Tämä aihe sisältää 7 vastaukset, 3 kirjoittajaa, ja siihen kirjoitti viimeksi 
Noeul 1 viikko, 6 päivää sitten.
-
Viestit
-
-
Pehmoinen turpa
”Equador!”
Equador ei tervehtinyt tänäänkään. Se ei edes vilkaissut minua. Ojensin kättäni sille, vaikka se oli ihan haan peränurkassa. Ei se tullut luokseni, enkä ollut oikeastaan odottanutkaan sen tulevan. Sille oli turha tarjota porkkanoita tai mitään muutakaan herkkua, koska ei se ottanut.
Heinäkasansa Equador oli kuitenkin syönyt tällä kertaa kokonaan, ja kun sitä oli katsellut kauempaa, sen katse oli seurannut jotain pellonreunassa. Molemmat olivat tämän viikon uusia muutoksia, joista olin kertonut Olaville. Hän piti niitä hyvinä merkkeinä. Equador sentään edes katseli muualle kuin suoraan eteensä. Eniten sen katse seurasi muita hevosia, vaikka se ei vastannutkaan niiden tervehdyksiin eikä juossut niiden mukana aidanviertä.
Koska Equador ei tullut tänäänkään vastaan, avasin varovaisesti haan portin. Pukkasin sen kiinnikin siltä varalta, että hevonen yrittäisi karkuun, vaikka ei se koskaan yrittänyt. Se oli aina ennenkin antanut ottaa itsensä kauniisti kiinni, vaikka ei tullutkaan kohti. Silti puhelin sille omalla kielelläni pehmeästi.
”Equadorilla on tänään hieronta. Sanna tulee taas. Sanna on se, joka hyräilee. Mun nimi on Noeul, vaikka varmasti Equador muistaa sen jo. Noeul harjaa Equadorin oikein hyväksi ennen kuin Sanna tulee. Hieno poika.”
Kun kiinnitin narun hevosen riimuun, sen korvat käväisivät tuttuun tapaan luimussa, mutta ponnahtivat pystyyn, kun naru oli kiinni. Ensimmäisillä kerroilla se oli tuntunut pelottavalta, mutta ori ei koskaan tehnyt mitään muuta. Sitä paitsi sen jälkeen Equadorin korvat alkoivat reagoida. En tiennyt, johtuiko se luimussa käyttämisestä vai siitä, että hevonen oli nyt kiinni, mutta sen korvat kääntyivät aina tässä vaiheessa kuuntelemaan puhettani. Käytin tänäänkin hetken hyväksi kehumalla. Kerroin Equadorille, että se oli kaunis ja viisas, ja että tekisin kaikkeni, jotta ensi vuonna tähän aikaan se olisi myös onnellinen. Sen jälkeen se nytkähti liikkeelle ja ryhtyi seuraamaan minua, kun kävelin sen edellä portille.
Ensimmäisillä kerroilla suuliin käveleminen oli saanut Equadorin nostamaan päänsä silmät pyörien ja sieraimet laajenneina, mutta ei enää. Se pärskähti hiljaisesti ja lyhyesti kuin itseään rauhoittaen. Taputin sen kaulaa ja kehuin sitä suomeksi, niin kuin kaikki.
”Hyvä poika.”
Suulin oviaukon pieliin sitomista se ei vastustellut. Käytin silti hyvän aikaa siihen, että silitin sen kaulaa ja kylkeä pitkin vedoin, vaikka se saikin takkini karvaiseksi ja käteni pölyiseksi. Kun olin silittänyt joka paikasta ihan takapuoleen asti, siirryin toiselle puolelle. Se oli hyödytöntä ja tyhmää, tiesin sen, koska harjaaminenhan on kuin silittämistä, mutta Equador tuntui tykkäävän siitä. Se kuunteli taaksepäin mustareunaisilla korvillaan ja jopa antoi alahuulensa lerpahtaa hetkeksi juuri ennen kuin siirryin toiselle puolelle.
Vaikka Equadorilta oli turha odottaa vastarakkautta, tiesin jo rakastavani sitä. Ajattelin, että kissaemon täytyi tuntea samalla tavalla poikasiaan kohtaan. Vaikka Equador oli puhdas, halusin harjata sitä. Vaikka sitä ei kutittanut, halusin rapsutella sitä. Joka päivä vietin tuhottomasti aikaa tutkiskelemalla sen ihoa ja harjanjuurta, katsomalla sen korvin. Jos se olisi ollut kissan kokoinen, olisin käännellyt sitä ympäri ämpäri, venytellyt sitä ja nuollut sen karvaisen naaman puhtaaksi omalla kielelläni. Oikeastaan olisin halunnut tehdä sen kaiken, vaikka se ei ollutkaan kissan kokoinen.
Equador oli jo aikaa sitten ollut puhdas tälläkin kertaa, mutta silti tutkin vanhaa rupea sen rusehtavanvalkoisessa ryntäässä. Se ei ollut vielä lähdössä irti, mutta reunat repsottivat jo. Painelin hellästi sen ympäriltä, vaikka vamma olikin mitätön, ja vaikka olin tutkinut samaa rupea jo ainakin toissapäivänä. Silloin jokin kosketti olkapäätäni kevyesti.
Muiden ratsut ja hoitohevoset hörähtivät tervehdykseksi ja juoksivat aidalle vastaan, kun oma ihminen tuli. Niiden ilahtuneet korvat törröttivät pystyssä ja ne halusivat lähteä ihmistensä mukaan. Equador ei, ei ikinä. En odottanutkaan siltä rakkautta. Kun se ensimmäisen kerran kosketti minua turvallaan ihan itse, hyvin kevyesti, olkapäähän, en uskaltanut enkä halunnut liikkua. Sormeni olivat sen rinnalla rosoreunaisen ruven ympärillä, enkä voinut irrottaa niitä siitä. Tuijotin sitä samaa rupea näkemättä sitä kunnolla. Sydämenikin taisi pysähtyä, ettei pulssini häiritsisi Equadoria, kun se hengitti rauhallisesti ja syvään takkini kauluksesta sisään.
Jo seuraavassa hetkessä tallipihan soralta kuului askelia ja Equadorin pehmeä turpa oli poissa.
”Hyvä poika Equador”, kuiskasin sille suomeksi, niin kuin kaikki omille hevosilleen, ja sen korvat kuuntelivat. Ehdin silittää sen poskea hellästi ennen kuin sen hierojan rahisevat askeleet saavuttivat suulin oviaukon.
-
Tätä minä just tarkoitin, kun jonnekin toisaalle kirjoitin, että Ecuador kuulostaa kiintoisalta tapaukselta (tai ainakin minun piti kirjoittaa niin). Lähtökohta on suorastaan herkullinen: kaltoinkohdeltu, kipeä, vihaiseksi opetettu hevonen päätyy ymmärtäväisemmälle ihmiselle, mutta tietenkään kaikki ei muutu heti kuin taikaiskusta hyväksi. Kuulostaa tietysti maailman suurimmalta kliseeltä, mutta viis minä siitä: seuraan tosi mielenkiinnolla Ecuadorin tarinaa.
-
-
Ter
”Hyvä poika, ter. Vielä yksi kerta Noeulin mieliksi.”
Equadorin venyttely oli tullut helpommaksi. Se kiinnostui herkuista, etenkin tavallisista porkkanoista jo niin paljon, että venytti kaulaansa niiden perässä tavoitellakseen niitä. Jos se ei saanut herkkuaan tarpeeksi nopeasti, se kuitenkin menetti mielenkiintonsa nopeasti. Porkkanaa siis meni, mutta toisaalta hevosen pääkin kääntyi hienosti sen omaa kylkeä kohti ensin toiselle ja sitten toiselle puolelle. Muistin aina kehua ratsua sen urotöistä ja silittää sen lapaa, sillä taputtamisesta se ei tainnut tykätä. Etujalkojensa välistä se ei vielä kurottanut kauhean syvälle porkkanan perässä, mutta oli hoksaamassa senkin.
”Hieno poika, viisas poika. Noeul antaa ylimääräisen porkkanan. Annatko suukon, teerak? Et anna? Se on ihan okei.”
Hello oli tainnut olla ensimmäinen, joka kysyi, että eikö mielenkiintoni lopahtanut, kun en voinut oikeastaan ratsastaa. Hänelle oli ollut helppo vastata, että eihän hän itsekään juurikaan ratsastanut, mutta jaksoi silti päivä toisensa jälkeen suukotella Skottia väkivaltaisesti ja katsella Typyä palvovasti. Vaikeampaa oli päästä eroon muiden kyselyistä, koska en voinut rehellisesti sanoa, ettei yhtään harmittanut. Pääasia oli, että Equador voi paremmin, mutta olisihan niin hienolla hevosella ollut upeaa ratsastaa muutenkin kuin käyntiä metsänrajaan ja takaisin. Olavi ratsastikin jo, ja olisi antanut myös minulle luvan, mutta en osannut ratsastaa sillä tavalla kuin tätä hevosta kuului. Lyhyillä kävelyillämme metsänreunaan Equador ohjautui nimittäin täysin ohjasavuilla. En ollut keksinyt, miten se ottaisi pohjeapuja ja kunnollisia painoapuja vastaan säpsähtelemättä ja väristelemättä itseään. Olavi kehotti vain toimimaan hellästi, mutta en silti tainnut osata ohjata sitä tarpeeksi hellästi.
Toisaalta sujui se yhteiselo näinkin. Huomasin hymyileväni, kun Equador haistoi vielä varmuuden vuoksi tyhjiä käsiäni hengittämällä niihin oikein pitkään ennen kuin kääntyi pois. Sen rakkaudenosoitukset olivat huomaamattomia, mutta ne olivat olemassa. Se käänsi korvansa kuuntelemaan yleensä, kun puhuin sille, ja joskus se kosketti minua turvallaan ohimennen niin kuin nyt. Tätä nykyä se tuli joskus aidalle juttelemaankin hetkeksi, kun kävin katsomassa sitä sen tarhaillessa. Omaa nimeään se ei totellut vieläkään, kun sitä kutsui, mutta ei se haitannut. Se luuli, että sen nimi on Ter, Rakas, ja se sopikin sille paremmin.
”Ter, ter? Kävelläänkö tänään riimun kanssa vai ratsastaako Noeul? Huomenna ei mennä, kun Olavi tulee ratsastamaan. Ai leipää otat sieltä taskusta — no leipäähän Equador saa. Älä vedä, kun odota että Noeul antaa.”
-
Olavi Susi kertoo
Ensimmäinen sana
”Pelkää.”
Se oli ihan selvä, joskin kovin hiljaiseen ääneen lausuttu sana. Se oli ensimmäinen sana, jonka kuulin poikani huulilta kuukausiin.
”Mitä sä sanoit?” yritti pyrkiä suustani väkisin, mutta pidin sen sisälläni. Katsoin mitään sanomatta Equadoria, josta poika puhui.
Hevonen ei pelännyt. Se katsoi suoraan eteenpäin suulin lipan alla, suoraan parkkipaikalle. Sen koko olemus oli sulkeutunut, mutta se ei säpsynyt, ei ollut kauhuissaan, ei ollut oikeastaan yhtään mitään. Oskari seisoi sen pääpuolessa käsi ojossa, eikä hevosella näyttänyt olla aikomustakaan nuuhkaista tarjottua kättä. Mietin, olivatko minun poikani ja tuorein hevoseni milloinkaan oikeastaan tavanneet tallilla, vaikka periaatteessa heidän olisi luullut näkevän toisensa joka päivä.
”Ei se taida pelätä”, sanoin pojalle ihan niin kuin olisi jokapäiväistä, että hän puhui taas.
Salaa toivoin vastausta. Väittäisipä poika vaikka vastaan. Ei väittänyt. Lopetin turhan odottamisen ja tartuin satulaan nostaakseni sen hevosen selkään. Oli aika ratsastaa itse taas pitkästä aikaa. Noeul oli tehnyt erinomaista työtä, ja nyt pitäisi päästä itse kartalle viimeisimmistä käänteistä ja muutoksista, jotta voisi suunnitella harjoituksia eteenpäin.Oskari asettui tielleni kuin vahingossa. Hänen selkänsä oli suora, kun hän seisoi minun ja hevoseni välissä, käsi edelleen hevosta kohti ojennettuna, mutta hipaisemattakaan sen kylkeä. Kun yritin väistää, kiertää poikani, hän liikahti uudelleen väliimme. Satula luiskahti käsistäni, mutta kiirehdin nostamaan sen niin kuin olisin vain ollut kömpelö. Oskari oli niin väärässä hevosesta kuin olla ja saattoi, yhä yhtä puhumaton kuin pihan kivet, mutta kommunikoi: esti minua satuloimasta hevosta selkeästi tahallaan.
”Mitä sä poika meinaat?” kysyin niin kuin olin kysynyt, kun Oskari oli vielä pieni enkä ymmärtänyt hänen kulloistakin touhuaan.
Kommunikointi loppui siihen. Poikani käveli hevoseni pääpuoleen taas ja irrotti ratsun sinnikkäästi ketjuistaan, vaikka se näkyi olevan vaikeaa. Equador katseli edelleen parkkipaikalle niin kuin se olisi ollut sokea. Oskari katsoi Equadorin ohitse — sama ilme silmissään kuin hevosella. Sama ilme kuin aina. Annoin satulan liukua takaisin maahan jalkojeni juureen.
Matkani Hopiavuoren hevostallille oli tainnut olla ratsastamista ajatellen turha. Hämärä alkoi jo laskeutua, enkä tiennyt, miksi poikani talutti satuloimattoman hevoseni kentälle, tai edes koska hän mahtaisi tuoda sen takaisin. Mielessäni oli kuitenkin jo jotain ihan muuta, joka oli tulevia ratsastusharjoituksia paljon tärkeämpää.
Mitä ilmaisematonta pelkoaan minun ainoa poikani projisoi uusimpaan hevoseeni?
-
Mee sǎa yon on suomeksi huhtikuu
Sää tuntui heijastelevan mielialaani. Suomen varhainen kevätkin oli kaunis ja ennen kokematon, ja minä kuljin Equadorin kanssa imemässä sitä itseeni joka aistillani. Vieläkin oli kovin kylmä, koska lämmintä oli vain kaksitoista astetta, ja viima kävi lakkaamatta, mutta ei se haitannut. Pellolla oli nimittäin kurkia, eikä Equador pelännyt niitä. Niillä oli pitkät jalat ja lokkimainen ääni, ja aluksi olin luullut niitä erikoisiksi joutseniksi.
Vielä ei vihertänyt, vaikka Chai oli sanonut, että pian vihertäisi, mutta lunta ei ollut enää. Sen sijaan oli pieniä virtauksia, pikkuruisia puroja, kun sulavesi ylitti matalaa peltotietä siellä sun täällä niin kuin se ei olisi osannut päättää, kummalla puolella se olisi halunnut olla. Equador ei lätäköitä ja virtauksia väistellyt, vaan ylitti ne. Sen askeleet litsahtelivat ja maiskahtelivat niin, että saisin tälläkin kertaa pestä sen vatsanalustan ja satulavyön märästä mudasta ja savesta, koska siihen ei ennen kuivumista mikään harjaaminen auttaisi. Halusin, että Equadorilla olisi hyvä olla lenkin jälkeenkin, eikä kuivuva muta vatsassa kuulostanut mukavalta. Lenkillä sillä sen sijaan oli mukavaa, ja siitä piti huolen omalta osaltaan kevätaurinko. Se paistoi pienenä mutta kirkkaana niin, että se ihan lämmitti, kunhan osasi pukea tarpeeksi. Lisäksi minulla oli ystävä mukanani, ja hän oli tuonut ystävän Equadorillekin.
Milan, johon olin hiljalleen tutustunut, oli ainoa toinen koskaan näkemäni ulkomaalainen koko pitäjässä ja puhui parhaiten englanta. Ei hänen ääntämyksensä ollut ollenkaan sitä luokkaa kuin vaikka Sonjan tai Hellon, mutta luoviten hän vierasta kieltä käytti: kai kun oli joskus joutunut selviytymään sillä. Kaiken lisäksi Equador ja Milanin hevonen Bifrons puhuivat samaa kieltä. Ne mahtuivat kävelemään peltotien laitoja vierekkäin, ja kun Equador näki jotain uutta tai jännittävää, Bifrons rohkaisi sitä jatkamaan. Kurjet, virtaukset ja kirkas aurinko olivat jo tuttuja sille, mutta vielä paljon oli niin Equadorilta kuin minultakin näkemättä ja kokematta.
”Mä sain töitä”, paljastin Milanille leveästi hymyillen, kun solahdimme jättiläismäisten, ikivihreiden kuusien lomasta peltotieltä metsäpolulle. Kurjet jäivät taakse, mutta niiden kirskahteleva laulu kuuluisi vielä kauas.
”Mistä?” Milan kysyi ja päästi Biffen ohjat löysemmiksi. Seuraavaksi olisi käveltävä pitkä pätkä kapeaa polkua peräkkäin.
”Seinäjoelta. Tiedätkö semmoisen liikkeen kun Murre ja Miuku? Sellainen eläinkauppa. Tai ei se eläinkauppa ole, kun siellä ei myydä eläimiä, mutta…”
”Oikeasti?”
”Joo!”
”Tosi hienoa.”Jokin Milanin reaktiossa oli liian laimeaa, mutta hän oli muutenkin kovin varautuneen tuntuinen viestijä. Oikeastaan hän oli samanlainen kuin Equador aluksi: sellainen hyvin virallinen, hillitty ja ehkä vähän väsynytkin. Ehkä Milankin muuttuisi ajan myötä sellaiseksi kuin ratsuni nyt. Equador oli niin rentoa seuraa tätä nykyä. Se tykkäsi maastoilla rauhassa, ja kun jokin ääni tai liike säikäytti muut hevoset, Equador kääntyi aina katsomaan ja tutkimaan sitä ensin. Lenkin päätteeksi se tykkäsi silityksistä, kunhan ei liikaa luohannut sen iholla, ja kun sen haki haasta, tätä nykyä se halusi ensin pussailla ja sitten vasta tulla mukaan. Milan ei varmaan muuttuisi samanlaiseksi sylikoiraksi, mutta ehkä pehmenisi hieman tuosta. Toisaalta niin alun Equadorissa kuin nykyisessä Milanissakin oli paljon hyvää. Molemmat olivat kohteliaita, jollain tapaa arvokkaita, ja kun mikään vaara ei uhannut, omalla tavallaan hyvin ystävällisiä.
Ennen kuin ehdin eksyä liiaksi ajatuksiini, Equador nosti päänsä ja pysähtyi pyytämättä. Vaikka sillä ei ollut lupaa, annoin sen tuijottaa pusikoihin lihakset värähdellen. Se ei vaikuttanut vielä niin kireältä, että lähtisi alta: se tarkkaili vasta. Itse en nähnyt mitään poikkeavaa, mutta ei ihmisen aisteilla voinutkaan sanoa, oliko käkkyräinen pusikko todella tyhjä vai ei. Olavi oli sanonut, että Equadorin piti antaa katsella aina välillä. Hän oli toistellut, että Equador oli hevonen eikä robotti, kun ensimmäisillä kerroilla olin pyytänyt sitä jatkamaan tällaisissa tilanteissa.
Kun Biffe ja Milan ohittivat meidät sivusta, Equador päästi pienen pärskähdyksen, ravisteli päätään ja jatkoi taivaltamista pää matalalla Biffen perässä. Sitä ei huolettanut, kun ei toistakaan. Minuakaan ei huolettanut: päinvastoin kuin kotona, täällä vaaralliset asiat olivat suuria, niin kuin susia. Meillä ne olivat hyvin pieniä, niin kuin myrkyllisiä hämähäkkejä, jotka pääsivät pieniin piiloihin. Milan sen sijaan näytti synkältä, ja käänsikin pian päätään sen verran, että kuulisin, mitä hän sanoisi.
”Miten sä sait töitä Murresta ja Miukusta?”
”En mä tiedä. Niillä oli haku auki. Mä huomasin sen ja sitten mä hain. Sitten oli videohaastattelu, oikea haastattelu ja sitten ne soitti.”
”En mä sitä tarkoita. Mä en tiedä, miten mä sanoisin tämän nätisti, mutta sä osaat sanoa suomeksi just ja just päivää, kiitos ja anteeksi.”
”Osaan mä myös numerot, kuukaudet, mitäkuuluukiitoshyvää, ostaa kaljan ja — no joo, mutta ei ne kysyny siitä mitään.”
”Okei. Just. Mitä ne sitten kysyi?”
”Että jos koira syö pelkkää raakaa, mitkä aineet sille pitää todennäköisimmin antaa purkista. Ja miksi mä haluan niille töihin. Ja mikä on mun paras ominaisuus työntekijänä. Ja millaiset valjaat valitsisin yhdelle esimerkkikoiralle. Semmosia.”
”Mhm.”Equadorin askel oli rento, mutta se ravisteli itseään vielä oikein kunnolla mennessään ja huokaisi. Venyttelin itsekin. Voisiko parempaa ollakaan? Kesä oli tulossa, ja se oli kuulemma ihmeellinen. Siihen liittyisi paljon hevosia, mutta ei akuutteja rahahuolia uuden kokoaikatyön vuoksi. Jos vielä löytäisin kämppiksen jakamaan asuinkustannukset, kaikki olisi niin hienosti kuin tässä vaiheessa elämää voi olla. Harmi, ettei Milanista ollut kämppikseksi, eikä Chaista. Ketään muuta en vielä tuntenut niin hyvin, ja ilmoituksen laittaminen esimerkiksi Toriin tuntui aika inhottavalta ajatukselta.
”Vielä siitä Murresta ja Miukusta”, Milan käännähti taas sanomaan.
”Joo?”
”Sä meinaat niinku palvella asiakkaita englanniksi vai? Ei se oo tapana täällä.”
”Joo ei ilmeisesti ole. Varmaan mun täytyy aluksi auttaa englanniksi, mutta koko ajan mä opin lisää. Varsinkin nyt mä opin nopeasti, kun edes muutama ihminen juttelee mun kanssa myös täällä. Elli varsinkin on paras opettaja, kun se puhuu hitaasti ja osoittelee…”
Milan yskäisi. ”Mitä luulet, saisinkohan mä töitä jos mä vaan röyhkeästi hakisin?”
”Ainakin jostain tommosesta”, sanoin heti. ”En mä tiedä huoliiko ne sua Seinäjoen Energian toimitusjohtajaksi, mutta johonkin aspaan ei yleensä vaadita ihmeitä. Sitä paitsi sä puhut suomea tosi hyvin.”
”Ei se pelkästä kielestä ole kiinni. Kato vaikka Chaitakin: se ei saa vakituista kokoaikaista työtä millään, vaikka se on äidinkielinen.”Purin huultani ja rapsutin Equadorin harjanjuurta. Miten sen nyt sanoisi, että Chain tapauksessa kielitaidolla ja työn puuttumisella ei ollut mitään tekemistä keskenään. Chailla oli yläkoulun päättötodistus täynnä armoviitosia, eikä mitään muuta koulutusta. Työtodistuksia oli Otsonmäen Ässän lisäksi Hukkasuon Ärrältä ja jokin ihmeellisen näköinen todistus Hukkasuon kunnanteatterista. Minulla oli hyvät paperit, suomea lukuun ottamatta vankka kielitaito, todistuksia kursseista ja meillä kotona niin kovin tärkeistä kerhoista, joissa opiskeltiin ylimääräistä. Minulla oli työtodistukset järjestelmällisesti kaikista opiskelun ohessa ja lomilla tehdyistä töistä, ja vaikka suosittelijani olivatkin niihin Seinäjoen Energian toimitusjohtajien suosittelijoihin nähden vähäpätöisiä, niitä kuitenkin oli. Minun paperini sanoivat, että näiden haltija on ahkera, määrätietoinen ja ikäänsä nähden taitava. Chain todistukset näyttivät siltä, että hänen mukanaan seuraisi joukko erilaisia ongelmia asenneongelmasta lähtien.
”P’Chai ei… osaa markkinoida itseään oikein”, sanoin lopulta.
”En kyllä mäkään”, Milan tuumi.
”Ai jaa? Missä sä kävit koulun?”Kun kyselin, Milan alkoi kertoa tarinansa hevosten rauhallisten askelten lomassa. Hänellä oli erinomainen lukion todistus ja jonkin verran kieliopintoja yliopistossa. Kotonaan hän oli ehtinyt tehdä jonkin verran juuri sellaisia hanttihommia, joihin nuoret vailla ammattia ajautuivat lomiksi ja viikonlopuiksi ennen opiskelua. Sitten hän alkoi takellella ja hakea sanoja.
”Lisäksi mulla on h-merkintä myynnistä”, Milan sanoi lopulta, eikä katsonut vahingossakaan minua enää.
”Mikä merkintä?”
”Huume.”
”Huume!”
”Voi olla että Aholan Timo ei kuullu tuonne torppaansa, niin huuda vielä vähän lujempaa.”Vaikka Equadorin tasainen askellus ei muuttunut miksikään huudostani huolimatta, sen kaula kohosi. Maastopolku ei tuntunutkaan niin idylliseltä ja mielenkiintoiselta enää. Lehtipuiden paljaat oksat kurkottelivat minua kohti niin kuin ilkeät sormet, ja auringon edessä seisovien kuustenkin pinta oli kuin vanhan naisen ihoa. Kurkien ääntä ei kuulunut, eikä kuuluisi minun huutoanikaan, jos täytyisi huutaa. Aholan Timokin taisi olla se vanha ja lähes kuuro mies, joka joskus kävelytti kissaansa polulla. Milan sen sijaan olikin vaarallinen rikollinen täysissä ruumiinvoimissaan.
”Käännytäänkö tästä?” ehdotin, kun polusta poikkesi ensimmäinen haara oikealle.
”Mä luulin, että me mennään Jätinkissankivelle katsomaan, joko on kettuja”, Milan mutisi.
”Ei muuten, mutta… Mua alkoi janottaa ihan hirveästi.”Milan käänsi Biffensä, mutta ei tullut lähemmäs minua, Equadoria ja kotiin päin vievää polkua. Hän sentään katsoi minua viimein, mutta jotenkin kylmästi ja arvioivasti.
”Voidaan me mennä jo kotiin”, Milan sanoi, ”mutta en mä aio väkisinmyydä sulle huumeita kyllä.”
Yritin naurahtaa ja hieroa niskaani. Vaikka minulla oli aina ollut kymppi niin matematiikassa, koreassa kuin englannissakin, salavihkaisuus taisi olla nelonen. Tulipa taas säikähdettyä liikaa. Huumemerkintä ei ollut hyvä juttu, mutta ei myöskään sama asia kuin murhasyyte. Sitä paitsi se saattoi olla hyvinkin vanha. Mistä sen tiesi, vaikka Milan olisi myynyt joskus kaverille yhden kannabissätkän… Mutta olisiko hänen tarvinnut kangerrella sen vuoksi noin..?
”Mä näen, että sä haluat kysyä siitä. Kysy, niin päästään yli tästä ja ehkä sinne Jätinkissankivelle jopa.”
Minä kysyin. Equadorin niska laskeutui sitä mukaa, kun Milan puhui. Jossain vaiheessa olin puolittain huomaamattani ohjannut ratsuni taas kävelemään Biffen perässä. Milan ei ollut ainakaan hengenvaarallinen, vaikka minun pitäisikin miettiä, päästäisinkö häntä sittenkään enää kotiini. Olihan tuollainen nyt vakava juttu — vaikka en ollutkaan varma, haittaisiko se työn saamista Murren ja Miukun kaltaisista paikoista. Ehkä se Otsonmäellä haittaisi, mutta Milan asuikin Ilmajoella ja voisi aivan hyvin käydä töissä Seinäjoella.
”Eli vaikka se oli niin vanha asia, koko Otsonmäki tietää nykyään”, Milan lopetteli juttuaan. ”Mitäpä luulet, kannattaako edes yrittää siis hakea töitä?”
”Häh? Mitä sä sitten nykyään teet? Millä sä elät?”
”No on mulla työ, mutta sellaiset hommat, joihin otetaan ketä tahansa, ei ole kovin hohdokkaita. Mä haluaisin… Vaihtaa firmaa. Voin olla aspassa edelleen, mutta nykyinen työ hankaloittaa liikaa mun — mun — vapaa-aikaa. Henkilökohtaista elämää.”
”No jos sä olet nykyisenkin työpaikan saanut, mikset saisi uutta?” ihmettelin. Polku oli niin leveä, että ratsastimme jo rinnakkain.
”No joo”, Milan mutisi, mutta näytti taas erikoisen vakavalta ja pettyneeltä.
”Mitä?”
”Ei mitään. Hei, tuolla on se kivi. Meidän pitää mennä tuonne taakse ja olla hiljaa, ja hyvällä säkällä niitä kettuja juoksee tuonne.”Niin me jäimme odottamaan, ja pysähdyttyämme muistin taas haistaa makeaa ilmaa. Equador pärskähti ja ryhtyi sitten pian kuopimaan maata. Minun oli hillittävä sitä. Se pelottaisi pois kaikki mahdolliset eläimet, jos möyrisi turhautumistaan tuolla tavalla. Paikallaan odottelu oli tätä nykyä sen suuri heikkous kaikkialla paitsi suulissa, jossa se oli ehdollistunut seisomaan. Yritin lohduttaa sitä hieromalla ja taputtelemalla sen kaulaa odotellessamme kettuja.
Milan katseli toiveikkaana Jätinkissankiveä Equadorin kuopiessa ja Biffen rentoutuessa, ja minä katselin Milania ratsuni kaulaa hieroessani. Hän oli minua vanhempi, eikä olisi kauaa onnellinen Murren ja Miukun kaltaisessa työpaikassa. Olin kuitenkin tutustuttuani pitänyt häntä aina ihan fiksuna, hyvätapaisena ja asiallisena — ainakin ennen tätä. Kun sai pikku tuumaustauon, oli helppo tietää, mitä hänelle pitäisi ehdottaa.
”Milan–”
”Hys! Ei ne tule jos sä puhut.”
”Ei ne varmaan tule tänään. Mutta me voidaan tulla uudestaan yrittämään heti kun on taas kaunis päivä.”
”No joo. Mitä sä meinasit sanoa?”
”Mitä? Ei kun jaa. Mä meinasin sanoa, että mitä jos sä menisit kouluun?”
”Kouluun!”
”Haut loppuu ihan pian. Sä pääsisit ilmeisesti todistuksella aika moneen paikkaan, ja kielinäytteen antaminen ei ole sulle ongelma.”Milan pärskähti niin kuin hevonen, ja Equador teki samoin aivan kuin vastatakseen hänelle. Niin me annoimme hevostemme kävellä Jätinkissankiven ohitse näkemättä karvaakaan ketusta, vaikka Equador kuinka epäluuloisesti kiveä tuijottikin mennessämme. Pian Milanin otsa silisi, ja hän alkoi katsella puiden latvoihin rennompana kuin vielä kertaakaan sillä ratsastuskerralla. Biffekin venytti kaulaansa niin kuin Equador.
”Mä en oo ikinä ajatellut, että mä voisin hankkia jonkin oikean pätevyyden tai ammatin”, Milan sanoi. ”Taivas näyttää tosi siniseltä, kun yrittää kuvitella, että sellainen olisi mahdollista.”
Niin se näyttikin. Sinistä ei täplittänyt monikaan pilvi, ja notkelmassa muta maiskahteli yrittäessään pitää kiinni hevosten kavioista viimeiseen asti. Puussa oli orava, ja sitä Equador kyttäsi epäluuloisesti hyvän aikaa, mutta ei saanut kohtausta, kun ei kerran Biffekään. Päivä oli taas kaunis, eikä meillä neljällä ollut liian suuria huolia.
-
Lennä, Teerak!
Equador, minun Ter, oli niin kiihkeä lämmittelyssä, että alkoi pelottaa vielä enemmän kuin etukäteen kilpailuita hermoillessani. Hyppäsin sillä yhtä ainoaa lämmittelyestettä vain pari kertaa, eikä se tuntunut hyvältä. Ter oli kouluratsu ja sen varsinainen luokka, Olavin ratsastama kouluratsastusluokka, olisi vasta illemmalla, mutta olin siitä huolimatta saanut luvan ratsastaa kilpaa. Hyppäisin esteitä, ihan niin kuin Suailla joskus, mutta Ter, Equador, oli oikea kilparatsu toisin kuin Suai. Se oli viimein kunnossa, mutta samalla kun sen terveys oli parantunut, siitä oli tullut vaikeammin pideltävä tällaisissa hälisevissä paikoissa.
Vaikka Ter katseli tammoja, yritin silti saada nopeasti katsekontaktin Olaviin ravatessamme liian kiukkuista, liian räjähdysherkkää ravia vielä hetken. Onnistuin helposti, sillä Olavi ei irrottanut meistä silmiään. Hän hymyili, painoi käden vatsalleen ja nosti hartioitaan näyttäessään sillä tavalla minulle, että minun piti muistaa hengittää kunnolla. Nyökkäsin ja räpäytin silmäni kuiviksi. Ne pyrkivät vuotamaan väsymyksestä. Kauhusta. Siitä uskomattomasta olosta, että olimme todella tässä, minä ja Ter.
”Noeul”, kutsui Olavi, joka osasi sanoa nimeni, kun vielä hengittelin ravin tahtiin ja yritin luottaa niin kovin tutuksi käyneeseen hevoseen.
”Mitä?”
”Teidän pitää mennä”, hän sanoi suomeksi ja hyvin hitaasti. ”Nyt.”
”Mitä jos mä pilaan kaiken?” kuiskutin Olaville, kun pääsin tarpeeksi lähelle.Olavi otti Equadorin ohjista kiinni, mutta katsoi minua. Se oli pitkä katse. Yritin saada lohtua ja rauhaa niistä vieraansinisistä silmistä, mutta vaikka ne olivat aivan rauhalliset, en onnistunut. Tuntui kuin saisin hengitettyä ainoastaan sisäänpäin ja pyörtyisin kohta, koska keuhkot olivat jo täynnä hiilidioksidia, joka ei päässyt ollenkaan ulos. Ruumis oli jo raskas niin kuin uimasta noustessa tai trampoliinilta laskeuduttaessa.
”Sinä et pysty pilaamaan mitään”, Olavi sanoi hetken kuluttua hassulla suomalaisella englannillaan painottaen jokaista sanaansa. ”Sä olet hoivannut ja hellinyt tämän hevosen taas eläväksi ja terveeksi. Sen jälkeen on ihan sama mulle, vaikka te juoksisitte kaikkien esteiden läpi tuolla. Sä olet jo näyttänyt mulle, mitä sä osaat.”
Puristin silmät hetkeksi kiinni. Sain puhallettua hiilidioksidin katkonaisesti keuhkoistani. Nyökytin rivakasti ja avasin silmät. Olavi katsoi minua edelleen, mutta päästi sitten saman tien irti ja taputti hevostaan hellästi kylkeen. Kolme kertaa. Yksi niistä taputuksista osui minua pohkeeseen. Sitten mentiin.
Vaikka kisakentälle näki kyllä lämmittelyalueelta joten kuten, ei se näky ollut valmistanut minua siihen, mikä siellä oikeasti odotti. Ihmisiä. Niitä oli ihan joka puolella. En uskaltanut katsoa kauhean kauas. En halunnut nähdä. Aivan lähimpänä kenttää seisoi hirvittävä määrä tyttöjä. Suurimmalla osalla oli järjestelmäkamera. En saanut ajateltua muuta kuin sitä, että joskus pikkukisoissa minusta ja Suaista oli otettu kuva, joka oli sittemmin linkitetty minulle netissä. Niillä nettisivuilla Suain nimeksi oli väitetty jotain muuta, ja kaikki muutkin tiedot olivat olleet mitä sattuu. Kuulemma sellaiset olivat virtuaalihevosia, joilla ilmeisesti pikkutytöt leikkivät hevosta satuja kirjoitellen. Voi kun minun kasvoni sumennettaisiin kuvista tällä kertaa. Voi kun niitä tyttöjä ja niiden järjestelmäkameroita ei olisi ylipäätään paikalla. Voi kun Equador ei lähtisi käsistä ja laukkaisi jossain kuvassa ilman ratsastajaa. Voi kun minä en ainakaan olisi yhdessäkään kuvassa liiskana pitkin tannerta. Voi kun Equador olisi ruskea niin kuin Eetun Jussi: sitä ei haluttu kuvata yhtä paljoa.
Ratsastaessaan on keskityttävä, mutta ensimmäistä estettä lähestyessämme ajattelin vain tyttöjä kameroineen. Sitten Equador heilautti korviaan taaksepäin ja köyristi niskaansa. Sillä hetkellä riistin katseeni sen harjasta väkisin, ja hevoseni räpäytti auki valkosulkaiset jättiläissiipensä.
Tämän me osaamme. Lennä, Teerak.
Hannabyn kenttä tuntui tyhjältä, ihan niin kuin kotona, kun me lensimme ennalta katsomaani reittiä vaivattomasti. Tunsin sydämeni sykkeen, tai ehkä se oli Equadorin askelten töminä. Oli helppoa hengittää. Equador heilautti korviaan jokaiselle puolipidätteelle osoittaakseen kuulleensa, mitä sille viestin. Sekö muka lähtisi käsistä? Sekö muka näyttäisi yhtään mitään muuta kuin parhaita puoliaan silloin, kun oli oikeasti tosi kyseessä? Hulluja huolia.
Maailman värit olivat yhtäkkiä moninkertaisen eläviä, kun Equadorin kaviot viimein koskettivat maata viimeisen esteen jälkeen ja ajanotto loppui. Kaikkialla oli vaaleanpunaista: bannereissa, koristeissa, kirsikkapuissa, jopa Equadorin juuri ja juuri minulle erottuvassa sierainpielessä. Hetken oli hiljaista kuin kotona Hopiavuoressa, mutta sitten kuulokytkin aivoissani napsahti takaisin päälle ja kaikki se melu tuntui iholla asti. Nolla virhepistettä. Taas. Mitä? Tässä vaiheessa nopein aika?
”Ter, Ter, kuoltiinko me? Nukahdettiinko?” kysyin hevoselta. Jos niin olisi käynyt, se saattaisi vastatakin. Ainakin rinnassa ja päässä tuntui samalla tavalla epätodelliselta kuin unessa, enkä osannut kuin antaa katseeni kiertää sitä kaikkea ihmismassaa, niitä leiskuvia puita, koristeellisia esteitä.
Kaukana hevosten puolella häämötti Olavin valkoinen paita. Siihen verhottu paksu käsivarsi viittoi meille. Tule nyt tänne, Noeul! Ei sinne kentälle saa jäädä päjöttämään! Olisi pitänyt pyörryttää häpeästä, mutta alkoikin naurattaa. Ne tytöt kameroineen olivat saaneet varmasti nyt oikein kunnon virtuaalihevosia: oikosulkuun jääneitä Noeuleita ja Equadoreja. Se ei haitannut oikeastaan. Sain hillittyä sekavan oloni pelkäksi hymyksi ja ohjasin ratsuni kohti Olavia. Hevosesta oli ylimääräinen puhti poissa, ja se oli laskostanut vahvat siipensä taas näkymättömiin.
Noeul ja Equador voittivat luokkansa!
Hannabyn tiistain tulokset. -
Vaahterapolun kenttäkisat 11.-13.7.2024
Kaikki ruusukkeet Hopiavuoreen
LÄISK, LÄISK… LÄISK kaikui eräässä tallipihassa. Ensimmäinen läiskähdys kuului siitä, kun Alex löi kämmenensä kovaa yhteen Oskarin kanssa ja seuraava siitä, kun hän teki saman minun kanssani. Välissä Alex viittoi vimmatusti Oskarille, joka nosti kiusaantuneena käpälänsä uudelleen ilmaan ja löi sen vielä yhteen minunkin kanssani.
Istuimme vielä hevosiemme selässä kukin: minä Equadorin, Alex Tetriksen ja Oskari tietenkin Jaskan. Jokaisen hevosen suitsissa oli ruusuke samasta luokasta: Equadorilla sinivalkoinen, Jaskalla sininen ja Tetriksellä valkoinen. Oskarin kasvoilla oli helpotuksen ilme, mutta Alex, joka oli tarjonnut ensimmäisenä voittajien high fivet, piteli taas vatsaansa ja nojasi käsivartensa varassa raskaasti Tetriksen niskaan pitelemättä edes ohjista kiinni. Hän oli oksennellut Vaahterapolun tallin vessassa hyvän aikaa ennen jokaista kenttäratsastuksen osakoetta, ja nyt vaikutti siltä, että pian taas Oskari saisi pidellä Tetristä kun taas hän häipyisi.
”Pysähdytäänkö me paluumatkalla ostamaan kakkua kaupasta?” kysyin Oskarilta ihan jotain kysyäkseni.
”Kaupat vois olla vielä kyllä auki”, Oskari mietti.
”Pitääköhän meidän ostaa kolme nyt?” naurahdin.
”No ei”, Oskari vastasi ja katsoi minua melkein huolestuneena. Luuli kai minun olevan ihan tosissaan.
”Älkää puhuko kakuista”, Alex urahti ja nakkasi sitten Tetriksen ohjat Oskarille ennen kuin luiskahti pikavauhtia alas ja lähti juoksemaan.
”Nonni…” Oskari huokaisi.Ostaisimmepa sitten kakkua yhden, kolme tai nolla kappaletta, hevoset piti saada autoon ja Alex ajokuntoon ennen yötä. Oskari hosui kahden hevosen kanssa niin kuin riivattu, mutta itse sain olla ihan rauhassa Equadorin kanssa. Ter oli niin viisas matkustaja, niin fiksu, eikä se tarvinnut muuta kuin jalkojen tarkastuksen ja keyen loimen suojaamaan itseään illan viileältä matkalta. Nostelin kaikkien kolmen hevosen varusteetkin autoon odotellessani, ja silti ehdin silittelemään ratsuni päätä ja lähettämään siitä ja sen ruusukkeesta kuvan Eiralle. Koko rivistön ruusukekuvan lähetin Hopiavuorenh hevostallin Whatsapp-ryhmään, vaikka hevoset näyttivätkin siinä jo hyvin väsyneiltä. Jos kunnon poseerauskuvia tahdottaisiin, ne voitaisiin lavastaa vaikka huomenna. Huomenna Equadorkin olisi jo kuin uusi mies, vaikka oli tänään noin poikki.
Ter lastattiin viimeisenä, koska Jaskalla oli kiire päästä ensimmäisenä, eikä Tetris halunnut Equadorin taakse. Valkoinen hevonen upotti heti turpansa pullistelevaan heinäverkkoon. Kuiskasin sille, että vaikka se olisi ollut koko luokkansa viimeinen, se olisi siitä huolimatta ollut täydellinen. Sen isäntä ei olisi ehkä samaa mieltä.
Minä ja Oskarikin olimme jo autossa melko tuskallisessa hiljaisuudessa, kun Alex kiipesi hyttiin hämmentävän ihanalla tuulella siihen nähden, miten oli juuri juossut vessaan.
”Ahkeria tommosia tallipoikia mulla”, hän kehui ja yritti vihellellä.
”Älä viitti mulla on pää ihan sairaan kipee”, Oskari pyysi.
”Ota Buranaa. Noelle anna sille siitä loodasta.”
”Mistä?”
”Laatikosta.”
”Eiku mä otin jo, ootan et se vaikuttaa.”
”En tiiä pojat teistä”, Alex virnisti päätielle kääntyessään, ”mutta mun tekee aivan saatanasti mieli joko saunaa ja kaljaa tai sitte maastoo ja uintii.”
”Ei me kyllä tänään mihkään mennä”, Oskari mutisi.
”Viedään hevoset kotia, otetaan kakkua ja lämmitetään Hopiavuoren sauna.”
”Ai voiko niiden saunaan muka vaan mennä?” ihmettelin.
”No pakkohan se on sinne mennä. Voitonsauna on pakollinen suomalainen perinne. Vai onko sulla Noelle muka sauna? Mulla ei oo, ja mä tiedän että Oskarin ja Camillan saunaa käytetään jonain helvetin loimenkuivatuspisteenä.”
”Vois kyllä saunoo”, Oskari tuumi ja ojensi minulle puhelimensa. Avasin sen L:n muotoisella salasanakuviolla, ja hän ryhtyi lähettämään viestiä jollekulle, todennäköisesti Camillalle.
