Jaska

Etusivu Foorumit Päiväkirjat Jaska

Tämä aihe sisältää 6 vastaukset, 4 kirjoittajaa, ja siihen kirjoitti viimeksi  Alex 2 viikkoa, 5 päivää sitten.

  • Julkaisija
    Viestit
  • #10560 Vastaus

    Oskari
    Osallistuja

    Line: Necro_Badger

    fwb-o Jaska (Big in Japan)
    om. Olavi Susi, Kissin varsahommien aikana ylläpidossa Oskarilla

  • #10561 Vastaus

    Oskari
    Osallistuja

    Kompromissi

    Iskällä oli ollut taas mielipiteitä. Niiden seurauksena Hopiavuoren hevostallin suulissa kyyhötti joku ihme Jaska, jonka kanssa iskällä oli tuorein bromance. Se, että nostin satulan Jaskan selkään sen kuopiessa maalattiaa, oli monen kompromissin ansiota. Tai no eiväthän ne ihan kompromisseja olleet. Oikeastaan Jaskan esiintyminen suulissa oli sen ansiota, että olin kerrankin sanonut iskälle vastaan ja saanut pitää pääni.

    Iskä oli ollut sitä mieltä, että kun kerran aioin jatkaa kilparatsastusta Tulip Carnivalin menestyksen buustaamana, Kissin juuri alkanut äitiysloma tuli ihan idioottimaiseen kohtaan. Siitä olin samaa mieltä, mutta sille ei voinut mitään. Iskän ratkaisu tähän ongelmaan oli ollut Jaska. Minut oli raahattu suurin piirtein suoraan lentokentältä Lahteen katsomaan sitä. Ratkaisu ei ollut vaikuttanut ollenkaan huonolta. Jaska oli juuri sellainen hevonen, jolla olisin tahtonut ratsastaa, mutta kun olin jumissa Kissin kanssa ja mennyt kehittämään tunteita sitä kohtaan. Jaskan läsnäolon osalta iskän ratkaisu siis oli ollut hyvä. Siihen kuitenkin oli sisältynyt se, että Kissi olisi mennyt meille kotiin, koska olihan se isän tamma ja sen varsa isän kasvatti. Se olisi saanut palata muka sitten joskus, eli todennäköisesti ei koskaan, joten olin lyönyt välittömästi jarrut pohjaan. Kissistä oli tullut minun hevoseni, enkä aikonut luopua siitä, vaikka saisin kymmenen Jaskaa tilalle. Nyt siis satuloin Jaskaa, mutta koska olin kieltäytynyt koko Jaskasta näillä ehdoilla, Kissi oli paikalla myös: värjötteli omassa tarhassaan inhoamassa takatalvea yhtä paljon kuin minäkin.

    Jaska ei ollut millään lailla niin kuin Kissi. Sen etukaviot viuhuivat vähän väliä, kun sen piti näyttää Cozminalle, millaisia urhoja tässä ollaankaan. Kielsin sitä miljoonannen kerran ja ojensin sille kuolaimet suoraan suun alle. Siihen se vastasi nostamalla päänsä ylös, ja se oli tosi ylös sitten se.

    ”Mä voin vielä palauttaa sut”, mutisin sille ja vedin sitä sen typerästä ratsuharjasta niin että se laski taas päänsä. ”Naama. Kiitos. Hyvä poika. Lopeta jo sen sorkan kanssa.”

    Tiesin, että kun satuloinnista vääntämisestä päästäisiin, alkaisi kiva vaihe. Ratsastus. Sen ajatuksen voimalla ohjasin Jaskan pään alas vielä kolme kertaa, jotta sain niskahihnan korvien taakse ja leukahihnan kiinni. Turpahihnan olin nakannut menemään heti kun ratsu oli tänne tullut. Jaskasta näki, että sillä oli mennyt joku tosi kovakätinen viimeiset vuodet. Suitsinnan jälkeen päästin sen irti ja talutin maneesiin. Sentään se tuli sinne perässä ja asettui paikalleen keskelle, vaikka ravasikin koko matkan kävelyvauhtia sieraimet levällään ja niska köyryssä. Selkäännousussa se ei pelleillyt ja antoi kerätä ohjatkin käteen asti rauhassa.

    Jo Jaskan lämmittelyravi oli kivaa. Tuntui kuin olisin ajanut viimeisen vuoden pienellä kinneriautolla, jolla ei päässyt moottoritiellä ohittamaan, ellei tie ollut tyhjä Lapualle asti. Nyt olin saanut alleni ihan toisenlaisen menopelin, jonka suuri moottori karjahteli ja joka kiihtyi turbon avulla saman tien niin että selkä painautui syvälle penkkiin.

    ”Mä oon ollu liikaa Alexin kanssa”, tunnustin Jaskalle kesken ravin, mutta se ei vastannut. Työtä tehdessään se keskittyi alusta loppuun asti hommiinsa.

    Tällaisella hevosella minä osasin ratsastaa. Tällaisella hevosella minä halusin ratsastaa. Tuntui ihanalta, kun oli suunnitelma. Tiesin, mitä tehdä. Ymmärsin Jaskaa. Käsitin, että sen halvahko hinta johtui siitä, miten surkea ratsu se muka oli. Sen surkeus puolestaan johtui selkäongelmista, jota ei ollut havaittu, ja sen selkäongelmat johtuivat sen suusta. Kun sitä ratsasti äärimmäisen hellästi tavallisella omppukuolaimella, se meni kuin unelma, vaikka oli tietenkin hyvin jäykkä kyljistä ja selästä. Huomenna Jaskalla olisi hammaslääkäri, ylihuomenna kunnon hieroja ja sitten kevyen taluttelun lepopäivä. Viikon päästä sillä pääsisi kokeilemaan kunnolla ratsastamista, mutta tunsihan sen käteen, että se oli erinomainen hevonen ja minulle yhtä sopiva kuin Ukko oli ollut.

    ”Sitä mä vaan Jaska ihmettelen”, juttelin maneesin hiljaisuudessa, jottei Jaska niin epäileväisesti kyttäisi ovelle, ”että mistä mulle kerääntyy hevoset, joilla on kaikkein typerimmät nimet. Mä en tiedä, kumpi sun nimistä on edes rumempi. Jaska vai Big in Japan. Onneksi sä et sentään ole Tiny Kitten Kisses.”

    • #10562 Vastaus

      Janna H
      Osallistuja

      Tää oli mielenkiintoinen käänne Oskarin tarinassa. Toki tää on myös uskottava, sillä tokihan Oskari tarvitsee hevosen jolla ratsastaa ja treenata kun Kissi ei ole käytössä ja Oskarin taustalla on mahdollista jotta se saa käyttöönsä sellaiset hevoset joita se tarvitsee.

      Mielenkiinnolla kyllä jään seuraamaan miten Oskarin ja Jaskan yhteiselo tulee etenemään ja mitä kaikkea vielä sitä tapahtuukaan matkan varrella.

  • #10584 Vastaus

    Eira
    Osallistuja

    Viidestäkympistä vetoa

    Me löimme Alexin kanssa viidestäkympistä vetoa, että en muka saa Oskarista hymyilevää kuvaa Hannabyn aikana. Alex väitti, että se on mahdotonta, koska Oskari ei hymyile ihmisille ja koska hänen ratsastuksensa on ollut viime aikoina vähän niin ja näin, että tuskin hän hymyilisi hevosillekaan. Sanoin Alexille, että helppo nakki. Minä en ole mikään pojan näköinen niin kuin se, että jos räpyttelen ripsiä ja vaikka oikeastaan kaikkea mikä liikkuu, saattaisin saada Oskarin hymyilemään.

    Näin jälkikäteen ajateltuna se oli minun kannaltani aika huono veto. Siitä on noin neljäsataa vuotta, kun Oskari viimeksi hymyili tytöille, edes tytön näköisille. Tai no, Ilonalle hän hymyili viimeksi ennen lähtöä, kun Ilona toimitti jotain ja puhui niin nopeasti ettei siitä saanut selvää kukaan. Ja kun se Ilonakaan ei ole täällä, niin että häntä voisi näyttää Oskarille ja käskeä puhumaan taas sekavia nopeasti. Hevosillekaan Oskari ei kauheasti enää hymyile nyt, kun on ratsastanut suurimmaksi osaksi aivan päin seiniä. Niin minä kuitenkin vain sain viisikymppä tällä kuvalla Alexilta, koska olen vain niin äärettömän hyvä.

    Tässä Oskari ratsastaa pois radalta keskiviikkona. Hän ei saanut sijoituksen palaakaan, mutta teki silti kelpo suorituksen Jaskalla, jolla ei ollut ennen kilpaillut eikä ihan hirveästi ratsastanutkaan vielä. Jaska käveli pää alhaalla pois, kyljet hiessä, suu vaahdossa, kaikkensa tehneenä, ja Oskarin katse haravoi katsomoa, jossa minä istuin pääsemättä lähellekään eturiviä. Vilkutin. Silloin Oskari vasta huomasi minut ja kaikeksi onneksi hymyili ihan kunnolla, tällä tavalla näin. Se oli tosi nopea hymy, enkä olisi saanut siitä varmaan kuvaa, jos en olisi muutenkin ollut ottamassa videota, jotta hän voisi taas kerran vahdata omaa ratsastustaan koko illan ja listata kaikki oikeat ja keksityt virheet, mitä hän muka sen aikana teki. Sitä ei Alexille kuitenkaan sanota, että tämä on screen shot. Hän ei saa ikinä tietää, koska oli valmistautumassa omiin juttuihinsa.

    Illalla Alex maksoi minulle velkansa Mobilepaylla, kun ei kuulemma kanna käteistä mukanaan niin kuin luolaihminen. Oskari harjasi Jaskaa jotain neljäsataa vuotta ja höpötteli sille niin hiljaisella äänellä, ettei siitä saanut mitään selvää. Onneksi minulla oli viisikymppiä, jolla voisi tilata nälkäänsä vaikka jotain kebabia hotellille, kun Oskarilla kesti jotain nejämiljoonaa vuotta ja Alex ei suostunut ajamaan minua erikseen huilille.

  • #10589 Vastaus

    Oskari
    Osallistuja

    Hannabyn esteet

    Jaskan selässä tunsi olevansa paljon kauempana maasta kuin Kissin selässä, vaikka ei Jaska sen suurempi ollutkaan. Sen taisi tehdä hevosen asenne tai jokin aura. Jaska oli niin varma itsestään. Se oli aina niin ryhdikäs. Sen selässä muistin, että olin itsekin joskus ollut samanlainen silloin, kun ratsastin hyvällä hevosella, omalla hevosella. Sellaisina hetkinä tiesin niin tarkasti, mitä olin tekemässä, että en joutanut miettimään itseäni ja olemistani.

    Nyt tuntui niin kovin samanlaiselta taas kuin silloin joskus. Alex oli melkein juossut yleisön puolelle heti, kun oli huomannut, ettei sijoitu, mutta minulla on yhä mahdollisuus. Hänellä oli kamala hikinen kypäräkampaus. Hänkin katsoi suoraan minua ja Jaskaa. Nauroi. Rutisti kädet rintaansa vasten edelleen nyrkkiin puristettuina, kun lakkasi tuulettamasta minun ja Jaskan sijoituksen puolesta. Minäkin nauroin vähän, kun katsoin häntä, hänen selkäänsä takovaa Eiraa ja Milania, joka taputti käsiään. Jaskan suitsiin oli kiinnitetty ruusuke, ja minä, muka kouluratsastaja, olin ansainnut sen Hannaby Hanami Weekin pääesteluokasta Jaskan kanssa.

    Kun seisoimme siinä, minä ja melko vieras hevoseni, tiesin, että yksi tärkeä osa elämästäni oli nyt ohitse. Olin rakastanut kouluratsastusta yli kaksikymmentä vuotta lähes samalla tavalla kuin jalkapalloa. Minusta ei ollut siihen enää. Luopuminen tuntui kuitenkin sillä hetkellä siedettävältä. Esteratsastus ei ollut kouluratsastusta, mutta sitäkin tehtiin lähes yhtä hienojen hevosten kanssa ja edes samoissa paikoissa kuin kouluratsastusta. Se vaati kylmempiä hermoja, mutta pienempää millintarkkuutta. Voisin harrastella edelleen mitä tahdoin, mutta oli aika vaihtaa oma laji kokonaan toiseksi.

    Alex muodosti sormillaan sydämen ja oli puhaltavinaan sen minua ja Jaskaa kohti. Ojensin käteni ja olin ottavinani sen kiinni. Nauroimme sekunnin verran ennen kuin käännyin viemään Jaskaa pois, ja minä ajattelin, että mitähän isä mahtaa sanoa, kun kerron hänelle muuttuvani niin perinpohjaisesti toisenlaiseksi.

    Hannaby Hanami Weekin sunnuntai.

    • #10590 Vastaus

      Janna H
      Osallistuja

      Menestyminen – vaikka sitten ”väärässä” lajissa – on varmasti just semmosta mitä Oskari kaipaa tässä kohtaa. Sillä on kuitenkin sen verran ollut mutkaa matkassa ja varsinkin nyt kun Hannabyyn lähdettiin uuden hevosen kanssa.

      Oskarin lajinvaihdosta tulee olemana myös mielenkiintoista lukea ja ootankin mielenkiinnolla millaisia juonikuvioita taustalla onkaan punottu.

  • #10621 Vastaus

    Alex
    Osallistuja

    Henkilökohtaisesti

    ”Mitäs nyt?”

    Oskari ei vastannut kysymykseeni pitkään aikaan, vaan katseli tyhjälle pihatielle. Jaska hermoili sen vierellä suulin pieliin sidottuna ja toimettomana. Tetris ei onneksi ollut enää siellä. Olisivat varmaan ruvenneet isottelemaan toisilleen, kun ei niille järjestetty muutakaan tekemistä.

    ”Miten niin mitä nyt”, Oskari sanoi niin tasaisella äänellä, ettei se ollut edes kysymys.
    ”Kun Ilona lähti. Kun eiks se ollu sulle joku–”
    ”Se ollu mulle mitään”, Oskari tuhahti.
    ”Aika kylmää.”
    ”Mä luulin et sä tarkotit et se me oltiin — mitä sä tarkotit?”
    ”No kun te olitte kans kavereita, ja sitten se lähtee ilmoittamatta lomaileen ja venyy ja vanuu siellä. Jättää meidät tänne. Lopuksi lähettää tuulen mukana sanan, ettei se tuukaan takasin.”
    ”Ai. No joo. Sillä on varmasti syynsä. Mieti nyt.”
    ”Mut mitäs nyt?”

    Oskari huokaisi, pyöräytti pienesti silmiään ja veti sualla Jaskan kaulaa umpimähkään pari kertaa. Hevonen oli heti tyytyväisempi, kun hoitaminen jatkui, mutta se myös loppui yhtä nopeasti. Jaska kuopaisi ensin kerran ja sitten paristi, kun Oskari tuijotti tyhmänä sen punaista kylkeä.

    ”Oskari? Hä? Hä? Hä?”
    ”No en mä edelleenkään tiedä mitä sä oikeen meinaat. Ihmisiä tulee ja menee elämässä.”
    ”Mutta et sä kaikkien takia vahtaa pihatielle niinku ne tulis maagisesti sillä lailla sieltä.”
    ”No en vahtaa en. Voitko antaa mun olla?”
    ”Sureksä?”
    ”No en.”
    ”Hä? Surekko?”
    ”No joo sitten. Mä en haluaisi puhua tästä. Ainakaan vielä.”
    ”Vihaatsä sitä nyt?”
    ”En.”

    Kyllä se suri. Se oli surrut jo kauan aikaa. Se oli ottanut yhtä henkilökohtaisesti kuin minä, kun se ei ollut saanut enää viesteihinsä vastausta, ja oskarimaiseen tapaansa se oli luovuttanut ja lakannut itse viestimästä. Tulppaanikarnevaaleilla se ei olisi enää halunnut lähetellä mitään, mutta minäpä lähetin. Onneksi sillä oli nyt Jaska, niin se ei ehtinyt märehtiä liikaa. Oskarin sydän sykki hevosille, mutta vaikka se muuta väitti, se oli mennyt rakastumaan. Ei siitä olisi tietenkään pitkän päälle mitään tullut, kun Ilona oli hoitanut sitä niin kuin isoa miesvauvaa. Ei sellaisen kanssa enää pääse tasavertaiseen romanttiseen suhteeseen. Ja muutenkin. Oskari oli tuollainen. Kiva kaveri ja kaikkea, mutta silti. Sanottiinpa tasa-arvosta kovaan ääneen mitä tahansa, se oli silti tuollainen. Jostain syystä en kuitenkaan pystynyt näkemään itsessäni mitään yksittäistä suurta vikaa. Säälin ennemmin Oskaria kuin tein selkoa omista ajatuksistani.

    Kauan aikaa Oskari puunasi Jaskaa. Se katsoi kaikki kaviotkin oikein kunnolla. Jaska oli kiltisti, kun se ymmärsi, miksi sen piti päjöttää suulissa. Aluksi Oskarin harjaaminen oli ihmeellistä hosumista ja sosimista, mutta sitten se rentoutui hevostranssiinsa. Mielessäni kävi, että mikä osa siitä repaileisennäköisestä harjaamisesta johtui vielä Oskarin onnettomuudesta. Voiko olla niin, että jokin asia on lihasmuistissa ja sydämessä niin syvällä, että kun pääsee yli tietoisen mielen vastustuksesta ja ylimääräisestä mielenliikutuksesta, se rakkain asia sujuu edelleen? Ainakin Oskarin harjanvedot olivat tasaisia ja rauhallisia silloin, kun sen kasvot olivat sileät ja rennot. Se oli pohjimmiltaan sama kuin ennen. Ennen Ilonaa, ennen onnettomuuttaan. Ennen kuin sen nimi oli edes Oskari.

    ”Mä en voi vihata sitä”, Oskari sanoi rauhallisesti niin pitkän hiljaisuuden jälkeen, etten ollut ensin varma, mistä se puhui. ”En mä vois vihata suakaan, jos sä lähtisit samalla tavalla. Ensin mä olisin surullinen. Ja oon. Mut ihmisen mieli unohtaa, ja lopuksi se toinen olis vaan muisto, ei enää elävä ihminen.”
    ”Ihme filosofi”, tokaisin sille, kun en muuta keksinyt. Ei se yleensä ollut niin syvällinen.
    ”Ootsä sitten kuinka surullinen? Kestäksä?”
    ”En mä oo surullinen”, väitin sille. ”Mä oon aivan saatanan vihainen. Mä kuvittelin, että mulla on sille jotain väliä.”
    ”Mäkin ehkä olin joskus, mutta mä tein jonkun surutyövaiheen heti sillon kun se lähti sinne lomalle. Mä jotenkin tiesin, ettei se palaa.”
    ”Paskat sä mitään tienny.”
    Oskari katsoi minua kummallisen utuisesti. ”Ne ei koskaan palaa.”
    ”Mitkä?” kysyin ihan hölmönä.
    ”Ei mitkään. Tai no Outi, ja Ilona.”

    Se kryptinen mietintä oli kirkkain ajatus, jonka Oskari oli ikinä sanonut ihastumisesta. Sen selkä olisi kaivannut silittämistä ja olkapää puristamista, mutta ei se antanut koskea, sehän oli ihan vauhko aina lähestyttäessä. Sentään se nojasi Jaskaan hetken aikaa puristamista vailla olevalla olkapäällään ja taisi latautua siinä. Ainakin sen pää nousi takaisin pystyyn.

    ”Mä käsitän, että jos samantapainen asia käy ihmissuhteissa mulle monta kertaa, se on sillon mun oma vika, koska yhdistävä tekijä oon mä”, se vielä lausahti ääni vähän särkyen.
    ”Kaks kertaa ei oo monta kertaa”, huomautin.
    ”Ei se haittaa. Mä tiesin jo sillon kun — mä tein jo sen valinnan, että mä oon todennäköisesti aina yksin. Mulle oli tärkeämpää olla minä.”

    Joo, koville sillä otti. Se kääntyi hieromaan nenäänsä Jaskan poskeen, vaikka se ei ikinä hellinyt hevosia sillä lailla. Se ei myöskään ikinä ottanut puheeksi korjaushoitojaan, tai niitä ihastusasioitaan. Vaikka se oli jo monesti aiemmin käskenyt minut pois, sillä näytti olevan tarve puhua. Istuin pissatulehduksenkin uhalla suulin kylmälle kivijalalle. Oskari ei kuitenkaan sanonut enää mitään. Se hymyili vähän lannistuneen näköisenä itsekseen ja nosti satulan Jaskan selkään. Satulavyön se kiristi hellästi, mutta kun Jaska yritti kääntää päätään hieman pois suitset nähdessään, sitä Oskari ei hyväksynyt, vaan murahti heti komennon. Seuraavaksi hän liikkui rauhallisesti laskemaan jalustimet alas ja taputti sitten hevostaan hellästi kaulalle.

    ”Mä en tiedä annanko mä sille anteeksi”, tunnustin Oskarille. ”Mä otan tän henkilökohtaisesta.”
    ”Mä taas en näe mitään, mitä pitäis antaa anteeksi. Jos meidän kahden osat olis vaihtunu sen kanssa, mäkin olisin varmaan halunnu pois.”
    ”Tiedätsä jotain, mitä mä en tiedä?”

    Oskari hymyili oudosti pää kallellaan. Se taisi olla tarkoitettu helläksi tai lohduttavaksi se hymy, mutta se näytti vain oudolta, koska ei se ikinä hymyillyt niin paljoa, että olisi osannut erilaiset hymytyypit tarpeeksi luontevasti. Hän silitti Jaskan poskea katsomatta sen päälle ennen kuin irrotti hevosensa ketjuista.

    ”Mä en tiedä yhtään enempää kun sä.”

Vastaa aiheeseen: Jaska
Tietosi: