Erkinheimot

Kuulumiset

Maaliskuu 2025
Kirjoittanut Joonas Erkinheimo (Oresama)
Tuo meidän ihana vekara, lapsenlapseni Ella, ratsasti viime kuussa Marialla paljon. Ella tykkäsi kovasti ja uhoaa tulevansa isona kilparatsastajaksi ja menevänsä suokilla kuuhun ekana ihmisenä, mutta Maria ei niin nauttinut. Ellan kilpailuiden jälkeen ryhdyin valehtelemaan, että Maria on vähäsen kipeä: ei mitään vakavaa, mutta että vain aikuiset voivat ratsastaa sillä ja Ellan täytyy keksiä jokin toinen hevonen.
Kipeähän se Maria ei ole, paitsi hermoistaan ehkä solmussa. Joka tapauksessa pieni valkoinen valheeni nosti sen mielialaa. Aikuiset ryhtyivät viemään Mariaa ahkerasti maastoon. Aluksi tuli kuulemma järkyttäviä pukkirodeonäytöksiä ja huimaa laukkaa, mutta nopeasti tamma rauhoittui. Sitten lähdettiin kiertämään taas VMRJ:n alaisissa lähikisoissa lähinnä tässä Tervajoella, kun ei muutakaan keksitty.
Kuin vahingossa Marian VMRJ:n alainen pistesaalis kasvoi yli sataan pisteeseen. Hupsista! Se on valmis hakemaan itselleen ensimmäisen VMRJ:n alaisen arvonimen, kunhan vain ennätän täyttämään ne muutamat paperit, joita siihen operaatioon tarvitaan.
Maria itse ei palkinnoista, ruusukkeista ja plakaateista niin perusta, mutta kyllä näkee, että loma Ellasta on ollut sille ihanaa akaa. Se on paljon leppoisampi kuin kuukausi takaperin, eikä yritä purrakaan kuin noin kymmenesti päivässä. Silloinkaan se ei ole ihan tosissaan, koska se ei ole onnistunut kuin kerran kuukauden aikana rouhaisemaan meidän Juhania hartiasta.
Tässä on vielä niitä matkaratsastuksesta saatuja palkintoja, muuten! Harmi, ettei joka kisassa jaeta ruusuketta.

Helmikuu 2025
Kirjoittanut Ella Erkinheimo (Oresama)
Minä olen iso, ja kerta paapalla on heppatalli, tiedän ihan kaiken hevosista. Olen niin taitava ja niin monta vuotta vanha, että menin itse kilparatsastusta hepalla, nimittäin Marialla. Iskä sanoi, että se ei uskalla edes katsoa, kun Maria muka ei ole kiltti heppa, mutta paappa sanoi, että kyllä meidän Ella, siis MINä, pitää yhden Marian kurissa. Kun kerta paappa antoi luvan, minä ja Maria osallistuttiin yhdessä estehyppykisoihin. Se oli sellainen kisa kuin Snowflake Festival.
Ennen kuin meidän estehyppäämisvuoro tuli, piti lämmitellä heppa. Olin ajatellut, että se kuuluu vain kotona tehtäviin juttuihin, mutta kun paappa sanoi, niin minä lämmittelin. Paappa talutti meidät sellaiselle kentälle, ja siellä menin sitten vähäsen käyntiä ja paljon ravia. Maria meni tosi lujaa, mutta vedin ohjista oikein kunnolla. Silloin paappa alkoi huutaa reunalta, että "istunnalla, Ella, istunnalla!" joten käytin paapan hitaampaa ja typerämpää hidastustapaa eli istuin satulaan niin kuin olisin satakilonen puu-ukko. Maria hidasti kyllä, kun tein sitä joka kerta kun se meinasi ottaa lähdöt.
Sinne estehyppyratsastuskentälle olisin halunnut mennä itse, mutta paappa taluti sinnekin melkein portille asti. Kuulemma hevosista ei ikinä tiedä vieraassa ympäristössä. Ja kuulemma Maria on "vähän tuollainen", vaikka paappa just oli sanonut iskälle, että Maria ei ole yhtään "tuollainen".
Paappa väittää, että meitä jännitti, ja että se muka näkyy kuvista, joita hän otti. No eipä tasan jännittänyt, kun kerta olen maailman paras estehyppäysratsastaja ja Maria on kans tosi hyvä hyppäämään. Maneesin valo vain lyysäsi silmiin, niin sitä varten pidin otsaa rypyssä. Mutta niistä valoista huolimatta me mentiin ihan sikakovaa. Maria on kotonakin sellainen, että kun sen ohjaa esteelle, se lukittautuu siihen ihan niin kuin käyttäisi aim assistia Fortnitessa ennen kuin saa siitä bannit. Heppakisoissa aim assist ei kuitenkaan ole kielletty. Minun piti vain ohjata Maria suoraan esteelle ja pitää kiinni. Helppo homma.
Saatiin muuten ruusuke, koska ollaan maailman parhaita estehyppääjiä ikinä. Lisäksi paappa osti minulle jäätelöä, mutta Maria ei saanut sitä, kerta hepat ei saa syödä jäätelöä: senkin minä tiedän kun tiedän hepoista kaiken!

Tammikuu 2025
Kirjoittanut Joonas Erkinheimo (Oresama)
Maria oli Saksassa, ja ai himputti miten oli turha ja surkea reissu. Se oli kisojen osalta menossa mukana suurimman osan kuuta, ja sen piti olla siinä kunnossa, että sijoituksia vain ropisisi laariin, mutta mitä vielä. Saksan kiertueelta jäi haaviin muutama niin surkea säälisijoitus, ettei sellaisista viitsinyt raahata edes ruusuketta mukana Suomeen kotipihaan asti. Saatiin sellaisia, tiedättekö, sellaisia kaksinauhaisia miniruusukkeita, joita pojat joskus pikkuisina raahasivat kotiin heppaleireiltä.
Tottakai ärsytti, vaikka ei sitä hevoselle voikaan kostaa! Maria oli ihan hermona erityisesti alkukuun. Sitä suututti koko reissaaminen, ja väsytti liikaa. Elo sen kanssa oli yhtä taistelua, ja Marian kanssa ottelemiseen meni enemmän aikaa kuin muiden mukana olevien Erkinheimojen kanssa meni yhteensä. Lopulta oli pakko sanoa pojille, että perukaa Marian loput startit. Jätetään se asumaan tänne loppuajaksi ja lepäämään. Ei se tykkää elää näin.
Maria jäi siis matkasta eräälle tallille, jolla siitä huolehdittiin hyvin. Meille soitettiin kuulumisia kerran päivässä, eikä mennyt montaakaan päivää, että Maria oli tyytyväisempi. Meidänkin touhumme oli mukavampaa. Eräänä päivänä meille soiteltiin, että Marian väliaikaisella tallilla järjestetään matkaratsastuskilpailut. Haluaisiko Mariakin osallistua? Jos meillä olisi aikaa, joku meistä voisi ihan hyvin ratsastaa sillä, mutta mikäli ei olisi ja toiminta mielestämme sopisi Marialle, Marcus-niminen tallityöntekijä kuulemma oli tykästynyt siihen ja ratsastaisi sillä mielellään. Sanoin, että aikaa ei ole, mutta menköön Marcus, jos todella tahtoi. Hänhän oli kuulemma muutenkin mennyt Marialla samoissa maastoissa ja molemmat olivat nauttineet. Maksaisin tietenkin kilpailusta aiheutuvat kulut.
Maria oli rakastanut matkaratsastusta, ja se oli ollut peräti niin innoissaan, että oli voittanut koko aloittelijaluokkansa. Marcus ei puhu englantia, mutta näytti videopuhelussa silti ruusuketta Marian suitsissa. Sydäntä ihan särki ilmoittaa samassa puhelussa, että tulemme hakemaan Marian mukaan. Se saisi kilpailla vielä pari kertaa paluumatkalla, mutta olisi aika lähteä kotiin.
Maria taisi rentoutua sillä Zurück-nimisellä tallilla oikein pohjia myöten. Se nimittäin oli ihan tyytyväinen viimeisissä kilpailuissaan, ja ässäsi sieltäkin sijoituksia laariin kaikkien niiden taisteltujen, mokattujen ja pilattujen alkureissun kisojenkin edestä. Ehkä alppi-ilma sopi tammalle, tai ehkä se Marcus vain oli sen oma ihminen.