Typy

Etusivu Foorumit Päiväkirjat Typy

Tämä aihe sisältää 55 vastaukset, 13 kirjoittajaa, ja siihen kirjoitti viimeksi  Oskari 5 kuukautta, 2 viikkoa sitten.

  • Julkaisija
    Viestit
  • #893 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Typy on parivuotias tyttövauva. Rodultaan se on suomenhevonen, ja luonteeltaan ehkä hieman omapäinen, mutta kunnon tyttö kuitenkin.

    Typyn sivut
    Typyn omistaa Hello.
    Typyn hoitaja on Herman.
    Kuvan on piirtänyt Anne L.

    Typy muualla
    Maastakäsin-valmennus
    Typyn laidun 2020

    Typyn kunniamerkistö

  • #928 Vastaus

    Inari
    Osallistuja

    Kuinka Hellosta tulee isä

    Hello pyyhkäisi kudotulla sinisellä lapasellaan nenäänsä. Hän yritti piilottaa meiltä ylpeän hymynsä, mutta yritykseksi se jäi. Huomatessaan epäonnistuvansa Hello sitten hymyili niin että hampaat näkyivät ja silmännurkat rypistyivät. Jerusalem töykki kättäni kirsullaan ja laskin käteni sen kaulalle. Se oli sopivan kokoinen koira: siinä oli ainakin huskya hännän pörheydestä ja korvista päätellen, ja ainakin rottweileria värityksestä päätellen. Se rakasti kaikkia, erityisesti pikkulapsia ja -koiria. Kuulin parkkipaikan hiekan rahahtelua viereltäni, ja se tarkoitti Eiran hypähtelevän malttamattomana ilmaan. Pian hän sanoisi–
    ”Hei mä tuun auttaan!”
    Niin just. Sitä minä olin juuri kertomaisillani. Oikeasti se tarkoitti, ettei Eira jaksa odottaa. Näytä jo se uusi hevonen.

    Pitelin Jerusalemin tyttömäisestä timanttipannasta kiinni, kun Eira avasi salpoja vikkelin sormin. Hello taas tuntui haluavan muistaa joka salvan avaamisen ja avasi paria salpaa oikein pitkään ja hartaasti. Yhdessä nuo kaksi laskivat rampin — tai siis Hello kai laski ja Eira vain piti näön vuoksi kiinni. Eirakin olisi mainiosti jaksanut sen laskea vaikka yksin, mutta hänellä oli taipumus esittää välillä heikkoa naista.

    Ja siellä häämötti Typyn pylly.

    Se oli karvainen, niin kuin koko vauvahevonen muutenkin, kun Hello peruutti sen ulos. Se piti päätään korkealla, mutta koska se oli vielä aika hento ja pieni, se ei ollut yhtä vakuuttava kuin vaikka Jussi samaa tehdessään. Ja Hello katsoi sitä rakastuneen näköisenä. Tammavarsa säpsähteli, kun sen tuore isäntä yritti silittää sitä poskesta. Onneksi Hello ei tuntunut ottavan siitä itseensä. Hän hymyili niin kuin ylpeät isät varmasti aina.

    ”Se on niin söpöööö”, Eira venytti. Ja olihan se. Ainahan eläinvauva on söpö. Vaikka ei yhtä söpö kuin Uuno.

    Eira sanoi illalla, että Hello oli myöhästynyt melkein vartin soittotunnilta, kun ei ollut malttanut lähteä uuden hevosensa luota. Isä oli vähän vihainen. Eira ei ollut edes pahoillaan. Hän on aika taitava soittamaan viulun ohella pianoa, mutta ei erityisesti pidä soittotunneista. Sitä paitsi Eiran suurin huolenaihe oli se, että onkohan Skotilla nyt paha mieli, kun Hello ei olekaan koko aikaa sen kanssa.

    • #2687 Vastaus

      Sebastian
      Osallistuja

      Mä olen vielä niin lapsellinen, että oikein naurahdin tuolle ’Siellä häämötti Typyn pylly’ kohdalle kuvitellessani tilanteen 😀

      Ihanalle kyllä näyttää tämä suokkivauva, pitänee käydä sitä itsekin tervehtimässä laitumella nyt kesällä kun ehtii! Hellon elämään taisi astua tuona päivänä uusi rakkaus ❤️

  • #1297 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Salaisuus

    Minulla on salaisuus. Hinkkasin Typystä Jerusalemin Furminaattorilla karvaa suulissa ja hymyilin Jillalle, kun hän meni ohitsemme talliin. Kun katsoin taas Eiraa, joka raaputti tammani toista kylkeä kumisualla, hän kurtisti kulmiaan, mutta jatkoi juttuaan. Yritin keskittyä taas kuuntelemaan, miten Eira oli eilen halunnut taluttaa Katyan varsan talliin, mutta Eetu oli ehdottomasti kieltänyt. Nyt Eetu oli Eiran mielestä pahis, varsa ihan hanurista, ja varmaan Katyan syytä kaikki kun hän se varmasti oli vain niin supermustasukkainen hevosestaan, ettei siihen saanut edes koskea. Eira oli kokenut mielestään suuren vääryyden, vaikka itse olin kyllä ihan samaa mieltä Eetun kanssa. Ei Eiralla ollut mitään asiaa keskenkasvuisia hevosia käsittelemään.

    Eiran jatkaessa lähinnä Eetusta valittamistaan, Jilla talutti Ketkun ulos tallista. Katsoin häntä silmiin ja hymyilin taas hänelle pitkään. Hän vastasi hymyyni, ja lopulta minun oli käännyttävä muina miehinä Typyn puoleen. Hinkkasin sen kylkeä ja nautin karvanlähdöstä enemmän kuin se. Vitsit mitä kasoja maahan putoili. Sen pohjavilla oli melkein valkoista! Oli tosi tyydyttävää, kun se oikein mätkähteli maahan laattoina Furminaattorin terästä!

    Eira oli hetken hiljaa, mutta siirtyessään rapsuttelemaan karvaa irti Typyn takapuolesta, hän alkoi taas puhua. Tällä kertaa Katyasta. Katya on ilkeä, Katya on kateellinen, Katya on sitä ja tätä.
    ”Kuule Eira”, minun oli lopulta sanottava hyvin vakavasti. ”Jos sulla olis varsa, antaisiksä oikeasti kaikkien vaan talutella sitä? Mitä jos sille kävis jotain? Tai sulle?”
    ”Jillaki antaa!” Eira rääkäisi ja osoitti kumisuallaan Jillaa. Minä lähetin hänelle taas yhden pitkän katseen.
    ”Onni on noin neljäsataa vuotta vanhempi ku Hera!” huomautin sitten Eiralle.
    ”Silti!”
    ”Ja ethän sä sitäkään oo yksin vieny! Ethän — Eira? Ethän sä sitäkään oo..? Eira! Kato mua kun mä puhun sulle!”

    Siitä katseen välttelemisestä saattoi heti sanoa, että kyllä vain oli viety yksin Onnia, tai ainakin oli salaa menty hakaan taputtelemaan. Pyöräytin silmiäni ja huokaisin. Teki mieli saarnata, mutta en millään viitsinyt. Oli kiva, ettei minulla ollut omaa tallia: voisin kannella Eetulle ja jättää saarnaamisen hänelle. Eirakin taisi tietää saavansa hyvin tiukan puhuttelun. Hän ei yrittänyt edes suostutella minua olemaan kertomatta, niin kuin hän välillä yritti soittotunneilta lintsatessaan, etten kertoisi hänen isälleen.

    Jatkoimme harjaamista hyvän aikaa hiljaisuudessa. Eira ei näyttänyt varsinaisesti murjottavan, eikä hän ollut kauhean vihainenkaan, kun ei ollut vielä lähtenyt ovet paukkuen tallin vintille. Ja Typystä lähti niin ihania karvatolloja, että pian unohdin koko Eiran ja luvattoman varsojen taluttelun. Kiersin oikein toisellekin puolelle harjaamaan, ja sieltäkin lähti vaikka kuinka paljon karvaa kumisualla hieromisesta huolimatta… Ja Typyn pienen turvan asennosta näki, että sitä kutitti, ja että se tykkäsi furminoinnista. Se vuoroin pyöritteli ylähuultaan ja vuoroin antoi alahuulensa lerppua.

    Jilla sai hevosensa harjattua lipan toisessa päässä.
    ”Mä voin tulla sun kans, eiku sen kans”, ilmoittauduin huultani purren ja Onnia kohti nyökäten.
    ”En mä mee nyt kentälle — ihan vien karsinaan”, Jilla vastasi.
    ”Mä tuun silti auttaan.”
    Huomasin jääneeni haaveilemaan ja hymyilemään vasta kun Eira tarjoutui sitten viemään Typyn puolestani hakaan.
    ”Et tasan vie”, sanoin heti, ”äläkä oikeasti omin lupines mee niiden muidenkaa varsojen luo.”
    ”No ei teidän kyllä tartte mennä mihkää karsinaan piiloon pussailemaankaan kun kaikki jo tietää kuitenkin teistä!” Eira vinkui dramaattisen loukkaantuneella äänellä ja nakkasi kumisuan Typyn muiden harjojen joukkoon. ”Sä lupasit tulla siivoon hakoja heti ku tää on hoidettu!”
    ”No niinhän mä tuunki!”
    ”Nii varmaan joo!” Eira huusi loitotessaan jo, ja minä toivoin, ettei hän menisi taas varsojen luo.
    ”Hae kottikärryt!” huusin hänen peräänsä, ja kun hän oli varmasti näkymättömissä, jätin Typyn selkäni taakse puristaakseni hetken Jillaa vyötäröltä lähelleni. On suloista, kun on salaisuus.

    • #1300 Vastaus

      Noa
      Osallistuja

      Pääsihän se Furminaattor käyttöön kun siitä on puhettakin jo ollut! Pitäisköhän Noan kanssa lainata sitä..

      Mietin, mitä Hello miettii. Tietääkö Hello, miten pidetty se on? Ei edes ihailun kohteena, vaan ihan ystävänä. Tietääkö Hello oikeasti, että hänellä on paljon ihmisiä ympärillään jotka ajattelevat, että se Ilveksen Hello on aika hyvä tyyppi!
      Ja jos tietää, mitä Hello tästä ajattelee? Näen vilahduksia syvemmästä hahmosta kuin vain laiskasta muiden nurkissa makaavasta muusikosta, joka tykkää ruuasta. Näissä tarinoissa ja kommenteissasi, joissa Hello mainitaan. Se on mielenkiintoinen hahmo, jonka odotan puhkeavan kukkaan. Hello on jo tuttu, hänhän on aina hyväntuulinen ja hänelle voi aina jutella, mutta odotan innolla, että opimme tuntemaan Hellon oikeasti!

      Se, mitä yritän kai sanoa, on että aikamoisen hahmon olet itsellesi luonut. Aikamoisen persoonan ja henkilön olet siitä tehnyt. Yksinkertaisen mutta silti niin kompleksin.

    • #2689 Vastaus

      Sebastian
      Osallistuja

      Musta on oikeesti todella ihana lukea näitä Eiran draamailuja Hellon kanssa! Liian usein virtuaalitalleilla näkee sitä, että kaikki hahmot käyttäytyy kuin enkelit ja ristiriitoja/draamailuja harvoin halutaan sisällyttää tarinoihin. Eihän oikea elämäkään niin mene, että kaikilla menee aina hyvin keskenään 😀 Tuo ihanaa realistisuutta näihin sun tarinoihin!

  • #2033 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    1. Vaikeimmat esteet (trail-valmennus)

    2. Hello Ilves, joka aina nauraa vain!

    Olen vain äärimmäisen harvoin surullinen, mutta harjatessani Typyä siinä suulin vastakkaisessa päädyssä kuin Tide ja Bee, olin oikeasti surullinen. Maastakäsittelytapauksessa olin tajunnut, että olin oikeasti suututtanut Tiituksen. Tiesin, että ne vitsini olivat huonoja, mutta jotenkin olin hetkeksi unohtanut, ettei sellaisia oikeasti voi sanoa toiselle. Kaikista vähiten Tidelle. Nyt hän luuli, että yritän iskeä häntä tai jotain, ja että homous on tarttuva sairaus.

    Kun harjasin Typyä, yritin yhden kerran hymyillä vielä Tidelle, kun hän nosti katseensa omasta varsastaan. Tunsin miten hymyni vipatti ja kuoli sitten, kun Tide katseli ihan tahallaan ohitse. Siitä eteenpäin pidin katseeni tiukasti Typyssä. Pääni sisällä alkoi pyöriä täysin minulle entuudestaan tuntematon levy. Normaalisti ajattelin kivoja asioita. Nyt en voinut olla ajattelematta, että olen idiootti. Olen huono. Olisinpa pitänyt suuni kiinni. Olisinpa pitänyt tiitusajatukseni ihan itselläni enkä höpötellyt niitä ympäriinsä vitsien muodossa.

    Minulla on ollut joitain poikaystäviä, ja tyttöystäväkin, mutta joka kerta jokin oli mennyt mönkään. Silti eroaminen oli ollut aina vaikeaa. Tajusin tuntevani tosi samantyyppisiä tunteita kuin erossa, kun Tide ei ollut huomaavinaankaan minua. Levyyn, joka pyöri päässäni minua sättien, sekoittui omituista ahdistusta siitä, että olin jotenkin menettänyt Tiden. Olin härnännyt häntä jatkuvasti ihan samasta syystä, kuin olin keittänyt hänelle kahviakin, tai istahtanut suulin kivijalalle hänen viereensä juttelemaan. Hän oli kiva tyyppi — mutta ilmeisesti valitettavasti ihan liian viehättävä, että olisin osannut käyttäytyä niin kuin kuuluu ja olla pilaamatta kaikkea rumine vitseineni. Siirryin Typyn toiselle puolelle ja vilkaisin Tideä. Eivät nuo käsivarret, huulet tai nenä Tiden parhaita puolia edes olleet. Olisin tuskin kunnolla edes huomannut niitä, jos ei Tide olisi…

    Mitä? Päästin Typyn irti ja talutin sen tallipihaan Tiden ja Been ohitse. Mennettäni loin Tideen vielä murheellisen, anteeksipyytävän katseen. Ihan hyvä, ettei hän halunnut vastata siihen, vaan katsoi pois heti minuun vilkaistuaan. Silmiini oli mennyt nimittäin Typystä jotain roskia.

    Pyyhin roskia silmistäni kävelyttäessäni Typyn tarhaansa. Oikeasti. En minä olisi sen suuremmin noteerannut, miltä Tide näytti, ilman sitä, miten hän oli ollut valmis nukkumaan surkealla sohvallani estääkseen minua kuolemasta lääkeyliannostukseen. Päästin Typyn vapaaksi ja jäin katselemaan, kuinka se ravasi hölmösti vaappuen Flidan luokse, ja Flida pukki sitä tuttavallisesti ennen kuin päästi sen heinäkasalle. Ai vitsit. Olin ihastunut siihen, miten Tide oli pitänyt minusta huolta, toki osin vastoin tahtoani. En minä halunnut olla mikään hoivattava nyhverö. Mutta olin tarvinnut apua sinä iltana jo saadakseni sukat jaloistani, ja Tide oli ollut siinä. Ja aamulla nostamassa minulle kahvinpurut kaapista. Ja viihdyttämässä minua leffalla. Ja ruokkimassa Samburgerilla. Siksi kai se ohi katseleminenkin niin pahalta tuntui. Olin ollut hetken oma itseni, kun olin kuvitellut kelpaavani sellaisena: ihan ilman vitsejä, välillä kipeänä ja surkeana, leffaan vain popcornin takia menevänä — ja en ollutkaan ollut tarpeeksi hyvä.

    Pyyhin Typystä silmiini lentäneitä roskia vielä topakammin, tällä kertaa Nurmon Jymyn vanhan verkkatakin hihansuiden resoreihin. Ajattelin, että antaa tulla nyt vain, Hello. Saat murehtia tässä parikymmentä minuuttia, mutta sen jälkeen kävelet tupaan ja naurat niin kuin ennenkin, ja olet taas Hello Ilves, etkä kukaan surkea Helemias. Pääset yli koko murheesta niin kuin Typy aiemmin sillasta. Ei sinun tarvitse Helemiaana mihinkään kelvatakaan, sillä olethan ollut jo kymmenen vuotta itse Hello Ilves: se, joka aina nauraa vain!

    • #2038 Vastaus

      Tiitus
      Valvoja

      Voi surkeus, nyt mulla on ihan kamala fiilis, kun Tide sai Hellon itkemään.. Ja kovin haluaisin heti korjata tilanteen, mutta enhän minä voi, kun eihän Tide tiedä Hellon olevan noin maassa ja hän itse ajattelee, että parempi vielä pari päivää pysytellä etäällä.

  • #2096 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Koko maailma tietää

    Voi Typy. Miten me hoidamme tämän asian niin, että toimisimme oikein? Talutin Typyä tuulisten peltojen välissä. Sen harja hulmusi ankarasti. Minun ei. Olin sitonut omani naurettavaksi töyhdöksi keskelle päätä Nellyltä viemälläni hiuslenkillä, johon oli takertunut hänen pitkiä hiuksiaan. Typy ei enää pelännyt tuulta, vaikka se lähentelikin myrskylukemia ja taivutti isoja mäntyjä. Silti siitä ei ollut oikein minulle tueksi. Se oli vasta vauva. Ei se ihmissuhdekiemuroista ymmärtänyt. Lisäksi se oli hevonen. Silti minun teki mieleni avautua sille ääneen. Koko maailmankaikkeuden ainoa ihminen, jonka kanssa olisin voinut keskustella vakavasti siitä, miten Tiitus oli minua suudellut, oli Allu, ja Allu ei vastannut puhelimeen sen paremmin kuin Tiituskaan.

    Matelimme vieretysten metsän reunaan. Typy on hyvä varsa. Se malttoi suurimman osan aikaa pysyä vierelläni, vaikka välillä säpsähtikin kohti lentävää risua tai lehteä, tai kiskoi narua päästäkseen ahmaisemaan jonkin heinatuppaan kitaansa. Yritin olla hautautumatta liiaksi ajatuksiini, etten päästäisi vielä hevostanikin irti. Tällä tuulella se kuitenkin säikähtäsi lopulta jotain ja painuisi Kurikkaan tai Kauhajoelle asti häntä koipien välissä. Jäisi pian rekan alle.

    Emme astuneet metsäpoluille. Siellä näytti vaaralliselta. Tuntui kuin puut olisivat voineet napsahtaa tuulessa poikki ja rysähtää päällemme. Sen sijaan jäimme hetkeksi siihen tuulensuojaan, ja minä rapsuttelin Typyn kaulaa, josta lähti vieläkin viimeisiä talvikarvoja. Hevosellani oli iso mutta suomenhevoseksi tosi siroturpainen pää, ja kun se hamuili turvallaan kyynärpäätäni, minun oli pakko hymyillä. Tunsin ihan samanlaista hellyyttä kuin Jerusalemiakin kohtaan. Minun puolestani Typykin olisi voinut nukkua sängyssä vierelläni. Minun honttura vauvani.

    Edes takaisinpäin laahustaessamme en millään keksinyt, miten voisin puhua Jillalle. Koko ajan se oli päälimmäisenä mielessäni. Vaikka tunsin olevani aika hukassa, tiesin, että se olisi ensimmäinen hoidettava asia. Tide ei ollut vastannut puhelimeen — nukkui kai tai vältteli minua — ja oikeastaan se oli ollut ihan hyvä. Olisi väärin inahtaa sanaakaan hänelle ajatuksistani ennen kuin olisin hoitanut asiat Jillan kanssa niin kuin mies. Hidastin vielä hetkeksi kävelytahtiani, jotta Typy ehti askeleen minun edelle, ja nostin käsivarteni sen niskan ylitse. Kyllä minä Jillastakin välitin. Mutta oliko oikein pitkittää tätä kaikkea ja miettiä mitä mahdoin haluta, kun samaan aikaan joku ihan toinen tuntui minusta niin vastustamattomalta? Rapsutin Typyä kaulalta ja tiesin, että olisin tullut tähän tulokseen ilman sitä suudelmaakin, joskin varmasti myöhemmin. Päästin ahdistuksestani irti, mutta se ei kadonnut täysin tuulen mukana, vaan jäi kulmastaan kiinni minuun ja lepatti tuulessa niin kuin Typyn harjakin. Se irtoaisi kyllä lopulta, kunhan hoitaisin asiat järjestykseen. Tämä on kuitenkin vain elämää: ei sen vakavampaa.

    Tallissa oli Tide, eikä hän näyttänyt hirveän hyvinvoivalta. Hänen läsnäolonsa tuntui kylmältä ja kuumalta: ahdistavalta ja ihanalta. Sain varmistuksen sille, että hän oli hereillä, mutta ei ollut soittanut takaisin. Ymmärsihän sen. Ajattelin antaa tilaa yhtä hyvin hänelle kuin itsellenikin, ja yritin taluttaa Typyn hänen ohitseen. Hän kuitenkin havahtui hommistaan ja pysäytti meidät.

    Tide alkoi selittää, miksei ollut soittanut minulle. Hän naureskeli huonosta olostaan niin kuin olisi rento ja reteä. Siihen olisi kuulunut vastata hymyllä ja jollain hauskalla vastakommentilla, mutta en pystynyt. Purin huultani. Jossain rinnakkaistodellisuudessa olisin vain päästänyt irti Typystä ja syöksynyt hänen halaukseensa. En ollut vihainen, en pätkääkään. En siitä, ettei hän ollut soittanut, enkä siitä suudelmasta. Suljin silmäni hetkeksi, etten edes kuvittelisi vastaavani siihen suudelmaan näin puolta vuorokautta liian myöhään. Asioiden täytyy tapahtua järjestyksessä, Hello. Hartiani, joita en ollut edes huomannut jännittäväni, rentoutuivat, kun hän oli ilmeisen kunnossa eilisen katoamisensa jälkeen, joskin kalpea ja hikinen. Kun olisinkin voinut suukotella noita hämmentyneesti räpsyviä silmäluomia ja punastuneita poskia ja sanoa, että mene kotiin, niin minä siivoan nuo karsinat loppuun. Ja vähän olisin kyllä kuitenkin kommentoinut sitä, että tuollaisen pienen laiheliinin, niin kuin Tide, ei tosiaankaan kannattanut juoda kaltaiseni mahtimiehen kanssa samaan tahtiin!

    Kaikenlaisen suukottelemisen sijaan tartuin hänen ranteeseensa. Talutin sekä hänet että tylsyyttään hermostuvan varsani karsinaan, johon meidät kolme sitten suljin. Kurkistin kaltereiden lomasta käytävälle, sillä en kaivannut yleisöä. Vasta sitten ymmärsin päästää hänestä irti ja miettiä, mitä minun oikeastaan pitikään sanoa. Hätistelin määrätietoisesti itsepäisiä ajatuksia, jotka muistuttelivat, että olimme ihan yksin. Ihan yksin, Hello, ihan vain me kaksi ja Typy. Kukaan ei huomaisi, jos nyt nojautuisit häntä kohti, kukaan ei näkisi jos painaisit huulesi hänen suupieleensä. Vain sinä saisit varmuuden siitä, oliko se eilinen kokonaan vai osittain humalasta johtuvaa… Mutta ei. Painoin viileät käteni kuumille poskilleni ja yritin parhaani mukaan kohdata Tiden katseen.

    ”Sähän suutelet niin että sukat pyörii jaloissa, Hellevaara”, kuiskasin hänelle, mutta vakavana.
    Hän alkoi heti räpytellä silmiään tiheämmin ja nielaisi.
    ”Se oli — kyllä sun täytyi huomata että mä –” Vedin syvään henkeä. ”Kun sä haluat taas vastata mun soittoihin, mä haluaisin puhua siitä. Mä tyk — tai siis se ei haittaa, Tide”, sanoin enimmäkseen kengilleni, mutta myös nopean vilkaisun verran Tidelle. Vaikka koen olevani ihan aikuinen ihminen, sellaisia oli vaikea sanoa ääneen. Pelotti, että hän kuitenkin kääntäisi sellaiset tunnustukset minua vastaan. Aloin tuijottaa Typyn kavioita siinä toivossa, ettei Tide huomaisi, miten minua jännitti. Lopulta sain pakotetuksi itseni katsomaan häneen ihan suoraan.
    ”Mä en voi kuitenkaan puhua sun kanssa mitään siitä ennen ku mä oon puhunu Jillalle, koska se ei vaan oo oikein, kun mä — tai siis…”

    En saanut sanottua, että pidän sinusta Hellevaara, tee sillä tiedolla mitä tahdot. No, kai se oli jo muutenkin päivänselvää. Huokaisin ja käännyin ottamaan riimun Typyn päästä. Ojensin sen jälkeen jo kättäni kohti Tideä omituisena aikeenani hipaista hänen rannettaan vielä hellästi, mutta jätin sen sitten tekemättä. Ei hän mitään sellaista minusta edes halunnut, enkä saanut edes tehdä niin ennen kuin selvittäisin tilanteeni. Sen sijaan vilkaisin vielä kerran hänen silmiään ja toivoin, ettei hän katoaisi johonkin piiloonsa. Teki mieli niin kauheasti sanoa suoraan, että olen lääpälläni sinuun, Hellevaara. Ainakin sitten saattaisin sada varmuuden siitä, että se eilinen oli hänestä erehdys.

    Jätin Tiden sinne, Typyn karsinaan, ja kävelin pois sydän hakaten. Kerrankos sitä itsestään pellen änkyttämällä jonkin suukon takia, joka ehkä oli vain jokin erehdys tai kokeilu.

    Kun olin menossa ulos, Jake ja Dipsi olivat tulossa sisään. Annoin tilaa, mutta Jake pysäyttikin hevosensa eteeni ja katsoi minua. Seisahduin siihen odottamaan. Ehkä hän halusi minun tekevän jotain puolestaan.
    ”Pienenä vinkkinä”, Jake kumartui kuiskaamaan minulle ja silmäni laajenivat siitä uhkaavasta äänensävystä. ”En suosittele suutelemaan toisia ihmisiä. Anakaan näin pienessä kylässä, jossa juorut leviää.”
    Leukani loksahti auki. Ensimmäinen reaktioni oli astua taaksepäin ja nostaa kämmeneni sovittelevasti häntä kohti. Se tuli niin yllättäen, ja se oli niin uhkaavaa, etten tullut edes letkauttaneeksi mitään takaisinpäin. Sydän nopeasti rummuttaen, tällä kertaa säikähdyksestä ihastuksen sijaan, kiersin Jaken ja Dipsin ohitse ja ovesta ulos kertaakaan heille selkääni kääntämättä.

    Olisin halunnut mennä tupaan kahville, mutta ymmärrettävästä syystä suuntasinkin kohti asuntoautoa. Vasta ovella rauhoituin Jaken uhkauksen jäljiltä sen verran, että tajusin, mitä se oli tarkoittanut. Koko maailma, tai ainakin koko Otsonmäki tiesi. Eli Jilla tiesi. En voisi millään viivytellä seuraavaan päivään saakka. Olisin suonut hänen kuulevan tästä minulta, ja olisin toivonut voivani jättää ainakin Tiden nimen pois.

    • #2099 Vastaus

      Nelly
      Valvoja

      Sarjan seuraava osa, jee!

      Tässä on tosi kivasti lomitettu Hellon ajatuksia ja pientä Typy-vauvaa joka saa nukkua Hellon vieressä. Tai saisi, jos se vaan onnistuu. Ja minusta on ihanaa, että Hello toimii kuin aikuinen. Vaikka minä olen luonut hänestä teinikuvan. Ja että hän on lapsi vielä. Kyllä tällä lapsella on silti järkeä päässä; hänhän on oikeasti tosi fiksu! Meijän Hello, jonka kiharat kiinnostaa kaikkia :DD

  • #2438 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Ohjasajo ei oo niin justiinsa, ihmissuhteet on

    ”Sä puhut pelkästään Tiituksesta”, Nelly kuiskasi ja läiskäytti silat Typyn selkään niin, että tamma säikähti. Loin häneen varoittavan katseen. Minun prinsessaani ei säikytellä. Vedin mahavyön Typyn vatsan alta ja kiinnitin sen.
    ”Sä oot vaan kateellinen”, kuiskasin takaisin. ”Ota tuolta lyhyt rintaremmi. Tällä ei tee mitää.”
    ”Isäs oli kateellinen kun sua teki.”

    Nelly oli vastustellut Typyn koulutuksessa auttamisessa, mutta olin pakottanut hänet mukaan. Olin seurannut kauhistuneena, miten Matilda aikoi ajaa Kertulla, joka oli itse asiassa aika saman ikäinen kuin meidän Typy. Ja meidän Typy ei oikeastaan osaa mitään muuta kuin kulkea riimu päässään melko kiltisti! Olin jotenkin ajatellut, että kesälaitumiin oli vielä ikuisuus, ja nyt pitäisi sitten kiirehtiä, jotta ajokoulutus saataisiin aluilleen. En ollut ehtinyt edes hankkimaan apua, kun päätin, että tänään aloitetaan. Mutta ei se nyt kovin vaikeaa voi olla. Yksi ajokoulutuksen aloittaminen. Eikä se voi niin tarkkaa muutenkaan olla. Typy kuitenkin osasi käyttää suitsia ja kuolaimia. Ei kai tässä muuta uutta olisi, kuin että avut tulisivat taluttajan lisäksi myös ohjista. Kiinnitin lyhyen rintaremmin siloihin, silojen aisaremmit itseensä ja vedin ohjat aisalenkistä ja rintaremmin alta.

    Tiitus oli ollut meillä yön Poolanmetsän jälkeen. Siellä metsässä se oli kuulostanut tosi ihanalta idealta, ja itse asiassa vielä kotiovellakin aika mutkattomalta. Taidan olla aika idiootti, kun mielessäni ei ollut oikeastaan käynyt edes ajomatkan ainaka muita ajatuksia siitä, kuin että miltähän hänen sydämenlyöntinsä kuulostaisivat, ja miltähän tuntuisi herätä hänen viereltään, ja muuta sellaista Mutta sitten, eteiseen asti päästyämme, minua oli alkanut ensin hermostuttaa ja lopulta oikeasti pelottaa. Olihan Tide meillä ennenkin käynyt, ja jopa nukkunut sängyssäni, mutta se oli ihan eri asia. Poolanmetsän jälkeen en ollut ollut varma, mitä hän minulta odotti sinä iltana saavansa. Ajattelin, että nyt minulle käy Jellot taas, ja melkein jo pilasin koko jutun kääntymällä eteisessä kannoillani ja sanomalla, että en halua, en pysty, vien sinut sittenkin kotiin. En halunnut edetä yhtään mihinkään sellaisella kiireellä. Vaikka hevosen koulutuksen kanssa ei olekaan niin tarkkaa, niin ihmissuhteiden kanssa on. En halua tieten tahtoen särkeä sydäntäni.

    ”Noni. Mitä seuraavaks?” Nelly kysyi ja herätti minut siihen hetkeen.
    ”No nyt sanotaan isännälle et tuu auttaan”, vastasin saman tien. Eetu oli luvannut tulla katsomaan, ettemme tapa itseämme. Tai oikeastaan hän oli vaatinut tulla. Mutta koska hänellä oli talli täynnä ja kiire, hän oli komentanut meidät valjastamaan Typyn ensin, niin kuin olisimme hänen hevosenhoitajiaan.

    Kun minulla oli Eetu typyn vasemmalla puolella riimunarun päässä ja Nelly oikealla, tartuin ohjiin. Vielä yhden kerran ehdin hengittää syvään, ja sitten piti ajaa Typyä ohjilla. Se hölskytteli kuolaimia suussaan, niin kuin sillä oli tapana, ja ajattelin Eetun ihan kohta mutisevan, että on se kumma kun en voinut ostaa sille sopivampaa kuolainta.
    ”Puhu äänehen sitte jotta mitä aiot”, Eetu komensi, ”jotta me tiäretähän sitte kääntyä itte oikiaan suuntahan.”
    ”Joo joo.”
    ”Ja käännät sitte muhun päin eka. Hello. Kuulikko! Muhun päin käännät!”
    ”Miks suhun päin?” Nelly kysyi.
    ”Jottet sä jäisi alle ainakaa”, kuulin Eetun mumisevan, vaikka hän yritti sanoa sen niin hiljaa, etten minä olisi kuullut.
    ”Nonii kyyhkyläiset. Mä käännän.”
    ”Muhun päin sitte.”
    ”Joo joo. Suhun päin. Nyt.”

    Typyllä ajeltiin vain korkeintaan vartin verran. Tallipihasta ei poistuttu kertaakaan. Pyörimme ensin hetken ympyrää toiseen suuntaan, sitten toiseen, ja lopuksi menimme ihmeellisiä mutkittelevia linjoja. Typy sai paljon kehuja, ja siitä kaikki oli hauskaa, paitsi ohjasavuille se viskoi päätään vähän ihan loppuun asti. Se, että minä kuljin sen takana, tai että sen molemmilla puolilla oli joku kehumassa, ei järkyttänyt sitä ollenkaan. Järkyttyneempi taisi olla Nelly, joka hoki monta kertaa, ettei osaa.
    ”Ai hevosta taluttaa, kamoon”, vastasin siihen aina.
    ”Mitä jos me pilataan se”, oli Nellyn huoli, ja minä nauroin. Ei hevonen nyt pilalle mene, jos sen kanssa vähän kämmäilee. Jos hevoshommat alkaisi ottaa vakavasti, järkihän siinä nopeasti menisi! Ei meille mitään voinut käydä, kunhan katsoisimme, ettemme jäisi hevosen alle jos se säikkyisi. Kaikki muu oli sitten vain plussaa.

    Eetu kiisi takaisin talliin saman tien, kun Typyn pikaiset harjoitukset oli suoritettu. Nelly sentään jäi riisuttamaan sitä varusteista kansani. Hyvä, kun oli seuraa. Typykin tykkäsi, kun sillä oli kaksi rapsuttajaa, ja ai miten kovasti me sitä kehuimmekaan. Ja olihan se ollut hienosti.

    Onneksi olin ihan kirjaimellisesti törmännyt Tideen silloin eteisessäni, enkä ollut ehtinyt heittää häntä ahdistuneena ulos, sillä hän oli halannut minua, ja siihen olin hitaasti rentoutunut. Tohkeissaan seiniä hännällään mäiskivä Jerusalem oli melkein peittänyt puheeni alleen, kun olin kysynyt, että nytkö nukutaan.
    ”Se olis ihan hyvä joo, kun mulla on töitä huomenna. Se nukkuminen”, Tide oli sanonut, vähän huvittuneena.
    ”Ai pelkästään”, olin varmistanut hampaat irvessä ja pitänyt irvistykseni piilossa.
    Tide oli ollut ihan vain sekunnin verran liian pitkään hiljaa. ”Niin”, hän oli sanonut sitten, ja minun teki hieman mieli hukuttautua kylpyammeeseeeni. Hän nimittäin silitti samalla hartiaani. Tiesin siitä aivan varmaksi, että hän oli huomannut, miten olin hermostunut. Siitä huolimatta oli kai hyvä, että oli tullut vaihdettua muutama sana sen sijaan, että olisin vain vienyt hänet sittenkin kotiin. Koska voi vitsit. Liian kuumahan oikeasti oli nukkua sillä tavalla lähekkäin, mutta eihän sellaista silti mikään voita… Puolialaston Hellevaara minun sängyssäni… Ei hän tainnut silti paljoa nukkua, raukka, vaikka olikin kyse nukkumisesta. Kun olin hänet vihdoin siihen saanut, olisin halunnut halailla noin koko yön ja kaksi päivää yhteen menoon ensialkuun. Tide-raukan oli suukotettava minua vakka kuinka monta kertaa viimeisen kerran ja sanottava, että nyt nukutaan oikeasti. Siitä olen ehkä vähän pahoillani…

    Nostin Typyn valjaat roikkumaan koukkuun suulin seinälle. Siihen ne saisivat jäädäkin, kun kerran neiti vauvahevonen saisi nyt osallistua kahteen vartin treeniin joka päivä kunnes laidunkausi alkaisi. Ehkä parin päivän päästä voitaisiin hölköttää sitä metsänreunaan ja takaisin, ja pärjäisimme Nellyn kanssa ihan ilman Eetua siinä häiritsemässä.

    ”Kahvitauko”, Nelly haukotteli ja venytti hevosesta likaantuneita käsivarsiaan oikein pitkiksi ylöspäin.
    ”Mä en tuu vielä…” yritin kaarrella.
    ”Tuuksä jos mä tuon sulle kahvin tohon ulos?” Nelly kysyi ihan niin kuin puhe ei olisi Jillasta.
    ”Joo. Kyllä mä sitte. Mut mä vien Typyn eka pihalle.”
    ”Mä pyydän noi meidän äijätki tallista et mä voin sit rauhas sua ja Tiitusta härnätä”, Nelly suunnitteli ääneen, enkä tiennyt, oliko hän tosissaan. Salaa saatoin toivoa, että oli. Olisin tietenkin mieluiten roikkunut vain koko ajan tallissa häiritsemässä Tideä hommissaan, mutta eihän normaali ihminen nyt toisen työpaikalle tukkinut. Eetukin antaisi porttikiellon minulle vielä.

    Typy tuli mielellään tarhaan. Kun päästin sen ravaamaan possunraviaan Flidaa kohti, kaivelin jo kännykkää taskusta. Kirjoitin Tidelle, että mä en sitten oikeasti lähettänyt Nellyä sun kimppuun. Ja miljoonakalaemojin. Sitten lähetin, että mut tuu silti jos kerkiät. Sitten vasta tuli mieleen, että olisin voinut tietenkin vain mennä talliin sanomaan ne asiat, mutta siitä en sentään enää tekstannut. Ajattelin vain mennä kuistille. Odotella Nellyä tuomaan kahvia. Käydä hänen kanssaan kuiskaten vielä vähän lisää läpi sitä, miten Tiden vieressä nukkuminen olikaan sekunti sekunnilta mennyt. Kuunnella hänen Eetujuttujaan, jotka eivät kyllä olleet yhtä jänniä.

    Vähän kyllä toivoin, että minulla olisi ollut joku sellainenkin, jolle puhua siitä, miten olin melkein panikoinut ja lähettänyt Tiden pois silloin. Vaikka ei se ole niin justiinsa. Tide halailisi minua hetken ja odottaisi vähän, jos odottaisi, ja jos ei malttaisi, enpä minä sillekään mitään murehtimalla voisi.

  • #2592 Vastaus

    Herman
    Osallistuja

    Eka kerta Typyn luona
    Kävelen pitkästä aikaa sisälle talliin ja lähden etsimään Typyn karsinaa. Pian löydänkin söpön suokkivauvan karsinasta syömässä heinänkorsia.
    "Heippa pikkuinen" sanon varsalle ja avaan hiukan karsinan ovea. Koskaan ei voi tietää onko hevonen taipuvainen karkailemaan, eikä olisi kiva karkuuttaa toisen hevosta ensimmäisellä kerralla. Mitähän sitten siinä selittelisi? Se pääsi sieltä itse kun olin varustehuoneessa? Se teleporttasi ulos karsinasta? Niin. Ihan oma syy se vaan on.

    Hello varsan omistajana ei ole antanut vielä minulle mitään ohjeita varsan kanssa puuhailuun eikä miestä näy, joten päätän nyt ensimmäisellä kerralla vain hoitaa. Etsin pehmeän harjan ja annan Typyn ensin haistella sitä, jonka jälkeen alan harjaamaan pitkin, varmoin vedoin.
    "Moi Herman!" karsinan ovelta kuuluu ihanan tuttu ääni.
    "Hei Eira! Nyt mullakin on hoitohevonen" naurahdan hymyillen ja vilkaisen Typyä joka alkaa kuopia.
    "Typy ei!" komennan varsaa ja se toimii.
    "Typy on aikamoinen vekkuli. Onnea vaan! Meinasitko jäädä vielä tallille sit kun oot valmis? Nyt se ois ihan luonnollista että mä oon sun kanssa muiden nähtävillä, koska sä hoidat nyt täällä. Voitais mennä tupaan kahville. Tai sit johonkin mopolla" Eira höpöttää.
    "Joo kyllä mä meinasin jäädä. Katotaan sit mitä tehään" sanon hymyillen. Eiran innokkuus on niin ihanaa.
    "Okei! Mä oon ihan tässä lähellä, tuu sanoon kun oot valmis!" Eira sanoo vielä ja katoaa muualle talliin.

    Harjaan varsan parilla eri harjalla läpi. Sen jälkeen kokeilen puhdistaa kaviot. Aluksi Typy ei oikein ymmärrä, mutta pienen hetken jälkeen tamma nostaa kiltisti jalkansa. Putsaan kaikki kaviot mahdollisimman nopeasti niin Typy ei kyllästy.
    "Hieno tyttö olet!" kehun tammaa rapsutellen sitä kaulalta. Seurustelen hetken tamman kanssa. Varsa alkaa pian rentoutumaan ja melkein on sylissäni.
    "Noniin, eiköhän se nyt riitä" sanon lempeästi ja työnnän varsan hellästi sivulle.
    "Nähdään Typy sit ens kerralla kun saan enemmän ohjeita!" sanon vielä varsalle ennenkuin suljen oven.

    "Eira!" huudan ihan hiljaa tallissa, koska hevoset ovat sisällä.
    "Joo!" kuuluu vastaus ja pian Eira tulee näkyviin.
    "Mennään tupaan niin saat varmasti tutustua muihin" Eira sanoo ja lähtee edeltä kohti tupaa minun seuratessa perässä.

    • #2598 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Jos välillä olen sanonut, että Hermanilla ei ole helppoa Eiran kanssa, niin ei varmaan ole pitkän päälle Typynkään kanssa. 🙂 Typy on käsittelyynsä nähden aika kiltti vauva, mutta sen isäntä voisi kyllä olla vähän tarkempi, pitkäjänteisempi ja määrätietoisempi. Mitähän tästä tulee, kun Typyn varikkotiimiin kuuluu liian huoleton isäntä ja 16-vuotias mopopoika. 😀

      Vaan varmaotteiselta Herman vaikuttaa iästään huolimatta! Näkeehän sen jo siitä, miten rauhallisesti hän Typyä harjaa ja antaa sen vielä harjaakin nuuhkaista. Mistäs sen tietää, mistä noin nuori hevonen saa sätkyn ja mistä ei?

      Mä luulen, että kun Hermania vain näkee tallilla, muiden suhtautuminen häneen muuttuu ihan luottavaiseksi. Inari nyt on aina vähän epäileväinen ja ihan eri asia, mutta eihän Inari sitä oikeasti päätä, kenen kanssa Eira saa olla ja kenen kanssa ei. Tai keitä Hopiavuoren hevostallilla käy. Ja voihan se olla, että se isosiskokin siitä lopulta lämpenee: hänhän yrittää vain suojella Eiraa.

      Typy ainakin tykkäsi, kun joku viitsii pitää huolta ja viettää aikaa sen kanssa!

  • #2645 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Laitumellelasku 22.6.

    Typy oli taas sillä päällä. Se oli sillä päällä koko ajan useammin. Minun kiltillä tytölläni taisi olla uhmaikä. Ei se voinut tietää pääsevänsä laitumille ja olla siksi malttamaton: eihän se edes tainnut tietää, missä laitumet ovat! Se saattoi olla kierroksilla ihan vain siitäkin, että luuli pääsevänsä retkelle porukassa, koska sillä oli sellainen saattue mukanaan. Neia oli ainoa hevonen, jota en tuntenut ennalta, mutta sekin oli tutun Oonan mukana. Muut seuralaisemme olivat Typyn tarhakaverit Kerttu ja Flida, sekä Nellyn Cozmina ja yhtä pitkäkoipinen Bell. Typy ei ollut koskaan ennen retkeillyt niin isossa porukassa!

    Kun talutin pientä tammaani laitumelle, siinä oli pitelemistä. Opin, että se osasi peitsata. Sitä kävelyvauhdissa tehdessään se vaappui puolelta toiselle vierelläni niin kuin mikäkin jalkavikainen. Sen häntäkin pyöri kuin propelli, ja mieluiten se olisi ilmeisesti vähän näykkinyt Kerttua, tai ainakin pitänyt kaviosta kiinni. Se peruutti, hirnui, pompahteli ihan pienesti takajaloilleenkin ja teki kaikki temput, mutta ei se pahaa tahtonut. Eikä se ole niin justiinsa! Sehän on vasta vauva! Vaikka kyllä minä vähän kateellisena vilkaisin, kun Flida hamuili jo suupielestään heinänkorsia sen näköisenä, kuin sillä ei ainakaan olisi kiire minnekään. Vaan eiköhän Typykin jonain päivänä sellaiseksi kasva…

    En ole koskaan ollut päästämässä hevosia laitumille. En ole edes nähnyt sitä. Ihmettelinkin, että mistä moinen tohina: miksi tästä oli puhuttu monta päivää. Olin ajatellut, että tietenkin se on samanlaista kuin tarhaan päästäminen. Ja vaikka laumat vähän sekoittuisivatkin, kyllä hevoset tapaavat paikkansa löytää, ei se niin vakavaa puuhaa ole. Uumoilin Typyn omituisen heilumisenkin johtuvan ainakin vähän siitä, että osa ihmisistä oli kovin jännittyneitä. Mitä jos laitumesta ei olisi tehty niin kauheaa numeroa? Kävelytetty vain hevoset portille ja luikautettu sisään ja valmis? Sen olisi täytynyt olla helpompaa. Ei se voi olla niin tarkkaa!

    Vaan paljostapa olisin jäänyt paitsi, jos hevoset päästettäisiin laitumelle kuin hakaan. Kun ne kaikki vapautettiin samaan aikaan, ne halusivat heti oikoa koipiaan, tutkia alueensa rajat ja selvittää sitten arvojärjestyksensä keskustelemalla, niin kuin viisaat olennot aina. Muissakin hevosissa olisi ollut katselemista, mutta minä näin tietenkin vain Typyn. Se ei ottanut osaa oikeisiin poliittisiin neuvotteluihin, vaan tömäytti itsensä Kertun kylkeen kuin ihan vain kiusaa tehdäkseen. Ne laukkasivat yhdessä askeleet eri tahtiin pompottaen ja kyljet vähiinsä toisiaan hipoen ja näykkivät toisiaan, vaikkeivät ilmeistään päätellen olleetkaan tosissaan. Silti en olisi tahtonut olla niiden välissä. Ymmärsin, miksi Eetu oli ajanut kaikki nopeasti pois laitumelta ja häätänyt meitä niin kuin paimenkoira laumaansa. Höpötin Matildalle jotain pikkutammoista tunnustelevasti: pelkäsin, että hän oli huolissaan Kertustaan ja sanoisi minun kouluttamattoman hirviöhevoseni rusikoivan hänen vauvansa. Vaan ei ollut. Leikkiä se hänenkin mielestään oli. Kun sen varmistin, oli hyvä rentoutua hetkeksi katselemaan, kuinka vauvamme viipottivat menemään hännät ja korvat tötteröllä.

    En tiennyt, mitä oikein odotin tapahtuvaksi. Kai olin ajatellut, että Typy tulisi minun luokseni vielä sanomaan heipat, ihan niin kuin se tapasi haassakin tulla. Mutta ei se aikonut tehdä niin. Kerttu oli rauhoittunut syömään vähän, ja Typyllä oli ilmeisesti oma ruokapaikkansa tarhakaverinsa pään vieressä. Välillä Typyn velvollisuutena oli ilmeisesti näykkäistä Kertun korvaa.

    En kutsunut Typyä. Se taisi leikkiä nyt villihevosta. Sen sijaan Eetu kutsui minua hakemaan Maken ja päästämään sen irti seuraavalle laitumelle, vaikka olisin vielä hetken voinut katsella tammoja. Mutta no. Kun laidun kerran on ihan hakojen takana, pääsisinhän takaisin niin usein kuin vain halusin. Ei se nyt ollut niin justiinsa.

    • #2686 Vastaus

      Noa
      Osallistuja

      Tässä on sitä aitoa laitumelle päästämisen tunnetta, joka välittyy mulle siitä miten kuvasit hevosia niiden vapaaksi pääsemisen jälkeen. Jokainen hevonen ilakoi varmasti edes vähän, sellaisetkin möllykät kuin Flida, mutta kun kyseessä on vielä ihan vauva joka pääsee parhaan kaverinsa kanssa riehumaan oikein kunnolla, on meno varmasti juuri tuollaista. Törmäillään toiseen puolivahingossa ja näykitään korvista 😀 Erittäin onnistunut kappale kuvailun kannalta ja myös lukijalle mielenkiintoinen!

      Ja sitten, tässäkin tulee Hellon luonne hyvin esille. Ei se ole niin justiinsa miten ne sinne laitumelle päästetään ja tuleeko oma vauva enää moikkaamaan portille vai ei. Turha sitä ressata, kyllä se siitä. Oppisinpa mäkin joskus ottamaan noin lunkisti kuin Hello 😀 Hello taitaa tällä hetkellä ollakin Hopiavuoren moninaisin hahmo, hänestä me kaikki olemme saaneet oppia eniten. Olemme nähneet millainen Hello on rakastuneena, kujeilevana, turhautuneena ja ahdistuneena. Hello on näyttänyt meille monta puolta itsestään ja silti säilynyt omana itsenään.
      Tämä lunki Hello on kyllä mun oma suosikki, vaikka niistä kaikista luen ihan yhtä mielelläni!

  • #2905 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Typyn viikko

    Hermania oli aluksi mietityttänyt kovasti, että mitä Typyn kanssa oikeastaan voi tehdä, kun ei sillä ratsastaakaan voi. Minä sanoin, että kaikkea muuta, ja kun Hermanille tuli vain harjailu ja taluttelu mieleen, päätin näyttää, mitä kaikkea muutakin on olemassa.

    Maanantaina pidettiin hevosjoogaa. Tai no, ainakin venyttelyä. Typyn saa taivuteltua vaikka minkälaisiin asentoihin, kun sen laittaa tavoittelemaan porkkananpaloja. Välillä on pidettävä huolta, ettei se pääse astumaan varpaille tai näykkäämään sormea porkkanan mukana, mutta muuten se ei ole niin tarkkaa, miten sitä venyttää. Sen saa esimerkiksi koskettamaan turvallaan kylkeään ja taivuttamaan päänsä etujalkojen välistä. Jos sitä rapsuttelee samalla, se antaa nostaa myös etujalkansa ja venyttää niitä eteenpäin, kunhan siinä ei mene koko päivää.

    Loppujen lopuksi venyttely oli niin pitkäpiimäistä, että muutimme sen Hermanin kanssa temppukouluksi. Tassun antaminen on helpointa opettaa. Sen kun näyttää porkkanaa ja odottaa, että Typy kokeilee kaikkensa sen saadakseen. Lopulta jokainen hevonen paiskaa jalkaansa maahan, ja siitä se lähtee. Pitää vain katsoa, ettei hevonen opi yhdistämään porkkanaa suuttumiseen, vaan jalan nostamiseen ja käskysanaan. Muuten ei ole niin tarkkaa. Siitä on sitten helppo jatkaa jonain tylsänä päivänä siihen, että Typyn pitää vaikka koskea kaviollaan ihmisensä kenkää namin saadakseen. Ei temppukouluun sen kummempia taitoja tarvitse kuin venyttelyynkään.

    Tiistaina irtojuoksutettiin. Aitasimme kentän kulmat pyöreämmiksi ja komensimme Typyä kävelemään, ravaamaan ja laukkaamaan. Se meni jo aika hienosti ääniavuilla, mutta laukkaa se ei nostanut ennen kuin löin piiskalla maahan. Siinä olisikin seuraava juttu, joka sen pitäisi oppia tekemään ääniavuilla. Vähän sen kanssa pystyi jo temmonsäätelyharjoituksia tekemään, mutta ei siltä samaa tarkkuutta voinut vaatia kuin Eetu Jussilta.

    Keskiviikkona seikkailimme. Typy ei olisi halunnut antaa kiinni laitumelta, joten vinkkasin Hermanin luokseni ja näytin hänelle keskittyneenä kännykkääni. Supatin mahdollisimman salamyhkäisen näköisenä, että tällä tavalla Typy tulisi hulluksi uteliaisuudesta, kun ei nähnyt, mitä me niin keskittyneinä katsoimme laitumen reunassa. Kun Flida ja Bell tulivat siihen tuijottamaan, silitin niitä hajamielisen oloisena ja käänsin selkäni. Hetken päästä Typy tuli luoksemme ja yritti katsoa puhelinta olkani ylitse. Minä piilottelin sitä kuin suurta aarretta, tönin Typyä pois ja vaihdoin Hermanin kanssa paikkaa aina kun se yritti tulla peräämme. Sitten ei tarvinnut kuin kääntää sille selkä ja lähteä kohti porttia. Se seurasi niin tiiviisti, ettei tuntunut edes huomaavan kuinka Herman puetti sille sen vihreän riimun. Sinä iltana seikkailimme päätien varteen katselemaan autoja turvallisen etäisyyden päästä, ja paluumatkalla vielä koira-aitauksen eteen kuuntelemaan miten Jerusalem räksytti. Roikuimme kuistin kaiteessa ja kerjäsimme Eetulta kolme keksiä: yhden kullekin meistä. Typy sai lisäksi leipää ja me mehua. Eetu varoitti, että tästä ei sitten tule tapaa, taikka muuten. Hän ei kuulemma halunnut karanneita hevosia nurkkiinsa kerjuulle, kun koiralauma ryskäsi jo takaovea jos hän ei tuonut niille kello viiden sapuskaa, vaikka hän ei edes omistanut yhtäkään koiraa.

    Torstaina leikin Hermanin ja Typyn kanssa Isoa Heppaa. Puimme Typylle silat, lyhyen rintaremmin ja päävehkeet. Näytin Hermanille miten ohjat laitettiin silojen renkaista ja rintaremmin alta kuolainrenkaisiin, ja miten Typylle oli vielä hyvä jättää riimu päälle vaikka se periaatteessa osasikin ohjasajon jo. Näytin, miten ohjasajaminen oli ihan samanlaista kuin kärrylläkin ajaminen, ilman kärryä tosin. Niin yksinkertaista, että oikeasta ohjasta sai hevosen kääntymään oikealle, vasemmasta vasemmalle ja molemmista pysähtymään. Liikkeelle Typyn sai maiskauttamalla, niin kuin lisäämään vauhtiakin. Se oli niin pieni ja innokas, että ei sen kanssa mitään pakotteita tarvittu, mutta niin iso ja fiksu jo, ettei tarvittu taluttajaakaan kunhan ei kauhean pelottaviin paikkoihin sitä ajettu. Komensin Hermania pitämään turvaväliä Typyyn, ja jos se oikeasti riehaantuisi, päästämään vaikka irti mielummin kuin yrittämään hillitä sitä henkensä kaupalla. Kunhan Herman jäisi henkiin ajoharjoituksista ja mielellään muutenkin vahingoittumattomaksi, muu ei ollut niin justiinsa.

    Keskiviikkona pelasimme palloa kentällä. Hevoset olivat saaneet purkaa energiaansa keväällä jumppapallon kanssa maneesissa, ja se oli Typyllekin tuttu juttu. Sen kanssa pystyi potkimaan palloa, eikä se pelännyt. Silti sen kavioista piti pysyä kaukana, koska usein se pomppi ja pukitteli. Harmi juttu, että se pallopeli jäi toistaiseksi viimeiseksi, sillä Typy loikkasi lopuksi pallon päälle ja nirhaisi sitä kaviollaan niin että se puhkesi. Lupasin hankkia uuden, kun ehtisin. Ei se ole niin tarkkaa.

    Torstaina Typy pestiin. Se oli sen elämän toinen pesukerta, eikä se arvostanut tapausta ollenkaan. Se pestiin niin, että sidoin sen pään suuliin päin mutta tallipihan puolelle ja suihkutin märäksi. Se meinasi repiä hiusverkkonsa kastuessaan, mutta kun en voinut olla räkättämättä sen närkästykselle, se lopulta rauhoittui ja alistui kohtaloonsa. Hinkkasimme sen Hermanin kanssa suurpiirteisesti puhtaaksi ja sitten suihkutimme taas. Kun vesi alkoi ryöpytä sen niskaan uudelleen, se jännittyi taas niin kuin viulun kieli ja piti päänsä tuimasti ylhäällä. Noh. Se saisi tottua. Tässä minä sen jalatkin joskus kylmäisin. Pesun jälkeen se kuivattiin hikiviilalla ja se sai rapsuttelua ryntäidensä paarmanpuremiin. Silloin se antoi koettelemuksensa anteeksi.

    Perjantaina Typy meni autolla ihan vain huvikseen. Herman lastasi sen noin kahdeksan kertaa tallin pihassa. Sitten ajoimme tallin puolen parkkipaikalta maneesin parkkipaikalle Eetun katsoessa meitä kuistilta kuin mielipuolia, ja purimme Typyn vielä kerran päästäksemme maneesiin juoksuttamaan sitä. Hyvästelin tietenkin Eetun asianmukaisesti ennen kuin starttasin auton, ja tervehdin taas kun sammutin sen. Typy matkusti oikein kiltisti, mutta joutui valitettavasti kävelemään sitten myöhemmin koko pitkän kotimatkan, koska en jaksanut enää lastata ja purkaa sitä.

    Miljoonaa muutakin asiaa voisi pikkuhevosen kanssa tehdä, mutta ei se ole niin justiinsa. Kunhan sitä kehuu, halii ja pusuttaa paljon, niin muuhan sujuu sitten ihan omalla painollaan.

    • #2906 Vastaus

      Alma Rantala
      Osallistuja

      Tykkään tosta Hellon asenteesta: ”Ei se ole niin justiinsa” Mä oon semmonen pikkutarkka, ettei tuo tulisi kuuloonkaan!

      En ollut edes älynnyt, miten paljon asioita Typyn kanssa voisi tehdä! En ois edes ajatellut Typyä jumppapallon kanssa, taikka sitä leikkimässä isoa heppaa. 😀 Kyllähän se vähän mietityttäisi, jos joku ajelisi ympäri pihaa hevonen mukana, eikä olis minnekkään menossa. Kuulostaa ehkä vähän hölmöltä, mutta mikä jottei!

  • #2972 Vastaus

    Herman
    Osallistuja

    Irtojuoksutus
    Hello oli näyttänyt minulle mitä Typyn kanssa voi oikein tehdä. Oli ollut irtojuoksutusta, hevosjoogaa taino temppukoulu, seikkailua metsässä, ohjasajoa ja vaikka mitä muuta. Tämän päivän ohjelmaksi päätin ottaa irtojuoksutuksen.

    Tallissa harjaan Typyn, vaikka se ei ole kovin likainen. Nään kuinka Alma saapuu talliin.
    ”Moi! Onko sulla kiire?” Kysyn Almalta.
    ”Ai hei. Ei ole” tuo hymähtää.
    ”No haluaisitko sä tulla mun avuksi ja seuraksi irtojuoksuttamaan Typyä? ” kysyn ja tuo nyökkää. Alma lähtee etsimään ratsupiiskaa ja minä vien jo Typyn kentälle.

    Suljen kentän portin, jonka jälkeen päästän Typyn irti. Tamma lähtee kävelemään rauhassa ympäri kenttää ihan kuin ei tajuaisi että on irti. Pian Almakin saapuu ja jää kentän portille vartioimaan. Minä menen keskelle kenttää ratsupiiskan kanssa.

    Pienen kävelyn jälkeen maiskautan Typyn raviin. Tammalla kestää hetki ymmärtää ääniapu, mutta alkaa pian ravaamaan kivasti ympäriinsä. Testaan miten Typy hidastaa ääniavuilla ja miten lähtee uudestaan liikkeelle. Alkuun on pieniä vaikeuksia, mutta kohta tamma ymmärtää tarkoituksen joten kehun tammaa.

    Laukan nostaminen vaatii ratsupiiskaan napauttamisen maahan. Sitten Typy vastaa villiintyy ja laukkaa ihan holtittomasti pukitellen ympäri kenttää. Annan tamman purkaa vähän virtojaan ja siirryn Alman luo kentän portille.

    ”Ihan villi toi sun hoitsus” Alma toteataa katsellessaan Typyä, joka harja hulmuten laukkaa kuin villihevonen preerialla.
    ”Sillä sattuu nyt olemaan vain vähän ylimääräistä energiaa” sanahdan ja samalla toivon sen olevan totta.

    Kun Typy vihdoin väsyy ja pysähtyy kentän laidalle, patistelen sen ravaamaan loppuravit. Nyt tamma näyttää oikein rentoa pätkää. Pian annan tamman kävellä itse loppukäynnit, jonka jälkeen nappaan sen kiinni ja vien talliin.

    Kiitän Almaa seurasta, kun tuo katoaa oman hoitohevosensa luokse. Huuhtaisen tamman vielä letkulla ennenkuin vien sen laitumelle, jossa se menee heti piehtaroimaan. Laitan kamat vielä paikoilleen ja sitten menen tupaan, jossa näyttää olevan aika paljon porukkaa.

    Otan ihan vain vesilasillisen ja istun Eiran viereen. Tyttö tervehtii minua ihanalla hymyllään ja siirtyy hieman lähemmäksi niin ettei kukaan huomaa.

    • #2976 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Vai on Typy villi! 😀 Voi Alma! Hellon mielestä Typy on pikku enkeli, joka tekee kaiken just täydellisesti omalla ihastuttavalla tavallaan. Mun mielestä se on luonnostaan ihan kiva, mutta tällä hetkellä vähän kuriton vauva. Herman käsittelee sitä kuitenkin tosi hyvin. Kärsivällisyyttähän sen kanssa vain tarvitsee, että se malttaa rauhoittua oppimaan uutta. Laukannoston käsittäminen ääniavuilla on sille nyt vaikeaa: se tapaa vain kiihdyttää ravia. Se taitaakin olla Isojen Heppojen Koulun seuraava asia, joka Hello pitää pakottaa sille opettamaan. Onneksi on vielä aika paljon aikaa ennen kuin sen ratsukoulutus alkaa, ja onneksi on Herman auttamassa. Hello kun on vähän vätys välillä.

      Taitaa se Eirakin vähän lämmetä Hermanille 😀

  • #3003 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Kuinka estin Matildaa murhaamasta minua

    Voi apua. Huomasin sen heti. Sillä oli rasta. Komeampi kuin Noalla ikinä. Iso ja paksu. Suuri ja muheva. Elämä ei ole koskaan niin justiinsa, mutta tästä Matilda kyllä suuttuisi. Kerttuhan on hänen poninsa.

    Ryhdyin siis heti selvittelypuuhiin illan hämäryydessä. Typy olisi halunnut auttaa. Ihan koko ajan. Se pörräsi kita auki minun ja laidunkaverinsa ympärillä, hirnui välillä ja ravasi rinkiä. Jos Eetu olisi minut nähnyt sellaisessa vaaran paikassa, kahden ääliövarsan välissä, olisin saanut kuulla kunniani. Henkeni kaupalla rastaa siis selviteltiin. Eikä se auennut. Tavoittelin siis nopeasti puhelimeni ja odotin, kun se tuuttasi korvallani.

    ”Tiitus.”
    ”Ooksä vielä tallilla?”
    ”No en tiedä! Sä ite käskit mun odottaa kun sä käyt laitumella.”
    ”Kun mulla on tässä vähän ongelma…”
    ”Mitä kävi? Onko kuolonuhreja?”
    ”On jos Matilda tämän näkee.”
    ”No!”
    ”En mä nyt ehdi selittää — ota jotain — en mä tiedä — silkkitippoja tai jotain ja tuu tänne! Ja kampa tai joku. Siis jos sä haluat että mä säilyn vielä hengissä sua varten jatkoon.”

    Tidestä näki, että häntä ärsytti. Hän oli tullut niin nopeasti, että oli aivan varmasti luullut jonkin olevan oikeasti tosi pahasti vialla. Lepyttelin häntä suukottelemalla hänen kaulaansa ja nauramalla. Hänestä tulikin oiva typynpelätin, kun hän oli antanut anteeksi.

    Kauan siinä kesti ja omituiselle sähköiskukiharalle Kertun harja jäi, mutta aukeni rasta lopulta leikkaamatta. Pienet tammat laukkasivat rinnakkain pakoon kun pääsivät irti.

    ”Tuu meille Tidee…”
    ”Mä olin teillä toissapäivänä…”
    ”Se on hyvä… Nyt on tänään… Sä voit olla taas meillä…”
    ”Vai niin.”
    ”Kumminkin haluat. Mä näen.”
    ”Mistä sä sen näet?”
    ”Sun naamasta–”
    ”Hello kato”

    Oli jo hämärää. Tide osoitti minulle Kerttua ja Typyä. Vauvat antoivat oikein näytöksen siitä, miten Kerttu oli rastansa saanut. Ne seisoskelivat siivosti vierekkäin ja huiskivat hännillään, mutta aina välillä Typy kurottui hamuilemaan Kertun harjanjuurta huomiota saadakseen. Välillä se rapsutti, mutta välillä se vaikutti näykkivän, se ilkiö, ja Kerttu tuhahteli sille. Niistä oli tullut ilmeisesti parhaat kaverit, ja pian Kertulla ei sen johdosta olisi varmaan harjaa enää. Mutta minkäs sille mahtoi.

    ”Se on vähä niinku sä”, Tide huomautti.
    ”Nii ja toi toinen on niinku sä.”
    ”Nii.”
    ”Sä aina tolleen yrität riehua ku mä rauhallisena ihmisenä yritän vähä rentoutua.”
    ”Mä kyllä ajattelin että sä olisit toi Typy. Niinku sellanen hevonen kun isäntä, tai toisin päin.”
    ”Ei ole totta. Tuu nyt. Kauhee nälkä.”

  • #3021 Vastaus

    Eira
    Osallistuja

    Hellon taidevarkaus

    Tänään minä yritin olla Typyn kanssa, ja vaikka olin kuinka varovainen ja ohjeiden mukaan, ja vaikka Hello ei ollut edes tallilla, hänen onnistui silti tulla pilaamaan. Eli Hello on niin sairaan ärsyttävä ja mustasukkainen, että minä en saa muka olla ikinä Typyn tai oikeastaan minkään varsan kanssa, ja koska Eetu on yhtä ärsyttävä, käytännössä koko talli vahti minua nyt niin kuin pikkuvauvaa. No mutta tällä kertaa minä menin vain Typyä hakemaan, koska eihän se mitään vaarallinen kyllä ole! Ajattelin mennä ihan vaan kävelylle. Otin sen riimun mukaan ja pääsin Nellyn ohi hämäämällä. Inari oli onneksi Hellon ja Allun ja koirien kanssa jossain koirapuistohommassa, ettei se ollut kulkemassa perässäni. Mutta menin siis hakaan, ja Typy oli siellä ihan innoissaan, niin laitoin sille riimun päälle. Rapsutin sitä hetken, mutta sen jälkeen se ei antanutkaan kiinni, koska se on ihme elukka, apina hevosen vaatteissa, ja koska Hello on niin laiska kouluttamaan sitä! Eli koko loppu tästä jutusta on oikeastaan Hellon ja Typyn vika!

    Eetu on kieltänyt menemästä laitumelle, niin etten kyllä mennyt. Yritin ihan vain houkutella Typyä palaamaan portille. Mutta vaikka minä syötin Flidalle jotain viisi porkkanaa, se ei silti tullut edes kateuttaan katsomaan. Juoksi vain. Sillä meni siinä ainakin miljoona tuntia, ja lopulta en jaksanut enää odottaa. Otin kuvia siitä, koska onhan se nyt ihan kivan näköinen, mutta sitten vain lähdin vaikka sillä oli riimu päässä.

    No joo joo. Minua on kielletty tekemästä sitäkin. Mutta mitä vaihtoehtoja minulla oli? Olisin voinut mennä sanomaan vaikka sille Nellylle että laitoin Typylle riimun eikä se anna ottaa sitä pois, mutta Nelly olisi tasan arvannut, miksi minä sen laitoin ja olisi hakenut Eetun saarnaamaan kuitenkin. Tai sitten olisin voinut sanoa, että miksi Typyllä on muuten riimu päässä, mutta silloinkin oltaisiin kyllä aika nopeasti arvattu, kuka sen on sinne laittanut. Päätin siis mennä vain kotiin. Kyllä sen joku löytäisi ennen kuin se solmisi etujalkansa siihen. Ei sille kuinkaan kävisi. Jos olisin tiennyt että Tiitus on tallissa, olisin voinut mennä sanomaan sille. Se ei yleensä kantele Eetulle, ja kun Hellokin oli siinä koirapuistohommassa niin ei se kantelisi sillekään. Eniten vain ärsytti, että en voinut laittaa edes Typyn kuvia Instaan ennen kuin koko riimujuttu unohdettaisiin. Lähetin ne kuitenkin Inarille, ihan vaan koska minäpä olin katsomassa hevosia laitumella ja se ei.

    Kun illalla menin Instaan, siellä tuli vastaan minun ottamani kuva Hellon tilillä.

    Ei siinä mitään. Hello ei paljoa tekijänoikeuksista piittaa eikä kysele lupia. En minä sitä. Mutta kun ne tagit, mitä hän oli laittanut!
    #eirailmanlupaalaitumella #mäkerronsunisälle #jumalistejosvielämeet #suomenhevonen #mypony

    Linet schn3e/dA
    Että hopeanmustanvoikko on Typy. Aika kombo. Vitsit miten olen opiskellut nyt erikoisvärejä ja päätin että Typy on sitä lajia, joka tummuu rungostaan ja hopeoituu jouhistaan sitä mukaa kun kasvaa.

    • #3023 Vastaus

      Noa
      Osallistuja

      Ai että, et arvaakkaan miten iloinen mä oon aina kun sulta tulee piirros! Tottakai tarinatkin, ja vielä parempi jos on tarina sekä piirrustus. Mutta silti, näissä on jotain ihan omaa arvoaan jota kuvalliset virtuaalitallit ja hevoset ei tuu ikinä mun silmissä tavoittamaan. Tälläinen piirretty laitumella laukkaus- kuva on sata kertaa hienompi kuin mikä tahansa ammattikuvaajan ottama kuva.

      Sulla on myös ihan mielettömän hieno väritystyyli, sitä jää mielellään katselemaan pitkäksi aikaa ja kaikki pienet yksityiskohdat nappaa huomion just hyvin. Mun erityiset suosikit tässä on jalkojen onnistunut väritys; mä tuskailen niiden kanssa aina ja lopulta ne aina voittaa. Onneksi on kanssaharrastajia joiden taidetta katsoa ja kokea, josta saa sitten lisäpotkua omaan opetteluun! 😀

      Niin ja tarinastakin sen verran, että aivan mainiot tagit. Voi Eira, kyllä sua nyt sorsitaan niin kovasti.

  • #3043 Vastaus

    Herman
    Osallistuja

    Typyn vapaa
    Jatkuu Hermanin päiväkirjassa
    Pysäytän mopon tallin pihaan ja nostan kypärän päästä. Pihalla ei näy ketään, joten lähden kävelemään kohti tallia.

    Päätin antaa Typyn tänään olla vain laitumella rauhassa ja vaikka huomenna tulla opettelemaan jotain. Siivoan tänään vain karsinan ja hengailen enemmän muiden ihmisten kanssa.

    Haen kottikärryt ja talikon. Siivoan Typyn karsinan reippaasti ja haen vähän uutta kuiviketta sen tilalle mitä otin pois. Levitän ne epämääräisesti keskelle. Sitten putsaan vielä ruokakipon, joka on aika likainen. Milloinkohan Hello on sen oikein putsannut?

    Kun vihdoin olen valmis tallihommissa, suuntaan tupaan.

    • #3050 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Mitähän se isäntä on ajatellut, kun on ruokakiponkin tuohon kuntoon päästänyt? Muka täyshoitoa tarjoaa ja yrittää olla tarkka tallistaan, ja sitten tekee tuollaisen aloittelijan mokan. 😀 Onneksi meillä on tarkkoja hevosenhoitajia, joilla on isäntää paremmat silmät, niin eivät hevosetkaan joudu syömään kaiken maailman basiliskoja vilisevistä kupeista, hyi. 😀

  • #3272 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Paluu arkeen

    Hämärsi jo. Siitä huolimatta olin ihan virkeä, sillä eihän kello niin paljoa ollut. Siitä tiesi syksyn lähestyvän jo ennen kuin puissa oli ainoatakaan keltaista lehtä: teki mieli olla hereillä, tehdä ja toimia, vaikka pimeys laskeutui. Ihan pian vedettäisiin roikalla valo Hopiavuoren suulin päätyyn kenttää valaisemaan… …vaikka olihan kesää vielä jäljellä.

    Typy tuijotti minua laitumensa nurkasta. Se taisi tietää, että olin hakemassa sitä takaisin. Normaalisti se olisi nujuuttanut Kertun kanssa, mutta sillä kertaa se vain katseli. Rauhallisena. Se oli riehunut niin paljon laitumella, että sille ei ollut kyllä mahaa kasvanut. Flidasta näki, että sillä oli ollut ikävä Noan luokse, mutta Typy taas ei käytöksensä perusteella ollut kaivannut minua ollenkaan. Ja miksi olisikaan? Sehän oli raukka vapaa sielu, vauva vielä, ja oli viettänyt kaikkien aikojen hauskimman kesän Kertun kanssa painien. Se vain katsoi, kun kutsuin sitä, eikä liikkunut ollenkaan. Sen katse seurasi ennemminkin loittonevaa Kerttua kuin minua.

    Ajattelin jo jättää Typyn yksin laitumelle miettimään vaikka vuorokaudeksi, kannattiko talliin tulla vai ei, mutta sitten se liikahti. Se venytteli koko ruumistaan pitkään ja hartaasti kuin kissat, ravisteli sitten päätään antaumuksella ja käveli minua kohti. Sen sijaan että se olisi tullut ihan luokseni, se meni ohitse. Kävelimme portille kahdestaan, vierekkäin, mutta ainakin parin metrin päässä toisistamme.

    Linet MWS Joulukalenteri

    Pujotin Typyn päähän riimun, ja pää tuntui olevan metrin korkeammalla kuin päästäessäni varsan laitumelle. Näin sen vilkaisevan minua silmäkulmastaan, kun mittailin sitä katseellani. Ei se kyllä ainakaan rumentunut ollut kesän aikana. Sen selästä ja kyljistä oli pudonnut tukuittain ruskeaa pörröistä talvikarvanjäämää, ja nyt se oli melko musta, ihan kuin se olisi ruskettunut laitumella. Se näytti ihan isolta hepalta. Pitäisi kai alkaa oikeasti kohdellakin sitä muuna kuin pikkuvauvana… …vaikka eihän se ole niin justiinsa, jos sitä vielä syksyn verran vauvana pitää.

    Kun Typy pääsi portista, se muistutti heti olevansa nyt suuri ja mahtava tamma, eikä mikään rimpulavarsa enää. Se riehui ja veti päästäkseen Kertun perään. Ei sitä olisi minun voimillani pidelty, mutta naru sen turvan ympärillä auttoi asiaa. Vähän harmitti, kun Typy oli niin iso tyttö. Vielä keväällä sen kiukuttelu oli ollut lähinnä hassua. Nyt sille kai täytyisi oikeasti tehdä jotain.

    Lähdimme hankalasti kohti tallia, Typy ja minä. Se näytti tyytyväiseltä, kun sai tuoda minut pois laitumelta.

  • #3409 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Mä olen pahoillani etten ole ollenkaan parhaimmillani, mutta ette usko, missä pyörityksessä olen, niin ettei onnistu tekstien monipäiväinen hiominen just nyt!

    Typy ja toka satulankokeilukeikka

    ”No?”

    Lopultakin. Olin katsellut hänen menoaan kentän portilta vaikka kuinka kauan, mitään sanomatta, utelias Typy käsipuolessani ja vimmaisesti häntäänsä vatkaava Jerusalem jaloissani. Hän oli vilkaissut minua pari kertaa, mutta tervehdyksen lisäksi mitään sanoja ei ollut vaihdettu. Enhän minä nyt häntä tai ketään muutakaan olisi normaalisti arastellut ja sillä tavalla odottanut kentältä poistuvaksi, mutta kun hänellä näytti olevan vakavasti otettava treeni menossa suomenhevosineen. Ja kun minulla oli Typy. Ja Typy käyttäytyisi kuin kajahtanut, kun kokeilisi aidalla odottavaa satulaansa Tokaa Kertaa Ikinä. Sen takia minä odottelin sivussa ja olin yrittänyt lemmikkieni kanssa leikkimällä viestittää, ettei minulla ollut mikään kiire. Hänen yksitavuinen kysymyksensä tarkoitti äänensävystä päätellen, että mitä minä mahdoin siinä seistä.

    ”Häiritsenksmä sua?” kysyin paljon lauhkeammin kuin hän. Tottahan minä olin Eiralta kuullut kauan sitten, että Jesse on perseestä, ja syvältä sieltä, mutta niin taisin olla tällä hetkellä minäkin yhtä syvältä, ja varsinkin Tide ja Eetu. En siis ihan luottanut hänen tuomioonsa. ”Mulla on tässä tämmönen vauva niin mä en viitti tulla samaan aikaan pilaamaan tota sun juttua.”

    ”Jaa”, hän vastasi, ja äänensävystä päättelin, että häiritsin kyllä. En ajatellut oikeasti poistua paikalta, vaikka häiritsinkin. Olinhan kysynyt sitä vain muodon vuoksi. Käännyin nojaamaan selälläni aitaan, ja Jerusalem-reppana joutui siirtymään nykäyksen verran sivummalle istumaan ja malttamattomasti häntäänsä vispaamaan. Sen päätä silittämällä sain siihen sekunnin mittaisen katsekontaktin, joka tarkoitti, että nyt et sitten hauku. Typyn pään puolestaan vedin riimun poskihihnoista lähelleni. Nojasin selkääni aitaan ja rintaani sen otsaan, ja se oli ihan rauhassa. Kuherrella se osasi, siis silloin kun sitä sattui huvittamaan. Paljoa muuta se ei vielä osannutkaan. Mutta ei se nyt niin tarkkaa ole, vaikka yksi suomenhevonen siellä täällä jäisi ratsuksi opettamatta. Hyvähän sen kanssa oli olla ihan muutenkin. Näpersin aidalle nostamaani satulaa mietteissäni.

    ”Mihin sä Milanin jätit?” kysyin Jesseltä olkani ylitse, kun hän ratsasti ohitse.
    ”Mitenni?” kuului vastaus, joka tuntui vielä jaata ja notakin pahantuulisemmalta.
    ”Ei mitenkää. Sen kans sä vaan yleensä oot tullu. Mulla ei oo mitään muuta elämää kun kytätä tuolta tuvasta, että keitä täällä liikkuu.”

    Koska Jesse ei tuntunut olevan ikinä kauhean puhetuulella, venyttelin Typyn suupieliä ja korvia aikani kuluksi. Otin selfienkin sen kanssa, mutta en viitsinytkään sitten laittaa sitä Instaan, koska eihän minusta nyt hyviä kuvia saa. Saman tien, kun kenttä vapautui, Jerusalem pinkaisi sisään kuin ohjus. Sillä oli omituinen perversio: se tykkäsi kaivaa kentälle kuoppia, joita minä jouduin sitten tasoittamaan. Ja syödä heinää. Loputtomasti. Ja oksentaa sitten. Eetu oli sanonut, että jumaliste, jos yksikin kuoppa sinne jää. Se olisi kuulemma Helemias Ilveksen viimeinen elon päivä tässä harmaassa, kuoppaisessa maailmassa, koska Eetu tappaisi minut kahdesti.

    ”Mä oon Hello”, kerroin vielä varmuuden vuoksi taluttaessani Typyn kentälle, koska en ollut ollenkaan varma, muistaisiko Jesse sen enää.
    ”Noni, aha.”
    ”Tää on Typy, tästä tulee isona hevonen. Toi on Jerusalem.”
    Jesse huokaisi aavistuksen verran nenänsä kautta ja katsoi minua suu viivana. En viitsinyt ottaa nokkiini: vähän samanhenkisesti hän näytti jopa Noaa katsovan.
    ”Kyllä mä suaki osaan nimeltä kutsua kaffille sitte kun sä oot vähemmän kiireisen olonen. Heippa Joose.”
    ”Jesse.”
    ”Jesper?”
    ”Jesse.”
    ”Hesus?”
    ”Jes — joo, just. Heippa.”
    ”Heippa Jesse.”

    Sinne hän meni, trailerilleen, aivan niin kuin minä olisin pilannut hänen treeninsä aidalla notkumalla. Parin sekunnin verran murehdin, siis ihan sen aikaa, kun päästin Typyn kokonaan vapaaksi riimustaan, ja sitten annoin olla. Ei sillä nyt niin väliä ole, jos Eetun asiakkaat eivät kaikki minusta pidä. Kentän ja maneesin takia he kuitenkin vain käyvät.

    Typy oli aika haka ottamaan kuolaimet jo. Olihan sillä jo ohjasajettu ja vaikka mitä, ja ehkä pian uskaltaisin sitoa sen oikeisiin kärryihinkin kiinni. Viimeisin satulankoetus sen sijaan oli ollut aika hurjaa menoa. Typy oli laukannut ympäri kenttää, ja vaikka olin irrottanut jalustimet sen kylkiä hakkaamasta, se oli pelännyt silti. Oli kestänyt ikuisuuden, että se oli rauhoittunut kentän nurkkaan vapisemaan, ja ainakin kolme ikuisuutta lisää, että olin uskaltanut lähestyä sitä. Toisaalta eka satulankokeilu oli kuitenkin päättynyt siihen, että Typy nautiskeli keskellä kenttää, kun rapsuttelin sen takapuolta. Siitä oli ollut helppo saada satulakin pois.

    Hellittelin ja hyvittelin Typyä. Ihailin ääneen sen suitsia, jotka eivät hienot olleet, mutta joiden Typy sai kuvitella olevan jonkinlainen prinsessan merkki. Se, nuorin lapseni, oli vilkkaalla tuulella, eikä meinannut millään ajautua rentoon korvanrapsuttelutranssiinsa. Viimein oli kuitenkin aika. Satula selkään, varovaisesti, sitä tosiaankaan pudottamatta. Se oli justiinsa niin justiinsa, satulanlaitto. Siitä Typy jo jännittyi, mutta en uskaltanut jäädä sitä silittelemään, sillä muuten en olisi saanut satulavyötä kiinni ennen kuin se hermostuisi. Rautalangasta väännelty koukku oli pudonnut aidan vierelle. Noukin sen ja kurotin sillä satulavyötä… Minulla ei ollut aikomustakaan saattaa päätäni Typyn kavioiden ulottuville… Vauvahevosella oli pää pystyssä ja se oli muutenkin hermostunut… Kuunteli taaksepäin… Viheltelin sille Ievan polokkaa… Kuulin, miten Jerusalem kakoi kentän ulkopuolella ilmeisesti heinää ahmittuaan…

    Satulavyön ensimmäinen solki kiinnittyi.

    Silloin lähti Typy.

    Vaikka satulavyö oli vain puoliksi kiinni, minun ei auttanut kuin katsella Typyn menoa ja odottaa. Olihan vyö kuitenkin tarpeeksi kiinni, ettei hevonen saanut vahinkoa aikaan itselleen tai satulalle. Typy pukitteli niin, ettei sitä uskoisi niin lauhkean rotuiseksi kuin tavalliseksi suomenhevoseksi. Se ei tuntunut kuitenkaan olevan kauhuissaan. Näytti vähän siltä kuin se olisi purkanut paineitaan niin kuin jotkut ihmiset vaikkapa nyrkkeilysäkkiä hakkaamalla. Tärkeintä oli ettei se tullut minun tai Jerusalemin luokse riehumaan, sillä en halunnut invalidisoitua, tai että koira jäisi sen alle.

    Ei se asettunut minuutissa, kahdessa tai viidessäkään, mutta lopulta se seisoi taas jalat harallaan nurkassa, joskaan ei hikisenä niin kuin viimeksi. En uskaltanut mennä sen lähelle kun se oli sen näköinen. Kiertelin kentällä rautalankakoukkua heilutellen, kännykkää välillä katsellen ja muutenkin tyhjää toimitellen. Sehän sai hevoset aina rauhoittumaan, eikö niin? No ainakin Typyn: pian se tuli uteliaaksi ja osoitteli korvillaan ja turvallaan minua satulansa sijaan. Silloin uskalsin sen luokse, vaikka talutinkin sen varmuuden vuoksi keskelle kenttää nurkan sijaan.

    Ja ai kuinka se oli hieno tyttö! Ihan ison tytön näköinen satula selässä! Kerroin sen sille, moneen kertaan kun taputtelin sitä. Kun se vaikutti tilanteeseensa nähden tyytyväiseltä, otin sen suitset pois, jotta se pystyi syömään porkkanaa. Silloin se ei tuntunut koko satulaa muistavankaan.

    Luulen, että olimme kentällä puolisen tuntia yhteensä ennen kuin otin satulan pois — mikä ei muuten aiheuttanut raivaria. Toivoin, että seuraavalla kerralla lyhyempi aika riittäisi. Sitten kun se ei saisi enää kohtausta satulasta, voisimme harjoitella vaikka viisi minuuttia kahdesti päivässä…

    Huomasin kynnenalusiaan kaivelevan Jessen aidan toisella puolella jonkin toisen hevosen seurassa vasta, kun talutin Typyä pois sen punaisen riimun turpahihnasta.
    ”Olisit nyt hyvä ihminen sanonu et sä tuut jatkamaan”, sanoin huvittuneena. ”Mulla olis ollu koko päivä aikaa muuloinki olla täälä.”
    ”Mhm”, taisi olla Jessen vastaus.
    ”Siellä on kaffi kun sä lopetat. Tai ainahan siellä on.”
    ”Ei kiitos.”
    ”Selevä. Saa tulla jos muuttaa mielensä. Paitsi tietenki jos sä pelkäät että sä häviät mulle kaikki paskahousumatsit. Mä veikkaan et siellä on pullaakin… Vitsi olit Typy hieno prinsessa — tuu mennään — iskä harjaa pitkän kaavan mukaan. Jeppe tuu, äkkiä, muuten sä jäät!”

  • #3755 Vastaus

    Herman
    Osallistuja

    Jatkoa tallipäiväkirjasta
    Supersankari
    Kun Eira on saanut Uunolle varusteet päälle ja Typykin seisoo käytävällä suitset päällä, lähdemme pihalle. Eira nousee selkään ja säätää jalustimet, jonka jälkeen lähdemme Uuno kärjessä kohti metsää.

    Kun olemme syvällä metsässä alan kaivamaan kännykkäni taskusta. Eira on ollut aika hiljainen koko matkan ajan. Typy on kävellyt Uunon perässä yllättävän rauhallisesti, vaikka yhden kerran peura oli aika jännittävä. Laitan ensimmäinen kappaleen pyörimään minkä nään ja sen jälkeen kappaleet vaihtuvat automaattisesti vaihdellen tyylilajiltaan. Laura Närhen Supersankari kappale on jotenkin tosi osuva tähän tilanteeseen.
    ”Leikkaisin sut irti kolariautosta
    Raahaisin ulos palavasta talosta
    Ja vaikka väkisin, ja vaikka väkisin
    Mä käynnistäisin, sun sydämen
    Nostaisin kopteriin hyökyaallosta
    Kokonaiseks ompelisin paloista
    Ja vaikka väkisin, ja vaikka väkisin
    Mä käynnistäisin, sun sydämen” raikuu puhelimestani. En koskaan kuuntele tälläistä musiikkia, mutta kerran se nyt tuli niin antaa olla. Noin tekisin Eiralle. Tytöstä oli tullut lyhyessä ajassa tärkeä.

    ”Otetaanko pikkupätkä ravia?” Eira huikkaa edeltä.
    ”Mikä ettei. Jos mä saan päättää millon otetaan taas käynti” naurahdan.
    ”Ehkä jos olen oikein kiltti” Eira kääntyy katsomaan taaksepäin ja virnistää pienesti.
    ”Hei mä juoksen ja saat olla selässä. Mulla on varmasti vähän pitelemistä tässä varsassa” luettelen. Eira hymyilee ja kääntyy takaisin menosuuntaan nostaen ravin. Typy nostaa itse ravin, koska ei halua jäädä Uunosta jälkeen. Lähden hölkkäämään tamman vierellä naru tarpeeksi tiukkana, jos jotain käy.

    Typy ravaa kiltisti vieressäni, vaikka välillä pitää vähän hidastella. Uunon takapuoli pysyy kokoajan hyvän matkan päässä. Hyvän tovin ravattuamme Typy ja minä aletaan kumpikin väsyä. Uuno jolkuttelee vieläkin tyytyväisenä Eiran kevennellessä rauhallisesti.
    ”Käynti!” Huudahdan hengästyneenä. Siirrän varsan raviin. Eira siirtää Uunon raviin ja kääntyy katsomaan taakseen.
    ”Hengissä?” Tuo naurahtaa.
    ”Jotenkuten” puuskahdan. Käännymme pian ympäri ja lähdemme kävelemään rauhassa kohti tallia.

    Tallipihassa Eira laskeutuu alas Uunon selästä. Lähden viemään jo Typyä kohti tallia. Laitan varsalle ohuen loimen karsinaan ja annan tuolle juomista. Eira kylmää vähän Uunon jalkoja letkulla, kunnes laittaa tuon takaisin karsinaan.
    ”Mennäänkö nyt takaisin talolle kun hepat on taas tyytyväisinä karsinassa. Ei tarvii Inarin huolestua” naurahdan pienesti. Eira siirtyy kävelemään viereeni.
    ”Joo. Mulla on nälkä” tuo hymähtää. Suuntaamme käsi kädessä talolle, jossa tuoksuu keitto ja sämpylät.

    • #3787 Vastaus

      Nelly
      Valvoja

      Erityisesti tästä tarinasta tykkään Eiran ja Hermannin suuressa seikkailussa. Osaat tosi hyvin jo kuvailla, mitä tapahtuu. En oikeesti tiedä miten mä kertoisin sulle, miten hyvä kirjoittaja susta on tullu! Oon tosi ylpee.

      Koska kehitys loppuu tyytyväisyyteen, haluun antaa sulle seuraavan stepin. Koska tapahtumien kuvailu luonnistuu jo näin hyvin, niin sä voisit kokeilla kirjottaa siitä miltä tuntuu tai mitä näkyy. Minkälainen maisema on ja miltä se tuntuu. Se voi olla vaikka oma kappale tarinan seassa, tai puhetta kahen hahmon välillä. Mut jos haluut, yritä kertoo meille lukijoille, miten Hermanni näkee puiden lehdet tai pellon ja puut.

    • #3796 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Hermanissa on ennenkin ollut tällaista omalla tavallaan tosi suloista tarvetta hemmotella ja suojella Eiraa. Eira itsekin on sen huomannut, varsinkin tämän tarinan myötä, ja toisaalta ihan tykkää siitä. Samalla taas tämä lisää ristiriitaa sen välille, mitä Eira on ja mitä hän haluaisi olla. Eira on älykäs, osuu aina kun ampuu, ja osaa lyödä niin ettei murra peukaloaan samalla, ja hänen omasta mielestään kunnollisen naisen ei kuulu olla tai osata mitään sellaista. Tavallaan vähän odotan tulevaisuuteen draamaa Eiran ja Hermanin välille just näistä asioista. Kuinkahan tärkeää se oikeasti on Hermanille, että saa olla raavas mies ja suojella Eiraa? Saakohan hän selville, että oikeastaan Eira pärjää paremmin kuin moni herman? Ja käyköhän sellainen Hermanin itsetunnolle niin kuin monen nuorin sällin itsetunnolle kävisi? Mitähän kaveritkin sanoisivat — varmaan, että Herman piilottelee Eiran helmoissa! Muodostuukohan tästä ongelma ja kuinka ylitsepääsemätön? Tai mitä jos Herman ei koskaan saa tietää — kuinkahan kierot ja vanhanaikaiset sukupuoliroolit tämä kaksikko itselleen kasvattaa? 😀

      Hermanin rooli on samaan aikaan sekä Eiralle haitaksi että hänen unelmansa. Eihän Eira ole koskaan muuta halunnutkaan kuin mennä naimisiin jonkun sellaisen kanssa, joka on miehisen älykäs ja samalla kovanyrkkinen, niin että voi suojella heikkoa naista, joka Eira haluaisi olla.

      Olen lukenut tämän tarinan jo monesti. Se on kaikessa kliseisyydessään niin sairaan suloinen. Salaista jännitystä siihen tuo se, että Herman-parka ei vielä tiedä, millaiseen tyyppiin on sekaantunut. Se tietämättömyys on tosi aitoa. Eihän hän ole Eiraa oikeasti vielä niin kauaa tuntenut, että kulissit olisivat karisseet. 😀

      Ihanaa, että Hermanille kasvoi persoona näin nopeasti, sillä hänen persoonansahan on kerta kaikkiaan valloittava.

  • #3993 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Lohdutuspalkinto

    ”Joku lohdutuspalkinto vaan”, vastasin hands free -kuulokkeen kautta Eetulle, joka jankutti ärsyttävästi, minkä palkinnon Typy oli ensimmäisistä oikeista näyttelyistään saanu. ”Mut ihan sama. Ihmeellisiä puusilmätuomareita ne oli. Typy oli vähintään kaikkein hienoin pieni tyttö siellä.”
    ”No soon komia flikka ku mikä”, Eetun sovitteleva ääni sanoi korvaani, ”mutta jos noli ne muut vain tällä kertaa parempia kumminki.”
    ”Eikä ollu.”
    ”No, mihinkä aikahan tootta kotona?”
    ”Joku tunti vielä.”
    ”No, me laitamma siksi sullekki iltapalan valamihiksi, niin saat sitä syärä ku me laitamma Typyn kuntohon ja sitte pääset suaraa kotia nukkumahan.”
    ”Kiitti. Mut kyllä mä varmaan meen kotia suoraa.”

    Yritin ajatella, ettei sillä väliä ollut, yhdellä näyttelyllä. Typy oli varmasti vain seisonut epäedustavasti. Minun pitäisi vain harjoitella sen esittämistä. Kyllä sillä täytyi olla mahdollisuus vaikka mihin palkintoon. En minä oikeasti hevosen rakenteesta kauheasti ymmärtänyt, söpöydestä vain, mutta minusta Typy näytti samalta kuin muutkin suomenhevoset. Tikkujalkaisemmalta vain, mutta olihan se vielä vauva. Tottakai sen käpylehmämäisyys selittyi nuorella iällä. Se oli kaunis hevonen, varsinkin kesäkarvassaan, joka oli hopea. Niin kuin minä olin sitä puunannut… Niin kuin olin opetellut varta vasten ranskanletinkin äidin opettamana…

    Vilkutin oikealle ja yritin nähdä, tuliko vasemmalta autoja, mutta pusikko oli inhottavasti edessä vaikeuttamassa liittymistä valtatielle. Jos olisin ollut yksin liikkeellä omalla autollani, olisin mennyt vain. Eetun auto oli kuitenkin paljon isompi ja jähmeämpi, eikä Typy kuljetuskopissa paljoa äkkikiihdytyksiä tehty. Painoin puhelimestani Skypen päälle joutessani. Trailerissa ei ollut kiinteää kameraa, ja etuosaan jeesusteipatun toisen puhelimen kuva oli huono. Typy siellä kuitenkin seisoi, pää heinäverkossa, ressukka. Ei se tiennyt, että sitä oli juuri rumaksi sanottu näyttelyissä. Minun prinsessaani: täydellistä pientä hevosta.

    Liityin tielle kun puhelimeni soi taas. Painoin korvakuulokkeen nappia.
    ”Hello.”
    ”No hei.” Se oli Tide.
    ”Hello.”
    ”No hei!!”
    ”Hello!”
    ”No — noni! Oikeasti. Miten siellä meni?”
    ”Aivan järkyttävän hyvin. Saatiin lohdutuspalkinto. Mä en tajua miten mua ärsyttää se näin paljon!”
    ”Saahan se ärsyttää. Voi harmi.”
    ”No joo! Turha reissu. Tuli aiva sellanen olo että mua pidetään jotenki tyhmänä, etten mä tajua mitään hevosista ja niiden rakenteista.”
    ”No.. Tuota… Ethän sä tajuakaan..?”
    ”Joo en, mutta mä luulin että Typy — tai siis ei kaikkien tarvi sitä tietää.”
    ”No, kuule. Aja kotia, niin mä ja Jeppe voidaan piristää sua. Vai mitä Jeppe? Vai mitä? Ookko hyvä poika–”
    ”Ai sä oot sinutteluväleissä mun koiran kanssa. Joku tunti kestää vielä.”
    ”Aja varovasti.”
    ”Joo. Noni. Hello hello.”
    ”Moi.”

    Ei tässä eniten tainnut harmittaa Typyn häviö, vaan oma arviointivirheeni. Miten minä olin ollut niin tyhmä, että olin kuvitellut voivani mennä oikeisiin näyttelyihin, joissa kävi oikeita hevosihmisiä? Typy oli minun ensimmäinen oma hevoseni. Olin onnistunut uskottelemaan itselleni, ettei tuloksella ole väliä. Minähän kuitenkin tietäisin, että Typy on söpö ja ihana, varmasti maailman hienoin varsa. Ja sitten näyttelytulos olikin merkinnyt minulle näin paljon.

    Kuuntelin HitMix Vaasaa kääntyessäni kolmen vartin kuluttua Vanhalta Päätieltä Hopiavuoren pihaan. Se kanava soitti vain kolmea discojumputusbiisiä ja alkoi kuulua vasta muutamaa kilometriä ennen Hopiavuorta. Eetu oli ilmeisesti rynnännyt kuistille heti auton äänen kuullessaan, koska liikehdinnästään päätellen hän ahtoi kenkiä jalkoihinsa vauhdissa kiitäessään rappusia alas. Kun olin sammuttanut auton, jokin muodoton mutta kaksijalkainen juoksi hänen peräänsä. Vasta kentän päädyn valon osuessa mölttiin tunnistin sen Nellyksi, jolla oli Eetun jättimäinen, arktisiin pihahommiin tarkoitettu toppatakki noin kolmin kerroin yllään.

    ”Kuule me miätittihin jotta jäisikkö sä tähän yäksi”, Eetu sanoi tervehdykseksi.
    ”En mä nyt mitenkää itsetuhoinen oo kuitenkaa.”
    ”Ei me sitä, ku me ajattelimma jos menisit saunahan ja sitte tehtääs niitä uunileipiä ja–”
    ”Nääh ei, mä meen kotia.”
    ”Jos sä meinaat…”

    Oli ihan kivaa jättää Typy Eetun ja Nellyn käsiin ja jatkaa suoraan matkaa omalla autollani heti hevoselleni hyvänyönsuukon annettuani. Olin niin poikki, että istuin katoksessa olevassa autossa ainakin kymmenen minuuttia ennen kuin havaitsin, että meillä paloi valo. Äiti nukkui tähän aikaan, joten meillä oli Tide ja Jeppe. Keräsin takapenkiltä Helmipuroilta peräisin olevan kuluneen Puman laukun, siitä pudonneet näyttelypaperit ja lohdutuspalkintoruusukkeen ja laahustin sisään.

    Ensimmäisenä minua tervehti Jerusalem raivokkaalla haukullaan. Se oli sitä mieltä, että joku tunkeutui sen kotiin. Sen raivokas paasaus muuttui kuitenkin vingahteluksi ja villiksi hännänheilutukseksi, kun se tajusi, kuka minä olen. Polvistuin eteiseen halaamaan sitä. Onneksi se oli sekarotuinen. Muuten olisin erehtynyt viemään senkin näyttelyihin haukuttavaksi, vaikka kuinka tiesin, ettei toista niin hyvää koiraa olekaan.

    ”Me tehtiin sulle uunipannaria”, Tide sanoi pahoittelevalla äänellä tassutellessaan sukkasillaan olohuoneesta minua kohti.
    ”Miks kaikki haluaa syöttää mua?”
    ”Kun sä oot niin reppana.”

    Kun siirryin halaamaan Tideä, minua harmitti vähän edelleen, mutta enimmäkseen väsytti. Hän nauroi vähän, ja tiesin sen johtuvan siitä, miten veltoksi heti valahdin. Oikeastaan minun teki mieli nukkua, eikä syödä mitään uunipannaria, mutta epäröin sen ääneen sanomista. Tide ei tosiaankaan harrastanut mitään gourmet-kokkailua. Oli aika iso asia, että hän oli oikein ryhtynyt lohturuokaa laittamaan, vaikka se olikin uunipannaria, maailman helpoiten tehtävää ruokaa. Ja yhtä minun suosikkiruuistani, tietenkin. Olin varma, että hän oli kävellyt Jerusalemin kanssa hakemaan oikein mansikkahilloa ja kermavaahtoakin, mutta silti ei tehnyt mieli syödä.

    ”Ai te saitte kumminki ruusukkeen”, Tide mumisi hiuksiini ilmeisesti kurkkiessaan laukkuun, joka oli yhä olallani.
    ”Joo…”
    ”Vähä hie — Hello!”

    Silloin hän työnsi minut pois. Kaiken päälle se tuntui todella ahdistavalta. Useinkaan hän ei niin tehnyt, ja tuntui kauhean epäreilulta, että hän päätti pelleillä juuri nyt. Hänen äänensävynsäkin muuttui niin toruvaksi minun nimeni kohdalla.

    ”Mitä?” yritin kysyä mahdollisimman tyynesti, mutta se kuulosti lähinnä vaisulta.
    ”Mä tein pannukakkua ja kaikkea”, Tide torui ja osoitti keittiön suuntaan Typyn ruusukkeella, jonka oli ottanut laukusta.
    ”Joo. Kiitos?”
    ”Mä oikeesti luulin että sä tuut sieltä ihan masentuneena ja kaikkea!”
    ”Pitäskö mun olla sun mielestä vielä paskemmissa fiiliksissä vai mitä?”

    Yritin olla ihan kauhean kärsivällinen, koska en jaksaisi pientäkään riitaa. Tide näytti onneksi huvittuneelta, mikä tavallaan ärsytti minua lisää. Hetken hän tutkaili kasvojani kummallisen näköisenä, mutta vakavoitui sitten. Hän veti syvään henkeä ja nosti ruusukkeen minun näkyvilleni.

    ”Kato Hello. Tää on KP.”
    ”Joo huomaan.”
    ”Eli sä keräät näitä, niin saatte arvonimen.”
    ”Nii. Sitte?”
    ”Te ette ollu rakenneluokassa. Tää ON niinku sen luokan sijoitus!”
    ”Ai. Ai? Näytä sitä vielä.”

    Tide nauroi, eikä se ärsyttänyt minua. Käänsin pienen ruusukkeen ympäri. Vai sellainen se oli. Olin huomannut, että joku ruskea hevonen oli ollut luokkavoittaja, mutta en minä ollut katsonut, mitä palkintoja muut olivat saaneet. Tai oikeastaan edes lukenut näyttelysääntöjä pidemmälle kuin että seisotettaessa hevosen harja ei saanut olla tuomarin puolella. Ruusuke oli vaatimaton ja pienempi kuin Hopiavuoressa kisapäivänä jaetut sinivalkoruusukkeet. Sen takia minä olin luullut sitä lohdutuspalkinnoksi. Kiinnitin ruusukkeen nopeasti eteisen peiliin.

    ”Nii oliks sitä pannukakkua?”
    ”No oli.”
    ”Ihan sikakova nälkä. En mä tienny että toi on joku oikee palkinto. Vitsi ku olisin tienny. Olisin pysähtyny hakemaan Absin niitä pullia matkalla. Mut jotenkin mulla meni ruokahalu kun mä luulin et me hävittiin.”
    ”Voi sua…”

    **

    Typyn näyttelyluokan tulokset tulivat ja ai kuinka mä olen niitä jännittänyt. 🙂

    • #3997 Vastaus

      Tiitus
      Valvoja

      Voi ihana Hello, toinen on ihan oikeasti maassa, kun ei ruokakaan maistu. Mut onneks kaikki käänty parhain päin ja kummasti pannarikin kelpas 😀

      Nii ja siis onnee KP:sta!

    • #4004 Vastaus

      Noa
      Osallistuja

      Voi vitsi että Hello on hieno hahmo. Mitenkähän sä aina itekses hykertelet siellä kun Hello vastaa puhelimeen ja sitten helloa lentää suuntaan ja toiseen. Ainakin mua se jaksaa aina vaan naurattaa. 😀

      Enpä aatellut että PKKn näyttelyistä vois kirjottaa ihan oikeesti tarinoitakin. Ekan kerran se taisi olla Tiitus joka kirjoitti sellaisen, ja mä muistan kun katsoin sitä huuli pyöreenä ja mietin, että vitsi, ihanko oikeesti tästäkin saa kirjottaa. Jotenkin mä aina aattelin että kaikki tollaset on sellasii taka-alan juttui, no joo tää hevonen on kisannut ja on laatuarvosteltu, no joo on kantakirjattukin mutta ei se oikeestaan kuulu tähän tarinaan. Mutta höh, miksei kuuluisi! Ainakin mua on ihan suunnattoman paljon ilahduttanut nää tälläiset tarinat, koska ne on taas niin loistavia esimerkkejä siitä mistä kaikesta on lupa kirjottaa.

      Mutta että on Hello niin pahoillaan kun Typyä on rumaksi haukuttu, voi vitsit sentään. Onhan Typy hieno ja varmasti olisi pitänyt pärjätä paremmin, kyllähän meidän asiantuntija Hello tietää. Tietää niin hyvin että tunnistaa palkinnotkin ja luokan mihin heppasensa ilmoitti… 😀

  • #4613 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Molempia kiukuttaa

    Olin menossa Typyä hakemaan, kun puhelimeni soi. Ajattelin aluksi, että siellä on joku lehti- tai sähkökauppias, ja heitä minä tykkään huudattaa. Näytöllä luki kuitenkin Milan. Vastasin hämmentyneenä. Me emme varsinaisesti pitäneet yhteyttä Milanin kanssa. Emme siis sillä tasolla, että hän soittaisi minulle huvikseen. En ollut sitä tyyppiä, joka soitteli entisille poikaystäville viikottain, tai edes vuosittain. Varsinkaan sellaisille, jotka katosivat ilmoittamatta ja kunnollisia hyvästejä sanomatta paljon ennen kuin he olivat lusineet vaihto-oppilasvuotensa loppuun ja ilmestyivät taas niin kuin tyhjästä.

    ”Sä tykkäsit sen Kirkan?” Milan kysyi hymyä äänessään, niin kuin aina.
    ”Tä?” vastasin älykkäästi.
    ”Sen näytelmän? Ja se Tiitus tykkäsi? Vai oli huono?”
    ”Minkä ihm… Eiku…”

    Voi paska. Niinhän se oli mennyt. Milan oli luvannut jättää minulle jotkut liput tallille. En ollut koskaan muistanut etsiä niitä. Eetu oli varmasti unohtanut antaa ne. Milanhan oli saanut jostain liput Kirka-näytelmään Lapualle ja minun ja Tiituksen oli pitänyt käyttää ne.

    ”Kuule…” mutisin puhelimeen samalla kun etenin puolijuoksua kohti satulahuonetta. Kaipasin yksityisyyttä, ja sitähän ei kovin kesken Hopiavuoren hevostallissa saa, koska ympäri vuorokauden on joku paikalla. ”Oikeastaan mä en muistanu koko juttua. Mä en saanu niitä lippuja ikinä.”
    ”Ei saanu? Oliko niissä joku vika? Mä soitan sinne. Jouduit turhaan ajaa sinne?”
    ”Ei kun mä en oo edes nähny niitä lippuja ikinä.”
    ”Ai ei nähnyt? Mä laitoin ne siihen tallin ylös, huoneeseen. Joku oli siivonnut pois?”
    ”Ei… Voi paska, Milan!”
    ”Mitä!”
    ”Ei siellä kukaan ikinä käy! Anteeksi, ne meni nyt hukkaan.”
    ”No. Ei se mitään. Soitin vaan tykkäsitkö. Mutta sitten ei tiedä tietenkään.”

    Olin joskus katsellut Milanin kasvoja tuntikausia. Pelkästä uloshengityksestä tiesin, että hän rutisti silmiään kiinni linjan toisessa päässä. Se aiheutti aina hänen nenänvarteensa pienen rypyn. Siitä tiesi, että häntä harmitti.

    ”Anteeksi…”
    ”Ei se haittaa mitään”, Milan sanoi, ja hänen äänensä oli edelleen pehmeä siitä huolimatta, että hänellä oli ihan varmasti harmiryppy nenänvarressaan linjan toisessa päässä.
    ”Kuitenkin…”
    ”Ne oli ilmaiset liput, Hello. Ei haittaa.”

    Tunsin, että minun olisi pitänyt korvata typeryyteni jotenkin. Toinen hyvää hyvyyttään antoi ylimääräiset teatterilippunsa minulle ja minä se nukun näytöksen ohi edes lippuja huomaamatta. En kuitenkaan tiennyt, mitä olisin voinut tehdä. Tuntui hirveän huonolta idealta kutsua Milan minun luokseni ja kahvitella, vaikka juuri niin olisin tehnyt, jos hän olisi kuka tahansa muu. Milanilla oli tapana istua ja seistä vähän liian lähellä, eikä se käynyt enää, vaikka hän toimi kyllä ihan samalla tavalla kaikkien kanssa. Minusta se ei tuntunut normaalilta enää. Meillä piti olla välissämme vähintään pöytä, jotta hän pysyi omalla puolellaan. Mietin pää savuten, kutsuisinko hänet ratsastamaan — siinä oli sentään pidettävä turvaväli — mutta en ehtinyt päättää mitään ennen kuin hän halusi lopettaa puhelun.

    ”No niin. Hyvä. Ei mulla ollut muuta asiaa.”
    ”Milan…”
    ”Nähdään Hello, moi moi.”

    Tartuin huokaisten piiskaan ja pitkään liinaan. Ovi ei pitänyt mitään ääntä auetessaan, toisin kuin tuvan ovi. Myös tallin ovi aukeni yhtä hiljaa kuin satulahuoneen ovi. Ulkona satoi lunta, ja Eetu oli väittänyt sen olevan varma kevään merkki. En käsittänyt millä perusteella muka, mutta ainakin lumisateen aikaan oli aina lämpöistä. Hain Typyn haasta liinan päähän. Se nousi takajaloilleen keskellä pihaa protestoidakseen, mutta ei sellainen nyt niin vaarallista voi olla, kun hevonen on vielä ihan pieni vauva. Katsoin sen verran sen perään, ettei se kaatuisi selälleen, ja annoin narua. Välillä minunkin teki mieli nousta takajaloilleni ja pukittaa.

    Maneesin ovi oli aina kiinni ja piti rahisevaa ääntä avattaessa. Jokin musta ja ruskea suhistelivat ohitseni ja taas oli Typy takajaloillaan. Sillä kesti monta sekuntia palata neljälle jalalle ja laskea päänsä ja sillä aikaa tuuli piiskasi isoja lumihiutaleita maneesiin. Lopulta sain oven kiinni. Kapusin maneesin penkille istumaan ja roikotin Typyn liinaa sylissäni. Hevoseni katseli uteliaana Oskaria, Ukkoa, Outia ja Jussia, jotka laukkasivat niin tyytyväisen näköisinä, että he tuskin olivat kohdelleet tänään ketään niin ylimielisesti kuin minä vahingossa Milania. Voi helkkarin helkkari, mitä minun oli tullut taas tehtyä.

    ”Mä en oo varmaan ikinä nähny sua noin vakavana”, Outi kommentoi, kun hän lopulta hidasti Jussin ravin kautta käyntiin ja meni hitaammin ohitsemme.
    ”Oonks mä sun mielestä komee ja mystinen kun mä oon vakava?” kysyin Outilta, joka oli heti arvioivinaan minua silmät sirrillään.
    ”Hmm. Mistä kukin tykkää.”
    ”Ai kiitos hei.”
    ”No, en minä tiedä. Oskari! Mitä mieltä sä oot?”
    ”Mitä?” Oskarin etäinen ääni kuului maneesin toiselta laidalta.
    ”Outi sano että mä oon susta ihan läkähdyttävän komee!” huusin Oskarille ennen kuin Outi ehti ja sain Typyn viskomaan päätään.
    ”Mitä! Eikä. En mä niin oo sanonu.”
    ”Ai mä oon susta ruma? Voi kiitti vaan Oskari, aina sä mua tälleen haukut!”
    ”En mä tarkottanu kylläkään — tai siis mikä tää ny — mitä??”

    Oskarin härnääminen piristi minua vähän. Jaksoin huudattaa häntä ainakin kaksi kokonaista käyntikierrosta. Olin paremmalla tuulella, kun hän sanoi hätääntyneen näköisenä ja korvat punaisina, että olen minä komea. Outi pelasti hänet puhumalla päälle, kun yritin varmistella, että läkähdyttävänkö komea.

    Noin triljoonan vuoden päästä oli minun ja Typyn vuoro mennä maneesin kentälle. Panin merkille, miten Oskari pyyhkäisi satulastaan kuviteltua pölyä ennen kuin nosti jalustimet ylös. En kauheasti satuloista ymmärtänyt, mutta Oskarin Ukolle hankkima satula vaikutti tosi kalliilta. Oli outoa, että noin rikas heppu halusi kämppäkaverin. Vähän niin kuin Sonja olisi halunnut muuttaa minun kolmiooni. Tai no, vähän eri kyllä. Sonjalla oli se joku Harri tätä nykyä. Olisi oikein erityisen kauheaa asua pariskunnan kanssa. Mitenhän Noa ja Jilla jaksoivat elää?

    Typy oli kiukkuisella päällä jouduttuaan odottelemaan vuoroaan maneesin penkkien vierellä. Minullakin oli tosi ärsyttävä olo. Juoksuttamisen sijaan halasinkin hevostani. Olisin mielelläni halannut oikein kauan ja pitkään — Typyn talvikarva on maailman pehmein ja pumpulimaisin — mutta päästin irti ennen kuin uhkaavasti olkapäätäni korvat luimussa hamuileva hevonen päätti purra. Tietenkin toruin sitä. Silitin sitä turvan päältä ja lepersin, että ei saa isiä haukata, isiin sattuu jos isiä haukkaa. Ja annoin suukonkin, koska niin pehmeä kuin Typyn talvivilla olikin, sen nenänpieli oli sileää kuin sametti ja paljon rusehtavaa talvikarvaa mustempi. Isin prinsessa.

    Typy ei olisi halunnut mennä ympyrälle. Painoin sitä piiskalla kaulasta jotta se käveli ja sen jälkeen läiskäisin piiskalla sen taakse maahan oikein kunnolla jotta se alkoi kulkea ympyrällä. Parhaina päivinä sille riitti kielen naksautus tai ihan kevyesti maan taputtaminen piiskalla, mutta ei vain sillä kertaa. Kääntyäkään se ei olisi tahtonut: minun oli sohittava sitä turvalle piiskan päällä ennen kuin se uskoi. Raviin sen sai vain naputtelemalla sen kintereitä, mutta sentään se pysyi ravissa pakottamatta, joskin aluksi hieman luimien.

    Pikku hiljaa Typy alkoi rentoutua ravatessaan. Sen korvat nousivat luimusta ja pää laskeutui alas. Askel piteni. Se venytti oikein nautinnollisen näköisesti niskaansa, ja selkäänsäkin sitten kun komensin sitä seuraavan kerran pysähtymään ja kääntymään. Kun se oli rentoutunut, sen juoksuttaminen oli aika vaivatonta. Annoin sen ravata ja tunsin itsekin olevani vähemmän solmussa. Siirsin piiskan samaan käteen kuin narunkin ja soitin Nellylle.

    ”NO?” Nelly äyskähti puhelimeen vastaukseksi.
    ”Nö”, matkin häntä.
    ”Mulla olis täs oikeitki hommii.”
    ”Tuu.”
    ”Mihin?”
    ”Maneesiin.”
    ”En.”
    ”Tuu. Mulla on huolia.”
    ”Niin mullaki.”
    ”Selvä. Eli tuu ja tuo viinaa. You tell me the problem. Then we drink vodka. And problem kaputt.”
    ”Me ei ryypätä hevosten kanssa Hello Ilves.”
    ”No tuo mehua sitte.”
    ”Joo”, Nelly ärähti lopulta.
    ”Jöö”, matkin häntä ennen kuin hän löi luurin korvaani.

    Typy käveli rauhallista rentoa käyntiä suunnanvaihdon jälkeen, kun Nelly tuli. Yritin kutsua sen luokseni päästääkseni sen irti, mutta se ei halunnut. Se murjotti taas. Siksi menin sen luokse päästämään sen. Sehän on vielä vauva. Sitä taisi kutittaa, kun se niin hinkkasi päätään käsivarteeni. Yleensä se ei tee sellaista.

    ”Toi ei ikinä opi jos sä kohtelet sitä noin”, Nelly huomautti ja istahti penkille.
    ”Isäs ei oppinu kun sua teki”, mumisin epäselvästi vastaukseksi. Kävelin maneesin reunaa pitkin eteenpäin kunnes löysin jumppapallon katsomon puolelta. Kun paiskasin sen kohti Typyä, vauvani ensin säikähti sitä, mutta tuli sitten saman tien niin uteliaaksi, että alkoi lähestyä palloa hyvin varovaisesti kaula pitkänä ja etujalat täristen, valmiina säntäämään pakoon jos se hyökkäisi. Istahdin Nellyn viereen ja ojensin käteni. Hän kaatoi puolentoista litran Sprite-pullosta lasiin valmiiksi laimentamaansa Ritva Hopiavuoren mustaherukkamehua ja ojensi lasin minulle.

    ”Aika tujua. Pitää varoo ettei tästä ihan päihinsä tuu”, sanoin hörpättyäni lasista.
    ”Äh. Kerroksä eka vai mä?”
    ”Kerro sä.”
    ”Mä en tiedä miten mä ottaisin Eetun kanssa puheeks nää asumisjärjestelyt…”
    ”Ai sulla on vieläki toi sama vanha huoli! Mä luulin et jotain oikeeta!”
    ”Hello kiitti vaan!”
    ”Sun ongelma on helppo ratkasta. Meet ja sanot jotain että hei Eetu, nyt mulle käy et mä muutan tänne.”
    ”Joo koska noin helppoahan se on.”
    ”On se. Kyllä mä sen tunnen. Se on kuitenkin mun eks-poikaystävä, ja vieläpä mun ensimmäinen.”
    ”Hello. Eetu ei ole sun entinen poikaystävä.”
    ”Ei niin. Mut kyllä mä silti sen tunnen.”
    ”Voi olla…”

    Typy oli päässyt ihokosketukseen pallon kanssa. Aluksi se säpsyi sitä, miten kumipallo reagoi sen hamuilemisiin kumisemalla ja tärisemällä. Kun se tottui, se kuitenkin sai pallon juoksutettua aika kauas yrittäessään hyvin kömpelösti kavuta sen päälle. Aina pallo lipsahti sen etujalan alta ja se ravasi perään. Minusta koko touhu näytti turhauttavalta, mutta Typyllä oli korvat tötteröllä, vaikka se huiskaisikin hännällään silloin tällöin. Pelkäsin, että se nyrjäyttäisi nilkkansa, mutta koska Nelly ei huomautellut aiheesta, tuskin niin voisi oikeasti käydä.

    ”Mikä sulla sit on? Jotai keksittyjä huolia taas?”
    ”Nii.”

    Yhtäkkiä en halunnutkaan kertoa koko lippujutusta. Nellyllä oli taipumus laittaa asiat oikeisiin mittasuhteisiinsa: sekä hyvässä että pahassa. Hän sanoisi, että ei unohtamiselle mitään voi, ja että ei se ilmaislippujen kanssa niin vakavaa ollut. Hän kertoisi, mitä minun pitäisi Milanille sanoa. Ja sitten tuntisin itseni taas idiootiksi, kun olin ottanut kierroksia turhasta. Ilmaisliputhan ne kuitenkin olivat, ja Milanille tarpeettomat.

    ”No?” Nelly kysyi Typyä katsellen.
    ”Se Chai.”
    ”Nii? Onko se tehny jotain väärin? Siitä sun pitäs varmaan sanoo Eetulle.”
    ”Sillähän ei ollu poikaystävää vielä?”
    ”Kyllä sä kans oot lutka…”

    Nauroin ja join mehua. Kyllä Nelly tiesi minun tietävän, että tällä Chailla oli tyttöystävä: johan se asia oltiin eilen juoruttu perin pohjin ennen kuin lähdin kotiin. Kaikki oli juoruttu. Olin halunnut oikeastaan vain tietää, mistä ihmeestä Nelly Chain tunsi niin hyvin, että osasi sanoa hänen sukunimensä, ja vieläpä samalla asiantuntevalla nousevalla nuotilla kuin Chai itse. Niin kuin natiivipuhuja… …kun vain tietäisi, minkä kielen. Nelly ei ollut muistanut sellaisia pikkuseikkoja. Kuulemma Chai on ihan vain espoolainen, vaikka olin hänen kotipaikastaan kysyessäni tarkoittanut, että mistähän lie Koreasta hän on alun perin sinne Espooseen tullut.

    ”Mikä sun oikeasti on?” Nelly kysyi lopulta hetken hiljaisuuden jälkeen. Typy oli kyllästynyt palloon ja kerjäsi Nellyltä rapsutuksia kaiteen yli eikä luiminut yhtään. ”Vai onko sulla ees mikää?”
    ”No ei mulla varmaan oikeesti mikään ole. Milan antoi mulle lipun–”
    ”Milan?!”
    ”Niin! Kuuntele nyt. Se antoi mulle lipun, tai oikeestaan kaks–”
    ”Et ota siltä yhtään mitään.”
    ”No otin jo–”
    ”Hello. Annat ne liput takasin.”
    ”Ne meni vanhaks jo, sitä mä yritän selittää, mutta mitä hittoa tämä tämmönen määräily on?”
    ”Eetu sano et — tai no. Ihan sama. Se ei vaan ole kauheen hyvää seuraa kenellekään.”
    ”No voi yhyy, onko Eetu sanonu että se aika ihme tempun teki kun lähti silleen yhtäkkiä ja jätti mut? Voi voi, se oli pikkulapsi sillon.”
    ”Selvä sitte.”
    ”Kyllä se aluksi muakin ahdisti, mutta en mä jaksa kaivella sellasia enää.”
    ”Jaa. Että semmosta.”

    Nelly oli ärsyttävän kummallisen näköinen sen sanoessaan. Eetu oli aina ollut kummallinen Milania kohtaan, mutta ei noin kummallinen kuin Nelly nyt. Olin aina ajatellut, että Eetu oli vain niin kuin meidän isä: aina minun puolellani, aina kaiken maailman entisiä poikaystäviä vastaan ja siinä se. Nelly ei kuitenkaan ollut niin puolueellinen, että olisi tuijottanut hevostani suupielet kireinä hänelle melkein tuntemattomista entisistä poikaystävistäni ja viattomista teatterilipuista puhuttaessa. Eetu sen sijaan oli tarvittaessa mestarinäyttelijä, tai oikeastaan mestari peittelemään kaikenlaisia tunteita, sen olin monesti huomannut. Uumoilin yhtäkkiä, että Nelly ei tainnut olla yhtä hyvä näyttämään aina tyyneltä.

    Tartuin kasvojani hamuilevaa Typyä riimusta ja laitoin liinan siihen taas kiinni. Tässä koko Milanin jutussa tuntui yhtäkkiä olevan jotain mätää, ja minun oli saatava tietää mitä. Tiesin Milanin kyllä sotkeutuneen kerran laittomuuksiin, mutta sehän oli silloin se, ja vain sen yhden kerran, vain ihan vähän. Vaikka Eetu oli silloin ylireagoinut ja ehdottomasti kieltäytynyt päästämästä Milania edes vanhaan Hopiavuoreen sisälle, koska huumeveikkoja hän ei kuulemma katsele, niin siitähän oli miljoona vuotta aikaa. Ei Eetu saisi Nellyyn tartutettua tuollaisia reaktiota kertomalla sellaisesta muinaisesta pikkujutusta. Eikä Nelly säälisi minua noin kovasti jonkin muinaisen eronkaan takia.

    ”Mihin sä meet?” Nelly havahtui kulmienkurtistelustaan, kun nousin ylös.
    ”No sänkyyn Milanin kanssa kiitokseksi niistä ihanista lipuista. Ihan ajattelin Skotilla ratsastaa. Me pyydetään Sonja ja Noa mukaan.”
    ”Ketkä me?”
    ”Sinä ja minä. Tuu jo.”
    ”Miks me ne pyydetään?”
    ”Siksi koska ne ei oo noin krätyysiä niin edes ne saa mut paremmalle tuulelle.”
    ”Just. Selvä.”
    ”Hei — tää piristää sua varmana — Oskari sano et mä oon aivan sairaan komee.”
    ”Eikä sanonu.”
    ”Ihan varmasti sanoi. Kysy vaikka Outilta. Se kuuli. Oskari on varmaan tosi ihastunu muhun.”
    ”Voi jeesus, Hello..”

    Typyn kuva me saatiin Anne L.:ta joululahjaksi, mutta olen pantannut sitä kuvituskuvaksi tähän asti.

    • #4615 Vastaus

      Nelly
      Valvoja

      Ai on taikavoima hukassa! En usko sanaakaa – tää on loistava teksti! Tästä huokuu sun into kirjoittaa ja Hello kuulostaa ihan Hellolta. Vitsi miten siistiä! Pidä draivi päällä! Nellystä ja Hellosta on aina niin kiva lukee ko ne on vähä – no, tollasia 😀 .

      (Ps. Joko niille voidaa keksii pariskuntanimi? Helly? Nello?)

    • #4668 Vastaus

      Noa
      Osallistuja

      Miksei Hello ole enemmän katkera Milanille? Okei, myönnetään, en ehkä muista iiihan täysin sitä kun Milan ensimmäisen kerran ilmestyi. Silloin Hello saattoikin olla vähän enemmän nyreä hänen katoamisestaan, mutta enemmän muistaisin hänen olleen vain yllättynyt. Onko se oikeasti vaan osa Hellon luonnetta olla turhia murehtimatta ja unohtaa menneet, tai ainakin feikata unohtaneensa? Tjaa-a, sitäpä en osaa sanoa, mutta ihan hirveästi en mitään kitkaa näiden kahden välillä aisti. Joka tietysti pistää miettimään että mikä meno ja missä mennään 😀

      Mutta kyllä mun käy Milania taas vähän sääliksi. Voi vitsi kun mä odotan sitä päivää että sä tiputat sen pommin ja kerrot että Milan on ihan paska jätkä oikeasti, koska nyt mä en vaan halua sitä kaikesta huolimatta uskoo 😀 Pakko sen on olla mukava, kun soitti ihan vilpittömästi kysyäkseen tykkäsikö Hello ja Tiitus, ja heti oli valmis soittamaan perään jos Hello olisikin turhaan ajanut paikan päälle. Ihan vilpittömästi eikä yhtään itsekeskeisistä syistä ollenkaan.

      Mutta voi vitsi mikä tunnelman muutos ihan hetkessä kun Oskaria taas vähän päästiin kiusaamaan. Nää on näitä hetkiä kun vähän salaa toivon, että mäkin osaisin kirjoittaa dialogia oikeesti noin hyvin. Just sen mitä tarvii eikä turhaa sähläystä mihinkään väliin. Mun suosikki kohta on ehdottomasti se, kun Oskari myöntää hädissään Hellon olevan komea, koska mä ihan tasan osaan kuvitella sen äänensävyn ja ilmeen sillä hetkellä :DD Raukka!

      Hellon tapa juoksuttaa kuulostaa tosi erilaiselta kuin mihin mä olen oppinut. Näin äkkiä voisin vaikka väittää ettei se varmasti voi olla oikea tai toimiva tapa, mutta sitäpä en tiedä ennenkuin olen testannut tai nähnyt jonkun oikeasti toimivan samoin. Tää on se, miksi mä tykkään lukea niitä ratsastustarinoitakin. Yritän aina oppia jotain uutta ja saada mahdollisimman laajan näkemyksen hevosten käsittelystä, ja jokainen ihminen tekee asiat aina kuitenkin vähän eri tavalla. Sitten voi katsoa että mikä tapa tuntuu itselle parhaimmalta ja mihin se oma hevonen reagoi parhaimmin. Eli aina niistä oppii, vaikkei omaan elämään soveltaisikaan. Ainakin siis mä koen että opin. 😀

    • #4674 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Olen syyllistynyt juoniaukkoon Hellon ja Milanin kanssa! :DD Mulla oli aluksi toisenlaisia suunnitelmia, mutta sitten tarvitsin vauhditusta asioihin. Jotain selittävää on tulossa, mutta se saattaa kyllä olla vähän niinku parsisi punaisella seiskaveikalla sinisiä villasukkia: katotaan miten saan toimimaan. Se nyt on ainakin varmaa, että Milan ihan vilpittömistä syistä soittelee. Ihan vilpittömistä. 😀 Me ei olla koskaan nähty sillä minkäänlaisia taka-ajatuksia. 😀
      Mutta Hellon hevosjutuista ei kannata kyllä mallia ottaa! Tämä hahmo on oppinut käsittelemään (”käsittelemään”) hevosia kokeilemalla itse, mitä mistäkin nappulasta tapahtuu.

  • #4947 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Muka tarvitsen apua…

    Typy pukitti juoksutusliinan päässä. Oikein kunnolla. Jos se olisi potkinut ilmaa yhtään riehakkaammin, se olisi kieppunut tiukalla bäkkärillä ja mäjähtänyt niskoilleen maahan. En viitsinyt edes katsoa, näkivätkö toisella puolella maneesia pääty-ympyrällä ravaavat Agnes ja Lex sekä Oskari ja Ukko minut. Totta kai näkivät. Ja mikäs siinä. Ei se ollut mikään salaisuus, että Typy oli vielä vauva eikä osannut kaikkea.

    ”Okei, vauva”, lepersin hevoselleni, jotta se viitsisi pitää kaikki neljä jalkaa maassa. ”Meeppä käyntiä niin että iskä on ylpee susta”, jatkoin ja tuikkasin sitä raipan päällä kankkuun, kun ei se muuta komentoa tosiaankaan tiennyt eikä ymmärtänyt. Silloin se nytkähti käyntiin, mutta luimi koko ajan samalla.

    Typystä oli tullut pahansisuinen, enkä käsittänyt miksi. Se oli ollut vielä syksyllä söpö varsa, joka oli hirnunut nauravaa hirnuntaa, kun olin ottanut siitä niskalenkin ja ravistellut sitä. Se oli juossut perässäni laitumella, ja kun olin kääntynyt ja avannut sille sylini, se oli pysähtynyt ja painanut päänsä syliini. Tätä nykyä se tuskin pysähtyisi ja haluaisi halata. En ikinä myöntäisi tätä kenellekään, mutta välillä pelkäsin, että se juoksisi nykyään mieluummin ylitseni. Se tuntui epäreilulta. Olin yrittänyt olla kiltti sille ja hoitaa sitä niin kuin Jerusalemia. Miksi Skotti oli niin kauhean kiltti, vaikka se oli joskus saanut niin pahasti selkäänsä, että sillä oli valkoisia viiruja takapuolensa päällä vieläkin? Ei kai hevosia kuulunut lyömällä kouluttaa..? En uskaltanut edes kysyä keneltäkään, pitikö. Jos pitäisi, en tiedä mitä tekisin. Varmaan myisin Typyn pois, koska en voisi itse lyödä sitä. Tai en myisikään: uudessa kodissa se kuitenkin saisi selkäänsä. Ostaisin ison metsälaitumen ja antaisin sen olla villihevonen, niin minä tekisin. Ja ostaisin sille jonkun pahansisuisen poninkin vielä kaveriksi.

    Haaveeni metsälaitumista katkaisi kaamea ajatus. Tulisiko Bee takaisin koulutuksesta valkoisia arpia takapuolessaan? Tiitus ei kyllä ainakaan lyönyt hevosia. Voisiko olla, että joku muu hoiti sen puolen hänen puolestaan…? Ei kai Tiitus voisi olla sellainen..?

    Typy nosti laukan ilman käskyä heti kun minua alkoi ahdistaa Been katoaminen. Pudotin piiskan maahan ja yritin pitää liinasta lempeämmin kiinni samalla kun kaivelin puhelinta taskustani. Typy rauhoittui ja pysähtyi, mutta minä en rauhoittunut. Minun piti saada heti tietää, oliko Bee oikeasti hyvissä käsissä ja koulutettiinko hevosia lyömällä. Voisin höystää kysymystäni muutamilla vitseillä, niin kuin en oikeasti miettisi sellaisia. Arvoin, soittaisinko Tidelle vai Eetulle, vai huutaisinko sittenkin kysymykseni Oskarille, mutta en ehtinyt soittaa tai huutaa kenellekään ennen kuin minut keskeytettiin.

    ”Siitä ei tule mitään”, naurahti vähän käheä mutta silti melko korkea ääni, joka kuulosti enkelikellokaulakorulta ja romantiikan ajan maalaustaiteelta.
    ”Nouse sä vaan ratsaille”, vastasin tylysti, äänen suuntaan katsomatta. Milanin kanssa suljetussa tilassa oleminen oli inhottavaa, vaikka ulkoilmassa hän olikin ihan mukava. Vaikka silloinkin sai aina jännittää, näkikö Eetu. Joutuisin varmaan kotiarestiin, jos näkisi: en vieläkään ole varma, mitä kaikkea Eetulla on Milania vastaan.
    ”Mä tekisin aina mitä sä sanot, mutta nyt mä ei voi.”

    Silloin käännyin katsomaan häntä. Hänessä ei näkynyt olevan mitään ratsastamista estävää vikaa. Hän nojasi hevosensa kylkeen ja näytti vähän liian valkoiselta ja suitulta ollakseen rokkitähti, mutta liian etniseltä ollakseen sellainen enkeli kuin Otsonmäen kirkon alttaritaulussa. Hän hymyili väläyttäen minulle suoria hampaitaan ja minä kumarruin poimimaan piiskan maasta.

    ”Mikset muka voi?” tuhahdin hänelle.
    ”Koska mä kyborgi.”
    ”Mikä?”
    ”Kyborgi. Semmoinen melkein robotti.”
    ”Mikä sua nyt vaivaa?”
    ”Robottien lait. Ne sanoo pitää suojella ensin ihmistä, sitten robottia itseä ja sitten ihmisen omaisuutta. Nyt on ihmishenki vaarassa.”

    Milan näytti vilpittömältä, mutta niinhän hän aina. Hän nyökytteli puhuessaan. Nyökyttely jatkui hieman liian pitkään ja sitä seurasi vino hymy. Se oli piruilua. Huitaisin piiskalla häntä kohti, vaikka hän oli kaukana, ja tökkäsin taas Typyn takapuolta sen päällä.

    ”Käyntiä”, sanoin, mutta jatkoin sitten paljon hiljempaa Typyn suuntaan: ”näytetään tolle miten sä oot iso tyttö.”
    ”Se tulee vielä sun päälle Hello.”
    ”Käyntiä.”
    ”Se vihanen kato nyt.”
    ”Mene nyt oikeesti — käyntiä.”
    ”Laita piiska maahan Hello. Älä painele heppaa. Se vihanen.”
    ”Tuu sitte itte juoksuttamaan kun sä oot niin jeesus kaikessa mitä sä teet.”
    ”Kiitos, mutta ei ihan Jeesus mä ole. Mutta mä autan vähän.”

    Oli Milan sitten vain itsepäinen ja ärsyttävä tai ihan kielipuoli kun ei ymmärtänyt, mutta joka tapauksessa hän käveli sitomaan Biffensä löyhästi maneesin pienen katsomon eteen ja palasi sitten hymyillen. Hän tarttui Typyn liinaan sellaisella otteella, että oli varma siitä, että päästäisin irti. Sitten hän keri liinaa lyhyemmälle ja käveli muutaman askeleen lähemmäs luimivaa Typyä. Siitä hän ojensi kätensä minua kohti ja heristi sitä kunnes tajusin antaa hänelle piiskan.

    ”Noni Hello. Sä pysyt tällä puolella mua ja pyörit ympäri kans kun mä saan tätä juoksuun.”
    ”Miksi?”
    ”Jos sun hevonen suuttuu, sä ei halua olla narun väärällä puolella yhtään.”

    Piiska osoitti kohti maata. Milan maiskutti Typylle määrätietoisesti ja talutti sitä pitkällä narulla ympärilläni. Typy epäröi pää pystyssä: mennäkö ravia vai ei. Silloin Milanin piiska kosketti käskevästi sen takajalkojen vuohisia ja se suorastaan hypähti raville.
    ”Dobra!” Milan sanoi sille pehmeästi, eikä minun ollut ilmeisesti tarkoitus kuulla sitä. Sen sanan kaikki konsonantit olivat pehmeämpiä kuin silloin, kun Milan toivotti dobar dan minulle joskus edellisessä elämässään, kun halusi opettaa minulle muutaman fraasin.

    Jo silloin kun Milan kehui Typyä niin kuin pikkutyttöä, sain varmistuksen sille, ettei hevosia salaa piiskaamalla koulutettu. Seurasin miten hän juoksi pitkään Typyn mukana, pyysi siltä rauhallisella äänellä käyntiä jättäytyessään sen jälkeen ja siirtymällä ympyrällä sisäänpäin, minua kohti. Kun Typy käveli, sen pää nyökytti. Milan siirtyi taas lähemmäs sitä ja silitti sen kaulaa. Hänen piti taas juosta hevoseni vierellä saadakseen sen raviin, mutta sitten hän siirtyi taas sisäänpäin. Suunnan vaihtamista Milan ei edes kokeillut, vaikka kyllä Typy kääntyi aina kun sen eteen törkkäsi piiskan. Sellaisen sijaan hän pysäytti hevoseni, kävi riimusta taluttamalla kääntämässä sen ja kehumassa ja silittämässä sitä ennen kuin käynti- ja raviharjoitukset alkoivat alusta.

    Pysyin poissa juoksutusliinan tieltä ja seurasin, miten Typyn pää laskeutui alas. Se näytti huokaisevan ja venyttävän selkäänsä ennen kuin se alkoi puuskuttaa. Pelkäsin että se väsyisi liikaa, mutta Milan nauroi, kun sanoin sen.

    ”Hello. Sun hevonen vaan lihava. Kyllä säkin hikoilet ja hengästyt kun juoksee.”
    ”En mä juokse…”

    Typy ei laukannut, kun ei pyydetty. Se ei tehnyt muutakaan pyytämättä. Pari kertaa se oli hidastamaisillaan omin päin, mutta paransi tahtiaan kun Milan astui yhden askeleen lähemmäs sitä ja palasi sitten taas ympyrämme keskelle kävelemään pikkuruista ympyrää itsekin. Piiska osoitti suurimmaksi osaksi kohti maata. Vain Milanin maiskutellessa Typyä raviin se nousi ylemmäs. Aina välillä Milan puhui Typylle niin kuin pienelle vauvalle kuuluukin puhua: lempeästi.

    Kun hikinen ja puuskuttava Typy sai melko lyhyen juoksutuksensa jälkeen pysähtyä, Milan hylkäsi piiskan maahan ja minut sen viereen. Hän käveli hevoseni luo ja silitti sen kaulaa. Hän jatkoi hinkkaamalla sen kylkeä, mikä oli minusta tavallaan kuvottavaa, kun hevonen oli niin hikinen.

    ”Sä saat siitä pian jonku koronaviruksen…”
    ”Mitä?”
    ”Se on tosi likanen. Mikset sä vaan taputa sitä!”
    ”Ai, ei! Voi Tupu, Hello sua aina lyö!”
    ”Se on Typy, enkä mä ikinä lyö sitä.”
    ”Sun pitää sanoa Hellolle sä herkkä nainen, sä tykkäät vaan kun silittää näääääin, hieno tyttö!”

    Tuhahdin. Just joo. Vai herkkä nainen. Typy oli suomenhevonen. Kyllä niitä kaulalle taputeltiin niin että läiskyi.

    ”Älä yhtään noin paa!” Milan torui minua.
    ”Miten?”
    Hän tuhahti teennäisesti.
    Pyöräytin silmiäni.
    ”Se ei oikeasti tykkää. Hello. Tästä tykkää — kato!”

    Milan raaputti Typyn kaulan alapuolta kaksin käsin. Vaikka hän seisoi suoraan sen edessä, Typy ei yrittänyt purra tai puskea. Sen sijaan se hamuili ylähuulellaan ilmaa Milanin korvan vierestä ihan niin kuin Skotti silloin kun sitä rapsutti vatsasta. Seurasin kateellisena, miten Typy alkoi hinkata päätään Milanin käsivarteen rapsutuksen loppuessa. Lopulta se yritti näykätäkin, ja tavallaan huojennuin siitä. Silloin Milan kuitenkin vain työnsi sen pään voimakkaasti pois läheltään.

    ”Sä tarvit apua sen kanssa”, Milan sanoi vakavasti ojentaessaan liinaa minulle.
    ”Enkä tarvi. Se on vasta vauva.”
    ”Tarvit. Mutta mun oma heppa tuolla, on kylmä. Nyt sä ei juoksuta tänään enempää kun mä ei ehdi vahtia sua. Pyydä huomenna joku kaveri.”
    ”No en pyydä.”
    ”Jos ei kehtaa, soita mulle.”

    Milan hymyili vielä kerran olkansa ylitse kävellessään ripeästi kohti hevostaan, joka lepuutti toista takajalkaansa. Vilkaisin pääty-ympyrällä ratsastavia Oskaria ja Agnesia, mutta ketään ei ollut paikalla. Pudistin päätäni ja lähdin omituisen hitaasti kävelevän Typyn kanssa kohti maneesin ovia. En kyllä tasan soittaisi ainakaan Milanille. Jos jonkun pojan kanssa unohti seurata, oliko paikalla muita ja koska nämä mahdolliset muut lähtivät paikalta, sellainen poika ei ollut sopivaa seuraa seurustelevalle ihmiselle. Sitä paitsi Milan näytti vieläkin melkein enkeliltä, vaikka ennen hevosensa selkään nousemista pyyhkikin Typystä likaantuneet kätensä housuntakamuksiinsa niin että punaiseen kankaaseen jäi mustat läiskät.

    • #4951 Vastaus

      Agnes
      Osallistuja

      Tästä tekstistä kyllä huokuu niin aidosti Hellon tietotaidon taso hevosten koulutukseen liittyen. Hellon ajatuksista saa helposti kiinni tarinan perusteella ja melkeen tekisi mieli paijata sen kiharapehkoa ja lohduttaa, että ei niitä hevosia kouluteta hakkaamalla. Typynkin käytös on uskottavaa siihen nähden että Hellolla ei ole mitään kuria siihen. Tykkäsin etenkin siitä miten kuvailit Milanin juoksuttamassa Typyä, kaikki yksityiskohdat stemmaavat ja oikein kuulen miten Hellon päässä raksuttaa kun se miettii että mitäs tämä tämmöinen touhu on. Mä jään odottamaan milloin Hello tajuaa että on mennyt vähän metsään Typynsä kanssa, ja keneltä se pyytää apua? Onkohan se jo tajunnut sen? Kehtaako se pyytää apua? Janoan lisää Helloa, todella mielenkiintoinen hahmo ja kirjoitat älyttömän hyvin sen mietteitä. Josko uskallan joku kerta napata sen mun tarinoihin mukaan!

    • #4966 Vastaus

      Noa
      Osallistuja

      Täällä on ennenkin ollut siitä puhetta, ainakin silloin kun Noa miettii että miksi hän mitään varsaa hankkii kun ei sellaista osaa kouluttaa, että hevosen omistajalla täytyy olla joku syy miksi hevosen haluaa. Tai että pitää myös osata jo kaikki etukäteen kun hevosen ostaa, että se hevonen tulee tavallaan valmiiseen pöytään. Kaikki ei tietenkään ole samaa mieltä, mutta mä itse henkilökohtaisesti olen yksi näistä joka haluaa varustautua mahdollisimman hyvin eikä lähteä soitellen sotaan. Ihan vaan koska ahdistun ihan kaikesta, jos joku on vähänkin hullusti niin menetän yöunet ja oon varma että koko elukka kuolee, stressaan tarpeeksi jo ihan muiden eläimistä (voi jeesus sentään niitä kertoja, kun kuulen että jonkun naapurin koiraa pidetään huonosti tai nään kun jonkun ratsastuskoulun hevonen on selkeesti onneton). Ja sitten on Hello. Ihana, ihana ajatusmaailma hänellä, että kiltteydellä saa kaverin, hevosen joka tekee juttuja sun pyytäessä ihan vaan koska tykkää susta niin paljon. Ei sekään väärä ajattelumaailma ole, onhan noita tuon tapaiseen harmoniaan päässeitä ihmisiä hevosineen nähty, enkä mene siihen sen enempää, kuin että ihan niin helppoa se ei ole kuin vauvan paijailu ja siitä tulee valmis heppa 😀

      TUPU !! Voi oikeasti jos sä et kohta keksi jotain hirveää ja kamalaa Milanista niin mä vannon, etten enää usko mihinkään pahaan siitä. Liian sympaattinen, ontuva suomenkieli ja hyväähän se vaan haluaa, ehkä väärinymmärretty, Eetu onkin ehkä vaan salarasisti tai jotain, en mä tiedä mutta eihän Milan voi olla mitenkään paha!
      Onneksi Milan pyörii mukana vielä. Hyvä, niin saakin, ja saa jatkossakin. Sitä mä mietin, että mahtaako Hello oikeasti pyytää Milanilta enää apua. Selvästi Milan on tehnyt töitä nuorten hevosten kanssa ja ymmärtää niiden päälle. En tiedä miksen ennen ollut tätä ymmärtänyt, jotenkin oon aina aatellut että Milan on sellainen keskiverto ratsastaja, sellainen joka ei ole huono muttei parhaimmistoakaan. Reilu ja rauhallinen, vaativan tason, varmaan osaa hevosta ratsailta kouluttaakin. Mutta onhan hänellä selvästi paljon enemmän kokemusta ja rutiinia, kun Typyn kanssa pärjäsi noin. Tai sitten Hello on vaan tosi hukassa, ja se jotenkin saa Milanin korostumaan ihan jeesuksena 😀

  • #4955 Vastaus

    Herman
    Osallistuja

    Ne on aika ääliöitä molemmat
    ”Tuutko mukaan?” Kysyn Eiralta joka norkoilee Typyn karsinan edessä. Tammalla on päällä suitset ja niissä kiinni juoksutusliina.
    ”Mihin?” Tyttö kysyy. Työnnän Typyn takaisin karsinaan sen yrittäessä tulla ulos.
    ”No sinne maastoon. Meen taluttamaan tätä” muistutan. Olinhan sanonut jo aiemmin meneväni maastoon.
    ”Okei mä tuun” Eira vastaa nyökytellen. Lähden tytön perässä pihalle.

    Tallin pihassa meitä vastaan tulee Santtu ja Fifi.
    ”Haluutteko tulla meidän mukaan maastoon?” Kysyn pojalta. Santtu vilkaisee poniaan, joka seisoo kiltisti paikoillaan varusteet päällä. Sitten tuon katse siirtyy Typyyn, joka hyörii ympärilläni.
    ”Öh..me oltiin just maneesissa..mutta jos me tullaan loppukäynneiksi mukaan” Santtu lopulta vastaa.
    ”Nouse selkään” Eira sanoo. Poika alkaa laskemaan jalustimia alas ja kiristämään uudelleen satulavyötä, jonka tuo on ilmeisesti löysentänyt maneesissa. Kun Santtu on kyydissä lähdemme rauhallisesti kävellen – siis kaikki muut paitsi Typy – kohti maastoa.

    ”Mitä sä tänään harjoittelit?” Kysyn Santulta. Olin antanut Typyn liinan pään Eiralle silläkin uhalla että tyttö menee heti ilmoittamaan siitä Hellolle.
    ”Harjoitusravia – taas. Ja sit myös pysäytyksiä” Santtu kertoo. Nyökkään pojalle.
    ”Onko treenit sujunut hyvin?” Kysyn, johon Santtu puolestaan nyökyttelee.
    ”Kiva” Eira sanoo liittyen keskusteluun.
    ”Otetaanko ravia?” Tyttö jatkaa.
    ”Mutta nää oli loppukäynnit” Santtu sanoo varovasti.
    ”Ei se haittaa. Kyllä me voidaan vähän ottaa. Kävellään sit loppumatka kokonaan” Eira inttää.
    ”Okei..” poika vastaa ja ottaa ohjat paremmin tuntumalle.
    ”Mä otan nyt sen Typyn Eira” sanon ja siirryn tytön viereen.
    ”Kyllä mä pärjään”
    ”Mä tiiän, mutta jos Typy tekee jotain ja pääsee irti niin se on mun vastuulla” sanon. Tyttö empii hetken, mutta ojentaa lopulta liinan. Hymyilen tytölle ja annan suukon tuolle ottaessani liinan omaan käteeni.
    ”Okei sit ravi” huikkaan. Ensin Santtu siirtää Fifin raviin. Eira lähtee hölkkäämään vieressäni, joten lähden itsekin. Typy melkein ryntää ohitseni, mutta kiskaisen liinan päästä saadakseni tamman rauhoittumaan.
    ”Onko kaikki ok?” Kysyn Santulta, joka keventää varsin hyvin. Poika kääntyy nopeasti vilkaisemaan taakseen.
    ”Joo” kuuluu vastaus.
    ”Hyvä” Eira sanoo hieman hengästyneenä. Typy meinaa taas kiihdyttää, mutta hidastan ravin maltilliseksi. Pienen matkan jälkeen Santtu siirtää poninsa takaisin käyntiin. Typy siirtyy yllättävän hyvin käyntiin, vain viisi sekunttia minun ja Eiran jälkeen. Rapsutan tammaa kaulasta.
    ”Käännytäänkö?” Eira kysyy. Santtu mutisee jotain mistä en saa selvää tuulen yli. Vastaan myöntävästi kääntäen Typyn ympäri. Takaisin tulo matkalla Fifi saa pitää jonon perää.

    Pian tallin piha alkaa näkymään edessämme. Annan vielä loppumatkaksi Typyn Eiralle siirtyen itse kulkemaan Santun viereen. Kun olemme menossa talliin, Sanni ja Nana ilmestyvät eteemme. Eira mulkaisee tyttöä silmät sirillään, johon Sanni vastaa yhtä hyytävällä katseella. Sitten Sannin katse siirtyy Santtuun, jonka mielestä Fifin jalustinhihnat ovat erityiset kiinnostavat. Lopulta tytön katse siirtyy minuun.
    ”Miten menee?” Kysyn rennosti, muiden oudosta ilmapiiristä huolimatta. Eira ojentaa Typyn minulle ja siirtyy Santun viereen katse tiukasti Sannista. Aistin että tuo haluisi sanoa jotain oikein pistävää, mutta ei luultavasti sano vain siksi että minä olen tässä.
    ”Ei se teille kuulu paskaakaan” Sanni vastaa. Eira tuhahtaa ja Santtu tuijottelee maata. Ihan kuin Sanni olisi minun vihamieheni.
    ”Selvä sitten” hymähdän. Sanon Eiralle ja Santulle että he voivat mennä jo edeltä talliin. Poika näyttää varsin helpottuneelta taluttaessaan poninsa sisälle. Eira kävelee ohitseni hipaisten kättäni ja mulkaisten Sannia vielä viimeisen kerran.
    ”Mikä sulla oikeen on?” Kysyn kun olemme kahden.
    ”Oonko mä jotenkin muka erilainen kuin ennen?” Sanni heittää. Et – minun tekisi mieli vastata.
    ”Mikä sulla on Eiraa ja Santtua vastaan?” Kysyn. Typy alkaa pyöriä ympärilläni, samoin kuin Nana Sannin ympärillä. Molemmat nuoret tammat alkavat käydä kärsimättömiksi.
    ”Ne on aika ääliöitä molemmat. Kantsis sunkin olla Miskan ja muiden kanssa enemmän eikä tollasten nössöjen” Sanni sanoo. Kiristelen hampaitani. Tyttö on ihan erilainen kuin silloin koulun katolla.
    ”Mä päätän ite kenen kaa oon” sanon, jonka jälkeen häivyn talliin. Sanni tuhahtaa kuuluvasti ennekuin jatkaa itsekin matkaa.

    • #5021 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Herman on sankari. 😀 Sankarit on omalla tavallaan ihania. En ole tottunut yhdistämään Hermanin kaltaiseen sluibailijaan sankaruutta, mutta se onkin hyvä juttu, koska tykkään uusista yhdistelmistä hahmoissa. Etenkin epätavallisista.

      Hermanista huomaa, miten Eiran esitys menee sille ihan läpi. Musta tuntuu, että Herman ihan tosissaan ajattelee Eiran tarvitsevan itselleen jotain suojelijaa. Eirakin luulee tosissaan niin. Ai mitä käykään, jos Eira joskus viisastuu ja tajuaa olevansa oma itsenäinen ihmisensä!

      Santunkin kanssa Hermanin hahmo pelaa hyvin yhteen. Santtu ja Herman ovat — taas — epätavallinen parivaljakko ja siksi musta mielenkiintoinen. Kiltti, vähän nolo, paljon ujo, läksynsä huolellisesti lukeva ja romanttinen Santtu harvemmin on oikeassa elämässä coolin Hermanin kanssa, jolla on pääsy siistien tyyppien kotibileisiin ja iltamyöhään kirkonkylälle. Muutaman kerran olen nähnyt näitä yhdistelmiä tai lukenut niistä, ja jostain syystä ne iskee muhun ihan täysillä. Tavallaan vähän elättelen toivoa, että Santtu ja Herman löytäisivät tavan olla kavereita myös ilman, että Eira on siinä välissä yhdistämässä heitä. Voisi tulla aika ihania poikain seikkailuja.

      Kehityt koko ajan kirjoittajana ihan valtavin harppauksin. Kuvaat maailmaa monipuolisesti näkö-, kuulo- ja jopa tuntoaistin kautta. Seuraava tärkeä vaihe kirjoittamisessa voisi olla se, että pidät tiukasti kiinni Hermanin persoonasta. Muista kuka hän on ja kirjoita häntä vain itseäsi varten, juuri sellaiseksi kuin haluat ja muita miellyttämättä. Et ”häviä peliä” tai mitään, vaikka esim. Eiralla ja Hermanilla olisi ristiriitoja. Sen sijaan voitat: saat erilaista kirjoitettavaa. Nyt Hermanilla on mielenkiintoinen tilanne Sannin kanssa ja mielenkiintoiset etenemismahdollisuudet Santunkin kanssa. Miten juuri Herman toimiikaan omana persoonallisena itsenään? 😀

  • #5435 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Älä tee tätä virhettä

    Istuin aidalla ja rapsuttelin Typyä. Sitä ei ollut mitenkään mukava rapsutella. Se tykkäsi kauheasti, kun sitä kutitteli leuan alta, ja se yritti aina hoitaa minua ylähuulellaan. Sitä piti kuitenkin aina pitää varmuuden vuoksi riimusta kiinni ja kääntää sen päätä pois, sillä monesti olin saanut kivuliaasti huomata, että kesken rapsutuksen sen korvat saattoivat varoittamatta luimistua. Sen sijaan, että se olisi lähtenyt heti matkoihinsa, se tapasi purra ensin ja lähteä vasta sitten. Rakastin sitä silti, mutta joka päivä kaduin enemmän, että olin ottanut sen.

    Katsoin kateellisena, kuinka Noa nojasi aitaa vierelläni, kepit kenollaan tolppaa vasten, ja rapsutteli Flidaa. Flida näytti niin tosi rauhalliselta. Se puhalteli ilmaa Noan kasvoille, ja Noa uskalsi antaa sen pyyhkiä nenäänsäkin huulillaan ihan niin kuin Skotin olisi voinut antaa nenän irtoamatta.

    Minulla ei ollut ollut mitään varsinaista asiaa pihatolle, mutta olin lastannut asioikseni auton täyteen heinäpaaleja ja lähtenyt Noaa kuskiin, vaikka hän vakuuttikin pärjäävänsä itse. Varmaan olisi pärjännytkin, mutta kun pihatto oli kuitenkin aika kaukana. Ja pitihän niitä heinäpaaleja oikeastikin tuoda.

    ”Ooksä miettiny sen koulutusta jo?” kysyin Noalta Flidan jättiläismäistä mahaa kohti viitaten.
    ”Een”, Noa sanoi lempeästi, sillä hän piti leukaansa Flidan leukaa vasten. ”Mut mä luotan siihen, että täältä löytyy jeesiä ensalkuun”, hän lisäsi sitten.
    ”Toivottavasti”, huokaisin ja estin Typyä puremasta reittäni.
    ”Ilves on vakava.”
    ”No joo. Niinku näet, sä tarvit apua”, sanoin vakavana ja ravistin Typyn riimua Noalle malliksi siitä, miten kovasti varsan kanssa apua tarvitsikaan.
    ”Niinku mä sanoin, onhan täällä–”
    ”Se on sitten eri asia, onko sillon kun oikeesti tarvii. Kukaan ei kehdannu sanoa edes mulle, että et sä Hello ymmärrä hevosista enempää kun sika hopeasta: älä nyt varsaa ota. Ja tästä tuli tämmönen mun takia.”

    Noa katsoi minua ja Typyä poski vasten Flidan nenäpiitä niin kuin se olisi tyyny. Typy oli maailman suloisin tyttö putoilevassa talvikarvassaan, ja olisin halunnut hieroa sen korvia niin kuin Noa aina hieroi Flidan korvia ja Reita Pondin. Jos niin olisin tehnyt, se peto olisi kuitenkin pudottanut minut aidalta ja astunut vielä päälle.

    ”Sanotsä sit että mä oon tehny virheen?” Noa kysyi, ja vaikka hänen äänensä oli rauhallinen, hänen silmänsä olivat kuin terästä.
    ”En. Se olis vähän idioottimaista sanoa täs vaihees vai mitä luulet?”
    ”Mitäs sitten?”
    ”Mä sanon, että älä tee virhettä jatkossakaan. Jos sulla ei oo vaikka rahaa just sillon–”
    ”Mulla on kyl.”
    ”–niin myy siitä varsasta vaikka puolet pois, jos sillä rahalla saa sille edes vähäksi aikaa jonkun oikeen ihmisen kouluttamaan sitä. Vaikka ei mua kannatakaan siis kuunnella. Kato nyt vaikka mitä mä tälle tein.”

    Typy yritti nostella päätään päästäkseen käsivarteni yli kimppuuni. Hetken kuluttua se kuitenkin lopetti taas. Sen raivokohtaukset olivat kivuliaita mutta lyhyitä. Kun rapsutin sen otsaa pitäen sitä kuitenkin koko ajan toisella kädellä kaukana itsestäni, se sulki silmänsä ja lerputti hetken alahuultaan. En kässittänyt, mitä sen päässä liikkui. Se ei tuntunut vihaavan minua tai ketään muutakaan erityisesti, mutta kävi kuitenkin kaikkien päälle.

    ”Ei se oo mitenkää myöhästä aikustakaa hevosta kouluttaa”, Noa sanoi hetken päästä.
    ”Onpa.”
    ”No ei oikeestaan oo. Vaikeempaa se varmasti on mut.”

    Vilkaisin Noaa. En tiennyt, uskoako vaiko en. Tuuppasin Typyn kauemmas itsestäni, jotta uskalsin hypätä alas aidalta ja liukertaa lankkujen välistä tien puolelle. Vaikka en sanonut mitään, Noa tarttui keppeihinsä ja heilahti naurettavan helpon näköisesti pienen ojan ylitse ja tielle niiden varassa. En tosiaankaan tohtinut avata hänelle auton ovea, vaan kiersin kuskin paikalle ja käynnistin auton. Kukaan hevosista ei edes hätkähtänyt.

    ”Aika paljo heinää tuli tonne”, Noa kommentoi ja kumartui pitelemään kylmiä käsiään puhaltimen edessä, vaikka sieltä tulikin vielä vain viileää ilmaa.
    ”Mm. Tide tykkää.”
    ”Kui?”
    ”Se raivosiivos mun auton viikko sitten kun tää oli täynnä koirankarvaa. Se laitto mut imuroimaan ja sitte se pesi penkkejä semmosella painehuuhtelulaitteella… Mä luulen että mä vien tän pestäväks tänään tai mä en uskalla mennä kotiin.”

    Noa hörähti. Ajoin hakojen ja peltojen välistä metsänreunan levikkeelle kääntymään, sillä minua ei vähääkään huvittanut peruuttaa tallille saakka. Takaisin ajaessamme katsoin taas Typyä, joka oli maailman hienoin tyttö. Jos sillä olisi todella toivoa vielä olla edes käsiteltävissä, vaikka ei siitä ratsua tulisikaan, ja jos saisin apua pelkällä rahalla, sitä minä hankkisin. Ja katsoisin, että Noakin hankkisi, vaikka sitten joululahjaksi joutuisin palkata jonkun. Vaikka tuskin kukaan tekisi varsastaan niin surkeaa ja onnetonta kuin minä Typystä.

    • #5437 Vastaus

      Agnes
      Osallistuja

      Tulipa surullinen olo Hellon puolesta. Epäonnistumisen tunne on yksi pahimmista. Varmasti Hellolle ja Typylle liikenee apua ihan jo Hopiavuoren tyypeistä, kunhan tohtii pyytää ja samalla myöntää ettei kaikki ihan mennytkään kuin Strömsössä. Agnes ainakin on valmis auttamaan, vaikka voikin olla vähän vaikea lähestyttävä ja melkoisen erilainen kuin Hello 😀 Mä olen varma että Typystä kuoriutuu ihan fiksu nuori neito vielä joku päivä. Toivottavasti Hellon katumuksen tunteet hälvenevät ja Typy saadaan ruotuun.

    • #5442 Vastaus

      Noa
      Osallistuja

      No nyt!! Tää olikin vähän läpäsytys naamalle, että haloo!! Etkö sä ole yhtään perillä asioista!! :DD
      Mä oon jotenkin edelleen elänyt siinä uskossa, että Hello edelleen ajattelee että kaikki on hyvin, että hän on kyllä hyvä hevosten kouluttaja ja Typykin on ihan tosi hyvin käyttäytyvä vauva. Taisinpa mainita siitä just uusimmassa tarinassanikin, että kyllä Hello innokkaana oli koulutusavuksi tarjoutumassa. Vaan ihan niin se ei taidakaan olla, ja nyt tän myötä tajusin että näitä ajatusksia Hellohan on tapaillut jo vaikka kuinka. Ei ne ihan yhtäkkiä ole ilmestynyt, vaan Hello on ollut hukassa Typyn kanssa jo pidemmän aikaa. Onko hän tehnyt siitä isoa numeroa? Ei, mutta eipä hän olisi kyllä enää koulutusavuksi tarjoutumassakaan.

      Tosiaan, mikä mahtaa Typyn käyttäytymisen takana olla. Mun hevoskuiskaaja puoleni heti väittää, että se on jostain kipeä ja siksi äksyilee. Toivon todella, että tälle on jatkoa ja saadaan pidempi tarina siitä, että joku tulee avaamaan Typyn pään – noin kuvaannollisesti, ja kertoo mitä siellä tapahtuu, ja että meidän maailman hienoin tyttö oikeasti oppii käyttäytymään sen mukaan. Nythän voisi ajatella että siksi Typy on vähän sika, kun sehän elää ihan hunningolla ja melkein kuin villihevonen. Joka taisi tovin olla ihan hauskaakin, silloin vielä kun Typy oli oikeasti ihan vauva.

      Vaikka tässä on syyllinen, ja itseensä pettynyt tunnelma, lopun kevennys jätti mulle ainakin hyvän mielen. Mielikuva raivosiivoavasta Tidestä on aika mahtava.. :DD

  • #6182 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Laitumellelasku 2020
    Laidun 2020

    Ei sitä Hermania joka juttuun voinut päästää. Se oli kuitenkin vielä ihan lapsi. Ei se osaisi, se vielä tappaisi itsensä, se jäisi hevosen alle. Sitten sen isä karhuaisi minulta jotain korvausrahoja, kun se olisi ensin invalidi ja lopulta kuolisi minun hevoseni aiheuttamiin vammoihin… En aikonut päässtää sitä päästämään Typyä laitumelle.

    Kävelin tien reunasssa ja katselin kateellisena, miten varsinkin Flida eteni kaikessa rauhassa. Peikko silmäili jo kiinnostuneesti Inkan varsaa, mutta kun Flidda hirnahti sille rauhallisesti, sekin kipitti lähemmäs äitiään. Tuollaisen hevosen minä olin halunnut, enkä Typyä. Kyllä kai minä nyt ymmärsin, että Typy oli vielä vauva, mutta kauanko sillä oikein kesti aikuistua? Ei se niin justiinsa ollut, jos se vähän minua puri välillä, mutta että muitakin. Että oikeastaan en voinut päästää Hermania lähettämään Typyä laitumelle sen takia, että Typy oli ihan seinähullu: ei Hermanin iällä ollut asian kanssa mitään tekemistä. Kyllä hän olisi pystynyt päästämään varmasti minkä tahansa muun hevosen.

    Kun Typy alkoi puuskuttaa ja valmistautui lähtemään väkisin raville, ojensin käteni sen leuan alta Hermania kohti. Hän laski Typyn riimunarun siihen. Kiepautin sen saman tien vauvan turvan ympärille ja jopa ravistin sitä hieman, jottei pikkuiseni turhaan satuttaisi herkkää nokkaansa keksimällä temppuja, vaan tietäisi olevansa kunnolla kiinni. Typy tyytyikin puuskuttamaan sieraimet levällään, ottamaan omituisia paikallaan tallaavia raviaskelia epätasaisen käyntinsä lomassa ja pärskimään niin että räkä lensi, mutta karkuun se ei yrittänyt. Eikä tohtinut potkia takanaan olevaa Flidaa, joka oli oikeastaan aina ollut sen oma laumanjohtaja.

    Eetu komensi minut jäämään Typyn kanssa lähimmäs aitaa, vaikka menimme ensimmäisenä laitumille. Tiesin hänen ajattelevan, että siitä veltto ruumiini olisi helppo kiskoa turvaan, kun Typy tekisi jotain, mutta en pannut pahakseni. Ei minua häirinnyt, vaikka kaikki Eetua myöten ajattelivatkin, etten osannut käsitellä hevostani. Enhän minä herran tähden osannutkaan! Miksi esittää muuta?

    Kun hevoset sai päästää irti, ehdin vain avata riimun pistooolilukon posken kohdalta. Silloin jo Typy melkein ravasi taaksepäin ja ponnahti saman tien suorilta jaloiltaan villiin laukkaan. Se tahtoi sekaantua pienten orivarsojen leikkiin ja minä katselin sitä hymyillen ja hartiat vihdoin rentoutuneina. Ei Typy vihannut toisia hevosia, vaan oli lempeä varsoillekin. Se vihasi vain minua ja minun takiani ilmeisesti muitakin ihmisiä. En ollut rikkonut sitä vielä: se oli hevonen, vaikka se ei ollut ratsu.

    Kun Typy jäi töytimään orivarsoja ja vahtimaan Flidan kanssa Fannia, lähdin muiden kanssa tallillepäin vailla huolen häivää omasta tammastani tai muiden tammoista. Minulla oli taas koko laidunkausi aikaa opetella kouluttamaan hevosia Youtube-videoiden avulla. Olin oppinut niistä jakokulman, sulakkeen vaihtamisen ja raviympyrän suurentamisen pohkeenväistöllä, joten mikään ei ollut mahdotonta.

  • #6289 Vastaus

    Herman
    Osallistuja

    Tukkatupsu
    Kesätalkoo tehtävä 2a
    Seisoin Jannan, Sonjan, Santun ja Marshallin kanssa tallin etuseinän luona kädet puuskassa. Jalkojemme juuressa oli maalipöntöt täynnä punaista maalia sekä erikokoisia, edellisistä maalauskerroista hieman kuluneita ja likaisia pensseleitä. Santtu vilkaisi minua hiljaa kun Sonja ja Marshall alkoivat avata maalipurkkia. Janna naputteli kynsillään seinää joka pitäisi maalata.
    ”Mulla ei oo kovin hyviä muistoja maalaamisesta alakoulussa”, hymähdin pojalle ja tuo naurahti pienesti. ”Mun pitäis tuoda Typy pestäväksi ja viilennettäväksi laitumelta.”

    Jannan alkaessa jakamaan pensseleitä kaikille läsnäolijoille, livahdin paikalta pois vähin äänin, vaikka Santtu katsoi perääni avuttomana. Kurtistin hieman kulmiani ja lähdin kohti laitumia. Typy seisoi portin läheisyydessä kuivuneen kuran peitossa. Nappasin sen kiinni ja lähdin kohti tallia.

    Muut olivat jo ahkerasti työn touhussa ja seinä alkoi saada uutta pintaa. Pysähdyin toisten viereen ja annoin Typyn syödä hetken ruohoa seinän edustalta.
    ”Hyvinhän se menee”, kehaisin Santtua, joka huultaan hennosti purren liikutti pensseliä vakaasti seinää pitkin.
    ”Sit Typy mennään pesulle”, sanahdin ja lähdin jo kulkemaan kohti ovea nykäisten narusta merkiksi.

    Ja sitten kaikki tapahtui niin nopeasti.

    Maalipurkit olivat ilmeisesti Typyn tiellä ja Janna kyyristyneenä niiden luo oli aivan liian kiinnostava. Typy veti minut väkisin avatun purkin ja alkoi haistelemaan sen sisällystä. Kiskaisin hieman narusta, mutta vastausta ei tullut. Janna oli siirtynyt jatkamaan työtä seinän pariin. Yhtäkkiä Typy alkaa hamuta ruohoa aivan purkin vierestä, jolloin tamman ostatukasta ainakin puolet upposi punaiseen maaliin. Silloin oli jo liian myöhäistä pelastaa tapahtunutta. Kun Typy nosti päänsä, sen värjäytyneestä otsatukasta tippui tippa maalia maahan.
    ”Typy!”
    ”Mitä ihmettä kävi?” Sonja kysyy ja muutkin kääntyvät katsomaan suomenhevosta, joka katsoi meitä hämmentyneenä.
    ”En tiiä itekkään. Kaikki kävi niin nopeasti enkä edes kattonut Typyyn päin”, sanoin.
    ”Kannattaa nyt äkkiä mennä pesemään se tukka, jos se vielä lähtisi irti”, Marshall sanoi. Purin hampaat yhteen ja lähdin taluttamaan Typyä reippaasti eteenpäin Santun seuratessa perässä.

    Huolellisen pesun jälkeen maali ei ollut siltikään lähtenyt harjasta. Se oli vähän vain haalistunut. Eetukin tuli katsomaan.
    ”Ehrottomasti leikataan”, isäntä sanoi kun kysyin että pitääkö maalitupsu saksia pois. Tekisi mieli läimäyttää itseään ja torua että miksi en ollut katsonut ettei Typy vain pääsisi maalien luo.

    Tupsun leikkaamisen jälkeen olin samaan aikaan helpottunut sekä kauhistunut. Helpottunut siksi että sentään jotain oli jäänyt tukasta jäljelle, mutta kauhistunut sen määrän takia mitä tukkaa piti leikata. Eetu piteli punaista tukkatupsua kädessään ja pyöritteli päätään. Ensi kerralla voisit Herman olla hieman tarkempi.

    • #6331 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Oh damn, sinne meni sen harja! 😀 Ja niin hienoksi ja silkkiseksi kuin se on kasvanut, voi Herman minkä teki! 😀 Positiivista on, etten usko Hellon edes huomaavan moista pikkuseikkaa kuin tupeen tarvetta. Ja kyllähän se karva takaisin kasvaa.

      Hyvä on meidän Herman töitä välttelemään. 😀 Mikähän siinä muuten on, että itsellekin tulee kiire tehdä muka jotain tosi tärkeää ja yhtäkkistä, niin kuin pestä mahdollisimman nopeasti koko päivän odottanut hevonen, kun pitäisi maalaushommiin? Kai siinä on jokin sama efekti kuin opiskelijana: aina tuli siivousvimma, kun olisi pitänyt tenttiin lukea!

  • #6478 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Venäläisten koulutusmetodit

    Typy vilkuili Marshallia. Minäkin vilkuilin häntä. Niklas pysytteli ärsyttävän kohteliaasti hänen komennuksestaan kentän toisessa päässä Arlekinin kanssa. Ärsyttävästi ravasi siellä jotain oikeita treenejä, kun muut ihmiset olivat vieläkin siinä pisteessä, että vain seisottivat omaa hevostaan varusteet yllä kentällä vailla toivoakaan nousta selkään ennen kuin Eetu olisi henkilökohtaisesti vahdissa ja Nelly pitämässä narusta kiinni. Nelly, joka oli ravistanut minua häkellyttävän voimakkaasti kauluksista, kun olin erehtynyt vihjaamaan, ettei Typyn kaltaisen kanssa painiminen olisi hyväksi raskaana olevalle naiselle. Typy seisoi korvat aavistuksen luimussa ja nenä rutussa, mutta kerrankin ei yrittänyt purra. Se tuntui tykkäävän, kun olin vastentahtoisesti Milanin suosituksesta ostanut sille sidepullit. Tuntui kuitenkin hurjalta nousta hevosen selkään ilman kuolaimia. Etenkin sellaisen kuin Typy. Vaikka se oli kyllä lopettanut suun aukomisen, pään viskomisen ja kentällä jopa puremisen melkein kokonaan heti sidepullit saatuaan.

    ”Millä mä sitten sitä muka hallitsen?” olin kysynyt Milanilta, kun sidepull-keskustelu oli käyty.
    ”Sä luulet oikeasti että sä voit hallita tän kokonen eläin?” Milan oli naurahtanut. ”Sä pyydät ja toivot se haluaa totella. Onneksi kunnon hevonen haluaa.”
    ”Ei tää vaan halua…”
    ”Ei säkään tottele ketään jos sulla on särkyjä Hello. Osta vaan ne sidepull. Ei ole kallis.”
    Sitten hän oli jo mennyt ennen kuin olin ehtinyt kysyä, mitä hän mahtoi verrata minun särkyihini.

    Arlekinin tapaisen hevosen minun olisi pitänyt Typystä saada. Niin minä ajattelin sitä, Marshallia ja Niklasta katsellessani. Oli siinäkin vikansa — olin löytänyt Niklaksen silloin keväämmällä pihan kulmalta rapaa polvissaan, kun hevonen oli riistäytynyt irti — mutta kaikissa hevosissahan oli jotain outoa. Arlekin veti, Skotti oli ohi lepattavia perhosiakin hitaampi ja Typy oli vih… Typy oli pieni vauva, jota en osannut opettaa.

    ”Katso sinne, minne olet menossa”, Arlekinin, Marshallin ja Niklaksen päädystä kuului.
    ”No tonne voltillehan mä yritän tätä saaha!”
    ”Ratsasta suoraan tuohon kääntymäpisteeseen asti. Sitten lähdet kääntämään ohjalla ja pohkeella. Ulko-ohja tukee. Hei. Ulko-ohja tukee–”
    ”Laitoikko muute sen trimmerin lateeseen?”
    ”Klipperinkö? Laitoin. Voit pitää sen ulko-ohjan kunnollisella tuntumalla. Katso sisäpohkeella, ettei–”
    ”Et varmaan anna mun leikata tän harjaa?”
    ”Oikein arvattu. Tue vain sillä ohjalla. Menee hyvin.”

    Mietin, oliko Marshall kenties kouluttanut Arlekinin. Jos halusin Typystä enemmän Arlekinin kaltaisen, järkevintähän olisi kai pyytää apua sen kouluttajalta. Sitä paitsi olin katsellut, miten rauhallisesti Marshall Niklastakin neuvoi. Kaiken lisäksi Niklas oli vähän sellainen hörsköttäjä, joka ei joka hetki jaksanut kuunnella, vaan toisti samaa virhettä useamman kerran. Vähän niin kuin minä. Sellaisen opettajan minäkin olisin halunnut. Sellaisen, joka ei saman tien leimaisi minua idiootiksi, kun yrittäisin peitellä sitä rintaa puristavaa tunnetta, jonka Typyn tulevaisuuden ajatteleminen aina vain vahvempana aiheutti. Marshall olisi ihan hyvin voinut olla se, joka rauhallisella ja yksitoikkoisella äänellä jaksaisi sanoa yhä uudestaan ja uudestaan samoista asioista. Marshall varmaan kertoisi, oliko Typyn sidepull-ratkaisu oikeasti hyvä, ja että miksi se oli, jos muka edes oli.

    Kun Typyn korvat ponnahtivat kuuntelemaan jotain minun korviini kantautumatonta ääntä pihan puolelta, käännyin katsomaan itsekin ja näin Nellyn ja Eetun kävelevän kenttää kohti. Nellyn kanssa tästä ei tulisi pitkän päälle mitään. Hän turhautui minuun vähän väliä. Taisimme olla liian hyvissä väleissä muutenkin, sillä hän uskalsi myös näyttää turhaumuksensa tiuskimalla. Eetu puolestaan ei ottanut kuuleviin korviinsakaan, että olisi konkreettisesti tehnyt jotain meidän hyväksemme vahtimisen lisäksi.

    ”Heeeelou!” Nelly tervehti.
    ”Hello”, vastasin.
    ”Mä oon aina miettiny yhtä juttua.”
    ”Mitä juttua?”
    ”Jos sä muutat Espanjaan sun reumaa parantelemaan, tuleeks susta Hola?”
    ”Mä ajattelin olla hyvin virallinen ja vaihtaa nimeks Buenos dias.”
    ”Selvä, herra Buenos dias, kokeillaan tänään ravia.”

    Typy otti sivuaskeleita, kun varovaisesti hivuttauduin sen satulaan vatsalleni. Vieläkin hitaammin ujutin toisen jalkani sen selän ylitse. Istuin pitkään kyyryssä ja matalana ennen kuin suoristauduin Nellyn pitelemän hevoslapsen selässä. Sitten katsoin taas Marshallin suuntaan, kun hän nosti hyvin eleettömästi kättään Nellylle ja Eetulle ja alkoi sitten kertoa Niklakselle jotain pohjeavuista rauhallisella äänellä. Niklas näytti kuuntelevan ainakin paremmin kuin Jerusalem oli minua viimeksi koirapuistossa kuunnellut. Harmi, että Marshall on venäläinen, sillä liian läheisestä yhteistyöstä hänenlaistensa kanssa ei koskaan seuraa mitään hyvää.

    ”Ootsä kuullu et osaaks venäläiset esimerkiks opettaa hevosia ratsuiksi? Vai tapaaks ne lyödä niitä tai jotain?” kysyin hiljaa Nellyltä.
    ”Sä et oo yhtään ilmiselvä ko sä katot ensin Marshallia ja sit Typyä ja sit taas Marshallia.”
    ”Mä ihan kaverin puolesta kyselen.”
    ”No ootsä nähny ikinä et toi hakkaa hevosia? Ootsä nähny et kukaa venäläinen hakkaa? Tai no — ootsä nähny et yhtää kukaa täällä hakkaa hevosia?”
    ”No en, mut en mäkää pahoja tapojani esittele!”
    ”Sä röyhtäilet tahallas ruokapöydässä. Piereskelet estottomasti sohvalla. Kerran suoraan mun päälle. Meinasit mennä Mielikin kanssa kottikoiraa just tunti sitten. Myönsit avoimesti, että kerran Ärrän parkkipaikalla sä–”
    ”No mä ainaki tupakoin vaan salaa.”
    ”Sä et polttele. Ja Marshall ei lyö hevosia. Sä oot ennakkoluuloinenki ihan estottomasti siinä. Anna nyt ne pohjeavut, äläkä tällä kertaa putoa ainakaa päälles tai mä en kestä sua enää.”

  • #6599 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Typyn ihan oma elämä

    Olin siirtänyt edellisiltana kaksisataa Oskarin ja toiset kaksisataa Milanin tilille. Ne olivat jo toiset kahdetsadat, mutta sijoitukseni hyöty-hintasuhde oli niin hyvä, että en tuntenut köyhtyneeni ollenkaan liikaa, kun istuin kentän aidalla Tiden ja Oskarin välissä, Marshallin ja Hermanin seurassa ja katselin Milania ja Typyä. Puolentoista kuukauden kehitys oli ollut huikean nopeaa ja Oskarin ja Milanin työnjako jotenkin sanattomasta sopimuksesta täysin selvä. Oskari tietenkin oli kova valittamaan ja narisemaan, kun ei Typy mikään hänen unelmiensa projekti ollut, mutta kuitenkin kaksisataa euroa tuli ilmeisesti tarpeeseen, kun hän siitä huolimatta jaksoi satuloida hevoseni kerta toisensa jälkeen. Milan puolestaan sanoi Typyä iloisesti Tupuksi, hymyili sille, lepersi ja tuntui muutenkin nauttivan joka hetkestä. Oskari tapasi ratsastaa, mutta Milan tahtoi työskennellä yleensä maastakäsin, niin kuin nytkin. Oskarin rutina ei minua häirinnyt, mutta Milanin hymy kumma kyllä häiritsi. Hevoseni tykkäsi kaikista muista enemmän kuin minusta, eikä se minua tarvinnut kuin maksumieheksi.

    ”Mä kyllä vaatisin siltä jo kunnon ravia”, Oskari mutisi itsekseen. Hän oli kuin kommenttiraita: istui tuijottamassa ja mutisemassa, vaikka ei muka tykännyt tehdä Typyn kanssa hommia.
    ”Se on västä väyvä”, Tide vonkui sellaisella teennäisellä äänellä, että tiesin hänen pilkkaavan minua. Tein hänen suuntaansa ruman ilmeen, mutta hän vain naurahti.
    ”Mikään vauva”, Oskari mutisi.
    ”Varo nyt ettei Hello tirvase sua kuonoon”, Herman tokaisi sormi pystyssä Oskaria kohti. ”Se on aina sen vauva.”
    ”No toi on kyllä päässy aika hurjaksi toi vauva. Näettekste miten se vieläki luulee ettei sen tarvi nostaa laukkaa kun käsketään?” Oskari sanoi ihan kunnon puheääneen.

    Näin Marshallin nyökyttävän ja muiden kääntävän katseensa Oskarista Typyyn ennen kuin itsekin katsoin taas hevosta. Se työnsi selkäänsä ylöspäin ja nosti etujalkojaan yhä korkeammalle, mutta ei nostanut laukkaa, vaikka Milan pyysi. Sen juoksutusliinan toisessa päässä Milan hymyili siitä huolimatta ja jutteli sille. Sanoja ei kuulunut, mutta pehmeä äänensävy kuului. Hän pyysi Typyä vielä kerran maiskuttamalla ennen kuin nosti piiskaa ylöspäin sen takana ja toi sitä lähemmäs. Typy luimisti rumasti korviaan, mutta nosti laukan. En olisi ilmeisesti saanut aikoinaan pelotella sitä laukalle hakkaamalla piiskalla maata ja tökkimällä sen takapuolta. Milan ei ainakaan hakannut ja tökkinyt.

    ”Kyllähän se nyt hyvin nosti”, Marshall tuumasi.
    ”Mutta näyttääkö toikaan nyt ihan nelivuotiaan menolta?” Oskari kysyi.
    ”Onhan se vähän epätasapainossa. Sen etuosa on kuitenkin niin kehittymätön, että–”
    ”Sun etuosa tässä on kehittymätön”, huomautin Marshallille, joka katsahti minua silmät suurina.
    ”Älä nyt suutu”, Tide sanoi hiljaa.
    ”Nii Hello, älä nyt suutu”, Herman matki vonkuen niin kuin Tide aiemmin ja teki Oskarin selän ylitse minun suuntaani ärsyttäviä silittäviä eleitä.
    ”Mä paan sut nippuun”, ilmoitin.
    ”Älä oo niin paha Marshallille”, Herman vastasi.
    ”En sitä, vaan sut!”
    ”Älä paa alaikäisiä nippuun Hello”, Tide sanoi tasaisesti katse Typyssä.
    ”Sä vaan pelkäät Marshallia”, Herman väitti.
    ”Kuka muka ei pelkää Marshallia?” yritin sanoa leppoisammin.
    ”Hiljaa nyt kun mä yritän keskittyä”, Oskari komensi.

    Hetken Milan sai tehdä kentällä hommia hiljaisuudessa. Hevoseni toimi niin kuin pikku enkelivauva. Välillä luimiva enkelivauva, mutta yhtä kaikki pyydetysssä askellajissa oikeaan suuntaan kulkeva enkelivauva. Pian Oskari kommentoi taas jotain, tällä kertaa Typyn takajalkojen työskentelystä. Hän taisi loukkaantua, kun huokaisin merkitsevästi, sillä hän hyppäsi aidalta kentälle ja siirtyi minun ja Hermanin välistä reunimmaisena istuvan Marshallin viereen. Alkoi kuulua tylsää, mutistua analyysiä, josta en ymmärtänyt niin paljoa, että jaksaisin kiinnostua.

    Seurasin ylpeänä, miten Typy vaihtoi nätisti suuntaa kentällä. Milan antoi sen kävellä melko kauan — Oskarin mutinasta päätellen liian kauan — mutta kun hän pyysi siltä ravia, se toimi heti oikein. Kuulin äänensävystä, miten Milan sitä kehui ja ylisti. Se vihloi minua omituisesti. Olihan se hienoa, kun Typy totteli heti, mutta tarviko sen nyt kuitenkaan noin hyvin totella? Mutta Typy totteli ja ravasi. Ja ravasi.

    ”Tide”, kuiskasin hetken kuluttua.
    ”No?”
    ”Mitä jos toi väsyy kun se juoksee niin kauan?”
    ”Ei se oo juossu vielä ku muutaman minsan.”
    ”Mä luin et hevoset kuolee sydänkohtauksiin helposti ylirasituksessa.”
    Tide naurahti, mutta vakavoitui sitten minua vilkaistuaan. ”Ei se oo mitenkään ylirasittunu”, hän sanoi vakavasti.
    ”Mistä tiiät.”

    Tide katsoi minua pitkään arvioiden. Hän avasi ja sulki kahdesti suunsa ennen kuin puhui. Kuulosti siltä, että hän valikoi sanansa hyvin tarkasti.

    ”Sä et taida puhua ollenkaan hevosta?”
    ”No aijjaa! En.”
    ”Älä nyt pillastu heti. Katopa kun sen pää on nyt tolleen alhaalla ja toi toinen korva tolleen rennosti tossa ja toinen sit kuuntelee Milania.”
    ”Joo?”
    ”No se on nyt rentoutunu vasta. Ja seuraapa niin se ottaa nyt tollasta isompaa parempaa askelta, kun aluksi se tikitti niinku poni.”
    ”Mistä sä sit muka tiiät että se on rentouden merkki?”
    ”Sen vaan ti… Hei, mistä sä aina tiiät kun Jepellä on nälkä? Tai että se haluaa tulla sohvalle?”

    En sanonut mitään. Katselin vain Typyn kuulemma rentoa korvaa. Hevosella oli minusta paljon vähemmän ilmeitä kuin koiralla. Sen molempia silmiä ei edes nähnyt samaan aikaan, niin ettei ikinä tiennyt, kuinka kiinnostunut se mistäkin oli. Typyn askel kuitenkin oli ihan totta pidempi kuin alussa. Noin Tidekin juoksi aamulenkkejään, mutta vihaisena hän juoksi niska ja polvet jäykkinä ja nopeammin.

    ”Tiiäks mistä mä tiiän et Jepellä on nälkä?” virnistin Tidelle.
    ”No?”
    ”Sillä on ihan samanlainen ilme ku sulla sillon ku sä haluut mennä Runoihin etkä kehtaa sanoo et haluat kolmannen kerran samalla viikolla pitsaa.”
    Tide ei ensin osannut päättää, päästäisikö hymynsä läpi vai teeskentelisikö pahastunutta. Lopulta hän suoristi niskansa niin kuin rentoutunut Typy ja hymyili. ”Vois muute hakee Runoista rullan puoliks tänään.”
    ”Mä haluun kyl ihan oman rullan. Sun kans ku jakaa nii ei voikkaa ottaa kahta kolmasosaa.”
    ”No. Vois ottaa sit kaks rullaa. Ja nugetteja. Ja jos tilattas se disniplussa.”
    ”Ja sit sä syöttäisit mua romanttisesti.”
    ”En tosiaankaan.”
    ”Lopettakaaaaaa”, Herman nurisi. ”Ylikiva kuunnella tommosta.”
    ”Kuuntele sit noita”, käskin ja viittasin Marshallin ja Oskarin ihan oman ratsastuskerhon suuntaan.
    ”Se on vielä paskempaa”, Herman vinkui. ”Ne geek out jostain apuohjista ja käyttää semmosta jargonia että ei siitä kukaa normaali mies selviä. Hei — Milan tulee — voinks mä jäähdytellä?”
    ”Kysy Oskarilta ja Milanilta”, käskin, koska en varmaan ollut pätevä arvioimaan Typyn jäähdyttelyntarvetta sen paremmin kuin sen turvallisuustasoakaan enää. Tai rentouden astetta.

    Typy tervehti Hermania korvat hörössä ja pyyhkäisi turvallaan purematta minunkin polviani. Milan ojensi Typyn liinan Hermanille ja antoi hänen lähteä kävelyttämään hevosta, joka seurasi kiltisti ja ainakin minun mielestäni kiinnostuneesti. Teki mieli murista niin kuin kiusattu Jerusalem, kun Milan vain hymyili minulle nopeasti ja nojautui sitten Oskarin ja Marshallin puoleen analysoimaan Typyä. Hevoseni vaappui Hermanin perässä ja tuijotti kuuliaisesti pellolle Hermanin osoittaessa sille sormella jotain. Olinko menettänyt sen jo kokonaan?

    ”Nyt tuli nälkä”, ilmoitin Tidelle ja pyörähdin aidalla ympäri.
    ”Just söit kaks lautasellista sitä riisipuuroa. Sä oot kyllä pohjaton.”
    ”Nii oon. Ei tää maha pysy ylläpitämättä. Jos sä haluat olla vielä, niin mä voin kyl hakee yksin ne rullat niin ei sun tarvi siellä odottaa.”
    ”Eiku kyl mä tuun. Muute sä unohdat ne nugetit.”
    ”Kuka tässä on pohjaton?”

    Maailma oli harmaampi kuin aiemmin, kun kävelin autolle. Ajattelin, että kun tulisi sopiva tilaisuus — jossain nugettien ja Disneyn välissä — minä kyllä kertoisin, miten kamala olin. Miten tavallaan halusin jopa sabotoida koko typyhommaa, etteivät muut onnistuisi niin helposti sen kanssa. Miten olin kaikesta edistymisestä huolimatta katkera, kun minut sivuutettiin, kun olin niin hyödytön hevosenomistaja. Tide ei nauraisi kuin aluksi: vain silloin, kun luulisi minun vitsailevan.

    Kun Tide ähelsi autossa turvavyötä kiinni, muistin yhtäkkiä Been lähdön ja puristin suuni kiinni. Jos se olisi ollut jonkun toisen hevonen, olisin ollut iloinen, etten ole ainoa epäonnistuja. Se nyt kuitenkin oli Tiden hevonen, ja sen ajatteleminen sai minut muistelemaan, kuinka monen muunkin asian suhteen olin maailman huonoin poikaystävä. Nyt olisi ihan liian myöhäistä ottaa Bee yhtäkkiä tyhjästä puheeksi. Sen sijaan tartuin Tiden käsivarteen ja halasin sitä katuvaisena. Päätin kävellä ihan itse rullakebabin jälkeen taloyhtiön saunaan varaamaan hänelle saunavuoron ja olla ruikuttamatta yhtään, vaikka hän huudattaisi Disneyn sijaan kuitenkin urheilua koko illan.

    ”Mitä!”
    ”Ei mitää!”
    ”Älä sit — hyi kauhee mä luulin jo et sulla on taas hiiri siellä kaasun alla!”
    ”No ei ole.”
    ”Onneks.”

    • #6602 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      ”– sulla on taas hiiri siellä kaasun alla!” Taas? Tästä kyllä vaadin tarinan 😀 (ellei sitä ole jo, en kyllä muista että olisi). Muutenkin tässä nuo dialogit, vaikka lyhyitä, ovat tosi hauskat.
      Minusta tuli vähän yllättäen Hello-fani. Sehän on hankkinut apua Typyn kanssa, ei se ole mikään idiootti. Ja samalla se sitten on mustasukkainen ja masentunut, kun oma hevonen toimii niin paljon paremmin toisten kanssa eikä itse osaa eikä ymmärrä. Kuka meistä ei olisi katsonut ja lukenut kersana liikaa Mustaa Oria, jossa hurja hevonen on vain yhden ihmisen, omistajansa, käsiteltävissä?

  • #6609 Vastaus

    Oskari
    Osallistuja

    Kenttäratsu

    ”Mä en usko että toi toimii”, sanoin kentän aidalta.

    Milan raahasi maneesista yksitellen tuomiaan puomeja kentän kulmiin. Hän luuli, että Typyyn saisi muka kontaktin irtojuoksutuksessa, kun se ei kuunnellut kunnolla liinankaan päässsä. Kauhea hikoilu ja turhan takia. Typy katseli kentältä kiinnostuneena, kun Milan sovitti taas yhden puomin kentän nurkkaan aidan varaan, suoristi selkänsä ja pyyhkäisi hiuksensa hikiseltä otsaltaan.

    ”Mitä kouluratsastaja siinä huutelee mulle”, Milan kommentoi hyväntuulisena. ”Ei mä sua tarvi. Vai mitä Tupu hä? Mene pesemään vaikka sun saappaat.”

    Hymähdin Milanin kuitille, mutta en lähtenyt mihinkään. Hän käveli kentän keskelle, nosti seuraavan puomin syliinsä ja jatkoi kohti seuraavaa nurkkaa. Typy lähti korvat pystyssä hänen peräänsä. Se ainakin piti Milanista, vaikka Eetu ja moni muu käyttäytyivät aina niin kuin koko miestä ei olisi ollut olemassakaan. Milan käyttäytyi aina moitteettomasti, ellei lasketa niitä juttuja, joita hän välillä sanoi Hellolle muka muiden päiden ylitse. Mutta ne nyt olivatkin vain Hellolle osoitettuja, ja Hello itsekin soitti suutaan kaikille.

    ”Saa auttaa”, Milan sanoi. ”Ei haittaa yhtään että sä auttat mua. Riittää molemmille työ.”
    ”Mä en viittisi millään tehdä turhaa työtä. Mut mä voin hakea sulle juoksutusliinan valmiiksi.”
    ”Vai niin. Haetko kannukset myös, vai luuletko, kouluratsastaja, että mä osaa edes maassa antaa avut ilman?”
    ”Lyödäänkö kaljasta vetoa? Että tää ei toimi?”
    ”Joo kyllä käy. Mä tykkään juoda kaljaa. Se on vielä parempi jos toinen maksaa kaljan. Sä voi tarjota mulle tänään iltana Kontiolassa. Hyvä lauantai juoda kaljaa. On terassilämmittimet jo päällä siinä.”

    Milan tukki Typyn pääsyn kaikkiin kulmiin. Typy seurasi häntä askeleen päässä korvat hörössä. Hän paapoi sitä liikaa. Aina puomin aseteltuaan hän kääntyi taputtamaan sitä kaulalle ja kuulosti kehuvan sitä ihan niin kuin se olisi muka tehnyt jotain hänen apunaan. Hevonen kulki hänen mukanaan minunkin luokseni ja nosti vain hieman päätään, kun Milan tarttui aitaa nojaavaan piiskaan.

    ”Hieno tyttö, hieno Tupu”, Milan jutteli niin kovaa, että minun oli selvästi tarkoituskin kuulla se. ”Näytä kouluratsastajalle näin menee oikea hevonen, näin kuuluu. Kun Tupu menet vielä esteitä, ei kouluratsastaja uskalla koskea suhun enää. Susta teemme oikea hevonen, kenttäratsu. Siihen jää, hieno! Ei, ei seuraa mua. Siinä ole.”

    Typyn korvat alkoivat pyöriä epävarmasti, kun Milan maiskutti sille kentän keskeltä. Ääniapu oli ihan tuttu, mutta kun se liina puuttui! Milan nosti piiskaa ylöspäin ja toi sitä lähemmäs Typyä. Liikkeelle lähtemisen sijaan se liimasi korvansa niin litteiksi niskaan, että ne katosivat sen pörröiseen harjaan kokonaan, ja potkaisi taaksepäin.

    ”Ei käy! Käynti!”

    Typystä irtojuoksutus oli kovin epäilyttävää. Se pälyili piiskaa ja Milania yhtä hermostuneena kuin ensimmäisillä juoksutuskerroillaan. Sen askel oli pientä ja nopeaa, ja olin varma, että sen kehittämiä lihassolmuja avaamaan pitäisi vielä palkata kallis hieroja, vaikka toinen ei millään lailla kilpahevonen ollutkaan. Tuin kyynärpääni polviini ja laskin leukani käsieni varaan. Minähän olin sanonut heti, että tämä oli huono idea. Milanilla oli ihmeellinen tapa käsitellä hevosia: ihmeellinen usko siihen, ettei mitään pahaa koskaan tapahtuisi, ja että sekä hän että hevoset putoaisivat aina jaloilleen niin kuin kissat. Vaikka Typyn korvat eivät nousseet pystyyn eikä käynti rentoutunut vielä toisellakaan kierroksella, kentän keskellä Milan oli yhtä tyytyväinen kuin ihan aina.

    ”Joo voi ku hienosti sä menet! Miten on taitava tyttö!” Milan huuteli Typylle vinoine konsonantteineen, vaikka se ei tosiaankaan mennyt hienosti eikä ollut taitava. ”Ja seeis! Voi miten hyvä! Kato mä näin käännyn Tupu kato, nyt käänny säki, eri suuntaan.”

    Milanilla oli ihmeellinen tarve jutella koko ajan Typylle. Se kuulosti oudolta. Vain Tiitus taisi puhua hevosille häntä enemmän. Typy taisi kuitenkin tykätä. Milan kävelytti sitä toiseenkin suuntaan ja hoki sille valheellisesti, miten hieno ja taitava se on. Vähitellen sen etujalat oikenivat, selkäkin rentoutui vähän ja korvien kärjet pilkistivät esiin harjan seasta. Kun Milan ikuisuuksien päästä pyysi siltä vähän ravia ensin toiseen suuntaan ja sitten toiseen, se meni jo kuin vanha tekijä. Vaikka kulmia oli aidattu pois vain vähän, se ei edes yrittänyt hakeutua mahdollisimman kauas Milanista ja piiskasta, vaan pysyi suurin piirtein liian soikiomaisella ympyrällään.

    Kun oletin Milanin käskevän Typyn laukalle, hän pudottikin piiskan maahan, sanoi venyttäen seeeeeis ja nosti kätensä ilmaan. ”Nyt loppui”, hän kertoi Typylle. ”Noin taitava sä oli, oho, tuu kattomaan jos mulla oli karkki sulle täälä taskussa. Oskari, auta mua, puomit otan pois?”

    En saanut heti edes vastattua. Juoksuttaminen oli kestänyt vartin. Puomien raahaamiseen oli kulunut paljon kauemmin aikaa. Mitä järkeä koko touhussa oli?

    ”Nyt jo?”
    ”Joo. Menee muute tosi kauan että sä voi ostaa mulle se kalja.”
    ”Mut — et sä mitään kaljaa saa!”
    ”Toki saan. Mä tiesin, sä olit väärässä ja mä olin oikeassa. Kun onnistui niin hyvin tämä.”
    ”Miten niin onnistui? Sä juoksutit sitä vaan hetken koska sä tiedät itsekin että tää ei millään lailla onnistunu.”
    ”Mikä ei onnistunu?”
    ”Juoksutus!”
    ”Mikä siinä?”
    ”No ei tää nyt millään lailla vieny Typyä eteenpäin!”
    ”Vai niin. Mä sanoisin itseluottamus kasvoi. Kun Typy on iso, se semmonen kenttäratsu, että se ei pelkää mitään!”

    Pudistin päätäni ja hyppäsin aidalta. Milan oli kummallinen. Typy kuitenkin seurasi häntä taas iloisena, kun hän toi piiskan nojalleen aitaa vasten ja lähti puomien kimppuun hikoilemaan. Minäkin kävelin kentän nurkkaan, sillä aidalla oli tullut jo kylmä. Mietin, pitäisikö minun kannella Hellolle, että Milan ei tee Typyn kanssa mitään oikeita hommia, vaikka hänelle maksetaan sen opettamisesta varmaan yhtä paljon kuin minullekin. Tasapainottelin kaksi puomia syliini ja palasin aidalle. Milan sanoi, että Typy saisi jäädä kentälle odottamaan, koska sellainenkin pieni erikoisuus tekisi sille muka hyvää. Tuli ihan Nellyn jutut mieleen.

    Puomit painoivat ihan liikaa, mutta pysyttelin kuitenkin sinnikkäästi Milanin tahdissa maneesille asti. Hän vaivoitteli oven auki ja vihelsi, vaikka tuskin kukaan olisikaan päässyt maneesiin meidän huomaamattamme. Ja tyhjähän se oli. Hän harppasi katsomoon ja nosti puomit seinällä olevaan telineeseen ja kääntyi sitten ottamaan toisen minun pitelemistäni.

    ”Typy on kouluratsu”, totesin, kun Milanin avoin katse kävi silmissäni.
    ”Kenttäratsu”, hän korjasi hymyä äänessään. ”Ei hätää Oskari, suomi vaikee kieli. Mä ymmärrän sä erehdyt.”
    ”Miksi Hello olis muka sit pyytäny mua..?”
    ”Joka hevonen tarvii yks tosikko valmentajaksi, Oskari. No ei oikeasti. Se tykkää sä oot hyvä ratsastaja. Harjataan Tupu, sitte mä voin tulla siihen Kontiolaan. Mä oon koko viikko odottanut sä kerrot mulle lisää siitä sun isän uusi tammasta.”

  • #6676 Vastaus

    Oskari
    Osallistuja

    Projektihevonen

    Typyn opettaminen ei tosiaankaan ollut sitä, mitä halusin tehdä. Silti nostin satulan sen matalaan selkään ties monettako kertaa. Olin ylpeä siitä, kun se ei reagoinut enää satulavyön kiristämiseen, kunhan tein sen hyvin hitaasti. Ei ollut sen syy, että se oli pelkkä rasavilli suomenhevonen, liian nuori kunnon ratsuksi ja liian käsittelemätön yhtään miksikään. Ei hevonen olisi Typyn elämää valinnut, jos olisi saanut päättää. Hyvä ruoka ja Hellon kolmesataa pusua päivässä antava naama eivät korvanneet hevoselle kunnon liikuntaa ja sitä tunnetta, että teki tärkeää työtä jonkin tavoitteen eteen. Eikä Typy korvannut minulle vaativien luokkien ratsua, sillä minun tavoitteeni ei ollut pelastaa pieniä suomenhevosia omistajiltaan. Tarvitsin kuitenkin rahaa ja Typy oli helppo tapaus. Ihan mukavakin.

    Talutin Typyn tallipihan puolelle ja nostin kaulukseni pystyyn viimaa vastaan. Pakkasta ei enää ollut yön jäljiltä, mutta ei lämpöäkään enempää kuin aste tai pari. Tartuin Typyn satulaan. Se astui jalkansa paremmin haralleen. Se oli oppinut seisomaan reippaasti ja tanakasti paikallaan, vaikka Hellokin saisi opetella nousemaan sen selkään mieluummin korokkeelta. Typy oli niin pienikin, ja Hello painoi varmasti vielä enemmän kuin minä. Olin hetkessä pienen hevosen satulassa. Senkin piti oppia maasta nouseminen ainakin poikkeustilanteiden varalle. Selästä käsin silittelin tamman kaulaa ensin kämmenelläni ja sitten raipan kädensijalla, vaikka se ei tuntunut enää kaipaavankaan rohkaisua. Typy ei pitänyt taputtamisesta, vaikka Hello ei sitä uskonutkaan.

    Typyllä ei vielä maastossa ratsasteltu, mutta alkulämmittelynä tapasimme kuitenkin mennä metsänreunaan ja takaisin hakojen ja pellon reunaa. Kuten aina, olin kuvaillut reittimme Eetulle millintarkasti. Metsänreunaan. Ei edes yhtä varvasta, ei edes yhtä kaviota ylitse siitä puunjuuresta, joka kasvaa polun poikki pellon muuttuessa metsäksi. Reipasta käyntiä ja ravia. Jos menee vartti eikä meitä näy, täytyy jo tulla hakemaan.

    Ihan kuin mikä tahansa hevonen, Typy käveli tallipihan läpi ja kääntyi hakojen luo viettävään pieneen alamäkeen. Panin merkille, että se vilkaisi kentään suuntaan, mutta käänsi sitten päänsä taas rennosti eteenpäin. Ensimmäisellä kerralla yrittäessäni päästä Typyn kanssa hakojen ohitse kymmenen minuutin maastolenkille, se oli säikähtänyt kuollakseen kentällä ravaavaa Fifiä nuorine isäntineen. Rodeoesitys ei ollut siinä kauheinta, sillä Typyn selästä ei kyllä korkealta pudonnut. Kovin työ alkoi vasta seuraavana päivänä, kun Typy ei meinannut uskaltaa kävellä edes tallipihassa. Se oli reppana hermoraunio, mutta se ei tainnut olla sellainen luonnostaan. Se ei vain ollut nähnyt mitään muuta kuin puita ja peltoa. Vaikka se ohitti pelottavan kohdan ensimmäisellä kerralla puolessa tunnissa, seuraavana päivänä jo kymmenessä minuutissa ja meni nyt jo kuin vanha tekijä, en uskaltanut edes ajatella sitä autotien reunaan, raviradalle päästelemään, polulle metsän siimekseen… Ylipäätään mihinkään, joka ei ollut Hopiavuoren peltomaisema.

    Enää ei kuitenkaan pelottanut ravata Typyllä. Se olisi aina tahtonut mennä kovempaa kuin minä halusin päästää sen, mutta se sentään juoksi korvat pystyssä, ihan suoraan ja pysähtyi tai hidasti aina kun tosissani vaadin. Hakojen hevoset eivät saaneet sitä ottamaan sivuloikkia enää, ja jos pellolla olisi työkone, fasaani tai muu kuolettava asia, se korkeintaan pistäisi ravin sekaan pari askelta laukkaa. Olihan se pihatolta nähnyt sekä fasaanit että työkoneet.

    Takaisin päin uskalsin antaa hevosen juosta kovempaa. Hetkeksi tohdin nousta jalustimille ja pyytää laukkaa. Hymyilytti, kun nuori hevonen ponnisti epätasaiseen, pomppivaan laukkaan ja nosti päänsäkin askellajin vaihtamisen ajaksi ylös jottei kompastuisi kavioihinsa. Parin askeleen päästä sen meno kuitenkin tasaantui. Se olisi päässyt lujempaa. Ristin jo ohjat sen kaulalle ja purin hampaat yhteen. Olisin halunnut kokeilla, kuinka kovaa pääsisimme, kun oli kerrankin terve hevonen. Sujahtaisimme kuitenkin jo muutenkin ihan pian pellon puolelta hakojen eteen. Vastentahtoisesti istuin satulaan ja Typy hidasti. Se heitti päätään yhtä harmissaan kuin minä, mutta muistin sentään silittää sen kaulaa siirtyessämme ravin kautta käyntiin.

    Tallipihaan noustessamme kohtasin ensimmäisenä Eetun katseen isoimman haan edestä. Hänen otsaryppynsä katosivat heti kun nousimme esiin. Näytin hänelle peukkua ja ohjasin Typyn kohti suulia. Kentälle piti kiertää parkkipaikan kautta. Ensiviikolla keräilisin kyllä tallilta rauhallisimpia mahdollisia apujoukkoja ja todella lähtisin näyttämään Typylle, miltä metsä kuulosti. Minun olisi saatava suuni auki ja kysyttyä, tai en ikinä ehtisi kiitää terveellä nuorella hevosella täyttä laukkaa peltojen välistä ennen kuin Hello ottaisi sen taas takaisin huolekseen.

    *Tätä seuraa maastotapahtuma foorumin tapahtumaosiossa. Stay tuned.*

  • #6870 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Typyn ja Oskarin saamat vaikutteet

    ”Älä pelkää yhtään”, Oskari lepersi minulle niin epäoskarimaisesti, etten olisi uskonut sellaista voivan tapahtua. Siitä huolimatta katselin epäröiden ohjia, joita hän minulle tarjosi, sekä etenkin niiden perässä seuraavaa talvikarvan kasvattamisen myötä liejunruskeaksi muuttunutta hevostani.
    ”Mä en tiedä onks tää kuitenkaan vielä hyvä idea”, mutisin. Yritin naurahtaa perään, koska minulla, Oskarilla ja Typyllä oli yleisöä Hopiavuoren kentällä. Milan oli siellä tietenkin istumassa ja tuomitsemassa, samoin kuin Oskarin uusi bestis Marshall, jolla oli samanlainen kiero kiinnostus kilpailemiseen kuin Oskarillakin. Nelly nojasi aitaan muka leväten matkallaan tupaan, mutta oikeasti uteliaisuuttaan. Pahantuulinen Eetu puolestaan oli ihan selkeästi pitämässä Milania silmällä taas kerran, vaikka se kuinka outoa olikin.
    ”Mä pidän susta kiinni koko ajan”, Oskari hyrisi niin lempeästi, että oli kuin hän olisi kerjännyt suukkoa ratsastustunnin sijaan.
    ”Kyllä sä vaan tiedät mistä tytöt tykkää”, huokaisin hänelle ja tartuin ohjiin.

    En ehtinyt nautiskella siitä, miten Oskarin korvat sai helottamaan punaisina niin helpolla. Typyn käsitteleminen huolestutti liikaa. Olin harjannut sitä, mutta en edes yrittänyt liikuttaa moneen kuukauteen. Odotin sen luimistavan korvansa. Oskari ja Milan, kaksi seinähulluani, olivat sitä mieltä, että minun oli aika oppia ratsastamaan omalla hevosellani. Minä en ollut ollenkaan samaa mieltä siitä, että hetki olisi sopiva. Typyn ystävällinen katse rohkaisi minua kuitenkin enemmän kuin Oskarin lupaus pitää kiinni. Pieni hevoseni ei painanut korviaan luimuun, vaikka silitin sen kaulaa. En kuitenkaan taputtanut, koska sen Milan oli erikseen minulta kieltänyt jo aikaa sitten. Kuulemma käsittelin Typyä liian ronskisti. Ja mitä vielä. Vaikka se oli vielä ihan pieni vauva, se oli kuitenkin hevonen.

    Oskari kyyristeli kummallisesti selkäni takana, kun valmistauduin nostamaan jalkani hyvin rauhallisen Typyn jalustimeen. Hän oli omituisen lähellä minua, noin niin kuin Oskariksi. Pelkäsi kai, että kaatuisin takaperin jo selkäännousussa.
    ”Mitä sä meinaat?” kysyin Oskarilta, joka suoristui saman tien oudosta kyyrystään.
    ”Mit — mä punttaan sut satulaan.”
    ”Niin… Mitä teet?”
    ”Mä autan sut ylös ettet sä aiheuta tolle hevoselle skolioosia heti alkuun. Anna sun jalka tähän”, Oskari selitti ojentaen yhteen liittämiään kämmeniä minua kohti.

    Hulluhan se Oskari oli, se on aina tiedetty. Hän seurasi urheilua, johan se asian todisti. Urheilu on kuitenkin niiden hommaa, jotka eivät muuhun pysty. Hän taisi urheilla itsekin. Lisäksi Oskarilla oli äärimmäisen kummallisia tapoja, kuten nurkkia pitkin hiippailu ja pienimmästäkin härnäämisestä punastelu. Mielipiteetkin hänellä olivat ihan ihmeellisiä. Hän esimerkiksi otti aina tuvassa Marie-keksejä, vaikka oikeita, hyviäkin keksejä olisi ollut tarjolla. Ihme hiippari. Tämä oli kuitenkin kaiken huippu.

    ”Mä en tiedä ootsä huomannu, mutta mä painan melkein sata kiloa”, kerroin hölskyttäen mahaani käsilläni sanojeni vakuudeksi.
    ”Älä ny viitti”, Oskari vain tuhahti.
    ”Toisekseen mä mietin, että tiesitsä millanen pakkasen raiskaama pulkannaru sä oikeesti oot muhun verrattuna”, mutisin paljon hiljempaa, koska Oskari inhosi ainakin Eiran huomauttelua ulkonäöstään. ”Mä vaan sitä, että ketä mä sitte täällä härnään jos sä halvaannut?”
    ”Anna nyt vaan se takajalka”, Oskari komensi kädellään elehtien.
    ”…takajalka…”

    Typy ei liikahtanutkaan, kun könysin satulaan. En osaa sanoa, kumpi oli hämmästyttävämpää: Typyn kaunis käytös vai se, miten Oskari toden totta jaksoi nostaa minut satulaan. Varmaan kuitenkin Typy. Oskari kuitenkin oli niin hullu, että kävi varmaan salillakin.

    Epävarmasti keräsin ohjat. Mitä nyt? Typy taisi miettiä samaa. Se heilutteli korviaan. Katsoin kysyvästi Oskaria.

    ”Käyntiä pitkin ohjin”, Oskari sanoi. ”Paat vaan sen heti alusta asti menemään kulmiin asti. Se ihan varmasti kokeilee, tarviiko sen tehdä kunnolla sun kanssa.”
    ”Mä varmaan pyydän sitä käyntiinkin väärin”, huokaisin.
    ”Kyllä sä nyt alkeiskurssin asiat muistat”, Oskari naurahti.
    ”Mä en koskaan käyny alkeiskurssia”, hymähdin ja painoin Typyn kylkiä vähän pohkeillani.

    Oskari marssi vierellämme kentän sisäpuolella. Kun lähestyimme ensimmäistä kulmaa, hän käski minun siirtää hänen puoleistaan jalkaa eteenpäin ja pitää Typy kentän reunassa sillä. Hän ei tainnut olla tyytyväinen, koska seuraavassa kulmassa hän tarttui farkunlahkeeseeni, veti minua jalasta ja tuuppasi kantapäälläni Typyä.
    ”Pysy siellä”, hän mutisi sille, ja se pysyi.

    Aina kun emme olleet kulmassa, Oskari saarnasi lainoppineen tai papin äänellä. Hän piti hiljaista messuaan istuinluista ja ryhdistä. Hän osoitteli olkapäätäni, lantiotani ja kantapäätäni ja käski yhä uudelleen minun liikuttaa milloin mitäkin jäsentä. Vaikka tein niin kuin käskettiin, kertaakaan Oskari ei näyttänyt tyytyväiseltä. Typy käveli vakaasti kuin Skotti ja minun selkääni, hartioitani ja sisäreisiäni särki pelkässä käynnissä. Mietin, kuka hullu oikeastaan edes halusi opetella ratsastamaan, jos pelkkä hevosen selässä istuminenkin oli niin nuukaa touhua. Varsinkaan Oskarin opetuksessa ei varmasti kukaan. Näytti siltä että Oskari oli kuin ennenvanhainen opettaja: etsi haukansilmineen virheitä, vaikka nykyopettajien pitäisi etsiä onnistumisia. Heti kun yritin hetken rentoutua tai venytellä kipeää selkääni, Oskari komensi pelottavan neutraalilla käskyäänellään, että selkä suoraksi, tai huomautti jalkojeni karkaavan taas liian eteen.

    Vaikka päätin vihata vastedes ratsastusta, en voinut vihata Typyä. Se oli kuin ihan eri hevonen. Oskari yritti selostaa, miten se kävelikin paremmassa asennossa ja miten sen ilme oli rento, mutta en minä sellaisia huomannut. Päällimmäisenä mielessäni oli, että se ei ollut yrittänyt kertaakaan purra minua. Eikä Oskaria. Se ei ollut kertaakaan kiihdyttänyt kulkuaan omin päin, eikä se ollut pysähtynyt ilman lupaa. Se kulki suoraan eteenpäin, oikoi vähän kulmissa jos en muistanut komentaa, mutta niin kuin enkelivauva siitä oli tullut.

    ”Se riittää. Ratsasta tohon keskelle ja tuu pois. Mun vuoro”, Oskari käski ihan liian pitkän ajan jälkeen.
    ”Oikeestiko sä raahasit mut tänne pelkän käynnin takia?”
    ”En. Mä raahasin sut tänne siksi, että mä näin kuinka sä menit eilen maastossa Skotin oikealla kyljellä melkein makuuasennossa. Hop hop, jalustimet pois, mun pitää päästä kotiin ennenku alkaa hiihto telkkarista. Itse asiassa ei haittaa, vaikka sä sieltä selästä käsin pidentäisit ne jalustimet mulle valmiiksi.”
    ”Nostanko mä sut selkään kans?”
    ”Ei kiitos. Mä en oikeasti pidä kuule käpälöimisestä.”
    ”Mä olisin nostanu tällä kertaa ihan kunnolla… Jalasta…”
    ”Mä luulen että Milan voi auttaa mua tällä kertaa.”

    Hitsi vie. Olin unohtanut koko katsojakunnan, vaikka olin mennyt Typyllä pelkkää käyntiä ja Oskarikin oli kävellyt vieressä niin kuin olisin talutusratsastuksessa. Katsoin nopeasti aidalle. Eetu valvoi edelleen tarkasti Milanin jokaista liikettä siitä huolimatta, että Nelly oli noussut ja yritti saada hänen huomiotaan taputtamalla ja ravistamalla hänen käsivarttaan puhuessaan. Milan oli olevinaan kuin ei huomaisi koko Eetua, mutta hänen tapansa nojata aitaa äärimmäisen rennosti näytti siltä, kuin näyttelijä, joka ei olisi ihminen alkuunkaan tai rentoa tavannutkaan, esittäisi rentoa ihmistä nojaamassa aitaan. Se toi mieleen huonojen heppaelokuvien heinää pureksivat cowboynkuvatukset. Marshall oli luojan kiitos siirtynyt suuliin, josta pilkotti Arlekinin takapuoli. Oskarin lisäksi nimittäin Milanilla oli myös ruma tapa kommentoida Typyä Marshallille sellaisilla termeillä, etten tosiaankaan tiennyt, olivatko ne kehuja vai haukkuja.

    ”Etkö sä muista miten tullaan hevosen selästä alas?” Oskari kysyi niin asiallisesti, että hänen täytyi olla tosissaan.
    ”Ei kun mä katoin vaan tota sun poikaystävää. Tiedätkö sä, mitä sillä ja Eetulla on tarkalleen ottaen meneillään?”

    Oskari kurtisti kulmiaan ja veti suunsa paheksuvaan suppuun, mutta osasi kuitenkin vilkaista heti Milania. Hän pudisti päätään ja veti jalustimen jalastani ilmeisesti hoputtaakseen minut alas.

    ”Kyllä mä tiedän jotain”, Oskari sanoi. ”Mä aion olla Typyn kanssa vaan yhden tunnin päivässä. Jos sä et tuu alas nyt, koko lopputunti menee tässä seistessä.”
    ”Mikä niillä sitten on?”
    ”Kysy niiltä itseltään. Nyt nojaa eteenpäin ja heilauta toi sun toinen jalka siitä selän yli.”
    ”Mä oon kysyny jo Eetulta mutta ei se sano.”
    ”Jaa. No, aina voi kysyä Milanilta. Meenkö mä jo kahville? Jos sä haluat ite ratsastaa lopunkin aikaa?”
    ”Ei! Kyllä mä tuun!”

    Typy seisoi tukevasti paikallaan, kun laskeuduin sen selästä. Vaikka luisuin alas sen kylkeä vasten, se ei yrittänyt astua tahallaan varpailleni tai potkaista minua sääreen. Kun silitin sen kaulaa, sen korva kääntyi minua kohti paljastettujen hampaiden sijaan. Mitään muuta en ollut koskaan omalta hevoseltani toivonut. Oskari vaikutti kuitenkin siltä, että Typy ei ollut vielä valmis, ja olihan minulla rahaa maksaa hänelle. Mietin kuitenkin katse Milanissa, mahtoiko Eetu olla ihan oikeassa hänestä. Mitä jos Milan ei ollut hyvää seuraa kenellekään, ei edes hevosenkoulutusparina? Minä olin aikoinani uskonut saman tien, että hän oli enkeli, mutta Eetu ei taatusti inhonnut ketään syyttä. Miksei Oskarikin voisi tehdä samankaltaisia virheitä kuin minä, jos vain vietti Milanin kanssa liikaa aikaa? Ehkä Oskari pärjäisi Typyn kanssa jo yksinkin. Ainakin minun olisi selvitettävä Milanin kuvio viimeinkin pohjia myöten.

    Sipaisin vielä Typyn poskea ja taputin Oskarin päässä olevaa kypärää. Typy katsoi minua suopeammin kuin Oskari. Sitten aloin marssia kohti Milania. Oli kuin hän olisi aavistanut, että nyt on keskustelun paikka. Hän hymyili niin että kaikkia muitakin täytyi pyörryttää, pujottautui sitten aitalankkujen välistä kentän puolelle ja otti kurssin ohitseni kohti Oskaria ja Typyä. Mokomakin.

    • #6877 Vastaus

      Nelly
      Valvoja

      Koska pikkuseikat on kivoja:
      Mä olen aina kuvitellut Hellon selkeästi pienemmäksi kuin Hello oikeasti onkaan! Eikä missään nimessä pahasti; mulle Hello on ollut vaan laihempi, eikä hällä ole ollut mahaa jota höllyttää. Mutta nyt kun sen luki, tuli ahaa-elämys että no niinpä, totta kai on! Yhden virkkeen ansiosta Hellosta tuli vain enemmän Hello 😀 ! Hassua 😀 .

      Jotenkin myös taas tajusin sen, miten vähän Hello osaa. Onhan siitä ollut aina puhetta, mutta aina se vaan jää taka-alalle. Ehkä sen takia, kun pyöritään kuitenkin hevostallilla ja yleensä kaikki on Taitavia Ratsastajia tai vähintään Hyviä Harjaajia. Hello on kuitenkin ihan käsi hevosten kanssa! Ihan tosi mielenkiintoinen kuvakulma, ja aivan ihana tarinankerronnan kannalta 😀 . Hyvä, että on Hello, joka ravisuttaa tätäkin pinttymää.

  • #6885 Vastaus

    Eira
    Osallistuja

    IG: eeeira
    Mulla on näitä hoitohevosii ainakin 4. Kommil kuvaan.
    #heppatyttö

    Mä väritin tämän ainakin vuosi sitten, mutta unohdin postata! Tää on nyt sit #throwbackthursday ja vieläpä perjantaina.
    Linet: Pusne/dA

  • #7543 Vastaus

    Oskari
    Osallistuja

    Aikataulu on aikataulu!

    Hopiavuoren Eetu säilytti terassikalusteitaan ja puutarhatuolejaan maneesin katsomon perällä. Koko kevättalven ulkona oli ollut yksi valkoinen muovituoli, ja siinä tuolilla oli istunut Nelly kasvavine vatsoineen ja talvipuolella kuihtuneine olemuksineen. Sittemmin joku oli raahannut tuolin kaikessa hiljaisuudessa takaisin, koska sitä ei ollut tarvittu enää. Nyt terassikalusteet olivat jo ulkona, sillä Eetu oli avannut grillikauden ilmeisesti täysin sokeana maan valkoiseksi päivittäin saaville raekuuroille. Sama valkoinen muovituoli oli raahattu samalla kentän reunalle, sillä sille oli taas käyttöä.

    ”Älä anna se ryntää! Sä ei pidä mitään kontaktia etupuoleen nyt! Ei tästä tuu — Oskari kyllä sä hevosen osaa pidättää, oikeasti Oskari!”

    En ehtinyt pitää silmällä muovituolilla istuvaa Milania. Minulla oli täysi työ Typyssä, joka rysähti hurjaa vauhtia esteelle. Ihme kun ei puomeja katkeillut, eikä jalkoja. Mielessäni välähti, miten jäisin hevosen alle ihan niin kuin Milan silloin aiemmin, mutta kaatumisen sijaan Typy pukitti ja hirnui iloisesti rysähdyksestä toivuttuaan. Se otti muutaman kimmoisan laukka-askeleen, latasi uuden ison pukin ja näytti muutenkin kovin tyytyväiseltä itseensä. Muovituolilta kuului melkein hellomaista räkätystä.

    ”Sä olet maailman huonoin ratsastamaan!”
    ”Mä en ymmärrä minkä takia tämän hyppyharjoitukset pitää ylipäätään alkaa just nyt kun sä et muka voi ratsastaa.”
    ”Aikataulu on aikataulu.”
    ”Oikeasti mikään ei muuttuisi, jos me vähän hiottaisiin nyt sitä aikataulua ja suunnitelmaa.”
    ”Ei pysty.”
    ”Miksei?”
    ”Koska aikataulu on aikataulu, Oskari.”
    ”Sä sanoit sen jo!”
    ”Oikeasti mä terveeksi tulen nopeammin kun on hyvällä tuulella ja nauran. Luin jostain.”
    ”Saat lainata mun Netflixiä…”
    ”Tää on parempi että Netflix. Uudestaan, Oskari! Toinen este yhä pystyssä! Mä luotan suhun Tupu! Tällä kertaa yli esteen mene, tai edes heitä Oskari yli!”

    Irvistin puiden takana olevia hakoja kohti ja kokosin Typyn ohjat paremmin käsiini. Olisin ihan mielelläni harjoitellut sillä jotain järkevää. Siitä oli tullut hyvä hevonen siitä huolimatta, että sen huonojen tapojen purkamiseen oli mennyt huomattavasti kauemmin aikaa kuin uusien asioiden opetteluun oli ehditty käyttää. Sen perusolemus oli kuitenkin erinomainen: se oli virkeä, huumorintajuinen ja aina omilla aivoillaan ajatteleva hevonen, joka ei tyytynyt tekemään automaatin kaltaisesti juuri sitä mitä käsketään. Typy ryhdistäytyi heti, kun ohjastuntuma napakoitui. Nyt ei pelleiltäisi. Tammaa oli irtohypytetty noin miljoona kertaa. Se tiesi kyllä, mikä este oli, ja mitä sen kuului tehdä. Sitä paitsi se oli hypännyt helpon näköisesti korkeampiakin. Painoin pohkeet sen kylkiin ja nostin ravin kautta laukan. Nyt se saisi luvan keskittyä. Pidin hevosen askeleen hyvin lyhyenä ja ohjasin sen laajalle laukkaympyrälle kentän päätyyn. Kuulin oman hengitykseni omituisesti.

    ”Mene jo Oskari! Se on ihan vauvojen este!” Milan huusi naurua äänessään.
    ”Helppo sun on sanoa!” huusin takaisin. ”Sä olet esteratsastaja! Ja hurjapää!”
    ”Mä kenttäratsastaja! Tiedätkö miksi on kenttäratsastajat?”
    ”No?”
    ”Että esteratsastajillakin on joku esikuva! Anna mennä nyt!”

    Päästin Typyn kaukaa suoraan kohti ainoaa pystyssä seisovaa estettä. Se asettui uralleen kuin juna, kun keskityin kunnolla: se meni koko ruumis suorana, askel maltillisen kokoisena, vauhti sopivana, korvat keskittyneinä. Antaisin sen ottaa vain pari pidempää askelta ennen estettä. Pian. Pian.

    Typyn korva pyörähti yhtäkkiä osoittamaan sivulle. En ehtinyt reagoida siihen antamalla pohkeita. Askelta myöhemmin koko hevonen oli käyrä kuin banaani ja pyrki kohti joko Milania tai porttia. Sen suoristamiseen ei ollut aikaa, joten ohjasin sen kaartamaan takaisin kohti kentän toista päätyä. Se suostui siihen mielellään, mutta piti päänsä ylhäällä ja hirnahti. Olisin vaikka lyönyt vetoa, että se virnisti Milanille, joka nauroi taas.

    ”Sillä ehtii tylsää tulla! Ohjaa esteelle myöhemmin”, Milan käski.
    ”Joo joo”, vastasin, vaikka minulla ei ollut aikomustakaan tehdä niin. Jos Typyä ei saisi menemään suoraan kohti estettä hyvissä ajoin, se hyppäisi päin tolppaa tai muuta typerää.
    ”Luota siihen hevoseen!” Milan komensi ihan kuin olisi lukenut ajatukseni.
    ”No en! En mä nyt mikään idiootti ole!”
    Milan tyrskähti kuuluvasti.

    Seuraavassa pitkässä lähestymisessämme Typy keskittyi yhtä hyvin kuin edellisenkin kerran alussa. Ohjasin sen voltille kesken kaiken yllättääkseni sen. Se taisi olla ihan sopiva harhautus, sillä kun annoin sille ohjaa ennen estettä, se pidensi askeltaan edelleen esteeseen keskittyen. Purin hampaat yhteen, etten purisi kieleeni ja annoin Typyn hypätä oikeastaan ilman apua. Ainokainen estepuomi oli vain juuri ja juuri irrallaan maasta, mutta silti Typy ampaisi sen ylitse noin puolen metrin loikalla. Oli otettava satulasta kiinni.

    ”JES! Hieno tyttö Tupu tule tänne, tule tänne, hieno –”

    Esteen jälkeen seurasi taas iloinen pukki, ja sen jälkeen Typy kiihdytti varoittamatta niiltä sijoiltaan Milania kohti niin, että tuntui kuin olisin ollut Power Parkissa enkä Hopiavuoren hevostallilla. Hyvä tynnyrinkiertäjä hevosesta ainakin tulisi tiukkoine kurveineen. Jos Typy olisi ollut koira, sen häntä olisi vispannut mielipuolisesti, kun se meni etupää ravaten ja takapää laukaten Milanin kehuttavaksi. Hännän heiluttamisen sijaan se kuitenkin pukki ensin Milania turvallaan ja ryhtyi sitten hyppelehtimään niin kuin olisi taantunut varsaksi. Milanin molempien käsien sormet pujottautuivat tamman niskaan sen harjan lomaan, kun nuori mies ponnisteli ylös tuolistaan toinen jalka paketissa. En voinut estää hymyä nousemasta kasvoilleni sen pelehtimisen vuoksi. Satulaa siinä menossa sai puristaa, kun muistijäljet kaikista mahdollisista avuista ja komennoista näyttivät kadonneen hevosen aivoista saman tien.

    ”Sä olet niin iso tyttö! Niin iso hieno tyttö! Arvaa mitä Tupu, arvaa, Oskari vie metsään sua huomenna joo–”

    Kun Typy malttoi asettua sen verran, että en ollut enää välittömässä vaarassa pudota sen hyppelystä, tulin omin ehdoin alas satulasta. Hevonen ei edes vilkaissut minua. Se hyrisi hiljaa Milanin käsivarsien välissä hänen roikkuessaan melkein koko painollaan käsiensä varassa sen niskassa. Typy sai monta suukkoakin otsaansa. Ellen olisi tuntenut Milania, olisin voinut kuvitella hänen pitävän söpöistä pörröisistä poneista, jollainen Typy sillä hetkellä klippaamattomana oli. Typy taisi uskoa samanlaiseen haavemaailmaan. Sillä reppanalla ei tainnut olla aavistustakaan, ettei Milan välittänyt siitä muuten kuin rahan takia. Ihan sääliksi kävi, kun sitä ei ollutkaan tarkoitettu olemaan ikuisesti yhdessä lempi-ihmisensä kanssa. Vai olikohan tuntemani pistos sittenkin kateutta? Ja jos oli, tahdoinko kehuja vai hevosen rakkautta?

    ”Noni. Päästä se nyt. Mä jäähdyttelen sitä vielä vähä muodon vuoksi”, hoputin lopulta, kun Milan ei irronnutkaan hevosesta itse.
    ”Mä voin”, hän kuitenkin sanoi ja linkutti hevosen vierelle siitä tukea ottaen.
    ”Siis — mä en nyt tiedä — ei kai kipsatusta jalasta voi puntata ketään satulaan?” En tohtinut sanoa sitä, mitä oikeasti ajattelin: en tahtonut todistaa uutta onnettomuutta. Typy ei ollut millään asteikolla luotettava hevonen, vaikka ratsastajalla olisi ollut kaksi tervettä jalkaa.
    ”Mä pääsen itse”, Milan sanoi ja hymyili minulle ennen kuin ponnisti ainoalla terveellä jalallaan Milan maasta ja punnersi itsensä käsiensä varassa hevosen selkään. ”Ei mä turhaan salilla käy”, hän totesi teeskennellyn ylevästi ja pullisteli hauistaan, jollaista ei varsinkaan paksun takin läpi hänen ohuesta käsivarrestaan erottanut — olisiko lie erottanut ilman takkiakaan. ”Sitte Tupu baby hop hop!”
    ”Kypärä päähän!”
    ”Älä nyt viitsi: kävelemme vähän ympäri!”

    Katsoin monta askelta Milanin perään, mutta valahdin sitten puutarhatuolille istumaan. Olihan se nyt vähän harmi, että tuollainen ratsastaja tuhlasi aikaansa kenttäratsastuksen parissa. Milanillahan oli ryhti kuin tanssijalla, ja kipseineenkin hän istui satulassa kaksi vaatimatonta jäähdyttelykierrostaan tasapainoisen näköisesti, joskin hieman oikealle kyljelle kallellaan. Otin kypärän päästäni ja haroin hiukseni suurin piirtein ojennukseen. Vieläköhän Ritva Hopiavuori, Milanin ainoa mentori, jaksaisi opettaa ratsastusta risoine kylmänarkoine lonkkineen? Milankaan ei pystynyt juuri nyt ratsastamaan, joten Ilmajoella oli muuan keltainen hevonen vailla liikuttajaa. Vaikka mitä hyötyä kenenkään opeista enää olisi minulle, hevosettomalle?

Vastaa aiheeseen: Typy
Tietosi: