Equador

Etusivu Foorumit Päiväkirjat Equador

Tämä aihe sisältää 4 vastaukset, 3 kirjoittajaa, ja siihen kirjoitti viimeksi  Oskari 4 viikkoa, 1 päivä sitten.

  • Julkaisija
    Viestit
  • #10323 Vastaus

    Noeul
    Osallistuja

    Equador
    Omistaa Olavi Susi
    Noeulin hoivassa Hopiavuoressa

    Kuvan line: Rosenhill/dA

  • #10324 Vastaus

    Noeul
    Osallistuja

    Pehmoinen turpa

    ”Equador!”

    Equador ei tervehtinyt tänäänkään. Se ei edes vilkaissut minua. Ojensin kättäni sille, vaikka se oli ihan haan peränurkassa. Ei se tullut luokseni, enkä ollut oikeastaan odottanutkaan sen tulevan. Sille oli turha tarjota porkkanoita tai mitään muutakaan herkkua, koska ei se ottanut.

    Heinäkasansa Equador oli kuitenkin syönyt tällä kertaa kokonaan, ja kun sitä oli katsellut kauempaa, sen katse oli seurannut jotain pellonreunassa. Molemmat olivat tämän viikon uusia muutoksia, joista olin kertonut Olaville. Hän piti niitä hyvinä merkkeinä. Equador sentään edes katseli muualle kuin suoraan eteensä. Eniten sen katse seurasi muita hevosia, vaikka se ei vastannutkaan niiden tervehdyksiin eikä juossut niiden mukana aidanviertä.

    Koska Equador ei tullut tänäänkään vastaan, avasin varovaisesti haan portin. Pukkasin sen kiinnikin siltä varalta, että hevonen yrittäisi karkuun, vaikka ei se koskaan yrittänyt. Se oli aina ennenkin antanut ottaa itsensä kauniisti kiinni, vaikka ei tullutkaan kohti. Silti puhelin sille omalla kielelläni pehmeästi.

    ”Equadorilla on tänään hieronta. Sanna tulee taas. Sanna on se, joka hyräilee. Mun nimi on Noeul, vaikka varmasti Equador muistaa sen jo. Noeul harjaa Equadorin oikein hyväksi ennen kuin Sanna tulee. Hieno poika.”

    Kun kiinnitin narun hevosen riimuun, sen korvat käväisivät tuttuun tapaan luimussa, mutta ponnahtivat pystyyn, kun naru oli kiinni. Ensimmäisillä kerroilla se oli tuntunut pelottavalta, mutta ori ei koskaan tehnyt mitään muuta. Sitä paitsi sen jälkeen Equadorin korvat alkoivat reagoida. En tiennyt, johtuiko se luimussa käyttämisestä vai siitä, että hevonen oli nyt kiinni, mutta sen korvat kääntyivät aina tässä vaiheessa kuuntelemaan puhettani. Käytin tänäänkin hetken hyväksi kehumalla. Kerroin Equadorille, että se oli kaunis ja viisas, ja että tekisin kaikkeni, jotta ensi vuonna tähän aikaan se olisi myös onnellinen. Sen jälkeen se nytkähti liikkeelle ja ryhtyi seuraamaan minua, kun kävelin sen edellä portille.

    Ensimmäisillä kerroilla suuliin käveleminen oli saanut Equadorin nostamaan päänsä silmät pyörien ja sieraimet laajenneina, mutta ei enää. Se pärskähti hiljaisesti ja lyhyesti kuin itseään rauhoittaen. Taputin sen kaulaa ja kehuin sitä suomeksi, niin kuin kaikki.

    ”Hyvä poika.”

    Suulin oviaukon pieliin sitomista se ei vastustellut. Käytin silti hyvän aikaa siihen, että silitin sen kaulaa ja kylkeä pitkin vedoin, vaikka se saikin takkini karvaiseksi ja käteni pölyiseksi. Kun olin silittänyt joka paikasta ihan takapuoleen asti, siirryin toiselle puolelle. Se oli hyödytöntä ja tyhmää, tiesin sen, koska harjaaminenhan on kuin silittämistä, mutta Equador tuntui tykkäävän siitä. Se kuunteli taaksepäin mustareunaisilla korvillaan ja jopa antoi alahuulensa lerpahtaa hetkeksi juuri ennen kuin siirryin toiselle puolelle.

    Vaikka Equadorilta oli turha odottaa vastarakkautta, tiesin jo rakastavani sitä. Ajattelin, että kissaemon täytyi tuntea samalla tavalla poikasiaan kohtaan. Vaikka Equador oli puhdas, halusin harjata sitä. Vaikka sitä ei kutittanut, halusin rapsutella sitä. Joka päivä vietin tuhottomasti aikaa tutkiskelemalla sen ihoa ja harjanjuurta, katsomalla sen korvin. Jos se olisi ollut kissan kokoinen, olisin käännellyt sitä ympäri ämpäri, venytellyt sitä ja nuollut sen karvaisen naaman puhtaaksi omalla kielelläni. Oikeastaan olisin halunnut tehdä sen kaiken, vaikka se ei ollutkaan kissan kokoinen.

    Equador oli jo aikaa sitten ollut puhdas tälläkin kertaa, mutta silti tutkin vanhaa rupea sen rusehtavanvalkoisessa ryntäässä. Se ei ollut vielä lähdössä irti, mutta reunat repsottivat jo. Painelin hellästi sen ympäriltä, vaikka vamma olikin mitätön, ja vaikka olin tutkinut samaa rupea jo ainakin toissapäivänä. Silloin jokin kosketti olkapäätäni kevyesti.

    Muiden ratsut ja hoitohevoset hörähtivät tervehdykseksi ja juoksivat aidalle vastaan, kun oma ihminen tuli. Niiden ilahtuneet korvat törröttivät pystyssä ja ne halusivat lähteä ihmistensä mukaan. Equador ei, ei ikinä. En odottanutkaan siltä rakkautta. Kun se ensimmäisen kerran kosketti minua turvallaan ihan itse, hyvin kevyesti, olkapäähän, en uskaltanut enkä halunnut liikkua. Sormeni olivat sen rinnalla rosoreunaisen ruven ympärillä, enkä voinut irrottaa niitä siitä. Tuijotin sitä samaa rupea näkemättä sitä kunnolla. Sydämenikin taisi pysähtyä, ettei pulssini häiritsisi Equadoria, kun se hengitti rauhallisesti ja syvään takkini kauluksesta sisään.

    Jo seuraavassa hetkessä tallipihan soralta kuului askelia ja Equadorin pehmeä turpa oli poissa.

    ”Hyvä poika Equador”, kuiskasin sille suomeksi, niin kuin kaikki omille hevosilleen, ja sen korvat kuuntelivat. Ehdin silittää sen poskea hellästi ennen kuin sen hierojan rahisevat askeleet saavuttivat suulin oviaukon.

    • #10326 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Tätä minä just tarkoitin, kun jonnekin toisaalle kirjoitin, että Ecuador kuulostaa kiintoisalta tapaukselta (tai ainakin minun piti kirjoittaa niin). Lähtökohta on suorastaan herkullinen: kaltoinkohdeltu, kipeä, vihaiseksi opetettu hevonen päätyy ymmärtäväisemmälle ihmiselle, mutta tietenkään kaikki ei muutu heti kuin taikaiskusta hyväksi. Kuulostaa tietysti maailman suurimmalta kliseeltä, mutta viis minä siitä: seuraan tosi mielenkiinnolla Ecuadorin tarinaa.

  • #10366 Vastaus

    Noeul
    Osallistuja

    Ter

    ”Hyvä poika, ter. Vielä yksi kerta Noeulin mieliksi.”

    Equadorin venyttely oli tullut helpommaksi. Se kiinnostui herkuista, etenkin tavallisista porkkanoista jo niin paljon, että venytti kaulaansa niiden perässä tavoitellakseen niitä. Jos se ei saanut herkkuaan tarpeeksi nopeasti, se kuitenkin menetti mielenkiintonsa nopeasti. Porkkanaa siis meni, mutta toisaalta hevosen pääkin kääntyi hienosti sen omaa kylkeä kohti ensin toiselle ja sitten toiselle puolelle. Muistin aina kehua ratsua sen urotöistä ja silittää sen lapaa, sillä taputtamisesta se ei tainnut tykätä. Etujalkojensa välistä se ei vielä kurottanut kauhean syvälle porkkanan perässä, mutta oli hoksaamassa senkin.

    ”Hieno poika, viisas poika. Noeul antaa ylimääräisen porkkanan. Annatko suukon, teerak? Et anna? Se on ihan okei.”

    Hello oli tainnut olla ensimmäinen, joka kysyi, että eikö mielenkiintoni lopahtanut, kun en voinut oikeastaan ratsastaa. Hänelle oli ollut helppo vastata, että eihän hän itsekään juurikaan ratsastanut, mutta jaksoi silti päivä toisensa jälkeen suukotella Skottia väkivaltaisesti ja katsella Typyä palvovasti. Vaikeampaa oli päästä eroon muiden kyselyistä, koska en voinut rehellisesti sanoa, ettei yhtään harmittanut. Pääasia oli, että Equador voi paremmin, mutta olisihan niin hienolla hevosella ollut upeaa ratsastaa muutenkin kuin käyntiä metsänrajaan ja takaisin. Olavi ratsastikin jo, ja olisi antanut myös minulle luvan, mutta en osannut ratsastaa sillä tavalla kuin tätä hevosta kuului. Lyhyillä kävelyillämme metsänreunaan Equador ohjautui nimittäin täysin ohjasavuilla. En ollut keksinyt, miten se ottaisi pohjeapuja ja kunnollisia painoapuja vastaan säpsähtelemättä ja väristelemättä itseään. Olavi kehotti vain toimimaan hellästi, mutta en silti tainnut osata ohjata sitä tarpeeksi hellästi.

    Toisaalta sujui se yhteiselo näinkin. Huomasin hymyileväni, kun Equador haistoi vielä varmuuden vuoksi tyhjiä käsiäni hengittämällä niihin oikein pitkään ennen kuin kääntyi pois. Sen rakkaudenosoitukset olivat huomaamattomia, mutta ne olivat olemassa. Se käänsi korvansa kuuntelemaan yleensä, kun puhuin sille, ja joskus se kosketti minua turvallaan ohimennen niin kuin nyt. Tätä nykyä se tuli joskus aidalle juttelemaankin hetkeksi, kun kävin katsomassa sitä sen tarhaillessa. Omaa nimeään se ei totellut vieläkään, kun sitä kutsui, mutta ei se haitannut. Se luuli, että sen nimi on Ter, Rakas, ja se sopikin sille paremmin.

    ”Ter, ter? Kävelläänkö tänään riimun kanssa vai ratsastaako Noeul? Huomenna ei mennä, kun Olavi tulee ratsastamaan. Ai leipää otat sieltä taskusta — no leipäähän Equador saa. Älä vedä, kun odota että Noeul antaa.”

  • #10409 Vastaus

    Oskari
    Osallistuja

    Olavi Susi kertoo

    Ensimmäinen sana

    ”Pelkää.”

    Se oli ihan selvä, joskin kovin hiljaiseen ääneen lausuttu sana. Se oli ensimmäinen sana, jonka kuulin poikani huulilta kuukausiin.

    ”Mitä sä sanoit?” yritti pyrkiä suustani väkisin, mutta pidin sen sisälläni. Katsoin mitään sanomatta Equadoria, josta poika puhui.

    Hevonen ei pelännyt. Se katsoi suoraan eteenpäin suulin lipan alla, suoraan parkkipaikalle. Sen koko olemus oli sulkeutunut, mutta se ei säpsynyt, ei ollut kauhuissaan, ei ollut oikeastaan yhtään mitään. Oskari seisoi sen pääpuolessa käsi ojossa, eikä hevosella näyttänyt olla aikomustakaan nuuhkaista tarjottua kättä. Mietin, olivatko minun poikani ja tuorein hevoseni milloinkaan oikeastaan tavanneet tallilla, vaikka periaatteessa heidän olisi luullut näkevän toisensa joka päivä.

    ”Ei se taida pelätä”, sanoin pojalle ihan niin kuin olisi jokapäiväistä, että hän puhui taas.
    Salaa toivoin vastausta. Väittäisipä poika vaikka vastaan. Ei väittänyt. Lopetin turhan odottamisen ja tartuin satulaan nostaakseni sen hevosen selkään. Oli aika ratsastaa itse taas pitkästä aikaa. Noeul oli tehnyt erinomaista työtä, ja nyt pitäisi päästä itse kartalle viimeisimmistä käänteistä ja muutoksista, jotta voisi suunnitella harjoituksia eteenpäin.

    Oskari asettui tielleni kuin vahingossa. Hänen selkänsä oli suora, kun hän seisoi minun ja hevoseni välissä, käsi edelleen hevosta kohti ojennettuna, mutta hipaisemattakaan sen kylkeä. Kun yritin väistää, kiertää poikani, hän liikahti uudelleen väliimme. Satula luiskahti käsistäni, mutta kiirehdin nostamaan sen niin kuin olisin vain ollut kömpelö. Oskari oli niin väärässä hevosesta kuin olla ja saattoi, yhä yhtä puhumaton kuin pihan kivet, mutta kommunikoi: esti minua satuloimasta hevosta selkeästi tahallaan.

    ”Mitä sä poika meinaat?” kysyin niin kuin olin kysynyt, kun Oskari oli vielä pieni enkä ymmärtänyt hänen kulloistakin touhuaan.

    Kommunikointi loppui siihen. Poikani käveli hevoseni pääpuoleen taas ja irrotti ratsun sinnikkäästi ketjuistaan, vaikka se näkyi olevan vaikeaa. Equador katseli edelleen parkkipaikalle niin kuin se olisi ollut sokea. Oskari katsoi Equadorin ohitse — sama ilme silmissään kuin hevosella. Sama ilme kuin aina. Annoin satulan liukua takaisin maahan jalkojeni juureen.

    Matkani Hopiavuoren hevostallille oli tainnut olla ratsastamista ajatellen turha. Hämärä alkoi jo laskeutua, enkä tiennyt, miksi poikani talutti satuloimattoman hevoseni kentälle, tai edes koska hän mahtaisi tuoda sen takaisin. Mielessäni oli kuitenkin jo jotain ihan muuta, joka oli tulevia ratsastusharjoituksia paljon tärkeämpää.

    Mitä ilmaisematonta pelkoaan minun ainoa poikani projisoi uusimpaan hevoseeni?

Vastaa aiheeseen: Equador
Tietosi: