Erkinheimot

Kuulumiset

Helmikuu 2023
Kirjoittanut Reima Erkinheimo (Oresama)
Sampallahan on kisattu melko rauhalliseen tahtiin virtuaalihevoseksi ja aina pelkkiä pikkukisoja. Edellisessä kuussa otin aikamoisen riskin ja lähdettiin ensimmäistä kertaa oikein isoihin kisoihin: KERJ-Cuppiin. Kylmiltään ei sinne menty, vaan alla on koko kuukauden verran hirveän hyvää kisatekemistä meidän molempien osalta. Menestystä on tullut alle, hyvä pöhinä on ollut päällä.
Cupissa Samppa tuntui hyvältä jo lämmittelystä asti. Se oli vireä, muttei vauhko. Välillä keskittyminen herpaantui, mutta kun päästiin ratsastamaan radalle, se aina palautui. Koulurata tuntui taas kerran tahmeimmalta suoritettavalta, mutta se voi johtua ainakin osittain siitä, etten itse niin pidä kouluratsastuksesta. Esteet menivät hyvin, mutta muutaman kerran Samppa pääsi ryntäämään lähestymisen, kun oli niin intoa täynnä. Maastoesteillä poika sitten oikein loisti, ja tuntui kuin olisimme vain pitämässä hauskaa!
Kirkkainta mitalia, sinivalkoisinta ruusuketta, komeinta seppelettä ei minun eikä ratsuni kaulalle tällä ensimmäisellä kerrallamme asetettu, mutta vähemmän arvokas ruusuke jäi silti kotiin viemisiksi. Päälimmäisenä mielessä ei kuitenkaan ole se ruusuke, vaan maastoesterata. Ai jehna, miten kiva se oli, ja miten pieneen tilaan oli saatu puristettua vaihtelevuutta. Melko tasaisesta alueesta oli kyllä otettu kaikki irti, ja minä ja Samppa nautimme tekemisestä ihan täysillä!
Ehkä joskus vielä uudestaan!

Tammikuu 2023
Kirjoittanut Juhani Erkinheimo (Oresama)
On se jumaliste!! Kuinka monta päivää vuoden vaihtumiseen pitää oikein varautua hä? Raketteja saa ampua 31.12.-1.1. kello 18-2, ei yhtään enempää. Ja silti meillä on Sampan kanssa sattunut useampi vaaratilanne. Antakaapa, kun kerron!
Joulukuun 28. päivä oli ensimmäinen, kun meinasimme saada sydänkohtauksen raketeista. Tai siis minä meinasin. Ratsastelin peltojen välistä Kivisaaren talon kohdalla, kun yhtäkkiä Kivisaaressa joku päätti laukaista sellaisen ison raketin, joka ujeltaa taivaalle ja poksahtaa sitten. Jo kun ujellus kuului, takerruin Sampan harjaan ja päätin pitää kiinni. Samalla valmistauduin jo putoamiseenkin. Silmäilin lunta, joka oli pehmeää, ja hetken kaikki tuntui hidastetulta. Sitten... Ei mitään. Samppa säpsähti, kun pamahti, ja vahtasi rakettia hölmönä. Annoin sen katsoa rauhassa ennen kuin pyysin liikkeelle lähtemistä. Hetken se sitten puuskutteli (ja pelkäsi varmaan enemmän minun sydämeni poukkoilua kuin rakettia), mutta asettui aika nopeasti.
Seuraavan kerran räjähti heti seuraavana päivänä. Tällä kertaa päättivät Kivimäet ampua jotain, kun menin ohitse ja vieläpä läheltä. Silloin en saanut ujelluksesta ennakkovaroitusta, kun ilotulite oli sellainen paksu maasta ampuva pänikkä. Samppahan huomasi sen heti ja päästeli muutamia pukkeja. Hevoseni tasaantui yllättävän nopeasti, kun vain huomasi, mistä ääni ja valo olivat peräisin. Minä puolestani en tasaantunut, vaan huusin Kivimäen Ismolle niin, että isääkin hävetti, kun myöhemmin kerroin kotona.
Vuoden toiseksiviimeisenä päivänä en uskaltanut ratsastaa. Viimeisenä laitettiin hevoset ulos. Isä on sitä mieltä, että hevoset pelkäävät vähemmän, kun näkevät, mistä äänet tulevat. Eikä meilläpäin paljoa edes pommitella. Tälläkin kertaa itse vuodenvaihde sujui rauhallisesti.
Joka tapauksessa kirjoitin ennen vuodenvaihdetta sattuneista pommitteluista Facebookkiin. Arvatkaa, mikä oli Puskaradion yleinen mielipide? No tietenkin että pojat on poikia, ei niitä voi estää ampumasta vähäsen. Ja että pidä se Samppasi aitauksessa: eikö se nyt riitä, että saa kentällä ratsastaa. Ai että tekee mieli raivota netissä.

Kesäkuu 2022
Kirjoittanut Juhani Erkinheimo (Oresama)
Juhani ja Samppa, Reima ja Pöyröö sekä Kaj ja Vanamo olivat kisamatkalla Lapissa ja kävivät juhannusmaastossa Valokylässä.
Meillä oli Sampan kanssa hieno juhannus: semmoinen pikkuinen ratsastuslenkki Lapin yössä. Siellä sai poka rauhassa käveleskellä ja ravailla, ja yö oli yhtä valkea kuin päiväkin. Meillä oli tehtävänä kerätä kukkia samalla, ja kun en satulatta viitsinyt yhtenään jalkautua, niin nypin korkeimpia kukkia mennessäni samalla kun Samppa nyppi mennessään ruokaa polun reunoilta. En kieltänyt sitä, kun minunkaan touhuni eivät haitanneet sitä.
Oli rauhallista. Tai no. Olisi ollut tosi rauhallista ilman Reimaa ja Pöyröötä. Reimalla on tarve koko ajan aktiivisesti tehdä jotain: vaikka kokeilla, kuka on ekana siellä-ja-siellä jos otetaan laukkakisa. Minä, Juhani 39 vuotta, jouduin soittamaan isälle, että soittaa Reimalle, että on kunnolla. Siitä eteenpäin sain nauttia taas Sampan tasaisesta taivalluksesta kaikessa rauhassa.
Ratsastus huipentui kokolle. Siitä tuli mieleen lapsuuden noitasadut. Lähestyin kokkoa hevoseni kanssa ja katselin sitä sen pystyjen korvien välistä. Samppa näytti taianomaiselta. Se oli kuin intiaanin villihevonen, joka oli pyydystetty preerialta ruokatulien loimotukseen, ja joka oli yhä sisimmältään villi ja tulinen. Olisin viihtynyt kokolla vaikka viisi tuntia.
Lopulta oli aika kuitenkin palata. Kokko alkoi sammua, ja kun käänsimme sille selkämme, Samppa ei ollut enää villihevonen. Se oli tavallinen pohjalainen suomenratsu karkeine harjoineen ja lempeine peuransilmineen. Silittelin sen kaulaa ratsastellessani. Se oli toden totta mukava heppa ja hyvä kaveri.