Sonjan päiväkirja, osa 2

Etusivu Foorumit Spin-off -päiväkirjat Sonjan päiväkirja, osa 2

Tämä aihe sisältää 28 vastaukset, 5 kirjoittajaa, ja siihen kirjoitti viimeksi  Sonja T. 2 viikkoa, 4 päivää sitten.

  • Julkaisija
    Viestit
  • #9986 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    Sonjan päiväkirjan toinen osa
    Alkuperäinen päiväkirja
    Spin-offien spin-offit ulkopuolisessa blogissa (sisältää kyllä aika paljon samaa matskua kuin nämä spinnarit täällä)
    Sonjan Pinterest-tili

  • #9987 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    Pieni jatko The Great Barbecue Feast 2023:een

    Ultimaattinen parisuhdetesti
    Kun se Hopiavuoren grilli(salaatti)fiesta oli saatu potkaistua käyntiin nopeammin kuin kukaan ehti sanoa ”Lallero pois kerjäämästä”, sain vuosisadan idean. Minähän pyytäisin Vladimirin tänne myös, lapsivapaaviikko hänellä näet ja joka tapauksessa minun pitäisi illalla mennä hänen luokseen. Kaikki nyökyttelivät hyväksyvästi kun kysäisin asiasta: juu juu, tänne vain kaikki, joille voisi kelvata grillisalaatti.

    Tämä olisi se megaluokan parisuhdetesti, sillä vaikka Valja oli pari kertaa jo käynyt Hopiavuoressa, nämä tämmöiset epäviralliset grillibileet olivat aina jonkinasteista sekoilua alusta loppuun. Ja grillattavatkin olivat sitä mitä lähikaupasta sai, random-makkaraa, jauhoa noin puolet, ja oranssissa marinadissa lilluvaa grillimäiskettä. Ei todellakaan mitään riistaa tai vasikan ulkofilettä. Että nyt katsottaisiin miten paha snobi Valjasta kuoriutuisi! Mutta kun tämmöistäkin se minun elämäni aina joskus oli, ota tai jätä.

    Hah. Valja näytti siltä kuin olisi ikänsä istunut Hopiavuoren terassin hieman kiikkerillä puutarhatuoleilla ja pisteli salaattia suuhunsa hyvällä halulla. Vähän olin huomaavinani, että lihatarjottavat eivät kovin suuressa määrin uponneet, muttei hän siitä mitään numeroa tehnyt. Lisäksi hän oli tuonut emännälle omasta pihastaan keräämänsä kukkakimpun, joka nyt koristi terassin pöytää. Nelly oli ollut niin ihastuksissaan kimpusta, että minun teki melkein mieli potkaista ensin Nellyä ja sitten Valjaa, mutta annoin olla.

    Keskustelua Valja seurasi tarkasti, vaikkei itse juuri kommentoinut. Huomasin kyllä, että hän tuskin sai mitään selvää Eetun leviästä murteesta, mutta nyökkäili kohteliaasti samalla tavoin kuin muillekin. Noeulin kanssa hän puhui sujuvaa englantia, Marshallin kanssa kieli vaihtui venäjäksi, joten Hopiavuoren terassi alkoi kuulostaa kansainväliseltä lentokentältä, ainakin melkein. Kaiken kaikkiaan Valja tuntui sopeutuvan porukkaan ja kun ei hän jälkikäteenkään kommentoinut näistä grillibileistä mitään ihmeempää, niin parisuhdetesti voitiin katsoa läpäistyksi, vaikkei miesparka itse sitä tiennytkään.

    • #10048 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Siis tää tarina tuo esiin oikeastaan kaiken sen, minkä takia Sonja on musta haastava kirjoitettava ja olisi oikeassa elämässä pelottava tyyppi. Vaikka mä tasan tarkkaan tiedän, että hahmo ei ole ikinä eikä koskaan sama asia kuin kirjoittaja, tällaisten tekstien tarkkuus saisi mut varovaiseksi myös silloin, jos me joskus tavattaisiin. 😀 Ihan hirveän hyvin kirjoitettu juttu, jossa on ainakin mulle valtavasti kamaa rivien välissä!!

      Se, mikä sieltä rivien välistä huokuu, on Sonjan mua ja mun hahmoja parempi asema tässä kastijärjestelmässä, joka meillä on. Vaikka Sonja ei pelkääkään liata käsiään tuolla ja on monipuolinen, se on tottunut paljon parempaan kuin me. Mä oon että jee, grillataan, kun on makkaraa, ja että nam, nyt on hyväskää, kun on joku markettipihvi. Sonjalle se kelpaa joo, mutta ei se nyt mitään ihan oikeaa grillattavaa ole. Tietenkin sillä on käytöstavat, eikä se katsele tuolla nenänvarttaan pitkin jauhomakkaroita, mutta just siellä ovelasti rivien välissä on se, ettei se ole aivan oikeaa ruokaa.

      Vladimir on myös hienompi kuin me ja Sonja tietää, että se on hienompi kun nuo grillaajat tuolla. Ensilukemalta tämä oli joo juuri sellainen poikaystävätesti kuin Sonja kuvittelikin, mutta toisella lukemalla tässä on enemmän. Ei Sonja ole musta ylpeä siitä, että sen tallikaverit on tällaisia. Ennemminkin se on vähän uhmakas: Vladimir saa nyt luvan hyväksyä tämän osan Sonjan elämää! Mut ainakin saa uhmakkaaksi sellaiset osat, joita joko vähän häpeän tai joita luulen että mun kuuluisi hävetä. Ne voi olla pieniä tai suuria. Mulla ei ole yhtäkään mattoa kämpässä, koska on helppo siivota, piste! Meidän äiti inhoaa sitä, ja olen vähän että rouva on nyt hyvä ja kävelee paljaalla parketilla tai menee sitten muualle kävelemään matolla. Koska kuuluisihan nyt matot olla. 😀

      Se pelottavuus ei tule puolestaan Sonjan persoonasta, vaan mun päästä. Olen niin kastinousukas kuin voi ihminen olla, vaikka en olekaan noussut korkealle. En viihdy nykyisen kastini edustajien kanssa, ja Sonja on vielä korkeammalla. Kukaan ei ole tehnyt mulle mitään pahaa, mutta tunnen, etten kuulu joukkoon ja että ei mulla ole mitään yhteistä jonkun sellaisen kanssa, joka käy viikonloppuisin teatterissa ja juo skumppaa. Siitä ihme pelosta seuraa puolestaan se, etten saa rentouduttua niin paljoa, että tarkkailisin niitä ihmisiä ja oppisin kirjoittamaan niistä. Sinä kirjoitat tästä maailmasta niin sujuvasti, että saat yhteen tarinaan useammankin merkityksen tulkittavaksi. Samaan aikaan osaat kirjoittaa myös muista, jotka eivät elä niin kuin Sonja, vaikka hahmosi ei aina edes ymmärrä niiden juttuja.

  • #10001 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    Burgundy ja tan
    — Siis kuka järkijättöinen idiootti järjestää häät, joissa väriteemana on kaikista maailman väreistä just burgundinpunainen ja tan? mutisin pahantuulisena vaatekomerossani. Minun sinänsä ihan laaja vaatevarastoni ei ollut nyt pukukoodin kanssa yhtään yhteensopiva.

    — Tästä ei tule mitään, ilmoitin Valjalle, joka istui makuuhuoneen nojatuolissa, koska olin pakottanut hänet muotinäytöksen makutuomariksi.
    — Mutta eikö se valkoinen lyhyt mekko ollut ihan hyvä kun siihen yhdisti ne vaaleanruskeat sandaalit, vyön ja laukun?
    — Nämä on häät! En mä voi valkoista kolttua panna kun mä en ole morsian.
    — Kolt… Oh, je ne comprends pas… Minä en nyt kyllä rehellisesti sanoen ole varma, että päteekö tuo sääntö tässä häissä kun morsianta ei alunperinkään ole.
    — Mut silti. Enkä mä halua sitä.
    — No entä se kukkamekko? Kaunis. Ehkä ne ruusut nyt ei ihan burgundinpunaisia ole, mutta tummanpunaisia kuitenkin? Siihen ne samat asusteet? Kyllä ne minun mielestäni sopivat yhteen.
    — Mnjääh… No, kai se on sillä mentävä kuitenkin.

    — Haluatko pukea sen päällesi?
    Kuulin äänestä että Valjalla oli tässä ehkä oma lehmä ojassa ja sulin saman tien ärtymyksestäni. Olihan se toki kaunis mekko, semmoinen vähän fiftarihenkinen. Ja varsinkin kun puki mekon alle tyllialushameen, joka levitti sen kellohelmaksi. Muotoja minulla ei pahemmin ollut, mutta tämä mekko istui onneksi silti.

    — No niin, onks tää nyt hyvä? sanoin keimaillen vaatekomeron ovella.

    Valja nousi tuolistaan ja pyöräytti minut ympäri lattialla niin että kellohelma hulmahti.
    — Joo, kyllä sanon että hyvä. Oikein hyvä, hän sanoi hymyillen ja kiepautti minut syliinsä. — Oikein sopiva kesähäihin minusta, hän mutisi juuri ennen kuin painoi huulensa minun huulilleni, niin että jos olisinkin halunnut väittää vastaan, niin se ei olisi onnistunut. Ovela pirulainen, ajattelin ja hymyilin suudellessani.

    • #10009 Vastaus

      Marshall
      Osallistuja

      Kuka lie idiootti sellasia värejä meni keksiin, hävytöntä.

      Jotenki Sonjan ja Valjan juttu tuntuu ainaki tässä hetkessä just siltä ihanan lällyltä rakkauden täyteiseltä että yäk. Tulee itellekki vähän sellanen hoopo hymy etenki tuota loppua lukiessa.

    • #10012 Vastaus

      Janna H
      Osallistuja

      Mä voin kyllä yhtyä Marshallin mietteisiin Sonjan ja Valjan suhteesta. Mitä näitä tarinoita on lukenut, on käynyt selväksi että Sonjalla on hyvä ja turvallinen olla.

      Vaikka Sonjan onnesta onkin ollut ihana lukea ja lukisi mieluusti paljon lisääkin, on kuitenkin jossain syvällä joku ääni joka saa miettimään että onko tämä sittenkään onnellinen loppu?

    • #10014 Vastaus

      Ilona Eronen
      Osallistuja

      Nyt kun tästä on mainittu, niin totta tosiaan: kyllähän asiat menevät nyt vähän liiankin hyvin ja tasaisesti. Jos ei kohta ala tapahtua, niin jonkun täytyy heittää ennen pitkää ulkopuolelta kapulaa rattaisiin, jotta saadaan hyvää draamaa (jota on ah niin ihana lukea Sonjan sarkasmin höystämänä). Yhdyn siis spekulointiin: johan tuo on liian hyvää jatkuakseen yhtä auvoisana ikuisesti. 😀

    • #10049 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Hyi yök mä just söin!! Niin mä sanon aina yhdelle kaverille, kun se kertoo jotain oksettavan romanttista, mitä ne on tehneet puolisonsa kanssa.

      Sonjan elämä on tässä niin kuin jostain romantiikan ajan romaanista. Jos se olisi pelkästään sitä, olisihan se tylsää (kattokaa nyt Eiran päänsisäistä maailmaa esim), mutta pienen hetken se on niin kevyttä ja ihanaa. Ooh, minä, nainen, laajassa vaatekokoelmassani penkomassa, eikä minulla ole mitään päällepantavaa, elämäni on palasina! Kas tuossa on unelmieni prinssi, joka pelastaa minut tästäkin kriisistä! :DDD Onhan se elämä välillä just sitä, tällainen pieni pala kerrallaan, ja mulle tuli tästä niin hyvä mieli. Varsinkin kun kontrastina Sonja osaa ihan itte pitää huolen itsestään ja on ihan täysivaltainen ja rationaalinen. Niin arkista, samalla niin romanttista. Voisin haluta tämän tauluna, mutta samalla mä en kaipaa enää mitään ällöjä tyttöjen tauluja mun himaan. :DDD

  • #10065 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    Itkupilli
    En tiedä mikä itkupilli minusta oli tulossa. Olisi nyt luullut, että minäkin olisin tähän mennessä saanut itkeä ihan omiksi tarpeiksi ja vähän muidenkin. Vuosi sitten Jannan ja Rasmuksen yllätyshäissä olin tihistänyt kyyneltä silmäkulmastani ihan salaa, mutta sen nyt saattoi panna sen piikkiin, etten ollut osannut arvatakaan, että ristiäisten lisäksi häitä vietettäisiin.

    Mutta jostain syystä liikutuin ihan kyyneliin asti Niklaksen ja Marshallin häissäkin. Se oli jotenkin niin… liikuttavaa, en muuta sanaa keksi, nähdä kaksi läheiseksi päässyttä tuttua vihittävän. Ja varsinkin kun tiesi tai ainakin arvasi, että näin heteronormatiivisessa yhteiskunnassa ei homona eläminen ollut varmastikaan sitä kaikkein helpointa. Kovin pitkään Niklas ja Marsh olivatkin esittäneet kämppiksiä.

    Eivätkä nämä häätkään välttämättä kaikkea täydelliseksi tehneet. Tein omia havaintojani esimerkiksi siitä, että Kozlovit kyllä olivat täydestä sydämestään mukana. Anice kyynelehti vuolaasti vaikkei tainnut ymmärtää suomenkielisestä vihkiseremoniasta tuon taivaallista. Ja väitän, että jotakin saattoi vähäsen kiillellä Grigorinkin silmäkulmassa.

    Mutta he tuntuivat olevan tilaisuuden ainoa appipariskunta. Kukaan ei esitellyt itseään Niklaksen äidiksi, isäksi, siskoksi, sedäksi, serkuksi tai miksikään. Muutamia ystäviä oli, kuten Niklaksen bestman, mutta varsinaista sukua ei. Ei se välttämättä mitään tarkoita. Eihän minunkaan isä ole elossa ja äiti asuu toisella puolella maapalloa (vaikka kyllä hän häihin tulisi, jos kutsuttaisiin) ja jos sitten ei muuta lähisukua juuri ole. Onhan näitä syitä vaikka tietysti se panee vähän miettimään, että miespari, niin että jos ei vanhemmille tädeille moinen kelpaa. Ja mistä sen tietää, onko asia ollut mikään läpihuutojuttu Kozlovienkaan puolella, mutta sen verran mitä olen seuraillut asioita, niin ainakin tätä nykyä Anice ja Grigori hyväksyvät Niklaksen perheeseensä sataprosenttisesti.

    Niin tai näin, yritin kuivailla silmiäni niin etten pilaisi silmämeikkiäni, kun vihkijä kysyi Marshallilta ja Niklakselta, että tahtoivatko he ja toki he tahtoivat.

    • #10110 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Mun huomio kiinnittyy kahteen asiaan. Ensimmäinen on taas ilmiselvempi kuin toinen. 😀 Se on se, miten Sonja myötäelää tässä on tosi ihanasti kirjoitettu. Tarina on tosi täynnä tunnetta. Yritin saada siitä kiinni, jotta tästä kommentista voisi olla jotain hyötyä. Näitä juttuja löysin.
      – Tietenkin se, että Sonja liikuttuu.
      – Se, miten hienosti tässä kuvataan sitä, kun ”vetää sanattomaksi”: liikuttavuudelle ei löydy muuta sanaa kuin se, noh, liikuttavuus. 🙂
      – Sonjan tunteet eivät taaskaan ylly vollottamiseksi, vaan ovat sisällä ja siksi mullekin samastuttavia.
      – Liikuttuminen on salaista. Voi taputtaa vähän nenäliinalla silmäkulmaa.
      – Muiden havainnointi: etenkin se, miten Niklaksen porukat puuttuu.

      Toinen juttu oli se, miten Sonja järkeilee Niklaksen porukoiden puuttumisen. Hän osuu oikeaan, mutta eipä olisi välttämättä osunutkaan. Jokin stereotyyppinen perheen viha siis nostetaan automaattisesti esiin Sonjan ajatuksista. Aloin miettiä, että jos mä haluaisin mennä miehen kanssa naimisiin, oletettaisiinko, että mun suku on hylännyt mut, vaikka totuus onkin se, että perheestä on kuollut väkeä ja muiden kanssa me ei olla vain ikinä oltu tekemisissä muutenkaan. Varmaan oletettaisiin, jos ei tiedettäisi, miksi perhettä puuttuu.

  • #10155 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    Se on ihan ok
    — Mä kerroin susta nyt vihdoin ja viimein lapsille viikonloppuna, Valja sanoi yhtäkkiä, kun olimme Axan kanssa lenkillä pienessä tihkusateessa.
    — Aha.

    En keksinyt muutakaan sanottavaa kuin ”Aha”. Olihan se arvattavissa ja joskus sekin piti tehdä, mutta päällimmäinen ajatus oli ärsytys: joko nyt? Miksi jo nyt? Ja olisi ollut kiva tietää etukäteen, koska… No, en minä tiedä. Minä halusin pitää ne lapset ulkona tästä. Meillä meni kivasti Valjan kanssa, vaikka joka toinen viikko olimmekin erossa niin että vain viestittelimme toisillemme ja soittelimme joskus iltaisin. Ei se minua haitannut varsinaisesti. Minulla oli silloin hyvin aikaa itselleni ja Aaveelle ja kaikelle.

    — Mitäs ne sanoivat siihen? kysyin kuitenkin.

    Valja naurahti.
    — Eivät kovin paljon mitään. Sonjushka oli arvannut sen jo pitkä aika sitten ja oli puhunut Maxin kanssa. Oikeastaan sanoivat vain että iskä hei, se on ihan ok.
    — Ootko ihan varma, ettei tämä tullut nyt kuitenkin liian nopeasti?

    Valja tarttui kädestäni kiinni.
    — En tiedä. En usko. Olemmehan me jo neljä kuukautta olla yhdessä.
    — Totta kyllä, sanoin. Ehkä se oli jo aika.
    — Sonjushka muisti sinut ja Mortin yksistä kilpailuista. Hänellähän on valokuvakin teistä.
    — Ai niin, sanoin niinkuin olisin muistanut mistä oli kyse. Vähän aikaa mietittyäni totesin, että sen täytyi olla jokin Tie Tähtiin -osakilpailuista silloin… silloin… Milloin se nyt oli? Mortti oli ja Harri oli ja… Pari vuotta sitten?

    Sitten tuli se kysymys, mitä olin pelännyt jo pitkään.
    — Haluaisitko joskus tavata lapseni? Ihan vaikka vain illallinen yhdessä, ei sen pidempää.

    En. En halua, sanoisin jos kehtaisin muttei sitä voi. Tiesin ihan hyvin mihin ryhdyin kun Valjan kanssa aloin seurustella, joten ei tässä pitänyt olla mitään ihmeellistä, mutta silti. Olin neljä kuukautta saanut pitää illuusioni enkä halunnut rikkoa sitä. Vaikka ei kai siinä mitään, olivat aika samanikäisiä kuin Otavan kersat ja heidän kanssaan tulin kyllä toimeen. Olihan se toki eri tilanne, kun olin tuntenut ne molemmat vauvasta alkaen.

    — No, ehkä mä voisin joskus tulla, sanoin.
    — Kiitos. Se merkitsisi minulle hyvin paljon.

    Minua vähän hävetti. Tietenkin lapset olivat tärkeitä Valjalle, tiesin sen ja he olivat osa hänen elämäänsä, todennäköisesti isompi osa kuin minä. Mutta että merkitsi paljon, että tapaisin lapset? Tarkoittiko se sitä, että Valja oli todellakin vakavissaan minun suhteeni? En sillä tavalla yllättynyt ajatuksesta, koska olin ollut huomaavinani sitä kyllä, mutta olihan tämä nyt taas yksi merkki siitä, kai.

    • #10242 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Ahahaha samastunnnnn! Olen jyrkempi kuin Sonja. Ei, en tosiaankaan halua tavata mitään puolison kersoja, mutta menen niin pitkälle, että jos joku on mennyt lisääntymään, siitä ei ole enää mulle puolisoksi ikinä. Oikeiden aikuisten uusperheet isi- ja äitipuolineen vissiin toimii — mutta miten ihmeessä??

      Mä en osaa kuvitella, miten muut ihmiset lukee tämän tarinan. Ehkä Sonjasta maalataan tässä hieman julmaa tai kylmää kuvaa? Mulle tämä tilanne vaikuttaa Sonjan näkökulmasta kerrottuna kuitenkin täsmälleen normaalilta ja loogiselta. Ihan niin kuin Sonja, näkisin kuitenkin merkityksen lapsiin tutustumisen taustalla. Vanhemmalle lapsi yleensä on rakkainta, mitä maailmassa on. Ei niitä ihan joka heitukalle esitellä. Tietenkin Vladimir on tosissaan. 😀 Silti iu, pitääkö tässä nyt oikeasti tutustua johonkin kakruihin? 😀

  • #10257 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    Täysi syy käyttäytyä kunnolla
    Minä kuulin sen äänensävystä ja näin hartioiden asennosta, että Valja oli mustasukkainen vaikkei se sitä ääneen sanonut. Eikä mitään syytä oikeasti ollut, ei mitään sellaista, minkä Valja olisi tiennyt ja millä olisi enää mitään väliä. Kai se vain oli se, että kyseessä oli mies, jonka kanssa olin taas lähdössä Ahvenanmaan kisoihin. Nypin kynnensivustaani ja mietin, mitä minun pitäisi tehdä, antaa asian olla ja Valjan muhia omissa liemissään, vai nostaako kissa pöydälle. Valitsin jälkimmäisen taktiikan.

    — Sä olet mustasukkainen, sanoin mahdollisimman neutraalilla äänensävyllä, koska en halunnut kuulostaa syyttävältä.

    Valja ei sanonut ensin mitään, mutisi vain jotain, josta ei saanut selvää, mutta nyökkäsi lopulta varovasti päätään. Hyvä! Ainakin se myönsi sen.

    — Kuule, ei sulla ole varsinaista syytä. Se Anssi on naimisissa oleva perheenisä.

    Tämä tietysti oli maailman suurin valhe tai ei se valhe ollut, Anssi oli kumpaakin, mutta ei se millään tavoin estänyt mitään. Anssi teki mitä teki, mutta minä en sentään. Asia olisi toinen, jos minä olisin sinkku, silloin saattaisin sortuakin, mutta nyt ei tehnyt millään tavoin mieli.
    Ja siinä mielessä puhuin ihan totta, että Valjalla ei syytä mustasukkaisuuteen ollut. Anssi oli herrasmies, ainakin jos vaimoa ei oteta lukuun, eikä hän flirttaillut edes minipienesti rivien välissä, kun tiesi että se oli epätoivottua. Olin tehnyt oman kantani selväksi: voidaan mennä kimppakyydillä, voidaan liikkua yhdessä, voidaan olla kavereitakin, ainakin jonkinlaisia, mutta edes verhottu ehdottelu ei ole ok. Luonnollisesti Anssilla oli erinomaisen hyvä syy käyttäytyä toivotunlaisesti, sillä mistäpä hän tiesi jos minä nokkiintuessani hakisin Salierin takaisin ja siinä meni kahden vuoden treeni ja kisahevonen sitten. En minä sitä ehkä tekisi, mutta suottapa sitä sanomaan ääneen.

    — Vaikka eihän se tietysti mitään estä, jatkoin. — Mutta mä ja Anssi ollaan kuule ihan oikeasti vain kavereita. Ja lisäksi se tietää käyttäytyä kunnolla, koska siltä saattaisi lähteä hyvin äkkiä kilpahevonen alta, jos mä päättäisin hermostua sen käytökseen.

    Tämä sai aikaiseksi sen kevyen naurahduksen, jonka olin halunnutkin. Ilmapiiri väljeni heti.

    — Ja toivottavasti sä et mua epäile, vaikka mulla kyllä on vähän historiaa…
    — En epäile. Mehän puhuimme nämä asiat jo kauan sitten. Anteeksi.
    — Ei se mitään.

    Olin tyytyväinen tilanteeseen. Valja oli hankalampi kuin Harri oli ollut, mutta nähtävästi osasi kuitenkin myöntää asioita ja tämäkin saatiin nyt kuntoon. Vähäsen ehkä kaivamalla ja halvoilla konsteilla, mutta ei parisuhteessa tyylipisteitä jaeltu.

    • #10258 Vastaus

      Ilona Eronen
      Osallistuja

      Kyllä mä alan nyt kuitenkin olla vähän sitä mieltä, että Sonjan elämästä tulisi aika hitsin hyvä TV-sarja. Tästäkin pisteestä homma voisi lähteä periaatteessa ihan mihin suuntaan vain. Kutkuttaa jo odotella jatkoa.

      Tässä nyt käsitellään mustasukkaisuutta toisesta näkökulmasta, eli siitä kun se vastapuoli onkin mustasukkainen. Ei se kivalta tunnu sekään. Oikeastaan en osaa päättää, onko se pahempi silloin, kun tuntee tulevansa syytetyksi jostain ilman syytä, vai sittenkin se huono omatunto, kun se toinen osuu tavallaan ihan oikeaan: hitsi, tuon ihmisen pahin pelkohan on tavallaan ihan mahdollinen skenaario esimerkiksi juuri menneisyyteen nojaten, kuten Sonjalla tässä. Sonjalla onnistuukin itse asiassa olemaan tässä näkökulmasta riippuen vähän niin kuin nuo molemmat tilanteet samaan aikaan. 😀 Että ei tässä nyt ole oikeasti mitään eikä kiinnostakaan olla, mutta historian vuoksi se mustasukkaisuus ei ole periaatteessa ihan täysin perusteetontakaan.

      Vitsit että osaat näillä suhdekiemuroilla pelata kyllä kiinnostavasti! Pitkä historia ja johdonmukaisesti mukana pidetyt suhdekuviot ovat kyllä avainaisemassa siinä.

    • #10266 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Tää tarina saa mut epäilemään kovasti. Oon ennenkin sanonut, että Sonjan ja Vladimirin elo on vähän ”liian ihanaa” ollakseen kirjallisuudessa kauhean kestävää. Se, miten helppoa kaikki on (tämänkin käsitteleminen), saa mut odottamaan, että jotain kauheaa tapahtuu ja kaikki päättyy lopulta huonosti. Nyt mun odotukset täsmentyvät tämän tarinan myötä. Se on Anssi. Se on kuulkaa se sama vanha tuttu Anssi, jonka kanssa Sonja pilaa kaiken. Tässä muistellaan vanhojakin episodeja, ja vaikka hahmot voi oppia uutta, oikeat ihmiset ihan hirveän, hirveän harvoin muuttuu. Harri oli aikoinaan niin ihana ja koko homma kosahti, ja nyt Vladimir on yhtä ihana, niin tietenkin odotan, että historia toistaa itseään. Se olisi hyvä juonenkäänne: juonenkäänteen tarkoitus ei ikinä ole vetää mattoa lukijan alta, vaan vaihtaa tarinan suuntaa. Tätä käännettä olisi ainakin pedattu, jos se tulee. 😀

      Tarina on vaivatonta luettavaa. Metsästin sinulle, että mistä kirjallisista jutuista se johtuu. Tärkein on rajaus. Tarina kestää täsmälleen yhden keskustelun ajan: kun aihe vaihtuu, me lukijat ei kuulla enää lisää. Kun rajaus on niin tiukka, mitään hankalasti kuljettavia sivupolkuja ei mahdu mukaan. Rajaus toimii myös siinä mielessä, että kerrontatekniikoita on otettu mukaan vain täsmällinen, hyvin rajallinen määrä. Dialogi on dialogia, eikä sen sekaan ui muita. Kerronta puolestaan kuvaa Sonjan tämän hetken ajatuksia ja muistoja täsmällisesti aiheesta. Pois on rajattu miljöökuvaus ja tunteet, jotka pitkissä jaarituksissa ovat mulle tärkeitä, mutta joiden puuttuminen tästä jäntevöittää tekstiä.
      Kirjoittamisen ja tekstin ulkopuolella helppoutta luo pitkäjänteisyys. Me tiedetään, keitä nämä hahmot on ja miten he ajattelevat ja toimivat. Ei tarvitse pinnistellä.

  • #10305 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    Hevoskauppias Tähdistö?
    En ollut kuullut Harrista mitään sen jälkeen kun hän oli hakenut loputkin tavaransa Orionista heinäkuun alussa. Ei sillä, ei tarvinnut enkä halunnutkaan. Se oli ollutta ja mennyttä. Olin pitkän aikaa miettinyt some-kanaviani ja lopulta päätynyt poistamaan Harrin FB-kavereistani. Siitä nyt ei mitään erillistä ilmoitusta toiselle lähtenyt, niin että en tiennyt oliko hän edes huomannut sitä. Jos oli, niin sai minun puolestani ajatella mitä halusi. Instagramini oli edelleen julkinen, mutta sielläkään nyt en mitään henkilökohtaisuuksia jakanut, niitä arkisia kuvia vain. En tiedä seurasiko Harri Instaani, mutta sama se jos seurasi. Tänään siellä oli kuva vesisateisesta pellosta, josta oli juuri eilen ehditty puida ohra.

    Ja Valjan kanssa meni niin hyvin. Olin nyt tavannut sitten ne lapsetkin. Pikku-Sonja, Sonjushka oli teini-iän kynnyksellä oleva, ujonlainen, hontelo tyttö, mutta hän syttyi kyllä kun pääsimme puhumaan hevosista. Hän oli juuri siirtymässä poneista pois ja uusi vuokrahevonen oli pienehkö tilastotamma, siro ja hyväliikkeinen. En tiedä mikä minuun meni kun lupasin joku kerta tulla katsomaan hänen hevostaan isänsä kanssa.

    Max oli muutaman vuoden nuorempi, alakouluikäinen. Hän muistutti kovasti Valjaa, voisin kuvitella Valjan olleen aivan samannäköinen lapsena. Max ei ollut niinkään ujo, mutta puhua höpötti asioita, joita en varsinaisesti ymmärtänyt. Yritin välillä esittää tarkentavia kysymyksiä, mutten tullut vastauksista yhtään sen viisaammaksi. Max oli aloittanut koripalloharrastuksen nyt syksyllä ja oli kovin innoissaan siitä. Sen lisäksi hän soitti pianoa ja viulua ja pelasi shakkiakin, vaikka valitti että kotona sisko aina voitti hänet.

    Että ihan ookoo, mutta toivoin kuitenkin silti vaivihkaa, ettei minun tarvitsisi ainakaan vielä kauhean paljon viettää aikaani lasten kanssa. Se oli raskasta, imi energiaa ja olin sen illallisen jälkeen kotona tosi nääntynyt vaikken ollut tehnyt mitään. Eikä minua ollut vielä häirinneet lainkaan ne Valjan lapsiviikot, jolloin olin yksikseni kotona. Viihdyin yksin hiljaisuudessani ja saatoinhan aina mennä käymään Otavassa, jos alkoi rassata.

    Sitten eräänä iltana, kun istuin yksikseni työhuoneessa tietokoneen ääressä surffaten sitä sun tätä, tuli Harrilta viesti ihan yllättäen. Sydän läpätti kun avasin sen, mitä kummaa Harri nyt…
    ”Vähän hölmö kysymys ehkä, mutta haluaisitko myydä Salierin, jos mä tarjoutuisin ostamaan sen?”

    • #10318 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Tarinan vipaan kappaleeseen asti mä koen samastumista. Joku muukin, edes fiktiivinen ihminen, suhtautuu lapsiin niin kuin mä! Ne on väsyttäviä, en halua niitä mun himaan jne, mutta en mä niille mitään pahaa tietenkään tahdo. Tavallaan ne on joskus jopa mielenkiintoisia, jos ne on jo siinä iässä, että pelaa just shakkia eikä enää kulje yskimässä mun päälle.

      Toinen juttu, joka heti ensilukemalta tämän julkaistuasi jäi mieleen, on taas kerran yhteiskuntaluokan kuvaaminen ovelasti rivien välissä. Duunariperheen meikäläinen osasi toki shakkia ja ratsastaa ravihevosella, mutta kyllä ne oli vähän paremmista perheistä, jotka sitä harrasti, tai joilla oli varaa harrastaa ratsastusta. 🙂 Näiden yksityiskohtien lisäksi ovelaa on Sonjan suhtautuminen. Sen ajatukset lapsen shakinpeluusta tai hevosesta on ihan neutraaleja, eikä että ohhoh, katsos tuota. Se kuuluu samanlaiseen elämänpiiriin kuin Vladimir lapsineen.

      Viimeinen kappale yllätti mut. Vaikka Salieri ei ole enää täällä meillä, tarinahevosten keskellä se on näitä mun tyyppisiä hevosia, joista eniten tykkään: sellaisia tasaisia, normaaleja, hyvin koulutettuja, kilttejä — tavallaan tavallisia. Ehkä ajatus Harrille myymisestä ei ole niin kamala kuin ulkopuoliselle myyminen olisi, koska me tunnetaan Harri, mutta samalla tuntuu kuin me menetettäisiin Salieri jotenkin lopullisesti. Toisaalta tämä sitoisi Sonjaa ja Harria taas tiukemmin yhteen!

  • #10310 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    Åland Weekendin tulokset ovat tulleet ja tämä liittyy niihin, tietenkin. Minä vielä unohdin lähettää nuo muutamat tuotokseni ja silti kävi näin…

    Ei toi oo mun
    En ymmärtänyt alkuunkaan sitä, miten ihmeessä olin koululuokkien puolella kolmantena vedonlyöjien suosikkilistalla. Olinhan tietysti voittanut viimeksi vaativan A:n, mutta tänään se vaativa A meni… no, ei nyt suoranaisesti penkin alle, 65 % on ihan kohtuullinen prosenttilukema ja luokka oli tosi tasainen. Voittajalla ei ollut kuin reilu 4 prosenttiyksikköä enemmän, karvan alle seitsemäänkymmeneen jäi. Mahtoivat vedonlyöjät kuitenkin repiä hiuksia päästään kun tämä melkein-ennakkosuosikki taipui sijalle 17. Toisaalta, pesinhän minä sillä 17. sijallani Kiaranin, Melinan, Lucianon, Eetun, Noeulin ja Anssin ja Salierin. Milan oli Biffellä parempi.

    Hopiavuorilaisilla meni muutenkin vähän heikosti. Toki kaikki ymmärtääkseni saivat ihan ehjät suoritukset ja saavutus se sekin on, mutta sijoituksilla ei juhlittu. Se, että Oskari ratsasti helpossa B:ssä Typyllä 65 % ja oli ensimmäinen sijojen ulkopuolella, oli varmasti yhden sortin voitto kyllä hänelle. Itse asiassa ruusukkeita tuli vain kaksi, Marsh ja Stanimir olivat viidensiä GP Specialissa tosi hyvillä prosenteilla ja sitten se Prix St Georgen voitto, jonka minä nappasin Aaveen kanssa. Kun sitten sunnuntainakaan ei Hopiavuoreen sijoituksia tullut, niin ne oli ruusukkeet siinä sitten, minulla ja Marshallilla.

    Ja minä olin ollut niin huolissani siitä pyhästä Yrjöstä! Vaikka Nelly sanoikin, ettei siinä vielä mahdottomia vaadita. Puolipiruetteja, laukanvaihtoja, peruutus, taivutuksia, kyllähän ne kaikki meiltä sujuvat ja vähitellen Aaveellekin alkaa karttua voimaa ja lihaksistoa niin että se selviää niistä kauniisti. Tuomarikommenteissa oli muutamia niin kehuvia lausahduksia, että punastuttaa ihan.

    Ei silti pidä takertua pelkästään niihin kehuihin. Eivät ne prosentit, 70 % ja rapiat, vielä mitkään huikean hyvät olleet ja parantamisen varaa jäi. Niitä kuitenkin murehtisin vasta Nellyn kanssa kotona, kun jatkaisimme harjoittelua. Lauantai-illan gaalassa kelpasi taas kerran nostella samppanjalasiaan voiton kunniaksi.

    Melkein parasta näissä kisoissa on nämä iltagaalat. Hyvää ruokaa, hyvää juomaa, juhlatunnelmaa ja parasta tietysti on se kun saa pukeutua hienosti. Eikä ihmisaran introvertinkään tarvitse nykyään enää murehtia sitä sosiaalista puolta juhlissa. Tunsin jo tosi monia niistä tyypeistä, jotka näissä kisoissa aina kiersivät, niin että kevyttä small talkia saattoi heittää melkein kelle tahansa. Jos ei omaa porukkaa ollut, niin saatoin aina tuppautua Kozlovien tai Rosenbergien seuraan.

    Toki nykyään Anssi kiersi paljon samoja kisoja Salierin kanssa ja Anssihan oli täydellinen iltaseuralainen: pitkä, komea, osasi käyttäytyä, osasi pukeutua, hyvää seuraa. En tiedä olisiko minun pitänyt tuntea itseni jotekin hämilliseksi tai varuillaanolevaksi, kun meillä kuitenkin oli vähän toisenlaista historiaa Anssin kanssa, mutta päätin etten aio. Minun mielestäni tilanne oli selvä ja olimme Anssin kanssa samalla sivulla asioiden suhteen. Moni kyllä varmaan luuli meitä pariskunnaksi, niinkuin aina jos mies ja nainen liikkuvat yhdessä, mutta se taas ei ollut minun ongelmani. En aikonut alkaa huutaa kaikille, ettei toi oo mun. Eikä Anssin ollut pakko minun kanssani roikkua, mutta ei hänellä näyttänyt olevan mitään sitä vastaankaan.

    • #10319 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Ahvenanmaalla oli kyllä mielenkiintoisia tuloksia! Sonjan menestys oli tietenkin upeaa, mutta tarkoitan myös muita tuloksia. Muidenkin kuin mun kohdalle näköjään osui sellainen hassu arpaonni, että kaikki tuotokselliset menestyi selkeästi huonommat kuin ilman tuotoksia lähteneet. Ihan niin kuin tuloksista olisi poistettu aina parempi. :DD No, tästä saa jutunjuurta taas!

      Mielenkiintoista tulosanalyysiä aina vaan mielenkiintoisempaa mun mielestä on nämä meidän tyyppien ihmissuhteet. Mä edelleen povaan jotain juttua Sonjan ja Anssin välille taas, kun ne kerran liikkuvat yhdessä. Tai sitten voi olla, että ihan pelkkiä juoruja lähtee liikkeelle ja joutuu vääriin korviin, kun muut käsittävät väärin näiden suhteen luonteen. Anssin läsnäolo on tuotu esiin niin selkeästi tarinoissa, että ainakin tämänsuuntainen juonenkäänne olisi pedattu ihan sairaan hyvin, ja sen odottaminen on jotenkin tyydyttävää.

  • #10314 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    Vahingossa hyvä tulee, mutta vain kerran vuodessa
    Kimmosta ei saanut ikinä hyvää valokuvaa. Tai joskus onnistui salaa ottamaan jonkinlaisen semisiedettävän kuvan, mutta aina, ihan joka kerta kun paljastin, että kuvaan häntä ja käskin pysymään paikoillaan tai siirtymään parempaan paikkaan tai katsomaan sinne tai tänne tai edes hymyilemään, hän meni ihan kamalaksi. Jotenkin Kimmo onnistui aina kuromaan niskansa lyhyeksi takakenoon, asentonsa jäykäksi ja teennäiseksi eikä se hymykään koskaan näyttänyt luonnolliselta tai edes hyvältä. Salakuvissa oli sitten asettelu tai jokin muu pielessä, kun ei vahingossa hyvää saa kuin ehkä just… vahingossa. Kerran vuodessa.

    Minulla oli vaihteeksi kaupunkiviikonloppu. Aaveella oli pari ihan puhdasta lepopäivää, Valjalla lapset, Axa nuohosi Riston ja Markuksen kanssa metsällä, niin minä päätin lähteä käymään Tampereella. Kimmon kanssa sitten saimme päähän lähteä Espooseen. Emmassa oli päättyvä ranskalaisen taiteilijan näyttely, jota oli kovasti mainostettu radiossa pitkin kesää. Se oli kyllä melkoinen pettymys, mutta museo muuten oli kyllä laaja ja siellä oli paljon muutakin nähtävää. Onneksi, koska olisi voinut ehkä harmittaa laittautua pitkän matkan päästä paikalle ja sitten pettyä kokonaan.

    Museossa oli muutamia kivoja paikkoja, missä olisi voinut ottaa ehkä hyvänkin kuvan Kimmosta, luontaisessa ympäristössään, kuten hänelle veistelin. Mutta ei, niistä kuvista ei kyllä tullut yhtään mitään. Muutamassa salakuvassa hän oli yhtä lailla epäedustavan näköinen, vain toisella tapaa. Toisia kamera ei vain rakasta, kuittasi Kimmo. Halusin väittää vastaan, sillä aina silloin kerran vuodessa sattui onnistumaan. Ja kaverikuvissa, joita kyllä aika harvoin otimme, hän osasi kyllä hymyillä ihan kauniisti.

    Sitten kun istuimme syömässä museovisiitin jälkeen, Kimmo esitteli puhelimestaan muutaman kuvan, jotka oli ottanut minusta. Paria hän oli ohjannut, mutta joukossa oli muutama sellainen, jonka hän oli ottanut salaa tai ainakin niin etten minä ollut huomannut. Ja jestas, ne olivat ihan kivoja! Kimmo vähän vähätteli, että pelkkiä kännykkäräpsyjä, mutta tiesimme kyllä molemmat, ettei nykyisissä kamerapuhelimissa kuvien onnistuminen jäänyt tekniikasta kiinni. Mutta koska Kimmo kuvasi myös digijärkkärillä, niin tietysti puhelin tuntui siihen verrattuna kevytkuvaamiselta, ei oikealta. Ja ehkä hänellä oli sitten paremmin silmääkin niille kuville ja kuvaustilanteille. Minähän en ole koskaan varsinaisesti loistanut (kuva)taiteellisilla ominaisuuksillani.

    • #10320 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      MITEN NOITA IHMISIÄ ON OLEMASSA, NOITA KIMMOJA? :DDD Mulla on yksi kaveri, joka ei osaa olla valokuvassa kans! Se saattaa hymyillä ihan normisti jollekin jutulle, mutta kun ottaa kameran, niin se sen hymy muuttuu irvistykseksi. Se on ihan komea mies, mutta kuvissa se näyttää ihan kaulattomalta, karsastavalta älykääppiöltä. :DDD

      Mutta joo, tässä tarinassa mun suosikkiasia on kohderyhmän huomiointi: osut ainakin muhun (kaikkien muiden taustoista ja elämistä en tiedä). Mä olen tuonut ilmi, että en ole yhtä rikas, sivistynyt, fiksu, koulutettu tai kultturelli kuin Sonja. Jos ajatellaan, että mä olisin kohderyhmä, muhun ei välttämättä uppoaisi viihdelukemisena syväluotaava, yksityiskohtainen kuvaus museosta tai muusta kulttuurimestasta, ellei mukana olisi jotain hyvää säkää ja mulla olisi jotain muita siteitä paikkaan. Nyt tuot ilmi, että Sonja on täällä, nautii kulttuurista, vierailee museossa, mutta etualalla onkin kohderyhmää (muitakin kun mua!!) ihan takuulla kiinnostava juttu: kevyt kuvataide, kännykkäkuvaus siis. Sen lisäksi kerronta keskittyy ennen kaikkea tämän ystävyyssuhteiden hoitoon, positiivisuuteen, vitseihinkin ja jo sinällään tuottaa hyvää mieltä.

      Mä en ole ajatellut kohderyhmiä hetkeen omassa räpiköinnissäni, ja tää oli mulle hyvä, virkistävä muistutus!

  • #10325 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    Vain tämän kerran
    Se oli iltapäivää, kun Valja soitti, mikä on aika poikkeuksellista. Syykin selvisi.
    ”Kuule, töissä on nyt pienimuotoinen ongelma menossa. Katastrofi oikeastaan. En minä tätä muuten pyytäisikään sinulta, mutta voisitko mitenkään viedä Sonjushkan tallille puoli viideksi? Hän on nyt kotona, sieltä pitäisi hakea. Minä kyllä haen hänet sitten kotiin myöhemmin.”

    En tiennyt ensin mitä sanoa. Tietenkin minä voisin viedä hänet, eihän minulla tässä nyt mitään muutakaan ollut niin tähdellistä, mutta eri asia oli että halusinko. Olin tehnyt Valjalle selväksi tai ainakin yrittänyt tehdä, etten halua varsinaisesti minkäänlaista asemaa lasten elämässä, ei ainakaan vielä. Olin vain isän uusi naisystävä, joku jonka on kerran tai pari nähnyt ja josta voi isän kanssa puhua nimellä ja tietäen kenestä puhutaan, mutta ei sitten muuta.

    ”Tiedän ettet halua puuttua lasten elämään, mutta voisitko nyt tämän kerran? En pyytäisi tätä, jos olisi jokin toinen vaihtoehto, mutta mä en pääse nyt itse mitenkään.”

    Minusta tuo oli vähän halpamaista. ”Tämän kerran”. ”Ei muuta vaihtoehtoa”. Vedin omasta pakastani sen halpamaisimman kortin:
    ”Mutta entäs lasten äiti? Eiks se voi?”

    Linjan päästä kuului huokaisu.
    ”Ei kuulemma voi, ei ole paikkakunnalla.”

    En tiedä olinko se vain minä ja minun ennakoluulot, mutta mietin oliko tuo totta. En siis Valjaa epäillyt valehtelijaksi, mutta tämän ex-vaimon kanssa oli nyt syksyn mittaan alkanut tulla silloin tällöin kaikenlaisia pieniä hakauksia. Ei mitään isoa eikä epäilyttävää, mutta sellaista jouston puutetta, ei yhtäkkiä ollutkaan paikkakunnalla, ei voinut sitä eikä tätä, vaikka kesällä olivat suunnitelmien muutokset ja yllätykset saatu hoidettua jouheasti. Toki kesä oli kesää ja lomaa ja sellaista, mutta epäluuloinen ihminen yhdisti tämän siihen milloin minut oli esitelty lapsille ja että pikkuriesat olivat alkaneet sen jälkeen. Tiedä sitten oliko kyseessä sattuma.

    Niin minä sitten suostuin, vähän pitkin hampain ja vannotin itseäni, että tämä on tosiaan vain tämä yksi kerta. Seuraavalla kerralla sanon ”ei” heti. Ja kyllä Valja tiesi hyppineensä rajojen ylitse. Seuraavana päivänä soitti kukkalähetti ja kohta ovelleni ilmestyi suuri kukkakimppu, pitkiä violetteja ruusuja. Violetti oli ollut aina se ruusu, joita Valja minulle osti, jo siellä Nizzassa ikuisuus sitten. Mukana oli kortti, jossa luki yksinkertaisesti ”Kiitos ja anteeksi”. Se tuntui vähän ehkä ylimitoitetulta siihen nähden, ettei minun tosiaan tarvinnut tehdä muuta kuin hakea pikku-Sonja kotoaan ja viedä tallille. Hän osasi itse ottaa kaiken tarvittavan mukaan ja kaikin tavoin tarvitsi ainoastaan sen autokyydin, ei mitään muuta huolenpitoa.

    • #10336 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Montakokytä kertaa olen sanonut, että hyi lapsia, ja hyi lapsilla pilattuja puolisokandidaatteja? :DD Nyt mulla on kuitenkin eri ajatukset. Pystyn ymmärtämään varsin hyvin, miksi tämä pieni palvelus aiheuttaa Sonjassa harmia. Pelisääntöjenhän piti olla selvillä, ja yksi kerta toden totta venyy helposti moneksi kerraksi. Samalla mä elän tiiviissä yhteisössä, jonka olen rakentanut itse itselleni keräämällä parhaat ihmiset yhteen. Kun joku tarvitsee apua, kuinka pientä tai suurta tahansa, ratsuväki on paikalla. Kun se yksi tarvii sitä lastenvahtia, mä vahdin, vaikka se ei ole millään lailla mun juttu. Jos mä en vahdi, joku muu meistä vahtii, vaikka tässä mun ryhmässäni vain kaksi edes pitää muksuista jollain tasolla. Kun olen parisuhteessa, sen on toimittava samalla ajatuksella, tai en osaa enkä halua olla siinä. Olisin siis voinut ihan hyvin olla Vladimir, enkä olisi edes käsittänyt pyytäväni liikaa. Toisaalta olisin voinut ihan hyvin tuntea Sonjan vastahakoisuutta, mutta silti olisin sanonut että juu, oota mä juon tän kahvin eka loppuun nopee. 😀

      Tuttua on myös kiukuttelevat eksät lapsiasioissa. (Taas yksi syy miksi ei lapsella pilattuja käytettyjä puolisoita, hyhhyh.) Ajattelisin pikku-Sonjan äidistä niin kuin Sonjakin, eikä tarvitsisi edes montaa tällaista sattumaa tulla ennen sitä. Onko se lie vainoharhaa oikeasti, vaikka sitä tulee sanottua vainoharhaksi siitä muille kertoessaan, ettei ne pitäisi kertojaa ihan hulluna? 😀

  • #10329 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    Joku raja
    Täyttäisin parin viikon päästä neljäkymmentä. En oikeastaan halunnut edes ajatella sitä. Ei sillä, että tässä nyt mitään ikäkriisiä olisi tunkemassa, mutta olihan se nyt… neljäkymmentä.

    Sinänsä tässä ei pitänyt mitään valittamista olla. Olin terve, olin töissä, olin taloudellisesti riippumaton, oli talo, oli auto, oli hevonen, oli koira, oli ystävät, oli mies ja oli hyvä elämä. Marimekkoa, Arabiaa, Iittalaa, Villeroy&Bochia, taidetta seinillä, mutta Lokki-valaisimeen, Artekiin tai Toikan lintuihin en ollut sortunut.

    Joskus tuntui siltä, että olin saanut niskalenkin tästä elämäksi kutsutusta sekoilusta, että tiesin miten selvitään ja eletään omannäköistä elämää, fiksusti. Tosin siltä oli tuntunut monta kertaa aikaisemminkin ja se elämä oli sitten aina yllättänyt lyömällä jotakin täysin odottamatonta jostain takavasemmalta. En siis luottanut siihen tunteeseen, kun tiesin, että kaikenlaista voi käydä. Siksi oli parempi katsoa päivä kerrallaan eikä ripustautua turhan tiukasti kiinni tulevaisuudensuunnitelmiinsa. Muutokset eivät olleet mahdollisia, ne olivat tosiasia. Aina tuli jotakin. Piti vain toivoa, ettei nyt ihan just taas tulisi mitään kuolemantapausta. Ne olivat turhan rankkoja.

    Olin ensin ajatellut etten halua mitään juhlia järjestää. Ei sitä nyt kannata naisen mainostaa täyttävänsä neljäkymmentä, mutta olin kohdannut vastarintaa. Valja oli sitä mieltä että kannatti juhlia, jos ei tiennyt mitä muuta tekisi. Oli tarjoutunut vielä vaikka järjestelmäänkin ne juhlat, jos minä en haluaisi. Ja kaverit ilmoittivat tulevansa joka tapauksessa, juhlia tai ei ja vastalauseita ei kuunnella. Minua nauratti.

    Eli juhlat sitten, turha potkia vastaan. Vieraslista ei ollut pitkänpitkä: Valja, kaverit, Markus ja Krista, työkavereita, Hopiavuoren porukkaa ja muutama uudempi Ingress-kaveri, joihin olin täällä pelatessani tutustunut. Mutta siinä vaiheessa kun Valja ehdotti, että kutsuisin sen Anssinkin, sanoin ”ei”. Joku raja.

    • #10337 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Tällä kertaa aion ripustautua kovasti kiinni kieleen, koska sitä en ole mielestäni aikoihin tehnyt. Varoitus! :DD

      Kielioppi ja tyyli ovat ihania asioita. Molemmissa on sääntönsä, ja kunhan ne säännöt tietää, niitä voi rikkoa. En siis sano, että oikea tapa kirjoittaa tarinaa on seurata jotain kieliopillista pyhää tekstiä, eli ISK:iä, vaan kunhan teen huomioita.

      Sonjan kerrontatapa on muuttunut ajan kuluessa kirjakielenomaisesta hiljalleen kohti enemmän ja enemmän puhekielenomaista. Sanat taivutuksineen ovat edelleen tiukan kirjakielisiä (pl. tietysti repliikit ym. suorat lainaukset). Puhekielisyys tulee ennen kaikkea rakenteista.

      Yksi kovasti lisääntynyt rakenne on kokonaisen virkkeen aloittaminen konjunktiolla. Kieliopillisestihan se ei yleensä käy, ja kielioppi sotisikin myös tämän tarinan konjunktioalkuja vastaan. Niin kuin sanoin, rajoja saa rikkoa. Luulen kuitenkin, että juuri tämän nimenomaisen rakenteen tarkasteluun kannattaa kiinnittää huomiota. Kuinka paljon niitä aloituksia onkaan? Mä uskon työni takia huomaavani ne paljon räikeämpinä kuin ne oikeasti ovatkaan, ja tarvittaisiin ihan toisentaustainen lukija kertomaan, onko niitä lukijoiden mielestä yleisesti paljon vai sopivasti.

      Muitakin temppuja, esim. nollapersoonaa tai predikaatin puuttumista on nykyään enemmän kuin ennen. Niitä kuitenkin on sen verran vähän, etten mä ainakaan takerru niihin millään tavalla lukiessani. Näin analysoidessani ne näen, ja olen että OK, tyyliseikka. Toimii.

      Kaiken kaikkiaan Sonjan tarinoiden kieli on ilahduttavan selkeää sekä nykyään että vanhemmissakin tarinoissa. Esim. mulle on tyypillistä pitsikoristella kaikkea liikaa vaikka edes adjektiiveilla ja muulla löysyydellä, mutta sellaiset hörhelöt ovat näistä teksteistä pitkälti poissa. Ihan puhtaan selkeyden lisäksi ihailen sitä, miten hyvin tämä linjaus sopii Sonjan persoonaan. Sonja on vahva, selkeä ja tietyllä tapaa suoraviivainen, niin kuin kielensä, eikä yritä olla muuta kuin on. Joku Chai ja se mitä hänen kielensä pyrkii olemaan, ovat aika lailla tämän kielen ja tämän persoonan vastakohdat.

    • #10338 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Siis ihanaa saada kielioppi-palautetta, oikeasti! Ymmärrän ettei sitä joka kerta viitsi, mutta olisi joskus tosi-tosi hyödyllistä käydä vaikka jokin yksittäinen teksti läpi silleen, että tässä virkkeessä on tämmöinen virhe ja lausetta ei saa aloittaa tuolla ja tuossa virkkeessä verbin taivutus on väärin ja aikamuodot päin p*rsettä. Joo tiedän, että teet tätä työksesi eikä vapaa-ajalla töitä viitsi tehdä, mutta olisihan se nyt… kivaa. Koska mä todellakin tarvitsisin kielioppikertausta!

  • #10341 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    Ookoo, ei ookoo
    ”Harmi ettei se Tuomo nyt päässyt”, huokasi Helena olohuoneen sohvalta.
    ”No sen nyt melkein arvasi, se on tää aika vuodesta”, vastasin ja viittasin siihen, että Tuomo oli syksyisin lähes kaikki viikonloput isänsä luona metsällä.

    Valjalla oli lapsiviikonloppu ja koskapa minulla oli niinsanotusti vapaata, Helena ja Kimmo olivat tulleet tänne Seinäjoelle ainakin nyt viikonlopuksi. Saa sitten nähdä, että miten kauan ovatkaan, sillä molemmilla oli työläppärit mukana niin ettei nykyisenä etätöiden aikakautena ollut mikään kiire pois vielä sunnuntaina. Ja mikäs siinä, täällähän oli kaikki fasiliteetit kunnossa! Joku oli joskus ihmetellyt miksi minä asuin yksikseni näin kauhean isoa taloa, mutta tässä nyt oli yksi ihan hyvä syy: riitti omat huoneet parillekin kaverille eikä tarvinnut tehdä mitään erikoisjärjestelyjä vaikka tekisivät töitäkin täältä, pitäisivät puhelinpalavereja ja metelöisivät muuten vain.

    Kimmo istui takanedustan nojatuolissa ja näytti siltä kuin kuuluisi kalustoon. Oli tosi kiva että olivat tulleet ja aikoivat olla vähän pidemmänkin aikaa. Ja kyllähän se vähän harmi oli ettei Tuomo ollut mukana, mutta sille ei nyt voinut mitään. Toisella kertaa sitten.

    Jutut kiersivät kaikenlaisessa yleisessä. Oliko jo talvirenkaat alla? Joo ja piti päivittää täksi talveksi uudet, niin ostin kitkat vaihteen vuoksi, ei niin harmita raapia menemään sulilla teillä puolta talvesta. Tai mistä senkään tietää taas millainen talvi tulee. Se vanhan Hämeensillan tilalle tulleessa ravintolassa oli ihan ok ruoka, mutta voi jestas että tarjoilussa kesti. Ei jatkoon. Töissä tulossa superkiireinen joulu. Yt-neuvottelut menossa, ei pitäisi vaikuttaa itseen, mutta… Ai, meille rekrytään koko ajan porukkaa, rekrypalkkiotkin on aika kovat, että jos sieltä lähtee jotakin devareita, niin vinkkaa kuule ja vinkkaa mun nimikin. Ei olla Aaveen kanssa lähdössä nyt kisoihin vähään aikaan, treenaillaan vaan ja katotaan. Jouluna silläkin on lomaa, ajattelin ainakin niin. Ei ole vielä yhtään mitään joulusuunnitelmia. Otavassa varmaan taas tai jotain. Tinderiin ei kuulu mitään, koska poistin sen kesällä, pitäkööt tunkkinsa. Ai niin, Kimmo ei tiedäkään tätä viimeisintä minkä sieltä bongasin. Ihan järjetön ääliö. No kerron ehkä joskus, en viitsi nyt suututtaa itseäni sillä.

    Minun piti tietysti kertoa myös viime viikon Pariisin-matkasta. Kesällähän Valjan vanhemmat olivat kutsuneet minut ja meidät luokseen Pariisiin, katsomaan Don Giovannia ja muutenkin. Hieno idea! Harmi vain että se osui samalle viikolle lasten syysloman kanssa ja vanhemmat halusivat tietysti nähdä lapsenlapset, kun kerran tilaisuus oli. Ja Valjan mielestä se oli ihan ok.

    Minun mielestäni se todellakaan ei ollut ok. Ei minulla ollut mitään Pariisia tai Valjan vanhempia vastaan, mutta että kersat mukaan, niin huh. Vähän auttoi se, että Valjan vanhemmilla oli iso lukaali ja lapset saivat oman huoneen, niin ettei tarvinnut makuuhuonetta jakaa niiden kanssa, mutta silti. Ajattelin melkein jo perua oman lähtöni, koska ei tämä nyt ollut yhtään sitä, mitä minä olin ajatellut.

    Okei, oli myönnettävä, että lapset olivat matkalla paljon vähemmän rasittavia kuin kaikkein synkimmissä skenaarioissani olin kuvitellut. He olivat jo suht kokeneita matkustajia eivätkä tosiaan enää ihan pieniä. Koneessa kumpikin pani kuulokkeet korvilleen ja pelasivat koko lennon ajan tableteillaan, olivat siis armeliaasti hiljaa ja suunnilleen paikoillaankin. Ja kun isovanhemmat olivat niin ihastuksissaan lasten takia, ei heillä ollut niin paljon aikaa kiinnittää huomiota minuun.

    Mutta ne lapset olivat kuitenkin koko ajan olemassa jossain. Vieraita ihmisiä, jotka käyttäytyivät arvaamattomasti ja joiden kanssa en osannut olla. He dominoivat kaikkia keskusteluja, olivat paikalla tai eivät, koska Valjan vanhemmatkin taantuivat lässyttäviksi isovanhemmiksi kun lapset olivat maisemissa. Taide ja politiikka loistivat poissaolollaan, lähes kaikki keskustelu käsitteli lapsia.

    Ylivoimaisesti pahinta kaikesta oli se, että Valjan äiti kysyi minulta vähän puolisalaa, että olemmeko me jo miettineet lapsia. Olin purra häneltä pään poikki. Lapsia! Ei ikinä ja näissä kahdessakin on kolme liikaa! Plus että kuka hullu nyt puolen vuoden seurustelun jälkeen vielä edes miettii lapsia, jos vaikka edes haluaisi moisia. Tai että kuka toinen hullu utelee henkilökohtaisia asioita ihmiseltä, jonka on tavannut aiemmin kerran, olkoonkin pojan naisystävä. Vastasin kuitenkin mitenkuten kohteliaasti, että ei olla mietitty ja minä olen sen verran vanha ettei mietitäkään. Nina naurahti ja sanoi että onhan niitä lapsia vielä nelikymppisenäkin tehty, ei mitenkään ole liian vanha. Teki mieli vastata, että kai minä olisin niitä tehnyt jo nuorempana, jos olisin halunnut, ei Valja ole ensimmäinen mies, mutta tyydyin vain mutisemaan jotakin, että kyllä se lastentekoikä nyt vain on mennyt ohitse.

    Helena pyöritteli silmiään. Hän ei ollut yhtään sen enempää kiinnostunut lapsista tai niiden hankkimisesta kuin minäkään ja ymmärsi satakymmenenprosenttisesti. Ja samaa mieltä hänkin oli, että tahditon kysymys anoppikandidaatilta, ei tuollaista pitäisi mennä utelemaan ylipäänsä. Kimmo oli enemmänkin järkyttynyt, sillä hän ei ollut ikinä törmännyt lapsenteosta kyseleviin sukulaisiin tai muihin. Ei tietysti ihme, sillä vaikea sinkkumiehen oli yksikseen lapsia hankkia.

    Se Don Giovanni sen sijaan oli ollut hieno. Se esitettiin Palais Garnier’ssa, jonka historia ulottui jonnekin aikojen taakse ja joka oli sisältä kuin Versailles. Valjan vanhemmilla oli aitio varattuna, joten meillä oli oma rauha ja esteetön näkymä lavalle. Don Giovanni oli tuttu ooppera, jonka olin nähnyt muutaman kerran, mutta yksikään niistä ei pärjännyt loisteliaisuudessaan tälle Pariisin esitykselle. Oikein vanhanajan kunnon pukudraama lavasteineen kaikkineen. Tältä osin ei todellakaan harmittanut että lähdin.

    • #10345 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Mut saa näköjään ihan sairaan helposti raivostumaan, kun olen just herännyt. Ei tarvi kun kuvata lapsiasioista utelua sellaisen hahmon näkökulmasta, jonka ajatuksiin tässä asiassa samastun. Ajatuksetkin menee niin samaa rataa: tekee mieli tiuskia, mutta kun ei saa, niin hymistelee jotain kohteliasta, josta toinen ei sitten kuitenkaan tajua, että MEE NY JO VAIKKA TÖIHIN SIITÄ KYSELEMÄSTÄ. 😀 Mitä ne edes siinä utelee, kun lapsia on jo valmiiksi, ja hyi, kun ne on pitänyt mukaankin raahata.

      Mä olen haistavinani oikean maailman ilmapiiristä autistisesta ajatuksenjuoksustani huolimatta, että lapsiperheen vanhemmat, isovanhemmat jne pitäisivät Sonjaa pahiksena. Vissiin yleinen ajatusmaailma on, että Sonjan pitäisi joko olla iloinen, kun lapset tulevat mukaan, tai ainakin suhtautua neutraalisti ja näyttää tyytyväistä naamaa. Mun on helppo suhtautua johonkin sisarusten lapsiin niin: ne on mulle tuttuja, ja itse asiassa silloin tällöin aika hauskoja, jos niistä ei just sillä hetkellä roiku mitään tahmaa. Niille saa myös ärähtää, että mee nyt jo muualle hengittämästä mun ilmaa. Sonjaa ympäröi kuitenkin ihan vieraat lapset, ja ne on kammottavia. Joku sanoisi, että eihän se ole kuin tutustua, mutta kuka nyt haluaa tutustua joihinkin vieraisiin lapsiin? 😀 Mä tykkään hirveästi mun yläasteikäisestä opetusryhmästä nyt kun olen tutustunut niihin naperoihin, mutta en tasan olisi tutustunut yhteenkään niistä muksuista alun perin, jos ei olisi ollut pakko. Ehkä Sonjankin on jossain välissä pakko, ja silloin ne penskat voi olla ihan hauskoja, tai edes siedettäviä, mutta ei niinkään aina käy. Eikä muiden lapsiin tutustuminen kyllä ainakaan mun kohdalla ole aiheuttanut mitään lapsentekohaluja! Y-ök!

      Tiedättekö, mikä mua kammottaa tässä tarinassa eniten? Kun mä täytin ehkä 25 ja mun emäntä oli mua vanhempi, loppui kysely siitä, että tuleeko lapsia. Näyttää siltä, että jos mulla on joskus vielä emäntä, se alkaa jumaliste alusta, vaikka ehdittäsiin vanheta vielä vaikka 10 vuotta ennen kuin tavattaisiin. :DDD Jatkossa vastaan, että en oo harkinnu lapsia, mutta ootko harkinnu että pistät omas johonki laitokseen niin saat säkin kokeilla omaa elämää välillä. (Joo en vastaa oikeasti. Mutta ajattelen joskus.)

  • #10361 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    Kun kolmas sija ei riitä
    Mitenkäs Helena oli sen joskus sanonut, kun oli ollut rahtusen raivostunut johonkin miesystävän tekeleeseen? Että kun deittailee eronnutta isää, on tämän prioriteettijärjestyksessä kolmantena. Ensimmäisenä tulevat ne lapset, mikä tietysti on ihan suotavaa, jos niitä kerran on mennyt tekemään eikä ole ihan selkärangaton ameeba. Toisena tulee sitten se ex-puoliso, jonka toiveet, vaatimukset, menemiset ja tekemiset vaikuttavat miehen elämään ilman että sillä toisella naisella on minkäänlaista sananvaltaa asioihin. Ja kolmanena on sitten tämä toinen nainen, onnea vain valitsemallanne tiellä.

    Niin että kyllä minä tämän tiesin siinä vaiheessa jo kun Valjaan sorruin, mutten vain tajunnut sen olevan totta. Aina tuli jotain suunnitelmanmuutoksia, sairastumisia, yllätyskyytejä ja muuta, kun lapsista oli kyse. Ja minä en pystynyt enää pysyttelemään erossa siitä, vaikka yritin ja sitten tuli ärsytys, kiukku ja paha mieli. Sori Valja, sinä olit sopiva, mutta lapset ei.

    Jotenkin olin jopa tyytyväinen siihen, että tämä oli tapahtunut hyvissä ajoin ennen joulua, niin ettei mennyt joulu pilalle erokriisin takia tai siksi, että lapset olivat kuitenkin olemassa joulunakin. Kyllähän se tietysti harmitti ja suretti, kuitenkin olin ehtinyt aika tavalla ihastua Valjaan ja olihan se elämä ja suhde sujunut pääosin ihan hienosti. Mutta kun ei vain pysty, niin turha sitä on vetkuttaa sen kauempaa, että jos nyt kuitenkin.

    Mietin itsekseni, että mistä ihmeestä sitä nelikymppinen nainen löytää miehen, jolla ei ole lapsia entuudestaan ja joka ei niitä halua. Tietysti jos lapsia ei ole ja niitä haluaa, 40v nainen on vähän väärä valinta, mutta eipä olisi eka kerta kun miehillä on vähän epärealistisia ajatuksia naisista. Vaikka täytyy sanoa, että tässä kohdin tuntui loppuelämän sinkkuus taas hyvältä ratkaisulta, mihin sitä miehiä tarvitsee. No, ei yksinäisyyskään tietysti kivaa ole, jos se ei ole itse valittua.

    Nyt ei onneksi tarvinnut olla yksin. Tampereen pelastuspartio eli tässä tapauksessa Kimmo oli rynnännyt tänne minun tuekseni. Sanoin kyllä etten tarvitse nyt ketään tänne itseäni vahtimaan, ei ole yhtään samanlainen tilanne kuin Jarnon aikana, mutta en lähtenyt kieltelemäänkään, kun Kimmo sanoi että kyllä hän voisi silti tulla muutamaksi päiväksi käymään. Kun viimeksikin se etätöiden teko täältä käsin oli sujunut ihan hyvin. Helena ja Tuomo harmittelivat että he eivät nyt just päässeet.

    Sitten tämä kaikki piti vielä kertoa tallilla kaikille…

Vastaa aiheeseen: Sonjan päiväkirja, osa 2
Tietosi: