Erkinheimot

Kuulumiset

Joulukuu 2023
Kirjoittanut Joonas Erkinheimo (Oresama)
Onhan siitä ollut puhetta: siitä, millainen tuo meidän Humu on. Suurimman osan aikaa se on oikein kiva ja kelpo tyttö ja hevonen, mutta sitten se keksii jotain, ja yleensä juuri silloin, kun on ajateltu, että se on parantanut viimein tapansa ja yllätykset ovat ohitse. No tässä kuussa se on kilpaillut varsinkin Tirionissa ja Nessinjärvellä, ja ykskaks huomattiin, että sehän on saanut jo koulu- ja esteratsastuksessa sijoituksensa täyteen. Se pääsee siis niistä hommista eläkkeelle. Virtuaalimaailmassahan näitä eläköityneitä kunnioitetaan sillä, että ne menevät viimeisen sijoituksensa päälle kunniakierroksen, ja niin Humukin...
No ei olisi pitänyt päästää menemään. Reima sillä meni Nessinjärven kentällä sen viimeisten estekisojen palkintojenjaon päälle. Oli ruusuketta viimeisen päälle letitetyssä harjassa ja varusteetkin säihkyivät, kas kun eivät tekoripset räpsähdelleet niin kuin kansanedustajan puheessa. Komiaa oli. Olin ylpeä. Humukin pystyi tähän saavutukseen, ja voi miten kiltti siitä on tullut, ja voi miten ne Reiman kanssa näyttivät ihan ihkaoikealta ratsukolta ja --
Jep. Tuli sellainen pukkisarja, ettei ole toista ennen nähty eikä taatusti toista enää tämän jälkeen nähdä. Lastenelokuvan Spiritkin kalpenisi, jos näkisi moisen. Siinä oli sitten Reima pitkin tannerta - onneksi ei käynyt mitään - ja Humu hirnuen ja potkien levällään siellä täällä pitkin kenttää oikein mahdottoman tyytyväisenä itseensä. Minä siinä sitten Juhanin kanssa yrittämään sitä kiinni. No antoihan se, kun aikansa riehui ja nauratti ihmisiä. Reimakin käveli itse kentältä.
Joo no. Ei tässä voi muuta sanoa kuin että onneksi esteratsastajat eivät näe tätä hevosta enää. Jos se ei olisi ollut muutenkin menossa eläkkeelle estehommista, niin nyt se ainakin olisi. En nimittäin kehtaisi enää pistää sitä mihinkään julkiseen paikkaan hyppäämään tuon riehunnan päälle. Onneksi yleisö oli tietenkin täynnä hevosihmisiä, jotka osasivat tulkita, että Humu piti vain hauskaa omalla raivostuttavalla, typerällä, idioottimaisella tavallaan.

Maaliskuu 2021
Kirjoittanut Reima Erkinheimo (Oresama)
Minulla on ihania uutisia -- ja ihan hirveitä uutisia. Molemmat tapaukset tapahtuivat tänään, mutta aloitetaan aikajärjestyksessä siitä huolimatta. Ensin nimittäin tapahtui ihania asioita.
Starttasin Humun kanssa tänään sen ensimmäisessä KERJ-Cupissa. Toiveet ja odotukset eivät olleet korkealla, sillä tiedättehän Humun: ei ikinä oikein ole varmaa, mille päälle se sattuu. Etenkin tärkeissä kisoissa sillä on ollut tapana oikein repäistä ja olla apina, vaikka se onkin käyttäytynyt jo hyvän aikaa pikkukisoissa tosi nätisti. Koska ei ollut paineita onnistua, kun onnistuminen on Humun kanssa niin arpapeliä, niin tuli ratsastettua koko päivä tosi rennosti ja pahemmin tulostaululle vilkuilematta. Se sai Humunkin tosi rauhalliseksi ja tamma suoritti ihan mielettömän hyvin. Kun lopuksi sitten katselin tuloksia aikeinani onnitella sijoittuneita ja pakata Humu autoon taas yhtä kivaa kokemusta rikkaampana, huomasin, että herttileijaa, meidän kiukkupussihan on saanut sijoituksen! Soitin tietenkin iskälle, koska tottahan omistajan on ensimmäisenä kuultava hevosensa menestyksestä. Iskälle taisin sanoa, että tiesin koko ajan, että tänään lähtee: ei kerrota, että en tietenkään tiennyt.
Humu meni nätisti autoonkin, mikä ei ole sille ollenkaan tyypillistä, ja kotimatka saattoi alkaa. Ajellessani vilkuilin sitä välillä kamerasta, mutta lähinnä suunnittelin, miten me ryhdymme nyt treenaamaan ja sitten menestymme vielä upeammin seuraavalla kerralla. Ties vaikka tästä olisi voittoputki alkamassa!
Kotipihassa autosta tuli ulos kiltti ja väsynyt Humu -- oikea etujalka yltä päältä veressä. Vaikka verta oli paljon, haavan täytyi olla pieni. Ajattelin, että kai se on raapaissut itsensä johonkin lastauksessa, enkä hirveästi huolestunut. Veritippoja jäi matkalle, kun Humu meni talliin ontuen hieman. Sitten huuhtelin jalan.
Voi ahteri.
Voi simpuran sumpura.
Humulla tosiaan oli haava jalassa ja se oli pieni. Mutta se oli missäpä muualla kuin suoraan polvessa vaakasuunnassa. Ensinnäkin haavat nivelissä eivät koskaan ole mitään pikkujuttuja, ja toisekseen tämä oli niin hankalassa paikassa, että se avautuisi koko ajan, vaikka sen miten hyvin paketoisi. Pyysin iskän katsomaan, pitääkö Humua alkaa yöllä vielä tikata.
Iskä onnitteli meitä menestyksestä ja harmitteli Humun jalkaa. Hänestä pienen haavan tikkaaminen tai liimaaminen tuntui turhalta, mutta toisaalta, jos seuraavana aamuna olisi tikkien tai liiman tarvetta, jalkaa ei voisi enää hoitaa, kun haava ei ollut tuore. Jos haavasta seuraisi isompia ongelmia, ei voitaisi kuin katsoa ja odottaa. Siitä huolimatta iskä teki päätöksen: Humua ei tikata.
Iskän päätös tarkoittaa samalla sitä, että Humulla ei myöskään treenata. Se puolestaan tarkoittaa automaattisesti sitä, että tänä kesänä ei enää kisata, ei varsinkaan kenttää, joka on Humun menemistä kilpailulajeista kaikkein raskain. Iskän päätös tietenkin harmittaa, mutta enpä minä mitään sille voi. En tiedä, kuinka pitkälle lomalle Humu nyt jää, mutta toivottavasti se paranee vaikka sitten vuoden päästä kesäksi kilpakuntoon.