Flidais

Etusivu Foorumit Päiväkirjat Flidais

Tämä aihe sisältää 108 vastaukset, 16 kirjoittajaa, ja siihen kirjoitti viimeksi  Eetu Hopiavuori 3 viikkoa, 2 päivää sitten.

  • Julkaisija
    Viestit
  • #912 Vastaus

    Noa
    Osallistuja

    Flidais Vecno
    Irlannincob tamma, 9 vuotias

    Yhtä kiltti kuin kauniskin, tallin kuningatar ja terapiahevonen
    Om. Noa Metsärinne

    > Sivut

  • #913 Vastaus

    Noa
    Osallistuja

    19.3.2019
    Muutto Hopiavuoreen

    ”Pärjäättekö te nyt varmasti?” äidin ääni kuului staattisena puhelimen kaiuttimesta. Hymähdin vain, sillä se oli sadas kerta kun nainen kysyi sitä.
    ”Äiti hei. Mä olen jo iso poika, ja Flidais pärjää varmasti. Se pärjää missä vaan”, vastasin sadannen kerran. Linjan toisesta päästä kuului huokaus. Ymmärränhän toki, että hän on huolissaan. Kukapa äiti ei olisi kun lapsi muuttaa pois, vieläpä ihan eri kaupunkiin? Varsinkin, kun kyseessä olen minä.

    Noa Aarni Metsärinne, leikisti aikuinen, Stadin kasvatti ja ex-narkkari, nykyisin jo katkaisuhoidon selättänyt ja uuden elämän aloittanut.

    Niin, ja minulla on myös vain yksi jalka.

    ”Mutta ihan sinne niin kauas..” äiti jatkoi mutinaansa, enkä ollut varma puhuiko se enää minulle vai itselleen. Käytin katseeni näytössä, joka sijaitsi siinä, missä yleensä radion olettaisi olevan. Ruudun siniharmaassa kuvassa oleva hevonen nyhti tyytyväisenä heinäverkon antimia.
    ”Tää muutos tekee meille molemmille hyvää”, vakuutin, ja tiesin äitini olevan samaa mieltä. Yhdessä me olimme puhuneet erilaisista vaihtoehdoista, miten jatkaa tästä eteenpäin. Minulla oli ollut viimeisin hoitojakso pari kuukautta sitten, ja voin viimein sanoa olleeni kuivilla nyt noin vuoden. Helppoa se ei ole ollut, mutta tulevaisuus tuntuu positiiviselta. Flidais on ollut minulla lähes yhtä kauan. Tamma on ollut valtava tukipilarini, ja auttanut minua henkisesti sekä fyysisesti. Äitiä huolettaa päästää meidät pois helsingistä, sillä nyt minä olisin sekä vastuussa itsestäni että Flidasta. Mutta kyllä me pärjätään.

    Pari viikkoa sitten maatessani katosta roikkuvassa riippumatossa Mielikki sylissäni törmäsin ilmoitukseen vuokralle annettavasta asuntopaikasta omakotitalossa. Mielikki oli kääntänyt kylkeään vatsani päällä kun olin ilmoituksen loppuun luettuani ottanut tämän Hopiavuoren numeron ylös.
    ”Mitä sanoisit jos muutetaan maalle?” kysyin, johon Mielikki vastasi syvään huokaisemalla puoliunessa. Otin sen myöntävänä vastauksena, eikä Mielikki tuntunut laittavan pahakseen edes vaikka siirsin sen sivuun noustakseni ylös soittoa varten. Ensin pitäisi löytää kynä ja paperi.

    Puhelu oli venähtänyt höpöttäessäni Hopiavuoren kanssa aiheestakin poiketen, ja vasta sen lopetettuani ymmärsin, että minullahan olisi nyt sitten asunto luvassa. Mielikistä olin maininnut, mutta Loimu unohtui ihan kokonaan. En rohjennut soittamaan enää uudelleen, se olisi ollut vähän kiusallista, joten tyydyin vakuuttamaan itselleni että Hopiavuori pitää käärmeistä ja ottaa sellaisen mielellään vastaan asuntoonsa. Seuraavana oli tiedossa soitto äidille uutisten kertomista varten ja sitten pitäisi ryhtyä miettimään muuttoa ihan vakavasti. Olinhan minä uutta asuntoa jo useamman kuukauden etsiskellyt puoliksi vitsillä, sekä itseni että Flidan takia. Tamma oli niin selväpäinen että sille riittää kun on ruokaa ja suojaa, mutta sitä katsoessani mieleen ei tullut Helsingin hevonen. Se oli pehmeä, letkeäliikkeinen haltiahevonen joka kaipasi ympärilleen vehreyttä ja värejä harmaan kivimaiseman sijaan. Olin varma, että muutto tekisi sille hyvää. Mutta ennen kaikkea muutto tulisi myös minulle tarpeeseen. Helsingissä on paljon muistoja, niin hyviä kuin huonojakin. Enemmän niitä huonoja, joiden on nyt aika jäädä taakse uuden elämän aloitettuani. Helsingissä kynnys palata takaisin vanhaan olisi ihan liian matala ja kiusaus ihan liian suuri, joten olisi parempi vaihtaa maisemaa.

    ”Kohta ollaan perillä”, totesin ääneen ja kurotin toisella kädellä silittämään Mielikkiä joka istua nökötti kartanlukijan paikalla kovinkin tärkeänä. Narttu ei suostunut pysymään jalkatilassa tai edes takapenkillä, enkä hennonnut laittaa sitä häkkiinkään. Mikään eläin ei mielestäni kuulu häkkiin, tähän päivään mennessä myös Loimu on saanut vapaasti luikertaa asunnossani menemään. Nyt se saisi tottua elämään terraariossa, ainakin niin pitkään että selviää, pitävätkö uudet kämppikseni vapaista, reilun metrin mittaisista käärmeistä. Tie haarautui ja sen varressa oli liikennemerkki, jossa luki yksityisalue. Navigaattori käski kääntyä sinne, ja kehaisi meidän saapuneen päämääräämme. Uskoin sitä, sillä eteen aukesi aivan selvä tallirakennus jonka takana oli jo tielle näkyneitä tarhoja.
    ”Mitäpä oot mieltä?” kysyin Mielikiltä auton sammuttaessani. Pinseri oli valmiina odottamassa pikkuruiset etutassut sivuikkunaa vasten. Hetken se joutuisi vielä odottamaan, Flida ansaitsisi päästä trailerista ulos pikimmiten.
    Hej skönhet”, pehmeä tervehdys ruotsiksi sai mustavalkoisen tamman kääntämään päätään ja vastaamaan lempeästi hörähtämällä. Se peruutti maltillisin askelin kevätauringon sulattamalle pihamaalle, katsahti ympärilleen, ja hirnahti pitkään ja hartaasti. Kuningatar on saapunut.

    ”Täältä kutsuttiin?” tallista pilkisti vaaleat hiukset ja vihreät silmät. Äänestä tunnistin hänet Hopiavuoreksi.
    ”Kyyllä”, vastasin vinosti hymyillen ja ojensin käteni miehen harppoessa pihan poikki luoksemme. ”Noa Metsärinne, tjena.”
    ”Hopiavuoren Eetu. Teitäpä onkin orotettu!”
    Miehen perässä seuraten lähdin taluttamaan Flidaa tallia kohti, jonka Eetu kertoi olevan Jussin talli. Tämä Jussi paljastui Eetun omaksi hevoseksi, joka oli parhaillaan muiden kanssa ulkona tarhassa. Flida pääsi sille varattuun karsinaan, jossa tamma heti ensimmäisenä teki rauhallisen pyörähdyksen, laskeutui polvilleen ja ryhtyi piehtaroimaan.
    ”On se hieno”, Eetu totesi meidän seuratessa avonaiselta karsinan ovelta miten Flida ponnisti takaisin jaloilleen itseään ravistellen.
    ”On”, suupieliäni nyki hymy. ”Sitä se on. Mitenkäs noi tavarat?”

    Varustehuoneesta varattu kaappi täyttyi nopeasti tavaroista ja Mielikki pääsi vapaana juoksemaan jaloissa niitä kuljettaessani. Eetua ei kuulemma haitannut niin pitkään kun koira ei aiheuttaisi hevosille päänvaivaa, ja vaikka Mielikki olikin välillä yksi iso päänvaiva koko koira, osaa se silti käyttäytyä hevosten kanssa. Niiden kanssa se tajuaa kokoeron ja kiertää mieluummin kaukaa. Tallikierros oli nopeasti ohi Hopiavuoren kuljettaessa meidät Mielikin kanssa tallin päästä päähän ja pihamaallekin, samalla kun Flidais sai karsinaansa kasan omaa heinää meidän edelliseltä kotitallilta. Sillä on niin herkkä vatsa, että uuteen heinään totuttaminen pitäisi tehdä rauhassa. Eetun kotikierros oli seuraavana, sinnehän olin muuttamassa. Auton kyytiin oli kerralla mahtunut kaikki omaisuus, mitä mukaani olin halunnut. Isoja huonekaluja ei ollut kuljettaa mukana, kun suurin osa oli jo olemassa. Siltäkin osin hirvittävän kätevää päästä muuttamaan jo asuttuun taloon. Mielikki pääsi ensimmäisenä tutkimaan sillä hetkellä tyhjää rakennusta kun me Eetun kanssa yhteisvoimin kannettiin auton kyytistä pahvilaatikot sisälle. Niissä oli lähinnä vaatteita ja muita tarpeellisia arjen tavaroita, sekä useampi viherkasvi joista en ollut suostunut luopumaan.
    ”Mulla on oikeastaan tässä lahja sulle, kun saatiin muuttaa tänne.”
    Laskin pahvilaatikon käsistäni ja noukin sieltä esiin pienen muoviruukun, jossa olevan kasvin lehdet olivat vihreän täplikkäät. ”Se on Hopeaköynnös, ihan tarkotuksella valittu. Jossain puolivarjoisassa paikassa se pärjää varmasti.”
    Eetu näytti hämmästyneeltä, mutta otti kasvin vastaan.
    ”Eihän sun olisi tarvinnut..” mies mutisi kasvia pidellen ihankuin hän ei tietäisi mihin sen uskaltaisi laskea.
    ”Ei niin, mutta halusin.”

    • #918 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Noa ei tarvitsisi kyllä mitään ulkoisia erikoisuuksia ollakseen tällä hetkellä Hopiavuoren hevostallin tarinan päähenkilö. Jos tämä olisi romaani, tämä koko tarina alkaisi siitä, kuinka hän muuttaa kaupungista maalle, kuinka hänellä kuitenkin on joitain (oikeita ja vääriä) oletuksia meistä pohjalaisista, ja kuinka ne odotukset joko muuttuvat tai vahvistuvat. Rakensit taitavasti hahmosi, ja jo sen takia hänen tarinastaan tulee pakostakin mielenkiintoinen. Lisäksi ilahduin alkuasetelmastasi myös ihan lukijana. Tälläsin tänne monta hahmoa, jotka kaikki ovat täällä jo kotonaan, tuntevat tavat ja Helsingistä poikkeavat kulttuurit. Ajattelevat, niin kuin Pohjanmaalla on tyypillistä, että Helsinki alkaa Steissiltä ja loppuu Kamppiin, ja että Noa on melkein ulkomaalainen, kun on Isoolta Kirkoolta tullut. Odotapa vain, kun näet, millaisia oikeita ja vääriä ennakko-oletuksia muilla on. 😀

      Tykkään nyprätä yksityiskohtien kanssa varmaan aivan liikaa. Se, että Eetun puhe hakee eteläpohjalaismurretta, tekee minun kaltaisestani nörtistä ihan euforisen, ja se kuinka Eetu sai nimen omaan hopeaköynnöksen, eikä ”huonekasvia”.

      Minusta on myös ihanaa, että Noa juttelee äidin kanssa, koska niinhän me melkein kaikki mukamas aikuiset tehdään koko ajan. Olet rakentanut Noasta erikoisen, jotta hänestä riittäisi juttua, mutta olet muistanut tuoda mukana tarpeeksi tällaista tavallisuutta. Jopa hevoskuvauksesi on tässä tarinassa niin tosi inhimillistä, niin Noan silmien läpi kerrottua, että fiilis kyllä välittyy. Sain tästä jo puolentusinaa tarina- ja seikkailuideaa itsellenikin.

      Toivottavasti teillä lähtee nyt rullamaan haluamallasi tavalla. Miltähän Helsingin-poijjasta tuntuu, kun yöllä onkin täysi pimeys ja hiljaisuus, ja parin kuukauden asumisen jälkeen joka ainoa ihminen ruokakaupassakin tervehtii ja haluaa vaihtaa muutaman sanan? Millaistahan se on, kun tuo hevosen pk-seudulta näin tosi, tosi maalle? Onko vapauttavaa nähdä kauas lakeuksille, vai onko ahdistavaa kun ei pääse pujahtamaan piiloon korttelinnurkan taakse? En ihan oikeasti jaksaisi millään odottaa, että saan tietää!!

  • #923 Vastaus

    Noa
    Osallistuja

    28.3.
    Onko Hopiavuoressa susia?

    ”Sä teet sitä taas.”

    Eetu pysähtyi olohuoneen ovelle ja veti syvään henkeä. Virnistin.
    ”Milloonkohan mä opin?” mies puuskahti. Kohautin olkiani niin että Mielikki hytkähti sylissäni. Se vilkaisi minuun silmäkulmastaan syyttävän näköisenä, miten saatoin kehdata häiritä sen kauneusunia. Silitin sen päätä anteeksipyyntönä ja koira asettui uudelleen makuulle syvään huokaisten, no jos tän kerran.
    ”Ei mua haittaa, huvittaa vaan”, en halunnut, että Eetulle tulisi sellainen olo, että hän tekisi jotain väärin. Kyllä huolehtia saa.

    Mies oli lähdössä asioille ”kaupunkiin”, joka oli itsessään jo vähän erikoinen ajatus. Millainen keskusta siellä voi olla, ja mitä asioita siellä voi hoitaa? Pitäisi varmasti perehtyä paikalliseen maisemaan enemmän, nyt toistaiseksi se oli lähinnä peltoa ja loskaa. Mutta niin, sinne kaupunkiin lähtiessään Eetu oli viimeisen tunnin tehnyt lähtöä ja hössöttänyt, että onhan nyt kaikkea että täällä pärjätään hänen ollessa muualla.
    ”Jilla kävi kuitenki kaupassa eilen ja ehkä me Mielikin kanssa pysytään kanssa hengissä. Ehkä. En kyllä lupaa mitään, mutta yritetään ainakin.”
    Eetu naurahti ja lähti ihan hyvillä mielin niille asioilleen. Muutaman minuutin maltoin istua hiljaisuudessa kunnes tiputin kädet sohvalle vierelleni ja Mielikki säpsähti taas hereille.
    ”Lähekkö mun kaa ulos vai jääkkö tänne?” kysyin noustessani seisomaan, paino automaattisesti hakeutuen vasemman jalan varaan. Mielikki kohotti pientä sievää päätään ja haukotteli niin makeasti, että tiesin sen jäävän sisälle.

    Tallin pihamaa oli liukas. Jos ylpeys kestäisi myöntäisin näyttäväni eläkeläiseltä kävellessäni vähän kumarassa, liukastumista peläten kuin viimeistä päivää, mutta ei se kestänyt. Onneksi kukaan ei ollut näkemässä. Vielä tähän päivään saakka en ollut oppinut kävelemään jäällä luontevan näköisesti kun en osaa sanoa lähteekö proteesi luistamaan vai ei, kunnes vasta sitten kun on myöhäistä.
    ”Fliiidaa. Flida, komma”, viheltelin jo hyvän matkaa ennen tarhan portille päästyäni. Mustavalkoinen tamma kohotti päätään korvat hörössä ja lähti rennoin askelin kävelemään porttia kohti.
    ”Nooin.. Kaunis, hieno”, kehuskelin tammaa hiljaa kiinnittäessäni riimunnarun sen riimuun ja ojensin toisella kädelläni taskustani pienen porkkanan palasen. Flida noukki sen huulillaan ja lähti kävelemään perässäni talliin.

    En oikeastaan ikinä halunnut hevosta, saati kuvitellut omistavani sellaista. Flida ei ollut hankinta, jota olin suunnitellut koko ikäni. En ollut edes harrastanut hevosia kuin joskus junnuna käydessäni muutamalla ratsastuskoulun tunnilla. Muuttaessani Huhtaniemen hoitokotiin minulle lähdettiin suunnittelemaan hoitojaksoa, jossa saisin taas arjesta kiinni ja löytäisin elämältä jotain tarjottavaa josta nauttia selvänä. Yhden ruumiinjäsenen puuttuminen tuntui silloin esteeltä, mutta näin myöhemmin olen oppinut että se on vain hidaste. Joskin moni urheilulaji sivuutettiin nopeasti, keksi omahoitajani ehdottaa ratsastusta. Hänellä oli kai itsellä siskon poika joka kävi tallilla, josta ajatus kumpusi. Yhdessä kävimme tutustumassa lähimmässä ratsastuskoulussa, jossa Flida asui. Tamma oli jo entuudestaan toiminut terapiahevosena varman luonteensa vuoksi, joten se valikoitui vakiratsukseni aina kolmen viikon välein, jolloin näitä hoitojaksoja järjestettiin. Ensimmäisen kerran sen satulaan noustessani muistan vapisseeni kylmästä hiestä märkänä sekä pelon että vieroitusoireiden takia. Flida seisoi paikallaan järkähtämättä niin pitkään kunnes olin valmis lähtemään liikkeelle.

    Tammaa tarjottiin myöhemmin vuokralle kun ilmaisin kiinnostusta käymään ratsastamassa useammin. Vähitellen sain varmuutta ja taitoa pärjätäkseni yksin sen kanssa. Ensimmäiset laukka-askeleet otettuani yksin sen kanssa tunsin oloni voittamattomaksi. Ja siltä se tuntuu yhä joka kerta noustessani satulaan. Flida on syy siihen. Vuokrasopimus muuttui ylläpidoksi, ja lopulta kauppakirjaksi. Flidais kirjattiin virallisesti omistukseeni samana päivänä kun kävelin hoitokodin ovista ulos viimeisen kerran. Se päivä merkitsi uuden elämän alkua.

    Lämmin puhallus poskeani vasten sai minut havahtumaan ajatuksistani. Flidais katseli minua korvat hörössä lempeillä silmillään, ihankuin kysyäkseen joko ollaan valmiita. Hymyilin. Oltiin me. Nostaessani satulan tamman selkään se heilautti kertaalleen häntäänsä, sillä tavalla kertoen että se ei ole vieläkään kivaa. Olin todennut, että se oli vain tapa. Tammaa oli käynyt hierojat ja fysioterapeutit katsomassa, eikä sen selässä ollut mitään vikaa. Vakuuttelin itselleni että jos olisi, niin kyllä se oireilisi enemmän. Asettelin satulan oikeaan kohtaan ja nykäisin satulahuopaa sään päältä ylöspäin niin, että sen ja huovan väliin jäi nyrkin kokoinen tila. Turpahihnattomat suitset, ohjat kaulalle ja hevonen mukaan. Maastoon en vielä rohkenisi yksin, tiedä mikä karhu sieltä hyppää vastaan. Tai susilauma. Onko siellä susia? Pitäisi kysyä Eetulta. Helsingissä ei tarvinnut pelätä metsän eläimiä, vaan mopopoikia maastopoluilla. Ei sillä, että Flida niitäkään olisi pelännyt.

    ”Joo, joo. Nyt täytyy vähän tehä hommiaki”, rohkaisin tammaa ääneen sen pureskellessa kuolaimiaan. Sen häntä heilahti merkitsevästi. Hyvä tovi me kentällä oli pyöritty jo ihan vain käynnissä, sillä Flida oli tuntunut jäykältä pitkän matkustuksen jälkeen. Työstin sitä volttien ja avojen kanssa saadakseni tamman lavat aukeamaan ja sen vertymään vähitellen. Mitään hurjia en vaatinut, vaikein asia oli pohkeenväistöt kentän poikki ihan vaan käynnissä. Meillä ei Flidan kanssa ikinä ole kiire mihinkään. En koskaan ole ymmärtänyt ratsastajia jotka käyvät valmennuksissa jokainen viikonloppu, tai jopa viikollakin. He laittavat sekä itsensä että hevosensa koville, hiki virtaa ja hevonen puuskuttaa suu täynnä rautaa jotta ratsastaja pääsee helpommalla. Tälläisiä tapauksia oli Helsingissä ihan tarpeeksi. Jokainen harrastakoon omalla tavallaan, ja me Flidan kanssa pidetään mieluummin hauskaa ja nautitaan olostamme. Taputin tammaa kaulalle sen väistäessä vasemmalle, sillä pyyntö tuli proteesijalasta. Lintujen heleää laulua kuunnellessani toivoin, että kesä jaksaisi tulla pian. Jospa lähellä olisi ranta johon lähteä päiväreissulle Mielikin ja Flidan kanssa. Ja miksei muidenkin halukkaiden, nyt kun seuraa tuntui olevan.

    • #927 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      No joo, nyt on kyllä Eetun syvin olemus tavoitettu. Eihän muut ilman häntä pärjää, hänen pitää järjestää kaikki itse, eihän nyt maksavien asiakkaiden hevosia voi jättää edes kirkonmäellä käydäkseen. Jännä että se jaksaa suhtautua talliinsa niin tosi maanisesti, vaikka muutoin se on kuitenkin aika suurpiirteinen ja rento tyyppi. Ehkä se kokee vastuuntuntoa, tai ehkä se on ensimmäisen kerran oikeasti rakastunut, nimittäin työhönsä.

      Kun aito paljasjalkainen Otsonmäkeläinen (tai oikeastaan missä tahansa paitsi Seinäjoella ja Vaasassa asuva) lähtee ”kunnan keskustaan”, hän menee kirkolle tai kirkonmäelle. Jos hän on menossa ”keskustaan” tai ”kaupungille”, hän on menossa Seinäjoelle tai Vaasaan, koska tuashan noon aiva ääres kun kumpaankin on kuitenkin alle 50 kilsaa. Mulla on Otsonmäen esittely tietokoneella sellaisia varten, jotka tykkää nyhrätä yksityiskohtien kanssa, mutta panttaan sitä koska se on kuvaton vielä. 😀 Kunnassa on 8000 asukasta ja se on tietenkin palio paree ja komiee kuin muut lähikunnat. Ainakin Otsonmäki on Ylistaron ja Isonkyrön pääkaupunki!!

      Saatoin nähdä tallin vintin ikkunassa jonkun blondin siniset silmät, kun Noa liukasteli tiensä talliin. Saattaa olla, että Noa joutuu todella väsyttävien auttamisyritysten kohteeksi, ja että joku kohta raivoaa Eetulle miten piha pitää hiekottaa haloo, eksä itte ymmärrä.

      Kun olin nuorenpana tallilla töissä, meillä oli terapiaratsastusta. Silti en ole ikinä tullut ajatelleeksi, miten proteesi toimii: asiakkaat olivat ihan toisenlaisia, vaikkakin osa niin kuin Noa ensiratsastuksessaan, mutta fyysisesti ehjinä. Olen tottakai nähnyt edes videolla huomattavasti itseäni taitavampia ratsastajia, jotka ovat niin kuin Noa. Ja silti en ole tullut ottaneeksi selvää, miten tämä toimii. Tässä on totisesti eri näkökulma ratsastukseen. Onko kukaan vielä varsinaisesti kirjoittanut järjestelmällisesti terapiahevosesta? Ja samalla tässä on niin tavanomainen toinen mahdollinen näkökulma harrastehevosesta ja isännästä, koska oikeastihan tässä taitaa olla kyse siitä. Ja vitsit miten spesiaali suhde näille kahdelle onkaan vuodessa kehittynyt! Hello sanoisi, että heidät on tarkoitettu yhteen, mutta Hello nyt muutenkin uskoo kaiken huuhaan.

      Nostaisin esiin vielä nopeasti Noan iän suhteessa erään toisen (pää)hahmosi(?) ikään. Noan kertojanäänessä kuuluu tämä ikäero. Vielä en osaa sanoa, mistä se johtuu. Kyse on varmasti osaltaan rekisterin valinnasta, mutta on siellä muutakin oltava. Toimiasi seuranneena sanoisin nyt jo, että loppujen lopuksi tämä taitaa olla selväpiirteisin kaikista niistä hahmoistasi, jotka olen tavannut. Toki tämäkin kehittyy ja muuttuu, mutta niinhän oikeatkin ihmiset.

  • #1032 Vastaus

    Noa
    Osallistuja

    Niinkuin Eirakin Uunon päiväkirjassa totesi, kuvitellaan että tämä tapahtuma sijaitsi ihan Suomessa!
    28.4.
    Tepariahevosten klinikka, Orange Wood

    Kuulin Eiralta ja Inarilta juttua terapiahevosten klinikasta, jonne ne olivat lähdössä Uunoa näyttämään. Olisi tuntunut hölmöltä jättää menemättä Flidan kanssa, joka oli jo aikaisemmin terapiahevosena toiminut, ja toimi edelleen sellaisena minulle. Vaikka diplomi tai sertifikaatti olisi hieno, ja ansaittu, koriste seinälle ei me Flidan kanssa sellaista lähdetty jahtaamaan. Me molemmat tiedettiin, että se oli hevonen vertaansa vailla jo ihan ilmankin.

    Flida ja Uuno talutettiin traileriin, jossa kaksikko tuntui viihtyvän oikein hyvin heinäverkot neniensä eteen saatuaan. Matkaa säesti Eiran tarinat jostain pojasta jonka hän oli koulussa nähnyt. Tai pojista? Joka tapauksessa, se poika tai pojat eivät olleet hänen koulun oppilaita, ja nyt Eira halusi tietää mitä, missä ja miksi. Inari kuunteli tottuneen oloisena, sitä isosiskot kai tekevät parhaiten. En ottanut itse kantaa, kun enhän minä tuollaisista tyttöjen jutuista ymmärrä. Onneksi tarvitsi vain keskittyä ajamiseen.

    Piha oli täynnä elämää ja puheensorinaa paikalle päästyämme. Tapahtuman potkaisi käyntiin esittelypuheet, jotka hoiti Karvakaveri-yhdistyksen sekä Luonnon Terapialiiton puheenjohtajat. Puheen aikana kerrottiin myös päivän kulusta noin käytännössä; miten hevosia arvioitaisiin ja miltä osa-alueilta, mitä on hyvä tietää ja mihin varautua. Oloni oli luottavainen, Flida on elämänsä aikana kohdannut vaikka mitä ja minkälaisia tilanteita, ettei tamma varmasti nytkään häkeltyisi mistään.

    Käytöskokeen aikana Flida pääsi talutettavaksi sekä mun että vieraiden ihmisten toimesta. Tamma pysähtyi kun pyydettiin, ja peruutti, vaikkakin laiskasti. Sitä ei haitannut vaikka ympärillä pyöri useampi käsipari, vaan se seistä möllötti välillä laiskasti korvaansa kääntäen. Kertaalleen näin miten sen häntä huiskaisi, merkki jonka olin oppinut tunnistamaan ärsytykseksi. Sitä taidettiin juuri koskea mahan alle. Niin pieni ele, joka ei toistunut vaikka mahaan koskettiin uudelleen. Kiltti, kaunis Flida. Sitä ei itkevät lapset tai vapaat koirat haitanneet, ainahan Mielikkikin pyöri sen jaloissa ja koirahan oli ihan rotan kokoinen Flidaan verrattuna, eikä tamma ollut ikinä edes vahingossa sitä hipaissutkaan.

    Ratsastuskoe jännitti vähän, sillä Flida oli ollut aina hidas lämpiämään. Seikka, jota itse pidin positiivisena terapiahevoselle, mutta enhän mä ollut mitenkään tietoinen noista virallisista vaatimuksista. Olikohan se sittenkään hyvä? Sivusta seurasin, miten sen selkään nousi ratsastaja. Multa kysyttiin, ajetaanko vai ratsastetaanko. Vastasin, että vaikka molempia. Kyllähän se oli halukas liikkumaan, sen verran mitä se aina on. Tamma reagoi pohkeeseen, kyllä siltä ravia ja laukkaakin irtosi, mutta ei se mikään energisin ratsu ole. Ravi oli letkeää löntystelyä, sellaista jossa on mukava istua, mutta ei sillä koulukentillä pisteitä saisi. Laukka nousi pyynnöstä, tai siis pyynnöstä parin raviaskeleen jälkeen, ja laukka jatkui niin pitkään kunnes pyydettiin hidastamaan. Ei Flidasta kisaratsua saisi, mutta kyllä vaan teki mieli kehuskella kaikille, että onhan se nyt hienoin hevonen mitä on. Eihän se osoittanut mitään ärtymyksen merkkejä, vaikka selässä oleva ihminen heilui miten sattui ja nyki suusta, vaan se jatkoi tallusteluaan rauhallisesti eteenpäin. Se kävelisi varmasti maailman tappiin ratsastaja turvallisesti kyydissä, vaikka pommi räjähtäisi vieressä.

    Sellainen se Flida on, ihan varmasti maailman hienoin hevonen.

    • #1047 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      No ihan varmasti on maailman hienoin hevonen! Ja kaikkea se on nähnytkin, kun on Mielikki ja terapiahevostausta, niin että eivätköhän ne yhdistyksen edustajatkin ole samaa mieltä siellä. Ja hyvin sillä kuulosti menevän! Ei kai terapiahevosen olekaan oleellista nostaa laukkaa jo melkein pyyntöä ennakoiden. Ihanasti tyttö sieti mitä vain: montaa hoitajaa, kakaroita, koiria… Olisipa Jussi yhtä viisas, vaan ei, kun Söör pelkää muunmuassa Mehukatti-kanistereita.

      Toivottavasti se saa hienon kunniakirjan palkaksi käynnistään! Vaan eiköhän sieltä sellainen irtoa!

      Tässä tekstissäsi on enemmän kongruenssivirheitä kuin muissa. Ehkä kokeilet paraikaa uutta tyyliä tai kertojanääntä, mutta tähän tyyli(?)seikkaan takerruin kyllä lukiessani muuten niin tosi soljuvaa tekstiä. Puhekielisyydet ovat siis OK myös kerronnassa, ja repliikeissähän kaikki menee. Inkongruenssia kuitenkin miettisin vielä toiseenkin kertaan: luoko se sellaisen vaikutelman, kuin haluat. Jos olet itse tyytyväinen, tietenkin jatkat oman äänesi kehittämistä juuri niin kuin haluat, ja lopulta saat varmasti inkongruenssinkin toimimaan oikealla tavalla, jos siihen pyrit. Kokeilemalla aina kehittyy!

      Mutta. Ajan teitä kaikkia tahallani sosialisoimaan tosi hahmokeskeisesti. Välillä on kuitenkin ihanaa lukea ihan vain hepoista. Vaikka onhan siellä #helmipurotmainittu minun ilokseni. 😀 Kiitos tästäkin tarinasta. Olet sinä kyllä Hopiavuoren kansallisaarre kirjoittajana.

  • #1156 Vastaus

    Noa
    Osallistuja

    5.4.19
    Vauvakuume

    Olin jo tovin seurannut tarhan aidalta Typyn ja Flidan kanssakäymistä. Typy tuntui tyypilliseltä varsalta; se tykkäsi seurata Flidaa, välillä vähän ärsyttää tai yllyttää leikkiin. Se juoksenteli Flidan ympärillä pärskähdellen ja seurasi tiiviisti katseellaan, lähtisikö Flida mukaan.
    Välillä Flida innostui ottamaan muutaman laukka-askeleen leikkiin mukaan, mutta useimmiten Flida jaksoi maltillisena seistä Typyn härnäämisestä huolimatta. Enemmän Flida kihnutti varsan säkää ja lautasia kevyesti hampaillaan, mutta pari kertaa olin sen nähnyt suorastaan kiirehtivän Typyn perään jos se innostui itsekseen rynnistämään tarhan toiseen päähän.

    Nyt tytöt hamusivat toisiaan ystävällisin elkein, ja Flidan korvat olivat rennosti sivuille kääntyneet. Haluaisiko se varsan?

    Kuulin askelten lähestyvän ja siirsin katseeni tulijan suuntaan. Hellohan se sieltä saapui vihellellen kulkiessaan.
    ”Päiviä!” Hello huikkasi pirteän kuuloisena. Tervehdin miestä takaisin ja päädyin kulkemaan tarhaa samaa matkaa omaa hevostani hakemaan.

    ”Minkä ikänen se on?”
    Hello piteli Typyn riimunnarua toisella kädellään ja toisella silitteli tammavarsaa rauhallisesti kauttaaltaan. Typyn korvat kääntyilivät edestakaisin, mutta se malttoi seistä paikallaan tallin käytävällä.
    ”Pari vuotias, minun vauva”, Hello leperteli Typyä katsellessaan. Olihan se silloin vielä ihan varsa, muttei niin varsa että Flida ymmärtäisi.. Vai ymmärtääkö? Voiko hevonen haluta vauvan? Kai nekin ainakin jollain tasolla, eikös kaikki eläimet kevään tullen..
    ”Mitäs mietit?” Hello uteli siirtyessään nostelemaan Typyn jalkoja. Flida hamusi hartiaani pehmeästi huulillaan kun olin jämähtänyt seisomaan karsinan ovelle, harjauksenkin kesken jättäen.
    ”Sitä mä vaan, kun nää kaks tuntuu tulevan hyvin toimeen, että haluaisko Flida varsan”, myönsin ajatukseni ääneen ja siirryin jatkamaan tamman harjausta. Siitä lenteli valkeita karvoja jokaisen harjanvedon jälkeen.
    ”Vai varsan? Mikä jottei, nämähän on niin ihania”, Hello puhui taas enemmänkin Typylle kuin minulle. Sitä ne kyllä on..

    ”Jake, moi”, tallin uusimpiin tulokkaisiin kuului hyvin lännenhenkinen Jarmo, joka oli mukanaan tuonut quarter orin. Mies oli parhaillaan matkalla talliin kun me Flidan kanssa oltiin juuri saavuttu pihalle. Mies otti kiinni stetsoninsa lipasta ja painoi sitä alaspäin.
    ”Aikasmoinen lännenhevonen sulla”, Jake totesi hyväntuulisesti virnistäen. Vilkaisin Flidan selässä olevaan westernsatulaan, jonka olin sille ostanut melko pian tamman siirtyessä omistukseeni.
    ”Noo, on meillä viel vähän treenaamista että ollaan yhtä hyviä kun sä ja Dips”, vastasin hymy huulillani kareillen. Mies jatkoi matkaansa talliin ja itse nousin tämän lännenratsuni selkään. Se satula oli hyvä monestakin syystä. Se oli tarpeeksi leveä Flidan selkään, sillä sopivan satulan löytäminen ei ollut helppoa. Mitään peruspenkkiä ei sille voisi kuvitellakaan. Toiseksi se oli tarpeeksi tukeva, etuosassa oli kädensija ja muotoilu tarpeeksi syvä tukemaan vakaata istuntaa. Nykyisin tasapainoni oli jo aika hyvä, mutta välillä on kiva tuntea olonsa ihan super turvalliseksi. Vaikka ainahan Flidan kanssa on sellainen olo.

    Flida alkoi vertymään puolentunnin lämmittelyn jälkeen ja kehtasin alkaa pyytämään siltä vähän enemmän. Flidan elämä on sinällään helppoa, että sen kanssa ei yleensä tehdä mitään hikitreenejä. Liikutan sen kuitenkin joka päivä, että tamma pysyy hyvässä kunnossa. Lähtiessäni ratsastamaan ravissa kahdeksikkoa Nelly saapui kentälle Cozminan kanssa.
    ”Mooi!” nainen huikkasi alkaessaan kiristämään Cozminan satulavyötä.
    ”Tjena”, vastasin ja hiljensin Flidan käyntiin. Olin onnistunut Nellyn säikäyttämään naisen vasta Hopiavuoreen saavuttua, muttakun sillä on niin hieno hevonen. Kaunis kuin mikä. Nyt se on onneksi takanapäin, eikä Nelly tunnu sitä vihoittelevan. Kunhan hänkin pääsi ratsaille pyysin Flidan uudelleen raviin, jonka se nosti parin askeleen jälkeen.

    Reilun tunnin kentän kiertämisen jälkeen hyppäsin alas Flidan selästä, pudotuksen ottaen vasemmalla jalalla vastaan. Flida käänsi päätään ja painoi turpansa rintakehääni vasten, ja hetkeksi me jäätiin keskelle kenttää seisomaan halihetkeä varten. Nellylle heipat huikatessani lähdin kuitenkin viimein taluttamaan Flidaa takaisin sisälle, josta se pääsisi vielä muutamaksi tunniksi tarhaan. Heli ja Alva olivat seisahtuneet oven lähelle juttelemaan, ja ohi kulkiessani tervehdin heitä molempia.
    ”Mites Inka on kotiutunu?” kysyin Heliltä, sillä olin ymmärtänyt ettei tamma tuntenut ainakaan ihan samantien oloaan kotoisaksi.
    ”Vähän parempi”, Heli vastasi ja käänsi katseensa takaisin Alvaan. Ehkä kuvittelin, mutta Heli ei pahemmin jutustelusta välittänyt. Ei ainakaan juuri minun kanssani, mutta en siitä mieltäni pahoittanut. Ei kaikista tarvitse tykätä.
    ”Entäpä Alva, joko me lähdetään joku päivä sinne maastoon?” Maastoon piti kyllä lähteä monen muunkin kanssa, mutta voisihan sitä isommalla porukalla mennä. Mörri ja Flida olivat kuitenkin takuulla tallin karvaisimmat kaverit, niin pitihän niiden päästä kaverustumaan.
    ”Joo, kun vaan saataisiin aikaiseksi!” Alva totesi keveästi naurahtaen.

    Harjasin Flidaa aina mielelläni pitkään ja hartaasti. Sen karsinan aluset olivat muuttuneet valkeiksi irtokarvoista kumisualla yrittäessäni häätää tamman tiputettuja talvikarvoja. Flida seisoi pää alhaalla ja alahuuli roikkuen, selvästi hieronnasta nauttien. Pitäisi Jillalta pyytää joku kerta hieromaan se ihan oikeasti. Paljonkohan sellainen maksaa? Kehtaisiko pyytää kaveri alea? Tai edes kämppis alea..?

    ”Heippa”, sekä minä että Flida havahduimme käytävältä kuuluneeseen ääneen. Kohotin katseeni ruskea hiuksiseen naiseen, jonka silmät olivat taatusti vihreimmät jotka olin ikinä nähnyt. Kaivelin muistini perukoita, tiesin kyllä kuka hän oli. Olin Jillan kanssa hänet nähnyt, ja Jilla oli hänestä kertonut. Se Onnin vuokraaja..
    ”Onkohan täällä jossain ensiapu kaappia? Onnilla on pieni haava jalassa, niin jos siihen laittaisi desinfiointiainetta”, nainen kysyi.
    ”Joo, on tääl!” siirryin käytävälle ja vedin Flidan karsinan ovea pienemmälle, vaikkei se mihinkään olisi sieltä lähtenytkään. Kävellessämme Eetun toimistoa kohti muistin, että naisen nimi oli Veronika. Nikaksikin oli Jilla tainnut kutsua.
    ”Eihän se mikään iso haava ollu?” tarkistin pysähtyessäni seinälle kiinnitetyn punaisen kaapin eteen. Etsiskelin sieltä puhdistusaineen ja ojensin sen Veronikalle. Hän kiitti pienesti hymyillen.
    ”Eei, ihan pieni naarmu vaan. Olisko hokilla mennyt raapasemaan itseään”, hän pohdiskeli ja lähti takaisin Onnin luokse.

    Eetu kun saisi tietää, ettei joku vielä tiennyt missä jokin sijaitsi tallissa.. Pian olisi seinät täynnä sellaisia keltaisia liimattavia lappusia, joissa on ohjeita ja nuolia mistä löytyy mikäkin. Talutin Flidan takaisin ulos pelkästä riimusta ja jäin hetkeksi tarhaan tammaa vain silittelemään. Palatessani takaisin portille seisahduin katselemaan, miten Flida liittyi uudelleen tarhakaverinsa seuraan. Eiralta jos kysyisi, että haluaisiko Flida varsan, niin vastaus olisi varmasti joo. Kyllä kai sellainen söpö pikkuinen kelpaisi paijattavaksi Inarillekin.

    Niin, olisihan sellainen miniversio Flidasta aika hauska..

    • #1164 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Aii, mamma-Flida, mikä ajatus. Olen jo kiintynyt tähän hepoon aivan kauheasti ja olen varma, että jos se saisi varsan, siitä tulisi maailman söpöin. Maailman hirvein varmasti myös, koska onhan suuri osa Hopiavuoren väestä aika kädetöntä porukkaa, mitä varsoihin tulee. 😀 Mutta maailman söpöin silti. Eikä yhtään ihme, että Hello heti yllyttää siinä niin kuin joku varsaryhmän cheerleader. Vaikka sillä on oma varsa, se ei taida vielä yhtään tajuta, että niissä on oikeasti hommaakin…

      Joskus on vaikeaa keksiä, miten perustelisi jotain hahmon ratkaisua tai vaikka elämänasennetta käyttämättä liikaa tylsää metatarinamaista selostusta. Tämä oli siisti tapa kertoa paitsi ihan konkreettisesti siitä, että Flidalla on lännensatula, myös samalla siitä, millaista Noan mielestä on ratsastaa. Koska hei, niin kuin eilisissä jutuissa aloitusteemana pyöri, niin kaikkihan me ollaan kiinnostuneita. Kukaan ei vain kehtaa kysyä.

      Samalla sait huomioitua vielä Jakenkin olemassaolon. Aina, kun joku mainitsee oman hahmon, ainakin mulle tulee samantyyppinen olo kun lapsena, kun joku kävi varta vasten pyytämässä leikkiin. Sellainen, että oho, mullakin on väliä, mustakin tykätään. Vaikka kyse onkin vain hahmoista, eikä oikeista ihmisistä, niin onhan nämä hahmot meidän leluja. Samoin mulle tulisi Nellynä tosi huomioonotettu olo siitä, miten sivusit Nellyn aiemman tarinan säikäytystä näin useamman päivän kuluttua. Niin kuin sinäkin siitä Jillan Netflixistä kommentoit: tulee sellainen olo, että muiden teksteillä on sinulle väliä, kun muistat tällaisia. Eihän näitä tarvi väkisin joka tarinaan tukkia, älkää kukaan siitä paineita ottako, mutta eikös vain olekin kiva, että aina silloin tällöin oma juttu tulee noteerattua? 🙂 Erityisen hyvä on ottaa tuota Heliäkin mukaan juttuihin, koska sitä hahmoreppanaa ei kukaan ole tainnut vielä oikein kädestä taluttaa tupaan kaffille ja mukaan porukkaan, niin kuin Helin tämän päivän tarinassa kerrotaankin. Monta heppua sait tähän tukittua, ja vieläpä hämmentävän sujuvasti. Minunkin pitäisi uskaltaa kokeilla tällaista, miten otetaan isompi lössi kerrankin mukaan muutenkin kuin maininnan tasolla. En tosiaankaan osaa sitä vielä näin hyvin, mutta onpa minulla sinut sparraamassa tässä tarinoinesi.

      Aluksi Hopiavuori taisi olla minulle komiaa kuntaa ja lakiaa pohojalaasta peltoa. Nyt se on tätä, kun kaikki ihanat hahmot ja ihanat hevoset kohtaavat. Parempaahan tämä on, kun litteinkään peltomaisema. <3

  • #1241 Vastaus

    Noa
    Osallistuja

    8.4.19
    Täällä on hyvä olla yhden jos toisenkin

    Jilla oli eilen ottanut Flidan hierottavakseen. Kiittelin naista tuhannesti, ja lupasin maksaa heti kun saan rahaa. Tällä hetkellä kaikki varani menevät Flidan karsinapaikkaan ja vuokraan Eetulle. Vakituisia töitä en ole vielä Otsonmäeltä saanut, mutta muutaman euron saan käydessäni heittämässä keikkaa valokuvaajana. Innostuin aikanaan ala-aste ikäisenä jannuna kuvaamaan äidin digikameralla, vaaleanpunaisella taskuun mahtuvalla kapistuksella joka otti siihen aikaan nähden ihan laadukkaita kuvia. Kuvia oli äidistä, naapurin koirasta, kukista, taivaasta, puista, jopa isän hautapaikasta. Sen kuvan äiti halusi tulostaa, mutten tiedä mihin hän sen laittoi. Ei ainakaan kehyksiin, toisinkuin kaikki valmistumiskuvani. Se kuva, jossa hymyilin niin leveästi että kaikki puuttuvat maitohampaat näkyivät, on äidin suosikki ja se on hänen makuuhuoneensa pöydällä. Olen onnistunut Otsonmäellä mainostamaan itseäni sen verran, että pienissä pippaloissa olen päässyt pyörähtämään kuvaajana. Yksissä ristiäisissä, kaksilla syntymäpäivillä, ja yksissä myymälän avajaisissa. Nykyisin käytössäni oleva järjestelmäkamera alkaa olemaan aika iäkäs, mutta se ottaa edelleen hyvälaatuisia kuvia ja hintavat objektiivit avittavat siinä. Kyllä ne kuvat siis ovat rahansa arvoisia.

    Jilla oli illalla kehaissut miten hieno Flida on. Tamma oli kuulemma ollut oikein nätisti ja nauttinut käsittelystä. Niin olin epäillytkin, vaikka se olikin ensimmäinen kerta kun Flidaa käytiin minun omistuksessani hieromassa. Silti, ei ole sen tapaista edes ikävässä tilanteessa osoittaa mieltään muuten kuin huokaisemalla ja häntäänsä viskaisemalla. Nostin Mielikin lattialta syliini ja ryhdyin pukemaan sen pikkuruisiin tassuihin pikkuruisia vaaleanpunaisia tossuja, jotka pitävät sen anturat lämpiminä. Koko aamun satoi, joka on nyt muuttunut lähinnä tihkuksi.
    ”Mennääs sit”, totesin koiran laskiessani alas ja avasin oven. Mielikki hyppäsi pihalle innoissaan, mutta se teki äkkipysähdyksen isot vesilammikot pihamaalla nähdessään, ja sen häntä valui hiljalleen sen takajalkojen väliin.
    ”Höh, äläs nyt. Tuu isin kaa, mennään hakee Flida.”

    Katselin sivusilmällä miten Mielikki ja Flida olivat nenäkkäin harjatessani täplikästä tammaa. Siitä irtosi karvoja pelkästään sitä silittämällä, ja tiesin sen jatkuvan vielä vaikka kuinka pitkään. Beige villapaitani oli kerännyt samaisia karvoja niin paljon, että sen etuosa näytti valkoiselta. Flidan sieraimet värähtelivät sen nuuhkiessa pientä rottaa joka oli sen karsinaan ängennyt, ja Mielikki sen sijaan seisoi tomerasti paikallaan toinen etutassu ilmaan kohotettua ja sen häntä heilahteli rauhallisesti puolelta toiselle. Minun tyttöni. Hyvin ne tulevat toimeen, Flidakin osaa katsoa mihin valtavat kavionsa laittaa Mielikin ollessa sen lähellä. Tietysti pidän niitä silti silmällä, varmuuden vuoksi. Mielikki on niin mahdottoman vikkelä ja pieni, etten itsekään aina näe mihin se menee.

    Maneesissa ei ollut ketään. Juuri siinä maneesissa, jota ei tarvitse edes varata. Ulkona oli sen verran huono sää ja kenttä märkä, että nyt oli hyvä hetki päästä tutustumaan sisätiloihin vähän paremmin. Vedin oven perässämme kiinni ja päästin irti Flidan ohjista. Mielikki juoksi jo edeltä peremmälle ja heittäytyi itseään hieromaan maneesin pohjaa vasten innoissaan läähättäen. Flida sen sijaan seurasi minua lähtiessäni kävelemään maneesia ympäri kertaalleen, jotta jokainen nurkka tulisi tutuksi tammalle. Se hamusi pehmeästi paitani helmaa huulillaan kävellessämme joka sai hymyn nousemaan huulilleni.
    ”Sun pitäis näitä paikkoja kattella kuule eikä mun”, käännyin ympäri ja lähdin peruuttamaan askel kerrallaan, tarjoten kättäni Flidalle. Se otti etusormeni huuliensa väliin hetkeksi ennenkuin laski päänsä muualle ja ravisti kaulaansa sen oloisena, että onhan ne jo nähty.

    Maneesin toisessa päädyssä oli penkki jolta pääsin kapuamaan Flidan paljaaseen selkään. Sillä oli turpahihnattomat suitset, ja ohjat sidoin löysällä solmulla vähän lyhyemmiksi ettei ne menisi vahingossa tippumaan tamman jalkoihin. Sitten annoin sen vain kävellä.
    Sade ropisi maneesin kattoa vasten tasaisella, unettavalla rytmillä. Se oli rentouttava ja kotoisa ääni. Flidan raskaista kavioista lähti vaimea, pehmeä tömähdys niiden laskeutuessa maneesin pohjaa vasten. Yksi, kaksi, kolme, neljä.. Jokainen kavio vuorollaan. Tamma venytti rennosti kaulaansa ja pärskähti laiskasti, sen korvat sivuille päin kääntyneenä. Mielikki istui maneesin keskellä meitä katsellen. Kädet laskien Flidan niskalle kohotin vähitellen vasemman jalkani sen kaulan yli oikean jalan viereen, ja sitten uudelleen takaosan yli niin, että istuin väärinpäin sen selässä. Tamman korvat kääntyivät taaksepäin sen kuunnellessa toimiani, ja hetkeksi sen askel hidastui.
    Onko kaikki hyvin, pysytkö kyydissä?

    Laskeuduin makuulleni sen selässä ja painoin poskeni sen lautasia vasten antaessani käsieni jäädä roikkumaan alaspäin. Huokaisin syvään rentoutuessani, ja Flida jatkoi matkaansa tasaiseen tahtiin. Saatoin sulkea silmäni ja jäädä kuuntelemaan rauhaisaa äänien sinfoniaa, jota luonto meille soitti. En pyytänyt Flidalta mitään, vaan tamma sai kävellä juuri niitä reittejä joita se halusi juuri sellaisella vauhdilla joka sitä huvitti. Ja se sai myös päättää, milloin riittää. Tämä kuvio oli sille jo tuttu, eikä sitä haitannut kuljeksia menemään päämäärättä. Halusin uskoa, että se nautti seurastani yhtä paljon kuin minä sen. Sanatta kävimme keskustelua ystävyydestä ja luottamuksesta.
    Minä luotan sinuun, ja sinä minuun. Kanssasi minun on hyvä olla.

    ”Kävittäkö te maneesissa?” Eetu kysyi saapuessamme talliin. Nyökkäsin ja päästin Flidan sen karsinaan. ”Katya kävi kanssa tuossa aamusella, ku sillohna sato vaikka kuinka. Nyt ei enää onneks, jotta tuo kesä tuolta pikoohin tulis.”
    ”Ootas.. Nii, sen uuden mustan omistaja?” en ollut itse vielä päässyt naista tervehtimään henkilökohtaisesti kunnolla. Eetu äännähti myöntävästi, ja mainitsi että se varsa tuntui olevan kyllä elämää täynnä.

    Vai että varsa.

    Vilkaisin Flidaan joka odotti kärsivällisesti karsinassaan takaisin tarhaan pääsyä. Pitäisi ottaa Katyan kanssa puheeksi se joku päivä, että haluisiko hän vähän kertoa millaista on omistaa ja kasvattaa varsa. Hellon kanssa juteltuani asiasta totesin, että miehen ”kyllä se siitä sujuu kun ei turhia murehdi” asenne ei ihan sopinut minulle. Halusin tietää mihin varautua jo hyvissä ajoin etukäteen, jos joskus päättäisin Flidalle varsan hankkia. Ennenkaikkea tamman oma onnellisuus ja terveys olisi pääasia. Vielä kertaalleen tamman harjattuani lähdin viemään sitä takaisin ulos, Mielikin jäädessä talliin Eetun työntekoa häiriköimään.

    Illan tultua ja hevosten päästyä sisälle ruokiensa pariin tupa oli täynnä ihmisiä tuttuun tapaan. Ilmassa leijaili kahvin tuoksu ja puheensorina oli iloista. Teetä hörppiessäni seurasin vierestä, miten Jillan katse viipyi Hellossa hetken turhan pitkään, ja miten Hello sen sijaan silmäili pöydällä olevaa pullapitkoa. Olisiko Alva tuonut mukanaan. Usein juttua riittää vielä varhaisyöhön, kunnes Eetu toteaa että nyt on ihan pakko mennä nukkumaan että jaksaa nousta, mutta jääkää te muut niin pitkäksi aikaa kun haluatte. Jilla ja Hello vetäytyivät Jillan huoneeseen, joka oli minulle ensimmäinen selvä merkki, että ehkä sittenkin niissä Eiran jutuissa oli perää. Mutta tuskinpa Hello ihan heti on samaan taloon muuttamassa, ainakaan yhtään enempää kuin mies on jo. Hänhän käytännössä asuu päivät siellä.

    Nousin viimeisenä ylös ja huuhtelin keraamisen mukin. Mielikki tapitti minua keittiön ovensuusta.
    ”Mennään vielä pissalle”, sanoin sille ja lähdin eteistä kohti. Mielikki ei hievahtanutkaan, ei edes oven avattuani. Tapani mukaan käänsin ensin lukkoa, kunnes muistin ettei tarvitse. Ovihan on auki.
    ”Sit et herätä mua yöllä ku sun tulee hätä”, sanoin vetäessäni oven kiinni, vaikkei se lukkoon napsahtanutkaan. Mielikki juoksi riemuissaan portaat ylös huoneelleni, ja tasajaloin loikkien päätyi keskelle patjaa. Se haukotteli makeasti, venytteli ja käpertyi kerälle. Hymähdin sille pehmeästi ja sammutin valot.

    Kylmä, kostea kuono painautui poskeani vasten, ja sitä seurasi lämmin, märkä kieli. Kieli jatkoi lipomistaan ja seuraavaksi kevyt tassu painui leukaani vasten. Minun ei tarvinnut edes herätä kunnolla tietääkseni, että Mielikki halusi pihalle.
    ”Mä sanoin ettet sit herätä mua”, mutisin koiralle unisella äänellä ja kurotin ottamaan proteesin käsiini. Sen laittaminen ei tapahdu ihan hetkessä, mutta kun pienen koiran on hätä sekään ei jaksa kauaa odottaa. Painoin tekojalan mahdollisimman syvälle paikalleen, ja seinästä tukea ottaen nousin ylös. Se tuntui tarpeeksi vakaalta kestääkseen lyhyen kävelyn, vaikkei kunnolla paikoillaan ollutkaan. Varovaisin askelin kuljin ovelle ja heti sen avattuani Mielikki rynnisti portaat alas. Portaat kuljin yksi kerrallaan, ja kuulin miten Mielikki oli jo vinkumassa oven takana.
    ”Joo joo, mä tuun”, huokaisin ja painoin oven kahvan alas. Mielikki juoksi pihalle ja ulkoa tulvahti kylmä ilmavirta. Nappasin takin naulasta t-paitani päälle ja tökkäsin Eetun toisen aamutossun jalkaani, siihen ihan oikeaan jalkaan, ennenkuin siirryin pihan puolelle varmistamaan, että Mielikki pääsee ehjänä sisälle.

    ”Hei vain sullekin. Mitä sä tähän aikaan teet ylhäällä?” Nellyn ääni kysyi hämärästä. Mielikki oli juossut naisen jalkoihin rapsutuksia kerjäämään. Sain hädintuskin haukotuksen nieltyä.
    ”Mielikki herätti. Kai sillä on kusihätä tai jotain, vaikka ei illalla suostunu pihalle lähteen”, vastasin unenrippeitä silmistäni hieroen. Tai sitten se oli kuullut Nellyn kulkevan pihalla ja sille oli tullut tarve päästä katsomaan kuka siellä kulkee. ”Mut mitä sä teet?” kohotin katseeni naiseen kysyvän näköisenä. Mitä hän tosiaan teki siellä siihen aikaan?

    Nelly kertoo, ettei saanut unta. Nainen huokaa sen kuuloisena, että hänen oli hyvä olla juuri sillä hetkellä. Tummalle taivaalle oli kerääntynyt kasoittain tuikkivia tähtiä, joita Nelly katseli pienesti hymyillen. Tunnistin hänen ilmeestä itseni, sillä se kieli onnellisuutta. Siltä minusta tuntui saadessani olla luonnossa ja imeä itseeni siitä rauhaa, jota Helsinki ei koskaan ollut tarjonnut.
    ”Ei Stadis tälläsii maisemii ollu”, mainitsin seistyämme hetken hiljaa. Nelly nyökkäsi, hän ymmärtää mitä tarkoitan.
    Puhumme tähtikuvioista. Otavan tunnistan, jota siirryn osoittamaan Nellylle.
    ”Toi tossa, noiden.. Muiden tähtien välissä. Nääks?” kiiltäväpintainen kangas kahahtaa nojatessani lähemmäs jotta Nelly näkisi selvemmin, mitä kuviota tarkoitan. Hetken olemme lähekkäin, ja hän myönsi tunnistavansa sen.

    ”Noni, joko mennää nukkumaa?” kysyn Mielikiltä joka tepsuttelee takaisin luoksemme tyytyväisen näköisenä. Nelly vilkaisee minuun hämillään ennenkuin hänkin laskee katseensa Mielikkiin.
    ”Nii, siis Mielikki”, selvennän naurahtaen hyväntuulisesti.
    ”No tietysti”, Nelly virkkoo hiuksiaan sukaisten ennenkuin hän painaa kätensä takkinsa taskuihin. ”No, kesällä sitten, eikö?”
    Hymy nousee kasvoilleni ja otan pari askelta taloa kohti.
    ”Kesällä”, lupaan ennenkuin toivotamme toisillemme hyvää yötä. Huomaan ajatuksieni ajelehtivan tulevaan kesään siirtyessäni sisälle Mielikin kanssa. Ehkä opettelen muitakin tähtikuvioita siihen mennessä, jotka voin Nellylle sitten näyttää.

    • #1248 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Vieläkin pidän Noan kertojanäänestä. Se on syvällisempi kuin monen muun ja yleensä siinä on sisäänleivottua, hahmoon sopivaa kaupunkilaisuutta. Noa käyttää kerronnassaan sellaisia sanavalintoja, joita otsonmäkeläinen ei välttämättä käyttäisi. Jos olisin sinä ja haluaisin jatkossakin laittaa paukkuni kirjoittajana Noan kertojanäänen kehittämiseen edelleen, keskittyisin seuraavaksi piilottamaan siihen hienovaraisten sanavalintojen tai painotusten muodossa vielä enemmän hänen asenteitaan arkipäiväisiä asioita kohtaan. Noa ei nyt ole kauhean raivokkaasti mitään mieltä yhdentekevyyksistä, mutta kyllä esimerkiksi karvanlähtöajasta on joka äijällä jokin mielipide. Normaali ihminen kai inhoaa sitä enemmän tai vähemmän lievästi. Sitten on Hello, joka sai viime keväänä furminaattorin ja odottaa aina silmät kiiluen että alkaa karvoja ropista koirista tai hevosista. Noa tällä hetkellä vain toteaa karvanlähdön, ja hän on tainnut todeta sen jo ennen tätäkin tarinaa.

      Noalla kuitenkin on olemassa asenteita, mutta tässä vaiheessa vasta vain oikeasti kaikkein isoimpiin asioihin. Tässäkin tarinassa on sanavalintojen ja kokonaisten ajatusten perusteella aivan ilmiselvää, mitä mieltä hän on Mielikistä tai Flidan selässä rentoutumisesta maneesilla. Karvanlähtö ei tietenkään herätä yhtä suuria tunteita (ellei sitä sydämestään vihaa, tietenkin) joten asenteista vihjaaminen tekstissä on myös tehtävä pienemmin. Mielikin ja karvojen lisäksi Noa nostaa tässä jutussa esiin taas sen, ettei maneesia tarvitse varata. Etenkin tähän kaipasin aivan kauheasti sitä, että mitäs nyt sitten, Metsärinne? Nostaako se mieleesi haikeita helsinkiläismuistoja, vai oletko tyytyväinen ettet joudu tuijottamaan varauskalenteria? Noalla on jokin mielipide, koska asia nousi hänen mieleensä maneesille mentäessä.

      Kaikkien ei tosiaankaan tarvitse muuttua samanlaisiksi joka yksityiskohtaa palvoviksi nörteiksi kuin minä, eikä joka ikisen asenteen tarvitse näkyä tekstissä. Ajattelin vain, että kun yleensä kehotetaan kehittämään heikkouksia, niin ehkä tällä kertaa sitten vahvuuksia. Noa on siis jo nyt erinomainen kertoja, enkä ollenkaan tiedä, aiotko edes viedä häntä eteenpäin. 🙂

      Ja taas, taas kiitän sinua yhteisöllisyyden edistämisestä. Taidan tällä hetkellä arvottaa sitä tarinoissa korkeammalle kuin taiteellisuutta, oikeakielisyyttä, juonellisuutta ja hevospitoisuutta yhteensä. Vaikka kaikkia niitähän tässäkin tarinassa on.

      Toivottavasti en kommentoinut väärin/ohi. Yhtä hyvin olisin voinut pelkästään kehua. Olisin nostanut esiin tunnelman ratsastuksen aikana ja tuvassa. Sen, miten käsittämättömän hyvin olet tutustunut näin järkyttävään määrään hahmoja ja nopeasti. Sen, miten paljon töitä olet tehnyt varsinkin Eetun puheen eteen (koko ajan menee paremmin, oikeasti, tämä ei ole helppoa!!). Tai tuhat muuta asiaa.

  • #1253 Vastaus

    Eetu Hopiavuori
    Ylläpitäjä

    Noa Metsärinne saattaa olla niin hyvä valokuvaaja, että häntä pyydetään ristiäisiin, synttäreille ja avajaisiin valokuvaamaan. Eetu Hopiavuori sen sijaan ei ole. Kun Hopiavuori kuvaa, poni saattaa joku päivä ihan oikeasti saada syötyä hänen kumisaapaskautisen kännykkänsä, jonka huippulaadukas kamerakin on jo haljennut. Tällä kertaa kännykkä pelastui, vaikka lähellä oli taas.

    Tämä on kiitoskortti kaikista hienoista kommenteista, joita aivan varmasti arvostavat muutkin kuin minä. Kaikki kiitoskortit eivät ole yhtä törkeitä.

    • #1255 Vastaus

      Noa
      Osallistuja

      voi ihme, mitä! ihan sanattomaksihan tää vetää, kiitos kiitos kiitos!
      mä oon hirveen huono ottamaan mitään tälläisiä vastaan enkä ikinä tiedä mitä sanoa, mutta arvostan ihan hirvittävästi vaivannäköä että mulle menit piirtelemään ja jokaista kommenttia jonka tarinoihini saan! <3 en yhtään odottanut tätä, voit luottaa että tuun tuijottelemaan tätä kuvaa vielä useaan kertaan itsekseni tyytyväisenä kiherrellen onnesta!

  • #1301 Vastaus

    Noa
    Osallistuja

    11.4.19
    Hevosella ei ole kiire olla hevonen

    ”Miten sä päädyit sköbaa varsa? Hommaa siis?” kysyin seuraten katseellani Katyan puuhia. Nainen harjasi mustan orivarsan jo ennestään kiiltävää karvapeitettä kun Heraa taas kiinnosti enemmän harjan, riimunnarun, karsinan kalterien, Katyan takin hamuaminen pienin huulin. Kaikki oli takuulla sille uutta ja ihmeellistä.
    ”Ei sille oikeestaan oo syytä”, Katya vastasi ja työnsi pehmeästi orin pään pois kun se alkoi käymään liian innokkaaksi hampaidensa kanssa. ”Varsan kanssa on se hyvä puoli että saa kouluttaa siitä juuri sellasen kun haluaa. Ja Hera nyt vaan tuntu siltä oikeelta.”

    Olimme Katyan kanssa sopineet, että voisin pyöriä mukana seuraamassa mitä hän Heran kanssa tekee. Ajatus omasta varsasta oli kiehtova ja jännittävä, mutta vähän pelottavakin. Entä jos en osaisi sitä kouluttaa? Haluaako Flida edes varsaa? Ja ennen kaikkea, entä jos Flidalle sattuu jotain sen takia? Se ei olisi ennenkuulumatonta, kyllähän tammoja välillä kuoleekin synnytykseen. Katya ehdotti aikaisemmin, että kävisimme yhdessä kentällä pyörimässä. Päätin ottaa Flidan myös talutuskäsittelyyn, vaikkei sen arki koskaan erityisen raskasta ole. Tekisi silti hyvää harjotella yhdessä maastakäsittelyn saloja.

    ”Me otetaan Heran kanssa ihan rauhassa vielä, eikä sillä ole kiire olla vielä oikeasti hevonen. Eli me nyt leikitään ja touhutaan juttuja yhdessä ilman sen ihmeellisempiä tavotteita”, Katya napsautti riimunnarun kiinni Heran riimuun ja lähti taluttamaan oria ulos. Seurasin heitä vähän jäljessä suunnatessamme kenttää kohti. Se oli märkä ja paikoittain luminen, mutta ei niin huonossa kunnossa ettei siinä voisi mennä.
    ”Eihä hevosella koskaa oo kiire olla hevonen”, hymähdin vinosti hymyillen Flidaa taluttaessani. ”Me leikitään Flidan kans vähänväliä myös.”

    Katya vilkaisi minuun ja sai pidättää innokkaana pomppivaa Heraa. Se olisi selvästi halunnut lähteä viipottamaan vapaana kentällä oman mielensä mukaan. Katya ryhtyi hillitsemään oriaan, tämän päivän oppi oli kuulemma mukana kulkeminen nätisti.

    ”Bra.. Bra, snäll flicka!” kehuin leveästi hymyillen Flidaa joka ravisti päätään ja kääntyi hamuamaan sormiani palkkiota odottaessaan. Meillä on ikuisuustehtävänä opetella kaikenlaisia temppuja, silloin kun laiskottaa enkä jaksa nousta selkään saakka ne ovat loistava tapa saada Flidalle tekemistä, liikuntaa ja mietittävää. Tamma oli esittänyt oikein näppärää espanjalaista käyntiä, sellaiseksi sitä kuulemma nimitettiin. En tiedä miten korrektia se on, mutta ei haittaa. Tarpeeksi hyvä meille. Ojensin pienen namin taskustani tammalle ja siirryin sen toiselle puolelle, kättäni samalla liikuttaen puoliympyrän muodossa.
    Flida kääntyi mukanani ympäri niin, että suunta vaihtui. Se ansaitsi taputuksen kehuna, ja lähdin pyytämään uudelleen aikaisempaa harjoitusta.
    ”Oikea, joo, nooin. Ja vasen, oikea..”
    Vuoronperään Flida ojenteli etujalkojaan pitkälle eteen vierelläni mallia näyttäen. Oikean jalan maahan laskiessani proteesin liukas pohja luisti lumen alla piilevän jään takia, ja sain napata Flidan paksusta harjasta kiinni etten horjahtaisi nurin.

    Nopeasti kömmähdyksestä toettuani vilkaisin Katyan suunnille. Nainen oli selkä meitä kohti eikä näyttänyt huomanneen.
    Hyvä.
    ”Miten sujuu?” kysyin ja ojensin uuden herkun Flidalle, eikä sitä tuntunut haittaavan vaikka juuri kiskaisin sitä harjajouhista kipeästi. Hieno tyttö.
    ”Noo, tässähän tää! Oon aika varma että tällä olis energiaa mennä vaikka maailman tappiin”, Katya sanoi nauravan kuuloisena. Hera rynnisti laukassa hänen ohitseen ja pukitti protestiksi, kun naru olikin taas estämässä pakomatkaa. Nauroin Katyan kanssa hyväntuulisena, vaikka samalla epäilys nousi pintaan. Pärjäisinkö itse villin varsan kanssa? Pysyisinkö sen vauhdissa, pysyisinkö pystyssä sen kiskoessa? Vilkaisin Flidaan, joka seurasi korvat rennosti höröllä orivarsan ilakointia.

    Kun Hera alkoi kulkemaan hyvin Katya päätti, että nyt riittää. Hän sanoi, että positiiviseen on hyvä lopettaa. Olen samaa mieltä. Tallissa jäin silittelemään Flidaa sen karsinaan vielä senkin jälkeen kun Katya oli ehtinyt lähteä. Talli oli hiljainen kaivaessani kännykkäni esiin. Mietin hetken. Painoin poskeni Flidan kaulaa vasten. Miten etsiä mahdollisia oreja varsaa varten? Nielaisin ääneti. Olenko tarpeeksi aikuinen kasvattamaan hevosvauvaa? Eikö Mielikissä, Loimussa ja Flidassa ole tarpeeksi hoidettavaa? Onko minulla varaa? Flida huokaisi syvään ja käänsi päänsä minua kohti. Sen tummanruskeissa silmissä oli lämmin ja viisas katse.
    Lopeta huolehtiminen, se tuntui sanovan. Hymy levisi vähitellen kasvoilleni ja taputin tamman selkää.
    ”Mitähä mä tekisin ilma sua”, totesin ja lähdin viemään tammaa vielä ulos ennenkuin kerkeää tulla hämärää.

    • #1304 Vastaus

      Tiitus
      Valvoja

      On hienoa lukea, kuinka tosissaan Noa pähkäilee tuota varsa-asiaa. Ja Flidankin (oletetut) mielipiteet tulee mukavasti esiin.

      En vielä osaa tän paremmin (pahemmin) kommentoida, mutta jostain se on aloitettava!

    • #1305 Vastaus

      Nelly
      Valvoja

      Vauvvakuumee! Ihanaa!
      Lisää varsoja maailmaan ja paljon B) .

      Ei mulla mitään järkevää sanottavaa oo, mutta oot kyllä yks mun lempikirjottajista! Tykkään tosi paljon sun tyylistä, sanavalinnoista ja rytmittämisestä ja kaikesta.

      • Tätä vastausta muokkasi 1 vuosi, 1 kuukausi sitten  Nelly.
    • #1308 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Provosoidun tosi helposti, ja usein vieläpä täysin minuun liittymättömistä asioista. Yksi juttu, joka saa minut aina jotenkin ärsyyntyneeksi, on se, että suunnitelman puuttumisen näkee. Nyt onkin ollut niin tosi helpottavaa seurata tätä Noan ja Flidan varsatouhua. En tiedä, oliko varsaidea yhtäkkinen vai ei, mutta sillä ei ole merkitystä: arvostan siis sitä, että teet tapauksesta tarinallisesti järkevän. Juuri noita asioita pohtisi tyyppi, joka suunnittelee ryhtyvänsä hevoskasvattajaksi tuottamalla ekan varsansa. Muistan oman äitini pohtineen juuri noita juttuja kenneliä perustaessaan. Nyt kun jatkan hänen elämäntyötään ja minun on aika kasvattaa, mietin näitä juttuja ihan itse. Ei eläimen maailmaan saattaminen ole ainoastaan ihanaa. Minusta on tosi hienoa, että se on sinun tarinassasi myös pelottavaa, epäilyttävää, huolestuttavaa ja vaikka mitä. Nillitin viimeksi siitä, ettei Noa ole mistään mitään mieltä, mutta nyt on kyllä niin iso asia kyseessä, että kaikki monet, ihanan ristiriitaiset mielipiteet näkyvät.

      Mutta ei Noa-paran pidä liikaa murehtiman. Onhan tässä koko ajan osaavampia ja osaavampia apukäsiä. 🙂 On omistajia, joilla on ollut varsoja. On yksi ääliökin, joka hokee ettei se nyt ole niin vakavaa ja tarkkaa. Ja sitten peruseetu, joka on luonteeltaan kuin lehmä ja selviytyy aina sen vuoksi vaikkei niin kauheasti mitään osaakaan.

      Myös varsan ja Flidan, hmm, rinnastaminen koko tarinan ajan toimii hyvin. Flida on erityisen vakaa ja varsa erityisen eloisa, kun ne asettaa tällä tavoin samaan tilaan ja samoihin lauseisiin. Korostunut vaikutelma olisi jäänyt saavuttamatta, jos tarinassa olisi ollut vain jompi kumpi.

      Ja siitä vielä sanon, että otsikon poimiminen omasta tekstistä yleensä toimii! 🙂 Niin nytkin.

  • #1317 Vastaus

    Noa
    Osallistuja

    12.4.19
    Se mikä ei tapa vahvistaa.. Vai vahvistaako?

    Yöllinen välikohtaus oli jättänyt oloni uupuneeksi ja jotenkin vapisevaksi. Olin saanut uudelleen nukahdettua huoneeseen palattuani vasta pitkän patjalla kääntyilyn jälkeen, ja sekin uni oli rauhatonta ja pinnallista. Olin myös herännyt jo auringonnousun aikaan, mutta jäänyt vielä toviksi makaamaan peiton alle. Eetu oli käynyt kutsumassa Mielikkiä pissalle, mutta koira ei ollut liikahtanutkaan. Se makasi vierelläni niin lähellä kuin vain mahdollista ja Eetu päätti lähteä keittiöön hääräämään. Tai talliin, en ollut vieläkään ihan varma Camillan työvuoroista. Se uusi kundi oli kai viikonloppuisin siellä, jos yhtään tiedän missä mennään. Eikai minun tarvinnutkaan, kun en ole siellä töissä. Saatika aamutallia käynyt tekemässä. Ehkä Eetu salaa oli toivonut sitä, vaikkei hän koskaan ollut asiasta maininnut tai sellaista pyytänyt. Jilla oli kai käynyt auttelemassa, ja muutkin tallin kävijät ainakin joissain määrin. En itse ollut edes Flidan karsinaa siivonnut. Pitäisikö? Mutta siitähän minä maksan että muut hoitavat sen homman. Vaikka voisihan tallitöiden tekeminen kivaakin olla.. Pitää Eetulta kysyä, voiko vuokraa lyhentää jos joskus innostun talikkoon tarttumaan. Ensin pitäisi oppia nousemaan ylös ennen puoltapäivää. Ehkä joskus, mutta ei tänään.

    Vasta kun Mielikki alkoi selvästi haluamaan ulos jaksoin raahautua jaloilleni, niille molemmille kun proteesi oli kunnolla paikallaan. Kävin olohuoneesta nappaamassa viltin mukaani ennenkuin päästin Mielikin saunan ovesta pihalle. Se jäi hetkeksi seisomaan kiveykselle, selvästi katseellaan tuomiten maassa lepäävää valkoista lumikerrosta, ennenkuin se hyppäsi alas ja lähti kipittämään kauemmas aidatulle pihalle. Vedin vilttiä tiukemmin ympärilleni. Olin kohtauksen aikana purrut kieleeni ja nyt sitä kivisti. Turhauttavaa, miten edes lääkkeisiin ei voi luottaa.
    Mielikki juoksi kiireesti takaisin sisälle lämpöön. Onkohan se vähän lihonut? Vedin oven koiran perästä kiinni ja kävelin sen kanssa keittiöön. Vaikka äiti ei olekaan sitä lellimässä niin vieraita käy niin paljon, ja Mielikki on niin mahdottoman hellyyttävä, varsinkin kerjätessään. En ole käynyt sen kanssa ihan kunnon lenkeillä Otsonmäkeen muutettuani, se on kulkenut vain tallin ja talon väliä. Pitäisi ottaa asiaksi sekin.

    Huuhdoin vedellä alas ne samaiset lääkkeet, jotka eivät toimineet. Vaikka toimivathan ne oikeasti, kun en ollut kaatuilemassa ihan kokoajan. Ilman niitä en selviäisi varmasti päivääkään ilman kohtausta. Huokaisin syvään nenäni kautta. Tarjosin Mielikille sen ruuan ja keitin itselleni vettä teetä varten. Höyryävä kuppi kädessä kuljin olohuoneeseen ja istuin sohvalle. Olikohan Hello jo lähtenyt, kun Jerusalem ei tullut vastaan? Mielikki hyppäsi syliini ja jäi siihen istumaan. Silittelin hajamielisenä sen päätä, kunnes vedin kännykkäni esiin ja pikanäppäilin äitini numeron. Puhelin ei tainnut keretä tuuttaamaan edes kertaakaan.

    ”Onko kaikki hyvin, eihän mitään ole sattunut?!” äitini kailotti puhelimeen sellaisella äänellä, että Mielikkikin kääntyi katsomaan pää kallellaan.
    ”Äiti hei”, hymähdin ja suljin silmäni. Äiti oli aina ollut minulle äiti, ei koskaan mutsi. ”Saanha mä soittaa ilma et mitää olis sattunu.”
    Äiti huokaisi helpottuneen kuuloisena.
    ”Saat, saat tietysti! Ihanaa kun soitit, mitä sinulle kuuluu? Onhan kaikki kuitenkin hyvin?”
    Äiti on maailman paras äiti. Kallistin päätäni taaksepäin ja kohotin katseeni kattoon alkaessani kertomaan yön tapahtumista.
    Äiti on maailman paras äiti, koska hän kuuntelee. Mitä tahansa haluankin sanoa, hän kuuntelee niin pitkään kunnes olen valmis. Hän huolehtii, kun kaikki ei ole hyvin. Hän tekee kaikkensa auttaakseen. Kun olin lapsi äiti auttoi minua matematiikasta tulleiden läksyjen kanssa, vaikkei osannut niitä yhtään sen enempää. Hän opiskeli kanssani jotta minä oppisin ymmärtämään.

    Äidin ääni oli vakaa kun hän kysyi kuinka raju kohtaus oli ollut, olinko lyönyt pääni. En tiennyt kauanko se kesti, mutta tuskin paria minuuttia pidempään. Hän kysyi, olinhan muistanut ottaa lääkkeet, ja mikä oloni on nyt. Häntä tuntui lohduttavan kuulla, että kämppikseni olivat sännänneet apuun Mielikin kuultuaan. Kämppikseni plus Hello. Hello ei ainakaan vielä asu siellä.
    ”Sitten kun tulet käymään niin tuot ne kaikki tänne, saavat pullatarjoilun kiitokseksi”, äiti sanoi tomeran kuuloisena, ja sitten hänen äänensä pehmeni. ”Voi äidin kultaa, kyllä sinä kaikesta selviät.”
    Kurkkuun nousi pala enkä kyennyt heti vastaamaan mitään. Äiti on maailman paras, kun hän edelleen uskoo minuun.
    ”Joo”, sain vastattua tukahtuneella äänellä, ”ainakin nii pitkää kun sä oot mun tukena.”

    ”Kenelle sä puhuit?” Eiran tiukka ääni kysyi. Vai nokkava? Teineillä on puheessaan aina sellainen sävy, jota en ihan osaa kuvailla. Vilkaisin blondiin tyttöön joka oli ilmestynyt Flidan karsinan ovelle.
    ”Äidille”, vastasin hymyillen ja jatkoin tamman pitkän harjan selvittämistä.
    ”Ai oikeesti? Asuuks seki Helsingissä?” Eira siirsi kätensä puuhkaan eikä hänen katseensa siirtynyt silmistäni hetkeksikään.
    ”Joo, iha oikeesti. Ja asuu”, nyökkäsin ja liu’utin sormeni vähitellen takkuvapaan, paksun harjan läpi.
    ”Missä siellä? Onko se aina asunu siellä? Miten sä puhut sun äidin kanssa ihankun jonku kaverin?”
    ”Kannelmäes, ja ei. Se asu nuorempana jossain Heinolan suunnilla kai, Lahdes siis. Ja puhun ku äiti on mun paras kaveri.”
    ”Täh, eikö sulla oo muita kavereita sitten? Minkä ikänen sun äiti on, mikä sen nimi on?”
    Yleensä Eiran kyselyt ei haittaa, mutta nyt en millään jaksaisi.
    ”On mulla, mut sä ymmärrät kun oot vanhempi”, käännyin katsomaan Eiraa. Tytön silmät suurenivat hetkellisesti kunnes ne kaventuivat pienemmiksi viiruiksi.
    ”Ai mitenniin, mähän oon jo melkeen aikuinen!” Eira väitti vastaan. En sanonut siihen enää mitään ymmärrettyäni, että olin valinnut väärät sanat. Sen sijaan vaihdoin puheenaihetta.
    ”Haluaisiks sä ridaa Flidan?”
    Eiran silmät pyöristyivät uudelleen ja hän käänsi päätään mustavalkeaa tammaa katsoakseen.
    ”Joo, voin mä!” tyttö vastasi innoissaan, vaikka hän taisi yrittää peitellä sitä.
    ”Hyvä. Käydää hakeen sen varusteet.”

    Punttasin Eiran Flidan selkään maneesissa.
    ”Ihan ihme satula tällä”, Eira ihmetteli karvapintaista penkkiä katsellessaan. Istuinosassa oli edessä ja takana tuet, sekä satulan edessä kaari, josta voi käsin ottaa kiinni.
    ”Njoo, onha se erilainen. Mut mukava”, myönsin satulavyötä kiristäessäni.
    ”Osaan mä itekkin”, Eira huomautti. Siirsin käteni pois ja kohotin niitä vähän, antaen tytölle vapaat kädet. Flidan häntä heilahti Eiran kiskaistessa ensimmäistä satulavyön remmiä tiukemmalle turhan rivakasti, ja seuraavan kohdalla tyttö tajusi käyttää hillitympiä otteita.

    ”Tää on aika samanlainen kun Uuno”, Eira sanoi kääntäessään Flidaa voltille. Tamma mutusteli kuolaimiaan punaisten kumituttien takaa.
    ”Varmaan, onha ne molemmat raskaampia hevosia.”
    ”Uuno on vaa paljon isompi.” Eira käytti pohkeita ja Flida nosti ravin. Tyttö lähti keventämään sen ulkojalalle.
    ”Anna sen pompauttaa sut ylös satulasta, turhaa kevennät noin nopee”, huomasin neuvovani ennenkuin edes ajattelin asiaa enempää.
    ”Joo joo, kyllä mä osaan!” Eira kivahti, mutta malttoi hidastaa kevennystään hivenen. Seurasin vierestä Flidan kulkemista. Se kulki pitkänä ja rennosti lompsien menemään, vaikka Eira nätisti saikin sen taipumaan ja reippaasti eteenpäin. Millainen varsasta mahtaisi tulla? Olisiko se yhtä  säyseä ja luotettava? Kai se riippuisi isästäkin.
    ”Voit laukatakin jos haluat. Sitä pitää vähän tukee sit sisäpohkeella et lähtee pyörimää.” Se oli kai siedettävä neuvo, sillä Eira vain nyökkäsi. Hän istui alas satulaan, pidätti ja antoi pohkeita. Flida jatkoi ravissa, mutta vain reippaammin. Maiskautin pari kertaa ennenkuin pyysin laukkaa ääneen, jolloin se nousi.
    ”Anna mun ite kokeilla!” Eira sanoi heti ja hidasti Flidan pian uudelleen raviin. Hän yritti uudelleen, ja maiskutteli suullaan useampaan otteeseen. Flida käänsi kyllä korviaan tytön suuntaan, muttei nostanut ravia. Aikani annoin Eiran yrittää, mutten niin pitkään että hän kerkeäisi turhautumaan.
    ”Pyydä siltä laukkaa äänee”, sanoin kaksikon mennessä ohitseni. Eira päätti toimia neuvon mukaan, ja Flida nosti laukan kauniisti. Eira taputti sitä lyhyesti.

    ”Voiks tällä hypätä?” teini kysyi liukuessaan alas Flidan selästä.
    ”Voi, mut harvemmin me hypätää. Ei ainakaa jalat kärsi”, selitin ja jäin silittelemään Flidan otsaa Eiran löysätessä vyötä.
    ”Missä Inari on?” olin jo hetken pohtinut sitä, yleensä näen siskokset vain keskenään tallilla.
    ”En tiiä, eikä kiinnosta. Se on ihan tyhmä muutenkin, se ei ees ota mua mukaan kun se lähtee jonnekin! Nytkin se on varmaan jossain Seinäjoella pitämässä kivaa kun mä oon täällä”, Eira puuskahti ja lähti taluttamaan Flidaa rivakasti sisälle.
    ”Ei sit oteta sitä mukaan kun lähdetään sinne Helsinkiin”, Eira lisäsi ja vilkaisi minuun merkitsevästi. Ainiin.. Olin jo melkein unohtanut koko lupauksen, ja samalla vähän toivonut että Eirakin olisi.
    ”Ei sit vissiin.”

    • #1319 Vastaus

      Tiitus
      Valvoja

      Liekö myöhäinen ajankohta vaiko mikä, mutta näin oikeasti äitinä tuli tippa linssiin, kun luin miten Noa kuvaili omaa äitiään. Toivon vaan, että aikuistuttuaan minunkin poika ajattelee, että äidille saa aina soittaa ja hän kuuntelee kyllä.

      Eirasta tulee väkisin mieleen ”Minä ite!” -tenava, kun pitää saada ihan ite kiristää vyö ja nostaa laukka. Muutenkin hän on oma hurmaava ittensä jälleen kerran.

    • #1321 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Oj då. Olisin kuvitellut, että Eira ottaisi ilon irti, kun ulkopaikkakuntalainen poika on jatkuvasti pihapiirissä. Eira olisi saattanut kuvitella, että hänen on esitettävä vähän avutonta ja tyhmää, koska sellaisiahan naisten pitää olla, eikö? No ainakin Eiran mielestä. Reppana. 😀 Noa olisikin ollut varmaan ainoa sellainen, jolle esitys olisi ehkä mennyt läpi. Kaikki muut ovat asuneet pitkään täällä ja tietävät, että Eira on alueen paras hirvimies, eikä ikinä ammu ohi pienimmästäkään liikkuvasta maalista. Se ei ole Eiran mielestä hirveän naisellista ja viehättävää. 🙂 Noa saattaa olla kuitenkin jo liian tuttu tällaiseen esitykseen. Harmi, koska minulla oli melkein valmis tarina Eirasta ja Eiran aseesta, ja siihen tarvittiin Noa, mutta ei se mitään! Sen aika ei ole vielä. Näin on parempi: totuus Eirasta on jo julki, ja parastahan siitä on kirjoittaa kun se on ärsyttävä eikä esitä Naista! 😀

      Ärsyttävyyskäyrä tässä on taas ihan just kohdillaan. Miten Noa jaksaakin olla noin kauhean kiltti, vaikka Eira on useimmiten niin sairaan rasittava, levoton ja kovaääninen! Tämän miellänkin yhdeksi Noan tyypillisimmistä piirteistä tällä hetkellä. Mutta se rauhallisuus on ihan erilaista kuin Eetun. Mistähän se johtuu?

      Minusta on ihanaa, etten Noan äiti ole jäänyt vain ekaan tarinaan, vaan Noa on soitellut hänelle useamminkin. Siinä on jotain tosi kaunista — ja tosi normaalia. Aina kun kirjoitat tällä tavalla ihanasti hänestä, tulen miettineeksi tietenkin omaa äitiäni sekä sitä, miksi äidille soittamista aikuisena avun tarpeessa pidetään aina vain vähän jotenkin nolona tai pehmona yleisesti. Koska mä ainakin soitan äidille aina kun on ongelma, vaikka olisin kuinka aikuinen äijä! Äiti tietää ja osaa aina kaiken. Samalla aistin tällä kertaa tästä äidin näkökulman pullakahvien muodossa. Tunnen helpotusta Alman puolesta, kun poika on sentään sellaisessa paikassa, ettei joudu yksin sylkeä vaahtoa yöllä kylmällä lattialla, jos jotain sattuukin. Alman silmien kautta katsellessani olen sitä mieltä, että kimppakämppä on Noalle oikea paikka, vaikka hän onkin osoittanut olevansa itsenäinen ja pystyvä ihminen.

  • #1415 Vastaus

    Noa
    Osallistuja

    Kavereita vielä vuosienkin jälkeen

    ”Voinks mä jättää auton toho?” Jesse kysyi noustessaan tumman liilan Opel Astran kyydistä. Se näytti ihan uudelta, vaikka tiesin sen olevan vanha malli.
    ”Joo, jätä vaan!” vastasin päätäni nyökäten. Nuorempi oli pukeutunut täysin mustiin, ja käärinyt hupparinsa hihat ylös. Aurinko paistoi ja lämmittikin sen verran, ettei takille ollut enää tarvetta, ellei sitten ole kovin palelevaa sorttia. Hetken seisoimme Hopiavuoren parkkipaikalla tietämättä mitä tehdä, kunnes Jesse veti askin tupakkaa ja sytkän esiin. Hän vilkaisi minuun kysyvänä ja tarjosi punavalkoista askia.
    ”Ei kiitti, lopetin röökäämisen ihan kokonaan”, pudistin päätäni. Jessen toinen kulma kohosi hetkellisesti mutta ruskeissa silmissä oli ymmärtäväinen katse.
    ”Haittaaks jos mä polta?” hän kysyi.
    ”Ei, anna mennä vaan.”

    ”Mitä oot tykänny ol tääl? Vähä erilaine ku Stadi”, Jesse katseli tallissa ympärilleen kädet hupparin taskuissa.
    ”Oon tykänny yllättävän paljon! Onhan tässä ollu sopeutumista mut kyllä tää muutos oli ihan paikallaan”, selitin hakiessani Flidan riimunnarua.
    ”Niinpä, niinpä..” Jesse myötäili hevosten karsinoiden ovista nimikylttejä lueskellessaan.
    ”Muistaks sillon ku tavattii? En olis aatellu et susta tulis ikinä hevosen omistajaa”, mies jatkoi lähtiessämme kulkemaan tarhoja kohti. Naurahdin keveästi hänen sanoilleen.
    ”No en mäkään kyllä silloin niin aatellu. Eihän Flida ollu mikään suunniteltu ostos. Aika ja paikka oli vaan kohdillaan”, myönsin ja pysähdyin Flidan tarhalle, jossa se ja Typy olivat taas toisiaan kihnuttamassa. Typy ehkä enemmän, siinä missä Flidaa kiinnosti vähitellen kuivuneesta maasta löytyvä edelliskesän ruoho.
    ”Mut entä se sun vuokrahevonen? Mitä sä oikeen oot ees touhunnut näin hevosia aatellen?” kysyin Jesseltä siirtyessäni jo tarhan puolelle. Ehtisimme puhua muistakin asioista myöhemmin, hevosista oli hyvä aloittaa murtamaan jää, joka oli välillemme ilmestynyt parin vuoden puhetauon jälkeen. Outoa, miten erilaista se on puhua tekstiviestien välityksellä verrattuna kasvokkain. Olin melkein unohtanut miten vaisu persoona Jesse on. En sanoisi, että hänen kanssaan on vaikea puhua, vaan että hän ei juurikaan ilmeile tai muuta äänensävyään. Välillä häntä voi olla vaikea ymmärtää.
    ”Mä alotin Hallavas viime vuode syksyl, tai jotai sinnepäi. Loppuvuodest kuitenki. Eka mä olin sen ratsastuskoulu puolel hoitamas sellast budjonny tammaa, ja kisasinki sen kans. Me oikeestaa voitettii ratsastuskoulu mestaruus, seniori ja esteluokas. Nyt mä kisaa Tie Tähtii cupissa Hurmoksen kans, joka on siis se piensuokki mis puhuin”, Jesse selitti monotonisella äänellä tarhassa olevaa tamma kaksikkoa katsellen. Ihankuin se kaikki olisi ollut hänestä jotenkin pientä ja mitätöntä.
    ”Siinä on paljon kaikkee!” totesin vähän ihmetellen. ”Sehän on hienoo et pääset tolleen tavotteellisesti eteenpäin?”
    Jesse naurahti kuivasti. Vislasin, jolloin Flida viimein malttoi nostaa päätään. Se lähti kulkemaan porttia kohti, Typy ihan sen perässä.
    ”On se aika puuduttavaa”, Jesse myönsi ja hänen äänensävystään ymmärsin, että olisi aika vaihtaa puheenaihetta.

    ”Missä Mielikki menee?” Jesse ihmetteli talliin päästyämme. Ryhdyimme yhdessä harjaamaan Flidaa tamman karsinassa eikä aikaakaan, kun nuoremman miehen mustat vaatteet olivat saaneet valkean peitteen irtokarvoista.
    ”Sisällä, sitä ei taas huvittanu tulla pihalle. Mutta kyllä sä kerkeet sen näkemään vielä. Se varmaan pissaa innosta allensa kun se näkee sut”, nauroin hyväntuulisena Flidan satulan käsiini nostaen. Se ei olisi ensimmäinen kerta kun niin käy, Mielikki rakastaa Jesseä. Ja monta muutakin, mutta varsinkin häntä. Melkein yhtä paljon kuin se rakastaa äitiänikin. Johtunee siitä, että Jesse on erinomainen koirien kanssa. Jessen suupielet kääntyivät hetkellisesti ylöspäin, mutta hän ei sanonut mitään. Ryhdyin varustamaan Flidaa hiljaisuudesta piittaamatta, jonka Jesse rikkoi vasta lähtiessämme kenttää kohti.
    “Eksä käytä kypärää?” nuorempi kysyi hämmästyneen näköisenä.
    “Kai mun pitäis, mut ei se mahdu mun päähän näide lettien takii”, myönsin olkiani lyhyesti kohauttaen. Kai sitä voisi tarpeeksi ison kypärän ostaa, johon rastatkin mahtuvat, mutta se ei ole toistaiseksi ainakaan ollut prioriteettinä. “Enkä mä Flidan selästä tipu.”
    “Etsä ikin voi tietää”, Jesse käänsi katseensa muualle, ja päädyin vain hymähtämään kevyesti.

    ”Mitä te yleensä teette sit?” Jesse kysyi vierellämme kulkiessaan uran sisäpuolella. Flida sai kävellä pitkin ohjin uraa pitkin ja minä istuin sen selässä.
    ”Käppäillään lähinnä”, vastasin rapsuttaessani Flidan säkää. ”Vähän jotain ravi juttuja ja laukataan kun siltä tuntuu.”
    ”Eli sä ja sun hevonen ootte iha paskakunnos?” Jesse kysyi vinosti virnistäen.
    ”Hei! Et hauku mun hevosta paskakuntoseks”, väitin heti vastaan vaikka virne nyki omiakin suupielinä. Tiesin sen olevan vitsi, ja samalla totta.
    ”No katotaa. Iha ekana saat korjaa sun oman asennon.” Ja siitä lähti Lehtoniemen Jessen pitämä ratsastustunti. Mies huomautti käsieni asennosta, selkäni suoruudesta, kantapäät olivat liian ylhäällä, katse pois hevosen niskasta, pohkeet kiinni, peukalot päällimmäiseksi.. Ihan lyhyessä ajassa tuntui, että olin ihan pyörällä päästäni, eikä askellaji ollut vielä muuttunut käyntiä vauhdikkaammaksi.

    Pikkuhiljaa meno alkoi kuitenkin sujumaan. Sain taas jutun jujusta kiinni, osasinhan minäkin sentään jotain. Hyvin vähän, mutta jotain. Helpotti kun oli joku, joka katsoi mitä teen ja neuvoi, miten tehdä asiat oikein. Piti olla ohjasotetta, mutta samalla pitää kädet kevyenä. Ulko-ohjalla piti nostaa, vähänkuin ylämäkeen olisi menossa, ja sisäpohkeella auttaa.
    ”Aika hyvä!” kuulin Jessen kehuvan kentän keskeltä. Hymy levisi kasvoilleni. Flida ravasi eteenpäin, ja se oli kohottanut päätään normaaliin nähden enemmän. En osaa sanoa, oliko se siinä ”muodossa” mistä kaikki aina puhuvat, mutta ainakin se tuntui liikkuvan hyvin ja oli kevyt käsille, eli jotain tein oikein.
    ”Muistasit vaa laskee ne su kantapäät. Äläkä nojaa eteenpäi tollee”, ne kehut jäivät nopeasti Jessen muistuttaessa jälleen istunnastani raskaasti huokaisten. Hymyni katosi nopeasti.
    ”Anna nyt hei vähän armoo!” valitin ja olin hidastamassa Flidaa käyntiin.
    ”Eiku nyt jatkat, ravia viel!” Jesse komensi ja maiskautin Flidan uudelleen reippaampaan vauhtiin.

    ”Ei sen tarvii aina taipuu, tärkeetä on et se menee suoranaki. Et kulmii saa vähä asettaa, mut vaik kääntäsit voltille nii välttist ain ei tarvii. Tiäks?” Jesse tunki kätensä hupparinsa taskuihin selittäessään.
    ”En”, myönsin hengästyneenä jonka jälkeen minua alkoi naurattaa. Olimme kiertäneet kenttää jo varmasti pienen ikuisuuden ja olin kokoajan enemmän hukassa. Siirsin Flidan ravista käyntiin ja taputin sen kaulaa. Emme olleet vielä saaneet lupaa lopettaa, mutta tamma puuskutti sen verran että hetken kävely olisi tarpeen. Ja minulle myös.
    ”Sanoin et ootte paskakunnos”, Jesse virkkoi lähemmäs astellessaan.
    Dra åt helvete.
    ”Emmä ymmärrä tota.” Kyllä hän varmasti ymmärsi edes sen verran, että viesti meni perille, mutta ei ollut tarpeellista suomentaa. Molempia hymyilytti, ja se alkoi tuntumaan tutulta keskustelulta. Ihan kuten ennenkin.
    ”Otetaas viel pätkä ja sit saatte huilaa. Vaihda kierros vaa eka.”

    Noin tunnin jälkeen pysäytin Flidan kentän keskelle joka alkoi hieromaan päätään etujalkaansa vasten. Se oli hionnut, joka oli harvinainen näky, ja sen suupieliin oli kerääntynyt pieni määrä vaahtoa. Oma oloni oli voipunut, mutta tyytyväinen. Tuntui hyvältä ratsastaa vähän yritteliäämmin pitkästä aikaa.
    ”Mikä fiilis?” Jesse kysyi toinen käsi hupparinsa taskussa, toinen Flidan kaulaa rapsutellen.
    ”Ihmeen hyvä. Tekee varmaan meille molemmille hyvää liikkua kunnolla ees välillä”, myönsin hymyillen ja lähdin taluttamaan Flidaa tallia kohti satulavyötä löysättyäni.
    ”Hyvä. Mä käyn tuol tien vieres röökil.” Niine sanoineen mies oli kulkenut asiallisen välimatkan päähän tallista savuketta sytyttelemään. Talutin Flidan sen karsinaan luottaen, että Jesse osaisi perässä yksinkin. Sillä sekunnilla Eira rynnisti paikalle.
    ”Kuka toi on?” teini tivasi ääntään hiljentäen.
    ”Kuka?” päätin esittää tyhmää Eiraa vähän kiusatakseni. Nostin Flidan satulan sen selästä ja laskin lattialle nojaamaan seinää vasten.
    ”No toi, kenen kanssa olit!” Eira supatti silmiään pyöräyttäen.
    ”Yks Jesse, mun kaveri vaan. Sekin harrastaa hevosia. Kyllä sä voit sille itellekin jutella jos siltä tuntuu”, hymähdin hymyillen. Siitäkös Jesse pitäisi, kun hänen luokseen ilmestyisi Eiran kaltainen blondi teini keskustelua haluamaan. Kuljin Eiran ohi varustehuoneeseen Flidan varusteet pois hoitaakseni, ja hakeakseni Flidan kuivatusloimen. Sille on niin harvoin käyttöä, ettei se ole edes karsinalla esillä. Jospa nyt sille tulisi olemaan tulevaisuudessakin.

    • #1416 Vastaus

      Nelly
      Valvoja

      Arkea maustettuna vieraalla. Sitä tää oli ja se oli tosi hyvä! Oon varmaan sanonu ennenkin, mutta tykkään sun tarinoinnista tosi paljon ja voihh. Nyt en osaa sanoo muuta, ilman että toistaisin vaan itteeni. Mut toi kuva on tosi hieno!

    • #1419 Vastaus

      Tiitus
      Valvoja

      Vitsit kun Flidais on niiiin nätti ja toi väritys, ihan mahtava! Ja tekstistäkin sen verran, että hyvin saat Jessen kuivan olemuksen esille. Ja voi että, aina se Eira vaan tunkee joka paikkaan kysymyksien kera 😀

    • #1452 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Jesse on ollut mulle aina arvoitus. Varmaan siksi, että siitä on maailmalla kolme keskenään tosi paljon riitelevää kuvaa. Muut kuvaa sen auttavaisena ja iloisena naapurinpoikana: se aina kuskaa ihmisiä sairaaloista kotiin ja on innokkaasti hymyillen kaikkien tarinoissa. Se itse puolestaan väittää olevansa aika ankea ja vetäytyvä, joka on toinen ihan erilainen kuva. Kolmas kuva on kuitenkin sen omissa tarinoissa. Niissä se välillä vetäytyy kyllä kuoreensa, mutta kuitenkin samalla ruokkii muiden naapurinpoikafantasiaa ottamalla kaikki tarinoissaan huomioon samaan aikaan. (Ja pakkohan sen on ottaa, koska muuten se joutuisi kirjoittelemaan aika lailla omassa nurkassaan.) Nyt koin, että tämä kolli kuitenkin viimein aukeni. Sehän on ulospäin tyly, jopa ystävilleen, ja aika haastava puhutettava. Se ei taida kuitenkaan itse ihan tajuta, millainen rölli se on, vaan määrittelee itsensä ”epäsosiaaliseksi”. En tiedä, mistä on kyse, mutta niin kuin sanoit, teki ehdottomasti hyvää kuvata Jesseä jonkun muun näkökulmasta. Tajusin, etten minä ole se, joka sen on eniten väärin kirjottanut, ja että minun on vaikeaa ymmärtää tätä kollia siksi, että otan liikaa huomioon muiden kuvaukset Jessestä. Lisäksi Jesse itse ei ole paras kertoja omassa tarinassaan, kun on sellainen kuin on: kuvittelee itsensä toisenlaiseksi kuin on. Noa on muutenkin hyvä ja vivahteikkaampi kertoja, joten tämä juttu oli tosi silmiäavaava. Vielä on arvoituksia, mutta tällä tavalla saat niitä avattua tehokkaasti. Jessen kannattaa ehkä mainita kotonaan käyneensä täällä: tästä tekstistä on aivan varmasti hyötyä myös muille. Tällainen Jesse on ystävän kanssa oikeasti. Samalla kun Jesse on hahmona mielenkiintoinen vetäytyvyytensä takia, se on tämän hahmon suurin ongelma samalla. Joko hänet pitää irrottaa persoonastaan tutustuakseen häneen, tai pitää jättää tutustumatta omissa tarinoissaan. Jesse ei saa kavereita omana itsenään, ellei kirjoita itse tutustumisesta, ja samalla tutustumaan tuleminen taitaa olla hänelle tosi epätyypillistä, ellei se tapahdu jonkin vahingon kautta. Harmi juttu, että Hellon koti on eri tarinassa: siinä olisi äijä, joka muuttaa vaikka kiven puhuvaksi ja pehmoisen rentoutuneeksi. 🙂 Mutta ehkä virtuaalimaailma näiden kyläilyjen myötä koko ajan avautuu.

      Oli mielenkiintoista lukea myös kunnollista ratsastamista Noan näkökulmasta, vaikka Jesse nyt veikin suurimman osan huomiostani. Olen miettinyt, kuinka paljon Noa pystyy ratsastamaan, ja mitä hän mahtaa osata. Sen takia häntä on ollut helpompi kuvata keittiön pöydän ääressä kuin hevosensa satulassa. Luulen, että tämäkin lähtee nyt rullaamaan ihan toisella tavalla. Koska Noahan osaa ja pystyy tekemään englantilaisittain paaaaaaljon enemmän kuin joku minä. 😀 Ei kuitenkaan liikaa: ratsastuksen supermiehet ja -naiset ja -muut eivät ole minusta tarinallisesti yhtä kiinnostavia kuin ne, joiden taidot vaikuttavat inhimillisiltä. Noaakin uskaltaa vielä aivan hyvin lähestyä hevosasioissa. Minäkin uskaltaisin, vaikka olen paljon taitamattomampi kuin vaikka Eetu.

      Kuvasta olen niin harmittavan huono kommentoimaan, että oikeasti pelkään, että tunnet panostaneesi jotenkin turhaan. Näen tietenkin ensimmäisenä sen, mihin en itse enää näillä käsillä varmaan koskaan pysty: elävät ja ryhdikkäät linet ja tarkkuuden jouhissa. Minusta Flida kuuntelee Noaa kuvassa niin suloisesti ja ravaa nätisti puhtaat jalkatupsut liikkeen mukana hulmuten. Olet käyttänyt tupsuissa eri tekniikkaa kuin harjassa ja hännässä, tietenkin karvan erilaisen laadun takia, mutta en osaa sanoa, kummasta pidän enemmän. Jouhet ovat niin tosi ryhdikkäät ja hyvinhoidetut, mutta toisaalta jalkakarvat villavat ja pehmoisen näköiset.

  • #1563 Vastaus

    Noa
    Osallistuja

    24.4.19
    Flidasta tulee äiti?

    Ehkä olin vähän sekaisin päästäni. Ehkä kevät oli tehnyt tehtävänsä myös minun kohdallani, rakkautta tuntui olevan ilmassa jokaisella Hopiavuoren asukkaalla. Eetun ja Nellyn yllätettyäni yhteisestä pedistä en ole maininnut asiasta kenellekään, en edes heille. Mitäpä minä siitä, kaksi aikuista ihmistä saavat olla yhdessä, oli kyse sitten pelkästä nukkumisesta tai ei.

    Jessen, äidin, sekä ohimennen Hellon, Eetun, Katyan ja Tiituksenkin kanssa juteltuani en vieläkään tiennyt mitä ajatella varsasta. Flida oli tuntunut hurjan kiinnostuneelta sekä Herasta että Beestä, ja Typyäkin se jaksoi väsymättä tarhassa kihnuttaa. Ehkä olen typerä edes harkitessani sitä, mutta samalla.. Harkitsen kuitenkin.

    Äiti oli melkein riemastunut kuullessaan ideani. Hän oli hihkaissut, että tottakai! Vauvat ovat ihania, ja olisipa hänelle lisää lapsenlapsia lellittävänä. Jesse oli kohauttanut harteitaan, mutta myöhemmin mutissut, että hän voisi vaikka auttaa sen kouluttamisessa. Eetu oli miettinyt karsinapaikkojen kannalta, ne alkoivat nimittäin olla aika täynnä. Voisinhan minä aina varsalle eri tallin etsiä vieroituksen jälkeen, jos olisi täyttä, vaikka mieluummin tietysti hevoseni samalla tilalla pitäisin. Pihattoonkin Flidais vauvansa kanssa varmasti voisi mennä, jos sellainen Hopiavuoreen tehtäisi. Voisin vaikka auttaa rakentamisessa, sen verran mitä osaan. Hello oli ottanut paljon rennomman näkökulman ja myönnellyt asiaa, kun Katyalta ja Tiitukselta olin saanut ehkä asteen realistisempaa, käytännön läheistä mielipidettä oman kokemuksen kautta.

    Linnut visersivät läheisissä puissa Flidan kävellessä rauhallista tahtia metsäpolkua pitkin. Iltapäivä alkoi olla jo aika pitkällä, mutta vielä oli valoisaa. Lämmintäkin oli, muttei enää niin että t-paidalla olisi pärjännyt kuten aamulla. Huppari riitti oikein hyvin. Kumarruin hiljalleen eteenpäin ja nojauduin Flidan kaulaan. Tamman valkeat korvat kääntyivät minua kohti sen kuunnellessa toimiani. Tallin pihan alkaessa häämöttää suoristin selkäni uudelleen. Typy juoksi tarhan aidalle vastaan hirnahtaen ilahtuneena, kun sen kaveri tuli takaisin. Flida kohotti päätään ja hörähti pehmeästi, sellaisella tavalla joka sai sydämeni vähän pakahtumaan. Sillä tavalla jos se hörisisi myös omalle varsalleen..

    Flidalta varusteet pois otettuani tallissa talutin sen takaisin tarhaan ja palasin hoitamaan varusteet takaisin niiden paikoille. Tervehdin kättäni kohottamalla pihaan ilmestynyttä Heliä, mutten jäänyt juttelemaan sen enempää. Askelsin takaisin päätaloon, jossa suuntasin omaan huoneeseeni. Mielikki juoksi innoissaan vastaan ja seurasi minua patjalle saakka, jossa se vaati päästä syliin. Sitä toisella kädellä silitellen ja toisella läppärin luokseni vetäen pohdin vielä sekunnin verran, mitä olinkaan tekemässä. Lopulta ryhdyin näpyttelemään, ja pian googlesta avautui useita linkkejä irlannincob oreista, jotka olivat siitokseen tarjolla.

    Jos minä nyt vähän vilkaisen..

    Ihan vilkaisuksi se ei jäänyt. Oli monenlaista, väristä ja kokoista, luonteista ja tasoista. En minä mistään arvonimistä tai koulutasosta oikeastaan välittänyt. Enemmän minua kiinnosti niiden luonne. Jos Flidalle haluaisin varsan, sen tulisi olla yhtä kiltti kuin Flida. Muuten en varmasti sen kanssa pärjäisi. Orinkin olisi siis syytä olla mahdollisimman rauhallinen ja tasainen.

    Olin jo työntämässä läppäriäni pois, kunnes ruudulle aukesi valkopäisen hiirakon kuva. Orilla oli syvän siniset silmät ja pitkä, musta harja. Pysähdyin hetkeksi tuijottamaan kuvaa, jossa ei itsessään ollut mitään erityistä. Normaali pääkuva hevosesta. Mutta siinä hevosessa oli jotain vangitsevaa. Sen katse oli määrätietoinen ja viisas, siinä oli jotain niin ylvästä, etten vielä koskaan ennen ole sellaista hevosessa nähnyt. Suutani vähän mutristaen mietteliäänä päädyin selaamaan orin tietoja tarkemmin.

    Damhán 5594

    Yritin ottaa selvää, mistä ne numerot juontavat juurensa, mutta siitä ei ollut mainintaa. Sen sijaan orin saamista titteleistä oli, sekä lyhyt kuvaus sen luonteesta. Se ei ollut mitä etsin, sillä oria kuvailtiin omalla tavallaan melko haastavaksi. Suljin sivun, mutta tallensin varmuuden vuoksi siinä olleet yhteystiedot kännykkääni. Ihan vain varmuuden vuoksi.

    Illalla en meinannut saada unta orin sinisiä silmiä miettiessäni, ja kun viimein sain unta, olivat ne pienten somien kavioiden täytteisiä. Se aamu taisi olla myös Hopiavuoren ensimmäinen, kun heräsin ihan itse ennen puoltapäivää. Nousin päästämään Mielikin pihalle, ja etsin kännykästäni tallentamani numeron. Seisahduin terassille Mielikkiä katseellani seuraten ja kohotin puhelimen korvalleni. Se tuuttasi useaan kertaan, ennenkuin naisääni vastasi.

    ”Huomenta, Noa Metsärinne täällä. Siitä teidän Dan orista soittelisin. Vieläköhän se ottaa tammoja vastaan?”

    • #1566 Vastaus

      Tiitus
      Valvoja

      Tän tekstin fiilis vaihtelee vangitsevasti. Ensin huoleton maininta Eetusta ja Nellystä, sitten epäilyksen siemen, että onko se varsa kuitenkaan fiksu idea ja sit Flidan lempeä hörähdys. Pystyin silmin näkemään kuinka tamma tervehtisi ensimmäistä kertaa omaa varsaansa samalla tavalla höristen.

      ”Jos mä vaan vilkaisen”, kuuluisat viimeiset sanat.

    • #1570 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      On niistä huolta, harmia ja vaivaa, ja ennen kaikkea jatkuvaa rahanmenoa. Siis varsoista. Toisaalta enemmänhän niistä on iloa. En muista kenen mielestä harrastus ei ole sinulle sopiva, ellei se vie kaikkea aikaasi ja kaikkia rahojasi. Mutta oikeassahan hän oli. Varsahan (ja hevoset ylipäätään) on silloin erinomainen harrastus, ja aivan oikea. 😀 On niin realistista, että Noa-parka huolehtii ja stressaa varsaa etukäteen. Ilmaisisi hellomaisen huonoa harkintakykyä olla hermoilematta ollenkaan! Mutta kai se tekee Noasta valmiin kasvattajaksi, että hän ymmärtää olla huolissaan?

      Kirjoitit erityisen hyvin sen parin virkkeen pituisen kohdan, jossa Flida hörisi Typylle. Tunsin kerrontasi myötä sen saman tunteen kuin Noa silloin. Kuulin, mihin sävyyn Flida hörisi. Tässä nyt Noa tosiaankin kommentoi tapahtumaa niin, että lukija pystyy elämään sen hänen mukanaan. Lisäksi osaat päästää ajoissa irti aiheesta. Olisin itse sortunut vatvomaan sitä hetkeä aivan liian pitkään.

      Siirryt myös sujuvasti aiheesta toiseen. Tämä ei ole tietenkään yhtä sulavan liukuva kuin Noan spinnari epilepsiasta, kivusta ja painajaisesta, mutta miten voisikaan olla? Ensinnäkään, ei sellaista voi onnistua kirjoittamaan joka kerta, ja toisekseen, ei kaiken tarvitse olla sellaista. Siinä missä spinnarissa liu’uttiin aiheesta toiseen, tässä tuntuu kuin ensin katsoisi yhtä tarinaa ja sitten kääntäisi katseensa toiseen. Se toimii, koska Noa pitelee läppäriä, joka toimii porttina todellisuudesta toiseen ja samalla aiheesta toiseen. Ilman läppäriä, Noan päänsisäisenä siirtymänä, tämä asennonvaihdos olisi ollut kömpelö. Nyt ei ole, kun muistit kirjoittaa portin.

      Flidasta tulee aivan varmasti hyvä äiti. Ja tarinallisestihan tämä poikii vielä moooooonta juttua. 🙂

  • #1618 Vastaus

    Noa
    Osallistuja

    26.4.

    Puhelun Sîr Angrenin Tinun kanssa lopetettuani oloni oli innostuksen, jännityksen ja hämmennyksen sekainen sotku, joka tuntui ensin lamaannuttavalta ja sitten voimauttavalta. Astutuspäiväksi oli sovittu vapun aikaan Damhánin kotitallilla, jossa ori ottaa tammoja vastaan. Joutuisin luopumaan Flidasta vajaaksi viikoksi jotta astutus varmasti onnistuisi, mutta ennen Nellyn järjestämää valmennusta pääsisin sen hakemaan takaisin. Edes kiimassa Flida ei ollut koskaan ollut mikään kuumakalle, jonka takia en itse osaa sanoa oliko nyt hyvä aika astuttaa se vai ei. Enhän minä tiedä asiasta oikein mitään muutenkaan. Tinu oli onneksi kuulostanut asiantuntevalta ja ehdottanutkin Flidan viemistä sinne useammaksi päiväksi. Viereisissä karsinoissa Flida saisi päästä lähituntumaan Damhánin kanssa, joka mahdollisesti vahvistaisi jo käynnissä olevaa kiimaa. Taas sellainen puoli, jota en ollut edes miettinyt koko varsan hankinta asiassa. Siispä olin sen päivän käyttänyt läppärini ääressä googlaillen kaiken mahdollisen tiedon mitä vain osasin etsiä sekä astutukseen, kantavan tamman hoitamiseen ja itse varsomiseen liittyen. Mitä enemmän otin selvää, sitä enemmän minua alkoi taas huolettaa. Niin moni asia voisi mennä pieleen.

    “Hei Eetu”, olin saanut kiriä vaaleahiuksisen miehen tallin pihassa kiinni ettei hän kerennyt marssimaan karkuun. En ensin ollut ajatellut sen enempää sitä, mitä Nellyn ja Eetun kanssa tapahtui, mutta Eetun outo käytös sai minut väkisinkin ihmettelemään. Pari päivää sen jälkeen Eetu ei ollut katsonutkaan minua päin, hädintuskin huomenta mutissut. Nyt sentään saatoimme jakaa aamiaispöydän, mutta minusta tuntui, että hän silti vältteli minua. Hopiavuoren isäntä seisahtui ja kääntyi katsomaan jonnekin, joka oli sentään etäisesti minun suunnillani.
    “Nii, voisko tota sun kärryy ja traikkuu lainata? Pitäis kuskaa Flida yhelle tallille.”
    Eetun ilme muuttui yllättyneeksi.
    “No mihnäs se on menoos?” mies kysyi ja katsoi suoraan minuun. Mahtoiko hän jo ehtiä vetämään omat johtopäätöksensä, että nyt minä otan Flidan ja lähden?
    “Nii, joo! Päätin astuttaa Flidan, löysin eilen sopivan tuntusen orin ja huomenna pitäis se sitten kuskaa sinne paikan päälle. Ihan sillä kyselen, kun ei tolla mun kauppakassil mitää traileria vedetä.” Katselin Eetua selittäessäni, ja miehen kasvoille näytti nousevan ymmärrys.
    “Joo, voitha sä sitä lainata. Bensoo se vaatihii, mut..”
    “Mä tankkaan”, lupasin ennenkuin Eetu ehti jatkaa. Jos kerran autoa lainaan niin tottakai vedän sitten tankin täyteen.

    27.4.

    Olin herännyt niin aikaisin, ettei puoli yhdeksälle laittamani herätys ollut kerennyt soimaan vielä. Mielikki näytti ihmettelevän mihin meillä oli matka niin aikaisin, mutta kulki mukanaan innoissaan jokatapauksessa. En malttanut edes tehdä itselleni aamiaista, vaan katselin vierestä Mielikin hotkiessa häntä vispaten omaa ruokaansa. Trailerin olin ottanut jo eilen ihan tallin nurkalle, ja Eetun auton avaimet löytyi eteisen avainkaapista.
    “Jääkkö vai tuukko?” kysyin ovella Mielikiltä. Se tepasteli lähemmäs ja vilkaisi ovenraosta, paistaako ulkona aurinko, jonka jälkeen se hyppelehti terassin poikki pihalle. Hiljaa hymähtäen suljin oven sen perästä ja lähdin tallia kohti. Eetu oli jo tavan mukaan saanut tallissa hommat pyörähtämään, ja Flida oli jäänyt sisälle pyyntöni mukaan.

    “Pitää muistaa Tiitukselle sanoo ettei mee jakamaha heiniä Flidan karsinaa illalla sitte. Nykkö tootta lährös?” Eetu seurasi viereisestä karsinasta kun laitoin Flidaa kuntoon matkaa varten. Tamma laski päänsä ja ihmetellen nuuhki mustia kuljetussuojia. Olin pakannut sille mukaan molemmat vaaleanpunaiset loimet sekä ruuat ja harjalaukunkin, ihan varmuuden vuoksi. Flida saisi tulevan viikon pääsääntöisesti köllötellä tarhassa itsekseen, mutta parempi varautua hyvin. Yhdellä riimulla se varmasti pärjäisi. Vai pitäisikö sittenkin ottaa molemmat..?
    “Noa?” Eetu äännähti, jolloin tajusin etten ollut vastannut yhtään mitään.
    “Joo, ollaan! Sori, mä olin ihan ajatuksissani. Hiffasin nyt vasta, että mä en.. Eihän viikko siis oo pitkä aika, mut tuntuu aika hurjalta, etten mä nyt sit nää Flidaa viikkoon”, myönsin keveästi naurahtaen, vaikka oikeasti se ei naurattanut yhtään. Hirvitti enemmänkin.
    “Kyllä se pärjähä, son nii fiksu”, Eetu lohdutti.
    “Joo, en mä epäilekää etteikö se pärjäis. Lähinnä itteeni mietin”, olin tyytyväinen, että se kuulosti juuri niin hyväntuuliselta ja keveältä kuin halusin, vaikka oloni oli kaikkea muuta.

    Flida nousi trailerin kyytiin kiltisti ja siirtyi heti ripustamani heinäverkon kimppuun. Rapsuttelin hetken tamman kaulaa kunnes siirryin trailerin kyydistä pois ja kävin nostamassa lastaussillan ylös.
    “Tuu Mielikki, mennää”, kutsuin koiraa joka seisoi tallin ovella jalat tanakasti harallaan. Se näytti pöyristyneeltä nähdessään Flidan nousevan traileriin. Viime kerrallahan se oli tarkoittanut, että me muutetaan.
    “Tuu vaa”, vislasin koiralle ja kyykistyin kättäni sille ojentaen. Äänekkäästi aivastaen Mielikki pomppi luokseni ja toisella etutassullaan kohottautui läpsimään kättäni pienet suupielet irvistykseen nousten, niinkuin sillä on aina innostuessaan tapana. “Hyvä, isin prinsessa.”
    Mielikki sylissäni nousin Eetun auton rattiin, ja hetken tutkimisen jälkeen hurautin sen käyntiin. Olin tietysti Eetun kanssa käynyt jo eilen käytännön asiat läpi, jos siinä autossa olikin jotain normista poikkeavaa joka oli hyvä tietää. Ihan kaikkia autoja en myöskään pysty ajamaan, mutta niitä on onneksi harvassa. Kaasu on kuitenkin anteeksiantavampi kuin vaikka kytkin. Esimerkiksi Jessen auto on kaikkea muuta kuin minulle sopiva. Manuaalinen vanha Opel tuntui enemmän traktorilta kuin autolta, raskaiden polkimiensa kanssa minun on mahdoton kertoa, milloin kaasu rekisteröi proteesijalkani painon.

    Mielikki kartanlukijanani lähdin Hopiavuoren pihasta ajamaan kohti vierasta tallia, vaikken edelleenkään ihan tiennyt, mitä oikein olin tekemässä.

    • #1632 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Voi miten Noa hössöttää. 😀 Pärjääköhän se Flida nyt yhdellä riimulla? Mitä jos sille tulee ikävä? Taidamme kaikki olla tällaisia, kun oma lemmikki pitää viedä vaikka hoitoon hetkeksi. 😀

      Totta puhuen en tajunnut edes miettiä, miten Noa mahtaa ajaa autoa. Se tuntui niin normaalilta ajatukselta. Mutta joo: tietenkään hän ei voi ajaa millä tahansa. Tottakai hänen on täytynyt tutustua autoon etukäteen ja katsoa, pystyisikö ajamaan kunnolla.

      Tähän asti on nähty epäröintiä ja jossittelua. Mitähän sitten tapahtuu, jos Flida saadaan kantavaksi onnistuneesti? Onko kauhun vuoro? 😀 Vai käykö Noalle niin kuin eläimammoille, että mystinen rauha valtaakin hänet? Salaa toivon, että näkisin rauhallisen ja tasaisen Noan hyppimässä seinille. :DD

      Kelpaako tänään kritiikki? Olet yleensä tosi taitava muotoilemaan dialogia ja erityisesti tekemään repliikeistä hahmojen näköisiä, mutta tässä tarinassa ensimmäinen dialogi Eetun kanssa ei ole niin sujuva kuin muut dialogisi. Vertaa vaikka toiseen dialogiin ihan tässä samassa tarinassa: se on tavallista hyvää tasoasi. Noan äänessä on joku vinossa ekassa dialogissa. Ehkä se johtuu lyhyistä virkkeistä ja huudahduksesta? Tulee sellainen olo kuin Noa hihkuisi. Enkä ole ennen kuullut hänen hihkuvan. Toisaalta olenkohan nähnyt häntä ikinä vielä varsinaisesti innoissaan..? Jos hän on innoissaan, tulisi sitten johtolauseetkin virittää samaan tunnelmaan. Nyt ne ovat rauhallisia ja tavallista Noaa, mutta repliikit eivät minusta olekaan.

      Älä nyt ala kuitenkaan kuvitella, ettet osaisi rakentaa repliikkejä ja dialogia. Osaatpa, yleensä olet sairaan taitava. Sitä paitsi keksithän juuri esim. maailman eetumaisimman fraasin ja vieläpä täysin nappiin murtaen: nykkö tootta lährös?

    • #1642 Vastaus

      Matilda
      Osallistuja

      Varsat on aina hyvä idea! Etenkin pienet, (tiikerin?)kirjavat tupsujalat. Oletko miettinyt aiotko arpoa varsalle sukupuolen? Se olisi ainakin jännittävää!

      Ymmärrän erittäin hyvin Noan haikeuden, kun hevonen menee viikoksi ”hoitoon”. Kun vein muutamaksi päiväksi oman kissani kissahoitolaan, niin ei meinannut mun lomailusta tulla mitään, kun murehdin miten se nyt siellä yksin pärjää kolkossa häkissä ilman mammaa. Noalla on varmasti tosi orpo olo, kun Flida heilastelee muualla.

      Eetu on niin auttavainen, kun tosta vain lainaa autoaankin trailerin lisäksi.

  • #1672 Vastaus

    Noa
    Osallistuja

    Hei Metsärinne, relaisit nyt vähän!
    3.5.

    Flidan astutus oli kuulemani mukaan sujunut hyvin. Tamma oli ollut koko toimenpiteen ajan rauhallinen, ja mukana ollut eläinlääkäri oli sitä kehunut esimerkilliseksi. Samaisen eläinlääkärin kanssa puhelimessa puhuessani hän oli todennut, että on mahdoton tietää vielä tiinehtyykö Flida, sillä edes jo varsoneiden tammojen kanssa mikään ei ole ikinä varmaa. Ja tämä on kuitenkin Flidan ensimmäinen. Puhelimen toisessa päässä oli hyvin ymmärtäväinen henkilö, joka jaksoi kertoa alusta loppuun tarkalleen, mitä Flidan kanssa oli tehty ja tapahtunut. Kun astutuksesta oli kulunut kaksi päivää oli eläinlääkäri käynyt tamman tarkistamassa uudelleen, ja todennut kiiman päättyneen ja ovulaation tapahtuneen. Se oli ymmärtääkseni hyvä asia. Kahden viikon päästä olisi kontrolli, jolloin saan tietää, onko Flida tullut kantavaksi.

    Matka Helsinkiin oli tehnyt hyvää, oli helpottava jutella äidin kanssa kaikista Flidan astutukseen liittyvistä huolista. Tuntui, että hätiköin liikaa, mutta äidillä on taianomainen kyky saada kaikki kuulostamaan siltä, että ne järjestyvät. Melkein harmitti, etten päässyt näkemään Otsonmäkeläisten ilmeitä Kamppiin saapuessaan, mutten kadu etten lähtenyt mukaan. Sain äidin kanssa keskusteltuani mielenrauhan, että kyllä se siitä.

    Mielikki oli aamulla jäänyt Jillan hoiviin, kun olin hypännyt Eetun farmarin rattiin. Tyhjä traileri perässä lähdin ajamaan Flidan sijaistallia kohti hakeakseni tamman kotiin, ja olo oli kuin lapsella jouluna.
    “Hyvin täällä meni, ei se yhtään vierastanut ketään tai mitään!” tallin omistaja kehui kävellessämme tarhaa kohti, jossa Flida oli. Hypistelin kirjavaa riimunnarua käsissäni ja vislasin ääneen tarhan portille pysähtyessämme. Flida kohotti päänsä maasta ja kääntyi katsomaan kutsujaa.
    Kom hit, Flida. Lähetään kotiin”, kutsuin tammaa. Myönnän, että olisin ollut vähän pettynyt, jos se ei olisi tullut edes vastaan, mutta turhaan jännitin. Flida lähti letkein liikkein ravaamaan porttia kohti ja hörisi koko matkan sen kuuloisena, että silläkin oli ollut ikävä. Leveä hymy nousi huulilleni ja siirryin tarhan puolelle Flidaa vastaan. Ehkä siihen vastaanottoon teki oman osansa taskussani oleva porkkana, mutta halusin uskoa enemmän satumaisempaan vaihtoehtoon. Tamma pysähtyi luokseni ja kurotti samettisella turvallaan hamuamaan rastojani, poskeani, ja lopulta paitani helmaa. Upotin onnellisena sormeni tamman paksuun harjaan ja sitä rapsutellen kiinnitin narun sen riimuun.

    Lyhyen ajan sisällä Flida oli trailerin kyydissä kaikkine tavaroineen, ja kävin vielä kättelemässä tallin omistajaa.
    “Kiitos paljon teille, hieno juttu että tää sujui näin hyvin”, kiittelin vielä tallin omistajaa kättelyn yhteydessä, ennenkuin nousin uudelleen auton kyytiin ja lähdin ajamaan kohti Otsonmäkeä Flida kyydissä mukana.

    Vasta takaisin kotitallilla kun olin Flidan hoitanut matkan jäljiltä tarhakuntoon maltoin pysähtyä hetkeksi hengähtämään. Ilta oli hämärtymässä vähitellen, mutta valoisaa riitti vielä. Linnutkin sirkuttivat läheisissä puissa Flidan kävellessä sen tarhakavereiden luokse. Se tervehti nuorempia tammoja hörähtäen jotka ravasivat innoissaan ystäväänsä vastaan. Nojauduin vähitellen tarhan aitaan ja huokaisin syvään.

    Entä nyt sitten?

    Jos Flida tiinehtyy, olenko tosiaan valmis kasvattamaan varsan? Tiedän jo, että Hopiavuoressa riittää auttavia käsiä, mutta minunhan se tulisi olemaan. Entä jos rahat loppuvat? Olisiko minulla sydäntä myydä se? Seuraava ajatus sai vatsani kierähtämään epämukavasti.
    Entä jos Flidalle käy jotain?

    “Pääsitte ehjinä perille!” Nellyn ääni kuului tallin nurkalta. Nainen lähti kävelemään luokseni hymy huulillaan. Jätin aidan nojan ja siirsin käteni hupparini taskuihin.
    “Jep, hetki sit tultiin. Oli niin nätti ilta, että teki mieli vielä päästää Flida ulos”, nyökkäsin tupsujalan suuntaan joka oli alkanut kiskomaan maasta siihen epätoivoisesti kasvavia ruohonkorsia. Nelly nyökkäsi ja asettui vierelleni sen oloisena, että nyt olisimme hetken siinä. Siirryin takaisin aidan varaan. Hiljaisuus laskeutui välillemme katsellessamme hevosten rauhallista käyskentelyä, sellainen rento ja lähes kodikas hiljaisuus.
    “Jännittääkö?” Nelly kysyi lopulta ja kallisti päätään nähdäkseen kasvoni. Nyökkäsin.
    “Joo. Jos rehellisiä ollaan, niin ihan törkeesti. Kelaan vaan, että meninkö hätiköimään. Mitä mä oikeesti varsalla teen, kun enhän mä osaa ees kunnolla ratsastaa?” kuiva naurahdus karkasi huulieni välistä, vaikka olisin halunnut sen kuulostavan enemmän humoristiselta. Nelly mutristi suutaan kevyesti.
    “Musta tuntuu että sä mietit nyt ihan liikoja tota. Jos varsa tulee niin sitten on tullakseen, ja sit otat siitä kaiken ilon irti! Eikä sun tarvii mikään huippuratsastaja olla varsan omistajana, tyhmä”, Nelly virnisti ja tuuppasi minua kevyesti hartiaan. Hymähdin ja kallistin päätäni eteenpäin hymyn nykiessä suupieliäni.
    “Mulla olis tässä kyllä aikaa opetella, sellaseks huippuratsastajaks tulemista meinaan. Sustahan vois tulla mun koutsi?”
    “No oota nyt ensin sinne valmennukseen saakka niin katotaan, kestätkö Jokikannaksen höykytyksessä!” Nelly nauroi hyväntuulisen kuuloisena.

    Jälleen kevyemmin mielin lähdin yhdessä Nellyn kanssa kävelemään takaisin tallia kohti. Pitäisi vaan alkaa uskoa, että kyllä asiat järjestyy, kun kerran kaikki sanovat niin.

    • #1673 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Voi että kuinka ihanasti kuvailet miten Flida juoksi Noaa portille vastaan ja hörisi samalla. Minäkin hymyilin, kun Noa hymyili, ja saatoin ihan kuulla miten hörinä vähän aaltoili Flidan askelten töminän tahdissa. <3 Vitsit kun joka hepo olisi tuollainen. Kyllä sillä ihan varmasti oli Noaa ikävä, ja isännän paluu oli mieluisampaa kuin mikään porkkana.

      Toinen erityisen tunteellinen ja kaunis kohta on se, kuinka pysähdyt hetkeksi kuvailemaan Flidaa taas omassa haassaan nuorten neitien kanssa. Noan rentoutumisen tuntee yhtä hyvin kuin ilta-auringonkin, ja linnutkin möykkäävät tähän aikaan vuodesta puissa väliin romanttisesti, ja väliin rasittavasti.

      Noa on ollut tarinallisesti miellyttävällä tavalla huolissaan varsasta, mutta hyvä, että annat hänenkin hieman hengähtää välillä. Sitä varten ne äidit ovat, että kannustavat, tyynnyttelevät ja lohduttavat paremmin kuin kukaan toinen ikinä. Kaikki järjestyy aina lopulta, Noa. 🙂

      Ei sinun näköjään montaa tuntia tarvitse olla kirjoittamatta, että alan kaivata tarinoitasi ihan tosissani. 😀

    • #1726 Vastaus

      Matilda
      Osallistuja

      Ajattelin ensin, että kahlaan vain nämä uudet tarinat läpi ja katson sitten kommentoinko jotain vai en, mutta pakko oli heti tulla tänne sanomaan, että ihanaa miten Kertulla on tuollainen muumimamma tarhakaverina. Se on elänyt hunningolla kahden nuoren kanssa Tapion pihatossa eikä sillä ole ollut minkäänlaista kuria. Vanhempi ja rauhallinen tamma on täydellinen antaessaan Kertulle esimerkkiä, että ihan joka asiasta ei tarvitse hötkyillä.

      Kirjoitat Flidasta niin kauniisti. Ihailen sun kykyä saada Flidasta ihan oma persoonansa, vaikka se onkin perusluonteeltaan kiltti ja rauhallinen. Itse nimittäin en meinaa niistä kilteimmistä saada oikein mitään tekstiä aikaiseksi.

  • #1965 Vastaus

    Noa
    Osallistuja

    17.5.2019
    Kaksi viikkoa.

    Siitä oli kaksi viikkoa, kun Flida astutettiin. Varhain aamulla eläinlääkäri oli autollaan kaartanut Hopiavuoren pihaan, ja jos en vielä aikaisemmin ollut jännittänyt tarpeeksi, niin silloin kyllä jännitin. Jännitin niin paljon, että huomasin käteni tärisevän kun ojensin sen näppärän oloiselle keski-ikäiselle naiselle ennenkuin ohjasin hänet talliin. Flida odotti meitä käytävällä sidottuna, toinen takajalka rennosti levossa ja pää lattiaa kohti nuokkuen.
    “Isäntää taitaa jännittää enemmän kuin hevosta”, nainen virkkoi. Sain aikaiseksi hermostuneen naurahduksen, joka kertoi olotilastani varmasti tarpeeksi paljon. Eläinlääkäri ryhtyi valmistamaan Flidaa ultrausta varten ja minä siirryin sivummalle etten olisi tiellä.

    Olisinko pettynyt, jos Flida ei olekaan kantava? Olisinko iloinen, jos se on kantava? Mitä vastausta oikein odotan? Tai mikä vastaus olisi minulle kaikista mieluisin?
    Nielaisin ääneti tyhjää. Olin ensimmäisien päivien jälkeen melko onnistuneesti pystynyt unohtamaan koko asian, kun pidin itseni kiireisenä muilla tavoilla. En ollut silloin vielä tiennyt, oliko tämä ratkaisu oikea. Enkä kyllä tiennyt nytkään.

    “Pidätkö siitä vähän kiinni nyt?” eläinlääkäri herätti minut ajatuksistani, ja nyökäten siirryin Flidan pään vierelle. Tamma seuraili tilannetta pää aikaisempaa ylempänä, mutta muuten rauhallisena ja melko rentona. Olin itsekseni kiitollinen siitä, että eläinlääkäri oli tullut aikaisin aamusta. Silloin Hopiavuoressa ei vielä ole paljoa porukkaa liikkeellä, normaalisti olisin itsekin vielä nukkumassa. Parempi Flidalle, ettei talliin kulje jatkuvasti porukkaa sillä onhan tilanne sillekin aivan uusi. Tamman pehmeää turpaa sormillani rapsutellen pidin sen riimusta kiinni samalla, kun eläinlääkäri veti pitkän muovisuojan toisen kätensä eteen, ja toisella asetti muovisen koneen lattialle. Siinä koneessa oli näyttö, josta näkyy mitä Flidan sisällä tapahtuu, että onko siellä varsaa.

    Flida ravisti päätään ja otti askeleen sivummalle, ja kiinnitin taas täyden huomioni siihen ja sen posken rapsutteluun. Minusta tuntui, että siihen kului ikuisuus, vaikka kellon mukaan oli mennyt vasta kaksi minuuttia, kun eläinlääkäri teki myöntävän äänen ja kiinnitti katseensa koneen näyttöön tarkemmin.
    “No?” kysyin uteliaana, melkein kärsimättömänä. Mitä hän näki? Oliko siellä varsa?
    “Kyyllä tuolla.. näyttäisi jotain olevan”, nainen nyökkäsi ja kurtisti kulmiaan. En tiennyt miten sellaiseen vastaukseen reagoida. Oliko se hyvä juttu? Huono juttu?
    “Mennään vähän pidemmälle niin sitten..” lopuista en saanut selvää, sillä nainen mutisi ne keskittyessään työhönsä. Suupielet kireinä siirsin katseeni uudelleen Flidaan.

    “Siinä se on”, nainen sanahti lopulta ja vilkaisi minuun leveästi hymyillen. “Jos haluat voit tulla vaikka katsomaan.” Eikä minua tarvinnut kahta kertaa pyytää kun olin jo siirtynyt näytön vierelle katsomaan. En ymmärtänyt siitä yhtikäs mitään, sillä mustavalkoinen kuva oli minun silmiini vain epäselvä ja sotkuinen, ja sen keskellä oli musta pallo. Eläinlääkäri sen sijaan ymmärsi, ja kertoi sen pallon olevan alkio.
    “Siis siinäkö se on?” toistin melkein epäuskoisena palloa tuijottaessani. En tiedä mitä odotin, ehkä pientä kaviota tai päätä tai.. Jotain muuta kuitenkin. Ja jostain kumman syystä sen pallon näkeminen sai minut yllättäen niin onnelliseksi, etten voinut kuin hymyillä.

    Tältäkö kaikista isistä tuntuu?

    “Siinä se on joo. Kaikki näytti muutenkin olevan ihan kunnossa. Onneksi olkoon”, nainen sanoi hymyillen ja veti ultralaitteen pois, jolloin näytöllä oleva kuva katosi.
    “Kiitos”, vastasin melkein hölmistyneenä. Olo oli outo.

    “Ihan normaalia elämää tästä eteenpäin vaan, ihan hyvässä peruskunnossa se näyttää olevan. Ruokintaa lisätään sitten viimeisen neljän tiineyskuukauden aikana, ja liikuttaa saa jatkaa sinne saakka myös. Kyllä nämä aika usein itse osaavat ilmaista, kun ei työnteko enää maistu”, eläinlääkäri kertoili vielä lähtöä tehdessään. Koitin painaa kaikki hänen sanansa mieleeni tarkasti, vaikka tiesin ettei se onnistuisi. Voisin aina soittaa myöhemmin. Nyt tarvitsin hetken kaksin Flidan kanssa, jotta tietäisin, mitä tuntea.

    Kesän hyviä puolia oli se, että saattoi vain istua alas ja nauttia. Nyt kun hevosia alettiin taas totuttamaan vihreään saatoin ottaa hyvillä mielin Flidan mukaan viereiselle pellolle, jossa hevosia oli lupa syötellä. Annoin Flidan laskea päänsä alas ja istuin sen seuraksi kuivaan ruohikkoon, joka ei vielä ollut kerennyt kasvaa hirvittävän pitkäksi.

    Siitä tulisi emä.

    Minä omistaisin pian varsan.

    Flida pärskähti tyytyväisenä ja heilautti häntäänsä. Linnut sirkuttivat läheisten puiden oksilla, aurinko helli talven kalpeaksi jättämää ihoani, ja vähitellen hymy nyki suupieliäni. Flidalle tulisi varsa.

    • #1977 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Olen kiintynyt tuohon Noan samastuttavaan epävarmuuteen koko ajan enemmän. Toisen polven koirankasvattajana tuollainen epäröinti vielä ultrassakin on tutun kuuloista ja näköistä. Se on se asia, jonka aivan varmasti suurin osa Noan tilanteessa kokisi, mutta josta ei todellakaan puhuta julkisesti. Jos epäröi, on muka jotenkin huono ihminen, eikä ole miettinyt ratkaisuaan tarpeeksi. Just joo. Todella moni epäröi. Olisi outoa olla yhtään epäröimättä, kun tuottaa maailmaan jonkun elävän olennon, josta on vastuussa.

      Mutta sitten, kun tietää, että uusi eläinvauva on tulossa… Kyllä, Noa, siltä kaikista iseistä tuntuu. 🙂 Herttainen kohta on myös se, kun Noa odottaa, että Flidan varsa olisi jotenkin hevosmaisempi jo. Teit tarinallisesti ja tunnelmallisesti tosi hyvän ratkaisun, kun pidit eläinlääkärin selostajaäänenä taustalla. Mistä Noa voisi noin vartinmittaisella hevoskokemuksellaan tietää itse, että varsa näyttää nyt suurin piirtein perunalta?

      Teknisesti toimiva kohta on se, jossa Noa reagoi saamiinsa uutisiin. Pysäytit lukijan tosi tehokkaasti oikeassa kohdassa tekstiä. Noalle tarinan kiinnostavin osa on se, onko tamma kantavana vai ei. Meille muille kiinnostavin osa on Noan reaktio, kun kyse on virtuaalihevosista, ja oletamme toki kaikki jo Flidan synnyttävän lopulta elävän varsan. Olisit voinut pysäyttää meidät yhden lauseen kappaleeseen, jossa kertoisit, että Flida on kantava, mutta jes, ymmärsit lukijan kannalta huippkohdan olevan muualla. 😀

      Mutta vitsit kun Flida alkaa tuosta pyöristymään. Mä tiedän kaksi omaa yllättävää hahmoa, joille tulee outo tarve huolehtia Flidasta heti niin kuin hullut ja kiristää välejään Noan kanssa — kunnes Noa ymmärtää sanoa, että nyt pois siitä jo. 😀

  • #2059 Vastaus

    Noa
    Osallistuja

    29.5.2019
    Kanssasi en koskaan ole yksin

    Muutaman lämpimän päivän jälkeen sää oli viilentynyt kummasti. Vajaa kymmenen astetta mittarissa tuntui pureutuvan luihin ja ytimiin kuin pahempikin pakkanen, ja kiristän hupparini vetoketjun tappiin saakka. Satanutkin on, joka on auttanut siitepölyn kanssa. Nyt ihan kaikki ei ole enää kauttaaltaan keltaisen pölyn peitossa, ja aurinko uskaltautuu vähitellen takaisin esille harmaan pilvimassan takaa.

    Flidan maha ei ole vielä pyöristynyt, ainakaan sen enempää mitä se oli jo. Eikä sen kuuluisikaan vielä ihan hetkeen. Ajatus varsan saamisesta ei ole enää niin pelottava, eikä unissani laukkaa enää taukoamatta pieniä kavioita. Edessä olisi vielä monta varsatonta kuukautta, ja voisimme ottaa kaiken ilon irti ensimmäisestä kesästämme maaseudulla. Flidan kaviot kopsahtelevat laiskasti maata vasten kulkiessamme jalan maastopolkua pitkin. Olin ennättänyt livahtamaan Flidan kanssa tallin pihasta ennenkuin Jake ja Dips olivat ennättäneet tarhoilta mukaan. Ei sillä, että olisin häntä, tai ketään muutakaan vältellyt, mutta nyt mieleni teki olla yksin. Outoa sinänsä, sillä oloni oli ollutkin jotenkin yksinäinen viimepäivinä.

    Otsonmäellä harvemmin on enää hiljaista. Tuntuu kuin olisin vasta hetki sitten muuttanut, ja silloin tallin karsinoista maksimissaan puolet olivat käytössä. Nyt en ole varma, onko tyhjiä karsinoita ollenkaan. Eetulla riittää puuhaa, vaikka Tiitus ja Camilla ovatkin häntä auttamassa. Tiituksesta puheenollen, hän ja Hello ovat alkaneet viettämään paljon aikaa yhdessä. Siksi en osannut olettaa Tiituksen avautuvan minulle kaveriongelmistaan. Olisin olettanut, että Hello, tai melkein kuka tahansa muu olisi ollut parempi vaihtoehto, sillä emmehän me Tiituksen kanssa toisiamme juurikaan tunteneet vielä. Kuuntelin silti, vaikken tiennyt kenestä kaverista oli kyse. Se ei minulle kuulunutkaan, joten en kysynyt. Annoin Tiituksen puhua niin pitkään, kunnes hän oli puhunut tarpeekseen, ja sain todeta että pelkkä kuuntelu tuntui riittävän.

    Inarin ylioppilasjuhlat ovat ylihuomenna, ja lupasin käydä pyörähtämässä kameran kanssa. Pitäisi matkalla käydä ostamassa ruusu. Mikähän Inarin lempiväri on? Jos vaikka löytyisi sopiva kukka. Tiedänkö oikeastaan Inarista mitään muutakaan? Tai kenestäkään muusta? Nellyäkään ei ole enää näkynyt pihalla öisin tähtiä katselemassa, kun päästän Mielikin vielä ulos.

    Polku muuttuu aukeasta peltomaisemasta metsäksi, jonka puiden lomasta auringonsäteet kimaltavat kauniisti. Lehtipuiden latvat humisevat jossain korkealla, ja lehdet kahisevat viileän tuulen mukana. Ilma tuoksuu raikkaalta ja puhtaalta, sateen jälkeiseltä. Maassa olevia kasvia koristaa vielä hennot vesipisarat, jotka eivät ole ennättäneet kuivua. Flida pysähtyy vierelleni kun seisahdun, ja odottaa paikallaan irrottaessani riimunnarun lukon. Vedän niskahihnan tamman korvien ylitse ja keräilen riimun naruineen toiseen käteeni, kun Flida laskee päänsä ja alkaa hamuamaan ruohonkorsia maasta. Ei se lähtisi minnekään, joten voin huoletta päästää sen vapaaksi. Tartun kaulastani roikkuvaan järjestelmäkameraan ja napsautan sen päälle.

    Säädän hetken kameran valotuksia etsiessäni sopivaa asetusta. Aurinko polttaa helposti kuvat puhki jos ei ole varovainen. Vastavalo on haastava kuvaustausta, mutta sen saadessa onnistumaan kuvista voi tulla mielettömän hienoja. Tuuli puhaltaa hetken kovempaa, joka saa puista ropisemaan viimeisetkin vesipisarat. Jostain pyrähtää lintu lentoon ja Flida kohottaa päätään. Aurinkoa vasten sen tummat, kiltit silmät hehkuvat oransseina. Sen sieraimet värisevät tamman hengittäessä syvään metsän tuoksua. Tämä on juuri sellainen maisema, missä Flidan olen aina kuvitellut. Tänne se kuuluu. Hetken verran sydämeni on pakahtua, sillä en koskaan ole yksin niin pitkään kun minulla on Flida.

    • #2060 Vastaus

      Nelly
      Valvoja

      Oih kun oli romanttinen kuvaus! Oikein itsellänikin hetki tuntui hidastuvan ja kuulin linnun visertelyn! Tykkäsin kovasti 🙂 . Kuva on tosi nätti!

    • #2117 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Huh mikä tausta kuvalla! Yleensä sitä tulee itse kunkin hinkattua tuntikausia itse aihetta ja jätettyä sitten tausta aika kevyeksi, mutta oikeasti, suurin osa kuvastahan on taustaa eikä itse aihetta! Täytyisihän siihen panostaa, mutta kun se on niin aikaavievää. Vaan heti on meininki ihan erinäköistä, kun on upea tausta. Tässä tunnelma ei olisi ollenkaan samantyyppinen, jos olisit präiskäissyt sinne vain jotain pusikkoa, vaikka Flida olisi ollut kuinka yhtä hieno. Tausta sen tunnelman tässä tekee. (Laiskat, niin kuin minä, käyttäisivät tuollaista taustaa sitten surutta uudelleen eri hevosille, eri tarinoissa… :DD)

      Olet saanut tässä tarinassa kerrottua hyvin Noan fiiliksistä ilmaisematta niitä kertaakaan suoraan. Olen joskus aiemmin kommentoinut sitä, että Noa ei useinkaan suhtaudu asioihin juuri minkään tunteen sävyttämin fiiliksin, mutta tässä ei ole sitä ongelmaa. Tästä paistaa läpi haikeus, yksinäisyys ja ehkä tietynlainen luovuttaneisuus.

      Hirvittää, että Noa ajattelee, ettei ikinä sovi porukkaan. Hän kuitenkin tuli tallille ensimmäisten joukossa, eikä ole edes erityisen vaikeasti lähestyttävä hahmo tai ihminen. Ja onhan Noaa lähestytty, mutta eniten varmaan Hello ja Eira. Hellolla näyttää olevan nyt vähän omia kiireitään, ja Eira saattaa olla kuitenkin vähän kakara oikeaksi ystäväksi Noalle. Vähän kuitenkin uumoilen, että nuo Flikat, kuten Matilda ja Alva, voisivat olla kaikessa rauhallisuudessaan yllättävän sopivaa seuraa!

      Olen pitänyt Noaa sillä tavalla peruspositiivisena ihmisenä, josta harmit kimpoavat kuin lika teflonista, mutta se taisi ollakin vain lievää alkukankeutta. Onhan hän ulospäin yhtä tasaisen oloinen tässäkin, mutta olen kaivannut juuri tätä sisäistä maailmaa ja myllerrystä, joka jokaisella aidolla ihmisellä on. Tämä on ollut se, joka puuttuu, ja nyt kun tämä löytyi, se tulee löytymään kerta kerralta helpommin.

  • #2530 Vastaus

    Noa
    Osallistuja

    Tarinassa käsitellään eläimen kuolemaa. Toivottavasti kukaan ei pahoita mieltään sen vuoksi.

    Puusta pudonnut poikanen

    Eihän se Eetu pahalla tarkoittanut, kyllä minä sen tiesin. Tiesin myös, että käärmeet ovat yleinen pelon aihe, ja ihmisillä on tapana käyttäytyä ajattelemattomasti peloissaan. Enkä minä Eetun eilisestä rähinästä itseeni ottanut, saatika mieltäni pahoittanut kunhan kävin Seinäjoella rauhoittumassa. Palasin vasta hämärän tultua parin erilaisen lukon kanssa, jotka toivottavasti saisin lasiseen liukuoveen kiinnitettyä, ja hakeuduin vielä Eetun juttusille. Halusin säilyttää rauhan pyytämällä anteeksi, sillä kertaa jättäen käärmeen puolustelun kokonaan pois. Vaikka se olikin pieni ja viaton, toteuttaen vain sille luontaista käyttäytymistä karatessaan, sen selittely voisi odottaa seuraavaan kertaan. Pitäisi käydä ostamassa vaahtomuovia tai jotain, jolla tukkia uunin ja seinän välinen rako. Kaikkia piilopaikkoja en millään saisi hävitettyä, ja toisaalta, parempi että niitä on talon sisällä edes muutama, niin ettei mato änkeä sille vallan sopimattomaan paikkaan..

    Nellyn seura tuvassa vaihtui seuraksi maastossa, kun olimme hetki sitten saaneet hevosemme varustettua ja ottaneet suunnan kohti metsää.
    “Tällänen sää vois olla koko kesän”, totesin laskiessani ohjat Flidan kaulaa vasten jotta voisin venyttää selkääni oikein kunnolla. Sitä kivisti edelleen aina hetkittäin, mutta enköhän pian siitä eroon pääsisi.
    “No joo, vaikka lämmin on kiva, niin tää kyllä riittää”, Nelly myönsi ja käytti katseensa taivaalla. Se oli kauttaaltaan vaaleansininen, jota pitkin muutamat pilvet liukuivat menemään tuulen mukana.
    “Se vois olla muuten Kossu?” keksin yht’äkkiä ja vilkaisin Nellyyn vinon virneen kera.
    “Ai mikä?” hän kysyi hölmistyneenä.
    “Cozmina. Kossu. Eiks oo hyvä?” nauroin Nellyn nyrpistyneelle ilmeelle, vaikka pian hän nauroi kanssani.

    “Kato”, Nellyn ääni havahdutti minut ajatuksistani. Olimme tovin matkanneet rennossa hiljaisuudessa, jonka aikana olin ehtinyt miettiä missä saisin valokuvauspalveluitani myytyä. Helsingissä se oli helppoa, varsinkin kun instagramin melkein-julkkis-mallit kaipaavat jatkuvasti lisää kuvia itsestään saadakseen lisää seuraajia. Otsonmäellä ei niinkään.
    Käänsin katseeni Nellyn osoittamaan suuntaan, ja sain siristää silmiäni nähdäkseni mikä ihme se oli. Maassa, ihan keskellä polkua, oli pieni mustaharmaa möykky, jolla oli selvästi siivet ja nokka.
    “Varis?” ehdotin pysäyttäessämme hevoset parin metrin päähän.
    “Tai naakka. Voi, se on vasta poikanen.. Mitä se tossa tekee?” Nellyn kulmat painuivat mietteliäinä kurttuun. Poikanen värjötteli paikallaan ihan hiljaa, vaikka selvästi se tuijotti meitä. Sen siipien lomasta näkyi erikoiseen asentoon vääntynyt jalka.
    “Sen jalka taitaa olla poikki.” Taputin Flidan kaulaa ja jätin sen seisomaan itsekseen polulle kävellessäni itse lähemmäs lintua. Raukka alkoi räpiköimään karkuun, siivet maata hakaten, mutta ei se mihinkään päässyt. Sydämessä kävi ikävä pisto, sillä tiesin ettei sitä siihenkään voisi niin jättää.
    “Eikä”, Nelly henkäisi ääni tiukkana, sillä hän varmasti ymmärsi saman. Ei lintu jaloitta voi elää.
    “Ihme ettei sitä oo kettu tai mikää jo napannu.. Olisko tippunu puusta noiden kovien tuulien takia. Fan.. Mitä tehdään?” käännyin katsomaan Nellyä, jonka ilme oli neuvoton.
    “Onks täällä jotai numeroo mihin vois soittaa? Joku villieläimiin erikoistunu?” ehdotin ja kaivoin jo kännykkäni esille.
    “Tuskin..” Nelly epäröi mutta seurasi esimerkkiäni.

    Muutaman minuutin googlaamisen jälkeen jouduimme toteamaan, ettei siellä tosiaan ollut. Lähes kaikki löytämämme numerot olivat Helsingin alueelta, enkä usko että heillä on aikaa tai resursseja lähteä hakemaan yhtä linnunpoikaa sieltä saakka.
    “Pitäiskö se ottaa mukaan?” Nelly ehdotti vaisuna.
    “Ei kai.. Tästä on kuitenki matkaa takas, varmaan kuolis stressiin siinä välillä.”
    “Eihän sitä tohonkaan voi jättää!”
    “Ei.”
    “Mitä me sit tehään?”
    “Pakko se on kai..” hieraisin niskaani vaivaantuneena. “Tiäks.. Tappaa? Jos se on kivuissaki.”
    Nelly veti terävästi henkeä nenänsä kautta. “No mä en siihen ainakaa pysty”, hän ilmoitti päätään pudistaen.
    En minäkään halunnut sitä tehdä, mutta se olisi paras ratkaisu. Eikö olisikin? Ei kai kukaan Hopiavuoressa osaa villilintuja hoitaa, eikä sitä tiedä vaikka sen jalat olisivat halvaantuneetkin.
    “Millä sä sit..?” Nelly aloitti varotellen. En tiedä pystyisinkö vain astumaan päälle, ja kuunnella sitä rusahdusta. Koko ajatus puistatti. Se ei ollut paljoa Mielikkiä pienempi otus. Flida olisi varmasti tarpeeksi painava.. Mutta se tuntuisi väärältä, laittaa Flida tekemään likainen työ puolestani.
    “Tuol on kivi”, nyökkäsin tien sivuun, jossa oleva isomman puoleinen kivi sai huomioni. Se oli parin askeleen päässä, ja sillä sekunnilla kun nostin sen ylös suuni muuttui kuivaksi.
    “Mä en voi kattoo”, Nelly äännähti ja käänsi Cozminan ympäri.

    “Oltaispa me voitu hautaa se”, Nellyn ääni oli vaisu. Olimme kääntyneet takaisin, ja kulkeneet jälleen jo tovin hiljaisuudessa.
    “Nii”, huokaisin syvään. “Mut mieti, ehkä joku kettu saa siitä ruokaa sille ja pennuillee”, koitin lohduttaa. Olimme tehneet kuitenkin oikean ratkaisun.
    “Nii, no joo”, Nelly myönsi ja huokaisi myös. “Ääh, otetaanko laukkaa tai jotain? Mä haluun muuta ajateltavaa”, hän ehdotti ja lyhensi jo Cozminan ohjia.
    “Joo, otetaan.”

    • #2535 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Mulla on ollut vaikka mitä eläimiä. Jo lapsena äiti antoi tuoda melkein mitä vaan. Mutta kun opiskelin, hankin rottia, ja niitä se ei sulattanut. Se pelkäsi niitä, se inhosi niitä, sen mielestä ne haisi koko ajan, eikä se voinut käsittää miten annoin mun itse kasvainten takia lopettamat tuttujen käärmeille, kun ne kuitenkin oli mun lemmikeitä, vaikkakin sen mielestä kamalia. Mun kavereilla, joilla oli rottia, oli vähän samanlaiset äidit, mutta yksi ero meidän äideissä oli. Mun äiti ei i-ki-nä heittänyt sellaista läppää, että mun rotat pitäis tappaa, päästää irti tai muuten tuhota. Vaikka se avoimesti niitä vihas ja pelkäs, se ei olis ikinä sanonu niin mun lemmikeistä. Mä halusin, että Eetu suhtautuis nyt Noan örkkiin ihan samalla lailla. Vaikka se ei näkisi siinä mitään järkeä tai arvoa, se ymmärtäis että kyse on jonkun hullun lemmikistä. 😀 Kunhan peto pysyy purkissaan, voi rauha säilyä.

      Arvaa, miten Eetu pahoitteli itse seuraavana päivänä, siis tänään, tarinassa joka jäi kesken? Se odotti Noaa happamana tuvan pöydän ääressä kahviaikaan kera kahden sellasen pienen Fazerin mustikkapiirakan, jotka se sitten liu’utti Noalle jurona. Tiedätkö kuinka kakarat ojentaa keräämiään kukkia vieraille tädeille ja sedille käsi suorana ja poispäin vihaisen näköisinä ihan arkuutensa takia? Jotain samaa siinä oli, mutta en kerennyt kirjoittaa tarkemmin, mitä. 😀 En tiedä, mitä se tarkasti ottaen sanoi, mutta sai se yskittyä ihan ymmärrettävän anteeksipyynnön itse. Sen jälkeen se keskittyi kahviinsa niin kuin sen pinnasta olisi nähnyt tulevaisuutensa, jos olisi oikein kulmiaan kurtistellen keskittynyt. 😀

      Noita lintuja ja muita elukoitahan löytyy nyt aivan hirveät määrät, ja täälläpäin niille ei ihan oikeasti voi yhtään mitään muuta kuin astua päälle. Onneksi suurin osa hyppivistä poikasista on ihan ehjiä, ja parin viikon kotihoidon jälkeen ne lentää pois. Osa on jopa jo niin vanhoja, että ne ääliöt on lähteneet pesästä tahallaan ja emo ruokkii ne maahan. Sitten on pääskyt! Mun koirapuistokaveri on ihan lintufriikki ja sanoi mulle eilen, että jotkut tietyt pääskyt ei laskeudu ollenkaan maahan ensimmäisenä elinvuotenaan, kun muuten ne ei pääse ylös enää!! Mitä sekin on!!

      Onneksi Noa oli rohkee. Mulle tulee aina epätoivonen olo niistä ihmisistä, jotka näkee noita rikkinäisiä lintuparkoja ja päivittää vaan tyyliin Facebookiin että vitsi kun kävi sääliksi. Tekee mieli äyskiä, että no olisit astunut sitten päälle, luuseri! Joku kettuhan sen tosiaan lopulta lopettaa, mutta silti siinä menee ihan liian kauan. Kyllä mä tiedän, että kun noita sattuu omalle kohdalle, niin onhan se aivan hirveä tilanne. Mun tulee aina huudettua jotain ihme metsästyshuutoa kun muute en uskalla. 😀 Samaa mölinää, jonka voimalla uskallan tappaa oikeen isoja ja rumia lukkeja. :DD

      Tässä oli erityisen hyvää taas lopetus. Sen piti loppua tähän, taas, jaarittelematta, tyylikkäästi.

  • #2660 Vastaus

    Noa
    Osallistuja

    Laitumelle lasku

    Suomen kesää on helppo arvostaa eri tavalla maaseudulla kun näkee, miten aurinko laskee iltaisin puiden taakse, ja lintujen laulu ei lopu edes yöllä. Helsingissä puistot ovat täynnä ihmisiä, musiikki soi taukoamatta ja öisin kaduilla kaahaavat ajoneuvot poliiseja pelkäämättä. Molemmissa on puolensa, ja välillä on hyvä pysähtyä siihen hetkeen. Silloin kun tuntee olevansa elossa.

    Niin kauniita ja hartaita kuin kesäaamut ovatkin, en silti ihan ymmärrä miksi laitumelle piti lähteä niin aikaisin. Noustessani ylös Mielikki käänsi makeasti haukotellen kylkeään ja jatkoi unia, kun itse jouduin jo aivan liian pian suuntaamaan talliin. Enpä ollut ainoa jota aikainen aamu väsytti, Matilda oli sen näköinen että hän voisi kaatua hetkenä minä hyvänsä pitkän heinikon sekaan ja ottaa muutaman tunnin päiväunet. En usko että hän koskaan niin tekisi, mutta voin vaikka vannoa että vähän hänen teki mieli. Väkeä oli tullut kauempaakin, olin sen samaisen naisen nähnyt jo muutamaan otteeseen siellä. Hän taisi olla myös yksi näistä ratsastustilojen vuokraajista, sen verran olin ennättänyt kuulla muiden puheista. Hänen iloinen rupattelu säesti matkaamme laitumia kohti, eikä häntä tuntunut haittaavan vaikkei hänelle välttämättä edes vastattu.

    ”Oot sä loman ansainnu”, supatin Flidalle hiljaa pysäyttäessäni sen laitumen puolelle ja painoin nenäni hetkeksi sen pehmeää turpaa vasten. Flida hengitti syvään ja puhalsi lämmintä ilmaa kasvoilleni joka sai hymyn nykimään suupieliäni.
    ”Oottako te valmiita?” Eetu kysyi.
    Kerttu ja Typy juoksivat käytännössä ympyrää Matildan ja Hellon ympärillä, ja Cozmina, joka voisi muuten ihan oikeasti olla vaikka Kossu, steppaili myös kevein askelin odottavaisena. Flida, isin kaunis ja kiltti Flida, seisoi paikallaan ja silmäili vehreän laitumen antimia. Myös Oonan Neia, jonka hän oli matkan aikana ennättänyt esittelemään sekä itsensä myös, seisoi rauhallisesti omistajansa vieressä.

    Flidasta ei löydy samanlaista ruutia kuin Typystä ja Kertusta, eikä sen jalat nouse yhtä korkealle tai häntä kaareudu yhtä kauniisti kuin Cozminan, mutta tamman innostuessa laukkaamaan muiden perään se oli silmissäni kaunein hevonen koko maailmassa. Sen pitkä harja hulmusi sen kaulaa vasten ja voimakkaat jalat takoivat maata, kunnes pian tamma rauhoittui ja laski päänsä ruohikkoon.
    ”On ne vaan hienoja”, Nelly totesi hymyillen. Myöntäviä vastauksia tuli useammasta tahosta jokaisen seuratessa nuorempien tammojen yhteistä ilakointia. Uskon jokaisen omistajan ajattelevan samaa kuin minäkin. Ei sitä kai ole oman hevosen voittanutta.


    Linet pergasus (DA)

    • #2662 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Ahahaha ja mä kun luotin suhun Noa, sun maalaisjärkeen! :DD Tottakai laitumille mennään kahdeksalta, kun isäntä menee talliin kuudelta. 😀 Kahdeksalta hevoset on syöneet ja sulatelleet, mutta eivät vielä hermostuneet karsinoissa odottamiseen, ja isännällä on kaikki valmiina. 😀 Hevosten saaminen laitumille on kuitenkin ensisijaisesti Eetun duuni, ja sitten vasta toissijaisesti isäntien ja emäntien elämys. 😀 Lisäksi isännällä on aina ollut vaikeuksia hahmottaa, että koko maailman kaikki ihmiset eivät herää viimeistään kuudeksi homiin, koska hän itse herää aina! Eetu ei ole kuitenkaan kauhean välkky!

      Mä luulen, että Flida pärjää aivan hienosti laitumilla. Miksei pärjäisi. Enemmän miettisin, miten Noa pärjää ilman Flidaa. Onneksi sillä on Mielikki vielä, mutta se tuntuu tukeutuvan kuitenkin paljon lemmikeihinsä ja tarvitsevan niitä. Vähiten kai käärmettä ihan palstatilasta päätellen. Mutta saahan Flidankin noukittua laitumelta seikkailuun aina kun huvittaa. Ja toisaalta pääsee vähän ottamaan itsekin rennommin, kun kyllähän siitä laitumella kuitenkin huolehditaan, vaikka touhaisi itse kaikkea muuta. Ainakin se vaikutti tykkäävän, kun se pääsi sinne. 😀 Kukapa ei kunnon lomasta tykkäisi, kun on buffetkin ympäri vuorokauden ja tilaa vaikka kuinka.

    • #2691 Vastaus

      Tiitus
      Valvoja

      Kivasti vertailtu maaseudun ja kaupungin kesäiltoja ja hyvä, että Noa osaa arvostaa molempia, vaikkei aikaisesta herätyksestä niin nautikaan 😀

      Hienosti huomioitu muiden hahmoja sekä hevosia ja sait mun vähän esiintyneen Oonankin kuulostamaan tasan siltä, millainen hän on: Höpöttää, vaikkei kukaan välttämättä edes kuuntelisi. Ja toi Matildan kaatuminen heinikkoon, ihan mahtava!

      Oon varmaan joka kerta tästä sanonut, mutta sanon silti uudelleen: Flida on kyllä vaan niiiiiin kaunis ja toi väritys, ai että se on niin hieno!

  • #2712 Vastaus

    Alma Rantala
    Osallistuja

    Mä niin vihaan aikasia herätyksiä, mutta jos tallille pitää herätä aikaseen niin eihän se haittaa mua lainkaan! Jotenkin se että pääsee tallille on kuin ’palkinto’, mutta ehkä se johtuu nyt siitä, kun mulla on ollut ratsastuksesta jo piitkä tauko! 😀

    Flida on kyllä tosi ihana ja ainutlaatuinen yksilö! Tommoset pikku seikat, esim ’Miten häntä kaareutuu taikka minkälaiset liikkeet hepalla on’ eivät oikeastaan mua kauheesti liikuta. Mun mielestä on tärkeintä hevosen luonne ja kuinka tärkeä se on omistajalle! Flidalla on tosi nätti väritys, ja muutenkin ihanan näköinen tamma! :3

  • #2913 Vastaus

    Noa
    Osallistuja

    Yömaasto

    Sinä yönä oli paljon ensimmäisiä kertoja sekä minulle että Flidalle. Me emme ole koskaan ennen olleet missään yöllä, saatika metsässä. Yöllä. Siellä, missä on paljon karhuja ja susia, ja pöllöjä niin isoja että ne veisivät Mielikin helposti mukanaan. Siksi Mielikki sai jäädä sisälle, eikä sitä tuntunut haittaavan. Olihan koko sänky nyt sen, ja ai miten se venytteli itseään mahdollisimman isoksi tyynyni päälle heti lähdettyäni.

    Flidan ilme oli ihmettelevä kun hain sitä laitumelta muiden kanssa. Eihän tähän aikaan yleensä lähdetä mihinkään, tamma tuntui pohtivan, mutta ihan yhtä kiltisti lähti mukaani kuin milloin tahansa muulloinkin. Hiljaisen hörähdyksen se päästi ystävilleen, jotka jäivät laitumelle. Typy olisi kovasti halunnut ängetä mukaan Kertun perässä, mutta jäihän sille vielä seuraksi Neia.

    Lähtijöitä oli paljon enemmän kuin olin osannut kuvitella ensimmäisen kerran yömaastosta puhuttaessa ja Flidan selkään noustessani uskalsin todeta itselleni, että tälläisestä ihmis- ja hevosmäärästä lähtisi varmasti tarpeeksi ääntä karhut karkottamaan. Mukana olivat myös uudet hoitajat Alma ja Sebastian, sekä Oona ja itselleni tuntematon kasvo. Saattoi olla että olin hänet nähnyt ennestään, mutta mikään nimi ei juolahtanut mieleeni vaaleahiuksista miestä katsellessani.

    Mistään hurjasta ja vauhdikkaasta yömaastosta ei meillä Flidan kanssa ollut kyse, mutta eipä niitä sanoja voi meihin muulloinkaan yhdistää. Jonon hännillä pidimme seuraa Matildalle ja Kertulle, joita molempia tuntui kärryillä meneminen jännittävän hämärässä, sekä muille astetta hitaammille hevosille. Meidän matkamme oli viileää, raikasta tuulta, taivaalla himmeästi tuikkivia tähtiä, rauhaisaa kavionkopsetta ja suhinaa puiden lehdissä. Hännät huiskivat itikoita häätäen, mutta minulle niistä ei ollut vaivaa. Jotain minäkin olin jo oppinut, ja ennen lähtöä olin varustautunut reilulla hyttysmyrkky suojalla. Ravia emme ottaneet tai käyneet itseämme vilustuttamassa uimapaikalla. Käytin sen ajan Flidan pyöristyneen mahan tutkimiseen.

    “Mitä veikkaat, onko vauva vai vaan ruohomaha?” kysyin Matildalta, joka oli myös jalkautunut Kertun kärryjen kyydistä. Nainen käänsi mietiskelevän katseensa meihin.
    “Hmm.. Mä veikkaannn.. Molempia?” Matilda vastasi kysyvästi hymyillen. Naurahdin hänen vastaukselleen ja rapsutin Flidan kylkeä satulavyön takaa.
    “Voi olla”, myönsin laskiessani päässäni päiviä.
    “Kauanko siitä nyt on kun se astutettiin?” Matilda kysyi melkein kuin ajatukseni lukeneena.
    “Kolmisen kuukautta, plusmiinus pari päivää”, käännyin katsomaan Matildaa hymyillen, vaikka katseeni hakeutui pian hänen takana olevaan Kerttuun. Ajatella, että ihan muutaman kuukauden päästä Flida varsoisi, ja ihan parin vuoden päästä sen varsa olisi samanlainen kuin Kerttu. Ainakin melkein.
    “Eli kohta se alkaa näkymään! Onpa jännittävää”, Matilda hymisi mielissään.
    “Siitä tulee varmaan koko Hopiavuoren suosikki”, lähellä ollut Jitta liittyi mukaan keskusteluun. “Tai siis, onhan kaikki muutkin varsat ihania muttakun se syntyy täällä ja kaikkea!”
    “Tietty siitä tulee suosikki”, virnistin tyytyväisenä. “Etkö sä Jitta mee uimaan ollenkaan?”
    “Enn, se on ihan liian kylmää siihen!”

    • #2923 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Vai vauva vai ruohomaha. 😀 Mun mielestä hitaasti etenevissä tarinahevosissa parasta on just se, että ainakin itse osaan tarttua hetkeen vain niiden kanssa. Voi kuinka monta sataa (vai varmaan jo tuhatta) virtuaaliheppavarsaa mun hevosille on syntynyt, ja koska tasan yksi on tarinahevosvarsa, vain yhden tamman kantoajasta mulla on muistikuvia ja yhden tiineyttä olen mitenkään pidempään seurannut. Tässä koko tarinassa se hitaus ja hetkessä vähän roikkuminen on mun lempiasia. Siis muussakin kuin siinä, miten Flida on nyt kantava ja miten olet sen tiineyteen aina välillä viitannut. Elättelen jo toivetta että Noa pitää varsan ja senkin vaiheita saisin seurata sillä tavalla pitkään ja hitaasti, niin kuin mun maailmassa ”oikeiden tarinahevosten” kanssa on tapana.

      Tässä tarinassa on ihana rento ote. Jos olisin sun kustannustoimittaja tai betalukija, yliviivaisin ekan lauseen, koska et viittaa teemaan enää uudestaan, mutta mistään muusta en naputtaisi. Vaikka väkeä lähtikin yllättävän paljon, mihin Noakin viittasi, pitäydyit silti lähimpien mukaanlähtijöiden piirissä, ja se toimi tällä kertaa hyvin. Yleensä usutan aina mainitsemaan muita ja leikkimään muiden kanssa, mutta silloinkaan en tarkoita että koko ajan ja kaikkien kanssa joka jutussa. Liikaa väkeä tekee helposti sopasta sekavan, eikä tunnelmaa ole helppo pitää rauhallisena. Sitä paitsi oikeassakaan elämässä, jos parikymmentä ratsukkoa kiitää metsiin, ei kyllä mitenkään ehdi noteerata kaikkien tekemisiä tai rupatella kaikkien kanssa! Sopivissa käänteissä kuitenkin ehdit ja viitsit tosi paljon, vau.

      Paras kappaleesi tässä tarinassa on toisiksiviimeinen. Siitä välittyy tunnelma hienosti, ja ainakin mun mielestä olet kirjoittanut siihen sellaisia havaintoja joista just Noa voisi nauttia ja jotka on juuri sen tyylistä nostaa esiin kertojana.

  • #2941 Vastaus

    Noa
    Osallistuja

    Lisätehtävä, laidunkaverit
    Miten valita, kun pitää kaikista?

    Muiden hevosten on helppo pitää Flidasta, sillä se tulee ihan kaikkien kanssa toimeen, niin hevosten kuin ihmistenkin. Muutama päivä sitten Jitta näytti kuvan Flidasta ja Bellistä laiduntamassa lähekkäin, ja Nelly mainitsi pari iltaa takaperin miten hän oli nähnyt Cozminan ja Flidan rapsuttelevan toisiaan. Flida onkin sellainen lempeä ja pehmeä Muumimamma.

    Sporttimallinen ruunikko Bell on sekä siro että korkea Flidaan verrattuna, mutta se ei tunnu kaksikkoa haittaavan. Olen nähnyt miten Bell osaa luimistella uusille hevosille, ja miten koreasti se ravaa häntä kaarella laitumen poikki. Flidan viereen se kuitenkin pysähtyy rennosti, eikä sen korvat ole koskaan luimussa Flidan kanssa.

    Ikiliikkujan lailla kulkevan Kertun meno on yleensä melko päätöntä, sen yllyttäessä Typyä leikkimään ja päinvastoin. Kerran tai kaksi Kerttu on uskaltautunut vähän härnäämään Flidaakin, johon valkomusta tamma nopeasti reagoi näykkäisemällä muistutukseksi, että vanhempiaan pitää kunnioittaa. Kovin montaa kertaa se ei vaatinut, että Kerttu oppi tavoille. Tätä nykyä Kertulla on tapana laittaa turpa Flidan selän päälle ja torkkua siinä, samalla kun Flida laiduntaa rauhallisesti liikahtamattakaan.

    Entäpä Typy? Kerttuun nähden Typy on maltillisempi, eikä kokeile rajojaan yhtä paljon. Liekö siinä syy, että Typyyn Flida on erityisen kiintynyt. Ne voi usein nähdä makoilemassa vierekkäin aurinkoa paistatellen, tai vaihtoehtoisesti Flida hamuamassa Typyn harjaa. Se muistuttaa minua jotenkin kaukaisesti tavasta, jolla äidit siistivät lastensa hiukset kuntoon ennen kouluun lähtöä.

    Cozminassa on jotain joka piristää Flidaa. Kaksin ne innostavat toisiaan ottamaan laukkapyrähdyksiä laitumen päästä päähän, ja saattavat jopa leikkiä vielä senkin jälkeen mukamas näykkien, vaikka oikeasti hädintuskin toisiaan koskevat. Flidaa ei haittaa vaikka Cozmina on sitä nopeampi ja ketterämpi, eikä Cozminaa haittaa vaikka se joutuukin välillä laukkaamaan takaisinpäin jotta Flida saa sen kiinni.

    En ollut huolissani vaikka laitumelle tuli myös vieras hevonen. Hetken verran Neia ja Flida olivat turvat vastakkain, sieraimet suurina ja puhisten, minkä jälkeen ne molemmat siirtyivät omiin oloihinsa täydellisessä yhteisymmärryksessä. Eilen näin ne laiduntamassa ihan vierekkäin, eikä kumpikaan olisi voinut näyttää yhtään tyytyväisemmältä.

    En osaa sanoa kuka niistä on Flidan paras kaveri. Ehkei tarvitsekaan, sillä minulla on ihan omat epäilykseni siitä kenestä Flida pitää eniten. Sillä saattaa olla jotain tekemistä sen kanssa, miten tamma tulee juosten vastaan heti kun sitä kutsun, vaikka emme olisi edes lähdössä mihinkään. Se laskee turpansa rintaani vasten ja huokaisee syvään, puhaltaen lämmintä ilmaa sieraimistaan. Sen silmät painuvat hetkeksi kiinni kun rapsutan sen otsaa, ja taskusta kaivaessani puolikkaan porkkanan se hörähtää lempeästi.

    • #2942 Vastaus

      Tiitus
      Valvoja

      Tosi kivasti huomioitu kaikki tammalauman jäsenet, koska onhan se nyt selvää, että ne kaikki tykkää Flidasta! Ja lopetus ihan paras, koska onhan sekin varmaa kuka tamman oikea bestis ok (:

    • #2946 Vastaus

      Nelly
      Valvoja

      Vai ei Flidalla ole lemppariheppaaystävää, vaan ihmisystävä! Ihanaa, niinhän sen kuuluukin olla 🙂 . Oma omistaja on paras aina!

      Mä oon pitkään miettiny miten kuvailisin Flidaa. Tamma on pehmeä, rauhallinen ja aivan täysin varma. Sais taivas tippua niskaan ja Flidais varmaan kattelis et ’jaa, mitäs tällänen on’ eikä stressais liikoja. Mut tälle kaikelle sain nyt sanan – Muumimamma. Flidai s on Muumimamma ja sen paremmin sitä ei vaan voi kuvailla 😀 . Se kiteyttää kaiken olennaisen. Varmaan Flida tekis ruokaakin koko jengille jos osais! Piiraset tai herkut ois ihan varmasti suosituimpia!

    • #2951 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      En ikinä silmäile tekstejä etukäteen, vaan luen heti kunnolla. No nyt silmäilin: mä olin menossa näyttelykehään, ajattelin kattoa vielä nopeesti puhelinta ja Hopiavuori oli auki heti siinä. Tuli siis luettua loppu ensin (tai muodostettua siitä ihan oma käsitys) ja olin aika varma, että tässä on taas jotain Mustan Orin Tarinoita, joita 1990-luvun virtuaali- ja vihkotalliharrastajat kirjotteli. 😀 Hevosia, jotka rakastaa vain omistajaansa, ja hyppää luodin eteen hänet säästääkseen, hylkää hevoskaverinsa omistajan takia ja sitä rataa. Niitä me kirjoiteltiin. 😀 No eihän tämä yhtään sellainen ollut, onneksi. Tän takia mun ei saisi silmäillä tekstejä!

      Olet rakentanut tämän tarinan kokonaisuudessaan hyvin. Se toimii fiilikseltään, mutta tunnelman luomisessa oletkin kehittynyt valtavasti ja nopeasti. Rakenne, että yksi heppa edustaa yhtä kappaletta, toimii myös. Mä aina jankutan mun opiskelijoille, että laittakaa yksi asia yhteen kappaleeseen, ja koko asia samaan kappaleeseen, ja tämä on nyt just täsmälleen sitä. Tätä voisi käyttää esimerkkitapauksena siitä, miten kappalejaot kuuluu tehdä. 😀

      Myös koko idea toimii, kun kyse on just Flidasta. Näissä tehtävänannoissa on aina vähän se vika, että niiden avulla vahingossa ajan teidät tuottamaan itse asiassa aika samantyyppisiä tekstejä, mutta sinulla on nyt kyllä tosi tuore ja erilainen lähestymiskanta. Pelkäsin sitäkin, että saisikohan Flidasta edes tarinaa tähän tehtävänantoon, kun sehän on tuollainen kaikkien kaveri. Noin vain sai. Toisaalta useinhan käykin just niin, että ne vaikeimmat ja epäsopivimmat tehtävänannot tuottaa parhaat tekstit, koska kirjottaja joutuu välillä oikein tosissaan miettimään, että miten toteuttaa juttunsa. Nyt kyllä onnistuit.

      Tämän loppu kertoo mulle enemmän Noasta kuin Flidasta. Noassakin on romantikon vikaa. 😀 Me romantikot halutaan ajatella, että meidän lemmikit juoksee miljoonaa meidän luo koska me ollaan niille rakkainta maailmassa. Se on tosi tyly ajatus, että oikeasti ne olisivat mielummin aina lajitoverien seurassa, eikä me voida lajitoveria korvata vaikka kuinka yritetään. 😀 Aina kun mun koirat juoksee kieli perässään lepattaen mua vastaan, oikeen silmät palaen, mäkin haluan ajatella että ne rakastaa mua yhtä paljon kuin mä niitä!

      Mutta kerraten. Parhaat asiat tässä on se, miten tosi hyvä tämän rakenne on niin että tämä pysyy just ja tasan koossa, sekä muista poikkeava näkökulma.

  • #2944 Vastaus

    Alma Rantala
    Osallistuja

    Flida on kaikkien kaveri niinkuin meidän koira. Se on joo vanha ja ehkä vähän hidas muttei se ketään pure ja kaikista se pitää. 😀 Mun mielestä on niin kiva kun sanot että Flida on niinkuin muumimamma ja sitähän se taitaa ollakkin.

  • #3358 Vastaus

    Noa
    Osallistuja

    “Pääsetkö ite selkään sen puujalkas kanssa vai nostanko?”

    Ei minun montaa kertaa tarvinnut miettiä, oliko tässä nyt se Sanni, josta koko Otsonmäki oli suunniltaan. No, ehkei ihan, mutta siltä se tuntui. Eiran sanavarasto oli lähinnä ‘Sanni sitä, Sanni tätä’, ja olivatpa muutkin hänestä maininneet.

    Olin minä hänet vilaukselta nähnyt useamman kerran jo, mutten ollut päässyt vaihtamaan paria sanaa enempää hänen kanssaan. Vaikka ei niitä järkeviksi keskusteluiksi voinut luonnehtia tytön terävän kielen vuoksi. Eikä hän antanut minulle aikaa myöskään vastata lähtiessään niskojaan nakellen ulos sateeseen, ja jätti meidät Flidan kanssa kaksin maneesiin.

    Huokaisin syvään mutta kevyesti ääneen.

    “Kuule Flida”, talutin tamman nurkassa olevan jakkaran luokse ja kiristin sen satulavyötä vielä kertaalleen. Tamman häntä huiskaisi, mutta korvat pysyivät rennosti sivulla. Vyö tuntui lyhentyneen, sillä sen sai enää kolmanteen reikään. Mahtaako se enää riittää kuun loppuun mennessä ollenkaan?
    “Mitäs tykkäisit jos hankkisinkin puujalan?” kysyin hymähtäen ja ponnistin tamman selkään. Annoin Flidan lähteä kävelemään maneesin reunoille painunutta uraa pitkin ohjista kiinni pitämättä.

    Epäilen, että Sanni on muuttanut vasten tahtoaan Otsonmäelle vanhempiensa takia. Minulle hän on vielä aika lapsi, joka puolustautuu maailmaa vastaan pitämällä yllä piikikästä suojakilpeä. Sellaista tarvitsee pärjätäkseen Helsingissä, ollakseen yksi niistä suosituista ja ‘koviksista’ koulussa. Sellaisen sanoista en jaksa pahastua; ihankuin en olisi koskaan ennen kuullut mitään sellaista.

    Flida huokaisi syvään ja pysähtyi käveltyään kierroksen verran. Se kaarsi kaulaansa ja painoi turpansa kenkäni kärkeä vasten.
    “Kävellään vielä hetki”, pyysin tamman kaulaa rapsuttaen. Se tuntui pohtivan hetken, mutta lähti tallustamaan verkkaisesti eteenpäin. Vaikka sillä olikin jo ihan hyvän kokoinen vauva mahassa pitäisi sitä liikuttaa edes jonkin verran ettei sen kunto rapistu aivan täysin.

    Vaikka eihän Sanni minun vastuullani ollut millään tavalla, tunsin väkisin tarvetta tarjota hänelle.. Jotain. Neuvoa, suuntaa. Jotain, minkä itse löysin vaikeimman kautta. Jokainen tarvitsee edes yhden ystävällisen kasvon, vaikka kuinka itselleen, sekä muille, yrittäisi uskotella pärjäävänsä yksin.

    Flidan pysähtyessä uudelleen suostuin laskeutumaan sen selästä pois. Kulkiessani maneesin ovelle vilkaisin lyhyesti kelloon ennenkuin sammuttelin valot perästämme. Kymmenen minuuttia laahustavaa käyntiä. Kai sen voi laittaa mammaloman piikkiin.. Jos sitten kun varsa on syntynyt meille molemmille olisi luvassa kunnon treeniä.

    “Hei Sanni”, huikkasin talliin saapuessamme kun huomasin tytön kulkevan varustehuonetta kohti. “Jäätkö ens kerralla nostaan nii että mä pääsen sit selkäänki saakka?” kysyin rennon hymyn kanssa ja talutin Flidan sen karsinaan. En katsonut tytön ilmettä, mutta taisin ehkä kuulla vaimean haista vittu ennenkuin hän katosi varustehuoneeseen. Vedin Flidan varusteet pois ja nyökkäsin käytävällä ruunikon ympärillä hääräilevän miehen suuntaan. Hän oli saapunut hevosensa kanssa vasta hetki sitten, enkä tuntenut kumpaakaan vielä. Hyvä hetki korjata tilanne. Ripustin Flidan suitset karsinan ovessa olevaan koukkuun ja satulan jätin lattialle seinää vasten pystyyn ennenkuin kävelin miehen luokse käteni ojentaen.
    “Me ei ollakaan vielä esittäydytty. Noa, ja tuo tuolla on Flida”, nyökkäsin puoliksi käytävällä seisovan Flidan suuntaan joka hamusi kaula pitkänä vastapäisen karsinan eteen tippuneita heinänkorsia.
    “Kevin”, mies vastasi ja otti kädestäni kiinni.

    • #3363 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Mä tykkään palloista ihan hirveästi. On kivaa vaikka ihan vain potkia palloa kengänkärjeltä toiselle. Vielä kivempaa on syötellä sitä kaverin kanssa. Kaikkein parasta ovat tietenkin joukkuepallopelit, jossa palloa syötetään sinne tänne ja tuonne, tehdään yhdessä. Voi vitsit miten musta oli kivaa, kun Sanni potkaisi pallon liikkeelle tänään, ja otit sen kiinni, ja sitten vielä syötit Kevinille. Kun tarinat ketjuttuu, se on hienointa ikinä, koska tarinoista mä tykkään vielä enemmän kuin pallosta.

      Mun mielestä Noan asenne elämää, ihmisiä ja Sannia kohtaan on niin ihana. Haluaisin jaksaa itse olla samanlainen. Sanoin ennenkin, että Noa olisi niin ässä jossain nuorisotyössä ja saisi tosi paljon aikaan. Kaikkia ei tietenkään voi pelastaa, mutta joku tarvii vaan kuuntelijan, joka ei tuomitse. Mä voisin kuvitella vaikka 15-kesäisen itseni käymässä Noan luona, jos se olisi joku kunnan nuorisotyöntekijä. Aika usein kun ne pakkaa olemaan sellaisia leipääntyneitä, jotka aliarvioi asiakkaitaan ihan tosi pahasti. Noa kuitenkin antaa Sannillekin arvon, vaikka hän on ihan vain soittanut naamaansa molemmilla kerroilla, kun Noa ja Sanni ovat tavanneet. En usko ikuiseen toisen posken kääntämiseen, mutta kun Sanni nyt kuitenkin on vielä ihan lapsi, enkä usko lapsien ihan ilman syytä olevan ilkeitä. Noa sen tietää, ja ihan tässä tarinassa sanoittaakin helsinkiläisnuoria miettiessään. Just se tekisi hänestä hyvän nuorten kanssa. Ei edes se elämänkokemus, jota hän on kerännyt, vaan ihan pelkkä nykyinen elämänasenne. Vitsi kun mulla olisi tuollaisia kavereita.

      Heppojen tiineydestä en muista mitään, mikä on noloa sanoa, koska mun ekalla työpaikalla kasvatettiin suomenhevosia. 😀 Siitostammoilla ei tehty oikein mitään, joten mä en edes tiedä, koska niiden liikuttamista aletaan vähän katsoa, ja koska satulavyö alkaa loppua! Oli huvittavaa tajuta, että vaikka kuinka vihjailet, en yhtään tiedä, kuluuko Flidan tiineys reaaliajassa vai nopeammin. Tiedän kuitenkin, että asiaan yhtään syvemmin perehtynyt tietäisi kyllä. Tästä näkee, että sulla on itselläsi kasvavan vauvan vaiheet tiedossa. Se, ettei viesti välity mulle asti, ei siis ollenkaan ole sun tai tekstin vika, vaan sen, kuinka laiska olen ottamaan selvää! Varsan syntymää odotan kuitenkin ihan fiiliksissä. :DD Tarinaheppojen kasvaminen ja kehittyminen on ihan tosi mielenkiintoista yhdistettynä erilaisiin hahmoihin. Olen lukenut väliinpitämättömistä ja tietämättömistä kasvattajista, ja vaikka mistä. Noa taitaa olla ensimmäinen rentoluonteinen ja turhasta stressaamaton mutta kuitenkin normaalisti murehtiva harrastelijakasvattaja, josta luen.

      Loppu on tässä mun suosikki, taas. :DD Musta Noa letkauttaa Sannille tosi hauskasti olematta kuitenkaan yhtään ilkeä. Siinä on vähän niin kuin sellaista sanomaa, että Sanni voi kyllä ihan lähestyä Noaa, mutta että ei hänen ylitseen ihan noin helposti ole kävelty. Letkautusta seuraa se, miten Noa siirtyy ajattelemaan heti Keviniä ja Amppaa, eikä jää ollenkaan enää vellomaan koko sannijuttuun. Se kertoo mulle siitä, että Noan omanarvontuntoa ei Sannin aikaisemmat kommentit hetkauttaneet mihinkään suuntaan ja hän aikoo unohtaa ne.

    • #3364 Vastaus

      Sanni Jokela
      Osallistuja

      JEE, toivoin niin paljon sun ottavan tosta kopin!!! 😀 Suoraan sanoen mä en tiennyt, kuinka Noa reagoisi, mutta sen verran ajattelin, että ainakaan jalkajuttu ei voi kovin syvälle ihon alle mennä. En kuitenkaan uskaltanut siitä kirjoittaa, vaan jätin sen sulle. Ja sä otit kiinni. Parasta.

      Kuten sanoin jo viimeksi, musta on ihanaa, että osittain ehkä taustansa vuoksi Noa suhtautuu ihmisiin avoimesti ja positiivisesti, vaikka no, Sannikin nyt on oikeasti ihan perseestä. Sillä ei ole hankalia perhetaustoja eikä sitä ole kiusattu koulussa, se vaan on. Silti se ansaitsee Noan mielestä välittäviä ihmisiä siinä missä muutkin, ja juttuhan on siinä, että Noa ei ajattele kenenkään olevan ihan läpimätä. Sekin on mun mielestä hassua, koska tuntuu, että oikeassa elämässä ja myös virtuaalimaailmassa kaikki kovia kokeneet ovat niitä Sanneja, joiden mielestä kukaan ihminen ei voi olla hyvä. Aika virkistävä päälaelleen kääntäminen mun mielestä. Ei muuta kuin mars uraa luomaan nuorisotyöntekijänä, niin kuin Eetu jo kehotti, tai vaikka kouluttautumaan psykologiksi.

      Sitä paitsi, rakastun Flidaan aina tarina tarinalta enemmän. Kuinka symppis voikaan hevonen olla ♥

  • #3503 Vastaus

    Nelly
    Valvoja

    Noa ja Noan kantapää

    ”Laita ne kädet nyt kulmaan. Vaadi itseltäs vähän enemmä! Katse ylös, kantapäät alas, kyllä sä tän osaat” huusin keskeltä kenttää. Noa tiesi tasan tarkkaan ohjeet, mutta silti niistä joutui muistuttamaan vähän väliä. Tamman tilalle olisi pian pakko keksiä muu ratkaisu, kasvavan mahan takia.
    ”Mutta kun ei ole kantapäitä!” Noa virnisti.
    ”No se yks sitte, kunhan se on alhaalla.” Tämä on vakava asia, eikä tällä sovi vitsailla. Vaikka ihan-vain-ratsastus oli kivaa, piti silti osata katsoa että oma asento oli oikein ja että ohjat pysyvät kädessä. ”Hyvin se menee. Sit vaan kokoot käyntiä, niinko viime kerrallaki. Pohkee… Pohje kiinni, laske tahtia. Hyvä. Yks, kaks, yks, kaks, hyvä Noaaa!”

    Noan katseesta näki, kuinka hän yritti kaikkensa. Mies kai pelkäsi hevosensa puolesta, sillä hän tuntui jännittävän kauheasti.
    ”Sit hengität syvään ja tark…”
    ”Tarkistan pohkeen, ohjat ja kantapään” Noa täydensin. Hymy levisi väkisin kasvoilleni.
    ”Just nii, hyvä sä. Kaarra syvälle sinne kulmiin. Niin kauan et pelkäät jo törmääväs aitaan ja sit käännät ohjilla. Ja muista asettaaaaaaa…” Annoin ääneni vaipua kuulumattomiin aa-äänteen myötä.

    Noa oli hyvä valmennettava. Noa kuunteli ja yritti, vaikkakin teki virheitä, mutta niiden kautta sen oppii. Eikä Flidai nokkiinsa ottanut, korkeintaan katseli kummasti vain. Noasta näki, että hän halusi oppia. Miehen silmät kiilsivät keskittymistä ja aina silloin tällöin kieli pilkotti huulien välistä.

    ”Hyvä, eiköhän se ollu siinä. Mä tuun kävelee sun kans” hymyilin. Noa vilkaisi minua samalla kun laski ohjia pidemmäksi. Kävelin nopeasti tamman kiinni ja jäin sisemmälle uralle.
    ”Noo, millai meijän mammalle kuuluu? Eiks se varsa tuu pian?”
    ”Ei se nyt ihan vielä, mut kohta” Noa naurahti.

    • #3509 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Miten kilttiä tehdä toisen hevosta ja hahmoa koskeva merkintä! Kaikki kuulevat tätä varmaan kyllästymiseen asti, mutta ainakin musta on aina aivan sairaan mukavaa, kun joku kertoo mun hahmosta. Ja en sitten ihan varmasti ole tämän suhteen spesiaali. Toisen hahmosta kertominen on vähän niin kuin antaisi lahjan arkena muuten vaan.

      Nelly olisi sellainen valmentaja, jonka kanssa varmaan itsekin pärjäisin. Herkästi nimittäin pelkään valmentajia. 😀 Mutta Nelly on vähän niin kuin tuttu, se on vähän niin kuin munkin kanssa Hopiavuoressa, ja sen tyyli on niin ystävällinen ja rauhallinen. Silti se vaatii kantapäitä alas ja ohjia oikein päin käteen, niin että asiakas saa varmasti rahalleen vastinetta.

      Flida viimeisissä lötköissä treeneissään ennen vauvan tuloa on söpö ajatus myös. Se hevonenhan on niin kuin nallekarhu jo muutenkin, saatiko nyt sitten pyöreänä. 😀

      Tarinan sosiaalisuus on tietenkin mun lempijuttu, ja se miten viitsit ihan vain omaksi iloksi kirjoittaa toisesta, ja toisen hevosesta. Ihailen kuitenkin myös sitä, miten kuvaat ratsastusta. Tietenkin kaikki se, mitä ei itse osaa, vaikuttaa melkein maagiselta, kun joku toinen osaa. Ehkä saatan osata tämän verran itsekin, mutta tarinaan sen puristaminen olisi vaivalloista, koska se ei tulisi selkärangasta. Mutta ehkä mä tässä opin koko ajan vähän lukemalla teidän parempien tekstejä.

    • #3514 Vastaus

      Noa
      Osallistuja

      Voi että. Et arvaakkaan miten paljon mua ilahdutti pitkän päivän jälkeen tulla tänne ja nähdä tarina, joka on kirjoitettu nimenomaan mun hahmoa ja sen hevosta varten. Paljon parempaa lahjaa ei voi saada, että joku oikeasti käyttää omaa aikaansa, lahjojaan ja mielikuvitustaan siihen, että kirjoittaa epäitsekkäästi jotain toista varten. Mun pitäisi kanssa opetella tälläistä käytöstä, kiitos ihan mielettömän paljon!

      Noa on varmasti hyvä oppilas, juurikin siksi että hän oikeasti haluaa oppia. Ei ehkä samanlaisen palon kanssa joka joskus johdattaisi kilpakentille, mutta Flidan hyvinvoinnin vuoksi. Kaikki tietää että Flida on vähän pullukka, nyt vielä enemmän, eikä Noan satunnainen köpöttely maastossa sen kanssa tuo lihaksia tai kohota kuntoa. On hyvä, että hänellä on ihan lähipiirissä Nellyn kaltainen opettaja joka sekä tietää mitä tekee, että vähän potkii Noaa liikkeelle. Tälläisten valmennuksien vuoksi Noa on varmasti hyvillä mielin varsaakin ajatellen, että Hopiavuoressa on ainakin joku joka osaa auttaa sitten sen ratsukouluttamisen kanssa.

      Ihan eniten tässä pidin, noin niinkuin kaiken lisäksi, oli hyvällä tavalla humoristinen keskustelu Noan pohkeista ja kantapäistä, tai siis siitä miten niitä on vain yksi 😀 Nellyn kanssa sellainen vitsailu tuntuu suorastaan luonnolliselta, varsinkin kun Nelly ei yritä varoa ja tanssia aiheen ympärillä, vaan suoraan vaan tokaisee että se yksi sitten! Ihan mahtavaa, kiitos vielä!<3

  • #3628 Vastaus

    Noa
    Osallistuja

    Haluatko sä lapsia?

    Aamulla ei tule ikinä mitään hyvää ohjelmaa, ainakaan televisiosta. Kävin kaukosäätimen numerorivejä läpi jo viidennen kerran sinä aamuna, enkä vieläkään löytänyt mitään mieleistä katsottavaa. Mielikki veti syvään henkeä nenänsä kautta ja venytteli, silmät kiinni ja häntä kaksi kertaa laiskasti heilahtaen tyytyväisenä. Sitten se paransi asentoaan sylissäni ja jatkoi nukkumista. On sen elämä rankkaa, kun aika kuluu syömiseen ja nukkumiseen. Rapsutin toisen käden pikkurillillä Mielikkiä korvan takaa, samalla kädellä jossa pitelin kännykkää. Sinällään tyhmää edes etsiä jotain katsomisen arvoista, kun huomioni olisi kuitenkin muualla.

    Vihdoin löydettyäni edes jollain tasolla menevän kanavan päätin jättää sen pyörimään taustalle uppoutuessani älypuhelimen ihmeelliseen maailmaan. Otsonmäen työpaikkatarjonta oli tullut tutuksi selatessani listaa läpi, vähitellen jopa vähän epätoivoisesti. Mihinkään en ollut vielä soittanut, tai missään ollut käynyt. En koe olevani nirso sen suhteen mitä voisin työnäni tehdä, mutta tällä hetkellä mikään minimipalkka ei vain käy. Vaikka tietysti nythän voisin mennä mihin tahansa ja ottaa senkin vähän mitä tarjotaan.. Mutta ihan kaikkialle ei minua edes oteta.

    Sohva keinahti voimakkaasti, ja käänsin katseeni viereeni romahtaneelle Nellylle. Nainen tuoksui heinältä ja hevoselta, ja näytti väsyneeltä.

    En tiedä miksi, mutta viimepäivinä Nelly on pyörinyt mielessäni normaalia enemmän. Ehkä se johtuu vain siitä, että hän lähestulkoon asuu nyt saman katon alla, tai siitä, miten hauskaa hänen kanssaan on jutella. Tai miten hän nauraa, tai pari päivää sitten käymämme keskustelu. Nelly oli yllättänyt minut ilmestymällä paikalle vähän samalla tavalla kuin nytkin, ja vain kysymällä haluaisinko joskus lapsia.
    Jos ihan totta puhutaan en ollut aikaisemmin ajatellutkaan asiaa. Sen verran vain, että kohtahan minulla olisi pieni hevosvauva kontollani. Lähipiirissäni ei ole koskaan ollut ihan pieniä lapsia, tai jos onkin en ole ollut heidän kanssaan paljoa tekemisissä. Ainoa vauva jota olen koskaan sylissäni pidellyt on Mielikki, ja sitä ei taideta ihan laskea.
    ”Enpä tiedä”, olin kohauttanut harteitani. ”En tiiä olisinko tarpeeksi hyvä isä.”
    Ja Nelly oli katsonut minua oudosti, kuin olisin sanonut jotakin hassua, sillä tavalla pää vähän kallellaan, toinen kulma koholla ja suupieli hymyyn kääntyneenä.
    ”Tyhmä”, hän oli vastannut ja taputtanut minua hartialle. ”Tietysti olisit.”

    Sen jälkeen mietin, että ehkä joskus haluaisinkin omia lapsia. Ehkä joskus, kun Flidan varsa on tarpeeksi iso ja Mielikki vanha.

    ”Santtu”, vastasin Nellylle hymyillen ja nousin sohvalta. Mielikki sai jäädä sohvalle, josta se jo pian hyppäsi alas keittiöön Eetulta kinkkua kerjäämään. ”Joo, se on jotain sukua. En tarkalleen tiiä miten, mutta joku mun äidin tuttu sen mutsi on.”
    ”No mut sehän on kiva”, Nelly totesi ja seurasi esimerkkiäni. Vaikka tihkuttaisikin niin voisimme silti lähteä maastoon, se oli sovittu jo etukäteen eikä kumpikaan meistä ole toistaiseksi halunnut jättää väliin mahdollisuutta lähteä maastoilemaan.
    ”Joo, se on tosi asiallinen. Hyvä vaan että saatiin tänne ees joku järkevä teini”, naurahdin ja kiskoin tumman, vettä hylkivän takin päälleni eteisessä.
    ”Hei, onhan Herman tosi asiallinen!” Nelly kommentoi astuessaan jo ulos.
    ”Totta”, myönsin miettiväisenä ja virnistin. ”Ehkä te mimmit oottekin vaan luonnostaan sitten sekasin.”

    Kevyt sade ropisi puiden lehtiä vasten, ja hevosten kaviot kopahtelivat rennossa rytmissä kosteaa hiekkatietä vasten. Cozmina ja Flida pystyivät kulkemaan kapeallakin reitillä ihan vierekkäin, joka antoi minulle ja Nellylle loistavan hetken puhua.
    ”Saa nähdä kauanko vielä voidaan mennä näin, kun Flida vaan paisuu”, Nelly nauroi ja pyyhkäisi vesipisaran poskeltaan.
    ”Aattele jos siitä tulee niin iso ettei se mahdu enää ovista”, kauhistelin huvittuneena ja kumarruin rapsuttamaan tamman kaulaa. Se ei virkkonut mitään, jatkoi vain tallustamistaan eteenpäin.
    ”Kuule, sähän voisit puhua Eetulle siitä pihatosta. Mä mainitsin siitä jo, mutta musta tuntuu että se ehkä unohti kaiken muun keskellä, eikä se oikein silloin sanonu mitään selkeetä vastausta. Olis vaan kiva saada Flida ees varsan kanssa asumaan sinne, mielellään vaikka niin että se vois varsoakin siellä”, ehdotin katsellen vierelläni ratsastavaa naista. Nelly nyökkäsi.
    ”Joo, mikäs siinä. Olishan se hyvä, kun tallikin on melkein täynnä.”

    Flidan korvat kääntyivät eteenpäin rusakon juostessa kauempana tien poikki. Cozminakaan ei reagoinut suuremmin, kai molemmat olivat jo tottuneet kaikenlaisiin otuksiin Hopiavuoressa asuessaan.
    ”Sä et ikinä kertonu haluutko sä lapsia”, huomasin ihan yhtäkkiä lyhyen hiljaisuuden jälkeen. Nelly teki myöntävän äänen.
    ”Totta, en kertonukaan!”
    ”No, haluutko?”
    ”Joo”, hän vastasi hymyillen ja vilkaisi minuun. Se oli hymy joka tarttui välittömästi. ”Joskus, sitten kun on oikee aika sille. En vielä.”
    ”Sitten kun sen aika on, niin mä oon ihan varma että sä tuut oleen ihan loistava äiti.”

    • #3637 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Voi Noaaaa, susta huokuu taas kaupunkilaisuuttaaaaa. 😀 Voi raukkaa kun se ei tiedä, että puskaradion kautta, suusta suuhun, ne työpaikat maalla kulkee! Jos se tietäisi, luulisin, että se saisi aika nopeasti töitä. Noahan on niin ihana, että kun nyt ei ihan hirveän ennakkoluuloinen ole, niin moni sen palkkaisi vaikka heti.

      Miksi mä en voisi nähdä Noaa isänä? Paperillahan se on ihana isä. Sehän tulee toimeen jopa noiden Hopiavuoren kakaroiden kanssa tuosta noin vain. Ja voisin helposti kuvitella sen päiväkotiinkin pikkulasten keskelle näyttämään kuvakirjasta kuvia samalla kuin se lukee. Päiväunillekin se ne peittelisi, ja kun joku alkaisi ulvoa, kun näkee pahaa unta, Noa tarkastaisi ihan kumartumalla, ettei sängyn alla ole hirviötä. Miksi en saa kuviteltua Noalle omaa lasta siis? Ehkä se on se juttu, että perinteisesti virtuaalihahmo on muuttumaton. Niille ei anneta edes syntymävuotta, vaan pelkkä ikä, joka ei muutu. Olenkin tosi tyytyväinen, että nykyään hahmotkin voivat muuttua. Saihan Heidi Näyhökin just lapsen esimerkiksi, ja mun hahmon joskus saama lapsi on reaali-ikääntymistä noudattaen kehittynyt vastasyntyneestä pian kuusi täyttäväksi! Joka tapauksessa — vika on siis todennäköisemmin mun päässä kuin Noassa. Mistä sen tietää. Ehkä sille tulee vielä lapsi, kun aika on oikea. Onhan niitä jo aika monta virtuaalimaailmassa syntynytkin! Mutta ensin nyt tämä Flidan lapsi. 😀

      Tämän tarinan maastoilukuvauksessa on ihanan kepeä tunnelma, vaikka taustalla onkin painavia aiheita. Niiden välillä on ihana kontrasti. Ja koska nykyhetken kuvaus on kepeää, se luo mulle sellaisen vaikutelman, että myös Nellyn kanssa keskusteleminen on vaivatonta.

  • #3764 Vastaus

    Noa
    Osallistuja

    Enpä kyllä tiiä onko tallissa erikseen pesukarsinaa, mutta mä jotenkin oletan että on. Jos ei niin sitten vesileikki tapahtuu käytävällä tai jossain muualla vähän enemmän fiksummassa paikassa… 😀 Niinkun vaikka ulkona.

    Ihan tavallinen koti-ilta

    Flida oli kauttaaltaan kurassa. Sen mustavalkoinen karvapeite oli muuttunut harmaanruskeaksi, paikoittain jo kovettuneeksi saveksi, eikä se olisi voinut näyttää yhtään tyytyväisemmältä itseensä. Ei edes silloin, kun hain sitä tarhasta ja huokaisin oikein syvään ja äänekkäästi, tai silloin kun kiinnitin sen riimusta pesupaikan naruihin.
    Ulkona oli viimepäivien sadejakson jälkeen vihdoin mukavan aurinkoinen päivä. Ei varsinaisesti lämmin, mutta niin että taivas oli kirkas ja paikoittain aurinko häikäisikin. Laitoin veden juoksemaan ja päätin suosilla luopua päälläni olevasta hupparista, ettei se kastuisi.

    Letkua toisessa kädessä pidellen ja toisella mutaa Flidasta hieroen lähdin pesemään tammaa takajaloista alkaen. Pian lattiaa alkoi värittämään haalea, ruskea vesi, ja hevosestani alkoi löytymään taas tutumpi väri. Se kurotti kaulaansa ja siirsi painoaan toiselle takajalalle nojaten kättäni vasten kun aloin hieromaan sen hännäntyvestä likaa pois, ja tamman ylähuuli alkoi keikkua puolelta toiselle. Ei sille voinut kuin nauraa.

    Sivusta seuratessa ei uskoisi miten raskasta hevosen peseminen on. Kädet väsyvät ja hartiat kipeytyvät kun aikansa sitä jynssää, eikä loppua näy. Päästyäni vasta puoleenväliin koko hommassa Outi kiirehti talliin Salierin kanssa.
    “Eikä”, huokaisin syvään. “Taasko siellä sataa?”
    “Joo”, Outi huokaisi myös, ja kiinnitti Salierin käytävälle. “Oho, onpas se kuranen”, nainen totesi silmäillessään Flidaa, joka oli herännyt torkuiltaan katselemaan Salieria.
    “Olisit nähny sen tunti sitten. Ihan mieletön skeida. Mut eipä siinä, mun piti tää pestä kuitenkin tässä lähipäivinä. Olipahan nyt kunnolla syytä”, vastasin ja taputin Flidan märkää selkää. Siitä lähti läiskähtelevä ääni, ja vesipisarat lentelivät joka suuntaan.
    “Se on pyöristyny aika paljon”, Outi kommentoi ja alkoi irrottamaan Salierin satulavyötä.
    “On”, käänsin katseeni tamman vatsaan hetkeksi ennenkuin jatkoin sen pesemistä. Harmaasta t-paidasta oli tullut kastumisen myötä edestä musta.
    “Tätä menoo vois kuvitella että sieltä tulee kaksoset, kun se on niin lihava”, virnistin ja ryhdyin puhdistamaan tamman harjaa.
    “Eikä oo”, Outi mutristi huuliaan ja pysähtyi Flidan eteen vaikka hänellä olikin satula kannossa. “Sanoiko se sua lihavaksi, ettäs kehtaskin”, hän puhui Flidalle äänensävyllä jota pienten vauvojen kanssa käytetään. Naurahdin ja nainen jatkoi hymyillen matkaa.

    Flidan suhteen mitään uutta ei ollut varsinaisesti tapahtunut. Toki se oli pyöreä, mutta mitään suurta muutosta ei ollut tapahtunut. Eikä vielä pitäisikään, nyt oli menossa nimittäin ”hidas vaihe”. Piti vain odottaa. Sen sisällä oleva varsa alkaisi kasvaa nopeasti vasta ihan tiineyden lopulla, ja toistaiseksi Flida saattoi elää ihan normaalia hevosen elämää. Olin pyrkinyt liikuttamaan sitä edes viisi kertaa viikossa, edes taluttamalla, jotta se ei keräisi ainakaan yhtään ylimääräistä painoa, ja että sen jalat pysyisivät kunnossa.

    ”Missä Inari on?” kysyin ohi kulkevalta Eiralta kuivatessani pyyhkeellä Flidan pitkiä vuohiskarvoja. Ne oli pitänyt pestä vielä toistamiseen jouhien selvittämiseen tarkoitetulla aineella jotta sain ne siisteiksi ja takuttomiksi.
    ”Emmä tiedä”, Eira vastasi ja pysähtyi. ”Mitä sä sillä?”
    ”Kunhan mietin”, kohautin harteitani. Olisin halunnut vaihtaa Inarin kanssa pari sanaa, kysyä miten hänellä menee. Hyvin kai, hän varmasti vastaisi, mutta halusin osoittaa että olen oikeasti kiinnostunut kuulemaan. Ehkä hän vielä joskus kokisi, että minulle voi puhua.
    ”Tiesitkö sä että tänne tuli uus hevonen joku viikko sitten?” jatkoin puhumista ja vaihdoin aihetta, Eiran tuntien Inarista olisi turha jutella enempää.
    ”Joo”, Eira tuhahti ja laittoi kätensä puuskaan. ”Mitä sitten?”
    ”Sen omistaa sellanen Santtu, sun ikänen. Voisitte joku kerta pyytää sitä Hermanin kanssa maastoon.”
    ”Eikö se ite voi lähtee sinne?”
    ”Eikun te voisitte koittaa tutustuu siihen”, hymähdin ja vaihdoin jalkaa jota kuivata.
    ”Jaa”, Eira tuumasi. ”Katotaan, kai me voidaan”, hän sanoi ja lähti kävelemään tallin ovea kohti.
    ”Hyvä, kiitos paljon”, huikkasin hänen peräänsä.
    ”En mä luvannu vielä mitään!” Eira kivahti vielä jostain käytävän päästä, johon vain hymyilin.

    Noin yleisesti ottaen kaikki oli tällä hetkellä aika hyvin. Sain maksettua Eetulle aavistuksen verran venyneet vuokrat, ja ehdin käymään jo parissakin työhaastattelussa. Uskomatonta, miten helposti se tapahtui kunhan ensin sain aikaiseksi tarttua puhelimeen ja soittaa. Yksikään niistä ei ole paikka jossa olisin ikinä unelmoinut tekeväni töitä, mutta uskon silti viihtyväni mikäli saan paikan. Ja rahan takia minä sitä teenkin, en luodakseni elämäni uraa.

    ”Mitä kuuluu mammalle?” Nellyn ääni kysyi ja askeleet seurasivat perässä.
    ”Mikäs sen päivät löhöillessä ja ruokaa vetäen”, vastasin Flidan puolesta ja nostin jo aika kuluneen keltaisen fleeceloimen sen selkään.
    ”Niinpä”, Nelly katsahti minuun merkitsevästi. ”Ei yhtään tekisi pahaa vaikka se liikkuisikin enemmän, vink vink.”
    ”Mä tiiän”, hengähdin sen kuuloisena kuin koko ajatus olisi muka kauhistuttavan rankka. ”Oikeestaan oon kyllä miettiny jos lähtisin ajamaan sillä. Pitäis kyllä ensin pyytää jotain näyttään miten se valjastus tapahtuu, mutta Flidalla on ainakin ennen menty kärryjen kanssa.”
    ”Hellohan osaa ainakin, ja Eetu varmasti myös. Ja Matilda ja Inari ainakin”, Nelly luetteli sormen nostaen aina jokaisen nimen kohdalla.
    ”Ei se siitä kiinni oo etteikö apua löytyis, vaan että saisin aikaseks”, nauroin ja kumarruin kiristämään loimen mahavyöt.
    ”Älä oo niin laiskaaa”, Nelly valitti ja kohotti toisen kätensä Flidan otsalle.
    ”En mä voi sille mitäään”, valitin takaisin joka sai Nellyn nauramaan. Olisin voinut kuunnella sitä koko päivän.

    ”Ei mutta oikeesti”, Nelly tokaisi. ”Kysy joltain jos ne näyttäis. Voin vaikka lähteä mukaan joskus.”
    ”No sitten”, virnistin ja käännyin naisen puoleen. Flida oli päässyt karsinaan loimi päällä syömään iltaheiniä, ja lähdimme Nellyn kanssa suuntaamaan tupaa kohti. Hetken verran ajattelin mitä tapahtuisi, jos nyt vetäisin Nellyn vierelleni, toinen käsi hänen harteidensa ympäri. Ihan vaan ystävinä. Se jäi kuitenkin vain ajatukseksi. ”Ehkä mä kysyn heti huomenna.”
    ”Hyvä”, Nelly hymähti ja vilkaisi minuun hymyillen. Hymyilin takaisin ja avasin hänelle tuvan oven.

    • #3765 Vastaus

      Sonja T.
      Osallistuja

      Minusta on tosi kiva kun Noa ottaa jonkinlaista isähahmon roolia noiden teinien suhteen. Santun kanssa nyt tietysti, mutta nähtävästi myös muiden, tässä Eiran. Noa tuntuu olevan myös sosiaalisesti tarkkanäköinen, ei kaikille olisi tullut mieleen pyytää Eiralta että hei, ottakaas tää uus tulokas mukaan leikkeihin. Ja sitten jotenkin kauhean inhimillistä että samalla Noa on niin… epätäydellinen. Pitäisi liikuttaa hevostaan enemmän, ei ole saanut aikaiseksi kysyä jeesiä valjastamisen suhteen, haluaisi kietoa kätensä Nellyn harteille – ihan ystävänä vaan, juu.

      Muuten, minulla on paha kutina tästä NN-kuviosta.

    • #3766 Vastaus

      Katya
      Osallistuja

      Syksy, ja sen tuomat kurakelit ♥. Etenkin valkoisten tai osittain valkoisten hevosten kanssa. Katya on siinä mielessä onnekkaassa tilanteessa, että hänen ratsunsa on musta. Noasta ei voi sanoa samaa, joten sympatiat hänen puoleensa.

      Pakko myöntää et mulla on tän hiljaiselon aikana ollu ikävä sun tarinoita. Jotenki se Noan hahmon luonne vaan heijastuu jokaisessa lauseessa mitä kirjotat ja se saa aina hyvälle tuulelle ja ehkä joskus löysää munki pipoa.

      Enkä malta odottaa et saadaan lisää rääpäleitä talliin, joten Filda sais kasvattaa massuaan ripeästi! ♥_♥

    • #3783 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Eipä meillä kyllä ole pesukarsinaa. 😀 Hopiavuoressa köyhäillään monella tapaa, mm. viilentämällä heppojen jalkoja suihkuttelemalla niitä suulin tallipihan puoleisella reunalla. Toimii — paitsi silloin kun suihkuttaa monta peräjälkeen ja aiheuttaa keskelle pihaa hirveän lutakon…

      Tuo oman lemmikin synnyttämisen odottaminen on vähän sellaista, että että… 😀 Ainakin musta se on joka kerta samalla tosi jännittävää ja aivan sairaan tylsää. Kuvaat Noan ajatusten kautta hyvin tarinasta toiseen sitä, että oikeastaan mitään ei tapahdu. Eikä siinä mitään tapahdukaan! Vähän se emä tai emo pyöristyy, mutta kunnolla vasta loppuvaiheessa. Ihan normaalia elämää se elää. Silti joka kerta, kun koirat olivat paksuina (olen siis asunut kennelissä…) suurin piirtein vietin päiväni käsi niiden vatsoilla odottaen, koska ensimmäisiä elonmerkkejä näkyy. Ja sitten — kuplintaa! Ainakin koiranpentujen ihan ekat liikkeet tuntuvat samalta kuin sitkeä pieru. :DD Kuplivilta. Ja joka ikinen kerta se on aivan uskomatonta. Ai että miten odotan, kun Flidan vauva alkaa kuplia. Mitenhän rauhallinen Noa sen ottaa, kun kyseessä on eka kerta ja rakas heppa? Kun meikäläinenkin menee vieläkin joka kerta ihan sekaisin, vaikka kyseessä olisi tuhannes kerta ja äidin koira eikä oma.

      Musta on tosi toimivaa upottaa tarinaan aina vähän tietoa tamman tiineydestä. Teet sen tosi sujuvasti ja Noan suulla, vaikka tarkoituksena onkin oikeastaan antaa lukijalle samalla tietoa, jotta hän ymmärtäisi, missä mennään. Tottakai Noa on joutunut opiskelemaan paljon ja ajattelee oppimaansa. Jos aiot kirjoittaa varsomisesta, sulla on kuitenkin haaste tämän informaation mukana kuljettamisen suhteen, varsinkin jos hevosta pitää auttaa. Meinaan, että ainakaan mä en pystyisi kuljettamaan ajatuksissani minkäänlaista narraatiota silloin, kun jollakulla koirista on h-hetki. Varsinkin eka kerta oli suorastaan järkyttävän nopea ja vaistonvarainen, kun piti kylmiltään just sillä kertaa auttaa koiraa. Pelkkien nopeasti etenevien tapahtumien kuvaus kuitenkin menee herkästi tosi sekavaksi, varsinkin kun kohderyhmästäsi suurin osa ei kai tarkkaan tiedä mitään varsomisesta, eikä ainakaan ole ollut mukana sellaisessa. Vaihtoehtoja toki on kuvata sitä sekavuuttakin taiteen keinoin, mutta ainakin musta aihe on tosi vaikea. Vaikka mun pitäisi kirjoittaa niistä tutuista elukoista, koirista, en kyllä osaisi tehdä sitä järkevästi!

      Minäkin aioin heti sanoa, että on niin ihana ajatus, miten joku piittaa Inarista ja Santusta, vaikkei ne sitä tiedäkään. Kun luin tämän tarinan, tuntui taas siltä, että maailma onkin hyvä paikka, ja joku aina välittää, vaikkei siitä edes tietäisi.

      Eira on tässä tosi vihamielinen. :DD No, onhan se usein, mutta mä kun kuvittelin, että Noa on jollain tapaa jopa sen suosiossa tällä hetkellä. 😀

      Saa nähdä, mitä Nellyn kanssa tapahtuu!

    • #3790 Vastaus

      Nelly
      Valvoja

      Nyt kyllä keskityn ihan muuhun mitä toiset 😀

      Mulle tuli tosi lämmin olo, koska tällästä tää on tää arki. Hetkeäkään ei saa olla rauhassa; ihmisiä tulee ja menee melkein koko ajan. Meitäkin on niin paljon jo, että sehän on vain normaalia ☺️ . Siks tää on kiva tarina.

      Ja tiineydet ja muut tottakai vaikuttaa kans, joojoo MUT ETENKIN tämä :DD

  • #3840 Vastaus

    Noa
    Osallistuja

    Liian laiska hevosen omistajaksi?

    ”Nyt ylös, laiska.” Jos pelkkä tomera ääni ei vielä saanut minua havahtumaan niin otsalleni tipahtava kämmen kyllä sai. Oikeastaan ihan niin paljon että säpsähdin, ja rintani päällä nukkuva Mielikki urahti erityisen loukkaantuneen kuuloisena. Hänen arvonsa unta oli taas häiritty.
    ”Mä oon ollu duunissa”, valitin ja kääntelin päätäni puolelta toiselle toiveikkaana, että otsani päällä lepäävä käsi katoaisi.
    ”Joopa joo, eikös me kaikki”, Nelly puhahti ja siirtyi sohvan vierelle seisomaan kädet puuhkassa.
    ”Eikun oikeesti”, lisäsin ja vaivalla maltoin raottaa toista silmääni. Nellyn ilme muuttui uteliaaksi ja hän heittäytyi istumaan sohvan jalkopäähän, niin että hädintuskin ehdin koukistaa jalkani alta pois. Mielikki huokaisi syvään ja lähti kömpimään ylemmäs, epäilemättä kiivetäkseen käsinojalta selkänojalle nukkumaan kun äskeinen nukkuma alusta alkoi olla liian epävakaa.
    ”Ai sä oot saanu töitä? Ihan oikeesti?” Nelly uteli, ja hän kuulosti aidosti ilahtuneelta.
    ”En mä nyt enää kerro kun sä tollee epäilit. Laiskaksi dissaat”, päätin mukamas murjottaa, ja kapusin vähitellen istumaan. ”Oliks sulla jotain miks herätit, vai enkö mä saa enää omassa kodissanikaa nukkua?”
    ”Milloin sä oot viimeks tehny Flidan kanssa mitään?”
    ”Mm, eilen. Miten nii?”
    ”Tarhasta hakemista ja lässyttämistä ei lasketa”, Nelly sanoi tiukkana. Jouduin oikeasti miettimään hetken.
    ”Niinpä”, Nelly totesi kun mietin ilmeisesti liian pitkään. ”Ihan oikeesti, siitä tulee kohta ihan jäätävä pullukka eikä vaan siks että se on kantava. Sehän on vaan lisää rasitetta sen jaloille kun on varsa ja liikakiloja.”

    Tiesinhän minä sen. Ehkä olin viimeaikoina jättänyt Flidan aika vähäiselle huomiolle, mutten tietenkään välinpitämättömyyttäni. Tamma on kultaakin kalliimpi enkä koskaan haluaisi sille mitään pahaa, mutta muu elämä on vienyt suuren osan huomiostani. Ja ehkä myös joissain määrin oma osaamattomuuteni on alkanut vaivata, nähdessäni toinen toistaan taitavempia ratsastajia hevosineen. Vaikken koskaan yritäkään tavoitella Flidan kanssa mitään niin hienoa kuin mitä Outi Jussin kanssa tekee, tai Nelly Cozminan ja Heli Inkan kanssa, mutta välillä jään miettimään tarvitsisiko Flidakin sellaista. Että joskus sen kanssa työskenneltäisiin ihan oikeasti, eikä vain käytäisi maastossa löntystelemässä. Inkakin on aina niin viimeisen päälle puunattu, ja Helillä tuntuu olevan niin tarkat treeniohjelmat sille. Cozmina näyttää tanssivan kun Nelly menee itsekseen sen kanssa kentällä, ja ne harvat kerrat kun olen nähnyt Eetun ratsastavan…

    Niitä ajatuksia en kuitenkaan toisi päivänvaloon, sillä tiedän itsekin niiden olevan tarpeettomia. Ja onhan minulla apua, jos joskus haluaisin lähteä kehittämään itseäni ratsastajana, tai pyytää jotain ratsastamaan Flidalla kunnolla.

    Vaikka nyt ihan haluamattakin löysin itseni maneesista juoksutusliina toisessa kädessä ja pitkä raippa toisessa kädessä, ja Flida kiertämässä kehää suitset päässä.
    ”Pidä kunnolla kiinni siitä narusta, kato ettei se osu maahan”, Nelly neuvoi. Hän oli jäänyt seisomaan kauemmas, kädet selän takana ja katse haukkana seuraamassa jokaista elettäni. ”Ja sillä raipalla voit ohjailla että se kulkee isolla ympyrällä, pienellä hevosten on aina vaikeempi liikkua kunnolla.”

    Juoksuttaminen paljon vaikeampaa miltä muut saavat sen näyttämään. Flida, kuten aina, oli oma ihana yritteliäs itsensä, mutta minulla oli ongelmia pitää kaikki välineet käsissä ja kulkea hevosen mukana ilman että lähden seuraamaan, ja ilman että lähden myöskään pienentämään ympyrää. Katse piti kohdistaa hevoseen, niin ettei ympäri pyöriessä tule pahoinvoivaksi. Ymmärsin vasta tovin jälkeen että kun raipalla osoittaa Flidan lapaa ja etujalkoja se lähtee suurentamaan ympyräänsä, sillä tamma olisi kovasti halunnut kaartaa luokseni vähän väliä. Kaiketi herkkujen toivossa.

    Muuhun raippaa en tarvinnutkaan, sillä Flida kuunteli ääniapuja kuuliaisesti. Riitti kun maiskautti, tai sanoi ”ravi”, ja tamma lähti iso maha hyllyen hölköttämään. Pitkiä pätkiä en siltä ravia uskaltanut pyytää, mutta se ei näyttänyt olevan moksiskaan. Oikeastaan se oikein venytti kaulaansa ja pärskähteli tyytyväisenä kun pyysin sitä siltä erää viimeisen kerran siirtymään käyntiin.
    ”No, eihän ollu vaikeeta?” Nelly kysyi, ja kuulin virnistyksen hänen äänestään.
    ”Ei, pakko myöntää”, hymähdin itsekin hymyillen. ”Sitten kun vaan hiffasin miten tää koko homma toimii. Oikeestaan tää oli kivaakin.”
    ”Ja tosi hyödyllistä hevosta aatellen, eikä tarvii ees tehdä pitkään. Tälleen vartti, kakskyt minuuttii ees muutaman kerran viikossa olis tosi hyvä.”
    ”Ehkä mä otan sitten tän ohjelmaks, ainakin pari kertaa viikossa”, myötäilin, ja taisin ihan luvatakin. Nelly teki tyytyväisen äänen ja käveli avaamaan maneesin oven meille.

    • #3867 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Panttaatpa sinä nyt sitä Noan työpaikkaa meiltä!!

      Nelly on niin suorasanainen tässä. Tällaiseksi mä sen miellän, vaikka en yleensä osaakaan kirjoittaa. Ai ettei lässyttämistä lasketa. :DD Nellyn persoonan lisäksi tuot tässä Flidan persoonan hyvin esiin! Tottakai se yrittää puoltaa Noaa kohti, sehän on selvä. Ainahan se pitää Noaa silmällä ja vähän niin kuin on hänenkin keinoemonsa. Virtuaaliheppojen laatisteksteissä se, mikä saa mut suuttumaan, onkin samankaltaisuus. Minkä tahansa hevosen päiväkirja sopisi mille tahansa muullekin hevoselle. (Poikkeuksiakin on!) Mutta Flidan päiväkirja ei sopisi millekään muulle hevoselle, eikä minkään muun hevosen päiväkirja sille. Se ei johdu pelkästään Noasta, vaikka Noa onkin huoliteltu hahmo ja aina osoittaa huomiollaan oman ainutlaatuisen persoonansa kertoessaan Flidasta. Se uniikkius johtuu myös Flidasta itsestään. Kauhean monella tarinahepallakaan ei ole niin erottuvaa persoonaa, ja vielä kun Noa lisää siihen omia käsityksiään ja ikään kuin laajentaa sen persoonaa inhimillistämällä hevosta, niin kuin Kontiokorpi Apassinsa persoonaa.

      Persoonien kuvauksen kannalta tämä on erityisen onnistunut tarina! Miljöö jää sivuosaan, mutta niin sen täytyykin. Menee ahdistavan puolelle, jos nykertää jokaisen yksityiskohdan kanssa. Onhan niitä miljöötarinoitakin, joissa voi sitten nykertää eri asioiden parissa.

      Mutta varmaan ihan hyvä, että Nelly sai haukkumalla, painostamalla ja pelottelemalla Noan ja Flidan liikkeelle. 😀 Nelly on varmaan ainoa, joka siihen pystyy. Melkein kaikki muut vain hymistelevät eivätkä sano suoraan, ihan niin kuin suuri joukko yleensäkin.

      Vielä viimeiseksi open äikäntunti, joka ei tosiaankaan koske vain ja ainoastaan sinua. Tällä on kädet puuhkassa. Tällä on kädet puuskassa. 😀

  • #4108 Vastaus

    Noa
    Osallistuja

    Olkaa taas helliä, kirjottaminen on ollu viimeaikoina tosi vaikeeta ja työlästä, mutta jotain piti pian saada ulos ettei siitä tuu ihan mahdotonta.

    Siitä työpaikasta, senkin vanhus

    ”Siis missä sä oikeen oot töissä?” Eira kysyi aivan kesken kaiken, vaikka edellinenkin puheenaihe oli vielä kesken. Hän kieppui Uunon puolelta toiselle asettelemassa vuoroin satulahuopaa, vuoroin itse satulaa paremmin, mutta siitä huolimatta onnistui luomaan minuun vaativan katseen.
    ”Alkossa”, vastasin naurahtaen.
    ”Alkossa?” Eira toisti.
    ”Joo. Eli mä tiiän heti jos koitat tulla väärillä papereilla sieltä ostaan jotain”, myhäilin, ja rapsutin Flidan otsaa sen paksun otsaharjan alta. Tamma nuokkui puoliunessa käytävällä vapaana seistessään varusteet jo päällä.
    ”No en mä niin tyhmä oo että mä sitä yrittäisin!” Eira huomautti ja painoi kypärän päähänsä.
    ”Et sä kyllä ookkaan”, myönsin hymähdyksen kera.
    ”Mä pyytäisin tietenki jonkun hakeen mulle”, Eira jatkoi ääni sen kuuloisena, että häntä nauratti oma nokkeluutensa.
    ”Ethän!” tivahdin hämmästyksen ja naurun sekaisesti Eiran selälle, joka talutti Uunoa jo hyvää kyytiä ulos. Vai että sellaista, eihän meidän Eira ikinä. Pudistin itsekseni päätäni ja seurasin kaksikkoa Flidan kanssa.

    Meille oli Eiran kanssa tavallaan muodostunut vähän sellainen tapa. Kutsuin itse sitä Eiran hetkeksi, mutten tiedä onko hän laittanut sitä erityisemmin merkille. Eiran hetki oli lähes poikkeuksetta kerran viikossa, kun lähdimme Eiran kanssa tekemään ihan vain jotain kahden kesken. Yleensä se tarkoitti maastoon lähtemistä tai Flidan harjaamista, ja tottakai Eiran puhumista. Oli puhetta koulusta, kavereista, pojista, hevosista, ja kaikesta mitä Eiran mielessä mahtoi olla. Ja yleensä se oli jotain, mikä hänen mieltään painoi. Niinä hetkinä en kysellyt muista, en Inarista, en Helmipurojen perheestä. Ne hetket olivat Eiraa varten, kun hän oli juttukaveria vailla.

    ”Mitä sä sitten teet siellä Alkossa?” Eira ihmetteli Uunon satulassa kääntyneenä nähdäkseen meidät. Vaikkei Uunolla mikään kiire ollut olimme ainakin kahden askeleen verran jäljessä.
    ”Puran kuormaa ja hyllytän, se on siis yövuoroo. Ja siivoon. Sellasta perus duunia”, selitin olkiani vähän kohauttaen.
    ”Aika jännä”, Eira totesi ja kääntyi katsomaan taas eteensä. Se oli viimeaikoja ajatellen ihmeellisen valoisa päivä, sillä taivas ei ollut ihan sakeana synkkää harmautta, vaan aurinko oli ihan oikeasti nähtävissä.
    ”No jaa. Ei se niin ihmeellistä oo”, vastasin huvittuneena. Eira on siitä erityinen, että hänellä on vahva vaikutus toisiin ihmisiin. Hän osaa ärsyttää ja kiukuttaa, mutta samalla naurattaa, sillä oikeasti hän on hauskaa seuraa. Vaikken ihan kaikkia Eiran murheita ja huolia aina ymmärräkään, kuten vaikka että hän on luokaltaan ihan varmasti ainoa joka ei saa laitattaa tekoripsiä, en pidä niitä ollenkaan tyhminä tai vähäpätöisinä. Olkoonkin, että hänen maailmansa ei taida oikeasti kaatua tekoripsiin, se tekee jo paljon että hän saa purkaa tunteitaan jollekin vapaasti. Jollekin joka ei ole hänen siskonsa, sillä Eiran puheiden mukaan siskotkaan eivät aina ymmärrä.
    ”Miten sä pääsit sinne?” Eira kääntyi taas katsomaan meitä. Sillä menolla hän saisi oksasta kypärään.
    ”Vähän sattuman kautta. Välillä on hyötyä että on pieni paikka missä kaikki tuntee toisensa. Siellä on pomona sellainen kiva täti-ihminen, joka tiesi että mulla on hevonen täällä Eetulla. Hän on kuulemma joskus nuorena myös ollut hevosihmisiä, ja jotenkin me päädyttiin kerran kaupassa jutteleen. Siinä se sitten tuli esille että mä olisin töitä vailla, ja hänellä oli tarjota.”
    ”No ootko tykänny olla siellä?”
    ”Joo, paljonkin. Vähän se sekoittaa tätä muuta elämää, mutta onneksi Flidaa ei niin haittaa ettei meillä ole mitään säännöllisiä aikatauluja”, kehaisin tamman kaulaa sanojeni myötä taputtaen. Se käänsi vain aavistuksen verran toista korvaansa ja jatkoi löntystelyään eteenpäin.
    ”Kiva. Hyvä kun löysit töitä. Olis ihan tyhmää jos tekin joutuisitte Flidan kanssa muuttaan pois”, Eira sanoi ihmeen neutraalilla äänellä, katse jälleen eteenpäin suunnattuna. Katselin hetken hänen selkäänsä hymyn hiipiessä kasvoilleni.
    ”Niinpä. Eihän sulla olisi sitten enää ketään kenelle kertoa mitä se Joona on taas tehnyt.”
    ”Ei vaan Miska. Ei sun ikäsellä vielä pitäis olla dementiaa”, Eira huomautti virnistäen.
    ”Mitä, sanotko sä etten mä ole vanha? Vau, toi on ehkä kivointa mitä sä oot koskaan mulle sanonut”, henkäisin oikein tunteellisena ja kohotin toisen käteni hetkeksi rintakehälleni.
    ”Joo joo, jos sä reagoit noin niin en enää sitten sanokaan mitään kivaa. Tuu, mennään kattoon päästäänkö me tota uutta polkua pitkin mihin!”

    • #4114 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Olen sanonut ennenkin, että mua aina jotenkin liikuttaa, kun joku (yleensä Noa) jaksaa Eiraa, koska se ei varmasti ole kevyimmästä ja helpoimmasta päästä oleva ihminen. Sydänhän sillä on kultaa, mutta hyvin se sen piilottaa, kun jaksaa aina vouhottaa itsestään ja kärsimistään muka hirveistä vääryyksistä. Vaan onhan sillä syykin. (Käsi ylös, kuka on huomannut, mitkä seikat sen ovat kasvattaneet niin kovasti tuomaan itseään esiin.)

      Kyllä mä luulen, että Eira huomaa, kun joku on sille kiva ja huomaa sen olemassaolon muutenkin kuin ärsyttävänä kitinänä äänimaisemassa. Ja mä luulen, että se huomion saaminen vaikutaakin Eiraan just noin: se ei etsikään koko aikaa draamaa ja jauha itsestään, vaan kiinnostuu ja kyselee muistakin. Osaan kuvitella, kuinka ihanaa sen mielestä on, kun joku ei vähättele sen tekoripsihuolia tai yritä ratkaista niitä joillain kyl-sä-sit-vanhempana -fraaseilla, vaan ihan vain kuuntelee. Silläkään ei ole varmaan mitään merkitystä, ettei Noa ihan ymmärrä tätä kaikkea suurta dramatiikkaa, kun kerrankin on joku, joka ei vähättele.

      Että odotapa vain, kun ensimmäisen kerran saat kirjoitettua Noan alakynteen jossain suuressa oikeassa tai vaikka Eiran kuvittelemassa taistelussa ja minä ennätän tarttumaan siihen ennen kuin se on ohitse. Kun Eira puolustaa, siinä kalpenee Hopiavuoren Eetunkin viha muuatta serbiä kohtaan.

      Mutta nyt saatiin tietää Noan työpaikkakin. Vaikka monelle itsekseen viihtyvälle sellainen työ on varmaan ihan mukavaa, jotenkin mulla on ainakin tässä vaiheessa sellainen kutina, ettei Noa sitä voi ikuisesti jaksaa. Just sille ominaiset vahvuudet menevät siinä työssä aika lailla hukkaan, ja sitä paitsi Noa on luonnostaan paitsi taitava ihmisten kanssa, myös seurassa viihtyvä. Saa nähdä, oiriiko se työtään jossain vaiheessa jotenkin, vai kompensoiko itsekseen tehtävää työtä sitten vapaa-ajallaan hakeutumalla vielä tiiviimmin muiden seuraan, vai huomaakohan pitkänkin päälle vain nauttivansa hiljaisuudesta toisin kuin mun ennakkoluuloissa. Mutta ennakko-odotuksistani huolimatta veikkaan, että just nyt Noalle mikä tahansa työ, josta maksetaan, on aika ihanaa, kun on niin kauan ollut kaiken maailman rahahuolia.

      Vitsit miten on ihana suloinen tarina!

  • #4383 Vastaus

    Noa
    Osallistuja

    SOS, elämäni naisella on hätä!

    “Mitä?”

    “Joo”, Camillan staattinen ääni vastasi puhelimen toisessa päässä. “Ei siis pahasti, tai, noh.. Kyllä sen ihan selvästi näkee.”
    “Jos se on liukastunut? Kenkä lähtenyt irti tai jotain.”
    “Kyllä sillä kaikki kengät on. Voihan se silti olla, jos on hokit lähtenyt irti tai muuten vaan riehunut.”
    “Flidako, riehunut?” hymähdin päätäni pudistaen, vaikka eihän Camilla sitä nähnyt. “Eihän sille tähän hätään mitään voi, jos se ei ihan kolmijalkainen ole niin anna olla vielä pihalla. Katotaan mikä pössis kun pääsen töistä.”

    Vedin syvään henkeä puhelun lopettaessani. Vai että ontui se. En ollut vielä liian huolissani, sillä ei se mikään ihme ollutkaan ottaen huomioon viimeaikaisen sään. Maa oli vuoroittain kova ja liukas, ja pehmeä ja upottava. Kai siinä väkisinkin jalat kipeytyvät, varsinkin kun kantaa melkein kahden verran painoa.
    “Huolia?” ystävällinen naisääni herätti minut ajatuksistani. Kohotin katseeni nykyiseen työnantajaani, Airi Honkaan. Vuosien varrella lantiolle pyöreyttä kerännyt keski-iän paremmalla puolella oleva rouva katseli minua ymmärtäväinen hymy huulillaan.
    “Sen verran vaan, että mun elämäni naisella on varmaan jalka poikki”, huokaisin syvään, joka sai Airin nauramaan.
    “Jotta sellasta pientä, no älä siihen jää ihmettelemään, lähde hyvä mies kotiin pian!” hän heilutti toista kättään ilmassa kuin hoputtaakseen minua lähtemään.
    “Mitä?” ihmettelin hölmistyneenä. “Mutta, vastahan mä tulin?”
    “Höpö höpö, kyllä sinä niitä töitä kerkeät painamaan myöhemminkin! Johan tässä on muutama tunti vierähtänyt”, hän risti käsivartensa rintansa eteen ja siristi ruskeita silmiään paksusankaisten silmälasiensa takana. “Kyllä täällä saadaan kaikki tehdyksi, että mene vain.”

    Siinä ei kauaa aikaa kulunut kun olin hypännyt autosta Hopiavuoren pihassa, ja melkein samalla hetkellä liukastunut tekojalan luistaessa parkkipaikan jäistä pohjaa vasten. Autosta tukea napaten sain kuin sainkin pidettyä tasapainoni, ja yhtä huimalla vauhdilla kuin Sorvan Teija-muorilla lähdin varovaisin askelin lähdin matkaamaan tallia kohti. Kaikista Eetun hiekoitusyrityksistä huolimatta piha oli silti paikoittain niin peilijäässä, ettei niissä edes Herman uskaltanut kävellä normaalia kävelyvauhtia.
    “Pääseekö se setä sieltä?” Camillan ääni kutsui tallin ovelta.
    “Nyt sitten, yhtään ei täällä kunnioiteta vanhempia”, toruin häntä ja kurotin ottamaan ovenkarmista kiinni että varmasti pääsisin turvallisesti perille.
    “Eipä”, Camilla myönsi ja kohotti kädessään olevaa juoksutusliinaa. “Mennään sitten.”

    Kyllä vaan, niin selvästi Flida ontui että jopa minä näin sen.
    “Ravissa on kyllä pahempi”, Camilla myönsi kulmat tiukasti kurttuun painuneena. Hän katseli sivusta kun juoksutin Flidaa mahdollisimman isolla ympyrällä liinassa.
    Nyökkäsin hänelle. Niin oli, käynnissä tamma tasasi epätasaisuuttaan ottamalla lyhyempää askelta, mutta ravissa ero oli selvempi. Oikea etujalka hakeutui nopeammin painon alta pois, ja pää nytkähti reilusti aina askeleen mukana. Kipeä se oli.
    Fitta..” mumahdin ja rauhallisella ‘hoo’- äänellä pyysin Flidaa hidastamaan. Tamma totteli mielellään, ja pysähtyikin melkein samantien. Poskeni sisäpintaa kulmahampain pureksien kävelin sen luokse rapsuttamaan sitä kiitokseksi yritteliäisyydestä kipeästä jalasta huolimatta.
    “Mitäs tehdään?” Camilla kysyi.
    “Kysytään Eetulta”, totesin ja lähdin viemään Flidaa tallia kohti.

    “No johan on”, Eetu totesi leukaansa hieraisten. Olimme kokoontuneet Flidan karsinan eteen pällistelemään rauhassa iltaheiniään syövää tammaa, joka ei ulkoisesti oirehtinut jalkaansa ollenkaan. Se söi ja oli rauhallisen oloinen. Eetu, kuten Camilla ensin ja minä perässä, meni tutkimaan Flidan jalkaa. Aikansa hän sitä testaili, painellen ensin polvesta ja vuohisesta, sitten testaten jännetupit ja jänteet sormia jalkaa pitkin liikuttamalla. Lopulta hän testasi kaviopulssin vuohisen reunasta, ja kavion lämmön kämmenellä.
    “Onpa ihime, kun ei missään tunnu”, mies kallisti mietteliäänä päätään selkänsä suoristettuaan. Ainoa normaalista poikkeava oli aavistuksen verran lämmin kavio, jonka voisi ihan hyvin laittaa äskeisen liikunnan piikkiin. Missään ei tuntunut selkeää turvotusta eikä Flida edes aristanut mihinkään koskemista.
    “Jos se on vaan liukastunu tarhassa, eihän sitä ikinä tiiä”, pohdin silmäkulmaani etu- ja keskisormella hieroen. “Jos näin ensin kylmätään koko jalkaa ja katotaan pari päivää?”
    Eetu ja Camilla katsahtivat toisiinsa, ja nyökkäsivät sitten.
    “Joo, voipi olla parasta noin. Toivotahan että menis sillä ohi”, Eetu sanoi ja lähti hakemaan pakastepussia ja pinteliä varustehuoneesta.

    Camillan ja Eetun hoitaessa iltatallia yhteisvoimin saatoin itse rauhoittua käärimään Flidan jalkaa pakettiin. Pakastepussin rapina sai sen ensin kääntämään toista korvaansa, ja sitten koko päätään. Uteliaana se nuuhki mistä oli kyse, mutta pian se ymmärsi ettei sille ollut tarjolla mitään erityistä herkkua. Se puhalsi lämmintä ilmaa sieraimistaan ja kohotti päätään sen verran, että se painoi turpansa hetkeksi otsaani vasten. Olkoonkin, että mieltäni väkisin painoi huoli Flidan kunnosta, suupieleni kaartuivat hymyyn sen samettisen turvan tuntiessani. Oli sitä aina ennenkin kaikesta selvitty, niin miksei nytkin. Flida palasi heiniensä pariin ja käärin itse pintelin loppuun, jonka jälkeen jätin tamman karsinaansa syömään.
    “Otatteko kahvia?” kysyin tallissa hääräävältä kaksikolta, ja sain kuorossa vastauksen.

    Lähdin ulos ja tupaa kohti. Kovin pitkälle en kuitenkaan ennättänyt, vaan jo askeleen ottaessani tallin ulkopuolelle sain pysähtyä kuin seinään ison pään ilmestyttyä näkökenttääni.
    “Anteeksi, en huomannut..” Marshall kiirehti sanomaan, ja jatkoi heti perään venäjäksi yrittäessään kiskoa tammaansa ovelta sivuun. Arlekin ei liikahtanutkaan miehen vetämisestä huolimatta, vaan seisoi paikallaan kuin muurattuna.
    “Ei se mitään, hei nou hätä. Mäkin olisin voinut katsoa ensin onko reitti selvä”, naurahdin ja tajusin viimein ottaa sivuaskeleen oven edestä. Tunkaisin käteni housujeni taskuihin, enkä voinut pidättää huokausta joka karkasi huulitani salakavalasti.
    Marshall katsahti minuun arvioivan näköisesti. En tiedä olisiko hän mitään kysynyt, sillä katsekaan ei kauaa kestänyt. Päätin kuitenkin kertoa syyn huokailulleni, ettei hän luulisi sen johtuvan hänestä tai Arlekinista.
    “Flida siis ontuu, sitä mä tässä vaan puhisen”, selitin ja naksautin kieltäni vaimeasti kitalakeani vasten. “Mutta”, jatkoin ihan yhtä nopeasti, sillä eihän se ollut Marshallin päänvaiva tai huolenaihe. “Mä oon menossa tupaan kahvinkeittoon, kelpaisko sullekin?” ehdotin hymyillen. Viime kerralla hän oli kieltäytynyt, mutta niin pitkään voisin kutsua kunnes hän suostuisi.

    • #4419 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Voi hevoset. Miten niiden kanssa aina sattuu ja tapahtuu? Tuntuu että oikeassakin maailmassa ne ovat aina jostain rikki, tai vähintään omistaja joutuu olemaan niistä huolissaan syystä tai toisesta. Eläinlääkärimaksuihin menee penni poikineen. Miksiköhän oikean maailman lemmikkikoirilla harvemmin on mitään, vaikka samalla tavalla nekin koheltavat ja niillekin sattuu vahinkoja? Tai miksi olisin huolesta paljon Noaa sairaampi, jos hevoseni ontuisi jonain iltana, mutta koiran kanssa ajattelisin, että seuraillaan nyt rauhassa yön yli? Ei voi olla kyse rakkauden puutteesta koirien suhteen: mielummin pitäisin kuitenkin omat pikku poikani kuin ottaisin hienoimmankaan hevosen!

      Sitten kun Flida on vielä tiine. Jalaton hevonen on entinen hevonen ja ties mitä… Menisi varsakin. Oikein tuplana ahdistaisi.

      Noa nyt on kuitenkin aina ollut minua järkevämpi ja rauhallisempi, ja näin taitaa olla jopa Eetu. Koska onhan siellä liukasta, ja tarhaahan Flida kuitenkin esimerkiksi erään torven varsan kanssa. Eihän sillä todennäköisesti olekaan mitään kuolettavan vakavaa. Ehkä Noaa rauhoittaa sekin, että hän on kuitenkin suurimman osan aikaa pihapiirissä itse ja voi tarkistaa hevosensa kunnon. Vaikka ainahan se silti murehduttaa, selkeästi Noaakin.

      Tämä on musta virkistävän erilainen katastrofitarina. Kun kirjoitan itse siitä, että hevonen on kipeä, herkästi nimittäin kirjoitan hahmoni reagoimaan yhtä hysteerisesti kuin itse reagoisin, vaikka hahmo olisikin muuten rauhallisempi. 😀 Tässä Noan reaktio sopii niin tosi hyvin just Noalle: ei se pienimmistä ihan seinille hypi, vaikka huokaileekin.

      Kivaa että otit Marshallin myös huomioon ja annoit jatkomahdollisuuden tarinalle! Sitähän me aina toitotetaan, että uuden on vaikea päästä mukaan, elleivät muut käy hakemassa. Sekä hahmon että hevosen.

  • #4534 Vastaus

    Noa
    Osallistuja

    Tekstiviestikeskustelu käydään ruotsiksi

    [Keskustelu: Mamma❤️]

    [11.13
    Kengittäjä kävi katsomassa Flidan tänään. Epäili että nivelet on kovilla nyt kun maa on vuoroittain kovaa ja liukasta, varsinkin kun on kantava. Ilmeisesti aika yleistä kantavilla tammoilla alkaa ontumaan mysteerisesti. Nyt sai kuitenkin uudet monot ja käveli niillä ainakin vielä ihan tyytyväisenä. :)]

    [11.23
    Hyvä sitten. Toivotaan että ei ole vakavampaa. Millaiset kengät sai? Oliko kovin kalliit?]

    [11.30
    Muotoiltiin uudet kengät kokonaan jostain kevyemmästä metallista ja laitettiin kumiset kiilat, ilmeisesti tukee tai pehmentää painetta kantaosalla ja säteen alueella astuessa. Jos ymmärsin oikein.. Jokaisessa kengässä on nyt myös kuusi hokkia, että varmasti pysyy. Olihan niillä hintaa, mutta kyllä mä pärjään.]

    [11.52
    Kuulostaa ainakin osaavalta kengittäjältä. Eiköhän se tepsi. Laitoin tilille rahaa niin saat maksettua. Kyllä äiti tietää miltä lasta tuntuu kantaa. Mamman mussukat❤️ Tuletko pian taas käymään?]

    [12.00
    Äiti❤️❤️ Kiitos. Lupaan tulla taas pian, Mielikilläkin on ikävä.]

    [12.16
    Haleja teille kaikille. Sano Eetulle terveisiä.]

    ”Mikäs se noin Noaa hymyilyttää?” Sonja kysyi kulkiessaan ohitse leveästi virnistäen. Kohotin katseeni Salierin harjapakkia kantavaan naiseen ja työnsin kännykän taskuuni.
    ”Ihan äidin kanssa juttelin”, hymähdin ja seurasin nauravaa Sonjaa varustehuoneeseen.
    ”Mä jo ajattelin että sulla on joku kiikarissa”, hän vitsaili ja tunki harjapakin Salierin varustekaappiin.
    ”Mä en tarvii elämääni enää yhtään enempää naisia, kun mulla on jo neljä.”
    Sonja oli hetken hiljaa pohtivan näköisenä. ”Joo-o, epäilen että ne kolme on Flida, Mielikki ja äitisi, mutta se neljäs..?”
    ”Loimu, tottakai”, naurahdin ja siirryin tieltä pois kun Sonja kulki vastakkaiselta seinältä noukkimaan Salierin satulan.
    ”Ai eikä hyi, siis se käärme?” Sonja nyrpisti nenäänsä ja vilkaisi minuun epäilevän näköisenä. ”Mistä niistä edes tietää onko se uros vai naaras?”
    ”Sondaamalla. Siinä siis katsotaan sieltä hännän tyvestä, tai.. No häntäähän se koko eläin on, mutta.. Tai oikeestaan, antaa olla”, totesin huomatessani Sonjan ilmeen. Ehkä parempi jättää kertomatta.
    ”Joo, annetaan vaan. No mut mitenkäs se Flida, saiko uudet kengät?”
    ”Joo, noi on nyt jotkut tollaset kunnon sairaskengät että jalka ei rasittuis enää yhtään enempää eikä sen tarvitse yhtään jännittää kulkemista, vaan ne on tosi tukevat ja pitävät.” Sen enempää en oikeastaan osannut kertoa. Åke Holmerson oli ryhtynyt heti töihin aamulla saapuessaan, hän halusi nähdä Flidan liikkeellä käynnissä ja ravissa ja taivuttelipakin vielä tamman jalkoja sen jälkeen. Pian sen jälkeen hän sanoi tietävänsä mitä Flida tarvitsee, ja uudet kengät nakuteltiin reippaasti mutta huolellisesti paikalleen. Minäkin, mitään kengityksestä ymmärtämättä, sentään näin että hän teki siistiä jälkeä ja kertoi tehdessään, että miksi jokin tehdään näin ja toinen laitetaan noin.
    ”No hyvä. Ehkä se siitä sitten. Uskaltaako kysyä paljonko se maksoi?” Sonja kysyi ja teki ilmeen, josta päätellen hän itsekin tiesi jo sen olleen hintava toimenpide.
    ”Paljon”, myönsin. ”Mutta pieni hinta se on siitä että Flida voi hyvin. Rahaa saa kuitenkin aina.”
    ”Vitsi miten positiivinen asenne hevosenomistajalle. Mun pitää varmaan kanssa alkaa ajattelemaan noin”, Sonja hymyili ja kääntyi taas katsomaan satulaa, jota hän parhaillaan puhdisti.
    ”Kannattaa. Enivei, mä meen nyt tekeen välikuoleman tonne tupaan ennenkun pitää lähtee taas duuniin. Näkyillään”, nyökkäyksen kera lähdin tepastelemaan takaisin tupaa kohti pihan poikki.

    Joka kolmannella askeleella proteesi piti hiljaisen narahduksen. Se oli tehnyt sitä jo kesästä saakka, mutta nyt joulukuusta saakka se oli lisääntynyt. Se kuulosti siltä, kuin joku yrittäisi astua narisevan portaan päälle oikein hiljaa ja varovasti. Minunhan piti käydä Helsingissä sitä näyttämässä ja mahdollisesti uusimassakin jo viime vuonna.. Jospa sitten samalla kun käyn äidin luona. Pian pitäisikin, sillä ensi kuussa en taatusti enää malta lähteä, kun Flidan laskettu aika alkaa olla ihan nurkilla…

    • #4535 Vastaus

      Sonja T.
      Osallistuja

      Hei eiii! Sonja tykkää Liekistä ihan oikeasti (ilman tonttulakkiakin), ne on vaan ne myrkkykäärmeet joista se ei niin välitä 😀

    • #4572 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Noa on jo iso poika, mutta kukapa isoja poikia auttaa jos ei äiti. Toisaalta eipä kaikki vanhemmat auta. On varmaan ihan onni, ettei mulla ole lapsia, koska mun mustavalkoisessa maailmassani on ollut oikeastaan joulun alle asti vallalla ajatus, että kun lapsi lähtee kotoaan, se pärjää sitten omillaan. Mun äidin piti oikeasti valottaa mulle, että ei se aina niin mene. Mulla ja mun sisarusparvella vaan on ollut vissiin ihan hyvä säkä. Mutta jos mulla on mitä tahansa ongelmia, äidin puoleen mäkin käännyn, vaikka kuinka olenkin Noan ikäluokkaa. Mun ongelmat vain on laatua äiti-kuinka-vaihdetaan-autoon-sulake, eikä tällaisia. 😀 Ja äiti auttaa.

      Mietin joskus, haittaako Noaa, ettei Loimu ole kauhean fanitettu. Mulla oli joskus rottia ja seurasin rottakeskusteluja. Muut rotanomistajat tuntui ottavan ihan hirvittävän kovasti itseensä, kun niille joku heitti jotain että ”lyö se tuhoeläin hengiltä” tai jotain. Tavallaan ymmärrän, että ottivat: loukattiinhan niiden lemmikkejä, niiden vauvoja. Toisaalta en yhtään osannut samastua, koska mulle ei ole ikinä ollut ongelma että joku ei ole tykännyt mun lemmikeistä, vaikka mulle on sanottu samoja asioita. Joskus väsyneenä olen kyllä saattanut vastata jotain puolivillaista että okei, odota, mä haen vasaran, mutta pysy sitten paikallas kun mä lyön kun mulla on huono sihti. Noa on kuitenkin joutunut katselemaan Eetunkin käärmekammoa, eikä siinä ollut silloin mitään sivistynyttä… 😀

      Noan proteesi kertoo mulle, että se priorisoi lemmikkiensä tarpeet yli omiensa. En osaa kritisoida häntä siitä. Niin mäkin teen. Jos joudun valita vaikka toimivan puhelimen ja Taavin hammaslääkärin tai Nisun erikoisruuan väliltä, mulle on selvää ettei tule puhelinta. Kaikilla se ei kuitenkaan menisi ihan niin… Ja kaiken lisäksi onhan nyt jalka vielä vähäsen tärkeämpi kuin puhelin, olkoonkin että puhelin on ainoa keino saada ketään kiinni täällä ja siinä on mun ainoa netti ja kaikkea.

      Mutta toivottavasti mamman jalka kestää loppuun asti.

  • #4622 Vastaus

    Nelly
    Valvoja

    Muumimamma-Flidais
    Tästä tuli niin muumimamma-fibat, et tuli ihan Flida mieleen :DD ! Pakko ei oo siis mihinkää laittaa, mut halusin näyttää kun piirsin Flidasin Muumimammana :DD

    • #4638 Vastaus

      Noa
      Osallistuja

      No voi eikä sentään mikä pilkkupylly siinä onkaan!! 😀 Tottakai mä laitan tän vähintäänkin Flidan sivuille näkyviin!
      Ihan on meinaan näköinen, ja tiedä oliko tarkoitus vai ei, mutta just sopivan pyöreä se on että tulee sellainen viba että vauvaheppaahan sieltä odotellaan. Voin niin hyvin kuvitella että Noaa vastassa on hyvin usein just tälläinen näky, kun tammamamma kääntyy heiniltään katsomaan että onko ihan pakko tulla ja jättää syöminen kesken, jonka jälkeen se sitten kuitenkin lähtee luokse matelemaan ilman mitään kiirettä. 😀

  • #4830 Vastaus

    Noa
    Osallistuja

    Tajusin vasta kun kirjotin tän, että oon saattanu ainakin jotain hyvin samantapasta aihetta jo käsitellä aikasemmassa tarinassa. Jos siis toistoa on nähtävissä niin pahoittelut, työstän näitä vanhoja ideoita nyt vihdoin pois alta.

    Teille on aina tilaa täällä

    Eetun kulmat olivat painuneet alaspäin, ja niiden välissä oli ryppy. Hän keskittyi. Sillä tavalla hänen katseensa oli kiinnitetty herkeämättä yhteen kohteeseen, ja suupielet olivat tiukat.
    ”Eetu”, päätin avata suuni lopulta aikani tallin isäntää katseltuani. ”Kyllä se saa tarpeeks safkaa.”

    Eetun hartiat nytkähtivät ja pää kääntyi nopeasti suuntaani. Hän näytti yllättyneeltä, vähän nolostuneeltakin, vaikka hänen kasvoilleen nousi hymy.
    ”Eikun mä vaan.. Kuha vaan tässä.. No, joo”, Eetu naurahti ja hieraisi niskaansa vasemmalla kämmenellään. ”Niihän se taitaa saara, mutta mä tässä hualehin kuitenki. On sitä varsaa tässä orotettu sen verraha.”
    Eetun katse kääntyi uuselleen Flidaan, joka söi tyytyväisenä yöheiniään karsinan pohjalta. Tamman maha oli kasvanut taas silmissä, vaikka useamman kuukauden ajan se tuntui jämähtäneen paikalleen. Enää se ei yhdestä ovesta mahtuisi kulkemaan, olin siitä ihan varma.

    Eetun ilme oli muuttunut taas pehmeäksi. Siinä oli jotain samaa kuin miten Eetu katselee Jussia tarhassaan, tai Nellyä kun hän ei nää. Ihan täsmälleen sellainen se ei ollut, mutta sama lämpö ja kiintymys siinä näkyi. Sillä hetkellä ymmärsin, miten paljon Eetu todella tallinsa hevosista välittää. Sillä ei ole hänelle väliä, kenen nimi omistajan kohdalla on, tai onko kyseessä Jussin kaltainen kisahevonen vai Flidan tapainen pihakoriste. Hopiavuoren hevoset ovat kuitenkin kaikki myös hänen hevosiaan, ja jokaiselle niistä hän tahtoo vain hyvää.
    Parempaan paikkaan emme olisi Flidan kanssa voineet päästä.

    ”On”, myönsin ja kävelin karsinan ovelle. Viimeisellä askeleella proteesi narahti. ”Saa nähä millanen skidi sieltä oikee tulee. Mahan koosta päätellen aika ronski tapaus.”
    ”Soon iha totta, moon kattelu sitä kans. Vois luulla et Flida syö kolomelle!” Eetu naurahti ja vilkaisi minuun. Hiljalleen hänen ilmeensä vakavoitui.
    ”Ei sillä et se mun asia olis, mut joko soot miettiny mitä sen varsan kans teet?”

    Pidin katseeni Flidassa. Sen korvat olivat kääntyneet ovea kohti. Se selvästi kuunteli meitä, mutta keskittyi mieluummin syömiseen. Fiksu tyttö, kukapa ei syömisestä pitäisi.

    Olinhan minä miettinyt. Eniten varmasti syytä, miksi minä mitään varsaa halusin. Minulla ei ole mitään oikeaa käyttöä Flidallekaan. Tai, ”oikeaa” ainakaan monen muun mielestä. Eikai hevosella mitään tee jos se vain seisoo pihassa, ratsastaa ja kisata pitäisi.
    ”Joo ja ei”, huokaisin ja suljin silmäni hetkeksi. Eetu ei sanonut mitään, mutta osasin kuvitella hänet seisomassa vieressäni hienoisen varautuneen näköisenä. Hän varmasti mietti, oliko mennyt liian pitkälle, kysynyt liian henkilökohtaisen kysymyksen, jota tallin omistaja ei saisi udella. Minä en ajatellut sitä niin, sillä tiesinhän minä, että varsa tulisi viemään ajallaan yhden karsinapaikan lisää.
    ”Tiiän kyllä et täällä on nyt täyttä, ja jengii olis jonoks asti. Mut mä funtsin mitä-..”
    ”Kyllä tänne mahtuu”, Eetu keskeytti minut. Käännyin katsomaan häntä, ja suoraan katseeseni vastasi totiset, rehelliset vihreät silmät. ”Aina mahtuu, sinä ja Flida ja varsaki, teille on ainaha tilaa. Sillä mä en kysyny, iha uteliaisuuttani vaa oliko sulla joku ajatus sitä vartehe.”

    Ehkä syynä oli vähäiset yöunet edeltävänä yönä, tai Eiran aikaisempi murhayritykseltä tuntunut kokkaus, mutta tunsin yllättävän palan nousevan kurkkuuni.
    Minun piti pysyä hetki hiljaa, katsoa muualle ja nielaista.

    Ehkä olinkin miettinyt enemmän kuin tiesinkään, että mitä tapahtuu kun varsa syntyy. Jos sille ei olekaan enää tilaa, ja se pitäisi heti myydä. En tietenkään uskonut että Eetu ikinä pyytäisi sellaista, ei hän Loimustakaan ollut minun käskenyt hankkiutua eroon edes sen jälkeen, kun käärme teki yllätyshyökkäyksen joulun alla. Mutta omatuntoni ei antaisi periksi, jos minusta tai hevosistani aiheutuisi vaivaa. En siltikään halunnut vielä ajatella myyväni varsaa, varsinkaan kun se ei ole vielä edes syntynyt.

    ”Tänks”, sain köhäistyä lopulta. Ehkä minä en vain ollut ajatellut, että Eetu olisi sitä mieltä. Että meille olisi aina paikka siellä.
    Ja että minä todella halusin pysyä siellä.

    Helsingistä muutto oli tuntunut ensin niin oudolta ja vaikealtakin, mutta nyt ajatus palaamisesta oli vielä oudompi ja vaikea. En minä halunnut enää sinne takaisin. Minun oli hyvä olla siellä, Otsonmäellä. Olin tehnyt siitä, ja Hopiavuoresta, alintajuisesti uuden kotini.

    ”Funtsitaan sit kun on ajankohtast?” ehdotin hymyillen Eetulle, jonka toinen suupieli kohosi ylöspäin.
    ”Funtsitaan”, hän nyökkäsi ja kääntyi jälleen katsomaan Flidaa, joka jatkoi syömistään tulevasta murehtimatta.

    • #4834 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Ei mulle ainakaan tule mitään uusinnan tuntua. Hehe, paljon enemmän omista jutuista tulee.

      Noasta ehkä vähän paistaa ympäristövaikutus hevosfilosofian suhteen. Huomaan saman ajatuksen tosi monessa hevosenomistajassa, etenkin (karkeasti ottaen) nuorissa kaupungimpana asuvissa naisissa, välillä toki ihan yhtä lailla muissakin. Hevosella pitäisi ”tehdä jotain” ja sillä pitäisi olla jokin ”tarkoitus”. Koetaan, että rakastetaan hevosia niiden itsensä takia, mutta samalla niiden jotenkin kuuluisi olla välineitäkin. Se taas on ihan täysin normaalia ja hyväksyttävää samojen ihmisten mielestä, ettei koiralla tehdä mitään, vaikka kyse olisikin jopa työkoirasta eikä edes mistään seurakoiraksi jalostetusta. Mun hahmoista Oskarin ja Eiran päässä on samaa ajatusta, piilotettuna muillakin. Nämä ihmiset harvoin tulevat ajatelleeksi sitä, että hei, hevosia on ollut ennen satuloita ja siloja: eivät ne ole syntyneet mihinkään käyttöön, vaan syömään ja kävelemään niin kuin muutkin villieläimet. Koira puolestaan on ihan tehty tekemään työtä: syövä ja juokseva villi susi on ihan eri laji! Tietenkin hevosia on jalostettu paremmin hommiinsa sopiviksi ja eri tyyppisiksi, mutta sama eläin se on vieläkin. Eetu on mun eka hahmo, joka on tietoisesti ajatellut asiaa ja käsittänyt sen, vaikka kilpahevosista tykkääkin. Sivuat sitä kätevästi sitä, vaikka se on just näitä hahmon syvimpiä ominaisuuksia, joita en aktiivisesti tuo tarinassa esiin, vaan joiden kuuluu vaikuttaa taustalla ja tehdä hahmosta kokonainen uskottava ihminen.

      En tiedä oletko itse muuttanut omaa miljöötäsi joskus merkittävästi niin kuin Noa tai havainnoinut jonkun toisen radikaalia muutosta. Noalla oli alussa sopeutumisvaikeuksia, mutta mitä luulet, mikä on muuttunut? Onko hän tottunut ja oppinut uusia taitoja, joiden varassa selviytyy koko ajan paremmin, jolloin olokin rentoutuu ja uusi paikka alkaa siksi tuntua kodilta? Vai onkohan Noassa muuttunut jokin niin, että jos hän palaisi takaisin, kaupungissa pärjääminen ja sinne kotiutuminen olisi yhtä vaikeaa kuin Otsonmäelle aikanaan tuleminen? Kuulostaisiko ohi ryskäävä ratikka yhtä pahalta kuin korvia painava hiljaisuus joskus kuulosti? Vai onkohan miljöö hahmoineen muuttunut, kun ei se niin ole että pelkästään Noaan vaikutetaan, vaan hänkin vaikuttaa muihin?

  • #5265 Vastaus

    Noa
    Osallistuja

    1. Ei mitään niin hyvää, ettei jotain huonoakin, vai miten se meni?

    Ei mitään niin hyvää, ettei jotain huonoakin, vai miten se meni?, osa 2

    Vaikka lunta ei ollut niin paljoa että sitä voisi talveksi luonnehtia, oli se peittänyt maan lähes kauttaaltaan niin pitkälle kuin silmä vain kantoi. Aika erikoinen sää, kun ei yhtään osannut sen perusteella sanoa mitä vuodenaikaa elettiin. Ohuen kerroksen alla oli paikoittain kuitenkin vielä jäljellä olevaa jäätä, jonka vuoksi kävelytahtimme Flidan kanssa oli kiireetön. Olin tyytyväinen etten ollut vielä ottanut Flidalta hokkeja pois, sillä en ollut varma olisiko se päässyt mahansa kanssa enää ylös jos se liukastuisi ja kaatuisi.

    Lumesta ja yöpakkasista huolimatta päivä oli lämmin ja linnut visersivät iloisesti puiden oksilla, välittämättä että ne olivat vielä talven jäljiltä paljaat. Kesää kohti mentiin ihan selvästi. Olin itsekseni jo miettinyt tulevaa, mitä tapahtuu sen jälkeen kun varsa syntyy. Kunhan se saisi vähän ikää ja Flida olisi synnytyksestä elpynyt alkaisi mamman kuntoutus. Pakko se oli myöntää, olen ollut omistajana laiska ja laiminlyönyt hevoseni terveyttä pitämällä sitä liian vähällä liikunnalla. Painossa se näkyi. Kengittäjäkin oli siitä maininnut sairaskengät Flidalle laittaessaan, että kiloja saisi tippua ihan reippaasti, oli tamma kantava tai ei. Ajatuksissani oli lähteä pitkille maastovaelluksille, varsa vapaana mukana kulkien. Oppisi sekin kulkemaan metsässä ja kehittämään tasapainoaan pienestä pitäen.

    Kun Flidan vauhti alkoi tyyntyä entisestään arvelin, että nyt olisi aika kääntyä takaisinpäin. Käännyin itse ensin ympäri ja odotin että Flida tekisi samoin. Otin askeleen jatkaakseni matkaa, ja tunsin heti miten tekojalka lähti liukumaan altani jäiselle kohdalle osuttuaan. Normaalisti olisin korjannut tilanteen vaihtamalla painon takaisin toiselle jalalle ja seisahtumalla. Nyt reaktioni oli jostain syystä siirtää koko painoni tekojalan päälle ja yrittää ottaa askel eteenpäin toisella. Kenties se olisikin onnistunut, jos tekonivelestä ei ensin olisi kuulunut erikoista, onttoa narahdusta, ja sitten kumeaa napsahdusta.

    Napsahdusta seurasi äkillinen, syvälle vihlaiseva kipu jalantynkään, joka tuntui ikäänkuin kiipeävän reisiluuta pitkin selkärankaan saakka. Se tuntui jäykistävän kaikki lihakset ja salpaavan hengityksenkin. Kivun lomasta tajusin juuri ajoissa ottaa käsillä vastaan vauhdilla tuleva maa, enkä tehnyt elettäkään noustakseni sieltä ylös. Sen sijaan annoin litanian tuskasta tukahtuneita kirosanoja vuodattautua ulos ja kovaan ääneen, sillä niin häijyltä ja hirvittävältä se kipu tuntui.

    En osaa sanoa kauanko siinä meni, mutta ikuisuudelta se tuntui. Kun vähitellen pahin kipupiikki alkoi laantua lähinnä ärsyttäväksi, jomottavaksi säteilyksi, uskalsin kohottautua käsieni varassa hiljalleen istumaan. Kivusta lamaantuneet aivoni tuntuivat käsittelevän sillä hetkellä yhden asian kerrallaan, ja senkin kuin hidastettuna.

    Ensin, tarkista missä Flida on. Katsahdin ympärilleni ja näin täplikkään tamman parin metrin päässä, riimunnaru maassa lojuen ja turpa lumista tienvierustaa hamuten. Se näytti olevan täysin kunnossa ja levollinen. Minulla ei ollut kiire saada sitä kiinni. Luotin, että se pysyisi lähellä, tai jos ei pysyisi niin sitten se menisi kotiin, ja joku olisi siellä varmasti ottamassa sen vastaan.

    Toinen asia oli hämmennys. Mitä oli tapahtunut? Kaikki oli ihan normaalia kunnes yhtäkkiä maailma olikin heittänyt voltin. Käännyin katsomaan jalkaani, sitä joka ei siis ollut siinä. Sen kohdalla olisi pitänyt olla hiilikuituinen tekonivel, mutta nyt jälkellä oli enää sen yläosa, joka oli jalantynkään kiinnitetty tiiviisti jotta se pysyisi paikallaan koko päivän. Sen runko näytti olevan kolmessa, ehkä neljässä osassa puolenmetrin säteellä.

    Sitä se ääni oli siis tiennyt. Kurottauduin noukkimaan osat käteeni, kaiketi ihan silkasta mielenkiinnosta. Runko, se osa joka toimitti pohkeen paikkaa, oli mennyt halki. Sen sisällä ollut vahva jousitus oli singonnut pidikkeineen paikaltaan, joka oli kaiketi iskeytynyt ylöspäin jalkaani vasten ja josta se äkillinen kipukin johtui. Se näytti siltä, ettei sitä voisi korjata.

    Oli hankalaa sanoa, mikä siinä tilanteessa oli loogisinta. Koska en tiennyt, ei minulla ollut mikään kiire nousta. Siispä vain istuin, keskellä metsätietä, ja katselin miten pullea hevoseni etsi maasta toiveikkaana esiin tulleita heinänkorsia. Istuin, ja mietin elämääni.

    En usein antanut menneisyyteni huonoille puolille liikaa tilaa. Pidin ne mielessäni, muistuttamassa ja opastamassa, mutten jäänyt murehtimaan niitä. Niistä piti kasvaa ja tulla paremmaksi versioksi itsestään. Mutta sillä hetkellä oli aika hankala olla miettimättä katkerana, että miksi sen kaiken piti tapahtua. Miksi minun pitää elää loppuelämäni rajoitetusti typerän virheen takia? Miksei mikään voi koskaan mennä helpoimman kautta? Miksi välillä tuntuu, että koko maailmankaikkeus on onneani vastaan? En pyytänyt tälläistä elämää itselleni. Miksi jotkut muut, jotka käyttivät aineita paljon pidempään, paljon enemmän, paljon rankempia, elävät nyt täysin normaalia elämää, eikä kukaan osaisi edes arvata heistä mitään?

    ”Flida”, kutsuin tammaa käheällä äänellä. Se käänsi toista korvaansa ja jatkoi näivettyneen ruohon nyppimistä. Piti nielaista, ja tuntui kuin kulmikas jääpala olisi hitaasti valunut kurkusta alas.
    ”Flida, tule”, kutsuin uudelleen ja kohotin toista kättäni. Minun alkoi tulla kylmä ja jalkaani särki edelleen. Rintakehässä tuntui raskas paino. Ehkä se oli sitä katkeruutta, siitä miten epäreilua elämä on. Tai harmitusta, siitä miten surkeaa elämäni on.
    Flida kohotti päätään verkkaisesti ja veti henkeä sieraimiensa kautta. Sitten se otti askeleen, ja toisen, ja muutamalla laahaavalla liikkeellä se oli tullut tarpeeksi lähelle jotta saatoin ottaa sen riimusta kiinni. Kehuin sitä ja kiitin, että se oli niin fiksu ja tuli luokse, ja ryhdyin kampeamaan itseäni ylös. Flidasta sekä maasta tukea ottamalla pääsin yllättävän kevyesti jalalleni, ja päätin vetää oikein syvään henkeä.

    ”Noniin”, mutisin itselleni ja kohotin toisen käteni kasvojeni eteen silmiä hieroakseni. Itseäni säälimällä en sieltä pääsisi mihinkään. Eikä minun pitäisi edes olla yllättynyt, se tekojalkahan oli pitänyt narinaa jo kesästä lähtien. Viimeaikoina se oli vain yleistynyt joten olihan se vain ajankysymys, milloin se hajoaa. Olisi pitänyt käydä jo kuukausia sitten teettämässä uusi, sillä nyt kun Uudenmaan rajat olivat suljettu minulla ei ollut mahdollisuuttakaan saada toista.

    Taputin Flidan kaulaa ja ryhdyin etsimään puhelintani, toinen käsi pitäytyien Flidassa tukea ottamassa. Takin taskut olivat tyhjät. Myös housujeni, lukuunottamatta muovista plektraa joka oli eilisillan kitaran rämpyttelyltä sinne jäänyt, taskut olivat autiot. Takin alla olevan hupparin kanssa oli yhtä huono tuuri. Kännykkäni täytyi siis olla edelleen jossain huoneessani, en ollut ottanut sitä mukaan ollenkaan.

    No.. Entäpä nyt sitten?

    Flidan selkään ei ollut tässä vaiheessa mitään asiaa. Olkoonkin, että se olisi varmaan ihan hyvää hyvyyttään minut sinne päästänyt, en voinut sitä sille tehdä. Matkaa oli sen verran, ettei yhdellä jalalla hyppiminen kuulostanut järin houkuttelevalta. Enkä minä siihenkään voinut jäädä, vaikka vielä olikin valoisaa.

    Olo oli voimaton. Raskas huokaus karkasi huulieni välistä ja nojauduin Flidan jykevää kaulaa vasten. Se seisoi paikallaan ihan hievahtamatta, ihankuin se olisi ymmärtänyt että jotain oli vialla.

    Aika kului. Sen tiesi siitä, miten kylmältä aikaisemmin hentoinen tuuli alkoi tuntua. Juuri kun olin aikeissa kerätä itseni ja sisuuntua siitä itseäni surkuttelemasta, kuulin kaukaisia askelia. Ensin olin helpottunut. Sillä jollain oli pakko olla puhelin mukana, eikai kukaan fiksu oikeasti lähde ilman sitä mihinkään, edes Otsonmäellä?
    Sitten olin kauhistunut. Tai, en tiedä onko kauhistunut oikea sana. Minua hävetti, vähän inhottikin. Olin tottunut ihmisten ihmetteleviin katseisiin ja mielenkiintoon, uteliaisuuteen. En sääliin. En halunnut nähdä miten ihmisten suu mutristui ja kulmat laskeutuivat alemmas, samalla tavalla kuin he katsoisivat vähän avutonta koiranpentua. En halunnut olla se avuton puolijalkainen joka sai ihmiset tuntemaan sääliä.

    “Noa?” Se oli Chai. Jos olisi jo kauempaa tunnistanut ruunikkoa hevosta jota hän talutti niin hänen äänensä olisin viimeistään. Minun oli pakko nielaista ja hengittää oikein syvään. Pitää itseni ja tilanne kasassa, play it cool.
    “Chai”, tervehdin nuorempaani ja väänsin väkinäisen hymyn huulilleni. Näin miten hänen katseensa kiersi ensin minussa, sitten Flidassa, maassa, ja uudelleen minussa. Hänen suunsa aukesi, sulkeutui ja aukesi taas, eikä hän selvästi tiennyt mitä sanoa.
    “Mitä-..” hän aloitti, mutta hiljeni taas ja nappasi alahuulensa hampaidensa väliin vaikean näköisenä. Juuri sitä mitä en halunnut.
    “Kävi pieni äksidentti”, totesin ihan rennosti, kuin se ei olisi ollenkaan iso asia. Kyllä se oli. “Piti vaan käydä vähän dallailemas Flidan kanssa, mutta.. Mä meninki vähä palasiks.”

    Chain kulmat painuivat kurttuun ja hän nyökkäsi hyvin, hyvin hitaasti. Oli outoa nähdä hänet niin vakavana.
    “Onks sulla puhelinta?” kysyin, kun hän ei sanonut mitään.
    “Ai, joo! Oota!” Chai nyökkäsi taas, tällä kertaa nopeammin ja ryhtyi kaivamaan takkinsa taskua. Ja toista. Sitten housujen.. Vedin syvään henkeä nenäni kautta, sillä uskalsin jo arvata miten siinä kävi.
    “Tai.. Ei ookkaan. Voi vitsi, mä jätin sen varmaan talliin! Kun mä puhuin Reitan kanssa puhelimessa, kun sovin että kävelytän Pondia täällä metsässä, niin se varmaan jäi sinne..! Anteeksi, mä juoksen äkkiä hakemaan!”
    “Ei se mitään, älä saa slaagii. Kaikki ok”, kohotin toista kättäni ennenkuin Chai ehti ampaista juoksuun. “Kyllä mä tästä himaan pääsen, ehkä hitaasti, mutta silti.”

    Chai katsoi taas Flidaa miettivänä. Sitten hän katsoi Pondia, ja hänen ilmeensä kirkastui.
    “Kuule, mä autan! Tai me, Pondi myös”, hän hihkaisi ja vilkaisi puuttuvaan jalkaani. Hänen ilmeensä vakavoitui taas ja silmät pomppasivat muualle.
    “Ai? Miten?”
    “No meet Pondin selkään, se on tosi kiltti, se on ratsastuskoulusta niin se osaa kyllä kulkea. Mä talutan. Flidaa kanssa, niin se ei jää tänne.”
    Katsoin Chaita epäluuloisena. Pond oli ainakin tuplasti yhtä korkea kuin Flida ja tuplasti kapeampi.
    “Mä, sen selkään?” toistin ja pudistin jo päätäni. Ei, mieluummin odottaisin että Chai käy hakemassa jonkun. Vaikka Eetun, ja auton. Tai ambulanssin, tai kärryt, tai mitä vaan muuta.
    “Joo joo! Mä punttaan, kauanko sä oot edes ollut täällä, tuu nyt niin pääset kotiin! Se on ihan kiltti, mä pidän kiinni”, Chai vakuutteli ja viittoi hätäisesti kädellään itseään kohti.

    Saatoin ehkä olla tyhmä, mutta hetken vaihtoehtoja punnittuani päätin suostua.
    “Okei, mut pidät sit oikeesti kunnolla kiinni.”

    Jatkuu jossain toisessa päiväkirjassa kunhan keksin että missä…

    • #5346 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Olisi voinut käydä vaikka kuinka huonosti, jos Flida olisi ollut joku muu hevonen. Munkin tekisi mieli antaa ympäri korvia, kun lähdetään ilman puhelinta matkaan oikein kuin ongelmia kerjäten, joten saatan vain kuvitella miten vihainen eräs toinen ukkeli on. Ei sitä aina ajattele, tai ei ainakaan tarkasta onko se kännykkä mukana vai ei, vaikka kaikki tietävät että pitäisi.

      Noan säälin kaihtaminen on yllättävää. Sitä on muistaakseni sivuttu vähäsen jo aiemmin, mutta Noa itse ei ole ottanut siihen suoraan kantaa. On sisupusseja, joiden kuvitteleekin ajattelevan, että minä itte, ja inhoavan sääliä. Noasta taas olin muoddostanut etukäteen kuvitelman, ettei sitä niin hirveästi haittaisi, vaikka se ei mukavalta tuntuisikaan. Olisin voinut kuvitella jonkun toisen hahmon (vissiin Eiran kun se uskaltaa sanoa mitä vain) kyselemään, että eikö sua harmita, voi raukka, voi reppanaa, miten sä kestät elämää. Ajattelin aina, että Noa vastaisi, että ei mulla Eira ole mitään hätää, hymyilisi ja vähän nyökyttäisi, ei pahastuisi ainakaan näkyvästi. Mutta siis tiedostan itsekin, että myös oikeiden ihmisten kohdalla mulle on tyypillistä niputtaa tiettyjä käyttäytymismalleja tai luonteenpiirteitä kimpuiksi ja ajatella, että jos tämä tyyppi on tällainen, hänen täytyy olla myös tuollainen.

      Chai on myös yllättävä valinta sankariksi, enkä ole vielä ratkaissut, miten hän tähän kaikkeen loppujen lopuksi reagoi. 😀 Olen tosi iloinen, kun huomaan joutuvani miettimään tutuimpien hahmojeni reaktioita välillä. Toisaalta hänelle olisi tyypillistä lörpötellä koko tarina kaikille, mutta toisaalta taas Chai on superlojaali, eikä tyypillisesti puhu mitään sellaisista asioista, joiden itse katsoo olevan yksityisiä. Joka tapauksessa musta oli tietenkin parasta myös päästää Chai vähäsen hiplaamaan Noaa, koska tykkään horjuttaa sen maailman mustavalkoisinta ja jäykintä maailmankuvaa.

      Parhaiten kirjoitettuja kohtia ovat Noan kaatuminen ja vahinkojen tarkastelu. Kaatuminen tuntuu hidastetulta, kun itse kaatuu (ja toisaalta joskus nopeutetultakin). Siinä prosessissa ehtii havainnoida yhtä ja toista, ja sen toit esiin hyvin. Rikkinäisen jalan puolestaan kerroit hyvin Noan havaintojen kautta. Vaikka tarkoitus on kertoa lukijalle mitä tapahtui, onnistuit tosi hyvin saamaan sen osaksi tarinaa.

  • #5413 Vastaus

    Noa
    Osallistuja

    Ori oikealla, eikös sitä niin sanota? Ota tuosta nyt sitten selvää. Mutta ihan tyytyväiseltä mamma näyttää, tuli sieltä kumpi tahansa ♥

    • #5461 Vastaus

      Heli Lindqvist
      Osallistuja

      Flida on kyllä ihan överisöpö tammamamma <3 Se on niin herttainen että en kestä! Tykkään kuvassa erityisesti taustan metsästä ja Flidan ilmeestä

  • #5432 Vastaus

    Noa
    Osallistuja

    The final countdown

    Kun Flidan laskettuun aikaan oli enää viikko, pintaan nousi erikoinen pelon sekainen jännitys sekä into. Suurin huolenaiheeni taisi tällä hetkellä olla oma kykyni liikkua. Jos pitäisi päästä paikasta toiseen nopeasti, minua pitäisi odottaa vielä huomennakin. Voisinko avustaa mitenkään, jos kaikki ei menisikään niinkuin pitää? Olisinko vain tiellä? Voisinko edes mennä pienen vastasyntyneen luokse kömpelöiden keppieni kanssa?
    Aika tuntui menneen hirvittävän nopeasti, sillä havahduin vasta hetki sitten miten huonosti olinkaan varsan tuloon varautunut. Onneksi tiesin, että Hopiavuoresta löytyy aina joku innokas auttamaan – jos apua vain kehtaa pyytää. Kovin usein en siihen ryhtynyt. Halusin selvitä yksin, vaikka se tarkoittikin monen arkisen askareen kanssa taitelua päänvaivaksi asti.

    Mutta onneksi ihan aina ei edes pitänyt pärjätä yksin. Kysyin Outia mukaani Seinäjoelle ostamaan varsaa varten tarvikkeita, jotka joku fiksumpi olisi hankkinut jo kai kuukausia sitten. Outin mukaan lähti Sonja, tottakai, joka halusi päästä myös ilmaisemaan mielipiteensä miten vauva puettaisiin. Chai joutui tulemaan mukaan myös, vain koska hän oli ollut sopivasti sieppaamisetäisyydellä enkä halunnut lähteä kaksikon kanssa ihan itsekseni. Siitä kihinästä ja huokailusta jota pienet varsariimut aiheuttavat ei varmasti tulisi muuten loppua..

    Seinäjoen horzessa tuoksui nahka, ja seinät sekä hyllyt olivat täynnä toinen toistaan tyylikkäämmän näköisiä varusteita. Ystävällinen vaaleahiuksinen myyjä tervehti meitä, muttei vaivautunut kysymään tarvitsemmeko apua. Outin ja Sonjan keskustellessa kiivaasti pitäisikö Jussille ostaa uusi riimunnaru, tai Salierille karvaromaani, myyjä kaiketi arveli meidän tietävän jo tarpeeksi. Lomautuksesta huolimatta rahatilanteeni oli hyvä, ainakin siten ettei minun tarvinnut miettiä mistä saisin rahaa seuraavien kuukausien vuokriin. Yö- sekä viikonloppulisät kerryttivät palkkaa sen verran, että siitä oli vara laittaa sivuun uusiin varusteisiinkin. Minun ei tarvinnut oikeastaan edes miettiä mitä kaikkea varsa tarvitsisi, kun Outi ja Senja olivat jo päässeet vauhtiin. Outi, jonka mielestä varsa oli varmasti ori, halusi ehdottomasti sille vaaleansinisen riimun ja siihen sopivan narun. Sonja taas oli löytänyt suloisen vaaleanpunaisen riimun jossa oli pieniä sydämiä, eikä millään halunnut luopua siitä. Chain ansiosta päädyimme kompromissiin ja ostimme varsalle vihreän riimun, sillä ei siitä vielä voinut sanoa varmaksi kumpi tulisi.

    Vähitellen lähes koko Hopiavuoren väki alkoi olla odottavaisissa tunnelmissa. Ikäänkuin Tie Tähtiin -kisoissa ei ollut nyt tarpeeksi puhuttavaa, oli Flidan varsan saapuminen yleinen puheenaihe niin tallissa kuin tuvassa pöydän ääressä. Sonjaa ja Agnesia kiinnosti joko tiesin miten varsan nimeäisin (en tiennyt), Outi ja Camilla arvailivat perisikö varsa Flidan täplikkyyden vai isänsä harmaan karvapeitteen. Eetu ilmoitti haluavansa vain terveen varsan, ja siitä olin samaa mieltä. Hello ja Eira halusivat päästä osaksi varsan koulutusta, ja Eira varsinkin lupasi että voisi ottaa sen hoitamisen kontolleen. Lupasin, että pyytäisin molemmilta apua aina kun tarvitsen. Vaikka oikeasti tiesin pyytäväni Marshallia apuun oikeasti vaikeissa tilanteissa, mutta sitä en raaskinut kaksikolle kertoa. Marshall oli myös urhoollisesti lupautunut tulemaan avuksi mikäli synnytyksessä on jotain ongelmia, olipa hän antanut puhelinnumeronsakin sitä varten. Olin siitä aika otettu, vaikka tietysti toivoin ettei sille olisi tarvetta.

    Flidan ruokintaa olen pitänyt silmällä erityisen tarkasti koko sen ajan, kun tamma on ollut kantava. Heliltä sekä Nellyltä olen kysynyt tarvittaessa neuvoa, sekä tietysti eläinlääkäriltä joka onkin ollut alusta saakka mukana neuvomassa ja käynyt tarkistamassa Flidan kuntoa. Mamman ruokintaa nostettiin tasaiseen tahtiin parin edellisen kuukauden aikana kun varsan kasvu nopeutui, ja nyt sitä vähennetään taas ennen varsan syntymistä. Samalla seinäjoen reissulla ostin tarpeellisia lisärehuja Flidallekin, joita se tulee tarvitsemaan varsaa ruokkiessaan.

    Eetun kanssa mietimme, missä Flidan olisi järkevintä synnyttää. Pihatossa se on ollut erittäin hyväntuulinen ja selvästi viihtyy siellä, mutta en luota tarpeeksi Typyyn tai Fifiin että haluaisin ne heti vastasyntyneen varsan pariin. Päädyimme yhteistuumin ratkaisuun, että olisi kaikista helpointa kaikille jos Flida synnyttää tallissa vanhassa karsinassaan. Se on sopivasti reunimmainen ja rauhallinen, sekä Cozminan tuttu seura voi tuoda tarpeellista turvaa. Karsinat ovat kuitenkin tarpeeksi isoja että kyllä niihin varsa mahtuu, ja pianhan Flida voisi varsan kanssa palata pihattoon kunhan kaikki menisi suunnitelmien mukaisesti.

    Vaikka kaikki olikin näennäisesti hyvin, mieltäni painoi silti yksi seikka. Olin toivonut, että äiti pääsisi katsomaan kun varsa syntyy. Nyt Uudenmaan rajojen ollessa kiinni – ainakin vielä toistaiseksi, hänellä ei ollut mitään mahdollisuuksia päästä paikalle. Ja vaikka olisikin, en tiedä uskallanko päästää häntä tänne. Mitkä ovat mahdollisuudet että äiti saa tartunnan pienestä maalaistallista pääkaupunkiseudun sijaan? En osaa sanoa, mutten halua myöskään kokeilla miten käy.
    ”Pääsenhän minä käymään sitten kun tämä tästä laantuu”, äiti vakuutteli puhelimessa, vaikka tiesin että hänkin oli pettynyt.
    ”Mutta soita sitten heti, mummin pitää heti tietää kun ensimmäinen lapsenlapsi syntyy!”
    Hymähdin sille nenäni kautta ja hymyilin.
    ”Mä luulin että Mielikki on ensimmäinen”, huomautin yhä hymyillen ja rapsutin sylissäni makaavaa koiraa, joka reagoi päätään kohottamalla nimensä kuultuaan. ”Lupaan soittaa. Joko sä osaat käyttää sitä videopuhelua?”
    Äidin päästä kuului jotain epäselvää mutinaa.
    ”No harjotellaan, on tässä vielä muutama päivä.”
    ”Juu, juu. Entäpä miten sinulla muuten menee, kuuluuko kaikille hyvää?”
    ”Kuuluu, kaikki on terveitä ja arki pyörii normaalisti…”
    Kerroin Tie Tähtiin -kisoista, miten kovasti kaikki valmentautuvat, pihatosta ja sen valmistumisesta, Eiran ja Santun kaverustumisesta, Nellyn muutosta tupaan, Salierin ähkysäikäytyksestä, ja lopulta siitä, miten jalkani meni rikki.
    Ensin en ajatellut kertoa, mutta lopulta lapsi minussa päätti, että äidin kuuluu saada tietää. Vaikka tottakai äiti kauhistui, huolestui, ja ihmetteli eikö se ole tarpeeksi hyvä syy päästä käymään Stadissa. Vakuutin ettei hänen tarvitse olla huolissaan, että pärjään kyllä.
    ”Pärjäätkö varmasti?” äiti kysyi, sen kuuloisena että hänen kulmansa olivat painuneet ryttyyn ja suupielet kiristyneet.
    ”Pärjään. Älä huolehdi. Ja onhan mulla Mielikki pitämässä huolta”, lupasin niin varman kuuloisena kuin osasin. Oli minulla Mielikki, sekä koko muu Hopiavuori – ihan kyllästymiseen saakka.

    • #5436 Vastaus

      Agnes
      Osallistuja

      Ihan ekana pakko kehua tota kuvaa, vitsi miten symppis mama-Flida <3

      Voi miten jännää että Flida varsoo niin pian!! Fiilaan Noan tunteita varsan tuloon liittyen, onko nyt kaikki valmista varsalle ja miten sen kanssa sitten pärjää kun se tulee. Mä olen varma että Noa pärjää varsin hyvin ja koko Hopiavuoren porukka on auttamassa (vaikkei Noa edes pyytäisikään). Oot upottanut kivan arkisia nyansseja tarinaan jotka tekee tästä todentuntuisen tarinan. Äiti on varsin sympaattinen kun on huolissaan <3 Ja onhan Noa oikeassa, Hopiavuoren porukka on avuksi varmasti kyllästymiseen saakka 😀

    • #5459 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Myönnän, suoritin heti näpäytyksen. 😀 Se oli rumasti tehty, mutta nyt kun Hello on menossa kohti raiteitaan, en anna sen lipsua. Mutta niin kuin aina, nou hätä. Mä olen ennenkin kutsunut itseäni jumalaksi kirjoittajaksi, eli osaan kyllä enemmän tai vähemmän sulavasti korjata hahmon kuin hahmon kurssin, eli kenenkään ei ikinä tarvitse pelätä tekevänsä mitään ”väärin”. Ei tunnu kuulkaa missään! Chaista olisin mielelläni kirjoittanut, kuinka pitkä ajomatka Seinäjoelle voi olla, mutta en kehtaa, kun kyllästytte kumminkin. 😀

      Tallin väki miettii ihan samoja juttuja kuin mä itse. Niin kuin varsa olisi oikea, mäkin arvailen sen sukupuolta. Toivon myös tiettyä sukupuolta, mutta en varmana sano edes arvailujani ääneen, ettei se vaikuta missään tapauksessa mihinkään. Samoin olen sen väritystä miettinyt, mutta siinä olen tullut siihen tulokseen, että jotain ihan spesiaalia sieltä tulee.

      Muakin harmittaa, kun Noan äiti ei pääse. Harmittaa ihan siksikin, että tykkään lukea siitä. Se on luonteeltaan ja ajatusmaailmaltaan tosi paljon niin kuin mun maailman suurin esikuva ja idoli, mun oma just 90v täyttänyt momma, ja jotenkin täällä miljoonan kilsan päässä kaikista mun tutuista Noan äiti on ollut mulle lohdullinen hahmo. 😀 Samoin on muuten Sonjan mummo ja Hellon isä. Musta on ihanaa, että isomummo on niin kiinnostunut tulevasta jälkikasvusta kans. Niin kuuluukin olla, kun varsa on Noalle tietty tosi iso ja tärkeä asia.

      Kuva on kans söpö ku höpön löpö. Flidalla on semmonen Mona Lisa -ilme, josta tietää, että se kyllä tietää, mitä on meneillään vaikka kaikki muut on vielä ihan pihalla.

  • #5515 Vastaus

    Noa
    Osallistuja

    Jos tää on ihan sekaisin ja hujanhajan joka paikassa niin sorge, kirjotin tän puoliks unissani mutta pakko saada julkastua nyt että tää homma etenee! 😀

    Odottavan aika on pitkä ja pelottavakin

    ”Soon kova potkimahan”, Eetu huomautti luuta kädessään seuraten miten Flidan maha hytkyi puolelta toiselle.
    ”No se tahtoo ulos jo!” Outi vastasi ihastuneen kuuloisena. Flidan vanhan karsinan eteen oli kerääntynyt joukko ihmisiä katselemaan, miten tuhdissa kunnossa oleva tamma pureskeli menemään viimeisiä heiniään. Flida näytti varsin neutraalilta, ihan tyytyväiseltä, muttei mitenkään normaalista poikkeavalta. Sitä ei haitannut, vaikka sitä tapitti parhaillaan tusina silmäparia.
    ”Vitsit kun meillä olisi sellainen varsalive”, Sonjakin huokaisi ja ojensi kättään Flidalle nuuhkittavaksi kun tamma venytti kaulaansa painaakseen turpansa kaltereita vasten.
    ”Osaiskohan Eira sellasen laittaa jos siltä kysyisi?”
    ”Osais varmaan”, hymähdin ja seurailin pää kevyesti kallellaan miten Flidan maha jatkoi selkeää liikkumistaan. ”Mut ehkä me pärjätään ilman.”
    Vasta hetki sitten varsan liikkeen saattoi tuntea vain jos painoi käden tiiviisti Flidan kylkeä vasten ja keskittyi tunnustelemiseen. Nyt se oli mahdollista nähdä jo välimatkankin päästä.

    ”Kyllä te ehritte sen näkemähä sitte vähä myähemminki”, Eetu lohdutti hymyilevän kuuloisena ja palasi käytävän lakaisun pariin.
    ”Helpottaa kyllä aika paljon kun asuu ihan tässä vieressä, kun pääsee heti sitten paikalle kun varsominen alkaa”, Sonja pohdiskeli ja katseli edelleen tarkasti Flidaa, vaikka tamma olikin kääntynyt jo poispäin hamuillessaan karsinan pohjamateriaalia viimeisten heinien toivossa.
    ”Joo, kyllähän se varmasti… Funtsin kyllä silti et nukkuisin täällä tallissa.”

    Flidan pitäisi varsoa ihan hetkenä minä hyvänsä. Niin eläinlääkäri oli lupaillut, että pian se tapahtuisi. Seurasin tottakai kaikkia merkkejä – ainakin niitä jotka tunnistin – kuin heikkopäinen ja samalla odotin ja pelkäsin niin kovasti. Mieltäni kalvoi edelleen ajatus siitä, että olisinkin tehnyt virheen. Hetken ehdin jo unohtaa sen, työntää jonnekin kauas takaraivoon muiden ajatuksien tieltä pois. Sieltä se oli kuitenkin hiipinyt takaisin, ja nyt se lietsoi pelkoa ajatuksesta, ettei kaikki menisi hyvin, että tulisin menettämään parhaan ystäväni, tukipilarini. Ja miksi, vain koska sain päähänpistona idean, että vapaana telmivä varsa voisi olla hauska.

    ”Varsooko se siis tänä yönä?” Camillakin oli liittynyt seurueeseen, ja uteli asiaa Sonjaa ja Outia vähän rauhallisemmin.
    ”Ainakin siltä se vaikuttaa”, nyökkäsin ja hymyilin. Kyllä minä enemmän taisin kuitenkin olla innoissani. Pian olisi varsa, ja Flida pääsisi hoivaamaan sitä sielunsa kyllyydestä.

    En tiedä olisiko innokkaita yöpyjiä ollut muitakin. Eetu oli kuitenkin tehnyt selväksi, ettei sinne jää kuin harvat ja valitut, jotta tamma saisi varsoa rauhassa. Jos apukäsiä tarvitaan niin sitten soitetaan. Edes Mielikki ei saanut tulla jalkoihin pyörimään, vaikka se ei ollut siitä kovinkaan pahoillaan. Päinvastoin, se oli jäänyt oikein tyytyväisen näköisenä loikoilemaan huoneeseeni patjalle, joka oli kerrankin ihan kokonaan sen käytettävissä.
    Eetu menisi tuvan puolelle, mutta lupasi tulla paikalle heti kun alkaa tapahtua. Hänellä oli kännykässä äänet – niin kovalla kuin vain voi, ja hän lupasi vaikka päivystääkin sitä tarvittaessa. Sanoin kyllä, ettei sitä tarvitse tehdä. Soitan sitten.

    Oli oikeastaan aika outoa nähdä talli ihan tyhjänä, ihmisistä siis. Valojen ollessa sammutettuina oli helppo keskittyä kuuntelemaan tasaista ja hiljaista heinien rousketta, kun hevoset söivät kaikessa rauhassa. Se oli oikeastaan aika seesteistä, unettavaa suorastaan.. Mutten silti malttanut edes hakeutua parempaan asentoon, vaan istuin makuupussiini kietoutuneena ja odotin. Flida söi, ihan kuten muutkin, mutta nosti aina välillä päänsä ja katsoi minua, ennenkuin se jatkoi syömistään. Melkein kuin se olisi kysynyt, että aijonko todella olla koko yön siinä.

    Ja aijoinhan minä. Olipa minulla viimein nimikin valmiina, kunhan varsa vain tulisi sen ottamaan vastaan.

    • #5516 Vastaus

      Tiitus
      Valvoja

      Äääää, miksei se tuuuuu joooooo!!? Noh, kaipa se nyt ihan kohta on tulos, mut silti ei malttais odottaa enää hetkeäkään. Ja mikähän ihme sen nimeks tulee, varmaankin joku suhtkoht sukupuolineutraali, koska ei kai sitä sukupuolta viel tiedetty? No, kohta, ihan kohta se kai selviää 😀

    • #5518 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      No jooooo! On pelottava. Nyt mua pelottaa eniten, minkä nimen Noa keksi! Onneksi Noalla on historia, että se on keksinyt sellaisia nimiä, jotka ei itketä mua, niin kuin Mielikki. Monen muun hahmon tyyli nimetä eläimiä pelottaisi mua enemmän. 😀 Sen sijaan Flidan terveys ei mua just nyt huoleta. Ainakin koirista näkee melkein aina aika hyvissä ajoin, jos jokin on vaarallisesti pielessä, ja Flida vaikuttaa aika normaalilta. Joo, aina voi sattua jotain silti, mutta rauhallinen mamma on tietenkin hyvä merkki.

      Noan hiljainen talli on ihana. Näin kun on iloinen odotus loppumassa, autio hämärä talli on ihan varmana tunnelmallinen ja miellyttävä paikka. Haluaisin itse olla taas sellaisessa tyhjässä tallissa joskus. Toisaalta jos aihe olisi synkempi, tyhjä talli olisi ihan varmana ahdistavampi. Seinillä vaan kaikuisi päivän äänet vieläkin, ja olisi tosi orpo ja hylätty olo, kun yhtäkkiä ei olekaan muita ihmisiä. Omasta sisäisestä olostahan tunnelma kiinni on. 😀

      Nyt me ei uskalleta enää edes hengittää saati kirjoittaa talliarjesta ennen kuin vauva tulee!

      Mulle tuli Tiituksen kommentista mieleen Ronja Ryövärintytär. Loviisahan siinä meinasi, että jos hän on päättänyt lapsensa nimeksi Ronja, niin siitähän sitten tulee Ronja. 🙂 Mutta mäpä uskon joihinkin etiäisiin sillä lailla etäisesti. Noa voi tietää tai ainakin kokea tietävänsä, tuleeko tyttö- vai poikavauva.

    • #5521 Vastaus

      Nelly
      Valvoja

      Ronja ois tosi hieno nimi! Paitsi jos se ei yhtään näytä Ronjalta. Sitte ei voi olla Ronja.
      Mä en malta odottaaa 😀 ! Tulispa vauva oikeasti pian!

      Nimiehdotuksissa mulla – eikun Nellyllä on kyllä ehdotuksia. Ehkei niin hyviä, mutta kovin ainakin on ehdotuksia 😀 ! Oi, toivottavasti sieltä tulis poikavauva Hipsu tai Nalle Puh!

  • #5536 Vastaus

    Noa
    Osallistuja

    Noniin, tässä se nyt on. Mun piti julkaista tää jo monta päivää sitten, mutta mun on nyt pakko tunnustaa, että mun pitkälle ajateltu suunnitelma alkoi tuntumaan kokoajan tyhmemmältä ja oon nyt pari päivää kriiseillyt että mitä mä sen kanssa teen. Enkä varmaan kestä yhtäkään kommenttia siitä, miten hirvittävä klisee, pettymys, ennalta arvattava tai oikeasti jopa naurettava tämä saattaa olla, joten olkaa ihan tosi helliä; alunperin tää tuntui hauskalta ajatukselta mutta nyt aikana kaukana siltä.

    Niinkuin Päivänsäde ja Menninkäinen, osa 1

    Nyt oli jo mennyt kaksi päivää siitä, milloin eläinlääkäri epäili Flidan synnyttävän. Olin tottakai luonnollisesti stressannut sekä itseni että varmasti jo Eetunkin ihan puhki, olinhan varma että Flidalla oli nyt jokin hätänä eikä mitään varsaa tulisikaan.
    No, en ehkä ollut ihan niin hysteerinen kuin voisi ajatella, mutta jos Flida vielä pitkään varsaansa panttaisi, niin ei sekään ole varmasti kaukana.

    Flida oli ollut ihan täysin tyytyväisen oloinen. Se oli päässyt pihalle normaalisti, nyt kun vahdin sitä kuin Mielikki tuvan jääkaappia, eli ei tarvinnut pelätä että varsa syntyisi ulos silloin, kun kukaan ei ole katsomassa. Se söi normaalisti, vaikka toki sen ruokintaa oli vähennetty. Väkirehuja se ei saanut enää ollenkaan, heinää vain. Se nukkui, ja kävipä se eilen piehtaroimassakin. Aikani seurasin, miten mammuttia muistuttava tamma pyöriskeli tarhassaan ja mietin pitäisikö mennä tuuppaamaan, mutta lopulta se pääsi ihan itse omille jaloilleen.

    Aamutallia tekemään tullut Camilla oli huokaissut pettyneenä kun kerroin, ettei varsaa ollut vieläkään. Jokainen sitä taisi jonkin verran jo odottaa, sillä aina talliin tullessa katseet kääntyivät ensimmäisenä Flidan karsinan puoleen.

    Sinä yönä lainasin Hellon kitaraa. Pätkittäin nukutut muutaman tunnin yöunet alkoivat painaa, mutten voisi nukkua yhtään sen paremmin kunnes varsa syntyy. Tallin hiljentyessä hevosten iltaruokien syömisen ääniin noukin akustisen kitaran syliini ja liu’utin peukaloni sen metallisia kieliä pitkin, joista jokaisesta lähti vieno, pehmeä ääni. Vilkaisin ympärilleni, vaikken tiedä mitä odotin. Ehkä hämmentynyttä korvaparia, merkkiä että joku hevosista olisi häiriintynyt kitaran äänestä. Yksikään ei ollut nostanut päätään heinistään, joten saatoin rauhassa jatkaa. Sormeni liikkuivat lähes automaattisesti tapailemaan kaiketi edelleen tunnetun lastenlaulun sävelmää.

    Kovinkaan pitkälle en päässyt; Päiväsäde oli juuri lentämässä hämärän tieltä, kun soittotaidoilta ruostunut soittosormeni lipsahti ja osui ylimääräiseen kieleen, tehden sävelmästä erikoisen ja väärän kuuloisen. Hymähdin hiljaa nenäni kautta ja olin aloittamassa alusta, kun kuulin äänekkään hengenvedon ja vaimean tömähdyksen. Vatsanpohjani tipahti, ja olin hetkeissä jalkeilla. En hetkeen tiennyt kumpaan tarttua ensin, kyynärsauvaan vai puhelimeen. Päätin ensimmäisen ja yhdellä harppauksella heilautin itseni Flidan karsinan eteen, vasta sen tehtyäni tajuten että nyt ei olisi syytä hätyyttää Flidaa omilla nopeilla liikkeilläni. Tamma ei tuntunut kuulleenkaan, sillä sen pää oli laskettu karsinan pohjaa vasten. Se makasi kyljellään, jalat suorina ja silmät puoliksi kiinni.

    Odotin. Flidan hengitys oli käyny raskaaksi, niin että sen saattoi kuulla käytävälle. Se makasi, hengitti. Sitten se taitteli jalkansa alleen, ja kapusi uudelleen ylös. Hetken olin ymmälläni, ja pettynyt, kunnes muistin että se oli normaalia. Varsova tamma voi käydä useaan kertaan makuulle ja nousta. Kului minuutteja. Varmasti useampi, mutten katsonut kelloa. Flida kävi uudelleen makuulle ja tällä kertaa viipyi siten pidempään. Sitten se kurotti päätään ja hamusi osittain syömättä jääneestä heinäkasasta muutaman korren, ja nousi ylös.

    Kolmannen kerran jälkeen päätin soittaa Eetulle. Flida ei ollut noussut vielä silloinkaan, kun Eetu rynnisti niin mahdollisimman hiljaa ja varovasti paikalle kuin vain mahdollista, vaaleat hiukset jokaiseen ilmansuuntaan osoittaen ja jaloissaan pehmoiset tohvelit.
    “Joko?” Eetu pihahti, ääni unesta painoksissa ja silmät lautasen kokoisina. Pudistin päätäni. Nelly hiippaili talliin myös, kietoen vaaleanpunaisen aamutakkinsa vyötä tiukemmalle.

    Neljännen kerran jälkeen Flida ei noussut enää ylös. Se jäi makaamaan kyljelleen, etujalat harallaan ja takajalat takaviistossa. Sen silmät olivat täysin auki ja korvat käännettyinä takaviistoon. Näin tallin hämärässä valaistuksessa miten sen kyljet ja kaula olivat hionneet. Ja sitten se ponnisti.

    Siitä ainoasta jalasta mikä minulla oli meni tunto sillä samaisella sekunnilla. Sitä tunnetta ei ihan voi sanoilla kuvailla. Se oli inhottava ja häijy, mutta samalla niin kutkutteleva ja ihana. Vatsassani pyöri, jotain myrskypilvien ja perhosten välillä, kurkkua kuristi ja kuivasi, sydän hakkasi ja kädet hikosivat. Nyt se tapahtuisi. Nyt se tapahtuisi, nyt se tulisi, nyt tulisi varsa, varsa tulee…!!

    “Sä pystyt siihen”, Nelly kuiskasi rohkaisevasti. Hänkin oli siirtynyt ihan karsinan seinään kiinni ja me kolme tuijotimme sitä ihmettä, mitä kaunis täplikäs tammani nyt meille soi.
    Se ponnisti, ja veti henkeä. Ponnisti uudelleen, ja uudelleen, ja veti henkeä. Sen iso maha painui kasaan jokaisen ponnistuksen aikana, jokainen lihas tehden töitä saattaakseen varsaa eteenpäin. Flidasta näki miten epämukava sen olo oli. Etujalat kauhoivat karsinan pohjalla olevaa purua taaksepäin, ja sen hengitys oli muuttunut raskaaksi ähkimiseksi. Kerran se siirtyi vatsalleen makaamaan ja taitteli jalkansa alleen, ihan sen näköisenä että se olisi valmis nousemaan ylös, mutta kellahti uudelleen kyljelleen ja ähkäisi sillä tavalla rohisevasti ja rankasti, että minua alkoi taas pelottaa.

    “Soitanko eläinlääkärin?” kysyin Eetulta, joka seurasi Flidaa silmä kovana. Hänen kulmansa olivat tiukasti painuneet alas, ja otsalle oli ilmestynyt ryppyjä.
    “Ei vielä”, hän vastasi. “Vielä on ihan normaalia”, hän lupasi. Uskalsin luottaa siihen.
    “Sopiiko jos meen kahtomaan?” Eetu kääntyi katsomaan minua. Nyökkäsin heti, ja Eetu avasi hiljalleen karsinan oven. Flida kääntyi katsomaan meitä, mutta Eetu puhui sille hiljaa ja nätisti, matalalla äänellä. En kuullut mitä hän sanoi, mutta se taisi tepsiä, sillä hitaasti Flida laski päänsä uudelleen. Osa minusta tunsi heti katkeruutta. Minäkin halusin olla Flidan tukena, auttaa sitä tarvittaessa. Kai se minuunkin luotti, jotta olisin voinut sitä lähestyä? Toinen osa, se isompi ja viisaampi osa tiesi kuitenkin, että näin oli parempi. Eetu tiesi mitä tehdä, hän oli meistä se kykenevin, olisin vain ollut tiellä. Ja minähän sen varsan, sekä Flidan kanssa loppujen lopuksi eniten olisin. Kyllä Flida minuun luotti, vaikken sitä auttaisikaan varsan kanssa.

    Hetken oli taas hiljaista, ja sitten Flida ponnisti. Kovempaa kuin aikaisemmin, ja Eetu pyysi Nellyä antamaan mukanaan tuomansa pyyhkeen.
    “Soon oikeinpäin, kaviot näkyy jo”, Eetu ilmoitti ja otti vaaleansinisestä pyyhkeestä kiinni molemmin käsin.
    “Hieno tyttö, så fin, bra Flida”, kehuin tammaani pehmeästi ja yllättävän vakaalla äänellä. Sanat olivat ainoat joita Flidalle saatoin tarjota, ja tavallaan puhuminen auttoi omaan hermostumiseeni. Kun varsan etujalat tulivat enemmän esiin, näin miten Eetu otti niistä kiinni pyyhkeen kanssa. Sitten hän veti yhdessä Flidan ponnistelun tahtiin, eikä mitenkään voimiensa takaa, mutta tarpeeksi auttaakseen tammaa selviämään vaikeimmasta kohdasta.

    Sitten oli varsa.

    Hento, pieni vaaleanharmaa varsa, jonka ympärillä olevan kalvon Eetu rikkoi, ennenkuin hän peruutti polvillaan karsinassa antaakseen Flidalle tilaa.
    Rintaani puristi ja jouduin puristamaan huuliani yhteen etten olisi tehnyt ääntäkään. Ehkä minua itketti, tai nauratti, tai jotain siltä väliltä, mutten halunnut pilata sitä hetkeä. Tunsin miten Nelly kietaisi kätensä harteideni ympäri ja nojautui minuun, kasvoillaan hymy ja silmät kiillellen.

    Tovin Flida vain oli, ja hengitteli. Lopulta se nosti päätään ja kääntyi katsomaan pientä ihmettään, jonka päätä tamma nuuhki ensin varovasti, ennenkuin se alkoi nuolla varsan korvia, silmiä, sieraimia, ja pientä harjantynkää joka jäi tikkusuoraan seisomaan.
    “Voi eiii”, Nelly pihisi hiljaa ja kohotti toisen kätensä suunsa eteen. Eetukin hymyili, ja minä myös.

    Ainakin siihen saakka, kunnes Flida painoi päänsä uudelleen alas. Se veti kolme kertaa tiheästi henkeään, ja ponnisti uudelleen. Näin heti Eetun ilmeestä, että se ei ollut enää normaalia.
    “Mitä?” kysyin heti, jokainen lämmin, iloinen tunne karaten kehostani kuin iskettynä. Sekunnissa minun oli kylmä, ja mielessäni pelkäsin tehneeni virheen.
    “Se..” Eetu aloitti ja katsoi Flidaa kummallinen ilme kasvoillaan. Piinallisen kauan hän oli hiljaa, kunnes hän tarttui pyyhkeeseen uudelleen ja siirtyi lähemmäs Flidaa.
    “Nyt soita se eläinlääkäri, täältä tuloo kaksoset”, Eetu käski vakavana, eikä minun oikeasti tarvinnut odottaa että hän oli lopettanut puhumisen kun olin jo soittanut. Nelly katosi johonkin, ja olin varma että päästäni puhkeaisi verisuoni hetkenä minä hyvänsä jos joutuisin kuuntelemaan enää yhtäkään tyhjää puhelimen tuuttausta.

    • #5537 Vastaus

      Agnes
      Osallistuja

      Mä en allekirjoita ollenkaan tuota sun omaa kommenttia tarinan alussa, mä en saa tästä millään tasolla ennalta arvattavaa tai kliseetä. Musta tää oli erittäin hyvin kirjoitettu teksti, mulla meni ihan oikeasti kylmät väreet kun tätä luin. Teksti on intensiivinen ja vetää lukijan tiukkaan syleilyyn alusta loppuun, tunnelmaan uppoutuu ja se vie mukanaan. Noan hermostuneisuus tarttuu ja lukijana pystyy eläytymään tuohon hetkeen helposti. Nyt mä en muuta toivo kuin että toinenkin varsa on kunnossa ja että tänä kesänä Hopiavuoressa kirmaa kaksi mini-Flidaa <3 Jään jännityksellä venaamaan jatkoa tarinalle!

    • #5538 Vastaus

      Marshall
      Osallistuja

      Ei oo reilua jättää tällästä useampi osaseksi tarinaksi, ei mun kynnennysät riitä järsittäväksi toisen osan oottamiseen. Parkkeeraan itteni tähän jännityksellä oottaan jatkoa!

    • #5539 Vastaus

      Hello
      Osallistuja

      Jes! Näitä varsoja onkin kyllä odotettu niiiiiiiin kovaa, että virtuaalihevosten mittakaavassa ihan kahden varsan edestä vähintään on jännitetty. 😀
      Myös kunnollinen kommentti tulee, mutta ei yöllä niin kuin salakavalat varsat. Toivottavasti jäkimmäinen on enemmän Flidan näköinen ja se on se Päivänsäde. :DDD

    • #5577 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Ei kannata vissiin liikaa kritisoida omaa työtään. Muut tykkää, niin kuin näet. Mä olen omista teksteistäni huomannut myös yhden jutun, joka saattaa lohduttaa sua tulevissakin kriiseissäni. Mulla on ainakin kausia, jolloin kaikki mun ideat ja tarinat tuntuu ihan hirveältä shaibalta, jolla itkettää rasittaa muiden kallisarvoisia silmiä. Postaan ne kuitenkin, jos saan joten kuten valmiiksi, koska muuten multa menee moti. Usein käy sitten niin, että kun luen niitä vuoden tai kahden päästä, ajattelen että hei vitsit nää on muuten hyviä, ja muistan sen olon, joka mulla niistä oli. Se oma senhetkinen fiilis ei oikeasti kerro mitään muuta kuin sen, millä tuulella olet: se ei oikeasti liity mitenkään tarinaan.

      Päivänsäde ja menninkäinen alkaa olla jo motiivi tässä Hopiavuoren tuhansien liuskojen pituisessa romaanissa. Se putkahtelee esille sieltä täältä. Tavallaan olen jo alkanut odottaa, että siitä rakentuu outo yhteinen merkki jostain, vaikka vielä se ei olekaan.

      Ymmärrän Noan pienen harmituksen siitä, että Eetu voi mennä Flidan luo ja Noa ei. Samalla musta on niin ihanaa ettei se mene. Herran tähden äijä hoitaa ekaa hevostaan, jonka on tuntenut verrattaen lyhyen aikaa: mitä se voisi siellä auttaa? Mulla on itsellä paha taipumus kirjoittaa oma hahmo sisään tollasiin tilanteisiin, ja olisin pilannut tämän kuvion varmana, jos tämä olisi mun tarina. Toinen juttu, jonka olisin pilannut, olisi ekan varsan syntymän aiheuttamat tunteet. Kun kaikki on noin tiiviissä paketissa, parissa rivissä, se kohta on täynnä kaikkea. Vaikka yleensä tykkään pitkän kaavan mukaan tunteilemisesta, tämän sellainen olisi laimentanut tosi tehokkaasti pliisummaksi. Nyt se kohta on niin kuin se äänetön kiljunta ja käsien ravistelu ja ympärilleen hätäisesti katselu, mitä ihmiset tekee, kun ne saa yhtäkkiä vaikka puhelimessa aivan superhyviä uutisia, eikä niillä ole ketään jolle kertoa justnytheti.

      Kaksosvarsat ei tosiaankaan ole klisee, ja näin tarinan ulkopuolelta katsottuna aika siisti juttu! Tarinan sisällä taas se olisi Noan kannalta melko paska mäihä. Hänkö toistaitoisena pitäisi ja rahattomana maksaisi kolmea hevosta? Ai jai mikä Sophie’s choice tästä vielä tulee, kun joskus vielä koittaa se päivä, kun Noan pitää valita, kumpi varsa maksaa kumman kulut. Mutta onneksi on vielä sata vuotta aikaa ihan vain nauttia kahdesta rimpulasta, jos molemmat jäävät henkiin: varsa-aikahan kestää ja kestää. 😀

  • #5540 Vastaus

    Noa
    Osallistuja

    Niinkuin Päivänsäde ja Menninkäinen, toinen ja toistaiseksi viimeinen osa

    Oloni oli hutera, ja nyt minun teki mieli oikeasti itkeä. Silti en voinut kuin katsoa ja odottaa aivan hiljaa. Se varsa ei tullut ulos yhtään niin helposti. Eetun ilme oli keskittynyt kun hän joutui ponnistelemaan yhdessä Flidan kanssa, jotta varsa liikkuisi eteenpäin. Flidan takajalat huojuivat ja sen koko keho tärisi, se yritti niin kovasti ja teki kaikkensa, ja silti se näytti niin vaikealta. Minuutit kuluivat. Eläinlääkäri oli luvannut tulla, mutta kuinka kauan hänellä menisi? Ehitiskö hän? Entä jos varsa ei tulisikaan ulos? Entä sitten?
    “Nyt perkele tuloot sieltä!” Eetu ähisi naama punaisena, ja veti kerran niin lujaa, kuin vain pystyi.

    Ja sitten oli toinenkin varsa.

    Eetu sekä Flida huohottivat molemmat. Eetu pyyhkäisi käsivarrella otsaansa, ja kiirehti sitten repimään senkin varsan kalvon auki. Flidan kylki kohoili rajusti sen hengityksen mukana ja sen sieraimet olivat laajentuneet ja punaiset.
    “Hengittääkö se?” Nelly kysyi varovasti kun Eetu kumartui lähemmäs tätä uutta varsaa. Hän siirsi kätensä sen sieraimien eteen, odotti hetken, ja nousi hitaasti jaloilleen. Hän ei sanonut mitään. Olin melko varma että tulisin kohta hulluksi.

    Juuri kun olin itse hyökkäämässä karsinaan Flida kohotti päätään ja käänsi sen tämän uuden, no, uudemman varsan suuntaan. Se alkoi hoivaamaan edeltäjäänsä verrattuna kookkaampaa, mustavalkoista varsaa samalla tavalla kuin aikaisemmin, ja pian varsan jalat nytkähtivät.

    “Jotta sellaasta”, Eetu kuului sanovan hämmästyneenä. Niin olin minäkin. Katselin, miten se vaaleampi, pienempi varsa alkoi könytä jaloilleen, ja miten se tummempi, isompi varsa alkoi havainnoida ympäristöään. Niitä oli tosiaan tullut kaksi. Ja molemmat olivat elossa.

    Eläinlääkäri saapui kai jossain kohtaa. Tiesin, koska kuulin miten hän ja Eetu puhuivat. Minunkin olisi kai pitänyt olla siellä, mutten malttanut lähteä. Olin siirtynyt Flidan karsinaan istumaan seinän viereen, ja katselin vain, miten kaksi maailman ihmeellisintä ja suloisinta otusta alkoivat haparoida ensimmäisiä askeliaan.

    “Yleensä kaksosten tulo huomataan jo ultrassa, ja toinen nipistetään pois…. .. Harvinaista, että molemmat syntyvät elossa… .. Riski, että toinen menehtyy vielä …. Ainakin toistaiseksi näyttivät terveiltä ja tammakin on… … “

    Kysyisin sitten myöhemmin Eetulta, mitä eläinlääkäri sanoi. Nyt minulle riitti, että hän oli käynyt katsomassa molempien varsojen kunnon, sekä tarkistanut Flidan, eikä yhdelläkään tuntunut olevan hätää. Flida oli väsynyt, mutta ehjä. Vaalea varsa oli huomattavasti pienempi ja hintelämpi kuin veljensä, mutta yhtä terhakkaasti se etsi pitkiä jalkojaan alleen, yhä uudelleen jokaisesta pyllähdyksestä huolimatta.

    Pikkutamman veli, se mustavalkea, oli päässyt ylös kolmannella yrittämällä. Se ojenteli jalkojaan, availi suutaan ja otti määrätietoisia, mutta vielä horjahtelevia askelia edestakaisin.
    “Pärjäsit hienosti”, kuiskasin Flidalle ja kurotin rapsuttamaan sen otsaa kädelläni. “Niin hienosti. Maailman hienoin..”

    Sitten minun oli aika poistua. Eläinlääkäri lupasi jäädä katsomaan, että molemmat varsat löytäisivät nisille ja pääsisivät juomaan maitoa. Häntä huoletti, ettei toinen ehtisi saamaan tärkeää ternimaitoa, joka tarkoittaisi huonolla tuurilla että ilman jäänyt varsa tarvitsisi plasman siirron. Onneksi eläinlääkäri oli varustautunut ja ottanut mukaan maidonvastiketta, jota voisi tarvittaessa antaa tuttipullolla. Nellyn ja Eetun oli lupa mennä takaisin nukkumaan, mutta kumpikaan ei malttanut. Minuakaan ei väsyttänyt, vaan tunsin olevani enemmän hereillä kuin koskaan ennen eläessäni.

    Vasta, kun olin nähnyt miten Flida oli noussut ylös, uskalsin poistua tallista hetkeksi.

    Voi luoja, miten paljon minun teki mieli tupakkaa.

    Katselin kännykkäni ruutua ja mietin, voinko soittaa äidille. Kello oli kuitenkin vielä aamuyön puolella, mutta hän oli käskenyt soittaa heti. Päätin jättää soittamisen aamuun, kun saisin ensin omatkin ajatukseni kasaan. Hengitin syvään raikasta, viileää kevätyön ilmaa, kallistin päätäni taaksepäin ja annoin hartioideni tippua alemmas. Katselin tummaa taivasta, ja sen samettisella pinnalla tuikkivia tähtiä. Huhtikuun toistaiseksi lämpimän päivän päätteeksi, tähän eriskummalliseen ja jännittävään maailmaan oli syntynyt kaksi pientä varsaa, joiden koko olemassaolo oli ihme.

    Kun palasin takaisin talliin eläinlääkäri onnitteli minua. Hän sanoi, että ensikertalaiseksi Flida oli suoriutunut esimerkillisesti, ja että ne olivat ensimmäiset kaksoset jotka hän pääsi uransa aikana näkemään. Onnittelujen jälkeen hän kuitenkin kertoi, ettei vielä ollut aika huokaista helpotuksesta. Kaksosten kohdalla on omat riskinsä, ja tulevat päivät ovat äärimmäisen kriittisiä. Hän antoi arviokseen viikon, jonka jälkeen olisi turvallisempaa sanoa miten siinä käy.

    En tietenkään halunnut kuulla sitä, mutta kuuntelin ja tiedostin silti. Viikossa on monta päivää. Voisin vaivata päätäni sillä myöhemmin, sillä nyt ainoa asia johon halusin keskittyä oli Flida ja kaksoset. Nyt olin ansainnut olla onnellinen, ja elää vain siinä hetkessä.

    Fun fact, tää kuva on ollut mulla tekeillä melkeen sen 11 kuukautta mitä tätä tarinaakin kehittelin. Siksi tyyli vaihtuu moneen kertaan ja jokainen niistä näyttää erilaiselta. En suosittele tätä tapaa, vaikka se ajaakin asiansa!

    • #5541 Vastaus

      Marshall
      Osallistuja

      Jess, mun kynnet riitti jatkon oottamiseen ja ihanaa että nyt on kaks (ainaki nyt) tervettä varsaa karsinasa pyörimäsä!
      Itelle tuli just sama mieleen mitä tuola jo sanoki että yleensä kaksosten tulon näkee jo ultrasa että toinen napataan pois. Ihana pieni ylläri!…Tai ei ehkä niin pieni mutta…
      ps. Oletan että tummempi on tietenki Menninkäinen, ja se varasti mun sydämen

    • #5542 Vastaus

      Sonja T.
      Osallistuja

      Kyllä tätä on odotettukin! Voi liikkikset <3

    • #5545 Vastaus

      Tiitus
      Valvoja

      Ääääää, ihanaaaaa! Ne on niiiin söpöi ja voi että! Eikä todellakaan oo mikään klisee, toivottavasti vaan molemmat pysyykin terveinä ja päästään ihastelee niiden kasvua jajaja.. Äää, ei tähän mitään fiksua kommenttia saa aikaan 😀

    • #5546 Vastaus

      Outi Halme
      Osallistuja

      Vihdoin! Kyllä tätä ehdittiinkin odottaa ihan koko tallin voimin (ja varmaan kauheet paineet kirjottaa, kun kaikki täällä kyttää, että koska se tapahtuu) 😀 Mutta kyllä sai ainakin mun mielestä odotus ihan arvoisensa päätöksen ja tarinat oli ihan tosi mukaansa tempaavat ja aidon tuntuiset.

      Edelleen on kyllä pakko ihailla Noaa ja sen suhtautumista kokoa asiaan! Tykkään tosi paljon siitä, kuinka Noan päivä kerrallaan -asenne tulee tekstistä läpi, vaikka se olikin jännittävä ja hermoja raastava ja kyllä Noakin niitä samoja tunteita ehti kokea. On myös ihan selvää, kuinka Noa arvostaa ja tietää olevansa onnekas, kun on sellainen tallinpitäjä kuin Eetu, joka tietää miten toimia vähän yllättävässäkin tilanteessa.

      Mut kamalaa, kun vieläkin joutuu jännittämään miten varsoille tästä eteenpäin käy. Tietenkin toivon sormet ja varpaat ristissä, että molemmat selviää ja pysyy terveinä ja kasvaa onnellisesti isoiksi hepoiksi.

    • #5548 Vastaus

      Alice
      Osallistuja

      Voi apua mitä pieniä rakkaita ❤️ oot kyllä ihan äärettömän taitava vangitsemaan tunnetta sanoihin. Ja siis ei vitsit, apua mikä yllätys kaksoisvarsat! Onneksi kaikki meni kuitenkin hyvin, jännitin ja pelkäsin niin paljon toisen varsan – ja tietty tamman puolesta. Toivottavasti kaikki sujuu jatkossakin hyvin, nämä vauvelit varmasti sekoittaa koko tallin 😅❤️

    • #5578 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Vitsi mikä kontrasti. Toinen synnyttää maailmaan uusia olentoja, minkä pitäisi olla jotenkin kaunis hetki. Toinen puhajaa, että nyt perkele pihalle sieltä, jo sinä olet siellä tarpeeksi aikaa viettänyt. Ilman pimeää ei näe valoa, ja mitä näitä nyt on. 😀

      Noa on ihan oikeassa pysyessään melko rauhallisena. Nyt just kaikki on hyvin. Murehtimalla ei voi kuitenkaan muuttaa tulevaa, ja jos huonosti käy, se on kuin varsa kuolisi kahdesti. Niinhän Hellokin aina hokee.

      Seuraavaksi kaikki ryntää varmasti onnittelemaan Noaa ensimmäisistä lapsenlapsista. Luulen, että Noalla on ihmisissä enemmän hommaa kuin uusissa varsoissa. Miten ihmeessä Hopiavuoren kaikkeen innolla sotkeutuvat hahmot saadaan antamaan Flidalle ja varsoille tilaa hengittää?? Eetustakaan ei taida hirveästi olla apua, kun se ensin kieltää muita, mutta sniikkaa sitten itse kuitenkin katselemaan ja muka tekemään jotain tärkeää just siihen varsojen luo.

  • #5590 Vastaus

    Noa
    Osallistuja

    Väsynyt, mutta onnellinen

    Varsat vuorokauden ikäisiä

    Tieto varsoista levisi tallin väen keskuudessa äkkiä ja ensimmäisen päivän aikana vähintäänkin puolet olivat käyneet niitä tervehtimässä. Olin malttanut mennä nukkumaan vasta aamun valjetessa varsojen syntymisen jälkeen, kun olin nähnyt että molemmat olivat varmasti ottaneet ensimmäiset askeleensa ja pääsivät varmasti juomaan maitoa. Nukutuksi sain ehkä pari tuntia, jonka jälkeen en enää malttanut yrittääkään vaan luovutin suosilla ja liityin Nellyn seuraksi keittiöön jossa hän oli jo täydessä touhussa. Eikä aikaakaan kun Sonja saapui paikalle kuulemaan ensimmäisenä yön tapahtumista.

    He lähtivät talliin ja minä jäin terassille katselemaan miten Mielikki etsi arvolleen sopivaa pissapaikkaa. Pikkukoira sai asiansa hoidettuaan palata takaisin sisälle ja itse harpoin keppien kanssa talliin.

    Siellä suurin osa päivästäni kuluikin. Karsinaan en mennyt, sillä tiesin sen olevan erityisen tärkeää parin ensimmäisen päivän aikana tuoreen äidin ja varsojen luoda rauhassa suhdetta toisiinsa. Silti, en voinut pysyä poissakaan. Mitä enemmän katselin, sitä enemmän olin huolissani. Orivarsa tuntui löytäneen vakaasti jalat alleen ja kävi ruokailemassa tasaisin aikavälein, mutta sen pikkusisko vietti enemmän aikaa makuullaan epämääräisesti torkkuen.

    Konsultoin asiasta eläinlääkärin kanssa oikeastaan heti kun pistin asian ensimmäisen kerran merkille. Jos jotain olin oppinut kaikenlaisia varsankasvatus manuaaleja lukiessani niin ainakin sen, ettei maitovarsojen kanssa ole aikaa turhaan miettiä. Varsinkin niiden kunto voi romahtaa niin nopeasti, että mieluummin pelaa aina varman päälle. Päätimme eläinlääkärin kanssa että tammavarsaa pitäisi lisäruokkia maidonkorvikkeella muutaman tunnin välein tuttipullon avulla. Olisin rynnistänyt lähimpään ruokakauppaan sillä samaisella sekunnilla, ellei Tiitus olisi sattunut paikalle. Tiitus oli puhelimessa Hellon kanssa, ja Hello halusi tietää mitä varsoille kuului. Kerroin ja Hello ilmoitti saapuvansa heti paikalle.

    Heti oli oikeasti todella nopeasti. Nopeammin kuin itse olisin ehtinyt käydä kaupassa ja tulla takaisin. Ja Hellolla oli tuttipullo mukana, vieläpä ihan uuden näköinen. Tai ainakin melkein uusi, jos ei täysin. Ei sillä tosin väliä, kunhan se toimii. Sitä en kysynyt mistä Hello sen oikein löysi siihen hätään.

    Äiti tottakai riemastui kuullessaan että kaksoset tuli. Samaan aikaan hän oli tuohtunut etten soittanut heti kun varsat syntyivät, ja voivotteli jo valmiiksi jos niistä toinen ei selviäisikään. Puhelun ensimmäisen kahdenkymmenen minuutin aikana keskustelimme vain varsoista, ja sitten puheenaihe siirtyi puuttuvaan jalkaani. Äiti oli huolissaan, etten vieläkään pärjäisi ilman, vaikka hyvin olin keppien kanssa sohinut menemään siihenkin mennessä. Nyt kun Uudenmaan rajat olivat taas auki voisin mennä varmasti teettämään uuden proteesin vaikka heti. Nyt en vain millään voinut lähteä, kun varsoja piti vahtia. Viikko tai kuukausi ilman, eipä sillä niin suurta merkitystä.

    Varsat kahden vuorokauden ikäisiä

    En pysynyt enää laskuissa mukana kuinka monta kertaa minua oli onniteltu ja kutsuttu isäksi. Se lämmitti mieltä joka kerta ihan yhtä paljon – siitäkin huolimatta että elin sillä hetkellä jollain pyhällä hengellä ja itsepäisyydellä. Päivärytmini kulki täysin varsojen ympärillä, ja tunnit tuntuivat kulkevan samaan aikaan mahdottoman hitaasti ja silti niin nopeasti. Pikkutamma osasi jo melkein odottaa, milloin tuttipullo tulee. Ehkä se oli vain toiveajattelua, mutta mielestäni se oli päivän aikana piristynyt jo aikaisemmasta jokseenkin nuutuneesta tilastaan. Kävelykepin – toisen olin hylännyt jonnekin tallin uumeniin kun totesin, että se on vain tiellä – äänen kuullessaan Flidan karsinasta alkoi kuulua korkeaa mutta hiljaista hörinää, ja oven avattuani minua oli aina vastassa kaksi ihanaa pörröistä hevosvauvaa.

    Tamman pikkuveli.. Ei, isoveljeltä se enemmän näytti. Isompi se ainakin kaikilla tavoilla oli, ja kenties se olikin oikeasti kaksosista vanhempi vaikka syntyikin jälkimmäisenä. Eli siis, tamman isoveli oli aina yhtä katkera siitä, ettei se saanut maistaa tuttipullosta. Joka kerralla se yritti kaikkensa jotta se saisi sen, mitä ikinä minulla oli tarjotakaan. Se tuuppi päällään, puski ja töni sekä minua että siskoaan, eikä niin pieneltä mitään muuta voinutkaan olettaa. Joka kerta ohjasin sen huomion jonnekin muualle, kuten vaikka äidin nisälle, jotta pikkusisko saisi rauhan ruokailla.

    Kun Marshall ja Niklas poikkesivat mietin hetken pitäisikö minun kysyä, jos Niklas haluaisi vielä ottaa Mielikin hoitoon. Jos nyt siksi aikaa, kun kaikki aikani on kiinni varsojen huolehtimisessa.. Mutta toisaalta, tuvassa on aina joku joka päästää sen ulos tai antaa ruuan, tai muuten vaan pitää sille seuraa jos en itse kerkeä. Tavallaan se tuntuisi vähän kummalliselta lähettää Mielikki pois tutusta paikasta, kun oikeaa tarvetta ei kai ollut. Harkitsisin asiaa uudelleen kun joudun lähtemään Helsinkiin. Siellä menisi kuitenkin useampi päivä, ja kai se olisi hyvää harjoitusta Mielikillekin..

    Varsojen terveyden lisäksi mieltäni painoi huoli Flidasta. Se oli hyvinvoiva ja täysin oma itsensä, ja hoivasi varsojaan erinomaisesti. Se seisoi kärsivällisesti paikallaan vaikka varsat hääräsivät sen ympärillä, jalkojen välissä, mahan alla, eikä sitä haitannut vaikka niillä oli välillä vaikeuksia milloin minkäkin suhteen. Välillä ne yrittivät nisille samaan aikaan ja onnistuivat vain kinastelemaan siitä, kummalla on oikeus olla siellä – vaikka tilaa olisi molemmille. Pikkutamma oli aina se joka luovutti, joten en hetkeäkään katunut valintaani ryhtyä lisäruokkimaan sitä. Mutta joka tapauksessa, mietin miten se saisi tuotettua maitoa kahdelle varsalle ja pitämään itsensä myös kunnossa. Pelkäsin, että se alkaisi laihtumaan tai hylkimään varsojaan ravinnonpuutteen takia. Siksi olin kiitollinen, että Marshall otti Flidan ruokinnan puheeksi. Päätin ottaa asiakseni lisätä soijarouheen Flidan ruokintaan heti vaikkakin vähitellen jotta sen ruuansulatus ehtisi siihen tottumaan. Tiesin myös kenen puoleen kääntyä, jos minulla olisi sen suhteen lisää kysyttävää tai mietteitä.

    Varsat kolmen vuorokauden ikäisiä

    Nyt kun kaikki olivat päässeet varsoja ihastelemaan ihan omin silmin niiden nimistä oli tullut uusi polttava puheenaihe. Jokaista kiinnosti millä nimellä niitä voisi alkaa kutsumaan, sillä varsoiksikaan niitä ei voisi ikuisesti nimittää. Oli minulla ollut ajatus vielä ennen niiden syntymää, mutta nyt en enää ollut niin varma siitä.

    Kaikki tuntuivat myös tietävän, ettei kaksosten kanssa voinut olla varma olisiko niistä toista enää vaikka kuun loppuun mennessä. Kukaan ei sanonut sitä ääneen, mutta aina kun puheenaihe oli niiden nimeämisessä ajatus toisen varsan menehtymisestä oli vähintäänkin yhtä pinnalla, mutta vain sanattomasti. Tavallaan arvostin sellaista hienotunteisuutta, mutten kovinkaan pitkään jaksaisi tanssia aiheen ympärillä. Päivä kerrallaan, sitä mieltä olin, mutta samalla olin jo ensimmäisestä yöstä lähtien tehnyt hidasta ajatustyötä toisen varsan kuolemaa ajatellen. Niin karua kuin se olisikin, se piti vain tiedostaa ja hyväksyä. Paljon helpommin sanottu kuin tehty.

    Onneksi Outi onnistui saamaan ajatukseni muualle. Kuumat juorut eivät ole bravuurini, mutta onneksi Outille tuntui riittävän vähän vähempikin. Hän onnistui viemään ajatukseni Flidan varsoista muualle, mutta hänen ansiostaan päädyin katselemaan Loimua sen terraarion lasin läpi seuraavan kerran ehkä turhankin tarkasti. Lihonut se tosiaan oli, ei paljoa, mutta sen verran että eron huomasi jos on käärmettä vuosia jo katsellut. Ajatus siitä, että minusta tulisi isä vielä kymmenelle lierolapselle oli aika kammottava. Kaksi hevosvauvaa vielä kestin, mutta kymmenen oli liikaa vastuuta. Eikai voi olla mahdollista että Loimu on karannut ja tavannut jonkun puoleensavetävän kyyn, ja nyt maailmaan syntyisi kaiketi ensimmäiset kesyn viljakäärmeen ja villin kyyn lemmenlapset..?

    Pudistin päätäni ennenkuin mietin koko asiaa yhtään sen enempää. Ei se ole mahdollista. Munia naaraskäärmeet voivat ihan ilman koirastakin, mutta yhtäkään poikasta sieltä ei tule. Eikä Loimu ole kyllä koskaan ennen edes munia tehnyt, niin tuskin nytkään.. Pitäisi hankkia sille jotain kevyempää syötävää rottien sijaan, vaikka kananpoikia.

    • #5591 Vastaus

      Sonja T.
      Osallistuja

      Ihanaa ettei varsoista kumpikaan ole vielä ainakaan kuollut! Joka kerta on pieni kylmä rinki takapuolen alla kun avaa jotakin, minkä näkee Noan kirjoittamaksi: että jos sittenkin käy huonosti… Isän vastuu painaa kyllä nyt kovasti, tuttipullovarsa ja kaikkea.

      Mutta että puoleensavetävä kyy! Nauratti ihan ääneen sekä ilmaus että ajatus kymmenestä kyyn ja viljakäärmeen rakkauslapsesta kaksosvarsojen lisäksi. Se olisi kieltämättä ehkä vähän liikaa!

    • #5732 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Noa on just eikä melkein niin kuin minä ja/tai äiti silloin, kun jommalla kummalla on koiranpentuja. Vaikka niillä olisi kaikki hyvin, niitä tulee tuijotettua. Meidän kotikenneleissä pentulaatikko jopa on sängyssä, koska emot on tottuneet nukkumaan siellä, joten me ihan oikeasti ollaan ekoina päivinä semmonen 20 tuntia omien emokoiriemme ja niiden vauvojen vierellä, eikä niiden tutkimiseen väsy. Ja hevosella kuitenkin on heti jo silmät ja korvat ja se heiluu enemmän, joten sitä on varmaan vielä mielenkiintoisempi tuijottaa. Toisaalta se tuijottaminen on ihan just tosi ahdistavaa, kun aina kaikilla syntyvillä lapsilla ei ole kaikki hyvin. On kauheaa miettiä, selviääkö vauva vai ei. Vielä kauheampaa on havaita, että se taitaa selviytyä, mutta että se todennäköisesti kärsisi aina, joten pitääkö se lopettaa vai ei. En missään nimessä sanoisi Noaa siis vielä onnekkaaksi varsojen ekalla viikolla, kun päivä kerrallaan pienempi varsa selviytyi.

      Noalla on rankkoja aikoja myös edessään. Aika usein jossain vaiheessa tulee se mitämäteenmitämäteenmitämäteen-hätä, vaikka olisi kuinka apua tarjolla. Ja tunne siitä, että ei osaa mitään, kun epäonnistuu jossain pienessä, se on kokeneenkin kasvattajan tuttu seuralainen. Koiravauvoja maailmalle lähettäneenä huomaan, että ehdottomasti kaikkein hirveintä koko hommassa on kuitenkin luopuminen. Miksei kaikkia eläimiä voi pitää itse? Mistä niille löytää kodit? Ja kun niille aina lopulta löytyy kodit, onko ne varmasti oikeat, eikä itse tuotettuja eläinvauvoja laiteta kiertoon? Ja kun ne on lähteneet, sitä miettii, saako ne ruokaa? Saako ne varmasti nukkua sängyllä vieressä eikä vietä ensin yötään yksin jossain koirahuoneessa ja sitten vielä isäntäväen työpäivääkin? Rapsuttaako niitä kukaan? Maksetaanko niille ihan varmasti eläinlääkäri, jos ne tarvii sitä? Muutaman vuoden päästä huomaa, ettei niitä ole unohtanut, ja joitain on vieläkin ikävä… Hyi, musta ei olisi kasvattamaan hevosvauvaa, kun kiintyisin siihen varmaan vielä enemmän! Koiravauvan kanssahan vietän (meidän kennelissä aina vähintään) yhdeksän viikkoa.

      Se tästä vielä kyllä puuttuisikin, että mato saisi myös vauvoja. Mitä luulette, millä keinolla Eetu ne tappaisi, kun on kuitenkin inhimillisten eutanasiakeinojen kannalla jopa kärpästen suhteen? :DD

  • #5606 Vastaus

    Noa
    Osallistuja

    Vauhtia ja vaarallisia tilanteita
    Varsat viikon ikäisiä


    Huom! Yhtäkään Metsärinnettä ei satutettu tätä kuvasarjaa ottaessa.

    (Testaan toimiiko gifit täällä, jos ei niin ignooratkaa tää hetkeksi.. 😀 Näyttäis toimivan, kuvien pitäis liikkua n. 1-1,5sekunnin jälkeen, jos ei näy teille siten niin kertojaa!)

    • #5607 Vastaus

      Camilla
      Valvoja

      En kestä, aivan ihana gif! Ja toimii mulla hyvin, vaikka alkuun ehkä hieman jumitti. Ja mitkä kaksi eri persoonaa jo nähtävissä kaksikossa. Niin suloisia! ♥️

    • #5612 Vastaus

      Tiitus
      Valvoja

      Aivan ihana, eli toimii! Mä niiiiin tiiän Flidan tunteen tossa ”Hienosti kulta” 😀 Joo, ei mulla oo kaksosia, mut kyl se yhdenkin mukulan kohdalla tollast on.

    • #5613 Vastaus

      Outi Halme
      Osallistuja

      Vitsit tää on hauska ja ihan superkiva toteutus! Ja on noi Flidan varsat vaan niin ihanat <3

      Mut mitä ihmettä Noa ajatteli, kun se tolleen yksin keppien kanssa meinaa hakea Flidaa ja varsoja sisään?! Tai ehkä kameran takana on ollut joku varmistamassa perhe Metsärinteen turvallisuutta, niin ei tuu Eetulta huutia 😀

    • #5614 Vastaus

      Marshall
      Osallistuja

      Ei vitsit, aivan loistava! xD
      Ja yhdyn Outiin pohtimaan että ei kai ny Noa yksinään ollu hakemasa tota katrasta sisälle?! Mutta ehkä sielä on joo ollu edes yks toinen mukana että saatu porukka nätisti sisälle 😀

    • #5731 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Söpööööööö. :DD Ihana erilainen tekstilaji tarinassa. 😀 Tykkään ehkä eniten tuon tyttövarsan ilmeestä lopuksi, kun se havahtuu ja on että mitähäh.

      Mä en ihmettele ollenkaan sitä, miten yksi ihminen saa tamman ja kaks varsaa haettua haasta. Ainakin mun ekalla työpaikalla just niin me tehtiin, että varsat kipitti vapaina, koska nehän ei mene kauas emästä jos niillä on kaikki ihan kunnossa. Hopiavuorenkin piha on sillä lailla suljettu, että pakoonkin pääsee vain suulin kautta, kentän kiertämällä tai Jätinmetsässä yksin harhailemalla, eikä kai järkevä varsa niin tee. 😀 Sen sijaan mun ihmetys on, että miten Noa pystyy/jaksaa liikkua noin. 😀 Kaksijalkainen pärjää yhdellä kepillä hyvin tasaisella, jos sillä on vaikka kipsi eikä liiemmin kipuja. Sehän voi pitää tasapainoa yllä ja hallita liikevoimaa sillä rikkinäiselläkin jalalla, koska sillä kuitenkin voi koskea maahan samalla kuin kepillä…

Vastaa aiheeseen: Flidais
Tietosi: