Ei mitään hevoseen verrattuna

Jöns oli kai rohkaistunut liikaa. Hän ja Piki olivat sijoittuneet finaalissakin. Hän oli ollut itsevarma. Kun hän oli ratsastanut hakemaan viimeisen palkinnon, finaaliruusukkeensa, hän ei ollut ehtinyt kuin nyökätä Svea-paralle, joka oli koettanut hymyillä ja onnitella. Että viimeinkin Jöns ja Piki olivat onnistuneet! Jöns saisi vastaanottaa Pikin vielä lyhyen uran tähän asti arvokkaimman ruusukkeen, ihan itse voitetun, ja Ingeborg katsoisi, ja Ingeborg huomaisi Jönsin. Piki oli ravannut esiin yhtä voitonriemuisesti, ja Jönsin poskia oli särkenyt hymyilemisen vuoksi. Jöns oli ohjannut ratsunsa huolellisesti tasajaloin riviin muiden kanssa. Onneksi Piki oli niin kiltti, niin luotettava: kun tamma seisoi jo aloillaan, Jöns oli ryhtynyt heti tähyilemään yleisöä... Agnes... Björn... Ja tyhjä paikka heidän välissään. Tyhjyyttään oikein ammottava paikka.

Yhteinen aamupala

Mitä pidemmälle luokka eteni, sitä varmemmalta kuitenkin alkoi näyttää, ettei tästäkään luokasta tullut sijoitusta. Jöns piti seuraa Pikille, jota mahdollinen ruusukkeetta jääminen ei tuntunut hetkauttavan. Ratsastaja kuitenkin toivoi, rukoili mielessään: voi kun tulisi sijoitus. Voi kun tulisi ruusuke. Raha ei merkinnyt Ingeborgille mitään, mutta Pikin ruusuke saisi hänet hyvälle tuulelle. Jos Piki saisi ruusukkeen, huomisen hotelliaamiaisella Ingeborg taatusti kutsuisi Jönsin pöytäänsä, johon tämä oli tänä aamuna huolinut vain Agnesin. Silloin Ingeborg haluaisi kuulla Jönsin ajatuksia radasta ja soisi Jönsille pienen hetken päivästään.

Sitten se varmistui. Toiseksiviimeinen sijoituspaikka, viides neljästäkymmenestä, oli Jönsin ja Pikin! Nuori mies rutisti Ingeborgin kauneinta mustaa hevosta niin tiukasti, etteivät perijättären aiemmat ratsut olisi missään tapauksessa sietäneet sellaista. Nyt loimi pois selästä, satulavyön kiristys ja joutuin hevosen selkään! Ingeborg katsoisi taatusti, kun Jöns ja Piki hakisivat ruusukkeensa, kauniin keltaisen ruusukkeensa, ja laukkaisivat muiden sijoittuneiden kanssa ylpeinä kunniakierroksensa!

Solgården Slottin uusi ykköshevonen

Rouvan mielestä hevonen tarvitsi seuraa. Tämän ratsun hevosystävät olivat jääneet Suomeen sen entiseen kotiin, ja tietenkin siirtymä yksin uuteen paikkaan oli sosiaaliselle eläimelle rankka. Kestäisi vielä jonkin aikaa ennen kuin Agnes saisi suunniteltua uudelle hevoselle sopivan tarhailuporukan ja totutettua hevoset yhteen. Ingeborg epäili, että Agnes yrittäisi sovittaa uuen tamman yhteen Glitterin, Svean herttaisen tamman kanssa. Huolta rouva ei kuitenkaan kantaisi tästä asiasta, sillä Agnes oli ammattilainen, mitä tuli hevosten arviointiin. Yleensä hän arvasi kerrasta, millaisista hevosista muodostuisi yhdessä turvallinen, toimiva lauma.

Kiemuraura

Pikin ex-isännän ystävä ja palkollinen Noeul Rungrueang on Pikin kanssa Vaahterapolun yleisleirillä. Pikiin löyhemmin liittyvän aloitustarinan voi lukea tästä.

Tuntui kuin olisin palannut kotiin -- no ainakin tavallaan. Leirillä ensimmäinen ratsastustuntini Pikin kanssa oli samanlainen, jollaisia minulla oli ollut kotona Suain kanssa. Jos oikein pitkälle mentiin, se oli itse asiassa sellainen, kuin ihan ensimmäiset tuntini Suain kanssa. Olin nimittäin yhtä pihalla siitä, mitä minulta haluttiin. Mikä mikäosakäännös? Mitäväistöä mistä mihin? Kukaan ei olisi uskonut, että vasta pari viikkoa aikaisemmin olin sijoittunut Equadorilla isoilla esteillä, jos olisi katsonut sitä tuntia.

Piki oli tietenkin vallan ihana, ja niin oli meille tunnin pitänyt Jippukin. Molemmat tekivät nimittäin juuri niin kuin halusin, kun vain osasin pyytää. Piki meni pohkeenväistöä ahkerasti ja lennokkaasti kulmasta kulmaan ja teki oppikirjamaisen takaosakäännöksenkin vihjeestä. Sellaiselle hevoselle se oli kovin helppoa. Tällaiselle ratsastajallekin se oli kovin helppoa, mutta olinkin tullut kehittämään tänne ihan toista taitoa, joka oli kaukana jäljessä siitä, mitä kenenkään toisen osallistujan ratsastustaito oli. Hain nimittäin hevossanastoa ja puheopetusta, ja sitä tarjosi Jippu.

"Kiemuraura", hän sanoi hyvin hitaasti ja selkeästi minulle ja osoitti toista pitkää sivua, kun oli ensin antanut paljon pidemmät ohjeet muille. Minulla ei ollut aavistustakaan sen sanan merkityksestä, mutta kun ensimmäinen meistä, Lina ja Rossu, menivät somaa kiemurauraa, käsitin. Silloin katsoin Jippua, joka tiesi jo parin toiston jälkeen, mitä halusin ja tarvitsin.
"Kiemuraura", Jippu sanoi uudelleen.
Minä toistin sen niin hyvin kuin taisin, mutta vitsi mitä kiinaa se kuulosti olevan.
"K i e m u r a", Jippu sanoi vielä hitaammin ja teki aaltoliikettä käsillää, ja osoitti sitten kaviouraa, "ura".
Opin lopulta kolme uutta sanaa yhden hinnalla ja aloin aavistella lisäksi asiaa, jonka opin vasta vuosia myöhemmin kieliopettajan johdolla: miten suomen kielen yhdyssanat toimivat, kun tavallisetsanat loppuivat kesken.

Arkisempi keskustelu ilman erikoissanastoa oli helpompaa. Muutkin olivat hoksanneet heti käyttää kovin yksinkertaisia sanoja ja lyhyitä lauseita.

"Se on tosi hieno", Jannica-niminen sanoi ja osoitti Pikiä, kun ratsastin turvavälin päässä hänen ja hänen ruunikkonsa takana.
"Kiitos! Se on Piki", kerroin ennen kuin osoitin hänen hevostaan. "Kuka se on?"
"Tää on Villa. Melkein kakskyt vee."
"Mitä?"
"Villa on melkein kaksikymmentä vuotta."
"Ai! Piki varmaan ei vielä kymmenen."

Pikiä ei haitannut, vaikka keskityin parhaani mukaan juttelemiseen silloin, kun sen ei pitänyt varsinaisesti suorittaa mitään erityistä hyväkseni. Se oli niitä hevosia, jotka matkustelivat reippaassa käynnissä kaviouralla ihan kulmiin asti. Olisin voinut ottaa sen vaikka omakseni, jos olisin saanut sellaisen hevosen. Olisimme olleet Noeul ja Piki, seikkailijat, jotka menivät yhdessä urheina jopa suomenkielisille hevosleireille. Piki tuntui sellaiselta hevoselta, jonka käsiin, tai siis kavioihin, tai siis oikeastaan selkään, olisin voinut luottaa lopulta elämäni, kunhan olisin tutustunut siihen kunnolla. Se oli niin kuin Suai, mutta yhtä musta kuin Suai valkoinen, ja sitä ajatellessani volttien harjoittelu sujui syvän koti-ikävän syövereissä.

Kutitus

Joo. Ei tule mitään. Nyt käydään jo toista erää kamppailussa nimeltään Minä Ja Piki Vastaan Kamalan Hirveät örkit. Olen suihkinut tammaani Superbia niin paljon, että ihan suussa asti maistuu, mutta silti sillä on ryntäät ja vatsa niin tosi kupattu, että pahaa tekee. Sen takia olen taas raahautunut OddPixeliin nettiostoksille. Helpicaa saa sieltä halvemmalla kuin mistään muualta, vain viidellätoista virtuaalisella eurolla, ja sitä on pojat lotrattu. Kun tein varmaan viidettä Helpica-jättitilaustani, sain viestin, että miten olisi ötökkäloimi. Nyt on sitten Pikillä sellainenkin. Se oli itse asiassa hyvin käytetty satanen. Piki saa olla ilman myrkkyjäkin nyt aika rauhassa kaiken maailman verta imeviltä paholaisilta. Muutama paarma sillä on vielä toki jaloissaan aina, kun en ole suihkuttamassa tarpeeksi nopeasti Superbia, mutta tilanne on loimi päällä ihan ookoo. ärsyttää vain ihan hirveästi se, että Piki ei saa ulkoilla yhtään nakuna, vaikka se on kyllä hevosten pääasiallinen toimenkuva kesällä. Juosta alasti pitkin laidunta. Vetää ruohoa napaan.

Tuossa taannoin oli onneksi ihan tosi sateinen viikko. Muita hevosenomistajia harmitti, kun loppusateista alkoivat hevoset upota pehmeään laitumen pohjaan, mutta ai että minä nautin, kun minkään sortin örkit eivät kiusanneet Pikiä sinä aikana. Se viiletti nakkena laitumella niin kuin hevosen kuuluukin, ja tuntuu että sen jatkuvat mutakylvyt auttoivat kutinaan ja saivat paukamat laskemaan vielä paremmin kuin Helpican kanssa jatkuva läträäminen.

Toinen juttu, josta Piki on nauttinut ilman lointa sateiden päälle, on ollut uiminen kylmässä Säivärinmontossa. Paarmat iskevät heti, kun se nousee montosta, mutta meidän tyttöpä ei tahtoisi nousta ollenkaan. Se ei varsinaisesti ui, vaan kahlaa niin syvälle, että pää vain näkyy, ja seisoo siinä alahuuli lurpallaan. Tallitytötkin ovat saaneet luvan viedä sitä niin, että on joku aikuinen vain vahtimassa, kun ei se Piki ole mitään sen kummempaa vedessäkään ollessaan keksinyt heidän päidensä menoksi.

Niin että tulisipa jo pian syksy, sanonpa vain. Ja Piki sanoo myös.

Mutta hei! Helpica tekee ihan sairaan hyvää näköjään myös ihmisen käpälille. Nyt kun on lotrattu oikein huolella, niin minun käteni ovat kyllä pehmoiset kuin vauvan pylly. Se on ihan huvittava juttu.

Sääsket, tämä on sodanjulistus!

Eihän sitä ketään hevosta haluaisi pitää ötököiden armoilla, mutta ei varsinkaan Pikiä. Se on raukka niin helluinen ja ihana, että sitä haluaisi vain vaalia ja varjella, ettei sen turkista tarttuisi ikinä ainoakaan karva. Niin siinä vain käytiin, että Piki on paarmojen ja muiden ällöjen olentojen herkkua.

Joskus vuosia sitten tiesin hyönteismyrkyn, joka karkotti sitten ihan kaiken mahdollisen sääskistä paarmoihin ja niihin pieniin hirviömäisiin mäkäräisiin asti. Koska kaikki hyvä ja hauska kielletään, EU-direktiivithän siinä tulivat sitten muutamia vuosia sitten vastaan. Eipä saa enää valmistaa, tai ei ainakaan myydä, sitä hyvää tököttiä, jonka nimeä en enää muista. Se oli varmaan jotain syöpää aiheuttavaa, kun oli niin tehokasta, mutta käytin sitä kyllä reippaasti itseenikin. Mitään niin loistavaa jumalten ainetta ei kuitenkaan ole kukaan ikinä tilalle keksinyt, joten nyt tämä tarina tiivistyykin siihen, että kaiken maailman kamalat verenimijät kuppaavat Pikiä laitumella ja minua ihan joka maailman kolkassa.

Koska meni hermot, tilasin kaikkia mahdollisia ötökkäkarkotteita, joita vielä laillisesti tästä ötökkämyrkkyjen vastaisesta valtiosta laillisin keinoin saa itselleen hankittua. Hankkijalta hain itse tököttejä, mutta käytännössä kaiken muun piti tilata netistä ja odotella neljäsataa vuotta, että ne tulevat tänne Jumalan hylkäämälle Pohjanmaalle asti. Tulivat ne kuitenkin lopulta, ja nyt on pojat suihkittu. Piki ja minä olemme nyt ötökkämyrkkyjen asiantuntijoita.

Mutta joo. Noin neljä miljardia ötökkämyrkkyä testattuamme meillä on Pikin kanssa yksi ainoa yhteinen suosikki. OddPixel jälleenmyy Superbia. Se ei ole mitenkään vertailukelpoinen vanhan suosikkimyrkkyni kanssa, koska edelleen Pikiä ja minua molempia kupataan jonkin verran, mutta se on ainoa myrkky, jolla tilanne on saatu edes joten kuten hallintaan. Harmi homma, että se on aika lievää ja sitä saa suihkia niin kuin viimeistä päivää. Ihmisen kokoisen olennon pinta-alalla se kestäisi varmaan yhden kesän verran käyttöä, mutta toisin on hevosen laita. Pikillä on jättiläismäinen määrä nahkaa kaiken maailman örkkien kupattavaksi minuun verrattuna, ja ainetta saa sumutella ainakin muutaman kerran päivässä. Kyllä se paarmat poissa pitää, kunhan muistaa käydä lisäämässä, mutta silti meinaa hermo mennä. Tulee aika kallis homma tästä sitä paitsi. Yksi pullo tätä myrkkyä maksaa 35 virtuaalista euroa, ja näitä tulee sitten menemään aika monta tämän yhden kesän aikana...

Jos tiedät meille vaihtoehtoisen, tujumman mömmön käyttöön, niin saa ehdottomasti vinkata! Onneksi laitumilla edes tuulee ihan hirveästi ympäri vuoden...