Tämä aihe sisältää 39 vastaukset, 8 kirjoittajaa, ja siihen kirjoitti viimeksi 
Sonja T. 2 viikkoa, 6 päivää sitten.
-
Viestit
-
-
Alex”Alex…”
Ilo-eikun-Oskarin ääni oli kuin jostain menneisyydestä. Ei voinut kuin tyrskähtää piilossa Tetriksen harjan takana. Aleeeex. Niin hän tapasi venyttää nimeäni silloin, kun halusi minulta tukkirekkansa takaisin, tai kun tiesi, että minulla oli Hedelmäaakkosia taskussa. Pujottauduin hevoseni kaulan alta samalle puolelle hänen kanssaan. Siihen ei hirvittävästi kumartelua tarvinnut.
”Mitä Il–”
”Osk–” Oskari aloitti sihinänsä sormi pystyssä.
”Oskari?”Oskarin huulet olivat siniset ja nenä punainen. Tummansinisen pipon alla myös hänen otsansa ja poskensa alkoivat punastua. Hän aukoi hetken suutaan.
”Ei mitään sittenkään”, hän totesi sitten ja käännähti kantapäänsä varassa kädet jäykkinä taskuissaan.
”Sano nyt kuitenkin”, kannustin.
”Mä meinasin tota Tetristä — mutta en mä oikeastaan haluakaan.”
”Mitä meinasit? Ja mikset halua?”Oskari vilkaisi minua olkansa ylitse. Sen katseen merkitys oli selvä. Sun takia en halua. Pureksin huultani miettiessäni, millä tilanne korjattaisiin. Olin mokannut keskustelun heti alkuunsa. Oskari oli vasta muutaman kuukauden ollut minulle Oskari.
”Se oli vahinko”, sanoin sitten vakavasti. ”Luuleksä että mä nyt tahallani huutelen täällä, että –”
”Joojoo, en en”, Oskari keskeytti hädissään.
”Mitä sä haluat mun hevosesta?” kysyin Tetriksen takapuolta taputtaen, kun kuitenkin Oskarin hartiat olivat jo laskeutuneet puolimatkaan pois korvien tasolta.
”Valmentaa”, Oskari piippasi.Jahas. Mihinkäs koira karvoistaan pääsisi? Vilkaisin Tetristä, joka lepuutti takajalkaansa ja roikotti alahuultaan. Se ei näyttänyt hirveän valmennettavalta yksilöltä. Enkä muuten minäkään. Levitin käsivarteni auki näyttääkseni Oskarille, miten utopistisia juttuja hän puhui.
”Ei taida musta tulla kilparatsastajaa. Jos mä olisin kala, mut pitäis päästää takas järveen.”
Oskari aukoi taas suutaan, mutta kääntyi kuitenkin kunnolla minua kohti. Puna syveni hänen poskillaan.
”Ei ku — mä olisin ratsastanu ite Tetriksellä”, hän sai lopulta puristettua suustaan.
Se haukka. Korppikotka. Aina kärkkymässä ihmisten hevosia. Ja tukkirekkoja.
”Ei käy”, ilmoitin päin hänen naamaansa ja ryhdyin harjaamaan Tetristä niin vimmaisesti, että se reppana heräsi siihen heti.
”Alex..” Aleeeex…
”Ei käy”, toistin.
”Mutta — sähän halusit, että se kilpailee joskus, ja niinku sä sanoit, jos sä olisit kala–”
”No joo. Mutta jos sinä sitä valmennat, se on sama kun mulla ei olisi hevosta enää ollenkaan. Mä tiedän sut ja sun kaltaiset — seittämän päivää viikossa treenit –”
”Mutta–”
”Ei. Asia loppuun käsitelty.”Oskari, se harakanpoikanen, sulki kyllä suunsa, mutta tuhisi ärsyttävästi mennessään ja sisään hengittäessään. Kai sillä oli nokka tukossa. Mitäs möllötti pihalla keskellä arktista syksyä ja haaveili ihmisten hevosista?
En viitsinyt puunata Tetristä enää enempää, vaan nakkasin sen harjan kymmenen litran sankoon, joka toimi sen harjappakkina. Se seurasi kalahdusta sekä silmillään että korvillaan. Äitin pikku mussukka.
”Et sä mee Oskarille ollenkaan”, lohdutin sitä. Samalla alkoi kuitenkin käydä sääliksi Oskariakin. Miikahan oli yrittänyt myydä Tetristä hänelle, mutta kun ei ollut kelvannut. Kai hänellä oli jokin suruaika vielä meneillään Ukon takia silloin. Turha Oskarin oli minun hevostani havitella, mutta jostain hänelle olisi hevonen keksittävä… Mutta mistä? Tallilla ei ollut muita sopivia kuin Biffe, jolla Milan kisasi, ja Jussi, jolla Eetu oli ruvennut taas treenaamaan tosissaan…
Tetris havahdutti minut mietteistäni kuopaisemalla harjasankonsa nurin.
”Vitsit teitä miehiä”, toruin sitä kun kyykistyin keräämään sen sotkut pois. ”Kaikki sotkette. Ette osaa edes hevosia hommata. Kyllä mä sanon, että tämä maailma olis paljon paremmalla tolalla, jos pelkät naiset hoitais sitä.”Tetris ei tuumannut siihen mitään. Nousin nypeltämään sen harjaa ja etsin puhelimeni jättiläismäisestä taskustani, jossa oli sen lisäksi tupakkaa, leppäkertun kuvan jättävä leimasin, yksi erittäin hieno kivi ja Kong Strong. Veljeni numero löytyi nopeasti. Se oli kuitenkin suosikeissa.
”Miika”, puhelimesta vastattiin nopeasti.
”Elisa Kettunen Pohjanmaan rikospoliisista hyvää päivää”, sanoin puhelimeen asiallisesti.
”Mitä sä haluat Alex?”
”Onko sulla yhtään puoliverisiä?”
”On mulla aina puoliverisiä. Mutta mun mielestä yksi hevonen on sopiva määrä sulle.”
”Joojoo, mutta Oskarin asioita mä tässä hoidankin.”
”Oskarin? Suden? Sinä? Miksi?” Miika sarjatulitti. Sitten kuului, kun hän huusi puhelimen ohitse: ”Olavi! Ootko sä kuullu jotain semmosta, että sun poika etsii hevosta?”Niin siinä sitten sovittiin, että raahaisin Oskarin mukaan Vanillabourneen ja pakkaisin hänet Miikan mukaan katsomaan muuatta tammaa. Oskari ei varmaan riemastuisi suunnitelmastani: ei siitä, että joutuisi kisapaikalle tyhjänpanttina, eikä siitä, että joutuisi Miikan ja isänsä matkaan, eikä varsinkaan siitä, että ensimmäisenä Miikalle mieleen tullut hevonen oli tamma. Pystyin jo kuulemaan Oskarin kitinän sieluni korvin. ”Mitä ihmettä mä tammalla teen?”
-
”Sieluni korvin” :DD
Mäkin ajattelin jo oman tarinani yhteydessä, että Oskarin pipo on tummansininen, vaikken kirjoittanutkaan sitä. Minkä muunkaan värinen se olisi?
Vai laittoi se Alex kapuloita rattaisiin heti alkuunsa, eikä antanut niin vain hevostaan toisen käsiin. Mutta tämä onkin hyvin kiinnostavaa, kun sen myötä päästään tarkastelemaan aivan uutta hevostuttavuutta.
Tässä nähdään Alexin ja Tetriksen arkista vuorovaikutusta. Jotenkin olin juuri tällaista kuvitellutkin. Tetris on iso ja Alex on pieni, mutta ori on silti mamman mussukka. Tykkään tästä parivaljakosta koko ajan enemmän! <3
-
-
Kun kaikki muuttui (3/4)
Alex oli yrittänyt piristää mua vaikka millä sirkustempuilla, mutta mikään niistä ei ollut tehnyt mun hevosta ehjäksi. Olin alkanut mököttää Onnin kanssa kahdestaan kotona enenevissä määrin, kun kerran tallillakaan ei ollut mitään tähdellistä tekemistä, enkä halunnut olla muiden tiellä. Olin yrittänyt käydä tarkistamassa Wandan tilanteen ja kylmäämässä sen jalan aina sellaisina aikoina, kun tallilla oli mahdollisimman vähän sääliviä katseita. Olin paikannut ylimääräisen vapaa-ajan juoksemalla, mutta siitäkin oli kadonnut merkityksellisyys, kun ei ollut enää mitään oikeaa syytä juosta. Jalat veivät eteenpäin kuten ennenkin, mutta mieli oli tyhjä.
Lopulta Alex oli patistanut mut tallille epämääräisten syiden nojalla.
”Mene hoitamaan Tetris tänään, jooko? Se pitää harjata ja kävelyttää”, se oli viestinyt mun kännykkään.
Olin ajanut velvollisuudentunnossani Hopiavuoreen sateisen pimeyden halki vain havaitakseni, että Alex olikin itse tallissa harjaamassa Tetristä.
”Mitä ihmettä?” tivasin.
”Mun oli pakko saada sut tänne jollain keinolla ja ajattelin, että avun pyytäminen on varmin keino”, Alex selitti.
”Miksi?” kysyin kulmat kurtussa, mutta otin ämpäristä harjan ja aloin sukia sillä Tetristä toiselta puolelta.
”Mitä sä tekisit, jos voisit tehdä ihan mitä vaan?” Alex aloitti kryptisesti.
”Mitä nyt taas?” huokaisin.
”Ei kun vastaa oikeesti, mitä sulla tulee ekana mieleen.”
”No ratsastaisin, tietenkin!” puuskahdin. Miksi piti kääntää veistä haavassa?
”Miten sä ratsastaisit?”
”Mitä miten?”
”Älä mieti, vaan vastaa”, Alex komensi.
”No hyppäisin varmaan. Tai menisin koulua, en minä tiedä.”
”Sinä? Esteitä?” Alex hörähti.
”Mä hyppäsin nuorena sataakahtakymppiä aluetasolla”, puolustauduin.
”Mikset enää?” Alex johdatteli.
”No, koska! Ei oo ollu sopivaa hevosta sittemmin. Tuskin Wandasta saisi hyppääjää terveenäkään.”
”Wanda ei ole ainoa hevonen maailmassa”, Alex muistutti painokkaasti.
”No en kai mä nyt minkään Tetriksenkään selkään kiipeä”, tuhahdin, mutta jatkoin sitten hevoselle lempeämmin: ”Ei pahalla, mutta sä oot aika iso ja vahva. Mutta silti hyvä poika.”
Tetris käänteli korviaan.
”Olisko sulla nyt varaa hommata uusi hevonen?” Alex jatkoi suorasukaista painostamistaan.
”No joo ja ei. Siis periaatteessa joo, mutta ei”, kiertelin.
”Niin että olisiko?” Alex painosti.
”Jos tyhjentäisin ihan kaikki säästöt, niin… No ei nyt varmaan mihinkään Sinttiin olisi siltikään, mutta johonkin joo. Mutta ei se varmaan olis järkevää.”
”Ootsä ajatellu jotain ylläpitoa tai leasing-hevosta?”¨
Lopetin harjaamisen.
”En”, sanoin ja oli harmissani, kun en pystynyt näkemään Alexin kasvoja Tetriksen takaa.
”Jotkut liisaa hevosiaan kisakäyttöön. Se on joskus ihan kannattavaakin, kun halutaan nuorille hevosille kokemusta ja nimeä”, Alex kertoi.
”Mistä sä tiedät tälläsiä?” kysyin otsa rutussa jatkaen taas harjaamista.
”No kun mun veli vähän niin kuin välittää hevosia. Nuoria ratsuja voi myydä sitten kalliimmalla, kun on ensin liisannut niitä kauden tai pari jollekin, joka vie niitä eteenpäin.”
”Ai sullakin on veli.”
”Joo joo, ei nyt takerruta siihen”, Alex sanoi malttamattomana.-
Ilona ja Alex kuulostaa ihan siltä meiningiltä, joka meillä on koirapuistossa. Jos joku ei tule, kun on vaikka koira kipeä, tietenkin se karhataan paikalle jollain. Alex on mun mielestä siinä oikeassa, että kotona makaaminen ei ainakaan ole pitkän päälle vaihtoehto.
Hevoset ei kuitenkaan ole koiria. Vaikka ne ovat omistajan parhaita kavereita samalla tavalla, ne ovat yleensä samalla myös harrastuskavereita ja jopa -välineitä, mitä koiratkin toisinaan ovat, mutta hevosia harvemmin. Jos ratsulla ei voi ratsastaa, sen päätarkoitus on sitten mennyttä. Jos koira ei pääse enää agilitya, sen päätarkoitus on harvemmin mennyttä. Aina on poikkeuksia suuntaan ja toiseen, mutta risaa koiraa on helpompi, halvempi ja jopa tietyllä tapaa kannattavampi pitää kuin risaa hevosta. Siinä mielessä en kavahda enää tätä nykyä Alexin jankkausta, että uusi hevonen pitäisi saada kehiin. 20 vuotta sitten olisin pitänyt Alexia julmana, kun hän ei käsitä, että Wanda on Ilonan elämän rakkaus.
Nyt on Ilonalla kuitenkin vaikeita päätöksiä edessä. Pitäisikö Wandasta hankkiutua eroon ja hankkia uusi hevonen? Ilonan ja Wandan taivalhan ei ole vielä pitkä. Pitäisikö Wanda pitää kaverina ja hankkia toinen hevonen? Se on tosi kallista ja vaatii töitä. Vai pitäisikö vain jatkaa Wandan kanssa tuli siitä ratsua tai ei? Sekin tarkoittaa uhrauksia. En kadehdi kyllä Ilonan tilannetta!
-
Ei ole silleen mikään ylläri, että se on juuri Alex, joka kaivaa Ilonasta esimerkiksi sen tiedon, että tämä on aiemmin hypännytkin. Seurailen mielenkiinnolla tätä tarinaa, koska se liippaa niin läheltä Sonjan tilannetta. Mietinkin, että pitäisiköhän kirjoittaa Alex ravistelemaan vähän Sonjaakin tai jotain… Ehkä! Joka tapauksessa kiva nähdä, että Ilona ei ehkä ja toivottavasti jää kiinni siihen yhteen ja ainoaan hevoseensa, jolla on jänne rikkipoikkikatki.
-
-
IAJS
”Se meni ihan sairaan hienosti! Ihan sairaan hienosti! Varmaan oot — tai siis ootkin johdossa tällä hetkellä! Hyvä Tetris, hieno poika!”
En ollut varmaan ikinä kuullut Oskarin sanovan niin montaa sanaa yhteen soittoon. Kiristin jotenkin vaistomaisesti Tetriksen ohjia ja yritin piilottaa sitä selkäni taakse ihan niin kuin se olisi sinne mahtunut. Kisatakkikin kutitti ja muutenkin oli ihan kummallinen ja vapiseva olo. Teki oikeastaan mieli itkeä, mutta kun ei kehdannut, kun kaikki olisivat katsoneet. En keksinyt muuta kuin röyhtäistä Oskarin suuntaan, jotta se pysyisi kauempana. Puhumaankaan en pystynyt nimittäin heti radan jälkeen. Se oli toden totta mennyt jopa paremmin kuin kotona.
”Hyi!” Oskari älähti ja löyhytteli röyhtäysilmaa poispäin itsestään.
”Mä tiedän et me ollaan loistavia”, väitin, vaikka oli outoa ajatella, että olimme johdossa. Joku oli vaihtanut polvilumpioideni tilalle Onnin munakoisovinkulelut. Varmaan piippaisin, kun kävelisin. Vaikka kuka hieno ratsastaja oli jo hypännyt hienolla hevosellaan. Ja minä olin johdossa. Sentään mitään Oskari Käkiharjuja vastaan ei joutunut tällaisessa vauvahevosten luokassa kilpailemaan. Oskarihan oli edellisenä päivänä voittanut nippa nappa Eetun ja Jussin, jotka olivat olleet luokassaan toisia. Mietin sumuisesti, kumpi olisi parempi: meidän Oskari vai Käkiharjun Oskari. Oskarien taisto… Sitten alkoi naurattaa hysteerisesti, mikä alkoi itkettää vähemmän hysteerisesti, mutta kuivasin nopeasti vähäiset kyyneleeni hevoseni pistelevään harjaan.”Mikä sua vaivaa?” Oskari kysyi vähän niin kuin varuillaan, kun haukoin henkeäni.
”Ei mikää. Tuu kulta”, sanoin Tetrikselle, joka yritti hamuta olkani ylitse meidän Oskarin ylpeyden kyllästäviä sormia, joita hän ojenteli. ”Löysätään sitä sun satulavyötä. Ei viitti vielä ottaa pois, kun voi olla että saat ihan oman palkinnon.”
”Joo olit kyllä tosi hieno poika”, Oskari säesti ja lähti kävelemään samaa matkaa meidän kanssamme, vaikka vilkuilikin minua edelleen.Tetris otti kisat aika rauhallisesti, vaikka ne eivät tosiaankaan olleet pienet, niin kuin Oskari oli minulle uunottanut. Olin sen menosta tosi ylpeä. Se puhisi ja möhisi aina välillä muille hevosille, mutta pysyi hienona poikana nahoissaan, ja minä silittelin sen poskia koko ajan vaivihkaa. Mamman kulta se oli. Oli minun onneni, että se oli jäänyt Miikan käsiin, eikä ollut kelvannut Oskarillekaan. Ties miten Oskari sitä olisi rääkännyt liian vaikeilla treeneillä, pientä poikavauvaa. Annoin hevoselleni lohduttavan pusun poskelle pysähdyttyämme, vaikka ei se Oskarin kidutusmenetelmistä mitään tiennytkään. Minä sen sijaan en selkeästikään ottanut kilpailuita yhtä rauhallisesti. En osannut päättää, tekikö mieli enemmän kiljua vai itkeä vähän lisää vai pissaisinko kenties housuihin.
”Älä nyt ota siltä satulaa pois!” Oskari kielsi, kun löyhdytin satulavyötä.
”No en oo ottamassakaan”, mutisin takaisin.
”Mä jo ajattelin. Että eksä seuraa yhtään. Teidän sijoittuminen on jo varmaa.”
”Tiedän tiedän.”
”Etsä oo niinku yhtää ilonen?”Katsoin Oskaria niin kuin tyhmiä nyt tavataan katsoa, ja hän peruutti muutaman askeleen hevoseni takapuolen äärestä. Oliko se torvi oikeasti muka kisannut jo niin paljon, ettei muistanut, miten uudella hevosella ensimmäiset suoritukset veivät voimat kokonaan? Painoin naamani Tetriksen kylkeen ennen kuin vastasin.
”Nyt jos sä et lopeta tota soosaamista, niin mä alan oikeesti itkeen.”
”Miks..?”
”Siksi! Mene hakemaan kahvia! Äläkä puhu mulle enää ikinä ennen kotimatkaa!”Oskarin tuoma kahvi ei ainakaan helpottanut oloani. Me ihan totta olimme voittaneet luokkamme, ja kun tajusin sen, käteni muuttuivat ihan veteliksi. Oskari joutui kiristämään satulavyön ja punttaamaan minut hevosen selkään, mutta loppujen lopuksi olin niin vetelä, että hän taisi oikeastaan nostaa minut sinne.
”Taluta mut”, hihitin hervottomana.
”Et jumalauta nolaa mua”, Oskari mutisi ja tuuppasi Tetrikseen takapuolesta vauhtia.
”Tää ei oikeesti oo totta, tää on aivan upeaa”, kuiskin mantraani ja annoin Tetriksen kävellä.
”Tehäänkö niin että hajoat tommosiks ihme palasiksi vasta autossa?” Oskari ehdotti hyvin hiljaa.
”Joo”, suostuin. Rykäisin, oikaisin ryhtini ja keräsin ohjat.Kun sain omituisen aaltoilevan olotilani kerättyä Tetriksen rauhallisen käynnin tahdissa kentälle palatessamme, olihan se aika hienoa, kun sai mennä hakemaan palkintoruusukettaan. Tetris näytti samalta kuin muut hevoset, joskin hieman jykevämmältä kuin suurin osa. Minäkin olisin varmaan näyttänyt samalta kuin muut ratsastajat, ellen olisi ollut niin eri paria Tetrikseni kanssa. Juuri kukaan ei varmasti tunnistanut minua, koska olihan minulla eri sukunimi kuin meidän Miikalla. Olin vain joku uusi, joka oli aloittelijan tuurilla tullut ja voittanut. Kilpakumppanienkin huulilla oli ystävällinen hymy, kun pysähdyin odottamaan, että saisin hakea ruusukkeen.
”Young Horse Winner -luokan voittaja: Alexandra Tiederberg ja Tetris!”
-
Hih! Hyvää menestystä Alexilla kyllä, jos oli näiden ekoja yhteisiä kisoja – onnea heille! Voittamisesta on aina kiva kirjoittaa ja lukea. Ja Ilonan koeajama Sirakin oli siellä sattumoisin samassa luokassa kolmantena uuden omistajansa kanssa – Alexille ainakin vähäsen tuttu heppa ja senkin menivät voittamaan! Metka tunne varmasti. Ties vaikka tämä kokemus innostaisi Alexin kisaamaan enemmänkin. Jos ei muuten, niin Oskarin pakottamana vähintään. Ai vitsit, kun pääsisi hyvällä revohkalla jonnekin kisareissulle säätämään ja jännäämään… 😀 Hyvä nähdä tämäkin, miten Alex toimii jännityspäissään.
-
Hehe kato, Alexkin on ihan ymmärrettävä, inhimillinen ihminen, joka jännittää, ei vain möläyttelevä suorasuu (ei, en tosiaan pitänyt Alexia sellaisena, vaikka toistaiseksi minä saan hahmosta irti lähinnä karikatyyrin). Tosi mielenkiintoista siis lukea, miten Alex reagoi ja tuntee ja käyttäytyy kun on jännä paikka.
Niin ja tietysti kovasti paljon onnea voitosta! -
Onnea voitosta!
Siinä missä on aina kiva lukea kisareissuista, etenkin kun on menny hyvin. Niin vielä hauskempaa oli päästä lukemaan Alexin tästä puolesta, ihan veteläksi vetävästä jännityksestä, kun se on tuntunu olevan niin varma menijä ja puhuja.
-
-
Hyvä, ettei ole nuortaparia
Tetris asteli suurena ja mahtavana. Se oli niin kuin prinssi. Sen edessä vierekkäin kävelevät Kissi ja Veera eivät olleet mitään prinssejä nähneetkään, korkeintaan prinsessoja, mutta oli niissäkin puolensa. Ainakin ärsyttävät puolensa, mitä Kissiin tuli. Olisin nimittäin oikeastaan tahtonut laukata, mutta en viitsinyt ehdottaa. Oli jo muutama maastokerta sitten nimittäin tullut selväksi, että Oskarilla oli nopeampi mopo kuin minulla, eikä hän epäröinyt kaasuttaa. Laukkaa ei olisi siis luvassa, joten annoin jalustimien pysyä ristissä edessäni Tetriksen kaulalla ja heiluttelin nilkkojani mennessäni. Varpaisiin oli jo tosi kylmä ja hampaita vihloi, mutta sen siitä sai, kun lähti viidessätoista pakkasasteessa viimaan. Itsepä olin laittanut ratsastussaappaat, vaikka järkikin sen sanoi, että olisi pitänyt laittaa karvavuorilliset kalossit.
Ilona oli ollut Oskariin lääpällään, mutta tuskinpa oli enää, kun olin mennyt möläyttämään, mikä Oskari oikein oli. Kun olin kysynyt, diplomaattisestihan hän oli vastannut, mutta Ilona nyt oli muutenkin sellainen. Ei puhunut pahaa kenestäkään. Ei oikeastaan edes vahingossa.
”Harmi ettei se Minja lähteny mukaan”, sanoin jotain sanoakseni ja päästin ohjista irti. Teki mieli venytellä käsivarsia, että veri kiertäisi edes ranteisiin asti, jos ei nyt ihan sormiin.
”Ai kysyttiinks me sitä edes?” Oskari kysyi, minkä kuulin vain juuri ja juuri tuulessa.
”Alex kysyi”, kuulin Ilonan vastaavan.
”Sitä ei niin paljoa edes oo näkyny täällä”, jatkoin puhuen paljon lujempaa kuin tavallisesti.
”Tä?” Ilona sanoi silti.
”Ettei se vissiin käy usein! Tai mä en oo nähny sitä montaa kertaa!”
”Se vaan käy eri aikoihin ku sä”, Oskari kailotti.
”Ai jaa. No mun hampaat jäätyy ja vihloo!”
”No älä sitten hengitä koko aika niitten läpi”, Ilona komensi ja kääntyi vilkaisemaan minua olkansa ylitse.
”Joojoo.”
”Daa”, sanoi Oskari teatraalisesti suuntaani ja oikein rannettaan heilauttaen ennen kuin oikein säpsähti ja alkoi istua niin kuin patsas.Tetris se tykkäsi maastoilla porukassa. Ei tarvinnut edes tehdä mitään erityistä ja se katseli tyytyväisenä ympärilleen. Kyllä sillä yksinkin uskalsi mennä, mutta se vähäinen kyttääminenkin unohtui, kun talsi turvallisten tammojen takana. Yksin sen seurassa vajosi herkästi syvälle ajatuksiinsa… Ja eksyi Jätinkissankivelle… Niin että piti soittaa Oskari hakemaan. Ja kuunnella sitä vinoilua. Kuolemaansa asti.
”Ravataan?” Oskari ehdotti hetken päästä.
”Joo. Mulla on persekin ihan jäässä”, suostuin heti.
”Viimenen Pihlajamäellä on–”
”Eikä!” Ilona kiljaisi. ”Täällä on ihan liian liukas!”
”No mennään hiljaa sitte”, Oskari myöntyi ja naksautti kielellään ja istunnallaan Kissiin vauhtia.Tetriksellä taisi olla selkä vähän kipeä. Sillä tavalla se hypähti käynnistä raville. Mitään vakavaa se tuskin oli, mutta pitäisi muistaa tarkkailla. Annoin sen siitä huolimatta hölköttää muiden perässä. Alkuun tunnustelin sen askelia, eikä se minun mielestäni ontunut, joten päästin itseni rentoutumaan.
Leveäksi tallautuneelle polulle satanut uusi ohut lumi pöllysi ja kimmelsi. Kavioista kuului pehmeä jumputus. Jääkuori muodostuisi vasta viikonlopun jälkeen, kun ilma lämpenisi. Tetris pärski, heilautti päätään ja jatkoi raviaan rauhallisesti. Oli ihanaa mennä sillä tavalla rauhassa… Vielä ihanampaa olisi ollut vain kaahata Oskarin ohitse miljoonaa!
Pihlajamäeltä jatkoimme käynnissä. Oskari nousi jalustimille ja kiskaisi yllään roikkuvista kuusenoksista niin, että sai pienen lumisuihkun. Kissi vähän hypähti, mutta tuntui kuin Oskari olisi osannut odottaa sitä. Minulla ei ollut aavistustakaan, mitä Tetris sanoisi, jos tekisin saman tempun. Veera ei varmaan sanoisi mitään, mutta tuskinpa Ilona sitä kiusaisi. Vaikka ei kai Oskarikaan ilkeyttään, kun kerran salaa rapsutteli hevosensa kaulaa ja takapuolta mennessään.
Se oli varmaan ihan hyvä, ettei Ilona ehtinyt kiintyä Oskariin. Vaikka en olisi halunnut myöntää sitä edes itselleni, olisin ollut mustasukkainen. Ilona olisi kuitenkin ryhtynyt olemaan kaikki tallipäivänsä ja kaikki iltansa Oskarin kanssa, niin kuin nuorillepareille kävi. En olisi mahtunut siihen kuvioon samalla tavalla kuin mahduin tähän. Toisaalta joskus se kuitenkin tapahtuisi, että Ilona löytäisi jonkun. Olihan se sen näköinenkin, että kyllä se huomattiin, kun se meni tuolla. Olisikohan sen ollut kuitenkin parempi olla Oskarin kanssa? Mutta mitäpä sitä aprikoimaan, kun Oskari kuitenkin oli tuollainen.
-
Voi Alex, miten se voi ajatella Oskarista noin! Niin kuin Oskarissa muka olisi joku vikana.
Niin on hyvin kirjoitettua Ilonaa kyllä sullakin tässä, että enpä osaisi itse paremmin. Kiinnostavaa nähdä, millainen mielikuva muilla on siitä – että esimerkiksi Alex ajattelee, ettei Ilona puhuisi pahaa muista vahingossakaan. Ainahan se on kiva, kun oma hahmo on esitetty hyvässä valossa.
Kolmas pyörä -asetelma saadaan käyntiin jo pelkästään sillä, että Alex ratsastaa yksin takarivissä. Sitten sitä korostetaan, kun sinne eteen ei ihan kuulu, mitä Alex puhuu. Sitten Alex vielä pohtii asiaa ihan suoraankin: olisipa kamalaa jäädä sivuun, jos noilla kahdella olisi jotain. Tämä on looginen ja uskottava asetelma, joka mullakin on käynyt mielessä joskus. Niin ja ihanaa, kun Alex on saanut viimein kasvot!
-
-
Nyt tulee hiomaton, ei nyt timantti, mutta tämmönen, joka pitää nyt pusertaa ulos juonen takia. 😀
Keskimäärin hyvän kokoinen ratsukko
Liian rohkea.
Liikaa vauhtia.
Olematon keskittyminen.
Miten sen sanoisi niin nätisti, etten taas itkettäisi tyttöjä maneesissa?
Taas mentiin esteen ylitse niin, että hevonen hyppäsi melkein tasajalkaa.
”Sä ratsastat nyt niin miten sattuu et mun pitää pistää silmät kiinni joka kerta kun sä oot esteen lähelläkään! Mä en oo koskaan nähny ketään, joka on noin holtiton!” kailotin maneesin keskeltä hätäännyksissäni ratsun jalkojen puolesta. Se siitä nätisti sanomisesta.
Tämä tyttö ei kuitenkaan alkanut itkeä. Hän nauroi. Alex nojasii taaksepäin nauraakseen vapautuneesti, vaikka paahtoi Tetriksellä täyttä laukkaa. Peitin silmäni, kun suuren hevosen pitkät askeleet lähestyivät laitaa, mutta vasta kun kurkistin sormieni lomasta miten kävi, huomasin laskeutuneeni kyykkyyn samalla kuin itseäni ja sisäelimiäni suojaten.
”Se oli vaan alkulämmittelyä”, Alex virnisti ja laukkasi epämiellyttävän läheltä minua.
”Eikä ollu! Jos sä lämmittelet vielä, sä meet ravia tuolla noin! Äläkä ENÄÄ IKINÄ RATSASTA NOIN LÄHELTÄ MUA TAI MÄ KAMPPAAN SEN HEVOSEN KUULEKSÄ?”
”No nyt alkaa kuulostaa kotoisalta! Ah, ihan niin kuin mä olisin palannu taas Suden Olavin kentälle kartuttamaan sun viikkorahojas…”
”HIDASTA RAVIIN VÄLITTÖMÄSTI TAI MÄ JÄTÄN SUT YKSIN TÄNNE!”
”Just noin, just toi nuotti sulla oli sillonkin sun sointuvassa huudossa!”Alex oli varsinainen pahanilmanlintu. Teki mieli käydä tuuppaamassa hänet kumoon Tetriksineen, mutta lähdin kuitenkin ihan vain marssimaan kohti maneesin ovea. Pitäkööt tunkkinsa.
”Hei. Älä mee.”
En haistatellut vastaukseksi. Melkein haistattelin kyllä.
”Mä lupaan olla kunnolla. Älä oikeesti mee.”Noh. Toisaalta. Tetris oli aivan hurjan hyvä hevonen. Alexkaan ei ollut tietääkseni mailman huonoin ratsastaja. Jos nyt vähäksi aikaa jäisi kokeilemaan, osaisiko ratsastaja nyt käyttäytyä… Käännyin kannoillani ja palasin maneesiin kilparatsukkoajatusten vetäessä minua niin kuin magneetti.
”Menet tohon päätyyn nyt ja pysyt siellä. Ravia. Ei kun kunnollista ravia eikä mitään possunravia! Sä oot nyt villinnyt sen tollaseksi, että se menee ihan etukenossa sulla. Lähdetään nyt ihan siitä, että itte istut siellä rennommin ja meet sitä pääty-ympyrää hetken aikaa että se saa rauhottua. Ja sitten — tai no mä en kerro sulle yhtään, mitä sitten, koska sitten sä ajattelet vaan sitä, että mitä sitten! Sun lonkat jäykistyy, mä näen!”
”No vitullako vihellät kun huuli on halki?” Alex huusi takaisin, mutta melko säyseästi. ”Tää hevonen on neljä metriä leveä ja mä oon aika pieni! Alkaa särkeä tästä heti kun menee vähä kauemmin ravia.”
”Se on sun henkilökohtainen ongelma! Mitäs et käy siellä kuntosalilla?”
”Enkä aio käydä! Minä en minkään salimakejen kanssa rupea–”
”Etkä rupee nyt tappeleen siellä! Naama kiinni ja kintut rennoiksi.”
”Puhutsä kaikille sun valmennettaville noin?”
”En! Vaan sulle. Ja sä et oo mun valmennettava. Vai maksatsä muka mulle?”Kun Tetris saatiin rentoutumaan pelkän ravin voimalla, aloitettiin ihan oikeat hyppyharjoitukset. Kun Alex keskittyi, ratsukosta näki heti, että kyllä he tulosta aikaan saisivat, jos olisivat edes suurimman osan ajasta vakavissaan, ja jos hommaisivat jonkun kunnon valmentajan, joka ymmärtäisi hyppäämisestä enemmän. Tetris oli varma ja tasainen menijä, ja Alex yllättävää kyllä lehmänhermoinen, kun aina sama sarja epäonnistui.
”Siihen ei vaan mahdu kahta askelta”, Alex hyrisi ilman raivoa ja vihaa, kun aina vain meni pieleen.
”Mahtuu mahtuu. Siihen menis kolme Kissin askelta.”
”Kissi on pieni.”
”Niin säkin oot. Keskimäärin te ootte siis sopivan kokoinen ratsukko Tetriksen kanssa. Hidasta nyt vielä, ratsasta se toka hyppy ihan loppuun asti ja sitten ihan kaikessa rauhassa sinne viimeselle.”
”Joo…”Sillä kertaa hrjoitusta ei pystytty lopettamaan onnistumiseen. Tetris oli jäykkä, eikä Alex uskonut voivansa onnistua. Se on huono yhdistelmä. Jotta hevonen ei kokisi oloaan huonoksi ja jotta Alex saisi vielä onnistua, komensin ratsukon hyppäämään vielä viimeiseksi kivaa pikku pystyä, jolla he olivat aluksi hulluutelleet. Kun Alexin silmät alkoivat kiilua, painotin, että nyt tehdään hallittuja hyppyjä, taikka tämä oli viimeinen kerta, kun edes vilkaisen Alexin suuntaan hänen ratsastaessaan. Ikinä enää. Se rauhoitti tilanteen.
”Mä sanoisin, että seuraavaks me ruvetaan ihan vaan jumppaamaan sekä sua että Tetristä. Turha sitä on hyppyyttää vaan ihan hulluna, kun sekä sen että sun ongelmat–” yritin tiivistää, kun kävelimme tallin suuntaan.
”Ai että tässä on vielä sellanen kun seuraavaks?” Alex nauroi.
”Sä olit ihan asiallisesti. Siis lopuksi”, myönsin.
”Mitä jos mä en halua sua enää soosaamaan?” hän sanoi hyvin vakavana.No niin — sitä en tullut kyllä ajatelleeksikaan — hyvä nyt taas, Oskari! Aika omahyväistä touhua. Olisihan minulla se omakin hevonen, jonka kanssa hinkata loputtomasti. Ja jos vaikka käyttäisi aikansa työnhakuun, eikä —
”Hei. Se oli vitsi. Okei, se oli paska vitsi. Älä ny –”
”Joojoo”, puuskahdin ihan niin kuin olisin tajunnut, että se oli vitsi. ”Katotaan nyt kerkeenksmä enää olla sun lastenvahtina.”
”Ooooskariiii”, Alex virnisti. ”Älä nyt oo tuan värinen!”-
Liian rohkea ja liikaa vauhtia. Luulin jo omahyväisesti, että alussa puhuttiin Veerasta. :Dd Onneksi ei sentään. Alexilla on kyllä hyvä heppa. Vähän liiankin hyvä. Toisaalta hyvällä hevosella, tuurilla ja rohkeudella voi estepuolella päästä vähän puoliksi vahingossakin sijoille, toisin kuin koulussa. Tai ainakin mä nuorena pärjäsin estekisoissa hyvän lainahevosen kanssa melkein vaan roikkumalla kyydissä, kun en vielä osannut pelätä mitään. Tosin silloin teininä ei hypätty sataaneljääkymppiä, vaan tyyliin yheksääkymppiä… 😀 Vaikka Alexin ratsastustyyli on Oskarin mielestä katastrofaalinen, niin on tuossa hyvää ainakin se, ettei Alex tosiaankaan tajua pelätä. Kunhan nyt vain pysyisi Tetris ehjänä sen käytössä. 😀 Ehkä ihan hyvä, ettei se ole mikään pieni ja hintelä hevonen.
Mutta joo, hyvää soosaamista on aina kiva lukea. Ja tosta mainitsemastasi hiomattomuudesta vielä sen verran, että minusta soosaustarinoita ei kannatakaan hioa ja editoida liikaa, jotta ei tule karsittua autenttisimpia aivopieruja pois. Nehän on just parhaita!
-
Hiomaton tai ei ja timantti tai ei, mutta minä tykkäsin tästä ihan hillittömästi. Alexin valmennus kaivaa Oskarista esiin taas persoonan, jota ei oikein osaa kuvitellakaan. Sellainen Oskari joka huutaa, haukkuu ja uhkaa lähteä eikä ole sellainen solmuunväännettävä raasu niinkuin yleensä tai ainakin tosi usein. Sillähän on oikeasti selkäranka ja näkemystä ja oikeasti pokkaa vaatia Alexilta kunnollista suorittamista. Tätä Oskaria ei turhan usein näe.
Alexiin minulla on tutustuminen vielä menossa ja toistaiseksi tuntuu siltä, että tuo soosaaminen on kyllä ihan alexia, sitä Alexia jonka minä tiedän. Mutta että löytyyhän siitä tarpeeksi komennettaessa ihan oikea ratsastajakin, niin se oli vähän yllätys.Niin tai näin, tämä oli kyllä tosi ilahduttava teksti. Myös hauska, täynnä kaikenmoisia hienoja onelinereita, jotka toimii. ”MÄ KAMPPAAN SEN HEVOSEN KUULEKSÄ?” ”En! Vaan sulle. Ja sä et oo mun valmennettava. Vai maksatsä muka mulle?”
-
Ai vitsit että tää on mainio pätkä. Jotenki myös tosi ilahduttavaa, ja virkistävää, nähdä Oskarista tällänenki puoli. Huutaa, uhkailee ja solvaa värikkäästi kuin Eira konsanaan.
Ja yhdyn Sonjaan ja nostan esille etenki ”MÄ KAMPPAAN SEN HEVOSEN KUULEKSÄ?” heiton, mille taisin höröttää ihan ääneenki täälä itekseni.
-
-
Black Swan Dressage
Oskarilla oli puhelin ojossa. Se, vihannes kun oli, ei saanut tälläkään kertaa sanoja suustaan, vaan ojenteli aparaattiaan minua, Ilonaa ja Tetristä kohti. Liike oli sillä tavalla tasaisen töksähtelevää, että meidän oli tarkoitus ottaa se puhelin siltä.
Koska Tetriksellä ei ole peukaloita ja koska Ilona töllisteli mykkää prinssiään taas unohtaen hengittää sisäänpäinkin välillä, otin Oskarilta sen puhelimen ja katsoin, mitä se yritti näyttää.
”Black Swan Dressage?” luin näytöltä. ”En mä usko että sä voit vielä kilpailla.”
”Ei!” Oskari sanoi, ja sen sanan se osasi niin jumaliste hyvin. ”Alex. Ilona.”
”Ai me?” tyrskähdin. ”Toi ei oo suurin piirtein käyny hevosen selässä sen jälkeen kun sä menit hyppäämään pää edellä kentälle.”Oskari aukoi suutaan, mutta kun ei saanut sanoja tulemaan, hän naputti luokkalistaa sormellaan. Siinä oli tasoja kyllä aika monipuolisesti.
”No meillä ei oo valmentajaa”, sanoin seuraavaksi, koska ei kyllä kiinnostanut lähteä mihinkään Black Swan Dressageen häviämään. Sitä paitsi Tetris oli samaa mieltä. Se heilutteli korviaan ja olisi pyöräyttänyt silmiään, jos hevoset tapaisivat elehtiä sillä tavalla. Ei se mikään kilpahevonen ollut, ei ainakaan enää.
”Oskari”, Oskari sanoi ja taputti rintaansa.
Niin että sellainen kisareissu. Siitä tulisi ihan jeesuksen hieno keissi meille. Siitä muodostuisi legenda. Pennut kouluissa opettelisivat vielä historiankirjoistaan, kuinka Herran vuonna 2023 Alexandra Tiederberg osallistui Black Swan Dressageen. Ratsastaja oli polvenkorkuinen ja oli dokumentoitu kaivamassa nenää niin lämmittelyalueella kuin jatkuvasti kotonakin. Luonteeltaan hän oli epäurheilijamainen ja paiskoi kamojaan varikolla, kun oli sijoittunut jälleen viimeiseksi, ylläripylläri. Hevonen oli ruskea, ja siinä olikin sen ainoa tämän hetken erityistaito. Muuten se edes oli kunnon heppu. Valmentaja puolestaan oli saanut aivovamman, eikä osannut enää ratsastaa eikä puhua. Tottahan sellaiselle reissulle piti ihmisen lähteä.
Näytin peukkua Oskarille ja ojensin puhelimen takaisin.
”Käy”, ilmoitin ja katsoin, kuinka Ilona tuijotti lasittunein silmin eteensä ja tasan mietti, miten kieltäytyisi. Vitsit kun Oskarin aivovamma oli osunut sen puhekeskukseen, eikä sen suuruudenhulluuskeskukseen. -
Tetris, vanha huoripukki
”Vai että prostituoiduksi tässä on ruvettava ittensä elättääkseen”, tervehdin Ilonaa, kun sain moottoripyöräkypärän kiskottua päästäni. Se oli norkoillut odottamassa siinä parkkipaikalla korkeintaan pari minsaa.
”Ai oliko toi sun mopo kuitenkin vähän liian kallis?” Ilona kysyi Hondaa merkitsevästi vilkaisten.
”Moottoripyörä. Ja vissiin joo.”
”Siis mitä sä nyt oikeesti selität?”
”No mä kerron. Tuu, mennään röökille tohon penkille. Mä en voinu polttaa samalla ku mä ajoin niinku autossa normaalit ihmiset tekee.”
”No eikä mennä, kun haetaan hevoset heti. Toi taivas näyttää siltä et pian sataa ja mä haluan maastoon ennen sitä.”
”Just.”Kävelin huvikseni Ilonan mukana Veeraa hakemaan ennen kuin otin paluumatkalla Tetriksen mukaan. Ehdin esittää koko huoraamiskertomukseni tiivistetysti. Suden Olavi oli paukauttanut, että Tetriksen pitäisi huoripukiksi ruveta rahan eteen. En ihan kauheasti innostunut asiasta, mutta Ilona oli heti ihan onnessaan. Hän haaveili pikkuvarsasta, ja haaveet vielä kiihtyivät, kun sanoin, että Sintti olisi sen äiti. Minä puolestani kerroin lukeneeni siitä, että jos astutus tehdään luomuna, niin kuin nyt tehtäisiin, niin Sintti varmaan potkisi Tetriksen polvet tohjoksi, ja sitten joutuisin omin käsin kuristamaan sen murhaajatamman, koska minun vauvaani ei ainakaan ilmaiseksi rusikoitaisi.
”No ei siinä nyt kuinkaan käy”, Ilona vakuutti suulista Veeran viereltä.
”Varmaan sä oot noin huoleton, kun sullahan on tamma itellä! Miehet on kuule herkkiä. Arvaa seisooko tällä enää ikinä kun Sintti loukkaa tätä, saati sit jos se oikeesti käy tän kimppuun.”
”Sitä pidetään kii ja kaikkea”, Ilona rauhoitteli.
”Kuulitsä kulta?” kysyin Tetrikseltä. ”Susta tehään vielä joku väkisinmakaaja. Et sä oo yhtää semmonen. Sitä paitsi Tetris on muutenki vielä neitsyt. Se on ihan liian nuori paneskelemaan tuolla ympäri kyliä.”
”Sä inhimillistät sitä taas.”
”Enkä inhimillistä. Se on mun vauva!”
”Joo, mut se on kuitenkin tullu heppaäitin vattasta eikä sun, eli sen kehitysaste on kuitenkin eri kun ihmislaps — siis mä tarkotan että älä viitti!”Tetris ei tykännyt kyllä yhtään tuollaisista puheista. Mielestäni Olavin ja Ilonan pitäisi saada tuomio vähintään parituksesta, ellei ihan ihmiskaupasta. Paiskasin satulan hevoseni selkään. Se reppana oli siihenkin kovaotteisuuteen jo tottunut, kun ei yltänyt laskemaan satulaa koskaan niin ylös nätisti. Ei edes sävähtänyt. Taputin sen lapaa kiitokseksi ja kiristin satulavyön hellästi. Tetris otti mielellään porkkanan, jonka tarjosin sille ennen suitsien laittamista.
Koskahan lemmikeistä tuli aikuisia? Ei varmaan koskaan. Tetris oli paljon korkeampi kuin minä. Hevosena se oli miljoona kertaa painavampikin. Istuin sen satulassa ja se kantoi minua säyseästi Veeran perässä hidastellessaan, ja maisemat vaihtuivat laiskasti pellosta metsäksi. Tetris oli ihan oikeasti iso poika jo. Se oli ollut iso poika jo kun se tuli minulle. Silti se oli samalla pieni vauva. Jos olisin voinut, olisin halunnut ottaa sen sänkyyn unikaveriksi. Olisi ollut kivaa pitää sitä omassa pihassa. Olisin voinut olla sen kanssa enemmän ja hieroa sen korvia aina ensimmäisenä aamulla. Jep. Vauvana minä sitä kohtelin, ja kohtelisin aina, vaikka se oli kuinka hevonen ja välillä kilparatsukin.
”Ilona muute”, kutsuin, kun ihan mahtava ajatus pälkähti päähäni.
”No?”
”Käsitätsä et jos Tetris ja Sintti saa vauvoja, nii mä ja Oskari ollaan niitten mumma ja paappa?”Kun sanoin sen ääneen, se alkoi naurattaakin ääneen. Ilona kääntyi satulassaan katsomaan minua ja Tetristä kärsivän näköisenä. Tai ehkä vain minua.
”Sovitaan sit niin”, Ilona sanoi, vaikka tasan oli melkein sanonut jotain muuta.
”Toivottavasti ne saa mun hiukset ja nenän ne lapset”, tuumasin.
”Miks?”
”No näitsä mitä Oskari teki sen hiuksille? Hyi saatana oikeesti!”
”Kai sä tiesit ettei värjätty hiusväri periydy isovanhemmilta? Varsinkin jos isovanhemmat on adoptioisovanhemmat? Ja jos niiden lapset on sitä paitsi hevosia!” -
Poikien kotkotuksia
Ihme, ettei Tetristä ärsyttänyt Hellon jatkuva räpätys. Minua ainakin ärsytti, mutta hevosen häntä ei huiskinut suulissa ollenkaan. Ratsuni seurasi tallipihan ja loskaisten hakojen menoa ihan tyytyväisenä ja uneliaana. Minä puolestani en voinut kuin yrittää antaa Hellon mölinän mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, kun se toimitti jotain suulin toisella puolella.
”Tänään mä meen pitään sitä muskaria niin tänään ei käy. Eikä kun kyllä sä muistat, mä tarkotan että sinne kirjaston talolle tulee niitä pentuja pianotunnille. Joo justiin ne Kojolan pojat, Akseli ja Elias. No on ne vielä ihan pentuja! Mitä se Akseli on, kakskyt? No kakskytkaks sitte, ihan sama. Kakskytyks? En mä tiedä miksi ne käy vielä, kun äitinsä ei voi pakottaa niitä enää. No en tiedä.”
Kuulosti siltä kuin Hello olisi puhunut puhelimessa, mutta ei se puhunut. Nostin satulan Tetriksen selkään ja se havahtui päiväuniltaan. Sen naama nyrpistyi, kun sille alkoi valjeta, että se joutuisi sateeseen. Minä olin havainnut sen jo eilen illalla, kun tämä paskasää alkoi. Hello kuitenkin toimitti ihan iloisesti. Vilkaisin sitä Tetriksen jalkojen lomasta salaa, kun kurotin satulavyön hevoseni toselta puolelta. Ei, ei se puhelimessa tosiaankaan puhunut, vaan Oskarin kanssa, ja vaikka Hello oli maailman epätodennäköisin kaveri Oskarille, ne olivat kehittäneet yhdessä jonkin ihmeellisen kielen ja ymmärsivät toisiaan.
Oskari puhui tätä nykyä suurin piirtein yhtä paljon kuin Tetris. Niitä erotti vain se, että ainoastaan Tetris osasi hirnua ja höristä. Oskarista ei kuulunut oikeastaan ääniä, paitsi pieni vinkaisu kun se haukotteli. Sen ilmeetkin olivat kadonneet suurin piirtein samaa tahtia kuin se oppi uudelleen ratsastamaan kunnolla. Yritin edelleen jutella sille, mutta se oli aika vaikeaa, kun aina ei tiennyt, kuunteliko se edes. Ilona oli jättänyt sen jo kauan, kauan aikaa sitten, enkä ihmetellyt. Vain Hello jaksoi pitää sille enää seuraa noin pitkiä aikoja kerrallaan, ja se Milan, joka olisi ollut kivan näköinen, jos ei olisi ollut niin siima.
”Ai mitä sä sanoit?” Hello kysyi oltuaan nanosekunnin hiljaa ihan niin kuin Oskari olisi muka sanonut jotain. Katselin samalla, kun tarjosin Tetrikselle kuolaimet ja liu’utin sitten niskahihnan sen korvien taakse. Onneksi se ei nostellut tällä kertaa päätään.
”No etkä! Älyttömän hyvä, Osku! Hei Alex–! Älä nyt viitti, kyllä meidän pitää kertoo tästä kaikille — Alex!”
Olin ehtinyt kääntää juuri ajoissa selkäni, jotta sain pyörähtää dramaattisen kyllästyneenä katsomaan. Tetris nosti päätään, mutta ihan sama: sillä oli jo suitset.
”No?” kysyin lyhyesti.
”Oskari laitto itte suitset”, Hello kehui ylpeänä kuin olisi itse synnyttänyt Oskarin.
Vilkaisin Kissin ja Skotin takapuolia, jotka häämöttivät hämäryydessä. ”Hyvä.”
”Älä ny viitti ku tuu kattoon.”
”Oon mä ny saatana suitset ennenki nähny!”
”No et oo Oskarin laittamia”, Hello sanoi painokkaasti. ”Kuules!” hän kääntyi sitten sanomaan Oskarille, joka taputti hänen olkapäätään. ”Kyllä se nyt vaan saa tulla kattomaan ja todistamaan, että älä sinä siinä ollenkaan kainostele.”Jätin Tetriksen huokaisten ja marssin katsomaan. Saatanan pojat. Ihan niin kuin olisivat viiden vanhoja. Ihan niin kuin olisin niiden äiti.
Katsoin suitsien solkia, jotka olivat kuin olivatkin kiinni. Sitten katsoin tympääntyneenä Helloa silmiin. Joko riitti? Oskari kurottui Hellon takaa puristamaan rannettani, tai oikeastaan takkini kangasta ranteen vierestä. Hän oli ilmeetön, mutta sen verran minäkin puhuin oskaria. Se tarkoitti, että sori hei, Hello innostui taas vähän liikaa.
”Niinpä”, mumisin vastaukseksi. ”Mut on se oikeesti hieno saavutus”, myönsin ja yritin hymyillä Oskarille. Hän ei vastannut hymyyni mitenkään, mutta läpsäisi kevyesti Hellon käsivartta.
”No joo joo niinhän sä sanoit, niinhän sä sanoit”, Hello totesi hyväntuulisesti. ”Ja oikeessa olit.”
”Mitä se muka sanoi?”
”Että ei sua kauheesti kiinnosta tämmöset pikkuasiat”, Hello naurahti, mutta naukaisi sitten ”hei!” kun Oskari läpsäytti kovempaa.
”No eihän se nyt pientä oo et sä paranet”, sanoin Oskarille, joka ei reagoinut muuten kuin katsomalla minua hetken ennen kuin nykäisi äsken pahoinpitelemänsä käden peittävää toppatakinhihaa.
”Joo joo, mennään mennään”, Hello vastasi ja sai uuden nykäisyn. ”Ootsä varma?” Hello mutisi. ”No selvä. Tuuksä Alex kans maastoon?”Oskari oli ilmeetön, mutta sitä se oli kyllä varmaan halunnut kysyä oikeastikin. Tai siis kyllä siitä edes sen huomasi, kun joku puhui sen suulla ihan puutaheinää. Helloakin se läpsi.
Vilkaisin Tetristä. Ulos menisin joka tapauksessa, koska jotain kouluratsastusjeesuksia meni maneesissa, Sonjaa ja Nellyä ja mitä näitä nyt oli. Olisihan se periaatteessa kiva rupatella samalla, se kun kiertää yksin loskaista kenttää.
Oskarilla oli edelleen Hellon takinhiha pihtiotteessaan. Jos heidän kielensä koostui kerran läpsinnästä, nyinnästä ja muusta poikien ihme vääntämisestä ja pelleilystä, niin se oli ensinnäkin ihan vitun paska kieli. Toisekseen sitä ei voinut puhua hevosen selässä. Se, joka puhuisi lakkaamatta, olisi siis Hello, eikä siltä kyllä ollut juttu loppunut kertaakaan niin että olisin moisen tilanteen ollut todistamassa.
”Muute joo mut meidän pitää kyl oikeesti harjotella”, valehtelin kirkkain silmin.
”Toisella kertaa sitte”, Hello vastasi ihan tyytyväisenä.Käännyin ja palasin hevoseni luokse suitsienvahtaamisreissultani, mutta mikään hiljaisuus ei laskeutnut.
”Jep”, Hello vastasi johonkin Oskarin juttuun. ”Enhän uskonu. Ite uskoit. No uskotpa, sä uskot kaiken mitä sulle sanoo.”
”Mitä se nyt uskoo?” kysyin puoliääneen, eikä sen ollut tarkoitus oikeasti kuulua Hellolle asti.
”Et sun pitää harjotella.”
”Siis säkö tajuat jos joku yrittää vältellä sua?” möläytin ällistyneenä ennen kuin huomasinkaan puhuvani ääneen.
”Joskus”, Hello myönsi piilossa Tetriksen pyllyn takana ja kuulosti siltä, että hymyili samalla. ”Yleensä, vois sanoa.”Pikku hiljaa Hellon räpätys kaikkosi, kun pojat taluttivat hevosensa parkkipaikan puolelle — Oskarikin ihan itse — ja nousivat niiden selkään ratsastaakseen johonkin hevonvitun kuuseen ihmisiä häiritsemästä. Pyörittelin silmiäni Tetrikselle, kun kerran ihmisiä ei ollut saatavilla katseenvaihtoa varten. Meidänkin oli kyllä nyt parasta astua sateeseen ja harjoitella ihan oikeasti, kun kerran tänne olimme jääneet.
-
Vusselit
”Mitä Vusseleita te olisitte jos olisitte Vusseleita?” Hello kysyi yhtäkkiä, kun ratsastimme maastoreittiämme retkellä, joka oli Hellon itsensä mukaan perinteikäs. Perinteikäs Hopiavuoren torstaimaasto. Se perinne oli alkanut tänään ja tuskin kestäisi edes yhtä viikkoa. Joka tapauksessa siellä me olimme: minä Tetriksellä, Santtu Tihkulla, Sonja Aaveella ja Hello Skotilla, joka erottui simpsakampien hevosten joukosta kuin kipeä penis.
”Mikä vittu on Vusseli?”
”Ehkä mä olisin Karhonen”, Santtu tuumasi.
”Nii muute olisit”, Hello hörähti.
”Mikä on Karhonen?”
”Mä olisin Lempiainen”, Hello sanoi niin kuin olisi jotenkin ylpeä siitä, että olisi se mikälie Lempiainen.
”Miks sä olisit muka se?” Santtu ihmetteli niin kuin se ei olisi ollut kokonaan Hellon itse keksimä sana.
”Mulla on samanlainen tukka.”
”Etkö sä olisi enemmän Hylvi?” Sonja kysyi, ja minun teki mieli parahtaa ääneen. Sekin tiesi jostain ime Pysselestä tai Hysseleistä tai mistä lie.
”Eiks Chai oo Hylvi?” Hello kysyi.
”Chai ei oo täällä. Meistä neljästä sä voisit olla Hylvi”, Santtu päätti.
”Mikä on Hylvi?” yritin taas kysyä.
”Yks Vusseli”, Santtu sanoi ohimennen ennen kuin puhui kovempaan ääneen Hellolle. ”Välillä sä oot kyllä yhden sortin Pupuhepo.”
”Vitun Pupuhepo”, tuhahdin.
”Sonjakin on Karhonen”, Hello tuumi.
”Ei voi olla kahta Karhosta”, Santtu sanoi ja sai Sonjan hymähtämään vähän tuskastuneesti.
”Voi olla kun mä keksin tän pelin.”
”Ei tää oo mikään peli.”
”Voi kuitenkin olla kaks Karhosta.”
”Alexko on sitte muka Kengantti?” Santtu kysyi.
”Vitut”, vastasin.
”Ennemmin Sarpanssi — tai hei, se on kyllä Römö. Kato sen naamaa. Se on aina noin äärettömän positiivinen. Niinku Römö.”
”Tiedätkö säkin muka oikeesti mistä noi puhuu?” kysyin Sonjalta.
”Se on semmonen lastenkirja”, Sonja selitti. ”Ne oli jotain hybridieläimiä, ne Vusselit. Mä ihmettelen että noi ylipäätään tietää sen, kun se on kuitenkin mun lapsuudesta.”
”Ai tää on joku kultturellijuttu…”
”No ei kun jonkun kirjakerhon kirja se on. Ne opetti lapsille, ettei saa roskata luontoa ja semmosta.”
”Justiinsa”, tuhahdin ja potkaisin jalustimet jaloistani. Pitäisi muistaa sitten tallilla katsoa, miltä se sellainen Römö näytti ja millainen se oli. Tietäisinpä ainakin, millaiseksi minua haukuttiin, koska haukkua tässä taidettiin. ”Nyt Vusselit!” kuulutin niille kaikille ihme Sarpansseille. ”Jalustimet ylös ja nättiä ravia tonne noin! Mä oon luvannu etten mä lähteny tänne maastoon pelkästään laiskottelemaan!”
”En mä voi ravata ilman jalustimia kun se sattuu mun vattalihaksiin”, Hello kuului valittavan, mutta Tetris ravasi jo allani.
”Ulinasta päätellen sä et oo edes Hylvi, vaan se niitten Laulava vesiputous”, Santtu huusi taaksepäin viereltäni. -
Heti Rahkamaan Fannin jälkeen
Käkiharjujen kisaviikonloppu 2.-3.3.2024”Mä myyn sut mustalaisille”, Alex uhkasi sormi ojossa, kun ratsasti minua kohti Käkiharjujen maneesin suunnasta. Jaaha, hänen suorituksensa oli nyt ohi, eikä se ilmeisesti ollut mennyt putkeen. Nyt ei tarvinnut enää olla kateell — siis ei tarvinnut enää jännittää.
Vilkuilin varmuuden vuoksi ympärilleni. Alex osasi olla niin nolo joskus: päästeli suustaan kaikenlaista. Vaikka hän ei varsinaisesti tarkoittanut pahaa, hän loukkasi jotakuta ihmistä tai ihmisryhmää suurin piirtein kolmesti tunnissa. Käkiharjujen tunnelmallisessa pihassa kävi kisojen vilinä ratsukoiden tullessa ja mennessä maneesiin ja sieltä takaisin. Kukaan ei kuitenkaan kääntynyt katsomaan Alexia pöyristynyt ilme kasvoillaan. Huh. Ehkä hän ei ollutkaan sanonut viimeisintä tölväisyään niin äänekkäästi kuin olin luullut.
”Mä en tajua miten mä annoin sun raahata mut tänne”, pienikokoinen ratsastaja jatkoi marmatustaan suuren hevosensa selässä, vaikka aukoi jo kypäränsä hihnaa. Se ei suostunut aukeamaan, joten Alex puri äkäisesti ratsastushanskaansa ja veti sen hampaillaan kädestään, jotta sai kypäränsä avattua. Saman tien sekä kypärä että hanska lensivät minua kohti, mutta onneksi osasin odottaa sitä ja sain ne kiinni. ”Mä en kestä että mä pilaan viikonloppuni sillä että mä tuun tänne häviämään…”
Tetris, joka oli ihan liian suuri ratsu Alexille, oli hikinen koululuokkansa jäljiltä. Luonteeltaan se oli kuitenkin Alexille täydellinen: ei hötkyillyt lentävän kypärän takia eikä muutenkaan. Olisin halunnut sanoa sen emännälle, että nyt alas sieltä, että saadaan hevoselle loimi. Plusasteita oli pari, mutta vaikka viima ei käynyt tallipihassa, kyllä Tetris siinäkin säässä hikisenä vilustuisi ja menisi jumiin. Alexia oli kuitenkin turha hoputtaa. Jos komentaisin häntä, hän juurtuisi yhä syvempään satulaan, eikä kiusallaankaan tottelisi. Kun hän sai paasata ja touhuta omaan tahtiinsa, lopulta hän tuli itse alas nopeammin kuin mitä olisi milloinkaan käskemällä tullut.
Tetris pärskähti ja ravisteli itseään, kun sai loimen ylleen. Ilmeisesti luokka ei sitten mennytkään niin penkin alle kuin Alex esitti, kun hän ei ottanut satulaa pois loimen alta: löysäsi vain satulavyötä. Olisin halunnut olla iloinen Alexin ja Tetriksen puolesta, mutta en pystynyt ihan aidosti. Oma hevoseni oli jo pakattu traileriin: me sijoittuisimme jälleen ihan hännille. Oli kova työ päästää Alexin papatus toisesta korvasta ulos samaan aikaan kun se tulvi toisesta sisään, kun häviöputki painoi niskasta ryhtiä kumaraan.
”Mikä siinä radassa meni niin pieleen sitte?” kysyin siinä vaiheessa, kun Alex piti pienen hengitystauon.
”Kaikki”, hän ilmoitti napakasti. ”Rahkamaan se Fanni on meidän edellä.”
”Siis — hä? Te pidätte kakkossijaa?”
”Jees indeedios.”
”Ja se on paskasti sun mukaan — oota — about prosentin huonommin meni kun sillä Fannilla ja sä oot hermona?”
”Mä oon aina ollu parempi kun joku Rahkamaan Fanni!” Alex tokaisi, ja taas minun oli varmistettava, ettei kukaan kuullut sellaista lausuntoa.Meinasin vastata jotain, mutta loin katseeni kiltisti alaspäin: pitelemiini Tetriksen ohjiin. Hengitin kerran syvään, että saisin pidettyä suuni kiinni. Sitten ojensin Alexille hänen hevosensa ohjat. Lopputalven sulavat lumikasat ja kaljuina törröttävät koivut näyttivät yhtäkkiä tosi rumilta, ja olisin halunnut lähteä ajamaan kotiin.
”Mihin sä nyt meet?” Alex huhuili perään hevosensa viereltä.
”Kahville”, sanoin olkani ylitse potkiskellen pikkukiviä matkallani maneesille.
”Tuoksä mullekki?”
En. Hae itse. On siinä ihme kaveri kun kehtaa valittaa prosentin erosta johonkin Rahkamaan Fanniin, kun meikäpoika ei sijoittuisi edes kahdenkymmenen parhaan joukkoon. Taaskaan.
”HÄ?”
”Joo joo.”
Alex ja Tetris sijoittuivat toisiksi — heti sen Rahkamaan Fannin jälkeen.
Ruusuke: EQP. -
Miika Rossi kertoo.
Ikarianmeri on syvä ja kylmä
Alex katseli Tetriksen vierellä kentän suuntaan täysin kaikesta siitä ihmis- ja hevosmäärästä välittämättä. Tallipihan ja tallin vaaleanpunaisen- ja kermanväriset sävyt eivät sopineet yhteen sisareni kanssa, mutta se ei tuntunut häiritsevän häntä. Olisin halunnut kuvailla häntä tyyneksi kuin Afrodite, mutta suoraan sanoen hän näytti enemmän ihan maalliselta, oksennustautiselta lapselta, koska vihersi hienoisesti silmät kosteina. Tiesin, mitä hän oli tehnyt juuri Misangien tallin vessassa, joka oli ylellisempi kuin oma kotikylpyhuoneeni, enkä halunnut ajatella sitä.
Siinä missä minä moikkailin hevosmaailman tuttujani – kas, Käkiharjut, ja tuolla on Antonini – Alex oli kiinnittänyt katseensa ilmeisesti yhteen ainoaan aitatolppaan ja hengitteli hillitäkseen käsiensä vapinaa ja maailmansa mustumista reunoiltaan. Hän ei ollut kuin kotonaan, niin kuin me muut, sillä hänellä oli vuosia vähemmän kilpailukokemusta. Muutenkin ihan mahdottoman lyhyt ja takkinsa kanssa pikkupojalta näyttävä Alex ei liian suurine hevosineen ja minulta lainattuine liian suurine kilpatakkeineen näyttänyt kuuluvan tallipihan viimeisen päälle hoidettujen istutusten ja haravoitujen hiekka-alueiden reunalle.
”Ehkä kuitenkin se Taivaan portit -hässäkkä”, Alex sanoi yhtäkkiä. Minulta kesti hetken ymmärtää, että hän jatkoi lempiestekeskusteluamme, johon oli tullut tauko vaihdettuani muutaman sanasen Malmilan emännän kanssa. ”Mitä sä olit siitä esteestä mieltä? Miika?”
”Sitä oli poka syvältä hypätä”, sanoin suoraan. ”Se oli jotenkin ahdas.”
”Isäs oli ahdas. Mee ny siitä pelottelemasta mua. Tiedäks kun telkkaris näytetään hidastettuna joku hyppy, niin toivottavasti mua kuvataan just sillä esteellä. Se on niin kaunis.”
”Toivottavasti ei todellakaan, ellet sä halua että kaikki näkee laajakuvana kun sä irvistät kauhusta kun Tetris ei meinaa mahtua tulemaan siitä. Se on oikeasti varmaan tympein hypättävä. Noi muut on aika simppeleitä. Mieti jos Tetris vielä pelkää sitä.”
”Mee ny oikeesti mehulle. Se on meille sopiva este, vai mitä, Tetris? Me ollaan nimittäin jumalaisia. Voittamattomia oikeestaan”, Alex oli pauhaavinaan. Tiesin, ettei hän ollut oikeasti niin leuhka. Kunhan puhui unohtaakseen, että hänen pelkäämänsä kansainvälinen kisapäivä oli oikeasti koittanut. Alex oli kutsunut päivää etukäteen hänen Suureksi Kansainväliseksi Televisiotavaksi Mokakseen.
”Aijai! Mikä tuo on!” osoitin umpimähkään johonkin Alexin leuhkaa ilmettä tavoittelevan naaman viereen.
”Mikä!”
”Se on aurinko! Sä leijut just siihen! Varo Ikaros!”
”Heh heh. Sentään mulla on siivet ja sä oot pelkkä näätä.”Alex ei vahingossakaan vilkaissut minuun, vaikka puhuikin kanssani. Katseltavaa ympärllämme olikin. Tämä kaikki oli minulle jo tuttua, mutta silti jännittävää. Power Jump oli aina Power Jump: esteratsastusvuoden kiistaton kohokohta. Olisin tahtonut nähdä kaiken Alexin silmin: hän oli kilpaillut vasta pari vuotta. Miltähän se olikaan tuntunut, kun oli ensimmäisissä oikeasti suurissa kansainvälisissä kilpailuissaan? Ainakaan itse en ollut oksentanut ylellisessä tallivessassa. Oliko sitä katsellut tällaisia samalla tavalla arkana ja ihaillen joitain toisia upeiksi hoidettuja tiluksia, jotka olivat hulppeammat kuin missä ikinä itse pääsisi talliarkeaan viettämään? Vai olivatko huomion silloin vieneet ihan hevoset: enemmän loistavia kilpahevosia, kuin tulisi missään muualla elämässään koskaan näkemään yhdellä kertaa? Oliko kiinnittänyt huomiota yksityiskohtiin, kuten noiden valkeiden pionien ja istutusten petunioiden kukkakauppamaiseen tuoksuun hevosen- ja heinäntuoksun keskellä? Olisiko silloin katsellut ällistyneenä, miten oikein Englannin lippu liehui salossa Power Jump -bannerien kaverina? Olisiko ihmetellyt, miten pelkässä tallipihassa oli sillä hetkellä enemmän ihmisiä, kuin kotona Tervajoen vähän yli tuhannen asukkaan kunnassa edes asui? Katsellut, miten ylellisiä ratsastusvermeitä ihmisillä oli, ja miten kauniiksi he kilpailun kunniaksi olivat itsensä laittaneet? En muistanut, mitä olin katsellut Alexin asemassa, mutta nyt katselin ennen kaikkea ihmisiä. Naiset olivat nättejä, vaikka näteintä kaikista ei näkynyt. ”Se on se Majina, jolla on ne huulet”, Eira oli kuvaillut muutama viikko sitten kotona Alexille, joka ei ollut muka ollenkaan yhdistänyt, kenen kartanolla Power Jump tänä vuonna järjestettäisiin. Olin Eiran kanssa yhtä mieltä siitä, että oli harmi, että hän oli ratsastaja ja emäntä eikä näyttelijä. Hänen olisi kuulunut olla Barbie, eikä Margot Robbien. Hänhän sitä paitsi asuikin Barbien unelmatalossa ja varmasti juuri hän oli suunnitellut tämänkin tallin ja pihan ulkoasun. Jotkut tosiaan pystyivät lentämään aurinkoon sulamatta…
”Onks sulla nyt kaikki?” kysyin Alexilta, vaikka katselin kentän suurimmaksi vaaleanpunaisen, valkoisen ja ruskean värisiä suloisen pikkutyttömäisiä esteitä. Ne eivät voineet olla kenestäkään uhkaavia edes tämän korkuisina.
”Ihan kaikki paitsi ihan sairaan kuuma mies, mielellään semmonen iso ja partanen.”
”Tä?” kysyin, koska siinä hälinässä luulin kuulleeni väärin.
”Et voisin ottaa vielä miehen, jos se olis–”
”Jaa kuulin mä oiken. Mä tarkotin kisaa varten mutta selvä.”
”Mäkin tarkotin kisaa varten. Ratsastajapojat on aika pikkusia. Ei tarvis ees olla kovin iso mies et se olis iso mies täällä.”
”Nyt on ihan just sun vuoro. Älä mieti ratsastajapoikia. Tää ei oo mikää Tervajoen ratsastuskoulun kisa.”
”Mä en milloinkaan mieti ratsastajapoikia. Mennään tonne Tetriksen kaa näyttään mallia… Ei vitsi mua oksettaa.”Alex ei ollut mikään Misangien emäntä, mutta paitsi pieni ja siro, myös sisukas hän oli. Hänhän lensi huvikseen itseään korkeampia esteitä aivan liian suurella hevosella, eikä ottanut kuuleviin korviinsa, ettei hän ollut esteratsastajatyyppiä. Työkseen hän ajoi b-linkkirekkaa, vaikka äiti ja koko muu maailma olivat sanoneet, ettei sellainen ole tuollaisen söpön likan hommaa. Hän teki mitä tahtoi, vaikka olisi hirvittänyt. Nyt Alex pureksi hermostuneena rohtunutta alahuultaan edelleen tolppia tuijottaen, mutta riisti sitten katseensa Misangien puutarhurin huolella kastelemista talleja reunustavista alppiruusuista ja katsoi minuun oudon kiinteästi suuren Tetriksen huipulta. Hänen oli korkea aika mennä. Toivoin, että hän saisi pääsyn pääluokkaan, mutta ei sijoittuisi. Voi miten sietämätön hänestä tulisikaan, jos hän sijoittuisi. Siivet palaisivat ennen pääluokkaa.
”No?” hän tuiskaisi vaativasti.
”Mitä no?”
”Toivota onnea ääliö!”
”Onnea ääliö.”
”Kiitti. Mä näytän sulle mallia, miten saadaan kunnon sijoitus”, hän sanoi teennäisen koppavasti ja oli pyyhkäisevinään pitkiä hiuksiaan, joita hänellä ei ollut koskaan ollut.
”Lennä varovasti. Ikarianmeri on syvä ja kylmä, ja pudotus pitkä.”Alex ei tunnistanut viittaustani ja käski minun vain puntata itsensä takaisin satulaan. Hän vihersi taas hieman, mutta kurtisti väkisin kulmiaan ja nytkäytti ylähuulensa koppavaan asentoon niin kuin jokin haisisi tosi pahalta hänen nenäänsä. Kehotin vielä kerran olemaan varovainen Taivaan porteilla. Sisareni ei vastannut, mutta näytti peräti kahta keskisormea kuin voitonmerkkejä hyvän aikaa ennen kuin katosi käymäjalkaa ratsastaen Kristensenin tiimin taa näkymättömiin. Ilman rumaa elettäänkin hän näytti mahdottoman epäsopivalta kaiken sen hempeän vaaleanpunaisen keskellä: Action Manilta Barbietalossa. Tuolla kentällä kuitenkin vain taidoilla oli merkitystä. Yhtäkkiä toivoin, että hän lentäisi korkeammalle kuin kukaan, vaikka olin häntä varoitellutkin. Alexin siipiä ei ollut tehty vahasta ja linnunhöyhenistä.
Power Jump 2024: Alex ja Tetris olivat tekstituotosluokassa 4/14 ja arvoluokassa 4/78.
-
Salailmoittaja
”Mitä vittua tää oikeen meinaa?” tivasin Oskarilta samalla hetkellä, kun se avasi Camillan auton oven. En ikinä myöntäisi, mutta olin väijynyt sitä noin kolme varttia tupakkapaikalla aivan hermona.
”Mikä?” Oskari kysyi niin kuin ei muka tietäisi.Camillan mulkaisu kertoi, että huutaminen saa riittää. Sitä varten nakkasin Oskaria kännykälläni. Vasta, kun olin päästänyt laitteesta irti, muistin, etteivät sen refleksit toimi. Vatsanpohjaa jo kouristi — ai mun uusi iPhone — mutta hämmästyksekseni Oskari sai kopin eikä koko vehje präiskähtänyt pitkin tannerta. Oskari näytti ihan yhtä yllättyneeltä, mutta rykäisi, yritti esittää coolia ja katsoi puhelintani. Siinä oli auki se perhanan ilmoittautumisvahvistus.
”Jaa”, Oskari tuumi ihan iloisena. ”Täähän tarkottaa et sun ilmottautuminen Solgården Slottin kilpailuihin on hyväksytty, maksu on onnistunu ja kaikki on kunnossa.”
Katsoin Oskaria niin kuin se olisi vähän vähäjärkinen. Näätä se oli. Aivan sairaan iso näätivä näätä. Paskanäätä.
”Kun mä en ole ilmoittautunut mihinkään Solgårdenin paskakisoihin”, hyrräsin niin samettisesti kuin osasin.
”A-hä? Ja sä luulet että mä oon ilmottanu sut salaa? Ei mulla oo semmosia rahoja.”
”Kukahan muu muka tekis jotain niin vammaista? Mä sanoin sulle Oskari, että mä en jaksa enää Power Jumpin päälle, ja sitten sä pakotit mut ilmottautuun jo tohon Tervajoellekin, ja nyt tää, ihan oikeesti mä en jaksa!”
”No en mä oo tätä tehny”, Oskari puolustautui.Tuijotin tiukasti sen silmiin. Se katsoi suoraan takaisin. Se oli maailman paskin valehtelija. Se ei pystynyt katsomaan lähellekään koko olemustani silloin, kun se yritti valehdella. Perkele. Tässä sai vielä lähteä ehtoonsa ratoksi jahtaamaan jotain salailmoittajaa, joka yritti pilata minun ja Tetriksen elämän. Paitsi että jos se ei ollut Oskari, eihän se voinut olla kukaan muu kuin–
”Miika”, Oskari sanoi.
”Jep”, vastasin niin että napsahti.
”Noh. Tapatko sä sen nyt, vai ehditkö sä odottaa siihen asti että me ratsastetaan Jaska ja Tetris ensin?” -
Komia Dressage 2024
Wau, mikä hevonen. Jouduin oikein puristamaan suuni kiinni, kun se meinasi jäädä auki. Tetris, joka oli seissyt kuljetusrekassa vain parikymmentä minuuttia tavallisen monen tunnin matkan sijaan, liikkui Yorca Warmbloodsin lämmittelykentällä Tervajoella niin kuin — niin kuin — no ei sitä voinut oikein kertoakaan, kuinka. Niin kuin kotona, paitsi että pöyhkeästi kuin riikinkukko: tulista miestä varmaan tammoille esittäen, niska korkealla niin kuin katkarapu-Oskarilla silloin kun se kirjoitti mitä tahansa käsin — paitsi että Tetris oli kaunis. Selästäkin sen näki, ja herran tähden tunsi.
Aidalla roikkui Oskari itse. Hänelläkin oli silmät lautasina. Vilkutin ja virnistin, mutta sen silmät eivät irronneet hevosestani. Se ei varmaan edes huomannut. Se oli tullut mukaan muka valmentajan ominaisuudessa, vaikka Noeul ratsasti Jaskalla Oskarin asemasta.
Kauemmalla kentällä edellinen ratsastaja näytti olevan loppusuoralla. Annoin Tetrikselle piskät ohjat, vaikka se olikin aivan liian ylpeällä tuulella kulkeakseen rennosti kaula pitkänä. Oskari väistyi auki sidotulta portilta edelleen Tetristä tuijottaen. Se ei ollut varmaan räpäyttänyt silmiään kertaakaan.
Kun pysäytin Tetriksen Oskarin viereen viime hetken saarnaa, ei kun kommentteja odottaen, se hullu, siis Oskari, kiskaisi minua kisatakin liepeestä. Kaksi nopeaa sydämenlyöntiä pelkäsin, että se päätti pudottaa minut kostoksi, kun ei saanut itse ratsastaa, mutta aika monta vielä miljardi kertaa hirveämpää sydämenlyöntiä pelkäsin, että sekin nyt luulee minua lesboksi ja suutelee, kun se kiskoi minut niin matalalle, että sai roikuttua kauluksissani. Ei se onneksi sitä tehnyt, mutta katsoi suoraan silmiin vaativasti, tai oikeastaan jotenkin kiihkeästi. Tetris otti sivuaskelta, kun vähän niin kuin roikuin sen kyljellä Oskarin käsien varassa.
”Voita ne”, Oskari sanoi hyvin hiljaa, mutta se ei ollut onnentoivotus, eikä edes vaatimus, vaan määräys.
”Mä yritän, mut jos sä pudotat mut– okei! Tottakai. Mikä ettei. Heeeeeelppo homma.Yhtä nopeasti kuin Oskari oli minut melkein pudottanut, se tuuppasi minut takaisin ylöskin. Vaikka sen voimat eivät riittäneet mihinkään, kun vertasi edes sellaisiin riisikäsiin kuin Milan tai Hello, tänään se nosteli niin kevyesti about neljääkymmentä kiloa minua, että teki mieli potkaista sitä naamaan saappaalla. Jätin nipin napin potkaisematta, ja kohensin vain Eiran typerää takkia paremmin ylleni matkalla kentälle.
Kentällä Tetris oikein ravautti pyllyään nytkäyttämällä riikinkukonpyrstönsä auki, kun tervehdin tuomaria. Tottahan sen piti päästä sitä esittelemään, kun melkein kotona kerran oltiin. Katsokaa kaikki: tämä on Tetris Tiederbergin aluetta, hän määrää näillä pelloilla ja näissä metsissä. Vilkaisin aitaan kiinni liimautunutta, melkein ankaran näköistä Oskaria nopeasti, vaikka ei saisi. No niin, Susi. Sinun pitää tietää minusta ja Tetriksestä yksi asia: me pidämme aina, mitä lupaamme.
Alex & Tetris Komia Dressagessa vaativassa A:ssa 1/55.
-
Kohtuutonta
”Oijjeshh”, Alex tavallaan ähkäisi, tavallaan huokaisi laskeutuessaan sohvalleen miltei vaakatasoon oluensa kanssa. Hänellä oli tukka märkänä saunan jäljiltä ja pyyhe yllään, mutta ilman niitäkin olisin siirtynyt vähäsen kauemmas. Alex taisi huomata liikahdukseni, koska hän katsoi minua niin huvittuneesti.
”Kerropa mitä varten sä tunkeudut tänne häiritsemään saunovia naisia?” Alex sitten kysyi ja ojensi jalkansa suoriksi. Ne eivät ihan yltäneet sohvapöydälle, joten hän valui entistäkin alemmas sohvalla, jotta sai jalkansa pysymään lipsumatta pöydällä.
Vilkuilin ympärilleni. En todellakaan sanoisi, että olin tullut, koska inhotti olla kotona yksin. Camilla oli reissussa. Alexin pienessä yksiössä ei kuitenkaan ollut paljon katseltavaa, ja sitäkin vähemmän vinkkejä oli valhetta varten. Lopulta loin katseeni Alexin ikkunaverhoihin. Ne olivat harmaat, kuviottomat pimentävät verhot, mutta Alex oli muodostanut tavakseen kiinnittää kaikki Tetriksen ruusukkeet niihin. Ja niitä alkoi muuten olla paljon! Viime vierailuni jälkeen hän oli kiinnittänyt kolme lisää.
”Mä tulin vaan, tai siis, mitä sä meinaat talvella Tetriksen kaa?” kysyin, koska kuulosti uskottavalta ajatukselta, että tulisin Alexin luokse puhumaan hevosista, kilpailuista ja valmentautumisesta.
”Kuinni?” Alex kysyi kuivasti. ”Mä en ole antamassa sitä sulle.”
”En mä sitä haluakaan. Kunhan kysyin!”
”No jos sä nyt oikeasti haluat tietää, niin pidetään peruskuntoo yllä. Eipä talvella nyt aiva saatanasti oo kisoja tai mitään. Ne parit mitä on joulun alla ilmottauduttu niin mennään.”
”Aa… Kuulostaa hyvältä…”Hiljaisuus laskeutui taas. Alex joi tölkistään niin että hörpintä kävi. Hän ei ollut hevosihminen samalla tavalla kuin minä, mutta mitä enemmän aikaa hän vietti Tetriksensä kanssa, sitä enemmän Tetriksestä siirtyi näköjään hänen kotiinsakin. Kaikki huonekalut olivat valkoisia ja uusina ostettuja, ja ennen kaikki tavarat olivat olleet laatikoissa piilossa. Nyt television alla näytti pötköttävän sähköteipillä yhteen teipattu pätkä Tetriksen häntäjouhia. Lipastolla oli peilin vieressä Tetriksen kuva, jossa se poseerasi komeasti. Naulakko pullisteli eteisessä, ja siinä oli päälimmäisenä Alexin tallitakki. Ratsastushousunsa hän oli nakannut pikkuruisen vessansa oven päälle kai saunaan kömpiessään. Nurkassa möllötti kypärä, joka ei ollut se, jota Alex tavallisesti käytti. Hevostavaroista huolimatta oli ahdistavaa. Ahdistava hiljaisuus.
”Ootsä niinku valmennettavaa vailla?” Alex kysyi sitten.
”Joo!” henkäisin kiitollisena. Joo, se kuulosti uskottavalta.
”Mä arvasin. Saatanan näätä. Mitä sulla on mielessä?”
”No oota kun”, aloitin ja kaivoin kännykkää liian syvältä farkun taskuista, ”mä huomasin just siinä Häjy Showjumpingissa, että Tetriksen etujalat–”
”Älä sittenkää kerro. Mä oon liian väsyny tähän.”
”No hö.”
”Onks sun nälkä?”
”Ei.. Mä meinaan mennä tallille.”
”Tallille! Kello on kahdeksan!”Niin, myöhä oli, mutta olisi siellä vielä joku kuitenkin. En voinut jäädä asumaan Alexin luo, ja oli parempi olla myöhälle tallilla kuin yksin kotona.
”Niin, sitte? Mä meen maastoon.”
”Keskellä yötä. Siellä onki vitun hienoo pimees. Onks sulla heijastimia edes?”
”On mulla.”
”Jaa”, Alex sanoi tuumivasti ja nousi sitten ylös. Hän ravisteli hiuksiaan niin kuin koira turkkiaan. ”Onks sulla heijastimia mulle asti?”
”Voi ollakki?”
”Selvä. Käänny tonnepäin niin kauaksi että mä puen. Sit me mennään.”
”Joo.”
”Ja me mennään sun autolla.”
”Joo.”
”Ja mä ajan.”
”Joo.”
”Sä voit sit hyvin tiivistetysti sanoa niistä etujaloista sit matkalla. Ja jos sä kerran valmennat, niin kattokki että me ollaan voittamattomia ens kesänä. Vituttaa suunnattomasti kökkiä tuolla ympäri maakuntaa häviämäs…”Katselin taas ruusukekokoelmaa ikkunaverhoissa. Alex ei ollut ihan tosissaan. Tai siis ei voinut olla. Hän ja Tetris olivat olleet koko vuoden aika voittamattomia. Jos kyseessä olisi ollut jokin toinen ratsastaja, joku hieman vieraampi, olisin inhonnut häntä. Alexillahan meni tuhat kertaa paremmin kuin minulla, vaikka hän näki tuhat kertaa vähemmän vaivaa. Tuntui melkein loukkaavalta, että hän uhosi kiertäneensä häviämässä kilpailuissa.
”Nonii näätä, käänny ja paa kengät jalkaan! Äitin pikku Tetris odottaa jo!”
-
Spooky Games
”Mä en jaksais”, venyttelin suulissa kello miljoona yöllä.
”Sulla oo mitää jaksamista”, Oskari tuhahti, ja totesin hiljaa, että ai niin, ei ollutkaan.Oskarilla oli. Välillä hän suoritti loistavasti kisoissa, ja välillä taas meni ihan penkin alle. Niin kuin nyt Spooky Gamesissa. Hänen tekemisensä oli epätasaista, eikä vika ollut hevosessa.
Tetris odotteli kärsivällisesti, että saisin venyteltyä ja vanuteltua loppuun ja suvaitsisin kääntyä sen puoleen suojia poistamaan. Se oli minun pieni kultani, vaikka oli kuinka iso. Silitin sen jykevää kaulaa ja kyykistyin riipimään tarroja auki sen sääristä. Siinä missä Oskarin tulokset poukkoilivat holtittomasti huippuprosenteista surkeisiin, minulla ja Tetriksellä oli aina vain menossa aivan naurettava voittoputki. Spooky Gamesistakin tuli kotiin ruusuke sekä esteiltä että koulusta, eikä ollut edes täpärällä. Tetriksen kanssa samassa vaativan A:n luokassa Oskari oli ratsastanut Kissillä ihan vihoviimeiseksi. Tetris oli mennyt komeasti ja reippaasti kuin olisi sotaan marssimassa. Kissi ja Oskari olivat näyttäneet ennemminkin etanoilta, jotka yrittivät vetäytyä seuraavan mahdollisen lehden alle piiloon. Nyt Tetris oli sitten erinomaisella tuulella, koska minäkin olin, ja Oskari valui Kissin vierellä kuin räkä.
Tetris tykkäsi ihan hirveästi, kun raavin sen kylkiä kaksin käsin siltä loimen riisuttuani. Se nosti ylähuultaan ja sen pää huojui sen kaulan varassa niin kuin käärmeenlumoojan käärme. En ehkä olisi ollut hyvällä tuulella, jos häviäisin kymmenen kisaa kaudessa niin kuin Oskari, mutta kilpailisinko silloin Tetriksellä? En kai: tämäkin touhu oli alkanut Oskarin mieliksi. Ehkä meidän välisemme ero voitoissa ja oikeastaan kaikessa olikin sitä, että kun minä pidin hauskaa Tetriksen kanssa, Oskari suoritti otsa rypyssä Kissin kanssa. Toisaalta minulla oli myös parempi ja ryppyotsaisempi valementaja kuin Oskarilla: minua ja Tetristä valmensi nimittäin Oskari Susi.
”Ooksä jo valmis?” Oskari kysyi ja napsutteli aikansa kuluksi Kissin riimunarun lukkoa. Siihen hän ei olisi pystynyt vielä hetki sitten, eikä tainnut itse edes huomata.
”No oon ollu aikaa sitte! Sua mä tässä odotan ja raavin tätä hevosta.”
”Oi ku kiva ku mä odotan tässä sua vaan kans! Vie jo se niin mä saan laittaa ovet lukkoon.”
”Hä? Onks täällä joskus ovet lukossa?”
”On! Joka yö. Mut avain on suulla.”
”Aivan helvetin hyödyllistä…”*
Alexin ja Tetriksen Spooky Games:
VaA 6/26
160 cm 6/34. -
Sim Prixin mestari
”Ei vittuh… Ei vittuh…”
Alex oli ihan tosi kalpea. Hän piteli vatsaansa etukenossa, syljeskeli löysästi maahan ja näytti pysyvän pystyssä vain koska riippui toisesta kainalostaan Tetriksen jalustinhihnassa. Pelotti, että hän räkisi vahingossa takkinsa. Saappaat saisi kyllä pestyä nopeasti. Toisaalta onneksi takkikin oli suurimmaksi osaksi musta.
Sitä syljeskelyä, tai oikeastaan kuolaamista jatkui aika pitkään. Olisi pitänyt olla ja rauhoittua Kissin kanssa, mutta kun kaveri ei toennut, häntä ei voinut oikein jättääkään kuolaamaan yksin.
”Mitä sä teet?” kysyin, vaikka näkihän sen: kunhan kuolasi.
”Kuolen”, Alex sanoi heikosti vastaukseksi.Otin Tetriksen ohjasta kiinni ja työnsin Alexia otsasta parilla sormella niin lujaa, että hänen oli pakko suoristaa selkänsä. Tetris katsoi minua niin kuin olisi arvioinut, olinko tappamassa Alexia vai kiusasinko vain: pitäisikö minut ajaa pois vai ei. Sihahdin sille jotain tyynnyttävää ja työnsin sen pään pois hengittämästä kaikkea Alexin ilmaa.
”Mä sanoin sulle että oli paska idea tulla tänne, mitä mä jossain Roomassa teen!” Alex syytti erittäin vakaalla äänellä.
”Sä ihan itse teit tän itselles”, muistutin.
”Joojoo”, Alex-parka vinkaisi ja taittui taas oman vatsansa ympärille. ”Oskari mä oksennan oikeesti.”
”Et tosiaankaan oksenna mun kengille. Noni. Varo siitä.”Alexin sai ohjattua sivulle niin kuin tottelevaisen hevosen. Taputin Tetristä kaulalle kiertäessäni sen toiselle puolelle ja nostin satulasiipeä saadakseni toisenkin jalustimen alas. Yritin viestittää sille jotenkin telepaattisesti, että sen pitäisi hoitaa homma kotiin. Ihan sama, vaikka se olisi luokkansa viimeinen, kunhan se veisi Alexin nyt kentälle ja toisi takaisinkin, ja mieluiten yhtenä tai edes vain parina kappaleena.
”Noni”, komensin ja elehdin kohti Tetriksen satulaa, mutta siitä kiinni tarttumisen sijaan Alex vain huojui.
”Voi taivaan isä, kun mä en edes omia lapsia saa ja muiden omista pitää huolehtia”, mutisin ja työnsin Alexia selästä.
”Susta tulis paska äiti”, Alex huomautti, mutta otti satulasta kiinni.
Teki mieli jättää Alex niille sijoilleen sen lausunnon johdosta, mutta purin hampaat yhteen ja tartuin Alexin nilkkaan, jonka hän oli suuressa avuliaisuudessaan ojentanut valmiiksi. Tetriskin oli ihan paikallaan ja teki yhteistyötä niin kuin aina. Tottahan se oli jo oppinut, että kilpailuissa Alex oli niin kuin hyytelöä, vaikka ei muuten tuntunut pelkäävän mitään.”Mitä mä saan jos mä voitan?” Alex kysyi minulta Tetriksen pään yli yhtäkkiä silmät kirkkaampina.
”Kakskytviis donaa”, vastasin heti.
”Hä! Ei sulla edes ole sellasia rahoja!”
”No et sä niitä multa saakaan! Ne on ne palkintorahat.”
”Eiku mitä mä saan sulta jos mä voitan!”Et sä voita. Niin teki mieleni sanoa. Et sä voita, niin älä mieti sellaisia. Alex ei ollut näemmä katsonut osallistujaluetteloa, tai sitten hän ei osannut lainkaan arvioida omaa ja Tetriksen osaamista suhteessa muihin.
”Saat Hesen pirtelön”, lupasin sellaisen latistamisen sijaan.
”Sit mä voitan varmasti. Tai no…”
”Okei – no. Jos sä selviät elossa, mennään huomenna kattoon sitä saakelin Colosseumia.”
”Ai oikeesti? No eihän tässä sit mitää. Oksettaah… Okei. Tetris. Puskii! Colosseum odottaa!” Alex höpötti hieman takkiinsa sopivasti vihertävänä, mutta antoi ihan reippaan näköisesti pohkeita.
”Turvavälit!” huusin vielä perään, mutta eiköhän Tetris pitäisi niistä huolen.
-
Hopiavuoren Whatsapp-ryhmään kilahti viesti. Kuvaviesti. Ne olivat ärsyttävimpiä kaikista, koska niistä ei yhtään voinut lukitusnäytöltä tietää, mitä niiden asia koski. Oli avattava viesti, jotta saisi tietää, ja jos antoi uteliaisuuden sillä tavalla voittaa, joutui mahdollisesti vastaamaankin heti. Muuten se unohtui.
Tämä viesti oli Eetulta, joten se ei ollut mitään tärkeää. Jos Eetulla oli jotain oikeaa asiaa, hän soitti. En ollut tainnut ikinä edes saada siltä kirjoitettua viestiä. Todennäköisesti asia ei siis vaatisi mitään reagointia. Huokaisten avasin viestin silkkaa uteliaisuuttani. Olihan tässä vessanpöntöllä istuessa aikaa. Harmillisesti vain jäivät lemmikit pelastamatta, kun jäi kännykkäpelin erä kesken.
Asia koski kuin koskikin minua. Tai ainakin Tetristä. Asia suureni koko näytön kokoiseksi kun siihen koski.
Alareunassa näkyi, että joku äänitti ääniviestiä ja joku toinen kirjoitti. Ensin ilmestyivät Nellyn kaksi itkunauruhymiötä. Minäkin naurahdin. Oli se Tetris kyllä välillä niin vakavasti otettavan näköinen. Eetun ääniviesti tuli melkein heti perään.
”Pankaa tua sinne Instahan tai sinne niin kun siälei oo ollu aikoohin mitää”, viestistä kuului tuulen rihinän ja rahinan säestämänä.
Eira, joka Hellon kanssa someja hoiti, vastasi melkein heti.
”En mä laita sinne yhtäkää sun ottamaa kuvaa! Kyllä on ruma kuva”
”Paa ny se on söpö” naputin, koska Tetriksen hassuus ei ollut minusta mitenkään sen arvoa laskeva tekijä.
”Ne luulee et meillä on vaa jotai vammasiaponeja ja sit hpiavuoreen ei tuu ikinä oikeita hevosia”, Eira kirjoitti ihan tosi nopeasti.
”Halutaanko me tänne edes mitään takakireitä ultra kilpa hevosia ja niiden takakireitä ultra kilpa ihmisiä”, Nelly kirjoitti.
”Ei vitus me halutaan enemmän poneja” vastasin Nellylle.
”HALUAMME ULTRAKILPAHEVOSIA” Eira kirjoitti. ”LAITTAKAAAAA LAADUKKAITA KUVIA”, ”LAITTAKAA RAKENNEKUVIA”, ”OSKARI”.Keskustelu pysähtyi siihen. Katsoin vielä Tetriksen naamaa näytöltä. Eetu saisi ottaa siitä enemmän kuvia. Jos olisi enemmän tällaisia kuvia, jaksaisin perustaa sille oman Instan. Ketä edes kiinnosti katsoa kuvia kiiltokuvahevosista, jotka olivat kaikki ihan saman näköisiä?
”Laitoin sen paskan instaan nyt sitte ettei meille vaan ikinä tulis yhtää kilpahevosta jonka omistaa joku ihana poika”, ilmestyi vielä näyttöni yläreunaan.
-
En tiedä, miksei ikinä kommentoinut tätä tekstiä tai oikeastaan kuvaa. Näin sen jossain jo etukäteen (Insta, Keskusta tai jokin, en muista) ja nauroin itseni tärviölle. Tetris edustaa 😀
-
-
Siivouspäivä
Miten helkkarissa tämä nyt näin paskaiseksi on mennyt, ajattelin tyhjätessäni Tetriksen kaappia. Muuttohommissa ei oltu, mutta siltä se kovasti näytti. Kaiken maailman idioottimaisia roskia sitä olikin tukittu kaappi täyteen kaatopaikalle kärräämistä odottamaan ja se oli kokonaan Oskarin syy. Oli voittolointa, jollain vajakilla tekstillä kirjailtuja voittosatulahuopia ja muita pölyrättiaineksia niin perkeleellinen määrä, ettei ollut tosikaan. Oskari olisi itse asiassa saanut tätäkin siivota.
Kiroilin roinaa jätesäkkiin mättäessäni. Oli paskoja otsapantoja, joita ei kukaan normaali ihminen halunnut hevoselleen. Jonkun vammaisen kukkapuskankin roskat löytyivät. Jotain saakelin numeroita oli tungettu yhteen nurkkaan.
Päästin pussista irti ja avasin Aaveen kaapin. Katsos perkelettä. Siellä oli ylähyllyllä kypärä, ja jotain kangasjuttuja, satulahuopia kai, siististi viikattuna oikein vaatepuulle. Joo, no niin. Sonja oli viitsinyt viedä roskat suoraan roskiin. Saakelin hemmetti. Katsoin vielä Sintinkin kaappiin, mutta sen laitoin tosi nopeasti takaisin kiinni, koska se oli niin neuroottinen näky. Ovessakin oli sisäpuolella joku hemmetin taskusysteemi, johon sai siististi omille paikoilleen kaiken maailman rasvatuubia ja spraypulloa. Tappaa saisi tuollaiset hevosenomistajat kuin Oskari ja Sonja.
Ovi kävi. Haroin hikisiä hiuksia pois kasvoiltani. Siinä paha missä… No ei mainittu, mutta ajateltiin.
”Mä just katoin tonne Sintin kaappiin ja mietin että mitä pahaa sulle on oikeesti lapsena tehty”, sanoin Oskarille ja kauhaisin jätesäkin suun taas otteeseeni. Piti jatkaa tätäkin paskahommaa.
”Mitenni? Mitä sä teet? Hei et sä voi näitä heittää meneen. Etkä tätä. Etkä näitä, hei nää on tosi hyvät! Ja miksi sulla on tää täällä?”
”Nyt jumalauta vittuun mun roskapussista saatanan mäyrä! Vai mitä ne on joita kaikissa amerikkalaisissa leffoissa on roskiksessa!”
”Et sä nyt ruusukkeita ainakaan heitä!” Oskari kauhistui ja kaivoi esiin yhden kimaltelevan ja toisen silkkisen näköisen.
”No ne on menny sinne vahingossa.”
”Tää on viime talvelta! Kellään ei oo tällästä! Ja eks sä tämän saanu just?”
Katselin, mitä se Oskari piteli. En muistanut, mistä ne ruusukkeet olivat. Toisessa luki Niagara Equestrian Festival. Joo, se oli se keikka. Kaikkeen sitä ihminen antaakin jonkun Oskarin puhua itsensä. Toinen taisi olla ihan vasta Seven Oaksista voitettu. Nyppäsin molemmat ruusukkeet Oskarilta ja työnsin ne takataskuuni.
”Rypistyy”, Oskari inisi hiljaa, mutta tukki turpansa kun katsoin sitä rumasti. Ei se kuitenkaan mihinkään mennyt, joten piti vilkaista uudelleen, ettei sillä ollut jotakin oikeaa asiaa. Siinä se kuitenkin vain seisoi, puri huultaan ja vahtasi Tetriksen kaappiin.
”Haluutsä siivota tän vai vittuako sä siinä törrötät?” kysyin Oskarilta niin kohteliaasti kuin niin hikisenä oli mahdollista.
”Saisinksmä?” se henkäisi ihan tosissaan.
”Kuule ehdottomasti”, sanoin roskapussia ojentaen, ja saman tien se hullu kippasi koko pussin sisällön suoraan lattialle.
”Ei me näitä heitetä pois. Tai tätä. Tää laitetaan Facebookin kirppikselle. Tätä sä tarvit–”
”Jos sä siivoat tätä, niin ykskään noista tavaroista ei saa enää ikinä ilmestyä mun näköpiiriin!”
”No mut — no saanko mä edes pistää nää Facebookin roskalavalle? Nää on ihan hyviä vielä. Ja saanksmä ottaa tän itelle?”
”Ihan sama! Mutta niitä ei säilytetä täällä, ja mä en halua kuulla sanaakaan siitä yyvee aavee hoovee teevee kooveegee -rumbasta.”
”Asia selvä!”
”Ja kaikki pitää kadota, mitä mä en oikeesti käytä Tetriksellä. Paitsi tota muumipussia ei tarvi pistää pois. Siinä on mun tavaroita, se saa jäädä.”Olo keventyneenä käytävälle pyörtäessäni tuumiskelin, että kyllä ihmisellä täytyy olla muutama idioottikaveri: muutama sellainen, joka on niin hullu, että tykkää siivota. Tässähän pääsisi ihminen ihan ratsastamaan asti sittenkin!
-
Mä tykkään aina lukea näitä Alexin ja Oskarin keskusteluja. Tai oikeastaan kaikkia keskusteluja, joissa on Alex. En tiedä, olisiko se oikeassa elämässä rasittava tyyppi, ehkä voisi ollakin. Mutta Sonja pitää salaa Alexista ihan varmasti. Samalla se kadehtii sitä ja sen sanavalmiutta myös vähän.
-
-
Näiden tarinassa tämä ei ole mikään Ameriikan-kisa, vaan ehkä Amerikka-teemainen kisa. En vain voinut vastustaa uniikkeja ruusukkeita.
Equestrian Gymkhana -mestarit”Mä en tiedä mikä mua vaivaa, mutta tälläkin hetkellä mä meinaan kuolla sen takia, että sä voitit mut taas”, Oskari sipisi läpi edustushymynsä, joka näytti yhtä vammaiselta kuin Barbien Kenillä.
”Miten kukin asiansa järjestää”, vastasin huuliani liikuttamatta samanlaisen hymyn läpi. ”Mulla on parempi valmentaja.”
”Mä oon sun valmentaja. Mä oon myös mun valmentaja. Mä oon myös ton Eiran valmentaja.”
”Olisitpa sä munkin valmentaja niin saisit nelosvoiton”, Kozlovin Niklas sihisi.
”Turvat kiinni ettekä häpäise mua tällaisella hetkellä”, Eira kähisi kauempaa niin että senkin tiesi puskevan sanoja hampaidensa läpi.
”Sanokaa ’perse’ niin jää suu hyvin valokuvassa” kehotin vielä ja katsoin kameraan.Siinä me vain olimme kaikki kahdeksan saman luokan voittajaa tulossa ikuistetuksi Egsin ensimmäisen kilpailun somepäivitykseen: minä, Tetris, Oskari, Sintti, Eira ja Biffe. Minun ja Oskarin välissä hymyilivät vielä Niklas ja Barnumkin, joita edelleen saattoi pitää oman tallin väkenä yhtä lailla. Kaikilla oli aivan aavistuksenomainen krapula eiliseltä, mutta kukaan muu meistä kahdeksasta ei ollut kuulemma oksentanut kertaakaan edes aamulla.
Joskus kun olin ollut vielä pieni ja minut oli raahattu katsomaan Miikan heppakisoja, olin ajatellut, että ratsastajat ja hevoset ovat loistavia huippuyksilöitä, jotka kapuavat yksin kivistä tietä kohti huippua. Nyt, kun itse päihitti usein sekä Miikan että Oskarin (ja nämä kaikki muut ruusukkeilla palkittavat kotiväen pelletkin), oli helppo nähdä, ettei sitä polkua yksin kavuttu. Tetris oli kyllä aivan huippu hevonen, niin kuin Sintti, Biffe ja Barnumkin. Oskari oli uskomaton ratsastaja, mutta kukaan meistä muista kolmesta ei ollut samalla tasolla: Eiralla ei ollut ollut mahdollisuuksia treenata sillä tavalla kovin kauaa, Niklas oli aloittanut vasta myöhäisellä iällä ja minua ei niin hirveästi kiinnostanut. Näiden lähtökohtien lisäksi meillä kaikilla oli kuitenkin ihan hirveästi apuvoimia, jotka kiskoivat meidät seisomaan tähän ruusukkeet hevostemme suitsissa ja Ken-hymyt naamalla.
Muiden kohdalla apuvoimat olivat erilaisia, mutta tiesin kyllä, kenen voittoruusuke minun hevoseni suitsissa leyhyi tuulessa, ja keiden ansiota Biffenkin ruusuke vähintään puoliksi oli. Ihan sama, vaikka Oskari ja Kissi olivat luokan neljänsiä: Oskari oli sijoittunut myös luokan toiseksi ja kuudenneksi, koska minä ja Eira kerran olimme. Tetriksen ruusuketta pitäisi pilkkua myös Miikalle, joka pakotti minut Tetriksen ottamaankin, ja Eetulle ja Camillalle, jotka Tetristä katsoivat ja liikuttivat, kun ajoin yötä myöten rekkaa. Ja monelle muulle.
”Pitääks mun oikeesti antaa näin hieno ruusuke Milanille?” Eira sihisteli hymynsä läpi niin että tiesin sen ajatusten kulkevan samoja ratoja.
”Ei vitus”, pihisin takaisin. ”Ja palkintorahatkin me juodaan kurkusta alas heti huomenna.”
”Mä en kyl juo”, Oskari sipisi.
”Kyllä sä kuitenkin haluat hukuttaa surus kun hävisit mulle”, kähähdin sille.
”Mä voisin vielä kyllä kans”, Niklas päätti.
”Tiedoks vaan et meillä on yhteensä kaheksantuhattakuussataa”, Oskari pilasi, ”ei me millään saada juotua niin paljoa rahaa.”
”Ei mitää hätää. Kyllä mä saan.”
-
Tuhansia euroja
Equestrian Gymkhana StakesNellyn puhelin soi taas. Äänestä tiesi, että se oli videopuhelu, ja jos se oli videopuhelu, se tuli taas Equestrian Gymkhana Stakesista. Nyt oli jo tapahtuman neljäs päivä. Hello tarttui vierellämme Hopiavuoren tuvan sohvalla pirisevään laitteeseen ja painoi äänenvoimakkuusnappia niin että se mykistyi. Tellu oli jo rypistänyt naamaansa, mutta ei ollut herännyt päiväuniltaan. Nyt hänen kasvonsa silisivät.
”Nelly!” Hello huhuili pehmeästi.
”No!” kuului vessasta melkein vihaisesti.
”Sun puhelin soi!”
”Kuka soittaa?”
Hello vilkaisi näyttöä. ”Yks Alexandra Tiederberg.”
”No vastaa sille!”
Hello katsoi taas puhelinta. ”En ehtiny. Se lopetti jo.”
”Jeesus sun kanssas…”Samalla hetkellä soi Hellon puhelin. Hän kahmaisi sen hätäisesti, painoi äänenvoimakkuusnappia ja katsoi vasta sitten näyttöä. Sitten hän liu’utti peukalollaan puhelimen auki.
”Terve Alexandra”, Hello hymyili. ”Mä tos pitelin Nellyn kännykkää ja mietin viittiiks sulle vastata vai ei. Sit sä soitit mulle ja mä ajattelin et sulla on joku hätä ja–”
”Joo joo joo joo joo”, puhelin rätisi.
”Mitäpä kuu–”
”ETTE IKINÄ USKO, MUTTA!” Alexin rätisevä ääni huusi.Alex ei sanonut muuta. Hellon silmät suurenivat. Suu aukesi ja hän alkoi hymyillä. Sitten hän tuuletti pienesti ja pudotti vahingossa puhelimensa kauhealla kopinalla lattialle. Tellu rypisti taas kasvojaan ja suorastaan ulvahti sohvannurkassa.
”Mitä sulla on?” kysyin puhelimelta ja kalastin sen sohvan alta, kun Hello kääntyi Tellun puoleen.
Vessan ovi paukahti kiinni ja Nelly rymisteli selkäni taakse kauheaa ravia.
”Mikä sillä on?”Alex ei sanonut mitään, vaan hymyili niin että etuhampaiden välissä oleva hirveä rako ammotti tyhjyyttään ja puristi Tetristä kainalossaan niin kuin Nelly nyt taas kerran minua. Sitten hän alkoi laulaa sitä tunnusmusiikkia, joka tulee aina 20th Century Fox Movies -logon kanssa elokuvien kanssa, ja Hello liittyi hiljaa kuoroon Tellua pidellen. Samalla Alexin pitelemä jokin nousi hitaasti Tetriksen turvan eteen.
”EI OLE TOTTA!” Nelly kiljaisi niin että korvaani vihlaisi ihan kamalasti.
”NO NYT!” tuuletin korvastani tai hartiaani mustelmille puristavasta Nellystä välittämättä.
”Ne vaan huutaa kun Alex voitti heppakisan”, Hello lohdutti Tellua, mutta hänelläkin oli virne naamallan.
”SIIS MÄ OKSENSIN NIIN MONESTI”, Alex kiljui ja pomppi Tetris-parkaa vasten. ”Oskari piti tätä oikeesti koko ajan kun mä juoksin yheksän eri kertaa yrjöömään, ja lopuks ei edes tullu mitään enää, mutta mua jännitti niin saatanasti että mä meinasin kuolla ja ajattelin et mitä jos mä oikeesti pyörryn satulaan!”
”No varmaan!” Nelly hihkui, eikä kuulostanut ollenkaan empaattiselta siinä tärinässä.
”Kerro kaikki mitä tapahtui radassa”, pyysin kateellisena.
”Joo — ihan kohta Milan — hei Oskari! Täällä! Mä soitan — hei tyypit mä soitan joskus kohta, tai siis illemmalla –”, Alex kohisteli puhelimeen ja sulki lopulta linjan ikään kuin kesken lauseen.Hetken hiljaisuus tuntui kaikuvan olohuoneessa. Sitten Nelly ponnisti sohvan selkänojan ylitse vierelleni ja valahti veltoksi selkänojaa vasten.
”Ihan sairaan hienoa”, hän huokaisi onnellisena.
”Sillä on mennyt niin upeasti kauan aikaa”, myöntelin ja otin Nellyn ylitse vastaan Hellon ojentaman Tellun.
”Kai se nyt sai matkarahat tällä kertaa? Eiks tommosten heppakisojen voitosta kumminkin jotain muutaman kympin saa?” Hello mietti osoittaen taas, ettei tiennyt mistään mitään.
”Muutaman kympin?” Nelly havahtui ja nytkäytti päänsä ylös sohvan selkänojalta.
”Isi on vähän hölmö”, kerroin Tellulle.
”Nii”, Hello nyökäytti Nellylle.
”Kai tommosista nyt herranjumala saa edes muutaman tonnin! Katotaan, mulla on tää auki tässä puhel… Joo. Se sai viis tonnia. Plus ne eiliset sen rahat. Ja Oskari ja Eirakin sai tuhansia euroja.”
”TUHANSIA–” Hello aloitti, mutta hiljensi ihan aavistuksen ääntään kun Tellu katsoi häntä tuimasti. ”Tuhansia euroja! Milan!”
”Mitä? Kyllä ne saavat tuhansia euroja.”
”Mikset sä oo kertonu mulle että sieltä saa muutakin kun ruusukkeen? Mä oon luullu et ne on joitain kymppejä niin sanoin aina Eiralle kun se kilpaili Typyllä että se saa pitää palkintorahat. Oonko mä menettäny tuhansia euroja?”
”Varmaan kymmeniätuhansia”, Nelly virnisti. ”Ne voitti Typyn kanssa aika paljon.” -
Alex pystyy ihmeisiin
”Mä en kestä mä en kestä mä en kestä”, Alex toisteli ja roikkui itselleen täysin epätyypillisesti kaulastani lähes eiramaisesti niin kuin jokin huivi tai koru. Olisin halunnut ennen kaikkea ravistella hänet kimpustani, mutta sen sijaan yritin hillitä kädet ojossa Tetristä, joka selkeästi kuvitteli minun vahingoittavan hänen pientä kaksijalkaista äitiään. Suuri hevonen oli liimannut korvansa niskaansa ja nosteli jo etujalkojaan pää uhkaavasti ylhäällä. Sen suitsissa hulmusi ruusuke, joka ei sillä hetkellä tehnyt hevosesta yhtään vähemmän vaarallisen näköistä.
”Päästä jo irti!” käskin Alexia melkein, tai no oikeastaan ihan täysin, hädissäni jo.
”Älä vittu viitti! Kukaan ei usko että mä esim seurustelisin sun kaa vaikka mä vähäsen–”
”En mä sen takia kun toi tossa–”
”–itse asiassa kukaan ei uskois sitä vaikka me pantais tässä, oot sä semmonen–”
”TETRIS!”Alex pudottautui maahan ja kääntyi Tetriksen puoleen, kun hevonen oli jo tulossa päälle. Sen korvat singahtivat saman tien eteenpäin, vaikka se haistelikin vielä hetken sieraimet suurella. Sitten se laski päänsä ja ryhtyi töytimään Alexia ihan niin kuin ei olisi juuri aikonut tappaa meitä.
”Huusiko setä sulle?” Alex lepersi. ”Huudetaan kuule takasin. Mun lapsille karjun vaan mä, eiks niin? Hei Oskari, mä joko yrjöän kohta tai paskon housuun, niin voisitsä pitää tätä että mä pääsen vessaan?”
”En mä kyllä–”Alex kuitenkin juoksi jo heti paiskattuaan Tetriksen ohjat naamalleni. Iso jäyhä hevonen katsoi minua suu harmista tiukkana. Vastasin katseeseen vähän varuillani, mutta ei ori enää näyttänyt muita uhkaavia merkkejä. Sen korvatkin seurasivat taas Guldholm Summer Festivalin ääniä, ja välillä se räpsäytteli niitä ruusukkeen nauhan osuessa toiseen ikävästi. Se vähän niin kuin säpsähti ja väisti kun ojensin käteni ottaakseni ruusukkeen pois, mutta ei sitten vastustellutkaan. Oikeasti se oli oikein mukava poni, mutta vinkuva Alex oli vain saanut sen hetkeksi tolaltaan. Sitä paitsi Tetris alkoi olla jo vähän väsyksissä.
Kun Tetris ei selvästikään aikonut enää tappaa minua, ryhdyin haravoimaan lähimaastoa katseellani. Missä se Eira oli kun häntä olisi tarvittu? Minun olisi pitänyt mennä jo huolehtimaan Kissistäkin, mutta ei Tetristä voinut kenelle tahansa jättää. Isän ja Pietan autojen luona näkyi vain Miika, Alexin veli, mutta Alexin mukaan Tetristä ei saanut antaa hänelle, sillä hän kuulemma kidnappaisi sen. Eiraa ei ollut missään, ja muille en uskaltanut toisten hevosia antaa.
Ei ollut kauheasti vaihtoehtoja. Livautin Tetrikselle riimun ja sitaisin sen kiinni Biffen viereen. Biffe oli jo työnsä tehnyt ja söi vähäisiä heiniään verkosta. Se oli niin rento, että aivan kuin sillä ei olisi aavistustakaan, että se oli kansainvälisissä kilpailuissa ja sijoittunut juuri itsekin Eiran kanssa. Niin kuin Tetris Alexin kanssa. 150 sentin rata oli mennyt ihan mönkään minulla ja Kissillä, niin kuin nykyään ilmeisesti aina, mutta Alexilla ja Tetriksellä oli kyllä tietenkin ruusuke. Löysäsin Tetriksen satulavyön, mutta enempää en voisi sen hyväksi tehdä. Alex, hullu kun oli, oli ilmoittanut sen peräti kahteen esteluokkaan, ja pian se joutuisi menemään 160-senttisiäkin. Kuulemma Tetris tarvitsi 150-senttisiä esteitä lämmittelyksi, vaikka olin kyllä sanonut, ettei se jaksaisi kahta luokkaa. Olisi ollut parasta panostaa yhteen kunnolla. Kissi puolestaan tarvitsi jo kiireesti lointa ylleen, sillä se ei ollut menossa enää yhtään mihinkään muualle kuin maitojunalla kotiin.
Onneksi Alex ei ollut kauaa. Tutkin Kissin polvia kun hän saapui ja hinkkasi Tetriksen alaleukaa tervehdykseksi.
”Onneks ei tullu muuta kun yrjöö”, hän kertoi rentoutuneella äänellä.
”Kiitos tästä tiedosta!”
”Joo olis ollu ihan hirveää ruikuta tommoseen bajamajaan.”
”Ja siihen samaan sontarööriin oksentaminen ei ollu ollenkaan yhtä paha?”
”No ei todellakaan kun siihen ei joudu koskea sillon. Se oli ihan ookoo. Neljä kautta viis, suosittelen, ja varmaan kokeilen vielä uusiks”, Alex toimitti ja näytti peukaloa hinkatessaan vaihteeksi Tetriksen korvaa toisella kädellä.
”Et sä ihan kauheesti ehdi kokeilla. Jos mitään ihan hirveää ei tapahdu, sulla on vartti enää aikaa suunnilleen.”
”Kuuliks Tetris? Vartti aikaa ja taas ollaan paras pohjoismainen ratsukko.”
”Juujuu, ette ollu äskenkään!”
”Oltiinhan!”
”Siellä oli Oskari ja Reija Käkiharju. Ja sitä paitsi seuraavas luokas on Ingeborg Duvholm. Ootko sä nähny sen tamman? Ne varmaan voittaa Power Jumpit…”
”Kas kun me oltiin silti äsken oikeesti parhaita pohjoismaisia”, Alex väitti ja tyrkytti minulle kännykkäänsä, jossa oli livetulosseuranta auki. ”Meitä ei voita minkään suvun Oskarit.”Piti oikein katsoa kaksi kertaa, ja sitten vielä kaksi kertaa lisää. No kas. Niin olivat olleet. Alex ja Tetris: viidensiä, parhaita pohjoismaisia. Minä ja Miika olimme tietenkin listan hännillä Kissin ja iskän yhtiökumppanin omistaman tamman kanssa, mutta niin olivat Alexin ja Tetriksen taakse jääneet Käkiharjutkin. Mutta Ingeborg Duvholm ei olisi ikinä hävinnyt heille… Mutta siitä ei tarvitsisi puhua juuri nyt ennen Alexin ja Tetriksen seuraavaa luokkaa!
”Nyt toinen kerta sit samalla lailla. Mut älä mee yhtä lujaa. Melkein kolisi puomit”, varoittelin.
”Kuules”, Alex aloitti valmiina paasaamaan jostain ja työnsi jalkansa tosi ylös Tetriksen jalustimeen. Ihmettelin, miten hän pystyi nousemaan hevosen selkään sillä tavalla.
”Sen satulavyö on melkein auki”, keskeytin alkavan messun.
”Mulla on sellanen kutina että se Ingengör Duuduuhömhöm pyytää kohta multa nimmaria”, Alex väitti ja luopui selkäännousuhommista satulavyön kiristämisen hyväksi. ”Mä tykkään olla semmosten tyttöjen idoli.”
”Eli sä et oo koskaan nähnyt sitä.”
”Miten niin?”
”Siten niin että sä et tytöttelis sitä jos sä olisit nähny sen.”
”Ai se on joku aikuinen? Oikea aikuinen?”
”Joo mut ihan sama. Älä siitä vielä murehdi. Mä näytän sen sulle sitten kun se menee palkintojenjakoon.”
”Mitä vittua Oskari! Ootsä pistäny mut oikeesti samaan luokkaan jonkun aikuisten kanssa!”Alex, jonka tarkasta iästä en ollut enää varma, mutta joka oli kuitenkin suurin piirtein jotain alle kolmekymmentä, alkoi vihertää taas. Nyt kun hän ei riippunut kaulassani, hänen huutonsa ei kuitenkaan saanut Tetristä huolestumaan ja suuttumaan. Ainahan Alex huusi ja kirosi sen aikana. Sipaisin Tetriksen kylkeä, tartuin sen jalustimeen ja heristin sitä Alexille sanomatta mitään. Jalka siihen nyt vain. Onneksi hän vain röyhtäisi kipeän näköisesti ja totteli. Suurin osa näistä minut äsken voittaneista ratsastajista toden totta oli jotain parikymppisiä lapsia, eikä Alexin tarvinnut opettaa heille yhtään enempää kirosanoja. Tetris varmaan jo osasikin ne kaikki, eikä näyttänyt huolestuvan niistäkään, kun Alex kapusi vaivalloisen näköisesti viimein sen selkään.
”Mitä mä saan jos mä voitan?” Alex kysyi. Koin dejavu-hetken. Niin hän oli kysynyt Sim Prixissä, ja olin ajatellut, että ei hän kuitenkaan voittaisi. Olin vastannut silloin voittosumman.
”Saat niin paljo rahaa että sulla on varaa ostaa aika monta tuntia joltain oikeelta valmentajalta”, vastasin tälläkin kertaa. Oli outoa olla varma, että Alex sijoittuisi seuraavassakin luokassa. Ei hän nyt sitä Duvholmia voittaisi, eikä toista kertaa Oskari Käkiharjua, mutta sijoituksille hänellä oli oikeasti realistiset mahdollisuudet. Tetris oli loistokunnossa.
”Saakohan esteratsastuksessa miinuspisteitä jos oksentaa päälleen kesken luokan? Koulussa vissiin saa.”
”En mä usko, että saa. Enkä että sä oikeasti oksenna. Eikö sun täydy olla aika tyhjä jo?”
”Kyllä mä sanon sulle kuule että mä pystyn ihmeisiin.”
-
Ainakin kahdeksan ruusuketta Hopiavuoreen
Olihan siinä vähän vaikeaa olla vakavalla naamalla samassa rivissä sellaisten ratsastajien kanssa kuin Tuoninen, Marshall, meidän Miika ja Oskarin iskän ”yhtiökumppani” eli tyttöystävä Pieta, ja se Ingeborg vitun Duvholm, ja ottaa vielä vastaan ruusuke numero neljä, kun vain Tuoninen sai paremman. Sain sanottua kiitos, mutta en uskaltanut katsoa minnekään muualle kuin Tetriksen harjaan hyvään aikaan sen jälkeen. Pikkuisen olisi ollut noloa nauraa hysteerisesti palkintojenjaossa, ja olisin nauranut pienimmästäkin syystä. Väsytti niin kovaa. Ei se nyt jumalauta voinut olla tottakaan, että meillä meni Tetriksen kanssa näin putkeen. Olin kyllä uhonnut Miikalle, kun se oli käynyt aamusta hermoilleni, mutta en nyt ihan tosissani ollut ollut. Joo varmaan ja vissiin. Kolme sijoitusta. Yksistä kisoista. Tiederbergille. Juujuu. Olin katsonut monikertoihin käsiänikin varmuuden vuoksi. Unessa ne näyttivät aina tosi oudoilta ja sormia oli liikaa tai liian vähän, mutta nyt olin ihan varmasti hereillä. Osasin myös lukea ja katsoa kelloa, mitä en koskaan unessa osannut.
Kun kaikille asianosaisille oli annettu ruusuke, uskalsin katsoa muita. Marshall hymyili tuttua hymyään, joka sai hänet aina näyttämään vähän ketulta. Oskari hymyili suorastaan leveästi ja näytti olevan tyytyväinen Adiemuksen ensimmäisiin kilpailuihin. Miikankin olisi luullut hymyilevän minulle, jos ei olisi tuntenut häntä, mutta oikeasti sen ilme ihan vitun ärsyttävä pilkkavirne: syy siihen vielä tuntematon. Oskarin isän ”yhtiökumppani” ei minua noteerannut, kun ei tuntenutkaan, mutta se Ingeborg Duvholm, josta Oskari oli edellisiltana pitänyt kolmen vartin luennon, katsoi suoraan minuun ja Tetrikseen tarkasti ja ilmeettömästi. Sen hevonen oli juuri niin nätti kuin Oskari oli pelotellutkin. Hevonen vaikutti hienolta, mutta akka vaikutti persläveltä.
Olin ihan loppu, ja niin oli Tetriskin kisaviikonlopun prässäyksen jäljiltä. Se ei jaksanut enää rehvastella pää pystyssä, ja itsekin olisin halunnut nojata käsilläni sen niskaan. Se oli ollut taas maailman hienoin pikku heppa. Vaikka minulla oli jalat niin muusina, etten ollut ollut luokassa varmasti parhaimmillani, se oli kompensoinut niin paljon kuin heppavauva vain voi äipän velttoutta kompensoida. Oskari oli onneksi pakottanut meidät harjoittelemaan niin monta sataa tai miljoonaa kertaa, että rata tuli jo hevosellakin selkärangasta. Oli minun poikani vain aika epeli. Siis Tetris. Ei Oskari.
Nyt olisi hyvä lähteä kotiin lepäämään. Hopiavuoren hevostallin ratsastajilla oli kuusi ruusuketta siinäkin tapauksessa, vaikka Marshallin ja meidän Miikan ruusukkeita ei laskettaisi, ja minusta ainakin Marshallin kaksi ruusuketta kuului laskea. Se kuitenkin oli varmaa, että enää ikinä en kilpailisi, en ainakaan ennen seuraavaa kertaa.
Alex ja Tetris Kultasaaressa:
150 cm esteet 5/41
160 cm esteet 8/50
VaA 4/58 -
Huom: tämä kisa oli ennen Pikku Cupin hässäkkää!
Komia Dressage 2025
”Kuka on paras? Kuka on paras?” uhosin ja osoitin etusormellani Tetriksen selästä vuorotellen Oskarin naamaa ja vuorotellen omaa habaani. Se ei suinkaan tarkoittanut, että Oskari olisi paras, vaan että Oskarin olisi hyvä vastata. Tetris esitti oman osuutensa hienosti ja käveli Komia Dressagen vilinässä kilpakentän suunnalta Oskaria ja Kissiä kohti ohjat kaulallaan.
Oskari ei sen sijaan ollut tässä yhtä hyvä kuin Tetris. Se pyöräytti silmiään hieman ja jatkoi sitten naama nurin päin Kissin hinkuttamista pikkutarkasti matkustuskuntoon. Joo joo joo joo, ei sille ollut sijoitusta tullut taaskaan, mutta se oli jo vanha uutinen. Uuden uutukainen ruusukkeeni sen sijaan oli erinomaisen ajankohtainen uutinen.
”No. Sano jo”, komensin kun heilautin itseni Tetriksen selästä käynnissä niin että tömähti. ”Kuka on paras!”
Kun Oskari ei vieläkään viitsinyt vastata, pujotin käteni Tetriksen ohjien lomasta, ettei se vaeltelisi ihan kauhean kauas ja tartuin kaksin käsin Oskarin naamaan. Puristin sen poskia ja liikutin sen leukaa.
”Alekssssss on parasssss”, pärisyttelin matalalla äänellä niin että sylki roiskui.
”Hyi et sylje muhun sillä sun oksennuskidalla!” Oskari äyski ja ravisteli minut niskastaan.
”Oot sä kans yks paskanärhi kun et voi yhtään olla ilonen mun puolesta.”
”No en mä ookaan! Vielä. Anna mun olla.”Jaaha. Oskari piti jättää tällä kertaa ihan rauhaan. Sillä ja Kissillä ei ollut mennyt aikoihin hirveän hyvin, toisin kuin minulla ja Tetriksellä. Yleensä se oli kuitenkin iloinen, kun meillä meni hyvin. Sehän jumalauta valmensi meitä ja sai aina siivun kunniasta. Ja palkintorahoista.
Ei auttanut kuin huolehtia sitten hevosestaan. Vaihdoin Tetriksen suitset riimuun, löysäsin sen satulavyön ja tyrkytin sille vettä. Se ei juonut, mutta ei se muutenkaan aina heti halunnut juoda. Se vaikutti lämpöisen sään takia aika väsyneeltä, kun riisuin siltä satulan. Jalat siltä piti tarkastaa, mutta en viitsisi harjata sitä enää uudestaan. Hyvä se oli. Sellainen puhtaan hevosen puhdistaminen oli enemmän oskarijuttuja.
Kun tunnustelin etujalkoja, jokin tuuppasi minua pyllynposkeen. Koska kuvittelin, että se on Tetriksen pää, huitaisin toisella kädellä taaksepäin, että menisi nyt siitä pökkimästä ihmisiä. Osuin kuitenkin johonkin muuhun.
”Älä puristele mun takapuolta enää ikinä”, Oskarin tuima ääni käski.
Käännyin katsomaan. Oskari sekoitti jotain Tetriksen veteen ja pyyhkäisi sitten märällä kädellään hevoseni turpaa. Tetris laski päänsä ja joi, ja Oskari taputti sen kaulaa. Se oli leppynyt jo. Siis Oskari, ei Tetris. Kun siirryin takajalan kohdalle, se poimi jo Tetriksen ruusukkeen ja ihaili sitä. Mitään se ei kuitenkaan sanoisi ennen kuin olisimme jo autossa ja ajaneet ensimmäiset parikymmentä minuuttia. Silti se oli ihan paras kisamatkakaveri.
-
Alex ja Tetris Power Jumpissa
& muita kohokohtia sieltäOn aina huono asia, jos joutuu selittämään omia vitsejään, mutta Power Jump -tuotoksen oli tarkoitus esittää tätä. 😀 Ilokseni huomasin myös, että alin (tärkein) kuva oli moka: olin liittänyt siihen yhtä liian aikaisen version, johon en ollut korjannut viimeisiä virheitä. Se ei olisi kuitenkaan vaikuttanut mitään sijoitukseen, eikä siihen, että tykkään itse tästä kuvasta kovasti ja sitä oli kivaa tehdä! (Mun mielestä se on myös hauska meemi, koska oon aika vanha.)
Alex ja Tetris saivat yli-ihania kommentteja tuomareilta:
”Erilainen mukava toteutustapa, jossa tulee esille valmistautuminen ja media mukavasti yhdistyen. Teema on otettu hienosti huomioon pukeutumisen muodossa, josta hevonenkin on saanut osansa. Hyvät yksityiskohdat, etenkin taustalla olevat liput.”
”Vuoden ainoa sarjakuvateos on hauska ja erilainen sekä mukavan itseironinen.” ”Hei jes, sarjakuva! Näitä tuotoksia aina odottaa ja toivoo! Surkuhupaisaa, ratsastajan hymyssä on niin mainiosti onnistunut itseironinen tragic clown -viba.”Lisäksi Alexiina C. oli kirjoittanut tosi hauskat juonnot koko kisaan. Tässä juonnettiin Alex ja Tetris radalle ja ratsukon suoritus.
Sitten #387 Alexandra Tiederberg hevosella, jonka nimi yksinkertaisesti on: Tetris. Peliliikkeitä odotetaan näkevänkin, mutta toivon mukaan harkittuja ja voittoon edesauttavia.
Olen kuullut (yksi toimittaja tuossa kävi päivittelemässä ja mainitsi juuri tämän ratsastajan nimen), että Tiederbergin sanavarasto on erinomaisen rehevää, yksioikoisuudessaan monipuolista ja mieleenpainuvaa. Hän myös kuulemma kuorma-autonkuljettaja, ei esteratsastaja.
Hevoselta Tetris minusta näyttää…
Pienikokoista ratsastajaa muuten tuskin erottaa ratsunsa selästä ilman kaukoputkea… mutta kai siellä joki keikkuu, eikä Tetris yksinään ole meille näyttämässä, että PJ-mestariksi voi tulla ilman ihmistäkin. Mistäs sen tietää? Tulisiko nollia enemmän, jos hevoset saisivat hoitaa asian itsenäisesti?
Nä, tässä läpäteltyäni menemään (koska toimittajatoverini tosiaan oli niin sauhuamassa tästä) tulos ei ihan ieltä hivele. Taisin kuulla toisen pudotuksen kohdalla mojovaa rätinää Tiederbergin oletetusta suun suunnasta.
12:lla virheellä, 5,316 sekunnilla maalissa.
Kaiken kaikkiaan minulla, Alexilla ja Tetriksellä oli ihanat Power Jumpit!
-
Alex & Tetris: Kummituskarkeloiden tuotos
Seven days
”Seven days!” ääni sihisi pimeästä karsinasta niin, että ehdin ihan oikeasti säikähtää perseettömäksi.
”HYIssaatana!” huusin, ja pitelemäni Tetris korskui niin että sylkeä roiskui. Käsitin tietenkin samalla sekunnilla, että se oli Otsonmäen ihan ikioma kylähullu ja Hopiavuoren vajakki, Oskari, joten rauhoittelin heti hevosta sydän hakaten.
”Sori sori sori en mä tajunnu että sulla on poni mukana, en mä olis sillon, jooooojoo Tetris, se olin vaan mä.”
”Odota kun mä rauhotan tän niin mä käsittelen sut seuraavaksi, perkeleen mielipuoli.”Tetris uskoi aika nopeasti, että kukaan tai mikään ei ollut tulossa sen kimppuun. Onneksi. Se oli, niin kuin Oskari oli sitä nimittänyt, varsinainen poni. Sen säkä häämötti parikymmentä senttiä päälakeani korkeammalla, ja nyt kun se jäi tuollaiselle säikylle tuulelle, sen pää törrötti sitäkin korkeammalla. Joku kerta vielä, kun joku sen oikein traumatisoisi, se hyppäisi päälleni. Minun hautakiveeni kaiverreittaisiin sitten Alex Tederberg, kuollut Oskari Suden ja Tetris Tiederbergin toiminnan johdosta Pyhäinmiestenpäivän 2025 tienoolla.
Oskari oli niin pahoillaan, että kun minä talutin Tetristä karsinaansa, Oskari yritti taluttaa minua. Se ei ollut kauhean tehokasta, mutta kun Tetriksen ei tarvinnut enää pelätä hulluja ihan niin paljoa, se meni aika sulavasti turvalliseen yksiöönsä.
”No. Kerropa että mitä vittua sä vaanit nurkissa yrittämässä saada mua hengiltä”, kehotin Oskaria ja nojauduin karsinan oveen. Tetris alkoi heti tonkia hiuksiani kalterien läpi.
”Mä vaan muistutin sua niistä kisoista…”
”Mistähän kisoista?”
”Seittämän päivää Kummituskarkeloihin.”
”Jaa niistä. Ja päätit tehdä sen creepyimmällä mahdollisella tavalla. Vai pelkäätsä häviämistä niin kovaa että sun pitää tappaa mut?”
”Se oli vaan niin sopivaa kun se luokan nimi on semmonen ja kaikkea. Ootko valmistautunu hyvin?”
”En vitussa.”
”Mikset?”
”Haloo. Hevoset ja ihme amerikkalainen kummitusteema. Kuulostaako siltä, että siinä voi käydä millään tavalla hyvin? Mä sanon sulle, että hevoset ja halloween ei sovi yhteen.”
”Ja silti ilmoittauduit aivan ilosena?”
”Arvaa muistinko mä että on joku kusinen halloween? Enkä varmaan peru ilmottautumista.”
”Jaa no… Mennäänks sitten meille kattoon The Ring?”
”Mikä jottei. Mutta jos se on se japanilainen ruikkuversio niin sitten ei.”
”Joo ei oo se.”
-
Lakeuren Dressaasit
”Sori, ei lähe”, ilmoitin Harrille ja Sonjalle. Ponnistin itseni irti Tetriksen kyljestä laskeutuessani sen selästä. Normaalin kokoiset ihmiset luisuivat herkästi sen mahan alle, jos eivät tehneet niin.
”Miten niin sori?” Harri kysyi. Mietin, mahtoiko se aina olla vähän hidas. Sonja hoksasi kaiken niin nopeasti, että eikö sillä mennyt hermo? Vai jännittikö Harria niin ettei ajatus kulkenut? Minua ainakin jännitti niin, että olisi oksettanut, jos mahassa olisi ollut jotain.
”Koko tiimin tulos menee vituilleen meidän takia. Varotan jo nyt. Tos lämmittelys tuntui ku ratsastais puuhevosella.”
”Totaniin. Lakeuren Dresaasit ei nyt ole tiimikisa”, Sonja huomautti.
”Ai niin joo. Mä jo ajattelin että kuinka hitaalla Harri käy, mutta se onkin mä joka ei tajua.”Harri naurahti. Helppoko sen oli. Se oli jo mennyt luokkansa ja sijoittunut. Toista se oli meikäläisillä: minulla ja Tetriksellä. Koitos oli vasta edessä ja vatsaa väänsi niin että laskeskelin, pitäisikö antaa ohjat Harrille nyt ja juosta paskalle vai vasta ratsastuksen jälkeen. Ainakin pysyivät pohkeet hevosta vasten aina tosi hyvin kun pelkäsi että lurahtaa housuihin jos kovin levittelee jalkojaan.
”Me oltaisiin tarvittu sulle Nelly mukaan”, Sonja sanoi. ”Se aina sanoo mulle, että joo joo, menet vaan kun mua jännittää.”
”Suako muka jännittää?”
”Tietenkin! Aluksi se oli hirveämpää, mutta silti. Mä panikoin yleensä etukäteen kotona enimmät pois ja Harri saa kestää sen.”
”Ei se oikeasti panikoi hirveästi”, Harri väitti.
”Mä kysyn sulta myöhemmin vinkkejä mut jos mä nyt pyllistän niin saanko onnenpotkun?”Sonja ojensi säärensä ja pukkasi sillä minua melko vastentahtoisesti lähinnä polvitaipeeseen. Näytin peukaloa ja sanoin kiitos. Sitten otin oikein kunnolla kiinni satulasta ja venytin jalkani melkein spagaattiin jotta sain kauhaistua toisella jonkinlaisen apinaotteen jalustimesta. Siitä oli aika perseestä ponnistaa, mutta ylös vain taas pääsin.
”Noin vaan”, Harri kommentoi.
”Pitäkää nyt saatana sitten peukkuja että tää homma ei mee ihan vituilleen. Tässä menee teidänkin maine jos Hopiavuoren Tiederberg vähä edustaa tuolla.”Ei auttanut kuin purra hampaat tiukasti yhteen niin että pää tulisi ihan varmasti mahdollisimman kipeäksi ja puristaa hetken pohkeilla Tetristä. Mennään. Sitten jumalauta poni pidät minusta huolta, koska minäkin pidän aina sinusta huolta. Et tule ainakaan päälle jos pyörryn tällä kertaa. Vaikka en ole koskaan pyörtynytkään. Tälläkin kertaa siltä kuitenkin tuntui, ja maailma oli vähän musta reunoiltaan. Pysähdyimme odottamaan ja minun tapauksessani hengittämään tarkoituksella ihan vatsaan asti.
”Seuraavana menöö Alexandra Tiederberg ja Tetris”, kuulutettiin ennen kuin ehdin hengittää kovin montaa kertaa. Sen jälkeen pahin oli jo ohi: olin nimittäin kentällä enkä muuta voinut kuin pistää ratsastaen.
-
Piti ensin vähän kaivaa muistin perukoita, että mistä tässä nyt taas olikaan kyse, mutta joo Lakeuren Dressaasit eikä mikään tiimikisa. Ja Alexhan sijoittui sitten, niin että onnenpotkusta oli ehkä apua.
Olet kirjoittanut tosi hyvin Sonjan ja Harrin, niin kuin oikeasti kaikki pikkujututkin! Harria tosiaan vähän naurattaisi kuulla, että Alex luuli ensin Harrin käyvän hitaalla. Sonja ei nyt välttämättä ala potkia kovin suurella antaumuksella toista ahteriin. Ja niin edelleen. Mä tykkään tästä kamalasti.
-
