Erkinheimot

Kuulumiset

Tammikuu 2022
Kirjoittanut Joonas Erkinheimo (Oresama)
Olipa ihana päivä tänään! Olin tallista vapaalla (ja he he silti tallilla, koska ainahan minä) ja sain rentoutua. Pojat hoitivat kaikki oikeat hevosasiat, niin että minä sitten satuloin Luigin, yhden suosikeistani, ja suuntasin maastoon.
Meillepäin on satanut ihan valtavasti lunta muutamassa päivässä, niin että kulkumme oli hidasta. Ilma oli kuitenkin lämmin: vain yksi pakkasaste! Luigi sai kaikessa rauhassa puksuttaa kevyessä lumessa, ja sehän on niin hassu hevonen, että se suorastaan tykkää sellaisesta. Minä poika katselin maisemia ohjat pitkinä. Tuoksui hevoselta ja talvelta, ja hetken kaikki oli sellaista, mistä pikkupoikana unelmoin. Olisipa hevosen omistaminen aina juuri sellaista kuin se hetki oli!
Lyhyen mutta silti pari tuntia kestävän matkamme jälkeen palasimme talliin. Hoidin Luigin oikein pitkän kaavan mukaan kuntoon, ja nautin itsekin, kun se venyttäytyi pitkäksi ja melkein kehräsi hieronnan ja harjauksen takia. Koska lenkki oli ollut lumen takia aika rankka, laitoin Luigille loimen ylle ennen kuin se pääsi tarhaan Juhanin tai Kajn tuomia heiniä syömään ja lepäilemään. Sinne se sitten jäi, ja ai kuinka tyytyväisen näköinen se oli.
Maastoretken kruunasi oma vaimo. Hän tuli minua oikein tallista hakemaan ja sanoi ihmetelleensä, missä mahdan luurata. Kuulemma oli ruoka valmiina. Sain perunoita ja ruskeaa kastiketta: lemppariani. Sitten sain ihan luvan kanssa pötköttää sohvalla hetken. Mikä päivä!

Elokuu 2021
Kirjoittanut Juhani Erkinheimo (Oresama)
Hiljaiset maastoretket ovat paras paikka ajatella. Tänään oli sellainen maastoretki, jossa sade ropisi ympärillämme puiden lehdille ja me kävelimme Luigin kanssa kaikessa rauhassa. Minulla oli hyvä sadetakki ja lämpöiset vaatteet sen alla, ja Luigi nyt muutenkin on niin pössöö, että tykkää vedestä, niin että meillä molemmilla oli jopa mukava olo. Sitä paitsi sade oli raikasta ja päivä siitä huolimatta lämmin!
Kun viereltämme nousi lentoon fasaaneja ja Luigi jäi maisemiin hätkähtämisestään huolimatta, mietin, miten pitkä matka onkaan maastossa tultu -- kirjaimellisesti ja kuvainnollisesti. Luigille maastoesteet olivat nuorena vaikea juttu, ja niitä on treenattu ihan valtavasti. Se on ollut pikkuveljeni Reiman hommaa, mutta jotta Luigi oppisi rentoutumaan erilaisissa maastoissa, Reima on vaatinut minuakin hoitamaan joka päivä vähintään lämmittelyt ja jäähdyttelyt lähimetsissä ja -pelloilla. Olen maastoillut Luigin kanssa niin tosi paljon (varmaan yhtä paljon kuin äiti matkaratsunsa Siipisupin kanssa), että siitä on tullut suosikkimaastoratsuni.
Maastoilu on aina ollut meille myös vastapainoa kisojen hulinasta. Luigilla on ollut kiva treenata ja suorastaan mahtavaa kisata, mutta on ollut kertoja, että olemme molemmat olleet ihan niin poikki kuin mies ja pieni hevonen vain voivat olla. Silloin on raahauduttu maastolenkeistä tutummille ja menty näitä omia polkuja ihan automaatilla ja silmälaput silmillä. Maastosta on aina palattu yhtenä kappaleena, ja tällaisina kertoina vieläpä rentoutuneina.
Nyt suoritin viimeisiä maastojani lämmittelyssä ja jäähdyttelyssä, sillä pian on Luigi pitkän taipaleensa kulkenut ja jää eläkkeelle. Isä haaveilee, että siitä tulisi siitosori, mutta sitä varten tarvitaan laatuarvostelupalkintoja. Niitä Luigilla ei ole yhtäkään. En yhtään epäile, etteikö se saisi niitä. Eläkeläiselämä kuitenkin tarkoittaa yleensä sitä, että meidän poikien on erottava hevosesta, koska uusia kilparatsuja kasvaa aina edellisten varsoista, eikä aika riitä mummujen ja pappojen ulkoiluttamiseen. En kuitenkaan tiedä, miten jaksan olla ilman Luigia. Onneksi mahdolliseen eroon on kuitenkin vielä hetki aikaa. Minä olen nimittäin varmaankin se, joka hakee Luigin kanssa niitä iskän havittelemia palkintoja eri laatuarvosteluista. Toivottavasti olen myös se, joka vastaa Luigin astutushommista.

Toukokuu 2020
Kirjoittanut Joonas Erkinheimo (Oresama)
Pidän sellaista pikku päiväkirjaa tallijutuista. Kirjoittelen sinne tapahtumia, säätiloja ja ajatuksiani, sekä sen, jos jotain ihmeellistä on meneillään. Tänään lueskelin vähän taaksepäin sitä kirjaa kahvilla joutessani, ja huomasin edellisen kuun kaikkien pikku merkintöjen koskevan Luigia. Silloin katsahdin tarhassaan vaappuvaan mustaan nuoreen oriin. Ei uskoisi, että tuo vireä ja mukava hevonen tuntui vielä vähän aikaa sitten kaiken pahan alulta ja juurelta. En ole koskaan luovuttanut varsan kanssa, mutta kuukauden takaisessa merkinnässä olen fantasioinut Luigin lähettämisestä teuraaksi, kivasta suvusta viis. Onneksi en lähettänyt.
Luigi on miehistynyt kovasti, ja vaikka sen ulkonäkö on jo aikuisen, eniten se on kasvanut päänsä sisältä. Sen energisyys ei ole kadonnut minnekään, mutta suuntautuu nyt niin kivoihin juttuihin, ettei toista yhtä mukavaa kilpaponia tässä ikäluokassa olekaan. Reima ja Juhani ovat sillä treenailleet ja menneet kisoihin, ja se on tuonut ruusukkeita tasaisesti kotiin. Tässä vaiheessa näyttää vielä siltä, että Luigilla, niin kuin emälläänkin, on enemmän ongelmia maastoesteillä kuin missään muussa jutussa. Toisaalta Reima on keskittynyt treenaamaan juuri näitä, jotta sanonta pojasta polvi paranee kävisi mahdollisimman monessa asiassa toteen.
Nyt kun Luigia ei tee mieli tappaa, tekee mieli suunnitella sen tulevaisuutta. Olisikohan siitä kansainvälisiin kisoihin? Näyttelyihin siitä olisi, mutta kun en piittaa kauheasti sellaisesta... Olisikohan Luigista ihan laatuarvosteluihin, jotta siitä voisi tulla vaikka oikea siitosori? On ihana unelmoida. Toistaiseksi Luigi on kuitenkin rokkitukkainen teini, joka säikkyy elämänsä ensimmäistä heliumpalloa.

Huhtikuu 2020
Kirjoittanut Katariina Erkinheimo (Oresama)
Se tekee koko ajan jotain. Se tekee koko ajan jotain. SE TEKEE KOKO AJAN JOTAIN!! Suutun harvoin hevosiin. Oikeasti. Rakastan meidän hevosiamme. Meillä ei ole kuitenkaan ikinä ennen ollut sellaista varsaa kuin Luigi. Se on vasta sen ikäinen, että on päässyt ensimmäisiä päiviä ulos. Onkohan siis jo liian myöhäistä abortoida se? Mitä jos sille sattuu vielä joku haaveri? Voi kunpa sille sattuisi pian joku kunnon haaveri...
Tuo hevoslapsi ei pysähdy hetkeksikään, ei hetkeksikään!! Sillä aikaa kun olen saanut aamukahvin keitettyä, se on jo tehnyt vaikka mitä pahaa ikkunan alla tarhassa. Sitten saan kahvin kuppiin ja menen terassille, mutta heti pitää sännätä estämään sitä tappamasta itseään ja lähimmäisiään. Sitten pääsee taas takaisin kahvikupille, ehtii istua, ehtii siemaista kerran -- ja taas pitää juosta, vaikka nieleminen on kesken. En ole saanut lämmintä kahvikupillista sen jälkeen, kun Luigi syntyi. Minun tekee aina joskus mieli lyödä hevosta, mutta en tietenkään lyö, eikä ole edes lähellä. Luigin kanssa on tehnyt mieli niin usein ja niin vimmatusti, ettei ikinä. Miksi sen piti syntyä? Miksi juuri meille?
Silloin kun Luigi on ihana, se osaa olla kuitenkin tosi ihana ja aina olen valmis antamaan heti kaiken anteeksi. Se tykkää halimisesta ja pusuttelusta. Sillä on niin pitkä nokkakin oikeastaan vain sitä varten, että siihen mahtuisi paljon pusuja. Se osaa olla hellä vauva, niin ihana pieni! Toisaalta heti kun tuudittaudun sen ihanuuteen ja pussailen sitä, se lyö minua otsalla kuonoon, paiskaa kaviolla sääreen tai hyppää yhtäkkiä aitapuomien rakoon jumiin ja alkaa huutaa.
En ole muuten ainoa, joka inhoaa Luigia. Edes Joonas, joka katsoo varsoja kuin kissanpentuja ja lirkuttelee niille samalla tavalla, ei sössötä Luigille, vaikka jutteleekin sille muuten ystävällisesti.