Tämä aihe sisältää 21 vastaukset, 5 kirjoittajaa, ja siihen kirjoitti viimeksi 
Ilona Eronen 1 viikko, 3 päivää sitten.
-
Viestit
-
Gin Armjanin eli Aave
* 13-vuotias ahaltek (2010)
* Ahaltekinhevonen
* Ori
* Pitkäaikaisylläpidossa Sonjalla
-
Tätä aihetta muokkasi 2 kuukautta, 1 viikko sitten
Sonja T.. Syy: lisätty kuva
-
Tätä aihetta muokkasi 2 kuukautta, 1 viikko sitten
-
Nomen est omen, kai
Kotimatkalla pohdin kuumeisesti kamerasta näkyvälle uudelle hevoselleni kutsumanimeä. Armjanin ei soveltunut mitenkään päivittäiseen käyttöön, se oli liian hankala suomalaiselle. Lisävaikeutta toi se, että olin kuullut nimen vain venäläisten lausumana ja he painottivat sanassa viimeistä vokaalia. Minä olisin huonolla venäjäntaidollani painottanut ja-kirjainta, ARmJAnin, mutta ei, se oli väärin. ArmjanIn. En edes osannut vaikka olin sitä kuunnellut niin monta kertaa.Armjanin.
Armi? Ei, naisen nimi.
Armas? Nee…Armjanin.
Armjanin-Armjanin-Armjanin.
Jani? No ei todellakaan. Firmassa oli yksi Jani ja muutenkin. Menneisyydestä löytyi parikin Jania, niin että ei.Armjanin.
Arttu? Mmm, no miksei, mutta on vähän turhan paljon saman kuuloinen kuin Mortti. Ehkä sen kestäisi.Armjanin.
Nin.
Nino? Näääh.Gin Armjanin.
Gin? Gini? Ei sekään oikein sovellu.Aaaa-armjanin.
Aaaaa-aave. Aave? No se sopisi kyllä hevoselle itselleen. Vähän pitää makustella kuitenkin.”Mä haen Aaveen tarhasta.” ”Ratsasin Aaveella tänään maastossa.” ”Pitäiskö Aaveelle panna loimi?” ”Se on Aaveen riimu.” ”Tämä sujuu multa ja Aaveelta hyvin.” Aaveella, Aaveelta, Aaveelle, Aaveessa, Aaveesta, Aaveeseen. Tarpeeksi kun tätä toistelee, se alkaa kuulostaa AV:lta, audio-visual. Vissiin alkaisi olla syytä pitää tauko pikapuolin.
Mutta olkoon nyt alkuunsa ainakin Aave. ”Hei, olen Sonja ja tässä on mun hevonen Aave. Joo, se näyttää vähän kummalta.”
-
On se nomen omen. Mulle ainakin uuden lemmikin nimen päättäminen on pyhä toimitus, oli se lemmikki sitten koira tai hiiri. (Ja vaikka mulla on/ on ollut eläimiä nimiltään mm. Mauri, Leena, Nisu [tarkoittaa meillä pullaa], Roska ja Paska, niin silti.) Virtuaalihevosilla, niin kuin olen sanonut, nyt on ihan sairaan hienoja nimiä, vaikka oikeilla ei aina ole. Toisaalta olen havaitsevinani, että lempinimiin ei kiinnitetä niin paljoa huomiota: kunhan sitä nyt joksikin kutsuu, kun rutistaa pakolliset laatismerkinnät. Tarinahevosessa lempinimi on mulle virallista nimeä tärkeämpi: sitähän näistä käytetään!
Sonjan nimenantoprosessi on kuitenkin mulle vieras, vaikka olen kuullut, että monella se menee noin. Pitää siis keksiä nimi, ja kokeilemalla ja miettimällä löytyy oikea. Ainakin toistaiseksi. Mä taas vain tiedän. Aina en haluaisi tietää. Olisin halunnut meidän Nisulle ihan toisen nimen, mutta Nisu se vain oli. Juusosta olisin halunnut tehdä Hugon, mutta kun se olikin Juuso. Sonjan nimenantoprosessi tuntuu ennemminkin siltä prosessilta, joka päässäni on käynnissä, kun nimeän tärkeää virtuaaliheppaa. Kissin kanssa se hyrräsi viimeksi, eikä sille kyllä ainakaan tullut ihan oikeaa lempinimeä… 😀
Mutta ihanaa, että viimein se tulee!! Tätä hevosenhankintaa on nyt kypsytetty niiiiiiiiin huolella, että olen noin miljoona kertaa vielä enemmän innoissani, kuin yleensä olen. 😀
-
Tämän hevosen saapumista olen täällä jo hetken kihistellyt että joko nyt, joko nyt!
Sonjan prosessi nimen valintaan on mulle varsin tuttu. Viimeksi kun jollekin eläimelle piti kutsumanimi saada päätettyä, pyörittelin senki nimeä mielessä vähän kaikin päin, ja yritin ikäänkuin sen sisältä löytää sen. Sitten tuli pyöriteltyä elämän aikana kuultuja nimiä päässä, kunnes yksi vaan sitte kolahti. Että tämä, tämä on se nimi.
Omassa tapauksessa vähän toivon että olisin keksiny jonku toisen nimen, koska se taisi olla enne sekä viimeinen naula arkkuun -
Mäkin oon sillä kannalla, että sen kutsumanimen vain tietää, kun oikea osuu kohdalle. Tykkään tosi paljon nimistä ja niiden pyörittelystä, joten tää oli mieleinen tarina. Teen välillä pitkiä nimilistoja ja valitsen sieltä mieleisimpiä, ja oon suunnitellut tyyliin kaikkien loppuelämän lemmikkien edestä nimiä, vaikka satavarmasti en lopulta käytä yhtäkään niistä etukäteen suunnitelluista, vaan se oikea nimi vain putoaa suusta sitten, kun sen eläimen näkee. Mun nimilistoilla ei koskaan ikinä ole lukenut esimerkiksi Saagaa, enkä ole mitenkään erityisemmin ihaillut sitä nimeä muutenkaan, mutta tuossa sekin nyt nukkuu kiepillä omassa nojatuolissaan.
Okei, lempinimet ovat sitten asia erikseen. Ne on usein niin tyhmiä, ettei mitään rajaa (eivätkä ne välttämättä liity millään tavalla sen otuksen oikeaan kutsumanimeenkään), ja aion jatkossakin keksiä kaikkien sekä kuvitteellisille että oikeille eläimille noloja lempinimiä. :DD Varokaa vain.
Aave kyllä sopii nimeksi tälle tyypille, ei voi erehtyä. Tuon nimen makustelun, jota Sonja tässä harrastaa, ymmärrän niin ikään hyvin siinä mielessä, että ei saa alkaa nolottaa, kun huutelee koiraa tai heppaa sisälle. Sen verran pitää aina testata etukäteen, että kehtaako sen kajauttaa ilmoille lauseessa.
”Hei, olen Sonja ja tässä on mun hevonen Aave. Joo, se näyttää vähän kummalta.” Ihan mahtava lopetus. :DD Vähän saatoin hymyillä ääneen tuolle. Näistä tulee kyllä niin loistava parivaljakko.
-
-
Ei pelkkää jäätä
Se oli jo kolmas kerta kun toin Hopiavuoreen uutta hevosta. Ei se ihan vielä ennätys ollut, sillä Marshilla oli ollut Arlekin, Aries, Barnum, Hakra ja nyt sitten Stanimir Barnumin lisäksi. Siis viisi yhteensä. Toivottavasti minä en joutuisi kasvattamaan omaa lukemaani pitkiin aikoihin.Aave peruutti nätisti kopista ulos, mutta säpsähti kun takajalat osuivat pihan loskaan. Kun ori oli saanut kaikki jalat tukevalle maanpinnalle, se teki pienen loikan ja rapaa lennähti kavioista ympäriinsä. Sen verran hyvätapainen se kuitenkin oli, ettei riimunnaru edes kiristynyt. Lähdin taluttamaan Aavetta kohti Mortin vanhaa karsinaa, jonka Eetu oli pannut kuntoon kuullessaan minun tulevan uuden hevosen kanssa. Aave seurasi kiltisti eikä tanssahdellut enempää. Ehkä pitkä matka väsytti.
Outo ilmestyshän se oli Hopiavuoressa ja aina vain oudommaksi muuttui, kun riisuin siltä loimen ja kuljetussuojat, minkä jälkeen muut tallilaiset näkivät sen kokonaisuudessaan. Kieltämättä se saattoi näyttää pelottavalta, kenties ilkeältä tai vauhkolta, mutta se oli enimmäkseen varmaankin sinisten silmien syytä. Äkkiä siihen kuitenkin tottuisi. Minäkin olin oppinut tunnistamaan sen ilmeitä enkä nähnyt enää vain pelkkää jäätä.
Nytkin Aave näytti enemmän uteliaalta kun se katseli tallinkäytävällä seisoskelevia ihmisiä, jotka tuijottivat sitä vähintään yhtä ihmeissään. Olin kuullut jo muutaman ”Onpa upean näköinen” -lausahduksen, jota ei ollut tarkoitettu varsinaisesti minun tai kenenkään kuultavaksi, olipahan vain huokaistu ääneen. Jotkut varmaan olivat rankasti eri mieltä, mutta osasivat sentään pitää ajatuksensa omana tietonaan. Minusta Aave oli Hopiavuoren hienoinen hevonen, vaikka Stanimir oli toki kova kilpailija.
-
Tästä alkaa uusi luku tarinaa. Vaikka Sonja pani hanttiin Mortinkin kohdalla, kun se oli niin erilainen kuin Salieri, niin Aave on vielä sata kertaa erilaisempi. Se on jo näyttänyt meille lukijoille, että Sonjakin osaa olla epävarma ja murehtia (turhia), ja nyt se näyttää, että Sonja osaa arvostaa myös persoonallista kauneutta. Jos olisin itse Hopiavuoren hevostallilla, olisin tosi utelias tätä hevosta kohtaan. Nyt kun en ole, odotan sormet syyhyten, että millaisiin seikkailuihin tämä ratsu meidät kuljettaa. Uusia kilpailuita on varmasti luvassa jossain vaiheessa, mutta uskon, että opin Aaveen myötä Sonjasta vielä lisää.
-
-
Reppana raasu
Tarjosin tassuani uudelle hevoselle. Sillä ei montaa jouhta ruumiissaan ollut, oli kai hangannut ne irti. Se näytti ihan siltä, miltä Fifi näytti kesällä. Se oli verhottu loimeen jäistä sadetta vastaan, mutta niissä osissa, jotka jäivät paljaiksi, ei sentään näkynyt samanlaisia kaljuja laikkuja kuin Fifi-paralla. Ehkä ne olivat loimen alla piilossa. Laihakin se raukka näytti olevan pelkän kaulan perusteella jo.
”Tuu vaan sieltä sedän tyä, tuu. Ei sulla oo mitään hätää enää nyt kun sä pääsit tänne. Kaikki on ihan kilttejä täällä. Ainakin kaikki ihmiset on. Tuu vaan tänne.”
Uusi hevonen tuli jonkun ajan kuluttua luokseni ja hyväksyi ojennetun käteni haisteltavakseen. Silitin hellästi sen luirukaulaa. Voi pientä raukkaa, voi pientä reppanaa. Onneksi Sonja oli ottanut sen hoitaakseen sen kuntoon. En ehkä ollut Sonjan parhaita ystäviä tallilla, mutta siitä huolimatta tunsin heti ihan uutta lämpöä häntä kohtaan. Olin ajatellut, että Sonja on kilparatsastaja, joka kiusasi hevosensa hikeen asti liian vaikeilla tehtävillään, mutta nyt häpesin niitä ajatuksia, kun silitin varovaisesti hevosen peilinväristä otsaa. En tohtinut edes rapsuttaa, koska raukkaparan nahka ei välttämättä kestäisi sellaista.
Vakuuttelin uudelle hevosparalle puoliääneen, että sen kävisi hyvin. Olisin halunnut antaa sille pusun, mutta en aivan uskaltanut. Mistä sen tietäisi, vaikka siitä olisi tehty samanlainen kuin Typy oli, ja se olisi yhtäkkiä päättänyt purra? Otin hevosen hampaat mieluummin käsivarteeni kuin naamaani. Silittämättä en nimittäin voinut olla. Jos minulla ei olisi ollut jo Typyä ja Skottia maksettavanani, olisin halunnut hoitaa tämän poloisen kuntoon vaikka itse.
Siinä hevosparkaa lohduttaessani näin Sonjan tihkusadeverhon takana. Heilutin vaisusti kättä, ettei aidalle houkuttelemani pikku reppana saisi syytä säikähtää. Sonja näytti hymyilevän sitä pidättyväistä tervehdyshymyä, jota hän yleensä minulle tarjoili.
”Siinä se sitten on”, totesin, kun Sonja tuli kuuloetäisyydelle.
”Siinähän se”, hän vastasi ja hymyili uudelle hevoselleen lämpimämmin kuin minulle ikinä.
”Se on melkeen yhtä söpö kun mun vauvat”, hymisin hellästi ja tarkoitin sitä ihan kokonaan. ”Siis Typy ja Skotti. Koska omat vissiin on aina söpöimpiä…”
”Kiitos. Mustakin se on omalla tavallaan tosi kaunis.”
”Mikä sen nimi on?”
”Aave.”
”Vai Aave sä oot. Aave-vauva.”Sonja hypisteli kaulallaan roikkuvaa mustaa riimunarua siihen malliin, että olisi tahtonut ottaa hevosensa kiinni. Väistyin sivumpaan heti kun älysin, vaikka salaa olisin toivonut saavani jäädä tekemään vielä vähän tuttavuutta tämän Aaveen kanssa. Nimi sopi sille, luurankoraukalle, melkein kuolleelle.
Sonja oli menettänyt juuri Mortin. Kukaan ei haluaisi kokea oman lemmikin menettämistä huvin vuoksi, joten Aaveen ennuste taisi olla sen olemuksesta huolimatta tosi hyvä. Se tulisi vielä joskus kuntoon. Avasin sille ja Sonjalle portin valmiiksi, kun hevonen oli kiinni, ja suljin sen heidän perässään. Lähdin kävelemään tallillepäin Sonjan vierellä, koska eihän minulla oikeastaan mitään varsinaista tekemistä edes ollut. Kunhan olin aikonut mennä Typyä katsomaan ja jäänyt suustani kiinni Aaveen kanssa.
Mortin takia epäröin monta hetkeä ennen kuin tohdin lopulta kysyä Sonjalta, mikä kamala Aave-raasua vaivasi. Toivoin aika nopeasti, etten olisi kysynyt.
”Tota noin, mikä sen oikeen on?” kysyin niin osaaottavalla ja myötätuntoisella äänellä kuin vain osasin siltä varalta, että tämä olisi Sonjalle vaikea paikka. Ja olihan se aina surku, kun hevonen oli kovasti sairas.
”Siis mitä?” Sonja kysyi. ”Kenen?”
”No Aaveen”, täsmensin viitaten koko käpälälläni Sonjan ohitse hevoseen.
”Tämän? Ei sen mikään ole.”Ehdin olla varma, että eipä tarvitsisi enää sanoa edes hei Sonjalle tallilla tästä eteenpäin, mutta hämärässäkin näin, miten ymmärrys levisi nopeasti hänen kasvoilleen.
”Sä et oo tainnu tavata ennen tekkeä?”
”Mitä?”
”Tää on ahaltekinhevonen. Tai siis meinasithan sä nyt tolla sitä, että tää on vähän… Erilainen kun puoliveriset? Jussi ja Tetris ja semmoiset?”
”Joo..?”
”Sen kuuluu olla tämmönen.”
”Kuuluu? Sillä ei oo hiuksia?”
”Ei niillä paljoa ole.”
”Ai — ai — kun mä luulin et se on kipee niinku Fifi kesällä.”
Sonjan naurahdus oli pelkkä pieni hymy hänen suupielessään ja tuhahdus nenän kautta.
”Älä nyt suutu. Mä olin ihan tosissani kun mä sanoin että se on söpö. Mä vaan ajattelin just tota harjaa ja kaulaa ja…”
”En mä suutu.”-
”Sillä ei oo hiuksia” :DDDD reps
Hellolla oli kyllä vallan hellyyttävä suhtautuminen tähän. Eihän pienen kylän poika voi kaikkea tietää. 😀 Tässä oli kyllä vedetty vielä nextille levelille se, mitä kaikkea uudesta tulokkaasta voikaan ammentaa. Vaikka se on oikeasti tosi hieno ja arvokas hevonen, niin siitä saa näköjään irti huumorisekoilua niin ettei ole tosikaan.
Sori Sonja, kun sun hevoselle nauretaan. Kyllä Hopiavuori varmaan ihan pian tottuu siihen ja sit me rauhotutaan. Ehkä. :DD
-
Mä elän näille reaktioille Aavetta kohtaan. Ja myönnän toivovani että näitä tulee vielä vähän lisää ennen kuin porukka ehkä tottuu hiuksettomaan kummajaiseen tallilla 😀
Hellon suhtautuminen tulokkaaseen on yhtä huvittava kuin hellyyttäväkin, mutta myös tosi todentuntuinen. Ihan helposti sitä saattaisi tämän tapaisesta hevosesta ajatella näin, kun on tottunut peräkylän menoon ja pörheisiin suokkeihin ja muihin karvakinttuihin. -
No awww!
Voi Helloa, ihana kun se on heti hoitamassa Aavetta kuntoon <3 Vitsit, Aave ei ole montaa päivää ehtinyt Hopiavuoressa olla ja siitä on saatu revittyä jo näin paljon hauskuutta. Olen tosi-tosi otettu tästäkin tekstistä ja tässä Hello on taas minunkin ymmärrettävissä oleva hahmo. Sonja on varmaan ihan liikuttunut, vaikka Hello tällä tavalla luuli ties mitä, koska Sonjallakin on silmät päässään ja se kyllä näkee, ettei ole ihan tosiaan peruspuoliverinen tämä. Tosin ehkä tätä hän ei osannut arvata, kun enimmäkseen pelkäsi sitä, että kaikki katsovat nenänvarttaan pitkin.
-
-
Takaisin hevosen selkään
Aave piti porkkanoista ja omenoista. Tosin sille kelpasi kyllä kuiva leipä, sokeri ja hevosnamit. Banaania en ollut vielä kokeillut. Tänään houkuttelin sen porkkanalla tarhan portille sisäänvietäväksi. Vielä emme olleet niin hyviä tuttuja, että ori olisi tullut tarhasta ihan pelkästään kutsumalla vaikka kyllä jo lupaavasti nosti päätään heinistä kun kutsuin sitä.Tällaisella tuulisella räntäsadekelillä Aave oli loimitettu korviaan myöten. Sen karva oli niin ohutta että Morttikin surkeine talviturkkeineen olisi ollut pörheä siihen verrattuna. Mietin, että jos tänä talvena vielä tulisi jotakin lähemmäs kolmenkymmenen asteen pakkasia, niin minun pitäisi varmaan hankkia sille paksuin toppaloimi, mitä ikinä kaupasta löytyi. Ehkä jokin villaviltti tai muu semmoinen sinne alle. Tämänpäiväinen loimitus taisi kuitenkin osua kohdilleen, sillä Aave tuntui loimen alta lämpimältä, muttei hikiseltä.
Minulla lenteli vähän perhosia mahassa, kun harjasin Aavetta. Tänään olisi nimittäin ihan ensimmäinen ratsastus vain kaksin. Aave oli levännyt muutaman päivän matkan jälkeen ja olin käynyt vain taluttelemassa sitä. Muuten se oli saanut tarhailla, levätä ja tutustua uuteen kotiinsa.
Kiitin hiljaisesti onneani, kun maneesi oli sattumoisin tyhjänä. Aave ei ollut toisista oreista juuri millänsäkään kun oli tottunut suuressa siittolassa siihen, että poikakavereita oli joka puolella. Tammojen kanssa piti olla hieman hereillä, sillä Aaveen keskittyminen saattoi hyvinkin herpaantua. Mutta parasta oli kuitenkin tyhjä maneesi tänään.
Aave tulisi kasvattamaan minunkin kärsivällisyyttä, sillä se vaati melko pitkän, perusteellisen ja rauhallisen alkuverryttelyn. Se siinä oli samanlaista kuin Salierissa ja Mortissa, että se teki mielellään töitä. Ratsastuksen aluksi vauhtia oli kuitenkin liikaa eikä se olisi malttanut mitenkään pysytellä rauhallisessa käynnissä. Liiaksikaan ei saanut pidätellä, koska sitten se veti kaulansa virkkuukoukuksi tai muuten vain solmuun ja takajalat jäivät vähintään kolme metriä taakse. Tiedän, olin nähnyt sen videolta ja se oli ihan kamalannäköistä. Lempeästi vain piti muistutella, että hei nyt mennään vain ihan rauhassa.
Näin ekalla kerralla ratsastin vain askellajit läpi ja tein paljon siirtymiä ja vähän väistöjä. Huomenna Nelly tulisi katsomaan päältä, että miltä meidän meno näyttää. Kyllä! Työnteko aloitetaan ihan heti! Olin jo jutellut Nellyn kanssa meidän tavoitteista: oriille piti saada voimaa ja tasapainoa, tämänhetkisessä kunnossa se selväisi ehkä vaativasta B:stä, nipin napin. Aave kyllä kokosi itsensä helposti, mutta sen huomasi olevan sille raskasta. Täytyy olla varovainen, etten pyydä siltä liikaa sitä lajia, kun voima ei vielä riitä.
Olin tosi tyytyväinen ja iloinenki ratsastuksen jälkeen. Siis oikeasti tämä oli hieno hevonen ja tässä olisi hieno työmaa kyllä edessä, uskon ainakin niin. Ja oli aivan ihanaa palata takaisin hevosen selkään! Taputtelin Aaveen metallinhohtoista kaulaa ja kerroin sille, miten upea hevonen se oli.
-
Noniin! Tutustuminen on alkanut. Lupaavaa, kuten Sonja itsekin sanoi: pää nousee jo heinäkasasta. Se on hyvä alku. Ihanaa, ettei kaikki kuitenkaan ole maagisen täydellistä heti kättelyssä, niin on taas yksi projekti, jota seurata mielenkiinnolla.
On ehditty selvittää Aaveen lempiherkutkin. Hyvä tietää, kun Ilonasta on tullut tuommonen namitäti. Varo vaan, Aaveella on kohta valtava masu kapeiden koipien ja kaulan kaverina, kun Hello käy sitä vähän ”hoitamassa kuntoon” ja Ilona lellii muuten vain piloille, kun se näyttää vähän whippetiltä… 😀 Onhan se nyt aika söpö, kun sen kuvittelee sateeseen korvia myöten loimeen paketoituna. Raasu, kun tänne sateen ja loskan keskelle toivat. Täti tuo porkkanoita, ei hätää!
-
Jep, prosessit on kiinnostavampia kuin se päämäärän saavuttaminen pitkän päälle tarinoissa, vaikka oikeassa elämässä onkin tarkoitus selviytyä lopputulemaan ja sitten nauttia. Sonjalla on tässä monta selkeää tavoitetta aina bondaamisesta ratsun kehittämiseen. Tarinassa hyvä toimintatapahan on, että jos suunnitelman on tarkoitus epäonnistua tai johtaa kiertoteihin, se kerrotaan lukijalle etukäteen, jotta lukija tietää, että jotain pahaa tapahtui. Jos suunnitelman on tarkoitus toteutua ensiyrittämällä, sitä ei kerrota, koska siinä tapauksessahan tarinaan tulisi toistoa. Koska Sonjalla on niin selkeät tavoitteet, se saa mut tämän kirjoittamisen teorian takia ajattelemaan, että jonkinlaisia mutkia on luvassa matkalla. No, eivät Sonjan projektit muutenkaan ole olleet niin lineaarisia ja tasaisia, että kävisivät tylsiksi (tai oikeassa elämässä ihaniksi). 😀 On kivaa päästä seuraamaan tavoitteisiin pyrkimistä. Koska olen vähän hellomainen elukoideni kanssa (joo en samanlainen heitteillejättäjä kuitenkaan), niin mulle kiinnostavin päämäärä tällä hetkellä tarinassa on juuri se hevosen kanssa ystävystyminen.
-
-
Harjoitukset menossa
— Kuulepas, Nelly sanoi roikkuessaan tuttuun tapaan karsinan ovella valmennustunnin jälkeen. — Se selkäongelma. Mä lähtisin ratkomaan sitä mahasta. Että voisko se olla vähän kipeä mahasta ja sen takia se sitten ei viitsi nostaa sitä selkäänsä. Mahasta tai oikeastaan vatsalihaksistahan se lähtee. Kun onhan tässä nyt ollut uusi koti ja omistaja ja oikeastaan kaikki, niin se voi käydä mahan päälle. Jotakin vatsan tai suoliston tilaa ja toimintaa tasapainottava lisärehu tai semmoinen voisi olla kokeilemisen arvoinen. Marshilta vois saada tuotevinkkiä tai Oskarilta tai Heliltäkin varmaan, kun mä en itse taida tietää kuin Speedexin.
— No mutta, mulla on nimenomaan joku semmoinen Speedexin purkki Mortilta jääneenä tähteenä. Gastro-jotakin, juurikin suolistoa tasapainottamaan. Pitää ehkä syynätä purkinkylkeä ja katsoa, jos syöttäisi sitä jonkinlaisen kuurin.
— Vähän tämä tämmöistä salapoliisityötä on, mutta tuo nyt olisi helppo asia testata, että auttaisiko. Voihan siinä olla joku muu syy tai sitten ihan vain se, ettei niitä vatsalihaksia välttämättä ole. Vähän lihasköyhässä tilassahan tämä on. Kiipeilytreeni olisi hyvästä, mutta mistäs täällä Pohjanmaalla mäen löydät… No, hinkkaat Pihlajamäkeä edestakaisin. Mutta tuolla kuurilla saisi ainakin sitten suljettua mahaongelmat pois.Nelly silitteli jutellessaan Aaveen vaaleanpunaista turpaa. Melkein jo avasin suuni varoittaakseni, mutta muistin sitten että tämä oli terve Aave, joka ei ihmisiä purrut. Tai ei ainakaan vielä ollut purrut ketään, ei edes näykkäissyt eikä yrittänyt. Se vaikutti hyvätapaiselta kaverilta ja oli muutenkin helppo hoitohevonen. Se ei ollut samanlainen pullasorsa kuin Salieri, mutta vähän sellainen kuin Morttikin oli. Tai siis oli ollut, silloin aikoinaan. Rohkeakin Aave oli ja enemmän kovis kuin Mortti. Ehkä se oli sitä orimaisuutta.
Maastossa olimme käyneet jo kerran, kun Outi ja Jussi lähtivät turvaratsukoksi. Kyllähän Aaveen pitäisi olla varsin varma maastossa, mutta parempi se kuitenkin oli lähteä kaverin kanssa. Ei sitä ikinä tiedä, kaikki uutta kuitenkin Aaveelle. Minun pitäisi jotakin pystyä kommunikoimaan sille, että hei, mä tiedän nämä jutut ja reitit, ei tartte sun huolehtia. Harjoitukset ovat menossa.
Outin kanssa oli ollut kiva maastoilla niin pitkästä aikaa. Edellisestä kerrasta oli niin kauan vaikka muistin kyllä hyvin, miten olimme silloin joskus alkuaikoina käyneet maastossa viikoittain, joskus jopa parikin kertaa viikossa. Vähitellen kaikki oli muuttunut. Oli tullut Harri kuvioihin, sitten Harri innostui ratsastuksesta, sitten tuli Mortti, kisaaminen, Outi lähti, ja nyt kun Outi oli palannut hopiavuoreen ja minä myös, niin Mortti oli ollut talutuskunnossa. Mutta nyt mentiin taas, ei vain ollut kahta isoa tummaa vaan iso tumma ja pienempi ja sirompi kummitus.
-
Taustatutkimusta
Olin alkanut kaivella internetistä tietoa ahaltekeistä, nyt kun Aaveen sain ja sillä tavalla tutustuin rotuun. Ja voi veljet! Nettihän on pullollaan mitä upeampia kuvia. Miksen minä ole tiennyt tällaisesta rodusta aiemmin?Tai siis kyllä minä tiedän, että miksi: harvinainen rotu, Suomessa varsinkin on vähän näitä. Eivät ne koskaan ole sillä tavalla sitten minun piireissäni nousseet puheenaiheeksi, kun täällä on puoliverisiä vain, jokin satunnainen suomenhevonen tai poni. Kyllä kyllä, luin minä kersana läpi kaikki kirjaston hevoskirjat ja opettelin rotuja ja värejä ja muita tietoja, mutta silloin en kyllä muista, että ahaltek olisi jotenkin jäänyt erityisesti mieleen. Arabeja osasin ihailla ja montaa muutakin rotua. Ehkä niiden kirjojen kuviin ei sitten koskaan eksynyt yhtään mieleenpainuvaa tekkeä. Nyt ne arabit tuntuivat Aaveeseen verrattuna pikkunäteiltä puudeleilta ja puoliveriset yhtä raskailta kuin työhevoset. Niin se muuttuu, ihmisen mieli, nimittäin!
Sillä olihan Aave nyt hienointa ikinä. Se näytti vieläkin Hopiavuoren karsinassa kuin jostain toisesta maailmasta tipahtaneelta. Meistä oli tullut jo jonkinasteiset kaverit, joten tutustuminen oli hyvällä mallilla. Nelly oli pitänyt meillekin käytöskoulutusta ja kävi selväksi, että siinä missä Salieri ja Mortti olivat ihan lutunoita, Aave ei ollut. Ei sen kanssa nyt sentään tapella tarvinnut, mutta oli se vähän semmoista kova kovaa vastaan. Nelly ei antanut periksi eikä antanut minunkaan antaa ja se oli hyvä niin. Muistelin miten Grigori oli käsitellyt oria, joten tiesin, ettei se ollut lainkaan mahdoton. Minä vain en ollut Grigori, mutta ehkä jonain päivänä olisin, ainakin melkein.
-
Korostusvärit
Mortin kotivarusteet olivat olleet pääosin vihreitä, enimmäkseen tumman tai keskivihreän sävyisiä, vähän vaihdellen. Salierilla oli ollut loppuviimeksi aika paljon pastellisävyjä, vaaleanvihreätä ja -sinistä sekä viileän vaaleanpunaiset suojat ja satulahuopa. Kisoissa molemmilla toki oli sitten valkoista: valkoinen satulahuopa, kuten säännöt määräsivät (vai määräsivätkö? En ole ihan varma, mutta perinne se ainakin on) ja valkoiset suojat, pintelit ja muut. Loimet toki olivat mitä olivat, mutta olin ollut tosi iloinen löytäessäni Mortille tummanvihreän kuljetusloimen. Se näytti todella hienolta.Mutta mitä ihmettä minä Aaveelle keksin? Pinterestistä ei ole tällä kertaa juurikaan apua, koska vaikka mitä hakusanoja kirjoittaisin, löysin vain hyvin vähän mitään kuvia tämänvärisistä hevosista. Ja useimmissa kuvissa ei ollut mitään erityisen värikkäitä varusteita. No, jossain kuvassa oli vaaleanpunaiset suojat, satulahuopa ja korvahuppu ja toisessa kirkkaan vaaleansiniset. Mutta ihan nyt tosissaan, en minä kehtaisi.
Ehkä se piti pysytellä mustassa tai ylipäänsä tummissa väreissä. Aave ei tarvinnut korostusvärejä, kun se oli itse yksi huutomerkki. Minä edelleen välillä vähän ihmettelin itseäni, että miten oikein päädyin tämmöiseen hevoseen. Ei pahalla! Aave oli hyvä hevonen, erinomainen ratsu ja aina vain paremmaksi tuntui muuttuvan mitä kauemmin se minulla oli. Olihan sillä omat juttunsa, välillä se jäkitti niskaansa ja välillä huuteli muille hevosille ja kun sitten seuraavana päivänä se kulki samojen hevosten lähistöllä täydellisesti minuun keskittyen, luulin kuvitelleeni harhoja.
-
Vaahterapolun harjoituskisat 11.2.23
”Kovaluontonen ku ite piru”
Toisaalta halusin vain luikkia hevosauton suojiin piiloon katseilta, sillä kyllä, kaikkien päät kääntyivät tähän suuntaan juuri siinä kohdalla kun näkivät Aaveen. Kuulin ihan mielessäni ne ajatukset ja kavereille puolihuolimattomasti heitetyt lauseet: ”Mikä toi on?” ”Mitä toi luulee täällä tekevänsä?” ”Se on varmaan esteratsu, jos Tähdistö on vaihtanut esteisiin.” ”Varmaan jotain kemikaalia käytetty tohon karvaan…” ”Ei toi voi olla kouluratsu. Ton näkönen.”Toisaalta olin ihan sairaan ylpeä, koska olihan Aave ihan sairaan upea hevonen. En minä menisi hevosautoon piileskelemään. Ajatelkoot, sanokoot mitä halusivat!
Paitsi tietysti oli niitä, joiden mielipiteellä oli väliä. Yksi heistä saapasteli juurikin kohti ja teki mieli vetäytyä sinne hevosautoon kuitenkin, ihan vain varmuuden vuoksi.
— No nys sää oot tehny semmosen riilin että Trumppikin repis peliverkkarinsa, sanoi Simo. — Meinaan kateuresta. Mää vähän selvittelin tän taustoja ja sehän on ihan oikee isojen luakkien hevonen.
Simo oli minulta puhelimessa kiristänyt tietoja Aaveesta ja olin mennyt kertomaan sen virallisen nimen. Sillähän löytyi sitten kisatietoja ja joitain vanhoja videoitakin, joissa se kisasi edellisen ratsastajan kanssa. Aaveen rodusta Simo ei sanonut mitään, mutta syykin selvisi kuunnellessani puhetulvaa:
— … ysärillä joskus mulla oli kans yks teke ratsuna jonkun vuaren. Se oli iräntuonti, paperittomanahan sieltä tuli vaikka ja mitä, mutta tälle löytyi joku roopuska, josta selvisi että teke on, ihan puhras muistaakseni. Kovaluontonen ku ite piru, mutta sitten kun sen kans alkoi pärijätä, ni se olis kiivennyt vaikka puuhun perä edellä jos olis pyytänny. Meni harmi kyä ähkyyn aika nuarena. Eikä se ollut näin koreen värinen, tavar ruunikko isoilla merkeillä, kiilsi kyä kans varsinki kesäkarvas…
— No, koskas tuut tän kans Kangasalle valmennukseen? Simo kysyi kun oli saanut aikansa muisteltua.
— Katotaan nyt, mutta kyllä tässä kevään korvilla voisi. On vähän haasteita välillä, mutta Nelly ja sit Kozlovin Marshall katsovat päältä. Tänne kisoihin tultiin ihan vain turisteina, kokeilemaan että vieläkö Aave muistaa, että miten kisoissa oltiin.
— Noni noni, pas soittaen sit kun oot tulos. Ja muuta ku tsemppiä kisoihin, vaikka turisteja oottekin vaan.En tiedä mitä varten olin niin pelännyt Simon kommentteja tai suhtautumista Aaveeseen. Simon suusta oli aikanaan päässyt lausahdus ”Hevonen hevosena” ja muutenkin, ei hän katsonut hevosen rotua tai sukutaulua, vaikka tarvittaessa osasi niistä toki sanoa yhtä ja toista. Tietysti hän kauppiaana keskittyi puoliverisiin, mutta olihan Morttikin Simon kautta tullut, täysiverinen. Ja tärkeintä oli, että olin edelleen tervetullut Kangasalle valmentautumaan. Tunsin itseni melkein jo päivän voittajaksi, vaikken ollut vielä edes hevosen selkään asti päässyt.
Vanha tuttu jännitys tuntui kuitenkin hiipivän selkärankaa pitkin ylös, kun oma lähtövuoro lähestyi. Se sai sydämenlyönnit humputtamaan korvissa ja mahassa kiertämään ikävästi. Jännitys on vain tunne, se on ihan ookoo jännittää. Jännitys on vain tunne, se on ihan ookoo, mutta sitä ei tarvitse päästää niskan päälle, hoin mantraani ja keskityin hengittämiseen. Kun oli minun vuoro ratsastaa alkutervehdykseen, unohdin kokonaan, että minulla oli jäänvärinen erikoishevonen. Minä olin täällä vain ratsastamassa, oli vain kenttä, ohjelma ja hevonen. Ja me osasimme tämän Aaveen kanssa, ainakin jotenkin. Olin tankannut helpon A:n ohjelman läpi niin, että osasin lausua sen vaikka keskellä yötä. Kun vain muistaisin hengittää.
Prosenttien valossa luokka oli tosi kova emmekä me sijoittuneet, mutta seitsemäs sija ja lähes 75 prosentin tulos tuntuivat kyllä voitolta. Se… se oli mennyt ihan hyvin. Ihan korrektia perusratsastusta eikä sen kummempaa helpossa A:ssa vielä oikeastaan tarvittu.
-
Tavan tallipäivä
Tänään oli se päivä, kun Aave hörisi minulle ihan selvästi. Ääntä ei kyllä kuulunut varsinaisesti, mutta huomasin vaaleanpunaisten sierainten värisevän kun ori käänsi päätään minua kohti. Oli pakko hymyillä, sillä sisikunnassa kävi lämmin läikähdys. Kyllä meistä vielä kavereita tulisi.Harjasin Aaveen sen karsinassa, sillä suulissa kävi varsinainen Pohjanmaan viima ja pakkastakin siellä oli niin, että ei siellä viihtynyt ihminenkään toppakamoissaan. Annoin käteni kulkea moitteettoman sileää karvaa pitkin ja tunsin Aaveesta lähtevän lämmön. Joo, oli minulla ollut ikävä ratsastamista ja kilpailemistakin, mutta ehkä kaikkein eniten tätä: silittelyä, rapsuttelua ja harjaamista. Hevosen, tallin ja satulasaippuan tuoksua. Karvoja vaatteissa ja valjasrasvaa käsissä. Selän keinuntaa käynnissä ja tuulen piiskaamia kyyneleitä laukkamaaston jälkeen.
Liu’utin satulan Aaveen selkään ja kiinnitin satulavyön. Aave oli alkanut saada lihaksia vissiin, sillä minusta vähän tuntui siltä kuin satula alkaisi olla lavoista vähän… no, ei nyt vielä suoranaisesti ahdas, mutta jotain semmoista kuitenkin. Saattaisi siis olla aika satulan päivitykselle, väliaikaisratkaisuhan tämä nykyinen lainasatula joka tapauksessa oli. Ja mistä sitä tietää vaikka ostaisin uudet suitsetkin.
Maneesissa odotti Nelly ja puomiharjoitukset. Aave selviytyi kivasti esteistä ja selkeästi piti hyppäämisestä. Mikä ettei, olihan se kivaa vaihtelua treenaamiseen eikä sekään huono asia ollut, jos minunkin tasapainoni paranisi. Ei siinä silleen vikaa ollut, sileällä, mutta kevyt istunta ja esteet vaativat vähän muuta. Oikeastaan minäkin olin alkanut pitää hyppäämisestä, sillä vaihtelu virkisti minuakin. Kunhan ei korkeita esteitä hypätty! Ja suljin tiukasti korvani kun Nelly ehdotteli pieniin esteluokkiin osallistumista. Rajansa nyt kaikella sentään, Aave oli kouluratsu ja sellaisena sai pysyäkin, vaikka välillä hypättiinkin.
-
Siis tää! Kyllä se on se harjailu, rapsuttelu ja kaikki muu tallipuuhailu kaikista parasta. Sitähän suurin osa hevosarjesta on, eikä suinkaan ratsastamista. Hevosen omistaminen ja ratsastus ovat kaksi aivan eri harrastusta. Kun omistaa hevosen, saattaa hyvässä lykyssä joskus ehtiä ratsastamaan, kun on saanut kaiken muun tehtyä – ja siltikin saattaa tulla lähdettyä maastakäsittelemään tai juoksuttamaan sen ratsastamisen sijaan, jos se on hevosen kannalta paras vaihtoehto. Sonja on kyllä niin asian ytimessä tässä! Ja ai kun sieltä tuli ekat hellät hörinät! Ihana! Minusta se on isompi juttu kuin minkään kilpailun voitto tai koulutustason nosto. <3
-
-
Ihmissyöjäponeja ja tavallisia kuolanaamoja
Huolimatta siitä, että meillä oli jo yhdet harjoituskisat takana ja kesäkuussa tulossa seuraavat, meidän tärkein tavoite ei ollut vielä varsinaisesti treenata vakavissaan, nostaa tasoa tai kilpailla. Tärkeämpää oli jumpata ja vahvistaa Aavetta ja ennen kaikkea kehittää meidän suhdetta. Mortin kanssa oli kaikki solahtanut kohdilleen tosi pian, mutta Aave oli toisenlainen. Ajattelin joskus vähän haikeasti, että ehkä Mortti tosiaan oli minulle The One, se elämäni hevonen. Juuri sellaiselle hevoselle pitikin tehdä se viimeinen palvelus: päästää pois kun se on viisain ratkaisu. En voi sanoa olevani varsinaisesti ylpeä päätöksestäni, mutta olin kuitenkin jollain karulla tavalla tyytyväinen siihen, että nyt ei tarvinnut enää miettiä mahtoikohan Mortti kärsiä.Joten ei muuta kuin etiäppäin. Olin oppinut tykkäämään Aaveesta jo kovasti ja kaikenlaisia pikkujuttuja siitä ja sen käytöksestä. Aave nosti kaulansa oikein pystyyn, suorastaan takakenoon kun se näki minut. Koskaan tai ainakaan vielä se ei ollut hörissyt niin että se kuuluisi ainakaan kauemmas, mutta sieraimista näki että kyllä se tervehti. Ja kun tulin sen luo, oli se sitten tarha tai karsina, se laski pilvenpiirtäjän korkuisen kaulansa alas valmiiksi vastaanottamaan päivän rapsut.
Tänään Aave siristeli silmiään kirkkaassa auringonpaisteessa. Sää oli niin keväinen, kun aurinko paistoi, lämpötila oli lähemmäs nollassa ja lämpimillä seinustoilla vesi jo tissahteli hankeen. Aaveella oli kevyempi ratsastusloimi lautasten peittona, koska tuuli oli kohdalle osuessaan vielä navakan kylmä.
Olimme lähteneet maastoon kauniin ilman saattelemana emmekä olleet ainoita. Meitä oli kasassa itse asiassa suurempikin ratsujoukko: Nelly ja Cozmina, Eira Inkan selässä Helin luvalla, Alex Tetriksellä, Ilona ja Veera ja perää piti vielä Janna Paahtiksen kanssa. Rasmus oli viime aikoina ratsastanut Paahtiksella ihan kisoissakin asti, mutta nyt Janna halusi maastolenkille tammansa kanssa.
— Kyllä Rasmukselle pitäisi oma hevonen hankkia, Alex heitti.
— Noo, katotahan, Janna sanoi. — Kyllä mää jo tarjoosin semmoostakin vaihtoehtua, mutta ihan viälä ei ottanna tulta. Vaikkei tua kiältäytynnykkää suarilta.
— Ja kunhan Elli vähän kasvaa, niin sekin tarttee oman ponin.
— Se nyt saa kasvaa viälä aika paljoonkin ennenku ponin hankintahan ruvetaan…
— Kyllä semmoisen kolmi- tai viimeistään nelivuotiaan voisi shetikan selkään nostaa, minä sanoin kuin muistin nähneeni kuvia pikkulapsista ponien selässä, toki vanhempien taluttamina.
— Shetlanninponit on piruja ponien vaatteissa! Lupaat mulle, Janna, että shettistä et sitten ainakaan hanki, jos et halua, että se syö Ellin. Koska se syö.Maastoretken jälkeen Aave sai palkakseen pari sokeripalaa. Oli ilmennyt, että ori oli sokerihiiri paremmasta päästä. Kyllä sille muutkin makupalat menivät, kuiva leipä, omena, porkkana, banaanikin noin ja noin, mutta sokeripalastaan se maiskutti tälläkin kertaa kieli rullalla ja silmät ummessa. Se oli huvittava näky, kun muuten niin jalo ja ylväs hevonen taantui sokeria saatuaan ihan tavalliseksi kuolanaamaksi.
-
Tätä vastausta muokkasi 1 viikko, 3 päivää sitten Sonja T.. Syy: Korjattu nolo logiikkavirhe :D
-
No nyt mä vaan kuumeisesti mietin loppuillan, että mikä logiikkavirhe tässä muka oli, kun luin tän kyllä tuoreeltaan ja nyt uudestaan, mutten huomannut mitään. :DD Ei se varmaan kovin iso erhe sitten ollut. Tai sitten luin ekalla kerralla kiireessä huonosti.
Heh. Kyllähän me nyt ponitytölle poni tarvitaan. Tai eihän sen oo pakko olla shettis: mä aloitin kakarana suokeista kun ei muuta ollut tarjolla, ja olivathan ne aika vakaita kuljettimia siihen hommaan. No mutta joka tapauksessa seuraavaksi hankitaan ratsu Ellille! Ja Rasmukselle!! Tai HEI, nostetaan Elli vaan jonkun hevosen selkään – onhan meillä niitä talli täynnä! Joko se osaa kannatella päätään itse? Eikös silloin ole jo korkea aika aloittaa? :DD
-
Tätä vastausta muokkasi 1 viikko, 3 päivää sitten
