Veljeni Rottamieli
| Nimi | Veljeni Rottamieli aka Veikko |
| Rotu | Suomenhevonen |
| Sukupuoli | Ori |
| Säkäkorkeus | 152cm |
| Syntynyt, ikä | 17.03.-15 9v |
| Rekisterinumero | VH15-018-1960 |
| Kasvattaja | Hilja Pappila (evm.), Suomi |
| Omistaja | Oresama VRL-02753, Erkinheimot |
| Painotuslaji | Yleispainotus |
| Koulutustaso | HeA, 110cm, CIC1, vaativa |
| Saavutukset | YLA2, SLA-II, KRJ-I, ERJ-II,
KERJ-II, VVJ-II |
© Suomen Hippos / Pirje Fager-Pintilä
Luonne
Leijonamieltähän Pappilan tallilla toki tavoiteltiin, kun tätä varsaa suunniteltiin, vaan eipä taaskaan arki sujunut suunnitelmien mukaan. Älykäs orivarsa syntyi, mutta ei rohkea eikä hyväsydäminen kuin Leijonamieli. "Ennemminkin Rottamieli", tapasi emäntä tuumata, kun Veikon tempauksia katseli, ja niin keksittiin orivarsalle nimi. Veikko pyörittää nykyään Erkinheimon tallin arkea itsensä ympärillä ja yllättää joka päivä kummallisilla keksinnöillään.
Rottamieli on tälle ilkikuriselle urholle oikein hyvä nimi. Se ei ole vaarallinen käsiteltävä, mutta viekas kuin kettu, eikä epäröi käyttää älyään hoitajia jallittaakseen. Veikon käytöstä hoidettaessa onkin aika mahdoton kuvailla, tämä poika kun ei tee samaa temppua koskaan kahdesti! Se ei kuitenkaan koskaan vastustele harjaamista tai satuloimista esimerkiksi näykkimällä, pullistelemalla tai kieltäytymällä avaamasta suutaan kuolaimia varten. Veikko tekee temppujaan oikeastaan vain itseään viihdyttääkseen. Se on muun muassa heitellyt harjoja pitkin käytävää sangosta, jyrsinyt riimunarunsa ja kävellyt kypärää hakevaa hoitajaa vastaan tallikäytävälle, onnistunut sotkemaan etukavionsa riimuunsa, saanut jotenkin jumiuduttua suitsistaan jalustinhihnaan ja niin edelleen. Veikkoa pitää ihan oikeasti vahtia koko ajan.
Ratsastuksessa tämä rotta osaa pinnata töistä. Se osaa kyllä esimerkiksi kouluratsastusta, mutta seistä nököttää itsepäisesti keskellä kenttää ratsastaja selässään, ellei sitä kunnolla määräile tekemään tehtäviään. Kun poika pääsee vauhtiin, sen kanssa on mukavampaa, mutta parhainakin päivinä vauhtiin pääseminen kestää ainakin puoli tuntia. Onneksi kisoissa Veikko sentään hämääntyy yleisöstä ja hulinasta sen verran, että huomaamattaan tottelee paemmin.
Esteratsastus puolestaan on vaatinut Veikolta paljon totuttelua. Se pelkäsi esteitä, erityisesti kiinteitä, ja keksi mitä ovelimpia keinoja hyppäämisen välttämiseen. Nyt ori on kuitenkin voittanut pelkonsa ja hyppää ihan mukavasti. Veikko-poika ei ole maailman eteenpäinpyrkivin ja sporttisin hyppääjä, mutta kyllä siitä vauhtia ja voimaa löytyy, jos osaa etsiä. Estekisoissakin Veikko on ollut, eikä sen käytöstä siellä voi koskaan ennustaa. Joskus se on hypännyt oikein mallikelpoisesti, joskus taas järjestänyt ylijumalallisen hulabaloon dippaamalla itsensä ja ratsastajansa väkipakolla vesiesteeseen ja ilopukittelemalla itsensä solmuun esteen kanssa.
Maastokaverinakaan Veikko ei ole parhaasta päästä, vaan kylläpä se menettelee. Se pelkää kauheasti kaikkea tavallista ja hätkähtää joka risahdusta. Ratsastajan ei auta kuin pitää pää kylmänä ja tehdä koko olemuksellaan Veikolle selväksi, että pelko on turhaa. Ratsastajan toimiessa reippain ja itsevarmoin mielin, Veikkokin yleensä rauhoittuu hetken kuluttua. Rentouduttuaan ori tykkää maastoilusta: niin hitaista kävelylenkeistä kun vauhdikkaista laukoista ja maastoesteistäkin.
Kun Veikko nyt on vähän tämmöinen rotta, mitä se tekee Erkinheimoissa? Veikko elää ja esiintyy! Vaikka sen kanssa arki on välillä raskasta, sitä ei voi olla rakastamatta. Tämän pojan kanssa ei tylsiä päiviä ole olemassakaan. Sitä paitsi kaiken pelleilyn ja oikuttelun alla Veikon sydän on puhdasta kultaa ja se kiintyy omiin ihmisiinsä tosissaan. Onhan se Veljeni Rottamieli!
Suku
Leijonasielu
sh, 155cm, evm.
|
Soon Aiva Mettäs
sh, 156cm, evm
|
Moon Oikias
sh, 153cm, evm.
|
Metsäkeiju
sh, 160cm, evm.
|
Leijonatar
sh, 152cm, evm.
|
Silti Mufasa
sh, 149cm, evm.
|
Kulovalkea
sh, 156cm, evm.
|
Pikkusiskoainesta
sh, 150cm, evm.
|
Hortoilija
sh, 149cm, evm.
|
Kuljeksija
sh, 150cm, evm.
|
Kanteletar
sh, 149cm, evm.
|
Minttu-Sisko
sh, 155cm, evm.
|
Eri-Haitta
sh, 156cm. evm.
|
Haaverinna
sh, 155cm, evm.
|
155cm korkean Leijonasielun esteratsun ura alkoi jo viisivuotiaana 90-senttisillä rataesteillä. Menestys ei ollut hyvää, joten isäntä ymmärsi antaa hevosensa kasvaa vielä isommaksi. Vuoden kuluttua tämä tähtipäinen ruunikko oli jo kuin eri hevonen ja alkoi menestyä metrin esteillä. Se kilpaili aina 15-vuotiaaksi asti pitäen muutamia välivuosia välillä. Kilpauransa jälkeen voimakastahtoisesta orista tuli siitosori. Tähän päivään mennessä sillä on kaksikymmentä varsaa.
Lihaksikas ruunikko Soon Aiva Mettäs oli este- ja kenttäratsu. Se aloitti uransa kahdeksanvuotiaana ja valmiiksi treenattuna ja sai voittoja ja sijoituksia alusta asti kummassakin lajissa. 12-vuotiaana orin lyhyt mutta menestyksekäs ura huipentui laatuarvostelupalkinnon saamiseen. Soon Aiva Mettäs oli 156cm korkea ja luonteeltaan energinen mutta tottelevainen.
153-senttinen kevyt ja näppärä Moon Oikias oli kohtalaisesti menestynyt kisaratsu. Se kilpaili alle 9-vuotiaana kaikki estekilpailunsa ja siirtyi aikuisena kouluradoille. Kouluratsastukseen sen hienostunut olemus ja utelias luonne sopivat esteratoja paremmin ja menestystä tuli enemmän. Moon Oikias oli väriltään kauniin punarautias.
Metsäkeiju oli 160cm korkea ruunikko läsipäinen mörssäri. Vaikka se oli suuri ja raskas, se hyppäsi hyvin silkalla liikevoimalla ja siitä tuli melko hyvä esteratsu. Kouluradalla tamma ei viihtynyt eikä menestynyt, vaikka sitäkin kokeiltiin. Metsäkeiju oli luonteeltaan mitä kiltein ja herttaisin tamma.
Rautias vikkeläjalkainen Leijonatar oli 152cm korkea yleisratsu. Tamma oli varsinainen jokapaikanhöylä ja saavutti sijoituksia ja voittoja vähän lajissa kuin lajissa. Este-, koulu- ja kenttäratsastuksen ohella se kilpaili rauhallisimmissa lännenratsastuksen lajeissa ja rentoutui suunnistuskisoissa. Välivuosinaan tamma sai kaksi varsaa.
149-senttinen Silti Mufasa tunnetaan parhaiten suosittuna siitosorina. Musta ori on kuitenkin valloittanut myös kisakenttiä nuoruutensa voimissaan. Se teki pitkän uran este- ja kouluratsastuksessa menestyen oikein hyvin. Kenttäratsastusta Mufasa on myös kokeillut, mutta kokeiluksi se jäikin. On orilla silti kourallinen kenttäsijoituksiakin muiden meriittiensä joukossa. Hevonen on palkittu kahdella laatuarvostelupalkinnolla.
Kulovalkea oli kipakkaluonteinen raudikko. Sen ulkonäköä arvostettiin suomenhevospiireissä, ja niinpä tamma sai mainetta kiertäessään näyttelyitä. Sillä onkin muotovalion ja championin arvonimet. 156cm korkea Kulovalkea on myös kilpaillut jonkin verran esteratsuna.
Pikkusiskoainesta oli musta 150-senttinen kiltti ratsu. Se kilpaili monen kauden ajan esteratsastuksessa ja saavutti useiden voittojen ohella laatuarvostelumenestystä. Näyttelyistä tamma sai muutaman irtoSERTin, mutta sille ei koskaan anottu arvonimeä. Pikkusiskoainesta on syntynyt ja kasvanut esteratsastaja Pajusen tilalla Nurmijärvellä.
Hortoilija on 140cm korkea mustanruunikko tähtipää ori. Sen isäntä yritti siitä sinnikkäästi esteratsua usean vuoden ajan sen hienon suvun takia ja joutui lopulta luovuttamaan kun menestystä ei tullut. Orin todelliset kyvyt huomattiin kuitenkin vasta omistajanvaihdoksen jälkeen: ratsuhan rakasti kouluratsastusta. Hortoilijasta tulikin moneen kertaan palkittu kouluratsu ja myöhemmin siitosori.
150cm korkea Kuljeksija oli tummanruunikko esteratsu. Tässä tulisessa orissa oli pitelemistä, mutta se hyppäsi upeasti ja näytti komealta. Moneen kertaan palkittuna ratsu vetäytyi eläkkeelle kilpailtuaan kokonaista viisi vuotta 110-senttisillä radoilla ja ryhtyi siitosoriksi. Sen nimi on tuttu näky tämän päivän suomenhevosten sukutauluissa.
Kanteletar oli paljon käytetty siitostamma. Se oli 149cm korkea voikko, mutta ei periyttänyt voikkogeeniä eteenpäin omistajansa toiveista huolimatta. Kantelettaren varsoista tuli kuitenkin poikkeuksetta hienon näköisiä ja taitavia ratsuja. Kanteletar ei itse kilpaillut.
155cm korkea ruunikko Minttu-Sisko oli fiksu ja taitava tamma. Se kilpaili kenttää, koulua ja satunnaisesti myös esteitä. Parhaiten se menestyi kenttäratsastuksessa. Tamma jouduttiin lopettamaan jo 16-vuotiaana jalkavamman takia.
Eri-Haitta oli 156cm korkea esteratsu. Sillä kilpailtiin melko vähän, mutta nekin vähän luokkansa Haitta meni upeasti. Sen sijoitusprosentti onkin lähes sata. Kisauransa aikana Haitta myös astui muutamia tammoja. Väriltään ori oli ruunikko.
Punaraudikko läsipäinen nelisukkainen Haaverinna oli menestynyt kouluratsu nuoresta pitäen. Se aloitti kilpailemisen varhain helpoissa luokissa ja siirtyi porrastetusti vaikeampiin sitä mukaa kun ikä, kokemus ja taidot kasvoivat. Haaverinna oli säkäkorkeudeltaan 155cm korkea ja luonteeltaan energinen.
Kilpailukalenteri
Päiväkirja ja valmennukset
Syyskuu 2017
Viimeinen laatuarvostelumme yhdessä Veikon kanssa on YLA. Olen sen sinne täksi kuuksi ilmoittanut ja toivon, että se mahtuu mukaan. YLA on aina kaiken huipennus - ja nyt myös kaiken loppu, viimeinen retkemme yhdessä.
Olen kilpaillut Veikon kanssa yhdessä satoja kertoja. Ensimmäisen kerran kisasin sillä, kun sen varsakarva oli hädin tuskin vaihtunut aikuisen kiiltävään karvapeitteeseen, ja kun sen kaula oli vielä pieni ja hento. Viimeisen kerran kisasin, kun se jo alkoi puskea harmaata karvaa korvistaan ja silmänympäryksistään, ja kun sen kavioita piti tervata päivittäin, jotta ne kestäisivät käyttöä.
Myös kaksi varsaa Veikolla on viime vuodelta, ja ne jäävät todennäköisesti sen ainoiksi. Olin paikalla katsomassa kummankin syntymää, ja olin paikalla Veikon luona syntymän jälkeen tarjoamassa sille onnitteluporkkanaa. Olin mukana myös astutuksissa ja niiden jälkeisissä päivissä, kun Veikko riehui sydänsuruissaan hullun lailla.
Eläinlääkärissäkin olen ollut mukana hyvinä ja pahoina reissuina, ihan niin kuin uimassa, kengittäjällä ja naapurin pellollakin Veikon vapauteen johdattaman lauman perässä olen ollut.
Saan olla Veikon mukana varmasti vielä monta vuotta, mutta valitettavasti Veikon päiväkirjan lukijat eivät enää pysty samaan. Tämä on Veikon päiväkirjan viimeinen sivu, ihan niin kuin YLA on sen viimeinen etappi kilpahevosena. Kiitämme kaikkia matkaseurasta!
Tammikuu 2016
Kouluvalmennus, valmentajana Miika Rossi (Oresama)
Osaahan se Veikko kulkea muodossa ihan kunnon ajan kerrallaan, vaikka muulta alkutunnista näytti! Pelkkä ratsastajan kantaminen lihaksilla selän luiden sijaan näytti aluksi mahdottomalta, vaikka jankutin Oresamalle perusperiaatetta, jonka mukaan hevosen kuuluu kulkea ratsastajan ohjan ja pohkeen välissä. Veikko tuntui nimittäin kulkevan molempien takana. Oresama sai ajaa sitä reippaasti eteenpäin ennen kuin siihen tuli ryhtiä, ja vasta puolen tunnin tempoharjoitusten jälkeen ryhdyttiin hakemaan Veikkoon hieman muotoa ohjastuntuman etsimisellä.
Ensimmäinen onnistuminen kesti yhden ravipätkän ajan, ja sitten Veikko taas löysistyi. Komensin Oresamaa yrittämään uudelleen, uudelleen ja uudelleen ja huusin, ettei saa rentoutua liikaa, vaikka myötääkin hevosta sen toimiessa oikein. Kolmas kerta toden sanoo, hoetaan, mutta Veikon ja Oresaman tapauksessa kolmaskymmenes kerta toden sanoi. Silloin onnistuttiinkin kunnolla: Veikko suoritti avaavia ja sulkevia liikkeitä niin nätisti ratsastajaa kantaen, ettei sen pyöreää menoa ihan heti suomenhevosen taaperrukseksi uskoisi.
Joulukuu 2015
Kouluvalmennus, valmentajana Miika Rossi (Oresama)
Laukkakahdeksikko, jota laukanvaihtoharjoituksissa tehtiin, tuotti Veikolle aivan kohtuuttomasti ongelmia tänään. Mietin, mikä tässä kaikessa mättää: Oresama osasi varmasti komentaa hevostaan ja Veikon pitäisi osata laukanvaihdot hienosti. Ongelman syy löytyi saman tien, kun laitoin ratsukon menemään samaa kahdeksikkoa kevyessä ravissa. Oresama epäröi joka kerta ennen kuin vaihtoi kevennystään. Hän ei ollut varma siitä, mikä kohta oikeastaan oli oikea, ja pyysi minua merkitsemään kohdan vaikka kartiolla.
Neuvoin, että asenne ratkaisee tällaiset häilyvät asiat. Kevennyksen vaihtaminen (ja laukanvaihto) tulee suorittaa täsmällisesti siinä pisteessä, jonka ratsastaja kuvittelee olevan kahdeksikon keskusta. Ilman uraa tai muuta merkkiä keskustaa on vaikea löytää täsmällisesti, mutta asiantunteva asenne antaa sen anteeksi. Rohkaisupuheeni jälkeen kevennyksen vaihtaminen alkoi saman tien sujua. Kun laukanvaihtoja kokeiltiin uudelleen, suurin osa niistäkin tapahtui hallitusti ja kauniisti. Olimme molemmat tyytyväisiä tämän päivän lyhyeen valmennustuokioon.
Marraskuu 2015
Estevalmennus, valmentajana Miika Rossi (Oresama)
Laitoin Oresaman ja Veikon suorittamaan keskivaikean esteradan ikään kuin tsekkauksena siitä, olisiko ratsukko valmis palaamaan kilpakentille. Sujuvastihan tuo ratsastus meni suurimmaksi osaksi. Vieläkin painottaisin rauhallisuutta: Veikko kaahailee lähestymiset vieläkin liian kovassa vauhdissa ja Oresamalla on vaikeuksia päästä mukaan hyppyyn. Ainoastaan muuria ratsu kunnioitti niin, että lähestyi sitä rauhallisesti ja kauniisti. Oresaman tulisi käyttää puolipidätettä selkeämmin ja pidättäviä apuja rohkeammin. Veikolla ei selkeästi ole sitä ongelmaa, että se kieltäisi, jos sitä pidättelisi liikaa ennen hyppyä.
Ellei esteelle kiihdyttämistä oteta lukuun, muuten tempo oli hyvä ja meno hallitun oloista. Kyllä tälläkin taidolla varmasti sijoituksia ropisee kilpailuista, mutta silti kehottaisin korjaamaan lähestymiset kuntoon!
Lokakuu 2015
Esteratsastusvalmennus, valmentajana Miika Rossi (Oresama)
Tämän valmennuksen aikana Oresama ja Veikko saivat hajotettua kaksi puomia ja muutaman kartion. En ole ennen nähnyt vastaavaa hävitystä.
Koko setti hajosi niin, että laitoin ratsukon hyppäämään kahta pystyttämääni 80-senttistä pystyestettä ja yhtä pientä ristikkoa. Veikko hyppäsi pystyt epäileväisesti ja varovaisesti, mutta ristikon yli se hurautti niin innoissaan, etten kuvitellut hevosen voivan sellaiseen ekstaasiin itseään puhkua. Veikko on melko epävarma hyppääjä, mutta helpon ristikon se tiesi osaavansa. Itsevarmuus sai sen kuitenkin kiihdyttelemään ja ponnistamaan ihan mistä sattuu, eikä Oresama tuntunut saavan kommunikoitua sen kanssa ollenkaan. Pystyillä Veikön hypyt olivat parempia, koska epävarmuuttaan se tukeutui ratsastajaansa. Kartiot olivat pystyjen ja pienen ristikon välillä estämässä oria oikomasta liikaa.
Kolmannella yrityksellä ratsukko ylitti itsensä tunaroinnissa. Oresama horjahti viimeisellä pystyesteellä ja Veikko pääsi kiihdyttämään saman tien maahan laskeuduttuaan. Se talloi joka ainoan kartion oikaistessaan hurmiossa kohti ristikkoa, hyppäsi vähintään kaksi metriä ennen Oresaman merkkiä ja laskeutui komeasti rysähtäen suoraan ristikon päälle. Siihen ori olisi kai pysähtynyt, mutta se säikähti ratsastajan putoamista niin että talloi hetken paikallaan vanhat, heikot puomit rikki ja lähti ravaamaan häntä pystyssä karkuun.
Sanoin, että jätetään harjoittelu tähän. Veikosta ei koskaan tule esteratsua, eikä tästä ratsukosta yhdessä ylipäätään yhtään mitään. Oresama kuitenkin nousi takaisin selkään ja jatkoi ratsastamista omin päin. Hän sanoi, että Veikolla oli vain huono päivä...
Syyskuu 2015
Tässä kuussa on mennyt rikki karsinan ovi, kaksi riimua, haan aita kahdesta eri kohdasta (siitä lisää alempana), minun ratsastuskypäräni ja harjasanko.
Haan aidan tarina on ainoa, josta jaksan kertoa tarkemmin, Veikon järjestämässä tuhossa kun ei ole mitään uutta. Kävi nimittäin niin, että eräänä iltana alkukuusta alkoi jäätävä tihkusade. Hevoset, myös Veikko, olivat ulkona, minä olin ruokakaupassa ja ketään ei ollut tallilla tietenkään päivystämässä. En huolestunut: kyllähän mammuttimaiset suokit kylmässäkin jaksavat puoli tuntia minua odotella. Vaan olisi pitänyt huolestua, meillä kun on tuo Veikko, se porsas!
Parkkipaikalla minua oli vastassa Veikko tarhakaverit Seppo ja Ivy mukanaan. Niitä ei edes pelottanut, kun ajoin kovaa ääntä pitävällä autollani ihan niiden viereen. Koska minulla oli vain kaksi kättä eikä yhtään riimua, otin Veikon harjasta kiinni ja lähdin kiskomaan sitä kohti karsinaa. Ivy ja Seppo onneksi seurasivat Veikkoa ja minua uteliaina. Saatuani kolmikon kiinni hain tallin takaa piilottelemasta vielä kaksi oria ja lähdin sitten katsomaan rikospaikalle.
Haan aita oli kahdesta kohtaa kaatunut ja ympärillä oli sellaisia jälkiä, ettei se suinkaan ollut mennyt nojailemalla vahingossa rikki. Rikospaikan jälkien ja Veikon kunnon perusteella tein seuraavat päätelmät:
Veikko kyllästyi odottamaan minua sateessa. Se rikkoi aidan makaamalla sen päällä, koska halusi huomiota. Paikkojen rikkominen on aina toimiva keino, koska silloin minä tulen raivopäisenä paikalle. Kun en tällä kertaa syöksynytkään torumaan Veikkoa, ori yritti uudelleen. Sama temppu, toiselle puolelle aitaa. Tällöin karkaaminen ei vielä ollut sen mielessä, muuten se olisi juossut ulos ensimmäisestä reiästä. Toinen reikä johtikin mukavasti parkkipaikalle, joten hakaan jäämisen sijaan Veikko hyppäsi ojan ylitse ja rapaisista kavionjäljistä päätellen kiipesi taloni kuistille. Ja mitä Veikko tekee edellä, sitä tekevät tarhakaverit perässä. Lopulta Veikko totesi, etten ole kotona ja jäi parkkipaikalle odottamaan talliin pääsemistä.
Elokuu 2015
Tässä kuussa on mennyt rikki vain yksi riimu! Sen lisäksi Veikko on kuitenkin hajottanut lähes kaikki harjansa pureksimalla, kaikki kukkapenkkini ja naapurin sedän koirankopin. Ja kuu on vasta aluillaan.
Miten se Veikko naapuriin pääsi? No se karkasi minulta taas. Jätin sen ihan kahdeksi sekunniksi harjauspuomille ilman valvontaa, kun joku lapsista huusi isää. Kun palasin, Veikko oli poissa. Ei olisi ensimmänen kerta, kun se olisi vetänyt riimunsa rikki, mutta silloinkin se jää aina odottamaan puomille. Nyt rikkinäistä riimuakaan ei ollut missään, eikä edes narua. Tarkastin siis ensin haat ja tallin: ehkä joku oli vain vienyt orin pois? Vaan eipä ollut Veikkoa missään.
Etsin ainakin tunnin ennen kuin naapurin setä huusi tontin rajalta, että heppaako etsit, se on täällä. Ja siellähän Veikko oli. Se seisoi tyynenä tekemässä tuttavuutta naapurin sedän neljän ison portugalinpodengonaaraan kanssa. Koirat olivat iloisia uudesta tuttavuudestaan, ja Veikko tottakai ihan tohkeissaan. Sillä oli ehjä riimu päässään ja riimusta roikkui ehjä naru. Mitenhän se on mahdollista?
Sitten tajusin, että Veikko seisoi ison lautakasan vierellä. Naapuri osoitti kasaa ja sanoi, että heppani pisti uusiksi hänen koirankoppinsa. Pyytelin tietenkin kauheasti anteeksi, lupasin maksaa uuden kopin kunhan setä sen tilaisi ja kiskoin kaikin voimin Veikkoa perässäni kotiin mahdollisimman nopeasti. Ai että hävetti. Setä huikkasi, ettei tarvi maksaa, kun hän kerran tekee koppeja itse. Kuulemma ex-kopista, nykyisestä lautakasasta, saisi vielä ihan hyvän kopin parissa iltapäivässä.
Seuraavana aamuna vein sedälle kaksisataa euroa, uusia anteeksipyyntöjä ja lupasin maksaa enemmän kopista, ellei tämä riittäisi, kunhan setä vain sanoisi hinnan. Setää nauratti. Niin minuakin nyt.
Heinäkuu 2015
Tässä kuussa Veikko hajotti automaattisen vesikipponsa, talliradion, verkkoloimen ja minun kahvikuppini.
Tämänkertainen päiväkirjamerkintä kertoo verkkoloimen tarinan. Veikko siis ei oikeasti sellaista tarvi, mutta se sai sen lahjaksi, ja minusta se näytti ammattimaiselta verkkoloimessa treenin jälkeen. Laitoin sen siis verkkoloimessa tarhaan ja katselin ylpeänä. Koska Veikko näyttää haassa lähinnä pyllypuoltaan minulle, en kauaa jaksanut katsella ylpeänä, vaan lähdin kotiin juomaan kahvia ja katselemaan ikkunasta ihan yhtä ylpeänä. Laitoin kahvia tulemaan, voitelin leipää, kaadoin kahvin, istahdin pöydän ääreen katselemaan tyhjää hakaa... Tyhjää hakaa?
Juoksin ulos katsomaan ja jälleen kerran Veikko tönötti minun kuistillani tyynenä kuin vasta esiin kaivettu perunanmukula. Ihan kuin olisi ollut täsmälleen oikeassa paikassa. Tuumin ehkä unohtaneeni portin auki ja vein Veikon takaisin hakaan. Portti oli kiinni, mutta se ei tarkoita mitään. Ehkä joku oli sulkenut sen Veikon mentyä.
Käveleskelin takaisin kotiinpäin, kun kuulin ihmeellistä ritinää. Se kuului Veikon haasta, joten menin välittömästi katsomaan.
Ritinä kuului verkkoloimesta, joka repeytyi aitaa vasten silmieni edessä... Uskokaa tai älkää, mutta Veikko on keksinyt maailman mahtavimman tavan karata haasta. Sen sijaan että se hyppäisi aidan ja hakaa ympäröivän syvän ojan yli, se puskeutui aidan ali. Katselin monttu auki kauempaa, kuinka se veti vatsaa sisään tyynesti kuin olisi tehnyt saman jo sata kertaa (niin kuin varmasti onkin) ja mahdutti itseään rauhallisesti ulospäin. Se osasi jopa kääntää itsensä niin, että putosi syvään ojaan pehmeästi kylki edellään, eikä niskoilleen!
Katsoin tyrmistyneenä, kuinka ori kampesi itsensä ojasta, pudisteli pölyn turkistaan ja ravasi minua kohti ilmiselvästi iloisena luokseni päästessään. Päädyin sillä kertaa viemään orin ratsastuskentälle tarhailemaan. Siinä aidan alin puomi on matalammalla. Hälytin pojat korjaamaan aitaa jo samana iltana.
Kesäkuu 2015
Tässä kuussa Veikko on hajottanut kukkaroni, kolme viidenkymmenen euron seteliä, kirjastokorttini, pankkikorttini ja kahdet ohjat. Lisäksi se on syönyt joka ainoan kukan, vadelman, mansikan, retiisin, porkkanan ja perunan, joka pihassani on kasvanut.
Veikko karkaili koko ajan haastaan, joten luovutin. Päästin sen koirien kanssa puutarhaan tarhailemaan siksi aikaa, että jaksaisin tehdä veikonkestävän hevosaitauksen. Elementeistä tehdyn jättisuuren koira-aitauksen eliminoiminen on Veikollekin kova pala, joten arki rauhoittui. Yöt olivat viileitä, mutta suomenhevosena Veikko vain tykkäsi, joten se sai olla puutarhassa ympäri vuorokauden. Se tapasi kiertää keittiöni ikkunalle kerjäämään, kun söin, ja heitin sille aina kuivaa leipää, omenanpaloja tai jotain muuta hyvää.
Tottakai puutarhani kasvit saivat kyytiä. Kukista en edes välittänyt, mutta hämmästyin, kun näin hevoseni hautautuvan vadelmapensaisiin pitkiksi ajoiksi kerrallaan. Huusin sitä ja se lähti korvat luimussa muualle. Hetken kuluttua kun silmäni vältti, se oli taas vadelmien kimpussa. Jalkauduin ulos tarkistamaan tilanteen.
Ori on syönyt vadelmia. Tai siis vadelman kukkia, eihän siellä mitään vadelmaa ole. Samoin se on syönyt mansikkamaasta kaiken vihreän ja kaivanut ylös joka ainoan siemenperunan ja syönyt ne. Porkkanoista ja retiiseistä se oli syönyt kaikki ne vähäiset alut, jotka maan pinnalle asti näkyivät.
Kun tarkastelin tuhoja, Veikko kierteli mahdollisimman kaukana kuin selkäsaunaa odottava koira. Aluksi minun tekikin mieli lyödä sitä, mutta loppujen lopuksi itkiessäni ja nauraessani tuumasin, että eipähän sillä ainakaan ole ollut tylsää.
Rakastan tuota hömelöä hevosta, vaikka se keksisi räjäyttää ydinkärjen.
Toukokuu 2015
Hävitys jatkuu. Olen päättänyt kirjoittaa ylös kaiken, mitä Veikko elämässään rikkoo, ellei sen hajottama tavara ole niin loppuun kulunut, että sen kuuluukin hajota. Tässä kuussa siis heitin rikkinäisinä roskiin polkupyörän pumpun jonka Veikko varasti karkuretkellään pihastani, puutarhatuolin jonka se talloi, kolme tuliterää riimua, ohjat, Veikon karsinan kiinteän ruokakupin ja kaiken huipuksi kasan lautoja, joka oli minun terassini ennen viime torstaita.
Meillä on karsinoissa eräänlaiset vipulukot, jotka Veikko on ilmeisesti oppinut avaamaan. Se oli tallustellut ulos tallista torstai-iltana ruuan jälkeen ja lähtenyt etsimään minua jättäen tallin ja karsinansa oven sepposen selälleen. Minä olin tällöin pahaa-aavistamattomana sisällä katselemassa televisiota.
Uteliaana poikana Veikko oli kiivennyt varovaisesti minun terassilleni, koska avonaisesta ikkunastani joko kuului kiinnostavia ääniä tai ori näki tai haistoi minut siitä. Terassini ei ole korkealla, mutta ei ihan maatasossakaan: pari rappusta on noustava sinne päästäkseen. En huomannut Veikkoa ollenkaan.
Havahduin järkyttävään meteliin, kun terassi romahti, ja juoksin sydän kurkussa katsomaan, mikä kimppuuni yritti hyökätä. Vaan Veikkohan se vain oli. Se katseli minua tyynenä pää olohuoneen ikkunasta sisällä ja seisoi romahtaneen terassin jäännösten päällä. Tajusin tietenkin, että kova lasku terassin korjauttamisesta tulisi, mutta en voinut kuin nauraa. Kuitenkin se merkitsee minulle eniten, että Veikko vaaroja uhmaten karkasi ja kiipesi terassille vain päästäkseen minun luokseni.
Soitin seuraavana aamuna korjausirmalle. Sanoin, että uuden terassin on oltava niin hyvä, että se kestää hevoseni painon. En halua, että Veikko loukkaa itsensä, jos se kiipeää vielä kuistille maisemia katsomaan.
Huhtikuu 2015
Söpöstä varsasta on kasvanut jo aikaa sitten täysikokoinen hävittäjä. Veikko rikkoo kaiken ja temppuilee ihan koko ajan. Välillä se ärsyttää, mutta yleensä se on itse asiassa aika persoonallista ja viihdyttävää. Niin tai näin, ori on rikkonut tässä kuussa kumibootsit, ratsastushanskat, minichapsit, riimun, kolme riimunarua, hieman estekalustoa - ja ihan upouuden sikakalliin satulansa!
Satulan kanssa kävi niin, että joku Erkinheimon pojista oli lähdössä Veikolla ratsastamaan, joten ori satuloitiin. Poika haki kypäränsä tallista ja sillä aikaa Veikko oli ilmeisesti haukannut palan omasta satulastaan. Lisäksi se oli pyöritellyt jalustinhihnaa niin kauan pelkästään huvikseen, että oli onnistunut sotkeutumaan siihen suitsistaan ja ohjistaan. Siinä polle sitten nökötti turpa kyljessä kunnes ratsastaja saapui sen vapauttamaan.
Olen kyllä kuullut urbaanilegendoja siitä, miten hevoset sotkeutuvat varusteisiinsa sillä sekunnilla kun ne jättää yksin, mutta luulin niitä saduksi. Eihän voi mitenkään olla mahdollista, että joku pyörittelee jalustinta niin vimmatusti, että jää siihen kiinni!
Maaliskuu 2015
Sain halvalla uuden hevosen, ihanan pyöreän orivarsan, tämän Veikon tässä. Myyjän viesti minulle vain oli kummallinen. Hän oli pyytänyt orista muutamaa tuhatta euroa kivan suvun takia, ja sanoin että kaksituhatta Veikonlaisesta hevosesta on minun kipurajani. Hän ei vastannut viestiin pitkään aikaan, mutta tämän kuun lopussa hän lähetti minulle jonkinlaisen purkauksen. Hän luetteli ison litannian tavaroita, jotka ori oli muka hajottanut ja sanoi, että ottaisi mielellään vastaan pari tonnia niin saisi edes osan hävityksestä maksuun.
Kävin sitten Hakemassa Veikon, ja taisi setä liioitella. Veikko on ihana pikku punkero! Rakastan sen pyöreää massua ja liian isoja korvia! Orivarsa tosin rikkoi kaksipaikkaisen kuljetusvaunumme väliseinän matkallaan tänne Erkinheimoihin. Taisi olla vahinko, ja seinä taisi olla laho: kuinka muuten se olisi saanut sen hajotettua ollessaan päästään kiinni?
Pidän muuten erityisesti Veikon virallisesta nimestä, joka on Veljeni Rottamieli. Toivottavasti nimi ei ole enne, hah hah.
Jälkikasvu
18.10.2016 t Erkinheimon Lisäjäbä (e. Enkelinsiipi)
10.11.2016 t Erkinheimon Hiiridroidi (e. Droidiina)
