Erkinheimot

Elokuu 2024
Kirjoittanut Katariina Erkinheimo
Kun omakin isäntä on mukana järjestämässä hullua pohjalaista tempausta, Komia Dressagea, onhan sinne mentävä mukaan ja ratsastettava, vaikka hirvittäisikin. Moona on käynyt jo tutuksi ja luotettavaksi, ja kilpailutkin pidettiin tuon pellon toisella puolella Yorca WBssa, mutta en minä paikkaa tai hevosta jännittänytkään. Niitä ratsastajia minä pelkäsin! Kansainvälisiä ratsastajia! Oikein kuulkaa oikeita ihmisiä!
Onneksi en joutunut olemaan kisahulinassa kovin montaa minuuttia, eikä Moonakaan. Noin tuntia ennen luokkaamme hain sen nimittäin ihan kotihaasta ja ryhdyin puunaamaan oikein viimeisen päälle. Se sai odottaa kiiltelevänä karsinassaan, kun vaihdoin kisatamineet ylleni, ja sitten satula selkään ja suitset päähän vain ja menoksi. Tuntui suorastaan koomiselta ratsastaa omalla paksunpuoleisella suomenhevosellaan pellonreunaa myöten suuriin kansainvälisiin kovien rahojen kilpailuihin, mutta siinä minä menin, vanha täti suokkeineen kohti nuoria kauniita ratsastajia ja näiden nuoria kauniita puoliverisiä. Jännityskin karisi pellon multiin. Eihän tätä nyt voinut ottaa tosissaan!
Emme me voittaneet Moonan kanssa, mutta olimme viimeiset sijoittuneet: helppo A-luokassa 9/90. Naapurin emäntä Jylhän Pieta ojensi ruusukkeen ja yritti olla nauramatta. Istua tönötin Moonan satulassa ja yritin itsekin pitää ilmeeni kurissa. Moona sen sijaan katseli vain ympärilleen, että mitä tämä tämmöinen on, kun omat laidunkaverit ovat jossain tallissa piilossa ja piha kuhisee jotain vieraita hevosia.
Kotimatkalla, saman pellon pientareella, nauroin vedet silmissä ja hyvä ettei pissa housuissa. Moonan suitsissa lepatti edelleen komia ruusuke, ja se katseli kaipaavasti meidän ja Yorca WB:sin yhteisten laidunten suuntaan, vaikka sen kesäloma niillä oli jo ohi.
Oli aivan ihana, oikeastaan hulvaton kansainvälinen kisapäivä!

Heinäkuu 2024
Kirjoittanut Katariina Erkinheimo (Oresama)
Moona ja minä kävimme Saura Summer Dressagessa. Se oli isoin kilpailu minulle (ja varmaan hevosellekin) vähään aikaan. Minun kohdallani tarkemmin neljäänkymmeneen vuoteen. En olisi ajatellut enää osallistuvani mihinkään kisaan, enkä varsinkaan nimettyyn kilpailuun, mutta noin vain sitä kuitenkin mentiin. Sitä paitsi meillä meni vieläpä upeasti!
Helpossa B:ssä sijoituksemme oli 6/39, ja prosenttimme 74,272 %. Tällaisen tauon jälkeen erityisesti se oli upea suoritus. Helppo B ei nyt mikään ihmeellinen ole, mutta Moona vasta aloittelee kisauraansa meillä ja minä olen ollut sata vuotta ilman kisan kisaa. Siihen nähden luokan vaativuustaso oli meille kahdelle koheltajalle hyvin sopiva.
Ennen luokkaa tietenkin jännitti, kun viimeaikaista kokemusta ei ole. Keskityin kuitenkin Moonan kanssa olemiseen ja hengittämiseen ja sitten lämmittelyyn. Jotenkin unohdin sen jännitykseni siinä vaiheessa, kun astuimme kouluaitojen sisään. Tuntui tosi hyvältä ratsastaa! Moona oli jotenkin erityisen joustava. Vähän niin kuin olisi mennyt jollain stressipallohevosella. Se myös tuntui luottavan minuun ihanan täydellisesti. Vähän virhearviohan sellainen luottamus siltä on, kun tunnen itse olevani niin hukassa kilpailuissa. Niin vain kuitenkin selviydyttiin!
Suunnittelen meneväni vielä pariin kisaan tässä kesän myötä. Sitten pidetään taas taukoa: vanhat luuni eivät jaksa treenaamista niin kuin silloin kymmeniä vuosia takaperin.

Heinäkuu 2024
Kirjoittanut Katariina Erkinheimo (Oresama)
Olin Moonan kanssa Vaahterapolun kenttäkisoissa, ja kyllä oli kokemus! Siitä alkaa olla nyt neljä vuosikymmentä, kun kilpailin viimeksi, tai edes ratsastin kunnolla. Jännitti ihan niin kuin aivan vasta-alkajana! Pelottavinta oli mennä tällaisena tätinä sinne mokailemaan, kun kilpakumppanit olivat parikymppisiä likkoja ja yksi parikymppinen kolli. Nauraisivat, kun tämä pyöreä täti suistuisi satulasta ja pyörisi kuin pomppupallo alamäkeen pyöreä heppa mukanaan! Mutta ei siellä naurettu, enkä pyörinyt yhtään mihinkään, kun sain olla luotettavan Moonan kanssa. Se vei minut yli esteiden ja suoritti koulua niin hyvin kuin taisi, ja luokkakin oli näin aluksi tasoltaan helppo luokka.
Meidän vuoromme oli suorittaa toisina. Tuntui tosi hyvältä koko ajan, vaikka neljän vuosikymmenen mittainen tauko onkin ollut. Oli vähän niin kuin olisin palannut nuoruuteni tamman satulaan: Moona on hyvin samankaltainen ratsu ja persoona. Tuntui tosi palkitsevalta, että sijoituimme toisiksi. Harjoittelu tuotti tulosta ja kyllä se vanha koirakin, tai siis tätikin, vielä osaa. Suurin kunnia on tietenkin meidän Moonan, kun se jaksoi hermoilustani ja töppäilyistäni huolimatta suorittaa oman hommansa kunnialla. Voi vitsit, tällä hevosella tohtisi mennä vaikka mihin! Hieno ruusuke tuotiin sitten Vaahterapolusta kotiin, ja vaikka kyseessä olikin ihan pienet kisat, Joonas laittoi sen arvokisaruusukkeiden kanssa näytille. Se on kuitenkin minun ensimmäinen perinteinen ratsastuskilpailusijani niin tosi, tosi pitkään aikaan, että saavutus se sellainenkin. En uskonut, että enää ikinä palaisin kilpakentille edes yhdessä tällaisessa pikkukisassa. On se Moona ihmeidentekijä, kun sai tällaisen paluun aikaan.

Kesäkuu 2024
Kirjoittanut Katariina Erkinheimo (Oresama)
Jo jonkin aikaa hevostenmyyntisivustoilla on esitelty sellaista Moona-tammaa. Se on epäonnistunut ravuri, jonka uran alku on näyttänyt aika heikolta. Sitä kehuttiin mutkattomaksi tammaksi, mikä on valitettavan usein hevoskauppiaiden kielellä synonyymi paitsi harmittomalle, myös persoonattomalle. Kuvissaan se näytti periaatteessa ihan tavalliselta, muhkun malliselta suomenhevostammalta -- paitsi että siinä oli jotain. Mitä lie se oli, palasin katsoman sen Moonan myynti-ilmoitusta yhä uudelleen ja uudelleen. Se oli aika järjetöntä. Mitä me Erkinheimoissa nuorella mutta uransa lopettavalla ravihevosella, joka ei halua juosta? Meillä on nykyään vain ratsuja. Vanhoista ravihevosista ei useinkaan tule kunnon kilparatsuja. Ei ainakaan tuollaisesta tankista kuin se Moona. Sitä paitsi hintapyyntö oli hävytön, kun hevonen oli kuitenkin sopiva vain uudelleenkoulutettavaksi harrasteponiksi. Kukaan ei maksaisi tuollaisia summia, että saisi tehdä hulluna töitä voidakseen tehdä sellaisella tammalla edes maastolenkkejä... Ja silti viikosta toiseen kävin katsomassa, oliko Moona myyty.
Eräänä päivänä Moonan myynti-ilmoitus oli poissa. Omituinen tyhjyys valtasi minut. No niin. Joko se löysi kodin tai meni teuraaksi kaiken tämän ajan jälkeen. Kaduin niin kamalasti, etten ollut toiminut ja soittanut Moonan numeroon. Olin pahalla päällä pari päivää, ja kun menin automaattisesti katsomaan taas Moonaa, jota ei enää olisi sivuilla -- se olikin siellä. Ilmoitusta oli kai vain päivitetty, kun sitä ei ollut näkynyt. Hintaa oli laskettu. Soitin heti Moonan numeroon.
Tänään Moona haettiin sitten kotiin. Joonas pudisteli vähän päätään, mutta ei sanonut kuitenkaan mitään. Olin niin onnellinen, kun talutin Moonan ulos trailerista, että silmiini katsoessani Joonaskin hymyili. Vein hevoseni, ihan oman hevoseni tarhaan ja vain katselin sitä hyvän aikaa. Se ei tehnyt oikein mitään: katseli hetken ympärilleen ja ryhtyi sitten syömään. Se oli jykevä, ei ollenkaan sporttisen ravihevosen näköinenkään, ja muutenkin huomaamattoman oloinen. Olen ollut Joonaksen vaimo jo neljäkymmentä vuotta, ja Joonaksella on ollut aina hevosia, sittemmin meillä tämä Erkinheimojen tilakin jo kolmisenkymmentä vuotta täydellä teholla. Tänä päivänä minä kuitenkin vasta sain ensimmäisen, ihan kokonaan oman hevosen, joka on vain minun.
Tästä alkaa minun ja Moonan tarina. Se on varmasti ihan tavallinen tarina täynnä tavallisia päiviä, mutta ei se haittaa. Taisin rakastaa tätä hevosta jo ennen kuin kuulinkaan siitä.