Vieraiden spinnarit

Etusivu Foorumit Spin-off -päiväkirjat Vieraiden spinnarit

Tämä aihe sisältää 65 vastaukset, 17 kirjoittajaa, ja siihen kirjoitti viimeksi  Camilla 1 päivä, 15 tuntia sitten.

  • Julkaisija
    Viestit
  • #1103 Vastaus

    Eetu Hopiavuori
    Ylläpitäjä

    Jos hahmosi koti on toisessa tarinassa eikä Hopiavuoressa, voit kirjoitella hänen spin-offejaan tänne. Hopiavuoren talliin ja hevosiin liittyvät tarinat voi kirjoittaa myös tallipäiväkirjaan. Vierailevat hahmot ja sivuhenkilöt voi halutessaan esitellä Ohikulkijat-hahmotopassa.

  • #1104 Vastaus

    Markus
    Osallistuja

    Inari Helmipuro

    ”Ai tykkäätsä sit siitä? Vai?”
    ”Mä vaan tekstailen!”
    ”Taidat tykätä. Tykkäätkö? Onkse sun tyttöystävä? Vai hä?”
    ”Lopeta jo. Kunhan tekstailen.”
    ”Näytä se Instassa. Onks se Instassa? Mikä sen nimi on siellä? Markus?”
    ”Mee ny siitä!”

    Inari Helmipuro on minua jonkin verran nuorempi, ja Chai Buathong puolestaan koko maailmaa jonkin verran ärsyttävämpi Inarista jankuttaessaan. Paiskasin tyynyn Buathongia kohti, mutta ohi meni. Oikaisin jalkani pitkiksi kulmasohvalla ja käännyin sillä tavalla hieman kyljelleni, että saatoin viestittää Buathongille kyselytunnin olevan ohitse. Buathong ei sellaisia vinkkejä kuitenkaan ollut ymmärtävinään. Häipymisen sijaan hän istui viereeni — liian lähelle, niin kuin hänellä on tapana — ja saatoin kuulla hänen hengityksestään miten hän hymyili.

    Hetken Buathong oli hiljaa. Kuulin miten hän hengitti hymyilevän sijaan keskittyneesti. Sohva kahahti kevyesti, kun hän liikahti. Kuului pieni rykäisy ja sitten alkoi taas puhetulva.
    ”Se on blondi”, Buathong huomautti.
    ”Ite oot blondi”, minun tuli sanottua, ja hyvin pieni, erittäin aasialainen ja äärimmäisen mustatukkainen Chai tuhahti huvittuneesti.
    ”Täällä on hevosen kuvia”, hän huomautti: oli siis löytänyt hänet Instasta näin pian.
    ”No kai nyt kun sillä on hevonen.”
    ”Sähän sanoit ettet sä voi sietää hevostyttöjä!”
    ”Pää kii ja tee mulle ruokaa.”
    ”Paljo kuvii kaikista käsitöistä. Tästä tulee Markus sulle hyvä emäntä.”
    ”Et kai sä puhu sille Kinnasen Ekulle tolleen? Koska se jättää sut, ihan totta. Miten olis makaronilaatikkoa? Tekisikkö?”
    ”Hei täällä on koirastaki kuvia. Kato Markus!”
    ”Voi vittu!”

    Käännähdin salamannopeasti ympäri ja ehdin naputtamaan etusormellani Buathongin puhelimen näyttöä. Hänen mielestään maailmassa ei ollut paljoa nolompia asioita kuin toisten vanhoista instakuvista vahingossa stalkatessa tykkääminen. Buathongin kurkusta pääsi epätoivoisen oloinen parahdus, ja se sai minut heti paremmalle tuulelle. Kun närkästynyt kämppikseni marssi keittiöön toivottavasti ruokaa tekemään, saatoin kaivaa oman kännykkäni uudelleen esiin sohvan käsinojan raosta.

    No niin Inari Helmipuro. Sinä olet nätti ja minä olen hauska, ja viikonloppuna minä sanon sinulle paljon muutakin kuin nimeni ja pari parasta vitsiäni.

  • #1192 Vastaus

    Markus
    Osallistuja

    Inarista ei tosiaankaan aina tiedä

    Jyrkässä oli pieni teatteri, ja siinä pienessä teatterissa oli minun kesätyöni. Olimme käyneet siellä poikien kanssa perjantaina, ja nyt sunnuntaina seisoin taas tyhjällä lavalla. Koko rakennus oli viileä ja kolkko, sillä siellä ei tainnut juurikaan ihmisiä käydä talvikuukausina. Kaikki akustiikkaa myöden oli aika surkeaa, mutta vaikka kaikkien täytyi olla samaa mieltä siitä, kukaan ei valittanut. Harvemmin me mistään valitimme. On sitä huonompiakin paikkoja ollut. Meistä kukaan ei taida kuitenkaan olla mikään maalaisidylliä rakastava ihminen. Buathong olisi varmasti ainoana rakastanut olla siellä, mutta hän oli hevosvahtina kotona jollekin kaverilleen jonkun ihme Tie Tähtiin -kisan takia, ja tyttöystävälleen tämän reissun takia. Kinnanen oli lähtenyt mukaan sukuloimaan, tai jotain…

    ”Ooksä valmis?” Lauri kysyi, kun tuijotin takaseinää lavan reunalla seisten. Seinä oli paneloitu alareunastaan tylsällä, 80-luvun alun karmaisevaa puunväristä fiilistä henkivällä paneelilla, ja yläosastaan se oli liikuntasalinvalkoinen.
    ”Joo joo”, vastasin hänelle ja venyttelin oikein kunnolla olkapäitäni kädet selän takana. Sitten hyppäsin lavalta. Oikein kantapäilleni. Olin varma, että siihen juhlasalimaiseen puulattiaan tulisi reikä, tai että ainakin koko puurakennus vapisisi. Ääni olikin niin vaimea, että suoraan puun alla taisi olla sementti. Se tarkoitti, että koko rakennuksen täytyi olla homeessa. Hyvä juttu, etten minä ainakaan ennen ole oirinut homeesta. Silti minulla oli hirveä ikävä oman teatterin punaisia istuimia, nousevaa katsomoa, kiinteitä verhoja, katossa roikkuvia lavasteita… Ja Buathongin yhdentekevää höpötystä.

    Hyvästelin pojat parkkipaikalla. Kaikilla muillakin oli kiire kotiin. Koko joukkio oli mahtunut tulomatkalla vain töin ja tuskin kahteen autoon, mutta jännästi takaisinpäin kaikki paitsi minä ja Kinnanen mahtuivat yhteen, koska se oli lähdössä niin merkittävästi aikaisemmin. Minun piti vielä lähteä hakemaan Kinnanen jostain korvesta, ja sitä varten minulle jätettiin Laurin auto. Istuin kuskin paikalle ja etsin kännykän navigaattorilla oikeaa paikkaa. Näytti siltä, että se oli joku maatila. Tosi hyvä. Lehmiä ja hevosia ja muuta haisevaa tässä kaivattiinkin, kun oli vähän krapula ja kaikkea.

    Inari, tuleva kesäheilani, onneksi soitti minulle kun käynnistin auton. Huminasta päätellen hänkin ajoi.
    ”Hei. Täs on Helmipuron Inari”, hän sanoi. Se oli hämmentävää, koska tottahan minä numerosta tiesin, kuka soitti. Sitä paitsi hän oli aiemmin lyönyt luurin korvaani.
    ”Mitä Inari tietää? Mulla oli jo sua ikävä.”

    Inari oli kuulemma tulossa Jyrkän teatterille. Ihan lähellä oli jo. Epäröin sanoa, että käännypä rakas tyttö takaisin, koska minä en ole Jyrkässä enää hetken kuluttua. Ehdotin, että menisimme jonnekin muualle, vaikka käymään kahvilla. Inari kuitenkin huokaisi, että eipä täälläpäin kahviloita tai mitään ole: Seinäjoella taitaa olla lähin. Silloin sanoin soittavani yhdelle kaverille johonkin Hopiavuoren helvetinloukkoon, eli tietenkin Kinnaselle, että tulisinkin myöhemmin. Minulla oli edes avaimet Jyrkän homeiselle teatterille, vaikka ei sielläkään ollut kahvin murustakaan.
    ”Hopiavuoren hevostallille?” Inari varmisti.
    ”Johonkin semmoseen”, vahvistin.
    ”Älä soita! Aja sinne vaan. Mäkin tuun. Siis… Jos käy?”
    ”Mitä? Tietenkin käy.”

    Hopiavuoren hevostalli oli tietenkin juuri niin kauhea paikka kuin kuvittelinkin, tosin ilman lehmiä. Siellä haisi samalta kuin Buathongin ja Kinnasen tallivaatteet, ja se haju tunkeutui autoon asti. Lauri olisi vihainen, kun ajaisin auton kotiin lehmänhajuisena. Muutenkin koko paikka oli yksinomaan pelottava. Oli rumia, vanhoja autonrämiä ympäriinsä, ja vieläpä joku asuntoautonrotisko parkkeerattuna jonkin tehdashallin näköisen punamultaisen rakennuksen eteen. Päätin olla nousematta autosta lutakkoiseen pihaan ennen kuin näkisin joko Kinnasen likan tai Inarin.

    Kun Inari ajoi viereeni autolla, joka oli yhtä ruma ja vanha kuin muutkin, pyyhin irvistyksen kasvoiltani ja nousin ylös sen näköisenä, kuin kenkieni pilaaminen hevosenpaskassa ja ravassa ei olisi minulle mikään ongelma. Inari hymyili, käveli luokseni ja tarttui käteeni, kun ojensin kättäni hieman häntä kohti. ”Hei”, hän henkäisi niin kuin häntä muka kauheasti jännittäisi tavata minut, ja minä vedin hänet kädestä lähemmäs itseäni.

    Silloin asuntoautosta tuli ulos aamuisen sotkuisennäköinen Kinnanen ja vain vähän siistimpi Nelly, jonka olin eilen tavannut. Oikeasti. Asuntoautosta. Kuolleista heränneen oloinen vaikutelma taisi johtua kaksikon hiuksista. Niitä ei oltu ainakaan pesty tänä aamuna, hädin tuskin harjattu korkeintaan. Minä olin sentään sukinut jo jokaisen sulkani järjestykseen, ja Inarillakin oli ranskanletti päässään.

    ”Ladies”, huikkasin kaksikon perään ja kiersin toisen käteni Inarin ympärille. Kun nuo kaksi hätkähtivät ja huomasivat meidät, kosketin sormillani kuvitteellista hatunlieriäni, iskin silmää teeskennellyn, suurieleisen flirttailevasti ja nyökkäsin. Olisin vislannut huudahtamisen sijaan, jos olisin osannut.
    ”Mitä sä täällä nyt jo teet?” Kinnanen kysyi minulta.
    ”Haen sua kotia tietenkin”, vastasin siihen, vaikka hän tarkoitti tietenkin ajankohtaa, eikä suunnitelmaamme lähteä kotiin.
    ”Jaa no, saanko mä aamukahvit juoda ensin kuitenkin rauhassa?”
    ”Siitä vaan.”

    Inari halusi näyttää minulle hevostaan, joka asui siellä Hopiavuoren hevonhelvetissä. Se oli suuri ja isopäinen koni, joka sopisi ennemmin työhevoseksi johonkin torpan pellolle kuin nuorelle likalle lemmikiksi. Kiltin näköinen se kuitenkin oli, joten kohteliaisuuttani tarjosin sille kättäni haisteltavaksi haan aidalla ja taputin sitten sen kaulaa. Käteen jäi inhottavaa, nihkeää likaa, jota hevosista tapaa aina jäädä. Lisäksi sen hevosen karva oli epätasainen, inhottavan pörröinen ja ennemmin pehmeä kuin liukas. Olen aikaisemmin seurustellut heppatytön kanssa. Hänen hevosensa karva oli ihan lyhyttä ja kiiltävän liukasta. Samanlainen inhottava olo siitäkin jäi käteen. Hymyilin kauniisti ja muistin, miksen halunnut seurustella heppatyttöjen kanssa. He olivat toki oivaa väkeä: yleisesti ottaen terveitä, reippaita ulkoilmaihmisiä. Harmi, että heidän kanssaan ollakseen joutui kestämään heidän hevosiaan ja kuuntelemaan heidän hevosjuttujaan. Suljin Inarin suun suutelemalla häntä.

    Lähdimme sieltä susien ja karhujen ja hevosenpaskan keskeltä kahden tunnin kuluttua. Luulisi, että siellä olisi ollut kamalaa, mutta kun kengät olivat jo pilalla, niin ei siellä oikeastaan edes ollut. Kiertelin suurimman osan aikaa ympäriinsä Inarin kanssa, joka laski katseensa joka kerta, kun koskin häneen. Ehdin tavata Inarin pikkusiskonkin, joka polki fillarillaan sitä pörröistä ja likaista hevosta hoitamaan. Toivoin, että se likka pesisi sen konin. Jos jonkun koira olisi niin likainen, että käteen jäi nihkeä schaibakerros, niin eläinsuojelujuttuhan siitä tulisi. Hevoset taitavat vain olla luonnostaan saastaisia. Ponin pesemisen sijaan se tyttö kuitenkin seurasi meitä ihan autolle saakka ja puhui taukoamatta. Hänen ansiostaan minulla ei ollut enää kyllä yhtään ikävä Buathongia. Se likka oli ihan yhtä levoton!
    ”Seurustelettekste vai?” oli viimeinen mitä hän kysyi ennen kuin sulki suunsa.
    ”Ei vielä”, vastasin siihen paljon itsevarmemmin kuin miltä minusta tuntui. Inarista ei tosiaankaan tiennyt. Olin kaksi päivää tehnyt oikeastaan kaikkeni asiaa edistääkseni, mutta se ei ollut riittänyt. Inari ei ollut niin kuin tytöt kotipuolessa. Hän ei tuntunut itse asiassa edes tajuavan kaikkia hiottuja vihjailujani.

    Sitten me lähdimme kotiin Kinnasen kanssa Laurin autolla. Seinäjoelle vievälle tielle käännyttyämme nakkasin puhelimeni hänen syliinsä.
    ”Oliko hyvä reissu?” kysyin nätisti.
    ”Oli kyllä. Me nähdään Nellyn kanssa ihan liian harvoin”, hän huokaisi tyytyväisenä ja yritti ojentaa puhelintani takaisin.
    ”Ei ku mä en voi ajaa ja tekstata”, sanoin kädelläni puhelimen torjuen. ”Laita sille Inarille jotain suloista.”
    ”Mitä tarkalleen ottaen?”
    ”Ei mitää väliä. Jotain suloista vaan.”

  • #1194 Vastaus

    Ekku

    Flirttiä ja puhelimia

    Markus oli ajallaan, mutta silti olin hätkähtänyt hänet nähdessäni. Olin kysynyt mitä hän teki, mutta saanut aivan Markus-tyylisen flirttailevan vastauksen. ”Haen sut kotia tietenkin” Markus oli sanonut ja antanut luvan aamukahviin.

    Ja nyt pari tuntia ja pari kahvikuppia myöhemmin istuimma Markuksen kanssa autossa matkalla kotiin. Hän käski minun kirjoittaa jotain sille Inari-tytölle.
    ”Heitä nyt joku kiva iskurepla, ettei tästä tuu liian tyttömäinen viesti” käskin leikkisään sävyyn.
    ”Emmä nyt käskystä voi keksiä!” Markus kivahti ja piti katseen tiukasti tiessä. Hänen kasvoillaan oli tuttu flirttihymy.
    ”Tykkääks sä ees siitä likasta?” Laskin puhelimen syliini ja katsoin Markusta tiukasti aurinkolaseihin. Hän ei katsonut takaisin.
    ”Totta kai. Vaikka hevosjutut on maailman tylsimpiä” mies vastasi ja istui hiukan syvemmälle penkkiin. Pyöritin silmiäni ja palasin viestin kirjoittamiseen.
    ”’Oli kiva viikonloppu. Mä tuun taas parin viikon päästä ja varmasti ajan sua näkemään. Pee äs, hevoset ei oo mun juttu’” luin ääneen.
    ”Mikä toi loppu nyt oli? Ota se pois.” Markus vakavoitui yllättävänkin paljon. Luulin hänen vain pelleilevän Hopiavuoren Inarin kanssa, mutta olin ilmeisesti väärässä. Pyyhin viimeisen lauseen viestistä pois.
    ”Emmä tiiä, ei tää kuulosta yhtään sulta. Keksi ite parempi. Pysähytään tupakille ni saat itte kirjottaa.” Pyyhin loputkin pois ja lukitsin puhelimen. Markus ei vastannut, joten sain tilaisuuden kaivaa oman puhelimeni esille ja vastata Chaille.

    Ajelimme kymmenisen minuuttia radion soidessa. Lopulta minun oli pakko rikkoa painava hiljaisuus.
    ”Kuule. Meinaaks sä muuttaa kesäks pois Hukkasuolta?”
    ”Emmä tiiä. En kai.” Markus kohautti olkiaan. ”Ei Buathong pärjäis ilman mua niin pitkää” hän jatkoi.
    ”No mä tuun silti uudestaa mukaa ko tuut ens kerralla viikonlopunreissulle” Totesin.
    ”Sehän on sovittu.” Markus vilkaisi minua niin pitkään kuin vain voi ja hymyili.

    Markuksen flirttiä on välillä vaikea vastustaa tai ymmärtää vitsiksi. Olimme Nellyn kanssa jutelleetkin tuosta hymystä lauantaiyönä. Todella outoa, miten luonnostaan mies saa luotua itsestään noinkin flirttailevan ilman ongelmia. Lähdin aina välillä mukaan leikkiin, mutta Markus oli vain innostunut lisää joka kerta. Hänellä tuntuu olevan kokoajan jonkinnäköinen haku päällä. Vaikka Inarin kanssa viestitteleekin.

    • #1202 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Okei, ensinnäkin olen lähtökohtaisesti ihan fiiliksissä siitä ajatuksesta, että eri talleilla asuva väki elääkin yhtäkkiä samassa todellisuudessa ja heidän tarinansa saattavat sivuta toisiaan. Lisäksi Ekku ja Markus ovat vähän sellainen parivaljakko, etten olisi vaikka pari kuukautta sitten ikinä uskonut näkeväni heitä oikeastaan missään yhdessä. Ja kappas, hehän tulevat ihan toimeen. Eniten mieltäni tietysti lämmittää aina, kun joku jatkaa ihan kenen tahansa toisen kirjoittajan jättämää juttua. Sen pitäisi olla se juttu, josta Hopiavuoren tunnistaa omanlaisekseen ihan kaikista muista talleista. Eikä vain pitäisi olla: sehän on!

      Markus on sivuhenkilö ja saanut siksi puhua omalla suullaan tosi tosi vähän koko lyhyen elämänsä aikana. Oli aika rohkea veto tarttua häneen, mutta ihan kunnialla vedit koko tarinan alusta loppuun. Kyllä Markuksen tästä helposti Markukseksi tunnistaa!

      Nostaisin esiin vielä sellaisen ilmaisun, joka oli erityisen onnistunut ja tyylikäs:
      katsoin Markusta tiukasti aurinkolaseihin
      Lisäksi nostaisin esiin koko sen kohdan, jossa Ekku kirjoittaa Markuksen puolesta Inarille, ja Markus komentaa ottamaan lopun heppahuomautuksen pois. Se oli paitsi hyvin kirjoitettu, myös jotenkin hellyyttävä. En välttämättä haluaisi olla Inarin nahoissa kirjoittelemassa ihastuneita viestejä Markuksen sijaan tietämättäni Ekulle, mutta silti. Mitä jos se Markus tykkää oikeasti Inarista, kun ei luota edes omiin tekstareihinsa, ja ottaa koko homman noin vakavasti? Ja miten kilttiä Markusta kohtaan oli, kun Ekku sitten kirjoitti hänen puolestaan. Ja ylipäätään vielä kerran se, miten hyvin tämä kaksikko tuleekin toimeen!

  • #1461 Vastaus

    Noa
    Osallistuja

    Tarina kirjoitettu Jessen näkökulmasta

    Noan uusi koti

    Kuka oikeesti kättelee nykyään? Ei ainakaan mun ikäluokka ja sitä nuoremmat. Silti tää mimmi tarjosi mulle kättään, johon havahduin tarttumaan pienellä viiveellä.
    Yks Jesse. Noa kertoi. Niinpä niin, niinhän se Noa tais sitten kertoa. Mimmi, tai siis Eira, päästi irti kuin sähköiskun saaneena. Katsoin sitä vielä hetken ennenkuin käännyin katsomaan tien toisella olevaa metsämaisemaa. Puiden latvat keinahteli hiljalleen ohi pyyhkäisevässä tuulessa joka muistutti vielä viipyilevästä talvesta, joka ei routaista otettaan olisi halunnut irrottaa kesän tieltä. Voiton puolella oltiin kuitenkin jo. Pidin siitä maisemasta. Ymmärsin, miksi Noakin viihtyi.

    Hiljaisuus venyi, eikä se Eira tehnyt mitään lähtemisen elkeitä, niin mun täytyi väkisin keksiä jotain puhuttavaa. Siitähän se sitten innostukin, jatkoi puhumista vaan sen sijaan, että olisi myönytynyt ja lähtenyt. Hevoset oli onneksi helppo puheenaihe, ja vihdoin se tyttö häipyi. Olin säästellyt röökiäkin normaalia pidempään ottamalla lyhyempiä henkäyksiä, ettei mun tarvis kävellä sen kanssa takasin talliin samaa matkaa. Jotain se virkkoi pojista ja painavasta satulasta, mutta en mä siihen mitään enää sanonut. Joo, varmaan jotai pidempii jätkii kun mä niin että varmasti ylttää satulaa laittaan. Hengähdin lyhyesti nenäni kautta ja vilkaisin ihan loppuun palaneeseen tupakkaan. Se siitä rauhallisesta röökitauosta. Heitin natsan tielle jossa se pyörähti ja jäi hiljalleen savuamaan.

    Tallille päin lähtiessäni Noa tuli vastaan.
    ”Menit sitte pahottaan meidän prinsessan mielen”, mies totesi vinosti hymyillen. Räpäytin silmiäni.
    ”Ai häh?”
    Noa huokaisi silmiään pyöräyttäen yhä hymyillen ja pudisti päätään.
    ”Ei mitään, mennää vaan.”
    Noan perässä kävelin pihamaalla olevan omakotitalon luokse, ja ovesta sisälle. Eetu ja Jilla kuulemma asuivat siellä myös, Noan kämppiksinä. Vedin kengät jaloistani eteisessä ja siirryin peremmälle.
    ”Nii onks ne sun kämppikset tääl nyt?” kysyin hiljempaa. En oikeastaa haluu nähä ketään ylimäärästä. Tollaset kimppakämpät ei oo ikinä auennu mulle.
    ”Tjaa, ei niistä oikein koskaan tiedä. Menee missä menee milloinkin”, Noa naurahti ja kulki peremmälle. Koiran kynnet alkoivat rapisemaan lattiaa vasten, ja ovensuuhun ilmestyvän Mielikin pikkuruinen keho alkoi vapisemaan innosta mut nähdessään. Sen häntä viskasi sellaiseen malliin että koko koira heilui sen mukana, eikä se tiennyt miten päin olla tai mihin mennä tai missä järjestyksessä tassunsa asetella. Kun se viimein kieppumiseltaan pääsi jalkoihini saakka se piti sellaista kiekumista josta voisi luulla, että sitä sattuisi johonkin ihan älyttömästi. Noa nauroi ääneen koiransa sekoamista katsellessaan.
    ”Jos mä otan sut sylii ni et kuse mun päälle”, käskin totisella äänellä mutta hymyilin koiran syliini nostaessa. Vasta aikansa mun sylissä hytkyessään yrittäessään ylttää nuolemaan mun naamaa se malttoi rauhoittua ja me päästiin Noan kanssa etenemään sen kämppään.

    Ei mun yöksi pitänyt alunperin jäädä, mulla olis taas huomenna menoa. Valmennuksia lisää, vittu jee. Huomasin kuitenkin istuvani Noan kanssa olohuoneen sohvalla vieläkin, vaikka ulkona alkoi jo olla pimeetä. Se Eetu, koko mestan omistaja, oli käyny tervehtimässä ohimennen, kovasti se toivotteli tervetulleeksi vinkeellä murteella puhuen, ja sitten se lähti omille teilleen. Noa oli kertonut sen allergiasta ja kissoista silloin, kai selittääkseen miksei Eetu jäänyt pidemmäksi aikaa jutskaamaan. Eipä sillä, että mua olisi se haitannut. Pitkin päivää me oltiin ehditty jubaan jo vaikka mitä, enkä oo varmaan kuukausiin puhunu yhden päivän aikana näin paljon. Lopulta Noa kuitenkin nousi ylös ja sanoi, että Mielikki pitäisi käyttää ulkona. Yhdessä me kuljettiin talosta ulos, Noa Mielikin kanssa pidemmälle pihaan kun mä jäin kuistille polttamaan.

    ”Onko sun mielestä Eetulla hyvä pylly?” Noan ääni oli aidosti utelias hänen kääntyessä katsomaan mua. Sytkä kädessä tuijotin sitä takaisin hetken, ennenkuin palasin röökin sytyttämisen pariin. Liekki leimahti, ja yhdellä imaisulla röökin pää syttyi. Siirsin sytkän takaisin taskuun ja puhalsin ekat savut ulos.
    ”Emmä kerenny kattoo. Kui?”
    ”Kun täällä yks sellanen Nelly vaan sanoi, että se on hyvä”, Noa käänsi katseensa Mielikkiin ja siirsi kätensä puuhkaan. Voisin vaikka vannoa, että se on miettiny tota jo useemman päivän. ”Ja kun enhän mä ymmärrä tollasista mitään, kun ei mua oo koskaan pyllyt kiinnostanu. Ja sä nyt kun oot..”
    Kohotin toista kulmaani kysyvästi. ”Nii?” Imaisin röökistä uudelleen, jonka jälkeen karistin sen päähän kertyneet tuhkat maahan.
    ”Mitenhän mä saisin tän muotoiltua oikein.. Kun sä oot.. Astetta aktiivisempi katteleen muita kun mä?” Noa ehdotti huvittuneen kuuloisena. Tuhahdin vaan sille ja laskin katseeni syliini.
    ”Joo no, mäpä otan asiaks huomen ja kerron sul sit.”
    Mielikki teki asiansa ja tupakan jälkeen me mentiin takasin sisälle, tällä kertaa olohuoneen sijaan Noan huoneeseen.
    ”Vau. Vittu sä oot kyl yks hippi.” Noan huoneessa oli jokaisella tasolla jonkin sortin kasvi, ja lattialla olevan patjan vieressä oli astia suitsukkeita varten. Ei ees kunnon sänkyä. Noa kohautti olkiaan ja siirtyi patjalleen istumaan. Hän alkoi irrottelemaan proteesiaan tottunein sormin, enkä voinut olla katsomatta. Proteesi päätyi nojaamaan seinään, ja jäljelle jäänyt jalka näytti ihmeen orvolta ilman sitä. Huomasin Noan kohottavan katseensa, joten käänsin omani pois. Ei pitäis tuijottaa, vaikka eihän se eka kerta oo kun mä nään Noan ilman sen proteesia.

    Vielä parikin vuotta sitten mun vatsassa olis lennelly perhosia jo pelkästä ajatuksesta, että mä pääsen nukkuun Noan vieressä. Olin ihan käsittämättömän kusessa siihen varmaan ekasta päivästä lähtien, kun me nähtiin. Sillä oli silloin jo rastat, mut ne oli paljon lyhyemmät, ja se puhui ihan törkeetä Stadin slangii. Siis sellasta, että ihan jokasen sanan kohdalla piti miettii mitä helvettiä se tarkottaa. Me oltiin jonkun yhteisen tutun kotibileissä, mun kaverit joiden kanssa sinne menin oli häipyny johonki, ja se päätti tulla pitään seuraa. Mentiin röökille ja se tarjos mulle yhen. Mä taisin olla kuustoista sillon. Noa oli silloin kakskytkaks. Me hengailtiin melkeen joka viikonloppu porukassa sen jälkeen pitkän aikaa, aina siihe saakka kunnes Noa joutu hoitoon. Muistan vieläki sen tunteen, ku mulle kerrottiin et ne ajo kolarin.

    ”Mitä mietit?” Noan ääni sai mut havahtuun ajatuksistani. Se makasi patjalla kyljellään toiseen käteensä nojaten rennon oloisesti, ja toinen käsi silitti Mielikkiä.
    ”En mitää”, vastasin ja astuin Noan yli niin, että mä saisin nukkuu seinän vieressä.
    ”Etpä”, Noa yritti ja kierähti selälleen mua katsoakseen. Sillä on edelleen sellanen sama tyhmä vino hymy joka saa mutkin hymyileen.
    ”Mä mietin kui vitu tyhmä sä oot”, hymähdin ja laskeuduin istumaan patjalle selkä seinää vasten nojaten. Noa päästi leikillään järkyttyneen äänen.
    ”Sä oot kyllä paha!”
    ”Mul oli hyvä opettaja”, kohautin olkiani ja katsahdin Noaan merkitsevästi.

    Me jatkettiin juttelemista pitkälle yöhön, ja vielä Noan nukahdettuakin makasin täysin hereillä kattoa katsellen. Kuuntelin vieressä kevyesti kuorsaavaa Noaa ja tuhisevaa Mielikkiä. En tiiä mikä mut sai ajatteleen Miikaa, mutta sitä mä kuitenkin mietin. Meidän erosta oli jo.. Paljonko siitä ees oli? Tarpeeks pitkään selkeesti. Silti se palasi välillä aina mun mieleen, ja aina silloin tunsin oloni niin helvetin yksinäiseks. Kuulin Millalta, sen ja mun yhteiseltä kaverilta, että sillä menee ihan hyvin. Se hengaa sen vitun Akselin kanssa, josta se aina jaksoi kertoo. Hyvät sille.
    Noan vaihtaessa asentoa käänsin katseeni siihen.

    Minkähänlaista olis ollu, jos ne ei olis koskaan ajanu sitä kolaria, eikä Noa olis lähteny katkasuhoitoon? Se on melkeen kun eri ihminen nykyään. Yhtä kiltti ja hauska, mutta paljon rauhallisempi. En tainnu kuulla sen ees kiroovan kertaakaan koko päivän aikana. Noa, joka poltti askin päivässä ja huuteli vähän väliä vieraille ihmisille kaikenlaista paskaa, että vähemmästäkin tulee paha mieli.
    Villi veikkaus, että ainakin sen elämä on nyt paljon parempaa.

    • #1464 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Tämä on tosi hämmentävää meille, jotka olemme seuranneet Jesseä. Tuntuu kuin olisin ollut poissa muutaman vuoden, menossa tervehtimään pitkästä aikaa, ja toinen olisi niin vieras kuin demoni olisi hänet riivannut. Tämä ei ole piilotettu kritiikki tai toru, vaan pohdintaa. Ymmärrän hyvin, miksi teet näin.

      Tämä oikea Jesse on minusta kiinnostava hahmo ja rasittava ihminen. Varmaan ihan hyvä, ettemme kuulu samaan tarinaan. Kun Eetu tarjoaisi aamukahvia ja hössöttäisi varmaan leivätkin valmiina suuhun asti, minä sanoisin että pihalle siitä minun tuvastani tinttailemasta ja mars kasvamaan aikuiseksi. Ennen kuvittelin, että tulisin itsekin tämän hahmon kanssa toimeen: kaikkihan tulevat, kun Jesse on sellainen hymyilevä ja hyväntuulinen kaikkien kaveri – Hallavan oma Nitthan Paithoonbuathong! Mutta enpä taitaisi ensiyrittämällä tullakaan. Ja se on OK. Se, etten pidä Jessestä ihmisenä, ei tarkoita etten pitäisi sinusta, tai etten pitäisi hänestä hahmona. Tee heti ero itsesi ja hahmosi välille, niin et huomaamattasi kirjoita häntä suotta miellyttämään muita hahmoja ja ihmisiä, ellet varta vasten niin halua.

      Minulle Jessen käsittämättömyys on tainnut johtua siitä, että hän tuntuu kaksiulotteisemmalta kuin moni oma hahmoni. Ihan kuin leikkisi pikkuautoilla lapsena ja leikkaisi lehdestä sairaan siistin Lambon saadakseen sen leikkiin mukaan, eikä se oikein toimi niin. En ole saanut aikaan sen paremmin riitaa kuin rakkauttakaan, mikä on harmi. En minä oikeastaan tainnut edes haluta Jessestä kaveria Kontiokorvelle, vaan itselleni vastakirjoittajan, joka ei pudota juonta käsistään ihan heti. Tämä uusi Jesse on heti elävämpi minulle. Tämän kanssa saisin Hellon toimimaan, tosin toistaiseksi vielä pienin vaikeuksin, ja Eiran ja Inarin riitelemään tämän kanssa helposti. Kontiokorven Mikael naureskelisi tälle Jesselle vähän säälien, ja Nitthan Paithoonbuathong pahoittaisi välittömästi mielensä ja alkaisi pelätä.

      Tässä Jessessä on siis särmää ja tarttumapintaa ihan riittävästi. Hyviä puolia puuttuu vielä, mutta hei, älä tuo kaikkea esiin kerralla. Minulle on arvoitus, miksi Noa esimerkiksi sietää vielä Jesseä. Noa on aikuinen, rauhallinen ja kunnollinen historiastaan huolimatta, vaikka hänessä onkin vikansa niin kuin kaikissa. Jesse on vielä näyttäytynyt ikään kuin rasittavana pikkuveljenä, joka on jäänyt vähän jumiin olemaan seitsemäntoista. Tiedän, ettei hän ole sellainen: et voi mitenkään esitellä häntä kokonaan yhdellä kertaa, ja lisäksi minusta on ihan hyvä ottaa hetken selkeää pesäeroa vanhaan Jesseen. Näytä tätä puolta aivan rauhassa kunnes koet saavasi tilanteen tasapainoon. Jessekin varmaan näyttäisi tätä puoltaan aika pitkään uudessa ympäristössä.

      Jessen täytyy olla hahmo, jonka haluat palavasti kirjoittaa. Ehkä Luukaskin oli osin paikkaamassa sitä, että Jesse lähti kasvamaan kieroon? Kaikkein siisteintä tässä taitaa olla se, että luotat nyt kanssakirjoittajiin ja uskallat kirjoittaa näin. Siis hahmon, joka ei osaa olla kunnolla muiden standardien mukaan. Lisäksi on hyvä, että uskallat heti suoristaa minunkin käsitykseni huomauttamalla tässä tarinassa, että ei olekaan tälle Jesselle ominaista keksiä lopulta jotain sanottavaa Eiralle. Pidä vain kiinni tästä hahmosta ja uhraa yhtenäinen juoni mielummin kuin hahmon luonne. Emme me kukaan mene rikki siitä, ettet anna meidän jatkaa täällä Hallavan-Jessen kirjoittamista. Et sinä hänestä halua kertoa, joten älä suostu siihen. 🙂

      Elättelin kierosti jotain ihme toiveita, että olisin kuullut Noan äänensävyn silloin, kun hän huomautti Jessen pahoittaneen Eiran mielen. Olisipa se ollut toruva. Jotenkin minusta olisi ollut ihana ajatus, että Eira simppailisi, olisi ärsyttävä ja tiuskisi, ja joku silti sietäisi häntä ja olisi hänen puolellaan… 😀

  • #1706 Vastaus

    Joonas
    Valvoja

    29.4.

    En olisi uskonut, jos minulle olisi vielä muutama kuukausi sitten sanottu, että tulen viettämään kevääni navetasta hevostalliksi entisöidyn rakennuksen tunkkaisilla, ahtailla käytävillä. Tässä sitä kuitenkin olin, heti varhain aamusta lakaisemassa niitä samaisia käytäviä, joiden lattiat olivat vuosien varrella kuluneet epätasaisiksi ja katonrajasta roikkui hämähäkin seittejä. Pääkäytävän hehkulampuista yksi oli sammunut kokonaan, joten pitäisi taas ajaa ostoksille listan kanssa kaikesta, mitä pitäisi vielä ostaa. Alkuvuosi meni remontin yhteydessä, niin vanhempieni kartanon kuin tallinkin. Isä oli innoissaan lämpimistä säistä, sillä hän pääsisi viimein maalaamaan kartanon seinät uudelleen, vaikka samalla maanviljelijä toivoi jo kovasti sadetta peltojaan ajatellen. Nyt talli alkoi olla jo ihan siedettävässä kunnossa; rikkoutuneet karsinat oli laitettu uuteen uskoon, narisevat ovet rasvattu, varustehuoneeseen hankittu kunnon koukut sekä suitsille että satuloille, ja yleistä irtaimistoa oli ostettu jo vaikka millä mitalla. Nyt se alkoi olla talli jossa saatoin hyvillä mielin omiakin hevosiani säilyttää.

    Tai omiani ne kaikki taisivat nyt olla.

    Melkein kymmenen vuotta sitten muuttaessani suomesta en ajatellut, että palaisin sinne niin pian, saatika maalaiskylään hevostallia pitämään. Vielä vuosi sitten olin tähän aikaan suunnitellut starttaavani Martin kanssa uuden kisakauden kenttäradoilla, matkustanut Saksasta Hollantiin ja viipynyt siellä kauden loppuun. Toisin kuitenkin kävi, kun vanhempani soittivat ennen vuoden vaihdetta. Kartano täytyy kunnostaa, eikä aika riitä enää täyspäiväiseen hevostalliin. Hevosista he eivät silti halunneet luopua, tai tallista kokonaan, ellei se ole aivan välttämätöntä.

    Pyysin saada aikaa miettiä, ja uuden vuoden aattona soitin takaisin. Ehkä kenttäradat odottaisivat meitä vielä vuoden tai kaksi. Martti ja Hera mukanani päädyin muuttamaan Suomeen melko pian päätöksen tehtyäni. Asunnosta ei tarvinnut Saksassa huolehtia, sillä se oli valmentajani kautta vuokrassa. Äkkiä hän siihen uuden vuokralaisen saisi. Suomen päässä odottaisi kotikartano, jossa olisi varmasti niin pitkään tilaa, kunnes löytäisin oman asunnon. Kolkanhoviin saapuessani talvinen maisema sai rähjäisen tallin näyttämään entistäkin kurjemmalta, ja hetken olin ehtinyt epäröidä teinkö väärän ratkaisun. Päivän valossa ja kunnon yö unien jälkeen tilanne näytti valoisammalta, ja näin jälkikäteen täytyy myöntää, että tein oikean ratkaisun jättäessäni tämän kauden väliin. Martti on tuntunut nauttivan vapaistaan täysin rinnoin, hapan ori on jopa ilakoinut tarhassaan niin että katsomaan on täytynyt jäädä.

    Maneesia meillä ei ole, mutta sellaisen tahdon ehdottomasti saada ennen talvea. Rakennustyöt laittaisin tulille heti, kun sopiva tekijä löytyy. Ihan kenen tahansa maalaisjuntin en anna maneesia mailleni rakentaa, vaikka isä jaksaakin vakuutella, että kyllä se häneltäkin sujuisi. Tallin kunnostamisen jälkeen tarhat tulivat heti perässä, ja ennen pelkästä langasta tehdyt aitaukset saivat täydellisen muodonmuutoksen valkoisine puulautoineen ja sivuun vedettävine portteineen. Tarhojen pohjat vaatisivat vielä työtä, mutta onneksi kuiva sää on auttanut mudan muuttamisessa ihan siedettäväksi alustaksi. Kenttä olisi seuraavana, ja se ei ihan pikkujuttu olekaan.

    Koko kenttää ei ole vuosiin käytetty, joten sen pohja on vähitellen muuttunut epätasaiseksi ja kasvillisuus on vallannut siitä suurimman osan. Rikkaruohojen ja juurien seassa ei edes isän elefantin kokoista shireä liikuteta, mutta ihan viikossa sitä ei kuntoon laitettaisi. Pitäisi kaivaa ojia ettei vesi kerääntyisi kentälle, laittaa koko alue ylösalaisin kasvillisuuden pois saamiseksi, hankkia uusi pohjamateriaali sekä päällikerros, ja uudet laudat, sekä sateen lahottama katsomo pitäisi kunnostaa kokonaan. Suunnitelmissani on kumirouheseos pohja, mikäli sellaisen tekijä suomesta löytyy. Kotona olevien kiireiden takia en ole vielä paljoa ehtinyt ottamaan selvää oikeastaan mistään, mutta nyt aamutallin taputeltuani valmiiksi viimeisen luudan vedon myötä lähdin kävelemään takaisin kartanolle.

    Kengät jätin eteisaulaan ja suuntasin askeleeni narisevia lattialautoja pitkin olohuoneeseen, jonka nahkaiselle sohvalle siirryin istumaan ja noukin lasipöydältä valkoisen tabletin käsiini. Mustavalkea maatiaiskissa Eeva hyppäsi pian vierelleni käsivarttani puskemaan huomiota kerjäten, ja toisen käteni vapauttaen siihen hommaan ryhdyin selailemaan netistä tietoa rakennusfirmoista sekä lähipiirin muista hevostiloista. Paikallista olisi turha etsiä, sillä ei täältä päin löydy yhtikäs mitään muuta kuin peltoa ja metsää. Isän mielestä niin kuuluu ollakin.
    “Sielu lepää”, hän huokaa aina iltaisin takapihalla tummuvaa metsää parvekkeelta katsellen, hiljalleen kytevä piippu vasemmassa kädessä.

    Martti on kyllä lomaillut jo tarpeeksi, eikä Heran ratsukoulutuksen aloittamistakaan kannattaisi liiaksi enää venyttää. Jostain pitäisi löytää paikka, jossa ei tarvitse pelätä katkaiseeko hevonen jalkansa vai ei, eikä pelkkä maastossa käyminen ole tarpeeksi pitämään oria kisakentille sopivassa kunnossa. Ratsastuskoulut eivät kävisi, ja maneesi olisi pakko olla sateisen päivän varalle. Ihanteellisesti paikalle pääsisi ratsain, mutta se taitaa olla liikaa pyydetty. Kolkanhovissa ei ole tainnut vuosikymmeneen olla mitään kunnollista tallia. Kunhan saisin Hopealinnan uuteen uskoon tilanteeseen tulisi muutos, ja voisin avata ovet suuremmalle yleisölle tyhjät karsinat yksityisillä hevosilla täyttämään.

    Aikani googlailtuani ja Eevan lähdettyä jo aikoja sitten päädyin ottamaan ylös kolme numeroa. Ensimmäinen vaihtoehto oli ihan lyhyen ajomatkan päässä ja siellä oli sekä kenttä että maneesi. Lyhyen puhelun aikana kuitenkin selvisi, että maneesi oli purettu jo pari vuotta sitten, ja että sivuilla oli väärää tietoa. Lupasin olla uudelleen yhteydessä jos en muualta löytäisi paikkaa, sillä ainakin heillä olisi kenttä jota käyttää. Toinen paikka oli yksityistalli Seinäjoella. Heidän asettamansa hinta kentän ja maneesin kokoon nähden oli niin kallis, että päädyin sivuuttamaan sen. Viimeisenä oli Otsonmäellä oleva Hopiavuoren hevostalli. Se oli kauempana kuin olisin toivonut, mutta senkin voisi ottaa hyvänä harjoitteluna matkustamista varten. Heralle varsinkin.

    “Hopiavuori, Eetu”, puhelimesta kuului vastaus muutaman tuuttauksen jälkeen. Taustalla kuului vaimeaa ajoneuvon hyrinää.
    “Joonas Hopealinna, päivää. Soitinko huonoon aikaan?”
    “Kyllä passoo puhuu”, mies vakuutteli ja ajoneuvon hyrinä loppui. Selitin asiani lyhyesti ja selkeästi; tarvetta olisi sekä kentälle että maneesille ainakin kesän yli, mahdollisesti vielä alkutalvenkin. Pitäisi olla mahdollisuus vapaaseen käyttöön kellonajasta ja päivästä riippumatta, sekä tallin tiloja toivoin saavani käyttää mikäli tarve vaatii.
    “Meil ei oo mithään varauslistoo käytössä sitte, mut kyllä mukahan aina mahtuu. Ratsukootakaa oo nii palajo että ahrasta tulis.”
    “Juu, tietysti muutkin siihen saa tulla samaan aikaan. Tulisin ihan käymään jos se vaan sopii, niin voidaan sopia maksusta ja muista käytännön asioista”, ehdotin ja nousin sohvalta ylös hakeakseni kynän ja paperia. Haluaisin itse nähdä ratsastuspohjien kunnon ennenkuin lupautuisin mihinkään.
    “Tuukko vaikka huomenna?” Eetu ehdotti.
    “Käy, jos siinä aamupäivällä”, kirjoitin löytämäni muistivihon ensimmäiselle tyhjälle sivulle Eetun tiedot ja sovitun tapaamisajan. Mies toivotti hyvää päivänjatkoa johon vastasin ennen puhelun sulkemista. Nyökkäsin itsekseni tyytyväisenä kirjoittamiani tietoja silmäillen. Ehkä koko kesä ei menisikään ihan hukkaan treenauksen kannalta.

    • #1713 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Kuule Joonas, isäs on aivan oikeassa. Sieluhan lakeuksilla lepää. Muualla on kauheaa, kun ei eteensä näe, kun aina on joku metsikkö tai mäki tai muu epäoleellinen edessä. Peltoa sen olla pitää niin pitkälti, että horisontti näkyy ja piiloon ei pääse. Normaalisti ei kai ihminen arvosta kotiseutunsa maisemia näin sairaalloisen paljon, mutta minä voin ihan oikeasti antaa kahden maailman kauneimman paikan koordinaatit. Toinen on Seinäjoella, ja toinenkaan ei ole kaukana. 🙂

      Joonaksesta kyllä saa heti sen tuntuman, että vähän fiinimpään on nyt tullut totuttua, kuin mitä vanhan isännän talli ja tilukset ovat. Hän laittoikin sitten heti tuulemaan kotiin palattuaan. Vaikka en ymmärrä, miten joku ei muka voi pitää lakeuksia maailman hienoimpana, Suomeen saapuvan Joonaksen talvisen kauhistuksen sentään käsitän. Riitti että tottui itse Helsinkiin, ja talvinen Pohjanmaa alkoi tuntua hiljaisemmalta ja autiommalta kuin hauta lumen imiessä vähäisetkin äänet ja ihmisten lukittautuessa tupiinsa. Ja Joonas on kuitenkin tottunut vähän vielä isompiin paikkoihin.

      Katsotaan nyt, miellyttääkö Hopiavuoren maneesi ja kenttä Hopealinnan nuorempaa isänsää. Ainakin Eetu on tarkka kentästä. Hysteerisen tarkka, jos Hellolta kysytään, koska eihän siellä kuulemma joka päivä tarvitsisi kulkea pikkukiviä nyppien. 🙂

  • #1742 Vastaus

    Joonas
    Valvoja

    30.4.

    Odotukseni Otsonmäkeläiselle yksityistallille eivät olleet kovinkaan korkeat. En minä paljoa vaatinutkaan, kunhan kentällä voisi liikuttaa hevosensa kunnolla. Pysäytin autoni selkeän tallirakennuksen parkkipaikalle ja nousin sen kyydistä katseellani Hopiavuoren hevostallia tutkaillen. Se oli isompi kuin odotin, ja yleisvaikutelma oli oikein siisti. Erilainen kuin kotipuolen kiviseinäinen vanha navetta, eikä yhtään huonolla tavalla. Voinen siis sanoa olevani positiivisesti yllättynyt ensivaikutelmasta, jonka Hopiavuoresta sain.

    Kauaa en joutunut pihalla yksin seisoskelemaan kun tallin nurkalta ilmestyi vaaleahiuksinen, hyvin suomalaisen näköinen mies. Hän ei kuluttanut aikaa ihmettelyyn, vaan marssi oitis luokseni kättelemään ja esitteli itsensä Eetuksi. Lyhyeiden esittelyjen jälkeen päätimme yhteistuumin lähteä katsastamaan ensin kentän. Sen koko, ihan tarkalleen, kiinnosti minua, sekä pohjana käytetty materiaali. Eetu vastaili kysymyksiini sitä mukaa mitä niitä hänelle keksin heittää. Vahva murre ei suinkaan ollut minulle vieras, mutta oudolta se pitkän ajan jälkeen kuulosti. Vaikka niinhän äiti ja isäkin sanoivat, että minä se oudolta kuulostan, kun en enää kuulemma osaa suomea kunnolla puhua.
    Hiekkapohjainen kenttä oli kooltaan riittoisa, sekin oli isompi kuin mitä oletin.
    ”Ja estekalustoa teiltä löytyy?” utelin kävellessäni kenttää poikki Eetu mukanani.
    ”Joo, tuolla maneesin pualella. Kyllä niillä kelepaa hyppiä vaikkei ihan uusia ookkaan”, Eetu nyökkäsi päällään ja hieraisi toisella kädellään niskaansa. ”Mennääkö kahtomaha seki?”

    Tosiaan, estekalusto ei ollut enää uusimmasta päästä. Puomit olivat kuluneet, maalipinta alkanut halkeilemaan, mutta ihan ehjiltä ne noin muuten näyttivät. Tolpatkin pysyivät ihan omin voimin pystyssä ja jaksoivat puomeja kannatella. Maneesi oli aika vaatimaton, mutta ihan asiansa ajava. Mitäpä esimerkiksi valtavalla katsomolla olisi siellä tehnyt?
    ”Ihan hyvältä tää vaikuttaa”, totesin nyökäten siirtyessämme taas pihan puolelle. ”Peltikattoko toi on?” nyökkäsin vielä maneesin suuntaan.
    ”Joo, vähän se rämäjää tuulella”, Eetu myönsi.
    ”Eipä tuo haittaa, hyvä vaan tottua siihenkin. Mitenkäs sitten se maksu? Varmaan ihan kuukausittain, kiinteä summa?”

    Olisin ollut jo valmis lyömään kättä päälle ja lähtemään takaisin kotia kohti, mutta Eetu päätti pyytää vierailulle tupansa puolelle ja sopimaan näistä asioista kahvikupin ääreen. Oletin, että saisimme olla rauhassa, mutta taloon astuessani vastaan juoksi ensimmäisenä kaksi koiraa. Toinen sekarotuisen näköinen ja toinen pieni pinseri, jotka molemmat tervehtivät meitä innoissaan. Keittiön puolella pöydän ääressä istui punahiuksinen nainen ja kiharapäinen mies, jotka molemmat tervehtivät minua hymyillen. Melko pian sen jälkeen he poistuivat, kaiketi antaakseen meille rauhan sopia viralliset asiat keskenämme. Tosin, kahvin äärellä suullisesti sovitut asiat eivät tunnu kovinkaan virallisilta.

    Melko nopeasti pääsimme yhteisymmärrykseen sopivasta hinnasta. En etukäteen osannut arvella millainen Hopiavuoren isäntä raha asioistaan olisi, mutta hänen asenteensa oli tarkka, sen verran jämerä, ettei häneltä ihan helpolla pääsisi viemään välistä, mutta myös sopivan joustava. Erinomainen piirre bisnes mielessä.
    Lopputulos oli kuukausittainen kiinteä summa, joka oli mielestäni hintalaatusuhteeltaan ihan sopiva. Huomisesta lähtien kenttä sekä maneesi olisi myös Hopealinnan käytössä. Kättelin Eetua vielä ja kuistilla tiemme erkanivat, kun hän jatkoi matkaansa kohti tallia ja minä kuljin autolleni.

    Heti huomenissa lastaisin Martin traileriin ja ottaisin orin säännölliseen liikutukseen. Ei minulla parempaakaan tekemistä näin vapun alla ollut.

    • #1743 Vastaus

      Matilda
      Osallistuja

      Söpöä miten nuo miehet katsastaa kenttää ja puhuu kentän spekseistä, ihan kuin ei-hevosmiehet puhuisivat autoistaan. 😀 Joonas on oikein tervetullut lisä Hopiavuoren arkeen, ainakin jos Matildalta kysytään, sillä sinkkuna viihtyvän Matildan on varmaan vain myönnettävä itselleen, että onhan se Joonas komea ilmestys! 😀

      Mielenkiintoista nähdä Eetusta myös tuo tarkka ja säntillinen puoli. Tietenkin suuren yksityistallin pitäjänä täytyy olla raha- ja bisnesasiat tarkasti hallussa, täytyyhän sitä jollain elantonsa tienata.

      Ehkä jonakin kesäisenä päivänä voisi maalailla estekaluston talkoovoimin pihalla?

    • #1750 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Joonas on jännä tyyppi. Yleensä olen tottunut yhdistämään joitain ominaisuuksia toisiinsa kaikkien tarinoiden henkilöhahmoissa, ja Joonas sotii nyt heti muutamaa vastaan oikein miellyttävästi. Esimerkiksi yleensä jos tyyppi todella tietää, mitä tahtoo, hän on myös joko snobimainen tai muutoin nokkava, ja Joonas ei nyt vielä ainakaan vaikuta kummaltakaan. Samoin jos henkilöhahmo on tehtäväorientoitunut, hän ei sitten lainkaan ihmissuhdeorientoitunut tai tunteellinen. No eipä Joonaskaan joo omien sanojensa mukaan erityisesti halua tuttavuutta hieroa, mutta panee kuitenkin merkille Jillan ja Hellon hymyn ja pitää kaffin äärellä sopimista epävirallisena, siis liian rentona. Hän ottaa siis kantaa jatkuvasti sosiaaliseen kanssakäymiseenkin, ja esimerkiksi arvioi Eetun persoonaa, vaikkakin nyt ihan bisnesnäkökulmasta. Tulee vaikutelma tunneälykkäästä tyypistä, joka nyt vain sattuu olemaan paikalla muissa merkeissä kuin kavereita hankkimassa.

      Vaikka en parin tarinan perusteella kauheasti tunne Joonasta vielä, jotenkin kuvittelisin tilanteen lopulta kärjistyvän hänen ja Eetun kanssa kunhan aikaa kuluu tarpeeksi. Joonas vaikuttaa tyypiltä, joka kysyy kun mietityttää, ja sanoo kun haluaa jotain. Eetu puolestaan ottaa sellaisen nopeasti arvosteluna, kun tekee tallin eteen kaiken itse, ja täten mieltää tallin osaksi omaa persoonaansa. Eikä hän voi selvittää maksavan asiakkaan kanssa kärhämiä suoraan kuin muutoin selvittäisi.

      Minua huvittaa Eetu peltikattoineen ja huonoine esteineen. Telkkarissa pyöri joskus sellainen mainos, jossa isännällä oli kaikki suurta ja komiaa, ja kun esimerkiksi hänen jättisonniaan kehuttiin, hän sanoi että se nyt on tuollanen rimpula vaan. Iso traktori oli tuollanen puutarhajyrsin vaan, ja niin poispäin. Ajattelin muunmuassa tätä mainosta hahmoa luodessani. Vaikka Eetua ei itse haittaa sitten pätkääkään peltikatto eikä asiansa ajavat esteet, aivan varmasti hän ne toisi ilmi. Toisaalta taas Joonas on itsekin pohjimmiltaan ihan saman kulttuurin kasvatti. Kaikki isännäthän tekevät tuota samaa.

      Joonaksella on myös heti erottuva oma kertojanäänensä. Tästä äänestä tulee ainakin tässä vaiheessa sellainen fiilis, että hän ei kaffia juodessaan turhia nojaile ja röhnötä, vaan istuu ennemmin etunojossa korkeintaan käsivarsillaan pöytää nojaten.

  • #1787 Vastaus

    JakeBB
    Osallistuja

    Tarina tytöstä
    tarina kirjoitettu Sofin (Jaken tyttären) näkökulmasta

    Ne Katariinan synttärit tai no oikeastaan bileet. Isä oli antanut 30€ + Taunon antamat 50€ tekisivät lahjan ostamisesta ja juomien hankkimisesta helppoa. Voisin myös pölliä iskän varastosta muutaman askin tupakkaa tai niin tytöt olivat ainakin ehdottaneet. En varsinaisesti polttanut mutta Katariinan ja muiden seurassa täytyi yrittää laittaa itsensä siihen muottiin. En oikein tiedä halusinko olla tälläinen mutta tämä oli hyvä keino suojautua kiusaamiselta tai kaikelta muulta. Katsoin itseäni peilistä. Vaaleat hiukseni valuivat kiharrettuna olkapäille. Äitini oli aina pitänyt vaaleista hiuksistani sillä hänen omansa olivat enemmän maantienharmaat ehkä tästä syystä en ollut saanut koskaan värjätä niitä.

    Otin meikkisiveltimeni ja sipaisin vaaleaa kimalletta poskilleni. Täydellistä, pidin kyllä meikkamisesta ja kauneuteen liittyvistä asioita. Harkitsin kyllä että kävisin lukion jonka jälkeen voisin opiskella kauppa alaa tai parturi-kampaajaksi. Peetu oli luvannut kuskata minut Katariinan luokse ja hakea juomat. Isä oli hieman mietteliäs edelleen sen viime kertaisen jutun jälkeen mutta sanoin että juhlat ovat pienet vain kaverien kesken. Välillä tuntui pahalta valehdella Isälle koska se oli aina todella mukava ja reilu minua kohtaa, mutta toisinaan kun asuin vielä äidillä olin melkein joka viikonloppu jossain juhlissa koska äitiä ei jaksanut kiinnostaa kun uusi mies.

    Isä huusi olohuoneesta että Peetu oli tullut. Nappasin reppuni ja nahkatakkini ja astuin pois huoneestani. Kuulosti siltä että Isä käski Peetun pitämään minusta huolta. Mutta tiesin että Peetukin ja tämän tyttöystävä Lottakin oli kutsuttu sillä Katariina tunsi kaikki tai ainakin Katarinan isoveli tunsi. Katariina seurusteli myös Simon(katariinan 18v isoveli) kaverin Niken kanssa. Olin vähän kateellinen sillä olisin itsekkin halunnut poikaystävän. Oli minulla juttua yhden Topin kanssa kun asuin vielä äidillä mutta ei siitä koskaan päädytty halailua pidemmälle. Vaikka wi kai tän ikäisenä tarvitsisi olla kokenut muuta kun käsistä pitelyä ja halailua mutta kun kaikki muut vaikuttivat niin paljon kokeneemmilta. Katariinakin oli kuulemma harrastanut seksiä Niken kanssa. En ollut varma kannattaisiko tätä uskoa mutta en sanonut mitään ääneen.

    Istahdin Peetun taakse takapenkille. Lotta istui vänkärin puolella peilaillen itseään aurinkolipan peilistä. Tyttö kehui meikkejäni ja kyseli muutamia juttuja siihen liittyen. Lotta oli semmoinen tv-blondi tyhmä kuin saapas ja ei välittänyt kuin omasta ulkonäöstään. Semmoista -ratas pyörii kyllä, mutta hamsteri on kuollut- tyyppiä. Takapenkillä olevassa muovipussissa oli minulle siksari siideriä ja pieni mansikkalikööripullo. Ojensin Peetulle 20€ joka kattaisi juoma kulut. Olin käyttänyt Katariinan lahjaan toiset 20€ joten minulle oli jäänyt reilusti rahaa pahan päivän varalle. Katariina asui hieman kauempana paikassa jossa ei ollut kuin muutama naapuri ja nekin kuulemma kuuroja vanhoja pappoja ja mummoja.

    Musiikki kuului ulko-ovelle asti. Soitimme ovikelloa ja Katariina avasi oven. Tyttö halasi meitä kaikkia ja kiitteli saamistaan lahjoista. Haisi tupakka, viina ja hiki. Ihmiset tanssitvat olohuoneessa, ruokatilassa pelattiin juomapelejä ja keittiössä oli pöytä täynnä kaikkien käytössä olevia juomia. Sanni tuli luokseni siideri toisessä kädessään. Avasin oman juomani ja join sen nopeasti. Oli päästä tunnelmaan ja se tarkoitti ainakin kevyttä humalatilaa. Menimme tanssilattialle joka oli täynnä porukkaa. Kajareista pauhasi uusia hittikappaleita ja vanhoja tuttuja bile biisejä. Tanssimme Sannin kanssa hyvön tovin kunnes Joni tuli keskeyttämään ja pyysi saada tanssia kanssani. Miehen hengitys haisi tupakalle ja oluelle. Hidas biisi alkoi soimaan ja pian oli miehen syleilyssä. Tämän kädet menivä takataskuihin ja painoin pään tämän olkaa vasten.

    Vietimme koko illan yhdessä. Kello oli reilusti yli puolen yön kun menimme istumaan parvekkeelle tupakalle. Joni kääri sätkän ja minä otin vain isältä varastamastani askista yhden. Tuuli nappasi savut kiinni ja kuljetti ne mennessään. Istuimme siinä hiljaa , kunnes tunsin Jonin käden oman käteni päällä. Katsoin miestä ja tämä oli hyvin lähellä minua. Pian huulemma tavoittivat toisensa. Aluksi suudelma oli arka kokeilava vähän niin kuin kysyäkseen lupaa. Seuraava oli jo vähän itsevarmempi. Kiedoin kädet Jonin kaulan ympärille ja suutelimme siinä viileässä takatalvisessa yössä.

    • #1791 Vastaus

      Noa
      Osallistuja

      Huh, aikamoista. Mä olen itse ihan hirveän varovainen kun kirjotan teineistä, varsinkin jos kirjotan teineillä, että mitä kirjotan. Niistä tulee helposti tyhmiä pikkulapsia, jotka ei tiedä mistään ”aikuisten jutuista” mitään, vaikka jos nykyajan teinejä miettii niin tilanne on ihan toinen. Ei tarvitse mennä pitkälle kun voin miettiä itseäni teininä, ja ihan samanlainenhan mä olin kuin Sofi tässä. Vanhemmilta en ikinä kyllä pöllinyt, mutta salaa juotiin ja tupakoitiin ja vieraiden kanssa kaulailtiin.

      Rohkeasti kirjoitettu helposti aran tuntuisesta aiheesta, ja vieläpä ihan aidon tuntuisesti. Varsinkin tuo kohta, missä Sofi miettii haluaako hän oikeasti olla sellainen. Varmasti jokainen on jossain vaiheessa elämäänsä kyseenalaistanut tekemisiään ja silti tehnyt ne. Kuinkahan tässä käy, kun Jaken pikkutyttö ei olekaan ihan niin kiltti ja viaton kuin isä luulee? Tai ainakin toivoo.

    • #1803 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Sofi elää niin eri maailmassa kuin itse elin teininä täällä hyvin lähellä sitä paikkaa, jossa Otsonmäki oli. Ei meillä ryypätty salaa, koska pienellä paikkakunnalla se olisi heti ollut julkista tietoa. Jotkut toki: yleensä sellaiset, joiden vanhempia ei oikeasti kiinnostanut, koska helppo olisi ollut selvittää huhut todeksi. Sofia farmaan suojaa se, että hän on juuri muuttanut. Kukaan ei kai vielä tiedä, kenen tyttöjä sitä ollaan, niin ehkä siksi kaikki ei kantaudukaan nanosekunnissa Jaken korviin.

      Pidin Sofia aluksi kilttinä tyttönä, mutta hitaasti ja varmasti olet kehittänyt häntä toiseen suuntaan. Sofi-paralla saattaa olla vielä järkytys edessään, kun maa kutsuu ja pieni paikkakunta iskee lopulta päin pläsiä. Enemmän kuitenkin säälin Jakea, joka on reppana niin hyväuskoinen, vaikka yrittää aidosti parhaansa. Ei minun äidiltäni oltaisi tuolla tavalla päästy lähtemään, jos oltaisiin joskus tehty jotain tyhmää. Olisimme olleet kaikki kotiarestissa kunnes täyttäisimme kolmekymmentä, kun meihin ei olisi voinut luottaa.

      Sofi-parka hakee vain kaverien hyväksyntää. Paradoksaalisesti hän olisi tällä menetelmällä ollut koulukiusattu, jos olisi käynyt peruskouluaan silloin sata vuotta sitten, minun ikäluokassani. Häntä oltaisiin pidetty vähän yksinkertaisena, kun hän kerran kiinni jäätyään ei opi, ja vähn kummallisena käytöksensä vuoksi. Siihen maailman aikaan Sofi ei olisi kyllä löytänyt ryyppykavereitakaan ainakaan ikäisistään! Mutta maailman meno on muuttunut.

      Toivottavasti Sofi ei joudu hunningolle. Hän vaikuttaa tällä hetkellä hyvältä tytöltä, joka ainakin toistaiseksi tietää tekevänsä väärin, mutta johon kaverien asettamat paineet vaikuttavat. Tästä on tulossa — tai siis tullut jo — kiinnostava tarina, joka kuvaa teini-ikää ja kaverien luomia paineita ihan eri näkökulmasta kuin suurin piirtein samanikäisen Eiran tarina vaikka ikinä voisi kuvata.

  • #2051 Vastaus

    Joonas
    Valvoja

    Puoliaivotonta raapustelua blokista yli pääsemiseksi ja aivojen virittämiseksi

    Työntekijän tarpeessa
    29.5.2019

    Suomen sää on todella erikoinen. Yhtenä päivänä on niin lämmin, että t-paitakin tuntuu olevan liikaa, ja seuraavana on niin kylmä viima että on pakko vetää takki päälle. Sen lisäksi, että sää vaihtelee eikä uutisissa oleviin ennusteisiin voi luottaa, se on erityisen tärkeä puheenaihe. Lähimmässä ruokakaupassa käydessäni kuulen, miten myyjä voivottelee huonoa säätä kaupan ainoan toisen senhetkisen asiakkaan kanssa. Hopiavuoressa käydessäni isäntä mutisee jotain säästä ennenkuin hän katoaa tallin nurkan taakse. Auton radiossa jokaiselta kanavalta kuulee sääraportin viidentoista minuutin välein.

    Se samainen sää on saanut minut myös todella toivomaan, että kotipihassakin olisi maneesi. Onneksi Martti ei ole mahdoton lastata, muuten Hopiavuoressa käyminen lähes päivittäin kävisi raskaaksi. Heran kanssa on vielä opettelemista, mutta nuorihan se vasta on. Pari päivää sitten Eetun pitämä maastakäsittely.. Hm, hetki lienee kuvaavin sana, oli ollut mielenkiintoinen kokemus sinänsä, että opin tuntemaan pientä tammaani taas vähän paremmin. Sen ilmeikkäistä silmistä kuvastaa viisaus, joka kertoo sen olevan halukas ja valmis oppimaan. Kunhan se vielä aikuistuu uskon, että siitä tulee hevonen vertaansa vailla. Toistaiseksi vielä hiomaton timantti.

    Sateen ropistessa tallin ikkunoita vasten seisoin käytävällä tyhjiä karsinoita katsellen. Hevoset olivat pihalla sadeloimet päällä ja olin juuri saanut karsinoiden puhdistamisen viimeisteltyä. Ei siitä tulisi mitään. Päätäni pudistaen lähdin viemään talikkoa ja kottikärryjä niiden paikoille lantalaan, joka oli rakennettu vasta alkuperäisen rakennuksen jälkeen. En millään voisi pitää sellaista rutiinia yllä, kun aikaa ei jää omille hevosille. Hera vaatii paljon aikaa jotta saan sen koulutusta vietyä eteenpäin, ja Martti ei saa laiskistua. Suomen sisällä itselleen mainetta niittänyt Auburn järjesti ihan hetki sitten kevään kunniaksi kisasarjan, johon olisin Martin kanssa ehdottomasti osallistunut jos vain kiireiltäni olisin ennättänyt. Uskomatonta, että kisat jäävät välistä että ehdin luomaan lantaa. Olisi viimein pakko löytää tallityöntekijä, tai edes ratsuttaja.

    En osaa sanoa miten paljon muutamille nettisivuille laitetut ilmoitukset keräävät huomiota, mutta lohduttaudun ajatukseen että löysinhän itsekin Eetun laittaman ilmoituksen.

    • #2086 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Heeeei älä vähättele! Kirjoittaminen on sellaista, että blokista pääsee vain kirjoittamalla, ja mitä enemmän saa kirjoitettua, sitä enemmän tekee mieli kirjoittaa lisää. Ja vaikka tämä saattaakin olla sinulle pelkkää näppisten lämmittelyä, meille muille tämä on siitä huolimatta ihan oikea ja kokonainen tarina. Lyön vaikka vetoa, että kukaan ei olisi ajatellut tätä lämmittelynä, ellet olisi niin sanonut. Pikemminkin porukka tuulettaa, että jes, kuningas on palannut.

      Kursit koko tarinan erinomaisesti yhteen sään avulla. Jokainen kappale alkaa säästä viimeistä lukuunottamatta. Viimeisenkin olisit voinut yhdistää edelliseen, niin symmetria olisi ollut täydellinen niin säästä puhumisen kuin kappaleiden koonkin suhteen.

      Toinen hieno tyylivalinta oli pitää koko tarina Joonaksen pään sisällä. Mitään ei oikeastaan tapahtunut koko aikana. Kaikki Joonaksen varsinaiset toimet liittyvät arkiseen karsinoiden puhdistamiseen, eikä kukaan ulkopuolinen olisi nähnyt tilanteessa mitään juonellisesti tai tarinallisesti järkevää kuviota.

      Sinun on leikitettävä tätä uutta hahmonpentuasi paljon, niin se oppii hihnaan, alkaa totella ja kasvattaa vahvemman persoonan. Joonaksella on erottuvia luonteenpiirteitä, joten mitään suurta ja mahtavaa urakkaa sinulla ei ole edessäsi. Joka ikinen tarina hioo tätä uutta timanttiasi, joka ei ole Joonaksen tamma, niin kuin tarinassa, vaan Joonas itse. Hän on löytämässä paraikaa kertojanäänensä: nyt hänellä on vakava, hieman analyyttinen ja ehkä aavistuksen negatiiviseen ajatteluunkin taipuva ääni. Ihan näillä näppäimillä hän saavuttanee perusvireensä, ja sitten päästään ainakin minun lempikohtaani hahmokehityksessä: yksityiskohtien lisäilyyn!

  • #2074 Vastaus

    Jesse
    Osallistuja

    31.5.2019
    Ojasta allikkoon

    Olin ottanu Hallavasta lomaa. ”Lomaa”, eihän mulla mitään velvollisuutta siellä ollu käydä. Ei vaan huvittanut. Yöt meni tietokoneen ääressä pelatessa ja päivät nukkuessa. Helvetin hienoo olla työtön, mihinkään kesätöihinkään en päässy. Liian vanhahan mä taidan kesätöihin olla, kun sitten pitäis olla ihan kunnon soppari. Tai jotain. Ehkä mä en vaan sovi mihinkään eikä kukaan halua mua töihin. Jos mä olisin työnantaja niin en mäkään mua palkkais.

    Siksi tuntui tyhmältä lähteä ees yrittään kun Noa laitto kuvan ilmotuksesta, missä etittiin ratsuttajaa jollekin yksityistallille aika läheltä Hopiavuorta. Vähintään kesän yli oli toive työsuhteen kestämiselle. Pitäis soittaa ja kysyä, jos haluais lisäinfoo.
    ”Vitut”, totesin vaan ensin ja unohdin koko ilmotuksen. Törmäsin siihen kuitenkin uudelleen parin päivän jälkeen ite netissä surffatessani. Vaatimuksina oli taito toimia hevosten kanssa asianmukaisesti yksinkin, sekä toiveena oli taito vielä nuoriakin hevosia eteenpäin. Pyörittelin sitä mielessäni, en tiiä osaanko. Oonko tarpeeksi hyvä. Rahaa mä kyllä tarvisin, vuokra ei maksa ite itteään ja työttömän tuilla ei paljoo juhlita. Sentään oon osannut olla juomatta nyt jo useemman viikon, ainakaan niin paljon kun ennen. Kaljaa jääkaapissa on silti aina pakko olla, mutta oon mä selvä suurimman osan ajasta.

    ”Joonas Hopealinna”, puhelimesta vastas reipas miesääni, ja meinasin samantien mennä lukkoon.
    ”Öö, Jesse. Lehtoniemi siis, moi”, nyt olis hyvä hetki sulkee puhelin ja unohtaa koko juttu. ”Soittasin siit ratsuttajan paikasta.”
    ”Joo, kerrotko ihan ensin vähän itsestäsi ja hevoskokemuksestasi”, Joonaksen ääni vastasi. Mä vihaan puhua puhelimessa ja puhua itestäni, varsinkin jos mun pitää kehua. Ei mussa oo mitään kehumisen arvosta.
    ”Joo, no tota, mä oon parikymmpinen, melkeen koko ikäni hevosia harrastanu. Tota.. Omaa hevosta ei oo, mut vuokralla on ollu. Ja mä pärjään hyvin vaikeidenki hevosten kanssa.”
    Joonas teki myöntävän äänen, ja oon melko varma että se jo mielessään totesi että mä en ainakaan sinne pääse.
    ”Minkälainen kisahistoria, ootko kisannut? Millä tasolla?”
    ”Joo, oon”, yhtäkkiä Tie Tähtiin kisoihin osallistuminen aikasemmin tänä vuonna ei tuntunukaan nii turhalta. ”Jotai pikkukisoi tuli junnuna käytyy, viimevuonna voitin ratsastuskoulumestaruuksissa seniori- ja estemestaruuden, ja nyt tän vuoden Tie Tähtiin cupissa Tähtiratsukon tittelin.” Oli outoo sanoo se ääneen, kun en kertaakaan ollu kenellekään kehuskellu voitoilla. Ei se musta ollu niin hienoo.
    ”Okei, sehän on hienoa. Pari muutakin yhteydenottoa on tullut tätä koskien, mutta jos vaan pääset niin voisit tulla käymään? Varaudu ihan ratsastamaan. Käykö tuleva viikonloppu?”

    Joo, ei yhtään kuumottavaa lähtee ratsastaan jonkun valvovan silmän alla vieraalla hevosella.

    ”Joo, käy. Jos tuun lauantaina? Sillee päivällä.”
    ”Sopii, nähdään silloin.”
    ”Nähään, moi.”

    Tiputin kännykän käsistäni ja huokaisin syvään. Hiton Noa, se ja sen loistavat ideat. Katotaan vaan, niin meen paikalle ja nolaan itteni aivan täysillä, kun en kuitenkaan osaa mitään. No mut.. Toisaalta jos kerran lähen käymään sielläpäin nii samalla voisin sitten käydä Noaakin kattomas taas. Eipähän olis sit ainakaan ihan täysin turha reissu.

    • #2075 Vastaus

      Nelly
      Valvoja

      Tuleeko Jesse kans nyt kiusat… eikun seuraks! Toivon niiin kovasti että Jesse saa paikan 😀 olisin jo viimeks halunnu tarttua hahmoon, mutta se ovi meni jo kiinni. Nyt sormet ristiin!

    • #2087 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Noni nyt, nyt onnistuit. Nyt on Jessessä ihan oikeasti särmää äänessä ja asenteessa, eikä ainoastaan hahmokuvauksessa. Hyvin hoidettu! Sitä en tiedä, millä ihmeellä saat tämän ikinä upotettua takaisin Hallavaan, koska tämä on ihan eri ihminen kuin se siellä. Se on löysä ja luovuttanut ollessaan yksin, ja silti iloinen naapurinpoika seurassa. Tämä taas on kiukkuinen, vähän jopa aggressiivinen lähinnä itseään kohtaan, mutta myös ulkomaailmaa vastaan piikit pystyssä niin kuin siili. Tämä sanoo vitut ja ajattelee läpeensä ironisia ajatuksia niin itsestään kuin muista. Se toinen Jesse sanoi olevansa vähän vaikeasti lähestyttävä luonteensa ja tapojensa vuoksi, mutta tästä huokuu nyt, että tämä todella on. Se tuo tarinaan jännitystä. Varaudu kuitenkin siihen, että saat tehdä aivan hirveästi töitä itse, että saisit tälle Jesselle sosiaalisia kontakteja. Kuvitteellisetkin konfliktit ovat pelottavia, ja ystävää taas tästä hahmosta ei kukaan uskalla yrittää, ellet itse kumartele ja hypähtele etutassujesi varassa niin kuin muutkin leikkiin kutsuvat koirat. Mutta hei: on se sen arvoistakin sitten lopulta. Odotapa vain, kun saat Jesselle ensimmäiset aidot tuttavat, ystävät, vihamiehet ja niin edelleen. Ei ole mitään parempaa kuin saada itselleen rakas hahmo toimimaan muidenkin jutuissa! Sitä paitsi opit samalla itse kirjoittamisesta aivan järkyttävän paljon. Nyt vain koulutat meitä näyttämällä mallia!

      Toivottavasti kirjoittaminen alkaa taas tuntua mukavalta ja tulet kertoneeksi meille Jessen reissusta. Ehkä Nellynkin vuoro nyt tällä kertaa koittaisi, kun minä sain viimeksi uuden tilaisuuden yrittää kirjoittaa Jesseä. 😀

  • #2077 Vastaus

    Joonas
    Valvoja

    31.5.2019
    Ehkä ilman työntekijää on sittenkin parempi

    Joistain hevosista olisi pakko luopua. Aikani summia ja laskelmia pyöriteltyäni en nähnyt muuta vaihtoehtoa, jos halusin saada maneesin edes aluilleen ennen talvea. Kuukaudet vierähtäisivät nopeasti jos en nyt alkaisi tosissani sitä suunnittelemaan, ja ennen kuin huomaisinkaan talvi olisi tullut eikä pihassa olisi vieläkään omaa ratsastusaluetta. Siihen en ryhtyisi. Martti ei pidä sateesta tai kylmästä yhtään sen enempää kuin itsekään, ja sietää niitä vain jos on ihan pakko. Pakko ei olisi, jos myisin pari hevosta. Jonnan voisi myydä, se on lupaava nuori tamma jolle varmasti löytyisi ostaja. Manattu sen sijaan.. Ehkä siitokseen, muuta rähjäisen näköisestä orista ei saisi. Riiviölle minulla ei riitä aika, mutta isä ei siitä suostuisi luopumaan. Varsa on kuitenkin isän viimeisin kasvatti, joka varmasti viimeiseksi jääkin. Olkoon siis, kaksi on hyvä alku.

    Oveen koputettiin.
    “Se on auki”, vastasin kohottamatta katsettani kohottamatta.
    “Hei Joonas.”
    Se ääni sai minut kuitenkin nostamaan katseeni tietokoneen näytöstä. Ei minun olisi tarvinnut niitä mustia hiuksia ja ruskeita silmiä nähdä tunnistaakseni puhujan. Hänen kasvoillaan oli varovainen, mutta ystävällinen hymy.
    “Saga.” Ääneni oli kuiva räpäyttäessäni silmiäni lähes epäuskoisena. Olinko nukahtanut jossain vaiheessa? Tämän oli pakko olla unta. Pahaa sellaista.
    “Minäpä minä”, hän vastasi keveämmin, ihankuin se helpottaisi kiusallista tunnelmaa. Käsin työntämällä siirryin pyörien päällä liikkuvan tuolin kanssa pöydästä kauemmas ja hitaasti kohottauduin jaloilleni. Ei se tainnut olla unta. Huoneeseen oli naisen saapumisen myötä levinnyt vieno makea hajuveden tuoksu.
    “Mitä sä teet-..”
    “Sun äitisi soitti. Tarjosi töitä, tallista siis”, Saga siirsi kätensä selkänsä taakse ja kallisti päätään. Hän hymyili edelleen.

    Suustani karkasi epäuskoinen ja lyhyt nauru.
    “Ei käy”, pudistin päätäni tiukasti. “En ota sua töihin. En mistään hinnasta.”
    “Annastiina ja Eino lupasi jo. Sanoivat että tarvitset apua”, hymy Sagan kasvoilla levisi. Hänen huulensa oli tummaan punaan maalattu, yhtä tarkasti ja virheettömästi kuin vuosiakin sitten. “Mä tulin katsomaan nyt tallia. Eikö sulle kerrottu?”
    “Ei kerrottu ei”, ääneni oli kireä. Saga näytti tietävänsä, että hän oli jo voittanut. Äiti ja isä rakastavat häntä, eivätkä varmasti kuuntelisi vaikka miten laittaisin vastaan. Vaikka miten talli onkin nyt minun.

    Minun tallissani Saga sitten lopulta kiersi katselemassa minun hevosiani. Arvostelemassa minun tilojani.
    ”Aika vanha”, nainen totesi hetken ympärilleen katseltuaan tallin pääkäytävällä. Teki mieli tokaista että itse olet, ja olisin saattanutkin jos olisin ollut kymmenen vuotta nuorempi. Nyt tyydyin vain huokaisemaan.
    ”Niin, vanhasta navetasta uudistettu vuosia sitten. Kaikkea ei ole ehditty vielä kunnostaa.”
    ”Jätitkö kisaamisen tosiaan tämän takia?” Sagan ruskeat silmät kohtasivat omani. Ne näyttivät rehellisesti uteliailta, mutten jäänyt katsomaan. Jatkoin matkaa näyttääkseni mistä mikäkin tallissa löytyy.
    ”Mä hoidan ruokinnan. Karsinat siivotaan joka päivä aamulla, ja tarhat tarpeen mukaan. Palkka kuukausittain kiinteänä, eikä siitä keskustella.”

    Matkamme jatkui tarhoille.
    ”Onko toi Martti?” Saga kysyi jo pitkän matkan päästä kimon nähdessään. ”Se on lihonut.”
    ”Saga”, pysäytin naisen mukanani, mutta hän ennätti keskeyttämään minut taas ennenkuin kerkesin sanoa asiani.
    ”Odota, mä tiedän mitä sä aiot sanoa. Mä olen täällä töiden takia vaan, ihan oikeasti.” Hän näytti vakavalta. En silti uskonut.
    ”Etkö sä miltään muulta tallilta töitä saanut? Miksi sä edes olet suomessa?”
    ”En mä ollutkaan, ennenkuin Annastiina soitti. Sovittiin, että mä tulen tänne töihin.” Saga virnisti ja jatkoi matkaansa. Nainen seisahtui seuraavan kerran varsojen tarhalle ja jäi lepertelemään niille, varmasti tietoisena siitä että olisin itse ollut mieluummin missä tahansa muualla.

    ”Noniin.. Oliko teillä puhetta milloin sä aloitat?” kysyin viimein kierroksen päätyttyä.
    ”Huomenna”, Saga vastasi ja sukaisi pitkät hiuksensa olkansa ylitse. Huomenna jo? Pudistin lyhyesti itsekseni päätäni. Voin vain toivoa että Saga kyllästyisi maalaismaisemaan pian ja jatkaisi matkaa, tai palaisi sinne mistä hän tulikin.
    ”Huomiseen sitten”, totesin lyhyesti ja lähdin kävelemään takaisin kartanoa kohti. Kuulin askeleiden seuraavan, ja käännyin kartanon pihassa uudelleen ympäri.
    ”Mä olen nyt tosissani, sulla ei ole asiaa tänne sen enempää-..”
    ”Eikun mä asun täällä.” Sillä kertaa Sagan hymyssä oli jotain pirullista. Käärme se nainen oli, kiero ja juonitteleva, jonka hän kätki suloisen ulkomuodon alle.
    ”Mitenniin asut täällä?” En ollut uskoa korviani. En saattanut käsittää mistä ihmeestä hän puhui.
    ”Niin, Annastiina lupasi että voin asua vierashuoneessa siihen saakka, kunnes löydän asunnon.” Saga käveli ohitseni hiuksiaan heilauttaen ja katosi sisälle kartanoon.

    Tallityöntekijänä häntä olisin vielä voinut sietää, mutta että joutuisin katselemaan häntä vielä kotonakin? En tiennyt suuttuako vai nauraa, sillä se on viimeisin asia minkä ajattelin tapahtuvan. Todennäköisemmäksi olisin uskonut jos isä sanoisi myyvänsä kartanon ja tallin, ja äiti alkaneensa vihaamaan puutarhassa puuhastelua. Tiesinhän minä, ettei hän tänne pelkän työn perässä tullut.

    • #2088 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Tässä vaiheessa jäämme arvailemaan, kuka on Saga. Siitä, miten Joonas kuvaili hänen ulkonäössään oikeastaan ainoastaan hiuksia ja huulia, kuvittelen, että hän on Joonaksen eksä. Tai siis — siskostaan tuskin kuvailisi niitä asioita, tai kiinnittäisi sellaiseen huomiota? Lapsuutensa kiusaajastakin nostaisi esiin ihan eri asiat. Vanhaa tallityöntekijää arvioisi asiallisemmin seikoin, vaikka olisikin ollut häneen tyytymätön.

      Olet kirjoittanut hienosti, miten Joonas on mustasukkainen hevosistaan ja tallistaan, vaikka ei yleensä niitä muilta kadehdikaan. Häntä ärsyttää niin, että hetken tekisi mieli heittäytyä ihan lapselliseksi. Mitä lie on Saga tehnyt? Tässä kohtaa tulkintani eksästä alkaa myös rakoilla. Miksi eksä vaivautuisi näpäyttämään nokkavasti, että talli on aika vanhan näköinen? Tai että Martti on lihonut? Ennemminkin niin sanoisi sukulainen — täti tai joku — joka tapaisi tehdä sellaisia huomioita toisen kodista, ulkonäöstä, koulutuksesta ja kaikesta ihan kuin huomaamattaan. Mutta silloin Joonas rauhallisena tyyppinä tuskin noin ärsyyntyisi. En osaa aavistaakaan, kenestä Sagassa siis on kyse.

      Mutta sitten hän taas vakuuttaa, olevansa täällä ”vain” töiden perässä. Eksä!
      Mutta Joonaksen vanhemmat ovat ottaneet hänet asumaan luokseen. Ei missään nimessä eksä!
      Tiesihän Joonas, ettei hän pelkän työn perässä tullut. Eksä!

      Raivostuttava arvoitus. 😀 Tulen hulluksi.

      Varo mustavalkoisuutta. Muista, että kaikkien maailman tarinoiden joka ainoa pahis onkin itse asiassa oman henkilökohtaisen tarinansa sankari. Jokaisessa ihmisessä on roimasti sekä pahaa että hyvää. Nyt olet vaarassa kirjoittaa asetelman, jossa kaikki hyvä henkilöityy Joonakseen ja kaikki paha Sagaan. Jos Saga jää ja kehität hänestä kokonaisen hahmon, varo myös pahiksille tyypillistä nyyhkytarinaa siitä, miten heitä on nuorena kohdeltu kaltoin, jätetty rakkautta vaille ja kasvatettu kieroon. Sellaisista tulee yleensä oikeassa elämässä luusereita, ei pahiksia, joten sillä tarinalla on äärimmäisen vaikeaa saada pahikseen syvyyttä ja lukija tuntemaan yhtään mitään häntä kohtaan. Toisaalta taas, emmehän me tätä hahmoa vielä tunne. Ties mitä hänellä on piilossa koppavan, kokonaan pahan kuorensa alla.

  • #2182 Vastaus

    Joonas
    Valvoja

    1.6.2019

    Olihan se helpottavaa, ettei aamutalliin tarvinnut nousta taas heti ensimmäisten lintujen alkaessa laulamaan. Sain kääntää kylkeä ja kuunnella puoliunessa, miten Saga könysi ylös viereisessä huoneessa. Hän ei ikinä ole ollut aamuihminen, joten sain ainakin siitä kiskoa huvia irti kuvitellessani miten hän kiukuttelee herätyskellolleen. Mutta ei sitä auttanut montaa tuntia jäädä loikomaan itsekään, pakko se oli nousta vaikka tallissa joku oli jo tovin häärännyt. Erinomainen Saga on hevosten kanssa, ei sitä käy kieltäminen. En epäile etteikö hän hoida nämäkin hevoset mallikkaasti, vaikka ne minun ovatkin. Syy siihen että halusin itse laittaa hevosten ruuat valmiiksi oli täysin siinä, että halusin pitää tietyn määrän valtaa käsissäni. Saga ei olisi sen kummallisempi kuin tallityttö jakaessaan valmiit ruuat, taluttaessaan hevoset tarhaan ja siivotessaan karsinat.

    “Niin tänäänkö käy viimonen?” isän tumma ääni kiinnitti huomioni kartanon terassille astuessani. Eeva-kissa makasi velttona miehen sylissä ja hän työsti puista piippua toisessa suupielessään.
    “Tänään”, totesin siirtäessäni katseeni takaisin taivaalle. Muutama pilvenhaituva seilasi kaiken sinisyyden keskellä tuulen niitä kuljettaessa.
    “Olisit sitä Milatovikin poikaa pyytänny.”
    “Mijatović, isä.”
    ”Joku Toviik kuitenni.”
    ”Ei hän taida ihan sopia siihen mitä etsin.”
    ”Saga sitten.”
    ”Ei. Saga ei tee muuta kuin tallityöt.” Äänensävyni oli tiukka, ja tunsin isän katseen niskassani marssiessani terassilta alas tallia kohti.

    Tallin pihaan kaarsi vanha Opel. Se sammui hurahtaen, ja pian autosta nousi tummahiuksinen nuori mies.
    ”Löysit perille”, kohotin kasvoilleni ystävällisen hymyn kulkiessani kävelemään häntä vastaan. Katseeni kohdatessa huomasin miehen kasvoja koristavan usean lävistyksen. Isä ei tule pitämään niistä, mutta minua sellaiset ei haittaa.
    ”Joo”, hän vastasi ja tarttui käteeni. Puristus oli jämäkkä ja rohkea. ”Ajoin mä pari kertaa ohi mut onneks varasin tarpeeks aikaa.”
    ”Niinpä, navigaattorit ei jostain syystä yleensä osaa tänne opastaa. Mennään tuonne tallin puolelle niin näytän paikat.”

    Tämä Jesseksi itsensä esitellyt mies oli melko lyhyt, eikä katsonut pitkään suoraan silmiin puhuessaan. Tallissa paikkoja näyttäessäni kyselin rutiininomaisesti vielä tarkemmin hänen kokemuksestaan hevosten kanssa, sillä aikaisempi puhelu oli antanut vain jonkinlaisen yleiskäsityksen. Jesse ei turhia puhunut, mutta vastaili jokaiseen kysymykseen. Sain hänestä rauhallisen ja ihan pätevän ensikuvan osaamisen kannalta, joskin hän tuntui jännittävän sitä tilannetta.
    ”Oliko sulla kokemusta oreista?” kysyin pysähtyessämme tarhoille.
    ”Joo, mun edellinen vuokris oli ori. Tai on”, Jesse vastasi päätään nyökäten.
    ”Noniin. Meillähän ei tosiaan vielä tässä pihassa omaa kunnon kenttää ole. Jonkin verran siinä pystyy menemään toisessa päässä, mutta se on aika pieni tila. Meillä on Hopiavuoren hevostallin kanssa sopimus maneesin ja kentän vapaaseen käyttöön. Voitko sä ajaa traileri perässä?”
    ”Joo on mul luvat siihen, mut en oo kyllä koskaan ennen ajanu. Trailerin kans siis, oon mä peräkärryy vetäny ja noin.”
    Tein vastaukseksi myöntävän äänen ja kävelin yhden isän hankkiman suomenhevosen tarhalle. Musta ori kohotti päätään ruohon nyhtämisen sijaan, ja lähti kulkemaan porttia kohti. Sen pitkäksi päässyt harja heilahteli sen askelten tahdissa, ja se pysähtyi ihan portin viereen.
    ”Sä pääset tämän selkään. Se on vielä nuori, mutta osaava silti. Pitäisi osata kaiken mitä säkin, ainakin sen perusteella mitä kerroit. Käykö sulle jos me käydään Hopiavuoressa, sinne ajaa hetken, jos sulla ei siis ole kiire?” Napsautin riimunnarun Varjon riimuun ja ojensin narun Jesselle. Hän otti sen vastaan ja tarjosi kättään orin nuuhkittavaksi, ennenkuin hän lähti mukanani taluttamaan sitä tallia kohti.
    ”Käy joo, mä olin oikeestaa muutenki menos sinnepäi tän jälkee. Mul on siis yks kaveri siel.”
    ”Noniin eli tuttu paikka sitten. Laita se vaikka tuohon pesukarsinaan, saat harjata sen sillä välin kun käyn hakemassa varusteet valmiiksi.”

    Tarina saa pian jatkoa..

    • #2220 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Ei vitsit, taas sait mut aloittamaan tämän saman karusellin.
      Joonas tietää, millainen Saga on aamulla. Eksä.
      Saga hoitaa hevoset, ”vaikka ne minun ovatkin.” Eksä.
      Saga pitää jotenkin alistaa tallitytön asemaan. Ei eksä, ei ainakaan perusismon eksä.
      Isä haluaa palkata Sagan. Ei tosiaankaan eksä.

      No mutta oikeasti. 😀 Ei se Saga tässä ole pääroolissa, vaan se on mulle arvoitus ja siksi roikun siinä. Oikeasti tämä kertoo tietenkin Jessestä, ja ai kun oli hyvä lukea hänestä sellainen tarina, jossa hän näkyy oikein kunnolla jonkun ihan vieraan perspektiivistä. Taas: arvoitukset kiehtovat minua. Toisaalta tätä värittää miellyttävästi myös Joonaksen suvaitsevainen suhtautuminen kaikkeen. Alan nähdä, että ehkä Eira ei aikoinaan ollut kovin väärässä. Jessen eleet voi tulkita monella tapaa.

      Ja ai, niitä eleitä minä aina itse kaipaan kaikkein eniten, jotta saan hahmosta kiinni, ja tässä niitä alkaa jo olla. Luulin kauan, että Jesse on tosiaan se, joka katsoo silmiin pää vähän kallellaan ja ehkä vähän nöyrästi alta kulmain. Nyt tein hänestä mielikuvissani tämän perusteella sellaisen, joka ojentaa kätensä hevoselle niin, että etusormen rystynen ja ensimmäinen nivel kulkevat ensimmäisenä, eikä vaikka kämmen. Katsoo päälle ja sitten pois, ja sipaisee olemattoman hiuskarvan korvansa taakse hermostuksissaan ja alkukankeuksissaan. Sellaiset jutut kertovat mulle oikeidenkin ihmisten persoonallisuudesta aina enemmän kuin mikään puhe. Tarkkailen sellaisia asioita, kuin mihin kukakin istuu, jos on monta vapaata paikkaa, ja miten he pitävät käsiään etenkin silloin kun eivät itse puhu. 😀

    • #2224 Vastaus

      Tiitus
      Valvoja

      Mä taasen uskon, että se on eksä! Jota entiset appivanhemmat rakastivat eivätkä voineet ymmärtää, miksi Joonas pisti naisen kanssa poikki. He edelleen rakastavat Sagaa eivätkä välitä poikansa mielipiteestä, vaan palkkaavat naisen sanomatta hänelle.

  • #2186 Vastaus

    Jesse
    Osallistuja

    1.6.

    Musta tuntui ihan kokoajan, että Joonas katu kutsuneena mut. Hävetti, vaikken oikeen ees tienny miks. Kai mä vaan odotan itestäni liikoja, kun ees yritän päästä sellaseen hommaan. Milloin mä olisin mitään traileria päässy vetään, kun ei mulla oo omaa hevosta? Joonas otti ja lähti, ja jätti mut yksin käytävälle mustan suomenhevosen kanssa.

    Mä en edes tienny sen hevosen nimee.

    Talli oli ihan hiljanen. Mä olin siellä tosiaan ihan yksin. Käviköhän siellä ees ketään muuta kun se omistaja? Ei ihme että se ettii ratsuttajaa, hevosia sillä näytti olevan kuitenki aika paljon. Kohotin katseeni mustan orin silmiin. Se katsoi mua suoraan takaisin korvat eteenpäin käännettynä. Teki mieli jäädä siihen vaan seisomaan ja tapittaan sitä kun tyhmä, jos se vaikka kertois mitä mun nyt pitäis tehdä, mutta tiesin ettei niin käy. Lattialla oli avonainen harjapakki, ja tartuin siellä olevaan kumisukaan. Kerran sinne asti ajoin ja kulutin bensaa, ja siinä samalla rahaa, niin kai mä voisin sen sitten loppuun asti kunnialla viedä.

    Myöhemmin autossa istuessani musta tuntui vaan tyhmältä. Seurasin tiiviisti katseellani edessä olevan trailerin takavaloja etten menis hukkaamaan sitä, vaikka osasinhan mä Hopiavuoreen ajaa. Sitä hevosta harjatessa ei ollu tapahtunu yhtään mitään. Se seistä nökötti paikallaan ja mä puunasin sen kuntoon niin hyvin ja nopeesti kun taisin. Olin kai odottanu että se Joonas lykkäis mulle tallin vaikeimman hevosen että saisin todistaa taitoni, jos niitä ees oli. Ehkä se olis yhtä helppo selästä. Ehkä mä en olis tuhlannut meidän molempien aikaa, jos Joonas oliskin sitä mieltä että mä olen ihan sopiva siihen hommaan. Mutta jos oon, niin mihin mä sit muutan? Noan kanssa en rupee asumaan, kun kerran sillä on jo kämppiksiä ihan tarpeeks. En oo ikinä ymmärtäny miten joku voi asuu kommuunikämpässä, mut Noa onkin aina ollu vähän erikoinen.

    Hopiavuoren piha oli autio. Ehkä jengi oli juhlimassa, kun viimeks täällä käydessä pihassa oli ees pari autoo ja tarhoilla hääräs joku talikon kanssa. Nyt ei ollu ketään missää.
    “Ota vaan se ulos”, Joonas nyökkäsi traileria kohti. Trailerin mä sentään sain auki ilman että sähläsin mitään, eikä sen orinkaan ulos taluttamisessa mitään ongelmia ilmennyt.
    “Se ei ole vielä käynytkään täällä, niin kannattaa varautua sille uuteen ympäristöön.” Joonaksen ääni oli kokoajan neutraali ja tasapaksu. Oli ihan mahdoton sanoo, mitä se musta aatteli. Varustin orin tottuneesti, ja olin helpottunu ettei sillä ollu mitään sairaan monimutkasia varusteita.

    “Käyks jos mä talutan tätä pari kierrost?” kysyin Joonakselta kiristäessäni kypäräni leukahihnaa.
    “Käy, se onkin ihan hyvä idea”, Joonas nyökkäsi ja siirtyi kentän reunalle. Hyvä, mun ei tarvis siis keksiä puhuttavaa. Sen sijaan sain keskittyä siihen vieraaseen hevoseen. Ori kulki aika rennon oloisesti mun vierellä, vaikka sen pää kääntyilikin välillä ja sieraimet värisi sen nuuhkiessa ilmaa. Pari kierrosta kentän ympäri, eikä se ollu jääny tuijotteleen mitään mörköjä. Kiristin satulavyön ja nousin selkään.

    Ja ori jämähti paikalleen kun liimattu.

    Tunsin miten puna alkoi hiipiä mun kasvoille, se kuumotti poskissa ja korvissa ja kumpusi jostain rinnasta saakka. Vittu miten noloa. Maiskutin ja annoin pohkeita, ja ori käänsi korviaan mua kohti. Luuletko, se tuntu kysyvän. No en kai sit vittu luule. Ikuisuus vierähti ohi.

    “Rentoudu vaan, se tekee noin jos ratsastaja jännittää.” Joonaksen ääni kuului kentän laidalta, ja huomasin vetäväni henkeä terävästi sisään. Olinko mä pidättäny sitä? Tipautin mun korvissa saakka olevat hartiat, rentoutin polvet ja hengitin uudelleen. Skarppaa nyt jumalauta.

    Ori lähti liikkeelle. Se kuulosteli ihan jokaista mun liikettä ja elettä, ja hetken mua pelotti tehdä yhtään mitään. Tuntui että se menis rikki jos tekisin yhtään mitään. Puolikierrosta me vaan käveltiin, jonka jälkeen tajusin etten mä vois siellä vaan matkustaa. Lähdin ratsastamaan, ja vähitellen pääni tyhjeni. Sain kiinni siitä mitä mun tarvii tehdä, vaikka en onnistunutkaan unohtaan kentän reunalla vahdissa olevaa silmäparia. Varjo alkoi liikkua, se rentoutui, mä rentouduin, ja se toimi. Ravissa se myötäsi ohjalle, antoi periksi ja kuunteli. Turpa laskeutui alemmas kohti ryntäitä, ja takajalat alkoi tuomaan liikkeeseen voimaa.

    Siinä oli jotain, mitä mä en oo koskaan ennen tuntenu.

    Istuin satulaan, ja pyysin kulmassa laukkaa. Ori luimisti, ja tiputti ravin käyntiin töksähtäen. Äskeinen hyvä olo tipahti ihan yhtä nopeesti. Huuliani yhteen puristaen käänsin orin ympyrälle, ja nostin ravin uudelleen. Hengitä, muistutin itseeni vähänväliä. Sä osaat nostaa laukan vitun ääliö, se ei oo vaikeeta. Eikä se sit ollukaan, kun tein sen oikein. Istuin syvälle satulaan, siirsin sisäpohjetta, pidätin, ja ori nosti. Me mentiin Joonaksen ohi, mutta pidin katseeni visusti edessä. En halunnu nähdä sen ilmettä. Keskityin myötäämään laukkaan. Huomasin että ori tarvi kaarteissa tukea ettei se tiputtaisi raville.

    “Noniin”, kuulin Joonaksen toteavan kun lopulta siirsin orin käyntiin ja annoin sille pitkät ohjat. Sen suupielet olivat vaalean vaahdon peitossa ja se venytti kaulaansa pitkälle alas. “Miltä se tuntui?”
    “No.. Aika erikoiselta”, se oli eka asia joka mun mieleen tuli, “tai siis. En oo ihan tällästä hevosta ennen ratsastanu.”
    “Mikä siinä on erikoista?”
    Olinko valinnu sanani väärin? En osannu sanoo Joonaksen äänensävystä päätellen.
    “Siis kun tää reagoi nii paljo sen ratsastajaa. Vähän ku katoinki väärään paikkaa nii tää sakotti samantie. Muuten se oli kyl tosi hyvä, se on ravis aika makee. Laukassa sil taitaa viel ol tasapainos hakemista?” Sydän jyskytti kurkussa saakka, jos mä vaan latelenkin ihan omiani ja Joonas pitää mua ihan tyhmänä.
    “Hyvin huomattu. Se on tosiaan vielä nuori, eikä sen kanssa olla ehditty työskennellä viimeaikoina.”

    Ori sai kävellä vielä pari kierrosta ennenkuin hyppäsin alas satulasta ja avasin kypärän hihnan. Me käveltiin Joonaksen kanssa hiljaisuudessa trailerin luo, jossa aloin riisumaan orilta varusteita.
    “Mikä tän nimi muuten on?” rikoin hiljaisuuden ja vilkaisin Joonakseen mustan kaulan yli.
    Varjoaika”, Joonas vastasi ja taputti oria lautasille. “Varjoksi sitä kutsutaan.”
    Vilkaisin oriin. Nimi sopi sille, vaikkei se ehkä ollut mielikuvituksellisimmasta päästä. Se asteli takaisin traileriin ja alkoi hamuamaan heiniä vastatäytetyn heinoverkon raoista.
    “Olen yhteydessä tässä parin päivän sisällä päätöksestä. Pystyitkö sä milloin aloittamaan?”
    “Vaikka heti”, vastasin samantien. En tiedä mistä se itsevarmuus kumpusi, mutta mä tosiaan halusin sen homman. Olis ihan törkee sääli, jos en enää pääsis ratsastaan sillä hevosella. Joonas hymähti ja sen suupieli kääntyi hetkeksi ylöspäin.
    “Hyvä. Ollaan yhteydessä.” Hän nousi autonsa rattiin. Kohotin kättäni kun hän lähti ajamaan pois tallin pihasta, ja vasta auton hävittyä puiden taakse päästin syvän huokauksen. Kai mä nyt sit vaan ootan terassilla et Noa tulee kotiin.

    • #2188 Vastaus

      Tiitus
      Valvoja

      En nyt taas tiiä oikein sanavalintoja, mutta tää jotenki vaa oli ihan sika hieno teksti! Jesse on jotenki symppis tyyppi, kun se miettii, että onko paikalla ees ketää, ku yksinää seisoo tuntemattoman orin kanssa tallissa. Ja toi viimeinen lause, nauroin taas ääneen 😀 Ja vitsit miten hienoa toi itse ratsastuksen kuvaus oli! Ja se, miten kivasti Joonas kertoi, että Varjo on tommone pikkutarkka, jos ratsastaja jännittää. Vautsi!

    • #2227 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Voi Jesseeee mä tunnen nuo mörköajatukset siitä, miten tuntee olevansa liian surkea johonkin duuniin, jonka tosiasiassa kyllä tasan osaa! Mä painin itse näiden ajatusten kanssa paraikaa, kun olen aika justiinsa valmistunut ope. Tuntui ihmeelliseltä, että mut palkattiin heti niin pitkäksi aikaa, kun ei mulla kuitenkaan ole Oikeaa Kokemusta, vaan pelkkä muodollinen pätevyys, joka tuntui aika heppoiselta silloin kun mä aloitin ekassa openpaikassani. :DD

      Tämä tarina kertoo mulle nyt konkreettisesti ekan kerran, että Jessessä ja muuan Mikael Kontiokorvessa on itse asiassa kuitenkin paljon samaa. Ne oikeasti ja aidosti ymmärtää nimittäin eläimiä ja tuntee niihin syvempää yhteyttä kuin muut. Tai ainakaan mun muut hahmot. Vastaavasti ne kuitenkin maksaa siitä sillä, että ne vain harvoin pääsee yhteyteen ihmisten kanssa. Kuvaat tosi hyvin sitä, miten Jesse puhuu hevosta — ja siinä kohdassa, kun Jesse sanoo hevosen tuntuvan aika erikoiselta, kuvaat, miten huonosti hän puhuukaan ihmistä!

      Jesse ja Varjo toimivat tarinallisesti yhdessä tosi kivasti. Oikein toivoisin, että jaksaisit repiä inspiä näiden yhteistyöstä myös muihin heppatarinoihin. On tylsää pitkän päälle joo, kun hevonen toimii, mutta tässä saisit siihen helposti ihan uudenlaisen näkökulman siitä, että Jesse ei ole tainnut oikeasti ennen mennä näin tasokkaalla ja herkällä hepalla. Siinä hyvin menemisessä olisi siis lisämausteena uutuudenviehätys ja ihmetys. Siitä ehkä saisi ammennettua niin pitkään, kunnes se kuluu pois ja pitää keksiä muuta. Ja kun ei Varjo ihan mutkatonkaan ole: eihän se ota askeltakaan ennen kuin Jesse saa rentouduttua! Siinä olisi hommaa sitten kisakentilläkin saada se toimimaan, jos Jesse joskus vielä kuitenkin aikoo kisata, siitä huolimatta miten uhoaa ettei aio.

      Mua viehättävät välillä oudot yksityiskohdat. Nyt viehätyin siitä, miten Jessen mielestä Noa nyt vaan on vähän erikoinen. 😀

      Nyt jännätään, saako lie Jesse paikan. 😉 Meillä lienee kaikilla vahva aavistus, vaan ei Jessellä kai itsellään.

  • #2387 Vastaus

    Joonas
    Valvoja

    6.6.2019

    Ratsuttajan valitseminen oli loppujen lopuksi yllättävän helppoa. Syitä vähäiseen hakijamäärään on varmasti monta, kuten vaikka pieni kunta ja sijainti keskellä korpea. Eikai tällaisesta paikasta kovinkaan taitavia ratsastajia ihan joka nurkasta löydy. Valinta rajautui neljästä kahteen, ensimmäisenä käyneeseen Riinaan ja viimeisenä käyneeseen Jesseen. Aikani vertailtuani heidän erojaan päädyin Riinaan. Isä näkisi vähemmän päänvaivaa jos tallissa ei kulkisi lävistetty nuori mies joka kantaa korvassaan kannabiskorua, ja Riina oli pidempi. Pituus ei tietysti ollut välttämättömyys, mutta silti tärkeä osa sopivaa ratsastajaa etsiessä. Ratsastustaidoista on vaikea saada täysin aitoa kuvaa yhden kerran perusteella, mutta molemmat täyttivät laatimani kriteerit.

    Ensimmäiseen soittooni Riina ei kuitenkaan vastannut, joten ajattelin soittaa myöhemmin. Se ”myöhemmin” muuttui kuitenkin kokonaan seuraavaksi päiväksi, kun Riiviö onnistui jälleen karkaamaan tarhasta, ja koko päivän rytmi meni sekaisin ilkikurista varsaa kiinni narratessa. Onneksi Milan oli käymässä, niin saimme yhteisvoimin tamman takaisin aitojen sisälle. Oli myös onni, ettei Saga ollut silloin näkemässä. Hänen ei tarvitse nähdä mitään, josta hän saisi syyn kuittailla.

    Seuraavana päivänä Riina vastasi, ja yllätyksekseni päätti jättää paikan ottamatta vastaan. Ilmeisesti hän pääsi töihin jonnekin joka sijaitsi lähempänä. Se oli täysin ymmärrettävä syy, mutta puhelun suljettuani epäilys nousi mieleeni. Entä jos siihen syyhyn vedoten Jessekin kieltäytyisi? Kauanko menee, ennenkuin joku muu tarttuu siihen ilmoitukseen? Puista pöydän pintaa sormin naputellen näppäilin Jessen numeron ja odotin. Puhelin tuuttasi ensin kerran, sitten toisen. Viidennen jälkeen olin valmis sulkemaan puhelun, mutta juuri silloin puhelimesta kuului ensin lyhyt staattinen ääni jonka jälkeen Jesse vastasi.

    • #2399 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Ei. Hyi sua.

      Nyt auto, jossa tätä Jessehommaa kuskataan, kääntyy joo risteyksestä oikeaan suuntaan, mutta onnistut vieläkin ärsyttämään ja ahdistamaan mua. Siis sehän kertoo vaan taitavasta juonen rakentamisesta, että saat tähän yllätyksiä, koska harvoinpa niitä saa rakennettua näihin juttuihin oikeasti. Ja se, miten mua ärsyttää, kertoo taitavasta kirjoittamisesta ja suunnittelusta. Tämä ei siis ole mitään piilotettua kritiikkiä!!

      En ole varma, miksi mua ärsyttää, mutta tiedän, mikä. Se, että Jesse on aina viimeinen vaihtoehto. Ehkä olisin vain niin kovasti suonut sille, että se vaikka palkataan siltä istumalta, sillä tavalla että joo sä olet ehdottomasti se, jota me etsitään. Tuntuu, että se on aina vaan joka paikkaan jotenkin varasijalla, ja sen täytyy itsekin tietää se. Joo joo: voisi auttaa sen tilannetta, jos se ottaisi itseään niskasta kiinni ja hymyilisi, mutta milläpä hymyilet, kun elämässä käy ihan koko ajan näin? Että kelpaa vaan siksi, ettei parempiakaan ole? Se ei ole reilua. Voi olla, että mua ärsyttää niin paljon siksi, että mulla itselläni on aika usein samanlainen olo: että mä oon vain paras huonoista vaihtoehdoista. Mutta samalla mä tiedän, että se olo on kyllä ihan mun päässä. Me tarvittaisiin tarinoita sellaisista päähenkilöistä, jotka saattaa kokea itsensä jotenkin huonoina, mutta jotka ei muiden silmissä olekaan.

      Kun mua vietiin tähän kiertotietä, kun Jesse ei Pasin päiväkirjassa saanutkaan soittoa ja lähti kotiin, olin jo valmis uskomaan ihan oikeasti, että tähän tulee joku Riina-hahmo. Siinä vaiheessa, kun ”myöhemmin” muuttui seuraavaksi päiväksi, vasta aloin uumoilla, että nyt juksaat.

      Vitsit mä toivon, että Jesse tulee ja näyttää, ettei se ole mikään luuseri, vaikka se ei mitään seurapiirikäytöstapoja osoitakaan. Vaikka sanoin, että pidä sen piikit pystyssä vaan, niin samalla toivon, että se vielä vuosien saatossa kasvaa tuosta Isoksi Pojaksi.

  • #2388 Vastaus

    Jesse
    Osallistuja

    6.6.2019

    ”Haloo?”

    Voi vittu. Paljonko kello oli? Vilkaisin ympärilleni. Olin kai sammunu sohvalle. Tai siinä mä ainakin olin, ja pöydällä pleikan ohjaimen vieressä oli ainakin sixpäkin verran tyhjiä kaljapulloja. Kuka mulle edes soitti?

    ”Joonas Hopealinna, päivää. Soitinko huonoon aikaan?”

    Mulla meni hetki että prosessoin linjan toisesta päästä kuuluneet sanat, mutta kun tajusin ne pomppasin istumaan ja rykäisin mahdollisimman asiallisesti, että saisin ääneni kuuluviin.
    ”Ei, ei. Et ollenkaa”, koitin kuulostaa mahdollisimman vakuuttelevalta, samalla kun ensimmäinen pahoinvoiva aalto pyyhkäisi lävitseni.
    ”Hyvä sitten. Tosiaan, kävit meillä tuossa vajaa viikko sitten ratsuttajan paikkaa varten. Vieläkö olisit siitä kiinnostunut?”
    ”Joo, oon kyllä.” Toivottavasti se ei pyytäis mua heti käymään. Tai puhuis pitkään. Mun pitää päästä vessaan.
    ”Hienoa, olisit sitten tervetullut tänne meille. Jos pääsisit käymään tässä parin päivän sisällä niin kirjoitetaan paperit ja käydään läpi vielä käytännön asioita?”
    ”Joo, käy.” Hivuttauduin sohvalta jaloilleni ja lähdin matkaamaan pesuhuonetta kohti. ”Hieno juttu siis, kiitos paljon. Mä tuun sinne mielelläni”, eiks niin oo hyvä sanoo kun saa töitä? Piti nieleskellä hetki ja pysähtyä. Kai mä nyt olin sit juonu enemmän ees kun yhen sixärin, enkai mä nyt vittu niin vähästä krapulaa saa?
    Joonas oli hiljaa. Tajusin että se odotti mun kertovan milloin mä menisin sinne.
    ”Niin, tota. Käyks viikonloppu taas? Vaik lauantai, samoihi aikoihi?” ehdotin ja avasin pesuhuoneen oven. Laitoin hanan juoksemaan ja kohotin katseeni lavuaarin yläpuolella olevaan peiliin. Silmissä oli noussut pintaan varmaan kaikki mahdolliset verisuonet.
    ”Sopii. Nähdään silloin”, ja Joonas sulki puhelimen. Ennenkun kerkesin ees vastaan.

    Mä siis.. Kai sain sen paikan. Mä sain töitä. Just kun olin eilen dokannu ja aatellu, että musta ei tule yhtään mitään ikinä. Se koko tilanne alkoi tuntumaan niin koomiselta että olisin varmaan nauranu, jos en just silloin olis antanu lavuaariin ylee.

    • #2400 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Mitä enemmän luen uutta Jesseä, sitä enemmän tunteita tämä hahmo mussa herättää, eikä ne kyllä ole kaikki positiivisia. (Taas: muista että vaikka mä en tykkää tästä klopista ihmisenä, se ei tarkoita etten tykkää siitä hahmona, tykkää sen tarinoista ja tykkää susta ihmisenä tai kirjottajana.)

      Mun oikea aikuinen minäni säälittelee sitä, kun se on varavaihtoehto kaikkeen. Mun lapsellinen, kakaraksi jäänyt minäni pitää sitä etäisesti siistinä: jos olisin vaikka 12-vuotias, Jesse olisi mun mielestä varmaan tosi cool. Sen käytös välillä hämmentää mua, vaikkakaan ei just tässä tarinassa. Ja nyt, sen lisäksi että ärsyttää kun se on varavaihtoehto, ärsyttää se miten se luovutti, vaikka oli kuinka aihetta. Sentään se sai esitettyä puhelimessa normaalia ja oloihinsa nähden itse asiassa aika reipasta, ja lopussahan sen ajatukset piristyivät musta silminnähden. Ja miksikäs ei: se sai juuri töitä ja maisemanvaihdoksen, jota se ilmeisesti koki aiempien juttujen perusteella kaipaavansa.

      Jos mä olisin itse Hopiavuoressa ja tämä alkaisi kulkea siellä maneesilla, todennäköisesti alkaisin nopeasti pelätä sitä. 😀 Ei siitä olisi tietenkään mulle mitään oikeaa uhkaa, mutta en ehkä kestäisi miten se saisi ihan vain ilmeillään ja äänensävyillään mut ajattelemaan ihan koko ajan, että mä oon jotenkin huono ja tein tai sanoin jotain typerää. 😀

  • #2435 Vastaus

    Jesse
    Osallistuja

    8.6.2019

    Hopealinnna talli oli yllättävän iso. Paljon isompi siihen nähden, miten paljon siellä oli hevosia. Sen lattia näytti vasta remontoidulta, ja varustehuone oli myös ihan uusi. Karsinat sen sijaan olivat melkein koskemattoman näköiset. Ehkä nekin uusittaisiin pian.
    “.. ja Saga, eli niistä ei tarvitse huolehtia.”
    Joonaksen ääni herätti mut takaisin maanpinnalle, ja tajusin etten ollu useampaan minuuttiin enää keskittyny sen puheeseen. Mies kääntyi katsomaan mua. Odottiko se että mä vastaan jotain? Mitä se sanoi? Voisinko mä kysyä että hei, toistatko kun mä en kuunnellu?
    “Joo, siinä taisi olla pääpiirteittäin kaikki. Jos jotain kysymyksiä tulee niin saat tottakai kysyä milloin vain. Mutta sinun hommana on pääasiassa vaan liikuttaa hevoset, nuorempien kohdalla tottakai viedä eteenpäin”, Joonas nyökkäsi itsekseen ja siirtyi takaisin tallin pihalle pääty-ovesta, josta pääsi nopeiten tarhoille.

    Tarhojakin oli useampi, eli siellä on varmasti ollut hevosia enemmänkin.
    “Tuolla kauempana tien toisella puolella on laitumet, johon nämä siirretään vielä tämän kuun aikana. Sehän ei mitään muuta, haet sieltä samalla tavalla kuin tarhasta. Ne on yötkin pihalla, kun tallissa tehdään taas vähän enemmän remonttia.”
    Ehkä niiden karsinoiden takia?
    “Sitten sen jälkeen pitäisi päästä tuota kenttää pohjustamaan vihdoin..”
    Nyt kenttä oli ihan myllätty, kun sieltä oli kaikki kivet ja juuret kiskottu. Se oli niin epätasainen, ettei siinä voisi edes kuvitella menevänsä.

    “Tuleeko liian nopeasti jos aloitat ensiviikon maanantaina?”

    Huomasin olleeni oikeestaan vaan hiljaa ja antanut Joonaksen puhua, mitä nyt nyökkäilin ja tein satunnaisen “mm” äänen sen merkiksi, että kuuntelin kuitenkin vielä. Tuntui epätodelliselta että mä olin ees siellä. Vasta joku kuukausi sitten olin valmis lopettaan kaikki hevostelut ihan just samantien.
    Mut eihän mulla ollut vielä ees asuntoa tai mitään, en todellakaan ryhtyis ajaan aina mun vanhasta kämpästä sinne ja taas takas.
    “Ei tuu”, vastasin silti. Ehkä mä nukun Noan luona. Tai autossa Hopealinnan parkkipaikalla, tai jotain. Tai jos en vaan nuku.
    “Hyvä”, Joonas nyökkäsi hyväksyvästi ja suuntasi tien ylitse kartanoa kohti, jonka hän oli maininnut olevan vanhempiensa koti. “Käydään kirjoittamassa ne paperit ja pääset sitten lähtemään.”
    “Entä toi kun mä en oo tosiaa sitä trailerii koskaa vetäny?” kiirehdin kysymään ennenkuin Joonas saavutti kartanon oven.
    “Ei se varmastikaan ole ongelma. Voidaan silloin maanantaina vaikka yhdessä lähteä Hopiavuoreen, niin pääset siinä kokeilemaan.”

    Joo, kivaa. Pääsen taas jonkun vahdittavaks kun ajan ihan vierasta autoo ja traileri perässä. Sentään on tuttu reitti.

    “Joo, hyvä”, vastasin ja katselin, miten kartanosta astui ulos mustahiuksinen nainen. Hän ja Joonas loivat toisiinsa katseen, joka näytti kaikelta muulta kuin ystävälliseltä.
    “Ai, sä taidat olla se uusi!” nainen hihkaisi mut nähdessään. Olishan se kai ollu liikaa toivoa, ettei siellä olis töissä ketään muuta kun Joonas.
    “Tota, nii kai..?” epäröin, pitäisikö mun käydä kättelemässä vai ei. Nainen ehti sillä välillä itse kulkea mun luokse ja ojentaa kätensä. Tartuin siihen.
    “Saga Nårgard, mä olen täällä tallityöntekijänä”, hän esitteli itsensä leveästi hymyillen. En osannut yhdistää hänen aksenttiaan varmasti mihinkään, mutta ehkä ruotsalainen se oli.
    “Jesse Lehtoniemi. Mä.. Oon se uus”, vilkaisin lyhyesti Joonakseen ja tungin käteni housujeni taskuihin. Joonaksen ilme oli melkein kyllästyneen näköinen, ja pian hän kehotti mua käymään sisälle että sovitaan vielä loputkin asiat.

    Lopulta mulla oli kädessä paperinen kopio työsopimuksesta, jossa oli sekä mun että Joonaksen allekirjoitukset. Työt alkaisi maanantaina, ja niitä olisi viitenä päivänä viikossa. Eli näin alkuun yks hevonen per päivä. Sen tallin nuorin on kai vasta joku vuotias, niin sillä ei tehdä vielä yhtään mitään. Sitten kun tulee rutiini tutuksi niin sitten voisin lähteä ratsastaan useamman kerran päivän aikana; eli sitten kun osaan varmasti vetää traileria ja voin yksin lähtee Hopiavuoreen kahden hevosen kanssa. Helvetin epäkäytännölliseltä se kuulosti, mutta ehkä mä oppisin siihen. Ehkä tästä tulis vielä oikeesti jotain.

    • #2450 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Vai oikeastaan vielä asunto puuttuu, jotta uuden elämän rakentaminen voi alkaa. Noh, onneksi siinä Jessellä ei ole kovaa urakkaa, varsinkaan kun hänellä ei taida olla omia elukoita muuttamassa mukanaan. 🙂 Otsonmäen kaltaiset kuolevat paikat (eli oikeastaan kaikki lähikunnat paitsi Seinäjoki ja Vaasa) ovat muuttohäviökuntia, joissa on enemmän vuokra-asuntoja kuin vuokralaisia, ja meikäläisillä onkin etuoikeus ihan valita asunnoista minkä tahansa kriteerin perusteella, missä haluamme asua. Jessen tapaisen työssäkäyvän tyypin ottaisi kuka vain vuokralle, ja kaiken maailman kurjillekin löytyy kyllä ihan helposti asunto. Toivottavasti Jesse saa jostain energiaa etsiä, vaikka vähän uumoilen, että hän on saattanut tottua vähän kaupunkimaisempaan vuokratasoon ja siihen, että asuntoa on vaikea löytää… Silloin ehkä etsinnän aloittaminenkin on lannistavaa? Mulle ainakin oli, kun tänne muutin, ja olin tottunut opiskelijataloudessa asumaan Helsingissä! Siihen nähden on outoa elää open palkalla yksin täällä Otsonmäen lähellä oikeassa elämässä… :DD Kaupunkilaiset eivät uskoisi, jos kertoisin, paljonko mun asunnossa on neliöitä ja mitkä mun asumiskustannukset ovat kokonaisuudessaan… 😀 Mutta ehkä se on positiivinen yllätys. Isompi ongelma voi olla hiljaisuus ja yksinäisyys. Täällä ei tapahdu oikeastaan mitään, eikä täällä myöskään tapaa ketään ellei huoli kaveriksi työkavereita ja muita sellaisia, joita tulee vastaan…

      Muihin viimeaikaisiin Jessen juttuihin nähden tästä puuttuu suoran negatiivinen asennoituminen asioihin, jonka olen nyt oppinut mieltämään Jesselle tyypilliseksi jutuksi. Ehkä hän on väsynyt, ehkä jännittynyt, tai ehkä vain salainen ilo työpaikan saamisesta on vienyt vähän terän kaikelta siltä ankeudelta. Ehkä Joonas ja Hopealinna eivät vain ärsytä Jesseä yhtä paljon kuin häntä ärsyttää olla Hopiavuoressa Noan kanssa? Tästä pystyt kehittämään Jesselle oman tavan olla ihan tyytyväinen. Ehkä se on latteaa tyytyväisyyttä? Sitä on aikaa viilata tarinan myötä. Epävarmuus tästä sen sijaan näkyy, ja sehän on ihan luonnollinen tunne, kun joutuu uuteen paikkaan tekemään uusia juttuja. Samoin Jessen negatiivisuus ja kyynisyys pääsee pilkahtamaan esiin lyhyessä kappaleessa, jossa hän kommentoi sitä, miten joutuu ajamaan traileria.

      Koskematon tarkoittaa muuten sitä, että kirjaimellisesti ei oikeastaan ole koskettu. Siis käyttämätöntä: ihan uutta ja hväkuntoista. Haet pikemminkin jotain päinvastaista ilmausta ja tarkoitat, ettei karsinoihin ole koskettu remontin merkeissä vielä.

      Mutta. Kiva, kun Jesse pääsee aloittamaan. Toivottavasti olet nyt löytänyt Hopealinnasta miljöön, jossa pystyt kertomaan sen tarinan, jonka haluat.

  • #2607 Vastaus

    Oona
    Osallistuja

    Matka Aurataipaleelle (16.06.2019)

    Hello sai hevosensa haettua ja voi, että se oli komea! Ja sen pitsihelma oli niin nätti, ihan tuli oman mummin pitsiliinat mieleen. Olimme Tiituksen kanssa pakanneet tavarat ja Skotin heinät paikalleen, joten Hellon ei tarvinnut kuin lastata iso työhevonen traileriin.
    ”Daddy, annahan olla nyt, ihan kohta jatketaan taas matkaa. Se ei oikein tykkää matkustamisesta tai oikeastaan pysähdyksistä. Heti kun tästä päästään taas liikkeelle, se hiljenee ja varmaan nukkuu. Mulla ei kyllä oo vielä semmost trailerikameraa, kai Skotti osaa olla nätisti kuljetuksessa? Osaathan sä, etkö vaan? Hieno poika, joo, sinä olet”, höpötin ja silittelin ruunikkoa hevosta, kun se oli ensin nuuhkinut kättäni ja hamuili sitten takin liepeitä.
    ”Joo, kyllä Skotti on kiltisti”, Hello sanoi, kun yritti saada hevostaan lastausrampille.
    ”Se vaan pelkää, että Daddy syö sen”, Tiitus naurahti, kun Skotti vain tuijotti kopisevaa laatikkoa.
    ”Kyllä minuakin pelottaisi, kun tuollainen metakka kuuluu!” Hello sanoi vilkaisten Tiitusta.
    ”Minäpäs menen ensin, jos tuo herra tuolla sitte hiljenis. Kato Skotti, ei täällä oo ketää sinua syömässä. Kato kuin minäkin uskallan mennä tänne. No niin, Daddy, olehan nyt aloillas, että saadaan sun matkakaveri kyytiin, muuten ei päästä lainkaan lähtemään.”

    ”Aijaijai, nyt kun menitte molemmat takapenkille, niin teillä ei oo mitään sananvaltaa radiokanavaan tai siihen, että minä tykkään laulaa – kovaa!” Nauroin, kun istuin kuskin paikalle. ”Ei tähän etupenkille olisi kyllä mahtunutkaan, kun mä tykkään pitää laukkua tässä ja laitoin eväskorinkin tohon jalkoihin. Mutta olisihan ne saanut siirrettyä, jos teistä toinen olisi etupenkille halunnut”, virnuilin vielä, koska kyllähän Tiitus oli kysynyt, haittaako jos he istuvat takapenkillä. Hello katsoi Tiitusta ehkä hieman hämillään, mutta Tiitus vain silitti hänen poskeaan. Voi että, kun nuori rakkaus on niin ihanaa!
    ”Noo, kuis kauan te ootte yhessä ollut?”
    ”Öö.. Eihän me.. Tai siis..” Tiitus kangerteli, jolloin tajusin, että he eivät ole puhuneet asiasta vielä. Kyllähän sen nyt sokeakin näkee, että Tiitus oli ihan hulluna Helloon eikä Hello kyllä pahasti kakkoseksi jäänyt.
    ”Etkö sä muka muista!” Hello tiukkasi pukaten kyynärpäällä Tiitusta kylkeen.
    ”No siis.. Kun.. En minä osaa sanoa..” hän lopulta huokaisi.

    Matka taittui lopulta ihan rattoisasti, vaikka kysymykseni saikin pojat vähäksi aikaa mietteliään hiljaiseksi. Minä sain laulaa itsekseni ja pojat touhusi takapenkillä omiaan ja välillä keskusteltiin ihan porukalla. Tai enimmäkseen ehkä minä, kun en taas malttanut antaa muiden puhua. Hello oli kyllä mukavan oloinen heppu. Hänen kanssa keskustelua riitti, kun hän tajusi sanomattakin, miten minun kanssa pääsee juttuun.
    ”Anteeks, mä taas höpötän ihan liikaa. Se on paha tapa, josta ei vaan pääse eroon. Tiitus on jo tottunut siihen, etkö olekin”, nauroin, kun huomasin taas, ettei kumpikaan ollut sanonut hetkeen mitään.
    ”Joo, onhan sua jonkin aikaa tullut jo kuunneltua”, hän sanoi hymyillen leveästi.
    ”Kauas siitä oikein jo on, viisi vuotta?”
    ”Ainakin sen verran joo.”
    ”No Hello, onks sun nimi oikeesti Hello? Tosi erikoinen nimi, ethän sä kuitenkaan mikään ulkomaalainen oo, silloin sen ymmärtäisi. Helsingissä kun opiskelin, niin ei sielläkään tullut noin erikois -”, kysyin, kunnes hän keskeytti minut.
    ”Ei se alkuperäinen ole, mutta siksi mua kutsutaan.”
    ”Okei, on kyllä hassu nimi, saatko sä kuulla siitä sanomista aina uusien tuttujen kanssa? Varmaan saat, enhän minäkään ensin tajunnut, että se on sun oikea nimi.” Hiljaisuus laskeutui taas, joten taisin taas sanoa jotain väärää. ”Hei sori, ei mun oo tarkoitus udella. Mut hei, kertokaas te jotain. Tiitus, sulla on se turnaus tulossa, joko sä oot pyytäny Hellonki sinne? Mäkin oisin niin halunnut tulla sinne, kun mun pikkuveli tulee joukkueineen antaa teille köniin, mutta mulla on töitä silloin.”

    • #2613 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Viisi vuotta. Sen verran on Oonalla ja Tiituksella ystävyyttä takanaan. Se olisi mun maailmassa lyhyt ystävyys, mutta olisiko se Oonan kanssa? Luulisi, että Oonaan tutustuu nopeasti, kun hän kuitenkin tykkää puhua. Toisaalta en ole ihan vielä selvillä siitä, onko Oona niitä ihmisiä, jotka todella jakavat asioita itsestään, vai ennemminkin niitä, jotka puhuvat paljon paljastamatta kuitenkaan oikeasti mitään. Vielä hän ei ole jakanut itsestään ihan kauheasti, mutta se ei ole ihme: Oona on ollut vasta muutamassa Hopiavuoren tarinassa, ja sitä ennen näyttänyt kertovan lähinnä vain hevosista eikä itsestään. Uskon, että saan arvoitukseen vastauksen vielä joskus, erityisesti Oonan ja Tiituksen ystävyyttä seuraamalla. He tuntevat jo toisensa. Mistähän he puhuisivat, jos joku tuntematon Hello ei olisi paikalla? Puhelimessa Oona kertoi hevosista muutamia tarinoita sitten, mutta sekään ei ole ihme. Pöystilä taitaa olla tällä hetkellä Oonan elämän isoin mullistus, joten tottakai hän puhui siitä.

      Tämän perusteella Oona ei kuitenkaan puhu vain puhuakseen, tai koska pitää äänestään. Samalla, kun hän höpöttelee, hän sanoo ääneen ja ajattelee sellaisia asioita, joista näen hänen oikeasti ottavan muutkin huomioon, vaikka puheenvuoroja ei anneta vaan otetaan. Näkisin, että Tiituksen juttu Hellon kanssa ei tule hänelle mitenkään yllätyksenä sen perusteella, miten hän kysyy siitä niin kuin normaali ihminen. Ja että hän on herkkävaistoinen, kun huomaa myös lopettaa kyselyn, kun se ei ollutkaan äijille itselleen niin helppo aihe kuin hänelle. Daddysta jutustellessaan Oona taas vaikuttaa melko huolettomalta tyypiltä: sellaiselta perusonnelliselta, joka ei odota koko aikaa katastrofia tapahtuvaksi. Kyllä se hevonen siitä rauhoittuu, kunhan lähdetään liikkeelle, ei tässä hätiä mitiä. Kun viimeisessä kappaleessa Oona kokee vaivaannuttaneensa muut taas, hän sanoo sori ja vaihtaa aihetta: mitä siinä mahdollisessa mokassa sen enempää rypemään? Oona ei vain puhu tyhjää puhetta, vaan havainnoi, näkee ja kuulee! Vaikka kaikkien ihmisten ei varmasti ole helppoa kommunikoida noin puheliaan tyypin kanssa, varmasti suurin osa ihmisistä tykkäisi höpötellä Oonan kanssa! Minä uskoisin tykkääväni, vaikka taidan olla viestijänä ihan päinvastainen kuin Oona, ainakin tavatessani uusia tyyppejä. 😀

      Tässä tarinassa tykkään eniten dialogista ja siitä tavasta, jolla tuot Oonan havaintoja ja ajatuksia esiin. Tapahtumat on ihan hyvä jättää sivuosaan. Mitä sitä liiaksi automatkaa kuvaamaan, kun se on kuitenkin pelkkä kehys tälle tarinalle?

  • #2659 Vastaus

    Jesse
    Osallistuja

    21.6.
    Mikset sä vietä juhannusta?

    Mä en tosiaan ole seinäjokelainen. Elämäni aikana ennen tätä taisin pari kertaa käydä siellä, ihan vaan ohimennen, mutta nyt mä asun siellä. Vuokrakämpässä, jonka olin onnistunu haalimaan itelleni. Se oli jotain pientä ja kuollutta aluetta, siellä ei ollut mitään tai ketään eikä siellä tapahtunut mitään. Mutta enhän mä sinne sen kaupungin takia muuttanutkaan, vaan työn.

    Vähänkö tuntuu aikuiselta sanoo noin.

    Mä olin nyt reilun viikon ollu Hopealinnassa töissä. Osaan nyt ajaa autoa traileri perässä, vaikka edelleen se stressaa ihan mielettömästi. Pitää kokoajan seurata miten se kulkee käänteissä mukana, osata olla jarrun kanssa hellä ja ennakoida. Mun ajotyyli on yleensä vähän erilainen, ja mä suosin kaasua enemmän kun mitään muuta. Mutta nää ei oo mun hevosia, ja mun on pakko olla varovainen.

    En tunne niitä kaikkia hevosia vielä lähes ollenkaan, vaikka melkein jokaisen selässä olin jo ehtinyt käydä. Nasse on tahmea etupainoinen läsipää, jonka ravi on ihan helvetin kamalaa. Venni on sellanen ämmä, jonka takii muistan minkä takia mä en ihan tykkää tammoista. Tuuli sen sijaan on niin arka, että jos sitä kohti hengittääkään jotenkin huonosti se tuntuu menevän ihan palasiksi. Sitten on niitä yksityisiä, Joonaksen ja Milanin, ja jonkun pikkutytön joka muutti sinne vasta muutama päivä sitten. Monta hevosta sieltä on kuulemma myyty, sen verran Joonas mainitsi kun alotin hommat siellä. Se ei oikeestaan puhu turhia, ja mä arvostan sitä. Mieluummin niin, kuin että kokoajan pitäis jaksaa keskustella.

    Saga sen sijaan puhuu. Enimmäkseen Joonakselle, ja Joonas on hiljaa. Jotain ne puhui uudesta hevosestakin, tai no.. Saga puhui ja Joonas oli hiljaa. En tiedä siitäkään sen enempää, mutta kai mulle kerrotaan jos se mua koskee. Tuskin koskee.

    Mä ihan viihdyn siellä. Hopealinnassa on hiljaista, missään ei ole ärsyttäviä teinityttöjä jotka kikattaa kaikelle ja kaikille, eikä nenäänsä nyrpisteleviä snobeja kun mä kuljen röökiltä haisevan hupparini kanssa ohi. Siellä mä saan olla ihan yksin, tehdä asiat just kun mä haluun, ja mulle vieläpä maksetaan siitä. Hopiavuoressa mä käyn tasan vaan ratsastamassa, Noaa voin moikata jos se sattuu olemaan hollilla.

    Mutta välillä käy niin, että sielläkin joutuu kohtaamaan ihmisiä ja puhumaan niille, vaikkei ihan haluaiskaan.
    ”Ootteko te menos mihin?”
    Ovea kohti kulkeva Milan hevosensa kanssa pysähtyi ja kohotti katseensa muhun. Mä pidin omani mustan orin kaulassa joka odotti rauhassa paikallaan seisten hoitopaikalla.
    ”Ratsastamaan. Siis Hopiavuoreen, mennään kentälle”, mies vastasi erikoisen aksenttinsa kanssa.

    Helvetti.

    ”Venaatko pari minaa nii me tullaa kans?”

    En mä Milanin kanssa samaan autoon halunnut, tai mennä ratsastamaan sen kanssa samaan aikaan, mutta meidän käytössä on vaan yks traileri.
    ”Joo, tietty!” Milan lupasi hymyillen.

    Mulla ei oikeastaan ole siitä mitään mielipidettä. Siinä se on, niinkun kaikki muutkin. Hymyilee, ja sillä on suorat ja valkoset hampaat. Keskustelee sujuvasti aksentista huolimatta. Sagan kanssa ne taitaa tulla toimeen, nyt kun sekin aloitti työt siellä täyspäiväsenä. Saga nauraa, flirttaileekin. Joonaksen kanssa varsinkin, vaikka Joonas näyttää siltä että se ei tosiaan halua kuulla mitään sellaista. Mua se tervehtii, mutta antaa sitten olla. Se kai tajusi aika nopeasti ettei mua kiinnosta. Milanin kanssa ne juttelee aina kun ne sattuu näkemään. Tai ainakin niin mä olen ymmärtänyt, mutta toisaalta, suurimman osan ajasta mä olenkin siellä yksin.

    ”Nytkö mennään?” Milan kysyi kun irrotan Varjon naruista. Nyökkäsin ja seurasin sitä pihalle.
    Milan talutti hevosensa traileriin. Varjo nousi kyytiin sen perässä, ja nostin lastaussillan ylös. Milan hyppäsi rattiin. Ihan hyvä, niin mun ei tarvii ajaa.

    Radio soitti jotain muutaman kesän takaista hittibiisiä. Koko suomi oli painunut juhannuksen viettoon, radioasematkin soitti musiikkia nauhalta ilman juontajia. Milan oli yrittänyt saada jotain jutunaihetta aikaseks alkumatkasta, mutta nyt me oltiin hetken oltu hiljaa. Kämmenet olivat kuumat ja hikiset, eikä ohi menevät peltomaisemat olleet järin mielenkiintoisia katsottavia.

    “Mikset sä oo viettämäs juhannusta?” Oli pakko kysyä, etten olis ihan hiljaa koko matkaa. Huomasin Milanin suoristavan selkäänsä aavistuksen, ihankuin koira höristää korviaan ilahtuneena kun sille sanoo jotain.
    “Ajattelin tulla Biffeä katsomaan, kun on hyvä sääkin.”
    Jaa. No eikai siinä sitten.
    “Mikset sä ole?” Milan vilkaisi muhun. Katselin edelleen ikkunasta ulos. Kohautin olkiani.
    “Ei se oo nii erikoine et huvittais.”
    “Ei edes kaverien kanssa?”
    “Ei mul oo kavereit tääl.”
    “Ai.”
    Sitten oli taas hiljaista.

    Kyllähän mulla Noa on, mutta kai se lähti Helsinkiin äitinsä luokse. Jotain sellasta se uhkasi, heti kun Flida pääsisi laitumelle. Ja ei sen kanssa enää oo niin hauska mitään juhlia, kun se on aina selvä. Mä en ikin haluu olla selvä.

    “Ei mullakaan oikeastaan”, Milan myönsi, rikkoen pitkäksi venyneen hiljaisuuden. Paskat. En usko, sellanen tyyppi kun Milan on takuulla kaverien ympäröimä silleen, että se saa aina valita kenen kanssa se menee. Ehkä se yritti olla myötätuntoinen tai jotain, mutta mä en sellasta tarvii. Onneksi se käänsi auton tielle, josta ei olisi Hopiavuoreen matkaa enää paljoo. Jospa me paluumatkalla kuunneltais vaan radioo.

    • #2661 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Mun on vaikea lukea tämä tarina oikein suhteessa siihen, mitä itse ajattelen ja siihen, mitä Jesse on käytöksellään aiemmin ja tässä osoittanut. Sitten kun lisää soppaan vielä sen, että minusta Jesse valehtelee paljon, kaikille, itselleenkin, niin aina vain tämä on mulle kryptisempi teksti.

      Ihan niin kuin Jesse tuolla lopussa toivoisi ystäviä. Luen sen siitä, miten hän ajattelee vähän lukijaa itseään säälimään kutsuen, että Noa hänellä on, ja hän lähti Helsinkiin. Ja siitä, miten hän, taas lukijaa itsensä puolelle kutsuen, tällä kertaa Milanin itsensä vastakohdaksi esittäen, vähän katkeran tuntuisena ajattelee että toinen saa varmasti valita kenen kanssa menee.

      Muuuutta sitten Jesse haluaa olla yksin, tehdä juttunsa yksin, kulkea yksin. Siinä ajatuksessa uskoisin Jessen valehtelevan itselleen. Kun mä olin lapsi ja varmaan yläasteella ja lukiossa, mäkin olin niin kuin se ja uskottelin itselleni etten edes tarvi ketään ja muille että olen tosi kova jätkä, ja ne oli mun ainoat selviytymiskeino ennen kuin opin parempia. Mä en nyt sitten tiedä, uskoisinko Jesseä vai en. Toisaalta kun ihminen käyttäytyy toistuvasti niin kuin kiukutteleva 12-vuotias, mun ja mun hahmojenkin tekee mieli pyöräyttää silmiä ja sanoa että menes nyt iskän jaloista kotias kasvamaan, Eirakin on suhun verrattuna vaikka kuinka aikuinen. Toisaalta taas jos se kiukuttelee kuin 12-vuotias kun ei muuta voi ja osaa, on kauheaa, kuinka se näkee vain käännettyjä selkiä. Muuuuutta kun Jesse on juuri tuominnut kanssakulkijansakin ennen sitä snobeiksi, teinitytöiksi ja hikisillä pelloilla asuviksi maalaisiksi, eli kokee olevansa jotenkin muita parempi ja liian hyvä muiden seuraan, niin ei se paljoa sääliä herätä! Hänhän on niin paljon suvaitsevaisempi, sivistyneempi ja aikuisempi kuin tavan ostonmäkeläinen: ei meidän myötätuntomme ole edes tarpeeksi hyvää hänelle! (Jännää että Jesse tuomitsee muiden snobiuden ja teinityttöyden, vaikka on itse pahin snobi ja ihan kaikkia lapsellisempi: katsokaa nyt sen toimia :DDD Taisin itse asiassa vähän sääliä Jesseä tasan siihen asti, kunnes tämä itsensä muiden yläpuolelle nostaminen tuli ilmi!)

      Mitä enemmän luen Jessestä, sitä vähemmän hänestä pidän. Eikä häntä ole edes mukavaa inhota niin kuin Milania, koska en oikeasti ollenkaan usko enää hänen olevan paha, vaan vain tosi tosi lapsellinen, itsensä suhteen sokea ja aika ylimielinen. 😀 (Toisaalta jännä kontrasti Milaniin, joka on nöyrä, sivistynyt ja tarkkasilmäinen kuin mikä, ja silti sellainen kuin on.) Eihän tällaisia ole! Jotain muuta on tämän esityksen taustalla. Tavallaan ärsyttää havainnoida Jesseä nyt niin kuin sinä itse havainnoit ihmisiä. Kerrot minulle ”vääristä asioista” eli eri asioista kuin itse katselisin jos mulla olisi Jesse tässä. Kerrot tekemisestä ja puheen sisällöstä, eli just niistä, joilla ihmisiä huijataan. Jos tämmöinen Jesse olisi mulla tällä tavalla tarkkailtavana oikeassa maailmassa, sen tahattomia eleitä ja äänensävyjähän mä kuuntelisin, enkä sitä mitä se tekee tai sanoo! :DD

  • #2724 Vastaus

    Milan
    Osallistuja

    Biffen myymällä tästä pääsisi

    Ainoa Hopealinnalainen, jonka kanssa tulen edes vähän toimeen niin kuin normaali ihminen, on Annastiina-rouva. Hän tykkää laittaa kukkia ja perunamaata. Joonaksen pitäisi auttaa äitiään kantamaan multasäkkejä ja isoja kastelukannuja, koska se on miesten työtä, mutta Joonas ei ehdi. Hänellä on kiire tallissa, ja vaikka minä en mitään sano, tiedän kyllä miksi. Hän ei ole nimittäin yhtä hyvä työnantaja kuin on isäntä: on niin nuori vielä ja kokematon, että hän vielä opettelee. Hän tapaa puhua rumasti sille uudelle naiselle, joka näyttää paljon minun maanmieheltäni, mutta onkin yhtä pohjoismainen kuin Joonas itse peilinvärisine silmineen. Minä kannoin sitten multasäkit ja vedet, koska jonkun täytyy, ja vanhemman isännän ei pitäisi tehdä enää sellaista. Mutta ei siitä ole vaivaa.

    Annastiina-rouva kertoi, että tämä uusi nainen, Saga, on hyvä tyttö. Sen takia uskalsin ensimmäisen kerran Sagaa puhutellakin. Ajattelin ensin, että annan olla rauhassa. Toinen uusi työntekijä, Jesse, on nimittäin niin epäystävällinen, että kun katsoin hänen touhujaan ja Joonaksen töykeyttä Sagaa kohtaan, ajattelin kaikkien olevan tässä ihmeellisessä tallissa sellaisia. Joonas ei kuitenkaan ole koskaan sanonut minulle pahasti. En silti oikein haluaisi enää kysyä häneltä mitään, koska hän ei osaa kohdella naisia tai työntekijöitään kunnioittavasti. Hän katsoo Sagaa niin rumasti, että varmasti katsoisi minuakin, jos vaikka kysyisin jotain tyhmää. Kysyn aina mielummin vanhalta isännältä, jos on aivan pakko. Vaikka olen pettynyt nuoreen isäntään, en sanoisi sitä Annastiina-rouvalle. Joonas on hänen poikansa. Omasta pojasta kuuluu kuulla vain hyviä asioita. Aina kun Annastiina-rouva kysyy Joonaksesta, minä kerron hyviä asioita. Hän on kova tekemään töitä. Pitää huolen hevosista. Talli on niin siisti ja hienoksi laitettu, että kelpaisi kuninkaan hevosille. Myös Jesseä yritän kehua rouvalle kysyttäessä, mutta se on vaikeampaa. Yleensä saan sanottua vain, että hän tekee kiltisti niin kuin Joonas käskee. Kun rouva kysyi, mitä mieltä itse olen hänestä, teeskentelin etten ymmärtänyt häntä ja kysyin, saisinko kastella perunamaan rouvan puolesta.

    Yhä useammin kuitenkin välttelen tallia. Ilmapiiri on yhä ikävämpi siellä sekä Joonaksen että Jessen takia. Yhä useammin ajamme Biffen kanssa Hopiavuoreen: nykyään joka päivä. Jesse tulee joskus mukaan. En enää yritä puhua hänelle. Toivon aina, ettei hän tulisi. Hopiavuoressa moni hymyilee minulle ja vaihtaa mielellään sanasen, mutta ei silloin, kun Jesse tulee. Hän katsoo muita niin rumasti ja jättää koppavasti vastaamatta tervehdyksiinkin, ettei kukaan oikein halua enää minunkaan lähelleni, jos hän on siinä. Ratsastan aina tavallista huonommin, kun hän on mukana. Se johtuu siitä, ettei huvita enää.

    Joskus, kun en pääse Hopiavuoreen, pakenen tallin yhä ahdistavampaa tunnelmaa Annastiina-rouvan kanssa juttelemalla. Aiheet ovat kepeitä ja vähäpätöisiä, mutta sentään joku vaivautuu juttelemaan minulle, ja jo siitä tulee parempi mieli. Vaikka rouva on kyllä tarkkanäköinen. Pari kertaa hän on kysynyt sellaisia asioita, kuin että missä Milanin perhe, missä Milanin ystävät? Miksi Milan näyttää tänään niin surulliselta? Kun vastasin niihin kysymyksiin jotain pidättyväistä ja sopivaa, hän ymmärsi senkin, etten kehtaa vaivata rouvaa sellaisilla huolilla, kun rouvalla on varmasti omiakin aivan tarpeeksi. Utelemisen sijaan hän ojensi minulle kaikilla niillä kerroilla vesipullon ja sanoi, että Milanin täytyy juoda kaiken puutarhahomman jälkeen, ettei tule paha olo.

    Kun olen kotona, odotan yksin, että ilta ja yö kuluisivat. Minulla on puhelin aina käden ulottuvilla, ja välillä availen sitä kuin tarkistaakseni, olisiko joku soittanut minulle. Olen tallentanut sinne kuitenkin vain kahdeksan yhteystietoa, ja niistäkin neljä liittyy Biffeen. En laske päiviä siihen, että opintoni olisivat valmiit ja voisin mennä kotiin, koska päiviä on ihan liikaa. Joskus laitan kuitenkin siistimmät vaatteet ja lähden Seinäjoen yöelämään. Se ei muuta arkea miksikään, mutta sentään tytöt flirttailevat minulle ja pidän siitä. Kunhan en puhu liikaa. Koska silloin minua luullaan ilmeisesti venäläiseksi ja tytöille tulee kiire jutella jollekulle toiselle. Minulla oli ennen ystäviä Otsonmäellä, mutta kun Hopiavuoren Eetu sai tietää mitä tein, hän varmisti, ettei olisi enää. Jos hän kertoo joskus Hellolle, mitä minä tein, minä kerron siinä tapauksessa heti, mitä Eetu teki. Sitten Hello tulisi minun kanssani Hopealinnaan Eetusta päästäkseen ja hymyilisi minulle, eikä edes Jesse pystyisi olemaan enää tuollainen sadepilvi, kun Hello paistaa aina kuin aurinko. Vaan pystyisiköhän edes Hello antamaan anteeksi, jos kuulisi?

    • #2726 Vastaus

      Tiitus
      Valvoja

      Voi Milania, onneksi hänellä sentään on Annastiina-rouva, ettei nyt ihan kaikki olisi häntä vastaan. Mutta kyllä mä (ja varmasti joku muukin) niin tarviin saada tietää, että mitä ihmettä Eetu on tehnyt ja mitä Milan? Ja miten Hello suhtautuu, jos saa tietää! Kielsikö Eetu Milania tapaamasta Helloa, kun hän oli tullut takaisin Suomeen? Oliko Milan töpeksinyt jotain oikeasti vai oliko kyse mukamas vain siitä, että hän joutui vaihtovuoden jälkeen palaamaan kotiin?

    • #2949 Vastaus

      Noa
      Osallistuja

      Mietin ikuisuuden miten mä tätä kommentoisin, enkä vieläkään ihan tiedä miten muotoilla ne sanat oikein että tää ei ihan leviä käsiin 😀 mutta kokeilen!

      Ihan ensimmäisenä mulle tuli tästä melkein paha mieli. Enhän mä yhtään Hopealinnaa tai sen henkilökuntaa tällä tavalla halunnut tuoda esille, eihän siellä kuulu olla toisilleen töykeitä tai luotaantyöntäviä. Kurjaahan se on, musta on kivaa että Milan on siellä! Mutta heti kun tajusin että musta, siis minusta se on kivaa, tajusin kanssa että ihan turhaan mä mieltäni pahoitan 😀 Tässä on kyse Milanin tarinasta ja näkökulmasta. Hän ei viihdy, ja syytkin ovat tulleet selvästi esiin että miksi. Eikä Milanin tarvitse viihtyä tai pitää muista kuin Annastiinasta, koska niinhän se joskus menee. Mikään ei ole niin kamalaa kuin käydä jossain jonne ei halua mennä eikä siellä viihdy.

      Mielenkiintoista tässä on se, miten eri tavalla jokainen kirjoittaja ja hahmo eri tilanteet tulkitsee! Kuten Jesse, hän pitää Hopealinnan tyhjyydestä ja, hm.. Sanoisinko jopa Suomalaisesta käyttäytymisestä, ettei turhia jutella? 😀 sitten sinä kirjoitat Milanilla niin taitavasti, että kyllä mäkin uskon ettei siellä ole yhtään kivaa, ja ihan toivon että Milan löytäisi toisen paikan. Ehkei sentään myy Biffeä, niin kauniisti Milan aina siitä puhuu.

      Erityisesti Milanissa mua viehättää sen kertojaääni. Se on niin erilainen kaikkiin muihin verrattuna, enkä ole tainnut koskaan ennen samankaltaista löytää virtuaalitalleilta. Siinä on jotain uniikkia.

      Niin ja tietysti muakin kiinnostaa mitä ihmettä Milan on tehnyt. Vai onko sittenkään, jospa kyseessä onkin vaan iso väärinkäsitys kaikkien osalta joka vaan paisui ja kaikki elävät nyt jotain ihme harhaa toisilleen vihoitellen?

  • #3259 Vastaus

    Milan
    Osallistuja

    Tämä onni riittää viikoksi

    Minä, Jesse, Noa ja Eira lopetimme ratsastuksen Hopiavuoren kentällä samaan aikaan. Eira käsitteli Uunoa niin varovaisesti, että teki mieli mennä auttamaan: pitäisihän hänen isänsä tuollainen jättiläishevonen edes hoitaa, jos hän laittoi tyttärensä sillä ratsastamaan. Ei ollut lasten hommaa tuollainen ollenkaan, eikä naisten.

    ”Saatko sä sen talliin? Itte?” kysyin varmuuden vuoksi. Mistä sen tiesi, vaikka tätä Eiraa olisi pelottanut.
    ”Saan mä, tää on ihan kiltti”, hän vakuutti.
    ”Tämä ei aina!” kerroin ja taputin Biffen kaulaa. ”Vetää kun mä talutan. Tuhma heppa Biffe!”
    ”Ainaki se osaa kaikkee, vitsi Uuno ei osaa yhtää mitää! Mä haluaisin ratsastaa puoliverisellä…”
    ”Ai puoliverisellä. Sit Biffellä joskus sun täytyy. Biffe on tuhma vaan kun taluttaa, muute kiltti!”
    ”No ehkä mä voisin… Jos mulla on joskus aikaa…”

    Onhan nuoren ja sosiaalisen ihmisen elämä varmasti kiireistä. Nyökytin asiaankuuluvan vakavana, jo lähdössä viemään Biffeä traileria kohti. Oli jo ilta ja sää oli viilentynyt: sillä olisi ihan mukava kotimatka. Vaikka kuinka halusin Hopiavuoren sosiaaliseen ympäristöön päivälläkin, nyt hellejaksolla oli aina odotettava iltaa. En halunnut hevoseni läkähtyvän matkalla. Biffen kaltaisiahan ei paljoa ollut, ei ainakaan niin halvalla myynnissä kuin se aikoinaan. Suurin osa ratsuista oli liian fiksuja, ja tarpeeksi tyhmät ihan liian kalliita.

    ”Tuutteko kaffille?” Eira kysyi kuitenkin keskeyttäen matkani ennen kuin ehdin oikeasti liikahtaakaan kentän keskeltä.
    ”Muuten joo, mutta Eetu ei ehkä — tai siis–”
    ”Äh. Se on aina semmonen ääliö. Ei siitä tarvi välittää. Sitä paitsi me voidaan juoda ne kaffit terassilla–”
    ”Mitä?”
    ”Teras– tossa katoksessa! Jos sä et halua sisälle.”
    ”No ehkä hetken sitten. Vai mitä? Jesse?”
    ”Mitä?” Jesse havahtui toisella puolellani.
    ”Kahvia. Tämä Eira kutsui”, kerroin Jesselle, joka piteli Nassen ohjia.
    ”En mä–”
    ”Älä viitsi, hetkeksi mennään.”

    Jesse ei olisi tosiaankaan halunnut kahville. Hoidimme hevoset ja lastasimme ne odottamaan, ja hän olisi tahtonut jäädä mielummin vaikka autoon. Olin kuitenkin kurkkuani myöten täynnä sitä lapsenomaista kiukuttelua, jolla hän eristi minutkin muusta maailmasta. Suututti, ja minua suututtaa harvoin. Sitä en kuitenkaan Jesseen purkanut. Epäilin vieläkin, että hän oli kipeä, kun oli niin kalpea, ja sen lisäksi myös aistiyliherkkä tai jotain, kun niin vältteli ihmisiä. Olin todennut, ettei hän inhonnut minua sen enempää tai vähempää kuin muitakaan. Kun hän istui autoon pelkääjän paikalle, siirryin auton ja oven väliin, ettei hän saanut vedettyä sitä kiinni perässään.

    ”Piti sinne kahville”, sain sanottua ihan positiiviseen sävyyn. ”Eira pyysi meitä.”
    ”En mä halua, ja se pyysi sua”, Jesse simppaili.
    ”Sä hymyilet sille, niin se pyytää sua.”
    Ei vastausta.
    ”Se Noa on siinä varmasti. Mä luulen.”
    Ei vastausta. Turhautunut uloshengitys.
    ”Tule.”

    Jesse nykäisi kätensä pois, kun tartuin siihen ja aioin vetää, mutta nousi kuitenkin. En välittänyt, vaikka hän inhoaisi minua tämän jälkeen kahta kauheammin. Emme me nytkään olleet mitään yhteistä säveltä löytäneet, ja yhteiset ratsastusreissumme Hopiavuoren kentälle olivat lähinnä sietämistä, eivätkä nauttimista. En tiedä, miksi Jesse lopulta tuli sille — sille — terassille istumaan. Epäilen, että siksi, että hänen täytyi tietää, että olisin vaikka kantanut hänet sinne niin kuin potkivan ja kirkuvan uhmaikäisen, jos hän ei olisi itse kävellyt. En minä niin hyvä ollut ärsyyntymistäni peittämään, etteikö hän olisi sitä huomannut.

    En ollut enää yhtään vihainen saadessani kahvikupin käteeni. Kahvi oli laihaa, niin kuin Suomessa on tapana, ja aika haaleaakin. Hörpin sitä mustana. Eihän sitä vastustamattoman maun takia juotukaan, vaan Suomessa se oli seurustelujuoma. Sen äärellä kuului kuluttaa tunteja — vaikka en aikonut Jesseä siihen terassille tunneiksi pakottaakaan. Se oli jo paljon, että hän istui siinä, aurinkotuolilla, tukka kypärän jäljiltä pystyssä ja suupielet kireinä kuin myrskyn merkki.

    Ajattelin, että Jesselle on ihan hyvä edes kuulla ihmisääniä, enkä yrittänytkään ottaa häntä väkisin keskusteluun. Hulluksihan hän tallissa tulisi yksinään, kenellekään puhumatta. Vaikka eipä sekään oikeasti minulle kuulunut. Säälitti silti vähän. Aloin siis tarjota keskustelunaiheita Eiralle ja Noalle antaen Jessen asettua ja tasoittua kaikessa rauhassa. Tietenkin helpoin aihe oli hevoset: saatoin luottaa, että siinä meillä oli yhteinen kiinnostuksen kohde.

    ”Se on kuulemma hieno talli se teidän”, Eira sanoi silmät kirkkaina.
    ”No on. Iso talli”, myönsin heti. ”On kaikki Joonas-isäntä hienoksi laittanu. Biffe on niinku kuningas siellä!”
    ”Täällä on vähä tämmöstä…”
    ”Älä niin sano Eira, täällä on ihan muita vahvuuksia sitte! Onko kauan ratsastanu? Eira ja Noa?”
    ”Vasta joitain vuosia”, Noa sanoi.
    ”Mä kans…”
    ”Joitain? Mitä vuosia?” kysyin.
    ”Siis vasta vähän aikaa”, Eira tulkkasi.
    ”Joitain vuosia… Se karvanen hevonen sun oma?”
    ”Se on Flida, joo.”
    ”Varmaan kauhee homma niissä — jalka — niissä? Pitää pestä paljo?”
    ”No ei ne kyllä niin suuritöiset oo mitä luulis.”
    ”Silti, semmoset, noi, jalat, ja sitten on vielä valkonen, helposti on keltanen sitten.”
    ”Onneksi ei oo turvekuivitusta!”
    ”Mitä se on?”

    Yritin muistaa kaiken uuden tiedon. Tuli uusia sanoja, niin kuin joitain vuosia ja turvekuivitusta. Eiran iso hevonen ei ollut hänen isänsä, vaan hänellä oli sisko, ja hevonen oli heidän yhteisensä. Siskon nimi oli Inari, ja hän ratsasti Jussilla, joka oli Eetun hevonen. Noan Flidalla oli pieni vauva vatsassa, ja se oli vielä muutaman päivän laitumella yönsä ennen kuin pääsisi sisään. Eiralla oli tapana räpytellä silmiään paljon ja sipaista alinomaa hiuksiaan korvansa taakse. Noa joi teetä, eikä kahvia, ja antoi pienen koiran haistaa kuppiaan ja kiipeillä sylissään. Se oli sellainen häntää heiluttava koira, eikä yhtään muriseva, niin kuin meillä kotona oli ollut.

    ”Kaikki on taitavia”, vakuutin, kun kahvini oli melkein loppu ja puhe oli taas kääntynyt Hopealinnaan. ”On se Joonas, täälläkin ollu, hyvää huolta pitää kaikesta. Sitten on Saga-neiti, hirveän kiltti, hirveän hyvin tekee kaikki. Yks pieni tyttö, jolla on kaksi omaa hevosta. Ja sitte Jesse aina ratsastaa, tosi hyvä ratsas…”
    Hiljenin hetkeksi kesken virkkeen. Vilkaisin Jesseä, jonka läsnäolon olin jo itse asiassa unohtanut höpöttäessäni tallin väestä. Mitähän hän muuten tallilla teki? En tosiaankaan tuntenut hänen työnkuvaansa. Rykäisin, laskin kupin pöydälle ja jatkoin, ihan niin kuin en olisi äsken puhunutkaan Jessestä niin kuin häntä ei olisikaan.
    ”Nii. Mutta mä luulen meidän täytyy mennä. Vai haluatko sä vielä jäädä? Jesse?”
    ”En”, Jesse ilmoitti värittömästi.
    ”Kiitos kahvista Eira. Mä tuun taas huomenna–”
    ”Voinko mä ratsastaa Biffellä sillon?”
    ”Mielellään ei vielä sillon kun mä hyppäisin sillä. Seuraavalla kertaa, käykö?”

    En puhunut Jesselle koko matkalla autoon. Pari kertaa vilkaisin häntä siltä varalta, että hän haluaisi joko vaihtaa hymyn tai sättiä minua kahville pakottamisesta, mutta hän ei tehnyt kumpaakaan. Aavistuksen katuvaisena käynnistin auton hiljaisuudessa. Ehkä olisi pitänyt viedä Jesse ensin tallille. Vaikka niinhän minä aina vein! Kyllä minä välillä sain jäädä ihan pieneksi hetkeksi kuuntelemaan ihmisääniä! Päätin olla tyytyväinen. Olin käynyt keskustelua elävien ihmisten kanssa. Hymyilin pahoitellen Jessen suuntaan, sillä minun oli ruuvattava radio ihan pykäkän verran kovemmalle, koska sieltä tuli High Hopes. Tunsin olevani tämänpäiväisen vuoksi onnellinen ainakin viikon.

    • #3277 Vastaus

      Outi Halme
      Osallistuja

      Milan on kyllä tosi kiinnostava hahmo ja innostuin heti kun huomasin uudet tarinat, vaikka ehdinkin kommentoida vasta nyt.

      Tässä tarinassa, kuten Milanin tarinoissa muutenkin, ehdottomasti viihdyttävintä on lukea dialogia. Ihailen sitä, miten luontevasti ja tyylikkäästi saat kirjoitettua Milanin vuorosanat siten, että siitä kyllä huomaa, ettei se aivan täydellistä suomea puhu, mutta ilman liioittelua tai turhaa alleviivausta. Oon siitä joka kerta aivan yhtä vaikuttunut. Mun mielestä on myös kiinnostavaa lukea, kuinka Milan havainnoi ympäristöään ja muita ihmisiä, koska se tapahtuu ihan vähän eri kulmalta, mutta kuitenkin jälleen kerran liioittelematta.

      Mun mielestä oli myös aivan ihanaa lukea Eirasta tässä tarinassa. Se toi esiin Eirasta taas yhden, ainakin mulle ihan uuden puolen eli sen, kuinka ennakkoluuloton ja välitön Eira osaa olla. Samalla kun Eirasta muodostuu koko ajan monitahoisempi hahmo, siitä on myös aina vaan helpompi tykätä. Eira tuntuu suhtautuvan Milaniin uteliaasti ilman mitään ennakkoasenteita, mikä ei taida olla ihan tyypillistä Otsonmäellä ja mä veikkaan, että se tuntuu Milanista aika hyvältä. Eikä sekään haitaksi ole, että Milan niin auliisti lupaa, että Eira voisi joskus ratsastaa Biffellä, vaikka vähän luulen, että jos Eetu kuulisi siitä, niin Milanin pisteet eivät ainakaan nousisi.

      Ja totta kai odotan uteliaana lisää vinkkejä siitä, mitä Eetun ja Milanin välillä on tapahtunut!

  • #4195 Vastaus

    Jesse
    Osallistuja

    Kun Eetu soitti Hopealinnaan
    Tapahtui ennen Dressage Mastersia

    “Se on iso kakara, aina saa olla ison miehen sotkuja siivoamassa”, Saga vouhotti kärttyisellä äänellä tallin toisesta päästä. Milan vastasi jotain huolestuneen kuuloisena, mutten saanut selvää mitä hän sanoi. Vaikka eihän se mulle kuulunutkaan, kun en mä ollut osallisena siihen keskusteluun kuitenkaan.
    “Ääh, älä välitä. Joonas on aina ollut semmoinen, ei ikinä tiedä mitä se päähänsä saa. Siellä se menee Saksassa ja missä lienee, kun minä täällä hoidan kaikki rehutilaukset, korjaan aidat ja hoidan hevoset. Onneksi sentään palkka juoksee”, Saga puuskahti.

    Tosiaan. Joonas oli lähtenyt Saksan Nürnbergiin, joihinkin kovemman luokan koulukisoihin kuulemma. Mä luulin ettei sitä kouluratsastus kiinnosta, sellaisen kuvan mä ainakin olen saanut. Sagakin sitä taisi ihmetellä, siltä mä ylipäätään kuulen kaikista Joonaksen menoista. Mielellään Saga tekee tallihommia, aina se hyräilee mennessään ja juttelee hevosille kuin koiranpennuille. Ehkä sitä vaan harmittaa, että Joonas vei Vennin mukanaan. Saga tykästyi siihen niin, että nyt sillä on kai jokin yhteisomistajuus tai jotain. En tiedä sen enempää, kun en kysele. Nyt mulla on enää kaksi hevosta ratsastettavana, Varjo ja Tuuli. Vaikka Tuulia mä en voi edes Hopiavuoreen viedä että saisin sen läpi ratsastettua, se ahdistuu matkustamisesta niin paljon että seurauksena on ihan varmana joku mahahaava tai jotain. Eli, Varjo vaan. Mutta ei haittaa, se on musta kivaa.

    Sen kanssa mä olin juuri tulossa pellolta, joka oli muuten aivan paskassa kunnossa. Paikoin niin jäässä että vähemmästäkin hevoset rikkoo jalkansa, ja painoin niin mutanen ja sohjonen ettei siinä pysy pystyssä. Mutta mentävä on, kun kenttä on edelleen myllätty ja maneesia ei näy. Molemmat olisi kunnossa jos Joonas olisi keskittynyt niihin, eikä kaikkeen muuhun, niin Saga on pariin otteeseen huomautellut. Ja oikeassahan se on, mutta mitäpä mä olen siihen mitään sanomaan.

    Tallin puhelin soi. Saga marssi luuta kädessä vastaamaan ja Milan talutti Biffen ulos. Kohotin sille kättäni ja sain nyökkäyksen vastaukseksi.

    Varjolta varusteita pois ottaessani kuuntelin puolella korvaa Sagan puhumista.
    Joo, Joonas ei ole nyt paikalla.. Minä hoidan asioita.. ..Tulevaksi viikonlopuksi? …Pyydän puhelimeen…

    “Jesse, tuutko käymään?”

    Voi, jes. Jokainen varmaan tietää sen tunteen kun ehtii silmänräpäyksen aikana miettiä kaikki elämässään tehneet vääryydet ja virheet, joiden on ihan varma hyökkäävän kostamaan jostain takavasemmalta. Mä ainakin ennätin miettimään jostain syntymästä saakka tekemisiäni sen seitsemän askeleen verran mitä Sagan luokse oli.

    Hän tarjosi puhelinta. Teki mieli kieltäytyä ensin ja kysyä mistä oli kyse, kuka soittaa ja miksi. Tartuin puhelimeen.
    “Haloo?”
    “Hopiavuoren Eetu päivää, kuule sellaasta jotta mahtasikko keretä tulemaan viikonlopuksi töihi?”

    Ensin mietin että se on joku vitsi.

    Eetu ei kyllä ole mikään vitsailija, Noan puheista päätellen ainakin. Mutta oikeesti, mäkö? Miksi ihmeessä? Milloin mä olen sellaisen kuvan antanut että mua kannattaa sinne pyytää?
    Ehkä Noa on keksinyt taas jotain kun se yrittää saada mut olemaan enemmän ”sosiaalinen”.

    Huomasin kuitenkin vastaavani myöntävästi, ja näin miten Saga kohotti toista kulmaansa kädet rennosti puuskassa ja hymynkare suupielillä.

    ”Minä luulin ettet varmasti mene”, nainen virnisti kun tarjosin puhelimen hänelle takaisin puhelun loputtua.
    Kohautin olkiani. ”Siitä saa rahaa”, totesin ja talsin takaisin Varjon luokse. En tasan tiedä mihin tuli lupauduttua, mutta menipä kuitenkin. Miksi?
    En tosiaan tiedä. Ehkä sen rahan takia sitten.

    • #4272 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Yleensä minun on ollut vaikea samastua Jessen hahmoon, mutta tässä ymmärrän häntä ihan täysin! Vaikka kerronta on vakavaa, ensimmäisellä kerralla mua huvitti Eetun ja Jessen puhelu, koska Jessen ajattelu oli kuin suoraan mun päästä. Työnhaussa mulla on ihan teinistä asti sujunut niin, että en tosiaankaan aina pääse haastatteluun, mutta jos pääsen, se paikka on aina ollut mun. Ja aina kun mulle on soitettu, hölmistyn, että eikö ne nyt ketään parempaa löytäneet. Jesselläkin taitaa olla sellaisia ennakkokäsityksiä, että se antaa itsestään aina huonon kuvan. 😀 Ne saattaa olla todenperäisiä, ainakin osa, mutta kumoutuisivatkohan ne tarpeeksi monesta kerrasta kun joku hyväksyy? Isäntä on ainakin siitä rasittava ihminen, että hän vähintään sietää ihan kaikkia… …melkein.

      Joonas taas on antanut itsestään aiemmin toisenlaisen kuvan, mutta näköjään sen todellinen luonne paljastuu vain sisäpiiriläisille. Eetulla meinaan ainakin on sellainen kuva, että kaikki on Hopealinnassa tip top. Ainakin on siis kulissit kunnossa. Sagakaan ei siis ole tainnut arvostella työnantajaa julkisesti. Saa nähdä, miten käy sen isännän touhujen, jos Einokin sairastaa. Kuinka kauan lie riittää rahat sekä monen hevosen pitämiseen että ympäri Eurooppaa reissaamiseen. Olen aina tietenkin pitänyt Sagaa vähän yksiulotteisena pahana, koska Joonas oli yhtä lailla hyvis, mutta olisikin mielenkiintoista kiepsauttaa asetelma toisin päin. Eli Joonaksen mielestä Saga tosiaan on ohut hahmo ja pelkästään paha, jonka hänen vanhempansa ovat raahanneet tallille. Oikeasti Joonaksessakin on jotain mätää, Saga on ihan normaali ja muu maailma on enemmän oikeassa.

  • #4525 Vastaus

    Milan
    Osallistuja

    Vapaatorstai

    Venyttelin valkoisten lakanoideni välissä. Kello näytti jo vaikka mitä, mutta silti en noussut. Biffellä oli vapaapäivä, eikä minua kukaan muu koskaan kaivannut. Voisin yhtä hyvin lojua tässä… Pussilakanakin oli niin miellyttävän paksu ja painava, että teki tuplapeitostani mukavan raskaan, vaikka se ei mikään painopeitto ollutkaan. Vasilijekin oli hiljaa, eikä kopistellut jumissa missään oven takana niin kuin se välillä tapasi…

    Tänään oli se päivä, kun Hello soittaisi ja pyytäisi minua mukaansa Lapualle Kirka-näytelmään. En tietenkään välittänyt Kirkasta niin kuin Hello, joka ei hävennyt ollenkaan sitä, keitä kaikkia fanitti. Seuraa kuitenkin kaipasin, enkä oikeastaan tuntenut muita kuin Hellon. Koska lie olin käynyt kunnollisen keskustelun viimeksi ennen eilistä, kun olin käynyt kääntämässä Hellon linnun jalat alaspäin? Olin sen jälkeen käynyt jättämässä liput Hopia-Eetun luo Biffen kanssa ja nyt piti vain odottaa. Liput olivat muka Hellolle ja sille Tiitukselle, eli tietenkin oikeasti Hellolle ja minulle. Tietenkin puhelin soisi, sillä tarpeeksi monta päivää oli kulunut. Ihan kohta, ihan kohta. Tunsinhan Helloa sen verran. Olikohan se manipuloimista, että tiesin hänen pitävän siitä, että joku välillä pelastaa hänet ja muistaa ulkoa kaikkien hänelle läheisten, myös eläinten, nimet? No. Ainakaan se ei voinut olla julmaa manipulointia. Olihan tarkoitukseni vain kuulla ihmisääntä.

    Poimin puhelimeni lattialta, jossa se latautui. Olin joutunut hankkimaan taas uuden. Biffe oli riehaantunut esteharjoituksissa Hopiavuoren maneesissa. Jopa Hopealinnan nuoren isännän entinen morsian oli sanonut sen jälkeen, että yritä nyt pysyä vaihteeksi siellä satulassa. Jessekin oli hymyillyt hevosensa niskajouhille, joten jotain hyötyä huonosta ratsastuksestani oli ollut. Siihen mennessä olin pudonnut nimittäin seitsemän kertaa hevosen selässä sen viikon aikana. No, sellaista sattuu. Seuraava viikko olisi parempi.

    Ei viestejä, ei puheluita. Yksi sähköposti, jossa ilmoitettiin, että uusi robotti-imurini tuotaisiin minulle tänään. Vasilije oli rakastanut edellisen hengiltä. Nousin ylös ja venyttelin. Sälekaihtimien takaa paljastui aurinkoinen pakkaspäivä. Jonkun naapurin vitivalkoiset lakanat olivat jäätyneet pyykkinarulle. Niihin tulisi ihana tuoksu. Laitoin sukat jalkoihin ja vedin paidan päälleni ennen kuin tassuttelin keittiöön kuorimaan itselleni päärynää. Toivotin Vasilijelle huomenta, mutta se vain kyyhötti jääkaapin edessä ja odotti salaattia. Välillä kaipasin koiraa, mutta eipä minusta olisi sellaisen isännäksi.

    Puhelimesta kuului plinkahdus. Söin kaikessa rauhassa päärynää niin että se noruisi tiskialtaaseen eikä puhelimelle. Kuului toinenkin plinkahdus. Hetken päästä kolmas. Olin ihan varma, että se oli Hello jo ennen kuin avasin viestit.

    No ei ollut.

    Se oli uusi ilmoitus robotti-imurista, joka saapuisi puolen tunnin sisällä, sekä samaan aikaan sekä sähköpostiini että viesteihini saapunut mainosteksti jostain Nextorysta. Jätin puhelimen pöydälle ja houkuttelin Vasilijen salaatinlehdellä olohuoneeseen. Ajattelin tarttua kirjaan. Epäilin yhtäkkiä, tunsinko Helloa sittenkään niin hyvin enää.

    Huomenna sentään olisi taas talliaamu. Menisin Hopiavuoreen. Hyppäsin Biffellä. Tällä kertaa se menisi varmasti hyvin. Näkisin ihmisiä siinä samalla. Sitten illaksi palaisin kotiin hyvissä ajoin, koska yksi vakioasiakkaistani olisi tulossa piipahtamaan, ja hänellä oli onneksi yleensä aikaa jopa vaihtaa muutama sana.

    • #4550 Vastaus

      Noa
      Osallistuja

      Moneen otteeseen mä oon aatellut, että voi Milan raukka, ihan on reppana, yksinäinen parka. Aika pitkään mä niin tämänkin tarinan kohdalla ajattelin, kun alussa annettiin ymmärtää että Hello soittaisi koska Milan ja hän olivat niin sopineet. Ja aika näppärästi aloit Helloa melkein syyllistämään kun puhelin ei soikaan.

      Vaan ai, minkä teit. Joko mä mainitsin, että tämä Milanin tarina on hirveän onnistunut ja etenee musta just niinkuin pitääkin? Joka tarinalta yksi pala menee paikalleen tuhannen palasen palapelissä.
      Koska ei Milan tosiaan taida olla niin rukka. Yksinäinen, toki, ja sinällään hyvällä asialla hän on. Hänhän vain haluaa seuraa, juttukaverin.

      Mutta hyi olkoon, millaista manipuloimista. Mun sympatia Milania kohtaan laski monta pistettä, kun tuli ilmi että hän vei liput ajatellen, että kyllä Hello hänen kanssaan tulee. Tiedän iiihan liian monta ihmistä jotka tekis just noin, ja niissä on niin paljon muutakin pahaa, että ei sellaisten kanssa kannata olla missään tekemisissä. Alan ehkä enemmän ymmärtää kokoajan miksi Eetu ei pidä Milanista, vaikka tässähän on vasta pieni katsaus siihen mitä todennäköisesti joskus silloin on käynyt.

      Vaan tietääkö Milan itsekään olevansa, no, kieltämättä melko toksinen ihminen? Tietääkö Hello? Uskooko hän vain kiltisti olleen lippujen hänelle ja Tiitukselle? Eetu ei varmasti usko. Olisikohan Hello pyytänyt Milania, jos Eetu ei olisi sanonut lippujen olevan vartavasten hänelle ja Tidelle. Kertoikohan Eetu ollenkaan lippujen edes olevan Milanilta? Vai antoiko niitä ollenkaan?? Voi juku.

      Mulla on myös niiiin vahvat epäilyt näistä Milanin bisneksistä, toinen se itsestäänselvä ja toinen tooodella puskista revitty, enkä vielä tiedä kumpaan enemmän haluan uskoa… 😀

  • #4675 Vastaus

    Milan
    Osallistuja

    Sameli

    Minulla on tasaiset hampaat. Olen pitänyt niistä mahdollisimman hyvää huolta. Ne ovat valkoiset, koska en tupakoi, enkä juo kahvia muutoin kuin seurassa. Muuten olen ihan tavallisen näköinen, ehkä ruman puoleinen, mutta kauniit hampaat minulla on, ja niiden lisäksi sentään suora nenä, vaikkakin ikävän kyömy. Sisäinen kauneus on kuulemma ihmisessä tärkeintä, mutta kun minä olen aika tylsä myös. Onneksi Sameli ei sitä tiedä. Nojasin eteisen kaapin oveen ja hymyilin Samelille katse alas luotuna ja niin että hampaat varmasti näkyivät.

    Sameli piti minusta, koska ei tuntenut minua. Saattelin hänet asuntoni ovelle saakka. Tiesin, että saatuaan kengät jalkoihinsa, hän haluaisi suukon ennen lähtöään. Se käy minulle ihan hyvin. Sameli ei ole yhtään inhottava. Ennen suukkoa meidän tuli kuitenkin suorittaa jokakertainen rituaalimme, jotta hän olisi tyytyväinen.

    Sameli suoristi selkänsä. Kun hän silitti poskeani, suljin silmäni ja nojasin hänen sormiaan vasten. Hymyni oli varmasti luonnollinen ja kaunis, olinhan harjoitellut. Hetken kuluttua vilkaisin hänen silmiään, mutta vain nopeasti ennen kuin käänsin katseeni lattiaan harkitun ujosti, hymy huolellisesti vahingossa värähtäen. Ehdin aina nähdä saman hellän ilmeen Samelin vihreissä silmissä. Hän oli ihastunut minuun, senhän näki sokeakin. Minun olisi varmasti käynyt häntä sääliksi, jos olisin tuntenut hänet. Yleensä kukaan ei ihastunut minuun.

    Seuraavaksi Sameli liu’utti kättään hartiallani ja käsivarrellani ja tarttui lopuksi nimettömällään ja pikkusormellaan minun nimettömääni ja pikkusormeeni. En osannut punastua tahdonalaisesti, mutta osasin vakavoitua ja nielaista huolellisen hermostuneesti. Vilkaisin hänen silmiään vakavana ja liikautin vapaata kättäni epäröinnin merkiksi. Sitten halasin häntä. Sameli piti siitä, että liu’utin käteni hänen käsivarsiensa alta ja painoin pääni hänen hartiaansa vasten samalla tietenkin syvään hengittäen. Hän haroi hiuksiani, ja se tuntui oikeasti aika lohdulliselta. Suukon saatuaan Sameli päästi hitaasti irti. Ennen kuin ovi sulkeutui, minun teki tavallaan mieli sanoa, että ei nähdä enää, ettet satuta itseäsi pahemmin. Sen sijaan sanoi kuitenkin, että soita minulle, ja hymyilin. Onhan miehen sentään syötävä.

    Kun ovi sulkeutui, marssin hakemaan vessan naulakosta hupparin, jonka vedin hihattomani päälle. Puin myös villasukat, enkä välittänyt, vaikka niiden varret jäivät farkkujen lahkeiden päälle. En kai minä nyt huvin vuoksi sentään puolialasti kotonani maannut niin kuin villi-ihminen. Ehtisin vielä syödä jotain ennen kuin lähtisin Biffen kanssa Hopiavuoreen.

  • #4754 Vastaus

    Nitthan
    Osallistuja

    Tämä on ihan ajatuksenvirtaa, mutta kun Häjyjen keikasta on triljoona vuotta jo ja ai miten halusin siitä kertoa. Päätin, etten ota paineita. 🙂 Tämä epätarina sisältää omituisia pohdintoja Hellosta, Chaista, taiteesta ja rakkaudesta.

    En pitele Ekkua niin kuin kitaraa

    ”Tanssi mun kanssa ai Sunstra, naa”, sanoin Ekulle heti, kun astuimme hämärään, keltaisella valolla edestä valaistuun tilaan. Tuntui kuin olisin astunut suomielokuvien latotanssikohtaukseen. Kaiken lisäksi olimme vähän myöhässä.
    ”En mä varsinaisesti osaa tanssia”, Ekku vastasi, mutta silitti kuitenkin peukalollaan kulmakarvojani, joten uskalsin vetää hänet vyötäröltä lähelleni.
    ”Tanssi mun kanssa naa naa naaaa”, jatkoin mankumista. Ekku hymyili niin että hänen nenänpielensä rypistyivät. Ekun hymystä näki täsmälleen kuinka kauan hän piti teeskenneltyä kitinääni suloisena. Kun alkoi riittää, hänen suunsa supistui. En koskaan ollut kokeillut, mitä sen jälkeen tapahtuisi. Meillä säilyi sopu yleensä hyvin.
    ”Mai pai nong Chai”, Ekku kuiskasi. Vaikka äänteet olivat oikein, nuotti ja painotus olivat niin väärin, ettei hänen virkkeensä tarkoittanutkaan suomeksi, että ei tanssita, pikku-Chai. Nauravista silmistään päätellen tiesi sen itsenkin. Hän tapasi sanoa minun nimenikin väärin, tätä nykyä tosin tahallaan. Väärällä nuotilla se oli Hymy. Oikeasti olin Poika. Mutta ei sellaisilla pikkuseikoilla ole väliä! Mai pen rai — ei se ole niin tarkkaa!
    ”Mut mä haluun…”
    ”Tuu, mennään kattoon Nellyä.”
    ”Tanssimaan…”
    ”Chaaaai khaaa, ma nii kha”, Ekku kutsui minua mukaansa mahdollisimman hellyyttävästi ja veti minua kädestä, ja miten minä sellaiseen voisin vastaan väittää? Seurasin siis häntä ja höpötin siitä, miten hän osaa enemmän thain kieltä kuin minä, vaikka pikkusiskoni on sinnikkäästi yrittänyt minua opettaa ja äiti pakottaa. Ekku vain nauroi ja kutitti minua kyljestä, mutta ei onneksi tällä kertaa niin kovasti, etten olisi saanut enää hengitettyä.

    Ekku ei näe Nellyä kovin usein, vaikka nykyään asummekin melko lähellä. Vaihdoin siis pakolliset kohteliaisuudet Nellyn ja Eetun kanssa, ja koska olin vasta päättänyt työpäiväni tallilla, niitä oli kovin vähän. Sen jälkeen yritin antaa Ekulle tilaa ja olla näyttämättä siltä, että odotin häntä kuin koira emäntäänsä kaupan edessä. Katselin ympärilleni, ja vaikka minun kuuntelemani musiikki on iloista poppia, viihdyin tanssiorkesteria ja tanssijoita katsellen mainiosti.

    Häjyt oli suloinen orkesteri. Aluksi en saanut silmiäni irti Jannesta, laulavasta poliisisedästä. Hänellä oli mikrofoni kädessään ja hän piti nimetöntään ja pikkusormeaan sen alapuolella. Ymmärsin ensivilkaisulla, miksi tädit tykkäsivät hänestä. Hänellä oli otteet ja eleet kuin hän olisi poikabändissä eikä tanssimusiikkiorkesterissa, ja samalla hän oli pukeutunut siististi kuin haluaisi olla kaikkien noiden rouvien vävy. Olisin aina halunnut olla samanlainen: pitkä ja vaalea tietenkin, mutta ennen kaikkea olisin halunnut uskaltaa olla esillä noin luontevasti. Jannella näytti olevan oikeasti hyvä olla. Hänen hartiansakin olivat rennot ja ääni toimi hyvin. Minä puolestani olin tavannut aina oksentaa teatterin vessassa melkein siihen asti kunnes esirippu nousi…

    Jannesta tuli mielen Markus, paras ystäväni, ja tietenkin kaikki teatterimuistoni. Markus oli samanlainen esiintyjä kuin tuo Janne. Olin joskus halunnut saada selville hänen salaisuutensa, jotta voisin olla yhtä hyvä. Ainakin Markuksen tapauksessa se oli asenne. Hän sanoi luottavansa täysin siihen, että yleisö on hänen puolellaan ja haluaa hänelle hyvää. Jannenkin silmät nauroivat, kun hän hymyili suoraan ensin yhdelle ja sitten toiselle ohitse tanssivalle parille. Siitäkään ei ollut varmasti haittaa, että Janne oli pitkä, vaalea ja komea, niin kuin Markus. Minäkin olisin halunnut olla, mutta olenkin lyhyt ja musta, enkä erotu lavasteista.

    Katselin Jannea kauan kateellisena ennen kuin edes huomasin Hopiavuoressa käyvän Hellon äärimmäisenä oikealla. Janneen verrattuna hän oli melkein näkymätön. Janne saattoi hymyillä tädeille, mutta Helloa katsoessani minä hymyilin väkisin itse. Hänen ilmeensä näytti siltä, miltä karitsan villaturkki tuntuu. Jarilla oli sama ilme, kun hän tanssitti vastahakoista äitiäni minun nuoruusvuosieni kodin keittiössä, ja pikkusiskollani kun hän juoksi minua vastaan Tikkurilan rautatieasemalla tai halasi Jaria kuristusotteellaan. Olen nähnyt kuvan, jossa näytän itse samalta. Se on Ekun instassa: hänen selfiensä, josta hän yrittää häätää minua painamalla minua poskesta etusormellaan, mutta ei ole yhtään tosissaan.

    Hello vaihtoi harmonikan kitaraan, kun musiikki loppui. Huomaamattomasti hän silitti kitaraansa sormillaan posket punaisina, silmät pehmeinä ja pieni hymy huulillaan. Tunsin sen silityksen omissa sormissani sitä katsoessani, sillä se kaikki oli niin tuttua. Vilkaisin Ekkua, joka jutteli vieläkin Nellyn kanssa ja lähetti minulle ohimennen lentosuukon. Nappasin sen kiinni ilmaan hypäten, koska se lensi mukamas niin korkealla, ja painoin sen sitten poskeeni. Ekku hymyili ennen kuin keskittyi taas täysin Nellyyn. Minä en koskaan pidellyt Ekkua niin kuin kitaraa. Sen sijaan Hello piteli kitaraansa niin kuin naista.

    Seurasin Helloa kun hän soitti. Hän ei herättänyt huomiota ulkonäöllään tai eleillään niin kuin Janne. Hänen silmänsä katselivat ihmisiä kiinnittymättä kehenkään, ihan niin kuin hän ei saisi katsekontaktia kehenkään. Hänen ilmeensä ei ollut kuitenkaan kivettynyt. Kun Jannen hymy riippui yleisöstä, Hello puolestaan ilahtui, piristyi, rauhoittui ja ahdistui musiikin mukana. Hän oli niin kuin lapset joulunäytelmässä: ihastunut itse esityksensä sisältöön, joka ei kuitenkaan ikinä välittyisi näytelmää katseleville vanhemmille, ellei siinä olisi mukana Jannen tapaisia. Hellosta olisi tullut varmasti erinomainen kirjailija, jos hänen soittotaitonsa olisi voinut muuntaa kirjoitustaidoksi. Silloin nimittäin arvioitiin pelkkää tuotetta. Hänestä tuli mieleen soittorasia. Ajattelin, että kun soittorasia suljettaisiin, kun musiikki loppuisi, häntä luulisi pelkäksi laatikoksi, ellei tietäisi paremmin.

    Kun katselin Häjyjä, tunsin kaikkein päällimmäisenä kuitenkin kateutta. Halusin olla niin kuin kuka tahansa heistä: vaikka edes Hello. Vaikka näytteleminen tarkoitti minulle teatterin vessassa oksentelua ja ympäri vuorokauden kestävissä harjoituksissa lavan lattialla makaamista ja sekavaa itkeskelyä, se oli kaikki ollut joka kerta sen arvoista. Minä halusin näytellä, vaikka en ollutkaan niin kuin Janne ja Markus. Olin rakastanut jokaista rooliani, jokaista pikku sivuhenkilöäni, niitäkin jotka eivät puhuneet näytelmässä mitään. Jyrkässä olisi edes pikku teatteri… Se olisi ihan lähellä… Voisin käydä samalla lukion: Ekkukin oli käynyt aikoinaan etälukiota… Vaikka en ikinä pääsisikään teatterikorkeaan, voisin yrittää… Tietäisinpähän ainakin, että en ollut päässyt, enkä aina miettisi, että mitä jos…

    Riistin katseeni Hellosta, kun Ekku laski yllättäen leukansa olalleni ja halasi käsivarttani. Ilmeisesti juttu oli toistaiseksi loppunut Nellyn kanssa. Katsoin suoraan hänen silmiinsä ja mietin, mitä mieltä hän olisi ajatuksistani. Ekku suukotti nopeasti niskaani. Päätin olla murehtimatta. Hän tiesi kyllä, että jos hän laittaisi minut valitsemaan itsensä ja teatterin tai minkä tahansa väliltä, valitsisin aina hänet, ja silti hän ei ollut koskaan kieltänyt minulta mitään.

    ”Saanko tämän tanssin madam?” kysyin taas toiveikkaana ja oikein puolittain tosissani pokkasin, kun Ekku päästi minusta irti.
    ”Kulta kun sä et osaa humppaa”, Ekku nauroi.
    ”No, sä viet sitten, mäa”, ilmoitin puhutellen häntä niin kuin vaimoa ja äitiä on tapana ja vedin hänet mukanani hänen kauhistuneesta ilmeestään välittämättä. Tottahan minä nyt humppaa osasin, herran tähden, vastahan minä muutama vuosi sitten sen opettelin näytelmää varten!
    ”Yksi tanssi sit vaan”, Ekku määräsi, mutta niin villaisen kuuloisesti, ettei ollut kuitenkaan tosissaan.

    Kolme tanssia myöhemmin tunsin olevani peruskoulun discossa, kun huojuin epätahdissa hitaita Häjyille tosi epätyypillisen balladin mukana kädet Ekun ympärillä. Yritin päättää, mikä minulle merkitsi elämässä eniten. Sanoin kolmivuotiaana, että minusta tulee näyttelijä, mutta se taisi olla oikeasti lapsellinen unelma. Äiti sanoi usein, että olen jo sen ikäinen, että minulla saisi olla vaimo ja ainakin pari lasta, ja sekin kuulosti oikeastaan tosi hyvältä unelmalta. Minun vaimoni olisi Ekku, vaikka äiti olikin toista mieltä. Äitini Fah sanoi katsoneensa minulle valmiiksi kauniin tytön, jolla on vaalea sileä iho ja hyvät käytöstavat. Hänen nimensä oli Busarakham. Yleensä vastasin sellaisiin kommentteihin jotain Ekusta. Silloin äiti vaihtoi aihetta. Hän tiesi kyllä, mitä mieltä olin thaitytöistä, joiden kieltä en edes ymmärtänyt, jos aihe oli jokin lennokkaampi kuin kotiasiat. Samoin minä tiesin, mitä mieltä äiti on valkoisista tytöistä, joilla on liian lyhyet hameet ja äidin mielestä liian vinot hampaat — sitä paitsi valkoiset tytöt olivat äidistä liian pitkiäkin, eivätkä koskaan osanneet käyttäytyä.

    Olisin tietenkin halunnut olla hyvä poika. Äiti olisi toivonut, että minusta tulee lääkäri, lakimies tai edes insinööri — näin hän asian muotoili. Minun piti asua kaupungissa, ja kun minä tulisin töistä, Busarakham odottaisi ruuan kanssa. Hän olisi pessyt ja puettanut näteiksi pikku Thanayutin ja lettipäisen Puifain, ja ruuan jälkeen minä kertoisin itselleni käsittämättömällä kielellä tarinoita kaukaisesta maasta, jossa on aina kesä, aivan niin kuin olisin itse joskus käynyt siellä. Pöydällä olisi thainkielisiä sanomalehtiäkin siitä huolimatta, että Busarakhamin ei tarvitse rasittaa maailman asioilla aivojaan, ja minä en edes tunnista aakkosia, vaikka pikkusiskoni on kuinka niitä yrittänyt minulle opettaa… Mietin, oliko äidin ihailema Busarakham todella sellainen, ettei haluaisi suotta rasittaa aivojaan. Miten äiti saattoi edes haluta minulle sellaista oltuaan ensin itse minun sankarini, joka opetti minulle paitsi miten kuoritaan peruna, myös miten derivoidaan trogonometrinen funktio? Busarakhamin täytyi olla omalla tavallaan yksi miljoonasta, sillä en ollut milloinkaan vielä tavannut hänenlaistaan tyttöä.

    Äiti ei halunnut minulle ainakaan tätä elämää, jota nyt elin. Olin jo kahdeksantoista, enkä vieläkään naimisissa. Sen sijaan asuin yhdessä naimattoman naisen kanssa, mikä on tietenkin täysin sopimatonta. Elin maalla, enkä ollut kouluttautunut edes peruskoulua pidemmälle. Olin kaapinut elantoni ensin tarjoilijana teatterilla ja nyt ukin pikku kengitysapulaisena, vaikka äidin mukaan minulla olisi lahjoja ainakin luonnontieteissä. Mutta kun minä halusin vain näytellä ja olin onnellinen pöyhiessäni puruja karsinassa. Kaikki muu kouluttautuminen ja työnteko oli ollut aina vain pois siitä ajasta, jonka sain näytellä pikku teatterilla…

    ”Ai Sunstra”, mumisin Ekun hiuksiin.
    ”Mm?”
    ”Mulla on niin kova ikävä teatteria.”
    ”Mm. Mä tiedän.”
    ”Jyrkässä on kuulemma teatteria. Saanko mä mennä?”
    ”Tietenkin, hölmö. Mä oon itse asiassa ihmetelly, mikset sä oo menny jo heti kun me muutettiin tänne!”

    Hellokin osasi yllättää. Hänen lauluäänensä tuntui olevan oktaavia korkeampi kuin puheäänensä. Kun musiikki loppui, päästin Ekusta irti ja taputin niin kuin muutkin. Hello näytti pirunsarvikäsimerkkiä ja nauroi itsekin, kun tanssijoista kuului yhteinen kuoronaurahdus. Esiintymistä se sekin oli. Hello oli hauska, kunhan sai tilaa Jannelta. Taitavakin hän oli, vaikka ei ollutkaan hirveän pitkä, eikä edes kovin vaalea. Olisin voinut lyödä vaikka vetoa, että hän oli niin kuin minä: lopulta ihan tyytyväinen sivuosaansa, kunhan sai vain toteuttaa omaa juttuaaan.

  • #5008 Vastaus

    Reita
    Osallistuja

    Tarina ajalta 1 eKr (ennen Koronaa)
    Reita viittaa Nitthan Chai Paithoonbuathongiin järjestelmällisesti ilmaisulla ”se poika” ja Ekku Kinnaseen ilmaisulla ”Kinnanen”.

    Ei kun mä ajattelin sua, Chai

    Mitenhän hemmetissä olin päätynyt sen nassikan kanssa saman falafelin äärelle? Sen posket pullottivat niin kuin hamsterilla, kun se poimi falafelpyörykän lautaseltaan paljain käsin Isonkylän Pizza-Kebab Celebin vaatimattomassa loosissa ja dippasi sen ketsuppiin ennen kuin työnsi sen kitaansa toisen samanlaisen seuraksi. Se pureskeli nautinnollisesti, nielaisi mahtavasti ja nosti sitten kokiskupin huulilleen kaksin käsin niin kuin lapsi. Tuijotin sen juomista ruokaani koskematta. Minun teki mieli tarttua servettiin ja pyyhkiä sen suu ihan niin kuin se ei olisi melkein aikuinen mies, vaan minun viisivuotias tyttäreni Ruska. Kinnanen sen vierellä pureskeli ranskalaisia ja pyöritteli hiussuortuvaansa sormensa ympärille ihan niin kuin ei olisi istunut sikaihmisen vieressä tai seurustellut sellaisen kanssa.

    ”Oi… Hyvää”, sikaihminen huokaisi ja hymyili minulle. Sillä oli pienet vampyyrinhampaat, hieman salaattia tarrautuneena toiseen niistä, ja Kinnanen katsoi sitä silti hellästi. Minun teki mieli perua koko typerä Tie Tähtiin -ideani jo hyvissä ajoin, jo ennen kuin sanoisin mitään sille pojalle. Pudistin päätäni ja tartuin haarukkaan. Ruokani jäähtyisi.

    ”Kiva nähdä sua pitkästä aikaa”, se poika vakuutteli minulle tomerasti nyökytellen. ”Mitä oot tehny?”
    ”Töitä.”
    ”Jaa! Kivaa. Sähän tykkäät töistä. Mä ja Ekku ollaan — tai hei — arvaa, musta tulee kengittäjä. Joo! Kuka olis arvannu et musta tulee — mut miten Ruska voi?”
    ”Hyvin.”
    ”Ja Maija?”
    ”Hyvin.”
    ”Mini?”
    ”Hyvin — lopeta nyt toi räpättäminen jo!”

    Siinä pojassa oli jotain todella ärsyttävää vielä kaiken tämän ajan jälkeenkin. Kun ärähdin sille, se muuttui heti vakavaksi ja räpytteli neuvottomana silmiään. Huomasin Kinnasen laskevan kätensä sen reidelle pöydän alla ja taputtavan sitä. Silloin sen kasvoille levisi taas hymy ja se kallisti minulle päätään niin kuin meidän koirat tapaavat tehdä.

    ”Miks sä halusit nähdä meidät?” se poika kysyi ihan niin kuin en olisi sille koskaan ärähtänytkään.
    ”Mulla oli asiaa sulle”, huokaisin vastahakoisesti. Pakko kai minun oli ehdotukseni kertoa.
    ”Mitä asiaa? Ai mulle? Siis mulle! Vau!”
    ”Keskity Chai. Tie Tähtiin -cup. Muistakko?”
    ”Mä muistan”, Kinnanen sanoi ja osoitti minua hillitysti haarukalla. ”Me osallistuttiin Osiriksen kanssa. Sä menit sillä Suentaipaleen Riitan hevosella, mikä sen nimi nyt olikaan, Pondilla. Etkö sä voittanu?”
    ”Joo voitin esteosuuden. Mutta musta tuntui jo sillon että mä oon jotain kolkyt vuotta liian vanha siihen kisaan”, kerroin Kinnaselle ystävällisesti. ”Mutta Pond, joka on nyt by the way taas mun ylläpitohevonen–”
    ”Sä oot kakskytseittämän. Mut onnea ylläpitohevosesta!” se poika, se Chai huudahti, ja mulkaisin sitä.
    ”– ja mä en vaan jaksa enää kilpailla kun siellä ei oikeen oo mun ikäisiä. Niin mä ajattelin–”
    ”Sä ajattelit et Ekku voi kilpailla!” se poika innostui ja melkein lähti lentoon istuimeltaan. ”Ekku on tosi hyvä: se vois vaikka voittaa. Se on sikahyvä varsinkin kouluratsastuksessa mut osaa se este–”
    ”En mä Ekkua ajatellu”, keskeytin sen pojan ja vilkaisin Kinnasta. ”Vaan sua Chai.”
    ”..mua?”
    ”Se on ratsastuskoulukilpailu. Pond on ratsastuskoulun hevonen. Sä osaat jo hyvin kaikkea.”
    ”En mä oikeestaan osaa mitään”, se poika piipitti rasittavan huolestuneen näköisenä.
    ”Osaatpa. Mä ainakin opetin sulle joskus vuosi sitten tarpeeksi”, väitin ja join lisää kokista.
    ”Se vois olla Chai hyvä idea”, Kinnanen nyökytteli katse Celebin rasvaisessa katossa.
    ”Emmä nyt tiedä…”
    ”Mä sanoisin että susta ja Pondista tulis ihan hyvä tiimi”, Kinnanen sanoi sille pojalle hymyillen ja vähän sen olkapäätä omalla olkapäällään pukaten.
    ”Ja Reitasta”, se poika huudahti, taas virtaa täynnä, ja minun teki mieli heittää sitä falafel-pullalla täysillä naamaan.

    Niin siinä sitten kävi, että ajellessani Kyrönjoen vartta Tervajoella Ylistaroa ja kotia kohti, otin puhelun Hopiavuoren Eetulle Suentaipaleen Riitan ja no, koko muun maailmankin suosittelemana. Ja vähän ehkä siksikin, että olinhan juossut hänen kanssaan samoissa metsissä inkkarileikkejä leikkimässä parikymmentä vuotta sitten. Hopiavuoren hevostalli voisi olla sopiva sijoituspaikka Pondille Tie Tähtiin -cupin ajaksi. Olihan minun nopeampi ajaa Ylistarosta sinne Pondin luo kuin Laihialle sitä katsomaan, ja Kinnanen ja se poikakin asuivat Otsonmäen Ievannevalla, eli ihan Hopiavuoren Eetun tallin lähellä. Vuokrakin oli alhaisempi kuin Riitan ratsastuskoululla.

    Ajelin kotiin jonkun sellaisen idiootin perässä, jonka autonromulla ei päässyt edes kahdeksaakymppiä. Ajattelin, että tämä oli nyt Reitan ja Pondin toinen tie tähtiin, joskin nyt olisin katsomossa. Onneksi. Chain pyytäminen ratsastajaksi saattoi olla virhe, mutta toisaalta olihan hän lempeä ja ystävällinen, vaikka olikin ihan sairaan ärsyttävä. Ensi vuonna tyttäreni Ruska olisi jumalan kiitos tarpeeksi vanha, että voisi sääntöjen mukaan osallistua ensimmäistä kertaa, niin ettei minun tarvitsisi kestää Buathongin poikaa kuin tämän yhden kevään verran. Kyllä minä sen verran kestäisin päästäkseni tavallaan vähän mukaan Tie Tähtiin -cuppiin.

  • #5047 Vastaus

    Jesse
    Osallistuja

    It’s a crazy world we live in… 1083 sanaa

    Tai jotain sinnepäin ne väittää. Mä oon katsellut, miten ihmisten välinpitämättömät naurahdukset on muuttunu hysteriaan, kaupan hyllyjen tyhjyyteen ja autioihin katuihin. Ihmiset on niin vitun säälittäviä, siitä mä en tuu ikinä varmaan pääseen yli. Ne on niin erikoinen laji, enkä mä taida halutakaan ymmärtää niitä. Ja se on ihan helvetin väsyttävää, kun mun on niin vaikeaa olla niiden kanssa.

    Seurasin, miten hennot savukiehkurat kiemurtelivat tupakan hehkuvasta päästä kohti synkkää taivasta. Maata vasten ropisi pieniä sadepisaroita, sen kuuli peltikatosta ja viereisestä autotiestä.

    Olin käynyt Hopiavuoressa aamulla. Näin Noaa pitkästä aikaa, kun se lomautettiin viikon alussa töistä. Se kuulemma osasi odottaakin sitä, eikä tuntunut olevan hirveän pahoillaan. Se tuli maneesiin seuraamaan miten meillä menee Varjon kanssa, kun otin ohjelmaksi jumpata sen kanssa. Kasasin pieniä ristikoita ja kavaletteja, paljon orin kapasiteetin alle, mutta meidän olikin tarkotus vaan palautua ja ottaa rennosti.

    Se on tuntunut viimeaikoina tosi hyvältä ratsastaa. Sen selässä mun on helppo unohtaa kaikki muu, koska se huomaa heti jos en oo läsnä. Mun täytyy keskittyä, että se keskittyy. Ja kun me molemmat keskitytään, tehdään töitä yhdessä, mulla on sellainen olo kuin se olisi unta. Kaikki vaan tuntuu niin oikeelta, ihan kun maailmassa ei olis ketään muuta, me vaan. Silloin kaikki on hyvin. Hitto mikä klisee.

    Tuhahdin nenäni kautta ja viskaisin loppuun palaneen sätkän maassa olevaa lasipurkkia kohti, joka toimitti tuhkakupin roolia. Se osui reunaan ja kimposi maahan, muutaman muun hylätyn natsan sekaan. Jätin sen siihen ja menin sisälle. Sinne mun koirankoppiin, ahtaaseen läävään rämisevine kattoineen ja vetävine ikkunoineen. Lämmintä vettä tulee ehkä, jos juoksutan sitä tarpeeksi pitkään. Yleensä en jaksa odottaa. Jääkaappi hurisee joka päivä vaan lujempaa, se menee ihan varmasti mun tuurilla kohta rikki. Menköön, ei siellä mitään säilytettävän arvosta ookkaan. Noukin pleikkarin peliohjaimen käteeni ja näpäytin pelin pois paussilta.

    Joonas on alkanut valmentamaan mua. En tosiaan tiedä, mitä Hopealinnan kulissien takana tapahtuu, enkä oo varma haluaisinkokaan tietää. Mun ”kesän ajan” työpaikka jatkuu edelleen, ja ilmeisesti saakin jatkua. Olin aika varma, että Joonas otti jo yhdessä vaiheessa hatkat. Se lähti jollekin valmennusmatkalle Martin kanssa ja oli monta viikkoo pois. Saga oli ihan hermona siitä, mutta silti se jakso hymyillä ja jutella ihan niinkun ennenkin. Vaikka mä en edes vastaisi. Eino oli kanssa pitkään sairaana, mutta nyt se on tallilla enemmän kun ikinä. Se on ostanu itelleen uusia ravivarsoja kasan, ja ajaa niitä päivittäin vaikka kuinka monta. Juoksijoita meillä onkin nyt talli täynnä, vaikka Joonas niistä viime kesän alussa eroon kai halusikin. Jotain se on selkeesti Sagan kanssa sopinut, koska Saga tuntuu hoitavan tallin asioita nyt eniten. Aina jos joku soittaa Saga tietää missä mennään, vaikka yleensä ne onkin jotain Einon juttuja. Saga myös jatkoi Joonaksen aloittamaa remonttia. Nyt meillä on ihan siisti talli kasassa, ei yhtään niin ahdas tai pimee kun aikasemmin, ja kenttä on päätetty uudistaa oikeasti perinpohjin kun ei oo enää näin märkää. Saga myös päätti, ettei sinne mitään maneesia rakenneta. Se on sitä mieltä, että hevosihmisen pitää joka sää kestää, ja jos Joonas ei halua sateessa ratsastaa niin olkoon ratsastamatta. Ilmeisesti Joonas on ihan okei sen päätöksen kanssa, koska se on Eetun kanssa sopinut jatkavansa maneesin vuokrausta toistaiseksi. Hopiavuoressa se käy valmentamassa myös jotain nuorta ratsukkoa, mitä ohimennen oon kuullut niin joku kipakka ratsastaja lupaavan ponin kanssa.

    Niin tuntuu olevan tosi hyvä, koska siellä on nyt ihan ihmeellinen rauha maassa. Saga ja Joonas ei enää kuittaile tai tiuski toisilleen samalla tavalla kuin ennen, eikä ilmapiiri muutu heti kireäksi jos ne näkeekin toisensa. Eino on oikeastaan aika puhelias, nyt kun sitä on nähnyt useammin. Eikä sitä tunnu haittaavan vaikken mä vastaisikaan, tai edes kuuntelisi, kunhan vaan on joku jolle höpöttää. Tai ehkä se vaan höpöttää sen hevosille.

    Munkin on oikeastaan ihan hyvä siellä. Koska ratsuja ei oo enää montaakaan, kun Joonas myi valmiit ratsutetut remontin alta pois, niin mä teen Sagan kanssa tallivuoroja. Joskus samaan aikaan, yleensä erikseen. Enemmän iltaa, kun Saga on meistä se aamuihminen. Eli kai mä nyt sitten oon löytänyt paikkani, ainakin toistaseks. Ja vois asiat paskemminkin olla.

    ”Teillähän menee tosi jees”, Noa kommentoi kun hidastin Varjon ravista käyntiin. Annoin sille pitkät ohjat ja taputin hionnutta, mustaa kaulaa orin pärskähtäessä päätä laskiessaan.
    En vastannut. Mitä siihen voisi vastata? Kyllä mä tiesin että meillä sujuu, välillä paremmin ja välillä huonommin. Vaikka olihan se kiva kuulla joskus muunkin kuin Sagan suusta. Noa ei ehkä osaa mitään korkean tason kouluratsastusta, mutta mä tiedän että se ratsastaa pehmeästi ja hiljaa, sillä tavalla hevoseen vaikuttaen että moni muu ”taitavampi” olis varmasti kateellinen. Mäkin, muunmuassa.
    ”Ne Tie Tähtiin kisat tulee taas”, Noa aloitti sen kuuloisena, ettei puheenaihe edes olisi mitenkään erikoinen. Se voisi puhua vaikka säästä, joka on viimeaikoina ollut aika perseestä. ”Siitä jubattiin tallissa vaan aikasemmin, täältä on kai jonkin verran jengii sinne lähdössä. Sähän taisit jotai voittaakin viimevuonna?”

    Annoin Varjon kävellä eteenpäin uraa pitkin omaa tahtiaan. Sen pitkä, laineikas harja keinahteli askelten mukana.

    Niin voitin. Me treenattiin Hurmoksen kanssa ihan hulluna, ja jokasen osakilpailun jälkeen mä tunsin miten kaukasemmaks se hevonen muuttui. Me treenattiin niin paljon, että mä ajoin itteni ihan loppuun ja melkein tapoin kokonaan sen palon koko ratsastusta kohtaan joka on tähän mennessä mua vienyt aina eteenpäin. Kun mä sain sen ruusukkeen käteen, kun meidät julistettiin tähtiratsukoksi, mä en osannut olla iloinen. Mä halusin pois, mä vaan halusin unohtaa koko kisan. Niin mä lähdinkin. Kesäksi vaan, lupasin, ja sitten me jatkettaisiin Hurmoksen kanssa harjoituksia ihan vaan kaksin. Me opeteltaisiin, ettei yksin maastoon lähteminen ole kamalaa, ja mentäisiin järvelle kahlaamaan. Sitten Hurmos myytiin pois, enkä mä ole sen perään kysellyt.

    ”Jesse?”
    Noan ääni havahdutti mut. Varjo oli pysähtynyt melkein keskelle maneesia, ja seisoi hievahtamattakaan pää alhaalla ja korvat käännettyinä mua kohti. Kumarruin taputtamaan sen kaulaa ja laskeuduin satulasta.
    ”Mä en osallistu.” Kuulostin vaisulta jopa omiin korviini. Mun ääni oli outo ja paksu, ja tiesin katsomattakin että Noa kurtisti kulmiaan sillä tavalla mietteliäänä. Löysäsin orin vyötä ja lähdin kävelemään sen kanssa maneesia ympäri, vaikka me oltiin kävelty jo varmasti riittävästi.
    ”No.. Ei sun pakko oo”, Noa yritti kuulostaa sovittelevalta. ”Kunhan funtsin että sua vois kiinnostaa. Eetu sano että vielä olis tilaa, jos haluisit.”

    En halunnut. En tosiaan. Mä en ole mikään kilparatsastaja, tai edes tarpeeksi hyvä. Hurmoksen ansiosta mä sain ruusukkeen, en mun itseni. Ei siitä tulisi mitään, menisin vaan ja nolaisin itseni. Katuisin vielä.

    Mutta kyllä mä valehtelisin, jos sanoisin ettei mua yhtään kiinnostanut. Ei voittaminen tai maine, vaan se tunne kisaradalla. Kun tuntee, miten sun hevonen antaa kaikkensa. Sitä adrenaliinia mä kaipaan, kun tuntee esteradalla todella olevansa elossa. Sitä vauhtia ja sykettä ja paloa mä kaipaan, kun on jotain mikä sytyttää.
    ”Mä funtsin”, lupasin ja kävelin Varjon kanssa ulos maneesista.

    • #5107 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Päätät itse, mitä lasketaan TT-juttuihin. Muut näkyy laskevan näitä tarinoita, joissa hahmo miettii lähteäkö vai eikö.

      Jesse alkaa muistuttamaan mua niistä ajoista, kuin itse olin teini. Se kokee tosi samastuttavaa ulkopuolisuuden tunnetta, kun kaikki puhuu vähän eri kieltä kuin se. Se on vihainen sen takia, ja mäkin olin joskus. Mistä sen tietää, vaikka Jessenkin mieli muuttuisi, kun se kasvaa ja kehittyy kymmenen vuotta. Ainakin mä ymmärrän ihmisten puuhia ihan yhtä vähän vieläkin, mutta en ole vihainen enää. Ihminen on mun lempieläinlaji: ai vitsit miten ihmiset on söpöjä kaikkine kummallisine tapoineen!! Miettikää nyt! Kun ne kuulee että niitä uhkaa iso pöpö, ne tarttuu raukat hädissään kaikkeen konkreettiseen, mitä niiden ympärillä on. Onhan vessapaperi hei aika lohdullista, kun se on pehmeää ja sitä on helppo puristaa peloissaan kassajonossa rintaansa vasten niin kuin muitakin lohturättejä. Tai kumiset taikahanskat, taikakalut, joita ne vetää kaupassa käsiinsä, koskettelee kaikkea ja sitten hinkkaa niillä kuitenkin naamaansa.

      Hurmoksen kohtalo on musta vieläkin ankea, ja Jessen suhtautuminen siihen sitäkin ankeampaa. Et tosiaankaan kirjoita, ettei hän välittäisi. Kirjoitat, että hän oikeastaan yrittää unohtaa, tai ainakin olla ajattelematta. Varjo ja Jesse ovat myös epäsuhtainen pari. (Älä ymmärrä väärin: tarinassa epäsuhtainen pari on aina paras, koska jatkuvasta pienestä hankauksesta riittää kerrottavaa. Mun kaikki hahmo-hevonen -yhdistelmät ja parhaat parisuhdekuviot on aina epäsuhtaisia.) Mietin välillä, onko Varjo laastarisuhde. 😀

      Jesse sijaitsee tässä tarinassa kahdessa paikassa. Sulla menee sisäiskertomukset sekaisin kehyskertomuksen kanssa. Jesse muistelee sekä tupakilla pihalla sateessa että Varjon selässä. Mutta hehe, eipä se mitään, kirjoittaminen on pääasia. Nimimerkillä hän, joka on nyt puoli vuotta kirjottanut paaaaljon sekavampia juttuja.

  • #5354 Vastaus

    Reita
    Osallistuja

    Kuinka me mentiin tallille ja Ronjakin piti ottaa
    Ruska kertoo

    Kun äiti siivoaa, me mennään iskän kanssa tallille, kun iskä pyörii aina jaloissa. Yleensä meillä iskä kuitenkin siivoaa. Se johtuu varmaan siitä, että äiti ei ikinä pyöri jaloissa. Mutta viime talvena me ei olla kauheasti menty tallille. Iskä sanoo, että se johtuu siitä, että Ronja syntyi eikä ole aikaa, mutta koska iskällä on kuitenkin aikaa pelata ampumapeliä pleikkarilla sekä Ronjan kanssa että ilman, niin oikeasti se taitaa johtua kylläkin siitä, että meidän Maya-heppa meni taivaan kotiin. Mutta nyt me ollaan menty taas aika usein tallille, vaikka se ei olekaan sama talli kuin ennen.

    Tallilla minä tykkäisin eniten apinalinnasta, mutta iskä ei anna kiipeillä siinä. Kuulemma varusteet tippuu seiniltä ja hevoset pelkää, kun kiipeää suulissa, mutta iskä ei tajua miten hirveän hyvä minä olen kiipeämään. Kun olin pieni, ajattelinkin, että minusta tulee Tarzan, mutta sitten ei tullutkaan kun nyt olen iso ja minusta tulee ratsastuskoulun täti.

    Tänään kun äiti rupesi siivoamaan, iskä sanoi, että lähdetääs Ruska ratsastamaan. Ja se sanoi, että hae kypärä, eli että minä saan ratsastaa eikä pelkkä Chai aina. Laitoin sitten haalarinkin päälle itse, enkä edes sanonut että paita jäi huonosti alle, mutta sitten iskä laittoikin Ronjan koppaan sen näköisenä kuin se voisi tulla mukaan. Sanoin tietenkin iskälle, ettei Ronjaa voi viedä talliin, kun se on niin pieni. Iskä sanoi, ettei minua voi muka haitata, että Ronja on mukana, kun se nukkuu. Iskä ei käsitä, että Ronja on ihan sairaan tylsä. Iskä puhuu sille niin kuin se ei tajuaisi mitään, vaikka siitä on jo vaikka kuinka kauan kun se syntyi. Tai sitten se ei oikeasti edes tajua mitään, joten miksi sille pitää edes puhua? Se ei muutenkaan vastaa, eikä se leiki, nauraa vaan ilman hampaita, kun sille näyttää sen keltaista palloa. Ja painaa paljon. Pidin sitä kerran sylissä, mutta enää en saa pitää.

    Mutta joka tapauksessa Ronjan mukaan tuleminen ärsytti ihan tosi kovaa! Iskä vain meni ovelle ja sanoi, että jos et Ruska nouse lattialta ja lopeta välioven potkimista, et pääse tallille, vaan omaan huoneeseen pois äitin jaloista. Minä sanoin, että hyvä, koska iskä on pyllyhousu, ja voin sitten leikkiä parpeilla. Mutta silloin iskä oli sen näköinen, että oikeasti joudun jäädä kotiin enkä leikisti vain, niin sitten minä menin autoon ja pääsin etupenkille. Olisin halunnut ottaa meidän toisen koiran mukaan tallille, mutta iskä sanoi vain että ei sitä kukaan siellä vahdi, lopeta huutaminen, ja peruutti pois pihasta.

    Äiti antaa joskus minun pelata peliä puhelimella kun me mennään Seinäjoelle. Iskä ei ikinä anna. En sitten pyytänytkään. Sen sijaan leikin minun ja iskän leikkiä. Siinä minä katselen sivuikkunasta, ja kun huudan HIRVI, iskä jarruttaa ja sanoo sitten sellaisen sanan, jota ei saisi sanoa. Minä kerran sanoin sille, että se on ruma sana, mutta se sanoi, että eipä ole. Mutta kuitenkin kun minä sanoin sen kotona, äiti käski mennä pesemään suun saippualla. Vaikka en kyllä pessyt oikeasti. Pesin vähäsen toista meidän koiraa käsisuihkulla, mutta sitten se karkasi vessasta ja iskä hieroi taas naamaansa kahdella kädellä, niin kuin sillä on tapana, ja laittoi vessan maton kuivumaan ja hinkkasi meidän koiraa koirapyyheliinalla.

    Mutta me ei menty Seinäjoelle, vaan me mentiin tallille, ja meiltä on tallille aika lyhyt. Ajetaan vain vähän matkaa: sen kohdan ohi, jossa asuu valkoinen poni tien vieressä, ja lehmien ohi, ja sen keltaisen talon ohi, jonka kohdalla pitää aina pidättää hengitystä, ja sitten käännytään, ajetaan vielä toisten lehmien ohi, ja sitten ollaan perillä.

    Siellä uudella tallilla en kauheasti vielä tunne ketään. Yksi Emilia ei käy siellä, vaan jäi vanhaan paikkaan. Emilia on poliisi, mutta minusta ei tulekaan poliisia, koska iskä sanoo että ratsupoliiseja kasvaa vain Helsingissä, ja se on kaukana äitistä ja iskästä. Mutta yksi Marshall tuli meidän kanssa tällekin tallille. Marshall on se, jolla on parta, ja joka ei ikinä leiki minun kanssa silti. Niin ja Chai tuli myös meidän kanssa uudelle tallille, ja se kyllä leikkii aina minun kanssa! Joskus istun sen hartioilla ja pidän sen otsasta kiinni kun se kävelee, ja iskä hieroo naamaansa kahdella kädellä. Chai kertoo satuja, kysyy kaikkia kuulumisia ja kerran se laittoi minulle raapimakynnen sormeen. Kaksi kertaa se on saanut tulla meille leikkimään kun iskän ja äitin on pitänyt olla samaan aikaan poissa. Iskä sanoo, että Chai tarvii itse lapsenvahdin, mutta silloin äiti aina irvistää, ravistaa iskää ja sanoo, että niin tarvii muuten iskäkin. Mutta sitten ne nauraa molemmat, koska ei ne oikeasti tappele, jos iskä on muistanut viedä roskikset eikä ole vaan jättänyt niitä ovenpieleen lojumaan niin kuin pulitalossa, vaikka en minä tiedäkään, mikä se sellainen pulitalo on.

    Muita jotka siellä tallilla käy, on Outi, joka sanoi, että minulla on prinsessatukka. Minä toivon välillä että äitilläkin olisi prinsessatukka niin kuin minulla ja Outilla, mutta äitillä on lyhyempi tukka kuin iskällä. Sitten siellä käy Nelly, ja minä menin kerran sen syliin istumaan kun se pyysi, ja kun ei ollut muualla tilaa silloin ja halusin mehua. Sitten on yksi Sonja, joka kerran kaatoi minulle mehua kuppiin. Niin ja yksi Noa, josta huomasin viime kerralla että sillä on vain yksi jalka, mutta ei se haittaa, kun kyllä saa pitää vain yhtä jalkaa jos haluaa. Meidän iskällä ei kasva jonkun takia toisella puolella ripset kunnolla ja se on kuitenkin paljon kummallisempaa, kun äiti on kuitenkin sanonut, että pojillakin on ripset, vaikka piirretyissä ei kyllä ole kuin vain tytöillä. Sitten siellä tallilla käy Agnes ja Camilla ja yksi Tiitus jolla on sama nimi kuin yhdellä toisella Tiituksella, mutta niitä ei lasketa, kun näin ne vain nopeasti tänään ja ne olivat kiinnostuneita lähinnä Ronjasta, joka vain nauroi ja sitten nukkui.

    Mutta sitten me haettiin Pond, koska se on se meidän hevonen nyt kun Maya on hevosten taivaassa ja Mini on yhden Riitan luona töissä.

    Ajatuksenvirta jatkuu myöhemmin Pondin päiväkirjassa.

    • #5357 Vastaus

      Noa
      Osallistuja

      Lapset on musta tosi kummallisia, enkä erityisemmin niistä pidä. Siis ihan vaan sillä tavalla, etten koskaan hanki omia. 😀 Siitä huolimatta lapset jostain syystä tykkää musta, varmaan kun oon niiden kanssa joutunu ollu tekemisissä koko ikäni, ihan äidin ammatin sekä siskon omien lapsien kautta. Eli kai mä sitten olen niiden kanssa hyvä vaikka vähän niitä vieroksunkin. Siksi musta on tosi mielenkiintoista, kun muilla on lapsihahmoja joista ne kirjoittaa. Esim. Hallavan Miro oli sellainen, joka kiehtoi mua hahmona sekä kirjoittaja sen takana, että miten joku, oletettavasti aikuinen, osaa kirjoittaa lasta niin lapsenomaisesti? Tässä tarinassa etenkin neljäs kappale, ja ”mutta iskä sanoi vain että ei sitä kukaan siellä vahdi, lopeta huutaminen” on musta erityisen onnistuneita. Viimeistään siinä tajuaa, jos jo aikaisemmin ei ole, että kyseessä on tosiaan lapsi. Tai.. Tosi huonosti käyttäytyvä aikuinen :DD

      Mun ajatus Ruskasta on myös ollut selkeästi hakoteillä. Mielikuva jonka oon siitä saanu on kärjistetysti isin pikku prinsessa joka haluaa ja myös saa kaiken, siis sellainen ärsyttävä pikkulikka joka on just siinä iässä että kaikkia rajoja pitää kokeilla ja rikkoa ja tuntuu kuin ärsyttäis ihan tahallaan. Mutta oikeasti Ruska taitaakin olla vaan lapsi, joka tykkää prinsessoista, hevosista ja apinalinnoista. Ja kyllä Ruska taitaa melkein kaiken saadakin, mutta vaan koska iskä antaa. Voi olla isin prinsessa ilman että on pilalle hemmoteltu.

      Noa – joka saa pitää vain yhtä jalkaa jos haluaa :DDD – ainakin varmasti tykkää Ruskasta! Ruskalla on jotenkin aikuismainen tapa käsitellä ”normaalista” poikkeavia piirteitä, kuten vaikka Noan jalka tai iskän ripset. Lapsilla taitaa olla kyky todeta helpommin, että näin se nyt vaan on, ei haittaa, jatketaan! kun aikuiset jää helposti kiinni yhteen asiaan, ihmettelee ja miettii ja kuikuilee muttei kuitenkaan suoraan kehtaa asiasta mitään sanoa.

    • #5368 Vastaus

      Marshall
      Osallistuja

      Ai vitsit, en täysin tiä miks mutta tykkäsin hitokseen tästä Ruskan näkökulmasta asioihin xD Itteäki tuo ”..on vain yksi jalka, mutta ei se haittaa, kun kyllä saa pitää vain yhtä jalkaa jos haluaa.” hymyilytti kummasti.
      Ja vaikka ite en lapsista kauheasti välitä niin Marshall iteasiasa tykkää lapsista 😀

  • #5361 Vastaus

    Nitthan
    Osallistuja

    En mä susta olis uskonut, Buathong
    348 sanaa

    Makasin kyljelläni minun ja Ekun sängyllä puhelin korvallani ja näpersin toisen käteni sormilla kalalangasta virkattua ruusukuvioista päiväpeittoa. Markuksen ääni kuului luurista, ja minä keskityin kuuntelemaan sen sävyä ja nuottia. Se tuntui kodilta, vaikka en ollutkaan nähnyt Markusta kokonaiseen vuoteen. Välillä nostin puhelimen korvaltani, jotta saatoin niiskuttaa ja pyyhkiä silmiäni niin, ettei Markus kuulisi.

    ”Että en olis susta uskonut, Buathong”, Markus sanoi, ja havahduin kuullessani nimeni.
    ”Mitä?”
    ”Että sä joskus estehyppelet hevosella. Enkä mä edes ymmärrä miksi. Ne on vaarallisia ja paskasia elukoita. Tyttöjä tallilla tietenki on mutta…”
    ”Joo. Ne on hulluja kaikki.”

    Kun toistin sanat, joita Markus oli hokenut usein alkaessani käydä tallilla, aloin nauraa, ja koska kurkkuni tuntui niin käheältä ja nenäni räkäiseltä, se itketti minua vain lisää.

    ”Rääyksä Buathong!” Markus melkein parkaisi puhelimeen.
    ”En!”
    ”Rääytpä! Miksi?”
    ”Mä oon vaan niin helpottunu että mä selvisin hengissä siitä ensimmäisestä osakilpailusta.”
    ”Älä valehtele mulle, Buathong!”
    ”Mulla on kauhee ikävä sua.”
    ”Hyi. Ei. Chai. Toi on epänormaalia. Me ei puhuta tommosista.”
    ”Joo mä tiiän…”

    Markus oli hetken hiljaa puhelun toisessa päässä. Hinkkasin silmiäni vielä kerran hihansuuhuni ja nousin istumaan sängyn laidalle.

    ”Kerro vielä siitä estehyppyjutusta”, Markus pyysi.

    Tiesin, että hän pyysi sitä vain saadakseen minut rauhoittumaan, mutta ei se haitannut. Kaipasin harhautusta niin kovasti, että aloin puhua. Kerroin, miltä hyppääminen tuntuu. Kuinka pelkään sitä niin kovasti, mutta samalla se on kivaa niin kuin vuoristorata. Kerroin siitä euforisesta tunteesta, kun kokee osaavansa edes jotain, edes joten kuten, kun selviytyy radasta hengissä, vaikka pari vuotta sitten ei olisi selviytynyt edes hepan satuloimisesta hengissä. Kerroin ihan omasta ensimmäisestä ruusukkeestani, joka oli keltainen, ja jonka Ekku oli laittanut makuuhuoneen ikkunaverhoihin kaikkien omien sinisten, valkoisten ja sinivalkoisten ruusukkeittensa sekaan, ja kuinka se paistoi siellä niin kuin aurinko.

    ”Nyt riittää Buathong”, Markus sanoi lopulta, ja kuulin hymyä hänen äänessään.
    ”Okei khun phi.”
    ”Mä ajattelin… Tai no, en mä kyllä lupaa sit mitään. Mutta mä oon menossa Jyrkän teatterille taas tässä kevään mittaan, niin voisin samalla käydä kattomassa kun sä estehyppäät.”
    ”Ai jaa. Ai jaa! Ai jaa?”
    ”Mitä!”
    ”Sullaki on ikävä mua.”
    ”Chai, toi on aika hinttiä oikeasti. Mutta joo. On. Vaikka ei siitä tarvi sit jauhaa.”

  • #5503 Vastaus

    Reita
    Osallistuja

    Kuinka stalkkaan IG-käyttäjää nitttchai
    547 sanaa

    Se poika ei ollut lähettänyt minulle viestejä kotiin, vaikka sillä oli sen elämän toiset kisat, enkä ollut lähtenyt sen mukaan. Olin pitänyt puhelimessa äänet päällä, tarkistellut muutaman kerran WhatsAppia ja jopa koettanut kerran soittaa Maijan puhelimeen, jotta puhelimeni varmasti toimi. Mitä myöhemmäksi kello tikitti, sitä hermostuneemmaksi tulin, mutta minulla ei ollut aikomustakaan soittaa tai laittaa viestiä. Se poika luulisi muutoin pian, että jotenkin halusin olla sen kanssa tiiviimmin yhteyksissä. Silti jännitin sen puolesta.

    Kello tuli seitsemän. Ruska halusi, että leikkisin hänen kanssaan barbeilla olohuoneen lattialla. Hänen barbinsa valmistautuivat sirkusesitykseen. Ruskan suosikkibarbi, jonka hän sanoi muistuttavan äitiään, oli miekannielijä ja osasi ilmeisesti myös lentää hieman. Oletin tietenkin, että minun barbini kouluttaisi hevosia, mutta Ruska ilmoitti, ettei se käy. Hevosten pitäminen sirkuksessa on eläinrääkkäystä, eikä sellaisia hänen sirkuksessaan sitten ole, ja hänen minulle ojentamansa barbi oli sitä paitsi kuulemma balleriina.

    Kello tuli kahdeksan. Ei viestiä. Sirkusesitys oli ohitse. Barbit nukkuivat takan edessä vierekkäin. Vain ActionMan oli hereillä, koska se oli kuulemma sirkustirehtööri ja viimeisteli seuraavan päivän esitystä. Maija oli ojentanut Ronjankin minulle, ja hän nukkui polvitaipeessani koiran kanssa.

    Kello tuli vartin ylitse. Barbit heräsivät seuraavaan päivään, ja minun omani oli vieläkin balleriina. Ehdotin, että se voisi ajaa vaikka moottoripyörällä sellaisessa pienessä häkissä, mutta Ruskalle ei käynyt, koska nurin päin käännetty sukkalaatikko oli kuulemma huono moottoripyörähäkki. Ilmoitin, että barbini menee pakolliseen sirkuskoulutukseen vähäksi aikaa ja nousin se kädessäni ja Ronja toisessa tavoittelemaan taas puhelintani. Ei viestiä.

    Puolelta, kun barbit pakkasivat sirkustaan ActionManin autoon, en voinut kuin hymyillä. Osaksi se johtui siitä, kuinka ActionManin autosta tuli mieleen pellekupla, kun sinne pinottiin toistakymmentä sirkustaiteilijabarbia. Osaksi se johtui kuitenkin siitä, että tiesin tasan tarkasti, kuinka kisoissa oli käynyt. Chain oli täytynyt onnistua esteluokassaan erinomaisesti. Jos kisat olisivat menneet penkin alle, hän olisi jo ehdottomasti soittanut ja pyydellyt anteeksi aitoa itkua äänessään, ihan niin kuin olisin muka ollut vihainen, tai ihan niin kuin jotkut ratsastuskoulun kisat oikeasti olisivat niin tosi vakava juttu, että niiden takia tarvitsisi itkeä.

    Ruska sanoi, ettei minua enää tarvittu barbien muuttamisessa, koska olin kuulemma pyllyousu enkä puhunut tarpeeksi barbimaisella äänellä. Siirryin siis sohvalle kera kännykän ja Ronjan — siinä on muuten helppo vauva, ei yhtään niin kuin isosiskonsa oli — ja tarkastin vielä viestit. Kun niitä ei ollut, alennuin huokaisten etsimään Instasta seuraajistani Chain, jota minulla ei ollut aikomustakaan seurata.

    Käyttäjän nitttchai viimeisin kuva oli sokerisesta pullasta. Sitä piteli käsi, joka ei tosiaankaan ollut Chain, koska se oli paljon vaaleampi ja jonkun naisen. Kuvan alla oli teksti, että voitonpulla. Kun tekstin avasi, se jatkui, että tai no, sijoituksen pulla. Kun rullasin Chain feediä peukalolla vähän alemmas, seuraavassa kuvassa oli minun ylläpitohevoseni, minun Pondini, ruma reppana, sininen ruusuke harjassaan. Jos olisin pidellyt kahvikuppia, olisin varmasti pudottanut sen yllätyksestä, mutta Ronjaa en koskaan pitelisi niin huolettomasti.

    Soitin heti sille pojalle. Se kihersi ja nauroi kuplivasti, ja minä onnittelin sitä. Se hoki, etteihän hän toki mitään osaa, mutta Pond oli ratsastuskoulun hevonen, joten se osasi kaikki. Käskin sen pitää nokkansa kiinni aina, kun sen teki mieli hokea, ettei se osaa mitään, koska kyllähän se nyt jo aika paljon osaa. Vaikka olisin minä siitä ylpeä ollut silloinkin, jos se ei olisi ikinä saanut mitään ruusukkeita, vaan olisi vieläkin itkenyt salaa Hukkasuon karsinoissa, että siitä ei tule ikinä mitään, ja se joutuu helvettiin Keitaron takia. Se oli hyvä poika. Aivan uskomattoman rasittava, mutta silti tosi hyvä poika.

  • #5776 Vastaus

    Nitthan
    Osallistuja

    Vieraita

    Tiesin ketä odottaa, kun Kinnasten karkeaa ulko-ovea vasten kuului napakka koputus. Äiti oli ilmoittanut tulostaan viikkoa ennen, päivää ennen ja vielä tuntia ennen Seinäjoelta. Hän ei ollut halunnut, että hakisimme hänet Seinäjoelta junalta. Hän halusi aina olla itsenäinen. Riippumaton. Hänen oli saatava ajaa taksilla, ja taksissa hän ei tavannut keskustella kenenkään kanssa. Olin ajellut hänen kanssaan taksilla lapsena, ja nyt oli Yenin vuoro.

    Avasin oven. Äiti näytti olevan sen takana yksin. Hänellä oli musta jakkutakki ja siihen sopiva musta siisti hame, kesän lähestymisen takia mustien sukkahousujen sijaan ruskeat ja niiden päällä jaloissaan mustat hillityn matalat arkikorkokengät. Väriä oli vain hänen silkkipaidassaa, joka pilkotti punaisena hänen jakkunsa alta, sekä hänen ruusunmuotoisessa hiuskorussaan, joka piti hänen mustia hiuksiaan tiukalla nutturalla. Hiussolkikin oli suurimmaksi osaksi hopea, niin kuin äidin pienet kyynelkorvakorut ja pieni ympyränmuotoinen kaulakorukin. Äiti oli erinomaisessa ryhdissään vakuuttava näky, vaikka oli korkokenkineen paljon minuakin lyhyempi.

    ”Nitthan”, hän tervehti, ”päivää”.
    Sitten hän ojensi käsivartensa, ja minä halasin häntä. Äiti puristi toisella kädellään mustaa korutonta laukkuaan ja hieroi toisella minua selästä. Hän tuntui niin ohuelta ja kapealta, että pelkäsin hänen hajoavan halatessa. Tiesin kyllä, että lohikäärmeen luolasta paennutta naista ei saa oikeasti rikottua enää millään.

    Hyviin tapoihin kuuluu, että ihmisiä tervehditään arvo- ja ikäjärjestyksessä. Äiti saattoi kuitenkin tehdä poikkeuksen ja tervehtiä minua ensin, sillä omia sukulaisiaan saa tervehtiä ensimmäisenä. Hän päästi minusta kuitenkin nopeasti irti ja siirtyi ukin eteen pyynnöstäni tulla sisään.
    ”Jittramas Meesang, Nitthanin äiti”, äiti esittäytyi, ja kuten aina suomenkielisille puhuessaan, Jittramasin a-äänteet olivat avoimempia ja pidempiä kuin jos hän puhui Skypen välityksellä kotiin.

    Ja kun hän liikkui oviaukosta, hänen takaansa paljastui

    Yen,

    maailman hienoin tyttö, maailman täydellisin olento, maailman viisain ja kiltein ihminen.

    Laskeuduin heti polvilleni. Yen lennähti syliini ja rutisti. Hän ei halannut niin kuin äiti, eikä siksi että kuului. Hän puristi molemmat laihat kätensä kaulani ympärille niin tiukasti, että minun oli vaikea hengittää, ja minä puristin hänen koko ruumistaan vielä kovempaa ja haroin hänen lyhyitä hiuksiaan niin että se tuntui varmasti tukistamiselta. Ne olivat pehmeämmät ja vaaleammat kuin minun, ja Yen hieroi nenäänsä poskeani vasten, ja hänen nenänsäkin oli pieni ja suloinen, eikä sellainen litteä kuin minun. Yen oli täydellinen ja maailman paras, enkä halunnut päästää hänestä irti enää koskaan. Olin täysin valmis muuttamaan takaisin kotiin äidin luo vaikka heti, jos saisin sillä tavalla pitää hänet, leikkiä hänen kanssaan nukeilla, saatella hänet hänen syksyllä alkavaan kouluunsa, tulla katsomaan hänen jokakeskiviikkoisia ratsastustuntejaan.

    ”Joona”, äiti kutsui, eikä Yen liikkunut tai tuntunut edes avaavan silmiään, joide ripset olivat kutittaneet poskiani kun ne olivat lepattaneet kiinni.
    ”Joona. Nyt riittää. Joona.”

    Yen liikahti haluttomasti. Päästin irti, mutta vähän kerrallaan. Hän suukotti vielä kerran poskeani — nenällään tietenkin, koska äidin mielestä suulla suukottelu kuului vain miehelle ja vaimolle yksityisesti — ja irtosi sitten otteestani. Yen suoristi selkänsä ja otti kasvoilleen epäluonnollisen, vieralle aikuisille esittäytymiseen varatun hymynsä, ja käveli ukin eteen. Olisinpa voinut kuiskata hänelle salaa, ettei ukkia tarvinnut pelätä. Huomenna hän jo paistaisi Yenille pannukakkuja ja taluttaisi häntä Matti-hevosensa selässä rinkiä pihalla niin kauan kuin Yen vain haluaisi. Ukki oli jopa käynyt ostamassa Ylistarosta asti eräitä tiettyjä pullia, joista olin joskus lipsauttanut Yenin pitävän.

    ”Joona Meesang”, Yen sanoi käsi ojossa ukille, joka äidin yllätykseksi laskeutuikin vaikeasti toisen polvensa varaan.
    ”No nyt minä vihiroonkin sun saan tavata. Soon tua Chai aiva susta puhunu.”

    Ukki ja Yen vaihtoivat muutaman sanan. Yen rentoutui ja äiti hymyili taustalla hieman. Äidin ilme kuitenkin nyrpistyi, kun Yen tervehti ukin jälkeen Ekkua. Yen tarjosi Ekullekin kättä ja sanoi nimensä niin kuin kuuluu, sillä äiti ei tiennyt, että nuo kaksi tunsivat toisensa Skype-puheluiden kautta hyvin ja Yen tapasi sanoa Ekkua ai Sunstraksi. Ekku ei kuitenkaan pysynyt roolissaan, vaan ojensi molemmat käsivartensa kohti Yeniä, joka ilahtui ja hyppäsi hänen halaukseensa.

    Puolen tunnin kuluttua katselin pirtinpöydän ääressä Kinnasen tuvassa minua vastapäätä istuvaa äitiä, joka yritti keskustella Ukin kanssa asioista, jotka olivat ukille kaukaisia ja käsittämättömiä, kuten Helsingin autius korona-aikaan. Olin iloinen, kun äiti oli tullut, mutta iloisempi olin, kun hän oli tuonut Yenin, jota pidin kainalossani lusikoiden vasemmalla kädellä jauhelihakeittoa. Yen heilutteli supermiessukkiin puettuja jalkojaan pöydän alla ja nautti, kun äiti ei kehdannut torua joka asiasta heti Yenin puolelle asettuneen ukin aikana. En uskaltanut venyttää äidin hermoja juttelemalla Yenin kanssa ruokapöydässä, mutta nopeasti kuiskasin hänelle, että huomenna mentäisiin tallille ilman äitiä ja varmistettaisiin, että Ruskakin varmasti tulee. Yenin silmät loistivat ja minä suukotin hänen päälakeaan, nenälläni tietenkin.

  • #5782 Vastaus

    Camilla
    Valvoja

    Jatkoa Camillan spinnarille

    Hilman näkökulmasta kirjoitettu

    Miksi niin vakavana?
    Vaikka Rasmus olikin yksi maailman ihanimpia ja rakkaimpia asioita, tuntui hyvältä välillä olla erossa. Riku oli mitä parhain isä. En voinut olla kaksikosta muuta kuin onnellinen. En tiedä, mitä tekisin ilman heitä. Ilman Rikun työpaikkaakaan en olisi törmännyt uudestaan Camillaan. Ainut asia, mitä nyt vain tarvitsin, oli tyttöjen ilta. Saisi juoruta, nauraa ja juoda sivistyneesti viiniä ystävän kanssa. Camilla oli ollut aika vaitonainen viime aikoina. Toisaalta annoin kyllä anteeksi naisen kiireen. Sen kuukaudenkin ajan, minkä hän oli meidän luonamme asunut, ei naista paljoa näkynyt. Hän kulutti paljon aikaa tallilla tai Hopiavuoressa.

    Keräsin nopeasti pahimpia tavaroita pois tieltä ja yritin hieman lakaista lattiaa. Ovikello soi, ja juoksin onnellisena avaamaan ovea. Edessäni seisoi se sama vaaleatukkainen nainen. Tai ei se täysin sama, jonka tunsin intin ajalta. Tältä puuttui se leveä virnistys. Camilla oli myös kuihtunut tai laihtunut. Ennen hän oli ollut täynnä lihasta; nyt näin vain laihan version siitä lihaskimpusta. Silmistä puuttui se tuttu säihke, joka sai hymyilemään. Se päivän piristys, joka sanoi, että tämä on vain yksi mukula kaikkien muiden joukossa.

    Kaappasin naisen syleilyyni ja nostin häntä ylöspäin. Camillan hali oli ensin hapuileva, mutta sitten hän takertui paremmin kiinni ja hymähti hiljaa.
    ”Mää toin vähän syötävää ja Rasselle jotain pientä. Toivottavasti se sopii.”
    Camilla kaivoi kassiaan ja nosti esiin suloisen ruskean takin, jossa oli karhun korvat hupussa sekä pienen pupupehmolelun.
    ”Jos kukaan muu ei välitä, minä olen jo rakastunut. Tämä on jopa reilun kokoinen. Sopii hyvin pienelle miehelle”, hymyilin kuin Naantalin aurinko.
    Nappasin kassin naisen käsistä ja laskin hänet sisälle. Olin kaatanut meille jo viinit laseihin valmiiksi ja heti vain, kun Camilla oli saanut kengät jalastaan ja takin pois päältään, tungin hänen käteensä toisen laseista. Camilla katsoi sitä hieman vastahakoisena, mutta siemaisi reunasta varovaisesti.
    ”Onpa hyvää”, Camilla kehui tuijottaen lasiaan.
    ”Sun lemppari. Frizzantino. Paistoin jo jauhelihan valmiiksi, jos syötäisiin tortilloja”, totesin naiselle kaivaen kaiken valmiiksi.
    ”Anna, kun minä”, Camilla tokaisi ja toppuutteli minut istumaan.

    Yksi viinipullo myöhemmin
    ”Steffekö on nyt sun elämäs mies”, naurahdin Camillalle meidän vaihdeltu kuulumisiamme.
    Camilla selitti silmät kirkkaina ravuristaan, mutta varoi kehumasta itseään tai heidän pärjäämistään.
    ”Onks sulla sitten muita mielessä?” urkin kiinnostuneena.
    Tiesin Camillan ja Aleksin jutun loppuneen ennen kuin se ikinä edes kerkesi alkamaankaan kuukausia sitten.
    ”On siel tallil yks Pasi”, Camilla virnisti niin leveää hymyä, että poskia pakotti.
    ”Onks se söpö?”
    ”On. Sillä on suloiset nappisilmät. Se on kyl vähän vanhempi.”
    ”Vanhis. Onks seki hevonen?”
    ”Ei ku se on poni.”
    Camilla naurahti lyöden pöytää. Minua ei haitannut, vaikka naapurit tulisivat valittamaan. Olin näkeväni Camillassa jotain sellaista, minkälaisena hänet muistin.

    Pari viinipulloa myöhemmin
    ”Ootko sää kuullut isästäsi mitään sitten sun armeijauran jälkeen?” tiesin sen satuttavan naista, mutta minun oli pakko kaivaa tieto hänestä.
    Tiesin, että Camilla velloi asiaa sisällään enemmän ja vähemmän.
    ”Laitto se jouluna viestin, et hyvää joulua”, Camilla kohautti olkapäitään yrittäen vältellä asiaa.
    ”Ooks sää ajatella nähä sitä?”
    ”Mitä mää sanoisin. Anteeksi, et tyttäresi on epäonnistuja”, Camilla hieraisi nopeasti poskeaan ja räpytteli silmiään yrittäen välttää kyyneleiden valumisen.
    ”Kersantti Vanhaniemi, et sää voi antaa sen kusipään vallita sun elämää. Sää vaan vallot itsesäälissä. Toi ei sovi sulle. Oon oikeesti huolissani”, murahdin naiselle kietoen käsivarteni hänen ympärilleen.
    ”Ihmiset muuttuu.”
    ”Mut sää oot vaa haamu itsestäsi. Kuka oli se, joka piti joukkueen liikkeessä, vaikka kaikki olivat valmiita luovuttamaan? Kuka oli se, joka yritti ottaa kaikki huomioon ja kohdella tasavertaisesti? Kuka oli se, joka painoi menemään aina viimeseen asti eikä suostunut antamaan periksi?” katsoin naista syvälle hänen sinisiin silmiinsä.
    Ne loistivat punaisina. Nainen teki tosissaan töitä, ettei valuttaisi kyyneltäkään.
    ”Koko joukkuehan siellä painoi”, Camilla tokaisi tuijotellen lasiaan.
    ”Se olit sinä, Vanhaniemi. Sinä.”

    ”Sun pitäs joskus tulla Hopiavuoreen. Voisin sit esitellä sut kaikille, eritoten Pasille ja Steffelle. Ja onhan siellä se Susikin”, Camilla hymyili, mutta hänen hymynsä hyytyi heti, kun hän mainitsi Suden nimen.
    ”Susihan on nyt tää, joka otti sut kattonsa alle. Sun työkaveri.”
    ”Mjoo, käydään me joskus lenkilläkin ja katotaan leffoja”, Camilla puisteli päätään kuin yrittäen unohtaa asian.
    ”Onks teillä joku juttu meneillään?” katsoin naista hieman yllättyneenä.
    Olisin odottanut, että hän edes soittaisi minulle, jos hänelle olisi jokin mies.
    ”Ei. Se on sen yhden Outin kaa.”
    ”Eli sää et tiedä, onko ne.”
    ”Niiiin…”
    ”Jos sää haluut sen, niin sun pitää taistella siitä ukosta”, tokaisin Camillalle suunnitellen jo valmiiksi sotasuunnitelmaa.
    ”Suden hevosen nimi on Ukko”, Camilla yhtäkkiä naurahti ja nauroi niin pitkään, kunnes häneltä meinasi henki loppua ja hän alkoi yskimään.
    ”Millainen tää Outi on?”
    ”En mää tiiä. Joku hienompi kai. Ratsastaja”, Camilla puisteli päätään.
    ”On sanonta, et pidä ystävät lähellä, viholliset vielä lähempänä.”
    ”Keksisin jonkun tekosyyn tutustua, vai? Et esimerkiks pyytäisin Outia mukaan treenaamaan radalle Steffeä?” nainen katsoi minua kysyvästi.
    ”Toihan on hyvä idea. Voit vahingossa tutustuu häneen, niin tiedät, mitkä panokset Outilla on. Onhan siellä ripaus sitä Vanhaniemeä, jonka mää tunnen.”
    ”Mut nyt nukkumaan kello on jo kaksi yöllä!” Camilla hymyili ja kaivautui tutulle paikalleen sohvalle nukkumaan.
    Se hymy, joka naisella oli. Toivottavasti se olisi vielä aamullakin.

    • #5904 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Kuulostaa kivalta illalta! Kuulumisten vaihtoa ja tortillaa (ruoka on hyvää, ellei se ole pahaa, sanoi entinen filosofi). Vaikka aiheet on välillä rankkoja, on ihanaa purkaa sydäntään välillä. Hilma vaikuttaa hyvältä kuuntelijalta ja taitavalta keskustelijalta, ja on niin ihanan aidosti iloinen Camillan tulosta ja tyttöjen illasta!

      Hilma on myös viisas. Camilla on jo valmiiksi kierähtänyt selälleen ja paljastanut vatsansa niin kuin pentukoira alfalle. Hilma teitaa Camillan ystävänä tietää tarkasti, että määrätietoisuus on yksi viehättävimpiä juttuja Camillassa: se, mikä tekee Camillasta Camillan. Heikommat häntä varmaan pelkäävät (niin kuin Susikin vähäsen aluksi), mutta mitäpä heidän mielipiteistään. Mikähän saisi Camillan piristymään ja saamaan taistelutahtonsa takaisin? (Auttaakohan Steffen onnistumiset, tai tavoite tutustua arkkiviholliseen hänen nujertamisekseen?)

  • #5823 Vastaus

    Nitthan
    Osallistuja

    Olin melko varma, että pingviinit ovat hänestä söpöjä

    Olin hämmästynyt, kun Eetu oli ojentanut mitään puhumatta autonsa avaimia minua kohti, kun Noa oli puhunut Seinäjoen reissusta. Toisella kädellään hän oli vain nostanut kahvikupin huulilleen samalla, ja oli keskittynyt kuuntelemaan Noan suunnitelmaa raviradan lähellä olevasta Hööksistä. Hän oli vain vilkaissut minua, vaikka ei voinut mitenkään tietää, olinko maailman huonoin kuski vai sairaan taitava rallikuski.

    ”Kuulostaa hyvältä”, Eetu vain tuumasi Noalle. ”Siinon samas pihas honkongi. Meettä samalla siihen ja otatta sellaasen pellisen kukka-astian siitä sen hajonnehen tilalle. Manni lähettää kumminki taas niitä kukkia.”

    Otin avaimet varovaisesti vastaan kuitenkin pöydän vierellä seistessäni. Osasin ajaa. Seinäjoelle oli sitä paitsi helppo ajaa. Emme olleet menossa edes keskustaan, vaikka sielläkin pärjäsin, kunhan muistin tuijottaa tarkasti kaikkien niiden lukuisien yksisuuntaisten teiden ajosuuntia.

    Eetun avainnippu oli pieni. Pulska muovipäinen avain kuului tietenkin autoon. Sen lisäksi tunnistin tallin ja tuvan avaimet, vaikka ihmettelinkin, miksi hän vaivautui pitämään niitä mukanaan. Niiden lisäksi nipussa oli kaksi muutakin avainta, joista toinen taisi kuulua johonkin Abloyn riippulukkoon. Avaimenperiä oli vain yksi. Se oli kevyt, punainen ja muovinen. Se näytti siltä kuin se olisi joskus ollut 80-luvun muovinen lelukoira, kippurahäntäisen pystykorvan muotoinen, mutta joku olisi jälkikäteen porannut siihen pienen hopeanvärisen koukun, josta se oli kiinnitetty avaimenperärinkulaan. Olisin halunnut kysyä, oliko avaimenperällä joki syvempi merkitys, vai oliko se siinä vain koska oli punainen ja siksi helppo nähdä.

    Kun käynnistin auton, kiitin toistuvasti Jumalaa siitä, että Otsonmäeltä on maailman helpoin ajaa Seinäjoelle, vaikka oli niin vaikeaa keskittyä kuin minun silloin. Noa nojasi nimittäin vierelläni apukuskin penkin selkänojaan ja oli yhtä huoleton kuin Eetukin: ei epäillyt lainkaan ajotaitojani. Hän nojautui hetkeksi niskatukea vasten kääntyessään hymyilemään minulle vinosti. En kuullut ollenkaan mitä hän sanoi, koska hän kurkotti samalla tarttumaan turvavyöhön ja hipaisi vahingossa peukalonsa ulkosivulla kaulaansa niin että tunsin sen omassa kaulassani. Sen takia katsoin oikein erityisen huolellisesti peileistä kun peruutin. Odotin jonkinlaista välitöntä rangaistusta. Tallin piha olisi voinut vaikka revetä keskeltä ja olisin pudonnut suoraan Helvettiin Eetun autolla. Tai olisin voinut peruuttaa autoon lommon osumalla taakse tyhjästä ilmestyneeseen toiseen autoon, ja sitten Eetu olisi tappanut minut.

    ”Chai?”

    Olin päässyt Vanhan päätien ja pihatien risteykseen vasta, kun Noa sanoi nimeni kummastellen ja kysyen, enkä osannut siihenkään kysymykseen vastata heti mitään. Kunhan auoin suutani. Noa kutsui minua Auringoksi, eikä se nimi sopinut minulle. Aurinko on iso, vaalea, hyvä ja iloinen. Minä olen pieni, musta ja viallinen.

    ”Joo”, sain vastattua heti kun irrotin katseeni Noan silmistä ja tuijotin Vanhan päätien ylitse toisen puolen ojanreunaa.
    ”Niin ootko?”
    ”En! Eiku mitä?”

    Vilkaisin Noaa silmäkulmastani. Hän siristi silmiään ja rypisti kulmiaan hieman. Vaikka olin selkeästi ohittanut jonkin hänen kysymyksensä, hän ei vaikuttanut hämmästyneeltä tai hämääntyneeltä, vaan tutkivalta. Ilmeisesti Noa luuli, että aivoissani oli jokin häiriö. Epäiliköhän hän, että se vaikuttaisi ajamiseen? Pelkäsiköhän hän nyt jo, vaikka olin ajanut vasta suunnilleen seitsemän metriä? Tuntuisivatkohan hänen rystysensä rosoisen kuivilta vai ihan sileiltä, jos nyt silittäi–

    ”Että ootsä monta kertaa ajanu sinne?”
    ”Seinäjoelle?”
    ”Niin. Tai raviradalle. Kun mä en oo varma mistä liittymästä, niin jos mä laitan–”
    ”Ei tarvi Google Mapsia, kyl mä oon, tai siis totanoin, mä tunnistan Auneksen risteyksen ja sit osaan kattoo — kun siellä on ihan viitta et ravirata — paitsi jos sä haluat, jos sä pelkäät että mä–”
    ”En mä pelkää.”

    Mutta minä pelkään, Noa, vaikka en pelkääkään Seinäjoelle ajamista ja raviradan etsimistä. Katsoin autot tyhjältä tieltä ja nousin tielle. Matka oli kestänyt jo ikuisuuksia, ja Noa vilkaisi tahallaan välissämme olevan avautuvan käsitukeen upotetun lokeron sisältöä, vaikka siellä ei näyttänyt olevan kuin puolityhjä purkkapussi. Hänen hartiansa ylitse valahtava rastapötkö ei ihan hipaissut minua, mutta saatoin silti kuvitella sen hipaisevan, ja joko rasta tai ajatus kutitti niin että minun teki mieli painaa kaasua ja ajaa sataaviittäkymppiä päin oikein tukevaa puuta.

    Seinäjoen tietä oli helppo ajaa. Siinä oli suurimmaksi osaksi satasen rajoitus, ja kahdeksankympin alueillakin oli tapana ajaa reipasta yhdeksääkymppiä. Ei tarvinnut etsiä kameroita, koska niitä oli tasan kahdessa kohdassa, molemmat näkyvissä, ja muut autot muistuttelivat niistä hidastamalla. Edes se, miten Noa tahallaan rapsutti ja hieroi leukaansa useamman kerran puhuessaan, ei saisi minua unohtamaan nopeuskameroita, vaikka se sai minut unohtamaan miten hengitetään ulospäin. Yritin kuvitella, että vieressäni istui hänen sijastaan Dahlstenin Markus, ja aina välillä tiukasti Markusta ajatellessani jutteleminen oli helpompaa. Silloinkin korviani kuumotti koko ajan ja minun teki mieli vääntää ilmastointinappula niin kylmälle kuin sen sai.

    ”No onhan se ny kivaa ku ne on mummin rakkaita kans”, Markus, ei kun Noa hymähti, kun juttelin turvallisesta aiheesta, hänen äidistään.
    ”No on! Meidän äiti ei edes vie mun pikkusiskoa tal… Tai siis mä oon vähä kateellinen kun sun äitiä kiinnostaa, vaikkei se välttämättä niin hevosista — mutta kun se sun takia…”
    ”Sullako on pikkusisko?” Markus kysyi Noan pehmeämmällä äänellä ja minä jätin enemmän väliä edellä ajavaan Volvoon.
    ”No joo”, kerroin hymyillen. On. Maailman paras pikkusisko olikin. Kiltimpi ja parempi kuin minä, ja vaaleampikin.
    ”Minkä ikänen?”
    ”Kuuden. Se käy jossain vissiin Leppävaaras ratsastamassa välillä.”
    ”Ai?”
    ”Joo, jollain ponilla. Sit se aina soittaa mulle Skypellä ja kertoo.”

    Kuulin hengitysäänestä, että Noa hymyili, enkä voinut uskotella itselleni hänen olivan Markus. Auton hiljainen humina ei peittänyt sitä, miten hän hengähti nenänsä kautta naurahtavan henkäyksen. Aivoni toimivat yhtä hyvin kuin ukin ylikuumunut ja kerrasta kiinni hirttänyt ruohonleikkuri. En keksinyt uutta puheenaihetta, vaikka taas oli luiskahdettu Noan äidistä vähemmän turvalliseen: minun perheeseeni. En saanut aivojani uudelleenkäynnistettyä tarpeeksi nopeasti ennen kuin Noa kysyi jo uuden kysymyksen. Hän kysyi ihan rauhallisesti, ihan niin kuin ei olisi kysynyt mitään ihmeellistä.

    ”Millanen sun mutsis sitten on jos se ei oo semmonen et vie sun siskoa tallille?”

    Vakavoiduin ja hinkkasin nenääni. Sitä muka kutitti, koska yritin voittaa aikaa. Minä en valehtele. Eikä sukulaisistaan saa sanoa pahoja asioita. Äidistä puhutaan aina kauniisti.

    ”Semmonen tavallinen”, sanoin välttelevästi, koska olihan äiti varmasti jonkun mittapuulla tavallinen. ”Se kasvatti ja kasvattaa meistä kunnon ihmisiä”, sanoin, koska se ainakin oli totta. Käytöstavat minä osasin etu- ja takaperin. Vaikka minut olisi istutettu kuinka hienoon seuraan, osasin välttää aloittelijoiden etikettivirheet. Ymmärsin poistaa lusikan kupista ennen hörppäämistä ihan arkenakin, ja tiesin olla vahingossakaan asettamatta veitsen terää haarukan piikkien väliin laskiessani ne lautaselle. Osasin myös ne säännöt, joita kukaan muu ei noudattanut kuin äiti. Kuten sen, että uudet kengät puetaan jalkaan jo ulkona, sillä vain vainaja koskaan poistuu kodista uudet kengät jaloissaan. Samoin osasin pysyä poissa pahoilta teiltä. En noussut ratikkaan korttia piippaamatta, jättänyt auttamatta mummoa suojatien ylitse, unohtanut edes vahingossa sunnuntaikirkkoa. En edes antanut itseni ajatella sopimattomia: en varsinkaan miltä tuntuisi nyt rentouttaa hartiaa sen verran, että oikea käsivarteni laskeutuisi Noan alkumatkasta tutkimalle käsituelle ja osuisi hänen käsivarteensa. Ihokarvani nousivat pystyyn.

    Noa näytti ymmärtävän, etten voinut puhua äidistä. Minä en halunnut kysyä enempää hänen äidistään. Mietin, vääntäisinkö radion vähän kovemmalle, mutta äiti oli opettanut minut paremmille tavoille. Noa nosti kyynärpäänsä auton ovea vasten sen ikkunan juurelle ja alkoi liikutella puhaltimen suuntaa etusormellaan niin että olisin pyörtynyt ellen olisi ryhtynyt laskemaan määrätietoisesti valotolppia sillä sekunnilla kun hän aloitti.

    En keksinyt mitään kysymyksiä Noalle, vaikka tavallisesti minulla ei ollut ongelmia keskustella, ja vaikka oikeasti olisin halunnut tietää Noasta kaiken. Olisin halunnut kysyä, mitä hän näkee ensimmäisenä kun avaa aamulla silmänsä. Onko hän koskaan puhaltanut heinällä niitä kovia kimeitä ääniä. Oliko hänestä mukavaa vai karmivaa nukkua tiiviissä teltassa, kun sade ropisi telttakankaaseen. Miksi hän halusi tulla isona, kun hän oli lapsi. Mikä on hänen ensimmäinen kissa-aiheinen muistonsa. Jos hän saisi päättää, ottaisiko hän mieluummin kummieläimekseen tiikerin vai marakatin ja miksi, vai oliko hän enemmän sarvikuonoihmisiä. Olivatko pingviinit hänestä söpöjä. Asuisiko hän mieluummin majakassa vai suuressa luolastossa. En kysynyt mitään, mutta olin melko varma, että pingviinit olivat hänestä söpöjä, ja että mielestäni hän olisi sopinut paremmin asumaan majakassa.

    Muutaman kerran Noa katsoi minua omituisella tutkivalla katseellaan ja oli kai kysymässä itsekin yhtä tärkeitä kysymyksiä, mutta vaihtoikin aina suuntaa. Kun hän kysyi, kerroin käyneeni pelkän peruskoulun, ja että nyt haaveilin aikuislukiosta vain päästäkseni teatterikorkeaan, vaikka sinne minä olinkin liian tyhmä. Kerroin miten päädyin hevosten pariin ihan vahingossa, kun en ollut muistanut ilmoittautua ajoissa pianotunneille ja tarvitsin harrastuksen. Kun Noa kysyi, miksi lähdin edelliseltä tallilta, kerroin puolitotuuden, miten hoitohevosenikin oli lähtenyt. Kun katsoin häntä anovasti silmiin sillä tavalla hänelle valehdeltuani, näin hänen ymmärtävän minua. Hän nyökkäsi pienesti, eikä kysynyt enempää tallista, jotten joutunut valehtelemaan.

    Matka kesti ikuisesti, mutta lopulta tuli raviradan liittymä. Erehdyin katselemaan hevosia nanosekunnin liian kauan ja kurotin vaihdekeppiin hätäisesti. Taisin painaa kytkintä huonosti, kun kuului korahtava ääni. Päästin vaihdekepistä irti ja annoin auton rullata, ja kun kokeilin uudelleen, vaihde vaihtui sulavasti neloselle. Katsoin hätääntyneenä Noaan, mutta hän hymyili — minulle eikä tienposken hevosille — ihan niin kuin hän ei olisi vieläkään pelännyt kyydissäni. Toivoin, että hän olisi hymyillyt vielä kolmekymmentä senttiä lähempänä minua, ja heti perään toivoin että auto olisi räjähtänyt eikä vain korahtanut. Mietin, miltähän Noan poski tuntuisi, jos voisin silittää sitä nenälläni. Miltähän tuntuisi, kun Eetun auto menisi nyt oikosulkuun ja mäjäyttäisi minua airbagilla naamaan, paitsi että airbagin tilalla olisi joukko hyvin aseteltuja pitkiä puukkoja?

    Alitimme Seinäjoen tien raviradan jälkeen. Siitä Hööks näkyi jo. Piti enää kääntyä liikenteenjakajan jälkeen vasemmalle, ja sitten uudelleen vasemmalle Hööksin ja Tokmannin suurelle jaetulle parkkipaikalle. Siellä sammutin auton ja käännyin laskemaan jalkani maahan. Minun piti hengähtää hetki, jotta ne eivät vapisisi. Minulla oli Noa autossani, ja ihan vähän olkani ylitse häntä vilkaistessani hän oli niin suloinen turvavyön jumittaessa, että minua nauratti, ja samaan aikaan olisin halunnut purra häntä poskesta. Hööksissä ja paluumatkalla aika pysähtyisi ihan niin kuin tulomatkallakin, ja minä meinaisin kuolla, mutta hänen keskittynyttä nykimistään katsoessani en ollut siitä pahoillani. Haaveilin, että hän olisi pyytänyt minut mukaansa koska piti minusta, eikä koska tarvitsi kuskin. Haaveilin, että Tokmannin tai Hööksin iso painava kyltti irtoaisi, putoaisi päälleni ja tappaisi minut.

  • #5826 Vastaus

    Milan
    Osallistuja

    Aika synkkiä on mun juttuni

    Facebook, velat ja vapaus

    Luulin, että halusin Hellon takaisin elämääni. Tai halusinhan minä, missä muodossa tahansa, mutta en pystynytkään siihen, sillä Hello ja Hopiavuoren Eetu olivat pakettiratkaisu. Eetun kuva oli ilmestynyt kännykkäni ruudulle tyhjästä, varoittamatta, ja saanut sydämeni hakkaamaan taas.

    Laskin kännykän hiljaa vierelleni sohvalle ja halasin itseäni pysyäkseni koossa. Olin tehnyt kamalan virheen Hellon kanssa jo tosi nuorena, ja olin maksanut sitä moninkertaisen hinnan vuosien varrella. Se oli oikein, että minua oli rangaistu, mutta eikö kaikessa pitänyt olla jokin kohtuus? Enkö voisi saada edes tietää, kuinka paljon olin vielä velkaa, ja kuinka kauan minun piti sitä vielä maksaa? Maksoin nimittäin velkaani vieläkin, eikä mikään tuntunut riittävän. Aina kun hetken yritin ylipuhua itseni ajattelemaan, että olen tehnyt jo tarpeeksi, sain muistutuksen siitä kaikesta. Yleensä tuomitsin itseni ihan itse, mutta yhä uudestaan ja uudestaan joku velkojistanikin, esimerkiksi Eetu, luikersi takaisin elämääni eri reittejä. Päästin Eetunkin itse usein luikertamaan, mutta välillä kun päätin pysyä hänestä ja Hellosta kaukana, hän ilmestyi kuin tyhjästä niin kuin nyt.

    Virheeni juuret olivat Serbiassa, ja koko sotku Otsonmäellä johtui siitä, että olin yrittänyt pitää pääni pinnalla viimeiseen asti. Olin maksanut alkuperäisestä virheestäni jo kaikella, mitä minulla oli joskus ollut. Olin maksanut rahalla, ja kun raha oli loppunut, olin hankkinut lisää, koska oli ollut pakko. Virheeni oli kuitenkin kasvanut korkoa, joten olin maksanut ihmissuhteilla, joista joka ainoa oli päättynyt, eikä minulla ollut enää ketään jäljellä. En halunnut enää uusia ihmisiä elämääni, koska heidätkin menettäisin velkoihini, jotka eivät loppuneet koskaan, siitä Eetukin piti aktiivisesti huolta. Kun yksi velkoja oli tyytyväinen, ilmestyi aina joku uusi, jolla oli oikeus estää minua jatkamasta elämääni. Maineeni olin menettänyt, sen henkisen hyvinvoinninkin joka minulla joskus oli, koska molemmilla olin maksanut velkoja pois. Ruumiillani olin maksanut. Hengelläni en vielä, mutta kai senkin aika pian tulisi. Sen antaisin kuitenkin vasta vihoviimeisenä.

    Minulla oli Biffe, jonka vielä menettäisin, ja Vasilije, jonka saisin ehkä pitää, sillä siitä ei ollut hyötyä kenellekään, eikä kukaan arvaisi minun rakastavan sitäkin. Tilillä oli rahaa aina välillä, mutta sitten sekin meni, vaikka enpä minä sitä edes kaivannut kunhan ruokaa oli jääkaapissa ja vuokra maksussa. Ja toistaiseksi olin elossa.

    Painoin pääni polviin ja ajattelin avaamatonta Facebook-viestiä, joka sai kännykkäni merkkivalon vilkkumaan sitkeästi. Voisin olla avaamatta sitä. Aioin olla avaamatta sitä. Sen sisällön tietäminen vainoaisi minua enemmän kuin ahdistus siitä, mitä siellä mahtoi olla. Siellä ei voinut olla mitään hyvää. Siellä oli jokin uusi ehdotus siitä, miten voisin vielä hyvittää syntejäni. Eikä minulla ollut enää annettavaa. Tulkoot hakemaan, jos jotain halusi, sillä en minä estäisi.

    Piti ryhdistäytyä. Asuntooni oli tulossa kahdenkymmenen minuutin kuluttua joku, jonka nimi oli Eero, ja jolla oli lempeä ääni. Lempeä-äänisinkään Eero ei saanut koskaan tietää, etten ollut onnellinen, mikäli mielin vielä maksaa oman asuntoni ja Biffen karsinan vuokrat.

    Olisipa minulla joku, edes joku yksi, jolle voisin soittaa. Neuvoisipa joku minua, mitä tehdä Facebook-viestipyynnölle. Tai miten päästä vapaaksi.

    Poimin puhelimen ja avasin Facebook Messengerin. Etsin viestipyynnöt. Tuijotin Eetun pientä kuvaa vielä hetken, vaikka en edes harkinnut viestin avaamista. Ennemminkin ajattelin epäuskoisena sitä, miten olin joskus kuvitellut voivani antaa itse itselleni anteeksi. En ollut tehnyt kaikkea sitä, mistä minua syytettiin, mutta en ollut viatonkaan. Painoin poistamisnappia ennen kuin ehdin liiaksi harkita. Sitten nousin seisomaan ja suoristin ryhtini. Minulla oli vielä viisitoista minuuttia aikaa hengähtää ennen kuin minun pitäisi olla ehjä, joko kainosti tai riettaasti hymyilevä ja vailla suuria huolia.

  • #5913 Vastaus

    Jesse
    Osallistuja

    Kuin uuden alkua

    Vihdoin se oli ohi.

    Tuntui kuin painava kivi olisi vieritetty mun harteilta, siis ihan kirjaimellisesti, vaikka esteradalta vasta lähtiessä mä olin tiennyt ettei me päästäisi ruusukesijoille. Taso tuntui olleen paljon kovempi tänä vuonna, joten yksikin mukaan otettu puomi tai myöhästynyt laukannosto missä tahansa osakilpailussa sakotti. Silti mua ei haitannut yhtään kun kumarruin taputtamaan Varjon kaulaa ennenkuin hyppäsin sen selästä alas. Ori oli tehnyt parhaansa, näyttänyt parastaan sekä pahintaan, enkä mä tiedä mitä mä olisin oikeasti voinut tehdä toisin. Mäkin yritin parhaani ja mulla oli sellainen olo, että se riitti kyllä.

    Vaikka kyllä mä myönnän, että oli hetkiä kun mä ehdin ajattelemaan mut ja Varjon kärkijoukkojen riviin ottamaan ruusukkeen vastaan, mutta niin kai jokainen osallistunut. Kai kaikki haluaa voittaa, edes vähän, vaikkei sitä itselleen välttämättä myöntäisikään. Uuden Tähtijoukkueen myötä huomasin yhdistäväni nimet kasvoihin. Tiesin, keitä ne oli. Marshall, se kuuma rastapää jolla oli kuuma aksentti. Kai puhetapakin voi olla kuuma, tai ainakin vetävä. Agnes, joka näytti joka tilanteessa kylmänrauhalliselta, ja sen rautias Susinevan kasvatti. Nitthan – Chai. Se, joka oli niin retkussa Noaan, että melkein teki pahaa sen puolesta, ja jonka nimeä mä en vieläkään ihan ymmärtänyt. Olin päässyt läheltä näkeen, miten paljon ne oli tehneet töitä ja treenanneet. Kai mä olin niihin tavallaan siinä tutustunutkin.

    Ja olin mä niistä ylpeä. Se oli tosi outoa huomata, mutta oikeastaan se ei haitannut ollenkaan. Ne ansaitsi paikkansa kärjessä, ja mä olin aivan helvetin ylpeä kun sain olla osa Hopiavuoren tiimiä. Varsinkin Chai ansaitsi musta tuplavoittonsa. Joo, tottakai sen takia, että se oli ratsastanut hyvin, mutta ennenkaikkea siksi, että ehkä se joskus tajuaisi osaavansa. Se oli näyttänyt melkein syylliseltä kun olin onnitellut sitä, enkä voinut käsittää miksi. Se taisi olettaa, että olisin automaattisesti jotenkin katkera koska en voittanut nyt.

    Kun mietin itseäni – ja elämääni – vuosi sitten, niin silloin ehkä olisinkin ollut. En välttämättä sille, vaan katkera itelleni ja omalle suorittamiselleni. Katkera omalle osaamattomuudelleni. Nyt en ollut. Mun elämässä oikeestaan kaikki taisi olla nyt paremmin kuin silloin, enkä mä keksinyt sillä hetkellä mitään, joka mun mielialan saisi alas. Se oli ihan törkeen kummallinen fiilis. Vieras, mutta tervetullut. Huomasin kotimatkalla kohti Otsonmäkeä ja Hopiavuorta jopa hymyileväni kun kuuntelin muiden puheita.

    Varjo jäisi vielä yhdeksi yöksi Hopiavuoreen, ettei sitä tarvitsisi lähteä lastaamaan uudelleen trailerista toiseen yötä vasten. Hakisin sen huomenna takaisin sen oikeaan kotiin, jossa se pääsisi parin viikon sisällä erittäin ansaitulle kesälaitumelle. Mä jatkaisin Hopealinnassa hommia ja elämä palautuisi taas aika normaaliksi, Vielä kerran mä onnittelin ja kiitin kaikkia, ennenkuin hyppäsin mun oman auton kyytiin ja lähdin ajamaan Seinäjoelle. Päivällä paistanut aurinko oli pakkautunut kuumuutena autoon, ja hämärtyvä ilta toi tullessaan viileän ilmavirran alas laskemistani ikkunoista. Horisonttiin laskeva aurinko loi oranssin loiston taivaalle, ja kaikki sillä hetkellä enteili tulevaa kesää.

    Tuntui, että mun oli helppo hengittää. Joonas ei ehkä olisi niin tyytyväinen meidän suorituksiin, mutta jostain syystä en jaksanut edes ahdistua siitä. Aina tulisi lisää kisoja. Olin itestäni ylpeä, sillä tiesin pärjänneeni Varjon kaltaisen haastavamman hevosen kanssa hyvin. Sinä yönä nukuin paremmin kuin moneen viikkoon.

  • #5926 Vastaus

    Nitthan
    Osallistuja

    Ensimmäinen muuri kaatuu helposti. TT2020:ssa päätavoitteeni oli, että saisin suosikkihahmolleni liikkumatilaa, sillä se on ollut vaiheessa, joka ei salli sen parhaiden puolien tulla esiin. Ajattelin käyttää Noan hahmoa julmasti hyväkseni, jotta saisin rikottua tarpeeksi asioita Chain sisällä, ja olin varma, että tästä tulisi yksipuolinen ihastus. Yhteistarinointi kuitenkin yllättää aina. Runttasin päätavoitteeni silti läpi, vaikka huomaan, että nyt kaikki näyttää ensivilkaisulla olevan aika helppoa tästä eteenpäin. Chain ensimmäisen muurin takana on kuitenkin vielä pari muuta, eli valitettavasti tästä ei saa näin helposti ja nopeasti poikaystävää. Suunnitelmani jatkosta ovat taas avoinna, kun alkuperäinen juttu ei sovi tähän, mutta eipä haittaa. Mitä pahempaan tilaan rakas poikani ahdistetaan ja pelotellaan, sitä enemmän minulla on hänestä asiaa! Sitä paitsi, anteeksi vain, olen taas suosikkiaiheeni äärellä, ja mitäs muuta se muka tarkoittaa kuin niin maanista tarinointia että pyörryttää.

    Oli aika tehdä kerrankin oikein

    Nojasin Noan pitkän ja kapean eteisen seinää niin tiiviisti, että olin painanut kämmenetkin sitä vasten. Noa oli niin lähellä, että kuulin hänen hengityksensäkin, kun hän rohisematta ja tuhisematta hengitti nenänsä kautta. Niin lähellä, että olin juuri tuntenut aavistuksen hänen hengityksestään suupielessäni ja poskellani, kun hän oli suoristautunut. Olin nähnyt väläyksen niistä vaaleista silmistä, jota en voinut olla ajattelematta, mutta sitten olin sulkenut omani, enkä nähnyt pelkkää mustaa, niin kuin kuului, vaan lämpimi värejä ja muotoja. Eetun grilli-ilta oli takanapäin ja olin ollut lähdössä päästäkseni Reitan kyydillä kotiin, mutta Noa oli tullut lähelleni metsäntuoksuisine hiuksineen, varmasti tahallaan, mukamas tullakseen käymään ulkona vielä myös, muka sattumalta samaan aikaan kuin minä, ahertaakseen ainoan kenkänsä jalkaan täysin tahallaan niin lähellä minua. Meidän välillämme oli vain pitkän viivottimen mittainen matka, ja minä haistoin hänet, tunsin hänet, enkä uskaltanut liikahtaakaan. Vaikka yritin ajatella kaikkea soveliaampaa, kaikkea hyvää ja normaalia, niin kuin kotia ja hevosia ja kevättä, sekunnin verran oikeita asioita ajateltuani tiedostin yhä uudelleen hänen olevan vieläkin siinä. Vaikka hän ei enää liikkunut, oli kuin olisin kuullut hänen kämmenensä, jolla hän otti tukea seinästä liian läheltä minua, olkapääni viereltä, ja huulissani tykytti nopeammin kuin liian nopeat sydämenlyöntini hakkasivat rinnasssani. Tiesin koko ajan, että olisin voinut nojautua eteenpäin, ottaa puolikkaan askeleen, ja Noa olisi vastannut suudelmaani. Ymmärsin sen jo aiemmin pihaton luona, kun olin vielä käynyt katsomassa Pondia ja nähnyt hänet siellä. Sekunnin olin kuvitellut, että hän puhui siellä Eirasta, joka käyttäytyi omituisesti ja räpytteli silmiään minulle, mutta oikeasti hänen kaverinsa, jotka olivat ihastuneet toisiinsa, olivat hän ja minä, Noa ja minä.

    Harkitsin, tekisinkö sen. Suutelisinko häntä. Kääntäisinkö meidät ympäri, hänet vasten kapean eteisen senää. Yläasteella uskonnon opettaja oli puhunut jostain kristinuskon lahkosta, jossa ajateltiin, että ensin on tehtävä syntiä voidakseen sitten oikeaoppisesti katua sitä, ja ajatus oli houkutteleva. En tiennyt enkä välittänyt, olisiko hänen suutelemisensa samanlaista kuin Ekun: olisivatko hänenkin huulensa yhtä pehmeät kuin tytön, olisiko hän itse yhtä pehmeä. Vain sillä oli merkitystä, että hän oli hymyillyt aamulla minulle niin kuin olisi odottanut minua, ja pihatolla hän oli katsonut minua niin kuin mielipiteelläni hänestä olisi ollut merkitystä. Hän halusi olla minun lähelläni, ja minä olisin voinut uhrata kaiken ollakseni hänen lähellään. Tiesin, että hän oli lämmin, lempeä, kunnollinen… Vai oliko?

    Hän seisoi liian lähellä minua ja nojasi liian kauan eteisen seinään kädellään, joka oli vain muutaman sentin päässä olkapäästäni. Helvettiin joutui vain pahoja ihmisiä, ja kun hän oli tuollainen, sinne hän oli menossa. Hän oli maailman houkuttelevin riivaaja, mutta riivaaja silti, ja ainahan synnin on tiedetty tuntuvan hetken hyvältä. Jotenkin silti tuntui siltä, etteivät edes Jumalan silmät näkisi sinne, pienelle Otsonmäelle, peltojen keskellä yksin uneliaana istuvan talon pimeään eteiseen. Minä olin kuitenkin siellä itse, ja minuun jäisi jokin merkki teoistani. Jos Jumala oli kaikkialla ja jos Jumala näki kaiken, miksei Hän suojellut minua, vaikka olin sitä jokaisena iltana pyytänyt?

    Päätin tarttua hänen käsivarteensa. Se oli niin lähellä ja lämmin, että löytäisin sen silmät kiinnikin. Liu’uttaisin kättäni sitä pitkin, hänen kämmeneensä asti. Pitäisin salaa kiinni, eikä kukaan näkisi, eikä kukaan tietäisi. Irrotin jo hikisen kämmeneni seinästä. Koskisin vain hänen käsivarteensa ja käteensä. Tekisin sen nopeasti. Salaa. Niin kuin lapsena, kun kävin äidin kanssa pankissa, ja siellä oli ruusuja, joihin ei saanut koskea. Hipaisisin, niin kuin niitäkin, koska silloin se oli sen arvoista. Kukaan ei huomannut. Ruusut olivat uskomattoman sileitä, nukkaisia, viileitä. Kukaan ei huomaisi, ja Noan käsi olisi lämmin, minua pyörryttäisi vielä enemmän, koskisin häneen pikaisesti —

    ”Noni, selvä.”

    Pettymys vihloi poskiluissa asti, ja samalla helpotus rentoutti hartiani, joita en ollut edes huomannut jännittäväni. Jumala oli kuitenkin varjellut minua kauheimmalta synniltä: siltä, että olisin tehnyt Ekulle pahaa koskemalla Noan käsivarteen. Noa ei hymyillyt, kun avasin silmäni, vaan katsoi minua vakavana. Jos hän olisi ilmaissut vaikka puolta sekuntia myöhemmin olevansa valmis menemään ovesata…

    Mitään sanomatta menin ulos hänen edellään ja laskeuduin pari ensimmäistä rappusta ennen kuin käännyin katsomaan häntä. Hän ei kuitenkaan enää katsellut minua, vaan tutki epätavallisen tarkasti, mihin asetti keppinsä askelmalle ja jopa korjasi sen asentoa, vaikka yleensä hyppi askelmat niin ettei näyttänyt edes miettivän sitä tarkemmin. Halusin jättää hänet siihen, sillä toisella puolella pihatietä oli Reita polttamassa tupakkaa Fordiinsa nojaten, ja hänen autossaan olisin turvassa Noalta ja Jumalalta. Silti kuulin kysyväni:
    ”Tarviksä apua?”

    Hänen myöntävän vastauksensa jälkeen epäröin tarjota hänelle käsivarttani. Hän oli sellaista pitkää ja honteloa tekoa, ja olisin varmasti jaksanut vaikka kantaa hänet alas, mutta en minä voimieni loppumista pelännytkään. Tarjosin kuitenkin käsikynkkääni, ja sen sijaan että hän olisi tukeutunut minuun niin kuin porraskaiteeseen, hän tarttuikin käsivarteeni pehmeästi ja hellästi.

    Sinisen verkkatakkini alla joka ainoa käsivarteni ihokarva nousi pystyyn niin että pisteli. En meinannut saada henkeä, kun hän ohjasikin käsivarteni vyötärönsä ympärille. Yhtäkkiä olinkin ihan lähellä häntä, eikä siinä ollut kyse mistään portaissa auttamisesta, vaan siitä, että hänen kätensä, jota seurasin katseellani, liukui kuin hidastettuna käsivarttani pitkin ylemmäs. Hän ei koskettaisi vain käsivarttani, vaan hän koskettaisi olkapäätäni, hartiaani, kaulaani, niskaani, ja minun käteni puristi jo häntä sellaisessa puolittaisessa halauksessa, että hän tiesi saavansa tehdä niin.

    Olisin voinut, olisin halunnut antaa hänen jatkaa, mutta päästin irti niin kuin olisin koskettanut vahingossa kuumaa hellaa. Helvetissä ei mato kuole, eikä tuli sammu. Jumala on luonut minusta tällaisen, mutta minun ei tarvitse elää tämän mukaisesti. Jokaisen eteen asetetaan houkutuksia.

    ”Chai”, hän hengähti, ja minä peruutin rappuset alas.
    ”Mä en halua joutua Helvettiin”, sanoin selitykseksi, sydän silloin jo kauhusta hakaten, sillä tietenkin Jumala näki meidät, koska olimmehan ainoita ihmisiä keskellä peltoja ja metsiä.

    Autossa oli pitkään hiljaista. Katsoin mitään näkemättä likaisesta ikkunasta Kirkonmäkeä, enkä muista, oliko siellä tavanomaisia mopopoikia ja teiniryhmittymiä, ja oliko kauppojen pihassa tavanomainen määrä autoja. Kävin mielessäni läpi, miten niiden kaikkien tällä tavalla sairaiden kävi, jos he ajautuivat väärille teille. Ei Jumala enää sellaisia suojellut. Heitä jopa tapettiin, ja niin oli kai oikein, etteivät he jääneet Otsonmäelle riivaamaan muita niin kuin Noa. Miksi juuri hänet olikaan säästetty? Miksi juuri Noa oli sellainen, sairas, kun samalla hän oli muuten niin hyvä ja kiltti? Mikseivät pahat ihmiset olleet selkeästi pahoja niin kuin Disneyn piirretyissä: ulospäinkin sinertävän kalpeita, koukkunokkaisia, kyttyräselkäisiä ja noitamaisia?

    ”Chai”, Reita sanoi vastentahtoisesti, niin kuin hän aina nimeni sanoi, hieman ennen kuin kääntyi Ievannevan hiekkatielle.
    ”Joo.”
    ”Jos sä teet jotain, niin tee se oikein sitte”, hän sanoi vaikean oloisena ja niin hiljaa, että hiekkatien rihinä ja kivien sinkoilu Fordin kylkiä vasten melkein peitti hänen äänensä. ”Se on ihan kunnon likka se Kinnanen.”
    ”En mä tee mitään”, sanoin heti, sillä oli selvää, mistä hän puhui. Hänhän oli ollut parkkipaikalla, ja hän oli Ekun lisäksi ainoa elävä ihminen, joka tiesi Kei-katastrofistani. ”Eikä sitä voi tehdä oikein…”
    ”Totta kai sen voi tehdä oikein! Kun vaan tekee! Mut jos sä sen Kinnasen selän takana aiot touhata, sillon sä oot toden totta paha ihminen.”
    ”Sillonko vaan?”
    ”Mm, sillon vaan. Mä oon sanonu tämän sulle ennenkin: lukeminen ja sadut on hauskoja, mutta kaikkia tarinoita ei tarvi ottaa niin vakavasti. Vaihda kirkkoa. Otsonmäen seurakuntakin on normaali kiva evankelisluterlainen ja tervehenkinen–”
    ”Sä oot väärässä…”
    ”Mä olen aivan helvetin oikeassa, ja sä olet aivan helvetin aivopesty, usko jo.”

    Istuin Kinnasten kiviportaille, kun auto ajoi pois lyhyttä koivukujaa pitkin. Toivottavasti muistin sanoa edes kiitos kyydistä. Kun auto oli kadonnut näkyvistä pölypilveen ja kaarteeseen, painoin pääni polviin ja suljin silmäni. Poskeni tuntuivat kuumilta, silmäni liian kuivilta, ja sitten silmistäni alkoi väkisin puskea kyyneliä.

    Tiesin mitä halusin, eikä se ollut Ekku, enkä kaikkein palavimmin halunnut edes Noaa. Vapauden minä halusin. Halusin asua asunnossa, joka oli minun, ja syödä aamupalaa pöydässä, joka ei ollut ukin, näpertää pöytäliinaa, joka ei ollut Ekun äidin tekemä ja jotenkin ukille muistoesineenä siirtynyt. Halusin seistä teatterin lavalla vielä alhaalla lepäävän esiripun takana, vatsani tyhjäksi oksentaneena ja jännittää niin että nenästäni alkoi vuotaa verta niin lujasti, että sitä tuli suustakin, ja sitten paikata vahinkoja hätäisesti jotta esitys saattoi alkaa. Halusin käydä kotona, Yenin ja Jarin luona, äidin luona, ja hakea Chompoon uurnan omaan olohuoneeseeni, omaan kirjahyllyyni, jossa oli edes muutama valokuva sellaisistakin ihmisistä, jotka minä tunsin. Halusin herätä aamulla juoksulenkille, enkä karsinoita siivoamaan, ja halusin taas pitää itsestäänselvyytenä sitä, että minun joukkueeni voittaisi Härmän jalkapallojoukkueen, koska vain luuserit häviävät Härmälle. Halusin istuttaa kesäksi tähkäkissanminttua ja laventelia, sopi sininen talon väriin tai ei, ja katsoa telkkarista kerrankin yleisurheilukisoja.

    Ja halusin palata Hopiavuoren eteiseen ajassa taaksepäin, liikkua sen kolmekymmentä senttiä eteenpäin, suudella Noaa niin että hänen huulensa muuttuisivat punaisiksi, ja jatkaa ilman että se olisi väärin. Mutta se olikin mahdoton toive. Vaikka ajassa voitaisiin joskus matkustaa, Noan hipaiseminenkin olisi aina väärin. Sen kanssa voisin kuitenkin elää, koska oli pakko.

    Aioin olla vahva ja hyvä, sitä minä aioin, välttää Helvetin, tehdä oikein. Helvettiä en voinut kuitenkaan välttää Ekun kanssa, jota rakastin niin kuin omaa sisartani, koska en tainnut enää olla hänen kanssaan oikeista syistä. Tiesin, mitä minun pitäisi tehdä. Olin tehnyt hänelle paljon lupauksia, jotka joutuisin rikkomaan.

    Ollaan yhdessa aina.

    Olen sinun kanssasi aina.

    Seuraan sinua minne tahansa.

    Olen kanssasi aina.

    Minun olisi rikottava ne nyt, jotta voisin pitää kaksi tärkeintä hänelle antamaani lupausta.

    Minä rakastan sinua aina.

    Minä olen sinulle rehellinen aina.

    Nousin ylös ja pyyhin silmäni verkkatakkini hihaan. Sen selässä luki Buathong, niin kuin vanhassa postiluukussanikin oli lukenut Dahlsten Buathong, koska Paithoonbuathong oli liian pitkä sana. Katsoin kiviportaiden yläpäähän, ja edessäni olevassa ovessa luki Kinnanen. Pelkkä Kinnanen. Silloin ovi avautui ja Ekun rauhalliset kasvot katsoivat minua.

    Olin kiitollinen, että hän oli antanut minun romahtaa rauhassa ja olla yksin. Samaan aikaan tuntui pahalta, että sitäkin yksityistä hetkeä oli katseltu Kinnasen keittiön ikkunasta. Katsoin Ekkua silmiin, ja tiesin tekeväni kerrankin oikein. En tekisi sitä Noan takia, sillä eihän kahdella miehellä voi koskaan olla mitään, ja pian en muutenkaan näkisi häntä enää. Tekisin sen saadakseni olla taas oma itseni. Ehkä kohtaloni oli tosiaan äidin valitsema sileähiuksinen ja kapeavyötäröinen Busarakham, jolla oli Ekkua tummempi iho, mutta sentään minun ihoani vaaleampi — mutta sitä en murehtisi ennen kuin äiti pakottaisi minut naimisiin. En murehtinut edes sitä, missä viettäisin seuraavan yöni, vaikka mitään paikkaa minulla ei ollut. Samaan aikaan kun tunsin surua siitä, miten särkisin Ekun sydämen, tunsin rauhaa, sillä tämä minun täytyi tehdä. Ekku jos kuka ymmärtäisi lopulta, sillä hänhän minut tunsi paremmin kuin kukaan toinen.

  • #5939 Vastaus

    Nitthan
    Osallistuja

    Tiukille menee taas aika, kun tätä poikaa juuriltaan irrottelen, mutta deadline on paras muusa. Tämän ja edellisen välissä on monta päivää.
    Älkää lähettäkö musta universumiin sellaisia ajatuksia, että mun juonikuviot on typeriä. 😀 Pelkään sitä itsekin ja olen tosi ahdistuneella tuulella Chain tarinoiden suhteen. Muita tarinoita saa vihata. 😀

    Vapaus oli rakkoja jaloissa ja mörköjä rappusten alla

    Maallinen omaisuuteni oli pieni ja osasin luetella sen jokaisen osasen. Matkalaukussani oli vain arkivaatteita, pyhäkengät, hygieniatuotteeni, rippiristini, yksi valokuva-albumi, muutama kisaruusuke ja vaatehyllyni perältä mukaan kaivamani pieni pehmopupuni. Edes matkalaukku ei ollut minun, vaan se oli Ekun, ja hän oli sen itse minulle pakatessani ojentanut. Matkalaukun tavaroiden lisäksi mukanani oli vain lompakko, kännykkä ja kännykän laturi, jotka olin meinannut unohtaa Ekun ukin pöydälle, ja jotka niiskuttava Ekku oli vielä juoksuttanut perääni ukin kivirappusille. Tämän kaiken lisäksi minulla saattoi olla vielä harmonikka, ellei Markus ollut heittänyt sitä roskiin tai myynyt Hukkasuon kämpässään. Todennäköisesti minulla ei ollut enää sänkyä ja kirjoituspöytää, sillä Markuksella oli varmasti uusi kämppäkaveri. Jalkapallo minulla oli ollut, mutta olin unohtanut sen ukin marjapuskan alle, enkä palannut enää takaisin hakemaan sitä.

    Olin vapaa, ja se tuntui rakkoina kantapäässäni, janona kurkussani, kuivuneilta kyynelrannuilta poskillani ja sydänsuruilta rinnassani. Olin kävellyt koko matkan Ievannevalta kirkonmäelle. Kello oli kymmenen illalla pankin kellon mukaan, enkä tiennyt mitä tehdä. Olisin saanut jäädä Kinnasen ukin luo vielä, mutta tyhmyyksissäni olin uskonut voivani nukkua jossain muualla. En ollut koskaan ennen ollut yksin, vaan äidin luota olin muuttanut suoraan Markuksen luo, ja Markuksen luota Ekun kanssa ukin luo. Vaikka minulla ei ollut mitään yhden pienen matkalaukun lisäksi, ei edes paikkaa minne mennä, hätäännystä en kyennyt tilanteestani tuntemaan. Oloni oli jo muutenkin kyllin sekava. Onneksi oli melko lämmin kevät ja olin turvallisella Otsonmäellä.

    Ajattelin ensin istahtaa pankin rappusille miettimään, mutta en tohtinutkaan. Paikka tuntui liian julkiselta ja se oli liian kaukana ainoasta bussipysäkistä, niin että matkalaukkuni herättäisi huomiota. Pää tyhjänä ja mieli harmaana jatkoin siis kävelyä ilman päämäärää. Olin jotenkin ajatellut, että olisi vasta varhainen ilta, sillä ulkona oli melko valoisaa. Jos kello olisi ollut muutaman tunnin vähemmän, olisinhan voinut kolkutella vaikka jonkun jalkapallokaverin ovea ja kysyä, saisinko jäädä yöksi, kun tilanteeni oli mikä oli. Kello kuitenkin oli liikaa sellaiselle suunnitelmalle.

    Vanhan Meijerin portaat olivat pankin portaita parempi vaihtoehto. Nekin olivat kiviset, mutta vieressä oli suuri puinen lastauslava. Sille nostin pienen laukkuni ja hyppäsin itse perässä käsieni varassa. Asettauduin risti-istuntaan ja katselin parkkipaikan toisella puolella nukkuvia koivuja, joissa oli pienen pieniä hiirenkorvia. Onneksi ei tuullut. Ajattelin, että jos nyt joku ajaisi ohitse, minun ajateltaisiin olevan joku Otsonmäen teineistä ja odottavan muita Meijerin jokailtaisiin kokoontumisajoihin. Kukaan ei kiinnittäisi minuun huomiota.

    Miettiessäni ilta hämärtyi ja viileni, eikä Otsonmäen teinejä näkynyt kuin muutama. Pojat ajelivat mopoilla ohitse ja kysyivät, onko tupakkaa. Sanoin, että ei ole. Viisitoistavuotiaat puuskahtelivat, että taisin olla alaikäinen tai nössö, ja minä myönsin saadaksen olla rauhassa, vaikka en ollut alaikäinen, vaan vain nössö. Aina kun mopon pärinä taukosi, yritin miettiä ankarasti, mitä tehdä. Tosiasiassa ajatukseni kiersivät vain kehää. Silmät kiinni näin Ekun pettymyksen, ja ajattelin enemmän häntä kuin yöpaikkaani. Oloni oli kumisevan tyhjä. Toivoton. Minulla ei ollut edes nälkä, vaikka olisi pitänyt olla. Jano oli, mutta en jaksanut nousta edes juodakseni Meijerin korkean kivijalan päällä törröttävästä pihahanasta, vaikka välillä mahdollisuus juoda nousikin utuisesti mieleeni.

    En tuntenut Otsonmäeltä ketään niin hyvin, että voisin soittaa enää siihen aikaan. Hopiavuoren Eetun numero minulla oli, mutta hänen taloonsa en ainakaan tunkeutuisi. Siellä oli paitsi Noa myös Nelly, joka oli Ekun paras ystävä, ja jolle Ekku takuuvarmasti soittaisi tälläkin hetkellä. Eetunkaan silmissä en halunnut näyttää kodittomalta. Jalkapallojoukkueesta minulla oli muutaman pelaajan numero, mutta suurimmalla osalla oli kotona vaimo ja lapsia, joita en halunnut pelotella millään vieraiden miesten yösoitoilla. Tuntui paremmalta idealta jäädä siihen. Yöllä tulisi kylmä, mutta en minä kevätyöhän kuolisi. En ollut herkkä edes saamaan kuumetta.

    Lopulta ajattelin soittaa Markukselle, joka ei varmasti nukkuisi, vaikka kello oli jo paljon yli puolenyön. Hän ei voisi minua pelastaa, asuihan hän kaukana, mutta hän keksi ratkaisun aina kaikkeen. Kun en vain alkaisi pillittää puhelimessa, hän antaisi muutamassa minuutissa selkeät ohjeet siitä, mitä minun pitäisi tehdä. Etsinkin hänet puhelimestani — siihen ei mennyt kauaa, sillä viimeksi soitetuissa numeroissa olivat vain hän, Ekku ja äiti — ja napautin puhelun päälle.

    Valitsemaanne numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä.

    Se oli ihan sama kuin jos Markus olisi vastannut itse. NO, hän olisi äyskähtänyt, ja mitä tahansa olisin yrittänyt sanoa, hän olisi vastannut, että nyt ei ehdi, on tärkeämpää puuhaa, soita myöhemmin. Markus oli jonkun tytön kanssa. Mikään muu ei saanut häntä unohtamaan puhelimensa lataamista niin, että se sammui sohvatyynyjen väliin tai sängyn alle. Voi miten monta kertaa hänen puhelintaan olikaan etsitty asunnostamme kahden miehen voimin. Lopulta se oli aina löytynyt jostain pienestä rakosesta ilman virtaa.

    Nenäni vuoti ja minun oli kylmä. En ollut enää niin varma, että voisin odottaa aamua Meijerin puisella lastauslaiturilla. Olin jo melkein valmis soittamaan äidille tai Hopiavuoren Eetulle. Molemmat vaihtoehdot olivat hirveitä. Äiti pitäisi kolmeen asti yöllä kestävän puhuttelun siitä, mitä kaikkea minun pitäisi olla saavuttanut jo, näin vanha kun olin, ja kehottaisi tulemaan junalla takaisin kotiin heti aamulla, kun en mihinkään itse pystynyt. Eetu taas tarjoaisi paikkaa sohvaltaan, ei kysyisi kysymyksiä, mutta sen jälkeen koko Otsonmäki kuitenkin tietäisi, mitä olin tehnyt. Pelkäsin otsonmäkeläisiä ja Eetun kanssa asuvaa Ekun parasta kaveria kuitenkin niin paljon vähemmän kuin äitiä, että yhdistin puhelun.

    Käheä-ääninen, rykivä ja kuiskaava Eetu kysyi muutamia lisäkysymyksiä puhelimessa sekavalla vastaheränneen oloisena, kun kerroin, etten oikein tiennyt mitä tehdä. Hän vakuutti, etten ollut ainoa, joka oli joutunut yönsä Hopiavuoren hevostallilla viettämään. Lupasin kävellä tallille ja hiipiä ihan hiljaa yöksi tallin vintille, mutta vartin kuluttua istuinkin itsepäisen Eetun autossa sykkyrällä kuin kissa. Hän oli nostanut matkalaukkuni takapenkille ja katsonut ensin sitä ja sitten minua säälivästi. Hän ei ollut kysynyt, mitä tapahtui, vaan oli vain ruuvannut auton ilmastointia lämpöisemmälle. Kun pyyhin silmiäni verkkatakkini hihoihin ja katselin voimattomana ja jääkylmänä tienvierustan koivuja ja kuusia, hän oli hiljaa ja ajoi.

    ”Sinnei voi jäärä asumahan”, oli ainoa keskustelunavaus, jonka hän lopulta sanoi, ja senkin vasta pysäköityään autonsa maneesin eteen.
    ”Mä tiedän… Mä selvitän huomenna, mitä mä teen…”
    ”En minä muuten, muttaku siälon kesääsin kuuma niinku helevetin tules.”
    ”Se olis varmaan vaan hyvä. Mutta mä katoan sieltä mahdollisimman pian, mä lupaan.”
    ”Et ota iltapalaa?”
    ”Ei oo nälkä…”
    ”Mä vähä arvasin.”

    Kun hiivin matkalaukkuni kanssa tallin läpi varustehuoneeseen ja sieltä tallin vintille, vapaus tuntui vaanivilta möröiltä pimeissä satulahuoneen nurkissa ja narisevien rappusten alla. En uskaltanut lukita tallivintin ovea, etten jäisi jumiin, ja muutenkin tunsin itseni pelokkaaksi, vaikka normaalisti en nähnytkään uhkia ja mörköjä. Laskin matkalaukkuni nurkkaan, vedin nukkaisen nojatuolin ikkunan eteen ja katselin, miten ainoastaan Noan ikkunasta kajasti keltaista valoa, ja miten koko muu maailma jatkoi uniaan. Siihen lopulta itsekin nukahdin, vaikka minulla olikin kylmä.

    • #5945 Vastaus

      Camilla
      Valvoja

      Apua, en tiedä, mitä teet sun hahmoilla, mutta aina alkuun koen juuri Chaista ja Hellosta, että he ovat vastahakoisia hahmoja Camillan hahmolle. Tarina tarinalta rakastun näihin hahmoihin. Hello on esimerkiksi sellainen, jota koen Camillan jopa tarvitsevan tarinassaan niine vastahakoisuuksineen, joita Camilla oppii rakastamaan. Chaista en osaa sanoa vielä Camillan kohdalta, mutta vitsit, miten oon ihastunut Chain hahmoon. Se on niin rehti, ehkä hieman ärsyttävä, mutta rakastettava. Sitä odotankin, mihin Chain tarina vie.

Vastaa aiheeseen: Vieraiden spinnarit
Tietosi: