Aave

Etusivu Foorumit Päiväkirjat Aave

Tämä aihe sisältää 73 vastaukset, 6 kirjoittajaa, ja siihen kirjoitti viimeksi  Sonja T. 21 tuntia, 51 minuuttia sitten.

  • Julkaisija
    Viestit
  • #9268 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    Gin Armjanin eli Aave
    * 14-vuotias ahaltek (2010)
    * Ahaltekinhevonen
    * Ori
    * Pitkäaikaisylläpidossa Sonjalla

    Gin Armjanin

    • Tätä aihetta muokkasi 1 vuosi, 3 kuukautta sitten  Sonja T.. Syy: lisätty kuva
    • Tätä aihetta muokkasi 1 kuukausi, 1 viikko sitten  Sonja T.. Syy: Iän päivitys
  • #9272 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    Nomen est omen, kai
    Kotimatkalla pohdin kuumeisesti kamerasta näkyvälle uudelle hevoselleni kutsumanimeä. Armjanin ei soveltunut mitenkään päivittäiseen käyttöön, se oli liian hankala suomalaiselle. Lisävaikeutta toi se, että olin kuullut nimen vain venäläisten lausumana ja he painottivat sanassa viimeistä vokaalia. Minä olisin huonolla venäjäntaidollani painottanut ja-kirjainta, ARmJAnin, mutta ei, se oli väärin. ArmjanIn. En edes osannut vaikka olin sitä kuunnellut niin monta kertaa.

    Armjanin.
    Armi? Ei, naisen nimi.
    Armas? Nee…

    Armjanin.
    Armjanin-Armjanin-Armjanin.
    Jani? No ei todellakaan. Firmassa oli yksi Jani ja muutenkin. Menneisyydestä löytyi parikin Jania, niin että ei.

    Armjanin.
    Arttu? Mmm, no miksei, mutta on vähän turhan paljon saman kuuloinen kuin Mortti. Ehkä sen kestäisi.

    Armjanin.
    Nin.
    Nino? Näääh.

    Gin Armjanin.
    Gin? Gini? Ei sekään oikein sovellu.

    Aaaa-armjanin.
    Aaaaa-aave. Aave? No se sopisi kyllä hevoselle itselleen. Vähän pitää makustella kuitenkin.

    ”Mä haen Aaveen tarhasta.” ”Ratsasin Aaveella tänään maastossa.” ”Pitäiskö Aaveelle panna loimi?” ”Se on Aaveen riimu.” ”Tämä sujuu multa ja Aaveelta hyvin.” Aaveella, Aaveelta, Aaveelle, Aaveessa, Aaveesta, Aaveeseen. Tarpeeksi kun tätä toistelee, se alkaa kuulostaa AV:lta, audio-visual. Vissiin alkaisi olla syytä pitää tauko pikapuolin.

    Mutta olkoon nyt alkuunsa ainakin Aave. ”Hei, olen Sonja ja tässä on mun hevonen Aave. Joo, se näyttää vähän kummalta.”

    • #9274 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      On se nomen omen. Mulle ainakin uuden lemmikin nimen päättäminen on pyhä toimitus, oli se lemmikki sitten koira tai hiiri. (Ja vaikka mulla on/ on ollut eläimiä nimiltään mm. Mauri, Leena, Nisu [tarkoittaa meillä pullaa], Roska ja Paska, niin silti.) Virtuaalihevosilla, niin kuin olen sanonut, nyt on ihan sairaan hienoja nimiä, vaikka oikeilla ei aina ole. Toisaalta olen havaitsevinani, että lempinimiin ei kiinnitetä niin paljoa huomiota: kunhan sitä nyt joksikin kutsuu, kun rutistaa pakolliset laatismerkinnät. Tarinahevosessa lempinimi on mulle virallista nimeä tärkeämpi: sitähän näistä käytetään!

      Sonjan nimenantoprosessi on kuitenkin mulle vieras, vaikka olen kuullut, että monella se menee noin. Pitää siis keksiä nimi, ja kokeilemalla ja miettimällä löytyy oikea. Ainakin toistaiseksi. Mä taas vain tiedän. Aina en haluaisi tietää. Olisin halunnut meidän Nisulle ihan toisen nimen, mutta Nisu se vain oli. Juusosta olisin halunnut tehdä Hugon, mutta kun se olikin Juuso. Sonjan nimenantoprosessi tuntuu ennemminkin siltä prosessilta, joka päässäni on käynnissä, kun nimeän tärkeää virtuaaliheppaa. Kissin kanssa se hyrräsi viimeksi, eikä sille kyllä ainakaan tullut ihan oikeaa lempinimeä… 😀

      Mutta ihanaa, että viimein se tulee!! Tätä hevosenhankintaa on nyt kypsytetty niiiiiiiiin huolella, että olen noin miljoona kertaa vielä enemmän innoissani, kuin yleensä olen. 😀

    • #9281 Vastaus

      Marshall
      Osallistuja

      Tämän hevosen saapumista olen täällä jo hetken kihistellyt että joko nyt, joko nyt!

      Sonjan prosessi nimen valintaan on mulle varsin tuttu. Viimeksi kun jollekin eläimelle piti kutsumanimi saada päätettyä, pyörittelin senki nimeä mielessä vähän kaikin päin, ja yritin ikäänkuin sen sisältä löytää sen. Sitten tuli pyöriteltyä elämän aikana kuultuja nimiä päässä, kunnes yksi vaan sitte kolahti. Että tämä, tämä on se nimi.
      Omassa tapauksessa vähän toivon että olisin keksiny jonku toisen nimen, koska se taisi olla enne sekä viimeinen naula arkkuun

    • #9282 Vastaus

      Ilona Eronen
      Osallistuja

      Mäkin oon sillä kannalla, että sen kutsumanimen vain tietää, kun oikea osuu kohdalle. Tykkään tosi paljon nimistä ja niiden pyörittelystä, joten tää oli mieleinen tarina. Teen välillä pitkiä nimilistoja ja valitsen sieltä mieleisimpiä, ja oon suunnitellut tyyliin kaikkien loppuelämän lemmikkien edestä nimiä, vaikka satavarmasti en lopulta käytä yhtäkään niistä etukäteen suunnitelluista, vaan se oikea nimi vain putoaa suusta sitten, kun sen eläimen näkee. Mun nimilistoilla ei koskaan ikinä ole lukenut esimerkiksi Saagaa, enkä ole mitenkään erityisemmin ihaillut sitä nimeä muutenkaan, mutta tuossa sekin nyt nukkuu kiepillä omassa nojatuolissaan.

      Okei, lempinimet ovat sitten asia erikseen. Ne on usein niin tyhmiä, ettei mitään rajaa (eivätkä ne välttämättä liity millään tavalla sen otuksen oikeaan kutsumanimeenkään), ja aion jatkossakin keksiä kaikkien sekä kuvitteellisille että oikeille eläimille noloja lempinimiä. :DD Varokaa vain.

      Aave kyllä sopii nimeksi tälle tyypille, ei voi erehtyä. Tuon nimen makustelun, jota Sonja tässä harrastaa, ymmärrän niin ikään hyvin siinä mielessä, että ei saa alkaa nolottaa, kun huutelee koiraa tai heppaa sisälle. Sen verran pitää aina testata etukäteen, että kehtaako sen kajauttaa ilmoille lauseessa.

      ”Hei, olen Sonja ja tässä on mun hevonen Aave. Joo, se näyttää vähän kummalta.” Ihan mahtava lopetus. :DD Vähän saatoin hymyillä ääneen tuolle. Näistä tulee kyllä niin loistava parivaljakko.

  • #9294 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    Ei pelkkää jäätä
    Se oli jo kolmas kerta kun toin Hopiavuoreen uutta hevosta. Ei se ihan vielä ennätys ollut, sillä Marshilla oli ollut Arlekin, Aries, Barnum, Hakra ja nyt sitten Stanimir Barnumin lisäksi. Siis viisi yhteensä. Toivottavasti minä en joutuisi kasvattamaan omaa lukemaani pitkiin aikoihin.

    Aave peruutti nätisti kopista ulos, mutta säpsähti kun takajalat osuivat pihan loskaan. Kun ori oli saanut kaikki jalat tukevalle maanpinnalle, se teki pienen loikan ja rapaa lennähti kavioista ympäriinsä. Sen verran hyvätapainen se kuitenkin oli, ettei riimunnaru edes kiristynyt. Lähdin taluttamaan Aavetta kohti Mortin vanhaa karsinaa, jonka Eetu oli pannut kuntoon kuullessaan minun tulevan uuden hevosen kanssa. Aave seurasi kiltisti eikä tanssahdellut enempää. Ehkä pitkä matka väsytti.

    Outo ilmestyshän se oli Hopiavuoressa ja aina vain oudommaksi muuttui, kun riisuin siltä loimen ja kuljetussuojat, minkä jälkeen muut tallilaiset näkivät sen kokonaisuudessaan. Kieltämättä se saattoi näyttää pelottavalta, kenties ilkeältä tai vauhkolta, mutta se oli enimmäkseen varmaankin sinisten silmien syytä. Äkkiä siihen kuitenkin tottuisi. Minäkin olin oppinut tunnistamaan sen ilmeitä enkä nähnyt enää vain pelkkää jäätä.

    Nytkin Aave näytti enemmän uteliaalta kun se katseli tallinkäytävällä seisoskelevia ihmisiä, jotka tuijottivat sitä vähintään yhtä ihmeissään. Olin kuullut jo muutaman ”Onpa upean näköinen” -lausahduksen, jota ei ollut tarkoitettu varsinaisesti minun tai kenenkään kuultavaksi, olipahan vain huokaistu ääneen. Jotkut varmaan olivat rankasti eri mieltä, mutta osasivat sentään pitää ajatuksensa omana tietonaan. Minusta Aave oli Hopiavuoren hienoinen hevonen, vaikka Stanimir oli toki kova kilpailija.

    • #9314 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Tästä alkaa uusi luku tarinaa. Vaikka Sonja pani hanttiin Mortinkin kohdalla, kun se oli niin erilainen kuin Salieri, niin Aave on vielä sata kertaa erilaisempi. Se on jo näyttänyt meille lukijoille, että Sonjakin osaa olla epävarma ja murehtia (turhia), ja nyt se näyttää, että Sonja osaa arvostaa myös persoonallista kauneutta. Jos olisin itse Hopiavuoren hevostallilla, olisin tosi utelias tätä hevosta kohtaan. Nyt kun en ole, odotan sormet syyhyten, että millaisiin seikkailuihin tämä ratsu meidät kuljettaa. Uusia kilpailuita on varmasti luvassa jossain vaiheessa, mutta uskon, että opin Aaveen myötä Sonjasta vielä lisää.

  • #9303 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Reppana raasu

    Tarjosin tassuani uudelle hevoselle. Sillä ei montaa jouhta ruumiissaan ollut, oli kai hangannut ne irti. Se näytti ihan siltä, miltä Fifi näytti kesällä. Se oli verhottu loimeen jäistä sadetta vastaan, mutta niissä osissa, jotka jäivät paljaiksi, ei sentään näkynyt samanlaisia kaljuja laikkuja kuin Fifi-paralla. Ehkä ne olivat loimen alla piilossa. Laihakin se raukka näytti olevan pelkän kaulan perusteella jo.

    ”Tuu vaan sieltä sedän tyä, tuu. Ei sulla oo mitään hätää enää nyt kun sä pääsit tänne. Kaikki on ihan kilttejä täällä. Ainakin kaikki ihmiset on. Tuu vaan tänne.”

    Uusi hevonen tuli jonkun ajan kuluttua luokseni ja hyväksyi ojennetun käteni haisteltavakseen. Silitin hellästi sen luirukaulaa. Voi pientä raukkaa, voi pientä reppanaa. Onneksi Sonja oli ottanut sen hoitaakseen sen kuntoon. En ehkä ollut Sonjan parhaita ystäviä tallilla, mutta siitä huolimatta tunsin heti ihan uutta lämpöä häntä kohtaan. Olin ajatellut, että Sonja on kilparatsastaja, joka kiusasi hevosensa hikeen asti liian vaikeilla tehtävillään, mutta nyt häpesin niitä ajatuksia, kun silitin varovaisesti hevosen peilinväristä otsaa. En tohtinut edes rapsuttaa, koska raukkaparan nahka ei välttämättä kestäisi sellaista.

    Vakuuttelin uudelle hevosparalle puoliääneen, että sen kävisi hyvin. Olisin halunnut antaa sille pusun, mutta en aivan uskaltanut. Mistä sen tietäisi, vaikka siitä olisi tehty samanlainen kuin Typy oli, ja se olisi yhtäkkiä päättänyt purra? Otin hevosen hampaat mieluummin käsivarteeni kuin naamaani. Silittämättä en nimittäin voinut olla. Jos minulla ei olisi ollut jo Typyä ja Skottia maksettavanani, olisin halunnut hoitaa tämän poloisen kuntoon vaikka itse.

    Siinä hevosparkaa lohduttaessani näin Sonjan tihkusadeverhon takana. Heilutin vaisusti kättä, ettei aidalle houkuttelemani pikku reppana saisi syytä säikähtää. Sonja näytti hymyilevän sitä pidättyväistä tervehdyshymyä, jota hän yleensä minulle tarjoili.

    ”Siinä se sitten on”, totesin, kun Sonja tuli kuuloetäisyydelle.
    ”Siinähän se”, hän vastasi ja hymyili uudelle hevoselleen lämpimämmin kuin minulle ikinä.
    ”Se on melkeen yhtä söpö kun mun vauvat”, hymisin hellästi ja tarkoitin sitä ihan kokonaan. ”Siis Typy ja Skotti. Koska omat vissiin on aina söpöimpiä…”
    ”Kiitos. Mustakin se on omalla tavallaan tosi kaunis.”
    ”Mikä sen nimi on?”
    ”Aave.”
    ”Vai Aave sä oot. Aave-vauva.”

    Sonja hypisteli kaulallaan roikkuvaa mustaa riimunarua siihen malliin, että olisi tahtonut ottaa hevosensa kiinni. Väistyin sivumpaan heti kun älysin, vaikka salaa olisin toivonut saavani jäädä tekemään vielä vähän tuttavuutta tämän Aaveen kanssa. Nimi sopi sille, luurankoraukalle, melkein kuolleelle.

    Sonja oli menettänyt juuri Mortin. Kukaan ei haluaisi kokea oman lemmikin menettämistä huvin vuoksi, joten Aaveen ennuste taisi olla sen olemuksesta huolimatta tosi hyvä. Se tulisi vielä joskus kuntoon. Avasin sille ja Sonjalle portin valmiiksi, kun hevonen oli kiinni, ja suljin sen heidän perässään. Lähdin kävelemään tallillepäin Sonjan vierellä, koska eihän minulla oikeastaan mitään varsinaista tekemistä edes ollut. Kunhan olin aikonut mennä Typyä katsomaan ja jäänyt suustani kiinni Aaveen kanssa.

    Mortin takia epäröin monta hetkeä ennen kuin tohdin lopulta kysyä Sonjalta, mikä kamala Aave-raasua vaivasi. Toivoin aika nopeasti, etten olisi kysynyt.

    ”Tota noin, mikä sen oikeen on?” kysyin niin osaaottavalla ja myötätuntoisella äänellä kuin vain osasin siltä varalta, että tämä olisi Sonjalle vaikea paikka. Ja olihan se aina surku, kun hevonen oli kovasti sairas.
    ”Siis mitä?” Sonja kysyi. ”Kenen?”
    ”No Aaveen”, täsmensin viitaten koko käpälälläni Sonjan ohitse hevoseen.
    ”Tämän? Ei sen mikään ole.”

    Ehdin olla varma, että eipä tarvitsisi enää sanoa edes hei Sonjalle tallilla tästä eteenpäin, mutta hämärässäkin näin, miten ymmärrys levisi nopeasti hänen kasvoilleen.

    ”Sä et oo tainnu tavata ennen tekkeä?”
    ”Mitä?”
    ”Tää on ahaltekinhevonen. Tai siis meinasithan sä nyt tolla sitä, että tää on vähän… Erilainen kun puoliveriset? Jussi ja Tetris ja semmoiset?”
    ”Joo..?”
    ”Sen kuuluu olla tämmönen.”
    ”Kuuluu? Sillä ei oo hiuksia?”
    ”Ei niillä paljoa ole.”
    ”Ai — ai — kun mä luulin et se on kipee niinku Fifi kesällä.”
    Sonjan naurahdus oli pelkkä pieni hymy hänen suupielessään ja tuhahdus nenän kautta.
    ”Älä nyt suutu. Mä olin ihan tosissani kun mä sanoin että se on söpö. Mä vaan ajattelin just tota harjaa ja kaulaa ja…”
    ”En mä suutu.”

    • #9304 Vastaus

      Ilona Eronen
      Osallistuja

      ”Sillä ei oo hiuksia” :DDDD reps

      Hellolla oli kyllä vallan hellyyttävä suhtautuminen tähän. Eihän pienen kylän poika voi kaikkea tietää. 😀 Tässä oli kyllä vedetty vielä nextille levelille se, mitä kaikkea uudesta tulokkaasta voikaan ammentaa. Vaikka se on oikeasti tosi hieno ja arvokas hevonen, niin siitä saa näköjään irti huumorisekoilua niin ettei ole tosikaan.

      Sori Sonja, kun sun hevoselle nauretaan. Kyllä Hopiavuori varmaan ihan pian tottuu siihen ja sit me rauhotutaan. Ehkä. :DD

    • #9306 Vastaus

      Marshall
      Osallistuja

      Mä elän näille reaktioille Aavetta kohtaan. Ja myönnän toivovani että näitä tulee vielä vähän lisää ennen kuin porukka ehkä tottuu hiuksettomaan kummajaiseen tallilla 😀
      Hellon suhtautuminen tulokkaaseen on yhtä huvittava kuin hellyyttäväkin, mutta myös tosi todentuntuinen. Ihan helposti sitä saattaisi tämän tapaisesta hevosesta ajatella näin, kun on tottunut peräkylän menoon ja pörheisiin suokkeihin ja muihin karvakinttuihin.

    • #9308 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      No awww!
      Voi Helloa, ihana kun se on heti hoitamassa Aavetta kuntoon <3 Vitsit, Aave ei ole montaa päivää ehtinyt Hopiavuoressa olla ja siitä on saatu revittyä jo näin paljon hauskuutta. Olen tosi-tosi otettu tästäkin tekstistä ja tässä Hello on taas minunkin ymmärrettävissä oleva hahmo. Sonja on varmaan ihan liikuttunut, vaikka Hello tällä tavalla luuli ties mitä, koska Sonjallakin on silmät päässään ja se kyllä näkee, ettei ole ihan tosiaan peruspuoliverinen tämä. Tosin ehkä tätä hän ei osannut arvata, kun enimmäkseen pelkäsi sitä, että kaikki katsovat nenänvarttaan pitkin.

  • #9322 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    Takaisin hevosen selkään
    Aave piti porkkanoista ja omenoista. Tosin sille kelpasi kyllä kuiva leipä, sokeri ja hevosnamit. Banaania en ollut vielä kokeillut. Tänään houkuttelin sen porkkanalla tarhan portille sisäänvietäväksi. Vielä emme olleet niin hyviä tuttuja, että ori olisi tullut tarhasta ihan pelkästään kutsumalla vaikka kyllä jo lupaavasti nosti päätään heinistä kun kutsuin sitä.

    Tällaisella tuulisella räntäsadekelillä Aave oli loimitettu korviaan myöten. Sen karva oli niin ohutta että Morttikin surkeine talviturkkeineen olisi ollut pörheä siihen verrattuna. Mietin, että jos tänä talvena vielä tulisi jotakin lähemmäs kolmenkymmenen asteen pakkasia, niin minun pitäisi varmaan hankkia sille paksuin toppaloimi, mitä ikinä kaupasta löytyi. Ehkä jokin villaviltti tai muu semmoinen sinne alle. Tämänpäiväinen loimitus taisi kuitenkin osua kohdilleen, sillä Aave tuntui loimen alta lämpimältä, muttei hikiseltä.

    Minulla lenteli vähän perhosia mahassa, kun harjasin Aavetta. Tänään olisi nimittäin ihan ensimmäinen ratsastus vain kaksin. Aave oli levännyt muutaman päivän matkan jälkeen ja olin käynyt vain taluttelemassa sitä. Muuten se oli saanut tarhailla, levätä ja tutustua uuteen kotiinsa.

    Kiitin hiljaisesti onneani, kun maneesi oli sattumoisin tyhjänä. Aave ei ollut toisista oreista juuri millänsäkään kun oli tottunut suuressa siittolassa siihen, että poikakavereita oli joka puolella. Tammojen kanssa piti olla hieman hereillä, sillä Aaveen keskittyminen saattoi hyvinkin herpaantua. Mutta parasta oli kuitenkin tyhjä maneesi tänään.

    Aave tulisi kasvattamaan minunkin kärsivällisyyttä, sillä se vaati melko pitkän, perusteellisen ja rauhallisen alkuverryttelyn. Se siinä oli samanlaista kuin Salierissa ja Mortissa, että se teki mielellään töitä. Ratsastuksen aluksi vauhtia oli kuitenkin liikaa eikä se olisi malttanut mitenkään pysytellä rauhallisessa käynnissä. Liiaksikaan ei saanut pidätellä, koska sitten se veti kaulansa virkkuukoukuksi tai muuten vain solmuun ja takajalat jäivät vähintään kolme metriä taakse. Tiedän, olin nähnyt sen videolta ja se oli ihan kamalannäköistä. Lempeästi vain piti muistutella, että hei nyt mennään vain ihan rauhassa.

    Näin ekalla kerralla ratsastin vain askellajit läpi ja tein paljon siirtymiä ja vähän väistöjä. Huomenna Nelly tulisi katsomaan päältä, että miltä meidän meno näyttää. Kyllä! Työnteko aloitetaan ihan heti! Olin jo jutellut Nellyn kanssa meidän tavoitteista: oriille piti saada voimaa ja tasapainoa, tämänhetkisessä kunnossa se selväisi ehkä vaativasta B:stä, nipin napin. Aave kyllä kokosi itsensä helposti, mutta sen huomasi olevan sille raskasta. Täytyy olla varovainen, etten pyydä siltä liikaa sitä lajia, kun voima ei vielä riitä.

    Olin tosi tyytyväinen ja iloinenki ratsastuksen jälkeen. Siis oikeasti tämä oli hieno hevonen ja tässä olisi hieno työmaa kyllä edessä, uskon ainakin niin. Ja oli aivan ihanaa palata takaisin hevosen selkään! Taputtelin Aaveen metallinhohtoista kaulaa ja kerroin sille, miten upea hevonen se oli.

    • #9326 Vastaus

      Ilona Eronen
      Osallistuja

      Noniin! Tutustuminen on alkanut. Lupaavaa, kuten Sonja itsekin sanoi: pää nousee jo heinäkasasta. Se on hyvä alku. Ihanaa, ettei kaikki kuitenkaan ole maagisen täydellistä heti kättelyssä, niin on taas yksi projekti, jota seurata mielenkiinnolla.

      On ehditty selvittää Aaveen lempiherkutkin. Hyvä tietää, kun Ilonasta on tullut tuommonen namitäti. Varo vaan, Aaveella on kohta valtava masu kapeiden koipien ja kaulan kaverina, kun Hello käy sitä vähän ”hoitamassa kuntoon” ja Ilona lellii muuten vain piloille, kun se näyttää vähän whippetiltä… 😀 Onhan se nyt aika söpö, kun sen kuvittelee sateeseen korvia myöten loimeen paketoituna. Raasu, kun tänne sateen ja loskan keskelle toivat. Täti tuo porkkanoita, ei hätää!

    • #9327 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Jep, prosessit on kiinnostavampia kuin se päämäärän saavuttaminen pitkän päälle tarinoissa, vaikka oikeassa elämässä onkin tarkoitus selviytyä lopputulemaan ja sitten nauttia. Sonjalla on tässä monta selkeää tavoitetta aina bondaamisesta ratsun kehittämiseen. Tarinassa hyvä toimintatapahan on, että jos suunnitelman on tarkoitus epäonnistua tai johtaa kiertoteihin, se kerrotaan lukijalle etukäteen, jotta lukija tietää, että jotain pahaa tapahtui. Jos suunnitelman on tarkoitus toteutua ensiyrittämällä, sitä ei kerrota, koska siinä tapauksessahan tarinaan tulisi toistoa. Koska Sonjalla on niin selkeät tavoitteet, se saa mut tämän kirjoittamisen teorian takia ajattelemaan, että jonkinlaisia mutkia on luvassa matkalla. No, eivät Sonjan projektit muutenkaan ole olleet niin lineaarisia ja tasaisia, että kävisivät tylsiksi (tai oikeassa elämässä ihaniksi). 😀 On kivaa päästä seuraamaan tavoitteisiin pyrkimistä. Koska olen vähän hellomainen elukoideni kanssa (joo en samanlainen heitteillejättäjä kuitenkaan), niin mulle kiinnostavin päämäärä tällä hetkellä tarinassa on juuri se hevosen kanssa ystävystyminen.

  • #9351 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    Harjoitukset menossa
    — Kuulepas, Nelly sanoi roikkuessaan tuttuun tapaan karsinan ovella valmennustunnin jälkeen. — Se selkäongelma. Mä lähtisin ratkomaan sitä mahasta. Että voisko se olla vähän kipeä mahasta ja sen takia se sitten ei viitsi nostaa sitä selkäänsä. Mahasta tai oikeastaan vatsalihaksistahan se lähtee. Kun onhan tässä nyt ollut uusi koti ja omistaja ja oikeastaan kaikki, niin se voi käydä mahan päälle. Jotakin vatsan tai suoliston tilaa ja toimintaa tasapainottava lisärehu tai semmoinen voisi olla kokeilemisen arvoinen. Marshilta vois saada tuotevinkkiä tai Oskarilta tai Heliltäkin varmaan, kun mä en itse taida tietää kuin Speedexin.
    — No mutta, mulla on nimenomaan joku semmoinen Speedexin purkki Mortilta jääneenä tähteenä. Gastro-jotakin, juurikin suolistoa tasapainottamaan. Pitää ehkä syynätä purkinkylkeä ja katsoa, jos syöttäisi sitä jonkinlaisen kuurin.
    — Vähän tämä tämmöistä salapoliisityötä on, mutta tuo nyt olisi helppo asia testata, että auttaisiko. Voihan siinä olla joku muu syy tai sitten ihan vain se, ettei niitä vatsalihaksia välttämättä ole. Vähän lihasköyhässä tilassahan tämä on. Kiipeilytreeni olisi hyvästä, mutta mistäs täällä Pohjanmaalla mäen löydät… No, hinkkaat Pihlajamäkeä edestakaisin. Mutta tuolla kuurilla saisi ainakin sitten suljettua mahaongelmat pois.

    Nelly silitteli jutellessaan Aaveen vaaleanpunaista turpaa. Melkein jo avasin suuni varoittaakseni, mutta muistin sitten että tämä oli terve Aave, joka ei ihmisiä purrut. Tai ei ainakaan vielä ollut purrut ketään, ei edes näykkäissyt eikä yrittänyt. Se vaikutti hyvätapaiselta kaverilta ja oli muutenkin helppo hoitohevonen. Se ei ollut samanlainen pullasorsa kuin Salieri, mutta vähän sellainen kuin Morttikin oli. Tai siis oli ollut, silloin aikoinaan. Rohkeakin Aave oli ja enemmän kovis kuin Mortti. Ehkä se oli sitä orimaisuutta.

    Maastossa olimme käyneet jo kerran, kun Outi ja Jussi lähtivät turvaratsukoksi. Kyllähän Aaveen pitäisi olla varsin varma maastossa, mutta parempi se kuitenkin oli lähteä kaverin kanssa. Ei sitä ikinä tiedä, kaikki uutta kuitenkin Aaveelle. Minun pitäisi jotakin pystyä kommunikoimaan sille, että hei, mä tiedän nämä jutut ja reitit, ei tartte sun huolehtia. Harjoitukset ovat menossa.

    Outin kanssa oli ollut kiva maastoilla niin pitkästä aikaa. Edellisestä kerrasta oli niin kauan vaikka muistin kyllä hyvin, miten olimme silloin joskus alkuaikoina käyneet maastossa viikoittain, joskus jopa parikin kertaa viikossa. Vähitellen kaikki oli muuttunut. Oli tullut Harri kuvioihin, sitten Harri innostui ratsastuksesta, sitten tuli Mortti, kisaaminen, Outi lähti, ja nyt kun Outi oli palannut hopiavuoreen ja minä myös, niin Mortti oli ollut talutuskunnossa. Mutta nyt mentiin taas, ei vain ollut kahta isoa tummaa vaan iso tumma ja pienempi ja sirompi kummitus.

    • #9570 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Musta tässä on piilossa tosi paljon surullisuutta, vaikka kaikki onkin hienoa ja selkäongelmien ratkeamisesta luodaan heti toivoa. Sen tekee se, miten Sonja vertaa Aavetta Morttiin. Se asettaa surullisen nuotin tarinaan, joka on oikeastaan muuten positiivinen. Mä heti peilaan kaikkea omaan elämääni, ja vaikka lemmikkejään ei kannattaisikaan vertailla, monesti olen ajatellut, ettei meidän Juuso-koira ole niin kuin meidän Taavi oli, tai että miten ne ovatkin samanlaisia tässä asiassa. Luen siinä kohdassa ikävää Morttia kohtaan, enkä niinkään sitä, että Sonja jotenkin luulisi saavansa uuden Mortin tästä ihan toisesta hevosesta.

  • #9382 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    Taustatutkimusta
    Olin alkanut kaivella internetistä tietoa ahaltekeistä, nyt kun Aaveen sain ja sillä tavalla tutustuin rotuun. Ja voi veljet! Nettihän on pullollaan mitä upeampia kuvia. Miksen minä ole tiennyt tällaisesta rodusta aiemmin?

    Tai siis kyllä minä tiedän, että miksi: harvinainen rotu, Suomessa varsinkin on vähän näitä. Eivät ne koskaan ole sillä tavalla sitten minun piireissäni nousseet puheenaiheeksi, kun täällä on puoliverisiä vain, jokin satunnainen suomenhevonen tai poni. Kyllä kyllä, luin minä kersana läpi kaikki kirjaston hevoskirjat ja opettelin rotuja ja värejä ja muita tietoja, mutta silloin en kyllä muista, että ahaltek olisi jotenkin jäänyt erityisesti mieleen. Arabeja osasin ihailla ja montaa muutakin rotua. Ehkä niiden kirjojen kuviin ei sitten koskaan eksynyt yhtään mieleenpainuvaa tekkeä. Nyt ne arabit tuntuivat Aaveeseen verrattuna pikkunäteiltä puudeleilta ja puoliveriset yhtä raskailta kuin työhevoset. Niin se muuttuu, ihmisen mieli, nimittäin!

    Sillä olihan Aave nyt hienointa ikinä. Se näytti vieläkin Hopiavuoren karsinassa kuin jostain toisesta maailmasta tipahtaneelta. Meistä oli tullut jo jonkinasteiset kaverit, joten tutustuminen oli hyvällä mallilla. Nelly oli pitänyt meillekin käytöskoulutusta ja kävi selväksi, että siinä missä Salieri ja Mortti olivat ihan lutunoita, Aave ei ollut. Ei sen kanssa nyt sentään tapella tarvinnut, mutta oli se vähän semmoista kova kovaa vastaan. Nelly ei antanut periksi eikä antanut minunkaan antaa ja se oli hyvä niin. Muistelin miten Grigori oli käsitellyt oria, joten tiesin, ettei se ollut lainkaan mahdoton. Minä vain en ollut Grigori, mutta ehkä jonain päivänä olisin, ainakin melkein.

    • #9571 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Oi että on ihana lukea tällaista inspiroituneisuutta ja ihailua omaa hevosta kohtaan, vaikka onkin kuinka keksitty hahmo ja hevonen. Oikeitakin ihmisiä on niiiiin ihana kuunnella, kun ne ovat tohkeissaan lemmikistään. Tässähän ei varsinaisesti tapahdu mitään suuria, mutta Sonjan innon aistii silti. Aaveessa on myös Sonjalle paljon kaikkea uutta ja jännittävää. Tässä koenkin, että tapahtuu jokin käänne. Tähän asti uuden hevosen rotu on vähän jännittänyt, epäilyttänyt ja salaa ehkä jopa hävettänyt, mutta nyt Sonja on inspiroitunut.

  • #9395 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    Korostusvärit
    Mortin kotivarusteet olivat olleet pääosin vihreitä, enimmäkseen tumman tai keskivihreän sävyisiä, vähän vaihdellen. Salierilla oli ollut loppuviimeksi aika paljon pastellisävyjä, vaaleanvihreätä ja -sinistä sekä viileän vaaleanpunaiset suojat ja satulahuopa. Kisoissa molemmilla toki oli sitten valkoista: valkoinen satulahuopa, kuten säännöt määräsivät (vai määräsivätkö? En ole ihan varma, mutta perinne se ainakin on) ja valkoiset suojat, pintelit ja muut. Loimet toki olivat mitä olivat, mutta olin ollut tosi iloinen löytäessäni Mortille tummanvihreän kuljetusloimen. Se näytti todella hienolta.

    Mutta mitä ihmettä minä Aaveelle keksin? Pinterestistä ei ole tällä kertaa juurikaan apua, koska vaikka mitä hakusanoja kirjoittaisin, löysin vain hyvin vähän mitään kuvia tämänvärisistä hevosista. Ja useimmissa kuvissa ei ollut mitään erityisen värikkäitä varusteita. No, jossain kuvassa oli vaaleanpunaiset suojat, satulahuopa ja korvahuppu ja toisessa kirkkaan vaaleansiniset. Mutta ihan nyt tosissaan, en minä kehtaisi.

    Ehkä se piti pysytellä mustassa tai ylipäänsä tummissa väreissä. Aave ei tarvinnut korostusvärejä, kun se oli itse yksi huutomerkki. Minä edelleen välillä vähän ihmettelin itseäni, että miten oikein päädyin tämmöiseen hevoseen. Ei pahalla! Aave oli hyvä hevonen, erinomainen ratsu ja aina vain paremmaksi tuntui muuttuvan mitä kauemmin se minulla oli. Olihan sillä omat juttunsa, välillä se jäkitti niskaansa ja välillä huuteli muille hevosille ja kun sitten seuraavana päivänä se kulki samojen hevosten lähistöllä täydellisesti minuun keskittyen, luulin kuvitelleeni harhoja.

    • #9572 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Sama innostuneisuus jatkuu. 😀 Samastun Sonjan varustevärihuumaan. En niin kauheasti perusta koirien kamojen väreistä meillä kotona: käytännöllinen musta nahkahihna on hyvä. Mutta kun tulee uusi pentu, niin voijjjjje sille pitää värikoodata ensimmäiset kamat. 😀 Ja kun mennään näyttelyihin, tietenkin koiran kamat sopivat paitsi minun vaatteisiini, myös koiraan, ja kaikki on oltava viimeisen päälle.

      Mun mielestä Sonja on ihan väärässä siinä, että Aaveelle olisi jotenkin haastavaa keksiä värejä. 😀 Sehän on peilin värinen hevonen! Herranjestas, sille voi laittaa ihan mitä sävyjä vain. Ehkä just pastellinen yksisarvisaave ei olisi Sonjan tyyliä, mutta ai mitä kaikkia hienoja hillittyjäkin värejä maailmassa on. Jos mä olisin Hopiavuoressa, tuputtaisin ihan hulluna yhtä aivan tiettyä tummaa turkoosia. 😀

  • #9397 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    Vaahterapolun harjoituskisat 11.2.23

    ”Kovaluontonen ku ite piru”
    Toisaalta halusin vain luikkia hevosauton suojiin piiloon katseilta, sillä kyllä, kaikkien päät kääntyivät tähän suuntaan juuri siinä kohdalla kun näkivät Aaveen. Kuulin ihan mielessäni ne ajatukset ja kavereille puolihuolimattomasti heitetyt lauseet: ”Mikä toi on?” ”Mitä toi luulee täällä tekevänsä?” ”Se on varmaan esteratsu, jos Tähdistö on vaihtanut esteisiin.” ”Varmaan jotain kemikaalia käytetty tohon karvaan…” ”Ei toi voi olla kouluratsu. Ton näkönen.”

    Toisaalta olin ihan sairaan ylpeä, koska olihan Aave ihan sairaan upea hevonen. En minä menisi hevosautoon piileskelemään. Ajatelkoot, sanokoot mitä halusivat!

    Paitsi tietysti oli niitä, joiden mielipiteellä oli väliä. Yksi heistä saapasteli juurikin kohti ja teki mieli vetäytyä sinne hevosautoon kuitenkin, ihan vain varmuuden vuoksi.

    — No nys sää oot tehny semmosen riilin että Trumppikin repis peliverkkarinsa, sanoi Simo. — Meinaan kateuresta. Mää vähän selvittelin tän taustoja ja sehän on ihan oikee isojen luakkien hevonen.

    Simo oli minulta puhelimessa kiristänyt tietoja Aaveesta ja olin mennyt kertomaan sen virallisen nimen. Sillähän löytyi sitten kisatietoja ja joitain vanhoja videoitakin, joissa se kisasi edellisen ratsastajan kanssa. Aaveen rodusta Simo ei sanonut mitään, mutta syykin selvisi kuunnellessani puhetulvaa:

    — … ysärillä joskus mulla oli kans yks teke ratsuna jonkun vuaren. Se oli iräntuonti, paperittomanahan sieltä tuli vaikka ja mitä, mutta tälle löytyi joku roopuska, josta selvisi että teke on, ihan puhras muistaakseni. Kovaluontonen ku ite piru, mutta sitten kun sen kans alkoi pärijätä, ni se olis kiivennyt vaikka puuhun perä edellä jos olis pyytänny. Meni harmi kyä ähkyyn aika nuarena. Eikä se ollut näin koreen värinen, tavar ruunikko isoilla merkeillä, kiilsi kyä kans varsinki kesäkarvas…

    — No, koskas tuut tän kans Kangasalle valmennukseen? Simo kysyi kun oli saanut aikansa muisteltua.
    — Katotaan nyt, mutta kyllä tässä kevään korvilla voisi. On vähän haasteita välillä, mutta Nelly ja sit Kozlovin Marshall katsovat päältä. Tänne kisoihin tultiin ihan vain turisteina, kokeilemaan että vieläkö Aave muistaa, että miten kisoissa oltiin.
    — Noni noni, pas soittaen sit kun oot tulos. Ja muuta ku tsemppiä kisoihin, vaikka turisteja oottekin vaan.

    En tiedä mitä varten olin niin pelännyt Simon kommentteja tai suhtautumista Aaveeseen. Simon suusta oli aikanaan päässyt lausahdus ”Hevonen hevosena” ja muutenkin, ei hän katsonut hevosen rotua tai sukutaulua, vaikka tarvittaessa osasi niistä toki sanoa yhtä ja toista. Tietysti hän kauppiaana keskittyi puoliverisiin, mutta olihan Morttikin Simon kautta tullut, täysiverinen. Ja tärkeintä oli, että olin edelleen tervetullut Kangasalle valmentautumaan. Tunsin itseni melkein jo päivän voittajaksi, vaikken ollut vielä edes hevosen selkään asti päässyt.

    Vanha tuttu jännitys tuntui kuitenkin hiipivän selkärankaa pitkin ylös, kun oma lähtövuoro lähestyi. Se sai sydämenlyönnit humputtamaan korvissa ja mahassa kiertämään ikävästi. Jännitys on vain tunne, se on ihan ookoo jännittää. Jännitys on vain tunne, se on ihan ookoo, mutta sitä ei tarvitse päästää niskan päälle, hoin mantraani ja keskityin hengittämiseen. Kun oli minun vuoro ratsastaa alkutervehdykseen, unohdin kokonaan, että minulla oli jäänvärinen erikoishevonen. Minä olin täällä vain ratsastamassa, oli vain kenttä, ohjelma ja hevonen. Ja me osasimme tämän Aaveen kanssa, ainakin jotenkin. Olin tankannut helpon A:n ohjelman läpi niin, että osasin lausua sen vaikka keskellä yötä. Kun vain muistaisin hengittää.

    Prosenttien valossa luokka oli tosi kova emmekä me sijoittuneet, mutta seitsemäs sija ja lähes 75 prosentin tulos tuntuivat kyllä voitolta. Se… se oli mennyt ihan hyvin. Ihan korrektia perusratsastusta eikä sen kummempaa helpossa A:ssa vielä oikeastaan tarvittu.

    • #9573 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Vanha pelko siitä, ettei Aave kelpaa, nostaa taas päätään. Onneksi se Simo kuitenkin tulee höpöttelemään ja saa hälvennettyä noita huolia. Suorituksen aikana Sonja keskittyykin jo oleelliseen. Uskon, että Simolla on vaikutusta tähän, mutta vielä enemmän uskon ihan toiseen teoriaan. Se on nimittäin se, että Sonja ja Aave on oikeasti tehty kisaamaan ja olemaan yhdessä, ja kun on aika suorittaa, huolet unohtuvat itsekseen. Olen varma, että viimeisetkin pelon rippeet Aaveen erikoisuudesta katoavat vielä. Joku päivä Sonja on ainoastaan ylpeä, kun kaikki katsovat, eikä ajattele muiden miettivän vihamielisiä asioita. Koska Sonjan päässähän ne ovat (ja ovat niin samastuttavia)! Mikähän siinä on, että kun joku tuijottaa, sitä ajattelee heti, että onkohan mulla räkä nenässä vai mikä? Sitähän voisi ajatella, että toi vaan katsoo, kun mulla on niin hieno takki. 😀

  • #9411 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    Tavan tallipäivä
    Tänään oli se päivä, kun Aave hörisi minulle ihan selvästi. Ääntä ei kyllä kuulunut varsinaisesti, mutta huomasin vaaleanpunaisten sierainten värisevän kun ori käänsi päätään minua kohti. Oli pakko hymyillä, sillä sisikunnassa kävi lämmin läikähdys. Kyllä meistä vielä kavereita tulisi.

    Harjasin Aaveen sen karsinassa, sillä suulissa kävi varsinainen Pohjanmaan viima ja pakkastakin siellä oli niin, että ei siellä viihtynyt ihminenkään toppakamoissaan. Annoin käteni kulkea moitteettoman sileää karvaa pitkin ja tunsin Aaveesta lähtevän lämmön. Joo, oli minulla ollut ikävä ratsastamista ja kilpailemistakin, mutta ehkä kaikkein eniten tätä: silittelyä, rapsuttelua ja harjaamista. Hevosen, tallin ja satulasaippuan tuoksua. Karvoja vaatteissa ja valjasrasvaa käsissä. Selän keinuntaa käynnissä ja tuulen piiskaamia kyyneleitä laukkamaaston jälkeen.

    Liu’utin satulan Aaveen selkään ja kiinnitin satulavyön. Aave oli alkanut saada lihaksia vissiin, sillä minusta vähän tuntui siltä kuin satula alkaisi olla lavoista vähän… no, ei nyt vielä suoranaisesti ahdas, mutta jotain semmoista kuitenkin. Saattaisi siis olla aika satulan päivitykselle, väliaikaisratkaisuhan tämä nykyinen lainasatula joka tapauksessa oli. Ja mistä sitä tietää vaikka ostaisin uudet suitsetkin.

    Maneesissa odotti Nelly ja puomiharjoitukset. Aave selviytyi kivasti esteistä ja selkeästi piti hyppäämisestä. Mikä ettei, olihan se kivaa vaihtelua treenaamiseen eikä sekään huono asia ollut, jos minunkin tasapainoni paranisi. Ei siinä silleen vikaa ollut, sileällä, mutta kevyt istunta ja esteet vaativat vähän muuta. Oikeastaan minäkin olin alkanut pitää hyppäämisestä, sillä vaihtelu virkisti minuakin. Kunhan ei korkeita esteitä hypätty! Ja suljin tiukasti korvani kun Nelly ehdotteli pieniin esteluokkiin osallistumista. Rajansa nyt kaikella sentään, Aave oli kouluratsu ja sellaisena sai pysyäkin, vaikka välillä hypättiinkin.

    • #9412 Vastaus

      Ilona Eronen
      Osallistuja

      Siis tää! Kyllä se on se harjailu, rapsuttelu ja kaikki muu tallipuuhailu kaikista parasta. Sitähän suurin osa hevosarjesta on, eikä suinkaan ratsastamista. Hevosen omistaminen ja ratsastus ovat kaksi aivan eri harrastusta. Kun omistaa hevosen, saattaa hyvässä lykyssä joskus ehtiä ratsastamaan, kun on saanut kaiken muun tehtyä – ja siltikin saattaa tulla lähdettyä maastakäsittelemään tai juoksuttamaan sen ratsastamisen sijaan, jos se on hevosen kannalta paras vaihtoehto. Sonja on kyllä niin asian ytimessä tässä! Ja ai kun sieltä tuli ekat hellät hörinät! Ihana! Minusta se on isompi juttu kuin minkään kilpailun voitto tai koulutustason nosto. <3

    • #9583 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Varmaan aika moni muukin heppaihminen samastuu. :DD En käy enää oikeastaan tallilla, ja ihan sitä olemista ja tuttua heppakaveria mäkin eniten kaipaan ennen kaikkea. Hellä hörinä on ihana palkka emännälle jatkuvasta hyvästä hoidosta. <3 On ne hevoset ihania. Koen, että mitä hienompi ja erikoisempi virtuaalihevonen, sitä vaikeampi mun on siihen tutustua ja pitää sitä persoonana. Kai sitä hevosta sitten ihailee enemmän kuin tavan kaviokasta, jolla ei olekaan muuta kuin persoonansa. 😀 Tällaiset tarinat auttaa mua aivan hirvittävästi. Kun luin tämän sen ilmestyessä, Aave muuttui mulle paljon, paljon elävämmäksi taas!

  • #9466 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    Ihmissyöjäponeja ja tavallisia kuolanaamoja
    Huolimatta siitä, että meillä oli jo yhdet harjoituskisat takana ja kesäkuussa tulossa seuraavat, meidän tärkein tavoite ei ollut vielä varsinaisesti treenata vakavissaan, nostaa tasoa tai kilpailla. Tärkeämpää oli jumpata ja vahvistaa Aavetta ja ennen kaikkea kehittää meidän suhdetta. Mortin kanssa oli kaikki solahtanut kohdilleen tosi pian, mutta Aave oli toisenlainen. Ajattelin joskus vähän haikeasti, että ehkä Mortti tosiaan oli minulle The One, se elämäni hevonen. Juuri sellaiselle hevoselle pitikin tehdä se viimeinen palvelus: päästää pois kun se on viisain ratkaisu. En voi sanoa olevani varsinaisesti ylpeä päätöksestäni, mutta olin kuitenkin jollain karulla tavalla tyytyväinen siihen, että nyt ei tarvinnut enää miettiä mahtoikohan Mortti kärsiä.

    Joten ei muuta kuin etiäppäin. Olin oppinut tykkäämään Aaveesta jo kovasti ja kaikenlaisia pikkujuttuja siitä ja sen käytöksestä. Aave nosti kaulansa oikein pystyyn, suorastaan takakenoon kun se näki minut. Koskaan tai ainakaan vielä se ei ollut hörissyt niin että se kuuluisi ainakaan kauemmas, mutta sieraimista näki että kyllä se tervehti. Ja kun tulin sen luo, oli se sitten tarha tai karsina, se laski pilvenpiirtäjän korkuisen kaulansa alas valmiiksi vastaanottamaan päivän rapsut.

    Tänään Aave siristeli silmiään kirkkaassa auringonpaisteessa. Sää oli niin keväinen, kun aurinko paistoi, lämpötila oli lähemmäs nollassa ja lämpimillä seinustoilla vesi jo tissahteli hankeen. Aaveella oli kevyempi ratsastusloimi lautasten peittona, koska tuuli oli kohdalle osuessaan vielä navakan kylmä.

    Olimme lähteneet maastoon kauniin ilman saattelemana emmekä olleet ainoita. Meitä oli kasassa itse asiassa suurempikin ratsujoukko: Nelly ja Cozmina, Eira Inkan selässä Helin luvalla, Alex Tetriksellä, Ilona ja Veera ja perää piti vielä Janna Paahtiksen kanssa. Rasmus oli viime aikoina ratsastanut Paahtiksella ihan kisoissakin asti, mutta nyt Janna halusi maastolenkille tammansa kanssa.

    — Kyllä Rasmukselle pitäisi oma hevonen hankkia, Alex heitti.
    — Noo, katotahan, Janna sanoi. — Kyllä mää jo tarjoosin semmoostakin vaihtoehtua, mutta ihan viälä ei ottanna tulta. Vaikkei tua kiältäytynnykkää suarilta.
    — Ja kunhan Elli vähän kasvaa, niin sekin tarttee oman ponin.
    — Se nyt saa kasvaa viälä aika paljoonkin ennenku ponin hankintahan ruvetaan…
    — Kyllä semmoisen kolmi- tai viimeistään nelivuotiaan voisi shetikan selkään nostaa, minä sanoin kuin muistin nähneeni kuvia pikkulapsista ponien selässä, toki vanhempien taluttamina.
    — Shetlanninponit on piruja ponien vaatteissa! Lupaat mulle, Janna, että shettistä et sitten ainakaan hanki, jos et halua, että se syö Ellin. Koska se syö.

    Maastoretken jälkeen Aave sai palkakseen pari sokeripalaa. Oli ilmennyt, että ori oli sokerihiiri paremmasta päästä. Kyllä sille muutkin makupalat menivät, kuiva leipä, omena, porkkana, banaanikin noin ja noin, mutta sokeripalastaan se maiskutti tälläkin kertaa kieli rullalla ja silmät ummessa. Se oli huvittava näky, kun muuten niin jalo ja ylväs hevonen taantui sokeria saatuaan ihan tavalliseksi kuolanaamaksi.

    • Tätä vastausta muokkasi 1 vuosi, 1 kuukausi sitten  Sonja T.. Syy: Korjattu nolo logiikkavirhe :D
    • #9469 Vastaus

      Ilona Eronen
      Osallistuja

      No nyt mä vaan kuumeisesti mietin loppuillan, että mikä logiikkavirhe tässä muka oli, kun luin tän kyllä tuoreeltaan ja nyt uudestaan, mutten huomannut mitään. :DD Ei se varmaan kovin iso erhe sitten ollut. Tai sitten luin ekalla kerralla kiireessä huonosti.

      Heh. Kyllähän me nyt ponitytölle poni tarvitaan. Tai eihän sen oo pakko olla shettis: mä aloitin kakarana suokeista kun ei muuta ollut tarjolla, ja olivathan ne aika vakaita kuljettimia siihen hommaan. No mutta joka tapauksessa seuraavaksi hankitaan ratsu Ellille! Ja Rasmukselle!! Tai HEI, nostetaan Elli vaan jonkun hevosen selkään – onhan meillä niitä talli täynnä! Joko se osaa kannatella päätään itse? Eikös silloin ole jo korkea aika aloittaa? :DD

    • #9584 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Joo huhhuh shettiksiä! Niillähän sitä tahtoa on enemmän kuin koko suokkikannalla yhteensä. 😀

      Tässä Aaveen myyttisyyttä ja kylmää upeutta kyllä puretaan oikein urakalla. Edellisestä se Aaveelle kunnolla lämpeäminen mulla alkoi, mutta tässä mielikuva rullakielihevosesta oli kyllä niin ihana. Olen ihan myyty. 😀

  • #9568 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    Kisahevonen
    Sen kyllä huomasi, että Aave oli koulutettu korkealle ja että sillä oli kilpailtukin ihan vakavissaan. Joka kerta kun käänsin sen laukassa lävistäjälle, tunsin miten se alkoi pikkiriikkisen kiemurrella sillä tavalla kuin se haluaisi aloittaa vaihtosarjan. Joskus se oli tarjoillutkin jotakin sen suuntaista ihan omia aikojaan, mutta nykyään osasin pitää sen vähän arvailemassa, että mitä seuraavaksi tapahtuu. En tehnyt juuri koskaan vaihtoja, lävistäjällä vaan aina jossain muualla, pitkällä sivulla, kaarevalla uralla, uran sisäpuolella. Paitsi sitten aina joskus jonkin yksittäisen vaihdon saatoin tehdä lävistäjälläkin ja pidin tarkasti huolen siitä, että se oli vain se yksi vaihto, ei sarja eikä edes kahta vaihtoa. Aaveella ei vielä riittänyt voima ja tasapaino kunnollisiin sarjavaihtoihin, vaikka se selkeästi osasikin ne.

    Toinen vaaranpaikka laukassa oli keskilävistäjä, jossa Aave tykkäsi aina hidastaa. Kait se muisteli tehneensä keskilävistäjällä usein piruetteja ja suunnitteli jotakin piruettilaukan tapaista. Ikävä vain että siihenkään ei vielä rahkeet riittäneet ja sen omaehtoinen kokoaminen päätyi käpertymiseen kuolaimen taakse.

    Mutta tsiises, että Aave oli kyllä palkitseva ratsu! Se osasi tosi paljon ja tarjosi tosi mielellään kaikenlaista, jos en ollut hereillä satulassa. Se selkeästi halusi tehdä juttuja. Minun hommakseni jäi oikeastaan niiden estäminen, koska sen fysiikka ei vielä riittänyt kovin vaativaan kokoamiseen. Kiittelin mielessäni Marshallia, joka aikoinaan oli sanonut sen mitä itse en tajunnut: tässä on hevonen, joka todistettavasti osaa kaikkein korkeimpienkin luokkien liikkeet. Ei niitä tarvitse opettaa enää eikä tarvitse arvailla, että riittääkö hevosella luonne ja korvienväli vaikka jopa ihan sinne GP-tasolle asti. Tämä ajatus sai aina vähän huippaamaan päästä ja kiirehdin ravistelemaan itseni maanpinnalle. Ei vielä GP:tä, ei vielä pitkään aikaan. Meidän yhteistyö vaatii aikaa ja Aaveen jumppaaninen vaatii sitä myös.

    — Huomasitko, miten se taas vähän haki sinne alas ja lyhyemmäksi? Nelly kysyi kun olin jälleen kerran ratsastanut laukkatreeneissä keskilävistäjällä. — Ei kyllä enää niin paljon ja selvästi kuin aiemmin, mutta kyllä se taas odotti jotakin tapahtuvaksi. Ja hämmentyi sitten kun puolipidätteen jälkeen tulikin vain käännös. Mutta se on hyvä, se on oikein hyvä. Se olisi sitten tältä kerralta varmaan tässä, parempi lopettaa nyt onnistuneeseen suoritukseen.

    Kuin kaikuna Nellyn sanoille, joku vislasi juuri maneesin ovelta. Huikkasin ok:n ja saapuja oli Marsh Stanimirinsa kanssa. Molemmat oriit pärskähtivät toisilleen, mutta eipä siitä sen kummempaa. Olivat kuitenkin jo tottuneita toisiinsakin.

    — Me ollaan just loppuverryttelyjä tekemässä, sanoin Marshallille, joka ei ehtinyt vielä kysyä, että häiritsikö hän meidän valmennusta.
    — Teillä oli valmennus juuri, eikö vain? hän kysyi sen sijaan.
    — Juu, tehtiin laukkatreenejä.
    — Miten meni?
    — Hyvin tuntui menevän. Tämä on kyllä niin hieno ratsu ettei toista, sanoin hymyillen leveästi, koska en voinut estääkään itseäni hymyilemästä.
    — Hieno asia, vastasi Marsh ja näytti tyytyväiseltä itsekin. Olihan Aave vähän niinkuin Marshallin kautta minulle tullut ja pintapuolisesti tuttu hevonen hänellekin. — Vanhemmilta terveisiä, juttelimme aamulla. Äiti pyysi kysyä, että oletko tulossa etukäteen sinne Summer Paloozaan. Minä ehkä olen menossa kotiin viikon ennemmin kuin ne kilpailut ovat, en tiedä vielä ihan tarkasti. Suunnitelmat ovat kesken. Toivotti kuitenkin sinut tervetulleeksi, saisit kuulemma sen saman makuuhuoneen yläkerrasta, jos haluat.
    — Jaa, ei se varmaan huonompi idea olisi. En ole vielä miettinyt sitä sen tarkemmin. Toki meiltä on tulossa ainakin Ilona ja Minja sinne, että jos kimppakyytiä halutaan, niin heidät pitäisi ottaa mukaan myös.
    — Totta. En kyllä usko, että äidillä olisi mitään sitä vastaan, jos hekin tulisivat sinne etukäteen samalla kyydillä, jos se vain heille sopii. Pitää miettiä.

    Juttelimme kaikenlaista muutakin hevosista ja kisoista ja sen sellaisesta kun kiersimme maneesia rauhallisessa tahdissa. Sitten Marshallin oli aika nostaa ravi ja minun poistua Aaveineni maneesista, joten sanoin heipat ja suuntasin ovelle. Ovella seisoi Santtu loimi sylissään ja Eira vieressään. He linnoittautuivat aika usein maneesiin kun Nelly piti minulle valmennustuntia ja sattuivat olemaan paikalla. Ymmärsihän sen, että kyllä sivusta seuraamallakin oppi ainakin jotakin, teoriaa jos ei muuta. Ja molemmat olivat siitäkin kiinnostuneita. Santtu oli tarjoutunut kantamaan loimea ja nyt hän heitti sen Aaveen selkään satulan päälle kun olin jalkautunut.

    — Se on hieno hevonen, sanoi Santtu varmaan tuhannetta kertaa sen jälkeen kun olimme puhuneet siitä, että hän voisi kyllä tutustua Aaveeseen paremminkin siltä varalta, että tarvitsisin taas joskus kisahoitajaa. Kozloveilla en kyllä kokenut tarvitsevani hoitajaa mukaan, tuttu paikka ja silleen. Mutta ehkä joskus myöhemmin, myönnän ihan suoraan että kisahevoseksi minä Aaveen olin ostanut.

    • #9585 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Isot pojat sanovat, että ei ole tarinaa, jos ei ole ongelmia. Mä kuulun niihin pikkupoikiin, jotka kuitenkin tykkää ennen kaikkea onnellisesta arjesta, jossa ei välttämättä tapahdu mitään dramatiikkaa. Käsitän, että tarina muodostuu epämukavuudesta, mutta en usko siihen, että se olisi ainoa keino tehdä tarina. Toinen on nimittäin tavoite. Hahmo voi yhtä lailla pyrkiä jotain kohti kuin pois jostain, ja joskus molempia. Sonjalla on Aaveen varalle niin selkeitä tavoitteita, että on rentouttavaa seurata lukijana etenemistä niitä kohti. Varsinkin kun mulla on vaisumpia kausia elämässä, kaipailen Sonjan ja Aaveen juttuja, ja just tällaisia juttuja. Niiden onni on niin tasaista: niin kuin lämmin kevätpäivä. Jotain on tulossa, mutta kaikki on nytkin hyvin. Mun hermot lepäävät tällaisissa jutuissa, ja varsinkin tässä. Luotan siihen, että just nyt kaikki on hyvin, enkä edes aavistele pahaa. Tämä tarina on kuin hengägdystauko omasta arjesta. <3

  • #9602 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    Von-jotakin
    Muistin sen edellisen kerran vielä vähän liiankin hyvin, kun olin taluttelemassa hevostani tuoreet mieskuviot päässä. Silloin oli ollut itsenäisyyspäivän vesisade, loska ja Salieri. Nyt oli huhtikuun auringonpaiste, viimeiset hangentähteet, paikoin mutaiset polut ja Aave. Aaveelle en ollut vielä jutellut asioitani niinkuin Salierille puhuin joskus. Emme ehkä olleet ihan vielä niin läheisissä väleissä. Ja mistä tuon tietää mitä mieltä se olisi, kun olivat venäläistaustaisia molemmat, Aave ja Vladimir.

    Aave kiilteli auringonpaisteessa niin, että se tuntui häikäisevän aurinkolasienkin takaa. Toivoin vastoin parempaa järkeä, ettei poluilla tulisi ihmisiä vastaan, sillä jos hevoset keräsivät aina katseita ja uteliaita ohikulkijoita juttelemaan, niin Aave keräsi niitä tuplasti enemmän. Tai triplasti! Valitsin sellaisen reitin, joka kulki enemmän Eetun mailla tai ainakin oletan niiden olevan Hopiavuoren metsää, koska ratsukkojen lisäksi näillä poluilla ei liikkunut juurikaan ulkoilijoita. Ei Eetu varmaan ketään ollut kieltänyt siellä kävelemästä, mutta ehkä olivat vain kohteliaita. Tai eivät tienneet niistä.

    Viimeksi silloin itsenäisyyspäivänä olin leijunut tuuman verran maanpinnan yläpuolella, onnesta ja ihastuksesta sykkyrällä. Iloinen minä nytkin olin, mutta samalla kuitenkin vähän hämmentynyt, ehkä jopa huolissani siitä, miten tässä käy sitten lopulta. Ei nimittäin ikinä ennen ole miesasioissa ollut sellaista pelkoa, että mitä jos minä en kelpaa.

    Aave käveli rivakasti rentona. Sen näki siitä, miten se liikutti kaulaansa ja askelista, jotka olivat ponnekkaat, mutteivät kiireiset. Tämä oli eka kerta ikinä, kun lähdin Aaveen kanssa ulos ilman loimea, sillä keli oli lämmin ja tuuleton. Tietysti pelloilla kävi se lakeuksien ikuinen viima, mutta tänään edes se ei ollut paha. Toivoin, että tänä keväänä säästyisimme niiltä penseiltä takatalvilta, vaikka ensimmäistä sellaista oli jo lupailtu viikonlopuksi. Aave ei tiennyt semmoisesta mitään ja minäkin päätin nauttia nyt tästä, pikkulintujen tirskutuksesta, auringon lämmöstä ja hevosestani, jota en enää muistanut pitäneeni outona ja jopa pelottavana.

    Minä olin tottunut siihen, että suurin osa miehistä ei kelvannut minulle ja muutaman kuukauden Tinder-deittailu vain vahvisti sitä näkemystä. Tiedän, että saatoin olla vähän liiankin… diiva. Fiini. Mutta jos mies ei neljäänkymmeneen ikävuoteen mennessä ole käynyt ulkomailla kuin kahdesti, lukenut koulusta päästyään yhtään kirjaa tai sanoo oopperalle ja teatterille heti nääh, vaikkei ole edes käynyt ikinä, niin en näe kauheasti yhteistä tulevaisuutta meillä. Tiedän, olen kokeillut eikä se toiminut.

    Mutta jos olinkin vähän turhan yläluokkainen (voiko Suomessa edes sanoa niin?) useimmille, varsinkin täällä maalla, niin olinko riittävän yläluokkainen Vladimirin rinnalle? Valja kuitenkin oli vanhaa aatelissukua Venäjältä, ei nyt tietysti enää Ranskassa vietetyn vuosisadan jälkeen, mutta silti. Joskus 1800-luvulla oli joitain suvun naisia naitu Romanoveihin. Ex-vaimokin oli von-jotakin. Minun sukuni? Neljäsataa vuotta maanviljelijöitä, tilallisia toki, ei torppareita tai mäkitupakansaa, mutta aatelisverta ei ollut tippaakaan.

    — Kuules Aave, jos se onkin vaan tätä maatiaisen epävarmuutta aristokratian edessä? ehdotin. — Säkin olet tuollainen jalo aavikon sotaratsu vuosituhantisesta suvusta ja mä olen tällainen peruna.

    Aave käänsi kohteliaasti toista korvaansa puheen suuntaan kyllä, mutta muuten sitä ei aihepiiri tuntunut kiinnostavan.

    — Sinäkin, Brutus, naurahdin.

    Jarno oli ollut riittävän keskiluokkainen minulle jo valmiiksi, piti kulttuurista, skandi-designista, kirjoista, fine diningista, taiteesta. Juhlakutsussa ilmoitettu pukukoodi ei aiheuttanut panikointia, vaikka frakki piti käydä hakemassa vuokraamosta, jos sellainen tilaisuus tuli eteen. Harri oli ollut kehityskelpoinen yksilö. jota kiinnosti moni asia ja lähti mielellään mukaan kaikenlaiseen uuteen. Joskus minusta tuntui että hän teki ihan tarkoituksella isoa pesäeroa vanhempiinsa ja siskoonsa. Ehkä se Torontoon lähteminenkin oli jonkin sortin kapinaa.

    Mutta Vladimir. Kyllä kyllä, oli meillä yhteisiä kiinnostuksenkohteita, mutta mitenköhän se nyt sitten lopulta… Kun minun miesystäväni piti sulattaa näiden lisäksi myös se, että metsästin, ammuin ja ajoin tarvittaessa traktoria, kuuntelin eurodancea ja kävin industrial-keikoilla. Ja nukuin yöni isoissa, pehmeiksi virttyneissä t-paidoissa, joiden mainoslogot olivat aikaa sitten haalistuneet. No ei kai auta kuin katsoa miten käy, kun en minä tästä muuksikaan muutu enkä edes halua.

    — Eiköhän mekin opita tulemaan toimeen keskenämme, sanoin Aaveelle, jonka korva kääntyi taas minun suuntaani vaikka olimme tulossa juuri tallinpihaan. Siellä vallitsi iltapäivän kotoinen härdelli, hevosia tuli ja meni ja talutettiin. Aave katseli kiinnostuneena pihan liikennettä, mutta se toinen korva oli suurimman osan ajasta minuun päin. Kuuntelihan se, vaikka esitti ettei kuunnellut.

    • #9615 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Mulle avautui tässä ihan uusi maailma, josta olen yhtäkkiä ihan hirveän kiinnostunut. Olen häirinnyt mun kaikkia kavereita jo julkaisupäivästä asti kysymyksillä siitä, voivatko ne ottaa puolison kuinka paljon oman, öö, luokkansa ulkopuolelta. En ole tajunnut, että tämäkin on juttu, mutta nyt kun kyselen ihmisiltä, niin näköjään se on. Koska koko ajatus on mulle ihan uusi ja arvioin puolisokandidaatteja itse ihan eri tavalla, niin tuntuu kuin lukisin tarinoita ihan täysin ennennäkemättömästä ja uudesta aiheesta, vaikka oikeasti aiheesta on varmasti jo kirjoitettu, kun se kerran on olemassa.

      Mulle tulee tästä tekstistä mieleen sukupuoliroolit, joita Sonjakin omalta osaltaan möyhentää usein. Tämä lokeroitu maailma aatelisineen ja tilallisineen jne tuntuu olevan ihan yhtä jäykkä malli kuin sukupuoliroolit ovat meillä perinteisesti olleet. Sonjan suhtautuminen tähän järjestelmään on kaksijakoista. Toisaalta hän näyttää ihan täysin uskovan näiden eri lokeroiden olemassaoloon ja siihen, että niillä on jokin merkitys ihmissuhteissa. Toisaalta hän tietää itsekin, ettei täysin sovi lokeroonsa.

      Joo, mun aivoilla on aina vaan käsiteltävää tässä, mutta onpa virkistävää pyörittää päässään jotain sellaisia juttuja, joita ei ole ikinä ennen tullut miettineeksi.

  • #9700 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    Koska tuohon Marshall-keissiin nyt vain on pakko tarttua ja sopiva koukkukin sieltä tuli.

    Onko edes hevosmiehiä?
    Siinä alkuverkkoja tehdessä oli hyvää aikaa jutella Nellyn kanssa vähän muustakin kuin vain ratsastamisesta. Vaikka oikeasti olisi kyllä pitänyt keskittyä siihen ja tunnustelemaan Aaveen päivän fiilistä, mutta nyt oli vähän liian iso elefantti maneesissa eikä ketään muita kuulomatkan päässä.

    — Siis tiesitsä tästä jotakin etukäteen? Nelly tenttasi.
    — No en todellakaan tiennyt, ihan yllätys oli mullekin.
    — Mistähän ne sen lapsen… tai siis… No, tiiät. Kahden miehen on vähän vaikea biologista lasta synnyttää, että varmaankin se on adoptiovauva. Ei muutakaan vaihtoehtoa taida olla.
    — Ei niin kyllä. En ehtinyt Marshilta kysellä tarkemmin kun en oikein tiennyt että miten muotoilla asiansa niin ettei nyt mene täräyttämään mitään satumaisen typerää suustaan ulos.
    — Joo, ymmärrän. Milloinkohan se edes tulee?
    — En tiedä. Ne häät nyt on tässä jossain vaiheessa kesällä, että mahtaako sitten niiden jälkeen… Jos siitä prosessista nyt edes tietää tarkkaa päivää etukäteen. Ei ole kyllä hajuakaan.
    — Ei mullakaan, mutta jos nyt ruvettais tän päivän hommiin…

    Tunnin jälkeen Nelly tuli talliin ja vanhaan tapaan juttelimme siinä karsinanoven ylitse päivän valmennuksesta, siitä miten oli mennyt ja mitä seuraavaksi ja kisasuunnitelmista ja kaikesta muustakin.
    — Niii-iiin. Onkos sulla jo jotakin kakkosmiestä olemassa? Nelly kysyi kun hevosasiat oli kahlattu läpi.
    — Kakkos… mitä?
    — No kun sä sanoit taannoin, että Aave on se ykkösmies, niin onkos nyt sitten ketään kakkosmiestä kuvioissa?

    Olisin voinut sanoa ettei tässä ketään, mutta Nelly olisi nähnyt naamasta välittömästi, että nyt tuli vale. En nimittäin voinut olla hymyilemättä niin että naama oli revetä. Kyllä, kyllä oli kakkosmies löytynyt ja vaikka meillä oli Vladimirin kanssa historiaa, niin kyllä sitä perhoset lentelivät mahassa ja minä itse tuuman verran maanpinnan yläpuolella.

    — Hahaa, taitaa olla! Nelly päätteli.
    — Niin on, sanoin vain ja hymyilin edelleen kuin idiootti.
    — Kuka, mistä? Milloin tuot sen tänne? Onks edes hevosmiehiä?
    — Vladimir Ostrokovinsky, asuu tuossa parikyt kilsaa Vaasaan päin, ettei sen kauempana. Ei ole hevosharrastaja silleen itse, mutta sen tytär ratsastaa.
    — Siis… Ei kai se Sonja Ostrokovinsky? Se poniratsastaja? Olivat muutama vuosi sitten täälläkin kisaamassa?
    — Juu, se just. Ja silloin itse asiassa tapasin tämän Vladimirin ekaa kertaa tosi pitkään aikaan.
    — Mites sattuikin, että sillä on Sonja-niminen tytär, Nelly hekotteli.
    — Sanopa sitä…
    — No mutta ilman muuta tuot sen joskus tänne, kai se nyt osaa sen verran pysyä pois tieltä ettei tallotuksi joudu. Ja pakkohan sun on, koska jos Marsh ja Niklas menee nyt kesällä naimisiin niin totta kai sut kutsutaan sinne kans ja kutsu on varmaan avec, niin on kivempaa kaikille kun vähän tunnetaan tätä tyyppiä. Ai että! Tämä on kyllä kans tosi iloinen uutinen, mä olen onnellinen sun puolesta!
    — Kiitos. Ja tämä ei olleen ole salaisuus, että voi kertoakin jos joku kysyy.

    • #9701 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Kevät on nyt selkeesti rakkauden aikaa. 😀 Onhan se Vladimir ollut kuvioissa iät ajat, mutta jos nyt alettaisiin purkamaan sitäkin hommaa kunnolla! Vitsit miten tykkään alkavien suhteiden kuvauksesta, vaikka oikeessa elämässä tulee vähän yrjöä suuhun esim aina kun mun vastarakastunut kaveri sanoo jotain oksettavan ällöttävän suloista sen uudesta emännästä. Hyi. Ja vau. 😀 Ja toinen juttu, josta oon jälleen tietenkin innoissani, on kun hahmoja ja kirjoittajia kiinnostaa muiden jutut niin, että niistä saa tehtyä omaa taidetta!

    • #9703 Vastaus

      Ilona Eronen
      Osallistuja

      Elefantti maneesissa, hahhaa. :DD

      No mutta! Sellasta! Liekö Sonjan mieshortoilu tullut nyt päätökseensä ja sitä oikeasti asetutaan tähän ehdokkaaseen? Veikkaan, että tuo samanniminen tytär tulee aiheuttamaan jotain koomisia tilanteita, jos sinne asti päästään.

      Enpä ole Sonjaa noin onnellisena ennen lukenutkaan. On ollut harmia jos jonkinmoista aiemmin. Mielenkiintoista nähdä tällainenkin vaihe.

    • #9707 Vastaus

      Marshall
      Osallistuja

      Loistavaa että pientä koukkua löyty mistä kirjottaa, ja vieläpä sujuvasti hypätä oman hahmon kuvioihin!
      Siinä missä draamanjano olis voinu lukea vaan lisää ja lisää näistä Sonjan mieshortoiluista, niin samaan aikaan on kuitenki mukavaa että niihin näyttäisi tulevan loppu. Ja onnellinen sellainen. Joten käännän mieluusti katseeni odottamaan että päästään kunnolla näkemään sisään tähän Vladimir kuvioon.

  • #9797 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    Tuotos Summer Paloozaan, oletan tässä vaiheessa että Sonja, Marshall ja Niklas ovat lähteneet hevosineen Kozloveille viikkoa ennen kisoja, ja muut hopiavuorelaiset eli Ilona ja Minja tulevat omine nokkineen sitten vasta kisoihin tai jotain. Viis minä siitä, että Niklas ja Marsh ovat USAssa ja tiedä vaikka sieltä olisi tarttunut mukaan uusi hevonen tai jotain 😀

    Summer Palooza -23
    Matka sinänsä oli mennyt hyvin, mutta olihan siinä toki vähän istumista. Niinpä kun pääsimme Kozlovien pihaan, hyppäsin hevosauton hytistä ulos kiitollisena siitä, että pääsin oikomaan jämähtäneitä jalkojani. Anice ja Grigori olivat vastassa — tietenkin. Marshall ja Niklas saivat ensimmäiset tervetuliaishalaukset, mutta sitten oli minun vuoroni, vähän kuin olisin kuulunut perheeseen.

    Grigori vahti silmä kovana kun talutimme hevosia ulos autosta. Luonnollisesti häntä kiinnosti Barnum ja varsinkin Stanimir. Marsh oli kertonut pitkien ajokilometrien aikana, että hänellä oli isänsä kanssa menossa kissanhännänveto Stanimirista. Marshallilla ei ollut toista kilpahevosta, Grigorilla kyllä oli, mutta Stanimir oli kuitenkin hänen silmäteränsä ja hän pitäisi oriin mieluusti itse.

    — Kas kas, ori on saanut selvästi lihaksia jo, Grigori kommentoi Aaveesta kun oli pyytänyt minua ottamaan siltä kuljetusloimen pois ennen kuin vein sen sille varattuun karsinaan. Vaikkei Aave Kozlovien ollutkaan, niin heidän kauttaan se minulle kuitenkin oli tullut ja Marshall kuulemma päivitti silloin tällöin sen tilannetta vanhemmilleen. Oli hieno asia että pystyin esittämään oriin paremmassa kunnossa kuin se täältä lähtiessään oli ollut.

    Illalla koko perhe istui tuttuun tapaan kirjastossa iltateellä ja Grigori kyseli minun ja Aaveen edistymisestä, treenauksesta, tulevaisuudensuunnitelmista ja odotuksista näissä kisoissa. Eihän niitä odotuksia sillä tavalla ollut, olimme vielä tutustumisasteella, mutta sen verran olimme päässeet jo samalle kartalle, että vaativa B tuntui ihan realistiselta valinnalta kilpaluokaksi. Ehtisimme tässä viikon aikana muutaman kerran valmistautua Grigorin tai Anicen johdolla, joten silloinhan he näkisivät ihan itse miten meillä sujui tätä nykyä.

    • #9829 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Tässä on vaikka mitä hyvää, mutta eniten rakastan sitä, miten Sonja on solahtanut Kozlovien kuvioihin. Toki se lämmittää mieltä, miten ihana vastaanotto häntä odottaa, ja miten hän itsekin sen huomaa — mutta tarkoitan ennen kaikkea tapaasi kirjoittaa Kozloveista. Just tätä halusin ja hain, kun perustin Hopiavuoren hevostallin: että jokainen kirjoittaja uskaltaa koskea jokaiseen hahmoon niin kuin omaansa, jos vain haluaa. Nämä ovat sinun Grigorisi ja Sinun Anicesi, ihan täysin omiasi tässä tarinassa, vaikka joku muu keksikin ne joskus. Tässä on toisen keksimiin hahmoihin niin hyvä ja varma ote, että ihailen sitä uudelleen ja uudelleen. Kozlovien iltateet kirjastossa ovat juuri sellaista puuhaa, jollaista olen heille kuvitellutkin, joten mun mielestä tarina on myös tosi uskollinen hahmoilleen sen lisäksi, että se on rohkeasti kirjoitettu. Uskollisuus ei kuitenkaan ole ikinä mulle yhtä tärkeää kuin se, miten hahmoista ja miljööstä on otettu kiinni epäröimättä ja kirjoitettu ne päättäväisesti.

  • #9799 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    Summer Palooza -tuotokset jatkuvat!

    Summer Palooza -23, osa 2
    Tutisin taas sisäisesti kun tuli aika kiristää satulavyö, tarkistaa varusteet vielä viimeisen kerran ja nousta selkään verryttelyyn lähtöä varten. Ei se kisajännitys vielä kokonaan ollut kateissa, vaikkakin aika siedettävä nykyisin. Silti mahassa tuntui ikävää kiemurtelua ja pääkään ei ollut ihan kunnossa. Hoin itselleni taas sitä samaa mantraa: jännitys on vain tunne, saa jännittää, se on ihan okei.

    Huomasin purevani takahampaita yhteen niin että leuat olivat jäykkinä. Yritin tietoisesti rentouttaa purentalihaksia, tiputin ensin alaleuan niin etteivät hampaat enää osuneet yhteen ja avasin sitten suuni kokonaan. Yritin pitää leuan rentona enkä pakottaa sitä auki. Viis minä siitä, että näytin ehkä idiootilta istuessani haavi ammollaan Aaveen satulassa.

    Aave seisoi nätisti paikoillaan, mutta voi miten se oli tarkkana! Pää oli pystyssä ja kääntyili puolelta toiselle hoikan kaulan varassa. Se reagoi lähistön tapahtumiin värisyttämällä sieraimiaan, vaikka muuten se tuntui ihan rauhalliselta. Jos Mortti oli ollut rautahermoinen tapaus, niin oli kyllä Aavekin. Se oli minusta erinomainen luonteenpiirre, sillä varsinkaan tähän kisahälinään minä en ainakaan kaivannut enää yhtään lisää jännitystekijöitä. Ja kun näin tulin ajatelleeksi muuta, se jännityskin helpotti, maha tuntui tasaantuvan ja pää samoin. Kyllä tämä tästä vielä. Ja tunsinhan oloni täällä Kozloveilla peräti kotoisaksi, ei nyt ihan niinkuin kotikisat mutta melkein.

    — Onnea, huikkasi ohitsekulkeva Marshall ja näytti minulle peukkua. Kiitin häntä hymyillen. Ei siitä pienestä ylimääräisestä onnesta varmasti haittaa olisi. Muitakin tuttuja oli liikkeellä talli- ja verryttelyalueella, Ilona ja Veera ja olin katsonut osallistujalistasta, että Ulriikka urakoi tässä luokassa peräti kolmen hevosen kanssa. Lisäksi hän oli ratsastanut edellisessä luokassa jo pari hevosta ja jatkaisi vielä vaativassa A:ssa. Ei siis ihme, jos hänellä oli kisarutiinit ihan toisella tasolla kuin minulla! Mutta ehkä minäkin vielä jonain päivänä…

    • #9830 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Tästä tarinasta haluan nostaa esiin kaksi asiaa: yhden oikean elämän jutun ja yhden tarinallisen jutun. Aloitetaan ensimmäisestä.

      Koska mä olen se, joka opettaa puhekursseja lukiolaisille, näen paljon jännittämistä. Näen myös sen, millainen mielikuva ihmisillä on jännittämisestä, ja se on yleensä ihan väärä. Yleensä ajatus on, että joku ultimate goal on se, ettei enää jännittäisi yhtään. Joo, joillekin varmaan käy niin, kun toistaa samaa asiaa, esimerkiksi esiintymistä, mutta silti hoen koko ajan mun pikkuisille naperoilleni, ettei se ole tärkein päämäärä. Sonjan suhtautuminen olisi mun mielestä paljon parempi päämäärä, ja useimmille paljon realistisempi saavuttaa. Kun hyväksyy, että jännittää, ja tietää, ettei jännitykseen sinänsä kuole, sen kanssa pystyy toimimaan paremmin. Kun pystyy toimimaan paremmin, ei välttele jännittäviä tilanteita niin hanakasti. Sitten se jännitys helpottaa — ei välttämättä niin, että se katoaisi, vaan ennen kaikkea niin, että sen kanssa toimiminen ja siihen suhtautuminen on kerta kerralta luontevampaa. Haluaisin, että mun opiskelijat uskoisivat mua, kun sanon, että kilparatsastajiakin jännittää. Ei ne kuitenkaan usko. Niiden pitäisi lukea jännityksestä nimen omaan tämänkaltaista fiktiota tarpeeksi, että ne uskoisivat. (Ja eivät ne lue, koska kahden sivun novellikin on nykylukiolaiselle btw ”ihan sairaan pitkä” teksti.)

      Sitten se tarinallinen juttu! Sonja tuo usein ilmi (viimeksi tätä edeltävässä tarinassa), että vasta tutustuu Aaveeseen. Se on kuitenkin Sonjan ihan oma ajatus vain, eikä mikään absoluuttinen fakta. Ulkopuolisena tarkkailijana mulle välittyy tieto siitä, että itse asiassa Sonjan ja Aaveen tutustuminen on jo tosi tosi pitkällä. Jonkin verran on aiemmin kuvattu sitä, miten Aave alkaa tukeutua Sonjaan, mutta etenkin tässä tarinassa Sonja tukeutuu Aaveeseen. Siinä mielessä tutustuminen on joo menossa tässäkin, että näiden kahden välinen luottamus kasvaa tässäkin tarinassa, mutta silti ollaan jo pitkällä.

  • #9801 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    Ja sit vielä viimeinen tähän saagaan.

    Summer Palooza -23, osa 3
    — Sonia Tjadistjo i Gin Armjanin, Finljandija.

    Eli se olimme me, ajattelin ja nielaisin viimeisen kerran. Katsomossa istuisivat kaikki: Niklas ja Marshall tai ehkä Marsh oli verryttelemässä Barnumia, Grigori ja Anice, Simokin oli paikalla, Anssi, Royal Gardenista useampia vanhoja tuttuja ja kirsikkana kakun päällä Vladimir, joka oli tullut yllättäen katsomaan kisoja. Mutta nyt piti ratsastaa tuonne kentälle, kaikkien silmien alle. Hengitin vielä syvään ja katsoin ohimennen suurta Summer Palooza -kylttiä, jonka alta ratsastettiin kentälle.

    Aave ei seisonut alkutervehdyksessä ihan tasan ja muutenkin pysähdys ei ollut niin hyvä kuin olisi voinut olla. No, ei voi mitään. Onneksi tässä oli vielä koko ohjelma edessä. Koottu ravi sujui ihan kivasti, mutta avotaivutuksessa Aave vastusteli hieman ja tunsin miten se jännittyi. Mitä nyt pitää tehdä, apua? Yritin hengittää syvään ja pitää itseni rentona. Kevensin hieman ohjasotetta, sillä jos jokin asia oli mistä Aave ei pitänyt niin liian kovat ohjasavut. Sitä piti ratsastaa paljon enemmän istunnalla ja pohkeilla. Aave rentoutuikin onneksi, mutta taivutuksesta ei kovin hyvä tullut. Tiesin jo, että tuomaripapereista löytyisi melkko varmasti sana “epätasainen”.

    Epätasaisuus tuntui vaivaavan vähän koko ohjelmaa muutenkin. Ajoittain tuli ihan hyviä liikkeitä, kuten loppupuolen helppo laukanvaihtosarja ja laukka-osuudet muutenkin. Käyntiohjelmakin sujui kivasti, käynti ei ollut Aaveelle samanlainen kompastuskivi kuin Mortille aikanaan. Mutta sitten oli niitä heikompia osuuksia ja varsinkin taivutukset, jotka tänään eivät tuntuneet sujuvan oikein hyvin. Harmillisesti ohjelmassa tietysti oli aika paljon taivutuksia! Eivät ne nyt ehkä ihan toivottoman huonoja olleet, mutta paremminkin ne ovat meillä menneet kotona. Kun pysäytin Aaveen viimeiseen tervehdykseen (tällä kertaa se pysähdys onnistui paremmin), en tiennyt yhtään millaista tulosta voisi realistisesti odottaa.

    • #9831 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Itse suoritus on vaan kunniakierros, sanoo sekä Oskarin isä että mun äiti. Kaikki työ on jo tehty. Kilpailutilanteessa Sonjan ajatukset on mulle tuttuja. Kyllä sitä ehtii omaa suoritustaan analysoimaan, ja lähinnä siitä löytää epäonnistumisia. Harvoin kuitenkaan oikeasti edes käy niin, että on kisoissa parhaimmillaan! 😀 Se on vain yksi suoritus muiden joukossa, ja siinä on paljon enemmän kaikkea säätöä kuin kotona. Miten se voisikaan mennä (ainakaan joka kerta) täydellisen tuntuisesti? 😀

  • #9811 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    Kaakkua tarjolla
    Epätasainen, my ass! No okei, oli siellä se alun avotaivutus, mistä oli tullut kehnompia pisteitä, mutta muuten oli aika kivan tasaista kahdeksikkojen (!) riviä ja ihan kehuvia tuomarikommentteja. Suorituksen rentoutta kiiteltiin monessa kohdassa. Siitä olin sekä iloinen että tyytyväinen. Iloinen siksi, että pidin rentoutta tosi tärkeänä seikkana kun puhuttiin kouluratsastuksesta tai ylipäänsä ratsastuksesta, ja tyytyväinen siksi, että se alku ei ollut ollut ihan rento, mutta olin onnistunut kuitenkin saamaan Aaveen rennoksi. Oikeita valintoja satulassa, sopiihan sitä olla tyytyväinen.

    Niin että olin yhtä hymyä kun Aaveen suitsiin kiinnitettiin kauniin vaaleanpunainen ruusuke. Ilona ja Veera seisoivat vieressä, vajaan prosentin meitä parempina. Hopiavuoresta oli kyllä kova tiimi, sillä Minja oli Liljansa kanssa tullut helpossa A:ssa toiseksi, minä ja Ilona tosiaan molemmat sijoituttiin kovilla prosenteilla ja vaativassa A:ssa Marshall oli ratsastanut kolmanneksi Barnumilla. Kyllä olisi nyt kaakkua tarjolla Hopiavuoren tuvassa kunhan päästäisiin kotiin asti!

    Ja Salieri! Anssi ja Salieri vastasivat päivän yllätyksestä, jos minulta kysyttiin. Yli 80 prosentin tulos vaativassa A:ssa ja neljäs sija heti Marshin ja Barnumin jälkeen. Aivan huikea tason nosto heiltä. En välittänyt tippaakaan kuka näki ja ajatteli mitä, kun kapsahdin Anssin kaulaan halaamaan häntä tulosten selvittyä. Uskomattoman upea Salieri! Halasin samaan menoon senkin ja lupasin että Anssi ostaa sille kotiin päästyään ison tertullisen banaaneja.

    — Tätä pitää juhlia, sanoi Anssi ja olin samaa mieltä, en vain tiennyt että miten, missä ja milloin. — Mä tiedän että sä majoitut täällä kisapaikalla, mutta et silti haluaisi tulla tuonne hotellille? Siellä alakerrassa on ravintola ja iltaisin joku baarintapainen, siellä varmaan muutkin ratsastajat on.
    — Kiitos, mutta en ehkä tällä kertaa. Lisäksi mulla on jo seuralainen joka tapauksessa.
    — Aaa, okei…

    • #9832 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Nämä kisat meni kyllä hyvin! Harmitti tietty, kun näin kiva tapahtuma on niin kaukana, ettei yhdelläkään mun hahmolla olisi rahallisia tai ajallisia resursseja irrottautua sinne etäisenkään realistisesti, mutta onneksi näitä yksilöllisempiä kisoja on tullut koko ajan enemmän. Kova edustus kyllä oli! 😀 Mähän sanoin, että se Anssi ajatteli jotakin muuta kuin iloista jälleennäkemistä Sonjasta.. 😀

  • #9835 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    Lisää, lisää ja lisää
    Siitähän se kisaura oli Mortinkin kanssa alkanut, yhdestä hyvästä tuloksesta, josta innostuin ja halusin lisää ja sitten taas lisää ja lisää ja lisää ja sitten mentiin jo ulkomaille ja kisattiin lisää ja lähdettiin valmentautumaan Sveitsiin ja ja ja… Kun painoin ilmoittautumisen menemään Åland Weekille, mielessäni väikkyi myös parin vuoden takainen TT:n viimeinen osakilpailu, joka pidettiin Ahvenanmaalla ja jossa minä ja Mortti otimme ensimmäisen voittoruusukkeemme ikinä. Mukavia muistoja siis ja olihan se Ahvenanmaa hieno paikka, niin että mikä ettei sinne lähtisi uudemmankin kerran, toisiin kisoihin ja uudella hevosella. Ja aivan varsinkin kun alla oli niin lupaava kisa ja tulos kuin mitä Summer Paloozasta saimme.

    Jotta oikein nyt liioittelisin kunnolla, päätin osallistua Aaveella vaativan B:n lisäksi myös vaativaan A:han. Olin saanut Nellyltä ja Marshallilta varovaista tukea siihen. Eivät ne piruetit vielä pyörineet ihan niinkuin piti, mutta toisaalta ohjelmassa vaadittiin vain puolikkaita työskentelypiruetteja. Niistä me kyllä suoriuduimme jo sen verran kelvollisesti ettei tarvinnut hävetä. Kukas se nyt oli kun sanoi joskus minulle, ettei vaativassa A:ssa vielä mahdottomia vaadita? En muistanut. Ja olikohan kyseessä kuitenkin vaativa B, mistä oli tuolloin kyse… Sama sen väliä, vaativa A ei ollut enää mikään mörkö minulle, kun olin kerran osallistunut Sveitsissä Rizin kanssa jo pyhään Yrjöönkin. Ja Aavehan oli vanha kisahevonen, joka hoiti oman tonttinsa kyllä.

    Niinpä me löimme Nellyn kanssa (viisaat) päämme yhteen ja suunnittelimme meille sopivan treeniohjelman ennen Ahvenanmaalle lähtöä. Tosiasiassa tavalliseen viikko-ohjelmaamme ei tullut mitään suuria muutoksia, sitä samaa jumppaa ja asteittaista perusasioiden parantamista tulisimme tässä tekemään joka tapauksessa. Sen tiesin jo etukäteen, että tästä lähtien Nelly olisi kuitenkin supertarkka ihan kaikessa. Enää ei menisi läpi vähän sinne päin tehdyt siirtymiset tai laiskasti ratsastetut kulmat, vaan kaikki piti tehdä yhtä tarkasti kuin kisakentällä.

    • #9844 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Aaah. Jo otsikosta alkaa se ilo ja voitontahto, jota kaipaan. 😀 Onko muilla suunnilleen saman ikäisiä sisaruksia kuin itse on? Kilpajuoksitteko tekin aina autolle, että pääsitte etupenkille istumaan? No minulla se oli ainakin eka maistiainen sellaisesta voitontahdosta, joka maistuu suussa asti juostaessa, ja joka tuntuu just siltä, että lisää, lisää, lisää. Jo otsikko saa mut maistamaan sen. 😀

      No teksti on alussa (ainakin niin innokkaasti luettuna) sävyltään samanlainen, mutta loppua kohti tunnelma rauhoittuu ja muuttuu suunnitelmalliseksi. Ehdin kuitenkin innostua niin kovasti, että luen myös loppuun oudon, malttamattoman tunnelman. Koska en osaa ollenkaan sanoa, mistä se malttamattomuus lopussa tekstuaalisesti lähtee, se tosiaan todennäköisesti valuu sinne alusta.

      Tämä otsikko on siis sellainen, jollaisia rakastan eniten. Sen lukeminen muuttaa tekstin sävyä ainakin mun lukemana radikaalisti. Jos jätän otsikon lukematta, luen tekstin iloisena, analyyttisenä ja suunnitelmallisena. Otsikko saa minut maistamaan voitontahdon.

  • #9876 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    Tarpeeksi valmiita
    Ei siitä ollut vielä vuottakaan kun olin viimeksi ratsastanut vaativan A:n ohjelmaa Mortin kanssa, mutta silti tuntui siltä kuin muisti olisi ihan ruosteessa. Ja tietysti toinen hevonen, jonka kanssa eri asiat olivat vaikeita ja helppoja. Välillä heräsi epäilys siitä, olimme me edes valmiit Aaveen kanssa starttaamaan sitä vielä. Minusta tuntui pahalta ajatella, että jos vaadinkin Aaveelta liikaa sellaisia asioita, joihin se ei ole vielä valmis.

    — Ei, ei, ei! Nelly kajautti kentän reunalta. — Se ulko-ohja! Sä et voi kääntää sitä piruetille tolla tavalla. Äläkä nojaa sinne sisäpuolelle. Okei, jatka kootussa laukassa päätyyn ja otetaan sama kuvio toiseen kierrokseen. Vaihto… hyvä. Pidä laukka aktiivisena. Hyvä. Noin. Ja sitten puolipidäte, kokoa, kokoa, taivuta, muista ulko-ohja… Hyvä, loistavaa! Nyt meni tosi hyvin! Taas vaihto, päätyyn ja kokeillaan nyt oikeaan kierrokseen. Älä nojaa. Se on heikompi puoli, mutta sä et auta Aavetta yhtään nojaamalla sinne käännöksen suuntaan. Noin… Hieno! Taputa sisäkädellä.

    Ja niin minä taputin Aavetta kaulalle. Tämä työskentelypiruetti oli vaikeampi oikealle ja yleisesti oikea laukka ja oikea kierros olivat haastavampia kuin vasen.

    — Jonkun pitäisi taputtaa suakin, se meni nyt hyvin, ollakseen oikea puoli, mutta kyllä se muutenkin. Nyt sitten vaan loppujäähyt. Kyllä te sinne Ahvenanmaalle olette ihan tarpeeksi valmiita.
    — Niin varmaan, kun ei tässä paljon enää ehdi tehdä, heitin takaisin.
    — Sekin on kyllä totta, Nelly hekotteli. — Huomenna sitten palauttelet kevyesti, tiistaina vielä kevyt tunti, jossa mä en aio ratsastuttaa teillä yhtään mitään vaikeata ja sittenhän te vissiin jo lähdettekin.
    — Joo, mä ajattelin että keskiviikkona ajan illasta Kangasalle, Aave saa punkata siellä yön yli ja sit lähdetään Salierin ja Anssin kanssa torstaiaamusta heti kohti Ahvenanmaata. Mulla on lautta varattuna silleen, että päästään sinne kisapaikalle jo torstai-iltana, niin siinä on perjantai hyvin aikaa vielä verrytellä ja totutella.
    — No niin, se on hyvä. Kyllä sä tiedät nää jutut. Mä nyt en taida lähteä sinne sit kuitenkaan mukaan, mutta mä pidän teille peukkuja.
    — Kiitoksia, olisi kyllä ollut kiva jos olisit tullut kans, mutta aina ei voi.

    Niine hyvineni lähdin ohjat pitkinä kiertämään vielä laitumen ympäri. Aave venytti kaulaansa ja ravisteli silkkistä harjaansa.

    • #9881 Vastaus

      Ilona Eronen
      Osallistuja

      Hei hei tässähän on aivan hyvää ja hyvinkin tarkkaa ratsastuksen kuvailua! Muhun menee ainakin ihan täydestä.

      Joo, treeni- ja edistysaiheiset jutut uppoaa aina. Tätä oli kiva lukea! Hyvin pystyin kuvittelemaan itseni Sonjan paikalle satulaan.

  • #9889 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    Åland Weekendiä taas.

    Ahvenanmaan taika
    Eihän tämä voi olla tottakaan, ajattelin, mutta niin se vain oli, että vaativan A:n voittajaksi kuulutettiin Sonja Tähdistö ratsullaan Gin Armjanin. Tämäkin luokka oli ollut ihan sairaan tiukka ja toiseksi tullut hävisi minulle vajaalla prosentin kymmenyksellä. Meni sentään 70 prosenttia rikki, muttei mitenkään suurella marginaalilla. Tuomarointi täällä oli kautta linjan tosi ankaraa ja vaikka nyt voitinkin, niin ei se silti vielä ihan hurraamisen arvoinen suoritus ollut meiltä. Parannettavaa jäi. Siitä huolimatta hymyilin kuin jakoavain kun Aaveen suitsiin kiinnitettiin tumma ykkösruusuke. Lisäksi luokkavoitosta sai sen verran rahaa, että se kuittasi ihan komeasti matkakulut ja tulipa vielä laivayhtiön lahjakorttikin.

    Jossain mielen sopukoissa kutitteli tyytyväisyys, että olin pessyt Marshallin, Oskarin ja Anssinkin Salierin kanssa. Tosin en ehtinyt nähdä Anssin ja Salierin suoritusta, mutta kuulemani mukaan heillä olisi ollut isompiakin rettelöitä. Anssi oli äimänä eikä osannut sanoa syytä ongelmille, muttei herjennyt syyttämään Salieria. Hevonen on se mikä se on ja ratsastajan tehtävä on sopeutua kunkin päivän fiilikseen, kuulin Simon sanojen valuvan Anssin suusta.

    Mutta oli minulla lisääkin syitä olla tyytyväinen. Vaativasta B:stäkin tuli kolmossija ja tiukka se sekin luokka oli. Ilman niitä laukkaohjelman ongelmia olisin ehkä jopa voittanut senkin luokan, mutta se nyt meni niin kuin se meni. Ruusuke ilahduttaa aina ja kuten sanottu, hevonen on se mikä se on. Taakse jäivät Chai Pondillaan, Oskari ja Kissi, Eetu ja Jussi (olipa muuten vaikea ajatella kilpailevansa samassa luokassa Eetun kanssa!) ja Alex Tetriksensä kanssa. Niin ja Ilona, mutten tiedä oliko oikein laskea Ilonaa mukaan, hänellähän kuitenkin oli suomenhevonen. Chai sentään oli kuudes ja viimeinen sijoittunut, että siitä luokasta lähti Hopiavuoreen peräti kaksi ruusuketta.

    Mutta että kyllä iltagaalassa kelpasi meikäläisen kohotella samppanjalasiaan. Ahvenanmaa oli hyvä paikka näemmä: Mortin kanssa eka voittoruusuke oltiin haettu täältä ja nyt sama jatkui Aaveen selässä.

    • #9898 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Siis ai että, onnea Sonja ja Aave!! Miten ihana onnistuminen, ja miten ihanaa että Sonja osaa arvostaa sitä ja olla ylpeä ja iloinen saavutuksesta. Tuttu analyyttisyys toki näkyy kolmossijan kanssa, mutta eipä laukkaohjelmaongelmiinkaan tarvitse rypemään jäädä tällaisen jälkeen!

    • #10102 Vastaus

      Noa
      Ylläpitäjä

      Mietin usein näitä kisatarinoita lukiessa että onpa harmi ettei mullakin ole sellaista hahmoa joka voisi kisata samalla tapaa. Sitten aina ymmärrän että syy taitaa olla siinä etten mä saisi kirjoitettua niistä ollenkaan niin luontevia ja toimivia mitä nämä. Mun asenne kisasuorituksista kertoviin tarinoihin on helposti se, että ne ovat vähän tylsiä, mutta Sonjan kohdalla tilanne on toinen. On niin kivaa seurata Sonjan uraa kilparatsastajana!

      Sonjan nimi alkaakin olla jo vakiintunut tuloslistojen kärkipaikoilla! Aika hieno ajatus miten taitavia ratsastajia Hopiavuoressa onkaan! :>

  • #9948 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    Onnellinen
    Havahduin välillä ihmettelemään, olisiko minulla hevosta lainkaan kuukauden laidunloman jälkeen. Aave nimittäin otti orilaitumesta kaiken irti eikä lotkauttanut korvaansakaan, jos minä yritän kutsua sitä. Joskus kävelin ihan itse sen viereen laitumelle muodollisesti tarkistamaan, että kaikki oli kunnossa, mutta oikeasti ihan vain rapsuttelemaan. Ei se paennut sentään, jatkoi vain syömistään, muttei sitä kiinnostanut ihminen tai edes sokeri. Se oli taantunut melkein villihevoseksi.

    Aavetta ei haitanneet ne helteet. Siinä missä toiset hevoset olivat ihan rättejä ja tulossa tallin viileyteen pää viidentenä jalkana, Aave ei ollut moksiskaan. Vissiin kai ne aavikko-ominaisuudet potkivat esiin ja huomasin ajattelevani fysiikkaakin: lämpösäteilyhän imeytyi parhaiten mattamustaan pintaan ja huonoimmin kiiltävään ja vaaleaan, joka heijasti enimmän takaisin. Mahtoikohan se selittää ainakin osan Aaveen paahteenkestosta?

    Sateet saivat minut epätoivoiseksi. Aave kyllä pärjäsi sadekelissäkin, mutta voi minkä näköinen se oli piehtaroituaan jossain sopivassa mutakuopassa! Katselin sitä, kun se antoi sadepisaroiden valua päälleen eikä se välittänyt muusta kuin ruohosta. Niin ja riekkumisesta, sillä sateella se oli aktiivisempi ja olisi mielellään riehunut muiden kanssa. Aina joku lähtikin mukaan leikkiin, mutta laidunkaverien innostus loppui kauan ennen kuin Aaveen. Melkoinen duracell-pupu. Mutta se oli selkeästi hevonen. Onnellinen.

    • #10050 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Voi etttttä <3
      Aave on niin hieno, että joskus sitä erehtyy ajattelemaan kiiltokuvana, ei hevosena. Sitten tulee aina välillä vastaan tällainen pikku tuokiokuvaus, jossa se on niin hevonen kuin hevonen voi olla! Sonjan rakkaus sitä kohtaan näkyy myös. Siellä se mennä viipottaa niin kuin hevosen kuuluukin: hyvä kun on onnellinen. Ai vitsit, tällaisen hetken haluaisin oman hepan kanssa kokea joskus. Ei se ole oleellisinta, että se painelee portille onnesta soikeana minut nähdessään, vaan se, että sillä on niin kivaa, ettei se malta vahdata mitään köppäistä omistajaa. :DD

  • #10218 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    Åland Weekin tuotoksia

    Pyhä Sylvi, v. 2023
    — Mun mielestä te voisitte osallistua siihen pyhään Yrjöön, tokaisi Nelly.
    — Niin mut…
    — Älä muttaile siellä. Sähän kehuit kisanneesi sitä jo siellä Sveitsissä ja Aavehan on kisannut korkeampaakin. Se on nyt sen verran hyvässä mallissa mun mielestä, että se voisi olla teidän aika debytoida sillä tasolla.
    — Ootsä nyt ihan varma, että Aave on vielä valmis siihen?
    — Mä sanosin jotta on.
    — Suoraan kesälaitumelta tulleena?!
    — No ei nyt ihan suoraan, oottehan te tässä jo treenanneet kuukauden päivät. Se loma teki Aaveelle hyvää. Mutta mehän voidaan kokeilla. Opettele sä ensi viikoksi se kisaohjelma ja saatte esittää sen mulle. Katotaan sitten miten Aave jaksaa sen läpi.
    — No voi nyt…

    Napsautin suuni kiinni. Nellyn päätä ei ihan helpolla käännetty ja toisaalta sillä oli vankka pointti, taas kerran. Mutta silti, silti!

    Niinpä marssin toisen auktoriteetin pakeille kun sopiva tilaisuus sattui.

    — Ei se nyt ihan huono ajatus ole, sanoi Marshall leukaansa hieraisten niin että melkein kuulin parransängen sihahduksen. — Aavehan osaa kyllä nämä asiat, ei se ole siitä kiinni.
    — Niin osaa niin.
    — Ja niin osaat sinäkin.
    — No… niin, ainakin jotenkin. Mutta mitä olet mieltä siitä, että jaksaako Aave vielä koota läpi koko sen ohjelman?
    — Ei mahdotonta. Jos Nelly on sitä mieltä, niin luottaisin hänen arvioonsa. Mutta testailkaa nyt etukäteen. Minäkin voin tulla katsomaan, että miltä se teidän pyhä Yrjö näyttää.

    Niin siitä sitten tuli varsinainen koulukisojen kenraaliharjoitus. Nelly ja Marshall istuivat kuin tuomarit kentän laidalla katsomassa kun me puursimme läpi Åland Weekin kisaluokkaa. Videoivatkin sen vielä, niin että pääsin itsekin katsomaan miltä se näytti. Ja koska Aave tuntui jaksavan kantaa itsensä hyvin ohjelman läpi, niin sitten minä raapustelin kisailmoittautumiseen luokiksi vaativan A:n ja sen pyhän Yrjön. Huijarisyndrooma, here I am!

    • Tätä vastausta muokkasi 7 kuukautta, 2 viikkoa sitten  Sonja T.. Syy: Pilkkuvirhe!
    • Tätä vastausta muokkasi 7 kuukautta, 2 viikkoa sitten  Sonja T.. Syy: Typo!
    • #10221 Vastaus

      Ilona Eronen
      Osallistuja

      Joo, edistyksestä on aina kiva lukea. Näiden yhteistyötä on kyllä rakennettu niin maltilla, että sormet syyhyten odotan ratsukolle menestystä kisoista. Jotenkin ihanaa, kun tuntuu, että syksyn tehdessä tuloaan hahmotkin palaavat hevosineen arkeen ja treeneihin.

      Samaistun kyllä välillä tuohon huijarisyndroomaan!

    • #10237 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Mihinkähän me ja hahmot jouduttaisiin ilman tuota Nellyä. Sonjan tarinassa se on sellainen väsymätön suuruudenhullu kisamoottori, joka potkuttaa Sonjaa hevosineen eteenpäin silloinkin, kun Sonja itse tahtoisi painaa jarrua. Se on hyvin rakennettu dynamiikka: aluksihan Sonja ei edes halunnut kilpailla ylipäätään, eikä olisi varmaan lähtenyt koko touhuun ilman ulkoista vaikuttavaa voimaa. Nellyä tarvitaan yllyttäjänä. 😀

      Meiltä on taas menossa ihana edustus paikalle, ja odotan kisaviikonloppua ihan hulluna!

  • #10270 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    Åland Weekin tuotoksiin menee tämä.

    Ahvenanmaan kutsu
    Sinne Ahvenanmaalle oli taas lähdössä koko talli tai ainakin puolet. Eetu, Oskari (!), Milan, Minja, Niklas, Marshall, Alex, Rasmus ja varmaan Jannakin lähtisi. Noeul, Chai, Ilona. Herramunjee, toivottavasti Iiro ja Maj eivät, koska sitten Aave ei pysy pöksyissään! Selasin nopeasti lähtölistat läpi, mutta Iiron nimeä ei siellä näkynyt. Helpotus.

    Muuten lähtölistoilla oli paljon tuttuja nimiä. Kozloveita oli muitakin tulossa ja Royal Gardenista taas kattava edustus. Rizikin, tällä kertaa Kiaranin ratsuna. En voi kieltää, etteikö vähän tullut taas mieleen, että siellä Sveitsissä oli niin kivaa, että mitä jos… Kuukaudeksi vaikka valmentautumaan, ei olisi kovin paha juttu. Kozloveille olin puoliksi melkein jo luvannut lähteäkin jossain vaiheessa syksyä viikoksi tai pariksi ainakin. Pitäisi varmaan kysellä Marshilta ja Niklakselta olivatko he menossa sinne ja jos olivat, niin milloin. Tai osasinhan minä sinne jo reitin, voisin mennä itseksenikin kyllä.

    Mutta takaisin Ahvenanmaan reissuun. Onneksi tälläkin kertaa vältyin siltä ”kuka mahtuu mihinkin kyytiin” -säädöltä kun saatoin ilmoittaa, että menen omia aikojani ja noukin Anssin ja Salierin matkalta mukaan. Auto oli huollettu jo, trailerikin kunnossa, lauttaliput, hotellit ja kaikki varattu, matkasuunnitelmakin alustavasti valmis ja matkaan oli vielä pari viikkoa aikaa. Ei tarvinnut hermoilla. Ja vielä kun Salieri ja Aave näyttivät matkustavan mukavan rauhassa keskenään, niin hätäkös tässä.

    • #10293 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      On Sonjan hahmolle uskollinen ratkaisu, että hän hoitaa matkajärjestelynsä itse hyvissä ajoin ja kaikki menee sulavasti. Auton huoltoa myöten kaikki on kunnossa, tottakai! Samalla mä kiinnitän myös muuta huomiota tähän ratkaisuun. Kun ongelmia ei ole eikä tule, kimppakyytejä sähläävän porukan kanssa ei tarvitse miettiä. Oikeassa elämässä se olisi aikas ihanaa. Tarinassa se tarkoittaa paitsi Sonjan hahmolle uskollista kokenutta matkaamista, myös viestiä meille muille kirjoittajille, että Sonjan kisat ovat melko yksityiset: ei kimpassa kirjoittamista kiitos. En tiedä, oletko suunnitellut jotain, johon tarvitset enemmän omaa tilaa: esimerkiksi jotain Sonjan ja Anssin välille, kun sitä olisi ainakin pohjustettu. Tällä kikalla saatkin paljon tilaa kirjoittaa sellaisesta, jos niin aiot. Jos taas mitään suunnitelmaa ei ole eikä esimerkiksi rengasrikkoa tule, olet varmistanut myös sen, ettet saa merkittäviä mainintoja muiden tarinoissa kuin mahdollisesti itse kisasuorituksesta. 😀 En mä nyt siis tätä viaksi lukisi tarinalle! Joskus sitä tarvitsee tilaa ja Sonja toimisi just näin, jos olisi oikea ihminen! Nostin tämän esiin lähinnä siksi, että ihan varmana jokainen meistä painii joskus sen kanssa, että jää välillä vähän yksin hahmoineen. Syy siihen voi olla sellainenkin, että tarina sanoo, että tähän ei tällä kertaa mahdu muita.

      Samaan aikaan tässä kuitenkin vedetään muita mukana. Sonja on huomannut, että muita tulee ja hulabaloo on todennäköinen. Sonja on jutellut ennen tarinaa Marshallin ja/tai Niklaksen kanssa heidän suunnitelmistaan. Myös ihan muiden tallien juttuja on pidetty silmällä sen verran, että itse noiden tallien omistajana olisin ihan tosi iloinen siitä, että mun jutut ovat olemassa myös muualla kuin omassa pikku ympyrässäni. <3 Musta on tosi ihanaa, että Sonjalla on resursseja ja sulla kirjoitusinspiraatiota niin paljon, että Sonja näkee muutakin kuin yhden tallinnurkan ja yhden hevosen! Ihan hirveän moni virtuaalihahmo ei kuitenkaan vielä näe, vaikka tallien välinen tarinointi onkin yleistynyt ihanasti!

  • #10296 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    Tästä piti tulla Ålan Weekend -tuotos, muttei sitten tullutkaan. Sen takia tarinan alku ja loppu ovat ihan eri paria keskenään.

    Hirviökärpäsiä
    Se oli vieläkin hassua ja vähän outoa, ettei käynti ollut ongelma eikä mikään. Mortin kanssa siihen oli saanut tottua, että käyntiä piti hioa erityisen hyvin ja vähäänkin onnistumiseen tuli olla tyytyväinen. Jos se nyt meni suunnilleen nelitahtista käyntiä, niin se oli jo hyvä. Vitosen pisteet käyntiosuuksista oli tavoite, kutosen saattoi saada vahingossa ja seiskasta räjähti galaksit. Mutta hevonen oli se mikä se oli ja tiesin tämän jo hankkiessani sen. Nellykös se nyt sanoi, vai Simo, että Mortin kanssa ne pisteet piti tehdä ohjelman muissa osioissa. Helpolla silleen ei päässyt, kun sitä käyntiä piti treenata niin paljon, mutta samalla myös ihan kaikkea muuta kun niiden piti onnistua, koska siihen käyntiin ei ollut luottamista.

    Niin että nyt osasin olla tosi tyytyväinen ja kiitollinen siitä, että Aaveella oli kolme suhteellisen hyvää ja ennen kaikkea tasavahvaa askellajia. Ja voi että nautin aina sen selän pontevasta keinunnasta käynnissä! Mortin menetys harmitti vieläkin, mutta oli pakko tunnustaa etten välttämättä joutunut huonompaan tyytymään kun Aaveen sain.

    Tänään Aaveen selkä keinui metsäpoluilla, kun olimme lähteneet rauhalliselle maastolenkille Marshallin ja Niklaksen kanssa. Aamulla oli satanut kaatamalla vettä, mutta nyt iltapäivästä aurinko paisteli jo kirkkaasti. Lämminhän ei enää ollut, mitä hädin tuskin kai kymmenen astetta ja tuttu viima oli saanut jo miltei talvista purevuutta. Olisi pitänyt ottaa se ratsastusloimi…

    Niklas manasi samaa, mutta eri syystä. Barnumilla tuskin oli kylmä, mutta sen karva oli täynnä ylimääräistä elämää. En sitten tiedä pitikö se tosiaan paikkaansa, että hirvikärpäset suosivat tummia kohteita. Siltä se vähän vaikutti, sillä Stanimir ja Aave keräsivät paljon vähemmän hirvareita turkkeihinsa. Barnumilla niitä sen sijaan riitti ja aina joku osui Niklaksenkin niskaan.

    — Ei jumankavita, taas menee yksi, Niklas manasi ja kaiveli niskaansa. Barnum heitti päätään ja otti muutaman sivuaskeleen, kun ohjat löystyivät.
    — Älä päästä ohjia. Keskity, Marshall komensi.
    — Mä lähren seuraavan kerran maastohon vasta kun on metrin hanki… mutisi Niklas kapinallisesti, mutta keräsi ohjat ja Barnum rauhoittui.
    — Tiedättekö, mikä yksi hyvä puoli Aaveessa kaiken muun lisäksi on? kysyin.
    — No?
    — Kun se on ihan vaalea ihoaan myöten, niin arvaatteks miten helppo sen turkista on löytää kaikki hirvarit? Kun ne on mustia niin ne näkyy kilometrin päähän joka tapauksessa.

    Niklas nauroi ja Marshallkin veti suutaan hymyyn.
    — No en ole kyllä ikinä tuollaista seikkaa tullut miettineeksi. Mutta loogisesti ajatellen olet kyllä varmasti ihan oikeassa.
    — Toi on kyllä ihan väärin. Mää saan kaivaa Barnumia läpihte täikamman kanssa aamuyähön asti ja mistä vetoa, että sittenkin joku hirviökärpänen mönkii vielä huomenna johonakin. Millähän tän sais blondattua…

    • Tätä vastausta muokkasi 7 kuukautta sitten  Sonja T.. Syy: kootut selitykset
    • #10298 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Haluaisin nostaa tästä tarinasta esiin alun huolellisen käyntikuvauksen ja koheesion keinot.

      Käynnin kuvaus on tarkkaa ja monipuolista. Siinä käytetään aistihavaintoja, mikä mun mielestä on alun parasta antia. Infodumppausta ei tule, koska faktat laitetaan esiin takauman kautta, ja tätä pidän ovelana vetona.

      No niin, sitten. Aiheen yhtenäisyys luo koheesiota. Myös se, miksi sanot lopun olevan eri paria alun kanssa, johtuu aiheesta. Alun aihe on käynti, lopun taas hirvikärpäset. Molemmat puoliskot pysyvät itsenäisenä koossa jo aiheen puolesta, vaikka eivät keskustelekaan keskenään nyt. Se, mihin kiinnitin erityisesti huomiota, on kuitenkin alun siirtymä tokasta kappaleesta kolmanteen: tänään Aaveen selkä keinui maastossa. Vaikka siirrytään hevosesta miljööseen, se tehdään kappaleen aloituksessa hevosen käynnin kautta, ja tämä tyylikäs siirtymä keräsi multa pisteet. Neljänteen kappaleeseen siirrytään pohjustamalla: mainitaan loimi, joka yhdistää Sonjan ja Aaveen Niklakseen ja Barnumiin. Loimentarpeella on saatu pelastettua aika paljon. Se on silta kahden puoliskan välillä. Eihän tämä silta mikään nelikaistainen betonijärkäle tällä kertaa ole, mutta hei, riippusillatkin lasketaan, jotta saadaan tarina etenemään!

      Lopuksi vielä samastun nopeasti tässä Sonjan kaipaukseen. Ei se, että uusi on objektiivisesti parempi, saa vanhaa lemmikkiä unohtumaan. On mullakin tossa Nisun kaverina toi Juuso, joka on pojat ollut niin helppo kouluttaa omaan käteen sopivaksi. Jos saisin valita, meillä olisi silti edelleen Taavi, vaikka se oli ihan pelle koira!

  • #10328 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    Päiväkirja
    Se alkoi aina tässä lokakuun kieppeillä, jotkut aiemmin, jotkut myöhemmin, mutta lokakuu oli yleensä se kuukausi kun alkoi ensimmäisen kerran klipperit käydä. Jotkut hevoset kasvattivat karvansa vaivihkaa ja toiset muuttuivat yhdessä yössä angorakaneiksi. Salieri oli ollut viimeksimainittua koulukuntaa. Naureskelin ihan kun sain Anssilta Whatsappiin kuvan kauheasta kasasta mustaa karvanputua tallin lattialla ja kysymyksen ”Arvaas mitä me tänään tehtiin?”. Niin tuttua että ihan hykerrytti.

    Aaveesta ei vielä tiennyt. Ei sillä ainakaan viime talvena ollut minkäänlaista talvikarvaa vaikka kyllä Kozloveillakin oli ihan kunnon talvi, eivät he niin etelässä asuneet. Eikä Aave ollut vielä ainakaan muuttunut ede pörröiseksi, kuten Mortti teki. Ei Mortin karva pidempää juurikaan ollut kuin kesällä, mutta pörröisempää. Aavetta sai kyllä jo loimittaa, joten jos se lie osasyynä siihen, että se pysyi niin silkkisenä. Mutta kun ei sitä voinut panna ulos ilman loimea! Toisaalta ihan hyvä, koska en minä niin suunnattomasti klippaamista rakastanut.

    Olin ottanut tavakseni kirjata Aaveen päiväkirjaan kaiken muun lisäksi myös päivän sään ja loimituksen ja sen, oliko se mielestäni riittävä, liikaa vai sopiva. Ehkä siitä olisi hyötyä, ehkä sieltä löytyisi jokin viisastenkivi siihen, miten minäkin päivänä kannatti loimittaa. Vaikka eipä se koskaan ongelma ollut, kun Hopiavuoren henkilökunta käytti maalaisjärkeään ja loimitti tarvittaessa pyytämättäkin, jos näkivät tarpeelliseksi.

    Pläräsin läpi päiväkirjaa ja lueskelin sieltä satunnaisia merkintöjä. Kengitys. Vapaapäivä. Kisavalmennus. Kisat. Kesälaitumella. Paarmanpuremia. Kenkä irti. Rokotus. Sadepäivä. Ruumiinlämpö vähän koholla, ei muita oireita. Lievää epäpuhtautta liikkeissä. Ei halua liikkua kunnolla. Liikkui tosi hyvin. Ihme homma. Hyvä päivä.

    Kaikkea päiväkirja ei kertonut, mutta sitä varten oli kuvia. Yritin ottaa Aaveesta sellaisen hyvän potretin kerran kuussa, jossa se seisoi sivuttain kameraan. Eihän sitä muutosta päivittäin huomannut, mutta kun selasi kuvia läpi, sen näki. Ensimmäisissä Hopiavuoressa otetuissa kuvissa Aave oli suorastaan luiseva vaikkei esimerkiksi kylkiluut nyt ihan suoraan näkyneet. Vähitellen Aaveesta oli tullut muhkeampi, lihaksikkaampi, vaikkei se missään määrin ollut samanlainen muhku kuin esimerkiksi Salieri ja Morttikin, jossain määrin. Se pysyi hoikkana ja sirona, mutta ero oli silti olemassa.

    • #10334 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Kuulostaa ihan mun koiraihmiskavereilta. Niillä on nätit, järjestelmälliset päiväkirjat kaikesta mahdollisesta ja rakennekuvat urheilukoiristaan edistyksen seuraamiseksi. Sitten olen mä, joka muistaa, että ainiijjoo koirathan pitää vssiin rokottaa aina joskus, kun muut alkaa puhua omien koiriensa rokotuksista. Jalostusnarttuja tulee seurattua tarkasti, mutta näiden kotiurosten kanssa laiskuus voi johtua siitä, että meiltä puuttuu tavoite. (Siis muukin kuin nukkua mahdollisimman paljon lusikassa koirien kanssa.) Sonjalla ja Aaveella puolestaan on tavoitteita.

      Tykkään tästä tekstistä samalla tavalla kuin tykkäsin ennen muinoin lukea kasvattajien ja aktiiviharrastajien oikean elämän koirablogeja silloin kuin niitä vielä oli. Harmi vain, etten vieläkään osaa sanoa, mikä tähän ja niihin tekee sen jännittävyyden tunteen, kun mitään ei oikeastaan edes tapahdu. Ei se ole nuuskinnan iloakaan niin kuin esimerkiksi Big Brotherin katsomisessa ja juorulehtien lukemisessa on. Ehkä se on sitä, että tällaisen kautta voi unelmoida, millaista olisi, jos itse eläisi lemmikeineen erilaista, vakavammin otettavaa, tavoitteellisempa elämää.

  • #10359 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    High maintenance
    Grigori oli siitä vähän varoitellut, että Aave oli semmoinen high maintenance -hevonen. Sille piti syöttää kaikenlaista lisäkilkettä. Salierin ja Mortin jälkeen olin paljolti siinä uskossa, että hyvälaatuinen heinä ja sopiva väkirehu riittäisivät hyvinkin pitkälle, mutta Aave oli eri maata. Tietysti noilla perusjutuilla pärjäsi Aaveenkin kanssa, mutta paremmin se voi kun ravisteli sekaan vähän eri purkeista lisämausteita.

    Nellyn hikitreenin jälkeen piti antaa elektrolyyttejä vähäsen ja muutenkin piti katsoa, että Aave juo tarpeeksi. Olisi nyt luullut että autiomaasta kotoisin oleva rotu ymmärtäisi juoda kun on vettä tarjolla, mutta Aavetta piti aina vähän houkutella. Kädenlämpöinen, elektrolyyttisuolalla maustettu vesi liikutuksen jälkeen oli onneksi sen suosikkiherkkua, joten se juomaan houkuttelu ei ollut mitenkään työlästä. Itse asiassa oli paljon työläämpää pitää ahne ori pois juomaämpäristä siihen asti, että sain aseteltua sen kunnolla. Aave sukelsi ämpäriin puolta päätä syvään niin kuin sitä olisi pidetty viikkotolkulla janossa, mutta toisaalta se sitten roiski ja pärski vettä ympäriinsä, että suinkaan kaikki vesi ei päätynyt sen suolannälkäiseen kitaan.

    ”Oot kyllä ihan mahdoton tuon sun suolavetesi kanssa”, naurahdin taas kerran kun sain ämpärin paikoilleen ja Aave lykkäsi päänsä sinne. Vain tallinkäytävää pitkin talutettava Maj sai Aaveen nostamaan hetkeksi päätään ämpäristä. Sen turvasta valui vettä ja sitä roiskui ympäriinsä kun se ravisteli päätään. Roiskuvasta elektrolyyttivedestä jäisi tummiin ratsastushousuihin vaaleita tahroja veden kuivuessa, mutta eipä sillä näin kotosalla suurta väliä ollut.

    Mietiskelin, että kohta siitä olisi vuosi kun Aave minulle tuli. Kohtahan se oli vuodenvaihteen jälkeen ollut kun minä sinne Kozloveille lähdin. Ja kohta tulisi kuluneeksi vuosi siitäkin, kun Mortti lopetettiin. Tiesin järjellä ajatellen tehneeni sen ainoan oikean ja hyvän ratkaisun, mutta aina sitä kuitenkin mietti, että mitä jos Mortti ei olisi loukannut jalkaansa siellä Sveitsissä, missä me olisimme nyt ja mitä tekisimme. Ei sille kai voi mitään. Toisaalta oli jo vaikea miettiä elämää ilman Aavetta, koska ei sellainen tuntunut oikein mahdolliselta. Ettäkö minulla ei olisi tätä lumenvaaleaa rimppakinttua, joka käänsi katseet kaikkialla mihin menimme?

    • #10443 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Mulle tulee tästä tekstistä mieleen se, kun joskus kun Intherwebbi oli vielä nuori (ja mä), tykkäsin lukea koirablogeja. Kun itse ei ollut vielä kokenut kasvattamista eikä koiraharrastuksia, oli ihan sairaan mielenkiintoista lukea niitä, vaikka kuinka oli koiria kotona. En edes etsinyt niistä mitään sellaisia erityisiä WAU-hetkiä, niin kuin jotain agilityn maailmanmestaruuden voittamista, vaan nimen omaan arkea. Samalla tavalla tässä on nimen omaan kutkuttavaa kuvitella sitä, millaista olisi arki, jos olisi sellainen hevonen kuin Aave, sellainen elämäntilanne kuin Sonjalla ja niin poispäin. Hetki on tarpeeksi lyhyt ja toiminta tarpeeksi spesifiä, että pääsen sinne mukaan.

      Se, mikä mua puolestaan ilahduttaa, on kun Aave kuvataan lemmikkinä. Jalot kilpahevoset, joita lapsena katseli julisteista, on hienoja ja arvokkaita. Aavehan näyttää sellaiselta jalolta ja arvokkaalta. Sitä kuitenkin unohtaa, että monet niistäkin saa olla myös lemmikeitä, ja lemmikit ei ole jaloja ja arvokkaita. Ne on elektrolyyttiveteen sukeltavia hassupäitä, jotka osaa sotkea ja olla suloisia. 😀 Aaveesta on muitakin tällaisia tarinoita, joissa se muuntautuu mun silmissä lemmikiksi, vaikka usein tarinoissa näenkin siinä sen jalon kuoren ensin. Parhaita hahmoja ja örkkejä on ne, joissa on monta puolta, kun katsoo eri kulmasta.

  • #10362 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    Mitäs me mallit
    Marraskuussa ei kannata juuri auringonpaistetta odottaa, mutta oikeastaan tämän päivän sää oli ehkä vieläkin parempi: kirkkaansorttinen pilvipouta, maassa vähän lunta, sen verran että maisema on valkoinen ja mikä kaikkein parasta, puissa kaunis lumikuorrute. Pakkasta muutama aste niin etteivät valokuvaajan sormet olisi pahemmin edes palelleet ilman sitä lakeuksien ikuista viimaa. Sekään ei ollut niin paha kuin olisi voinut olla.

    Kimmo oli huvikseen pakannut kameransa mukaan Seinäjoelle tullessaan ja koska se kelikin nyt osui kohdilleen, päätimme pitää kunnon valokuvaussession tallilla, että saisin kunnollista kuvamateriaalia itsestäni ja Aaveesta. Pakkasin tallille lähtiessä mukaan siistit ratsastusvaatteet samalla kun lähetin jollekin hyvälle hengelle toiveen siitä, ettei Aave olisi yön aikana tai aamupäivällä tarhassa sotkenut itseään. Ei se yleensä sellaista tehnyt, joten ehkä kuvaussessiota ei tarvitsisi aloittaa hevosen puunaamisella.

    Ensin Kimmo halusi ottaa kuvia Aaveesta ihan silleensä, pelkät suitset päässä vain aseteltuna punamultaista tallinseinää vasten. Sitten lumista maisemaa vasten vähän kauempana tallista, vaikka Aaveen vaaleus sai Kimmon hikoilemaan kameran säätöjen kanssa. Niin vaalea, Kimmon sanojen mukaan melkein läpikuultava hevonen hukkui vaaleaan taustaan turhan hyvin. Sitten metsäpolulla talutuskuvia, poseerauskuvia, edestä, sivulta, joka puolelta. Jos ei muuta niin ainakin taustamaisemat olivat hienot, niin nättiä metsässä oli.

    Vasta tämän jälkeen puin Aaveelle satulan ja suojat, että pääsin ratsastamaan kentälle. Tällaista säätä ei passaa hukata maneesissa tuhertamiseen.

    ”Kuule, älä nyt ota kuvia, jooko? Mä lämmittelen tän eka enkä mä kestä ehkä nähdä niitä kuvia, missä tää liikkuu vielä vähän miten sattuu” huikkasin kentän reunalla seisovalle Kimmolle kun kapusin selkään.
    ”Tämä selvä. Sas sit kun saa alkaa kuvata.”

    ”Ei toi musta niin hullulta näyttäis nytkään”, kuului kommentti kentän aidalta kun olin ratsastanut vähän aikaa.
    ”No hyvä jos ei, mutta sä et välttämättä näe niitä asioita mitä mä näen. Esimerkiksi sen, että tällä ei ole selkää ja takajalat on todennäköisesti kolme metriä hevosen perässä ja kaula solmussa.”
    ”Kaulasta en osaa sanoa mitään, mutta selkä näyttäis olevan sun ja maanpinnan välissä ja kyllä nuo takajalatkin siellä takapuolen alla on…”

    Kuulin Kimmon äänestä että hän laski leikkiä, jos en olisi sitä muuten tiennyt. Tyydyin itsekin vain naureskelemaan ja heittämään takaisin, että juuri sen takia alat kuvata vasta sitten kun minä sanon niin. Tosiasiassa aion ratsastaa Aaveella ihan pätevän treenin huolimatta siitä, että kuvaaja oli matkassa mukana. Kävisin joka tapauksessa kaikki askellajit läpi, niin että niistä kaikista saisi kuvia ainakin.

    Loppuverryttelyn keksin tehdä läheisellä sänkipellolla, josta Kimmo sai otettua ratsastuskuvia muussakin ympäristössä kuin kentällä, vaikka sopivasti asemoiden sieltäkin oli saanut ihan nätin taustan kuviin. Aave oli vähän pinkeänä, mutta niin se oli pakkasella usein. Ja uskoin kyllä ennen kuin olin nähnyt ensimmäistäkään kuvaa, että joukossa olisi varmasti edes joitain ihan onnistuneitakin otoksia.

    Saimme olla koko lailla omassa rauhassamme, sillä arkena päiväsaikaan tallilla ei ollut juuri muita kuin työntekijät eikä heistä kukaan varsinaisesti ollut mikään seuraantuppautuja. Jossain vaiheessa utelias Nelly saapasteli katsomaan mitä meillä oli meneillään. Tai kyllä hän sen tiesi, olin kysynyt Eetulta luvan, että saako yksi ulkopuolinen kuvaaja tulla tontille, on kyllä tuttu naama jo. Nelly tuntui olevan innoissaan valokuvausmahdollisuudesta.

    ”Hei, meidän pitäisi joskus järjestää koko tallin porukalle tämmöinen kuvausmahis! Meinaan että kaikki jotka haluaisi voisi puunata hevosensa valmiiksi ja sais ammattimaista kuvamateriaalia itsestään ja hevosestaan. Ainakin jos sä et ihan kauheita laskuttaisi semmoisesta, en mä edes tiedä miten tämmöisiä hinnoitellaan.”
    ”En mäkään”, sanoi Kimmo lakonisesti. ”Mä en ole mikään ammattilainen kyl.”
    ”Ai? Ja tommonen kamera?” Nelly vilkaisi valjaissa roikkuvaa Nikonin järkkäriä, jossa oli kiinni pitkähkö putki.
    ”Joo, ihan harrastaja vaan kuule…”

    Kun kävelimme pellolta takaisin tallille, Kimmon huomio kiinnittyi tarhoissa oleviin hevosiin ja erityisesti Stanimiriin. Oli kuulemma komean näköinen hevonen, vaikkei hän niistä mitään ymmärräkään. Totesimme Nellyn kanssa yhteen ääneen, että niin on, oikea havainto ja että jos Aaveen lisäksi pitäisi jotakin muuta kuvata, niin Stanimir olisi kyllä ehdottomasti tallin seuraavaksi kuvauksellisin hevonen. Vaikka olihan niitä hienoja hevosia koko talli täynnä, kiirehti Nelly sanomaan. Myönsin sen, sillä olihan jokainen hevonen hieno omalla tavallaan. Tai ainakaan minä en ollut vielä eläissäni nähnyt hevosta, joka ei olisi jollain tavalla hieno, koska hevoset olivat oletusarvoisesti hienoja eläimiä. Tästä olimme kaikki samaa mieltä.

    Nelly houkutteli meitä tupaan sen jälkeen kun olin saanut Aaveen hoidettua, mutta minä kieltäydyin. Minun pitäisi kertoa jossain vaiheessa se, että Valja oli nyt ulkona kuvioista. Tänään oli täydellisen väärä päivä siihen, sillä kun Kimmo oli mukana, se herättäisi aivan väistämättä epäilyksiä siitä, että olinko vaihtanut miestä ns. lennossa. Helpompaa kun ei nyt lähde ollenkaan tupaan istumaan ja kertomaan kuulumisiaan.

    • #10444 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Sehän on täydellinen valokuvausilma! 😀 Noi oikeat valokuvaajat sanoo niin, joten uskotaan, että livenä auringonpaiste on kaunis, mutta vaikea siinä on kuvata. Mutta Kimmon kaltaiset kuvaustaitoiset kaverit on kyllä ihan velehoja. Melkein ei näytä livenäkään örkki yhtä korealta!

      Kimmokin vaikuttaa musta kivalta hepulta. Sonjan kaveripiiri on taustoiltaan ehdottomasti erilainen kuin mun, enkä osaisi oikeassa elämässä olla sellaisten ihmisten kanssa opettelematta ensin. Siitä huolimatta mä näen, että Sonja on ympäröinyt itsensä kivoilla tyypeillä, joilla on kullakin omalla tavallaan hyvä sydän. Se on hyvä: ihmisestähän tulee sellainen tyyppi, jollaisilla hän itsensä ympäröi. Viihtyisin Sonjan ympyröissä, jos mulla olisi työn, harrastuksen tai muun sellaisen kautta enemmän jotain yhteistä näiden tyyppien kanssa.

      Nellyn valokuvauspäiväidea on kyllä muuten hyvä idea. Suunnittelin jo jossain vaiheessa, että tartun tähän ja teen tai teetän taustan, jota saa käyttää vapaasti (jatkossakin), mikäli osallistuu valokuvaustapahtumaan. Sekin on yhä kuitenkin tekemättä. No ehkä joku keväinen tausta sitten…? Tai kesäinen..? :DD

  • #10373 Vastaus

    Eetu Hopiavuori
    Ylläpitäjä

    Sillä rimpula-reppanalla oli yllään kaikki loimet, jotka se omisti, mutta silti epäilytti viedä sitä ulos. Se näytti palelevan tallissakin, mutta terveeltä se vaikutti. Oli vain ihan liian kylmä. Yöllä pakkanen oli käynyt kolmessakymmenessäviidessä, ja vaikka nyt oli jo melkein kymmenen astetta lämpimämpää, pelkäsin, että Aaveen jalat pirstoutuisivat, jos se edes haistaisi niin kylmää ilmaa.

    Huhuilin Oskarin toiselta puolelta tallia vahtimaan hevosta käytävälle hetkeksi ja lähdin penkomaan satulahuonetta. Mielestäni Jussilla oli yksi sellainen toppaloimi, joka oli jäänyt viime keväänä vastapestynä roikkumaan jonnekin. Ihan heti sitä ei löytynyt, mutta lopulta sentään onneksi. Olin raahannut sen pois tieltä vintille asti, kun ei sitä enää käytetty. Se oli vähän liian iso. Otin sen mukaani.

    Aave ei kauheasti arvostanut, kun kiskoin vielä Jussinkin kahisevan, ei-minkään-sinisen hökötyksen sen selkään. Sen ilme sanoi, että ei Eetu oikeasti viitsittäisi pelleillä.
    ”Omaksi parhaakses tämon”, mutisin sille, mutta sen ilme ei lientynyt. ”Sinet vissihin tajua jotta sinne jäätyy.”

    Vaikka rumansininen loimi oli Jussille liian iso ja vaikka Aave oli paljon Jussia kapeampi, silti loimi kiristi. Sen alla oli jo niin hirveä määrä kerroksia. Totesin, ettei Aave pystyisi liikkumaan tuolla tavalla kuin vaappumalla, joten sitten se jäätyisi ainakin heti. Vaikka laittaisin sille koko ulkoilun ajaksi heinää lämmikkeeksi, täyteen ahdettu kaulakappale estäisi sitä syömästä. Aave näytti ihan käpylehmältä.

    ”On se ny piru”, totesin hevoselle, joka näytti helpottuneelta, kun ryhdyin availemaan solkia. ”Minä soitan äiteelles. Ei se voi oikiasti tarkoottaa jotta sinä meet tuanne tällä säällä. Vaikka — se kyllä nukkuu viälä tähän aikahan. Kuule. Laitetahan sulle vain tua fleece ja toppa ja tuut mun kaas ny maneesihin jaloottelemahan ja sitte takaasin tupahan niin kauaksi jotta minä kehtaan soittaa äiteelles ja heräättää sen. Kysytähän siltä mitä sinä tänään touhaat kun tuanne sua ei voi pistää. Kysytähän voiko Oskarin panna vaikka rattastamahan sua jottet aiva jouru olla tuvas.”

    Aave näytti edelleen kärsivältä, vaikka sen ohuen nahkan suojana oli enää kaksi lointa sen omasta vaatevalikoimasta. Muut jätin sen oveen riippumaan suureksi jättitaitokseksi. Se, reppana, lompsi kuitenkin säyseästi perässäni, kun lähdin viemään sitä maneesille. Ulkona pakkasessa se aivasteli väkivaltaisesti, eikä ihme. Tuntui siltä, että hengitysilmakin oli jäässä. Niin vain sitä selviydyttiin silti maneesiin ja sain päästää Aaveen irti. Päätin aikani kuluksi tasoitella pohjasta olemattomia uria pois, ja Aave ensin tarkasti nurkat ja ryhtyi sen jälkeen tarkkailemaan minun puuhiani.

    • #10374 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Ahhahhaa, ihana teksti! Käpylehmä 😀
      Mutta joo, nämä pakkaset syö ihmisiä ja hevosia. Eetu on niin just Eetu tässä taas, kaikki mahdollinen hevosten parhaaksi, vaikka sitten Jussin loimi lainaan.

  • #10464 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    Jälleen kerran Tulip Cupin tuotoksia tai jotain semmoista.

    Tulppaaneita tulvillaan, osa 2
    ”Kokeillaas sit tällainen kuvio”, Nelly sanoi kentän reunalta. ”Ensin se kuus askelta sulkua vasemmalle tai jos menee seitsemän, niin ei se mitään. Sit suoristus, muttet vaihda vaan jatkat suorana eteenpäin. Sit muutaman askeleen jälkeen vaihdat kun tuntuu hyvältä ja meet taas muutaman askeleen ihan suoraan. Ja sit taivutus ja väistö oikeaan, kuus askelta. Ja sit taas suoraan ja sama kuvio.”

    Suoristin itseäni satulassa varmaan kymmenennen kerran sen valmennustunnin aikana ja hipaisin kämmenselällä hikipisaran pois silmäkulmasta.

    ”Älä nyt itkemään rupea siellä”, kuului heti nurkasta.
    ”En! Hiki. Joku teettää töitä.”
    ”Saat tuosta hyvästä kohta ratsastaa Cozminankin.”
    ”Juu ei kiitos. Mä nyt yritän selvitä hengissä tästäkin.”

    Kuten arvattua ja niin tavallista, Aave yritti ennakoida. Se halusi lähteä heti oikealle uuteen sulkutaivutukseen ja yritti tarjota laukanvaihtoakin. Suoristus menikin vähän mönkään, mutta Nelly ohjeisti että ori pitää saada vasemmalle laukalle ja suoraan, viis siitä vaikka siihen menisi kolme kilometriä. Ja sitten vasta vaihto. Seuraavalla kerralla Aave olikin jo paremmin kuulolla eikä lainkaan niin itsevarmana tarjoamassa vaihtoa. Sitä pitää aina vähän hämmentää, oli Nelly todennut jo aikoja sitten.

    ”Otetaas sit loppuun sama kuvio ravissa. Siinä nyt ei tietysti tartte vaihtaa eikä laskea askelia, mutta ota viis metriä sulkua vasemmalle, suoristus, suoraan ja sit kun siltä tuntuu, niin oikealle. Katotaan mitä Aave siitä tuumaa.”

    Aave ei ollut idiootti, ei se koskaan ole. Se osasi jo odottaa, että tälläkään kertaa ei ehkä tehdä ihan niinkuin on totuttu tekemään eikä se lähtenyt arvuuttelemaan mitään. Niinpä raviväistöt menivät oikein kivasti ja viimekseksi tehtiin ihan puhdasoppinen siksakki. Siihen oli hyvä päättää treenikerta.

    ”Kyllä se kato siitä”, Nelly sanoi kun tuli hänkin taputtelemaan Aavetta. ”Täähän osaa ihan pahuksen paljon, siitä nyt ei ole koskaan ollut mitään epäilystä. Ja tekin toimitte jo kahdestaan varsin hyvin yhteen, että kyllä tämä ihan hyvältä näyttää. Mä olisin kyllä edelleen sitä mieltä, että sä hyötyisit silti toisestakin hevosesta.”

    Äh, sieltä se taas tuli. Simo oli sanonut samaa ja Grigorikin aikoinaan, jälkimmäinen vähän sillä tavalla kierrellysti. Minä en kehittynyt yhden hevosen kanssa kovinkaan nopeasti, koska ei yhdellä hevosella voi päivässä määräänsä enempää ratsastaa. Tällä hetkellä se olin nimenomaan minä, joka oli homman tulppa. Aave kyllä osasi, mutta minä en.

    • #10473 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Älä nyt itkemään rupea siellä. :DD

      No mutta nyt on Sonjalla uskottava paikka hommata uusi hevonen, jos sellainen insproi! Tämä ja Sonjan ja Nellyn dynamiikka on musta parhaat osat tätä tarinaa. Ratsastuskuvaus on myös tarkkaa ja mielenkiintoista ja vetoaa ihan takuulla toisentyyppiseen lukijaan eniten, mutta tiedättehän te mun henkilökohtaiset aihemieltymykset, tää johtuu vaan niistä.

      Sonjan asenne omaan osaamiseen on sonjamaiseen tapaan analyyttinen. Hän toteaa faktan: tämä hevonen osaa enemmän kuin minä. Jonkun toisen hahmon kohdalla siitä voisi seurata vaikka surkuttelua, pahaa mieltä tai turhautumista, mutta Sonja on sellainen ratkaisukeskeinen: toinen ratsu auttaisi. Voi kun sellainen tulisi… 😀

  • #10491 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    Kevätkiemurat
    Se oli vähän sellainen extempore-päätös, mutta tuntui hyvältä ajatukselta. Menisimme Aaveen kanssa verestämään kilpailuvirettä Helmipuron Kevätkiemuroihin ennen kuin lähtisimme sinne Hollantiin. Luokkia siellä Helmipurossa ei ollut kuin vaativaan A:han asti, mutta se sopi meille hyvin verryttelyluokaksi. Mietin minä sitäkin, jos osallistuisin vaativaan B:hen samalla. Aikani pohdittua tulin kuitenkin siihen tulokseen, että eiköhän yksi luokka riitä. Aloitetaan kevyesti tämä kisakausi.

    Kisakausi niin! Se alkoi tosiaan kolkutella jo ovella enkä ollut tehnyt vielä mitään suunnitelmia. En ollut edes oikein katsonut, että mitä kaikkea oli tarjolla, missä ja milloin, saati että olisin laatinut jotain suunnitelmia. Vaikka kyllä minä taas sain itseni kiinni ajattelemasta, että mitä jos lähtisi jonnekin taas valmentautumaan. Royal Gardeniin vaikka, kun olivat siellä toivottaneet tervetulleeksi. Kozloveille en ehkä halunnut, koska en tiennyt mikä siellä oli tilanne Anicen suhteen. Hän oli kiittänyt minua tsemppiviestistä, muttei kertonut tilanteesta sen enempää. Toisaalta hän oli esittänyt Marshin kautta kutsun kyllä, niin että voisihan sitä toki kysyä.

    Mutta oikeastaan en tainnut kuitenkaan haluta lähteä mihinkään. Suomen kesä ja maaseutu olivat liian kauniita asioita hukattaviksi. Halusin viettää kesän Orionissa. Aavekin varmaan arvostaisi laidunlomaa vaikka se tietäisikin taukoa kisaamisesta.

    Palasin ajatuksissani takaisin kevätkiemuroihin. Valmennuskalenteri menisi vähän uusiksi tässä sitä ennen, mutta tuskin kovin paljon kuitenkaan. Tällä kertaa ei sentään tarvitse varata päiviä matkustamiseen ja matkasta toipumiseen. Kevätkiemurat olisivat ihan vain yhden päivän juttu. Kisamatkaa oli niin paljon helpompi suunnitella, kun ei tarvinnut ottaa huomioon lautta-aikatauluja, välimatkoja, taukoja, yöpymisiä ja mitä kaikkea. Kävi se silti mielessä, että olisiko se kisakauden viettäminen keski-Euroopassa, lähempänä kaikkia isoja kisoja, niin kauhean paha asia…

    • #10493 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Mä aioin kommentoida vaihteeksi analyysillä ja ennen lukemista suunnittelin, että analyysi tehdään nyt muuten Sonjan kielen kuvallisuudesta, ja se suoritetaan vertailevasti kertojaäänen ja dialogien Sonjan välillä. No enpä teekään, kun sattui tulla tarina, jossa on tavallista vähemmän kielikuvia. 😀 Yhtäkkiä näen metaforan ja personifikaation, mutta analyysi saa odottaa toiseen kertaan. Sen sijaan kiinnitän tällä kertaa huomiota lukemiseen haaveilun apuvälineenä.

      Sonja on paljon paremmin toimeentuleva kuin ne hahmot, joita tapaan kirjoittaa, joten sille on mahdollista tehdä enemmän asioita kuin mun hahmoilla on. Käytän joskus tällaisia Sonjan tarinoita siis haaveiluun. Mietin, millaista olisi, jos itse voisi ihan vakavissaan ajatella lähtevänsä reissuun jopa hevosensa kanssa, kulkea kisoissa, valmentautua ja vaikka mitä, eikä tarvitsisi miettiä, ostaako hevoselle loimen vai itselle takin. Kun en itse halua kirjoittaa hahmojani varakkaammista tyypeistä, on kivaa heittäytyä Sonjan rooliin. Olen hetken joku muu, joka haaveilee jonkun muun realistisista haaveista.

      Kun tässä me ollaan Sonjan kanssa erilaisia ja Sonjan asiat on mun mielestä täydellisesti, tarvitaan jotain karheutta, että pystyn samastumaan ja haaveilemaan. Sonja sopii mun haaveiluun sen takia, että vaikka rahallisesti sillä ei ole esteitä, sillä on muita vaikeuksia. Ei sekään pysty kaikkeen. Ainakaan mun aivot ei pysty käsittelemään ajatusta täydellisestä onnesta ja harmoniasta. Ajattelen, että jos haaveilen hetken Sonjan haaveita ja elän hänen elämäänsä, saan myös Sonjan murheet, eikä auringonpaiste ole liian kirkasta.

      No mutta, jään kyttäämään, luetaanko me kesällä laitumista ja Suomen ihanasta kesästä vai hienoista ja mielenkiintoisista paikoista ulkomailla. 😀

  • #10529 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    Kevätkiemuroista kotiin
    Paluumatkalla tunnelma oli tyytyväinen, vaikkakaan ei vielä riehakkaan iloinen. Kumpikin meistä oli saalistanut vitossijan keltaisine ruusukkeineen. Se oli ihan hyvä kisakauden aloitus, Santulla vieläpä kisauran aloitus Tihkun kanssa. Parannettavaa jäi molemmille, mutta siitähän sitä on hyvä lähteä itseään kehittämään. Santtu tutki tuomariarvostelua hyvin tarkasti ja kyseli minulta mielipiteitä.

    ”Takaosaan voimaa”, luki Santtu paperistaan. ”Tämmöinen kommentti annettu keskikäynnistä. Mitä se käytännössä tarkoitti?”
    ”Jaa-a. Mä en siitä keskikäynnistä osaa sanoa muuta kuin että takajalat saattoi ehkä jäädä vähän taakse, sillä tavalla… No, en mä osaa selittää. Katotaan vaikka myöhemmin videolta, että miltä se näytti. Mä kyllä kuvittelin, ettei se olisi niin merkittävä asia vielä helpossa C:ssä. Mä vertaan aina tietysti siihen mitä vaaditaan vaativissa luokissa.”
    ”Millä tuota takaosan voimaa sitten voisi kehittää?”
    ”Puomiharjoitukset on yksi hyvä konsti ja mäkitreeni olis toinen, mutta vähän hintsustihan noita mäkiä täällä on. Ja sit tietysti nämä yleiset eli siirtymiset tai taivuttelut. Tai no, ei ne ehkä erityisesti just sitä takaosaa voimista, mutta yleishyödyllisiä muuten.”

    Muutenkin päivä oli mennyt hyvin. Kumpikin hevonen matkusti hyvin ja käyttäytyi siivosti kisapaikalla. Olisihan se nyt pitänyt melkein tietää: Aave oli tottunut tammojen läsnäoloon eikä se niistä pahemmin välittänyt, vaikka olikin ori. Minusta se oli tosi helppo oriiksi, sillä olin kuvitellut jotain pahempaakin. Olin käynyt hypyttämässä sen kerran paikallisella oriasemalla omistajan toiveiden mukaan. Sen jälkeen se oli jonkin aikaa tavallista pörheämpi, mutta se meni ajastaan ohitse eikä Aavetta mahdottomaksi voinut sanoa silloinkaan.

    Olin lisäksi käynyt taannoin Aaveen kanssa näyttelyissäkin. Aave voitti luokkansa ja oli muutenkin niin hieno, että pullistuin oikein ylpeydestä. Näyttävä ruusuke koristi nyt varustekaapin ovea.

  • #10555 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    Koska Tulip Cupin tulokset ovat tulleet.

    Maljoja muttei meille
    Joskus aiemmin olisi voinut harmittaa lähteä Hollantiin asti häviämään, mutta olin näemmä oppinut matkan varrella erinnäisiä asioita. Joo, eihän ne kisasuoritukset menneet niin kuin olisi toivonut. Hymähdin puoliksi ironisesti, että olipa ainakin tasaista tulosta: molemmista luokista 27. sija prosenteilla 63.953 ja 63.143. Tänään ei vain ollut meidän päivä. Jo heti ekan luokan verryttelystä lähtien vähän kaikki tuntui olevan pielessä eikä se siitä oikein korjaantunut kisaradalla. Joskus käy näin.

    Tuomarikommenteista löytyi korjattavia kohtia ja huomionarvoisia seikkoja niiden lisäksi, että tiesin itse jo joitain asioita, joihin pitää jatkossa keskittyä. En jaksanut nyt juuri murehtia niitä, sillä kävisimme kaiken läpi Nellyn kanssa sitten kotona. Kirjoitin joitain huomioita nopeasti muistiin heti luokkien jälkeen, etten unohtaisi niitä, kuten esimerkiksi sen, että Aave oli koko vaativan A:n tuntunut kovalta oikealle puolelle, mutta sitten PSG:ssä taas vasemmalle. Mikähän ihme siinäkin oli vai kuvittelinko minä vain?

    Mutta eka kisapäivä ei antanut tilaa synkeille mietteille muutenkaan. Eira sijoittui Typyn kanssa molemmissa luokissa. Se oli jo ihan mittava saavutus, kun ekat kisat tuolle ratsukolle joka tapauksessa. Niklas ja Barnum saivat helposta B:stä peräti kakkossijan. Alex ja Tetris sijoittuivat myös ja niin teki Oskarikin Kissin kanssa. Rosenbergeille tuli useampiakin sijoituksia ja ainakin yksi voitto. Lisäksi vielä Marshall sijoittui GP Specialissa. Niin ettei illallispöydässä puuttunut syitä nostella maljoja.

Vastaa aiheeseen: Aave
Tietosi: