Vaikea isäsuhde kenties. Tämä kyökkipsykologi lensi roskiin aika välittömästi. Kaikenlaista hiihtäjää sitä leipä elättää.

Ja sitten oli niitä, joiden biot oli niin täynnä naisvihaa, että jäin miettimään mikseivät vaihda miehiin, jos kerran naiset ovat kaikki noin ällöttäviä. Toisaalta teki mieli heittää vähän löylyä lisää ja vaihtaa omaan bioonsa teksti: ”Metsästävä liberaalifeministi lastenvihaaja ja parempi kuski kuin sinä.” Melkein sen teinkin, mutta tulin kuitenkin järkiini. Vaikka voisihan sillä saada aikaiseksi ihan mielenkiintoisia keskusteluja. Tai sitten vaan aivotonta jänkkäämistä.

Pahinta oli se, että tunnistin itsessäni taas sen fyysisen läheisyyden kaipuun. Se ei ole koskaan hyvä asia, on kokemusta. Ensinnäkin se kaipuu on tietysti tosi ikävää jo itsessään, mutta sitäkin ikävämpää on se, että läheisyydenpuutteessa voi tulla tehtyä harkitsemattomuuksia. Niinkuin esimerkiksi se, että melkein kirjoitin Anssille viestiä kyselläkseni kuulumisia ja kenties dropatakseni tiedon, että saattaisin olla tulossa Tampereella käymään, kiinnostaisiko nähdä. Mutta ei, Anssista pysyisin erossa, vaikka joskus se pieni ääni kuiskutteli, että miksi ihmeessä. Minähän olin sinkku nyt eikä se kellekään kuulunut ketä panin. Anssi toki oli edelleen varattu, mutta se taas ei ollut häntä aiemminkaan haitannut. Olisihan se vähän toisen hyväksikäyttöä, ottaa yhteyttä silloin kun oli tarve. Jotenkin vain tuntui siltä, että Anssi oli viimeinen ihminen, joka tällaisesta asiasta voisi ketään toista moralisoida. Siinä mielessä siis otollinen kohde ja todistettavasti hyväksi havaittu, niin jos ihan vaikka vain kerran… Ei. Anssista pysyisin erossa.

Sitten kun Tinderissä tuli vastaan sekä Harri että Vladimir, tuntui kuin maailmankaikkeus nauraisi paskaisen naurun päin naamaa. Swaippasin molemmat kiireesti vasemmalle ja päätin jättää Tinderin vähäksi aikaa ihan sikseen.

[Sonja T.Valvoja]

Jälleen kerran Tulip Cupin tuotoksia tai jotain semmoista.

Tulppaaneita tulvillaan, osa 2
”Kokeillaas sit tällainen kuvio”, Nelly sanoi kentän reunalta. ”Ensin se kuus askelta sulkua vasemmalle tai jos menee seitsemän, niin ei se mitään. Sit suoristus, muttet vaihda vaan jatkat suorana eteenpäin. Sit muutaman askeleen jälkeen vaihdat kun tuntuu hyvältä ja meet taas muutaman askeleen ihan suoraan. Ja sit taivutus ja väistö oikeaan, kuus askelta. Ja sit taas suoraan ja sama kuvio.”

Suoristin itseäni satulassa varmaan kymmenennen kerran sen valmennustunnin aikana ja hipaisin kämmenselällä hikipisaran pois silmäkulmasta.

”Älä nyt itkemään rupea siellä”, kuului heti nurkasta.
”En! Hiki. Joku teettää töitä.”
”Saat tuosta hyvästä kohta ratsastaa Cozminankin.”
”Juu ei kiitos. Mä nyt yritän selvitä hengissä tästäkin.”

Kuten arvattua ja niin tavallista, Aave yritti ennakoida. Se halusi lähteä heti oikealle uuteen sulkutaivutukseen ja yritti tarjota laukanvaihtoakin. Suoristus menikin vähän mönkään, mutta Nelly ohjeisti että ori pitää saada vasemmalle laukalle ja suoraan, viis siitä vaikka siihen menisi kolme kilometriä. Ja sitten vasta vaihto. Seuraavalla kerralla Aave olikin jo paremmin kuulolla eikä lainkaan niin itsevarmana tarjoamassa vaihtoa. Sitä pitää aina vähän hämmentää, oli Nelly todennut jo aikoja sitten.

”Otetaas sit loppuun sama kuvio ravissa. Siinä nyt ei tietysti tartte vaihtaa eikä laskea askelia, mutta ota viis metriä sulkua vasemmalle, suoristus, suoraan ja sit kun siltä tuntuu, niin oikealle. Katotaan mitä Aave siitä tuumaa.”

Aave ei ollut idiootti, ei se koskaan ole. Se osasi jo odottaa, että tälläkään kertaa ei ehkä tehdä ihan niinkuin on totuttu tekemään eikä se lähtenyt arvuuttelemaan mitään. Niinpä raviväistöt menivät oikein kivasti ja viimekseksi tehtiin ihan puhdasoppinen siksakki. Siihen oli hyvä päättää treenikerta.

”Kyllä se kato siitä”, Nelly sanoi kun tuli hänkin taputtelemaan Aavetta. ”Täähän osaa ihan pahuksen paljon, siitä nyt ei ole koskaan ollut mitään epäilystä. Ja tekin toimitte jo kahdestaan varsin hyvin yhteen, että kyllä tämä ihan hyvältä näyttää. Mä olisin kyllä edelleen sitä mieltä, että sä hyötyisit silti toisestakin hevosesta.”

Äh, sieltä se taas tuli. Simo oli sanonut samaa ja Grigorikin aikoinaan, jälkimmäinen vähän sillä tavalla kierrellysti. Minä en kehittynyt yhden hevosen kanssa kovinkaan nopeasti, koska ei yhdellä hevosella voi päivässä määräänsä enempää ratsastaa. Tällä hetkellä se olin nimenomaan minä, joka oli homman tulppa. Aave kyllä osasi, mutta minä en.

[Sonja T.Valvoja]

Tulppaaneja tulvillaan
”Lähtisiksä huhtikuussa Hollantiin kisahoitajaksi?” kysyin Santulta kun hän istahti kahvikuppinsa kanssa keittiönpöydän ääreen.
”Ai Hollantiin? Milloin?”
”No mun luokat on yhdeksästoista huhtikuuta. Se on perjantai. Ne on kaksipäiväiset kisat, lauantaina on sit esteluokat ja iltajuhla. Että niihin kisoihin ei niin kauaa aikaa mene, mutta kestäähän se taas hankkiutua täältä hevosen kanssa sinne asti.”
”Mä en tiedä. Ei mulla siinä nyt mitään kai pitäisi olla semmoista, ettei voisi lähteä. Että kyllä kai sitä voisi ainakin harkita. Mitkä kisat ne on?”
”Tulip Carneval Stal Groenendaalissa. Mitä mä katsoin, niin se ei ole kauhean kaukana Amsterdamista. Tossa vaan ei ole semmoisia välipäiviä, että vois lähteä leikkimään turisteja taas. Vaikka Amsterdam olis kyllä tosi kiva kaupunki.”

Santtu oli välillä auttanut Aaveen kanssa ihan just tämmöistä tilannetta varten: ori ja sen tavat eivät olisi sitten ihan uppo-outoja jos Santtu lähtisi taas kisahoitajaksi. Aavehan ei ollut mitenkään mahdoton tapaus käsitellä ja Santtu tuli hyvin sen kanssa toimeen. Häntä ei enää jännittänyt sekään, että Aave oli ori, toisin kuin Mortti, Fifi tai Tihku.

”Onko täältä muita lähdössä sinne?” Santtu kysyi kun olimme puhuneet kaikenlaisia käytännön asioita läpi.
”En tiiä, ei ainakaan ole toistaiseksi ilmoittautunut muita. Marsh ja Niklas tulee sinne, mutta luulisi kai että ne on siihen mennessä lähteneet jo Venäjälle ja tulevat sieltä käsin sitten. Voi olla että jos täältä lähdetään vaan me. Se on sit traikku ja vetoauto.”

[Sonja T.Valvoja]

Kaikki aikuiset vain esittävät
Minulle tuli ihan mieleen se Inarin kanssa käyty keskustelu Aaveen karsinassa. Että kaikki aikuiset vain esittävät. Marshallista sen näki, kun hän kertoi uutiset. Piti olla tarpeeksi tarkka huomatakseen käsien vapinan, vaikka äänensävy ei juuri millään tavoin kavaltanut, että tässä mitään ihmeellistä olisi. Mitäpä nyt olisikaan, lapsi tulossa, äiti sairas ja lähtö Venäjälle just kun olivat saaneet talot ja tallit kuntoon täällä Suomessa. Ihan normaalia.

Lykkäsi se tieto Anicen sairastumisesta jääpuikot omiinkin sormiin, sillä pidin niin kovasti hänestä. Marsh ei kertonut sen tarkemmin mistä oli kyse, enkä halunnut udella ainakaan kaikkien tallilaisten edessä, mutta olisin silti halunnut tietää tarkemmin. Vaikka mitäpä minä sillä tiedolla tein. Tieto lisää tuskaa. Jostain ilmeisen vakavasta kuitenkin oli kyse, sen pystyi näkemään Marshallista. Nieleskelin palasta kurkustani ja mahaan tuli paha olo. Pystyin liian hyvin eläytymään Marshin ja muiden läheisten fiiliksiin, koska oli omakohtaista kokemusta jostain vastaavasta. Eihän sitä tietysti voi väittää tietävänsä mitä toinen tuntee, mutten usko erehtyväni kovin pahasti, jos sanon että uskomatonta paskaa se joka tapauksessa on.

Mutta miksi just Anice! Ystävällinen, vieraanvarainen Anice! Kozlovien kartanon sielu ja sydän, äiti, kohta isoäiti, valmentaja! Ketä tästä voi edes syyttää? Ketä minä voin osoittaa sormella siitä, että just Anicelle on tullut jotakin ilmeisen vakavaa? Kenet voin haukkua pystyyn moisesta epäreiluudesta? Kun maailmassa olisi niitäkin, jotka olisivat todella ansainneet minkä tahansa tuskallisen ja sataprosenttisesti tappavan taudin.

Illalla kotona minä muotoilin sitä viestiä pitkään. Välillä jo päätin, etten lähetä mitään, mutta jatkoin muotoilua kuitenkin.
”Kuulin Marshallilta uutiset. Olen tosi pahoillani puolestasi, voimia sinulle ja koko perheelle.”

Se oli tylsä viesti, mutten keksinyt parempaakaan.

[Sonja T.Valvoja]

Uudenvuodenlupaukset 2024
Vähän myöhässä, mutta eikös uudenvuodenlupauksia voi antaa ainakin pääsiäiseen asti?
1. Mene sinne kuntosalille eikä vain tammikuussa.
2. Tee (ainakin pienimuotoinen) tavaroiden vähennysoperaatio.
3. Lue vähintään 12 uutta kirjaa vuodessa. (varovainen lupaus, mutta jotakin on kiva saada pidettyäkin)
4. Käy toimistolla edes kerran kuussa.
5. Jatka kisauraa Aaveen kanssa. Sinne pyhään Yrjöön olisi hyvä vakiinnuttaa jonkinlainen taso.
6. Unohda Harri.
7. Unohda Anssi.
8. Unohda Vladimir.
9. Älä muutenkaan sekaannu epämääräisiin miehiin.
10. Ryhdy kuukausilahjoittajaksi, kun ensin keksit että mille järjestölle.
11. Käy vähintään 10 museossa tai vastaavassa vuoden aikana.
12. Käy Otavan lasten kanssa Särkänniemessä kesällä.

[Sonja T.Valvoja]

Koska tuohon Inari-keissiin nyt vaan on pakko raapustaa jotakin.

Nalle Luppakorva
Suin Aaveen karvaa pontevasti. Olkoonkin että se oli niin ohutturkkinen ja -ihoinen, se piti kovasti harjaamisesta. Liian kovakourainen ei saanut olla, mutta sopivalla harjalla ja sopivalla voimalla oriin sai vajoamaan horrokseen, josta sen herätti korkeintaan ohikulkeva Maj. Maj’ta ei nyt näkynyt, joten Aave nuokkui korvat lerpallaan.

”Vähän oot kuin nalle Luppakorva”, lepertelin sille puoliääneen. Luppakorva käänsi vähäsen korvaa suuntaani, muttei ollut sen enempää kiinnostunut aiheesta. Aave oli niin kotonaan karsinassa, että sitä ei kiinnostanut yhtään sen enempää Inarikaan, joka moikkasi minua tallinkäytävällä.

Inaria näki nykyään kovin harvoin. Tietysti sen ymmärsi, Uunoa ei enää ollut ja tyttökin asui Vaasassa. Mutta aina joskus viikonloppuisin hän kävi nähtävästi kotonaan ja samalla sitten tallillakin.

”Mitäs Vaasaan kuuluu?” aloitin urheasti keskustelun, sillä Inari ei juuri koskaan sitä itse tehnyt.
”Ei mitään erikoista”, kuului vastaus. ”Talvi se on sielläkin. Siellä on aina ihan kauhea tuuli.”
”Merenrantakaupunki, en ole yllättynyt. Mites opinnot?”
”Siinähän ne, ihan ookoo menneet toistaiseksi.”
”Mitä kaikkea siellä sosionomipuolella opiskellaan?”
”No aika paljonhan siellä on kaikenlaista. Viestintää ja englantia ja työmenetelmiä ja psykologiaa nyt ainakin. Vanhustyötä ja sosiaalipedagogiikkaa ja sosiaalipolitiikkaa.”
”Oho!” puuskahdin ihan tosissani. ”No siinäpä on jo kaikenlaista.”
”Nämä on näitä, mitä nyt ekana vuonna on ollut. Ens vuonna tulee sitten kaikkea muuta.”
”Just just. Mä kun en näistä tämmöisistä asioista tiedä mitään. Itse lukenut vaan matikkaa ja ohjelmointia aikanaan.”
”No onhan se aika eri ala kyllä.”

Nalle Luppakorva havahtui sen verran, että nosti päänsä ja nuuhki uteliaana Inaria, joka silitteli silkinpehmeää turpaa.
”Oot kyllä hieno”, leperteli Inarikin Aaveelle. Hymyilin puolisalaa, totta kai Aave oli hieno!

”Hello sanoi, että kaikki aikuiset esittää vaan aikuisia”, Inari töksäytti yhtäkkiä.
”Että mitä?”
”Niin, että kun joku näyttää tosi aikuiselta ja että sillä on kaikki aina hallinnassa, niin ei se oikeasti välttämättä olekaan niin.”

Jatkoin Aaveen harjaamista edelleen, mutta pohdin Inarin sanoja. Tai Hellon.
”Hello saattaa hyvinkin olla oikeassa. Mikä edes on aikuisuuden määritelmä?”
”En mä tiedä.”
”Jos ajattelee, että aikuisen pitää olla täysi-ikäinen ja opiskellut ja valmistunut ja töissä ja oma talo ja parisuhde ja lapsia, niin ne on vaan stereotypioita.”
”Nii. Kai sitä ajattelee, että aikuisella on niinku… tosi selvää kaikki mitä tekee aina. Eikä mokaile. Tai jotain.”

Naurahdin lyhyesti.
”Joo no Hello on oikeassa, kaikki varmasti vaan esittää semmoista.”
”Säkin? Mä ajattelin aina, että sä nyt ainakin olisit aikuinen. Kauhean varma aina kaikesta.”
”Joo, mäkin esitän”, naurahdin toistamiseen. ”Tietysti sitä jossain asioissa on varma ja tietää mitä tekee, mutta, trust me, en todellakaan kaikissa.”
”Niinkuin esimerkiksi missä?”
”Noo, vaikkapa ratsastamisessa. Jos yhtäkkiä katoaisi Nelly ja Marsh ja Simo ja… no pari muuta valmentajaa, niin mä en tietäisi yhtään mitä mä tekisin Aaveen kanssa. Mä olisin ihan ulapalla, ainakin niin kauan kuin löytäisin jonkun muun valmentajan, joka kertoo mitä mun pitää tehdä. Pitää olla joku guru. Että tässä asiassa mä en tunne itseäni yhtään aikuiseksi. Mitä se nyt ikinä onkaan, se aikuisuus.”

[Sonja T.Valvoja]

Takaumia jouluaatolta
Olin kääriytynyt pitkään talvitakkiini nenänpäätä myöten, sillä pakkanen oli varsin kirpsakka. Joulusaunasta oli toki tunteja aikaa niin että hiuksetkin olivat kuivuneet jo, mutta silti tunsin itseni kovin viluisaksi kun kipitin parinsadan metrin matkaa Otavasta Orioniin Axa kintereillä ja lahjakassi kainalossa. Toisessa kainalossa oli ruokakassi, kulhollinen rosollia aamupalaksi ja valikoima muita herkkuja. Ilta tai oikeastaan jo yö oli kyllä kaunis. Linnunradasta ei näkynyt kuin aavistus, koska miltei täysi kuu valaisi niin kirkkaasti. Kuunvalo heijastui hangelta saaden sen kimmeltämään. Varjot näkyivät terävinä lunta vasten.

Oli ollut ihan kiva päivä. Jouluaatto lapsiperheessä ei ehkä ole sitä kaikkein seesteisintä aikaa, varsinkaan kun lisää joukkoon lauman touhukkaita koiria. Menoa ja meininkiä siis riitti ja nyt oli yhtälailla kiva tulla takaisin oman kodin rauhaan ja hiljaisuuteen. Mutta kyllä se ihan joululta oli tuntunut: joulurauhan julistus, riisipuuro, jouluillallinen, sauna, lahjat, hautausmaalle kynttilät ja lunta ja pakkasta.

En viitsinyt Orionissa sytytellä turhaan valoja päälle. Olohuoneen ikkunan jouluvalot valaisivat ihan riittävästi. Teki mieli oikeastaan sytyttää pari kynttilää sohvapöydälle ja jos kello ei olisi ollut niin paljon, olisin pannut vielä takkaan tulen. Sen sijaan istuin sohvalle katselemaan ulos. Axa kiepsahti rahin päälle rapsutusetäisyydelle. Ihan kuin sekin olisi huokaissut tyytyväisyyttään rauhasta. Axa oli tottunut hiljaiseen elämään ja olemaan ainoa koira taloudessa, ei sitä koskaan tarvinnut erityisesti houkutella pois Otavasta tai Hopiavuoresta. Päinvastoin, se oli häntä heiluen tulossa heti mukaan.

Tämä oli nyt tämmöinen, toinen yksinäinen joulu, joka ei kyllä tuntunut pätkän vertaa yksinäiseltä. Ihan hyvä näinkin, kun ei ollut niitä velvollisuuskäyntejä kenenkään toisen perheen ja sukulaisten luona. Ei tarvinnut sopia minne mentäisiin, milloin ja keitä muita siellä oli ja sopiko kaikille. Nykyään tuntui entistä tärkeämmältä rauhoittaa joulun aika kaikelta ylimääräiseltä säädöltä.

Huomenna menen tallille ja käyn Aaveen kanssa pitkällä maastolenkillä. Hopiavuoren wa-ryhmässä oli ilmoittautunut muitakin halukkaita lähtemään maastoon, joten ei tarvinnut mennä edes yksin. Jouluna edes Oskari ei tuntunut rasitteelta.

[Sonja T.Valvoja]

Ihan syytön mihinkään
Nelly katsoi oikein tarkkaan ettei olohuoneessa tai missään muuallakaan ollut ketään ylimääräisiä ennen kuin istahti tuvan pöytään vastapäätä minua. No, Nellyn tuntien ei sitä tarvinnut kauaa odottaa.

”Kuule, mitä sä antaisit neuvoksi ihmiselle, joka on vahinkoraskaana eikä halua äidiksi muttei halua tehdä aborttiakaan?”

Että semmoinen kysymys sitten. Taisin näyttää hyvinkin hämmästyneeltä, sillä Nelly kiirehti selittämään:
”Siis ihan teoreettinen tilanne.”

Niin vissiin ja lehmät lentää. Ei Nelly itseään tarkoittanut, tällä kertaa. Kävin nopeasti mielessäni läpi kaikki tallin naiset. Janna? Tuskin. Alex? Ei. Inari? No ei todellakaan, just aloittanut opinnot ja nuorikin vielä. Eira? Ei kyllä Eirakaan, nuorempi vielä Inaria. Camilla? En uskoisi. Ilona se varmaan oli.

”No tota. En mä tiedä onko kauheasti muita vaihtoehtoja tuommoisessa tilanteessa. Että se on vähän joko-tai.”
”Mutta jos ei osaa päättää? Kauhean iso päätöshän se on puoleen tai toiseen.”
”Niin se varmaan on”, sanoin ja yritin pitää äänensävyni tavanomaisena. Minulle tämmöinen päätös ei olisi mitenkään vaikea vaan juoksisin henkari kourassa lähimpään terveyskeskukseen heti jos raskaustestissä olisi kaksi viivaa.

”Mutta tiedätsä mikä puhuis abortin puolesta? Se, että sen katuminen vaikuttaisi vain tähän abortin tekijään itseensä. Jos päättäisi pitää lapsen ja katuisi sitä, niin se vaikuttaisi väistämättä kyllä tähän lapseenkin, ainakin mä luulisin niin. Eli silloin se päätös ja sen mahdolliset huonot seuraukset vaikuttaisi kahteen ihmiseen yhden sijasta ja niistä kahdesta ihmisestä se lapsi nyt ainakin on ihan syytön mihinkään.”

Nelly pureskeli vähän aikaa alahuultaan.
”Tietty ihan hyvä pointti tuokin. Vaikka paha se kyllä on ihmiselle mennä sanomaan, että mees ja tees abortti.”

Kohautin olkapäitäni. Ymmärsin kyllä mitä Nelly tarkoitti, vaikka minusta siinä ei pitäisi olla mitään pahaa, jos abortti olisi kyseisessä tilanteessa se paras vaihtoehto. Mutta jotkut olivat niin kamalan herkkiä, että abortin ajatteleminenkin kammotti. Henkilökohtaisesti en yhtään ymmärtänyt tuommoista. Se alkio oli kasa soluja. Se ei ollut ihminen eikä edes sikiö vielä vaan näytti tasan samalta kuin samanikäinen sian tai sinivalaan alkio.

”Itsehän se on tietysti se päätös tehtävä, ei sitä toinen voi tehdä puolesta.”
”No ei, soon totta…”

[Sonja T.Valvoja]

no NIIN!! Minähän joskus sata vuotta sitten osoitin jostakin spinnarista, että kattokö oli ihan niinkuin muistisairauden ensimmäisiä oireita. Ja tässä sitä nyt sitten ollaan.

En ole Eetun tavoin hautaamassa Noan äitiä vielä, mutta ennustan Noalle synkeitä aikoja. Huoli siitä pärjääkö äiti, muistaako se missä asuu, osaako kotiinsa, unohtaako hellan päälle, ottaako lääkkeensä. Muistisairaus on kuitenkin parantumaton ja lääkkeillä ynnä muilla sitä voidaan ymmärtääkseni korkeintaan hidastaa, ei parantaa. Muistisairaus on viheliäinen tyyppi, koska pahimmillaan se muuttaa uhrinsa persoonallisuutta. Ennen niin mukavasta ihmisestä voi tulla äkkipikainen ja vihainen, jopa väkivaltainen. Läheisille se on joka tapauksessa raskasta.

[Sonja T.Valvoja]

En minäkään kyllä tiedä, miten taaperoa kirjoitetaan eikä sen oikeastaan niin ole väliäkään. Taaperot eivät kuulu omaan kokemuspiiriini, joten tämä menee minulle läpi ainakin ihan täydestä.

Mainio tuo ”Pap pap!” Se kuulostaa niin hauskalta, että nauratti ihan. Muutenkin tämä on tämmöinen varsinainen hyvänmielen tarina. Marshall on kyllä ihana kummisetä ja Oscar ihana lapsenvahti.

[Sonja T.Valvoja]

Pihipuntari! Mä en pääse tuosta termistä ylitse, se huvittaa niin.

Mutta että Eira ja Typy Tulip Carnevaliin, siinäpä vasta käänne! Ei mikään epärealistinen tai ihan hullu käänne lainkaan, kyllä Oskarilla raksuttaa ja se on ihan oikeassa perusteluineen. Ja tästähän saadaan sitten kamala soppa, jos sinne Alankomaihin lähtee Eiran ja Typyn lisäksi myös Hello. Eira tappaa sen jo menomatkalla ja jos se ei sitä tee, Sonja tekee sen joka tapauksessa…

[Sonja T.Valvoja]

Hahaa, näinköhän sitä pedataan Alexille uutta hevosta 😀

[Sonja T.Valvoja]

Olipas kiva lukea Tihkun kuulumisia! Ja vieläpä näin positiivisia kuulumisia. Elämä jatkuu vaikka Tihku ei olekaan Fifi ja niin pitääkin.

[Sonja T.Valvoja]

Stanimir Grigorilla ja aika Hopiavuoressa tulossa loppuun? Mitä? Eiii!

[Sonja T.Valvoja]

Samaa mieltä Jannan kanssa, kiva päästä lukemaan vähän ravureistakin. Aikoinaan pidin kovasti Steffen tarinoista ja niitä on ollut vähän ikävä. Lisäksi olin jo unohtanut koko Pamin… Hups!

[Sonja T.Valvoja]

Jaaha, mihis ihmeeseen Inari on sekaantunut? Tästä olisi kiiintoisaa lukea enemmänkin. Olen kyllä salaa huojentunut, että Inari alkaa kallistua ns. järkevän päätöksen puolelle vaikka alkujärkytyksessään olikin ehdottomasti aborttia vastaan.

[Sonja T.Valvoja]

Ahhahhaa, ihana teksti! Käpylehmä 😀
Mutta joo, nämä pakkaset syö ihmisiä ja hevosia. Eetu on niin just Eetu tässä taas, kaikki mahdollinen hevosten parhaaksi, vaikka sitten Jussin loimi lainaan.

[Sonja T.Valvoja]

Voi Hello. Ja voi Milan.
Sinänsä käy sääliksi vähän kun olisi niin kivaa lukea semmoisia happily ever after -stooreja, vaikka kyllä nekin tietysti tylsiksi kävisivät ajan mittaan.

Mutta sitten toisaalta tästä tekstistä jäi kuitenkin jonkinlainen positiivinen fiilis. Ei tilanteen eikä hahmojen takia, ei todellakaan, mutta se, miten molemmat näkevät järjellä. Hello tunnistaa syyn, miksei halua tai voi olla Milanin kanssa ja uskaltaa tunnustaa itselleen olevansa mustasukkainen ja haluavansa kaiken. Ja vaikka miten olisi helpompaa vastata että joo, seurustellaan vaan, niin Hello ei tee sitä, koska tietää ettei se onnistuisi.
Ja Milan samoin. Milan ei lupaa kuuta taivaalta saadakseen Hellon, ei sano että mä lopetan, mä rupean tekemään jotain muuta (koska voi olla ettei jonkin muun löytäminen ole lainkaan yksinkertaista), mä haluan vaan seurustella sun kanssa, viis kaikista realiteeteista.

Traagista siis, tragediaa molempien puolella, mutta kumpikin näkee ne realiteetit. Ja minun mielestäni tämä on jollain tavoin tosi… hieno juttu. Se ei ole helppoa, varsinkin jos ja kun tunteet haraa vastaan. Järjenkäyttö on sallittua, vaikka kyse olisikin tunneasioista. Tietysti tässä voi tosiaan olla takana jotakin muuta kuin pelkkä terve järki. Ehkä Hello on polttanut näppinsä liian monta kertaa. Ehkä Milanilla on taustalla jotakin muuta, mitä me emme tiedä (vielä) tai ainakaan minä en osaa yhdistää.

[Julkaisija]

Viestit