Tallipäiväkirja 2024

Etusivu Foorumit Päiväkirjat Tallipäiväkirja 2024

Tämä aihe sisältää 34 vastaukset, 9 kirjoittajaa, ja siihen kirjoitti viimeksi  Alex 3 viikkoa sitten.

  • Julkaisija
    Viestit
  • #10379 Vastaus

    Eetu Hopiavuori
    Ylläpitäjä

    Tallipäiväkirjaan saavat kirjoittaa kaikki: niin tallin väki kuin rekisteröimättömätkin käyttäjät.

  • #10380 Vastaus

    Eetu Hopiavuori
    Ylläpitäjä

    ”Mitä sä ajattelit nyt sitten teherä?” kysyin, mutta Nellyn mulkaisusta päättelin, että se oli sittenkin huono kysymys jo ennen kuin Inari alkoi itkeä.

    ”En mä tiedä”, Inari itki, enkä voinut olla katsomatta hänen näkymätöntä vauvavatsaansa, jota hän suojeli molemmilla käsillään. Olin tuntenut hänet alusta asti, lapsesta asti, vauvasta asti, enkä ainakaan muista nähneeni hänen koskaan itkeneen. En edes vauvana. En tiennyt mitä tehdä, mutta onneksi Nelly siirtyi nojatuolista hänen viereensä sohvalle ja puristi hänet tiukasti kainaloonsa.

    ”Vitsi sä oot tyhmä”, Nelly muotoili minulle huulillaan äänettömästi.
    Nyökytin: joo, huomattu. En halunnut hoitaa tätä asiaa enkä olla tässä. En minä tiennyt, mitä tässä kuului sanoa tai tehdä. Voi kun Inari olisi tuonut mieluummin eteeni vaikka hevosvauvan, jonka kanssa oli ongelmissa. Olisin keksinyt aivan varmasti, miten olisin saanut autettua häntä ja sitä lasta. Ihmislapsi, jota Inari ei halunnut, ei ollut millään tavalla vertailukelpoinenkaan lemmikkilapsen kanssa. Voi nenä.

    ”Ookko sä sanonu äiteelles ja is — siis äiteelles?” kysyin, mutta Nelly loi minuun taas ruman katseen.
    ”En mä pysty”, Inari valitti. ”Äiti ei halua enää olla missään tekemisissä mun kanssa sitten!”
    Minkä takia ei? Sen takia, että Inari oli liian nuori saamaan lapsen hänen mielestään? Vai sen takia, että jos Inari aikoi tehdä — aikoi hankkiutua lapsesta eroon? Päätin olla kysymättä.
    ”Me ainakin tuetaan ja autetaan sua, vaikka sä päättäisit mitä”, Nelly sanoi hiljaa Inarille kainalossaan.
    ”No kun en mä halua päättää mitään, mä en pysty!”
    ”Eli sä meinaat pitää sen?”
    ”En! En ainakaan!” Inari älähti. ”Mä en halua olla kenenkään äiti! En ainakaan vielä!”
    ”Okei — no. Mä tietenkin tuun sun kanssa juttelemaan lääkärille abor–”
    ”Ei!” Inari vinkaisi. ”Ei ainakaan aborttia!”

    Okei. Yritin käsittää Inarin mielenliikkeitä. Onneksi talo oli ihan Noaa myöten tyhjä. Inari ei ainakaan halunnut kasvattaa lasta, ja Inari ei ainakaan halunnut tehdä aborttia.

    ”Soon aika raskasta varmahan antaa oma lapsi pois”, tuumin, ja sillä kertaa Nelly oikein sähähti minut hiljaiseksi.
    ”Ei sun sitä tarvi nyt päättää. Jos sä kerran tiedät sen varmasti, että sä et tee aborttia.”
    ”En tee! Mä ajattelin…”
    ”Joo?”
    ”Te yrititte sillon lasta. Voisittekohan..?”

    Nelly oli hiljaa ja silitti Inarin hikisiä hiuksia. Hänelläkin oli kuuma, mutta hän ei päästänyt irti.

    ”Ei se taira toimia niin”, mutisin.
    ”Oo ny jo oikeesti hiljaa jos sulla ei oo mitään rakentavaa sanottavaa”, Nelly tiuskaisi.
    ”Mitä sen isä on mieltä tästä tilantehesta?” kysyin, vaikka sekin oli varmasti väärin.
    ”Kenen? Ai tän. Ei se…”
    ”Sä et oo kertonu sille”, Nelly totesi asiallisesti. ”Kerrotko sä kuka se on?”

    Se sai Inarin taas itkemään hiljaa ja pudistamaan päätään. Nojauduin vasten sohvan selkänojaa ja huokaisin. Mitähän tästäkin vuodesta tulisi?

  • #10382 Vastaus

    Rosita
    Osallistuja

    Mikähän olisi Hasselle parasta?

    Kiersin tyytymättömänä Hopiavuoren hevostallin tarhoilla isäntä Eetu Hopiavuoren jalanjäljissä. Pakkasta oli noin satatuhatta astetta. Naamaa kirveli. Eetu oli tympeää seuraa, eikä osannut keskustella: osoitteli vain hevosia, nimesi niitä ja toimitti tallin rutiineista. Hän oli ollut samanlainen mörkö silloin neljäsataa vuotta sitten, kun olin käynyt tallilla pitämässä jotain ratsujousiammuntajuttua. Silloin hamaassa nuoruudessani… Ei kun pari vuotta sitten.

    Talli sinänsä oli ihan jees. Tai siis tosi jees. Hassen tallin heinä oli ollut homeessa, kun olin mennyt katsomaan. Se oli ollut viimeinen tikki. Aina siinä tallissa sisäilma oli ollut ihan selvästi pilalla, mutta nyt oikeasti riitti. Olisi pitänyt lähteä jo viisituhatta vuotta aikaisemmin, mutta kun oli muka rahasta kiinni. Eikä ole oma ja hevosen terveys rahasta kiinni, ei saa olla. Pakko päästä muualle. Sisko vastusti, ja hänenhän Hasse puoliksi oli, mutta nyt hänen oli pakko päästää meidät muuttamaan vähän kauemmas hevosen takia.

    Niitä tallilaisia siellä vilisi aina silloin tällöin. Aika vähän niitä oli oikeastaan. Siellä meni maneesille esimerkiksi joku kolmen jengi, josta ei ottanut pirukaan selvää, olivatko naisia vai miehiä vai mitä. Kaikilla oli nimittäin ihan samanlainen lyhyt tukka, joka vähän pilkotti pipon alta, sinipipoisella vissiin kihara, ja kaikilla jotkut tummat ratsastushousut ja mustat takit. Kahdella niistä — pisimmällä ja lyhyimmällä — oli ihan järkyttävän suuret ruskeat puoliveriset, ja yhdellä sellainen helmenvärinen, mitä ne koukkupolvet nyt ovat, tekke? Tallin puolella oli sitten joku partainen mutta tytönnäköinen ja varsinkin tytön kuuloinen pussailemassa vielä isompaa tupsujalkaista kylmäveristä niin kuin se olisi ollut syliin mahtuva ihmisvauva tai koiranpenikka. Sen mukana oli joku vaalea miesmalli, jonka ottaisin kaupanpäällisiksi, jos tänne tulisin. Oudon oloista, mutta kivaa possea kaiken kaikkiaan. Kohtelivat ainakin hevosiaan hyvin. Osa vissiin liiankin rakastavasti. Ainakin Eetu Hopiavuori katsoi omaa hevostaan niin kuin ylpeä isä katsoo lastaan, tai tavallaan jopa niin kuin kaunista naista katsotaan.

    Tuvan puoli ei ollut hyväksi ainakaan minulle. Eikä Hassekaan siitä pääsisi nauttimaan. Siellä oli sekä keksiä että pullaa ja heti se nuori emäntä, se Nelly, työnsi kahvikuppia kohti, että ota ota. Voin kertoa, ettei näitä linjoja pidetä yllä pullaa mussuttamalla. Otin paljasta kahvia. Sitten kun Nelly istui, hän oli kuitenkin ihan normaalin oloinen. Tykkäsi urheilusta. Kuulemma kohta piti televisiokin vääntää päälle. Tour de Ski tuli. Kuulemma joku Oskarikin tulisi katsomaan, ja joku Camilla, mutta Eetu sanoi, että Oskari oli mennyt juuri maneesille. Okei, eli se joku Oskari oli yksi niistä kolmesta samannäköisestä. Tour de Ski kuulosti kuitenkin hyvältä. Jos Hasse olisi asunut täällä jo, olisin varmasti jäänyt katsomaan myös. Olkkarissa näytti olevan isompi televisio kuin minulla kotona, ja urheilun äärellä oli ihan jees tutustua. Siinä näki heti, keitä muut ovat naisiaan. Ja miehiään, tietysti.

    Sitten puhuttiin rahasta. Eetu sanoi varmaan hinnan väärin, koska se oli vain hieman kalliimpi kuin Hassen nykyisellä hometallilla. Eetulla oli kuitenkin maneesi, isommat karsinat ja terveen hajuinen talli. En viitsinyt kysyä hintaa uudelleen, koska saisin saman kuitenkin kirjallisena, ja siinä hinta olisi oikein. Nelly ei reagoinut outoon hintaan mitenkään. Ei kai ollut hevosihmisiä, tai ei sitten ymmärtänyt rahasta niiden suhteen. Ihan välkyn olonen hän muuten oli, eli ei ollut kyllä siitä kiinni.

    Vähän Hopiavuoren hevostallin pisteet laskivat kyllä siinä kohtaa, kun joku tyyppi päästi jonkin kakaran juoksemaan ovelta haalari päällä keittiöön kuin kotiinsa. Se kakara huusi eetueetueetueetu ja sillä oli asiaa, ja Eetu Hopiavuori nosti sen syliinsä niin kuin olisi normaalia hoitaa yritystään vieras penikka polvellaan. Sen äiti tai lastenhoitaja tuli perästä ja sanoi vain terve. Näiden tyyppien mielestä tuon naisenkin oli ilmeisesti ihan normaalia tulla paikalle, kun hierottiin kauppaa. No, eipä tässä mitään salaista ollutkaan. Nainen valikoi itse kaapista itselleen Polle-mukin ja jälkeläiselleen Muumi-kuvioisen nokkamukin ja alkoi sitten touhata keittiössä niin kuin olisi ollut itsekin Hopiavuoren emäntä. Tai… Mistä sen tiesi? Oikeastaan tuo nainen näytti Nellyä enemmän siltä, että oli Eetun puoliso. Ota nyt näistä tällaisista ihmisistä selvää. Tuo kakara ei ainakaan ollut Eetun oma.

    Lopulta Nelly kutsui minuakin katsomaan Tour de Skitä, mutta kieltäydyin kohteliaasti. Eetulle lupasin, että palaisin asiaan tallipaikan suhteen. Ennen lähtöäni kysyin emännältä (kai?) vielä, että voisinko käydä kylpyhuoneessa pesemässä käteni, eli oikeasti tarkastamassa naamani ulkoilun jäljiltä. Jouduin kumartumaan hieman, jotta näin koko naamani peilistä. Se ei ollut koskaan hyvä merkki, mutta onneksi huulipuna oli edelleen täydellisesti. Puin eteisessä kengät ja kiittelin vielä tutustumiskierroksesta ja kaikesta muustakin kerran eteisessä. Sitten häivyin. Rosita has left the building.

  • #10387 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    Ihan syytön mihinkään
    Nelly katsoi oikein tarkkaan ettei olohuoneessa tai missään muuallakaan ollut ketään ylimääräisiä ennen kuin istahti tuvan pöytään vastapäätä minua. No, Nellyn tuntien ei sitä tarvinnut kauaa odottaa.

    ”Kuule, mitä sä antaisit neuvoksi ihmiselle, joka on vahinkoraskaana eikä halua äidiksi muttei halua tehdä aborttiakaan?”

    Että semmoinen kysymys sitten. Taisin näyttää hyvinkin hämmästyneeltä, sillä Nelly kiirehti selittämään:
    ”Siis ihan teoreettinen tilanne.”

    Niin vissiin ja lehmät lentää. Ei Nelly itseään tarkoittanut, tällä kertaa. Kävin nopeasti mielessäni läpi kaikki tallin naiset. Janna? Tuskin. Alex? Ei. Inari? No ei todellakaan, just aloittanut opinnot ja nuorikin vielä. Eira? Ei kyllä Eirakaan, nuorempi vielä Inaria. Camilla? En uskoisi. Ilona se varmaan oli.

    ”No tota. En mä tiedä onko kauheasti muita vaihtoehtoja tuommoisessa tilanteessa. Että se on vähän joko-tai.”
    ”Mutta jos ei osaa päättää? Kauhean iso päätöshän se on puoleen tai toiseen.”
    ”Niin se varmaan on”, sanoin ja yritin pitää äänensävyni tavanomaisena. Minulle tämmöinen päätös ei olisi mitenkään vaikea vaan juoksisin henkari kourassa lähimpään terveyskeskukseen heti jos raskaustestissä olisi kaksi viivaa.

    ”Mutta tiedätsä mikä puhuis abortin puolesta? Se, että sen katuminen vaikuttaisi vain tähän abortin tekijään itseensä. Jos päättäisi pitää lapsen ja katuisi sitä, niin se vaikuttaisi väistämättä kyllä tähän lapseenkin, ainakin mä luulisin niin. Eli silloin se päätös ja sen mahdolliset huonot seuraukset vaikuttaisi kahteen ihmiseen yhden sijasta ja niistä kahdesta ihmisestä se lapsi nyt ainakin on ihan syytön mihinkään.”

    Nelly pureskeli vähän aikaa alahuultaan.
    ”Tietty ihan hyvä pointti tuokin. Vaikka paha se kyllä on ihmiselle mennä sanomaan, että mees ja tees abortti.”

    Kohautin olkapäitäni. Ymmärsin kyllä mitä Nelly tarkoitti, vaikka minusta siinä ei pitäisi olla mitään pahaa, jos abortti olisi kyseisessä tilanteessa se paras vaihtoehto. Mutta jotkut olivat niin kamalan herkkiä, että abortin ajatteleminenkin kammotti. Henkilökohtaisesti en yhtään ymmärtänyt tuommoista. Se alkio oli kasa soluja. Se ei ollut ihminen eikä edes sikiö vielä vaan näytti tasan samalta kuin samanikäinen sian tai sinivalaan alkio.

    ”Itsehän se on tietysti se päätös tehtävä, ei sitä toinen voi tehdä puolesta.”
    ”No ei, soon totta…”

    • #10418 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      On poka joskus vaikeaa ilmaista hahmojen sielunmaisemaa, jos on ihan kauhean eri mieltä heidän ratkaisujensa ja ajatuksenjuoksunsa kanssa. Suoraan sanoen olen nimittäin Sonjan linjoilla: ei siellä varsinkaan vielä ole kuin soluja.

      Vaikka tämä tilanne on musta aika karmiva ja vaikea mielikuvitella eteenpäin, silti mua huvittaa tekstin alku. Ihan hirveän hauskaa, että Nelly väittää, että tämä on teoreettista, ja sitten kun vielä Sonja kuittaa sen ajatuksissaan, että niin vissiin onkin joo. 😀

      Spekulointi tulevasta vastahakoisesta äipästä on puolestaan samastuttavaa. Voisin kuvitella, että omat ajatukset menisivät just noin: kuka se on, ja eihän tässä ole varsinaisesti ongelmaa. En tiedä kyllä, ketä olisin veikannut äipäksi, mutta Ilona on kyllä hyvä arvaus. :DD

      Sonjan perustelut abortin puolesta loppupuolella puolestaan ovat musta jopa lohdullisia. Voisin kuvitella, että jos jossain rinnakkaistodellisuudessa olisi mahdollista, että olisin raskaana ja tuskailisin aborttia, just tollaset asiat olisivat niitä, jotka haluaisin kuulla itse ja jotka rauhoittaisivat todennäköisimmin mun mielen. Sitä paitsi ääneen sanotut perustelut ehkäisevät ihan tosi tehokkaasti sen, ettei Sonjasta tule millään lailla kylmää vaikutelmaa. Vaikka abortti ei sen mielestä olekaan mikään dramaattinen murha, perusteluissa otetaan se mahdollinen tuleva lapsikin huomioon. Siksipä luulen, että perustelu voisi mennä läpi jopa itse Inarin kaltaiselle, joka vissiin tavallaan pitää solumöykkyään jo melkein oikeana ihmisenä.

      Eniten kadehdin tämän tekstin komboa. Aihe on vakava ja joillekuille jopa vaikea. Silti sait siihen mun nähdäkseni paitsi sympatiaa, myös sellaista huumoria, jota en uskoisi koettavan sopimattomana aiheesta huolimatta.

  • #10390 Vastaus

    Jesse Rantanen
    Osallistuja

    Tuleeko tallille siis kaksi uutta tulokasta? En oo lukenut tai löytänyt tätä Inarin tarinaa vahinkoraskaudesta. Mutta sen sentään tiedän että Nelly ja Eetu oottelee lasta? (eikö niin?)
    OOn uus tulokas, nii en oo ihan perillä näistä asioista.

  • #10391 Vastaus

    Jesse Rantanen
    Osallistuja

    – Eira, nainen esitteli itsensä hymyillen, se oli enemmänkin irvistys kuin hymy.
    Olin itseni löytänyt jonkun talon keittiöstä istumasta. Minulla ei vieläkään ollut mitään hajua kenen talo se oli tai kuka siellä asui. Mutta ulkoa katsottuna siellä oli valot päällä, joten arvelin että siellä olisi ihmisiä, jotka osaisivat auttaa minua alkuun uudessa paikassa. Istuuduin tämän mukavan oloisen Eiran viereen, joka oli ottanut minut avoimesti vastaan uutena. Hän vaikutti jo näin alkuvaiheessa tutustumista oikein mukavalta, halusin tutustua kaikkiin täällä tallilla käyviin ihmisiin, jos kaikki olisivat yhtä mukavia kuin Eira.
    Jesse, esittelin itseni.
    – Täällä onkin sitten kaksi Jesseä, mutta eipä se mitään haittaa, sillä onhan täällä kaksi Ilonaakin. Eira lirkutti iloiseen sävyyn.
    – Tuolla on kahvia, jos haluat, hän osoitti keittiön tasoilla päällä olevaa kahvinkonetta. Epäilin kahvin olevan jo kylmää, ties kuinka kauan se oli siinä seissyt päällä. Mutta kohteliaisuuttani päätin nousta ja hain jostain ensimmäisenä eteen sattuvan keittiön laatikon, josta löytyikin heti ensimmäisenä etsimäni kahvikuppi. Kävelin kahvikoneen luo ja kaadoin mukiin kahvia. Mukissa ei ollut kohtaa, johon olisi voinut tarttua tai ottaa kiinni, joten sormeni olivat mukin ympärillä, siitä tiesin kahvin olevan lämmintä vielä. Sillä se lämmitti kylmiä pakkasen paleltamia sormiani mukin lävitse.
    Istuuduin kahvikupposen kanssa pöytään ja maistoin kahviani laitettuani siihen hiukan maitoa jääkaapista. Se maistui hyvältä, vaikken tiennyt mikä maku se saattoi olla tai kuka sen oli keittänyt. Tiesin että se maistui samalta kuin kotopuolessa Mikin keittämä kahvi, epäilin sen olevan vieläpä sama maku, vaikken saanut päähäni mikä maku se saattoi olla. Kotopuolessa Miki keitti aina ennen minua kahvin valmiiksi, koska hän heräsi aamuvirkkuna aina ennen minua.
    – No mikä sinut tänne ajoi? Mistä olet kotoisin?
    Aivan ensimmäiseksi kerroin asuvani pohjoisen suunnalla, (ihan ylhäällä suomineidosta katsottuna.) Kerroin kotopuolesta asuvani pienessä alle vajaan neljänkymmenen asukkaan pienen pienessä kylässä, ja kuinka vähän palveluita siellä sijaitsi. Selitin Eiralle kuinka pitkän matkan olin matkustanut tänne saakka päästäkseni harrastamaan kunnolla hevosia. Koska pienellä paikkakunnalla pienen pienessä kylässä ei ollut mahdollisuutta harrastaa ratsastusta kunnolla.
    Eiran kysyessä miksi, selitin että kaikki tallit sijaitsivat kaukana ja olivat enemmänkin vain vaellustalleja turistien iloksi. Tiesin kylässä sijaitsevan oikeastaan kaksi tallia, enempäähän sinne ei kilpailun vuoksi yrityksien takia kannattanut enempää talleja rakentaa. Toisella tallilla olin ensimmäistä kertaa päässyt tunnin tai parin vaellusretkelle, ja saanut sillä tavalla ensikosketuksen hevosiin. Tosin vain ratsastuksen kautta, koska vaellustalleilla tallin omistaja laittoi hevoset valmiiksi ennen vaellusta. Minulla oli siis nolla tietämys hevosista ja niiden hoidosta, ja ylipäätään kaikesta siihen liittyvästä. Eihän siitä ollut aikaa kuin vasta noin neljä kuukautta. Silloin vaelluksella oli hevoskärpänen puraissut minua ensimmäistä kertaa, ja olin innostunut hevosista oikein kunnolla. Halusin tutustua lajiin paremmin ja tietää mitä se piti sisällään. Ratsastamiseen en ollut valmis, ennen kuin pääsisin maan tasolta tutustumaan kunnolla hevosiin.
    – Et siis ole kuin yhden kerran ratsastanut! Eira huudahti järkyttyneenä. Nyökkäsin vastaukseksi, johon Eira jatkoi: – Meidän pitää siis heti alkaa hoitamaan tallin kilteintä hevosta. Minä olen valmis opettamaan sinua!

    • #10419 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      No niin! Jesse pääsee nopsasti sisäpiiriin, kun on yksi alkuperäisistä hahmoista, Eira esittelemässä ja juoksuttamassa ympäri tallia. Siinä on niin rempseä likka, että ei tarvitse edes paljon asiaa keksiä, niin kyllä se puhumista keksii. Onneksi sillä oli noin hyvä päivä vieläpä tällä kertaa, kun joskus se osaa olla niin, noh, sanotaan nyt että raskas teini. :DD

      Onpa kaikin puolin hyvä aloitus! Uskallat ottaa heti kontaktia, joten saat varmasti vastakaikua. Sen lisäksi tarina taustoittaa Jessen hevoshistorian tehokkaasti vuoropuhelussa vyöryttämättä liikaa infoa lukijan päälle heti kerralla.

      Jesse kuulostaa myös kadehdittavalta kirjoitettavalta. On ihanaa kirjoittaa (ja lukea) sellaisesta, joka vasta pääsee hevosharrastuksen makuun. Saa keksiä uusia tapoja nähdä asioita, jotka ovat jo itselle tuttuja. Chain ihan ensimmäiset tarinat Herran vuonna 2018 tai 2017 alkoivat samasta pisteestä, ja ai että, heti tekee mieli palata niihinkin. 😀 Ihanaa, että saa elää tällaisiakin hetkiä uudelleen taas uuden hahmon kautta!

  • #10392 Vastaus

    Alex
    Osallistuja

    ”Mo”, sanoin Eiralle ja kävelin asiakaapille. Siellä oli vielä se muki, jossa Polle kurkki tallin punaisen oven takaa. Jes.
    ”Terve”, Eira vastasi jotenkin huolimattomasti, ja silloin vasta näin, että sillä oli seuraa.

    Se oli joku poika. Joku Ilonan tyylinen vissiin. Sehän tykkäsi tuollaisista kukkakapeistä. Pitäisi raahata se tutustumaan, jos tuo kloppi olisi edes vähän vähemmän ällö kuin Oskari. Ainakin se nyökkäsi tervehdykseksi, mitä Oskari ei aina enää tehnyt. Sitten se sipisi Eiralle, että missä on vessa, ja Eira osoitti.

    ”Kuka toi on?” kysyin hiljaa, kun istuin Eiraa vastapäätä.
    ”Ai kuka?” Eira kysyi ihan niin kuin vaihtoehtoja olisi ollut aivan sikamonta.
    ”No tää nainen tässä lehdessä vissiin”, tuhahdin ja nakkasin Ilkka-Pohjalaisen Eiran mehukupin viereen. ”Ei kun toi pentu!”
    ”Se oo mikää pentu”, Eira puolusti. ”Se on yks Jesse”, se jatkoi niin, että tuli selväksi, että se tunsi sen pennun kyllä.
    ”Jaa, no, mitä tää yks Jesse tekee tää — eiku toinen kysymys sittenkin! Kuka vitun Jesse?”
    ”Mun tuleva poikakaveri”, Eira ilmoitti. ”Mä näin sen eka, eli et tuu siihen mankumaan.”
    ”Kuule pidä aiva hyvänäs. Vaikka etkö sä ookaan sen Noeulin kaa?”

    Eira hyssytti minut hiljaiseksi, kun vessan ovi narahti auki.
    ”Älä sotkeudu mun asioihin”, se vielä sihahti.
    Jaajaa. No. Eipä Eiralla ja Noeulilla kai mitään vuosisadan rakkaustarinaa tainnut muutenkaan olla meneillään. Menetin mielenkiintoni koko poikaystäväskenaarioon, ja itse asiassa vähän siihen koko Jesse-sälliinkin.
    ”Nii täs on Jesse. Ja täs on Alex”, Eira ennätti esittelemään.
    ”No terve”, tokaisin. ”Ooksä kattelemassa kotia sun ponille vai..?”
    ”Jesse ei oo vielä kauheesti ratsastanu”, Eira kiirehti sanomaan ennen kuin poikaparka ennätti sanoa mitään. ”MÄ autan sitä”, se lisäsi silmät sirrillään.
    Just. Auta vaan. Ilveksen Manni oli kaikista talliin kytkeytyvistä miehistä eniten minun makuuni, ja silläkin oli vaimo. Ja tuo kloppi oli muuten pikkasen kaukana Ilveksen Mannista. Joutaisi ihan hyvin sille Ilonalle, kunhan Eira ensin alkaisi käydä sen hermoille. Ja kunhan Ilona kyllästyisi siihen tuppisuu-Oskariinsa.

    ”Nii”, Eira sanoi minulle hetken hiljaisuuden kuluttua. ”Oliks sulla jotain asiaa vai?”
    ”Ihan kahville tulin.”
    ”Mee olkkariin juomaan, niinhän sä aina teet!”
    ”No kirjaimellisesti en ikinä tee. Mut nyt kun sä noin kiltisti kysyt, niin kiinnostaisko ratsastaa Tetriksellä ensviikon?”
    ”Mikset sä mee ite? Eiku paljo maksat?” Eira kysyi. Se oli niiiiiiiin raskas mukula, mutta valitettavasti se oli tämänhetkisistä vaihtoehdoistani myös paras ratsastaja Tetrikselle.
    ”Maksan sulle ilmasta ratsastusta puoliverisellä”, hymähdin.
    ”No…” se oli epäröivinään. ”Ehkä mä just ja just ehdin… Ku on Cozmina ja kaikkee…”
    ”No kiva. Kiitti.”
    ”Tetriskö on sun hevonen?” se ihme Jesse ehti sanomaan Eiran ohi. ”Onks sillä hoitajaa?”

    Jaa, että se hoitajaksi haaveili. Sen pisteet nousivat saman tien silmissäni. Se ei ollutkaan mikään Hellon tapainen ääliö, joka päätti hommata ponin vartin kokemuksen jälkeen, koska poni sattui olemaan söpö. Tetrishän tuolle Jesselle ei tosiaankaan sopisi, jos sillä ei ollut kerran hevoskokemusta, mutta silti.

    ”Ei sillä oo”, vastasin sille Jesselle tyytyväisenä sen asenteeseen. ”Mä kyllä yleensä ite oon sen kaa. Mutta nyt mulla on koko ensviikon ruotsinajoo, niin sen takia — tai no, Eira on kattonu ennenkin sen perään ja niillä menee kivasti.”
    ”Mitä sä sit teet? Siis työkses?” se kysyi.
    ”Mä oon kuorma-autonkuljettaja”, kerroin.
    ”Eli rekkakuski”, Eira suomensi samalla kun Jessen suu värisi niin kuin se ei olisi osannut päättää, vitsailenko vai en.
    ”Mä lähen nyt joka tapauksessa pihalle ja ratsastan vielä ennenku tarttee laittaa tota kentän hirveetä valoa päälle”, sanoin ja nousin. Kahvinloppu oli nopeasti nielty.
    ”Mä voin tulla kans”, Eira sanoi ihan yllättäen.

    Voi jeesus. Niin tietysti se voisi tulla kans. Pitihän sen päästä näyttämään, että sillä oli lupa ratsastaa Nellyn hevosella. Iskin kahvikupin tiskipöytään ja lähdin edeltä, kumpaakaan penskaa odottamatta kiskomaan kenkiä takaisin jalkoihini.

  • #10393 Vastaus

    Jesse Rantanen
    Osallistuja

    Apua, mitä tähän edes kommentoisi…
    On outoa mutta mielenkiintoista nähdä oma hahmo jonkun toisen kirjoittavana. Kaipa siihen tottuu sitten jatkossa.

  • #10404 Vastaus

    Jesse Rantanen
    Osallistuja

    Eira opettamassa Jesselle hevostaitoja

    Tänään saavuin normaalisti tallille, matkalla olin hakenut lähikaupasta mukaani äkkikahvin. Ulkona oli poikkeuksellisen kylmä, joten olin joutunut laittamaan hiukan enemmän päälle, ettei kylmä yllättäisi. Onneksi kahvi lämmitti tarpeeksi. Tallinpihassa vastaan hyppeli iloinen Eira. Hän oli laittanut vaaleat hiuksensa ylös siistille nutturalle, ja irvisti kuin Naantalin aurinko.
    – Mikäs sinua nyt noin hymyilyttää? Leikittelin hänelle.
    Eira katsoi minua yhtäkkiä vakavasti suoraan silmiin ja tokaisi: – Sain loisto idean! Hän huusi.
    Katsoin tyttöä kummissaan, mistä loisto ideastaan hän puhui. En muistanut hänen koskaan puhuvan edes sellaisesta ainakaan minun kuulteni. Olin Eiran tuntenut vasta pari päivää, ja oppinut pikkuhiljaa oppimaan ja tuntemaan miten tämä tyttö toimi.
    Eira tuntui aistivan hiljaisuudesta miettimiseni, tai sitten hän vaan näki sen kasvoistani.
    – Muistatko kun sanoit ettet ole ratsastanut sen kummemmin, Eira valaisi. Ja ennen kuin hän sai sanottua loppuun asti, arvasin jo mihin hän pyrki sanoillaan.
    – Ajattelin että tänään olisi loistava päivä tutustuttaa sinut paremmin hevosiin, ja jos haluat, voisimme kokeilla ratsastusta. Minä tietenkin taluttaisin sinua ensin. Olen hakenut jo Pasin tarhasta sinua varten. Älä huoli, Pasi on loistava opetushevonen sinulle. Ehkäpä voisit jatkossa hoitaakkin sitä.
    Nyökkäsin vain vastaukseksi, kun en muutakaan keksinyt. Mietin ihan huvikseen mitä tapahtuisi jos Eira ja Natalia tapaisivat toisensa joskus. Mitä olin nyt pari päivää Eiraa tuntenut, hän alkoi vaikuttaa samanlaiselta kuin Natalia.
    Hetken päästä löysin itseni päätallista, jota tallinomistaja kutsui leikkisästi kuulemma hevosensa Jussin mukaan. Eira oli selittänyt minulle ainakin niin kulkiessamme tallille päin.
    Ja ihan totta, siellä karsinassa seisoi meitä tervehtien valkomusta laikukas hevonen mutustellen heinää karsinan pohjalta.
    Eira avasi oven minulle ja seisoin hölmistyneenä hevosen edessä enkä tiennyt mitä minun olisi kuulunut edes tehdä.
    – Voit alkuun ojentaa kätesi, jotta hevonen voi tutustua sinuun paremmin. Eira sanoi, ja ojensi oman kätensä esimerkillisesti hevosen turvan eteen. Hevonen puhalsi ilmaa tytön kädelle, ja tyttö tirskahti hymyillen. Sitten Eira kääntyi minuun päin ja odotti minun tekevän samoin.
    Epävarmasti ojensin käteni hevosen turvan eteen. Pasi asetti päänsä lähemmäs kättäni ja nuuhkaisi sitä puhaltaen ilmaa sieraimistaan. Hevonen näytti ainakin omasta mielestäni hyväksyvän minut.
    Luulin että hevossanaston oppiminen olisi helppo homma. Mutta kun Eiran opetuksessa yrittää muistella jokaisen tavaran ja sanaston mitä Eira suustaan päästää, ei sitä enää hetken päästä muista, koska uutta tietoa tulee koko ajan lisää. Eira on välillä ihan käsittämätön höpöttäjä, jonka puheista ei välillä ymmärrä mitään.
    Seuraavaksi keskityimme harjaamisen tekniikkaan ja kavioiden putsaamiseen, se näytti helpolta hommalta. Piti vaan ujuttaa harja käteen ja harjata. Mutta kavioiden putsaus ei ollut niinkään helppoa. Mokoma koni ei millään suostunut nostamaan jalkaansa, vaikka kuinka nojasin koko painolla Eiran ohjeiden mukaisesti hevosen jalkaa vasten. Tuskanhiessä revin jalkaa irti maasta varmaan kymmenisen minuuttia, mutta tuntui että se oli enemmänkin liimautunut maahan eikä siksi noussut maasta. Koni vaan mutusteli heinää tuntui ilkkuvan minua pelkällä katseellaan, tai sitten se ihan tahallaan ei nostanut jalkaansa. Eira ohjeisti vieressä kuin mikäkin asiantuntija, ja selitti ettei hevonen ollut koskaan ilkeä tahallaan. Siinä tilanteessa olin hiukan eri mieltä asiasta, ainakin siltä minusta kovasti tuntui. Jollain ihmeen kaupalla Eira sai nostettua hevosen jalkaa ja samalla hän opetti hevosen kaviosta. Mikä oli säde, ja siihen ei saanut kuulemma koskea putsatessa, se oli jotenkin herkkä osa, tai jotain sen suuntaista?
    No, ei se hevosen satuloiminenkaan helppoa ollut. Satula painoi paljon, kun kannoin sitä käsissä, ja sitten se piti vielä heittää rauhallisesti hevosen selkään. Tuntui kuin hevosen selkä olisi paljon korkeammalla kuin normaalisti. Tai sitten olen vain todella lyhyt henkilö, sillä lyhyenä en saanut edes heitettyä sitä satulaa selkään. Eirakin vain nauroi vieressäni katsellessa touhuani hetken aikaa. Sitten hän otti satulan omiin käsiinsä ja heitti sen sulavasti selkään. Olin kateellinen siitä, miten hän pystyi siihen, itsekin olisin halunnut pystyä siihen. Tehdäkseni hyvän ensivaikutelman tyttöön. Mutta tuntui ettei se ollut kovin helppoa ensikertalaisena, Eirallahan oli paljon enemmän kokemusta ennestään kuin minulla.
    Lopulta saimme hevosen varustettua loppuun asti. Kuten arvata saattaa suitsien laitto oli helppoa. Jostain syystä koni otti kuolaimet heti suuhunsa eikä vastustellut yhtään. Vaikka olin kuvitellut kaiken maailman kauhuskenaariot siitä, kuinka se puraisisi sormiani kuolaimia ottaessaan. Vahingossa tietenkin. Miki oli varoitellut hevosista, että niiden hampaita kannatti varoa. En alkuun ottanut sitä tosissani, mutta nyt kun olin itse lähellä sitä.
    – Suoriuduit todella hyvin! Hän säteili. Katsoin häntä epäuskoisena, vai muka suoriuduin hyvin? Omasta mielestäni kaikki oli tänään mennyt pieleen, varsinkin kavioiden putsauksen aikana. Mutta eihän kukaan voi olla mestari heti uudessa harrastuksessaan.

    • Tätä vastausta muokkasi 2 kuukautta, 2 viikkoa sitten  Jesse Rantanen.
    • #10420 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Aww, taitaa Eira viihtyä Jessen seurassa tallilla, kun on niin ihanan hyvällä päällä! Harvoin pääseekin näkemään iloista Eiraa. Sehän on suorastaan mukava silloin!

      Olen tosi iloinen, kun Jesse sattuu tutustumaan juuri Pasiin. Se reppana on jäänyt niin tosi sivuhenkilöksi, vaikka se on kuinka kiva kiukkupylly. Mistä sen tietää, vaikka Jessestä tulisi viimein Pasin ihan oma ihminen, kun tarina kehittyy: Pasilla ei ole sellaista ollut koko tarinahevosen historiansa aikana, vaan kaikista se on joutunut luopumaan tosi nopeasti.

      Eira on oikeassa kuitenkin lopussa: Jessellä menee ihan tosi hienosti! Silti onnistumiset on kirjoitettu aivan valtavan uskottavasti. Sellaiselle, joka vasta aloittaa hevoshommiaan, nämä Jessen hienot onnistumiset hoitamisessa ovat juuri sellaisia realistisia juhlinnan paikkoja. Aaaai että: sitähän alkaa muistella, miten itse oli ylpeä, kun ekaa kertaa osasi nostaa kavion, ekaa kertaa sai satuloitua niin ettei tullut sanomista, ekaa kertaa sai itse taluttaa heppaa ilman aikuista… :DD Juhlan paikkoja jokainen hetki.

  • #10405 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Aikuiset

    Inari ei käynyt montaa kertaa tallilla lomansa aikana. Viimeisen kerran kun näin hänet ennen kuin hän palasi Vaasaan ja arkeensa, hän nojasi Skotin kylkeen, kun harjasin sitä. Hän oli hiljaa, silitteli vatsaansa takin läpi varmaan sitä huomaamatta ja katseli muita, jotka tulivat ja menivät omissa menoissaan. Kun hänen katseensa seurasi Sonjaa, joka talutti Aavetta kohti maneesia, hän viimein kääntyi silittämään Skotin kaulaa ja puhui.

    ”Mä en oikeesti tiedä miten kaikki muut onnistuu tässä”, hän mutisi ihan hiljaa.
    ”Ai missä?” kysyin kun hän ei tarkentanut. Hevosen pidossako? Eiran ja Inarin Uuno oli myyty pois, ja sen täytyi kalvaa Inariakin.
    ”Aikuisena olemisessa.”

    Kauempana Sonja avasi maneesin oven. Tuulettomassa pakkasilmassa kuului meille suuliin asti, kun hän vihelsi hiljaa. Aaveen kalliin näköinen pylly keinahteli hänen perässään hämäryyteen ja katosi. Kai tuollainen näytti onnistumiselta, kun kävi joululomallaan katselemassa, mutta surua oli Sonjankin silmissä aina välillä siitä huolimatta, että hänen hevosensa takamus oli tallin kallein ja saappaatkin kiilsivät.

    ”Ei kenenkään elämä oo täydellistä”, muistutin Inaria.
    ”Sun on”, hän väitti.

    Naurahdin ja nostin satulan Skotin selkään. Tässä elämässä oli paljon hyvää, enkä haluaisi olla kukaan muu. Skotti ja kaikki muutkin elukat olivat terveitä, ja Typyä lukuun ottamatta varmaan iloisiakin, ja se oli minulle tärkeintä. Kun koskin pianoon, minusta tuli musiikkia, ja olin siitä ylpeä. Töitä oli, raha riitti, pärjäsin vielä arjessa itsenäisesti kaikesta kivusta huolimatta. Minulla oli asiat hyvin, mutta aina voisi olla paremminkin. Laskin satulavyön alas satulan päältä ja kiersin Skotin toiselle puolelle näkymättömiin.

    ”Mulla on vieläkin joku juttu Milaniin”, sanoin Inarille, josta ei Skotin takaa näkynyt kuin vähän nastakenkien peittämiä kantapäitä.
    ”Hä?”
    ”Mä tiedän, ettei me koskaan voida — joo. Aina on joku huonosti, vaikka olis monta asiaa hyvin.”
    ”Miks te ette vaan mee yhteen?” Inari kysyi ihan niin kuin se olisi niin yksinkertaista.
    ”Ei se vaan onnistu”, totesin enempää selittelemättä.
    ”No — ihan sama, puhutaan vaikka Sonjasta — tai tosta.”

    Katsoin Skotin kaulan alta, kuka se toi oli, johon Inari viittasi. Pihassa oli Janna, jonka lapsi oli taas karannut lumikasaan. Hän kampesi huutavaa jälkeläistään mukaansa, ja vaikka lapsen sisään karhaaminen ei varmaan ollut maailman hauskin homma, olihan se touhu aika täydellisen oloista. Ainakin ulospäin. Jannallahan näytti olevan kaikki: hyvä hevonen hänelläkin, mies, ystäviä, ennen kaikkea haluttu ja toivottu lapsi.

    ”Että tollako menee hyvin?” hymähdin Inarille.
    ”Mm. Ja sillä Sonjalla varsinkin.”
    ”Koska sä oot viimeksi jutellu Jannan kanssa?”
    ”Kuinka niin?”
    ”No sanotaan nyt vaikka niin, että toi nyt on varmaan eniten sekasin kaikista. Sen koko elämähän muuttui suurin piirtein yhdessä yössä. Se meni viidessä minassa naimisiin, teki mukulan, hommas elukoita, pisti tuvan ja mitä kaikkea. Luulis että on stressi ja paha olla ihan koko ajan, ja kaiken lisäksi se ei ole edes tyhmä. Se tietää, että se on itse aiheuttanut sen stressin ja pahan olon itselleen.”
    ”Enpä usko”, Inari totesi epäileväisesti.
    ”Voitko antaa ne suitset siitä?”
    ”Mm.”
    ”Edes Sonjan elämä ei voi olla täydellistä. Haluisitko sä asua siellä isossa kummitustalossa muka yksin? Tai ootko sä kuullut, että se ikinä sanois, että vaikka sen perhe kävis siellä muulloin kun ihan pakollisissa jutuissa, niinku vaikka jouluna? Ei se saa niitä sinne, vaikka sillä on kuinka rahaa ja hienoin poni. Onko sillä sitä miestäkään enää?”

    Inari tuhahteli sen merkiksi, ettei ollut Sonjasta ollenkaan samaa mieltä. Skotti otti kuolaimet hienosti, kun tarjosin ne sille lämmitettyäni niitä ensin hyvän tovin käsissäni. Suoristin sen otsatukan huolellisesti, kun sain vedettyä ensin niskahihnan sen korvien ylitse. Sen korvakarvat saisi taas leikata. Vitsit että ne kasvoivat nopeasti kamaliksi varsinkin talvella. Toisaalta suojaisivatpa ne ainakin tuiskulta.

    ”No Eira ainakaan ei kärsi mistään ongelmista”, Inari väitti yhtäkkiä.
    Nauroin ihan ääneen. ”Eira nyt on se, joka kärsii koko ajan, vaikka sillä ei olis edes ongelmia.”
    Inarikin nauroi. ”No joo. Toi on kyllä totta.”
    ”Kaikkien elämähän on aivan syvältä, kato nyt. Jopa Noa kulkee kalpeina nurkissa, vaikka niillä on se todella oksettava parisuhdekin meneillään ja silleen.”
    ”Nellyn elämä ei oo.”
    ”Nellyn vauva kuoli. Sen elämä nyt varsinkin on perseestä, ja Eetun. Oskari on nykyään ihan oikeesti vammanen eikä edes Ilona ja Alex jaksa sitä enää, Noeul itkee kotiin vaikka ei myönnä –”
    ”Okei okei lopeta jo.”
    ”Oikeestaan ainoa, joka tuntuu mun mielestä aina onnelliselta, on Chai. Silläkin on varmaan murheita, mutta sen sellanen perusvire on koko ajan onnellinen siellä alla.”

    Skotti olisi ollut jo hetken aikaa valmis lähtöön, mutta en malttanut jättää Inaria. Oli ilmiselvää, mistä muiden onnellisuuden kadehtiminen kumpusi, mutta maailma vääristyi pahasti Inarin silmissä. Ei onnellisuus voinut olla surujen puuttumista, täydellistä huolettomuutta ja autuutta. Minun sydäntäni ja niveliäni särki joka päivä, ja silti olin onnellinen. Olin ollut onnellinen kai siitä asti, kun lakkasin odottamasta sitä hetkeä, kun kaikki olisi hyvin.

    ”Musta tuntuu koko ajan ihan hirveeltä”, Inari sanoi pitkän hiljaisuuden jälkeen. ”Sillonkin kun mä oon kotona, mä en osaa rentoutua. Viikolla mä odotan viikonloppua, että saan vihdoinkin levätä, ja viikonloppuna odotan et se loppuu, kun en kestä olla kotona ja ahdistaa koko ajan. Sit kaikki oikeet aikuiset pärjää niin hyvin arjessa ja mä en selviydy edes perusasioista. Kaikilla menee niin hyvin, tai ainakin normaalisti. Mä en jaksa olla aikuinen enää.”

    Kiersin takaisin Inarin puolelle Skottia ja nojauduin hevosen kylkeen hänen viereensä. Hänen silmänsä olivat aivan kuivat, kun hän katseli tallipihalle. Silmät eivät liikkuneet. Hänen täytyi katsella ennemminkin omia ajatuksiaan kuin maailmaa.

    ”Ikävä kertoa tää sulle, mutta kaikki aikuiset esittää”, sanoin hiljaa. ”Mieti mäkin saan mennä tuolla vapaana ilman huoltajaa. Aika hurja ajatus. Sit kun joskus tuntuu et omat vanhemmat on niitä oikeita aikuisia ja ne on niin jotenkin sellasia — no siis aikuisia. Niin ei edes ne ole. Meidän iskä leikkii motskareilla autotallissa nyt kun sen ei tarvi vaihtaa meidän vaippoja enää. Ja nyt aikuisena mä oon nähnyt ekoja kertoja sitäkin, kun meidän äiti nauraa ihan hysteerisesti, ja se näyttää ihan samalta kun se kun lapset on jotain, en tiiä, polkkaa ja rokee. Ne ei voi vaan kärsiä mun edessä kun mä oon niiden vauva aina, mutta nyt ne voi jo heittäytyä lapsellisiksi mun edessä kun mä oon näin iso vauva.”

    Hetken kuluttua Inari pukkasi itsensä irti Skotin lavasta ja katsoi minua ajatustensa sijaan. Näin talvella hänen pipon alta karkaavat hiuksensa näyttivät enemmän ruskeilta kuin vaaleilta.

    ”Susta tulee varmaan just samanlainen isä kun sun äiti on”, Inari sanoi ja naurahti sitten huomatessan, kuinka hassusti se oli sanottu.
    ”Varmaan. Mä luulen et susta tulee sitten joskus sadan vuoden päästä samanlainen kun Eetun äiti on.”
    ”Ne on hyviä äitejä.”
    ”Jep, ja silti ihan yhtä sekaisin kun kaikki aikuiset.”
    ”Niin kai.”

    Sen jälkeen Inari meni pieneen tummansiniseen autoonsa, enkä nähnyt häntä enää ennen kuin hänen täytyi palata Vaasaan ja omaan elämäänsä.

  • #10406 Vastaus

    Jesse Rantanen

    Mitäs kaikkea Hopiavuoressa on tapahtunutkaan mistä ei oo ollut yhtään mitään tietoakaan, mennyt kirjaimellisesti tosi pahasti ohi…

  • #10410 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    Koska tuohon Inari-keissiin nyt vaan on pakko raapustaa jotakin.

    Nalle Luppakorva
    Suin Aaveen karvaa pontevasti. Olkoonkin että se oli niin ohutturkkinen ja -ihoinen, se piti kovasti harjaamisesta. Liian kovakourainen ei saanut olla, mutta sopivalla harjalla ja sopivalla voimalla oriin sai vajoamaan horrokseen, josta sen herätti korkeintaan ohikulkeva Maj. Maj’ta ei nyt näkynyt, joten Aave nuokkui korvat lerpallaan.

    ”Vähän oot kuin nalle Luppakorva”, lepertelin sille puoliääneen. Luppakorva käänsi vähäsen korvaa suuntaani, muttei ollut sen enempää kiinnostunut aiheesta. Aave oli niin kotonaan karsinassa, että sitä ei kiinnostanut yhtään sen enempää Inarikaan, joka moikkasi minua tallinkäytävällä.

    Inaria näki nykyään kovin harvoin. Tietysti sen ymmärsi, Uunoa ei enää ollut ja tyttökin asui Vaasassa. Mutta aina joskus viikonloppuisin hän kävi nähtävästi kotonaan ja samalla sitten tallillakin.

    ”Mitäs Vaasaan kuuluu?” aloitin urheasti keskustelun, sillä Inari ei juuri koskaan sitä itse tehnyt.
    ”Ei mitään erikoista”, kuului vastaus. ”Talvi se on sielläkin. Siellä on aina ihan kauhea tuuli.”
    ”Merenrantakaupunki, en ole yllättynyt. Mites opinnot?”
    ”Siinähän ne, ihan ookoo menneet toistaiseksi.”
    ”Mitä kaikkea siellä sosionomipuolella opiskellaan?”
    ”No aika paljonhan siellä on kaikenlaista. Viestintää ja englantia ja työmenetelmiä ja psykologiaa nyt ainakin. Vanhustyötä ja sosiaalipedagogiikkaa ja sosiaalipolitiikkaa.”
    ”Oho!” puuskahdin ihan tosissani. ”No siinäpä on jo kaikenlaista.”
    ”Nämä on näitä, mitä nyt ekana vuonna on ollut. Ens vuonna tulee sitten kaikkea muuta.”
    ”Just just. Mä kun en näistä tämmöisistä asioista tiedä mitään. Itse lukenut vaan matikkaa ja ohjelmointia aikanaan.”
    ”No onhan se aika eri ala kyllä.”

    Nalle Luppakorva havahtui sen verran, että nosti päänsä ja nuuhki uteliaana Inaria, joka silitteli silkinpehmeää turpaa.
    ”Oot kyllä hieno”, leperteli Inarikin Aaveelle. Hymyilin puolisalaa, totta kai Aave oli hieno!

    ”Hello sanoi, että kaikki aikuiset esittää vaan aikuisia”, Inari töksäytti yhtäkkiä.
    ”Että mitä?”
    ”Niin, että kun joku näyttää tosi aikuiselta ja että sillä on kaikki aina hallinnassa, niin ei se oikeasti välttämättä olekaan niin.”

    Jatkoin Aaveen harjaamista edelleen, mutta pohdin Inarin sanoja. Tai Hellon.
    ”Hello saattaa hyvinkin olla oikeassa. Mikä edes on aikuisuuden määritelmä?”
    ”En mä tiedä.”
    ”Jos ajattelee, että aikuisen pitää olla täysi-ikäinen ja opiskellut ja valmistunut ja töissä ja oma talo ja parisuhde ja lapsia, niin ne on vaan stereotypioita.”
    ”Nii. Kai sitä ajattelee, että aikuisella on niinku… tosi selvää kaikki mitä tekee aina. Eikä mokaile. Tai jotain.”

    Naurahdin lyhyesti.
    ”Joo no Hello on oikeassa, kaikki varmasti vaan esittää semmoista.”
    ”Säkin? Mä ajattelin aina, että sä nyt ainakin olisit aikuinen. Kauhean varma aina kaikesta.”
    ”Joo, mäkin esitän”, naurahdin toistamiseen. ”Tietysti sitä jossain asioissa on varma ja tietää mitä tekee, mutta, trust me, en todellakaan kaikissa.”
    ”Niinkuin esimerkiksi missä?”
    ”Noo, vaikkapa ratsastamisessa. Jos yhtäkkiä katoaisi Nelly ja Marsh ja Simo ja… no pari muuta valmentajaa, niin mä en tietäisi yhtään mitä mä tekisin Aaveen kanssa. Mä olisin ihan ulapalla, ainakin niin kauan kuin löytäisin jonkun muun valmentajan, joka kertoo mitä mun pitää tehdä. Pitää olla joku guru. Että tässä asiassa mä en tunne itseäni yhtään aikuiseksi. Mitä se nyt ikinä onkaan, se aikuisuus.”

    • #10421 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Mites se meni, että joka ihmisestä on olemassa ainakin kolme totuutta. Yksi on se, miten muut sen ihmisen näkee, ja aiemmin tuolla oli siitä, miten Hello näkee Sonjan elämän. Yksi on se, miten ihminen näkee itsensä, ja tässä Sonja reflektoi sitä. Sanotaan, että nämä kummatkin totuudet ovat ihan väärin ja vinksallaan, ja siihen kolmanteen, oikeaan totuuteen ihmisestä, ei pääsekään kukaan käsiksi.

      Se, missä Sonja ei koe olevansa ”aikuinen” (nimenomaan: miten se määritelläänkään) on tässä sitä paitsi vain se osa Sonjan käsityksestä itsestään, jonka hän uskaltaa myöntää ääneen tässä seurassa. Mä en oletakaan, että Sonja pitää itseään kaikkivoipana, vaan uskoin, että sillä on jotain ongelmia ja epävarmuuksia, jotka se voi myöntää ääneenkin. Jos se vaikuttaisi muiden silmissä täydelliseltä, ei siitä sitä paitsi pidettäisi tallilla tai muutenkaan niin paljon kuin nyt: sellaisia ihmiset pakkaa olemaan. Kun Sonjan ajatuksetkin on nähnyt nyt jo monen monta vuotta, tietää hänestä muitakin huolia ja epävarmuuksia, mutta ei ihminen kaikkea ääneen sano. Rupesin miettimään, että mikähän Sonjan sielussa on se kohta, johon sattuu ihan kaikkein eniten: mikä on tässä asiassa osa sitä kolmatta totuutta. Sitä ei välttämättä edes ole, ja hankala se olisi paljastaakin, jos se olisi jokin tunnistamaton ja unohdettu asia, niin kuin oikeasti yleensä on.

      Tulipa outoa syvällistä jaarittelua, mutta kun tykkään ajatella näitä ihmisiä ja juoruilla niistä niin kuin oikeista ihmisistä. Sitä paitsi kaikkihan sen muutenkin tietää, miten lääpälläni olen tuttujen rakkaiden hahmojen heikkouksiin. Ne tekee niistä elävämpiä kuin mikään muu.

  • #10416 Vastaus

    Nitthan
    Osallistuja

    Paluumatkalla Saura Winter Dressagesta autossa oli ihan hiljaista. Ainoa tyytyväinen meistä oli Alex, luokassaan sijoittunut, ja hänkin nukkui takapenkillä. Hänet oli ahdettu Milanin ja Oskarin väliin, koska hän oli pienin, ja hänen päänsä notkui välillä toisen, välillä taas toisen käsivartta vasten. Kummankaan olkapäälle se ei yltänyt. Aina silloin tällöin se retkahti eteenpäin, eikä Alex herännyt edes siihen, kun Milan painoi häntä otsasta niin että sai hänen niskansa suoristettua takaisin parempaan asentoon. Sellainen huomaamaton huolenpito oli aika liikuttavaa: varsinkin, kun Milan oli itsekin väsyneen näköinen. Harmi, ettei Alex tiennyt siitä itse mitään.

    Kuskin penkillä istuva Olavi Susikin oli vaitonainen. Kun Oskari oli ratsastanut elämänsä huonoimman radan, olin vaistonnut saman tien, ettei hänen isänsäkään onnistuisi tänään. Oskari oli haronut hiuksiaan toistuvasti paremmin, vaikka ei mikään harominen niitä kypäräkampaukselta pelastanutkaan. Olavin katse oli seurannut Oskarin kuumeista haromista ja hänen silmänsä olivat olleet kovasti sirrillään. Olavin ja Equadorin lämmittelykin oli näyttänyt huolimattomalta, vaikka se ei ollutkaan mennyt yhtä penkin alle kuin minun ja Pondin suoritus kisoissa. Olavi ei tuntunut kuitenkaan välittävän siitä, ettei mikään tuntunut sujuvan, vaan oli kehunut Equadoria yhtä kaikki ja tuuminut meille hiljaa, että se oli ihan hyvä kisa traumatisoituneella ratsulla: hevonen oli yhtenä palasena henkisesti ja fyysisesti. Oskarista hän ei ollut sanonut mitään, mutta hänen katseensa oli seurannut, kun hänen poikansa oli potkinut vihaisesti lumipaakkua kauempana.

    Kun Alexin niskat retkahtivat taas, Oskarin isän katse kävi taustapeilissä. Milan nuolaisi halkeileviksi kuivuneita huuliaan ja asetteli Alexin pään taas paremmin. Sitten näin sen, mitä Olavi taisi olla katsellut pitkin päivää: Oskarin rypistyneet kulmakarvat. Hänen nenänsäkin rypistyi hieman ja sieltä kuului äänekäs tuhahdus. Nukkuva Alex sai osakseen hyvin vihamielisen katseen, ja taas kerran pitkäsorminen käsi nousi hieromaan hiestä ja kypärästä litistyneitä lieviä kiharoita irti päänahasta. Terävästi, ärsyyntyneesti. Kun käsi oli pöyhinyt hiuksia tarpeekseen, se laskeutui Oskarin polvelle. Jalka alkoi pomppia, kun Oskari pomputti sitä. Se taas sai Alexin valahtamaan Oskaria vasten ihan kokonaan, ja ihan selvästi vihaisena Oskari kääntyi penkillään kokonaan niin, että sai työnnettyä Alexin lähes väkivaltaisesti Milanin päälle. Sitten hän kääntyi katselemaan jurona ulos ikkunasta kädet puuskassa ja Milanin kummastuneesta katseesta välittämättä.

    Oskarin isän silmät eivät kiillelleetkään säälistä ja huolesta, kun hänen poikansa oli ratsastanut niin surkeasti, eikä Alex ollutkaan auton ainoa onnellinen ihminen, tai edes onnellisin ihminen. Pikkupakkasen vuoksi ulkona paistoi aurinko, ja minä hymyilin sille siitä huolimatta, tai oikeastaan sen takia, että takapenkin mörrimöykky kuului murahtelevan hiljaisesti tyytymättömänä joko Alexin tai silmiinsä kipeästi osuvan valon takia.

  • #10417 Vastaus

    Nitthan
    Osallistuja

    Jotain pitäisi tehdä. Kun jotain piti tehdä, muut ottivat esiin ruutuvihkonsa, jotkut harvat kännykässä olevat muistiinpanonsa ja ryhtyivät hommiin. Minulla ei kuitenkaan tainnut olla aavistustakaan, mitä ne hommat olivat, sillä Mielikki oli mennyt sisään jo aikaa sitten, ja minä istuin edelleen Hopiavuoren tuvan takapihan portailla ja naputin hieman pureskellulla lyijykynällä tyhjää ruutuvihon sivua.

    Aikani istuttuani avautui takaovi. Se ei narissut ollenkaan, toisin kuin etuovi, vaan siitä kuului pelkkä humahdus, kun pitkäsalpaa käytettiin. Ulos säntäsi kaksi koiraa: edelleen sporttinen, vaikkakin jo kuonosta harmaantuva Jerusalem, sekä nallekarhumaisen pyöreä Lallero. Ei tarvinnut kääntyä tietääkseen, että Hello tuli, sillä hän kuului koiriensa kanssa samaan pakettiin.

    ”Moi”, tervehdin, vaikka olin jo nähnyt Hellon sille päivää. Minulle vastasi kuitenkin Alex.

    Vastauksen alku oli iso röyhtäys, joka muuttui saumattomasti nautinnolliseksi ”ohhhh”-ääneksi ja siihen lopulta yhteen sulautuvaksi moiksi. Sen äänen aikana hän istui vierelleni rappusille. Eetun Reinot hänen jaloissaan näyttivät jättimäisiltä räpyläjaloilta, eikä hän ollut pukenut takkiaan, vaikka ulkona oli vain pari astetta plussaa. Toisaalta hänellä oli suuri pehmoinen huppari. Sekin olisi voinut olla Eetun, mutta sellaisia Alex käytti aina.

    ”Sä et voi polttaa siinä”, sanoin seuraavaksi, kun Alex veti pitelemästään vihreänharmaasta askista yhden tupakan.
    ”Näyttää pahasti siltä et mä voin”, hän vastasi tyynesti.
    ”Se ei oo tupakkapaikka.”
    ”Tietsä mitä mä teen kantelupukeille ja piipittäjille? Mä myyn ne mustalaisille.”

    Alexista ei tiennyt, vaikka hän olisi ihan oikeastikin myynyt minut jollekulle. Hän oli joskus samalla tavalla vaarallinen kuin isot koirat. Nekin olivat hienoja ja kivoja, kunhan olivat jonkun pätevän näköisen ulkoiluttajan hihnassa, ja joskus niitä oli kiva silittää. Ei kuitenkaan ollut mitenkään mahdotonta, että ne kävisivät päälle, eikä siinä voinut tehdä enää oikein mitään, jos sattui olemaan aika hentorakenteinen ja aika pieni kantelupukki. Edes Jerusalem ei ollut yhtä vaarallisen oloinen kuin Alex.

    ”Mitä sulla on siinä?” Alex kysyi, kun en enää väittänyt vastaan. Hän sytytti tupakkansa. Se haisi tavallaan lohdulliselta: menneisyydeltä. Vaikka kaikki oli hyvin, ajatukseni kävivät aina Keissä, kun joku poltti tupakkaa ihan lähellä.
    ”Tämmönen treenivih — mä ajattelin et mä osaisin miettiä et mitä — no kun me mentiin niin huonosti viimeks Pondin kaa ja sen taso on muutenki laskenu siitä asti ku se tuli mul — no tämmönen vihko vaan.”
    ”Niinku treenivihko?” Alex kysyi. Savua jäi roikkumaan tuulettomaan ilmaan. Kei puhalsi aina joskus sellaisen renkaan, joka lopulta hajosi. Osasikohan Alex?
    ”Joo mut nyt se on oikeestaan vaan vihko…”
    ”Jaahas, jaahas.”
    ”Kun en mä osaa suunnitella, enkä mä tiedä mistä mä alottaisin.”
    ”Mikset sä kysy Oskarilta?”

    Alexilla oli joskus outo huumorintaju. Nyt hän näytti kuitenkin ihan vakavalta. Siististi nypityt, räjähtäneennäköisiin vaatteisiin täysin sopimattomat kulmakarvat olivat aavistuksen kohollaan.

    ”Oskari ei puhu”, sanoin hitaasti. Mitä jos Alex oli jotenkin yhtä vinksallaan kuin Oskari?
    ”En oo muute miettiny osaakse kirjottaakaan”, Alex sanoi miettiväisenä. ”Musta tuntuu et se tajuaa hevosasioista kuitenkin ihan yhtä hyvin kun aina. Mutta joo, millähän sen sais sanomaan mitä sun pitää teh — hei mä keksin!”
    ”No?”
    ”Mitä jos sä otat vaan Tetriksen treenin ja lähet muokkaamaan siitä?”

    Tarkastin taas, oliko Alex tosissaan. Hän hymyili hieman tuupatessaan läähättävän Lalleron kauemmas naamaltaan. Ilman noita kulmakarvoja hän olisi näyttänyt pikkupojalta.

    ”Voiks sen edes ottaa? Toisen hevosen treenin?”
    ”No jos sitä muokkaa. Pond on paljon paskemmassa kunnossa kun Tetris oli kun mä alotin sen kanssa.”
    ”No joo — osaankohan mä?”
    ”Osaat, ja sä voit kysyä Nellyltä kans.”
    ”En mä tiiä…”
    ”Ei Nellyä tarvi pelätä”, Alex nauroi niin että tupakan tulipää kallistui vaarallisesti, ja minä mietin, että Alexin itsensä ohella nimenomaan Nellyä täällä piti pelätä. Ja Eiraa. Ja vähän Sonjaa. Ja Marshallia kun se mulkoili välillä sillä lailla synkästi.
    ”Saaks sen ees ottaa kun eiks se oo Oskarin tekemä?”
    ”Hä? Meinaaksä et siinä on niinku joku copyright-suoja? Voi jeesus maaria, minkä takia me ruvettas keksiin pyörä joka kerta uudestaan?”
    ”No en mä tiedä onko siinä!”
    ”Sä oot joskus suorastaan hellyyttävän vammanen. Vähä niinku Hello. Mee nyt Lallero vittuun hengittämästä mun ilmaa. Jos mä jaksaisin kattoo teikäläisten perään niin rupeisin jomman kumman kämppikseksi mut mä en jaksa teitä kyllä niin pitkän päälle. Mieti jos joku kyselis tommosii koko ajan. Kerran se on vielä jotenki sulosta.”
    ”No kiitti…”
    ”Mä jaan sulle ne mun tiedostot. Kattot vähä siitä minkälaista vois tehä. Ja kysyt siltä Nellyltä tai näytät sitä Oskarille.”

    En saanut ikinä Mielikkiä tottelemaan sillä tavalla kuin Alex sai Hellon isot koirat. Kun hän kutsui nätisti, Jerusalem ampaisi pihan perältä saman tien hurjaan laukkaan ja pysähtyi vasta ovelle odottamaan. Se syöksähti tupaan, kun Alex sanoi sille että saa mennä. Lallero ei tullut ihan heti, mutta kun Alex sanoi sen nimen uudelleen ja sitten painokkaasti ”tänne” ja ”nyt”, lönkötti sekin omaan löysään tapaansa rappuset ylös. Se ei pysähtynyt ovella, mutta se ei näyttänyt harmittavan Alexia millään lailla.

    En jäänyt pihalle tuumimaan tarkoituksella, mutta siellä oli mukavaa katsella lehdettömiä puita. Niiden oksat olivat vähän niin kuin sormia. Havahduin siihen, kun takaoven pitkäsalpa alkoi pitää taas avaamisen ääntä.

  • #10425 Vastaus

    Marshall
    Osallistuja

    Aika loppuu

    Tuvan kuistille nousevat portaat olivat tulleet jo hyvinkin tutuiksi, pystyin varmasti nousemaan ne vaikka silmät kiinni. Mutta varmaan ensimmäistä kertaa ikinä tunsin kuinka kengänkärki kolahti seuraavan askelman reunaan, ja pienen ohikiitävän hetken ajan elämä vilisi silmien ohi. Onnistuin kuitenki ottamaan kädellä vastaan viime hetkellä ettei naamani tervehtinyt puuaskelmaa epämielyttävän läheltä.
    Sen verran olin ehtinyt suomalaistumaankin, että vaistomaisesti vilkuilin ympärilleni että oliko joku todistanut äskeistä räpiköintiä.

    Rutiininomaisesti jätin kengät muiden jalkineitten sekaan ennen kuin etenin peremmäs taloon. Tuvan asetelma oli hyvin tyypillinen, tuttu ja turvallinen, kun pöydän ääressä istui muutamakin ihminen. Ja kaikkein kovimmassa äänessä oli lattialla möyrivä Elli, joka oli hyvin vikkelästi ylhäällä ja tömisteli huoneen poikki kunnes saattoi takertua kuin pieni marakatti housun lahkeeseen.

    “YÖS!” Pienen lapsen vaativaa komennustahan oli toteltava, joten nostin Ellin reilulla liikkellä ensin ylös kohti kattoa ennen kuin laskin hänet tavalliseen asemiin syliini. Tytön kikatus muistutti ihan nurkan takana häilyvästä oman lapsen syntymästä, mikä pisti heti vähintään Huuhkajat lenteleen vatsanpohjalla.
    “Joko jännittää?” Janna tuntui joskus huomaavan ihan kaiken.
    “..Myönnettäköön että tässä vaiheessa jo kovasti.”
    “Son iha oikei,” nainen vastasi leveästi hymyillen.
    “Miten hevoshommat siinä vaiheessa?” Sonja tiedusteli teekuppinsa takaa, hieman kulmiaan kohottaen.
    “Hieman tulee varmasti rauhoitettua aktiivisinta treenaamista, mutta eiköhän sitä yhdellä hevosella tule tänäkin kautena kisattua ainakin jonkin verran mutta…” puhelin samalla kun istuuduin muiden seuraan pöydän ääreen Elli sylissäni. Annoin katseen pyörtää hieman arvioiden paikalla ollessa väessä mikä oli nykyään hyvin yleinen kokoonpano kun mietti kuinka Alex ja Ilona liikkuivat yhdessä kuin olisivat kytkettynä toisiinsa jollain näkymättömällä narulla. “..Lähden, tai siis me lähdemme, Venäjälle. Toistaiseksi määrittelemättömäksi ajaksi ellei pysyvästi.”

    Nellyn ilme oli jotain hämmentyneen, yllättyneen ja parasta jatkaa selitystä ennen kuin kaivan kaulimen -väliltä kun hän pyörähti ympäri tiskipöydän edessä.
    Eetun ilme vetäytyi lähinnä vakavaksi ja Sonja näytti puristavan teemukiaan hieman tiukemmin enne kuin laski sen eteensä pöydälle.

    “..Äitini on sairas. Kaikki on vielä auki, emme vielä tiedä tarkkaan kuinka paha tilanne on mutta… se ei ole hyvä,” takeltelin sanoissani samalla kun yritin niellä kurkkuun muodostunutta palaa pois.
    “…Milloin..?” Janna kysyi, puristaen käsiä ympärillään.
    “..Pitää järjestää asiat täällä, talo ja kaikki, mutta sanoisin että maalis- tai huhtikuussa viimeistään.. Sinulle äiti pyysi välittämään kutsun että olet tervetullut käymään milloin vain” lisäsin loppuun, osoittaen sanani Sonjalle.

    Äitini oli tuntunut jo ensi tapaamisella tykästyneen Sonjaan, ja ottanut hänet omiin siipiinsä melkein kuin hän olisi hänen oma tytär. Joten ei ollut ihmekkään että hän oli pyytänyt välittää pienen viestin eteenpäin Sonjalle. Tunsin käsieni vapisevan kun puhuin asiasta ääneen. Jollain tapaa kun siitä ei ollut vielä ääneen puhunut kenellekään täällä, tuntui kuin mitään ei olisi tapahtunut. Mutta nyt tilanne tuntui muuttavan muotoaan pelkästä ilmassa leijuneesta kuiskutuksesta todelliseksi asiaksi.

    • #10448 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Uijjjje!! Marshallin vauva on tulossa, ja vitsit miten hienoja isiä niistä tulee Niklaksen kaa. Marshall, kun ajattelen sitä välillä aina vaan aika röllinä, on niin ihana jo Ellinkin kanssa, kun se oikeen sulaa sen kaa.

      No niii ja Nelly aikomassa mäntätä Marshallia on edelleen yksi mun suosikkivitseistä. 😀 Aina sama laulu, kun ei heti kerrota hänelle, ja joka ikinen kerta se on mun mielestä hauskaa.

      Mutta vaikka tarinan alkupuoli on kuinka su-loi-nen ja hauskakin, loppu vetää mun mielen matalaksi. Marshallilla on nimittäin aivan superihana äiti, ja aina niille ihanille tarinahahmoille tapahtuu kauheita asioita. Sonjan mummo kuoli, Eirankin jo ennen Hopiavuoren tarinaa, Noan äiti oirii ja nyt Marshallin äiti on huonossa kunnossa. Musta sitä paitsi pahasti tuntuu, että nyt on paikka sillekin, ettei äiti selviydy tästä. Silloin voisi nimittäin olla, ettei Grigori jaksa enää pitää tilaa surun murtamana, ja päävastuu lankeaakin Marshallille. Toisaalta senkin pystyy pelaamaan jollekulle toiselle, kun Kozlovin klaanissa on kyllä tilalle ottajia, jos Marshallin veri vetääkin takaisin Suomeen ja Hopiavuoreen heti tai joskus. Silti on kauheaa, että just Anice ollaan vaarassa viedä multa, tai että se edes joutuu kärsimään. Se on niin hyväntahtoinen ja äidillinen. Toisaalta kun se on hahmo eikä ihminen, sen kärsimyshän olisi hyödytöntä, jos se ei tuntuisi lukijasta pahalta. Olet siis kirjoittanut loistavan sivuhenkilön: se on mulle ja taatusti monelle muullekin lukijalleen rakas, vaikka me ollaankin nähty sitä loppuviimein aika vähän.

  • #10426 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    Kaikki aikuiset vain esittävät
    Minulle tuli ihan mieleen se Inarin kanssa käyty keskustelu Aaveen karsinassa. Että kaikki aikuiset vain esittävät. Marshallista sen näki, kun hän kertoi uutiset. Piti olla tarpeeksi tarkka huomatakseen käsien vapinan, vaikka äänensävy ei juuri millään tavoin kavaltanut, että tässä mitään ihmeellistä olisi. Mitäpä nyt olisikaan, lapsi tulossa, äiti sairas ja lähtö Venäjälle just kun olivat saaneet talot ja tallit kuntoon täällä Suomessa. Ihan normaalia.

    Lykkäsi se tieto Anicen sairastumisesta jääpuikot omiinkin sormiin, sillä pidin niin kovasti hänestä. Marsh ei kertonut sen tarkemmin mistä oli kyse, enkä halunnut udella ainakaan kaikkien tallilaisten edessä, mutta olisin silti halunnut tietää tarkemmin. Vaikka mitäpä minä sillä tiedolla tein. Tieto lisää tuskaa. Jostain ilmeisen vakavasta kuitenkin oli kyse, sen pystyi näkemään Marshallista. Nieleskelin palasta kurkustani ja mahaan tuli paha olo. Pystyin liian hyvin eläytymään Marshin ja muiden läheisten fiiliksiin, koska oli omakohtaista kokemusta jostain vastaavasta. Eihän sitä tietysti voi väittää tietävänsä mitä toinen tuntee, mutten usko erehtyväni kovin pahasti, jos sanon että uskomatonta paskaa se joka tapauksessa on.

    Mutta miksi just Anice! Ystävällinen, vieraanvarainen Anice! Kozlovien kartanon sielu ja sydän, äiti, kohta isoäiti, valmentaja! Ketä tästä voi edes syyttää? Ketä minä voin osoittaa sormella siitä, että just Anicelle on tullut jotakin ilmeisen vakavaa? Kenet voin haukkua pystyyn moisesta epäreiluudesta? Kun maailmassa olisi niitäkin, jotka olisivat todella ansainneet minkä tahansa tuskallisen ja sataprosenttisesti tappavan taudin.

    Illalla kotona minä muotoilin sitä viestiä pitkään. Välillä jo päätin, etten lähetä mitään, mutta jatkoin muotoilua kuitenkin.
    ”Kuulin Marshallilta uutiset. Olen tosi pahoillani puolestasi, voimia sinulle ja koko perheelle.”

    Se oli tylsä viesti, mutten keksinyt parempaakaan.

    • #10450 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Jos Anicelle käy huonosti tai jos paraneminen on vaikeaa, Sonjalla on tässä paikka esitellä lisää omaa traumaansa, jos siitä tahtoo kirjoittaa. Sonjasta näkee tässä, miten empaattinen se on. Aina omat kokemukset aktivoituvat, kun toisen tilanne liippaa niitä läheltä. On sitten varmaan persoonasta tai jostain sellaisesta kiinni, seuraako kuulijalla sellainen romahdus, vai jaksaako osoittaa välittämistä muille. Sonja jaksaa. Lyhyt mutta piiiiitkään mietitty viesti Anicelle on myös tyylikäs silaus.

  • #10434 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    Tulppaaneja tulvillaan
    ”Lähtisiksä huhtikuussa Hollantiin kisahoitajaksi?” kysyin Santulta kun hän istahti kahvikuppinsa kanssa keittiönpöydän ääreen.
    ”Ai Hollantiin? Milloin?”
    ”No mun luokat on yhdeksästoista huhtikuuta. Se on perjantai. Ne on kaksipäiväiset kisat, lauantaina on sit esteluokat ja iltajuhla. Että niihin kisoihin ei niin kauaa aikaa mene, mutta kestäähän se taas hankkiutua täältä hevosen kanssa sinne asti.”
    ”Mä en tiedä. Ei mulla siinä nyt mitään kai pitäisi olla semmoista, ettei voisi lähteä. Että kyllä kai sitä voisi ainakin harkita. Mitkä kisat ne on?”
    Tulip Carneval Stal Groenendaalissa. Mitä mä katsoin, niin se ei ole kauhean kaukana Amsterdamista. Tossa vaan ei ole semmoisia välipäiviä, että vois lähteä leikkimään turisteja taas. Vaikka Amsterdam olis kyllä tosi kiva kaupunki.”

    Santtu oli välillä auttanut Aaveen kanssa ihan just tämmöistä tilannetta varten: ori ja sen tavat eivät olisi sitten ihan uppo-outoja jos Santtu lähtisi taas kisahoitajaksi. Aavehan ei ollut mitenkään mahdoton tapaus käsitellä ja Santtu tuli hyvin sen kanssa toimeen. Häntä ei enää jännittänyt sekään, että Aave oli ori, toisin kuin Mortti, Fifi tai Tihku.

    ”Onko täältä muita lähdössä sinne?” Santtu kysyi kun olimme puhuneet kaikenlaisia käytännön asioita läpi.
    ”En tiiä, ei ainakaan ole toistaiseksi ilmoittautunut muita. Marsh ja Niklas tulee sinne, mutta luulisi kai että ne on siihen mennessä lähteneet jo Venäjälle ja tulevat sieltä käsin sitten. Voi olla että jos täältä lähdetään vaan me. Se on sit traikku ja vetoauto.”

    • #10451 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Ai että! <3 Musta on ihanaa, että Santtu saa pestin. Ennen jo vastaavissa paikoissa oon sanonut, että se on sellainen vastuuntuntoinen ja mitä kaikkea. Taas mua ilahduttaa se, miten Sonja ei ajattele ennen kaikkea että teenpä Santulle palveluksen, vaan että kysynpä tuosta hyvän hoitajan mukaan.

      Saa nähdä tuleeko joku mahtivoitto taas. 😀 Sonjalla on mennyt niin hyvin kisoissa, että melkein ärsyttää, kun omilla ei mene mikään putkeen. Arpaonneahan se, mutta on sopinut viime vuoden hienosti tarinaan kun tulokset on linjassa. 😀

  • #10454 Vastaus

    Eetu Hopiavuori
    Ylläpitäjä

    Mitä löytää, kun Nellyn viestin avaa isommaksi:

    Vielä isompana

  • #10457 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    sillisalaatti

    Olin jankuttanut Milanin tupaan. Olin mennyt sanomaan, että ei siellä ketään ole tähän aikaan, keskellä päivää. Kaikilla on omia hommiaan. Voisimme ihan hyvin käydä kahvilla. Kauan siinä suostuttelussa oli mennytkin, mutta pääsin tajuamaan järkyttävän erheeni heti ovella. Eteinen oli täynnä kenkiä. Milan sanoi jotain omalla kielellään, ja vaikka en ymmärtänyt sitä, tunnistin sen nuotista hiljaiseksi kirosanaksi. Oli kuitenkin jo myöhäistä perääntyä, koska sieltä täältä ympäri tupaa kuului ”moooi” tai ”heeei”, vaikka kukaan ei voinutkaan tietää, että me sieltä tulimme. Kajautin samanlaisen vastauksen ja kiskaisin Milanin kyynärvarresta keittiön puolelle ennen kuin hän ehti yrittää pakoon.

    ”Jumalan terve”, sanoin vielä erikseen keittiössä oleville ja pokkasin. Pöydän ääressä olivat vain Nelly ja Eira. Tavallaan hyvää onnea. Kumpikaan ei inhonnut Milania eniten.
    ”Miten Helemias voi tänä kauniina Herran päivänä?” Nelly vaihtoi heti asiallisen nuottinsa teennäisen kohteliaaksi. ”Herra Milato… Mijato…”, hän yritti, mutta naksautti sitten kieltään ja vaihtoi suuntaa: ”herra Milan, päivää.”
    ”Saavuimme nauttimaan virvokkeita. Salonkinne on kovin tyhjä siihen nähden, että hallissanne on kuusimiljoonaa paria kenkiä?”
    ”Mä ei ymmärrä”, Milan kuiskasi hätäisesti takanani.
    ”Joo ne on olkkarissa. Me Milan vaan pelleillään. Menkää sinne.”

    En kysynyt, keitä ”ne” olivat, mutta otin kahvia. Kun Milan ei ottanutkaan, pyöräytin silmiäni ja kaadoin hänellekin. Näin! Tollo. Saa ottaa. Hyvä poika. Sekä Nelly että Eira seurasivat meitä olohuoneeseen, jossa ei ollut enää kauheasti tilaa istua. Milan tietenkin kiiruhti nojatuoliin, että olisi vähän niin kuin piilossa nurkassa, ja jotta rouva siunatussa tilassa oleva pääsisi viimeiselle sohvapaikalle, minä istuin Milanin jalkoihin sukkaa syövän Mielikin viereen. Eira puolestaan vaappui hetken paikoillaan tietämättä mitä tehdä ennen kuin päättii tunkeutua sohvan toiseen päätyyn Alexin viereen, vaikka siinä ei olisikaan oikeasti ollut enää yhtään tilaa.

    ”Me vaan juteltiin just Niklaksesta”, Alex sanoi meille kaikille tulijoille ja hieroi kättään, jonka päälle Eira oli rojahtanut.
    ”Se on tosi outoo että ne lähtee”, sanoin heti.
    ”Sä oot outo”, Eira mutisi.
    ”Mietittiin, että ei se varmaan ole helppo rasti, kun on talot ja tallit ja kaikki”, Sonja tuumi väljemmiltä vesiltä toisesta nojatuolista. Hänelläkin oli kahvia.
    ”Mun pitää muuten näyttää sulle yksi juttu siitä sun ratsastusvideosta sitten ennen kun karkaat minnekään”, Nelly sanoi hänelle.
    ”Eikö se ollu Niklaksen ja Eiran patentti muuten se ruokinta-automaatti, joka on vieläkin pihatolla? Vai muistanko mä taas ihan omiani?” Oskari kysyi pianonpenkiltä Camillan viereltä.
    ”Muistat!” Eira kirahti. ”Se oli mun patentti! Niklas auttoi.”
    ”No se ainaki oli Niklas, joka sillon korjas ton”, muistin ja osoitin ilmanlämpöpumppua.
    ”Nii silloin kun Eetu hyppi seinille että toi koira kuolee lämpöhalvaukseen”, Camilla sanoi ihan vakavana, mutta sai kaikki paitsi Eiran hörähtämään.
    ”Missä se Eetu muuten on? Mun pitäisi sanoa sille Aaveen ruokinnasta yksi uusi juttu.”
    ”Sen auto ei oo pihassa, mutta sä voit sanoa sen mullekin kyllä jos se ei tule pian.”
    ”Ai niin säkin oot vielä siinä Camilla!”

    Kun muisteltiin kuolleita, pysyttiin asiassa. Niklas ei ollut kuollut, eikä Marshallkaan. Keskustelussa toistui muutaman kerran se, kuinka outoa oli, että he lähtisivät. Eira oli jotenkin erityisen pahalla päällä, mutta oikea kiukku näytti muuttuvan esitykseksi, kun Alex huomautti, että hän osasi kyllä ruuvata Eiran kanssa tarvittaessa, vaikka Niklas olisikin kuinka korvaamaton. Vain Janna oli hiljaa, eikä mikään ihme. Kun olin kysynyt äidiltä joskus, miksi minun ja Allun kummit olivat sukulaisia, kun tavallisesti valittiin vanhempien ystäviä, äidillä oli ollut selitys valmiina. Vanhempien ystävät useimmiten katoavat joskus: välit viilenevät, elämä vie, muuttoja tulee. Sukulaiset eivät pääse yhtä helposti katoamaan. Onneksi Ellillä oli vaikka kuinka monta muutakin syliä. Janna kuitenkin menetti ystäväperheensä.

    Kun keskustelu muuttui liian synkäksi ja suoraan sanoen sen oloiseksi, että Niklas olisi todella kuollut, päätin piristää sitä.
    ”Arvatkaa mikä on mun Niklasmuisto”, virnistin.
    ”Varmaa joku tyhmä…” Eira mutisi.
    ”Ennen kun se meni naimisiin, mä ajattelin hetken että vois viedä sen Marshallilta. Mutta ei sitä niin helposti vietykään”, paljastin. ”Kukaan ei varmaan tienny.”
    ”Hello kaikki tiesi”, Nelly sanoi säälivästi ja muut alkoivat nauraa. Vain Milan oli hiljaa, ja kun katsoin ylös, hän hymyili kohteliaasti niin kuin nukke.
    ”Älkää nyt viittikö”, hörähdin takaisin. ”Meistä olis voinu tulla vaikka mitä.”
    ”Niinku vuosisadan rakkaustarina”, Alex irvaili. ”Onks sulla edes ikinä ollu ketään oikeaa poikaystävää?”
    Naurahdin. ”On mulla joskus ollu.”

    Milanin sääret vaihtoivat asentoa äkisti. En katsonut häneen. Voi kuule kulta, kun se et ole sinä, josta minä puhun. Se on Hellevaaran Tiitus se. Vaikka sen tarinan olikin aika päättyä silloin, Tiitus olisi se ultimaattinen askelmerkki, johon kaikkia historian muita poikaystäviä verrattaisiin: minun ja muiden. Siis minä vertaisin. Kaikissa oli vikansa, ja Tiituksen ja minun viat hiersivät toisiaan niin, että oli pakko jatkaa eri teille, mutta muilta osin kaikki oli ollut hienosti. Sitä paitsi nytpä olin oppinut, etten yrittäisi ikinä väkisin olla ihmisen kanssa, joka häpesi minua niin, että olisin vain salainen —

    Minun oli pakko vilkaista sittenkin ylöspäin. Milan hieroi ja venytteli niskaansa ja haukotteli. Hän oli maailman surkein esittämään rentoa silloin, kun oli hermostunut. Nytkin se meni läpi varmaan ainoastaan Eiralle, joka keskittyi vilkuilemaan häntä salaa. Tartuin Milanin jalkaterään, jota peitti valkoinen sukka, ja silitin hänen jalkapöytäänsä peukalolla niin kuin toisen kättä tavataan silittää. Minunkin nimeni voisi olla Tiitus Hellevaara, paitsi etten ollut niin kaunis.

    ”Se on kyllä eniten perseestä että kaikki hyvännäköset pojat lähtee tallilta”, Eira huokaisi dramaattisesti.
    Hymyilytti. Melkein kaikki miehet olivat hyvännäköisiä. Vedessä täytyi olla jotain. Meille taisi tulla vesi kaivosta.
    ”Joo voi jeesus tollasia joiden hampaat on keltaset ja päin vittua ja jotka vaan kaivaa nenää tuolla eikä osaa käyttäytyä”, Alex pilkkasi ja osoitti Milania. ”Kaikkia saatanan Quasimodoja tänne vaan jää. Tollasii kääpiöitä niinku toi Oskari, hyi vittu oikeesti.”
    ”No ehkä, mutta Niklas sentään–”
    ”Sitä paitsi eksä oo kulkenu sen uuden, sen mikä sen nimi nyt on, Jessen perässä muutenkin? Ja hetkinen, mä ymmärsin että sä oot Noeulin kanssa?”
    ”Ai ooksä Noeulin kanssa?” Nelly kysyi.
    ”No en tiiä, ihme ristikuulustelu!” Eira ärähti.
    ”Et sä voi Niklastakin varata”, Alex päätti.
    ”No en kai kun se muuttaa pois!”
    ”Nii ja Hello näki sen eka”, Nelly sanoi.
    ”First see, first serve”, ilmoitin vakavana.
    ”Mut siis Niklaski lähtee sinne Venäjälle. Eli se ja Marshall on siis edelleen yhdessä” Nelly muistutti.
    ”No kai ny”, naurahdin. ”Me jaetaan se.”
    ”Vitut jaatte.”

    Muut jatkoivat juoruamistaan, vaikka Nellyn ja Sonjan päät painuivatkin yhdessä kumaraan Nellyn puhelimen ylle. Janna oli hiljaa, samoin Milan. Niin olin minäkin, koska en saanut hellevaara-ajatuksia karistettua. Olin itse asiassa mennyt pidemmälle kuin Tiitus: oikein muistutellut Milanille, että me emme muuten ole yhdessä. Me emme kulje samalla autolla. Sinä et virallisesti ole käynyt meillä päinkään. Olin tainnut unohtaa, miten kauheaa se oli, kun toinen osoitti, etten ole tarpeeksi hyvä. Tästä minun ja Milanin touhusta ei tulisi pitkän päälle yhtään mitään muuta kuin sydänsurua, mutta ei tarkoitukseni ollut tuottaa niitä nyt jo, kaiken aikaa.

    Sopivassa välissä venyttelin sen merkiksi, että aioin nousta ja lähteä. Sain liikettä aikaan myös Oskarissa ja Camillassa, jotka huojuttelivat selkiään kahvitaukonsa loppumista osoittaen. Silitin vielä Mielikkiä, joka ei paljoa ollut liikahdellut, ja nousin jaloilleni. Odotin, että edes muutama katse kiinnityi minuun, kun haukottelin mahtavasti.

    ”No nii. Me lähetään nyt kotia”, äänsin varmasti selkeästi ja ojensin nojatuoliin uponneelle Milanille käteni. Tuntui kuin hän olisi tuijottanut sitä parikymmentä minuuttia ennen kuin otti siitä kiinni. Hän katsoi tiiviisti maton kuvioita, kun vedin hänetkin jaloilleen. En päästänyt hänestä irti ennen kuin eteisessä. Siellä sain tuta Milanin version Alexin lanseeraamasta mitä vittua -eleestä. Siinä Milanin silmät pullistuivat ja avautuivat ammolleen, kun hän katsoi minua. Sitten hän ojensi kätensä kämmenet ylöspäin, sormet kouristusmaisiksi linnunkynsiksi kaartuneina ja elehti niillä terävästi ylös-alas. Sipaisin sormellani hänen jännittynyttä leukaansa, joka ei siitäkään rentoutunut. Sellainenkin kuin Niklas, jonka huomio sinkoili kirjaimellisesti pitkin seiniä, olisi kuitenkin huomannut, että kenkiä sitoessaan Milan hymyili salaa.

  • #10494 Vastaus

    Eetu Hopiavuori
    Ylläpitäjä

    Nua kanat on joko täälä tai sitte muualla

    Hellon autosta pelmahti, noh, kana. Se oli ruskea, joten se oli Keskiviikko, ja oikeastaan kukko. Seurasin terassilta, miten hän nousi autosta, mutta kumartui kuitenkin kaivamaan vielä vaikean näköisesti jotain sieltä. Onneksi Keskiviikko oli kesy kukko, eikä harhaillut tai säikkynyt kovin monen metrin päähän.

    Kellonaika oli sellainen, että silloin harvemmin sai näköhavaintoa Hellosta: seitsemän aamulla. Hämärsi ja kaikkea. Silti Hello siellä oli, ilmielävänä ja minuun päin pyllistellen. Sitten hän nousi sylissään mystinen valkoinen möykky, jonka täytyi olla toinen kanoista, ei kun siis kukoista: Prinsessa. Päätelmäni osoittautui oikeaksi, kun Hello meinasi liukastua ja Kana räpytteli siipiään niin vimmatusti, että sen isännän oli laskettava sekin maahan.

    Tuollainen touhu ei oikeasti voinut jatkua enää. Olin todistanut tätä samaa näkyä yhä useammin.
    ”Hello.”

    Hello hätkähti, kun huusin. Hitaasti hän kääntyi minuun päin. Hän tiesi, ettei ollut oikein sallitulla asialla.
    ”Tuukko käymähän?”
    ”Mä vien nää kanat ensin.”
    ”Eikä kun tuu heti. Mun pitää lähtiä tallihin aivan justihin.”

    Kasaan lysähtänyt Hello marssi kiltisti kuistin eteen kanat kintereillään. Keskiviikko kallistui siihen malliin, että aikoi rääkäistä koko talon hereille harvinaisen äänekkäällä kukkokiekuullaan, mutta Hello huomasi sen ja tuuppasi sitä hieman lenkkarillaan kylkeen.

    ”Forgive me father for I have sinned”, Hello sanoi minua tapittaen.
    ”Hä?”
    ”Ei mitää. No?”
    ”No nua kanat”, jatkoin saman tien, koska Hello ei kuitenkaan selittäisi höpinöitään.
    ”Joo mä tiedän”, hän väitti ja antoi katseensa laskeutua minusta kanoihinsa.
    ”Ne pitää olla joko täälä tai sitte muualla. Sinet voi raahata niitä erestakaasin. Ne ei tykkää. Ja minä luulen jotta joku on käyny ne syämäs pois ja ettin niitä sitte.”
    ”Joo kyllä mä tiiän.”
    ”Asuuko ne ny sitte täs vai isälläs? Noon kanoja, ei ne tartte mitää asuunpaikan vaihtelua. Eikä ne halua. Prinsessakaa syä koko päivänä ikänä kun sinoot raahannu sitä yäkauret johonaki.”

    Hello huokaisi ja poimi Prinsessansa. Hän halasi sitä tosi varovasti: oli kai oppinut, miten hentoja kanat olivatkaan. Nekin kanat, jotka olivat kukkoja. Hän antoi sille pusun sen pieneen päähän.

    ”Ei ne iskällä oo ollu”, Hello sanoi.
    ”Mihinäs sitte?”
    ”No mä otin ne meille.”
    ”Sopiiko kysyä, minkä tähären? Vai sanonko vain jotta et ota enää, jos ne meinaa asua meillä? Minen anna sun kiusata niitä jos noon täs tallis.”
    ”Joo joo. En mä vie niitä enää. Mä vaan tykkään nukkua niiden kanssa, ja nyt Milankin on kotona Ilma–”
    Hellon puhe keskeytyi, kun korskahdin. Se oli sellainen automaattinen reaktio.
    ”Tuu, Keskiviikko. Isi vie teidät aamupalalle.”

    Keskiviikko seurasi Hellon perässä niin kuin Mielikki tapaa seurata minua aamutalliin kesäisin. Prinsessa oli vähän enemmän sellainen harhailija ja haaveilija, ja ehkä juuri siksi Hello ei laskenutkaan sitä enää maahan. Vähän harmitti. Eivät ne minun kanojani olleet, mutta ei Hello voinut juoksuttaa niitä pitkin kyliä. Toisaalta taas Hello oli aina tykännyt kaikista elukoista ja halunnut jo pienenä hoitaa kaikkea linnunpojista leonbergeihin ja karvamadoista kavioeläimiin. Tuntui varmaan pahalta, ettei kana ollut onnellinen rivitaloasunnossa.

    ”Hello!” huusin perään mahdollisimman hiljaa, ettei Nelly heräisi yhden ainoan ikkunan toisella puolella.
    ”No?”
    ”Mitä jos sä nukkuusit niitten kaas täälä? Vaikka siälä vintillä? Siälä noon kylymimmät aijjat ollu muutenki.”
    ”Joo. Katotaan. Vois kyllä.”
    ”Siivuat paskat sitte itte! Ja se ilimanvaihtorööri pitää aina peittää, kun ne menöö laittamahan päänsä aina siitä jos ei vahari!”

  • #10505 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    Muista oikea jääkaappikäyttäytyminen
    Nelly seisoi jääkaapin vieressä kädet puuskassa ja mulkoili pöydän ääressä istuvia pahan näköisenä. Minunkin teki mieli luikkia eteisen kautta ulos häntä koipien välissä, vaikkei asia varsinaisesti edes koskenut minua.

    ”Se kauramaito juarahan ensin. Sitä ei jätetä pilaantumaan, kallista tavaraa!”
    ”Siinä on gluteenia”, sanoi Hello vähän laimeasti. ”Mä en voi syödä gluteenia. Tai juoda.”

    Nelly veti henkeä niin että näytti suorastaan kasvattavan kokoa. Hello puolestaan tuntui kutistuvan pöydän ääressä.

    ”Jospas herra Ilves viitsisi edes yhren kerran vilkaista sitä tölkkiä, niin tietäisi, että siinä lukee gluteenitonta kauramaitoa. GLUTEENITONTA! Ja sä vedät joka tapauksessa kaksin käsin vehnäpullaa, niin että tuo sun gluteeninvälttelysi on parhaimmillaankin iso vitsi.”

    Joku rohkea yritti vielä mutista siitä, että kahvi maistui pahalta kauramaidon kanssa. Sekään ei lepyttänyt Nellyä.

    ”No älä kaada sitä kahvias mopsinväriseksi! Panet vähän vähemmän sitä kauramaitoa, niin maistuu ihan tasan samalta kuin tavan maidon kanssa.”

    Kiitin just luojaani siitä, etten juonut teetäni maidolla. Jos tee oli kuumaa, jäähdytin sitä mieluummin kylmällä vedellä. Sitä en tiennyt, että kuka oli alunperin tuonut kauramaitoa Hopiavuoren jääkaappiin, kun sitä useampi purkki näytti olevan. Ei tuoja tiennyt millaisen metelin sai aikaiseksi.

    • #10507 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Auuuuh nyt osui Nellyn piikki muhun ja Helloon. Koska me ei saada oikeastaan syödä vehnää, me sanotaan olevamme gluteenittomia, koska vehnätön on yllättävän vaikea käsittää. Toisaalta kun meidän lempiherkkua on tarjolla (Hellolla vissiin pullaa ja mulla pitsaa), joskus me syödään sitä ja kärsitään sitten nivelkivuista. Meillä on ihan oma laskukaava sille, minkä herkun takia kestää särkyä ja kuinka paljon, ja minkä herkun takia ei aio särkeä montaa päivää. 😀

      Vihainen Nelly on musta tiettyyn pisteeseen asti hauska näky. Voin kuvitella, miten se pullistuu raivosta. Se on kuitenkin sellainen järkevä emäntä, joten tietenkin se voisi suuttua siitä, että ruokia ei kuluteta oikeassa järjestyksessä! Jos Nelly suuttuu jostain synkästä, oikeasta syystä, se puolestaan usein pelottaa mua. Onneksi nyt on kyse kuitenkin parin euron maitopurkista.

      Kiitos! Tää piristi iltatöistä väsynyttä mieltä. 😀

  • #10506 Vastaus

    Jesse Rantanen
    Osallistuja

    Tällänen keskeneräinen tarina tähä välii jonka halusin muute vaa julkasta
    – Moi! Tervehdin karsinassa olevaa Eiraa. Nojasin koko painollani karsinan oven kaltereihin ja katsoin karsinassa seisovaa Eiraa, joka harjasi pehmeällä harjalla vapaana karsinassa olevaa Pasia.
    Pasi mutusteli tyytyväisen oloisena karsinansa pohjalla olevia tuoreita heiniä ja pärskähteli.
    Aika pian Eira tuntui tiedostavan sen asian, että katselin häntä, sillä hän alkoi vastaamaan katseeseeni, ja loi minulle kauneimman ja aidon hymynsä. Hänen suupielensä kääntyivät näyttävästi ylöspäin ja tytön siniset loistavat silmät olivat kaventuneet, jotka saivat hänen ihonsa rypistymään.
    – Moi, Eira sanoi viimein ja katkaisi katsekontaktimme. Huomasin ihan pienen punan hänen poskillaan, vaikka hän yrittikin peitellä sitä katsomalla poispäin minusta.
    – Mitäs sie? Kyselin.
    Eira lopetti harjaamisen, ja käveli minun luokseni.
    – Eipä tässä, harjailen hän tokaisi. Ja näytti kädessään olevaa harjaa vahvistaakseen sanomaansa.
    – Tulitkos ratsastusta opettelemaan?
    – Itse asiassa. Aloitin varovasti ja etsiskelin hieman sanoja, joilla aloittaa, loukkaamatta kuitenkaan Eiraa. – Olen ilmoittautunut ratsastuskouluun. Ilmoitin ylpeänä. Ja katsoin hiukan Eiran kasvon ilmeitä, nähdäkseni mitä mieltä hän oikeasti oli. Iloisen olemuksen tilalle tuli ihan pienen pieni pettymys.
    Ensimmäisen ratsastuskokemuksen jälkeen emme olleet saaneet Eiran kanssa sovittua enää aikatauluja yhteen. Eiralla oli kuulemma ollut niin kiire tallilla, ettei ehtinyt minua opettamaan. Minä olin Eiran kiireiden takia ehtinyt käymään kerran tai kaksi koti kotona pohjoisessa tapaamaan Nikiä.
    Siksipä ratsastuskoulu oli hyvä vaihtoehto tähän hätään.
    – Äläkä ymmärrä väärin, tai loukkaannu. Sinun opetuksesi on ollut todella hyödyllistä ja olen kiitollinen siitä, Tokaisin nopeasti perään.
    Eira kohautti olkiaan. – Ei se haittaa! Mutta on kiva, jos olen onnistunut olemaan sinulle avuksi. Hän sanoi jälleen iloiseen sävyyn. Luulen että hän hieman peitteli pettymystään, ja yritti esittää iloista puolestani.
    – Haluatko tulla harjailemaan Pasia?
    Ei tarvinnut sen enempää pyytää, kun jo riensin karsinaan sisälle ja matkalla nappasin ensimmäisen harjan käteeni minkä lattialla olevasta harjakassista löysin.

    • Tätä vastausta muokkasi 3 viikkoa, 5 päivää sitten  Jesse Rantanen.
    • Tätä vastausta muokkasi 3 viikkoa, 5 päivää sitten  Jesse Rantanen.
    • #10508 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Noni, vau! Huomaan, että juuri nyt opiskelet kirjoittajana tällä hetkellä kuvauksien kirjoittamista. Osaat jo kuvailla tosi monipuolisesti. Tässä kuvaillaan esimerkiksi partisiipeillä (karsinassa oleva Eira ja Pasi, seisova Eira, loistavat silmät) ja adjektiiveilla (tyytyväinen Pasi, kaunis ja aito hymy) ja kuvailevilla verbeillä (pärskähtää, rypistyä).

      Välillä kuvauksella päästään tosi lähelle, ihan niin kuin otettaisiin erikoislähikuvia. Esimerkiksi Eiran hymyillessä rypistyvä iho on sellainen kohta. Se kertoo paitsi Eiran hymystä, myös siitä, miten tarkasti Jesse katsoi Eiraa. Toisaalta tarinassa on lähikuvien lisäksi myös yleiskuvia, jotka mahdollistavat toimintaan eli kerrontaan siirtymisen. Vaikka kuvaus on musta hienoa lukea ja kirjoittaa (ja samalla tosi vaikeaa kirjoittaa), moni lukija saa siitä herkästi ähkyn, ellei kerrontaa ole vastapainoksi. Tässä on. Esimerkiksi Chain varhaisissa teksteissä puolestaan kerronta oli minimissä ja niissä pelattiin järkälemäisillä kuvauksilla. Yleensä kohtuus on hyvä juttu kaikessa, ja löydät sen hyvin.

      Eiran hahmoon sopii tosi hienosti se, miten se takuuvarmasti loukkaantuu, kun Jesse on käynyt ratsastustunneilla. Ehän se sitä (tai mitään oikeita ajatuksiaan) tietenkään voi näyttää kuitenkaan. 😀 Jesse on kuitenkin kovin herttainen, kun yrittää heti lepytellä Eiraa, että hyvää se sunkin opetus oli, voi aww. Jesselle tekee varmasti tosi hyvää käydä myös ratsastuskoululla, ja kai sen Eirakin myöntäisi, jos ei olisi niin älyttömän mustasukkainen!

  • #10509 Vastaus

    Sonja T.
    Valvoja

    Tämä nyt on vähän tämmöistä tuotoksien vääntämistä Kevätkiemuroita varten, mutta kyllä se Hopiavuoreenkin liittyy.

    Kevätkiemuroita, osa 2
    Suunnittelimme Santun kanssa Kevätkiemuroita ja sinne menemistä. Tällä kertaa Santtu vain ei ollut hoitajana matkassa vaan ihan oikeana kilparatsastajana.

    ”Se mun luokka on ihan heti ekana aamusta. Se alkaa ysiltä jo. Ja silloin pitäisi olla jo verryteltynä, vähintään, jos sattuu oma vuoro olemaan heti alussa”, sanoi kisan tietoja tutkiva Santtu. ”Ja sulla on ihan vika luokka. Me joudutaan olemaan siellä koko päivä.”

    Huitaisin kädelläni sen huolen pois.
    ”Ei se mitään haittaa, nää on niin pienet kisat joka tapauksessa. Aikainen lähtö kyllä on, mutta ei sekään mikään mahdoton, kun ei tuo Helmipuro tuon kauempana ole. Asia olisi pikkuisen eri, jos nämä kestäisivät viikon ja sulla olisi luokat ekana päivänä ja mulla vikana. Semmoiset kuin Pariisi oli.”
    ”Se on kyllä totta.”
    ”Mutta joo, sä pääset ehdottomasti kyllä mun kyydissä sinne. Traileriin menee kuitenkin kaksi hevosta. Ja tavarat mahtuu kyllä.”
    ”Kiitos tosi paljon kyllä kyytitarjouksesta. Kai iskäkin olisi voinut lähteä, jos olisi saanut jostain trailerin lainaan, mutta ei nyt sitten tartte.”

    Santtu mietti vähän aikaa otsa kurtussa.
    ”Mutta niin, siitä vaan kun Tihku on tamma, niin mitenköhän se menee Aaveen kanssa samassa traikussa?”
    ”No Aave on tuntunut matkustavan tammojen kanssa ihan siististi eikä se nyt muutenkaan niistä erityisesti välitä. Sitä en tiedä mitä tapahtuisi, jos Maj olisi mukana matkassa, mutta eihän tuo nyt ole ollut Tihkusta niinkään kiinnostunut.”
    ”Mutta entä jos Tihkulle tulee kiima just sopivasti? Mä en tiedä yhtään että miten noi sen kiimakierrot menee. En tiedä sitäkään, että miten se käyttäytyy, että kannattaako siinä tilanteessa lähteä kisoihin ollenkaan.”
    ”En mäkään kyllä niistä tiedä. Sittenhän sen näkee. Onhan siinä traikussa se levy välissä, ettei ne nyt ihan suoraan kosketuksiin pääse keskenään. Mutta jos näin käy, niin voi tulla kyllä mielenkiintoinen päivä meille molemmille…”, sanoin naurahtaen.

    Santtukin tirskahti.

    ”Mutta Lakkaman Simo sanoi joskus, ettei kisoja voi tilata just niille päiville kun itsellä sattuu olemaan hyvä hetki”, jatkoin. ”Että se on vain mentävä ja tehtävä kunkin päivän paras suoritus. Joskus menee suoraan sanottuna ihan päin mäntyä ja se on parasta mihin just silloin pystyy, mutta ei sille mitään oikein voi.”
    ”Se oli varmaan ihan oikeassa.”

    • #10511 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Sonja on kyllä niin ihana tuki ja mentori Santulle ja Santtu hyvä oppilas Sonjalle. 😀 Santtu tarvii jotakuta, joka on jo nähnyt tällaiset kisakuviot: niinhän me kaikki tarvitaan uuteen tilanteeseen mielellään joku osaava mukaan. Se on kuitenkin niin kiinnostunut ja motivoitunut tekemään, että en yhtään ihmettele, että Sonja huolii sen matkaansa ja viitsii nähdä hieman ylimääräistä vaivaa Santun eteen, niin kuin lähteä reissuun aikaisemmin aamulla. Sonjan välittäminen Santtua kohtaan näkyy niin ihanasti erityisesti repliikkien kautta. <3

  • #10517 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Tulip Carnivalin järjestelyt

    Eetu katsoi minua sillä ihme ilmeellään keittiön pirtinpöydän ylitse. Se oli semmoinen ilmeetön ilme, joka ei kuitenkaan ollut sama kuin se, kun kasvoilla ei ollut ollenkaan ilmettä. Tämä kasvolihasten rentous ja tuijottava katse kertoivat tympääntyneisyydestä.

    ”Oliko muuta?” Eetu kysyi kuitenkin niin asiallisesti, että aikoi toteuttaa kaikki esittämäni toiveet.
    ”Oli”, vastasin saman tien.
    ”No?”
    ”No Typyn elikkä mun ainoan tyttövauvan lisäksi –”
    ”…sullon käsittääkseni nykyaikana Lallerokin…”
    ”– mä lasken sun käsiisi mun ainoan serkkulikkani –”
    ”Ei soo sun serkkus se Eira. Ja jos se olis, niin sullolis vähintään neljä–”
    ”– hengen ja terveyden.”
    ”Kyllä minä siitä hualen pirän iliman tätäkin.”
    ”Joo, mutta sä et tajua ettei Eira oo ollu ennen ulkomailla. Siis ikinä. Tai no Ruotsissa ja Virossa mut ei niitä silleen lasketa ulkomaaksi. Sitä pelottaa.”

    Eetu tuhahti. Se ääni olisi voinut kieliä siitä, että hän oli eri mieltä. Hän liu’utti kahvikuppinsa pöytää vasten kädestä toiseen ja katseli sen maidottomiin syvyyksiin. Sitten hän nosti katseensa takaisin minuun, eikä se ihme ilmeetön ilme ollut muuttunut miksikään.

    ”Tottahan sitä peliättää, muttei se anna mun ittiänsä hyysätä. Soon miälestänsä kauhian aikuunen.”
    ”Joo mut siks sä hoidatkin sitä salaa. Kysyt jotenkin ovelasti et onks sillä nyt kaikki joukossa ja muistaakse mihin sen pitää mennä. Se on varmaan ihan sairaan iso se kisapaikkakin. Siellä on kaikkia ulkomaisiakin siellä Tulip Carnivaleilla ja aivan eri meno kun jossain täällä.”
    ”Eikö nua Sonjat ja tuallaaset olis ovelampia kyselemähän ja tiätääs vähä enempi…”
    ”Varmaan, mut mä nimitän sut sen huoltajaksi sillon kun mä en oo paikalla. Sä suojelet sitä ruumiillas ja hengelläs. Ja katot että se syö tarpeeksi.”
    ”Jaha. Justihin. Selevä sitte.”

    Eetu ei ehkä muistanut, että Eira oli täysi-ikäinen ja huoltajaton, tai että hänen huoltajansa olivat olleet lapsena hänen isänsä ja äitinsä, kun huoltajuuden siirto meni läpi niin helposti. Eetu vain katseli kahvikuppiinsa ja nosti sen sitten huulilleen, mutta ei juonut oikeasti, koska ei nielaissut. Katse seurasi kuppia takaisin pöytään. Kuului rykäisy: merkkiääni sille, että Eetullakin oli asiaa. Sitten hiljaisuus jatkui hyvän aikaa. Tiesin odottaa hoputtamatta.

    ”Sullakin on sitte hommia täälä”, Eetu sanoi lopulta. ”Niiren kisojen aikahan.”
    ”Tiedän tiedän.”
    ”Pasin pitää saara liikuntaa eres neliästi viikos. Ja kaikki muutkin pitää kattua niinku aina… Ja…”
    ”Juu.”
    ”Mun miälestä saisit jäärä tähän asumahan koiraan kans siksi aikaa… Ei olis Nelly aiva yksin. Yällä varsinki sais olla koiria… Mielikkiki on niin piäni jottei se peliätä ketää. Ja Noan se peto pitää ruakkia kans jos sen ruakapäivä osuu justihin siihen, ja Nellyä minen paa ittiänsä kärmehelle syättämähän.”

    Naamioin tirskahduksen yskähdykseksi. Mitähän vaaroja Eetu pelkäsi? Siis Noan lähinnä nukkuvan ja tiukasti lasiensa takana vankina olevan käärmeen lisäksi? Hopiavuoren tuvan ovi oli ollut lukossa viimeksi joskus ennen minun syntymääni, ja tallinkin ovessa killui avain silloinkin, kun joku sen väänsi lukkoon. Tuskin sitä edes sai enää irti lukkopesästä. Ihan kaikkina öinä ja kaikkina päivinä kuka tahansa murhamies voisi vain kävellä sisään mihin tahansa rakennukseen. Otsonmäellä, jossa kaikki tunsivat kaikki, niin ei kuitenkaan ikinä kävisi. Nelly olisi Tulip Carnivalin aikaan ihan yhtä turvassa ja ihan yhtä vaarassa kuin Eetun ollessa kotona. Sitä paitsi jos joku todella tunkeutuisi Hopiavuoren tupaan, kyllä se olisi Nelly, joka suojelisi paitsi minua ja koiria, myös Eetua itseäänkin. Jos Eetu pelkäsi susia, jotka lurkkivat yhä jopa Otsonmäen keskustassa, silloinkaan minusta tai koirista ei olisi kauheasti hyötyä. Varsinkin minä ja Lallero olisimme susille loistavia makupaloja: pulleita syödä ja liian hitaita juoksemaan karkuun. Tai ehkä suunnitelma oli juuri se: minut ja Lallero uhrattaisiin susille. Nelly ja Jeppe ehkä pystyisivät pelastautumaan vaikka autoon, jos meidät syötäisiin ensin. Vaikka Nelly kyllä varmaan judopotkisi susiakin kuonoon, jos täytyisi.

    ”Ooksä Nellylle sanonu että aiot laittaa sille lastenvahdin?” kysyin, koska ei Eetu kuitenkaan tasan varmasti ollut sanonut, ja Nelly saisi holhoamisesta ison raivarin.
    ”Emminä oo sanonu. Enkä meinaa. Sinä voisit sanoa.”
    ”En varmaan sano, mä haluan elää!”
    ”No. Sitten minä sanon sille jotta sua peliättää niin jotta haluat nukkua täälä. Sullon vaikka… Jaa, sullon vaikka käyny joku rämppäämäs ovikelloa yät läpehensä pari viikkoa ennen niitä kisoja.”
    ”Ja se menee muka Nellylle läpi?”
    ”Menöö tai ei niin minen sille ainakaan sano jotta sen ei oo kiva olla yksin täs. En minä ny hullu oo.”

    Niin se oli päätetty. Minä katsoisin tallin perään, eli tekisin niin kuin Camilla käskee, ja katsoisin Nellynkin perään, eli tekisin niin kuin Nellykin käskee. Eetu puolestaan huolehtisi, että Eiralla olisi kiva ja turvallinen reissu, ja että Typy tulisi terveenä ja iloisena takaisin kotiin. Sanoin vielä muodon vuoksi, että me aiomme sitten Nellyn kanssa grillata täällä kahdesti ja käydä kaupassa vain kerran, niin että jääkaappi täyteen sitten. Sille Eetu pyöräytti silmiään ja nousi kaatamaan kylmenneen kahvinsa lavuaariin.

  • #10520 Vastaus

    Alex
    Osallistuja

    Kansalliset espanjaviikot

    ”Jumalan terve, hyvä väki”, Hello sanoi ylväästi purjehtiessaan keittiöön sipsuttavin askelin ja molemmat kädet omituiseen teennäisen arvokkaaseen tervehdykseen nostettuina. ”Hyvää päivää, Nelly Anastasia Jokikannas”, se vielä lisäsi ja kumarsi hiukan ennen kuin kääntyi kaivamaan kuppia kaapista.
    ”Onks sun toinen nimi Jokikannas? Ei ku siis Anastasia?” Eira kysyi heti riemastuneena.
    ”Ei”, Nelly sanoi lyhyesti kohottamatta katsettaan lehdestä tai viitsimättä nielaista pureksimaansa keksiäkään.
    ”Minäpä otan tästä tätä gluteenitonta kasvimaitoa”, Hello toimitti yhä kovin ylhäisenä ja sai Nellyn mulkaisemaan itseään. Ne pitivät yllä äärimmäisen intensiivistä ja Hellon osalta aavistuksen pullottavasilmäistä katsekontaktia koko sen ajan, kun Hello lorotti kauramaitoa kuppiinsa.
    ”Sä voit syödä noita”, Nelly sanoi keksipakettia tökäten, kun Hello viimein kääntyi laittamaan maidon takaisin jääkaappiin.
    ”Kiitsa”, Hello ähkäisi ja istui viereeni unohtaen olla ylhäinen enää. Painoin häntä kyynärpäällä kylkeen, jotta hän ymmärtäisi jäädä penkin reunalle eikä lähestyisi minua tai Aku Ankkaani enää milliäkään.
    ”Ne on gluteenittomia kans”, Nelly sanoi.
    ”Jaahas, mitäs nää — Dumle? Joo-o, joo-o, ooksä Alex jo saanu?”
    ”En mä halua”, mutisin ja vedin Aku Ankkaa vielä hieman kauemmas.
    ”Ne on ihan sulle siihen jätetty”, Nelly tokaisi.
    ”Ai kun se on gluteenitonta.”
    ”Jes söör.”

    Aku Ankka loppui, mutta minulla oli kahvia vielä. Poimin tyhjäksi menneen keksipaketin ja käänsin sen ympäri. Ruokapöydässä, niin kuin vessassakin, täytyi aina lukea jotain. Eirakin tutki kännykkäänsä ja Nelly Ilkka-Pohjalaistaan. Vain Hello katseli ikkunasta ulos pääni ylitse ja hengitti ärsyttävästi nenänsä kautta pureksiessaan pahoja keksejään. Gluteenittomien keksien paketista ei edes riittänyt luettavaksi kauaa.

    ”Mitä se gluteeni oikeestaan ees on?” kysyin samalla kun se tuli minulle mieleen.
    ”Mm”, Hello äännähti suu täynnä ja etusormi ojossa sen merkiksi, että oli aikeissa vastata, ja nielaisi mahtavasti. ”Se tulee englannin kielen sanasta glute. Se on sellanen hormoni, jota lisätään geenimuunneltujen viljojen pakaroihin.”
    ”Mee ny mehulle siitä”, mutisin Hellolle, koska nyt vain on niin vammainen.
    ”Sä voit myös joskus vastata, että en tiiä”, Nelly sanoi.
    ”Joo varsinki jos se meinaa vaan rääkätä Noeulia!” Eira sanoi yhtäkkiä kimakasti.
    ”Mitä se teki sille?” naurahdin.
    ”Hei! ’Se’ istuu tässä näin!”
    ”Noeul kysyi siltä, miks noissa lehdissä lukee ale ale ale. Toi sano et koska on kansalliset espanjaviikot ja suomalaiset kirjottaa ale kun se lausutaan meillä olé. Sitte se, siis Noeul, menee tuolla tosissaan toimittamassa tollasia.”
    ”Toi ei ees ollu niin hyvä kun se, kun se kysyi multa että mikä toi kuivauskaappi tuolla on.”
    ”Sä oot paska”, Eira tuomitsi.
    ”Eiralla on tossa pointti”, sanoin Hellolle, kun hän jo veti henkeä.
    ”Vaikka on se Noeulkin vammanen kun kysyy tolta mitää”, Eira tokaisi. ”Luulis oppivan kerrasta mut ei.”
    ”Sä et saa rääkätä enää ulkomaalaisia”, Nelly sanoi lehtensä takaa rauhallisesti.
    ”Pitää siirtyä sit kotimaisiin”, Hello mutisi. ”Hei Alex–”
    ”Ei!” sanoin heti. ”Mä tunnen sut jo. Turha yrittää mitään.”
    ”Mitä? Mä olisin vaan kysyny että lähtisitsä hakeen mun kaa kananmunia.”
    ”Mitä vitun kananmunia!”
    ”No Kinder-munia tietenkin. Me ei saada niitä kato enää trullittelemalla niin mä sanoisin että ostetaan kaikille yks, paitsi mulle ja Ellille kaks koska mä oon niin iso ja Elli niin pieni. Ja kun me käytetään mun rahaa kumminkin.”
    ”Kuulostaa ihan kahden ihmisen hommalta juu.”

Vastaa aiheeseen: Tallipäiväkirja 2024
Tietosi: