Tämä aihe sisältää 7 vastaukset, 5 kirjoittajaa, ja siihen kirjoitti viimeksi 
-
Viestit
-
(c) Anne L.6-vuotias suomenhevostamma AR Pamela
omistaja Leo Elmeranta
valmennettavana Camilla Vanhaniemellä HopiavuoressaTamma on kuvankaunis kuin mikä, mutta Leolla ei ole tällä hetkellä niin paljoa aikaa omalle hevoselleen kuin toivoisi. Niin hän on päättänyt jättää Pamin Camillan valmennettavaksi. Tamman ollessa pienellä lomalla ravikilpailuista sen kunto on päässyt tippumaan ja maha hieman kasvamaan.
Leon kertomaa:
Olin ihan varma, ettei tarjoukseni menisi läpi. Tammasta oli omani lisäksi tehty pari muuta tarjousta. Kun vain olin nähnyt tamman muiden hevosten myynti-ilmoituksen joukossa, löysin jo itseni kirjoittamassa hyvää myyntipuhetta tamman kasvattajalle. En minä ollut ikinä ajatellut hankkivani omaa hevosta. Muidenkin ajettavissa oli jo tarpeeksi tekemistä eikä mikään sitonut minua mihinkään. Sen takia olin myös varma, ettei ostotarjoukseni menisi läpi. Mutta tammaa hakiessani Camillan kanssa, olimme Pamin kasvattajan, Artsin, kanssa puristaneet kättä ja kilistäneet konjakkilaseja yhteen.
”Siitä saa hyvän projektin. Antaa sen hieman lomailla ja etsitään yhteistä säveltä. On noita voittajiakin tullut ajeltua. Terapiakaveria minä tarvitsen”, sanoin pyörittäessäni tamman valkoista harjaa sormieni välissä.
”Mää, kun luulin, ettet sää ikinä haluaisi ikinä vakiintua kenenkään takia. Olla maailmanreissaaja”, Camilla tuijotti minua hieman kulmiensa alta.
”Kyllähän tämän tamman takia, kuka vain haluaisi asettua aloilleen”, hymähdin naiselle törkäten sitä kylkeen.
”Sä oot hullu”, nainen murahti minulle.
”Haluuks sää olla hullu mun kanssas?” sanoin kiepaten naisen kainalooni.
”Oon kokenut jo tarpeeks hulluutta. Ollaan tässä tunnettu melkein 8 vuotta”, Camilla naurahti.
”Älä nyt. Mun Pamista tulee vielä ravikuningatar”, katsoin vaaleaa tammaa, joka nyhti ruohoa tallin reunalla.
-
Pami saapui Hopiavuoreen
”Tänne vaan!” Eetu hymähti minun kysyessä vapaata tallipaikkaa.Pari päivää myöhemmin Leo kaarsi maasturillaan tallin pihaan ja työnsi käteeni Pamin riimunnarun. En voinut olla ihailematta sabinoa tammaa. Pami oli hetken aikaa asunut Wäckelinissä Markuksen ja Linnean ajettavana Leon käydessä siellä satunnaisesti pyörähtämässä. Leolla oli suuret haaveet saada tamma vielä raviradoilla syksylle. Minun ollessani Wäckelinissä Leo oli tullut sinne tammaansa katsomaan ja siinä pienessä viinipäissämme yhtenä iltana olimme saaneet loistavan idean. Leon juostessa ympäri Suomea ajamassa muiden hevosia hänelle ei jäänyt aikaa treenata Pamia tavoitteellisesti. Seinäjoki oli hyvällä korkeudella Leon matkoja huomioiden ja näin Pamille olisi jopa luontevaa asua siellä. Pöydässä löimme kättä pöytään, ja myöhemmin löysin itseni tilanteesta, jossa kyselin Eetulta vapaata tallipaikkaa.
Tilannehan oli mitä ideaalein minulle. Leo lupasi kustantaa kaikki Pamin kustannukset ja minulle jopa pientä vaivanpalkkaa. Nyt vain oli paineet saada tamma kuntoon. Onneksi Leo oli tuttu eikä jokin kalliin lämminverisen ja ensimmäisen hevosensa ostanut henkilö, joka oli varma, että hänen hevosensa olisi huippukunnossa viikossa ja että se voittaisi kaikki startit, mihin se vietäisiin. Pami oli myös hyvä koekaniini siinä mielessä, että voisin sen kanssa soveltaa kaikkea vuosieni mittaan opittua, mutta myös uutta saamaani kokemusta Hopealinnasta. Tuntui hullulta, että äsken vasta olin valmistunut hevosenhoitajaksi. Syksyllä minun pitäisi olla myös valmistunut ravivalmentaja. Leo olikin nauranut, että mitä minä seuraavaksi meinasin.
”Tallimestariksi tottakai!” olin naurahtanut.
Leo ei ollut uskonut minua ja pyöritteli silmiään.
”Et oo ajatellut, että voisit vaikka minun matkaani lähteä. Mieti vain avoin tie ja me kaksi.”
”Minä en enää 25-vuotiaana sinun ravipiiaksi rupea”, tökkäsin miestä leikkisästi kylkeen.Nyt oltiin tilanteessa, että seisoimme Hopiavuoren pihassa Eetun ja Leon kanssa. Pami nyhti ruohoa tallin kulmalla.
”Onhan se komea”, Eetu hymähti. ”Läheretäänkös me tupaan kirjotteleen sopimukset kuntohon ja juomahan kahveeta?”
Leo seurasi Eetua tupaan ja hörötteli jotain matkalla. Se oli jotain, mistä välillä ihailin Leoa ja viihdyin hyvin hänen seurassaan. Leo oli aina niin rento kaikkialla ja osasi puhua ihmisten kanssa. Hän oli hyvä lukemaan ihmisiä ja tiesi, milloin oli hyvä sulkea suunsa. Leo oli Markuksen mukana esitellyt ravimaailmaa minulle ja vetänyt minut mukaan. Leo oli taputellut minua selkään ja lohduttanut, kun olin hermostunut tyttöteleville vanhoille miehille.
”Tules Pami, mennään veryttelemään jalkoja”, hymähdin tammalle.
Läsipäinen tamma lähti seuraamaan minua kiltisti. Se oli hauska verrattuna tottumiini lämminverisiin. Se ei ollut niin hontelo, ehkä vähän mahakas, mutta korkeudeltaankin pienempi. Innostuisikohan Susi, jos opettaisimme tamman ratsuksi. Leo oli tainnut mainita, että joku oli joskus sen selässä istunut.-
Tiiän ainakin yhden höyrähtäneen suokkiratsastajan, joka on oikein mielellään kapuamassa tuon kyytiin ennen kuin tarvitsee edes yllyttää. 😀 Ravisukuisen suokin leipominen ratsuksi on just jotain mitä mä en ikinä enää suostuisi tekemään, kun ratsulinjaisenkin kouluttamisessa tuntuu olevan ihan riittävästi jumppaa, mutta Ilona sen sijaan saataisiin varmaan vielä suostumaan mukaan moiseen projektiin. :DD On kyllä ihan hitsin kaunis hevonen! Ihanaa, kun saadaan uutta verta porukkaan, ja suokkiverta etenkin. <3 Odotan kyllä tosi innolla, miten näillä lähtee homma käyntiin, koska tietenkin toisen suokkitamman edesottamukset kiinnostavat mua kovasti. Tuo kyllä kaivattua ryhtiä ja rakennetta Hopiavuoren arkeen, kun Camilla on taas konkreettisesti mukana remmissä.
-
Voi jjjjeppistä kun saisi tällaisen järjestelmän kuin Camillalle nyt tuli. Olisikos vähän unelmaa. Saisi hevosenomistajuuden ilot ja surut, ja silti vihoviimeinen vastuu ison eläimen hengestä ja terveydestä olisi kiinni jonkun toisen rahapussista. Isot päätökset toisaalta eivät olisi omissa käsissä… Silti kelpaisi!
Camilla kyllä ansaitsee uuden projektin. Mua vähän jännittää, miten elo etenee suomenhevosen kanssa. Olen aina ajatellut, että ne on liian hitaita ja jähmeitä Camillalle, jonka olen mieltänyt itsekseni aina lämppärityypiksi. Toisaalta yhdellä jos toisellakin on nyt epätyypillinen hevonen täällä, ja musta epätyypillisen parin yhteen hitsautuminen on just parasta luettavaa. <3
-
-
Ravikuningattaren uran alkua
”Olisihan se jo aika ilmoittaa raveihin”, olin murahtanut Leolle puhelimessa. ”Sää oot sitä kohta jonkun vuoden seisottanut puskatätihevosena. Hitto, näkisit, missä lihaksessa se on.”
”No, mutta siellä Aken ravitallin raveissa voi olla tasokkaita hevosia. On kuitenkin 15-vuotisravit,” Leo lässytti.
”Et sää nyt voi pitää toista kuin ruusua maljakossa. Se on tehty juoksemaan ja sillä ois kovasti menohaluja. Ollaan käyty Hopealinnassa ajamassa niiden suokkien kanssa ja muuten hyvin pysyy joukossa mukana. Pami on saanut hyvän pyöreän takaliston ja juokseminen sujuu tasaisemmin.”
”Jos odottaisi ensi vuoden puolelle ja antaisi Pamin lomailla pyhäpäivät”, Leo jatkoi selittelyään.
”Sun hevosestas ei ikinä tuu haaveilemaas ravikuningatarta, jos et päästä sitä kisaamaan. Mikä nyhverö susta on tullut.” Olisin halunnut lyödä Leoa pölkyllä päähän.
Potkaisin tupakkapaikan viereen lumikasasta vierinyttä lumikikkaretta takaisin lumikasaan.
”Minä ilmoitan sen itse sinne raveihin, jos sinä et suostu.”
”No sitten sinä saat ajaakin sen siellä. Sinähän oot sen kanssa muutenkin treenannut, niin teillä voisi mennä hyvin siellä.”
Hiljenin hetkeksi ja purin alahuultani. Huulet olivat pakkasen kuivattamat ja rohtunut pala jäi kielen päällä. En ollut ajanut raveissa sitten Steffen jälkeen.
”En mä tiiä”, mutisin.
”Kuka nyt on nyhverö? Kyl mä maksaisin sulle siitä ja jos sijoittuu, niin saat siivun palkintosummasta”, Leo innostui.
”Sehän on sun hevonen.”
”Sää oot sen valmentaja. Kuuliks muuten, et Steffe oli NDM:n finaalissa sijoittunut kolmanneksi?” Leo hymähti.
”Ai täh? Steffe NDM:n kolmas?”
”Joo, se oli päässyt kaikista kolmista karsinnoista jatkoon aina finaalin asti. Sehän on Markuksella nykyään.”
Nordic Dream Meeting oli Suomessa yksi lämminveristen isoimmista arvokilpailuista. Se sisälsi useita eri osakilpailuita, joista oli mahdollista päästä aina finaaliin. Ja vielä finaalissa Steffe oli juossut itsensä kolmanneksi.
”Juoksi uuden ennätyksenkin. 10,5.”
”Älä jaksa! Siis meidän Steffe!”
Ilon kyyneleitä nousi poskilleni. Olin niin ylpeä orista. Olin sen 3-vuotiskauden jälkeen ollut varma, ettei siitä koskaan tulisi mitään muuta kuin makkaranjatke.
”Eikö Markus oo kertonut sulle?” Leo ihmetteli.
En kehdannut myöntää, etten ollut vastannut Markuksen soittamiin puheluihin. Olin koko puoli vuotta yrittänyt keskittää ravivalmentajaksi valmistumiseen, Pamin treenaamiseen ja töiden tekemiseen Hopiavuoressa kuin osittain hevosten ajamiseen Hopealinnassa. Uutiset Gunnarista pelottivat minua, ja oli helpompi kuvitella, ettei mitään ollut koskaan tapahtunutkaan. Wäckelin olisi olemassa, kun menisin sinne vierailemaan, ja sama parrakas ukko hymy huulillaan vastassa.
”Markushan asuu nykyään Rovaniemellä. Sun varmaan pitäisi käydä siellä”, Leo sepitti puhelimessa.
”Jos katsotaan nämä ravit ensin”, murahdin Leolle.Koitti 18.12. ja saavuimme Aken ravitallille. Siellä oli ihan älyttömästi hevosia ja vielä enemmän ihmisiä. Katsomoissa ihmiset istuivat totolappuineen kynsiään pureskellen.
Mahan pohjassa pyöri perhosia jännityksestä.
Laitoimme yhdessä Pamia kuntoon trailerin vierelle ja vielä olisi hetki ennen meidän lähtöä. Leo hoiti ilmoittautumiset ja muut viralliset osuudet. Sain keskittyä itsessään vain Pamin hoitamiseen. Pami oli olemukseltaan omalla tavallaan hauska. Se ei paljoa välittänyt mistään, mutta ei se kyllä paljoa välittänyt rapsutuksistakaan. Sitä ei stressannut ympärillä oleva hälinä. Toisaalta Hopiavuori oli tehnyt sille hyvää siitä, että siellä oli paljon hevosia ja myös hevosten omistajia, hoitajia ja ohikulkijoita liikkui ympärillä. Pami oli tottunut arkipäiväiseen hälinään, eikä ollut vain seissyt parin hevoskaverin tallissa, jossa näki päivittäin vain yhtä ihmistä.”Ei sitten oikeasti mitään stressiä radalla”, Leo puristi minua olkapäästä, mutta veti nopeasti tutisevan kätensä pois.
”Ei meillä tässä mitään, mutta miten sinä selviät?”
”No jos annat pusun, niin ehkä selviän.”
”Hahah, mene naurattamaan noita tallityttöjä ja anna meidän tehdä työt”, murahdin Leolle ja vedin ajolasit silmille.
Oli meidän vuoro mennä radalle lämmittelemään ennen alkavaa lähtöä. Olimme Leon kanssa puhuneet, että lähtö vedettäisiin rennosti. Jos ilman laukkoja lähdöstä selvittäisiin ja tamma pysyisi muiden hevosten imussa mukana, tietäisimme, että tulosta oli tamman osalta tapahtunut. Olin enemmän tottunut lämminverisiin hevosiin niin jo aikojen alussa kuin Hopealinnan mukana pyöriessä eikä samassa lähdössä olleiden hevosten nimet sanoneet suoraan minulle mitään. Kasvattajien alkuliitteitä saatoin tunnistaa, että mistä tallista hevonen tuli.Lähdön aloitus meni osaltamme hyvin. Yksitoista hevosta lähtivät yhtenä massana juoksemaan eteenpäin. Toiselle suoralle tultaessamme Pami hyppäsi laukalle ja jouduin ajamaan sen kärjestä ulkoreunalle saadakseni sen takaisin raviin. Pami laski hyvin takaisin raville ja puski eteenpäin otettaen kiinni massan keskiosaa. Viisi hevosta kärjestä irroittaituivat takana tulevista ja juoksivat tasaisesti maaliviivalle. Pami tuli seitsemäntenä perässä. Olin silti tyytyväinen tammaan. Se oli meidän molempien lähtö pitkästä aikaa ja kokonaisuudessaan yksi laukka pois jättäen Pami oli juossut tasaisesti. Onnistuin ajamaan sen niin, että voimia oli jäänyt myös viimeiselle suoralle eikä kaikkia oltu revitelty irti lähdön alussa. Päästessämme takaisin varikkoalueelle Leo hyppi minua vastaan kuin legosarjan joululahjaksi saanut pikkupoika.
”Et ikinä usko, mutta Pami paransi juuri ennätystään.”
”Ai oikeasti?”
”Joo joo. 1,1 sekuntia. Tästä on hyvä jatkaa ensi vuoteen. Hei, mut tätä pitää juhlia!”
”Eihän me edes päästy rahasijoille”, katsoin hieman ällistyneenä ylös-alas hyppelevää Leoa.
”Mut mun ensimmäinen ravuri juoksi juuri ensimmäisen lähtönsä eikä sitä hylätty.”
Leon lapsenomainen iloisuus oli tarttuvaa.
”Nyt pyydetään koko Otsonmäki kaljalle! Minä tarjoan kaikille!” Leo naurahteli.
”Meinaatko, että Susi huolii sut meidän sohvalle kuorsaamaan? Oot meille vieläkin sen uuden sohvan velkaa”, nauroin Leolle.
”Mennään sitten huomenna sohvaostoksille!”
”Ketä sä ajattelit kutsua?” kysyin Leolta vilpittömästi.
”No, kaikki ketä sä tunnet. Onhan tää sullekin juhlapäivä. Siitä on aikaa, että Vanhaniemi on istunut kilpailuasussa lähdössä ajamassa.”-
Kiva kuulla Camillastakin pitkästä aikaa! Mielenkiintoista nähdä miten Camillan ja Pamin jatko menee ja millaisen uran tamma tekeekään. Kiva kans päästä lukemaan ravureista <3
-
Samaa mieltä Jannan kanssa, kiva päästä lukemaan vähän ravureistakin. Aikoinaan pidin kovasti Steffen tarinoista ja niitä on ollut vähän ikävä. Lisäksi olin jo unohtanut koko Pamin… Hups!
-
Joo, ei se voitto, vaan se oma tulos. 😀 Ei ole mahkuja voittaa kovimpia menijöitä, mutta on saavutus parantaa ennätystä eli nähdä, että kehitystä on tapahtunut. Samalla tavalla toisessa päässä selkeästi heikompien voittamisella ei ole voittajalle arvoa sinänsä, vaan sillä, että tekee itseä miellyttävän tuloksen.
Camilla ei suhtaudu ihan hirveän innokkaasti ennätyksen parantumiseen, ja siinä näkee, että hän on ajellut ennenkin ja paljon. On se hienoa, mutta ei ihan noin hienoa. Leon into tekee kuitenkin aivan varmasti Camillalle hyvää. Leohan on sitä mieltä, että nyt oli muuten maailman hienoin lähtö. Sen takia Camilla saa varmasti iltaa myöten kehuja, ja vaikka hänet tuntien hän tuskastuukin niistä sillä hetkellä, ehkä ne tarttuvat kuitenkin jonnekin aivojen pintaan mukaan. Camilla nimittäin kaipaisi enemmän kehuja, vaikka on itse sitä mieltä, ettei kissa kiitoksella elä.
Mäkin tykkään lukea ravihevosista. Se on aina niin kuin rentouttava paluu omaan menneisyyteen. Virtuaalinen ravimaailma oli joskus mulle tuttu monta vuotta, mutta oikea ravimaailma on se, joka oli mulle joskus rakas. Camillan ravitarinat on niin tarkkoja, että ne tuntuu musta realistisilta ja palaan ajassa taaksepäin. Etenkin kun kilpaillaan tai treenataan tarinassa, haistan ja vähän maistankin hevosen. 😀
-
