Salieri

Etusivu Foorumit Päiväkirjat Salieri

Tämä aihe sisältää 133 vastaukset, 12 kirjoittajaa, ja siihen kirjoitti viimeksi  Sonja T. 7 tuntia, 48 minuuttia sitten.

  • Julkaisija
    Viestit
  • #3432 Vastaus

    Sonja T.
    Osallistuja

    For Salieri eli Salieri
    * 13-vuotias
    * Hollanninpuoliverinen (KWPN)
    * Ruuna
    * Kiltti ja fiksu otus

    • Tätä aihetta muokkasi 1 vuosi, 2 kuukautta sitten  Sonja T.. Syy: Ikä vaihdettu oikeaan
    • Tätä aihetta muokkasi 1 vuosi, 2 kuukautta sitten  Sonja T.. Syy: Sivun URL päivitetty
    • Tätä aihetta muokkasi 10 kuukautta, 3 viikkoa sitten  Sonja T.. Syy: Ikä päivitetty
  • #3433 Vastaus

    Sonja T.
    Osallistuja

    Pe 16.8.19
    Muuttopäivä. Pakkasin aamulla omat kamat autoon ja lähdin kohti tallia. Salieri oli lopetellut sopivasti aamuruokansa kun otin sen käytävälle, harjasin nopeasti ja puin sille kuljetusvarusteet. Omassa mahassa lenteli perhosia, Salierilla tuskin, eipä tuo tiennyt vielä siitä että pihalla oli odottamassa laina-auto ja sen perässä lähes tuliterä traileri.

    – Huomenta, sanoi Pauliina, tallin omistaja joka ilmestyi paikalle satulahuoneesta. – Salieri näyttääkin olevan lähtövalmiina. Mä katoin paikkoja läpi ettei sulta pitänyt jäädä mitään tänne. Ei ainakaan osunut silmään mitään.
    – Joo, mä eilen kyllä yritin pakata kaiken mahdollisen ja isot laatikothan ovat jo auton perässä, nostelin ne sinne eilen. Ei mulla ole oikeastaan enää muuta kuin ne pari kassia siellä satulahuoneessa.

    Pauliina nyökkäsi ja kävi laskemassa trailerin luukun alas valmiiksi. Talutin Salierin ulos ja suoraan traileriin. Se oli niin helppo lastata, varsinkin kun antoi sen ensin vähän nuuskia uusia puruja ja muuten katsella ympärilleen. Sitten se yleensä huomasi heinät ja homma oli sillä selvä. Niin tälläkin kertaa. Pauliina katsoi että kaikki oli kunnossa, Salierilla varusteet asianmukaisesti päällä, sidottu hyvin ja trailerissa kaikki kunnossa. Kannoin viimeiset varustelaukut auton takapenkille ja olin valmis lähtemään. Pauliina tuli vielä ihan halaamaan.

    – Kaikkea hyvää sulle nyt ja Salierille kans, tietysti.

    Kurkussa tuntui palanen, mutta ei tässä itkemään ehtinyt alkaa, ei nyt. Oli noustava ratin taakse ja lähdettävä. Laitoin vielä tekstiviestin Eetulle, jossa ilmoitin lähteväni ajamaan nyt Lempäälästä ja mikä oli arvioitu saapumisaika Hopiavuoreen. Yksi tauko pitäisi pitää matkalla, vähintään. Toivoin että näin arki-aamupäivänä ei olisi kovaa liikennettä, kolmostie Tampereelta pohjoiseen ei ollut moottoritietä eikä ohituskaistojakaan ollut mahdottomasti. Satasen alueita sen sijaan oli, jolloin olisin tien tukkeena siellä.

    En ollut hirveän paljon vetänyt traileria koskaan, joten matka vähän jännitti. Yritin ajaa mahdollisimman nätisti, välttää nopeita jarrutuksia ja kiihdytyksiä ja hyvin varovaisesti mutkissa. Salieri oli lunkki matkustaja, kuten yleensäkin. Kamerasta katselin sen touhuja pitkin matkaa ja se vain mutusteli tyytyväisenä heiniään. Voi toista.

    Matka meni hyvin ja suunnilleen aikataulussa kaarroin Hopiavuoren pihaan. Olin siellä käynytkin jo kerran, tutustumassa paikkoihin. Eetu ilmestyi pihalle niin samaan aikaan että epäilen hänen olleen odottamassa meitä. Vieras auto saattoi toki hämätä, viimeksi olin käynyt täällä omalla Audilla, nyt oli alla Markuksen Pajero, mutta tuskin tänne nyt päivittäin kovin monia hevostrailereita odotettiin. Vaikka mistä minä tiesin.

    Pysäköin auton ja Eetu tuli tervehtimään, auttoi laskemaan lastaussillan alas. Irrotin Salierin riimunnarun ja pyysin sitä peruuttamaan alas trailerista. Se totteli nätisti. Eetu katseli vieressä.

    – Johan on komia, Eetu tuumasi ja miksei olisi: Salieri seisoi pihamaalla kiiltävän mustana kaula pystyssä ja katseli ympärilleen. Hymyilin tyytyväisenä ja ylpeänä, kun omaa hevosta kehuttiin.
    – Joo, onhan se mustakin aika hieno hevonen. Ja tosi kiltti.

    Eetu näytti Salierille varatun karsinan, joka oli jo kuivitettu ja heinääkin oli valmiina. Oli selvästikin muistanut minun sanoneen että syötän heinät yleensä maasta, koska ne olivat siistissä kasassa nurkassa. Talutin Salierin karsinaansa ja riisuin siltä loimen ja kuljetussuojat. Ne veisin varustehuoneeseen, kunhan Eetu näyttäisi missä se sijaitsikaan. Kannoimme sinne yhdessä myös kaikki varustelaatikkoni, ei niitä hirveän paljon ollutkaan, olin konmarittanut varusteet ja laittanut kaiken turhan kiertoon jo aiemmin.

    Eetu pyysi minut taloonsa tekemään paperit ja tutustumaan muihin tallilaisiin, tosin näin arkiaamuna ei paikalla ollut juuri ketään. Camilla ja Tiitus olivat tallin työntekijöitä, sitten oli joku, joka piti kuulemma valmennuksia. Nimi meni ohi eikä hän ollut paikallakaan nyt. Kai. No, sen ehti selvittää kyllä. En murehtinut sitä, että kaikkien nimet ja naamat eivät heti ensimmäisellä kerralla jää mieleen. Tärkeimmät asiat ensin ja ne olivat nyt Salierin lisäksi se että tunnistin Eetun ja muut työntekijät.

    Eetu lupasi tarhata Salierin myöhemmin iltapäivällä sopivaksi katsomaansa tarhaan. Minä lähdin ajamaan kohti kotia, jännitys vaati veronsa ja olin tosi väsynyt. Oli hyvä ettei tarvinnut murehtia Salierin asioita, ainakin Eetu vaikutti sen verran jämerältä tyypiltä että hänen hänen huostaansa jätti tuon kultakimpaleen ihan huoletta. Itse ajattelin mennä päikkäreille.

    • #3438 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Puhutaanko tunteista? 🙂

      Uusien hahmojen tekstejä on musta aina vähän vaikea tarkkailla siitä näkökulmasta, että näkyvätkö hahmon persoona ja tunteet tekstissä. Tietenkin kirjoittaja kasvaa omaan hahmoonsa hiljalleen ja uusi hahmo on aina vähän jäykkä, mutta kun itsekään ei hahmoa lukijana tunne, ei osaa aluksi sanoa, onko tässä kyse uutuudenjäykkyydestä vai pidättyväisestä persoonasta. Sonja ajattelee heti alussa perhosia vatsassaan, esimerkiksi, mutta jännittäminen jää siihen. Tai ehkä hänen ajatuksensa harhautuu juuri sopivasti, kun Pauliina toivottaa hänelle hyvää huomenta. Kun asetan itseni Sonjan tilanteeseen, en varmaan pystyisi toimimaan jännitykseltäni, kun olen joutumassa uuteen paikkaan… Jännitys näkyisi joka toisessa ajatuksessani ja tuntuisi ihan fyysisestikin. Sonja sen sijaan palaa jännitykseen uudelleen vasta ihan tarinan lopussa: ihan kuin hän lopulta antaisi itselleen luvan rentoutua! Juuri lopun maininta jännityksestä vakuutti minulle, että tässä oli kyse Sonjan omasta tavasta suhtautua jännitykseen. 😀

      Teoriaa siitä, ettei Sonja kova tunteissa velloja olekaan, tukee myös hänen kurkussaan tuntuva pala juuri ennen lähtöä. Silloin hän oikein ajattelee, ettei nyt ole aikaa vetistellä. Tunteilun sijaan hän laittaa isännälle viestin ja ajattelee matkaa järjestelmällisesti suorituksena. Liekö jonkinlainen suojamekanismi vai ei. 😀 Sonja on kuitenkin joutunut selviytymään vaikka mistä ja on saattanut kehittää itselleen kyvyn sulkea liiat tunteet jotenkin pois päältä kunnes niille on aikaa. Joka hahmo ja ihminen havainnoi maailmaa eri tavalla. Sonja näyttää keskittyvän tapahtumien kertomiseen sen sijaan että kiinnittäisi huomiota vaikka ympäristöönsä — tai tunteisiinsa.

      Yksi juttu, joka mulle välittyy kuitenkin vahvasti, on se, mitä mieltä Sonja on Salierista. Hän on niitä omistajia, joille hevosella on väliä. Sonja haluaa, että Salierilla on hyvä olla. Isäntääkin Sonja arvoi sen kautta, miten hän mahtaa Salieria hoitaa. Lisäksi lastauksen aikana, ja etenkin lopussa, kun hän juttelee Eetun kanssa, hän on ylpeä hevosestaan. Ja niin kuin hän itsekin tuumaa: miksei olisi? Onhan se nyt komea kuin mikä. 😀

      Harmittaa, että olen vielä kuluvan ja seuraavan viikon niin vähän Hopiavuoren hommissa töiden takia. Nämäkin tarinat olen kaikki lukenut heti ja on harmittanut tosi kovasti, kun vuorokaudessa ei ole ollut edes sitä yhtä lisäpuolituntista kommentointia varten. Kukapa ei lukisi mielellään helppolukuista heppatekstiä ja tutustuisi paremmin uuteen mielenkiintoiseen hahmoon?

    • #3439 Vastaus

      Sonja T.
      Osallistuja

      Kiitos kommentista! Odotan innolla lisää mielipiteitä teksteistä. Jos jotakin saa toivoa, niin varsinaiselta kieli- ja kirjoituspuolelta sitä että jos jotkin maneerit esiintyvät teksteissäni (vähän liian) usein, siitä voisi vinkata minulle. Itsehän sitä on tietenkin sokea kuin lepakko semmoisille.

      Sonja on tunteidensa suhteen… analyyttinen, sanotaan vaikka niin. Insinööri, joka on kuitenkin joutunut tunnustamaan itselleen että joskus, aika useinkin itse asiassa, järki häviää tunteille. Tunteiden kanssa on pystyttävä elämään, mutta niiden ei saa antaa hallita elämää liikaa. No, tästä tulee kyllä jatkossa varmasti juttua spin-offin puolelle. Mutta kiva huomata että olen aika kivasti onnistunut tuomaan Sonjaa jo esille heti ensimmäisessä tekstissä.

  • #3437 Vastaus

    Sonja T.
    Osallistuja

    Su 18.8.19
    Ajelin puolen päivän jälkeen tallille, tarkoitus olisi ratsastaa Salierilla. Perjantain se oli saanut möllöttää tarhassa parin tunnin reissun jälkeen, eilen olin käynyt taluttelemassa sitä vähän ja tänään voisi ottaa jotain etäisesti hikitreeniä muistuttavaa. Sateenuhkaa oli kyllä ja sunnuntaina varmasti maneesi olisi täynnä porukkaa, joten saa nähdä miten kävisi. Salieri kyllä selvisi ihan hyvin toisten hevosten kanssa, mutta minua itseäni ei seura nyt juuri kiinnostanut.

    Salieri oli tarhassa tyytyväisen näköisenä, se oli selvästi löytänyt jo kavereita täältä ja se oli kiva. Tuttuun tapaansa se kuitenkin tuli heti kutsuttaessa portille.
    – Mitäs ukkeli? Onko ollut kiva tarhailla? Mä meinasin että käytäis vähän töissä ja sit pääset takaisin tarhaan, höpötin sille ja napsautin riimunnarun kiinni. Salieri tuuppasi vähän turvallaan käsivarttani, ihan kuin se sanoisi että mennään vain.

    Harjasin Salierin huolellisesti ja puin sille varusteet. Taluttaessani sitä ulos totesin että maneesissa tosiaan näytti olevan liikennettä. Menemme siis kentälle, vaikka ilmassa ripotteli vähän vettä. Toivottavasti sade ei tämän pahemmaksi äidy, ei sen pilvikarttojen mukaan pitäisi. Ellei se yksi pilvenhäntä tulisi ennusteista huolimatta silti tähän juuri päälle… No, ei tässä sokerista olla.

    Tapani mukaan annoin Salierin mennä pari kierrosta käyntiä pitkin ohjin. Kuulostelin päivän fiiliksiä ja nautin hevosen selän tarmokkaasta keinunnasta. Kaikki tuntui olevan kohdillaan ja Salierilla virtaa. Nostin ravin, edelleen pitkin ohjin, yritin keskittyä omiin paino- ja pohjeapuihini kulmissa. Salieri oli tässä suhteessa vähän automaatti, se kääntyisi kulmissa vaikka selässä istuisi perunasäkki, vaikka kai ne kaikki hevoset sen tekisivät. Vanha kunnon Kyran kulmaharjoitus oli meillä silti ahkerassa käytössä ja aina se tuli Salierille yhtä suurena yllätyksenä.

    Minulla ei ollut mitään varsinaisia suunnitelmia tälle kerralle, joten päätin että tehdään kaikkea kivaa. Lomallahan tässä vielä vähän niinkuin ollaan. Kokosin ohjat ja Salieri skarppasi heti: nyt ruvettaisiin tekemään töitä. Ensin tein ravin kokoamisia ja lisäyksiä. Ruuna oli vähän pinkeänä tänään, sen huomasi viimeistään siitä miten se leiskautti lisäyksiä. Tämän kanssa oli oikeasti saanut opetella istumaan sitä ravia, koska usein se lähti lisättyyn raviin kuin tykin suusta ja siinä meikäläinen heilahti helposti taaksepäin, kun reaktio oli niin raju. Nykäisy suusta oli ilkeä vastaus hienoon lisättyyn raviin.

    Nostin sitten laukan ja annoin Salierin laukata ensin pitkin ohjin, nautin itse vain kyydistä ja kavioiden töminästä kentän pintaan. Sade ei ollut loppunut muttei voimistunutkaan, pieniä pisaroita putoili kasvoilleni. Ohjien kokoaminen ja vauhdin hillitseminen aiheutti pienen pukin, joka ei kyllä ollut mikään yllätys, se ei edes heilauttanut minua satulassa. Kiltisti se kuitenkin kokosi laukkansa ja oli ihan kuulolla. Voisi kokeilla harjoitella jotakin sarjavaihtojen tapaista. Salieri kyllä selviytyi niistä, satulan päältä löytyi se ongelmakohta. Kun ei se apujen nopea vaihtelu ollut mitenkään helppoa enkä ihan aina ollut selvillä Salierin jaloista ja siitä missä kohden piti avut antaa puhtaan vaihdon saamiseksi. Oikein tiukasti keskittymällä niistä kyllä yleensä selvisi, ainakin muutamasta vaihdosta joka toisella askeleella ja joskus jopa joka askeleella. Tällä kertaa sain aikaiseksi hyvän vaihtosarjan lävistäjällä, ensin kolme vaihtoa joka toisella askeleella ja sen jälkeen kaksi joka askeleella. Taputin Salieria, olisi tehnyt mieli taputtaa itseänikin.

    Säpsähdin kun kuulin portilta huikkaisun:
    – Mahtuisiko sinne kentälle toinenkin ratsukko? kysyi pitkänhuiskea mies, joka talutti kaunista punaruunikkoa. – Meidänkin pitäisi vähän hieroa koulua Ampan kanssa. Mä oon muuten Kevin.
    – Joo, tule vain, tää haluaa korkeintaan hieroa tuttavuutta. Mut pysyy kyl kauempana jos toinen ei tykkää, lisäsin hätäisesti. Eihän Salieri tuppautunut toisen hevosen kylkeen, mutta ystävällisesti se suhtautui muihin kaviokkaisiin, jos toinen ei sitä pannut pahakseen. Jos pani, Salieri pysyi kohteliaasti hajuraon päässä. – Nii, mä olen Sonja ja tää on Salieri. Tultiin tänne vasta viime perjantaina niin ei ole ehtinyt vielä tutustua oikein keneenkään.

    Tämä Kevin ei sen enempiä puhunut, nyökkäsi vain, mutisi jotain tervetulemisesta, talutti hevosensa kentälle ja nousi selkään. Hieno hevonen sillä kyllä oli. Minä jatkoin siirtymisillä, niissä Salieri aina loisti. Se oli samalla tavalla pikkutarkka suorittaja kuin emäntänsäkin tai ainakin minua huvitti ajatella niin. Ainakaan se ei koskaan protestoinut millään tavoin mitään pikkutarkkaa hiomista.

    Aika pääsee aina yllättämään hevosen selässä. Kun ajattelin että ehkä se olisi tältä päivältä tässä ja katsoin kelloa ensimmäisen kerran, huomasin että aikaa oli mennyt toista tuntia. Vielä jäähdyttely ja Salierin kuivattelu ja varusteiden puhdistus, siihen uppoaisi tunnin verran ainakin. Onneksi ei ollut kiire mihinkään. Taputin tyytyväisenä Salieria ja lupasin sille banaaneja kun olisin saanut sen hoidettua.

    • #3444 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Minusta on aina ihanaa lukea ratsastuksesta, johon voin uskoa. On selvä juttu, etten itse ole taitava, ja oma ratsastuskuvaus jääkin usein epätarkaksi ja vaisuksi. Yritän oppia lukemalla näitä tarkempia kuvauksia, joissa kuvataan sopivasti ratsastusta myös teknisesti. 😀 Tämä ratsastuskuvaus vakuutti ainakin minut heti. Tässä on sopivassa suhteessa toiminnan kuvausta ja Sonjan arviota siitä, miten hänellä ja Salierilla meni. Lisäksi tämä on jopa minulle, toistaitoiselle, tosi helposti seurattava ratsastuskohta. Selkeä tekstihän on melkein aina tietenkin hyvä juttu. Silti tuntuu, ettet ole myöskään aliarvioinut lukijaa liialla kuvauksella tätä kirjoittaessasi. Tässä on sellaisiakin viitteitä, jotka hämärästi tunnistan hyvin kohderyhmälle sopiviksi, mutta jotka eivät hataran enkkutaustani takia aukene juuri minulle kokonaan. Niin kuin vaikka Kyran kulmaharjoitus. Veikkaan, että melkein kaikki muut tietävät juuri mistä on kyse, ja minä tiedän vain Kyra Kyrklundin nimen. 😀 Mutta vika on kyllä täällä päässä, kun ei aukea enempää!

      Ratsastus on tässä mielestäni kauniiten kirjoitettu kohta. Siitä huolimatta kohtaaminen Kevinin ja Ampan kanssa ja tarinan lopetus sai minut hymyilemään. Näin vuorovaikutteisten tarinoiden kirjoittelu oli sinulle kuulemma aika uusi juttu, ja varsinkin alku on tietenkin hankalaa ja joskus pelottavaakin. Siitä se aina lähtee, että itse uutena ojentaa tällä tavalla kättä ja sanoo, että leiki mun kanssa. Kevinillä on tarpeeksi tilaa kertoa oma näkemyksensä tapahtumista, jos hän ehtii kirjoittaa juuri nyt. Lisäksi lopussa Sonja jää vielä talliin Salierin kanssa, ja siihenkin on tilaa jonkun tarttua. (Tarttuisin itsekin mielelläni, vaikka heti, mutta päätin priorisoida kommentoinnin.)

      Musta on ihanaa myös seurata, miten Sonja alkaa tarina tarinalta liikkua notkeammin. Kun vertaa ensimmäiseen Salier-tarinaan, hän ajattelee ja kokee vaikka kuinka paljon enemmän. Tässäkin tarinassa on paljon toiminnan kuvausta, mikä ei ole ollenkaan huono juttu, mutta Sonjan oma ääni on esillä vahvemmin kuin ensimmäisessä.

      Toivoit kielikommenttia, ja tässä tulee nyt sellainenkin. Huomaan, että olet teknisesti erinomainen kirjoittaja, joten kommenttikin on tällaista nysväystä jo.
      Eli muistutan siitä, että sidostesanoja voi kylvää vielä ihan vähän lisää. 😀 Ketjutat kaksi melko erillistä lausetta yhdeksi pilkulla. Vaikka virkkeet eivät kasvakaan vielä liian pitkiksi järkäleiksi, silti joko pätkisin nämä kahdeksi tai sitoisin ne vielä tiukemmin yhteen:
      Ajelin puolen päivän jälkeen tallille, tarkoitus olisi ratsastaa Salierilla.
      Salieri kyllä selviytyi niistä, satulan päältä löytyi se ongelmakohta.
      Taputin Salieria, olisi tehnyt mieli taputtaa itseänikin.
      Minä jatkoin siirtymisillä, niissä Salieri aina loisti.

      En olisi huomannut näitä, jos samantyyppisiä virkkeitä olisi ollut vain yksi tai kaksi koko tarinassa. Eihän tässä kuitenkaan ole kyseessä mikään virhe, josta open punakynä heiluisi. 😀

      Rytmi sinulla on tässä tarinassa hyvä. On viipyilevämpiä kohtia, joiden välissä on nopeampia siirtymiä. Aluksi esimerkiksi kuvaat Sonjan suunnitelmia Salierin suhteen, hoidat sitten harjauksen yhdessä lauseessa ja jatkat taas kuvailevammalla, pohtivammalla jaksolla ennen toiminnan kuvausta. Toiminnassa rytmität juuri sopivasti sitä, mitä tapahtuu ja sitä, mitä Sonja on tapahtumista mieltä.

  • #3445 Vastaus

    Sonja T.
    Osallistuja

    Istuin kotona aamupalan ääressä ja mietin mitä sitä tänään tekisi. Viimeinen lomapäivä kuitenkin tältä erää, joten voisi keksiä jotain kivaa. Kaupassa pitää käydä. Sitä varten voisi mennä Seinäjoelle ja kävisi samalla katsomassa mummua. Illaksi lämmittäisin rantasaunan ja kävisin uimassa AINAKIN SATA kertaa. Hitsi että Kimmo ei ole täällä niin ei ole uimaseuraa.

    Tallilla täytyy käydä joka tapauksessa. Olisi kiva jos sieltä löytyisi maastoilukaveri, sillä tänään on juuri sellainen päivä että voisi tehdä letkeän maastolenkin. Lauantaina oli Hopiavuoressa järjestetty tutustumisretki maastoreiteille ja nyt harmitti kun olin missannut sen.

    Moikkasin tallilla pyöriviä ihmisiä. Yllättävän paljon ihmisiä täällä ottaen huomioon että on arkipäivä ja varsinainen loma-aika jo ohitse. Lienevätkö työttömiä tai opiskelijoita joiden koulu ei ollut vielä alkanut tai vaikka iltaluennot, ehkä joku oli vielä lomallakin. Tai sitten muuten vain sai päättää itse omista menoistaan.

    Katoksen alla pörröpäinen poika suki isoa kylmäveristä. Vieressä oli satula, että selkeästi ratsastamaan oltiin menossa. Pitäisiköhän kysyä että jos hyvinkin lähtisivät maastoon… Minun ei tarvinnut karauttaa kurkkuani, koska hevonen tietenkin huomasi minut ja olisi korvat hörössä tullut tekemään tuttavuutta, elleivät ketjut olisi estäneet. Pörröpää nosti katseensa hevosen vuohiskarvoista.

    – Hei, sanoin. – Aattelin kysyä että lähtisitkö maastoon kun oot selkeästi ratsastamaan lähdössä? Mä oon ihan uusi täällä tallilla ja ois kiva lähteä katselemaan maastoreittejä, mutta varmaan eksyisin sinne. Mut voin kyllä mennä kentällekin jos ei sovi.

    Poika näytti ilahtuvan.
    – Joo hei, totta kai lähden! Maastoonhan mekin ollaan Skotin kanssa menossa, ei näin nättiä päivää kentällä viitsi tuhlata. Sä oot varmaan se Sonja, sulla on se musta puokkiruuna. Tää on Skotti, ehta clydesdale. Ja mä oon Hello. Ilves.

    Ojensin käteni. Hello? Aika erikoinen nimi. Ja Ilves kuulosti jotenkin etäisesti tutulta sukunimeltä.
    – Joo, mä oon Sonja Tähdistö. Mut mä menen laittamaan Salieria kuntoon, niin päästään lähtemään.

    Kipaisin nopeasti talliin. Salieri oli karsinassaan, otin sen sieltä käytävälle ketjuihin harjattavaksi ja satuloitavaksi. Niin kiire ei kuitenkaan koskaan ole, etteikö ehtisi vähän rapsutella sitä harjantyvestä ja kysellä tärkeimmät kuulumiset. Juttelin Salierille harjatessani sitä. Sen korvat liikkuivat kun se kuunteli tallin touhuja ja minun ääntäni.

    Se Hello oli pihalla jo valmiiksi satuloidun Skottinsa kanssa kun talutin Salierin ulos. Nousimme satulaan ja lähdimme pihalta kohti maantietä. Olin kuullut jo Eetulta, että maantielle piti mennä päästäkseen maastoon, mutta pitkää matkaa ei sen piennarta tarvinnut kulkea ja liikenne oli vähäistä. Salieri oli kyllä liikennevarma, ei sillä.

    Hello ratsasti edellä ja rupatteli iloisesti.
    – Joo tää Skotti on tällainen muhku, tasoa helppo Ö ja sitäkin rimaa hipoen. Tosi kiltti vaikka onkin ori. Ja ahne. Tää on mulla ylläpidossa, ei oo oma. Mut on mulla omakin hevonen, suokkivarsa. Sen nimi on Typy, parivuotias vasta.
    – Mä luulen että taisin nähdäkin sen tallilla, sanoin jotain sanoakseni ettei tämä menisi ihan vain Hellon yksinpuheluksi. – En ole kyl varma, en ole tutustunut vielä kaikkiin hevosiin niin hyvin että tunnistaisin ne ja tietäisin kaikkien nimet ja muut. Eiköhän ne ajan kanssa opi.
    – Nii ootsää jotain sukua sille Risto Tähdistölle, sille joka omistaa sen jonkun rekkafirman tuossa vähän matkan päässä?

    Haha, melkein kai ensimmäinen vieras ihminen jonka kanssa puhuin täällä ja heti kysytään että olenko sukua. Niin tuttua että ihan hykerrytti.
    – Joo, se on mun setä. Asun ihan sen naapurissa tos Seinäjoen puolella.
    – Juu juu. En mä sitä henkilökohtaisesti tunne, mut tiiän vaan nimen ja sen firman.

    Hello kertoi itse harrastavansa soittamista ja musiikkia muutenkin ja lisäksi hän opiskelikin sitä, joten siitä oli kaiketi ammatti tulossa. Onnea vain, ajatteli oopperalaulajan tytär, on maailmassa helpompiakin tapoja elättää itsensä. Toisaalta mikäpä minä olen arvostelemaan, kultalusikka suussa syntynyt hemmoteltu pappa-betalar. Terkkuja vain sillekin exälle, joka tuon laukoi joskus suutuspäissään. Ei ole varsinaisesti ikävä.

    Soittotuntejakin Hello kertoi antavansa useammalle eri soittimelle. Mietin hiljaa mielessäni että pitäisiköhän tarttua tähän, olin soittanut pianoa lähes koko ikäni mutta se oli viime aikoina jäänyt. Tai siis jos rehellinen olin, en ollut koskenut kumpaankaan pianoon sen jälkeen kun isä ja Jarno olivat kuolleet.

    Ravistelin kitkerät ajatukset päästäni ja pyysin hiljaa mielessäni anteeksi Salierilta. Ei ratsastaessa saisi miettiä tällaisia. Miten tulikin mieleen? Keskityin katselemaan maisemia ja nauttimaan vielä niin lämpimästä auringonpaisteesta. Tuli heti parempi olo. Hello esitteli paikkoja metsässä, oli Jätinmetsä ja Jätinkissankivi ja Jaakkovainaanlarva. En uskonut korviani.
    – Nii mikä on?
    – Jaakkovainaanlarva. Se on toi metsäniitty minkä ohi tultiin. Se on ihan oikea paikannimi. Et oo ensimmäinen, joka sitä ihmettelee, sanoi Hello naurua äänessään. En ollut ihan varma oliko Hello tosissaan, mutta ainakin se osasi reitin takaisin maantielle ja siitä tallille.

    • #3461 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Voi raukkaa. Otat niin ihanasti kontaktia minun Hellooni, ja tarjoat minulle tosi hyvän raon kertoa Jaakkovainaanlarvan tarinan ratsastuksen lomassa. Ja sitten, kun oikein kultalautasella tarjotaan tarinan aineksia, meikäläinen on just nyt hukkumassa oikeaan elämäänsä. Yritän kyllä saada tähän vastauksen tehtyä mahdollisimman pian. Nyt on ihan hyvä aika kertoa Jaakko-vainaasta. 😀

      Eniten inspiraatiota saan tämän sosiaalisesta kanssakäymisestä niin kuin aina. Hello on helppo hahmo kirjoittaa aluksi, koska hän on sosiaalinen tyyppi, jonka saa mukaan melkein mihin vain. Saat kyselyikäisen Hellon kanssa esiteltyä taas vähän Sonjan taustojakin samalla.

      Toinen, mikä mua tässä inspiroi kirjoittamaan jatkoa, on ihan maastoretken fiilis. Samastun tässä ihan hirveästi Sonjaan. Vitsit kun pääsisin itsekin maastoon jonkun sellaisen kanssa, joka hoitaisi puhumisen ja olisi kiltti minulle. Tunnistan tällä kertaa itsestäni myös Sonjan ajatuskulkuja. Kyllä mekin vähän tuomitaan, siis me, jotka ei muka tuomita. 😀 Ajatellaan, että musiikki ei ole uravalintana se helpoin. Ja sitten hyvällä säkällä mennään vähän itseemme ja ajatellaan, että keitäpä me olemme sanomaan. Avaat tässä tekstissä Sonjan mielenliikkeitä rennommalla otteella kuin ennen, ja se on ainakin mulle lukijana helpompaa sisäistää. Ihan niin kuin Sonjan ajatuksilla olisi ennen ollut jotkin raja-aidat, mutta nyt hän ajattelee vapaammin. Voi esimerkiksi vähän arvioida muiden uravalintoja, haaveilla pienesti soittotunneista, ja sillä tavalla.

      Mitähän lie Sonja tuumaisi oikeasti Hellon soittotunneista. 😀 Olen saanut sellaisen kuvan, että Sonja on aika järjestelmällinen, ja soittotunneillakin saattaisi haluta ensisijaisesti oppia ja vasta toissijaisesti pitää hauskaa. Hello taas on aina sitä mieltä, että ei se ole niin tarkkaa, kuinka hyvin tai surkeasti soittaa, kunhan ääntä tulee ja on kivaa. Ihan varmasti Hellon metodeja voi pitää tosi kyseenalaisena huuhaana. Onneksi hänestä ei ole tulossa mitään musaopea, niin kuin Sonja vielä olettaa, vaan hän lukee lakia. Tai no — siitäkin voi olla montaa mieltä, onko se onneksi vai ei…

      Vielä lopuksi kehun tälläkin kertaa tarinan rytmiä. Sulla on tässä taas mun mielestä juuri sopiva suhde kuvailun ja mainitsemisen, repliikkien ja referoinnin välillä. Ohitat maininnalla sellaisiakin kohtia, joissa itse viipyilisin. Se tuo tietenkin tarinaan ryhtiä, mutta lisäksi vahvistaa mun tulkintaani siitä, miten Sonja keskittyy havainnoimaan toimintaa, eikä suotta haistele kukkia. 😀

    • #3462 Vastaus

      Sonja T.
      Osallistuja

      Ei paineita aikataulujen suhteen, mutta odotan innolla miten Hello näkee Sonjan ja Salierin 😀

  • #3494 Vastaus

    Sonja T.
    Osallistuja

    Maastossa 26.8.19
    Tänään mentäisiin maastoon, ajattelin kun ajoin taas kerran kohti Otsonmäkeä ja Hopiavuorta. On niin hieno päivä, että melkein voisi sanoa jo intiaanikesäksi kun on kuitenkin elokuun loppu ja lämpötila kahdessakympissä. Hopiavuoressa kävin viemässä rasiallisen luumuja Eetun keittiöön, sanoin että saa syödä ja jos haluaa lisää niin kysyy vain. Sekä minun että Otavan pihalla olevat luumupuut olivat tänä vuonna mahdottoman tuotteliaita. Luumuja oli liiaksi asti ja luumuhan on parhaimmillaan tuoreena, vaikka kyllä niitä säilöttiinkin. Omenoita sen sijaan ei tullut mitenkään suuria määriä ja nekin vähät pieniä ja rupisia.

    Salierin löysin tarhasta, kuten odottaa sopiikin. Kiva että täällä tarhattiin niin paljon, eivät suotta tylsisty sisällä. Salierilla oli hyperhienot tarhakaverit: Dips, se tallin ainoa quarter, johon olin salaa vähän ihastunut kun se oli niin kaunis, ja Amppa, tallin ainoa täysiverinen (kai), toisella tapaa kaunis hevonen sekin. Lisäksi tämä äijäkööri tuntui tulevan oikein hyvin toimeen keskenään, rapsuttelivat toisiaan ja norkoilivat sulassa sovussa tammatarhan suuntaan vaikka Dips oli ainoa, jolla oli munat vielä tallella.

    Otin Salierin tarhasta ja ohimennen rapsutin vähän sekä Amppaa että Dipsiä. Olisi kyllä kiva joskus kokeilla Dipsiä, vaikken varmaan osaisi istua edes siinä satulassa oikein päin.
    – Juu juu, ukko, en oo sua vaihtamassa mihinkään, höpisin Salierille ja kiinnitin sen käytävälle harjattavaksi. Musta karva pölisi kun harjasin sitä pitkin vedoin, sitä oli taas käyty piehtaroimassa. Salieri varmaan arvasi nivelsuitsista, että nyt ollaan menossa maastoon ja innostui kovasti. Se viskoi päätään ja steppaili käytävällä tohkeissaan. Päätin että menemme sinne sänkipellolle vähän laukkailemaan. Eetu oli kertonut että maastopolkujen liepeillä olevia peltoja oli jo puitu ja sängelle viljelijältä lupa mennä ratsastamaan.

    Muita maastoilijoita ei ollut tällä kertaa näköpiirissä, joten ilmoitin vain minne päin olin menossa ja milloin pitäisi tulla takaisin päin, että tietävät jos ei ala kuulua. Harmi tietysti Salierin kannalta, se varmasti olisi arvostanut maastoiluseuraa, mutta eipä tuo vastustellut pihasta lähtöä tai ollut mitenkään säpsy vaikka yksikseen mentiinkin. Tottunut varmaan, raukka, introverttiin emäntäänsä ja sen oikkuihin.

    Seurailin samoja polkuja mitä olimme Hellon kanssa kiertäneet. Oli kyllä aivan mahtava ilma ja niin rauhallista, ei kuulunut muuta kuin kavioiden kopse metsäpolulla ja satulan vieno narina. Joitain lintuja huuteli ja rapisteli puissa. Jostain kauempaa kuului tasainen surina, jonka arvelin olevan puimuri pellolla. Ainakin se kuulosti ihan siltä. Annoin Salierin mennä omaa tahtiaan, pitkänä ja matalana. Se vaikutti tyytyväiseltä, ravisteli kaulaansa ja rentoutui niin että tuntui satulaan aivan lötköltä. Minua huvitti ajatella, että ehkä sekin piti metsästä. Tiedä häntä.

    Vastaan tuli peltoaukea, se millä oli lupa ratsastaa. Suuntasin sinne, meidän piti hypätä pienen ojan ylitse pellon puolelle päästäksemme. Onneksi se oli ihan pieni oja, minä en todellakaan ole mikään esteratsastaja, mutta tästä nyt sentään selvisin kunnialla. Pelto oli tyypillinen pohjalainen pelto: aakeeta laakeeta ja paljon. Tosin kauempana oli vielä viljaa pystyssä ja sitä oltiin juuri puimassa. Sinne oli kuitenkin parisataa metriä matkaa ja Salieri tuskin puimuria pelkäisi. Toiseen suuntaan jatkui viljansänkeä lähes silmänkantamattomiin.

    Salieri päivysti pää pystyssä, katseli maisemaa ja totesi kai ettei mitään akuuttia vaaraa ollut, koska se korskahti ja kuopaisi etusellaan vähän siihen malliin että jos nyt tehtäisiin jotakin. Nostin ravin ja annoin Salierin ravata ensin rauhallisesti. Huvikseni taivuttelin muutaman ison ympyränkin siellä. Lähdin ympyrälle jostain tietystä kohdasta, missä esimerkiksi oli jäänyt pätkä pidempää sänkeä ja yritin saada ympyrän loppumaan samaan kohtaan.

    Ravista nostin laukan, edelleen ympyrällä ja laukkailin pari ympyrää ensin myötälaukassa, mutta käänsin sitten toiseen suuntaan, jolloin oikeasta laukasta tuli vastalaukka. Suoralta linjalta hidastin käyntiin ja muutaman askeleen jälkeen vasempaan laukkaan, tällainen vauvavaihto käynnin kautta. Salieri oli kuulolla muttei ihan puhtaasti avuilla ja tasapainossa, joten vaihdot olivat vähän mitä sattuu. Taputin sitä kaulalle kuitenkin, ihan hyvät ne tähän kohtaan olivat. Pysäytin Salierin laukasta ja lyhensin pari reikää jalustimia, sillä kuviokellunta saisi riittää tälle päivälle. Nostin uudelleen laukan, Salieri innostui kevyestä istunnastani eikä sitä tarvinnut erikseen patistaa vauhtiin. Minä annoin sen laukata niinkuin se halusi ja halusihan se! Viiletimme pitkin peltoa, Salieri painoi korvat taakse, minä jouduin ottamaan vähän harjasta tukea, että pysyin kevyessä istunnassa (ei välttämättä kuulu vahvuuksiini) ja viima miltei piiskasi kyyneleet silmiin.

    Hidastus pellon päässä ja Salierin kääntäminen aiheutti pientä protestointia, minun wannabe-kenttäratsu olisi varmasti halunnut hypätä yli isosta kokoojaojasta, mutta minä en. Annoin Salierin laukata vapaasti toiseenkin suuntaan, kunnes hidastin taas pellon päässä käyntiin. Puimuri oli vähän kauempana tyhjentämässä jyviä peräkärryyn, mies kärryn vierellä nosti kättään minulle. Vilkutin takaisin. Salieri pärskähteli ja steppaili. Rauhoittelin sitä, silitin hionnutta kaulaa ja kerroin sille, että nyt vähän jäähdytellään ja mennään kotiin ja siellä pääset pesulle sitten.

    • #3505 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Voi siellä se viiletti, pitkin peltoa, koska missäpä muualla olisi yhtä kivaa laukata lujaa? 😀 Nämä maastoilutarinat, joissa tartutaan johonkin tiettyyn hetkeen, saavat mut aina haluamaan kirjoittamaan sellaista itsekin. Kun luen sänkilaukoista, melkein vieläkin tunnen, millaista hevosen liike on, vaikka siitä on jo aikaa… Arkiset ratsastusjutut tuovat hevosentuoksun nenään. Tykkään siitä, miten olet rajannut kuvailun yhteen hetkeen, pellolle, ja venyttänyt sitä. Vähemmän oleelliseen käytät tietenkin vähemmän aikaa.

      Tämän tarinan alussa on hieno viimeistelyn tuntu. Sonja on maininnut muistopuunsa, muunmuassa luumun ja omenan. Nyt hän tuo luumuja ja kommentoi omenasatoa. Sehän on kiltisti tehty, tuoda mukanaan ylimääräiset, mutta tarinan jatkuvuutta oikeasti ihailen enemmän. Näistä jutuista tulee muutenkin sellainen olo, että sinulla on Sonjan langat käsissäsi. Tiedät, mistä hän tulee ja minne hän menee, mutta silti on aikaa fiilistellä välillä. Näissä jatkuvissa tarinoissahan se määrätietoisuus on tietenkin katoava luonnonvara, koska idea on, ettei tarinalla olekaan loppua… 😀 Mutta ainakin toistaiseksi Sonjan varalle tuntuu olevan etenemissuunnitelma.

  • #3513 Vastaus

    Sonja T.
    Osallistuja

    Tulin tänään hyvissä ajoin tallille, koska kengittäjä oli tulossa. Salieria ei tarvinnut kengätä vielä, mutta piakkoin kuitenkin ja halusin vähän selvittää millainen tämä vakituinen Hopiavuoren seppä oli. Ei sillä että mitään ihmekikkoja olisi tarvinnut, Salierille sopi ihan peruskenkä, vuoluissa ei ollut mitään ihmeellistä ja se iki-kiltti elukka melkein piti kaviotakin ilmassa itsekseen.

    Kengittäjä vaikutti ihan asiansaosaavalta ja tervejärkiseltä kaverilta, joten kysyin häneltä kengitystä parin viikon päähän. Tosin pitää selvittää, löytyisikö Salierille joku ratsastamaan sitä sen lomareissun ajaksi vai päästäisikö sen kokonaan lomalle, ehkä jopa ilman kenkiä. Vaikka kai täältä löytyi ratsastajia. Jos vaihteeksi joku sellainen joka hyppäisi sillä. Salieri selviytyi esteistä kyllä hienosti, se olin minä jota esteratsastus ei niin viehkonut. Ehkä pitäisi opetella sitäkin lajia vähän paremmin itse, vaihtelu varmasti virkistäisi Salieriakin.

    – Sori vaan ukkeli, mutta tänään me mennään taas tylsästi kentälle kuviokellumaan, juttelin Salierille. – Sun täytyy olla oikein hurmaava ja vietellä itsellesi jostain esteratsastaja, niin pääset välillä hyppimään. Tai ehkä kenttäratsastaja, niin pääset maastoesteille. Mä voin hyppiä sun kanssa kentällä esteitä joskus ja jouluna, mutta maastoesteille en mene tapattamaan itseäni ja sua.

    Salieri pärskähti. Se oli varmasti ihan samaa mieltä.

    – – –
    Talutin Salierin maneesiin. Eetu oli siellä maneesinpohjaa siistimässä, mutta sain luvan tulla ratsastamaan. Kehaisin joutessani maneesin peilejä, yksin ratsastettaessa ne olivat niin hyödylliset. Hopiavuori ei muuten ehkä ollut mikään varsinainen kouluratsastajien pyhättö mutta maneesin peileillä pääsi jo pitkälle.

    Verryttelin Salierin rauhallisesti ja jatkoin sitten siirtymisillä. Ne olivat takuuvarma keino saada Salieri hyvin tuntumalle ja takaosan kunnolla alle ja aktiiviseksi. Siitä oli helppo lähteä työstämään sitten mitä ikinä nyt halusikaan harjoitella. Tänään ajattelin treenailla väistöjä ja taivutuksia tai mitä ne nyt ikinä onkaan. Luoja, minä en ikinä opi tätä terminologiaa. Avotaivutus nyt on helppo asia (vai onko se nyt sitten avoväistö?), mutta sitten on sulkutaivutus, sulkuväistö ja vastataivutus (vai vastaväistö?), travers, renvers, half-pass. Mitä eroa näillä edes on? Hevonen on joka tapauksessa taivutettu liikeen suuntaan ja etenee joko etu- tai takaosa uralla. Oli miten oli, minulla oli poikkeuksellisesti jopa parit harjoituskuviot mietittynä valmiiksi.

    Ratsastan ravissa keskihalkaisijalle. Tarkistan peilistä että suorassa ollaan, hyvä. Käännän sitten Salierin voltille ja kun voltti on tehty, jatkan samalla taivutuksella avoväistöä muutaman metrin. Sitten suoristus ja sama toiseen suuntaan. En pyydä mitenkään tiukkaa taivutusta, vähempikin riittää kun ei tässä olla mitään Grand Prix’tä ratsastamassa. Taputan Salieria, hieno poika.

    Yritän samaa myös laukassa, mutta jotenkin se on vaikeampi. Lähinnä se on vaikeampi minulle, se oikeiden apujen antaminen on hankalampaa laukassa, menee hosumiseksi. Salieri närkästyy kun ei ymmärrä mitä minä haluan ja toisaalta varmaan jostain vaistoaa etten ollut ihan tyytyväinen tulokseen. Taputan sitä taas kaulalle ja annan sen laukata vähän reippaammin ja vapaammassa muodossa kierroksen, pari. Suoralla uralla, takaosa maneesin seinää vasten avotaivutus laukassa onnistuu hyvin. Vaihdan kierrosta ja laukkaa ja kokeilen saman toiseen suuntaan. Sekin toimii, joten se on hyvä niin. Jatketaan vaikeammilla kuvioilla joskus toiste (voi luoja, me niin tarvitaan valmentaja).

    Teen samanlaisia taivutuksen vaihtoja myös sulkutaivutuksessa, välillä keskihalkaisijalla, välillä pitkällä sivulla, ravissa ja vähäsen laukassakin. Salieri suorittaa aina niin nätisti kun sitä vain jaksaa kehua. Sitten tulee se wow-hetki, kun ainakin satulaan tuntuu että nyt mennään tosi hienosti, peilissäkin näyttää kivalta ja hankala tehtäväsarja onnistuu. Päätän lopettaa ratsastuksen tältä erää tähän. Tällä kerralla ei varmasti enää parempaa saada aikaan.

    Käyn taluttelemassa Salieria vähän ympäri pihaa. Omat jalkani huutavat hoosiannaa, keskivartalon olemattomista lihaksista nyt puhumattakaan, mutta ei auta, hevonen on hoidettava. Tallilla Salieri kyhnää turvallaan kylkeäni pyyhkien samalla suupielen kuolat kätevästi paitaani. Voi kiitti.
    – Joo, sori siitä laukkaväistökatastrofista, se oli mun moka.

    • #3519 Vastaus

      Tiitus
      Valvoja

      Jälleen kerran kirjoittaja, joka vaikuttaa tietävän mistä kirjoittaa, vaikka itse henkilö ei niin osaisikaan. Ja tosi kiva, että oli huomioitu Hellon aiempi tarina kengittäjästä! Ja vielä niin näppärästi saatu se tähän mukaan: ”Ei mun heppa niitä vielä tarvii eikä se kummallista vaadi, mutta jos nyt vähän kattois, että millane tyyppi se on.”

    • #3537 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Kamppailin joskus sen kanssa, että miten saan miljöön tuntumaan maailmalta, kun se herkästi tuntuu vain mun hahmoa varten rakennetulta näyttämöltä. Vasta vähän ennen Hopiavuorta keksin sen: miljöö tuntuu aidolta, jos mainitsee silloin tällöin omasta hahmostaan riippumattomia asioita, joita siellä tapahtuu. Ihan vain vaikka sellaisia asioita, että muiden hevosia varten on tullut seppä, tai että maneesin pohjaa tasoitetaan, ja nämä asiat tapahtuisivat vaikkei Sonja olisi ikinä syntynytkään. Meidän oikeiden tarnoiden miljöissäkään harva tapahtuva asia loppujen lopuksi liittyy millään tapaa meihin. 😀

      Tämä on hyvä ratsastuskuvaus. Tästä välittyy se, että Salieri on Sonjaa taitavampi, mitä Sonja on aiemminkin sivunnut ajatuksisaan. Toisaalta taas osaa Sonjakin tosi paljon, käytännössä siis, mutta teoria on vähän sinnepäin, jos joutuisi jollekulle selittämään tekemisiään. Mutta eikös se niin mene, että joka osaa, se tekee, ja joka ei osaa, se selittää ja opettaa?

      Preesensmuotoon siirtyminen varsinaisen ratsastuksen alkaessa tässä tarinassa kertoo minulle Sonjan keskittymisestä hetkeen ja se toimii hyvin. Juonellisemmassa kerronnassa en ole preesensin fani, ellei sen avulla sitten dramatisoida jotain tosi lyhyttä hetkeä, mutta ratsastuksessa näköjään nielen sen ihan tyytyväisenä. Jos olisin kustannustoimittajasi tai jotain, ehdottaisin imperfektiin palaamista taas lopuksi, kun ratsastus on ohitse. Se olisi luonnollinen siirtymä ja kertoisi siitä, että enää ei keskitytä niin kovasti, kun vain kävelytellään taas treenin jälkeen.

  • #3522 Vastaus

    Sonja T.
    Osallistuja

    Pakkasin kaverit auton kyytiin ja lähdimme käymään tallilla. Olin luvannut Helenalle että hän saa ratsastaa Salierilla. Helena oli ratsastanut joskus lapsena mutta sitten se harrastus oli jäänyt. Sen verran hän oli kuitenkin muutaman vuoden mittaan ratsastellut siellä täällä ja toisinaan Salierillakin, että hänellä oli omat varusteet. Kimmo ja Tuomo olivat mukana katsomassa.

    Helena talutti Salierin kentälle. Siellä ei ollut ketään, toisaalta oli aika lämmin päivä vaikka aurinko ei ihan täydeltä terältä paistanutkaan, vaan taivaalla oli pilviä. Tarkoitus ei kuitenkaan ollut vetää mitään hikitreeniä. Tai Helenalle saattaisi hiki tullakin, Salierille tuskin.

    Salieri oli vähän hämmentyneen näköinen kun en noussutkaan selkään vaan jäin kentän keskelle katsomaan.
    – Koitapas saada se Salieri kuuntelemaan sua. Nyt se tuijottaa vaan mua täällä keskellä kenttää ja haluais tulla tänne. Tee puolipidäte ja nosta sit ravi. Joo kevennä vaa, jos se on helpompi sulle. Muistuta pohkeella taas, se yrittää lintsata.

    Meno alkoi näyttää paremmalta vaikka edelleen Salierin toinen korva oli kääntyneenä minun suuntaan, varsinkin kun huutelin ohjeita. Se nyt oli vähän tuommoinen mamman lellipoika, joten ehkä sen yhden korvan ymmärtää.

    – Kattos nyt miten sun jalkas on. Älä nosta varpaita vaan paina kantapäitä alas. Ihan rohkeasti tue päkiää siihen jalustimeen. Nyt on parempi, huomaatko itse eroa ny. Kädet alas, hartiat alas. Katse ylös sinne korvien väliin. Älä unohda sitä kevennystä, ylös… ylös… ylös… Noin.
    – Apua, liian monta asiaa mihin pitää keskittyä!

    Talutin Salieria hetken aikaa, jotta Helena sai keskittyä asentoonsa ja harjoitusravin istumiseen, sitäkin harjoiteltiin. Se olin lopulta minä jolle tuli kovin hiki, kun juoksin ripeäravisen Salierin vierellä pehmeässä hiekassa ja se aurinko paistoi pilvien välistä. Tsiises, hikistä hommaa, ei tarvitse lenkille lähteä kyllä tänään. Ei sillä että olisin ollut menossakaan, mutta kuitenkin.

    Teimme paljon käynti- ja ravityöskentelyä, ratsastutin voltteja ja ympyröitä ja muita ratsastusradan teitä. Oli ihan kiva nähdä Salieri näin maasta käsin, yleensä tietenkin ratsastin sillä itse. Helenaa oli mukava neuvoa, koska hän noudatti ohjeita ja yritti aina ihan tosissaan. Salieri sen sijaan yritti vähän ketkuilla ja laiskotella. Kun ei ole mamma selässä niin onko se nyt niin tarkkaa sen tottelemisen kanssa muka…

    – Hitsi, susta tulis kyllä hyvä ratsastuksenopettaja, Helena huokasi kun laskeutui alas Salierin selästä. – Ja Salierista hyvä opetushevonen.
    – No kiitos, mutta kyl mä olen enemmänkin se opetettava kuin opettaja, nää nyt oli tämmöisiä perusjuttuja, sanoin vähän hämilläni.

    • #3525 Vastaus

      Noa
      Osallistuja

      Vihdoin ja viiimein! 😀 Onhan sitä jo korkea aika kommentoida, kun oot ollut niin reipas kirjoittaja!

      Luin ajatuksella kaikki nää tarinat läpi muistin virkistykseksi, ja sieltä nousi muutamakin asia minkä haluan ottaa hyvällä mielellä esille. Mä olin kieltämättä pettynyt kun Salieri ei ollutkaan piirretty, ja mun on henkilökohtaisesti aina vaikee löytää persoonaa kuvallisista hevosista. Musta sä teit hyvän vedon siinä, että Salieri on tuollainen kiltti ja yritteliäs sen sijaan että se olisi ihan sekopäinen, uljas musta, mitä usein näkee. Se tuntuu heti paljon luonnollisemmalta ja aidolta, ja etenkin uskottavalta! Eli kuvallinen tai ei, mulle sä oot myyny ihan täysin persoonallisen hevosen josta luen mielelläni lisää.

      Ratsastusta onkin jo aikaisemmin kommentoitu, joten siitä mun osalta vaan lyhyet kehut. 😀 Sen lisäksi mä uskallan epäillä, että sä olisit vähän leikkikaveria vailla. Jotenkin tuolta rivien välistä tulee sellainen viba. Hyvä kun oot uskaltanut ottaa Helloa mukaan, ja Eetuakin, ja Camilla ja Tiitus on nimetty myös. Kun hahmosta tekee introvertin on helppo tuudittautua siihen, että se touhuilee heppansa kanssa ja ehkä välillä vähän höpöttelee muille. Se on ihan oikein, niin saa tehdä. Sehän on tosi turvallista, silloin lukija ei ikinä ihmettele jos nyt hahmo ei innostukaan juttelemaan jollekin. Tosi sosiaalisen hahmon kohdalla sen huomaisi heti. Siilti, mä uskon että sä kirjoittajana olisit hyvä kirjoittamaan muiden kanssa, niin rohkasen vielä reippaammin ottamaan muiden hahmoja mukaan. Nyt kun täällä on ollut vähän hiljaista niin se voi olla vaikeaa, mutta ihan varmasti saat leikkikaverin kun oikein sellaista pyydät! 😀 Mulla ainakin on pian taas sen verran aikaa että pitäis ehtiä tarinoimaan.

      Niin ja vielä, ihan mielettömän kivaa miten otat yksityiskohtia huomioon muiden tarinoista ja hahmoista. Kun Salieri saapui niin tottahan Eetu on jo karsinan laittanut kuntoon, miten Salieri viihtyy tarhaillessa Dipsin ja Ampan kanssa, miten Hopiavuoressa taisi ehkä ollu joku valmentajakin jonka nimi unohtui.. Pidä tää!

    • #3527 Vastaus

      Sonja T.
      Osallistuja

      Kiitos kommentista! Tuo kuva-asia on sellainen, että se toivottavasti tulee joskus maailmassa vielä korjaantumaan, koska en ole tuohon Salierin nykyiseen kuvaan mitenkään erityisen tyytyväinen. Se nyt vain oli vähiten huono kaikista vaihtoehdoista. Vielä kun oppisi itse piirtämään, niin voisi sitä asiaa auttaa…

    • #3536 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Helena on ihan oikeassa. Kyllä Sonjasta voisi vaikka tulla ratsastuksenope, mutta hän tuntuu kyllä jo kutsumuksensa löytäneen. :DD Perusjututhan ovat ihan kaikessa se tärkein asia, joka täytyy oppia parhaiten. Jos alkeiden ope on tyly ja inhottava, koko juttu alkaa tuntua ahdistavalta, ja siihen jää se harrastus… …tai koulumenestys… …tai uravalinta. Eli kai se asenne ratkaisee alkeisopellakin, ja ainakin minä olisin uskaltanut ratsastaa Sonjan opetuksessa. Oikeasti niitä hevosenomistajia on harvassa, jotka antavat omaa hevostaan ratsastaa ja neuvovatkin vielä kiltisti ja tiuskimatta. Eikä se tietenkään hevosiin rajoitu. Munkin on vaikea antaa mun koiria mätsäreissä koko suvun kakaroiden vietäväksi koko ajan jostain narisematta, kun pelkään että ne vahingossa tekee niille jotain pahaa. Ymmärrän siis hevosenomistajia, tottakai. Vaikka on kyllä pari sellaistakin kakaraa, joiden antaa tehdä niiden kanssa ihan mitä vaan! Voihan se Helenakin olla just sellainen luottoystävä, jonka tietää käsittelevän Salieria riittävän pehmeästi. Eihän kukaan siis ihan kenelle vain lainaisi elävää eläintä, mutta… 😀

      Sit lopuksi lyhyt nillitys. 😀 Mun mielestä jokainen taideteos ansaitsisi kyllä nimen… 😀

  • #3558 Vastaus

    Sonja T.
    Osallistuja

    Irtohypytys 2.9.19
    Ratsastaahan minun tänään piti, mutta kun huomasin että maneesissa oli jonkun edellisen jäljiltä vielä irtohypitysrata, niin pyysin etteivät purkaisi kujaa vielä pois. Minä voisin tehdä sen kunhan olisin hypyttänyt Salieria. Sitä hyppäämistä olen miettinyt niin kovin, Salieri pitää siitä selvästi mutta eipähän tullut sitten irtohypytys mieleen.

    Suojat löytyivät varustelaatikosta helposti, mutta muita juoksutusvermeitä jouduin kaivelemaan vähän. Alimmaisena ne tietenkin olivat, ei ole tullut taas käytettyä. Ei minulla edes ole muita varusteita kuin liina ja kapsoni, en ole koskaan nähnyt tarpeelliseksi hankkia mitään vyötä tai sivuohjia. Juoksutuspiiskaakaan ei ole, mutta sellaisen Eetu kaivoi jostain kolosta lainaksi.

    Maneesissa kävelytin Salieria ensin liinassa molempiin suuntiin, sitten ravia molempiin suuntiin. Salieri oli taas vähän pinkeänä, mutta kiltisti se totteli silti. Sen puhinasta vain tiesi että menohaluja olisi enemmänkin. Pyysin siltä laukkaa ja se aiheutti pienet pukit, muutenkin laukannosto oli vähän räjähdysmäinen. Minua nauratti mutta rauhoittelin sitä äänellä.

    Salieri sai laukata molempiin suuntiin pahimmat energiansa pois, sitten otin liinan pois ja ohjasin sen esteradan alkuun. Rata oli ihan helppo, ensin muutama maapuomi ja ristikko, lyhyellä sivulla yksi maapuomi ja ristikko ja viimeisellä pitkällä sivulla maapuomien jälkeen pieni este. Olin katsonut jo etukäteen maapuomien etäisyydet sopiviksi Salierille, mutta ristikoita tai esteitä en lähtenyt vielä nostamaan. Treenataan nyt ensin näillä vauvaesteillä.

    Salierilla ainakin oli hauskaa! Se hoksasi toki radan heti, se on vanha konkari irtohypityshommissa. Mister Draamakuningas tietenkin vetäisi oikein näyttävät loikat ristikoiden ylitse ja muutaman rodeohypyn siinä välissä. Hitsi ettei ollut kameraa mukana! Kehuin sitä vuolaasti hyppyjen jälkeen.

    Lisäsin lyhyelle sivulle pari maapuomia lisää ja nostin ristikoiden korkeutta vähän. Tämä ei Salierin pakkaa sekoittanut, se on tarkka hyppääjä ja osaa katsoa eteensä, ei paisko menemään sokkona. Tällä kertaa se malttoi hypätä nätisti ja ne ylimääräiset loikkelehtimisetkin jäivät tekemättä, mitä nyt radan lopuksi piti vähän.

    Kolmannelle kierrokselle rakensin ensimmäisen esteen esteen jälkeen toisen kahden laukka-askeleen päähän ja muutin ristikot vähän korkeammiksi esteiksi. Ei se estekorkeus vieläkään päätä huimannut, mitä lienee puolimetrisiä tai vähän päälle.

    Se yhtäkkiä radalle ilmestynyt uusi este sai Salierin tarkkaavaisemmaksi, ihan kuin se olisi hoksannut että ei kannatakaan kaahottaa ihan reikäpäisenä kujan läpi. Tein muutaman erilaisen variaation näistä ja nostin taas hissukseen estekorkeuksia, vaikkei ne vieläkään taivaita hiponeet. Salieri suoriutui niistä kauniisti ja se alkoi keskittyä enemmän siihen hyppäämiseen, jätti pierupukittelun sikseen. Viimeiseksi uskalsin rakentaa sille ristikon, pystyn ja okserin sarjan, jollaisia olin nähnyt käytettävän joillain oripäivillä tai vastaavilla. Ei toki niin korkeita kuin tämmöisillä, mutta idea kuitenkin oli sama. Ylihän siitä mentiin, puomeja kolistelematta. Että kyllä Salierilla hypätä uskaltaisi, ei se siitä ole kiinni.

    – Susta saisi aika kivan estehevosenkin aika helposti, tuumin Salierille kun napsautin liinan kiinni kapsoniin ja lähdimme ulos jäähdyttelemään. Tallilla sitä odotti palkintobanaanit.

    • #3561 Vastaus

      Noa
      Osallistuja

      Myönnetään, mua kiinnostaa kaikista eniten hahmojen välinen draama, enkä laita pahakseni jos siinä on hevostelua samaan aikaan mukana. Sen sijaan pelkkä hevostelu käy helposti mulle puuduttavaksi lukea, vaikka se olisikin hyvin kirjoitettu ja ihan selkeästä aiheesta. Ehkä sekin on joskus syy, että se on kirjoitettu liiankin selkeästi. En väitä että tässä olisi näin, mutta muistan ainakin miten mä itse aikanaan kirjoitin vasta aloittaessani ihan juurta jaksaen, aina vaan, jokaiseen tarinaan ihan yhtä tarkasti ihan joka asian! 😀 Siis hevosen harjaamisesta varustamiseen, taluttamiseen kentälle, selkäännoususta ratsastukseen ja taas harjaamiseen. Se oli aivan hirvittävää luettavaa, ja mä saan sanoa näin koska ne on mun tekstejä 😀 Onneksi ei enää näin!
      Mutta mun pointti onkin, että kun luin tän tarinan ja ajattelin ihan eka että höh, ei yhtään keskustelua muiden hahmojen kanssa, niin sitten tajusin että hei, ehkei tarviikkaan. Jokainen meistä kirjoittaa juurikin itseään varten, ja sehän tässä on kaikista hienointa! Ehkä ensi tarinassa on sitten niitä muita hahmoja, kun tässä sait makustella oikein huolella tärkeän tarinahepan kanssa puuhaamista ja hauskanpitoa. Eikä yhtään hullumpaa ollut sekään!

      Kyllähän Salierin kaltaista hienoa hevosta kelpaa katsella, oli se sitten koulumestari tai esteiden kuumakalle, tai wannabe rodeoheppa 😀 Olisipa ollut kamera, veikkaan että Sonja olisi niitä kuvia katsellut vielä vuosienkin päästä lämmöllä.

      Mulla olisi muuten yksi piirretty kuva (just musta kwpn) joka ei enää omaa silmää miellytä tarpeeksi, niin jos kiinnostaa voisin sen antaa vaikka sulle kun jäisi omassa käytössä turhaksi? 🙂

    • #3564 Vastaus

      Sonja T.
      Osallistuja

      Kuva kiinnostaisi kyllä kovasti, jos sinulla vain on tosiaan ylimääräinen! Piirretty kuva sopisi vain niin paljon paremmin kuin tuo nykyinen, olkoon millainen vain (no, melkein millainen vain).

      Minä olen yrittänyt pitää jotakin rotia siinä että Sonjan tarina pysyy edes jossain määrin hevosaiheisena, koska muuten suoltaisin pelkkää spin-offia vain. Sitä onkin kuule tulossa 😀 Tunnistan myös oikein, oikein hyvin tuon että haluaisi kirjoittaa jokaisen yksityiskohdan ja aivan kronologisessa järjestyksessä eikä sitten koskaan pääsisi tarinansa kanssa mihinkään. Olen ihan tietoisesti opetellut karsimaan yksityiskohtia, varsinkin sitä alkuvalmistelua, etteivät tekstit leviä ihan määrättömän pitkiksi. Tiedän ettei siitä täällä ehkä oltaisi millänsäkään jos joku kirjoittaa romaania, mutta itse haluan pitää tekstit edes jotenkin helppoina paloina. Ehkä seuraavassa tarinassa sitten enemmän keskustelua muiden hahmojen kanssa, panen vienosti esitetyn toiveen korvan taakse.

    • #3569 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Nyt Noa vei jalat suustani, ja vielä kun itse vastasit kommenttiin, minun on pakko jauhaa aiheesta vielä hetki.

      Mulla on ollut sama ajatus, että heppatallilla kirjoitetaan heppajuttuja. Aiemmin olen pitäytynyt siinä tiukasti, koska en halunnut kirjoittaa mitään ihmissuhdedraamaa omalla nimelläni. Sitten aloin halutakin, ja kokeilinkin, mutta palaute oli ehkä välillä hitusen sellaista, että heppa-asioissa olisi parempi pysyä edes kolmessa neljästä tarinasta. Jopa foorumin asettelut kertovat, että heppatarinaa pitäisi olla enemmän: niille on foorumilla varattu isompi tila kuin spinnareille! Se oli yksi syy, miksi loin Hopiavuoren: ne heppajutut ei vain ole mulle yhtä rakkaita ja tärkeitä kuin ihmissuhteet, vaikka ne ovatkin kivoja. Halusin tallin, jossa saan tökkiä muitakin siihen suuntaan, että ainakin kolme neljästä tarinasta olisi just niitä ihmissuhdetarinoita… 😀 Kerätä siis samanlaista jengiä ympärilleni, koska en vain voi olla ainoa, joka haluaa kertoa enemmän ihmisistä ja hahmojen suhteista, ja vähemmän hepoista. Eli meillä on tässä nyt leivän päätypalojen ongelma! Eukko syö päätypalat, koska ei tykkää niistä, ettei ukon tarvi niitä syödä. Ukosta päätypalat ovat parasta, mutta hän antaa eukon syödä ne, että eukko saisi parhaat palat. 😀 Anna tulla vain sitä ihmiskamaa sieltä ihan reippaasti, jos kerran huvittaa. Hevoset ovat osa Hopiavuoren hahmojen elämää, mutta vain yksi osa. Tavan hevosenomistajalla hevonen ei ole suurin osa elämää, ei edes puoli elämää, ja tarinatkin voi ihan reteästi suhteuttaa siihen. Et tosiaankaan olisi ainoa. Osa meistä on täällä just siksi. Hevoset on ensisijaisesti tekosyy siihen, että hahmoilla on realistinen mahdollisuus päästä toistensa puheille ja sitä myöten kehittämään ihmissuhteitaan. 😀

      Vaan ei ole hevosjutuissakaan vikaa. Kitisin tuossa just Sonjan omista sivuhenkilöistä ja niiden sulautumisesta toisiinsa, mutta Salierilla musta on persoona, ja sen suhde Sonjaan on omanlaisensa. Vaikka Hopiavuoren hahmojen keski-ikä on korkeampi kuin monella muulla tarinatallilla, suuri joukko on silti parikymppisiä. Heitä vasten Sonja erottuu aikuisena ja tasaisena, ja niin hänen suhteensa hevoseensakin on tasaisempi kuin monen muun. Ei Sonja kuitenkaan mikään tylsimys missään nimessä ole, vaan kokeilee hevosineen (ja muutenkin) kaikkia uusia tai vähemmän tuttuja juttuja, nyt tätä irtohypytyshommaa. Tai siis Salierille se on tuttua, mutta tuntuu että Sonjalle ei niinkään. Salierikin taitaa tykätä vaihtelusta.

      Ilahduin ihan kauheasti joistain sanavalinnoistasi, niin kuin palkintobanaanista, reikäpäisenä kaahottamisesta, loikkelehtimisesta, rodeohypyistä ja vauvaesteistä esimerkiksi. 😀

    • #3570 Vastaus

      Sonja T.
      Osallistuja

      Kiitos hirveästi ainakin seuraavista asioista:
      a. Spin-off-syyllisyyden karkoittamisesta, ei siis olekaan hirveä synti olla keskittymättä hevoseen.
      b. sanavalinta-kehuista, minä olen jonkinasteinen sananarkkari, joka kerää muistiin osuvia sanontoja ja suussa kivalta tuntuvia termejä. Palkintobanaani on oma suosikkini tästä.

      Tuo ikäasia on totta, Sonja on vähän vanhempi kuin iso osa muista hahmoista ja siksi on ollut sillai vähäsen vaikeata alkaa sovittaa Sonjaa kenenkään sydänystäväksi tai muutenkaan. Asiaa ei tietysti auta Sonjan luonne, vetäytyvä tarkkailija, joka antaa monen asian valua pinnaltaan pois. Tietty voisi miettiä että miten sitä näin hankala hahmo tuli luotua, mutta se ei kysellyt lupia erikseen eikä sille voi nyt mitään.

    • #3574 Vastaus

      Nelly
      Valvoja

      Ihan pakko jatkaa viel hetki 😂😂 . Mä oon kans miettiny, et teenkö liikaa spinnareita, mut mua helpotti ajatella että hahmot hoitaa ja ratsastaa niitä myös tarinoidn ulkopuolella. Että ne elää normiarkeaan myös ilman, että siitä tarvitsee jokainen kerta mainita 😀 . Ne juttelee keskenään, ratsastelee ja on muutenkin menossa. Jos tajuutte mitä haen 😅 . Pointti on se, että vaikka jokaista harjanvetoa ei kirjoita, se voi silti tapahtua u know 😂 . Olipas vaikee selitys 🙈

  • #3627 Vastaus

    Sonja T.
    Osallistuja

    Mummu meets Salieri
    Mummu oli jo valmiina odottamassa kun tulin hakemaan. Hän oli enemmän innoissaan kuin halusi myöntää, mutta arvaahan sen. Tallilla käyminen on hänelle jotain uutta ja vaihtelu virkistää, vaikka olisit yhdeksänkymmenen.

    Tallilla ei ollut juuri ylimääräisiä ihmisiä näin päiväseltään, mikä oli tarkoituskin. Mummu ei olisi välittänyt pällistelijöistä ja niitä olisi saattanut olla turhan monta, rollaattorilla liikkuva vanhus ei ollut ehkä maailman yleisin näky ratsastustallilla, edes Hopiavuoressa. Eetulta olin tietenkin kysynyt luvan tuoda tällainen erikoisvieras tallille käymään ja hän oli toivottanut mummun oikein tervetulleeksi.

    Kävimme ensin katsomassa tallit, vaikka suurin osa hevosista oli ulkona tarhoissa. Mummu ihaili avaraa ja valoisaa tallia, oli kuulemma hyvin toisenlainen kuin mitä tallit olivat hänen nuoruudessaan olleet. Ja mikä oli ihastellessa, Hopiavuoren talli oli uusi tai ainakin uudennäköinen ja oikein siisti.

    Sitten menimme katsomaan lähimpiä tarhoja ja ulkoilevia hevosia. Hieman epätasainen maanpinta ei haitannut kun mummu lykkäsi rollaattoria eteenpäin hevosia kohti.
    – Nii o maharottoman kokoosia hevoosia, sanoi mummu kun näki ensimmäisessä tarhassa Skotin ja Uunon. – Moo koskaa tuammoosii nähäny, nää o ny vissii niitä viaraan maan tyähevosii. Kyl solis ollu iha eri meininkit peltotöis ku olis tuammoosen saanu fälttiä vetämähän.

    Muistutin mummua siitä että iso hevonen söikin isosti ja että nämä ”viaraan maan tyähevoset” eivät välttämättä olisi olleet niin näppäriä metsässä ja lumihangessa kuin kotoinen suomenhevonen. Mummu myönsi että se saattoi hyvinkin pitää paikkaansa. Ja ääni muuttui kellossa kun hän näki suomenhevosia, vaikkei Hopiavuoressa ollut kuin kaksi ja niistäkin Typy oli vielä varsa. Mummu oli vähän yllättynytkin nähdessään suomenhevosia ratsastustallilla, mutta kerroin hänelle että entisestä työhevosesta on kuoriutunut paitsi ravuri myös erinomainen harrasteratsu.

    Otin Salierin riimunnaruun ja talutin sen tutustumaan mummuun.
    – Tämä on nyt tämä minun oma kullanmuru, Salieri.

    Mummu ojensi kämmenellään banaaninpalaset Salierille ja silitti sitten sitä.
    – Voi kuin on komia hevoone, oothan sä niitä kuvia näyttänny mut että näin hiano ja aiva sysimusta. Ja näin kiltti. Juu kattos ku mulla on vielä sulle kuivaa leipää taskussa. Voi sinuas, tuollaane samettiturpa…

    Mummu höpötti Salierille ihan samalla tavalla kuin minä. Minä en puuttunut asiaan, pitelin vain riimunnarua ja seisoin kauempana. Mummun otteista näki että vaikka edellisestä hevosen kohtaamisesta oli varmasti kulunut vuosikymmeniä, oli ihan kuin hän olisi taputellut hevosta viimeksi eilen. Se tuli selkärangasta. Ja voisin vaikka väittää että mummu oli todella liikuttunut. En yleensä käytä kännykkää kun käsittelen hevosia, mutta tällä kertaa kaivoin sen taskusta siksi aikaa että sain otettua muutaman kuvan mummusta ja Salierista. Jos jokin niistä kuvista vähänkään onnistui, printtaisin ja kehystäisin sen ja antaisin mummulle muistoksi.

    Mummu ei halunnut lähteä tallilta heti vaan pyysi saada jäädä katsomaan minun ratsastamista. Sanoin hänelle kyllä että alkuvalmisteluissa menisi tovi ja ratsastamisessa samoin ja sitten pitäisi vielä jäähdytellä ja riisua varusteet ja kuivata Salieri. Ei haittaa, eläkeläisellä on kuulemma aikaa. Ymmärsin kyllä, oli varmasti hienoa päästä näkemään hevosia niin pitkästä aikaa. Uteliaskin hän oli, halusi nähdä miten harjaan ja satuloin Salierin. Ihan kuin Salieri olisi vaistonnut että mummu oli vanha ja hauras, se seisoi kuin suolapatsas kun mummu oli lähietäisyydellä. Ja päänsä se aina laski niin että mummu pääsi silittämään ja rapsuttamaan. Jouduin vähän räpyttelemään liikutuksen kyyneliä silmistäni, luulen että mummulla oli sama juttu.

    Talutin sekä mummun että Salierin maneesiin. Mummun ohjasin istumaan katsomoon, hän sanoi että tuskin ymmärtäisi mitään ratsastuksesta sinänsä, mutta olisi hienoa katsella hevosta ja minua. Minulla ei ollut mitään erikoisempaa suunnitelmaa ratsastuksen varalle, ajattelin että kävisin askellajit läpi ja treenaisin vähän siirtymisiä ja radan teitä. Ehkä kokeilisin väistötkin, ihan vain huvin vuoksi.

    Joka kerta katsoessani mummun suuntaan hän katsoi meitä silmä kovana. Kun loppukäyntien jälkeen jalkauduin selästä ja talutin Salierin mummun luo, hän oli aivan haltioissaan.
    – Kyllä se on tua hevoone ihimeelline eläin. Soon niin suuri jotta se vois ihimisen tappaa tuast noiv vaa mutta nii vaa se kuluki kiltisti. Ja sanokoon ny kuka mitä hyvääs mut kyllä se hevoone on kaikkei hianoin ku se liikkuu. Tuntu ku ittekki olsis hypähtänny tuumav’ verta ilimahan kun nostit laukan ja annoit sen mennä. Aijettä ku soli upiaa menoa.

    • #3634 Vastaus

      Tiitus
      Valvoja

      Mummun murre on kyllä niin komiaa, ettei oo tosikaan! Ja hahmonakin niin hellyyttävä, vaikka tommone teräsmummo onkin.

    • #3638 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Mummo on kyllä yksi mun lempparihahmoista. 😀 Hänestä mulla on selkeä kuva mielessäni. Viimeksikin sanoin, että hän muistuttaa mun mommaa, mutta nyt tuntuu siltä vielä enemmän. Jos momma olisi paremmassa kunnossa tai vaikka vähän yhdeksääkymmentä nuorempi, sekin kyllä tulisi tallille ja vaikka mitä…

      En tiedä, olisiko liikutusta tarvinnut edes mainita. Mun ainakin piti räpäyttää kyyneleen alkuja pois muutenkin. Pysähdyin hetkeksi miettimään, mistä se johtuu. Ei mua tietenkään niin hirveästi liikuta se, että mummo pääsee pitkästä aikaa hevosten pariin, tai se, että hänellä on ehkä ollut hevosia ikävä. Muhun vetoaa se, että mummo on niin kiinnostunut Sonjan elämästä, että jaksaa lähteä tallille mukaan. Vaikka hän ei ole enää ihan parhaassa mahdollisessa kunnossakaan, hän puskee sinnikkäästi rollaattorillaan epätasaisessa maassa, jotta pääsee näkemään Salierin. Hän tekee sen ihan vain siksi, että Salieri on Sonjalle rakas, ja Sonja mummolle. Siitä tykkään. Mummon ja Sonjan välinen suhde on musta paaaaaaaaljon helpommin aistittavissa, kuin Sonjan ja minkään toisen hänen oman sivuhenkilönsä. Mummo on mulle ihan kokonainen ihminen, ja vieläpä just sellainen välittävä tyyppi, jollaisia ihailen kaikkein eniten. Hänestä jaksaisin kuunnella vaikka miten monta satua.

      Tavallisesti pusken väkeä aina kohti sosiaalista kirjoittamista (koska vuorovaikutuksen puutteessa tein tämän tallin). Tässä tarinassa en kuitenkaan muuttaisi mitään. Kun muita ei ole paikalla, mummon ja Sonjan suhde nousee paremmin esiin. Ja sekin, miten mummo on just Salierista kiinnostunut, koska se on Sonjan hevonen.

      Mummo on niin positiivinenkin. Jopa mun äiti, joka on kiinnostunut mun tekemisistä ja kuskannut mua tallille pienenä, on kommentoinut enemmän hevosten hajua ja vaarallisuutta kuin sitä, miten kivoja eläimiä ne ovat. Mummo kuitenkin kertoo vain kivoja asioita. Hänkin toki sivuaa vaarallisuutta, mutta ihan vilpittömän ihailevasti: sanoo, että Salieri tottelee, vaikka voisi helposti voittaa kenet tahansa ihmisen painimatsissa.

      Tämä tarina, edellinen mummotarina, sekä tarina keittiöstä Jillan ja Helin kanssa, ovat mun ehdottomat suosikkini sulta tällä hetkellä.

  • #3669 Vastaus

    Sonja T.
    Osallistuja

    Outi ja Salieri
    Outi oli luvannut huolehtia Salierin liikuttamisesta loman ajan. Se oli tosi hieno juttu, vaikka kyllähän tallin työntekijätkin siitä huolehtisivat, mutta heillä oli kädet täynnä muutenkin. Ja Eetu oli jossain maailmanlopun flunssassa nyt, toivoin etten saisi tartuntaa just matkalle. Apua. Olin nähnyt Outin ratsastavan Jussilla, joten hänellä tuntui olevan hallussa nämä eläväiset puoliveriset.

    Olin yrittänyt kotona kirjoittaa Outille listaa muistettavista ja muista sellaisista asioista, jotka oli hyvä tietää Salierin kanssa. Olin saanut listaan tasan kaksi kohtaa: kylmää jalat ratsastuksen jälkeen ja anna vähän elektrolyyttiä, jos oikein kovan hikitreenin teette. Ehkä muistaisin sanoa nämä asiat ilman paperiakin. Työntekijöillä oli ohjeet ruokintaan ja loimitukseen, ratsastaessa voisi käyttää ratsastuslointa jos kylmään sateeseen lähti. Varmasti Outi tajuaisi sen itsekin. Niin ja se pitää ehdottomasti muistaa sanoa, että banaaneista Salieri tykkää erityisesti. Toisaalta se taidettiin jo tietää, Salieri oli saanut liikanimen Banaanimonsteri ja luulen ettei ihan syyttä.

    Tallilla huomasin höpöttäväni Outille aivan taukoamatta. Olin luvannut että Outi saisi tänään ratsastaa Salierilla ja muutenkin tutustua siihen lähemmin. Katsoimme myös varusteet noin pintapuolisesti että mitä kaikkea löytyi ja miten minä yleensä niitä käytin. Ihan kuin niissä olisi jotain ihmeellistä ollut. Yleissatula, one and only. Kelpasi esteille, kouluun ja maastoon. Olin kyllä suunnitellut että koulusatulan voisi hankkia myös, mutten ollut saanut aikaan vielä. Suitsia oli kahdet, tavalliset kankisuitset ja tavalliset nivelsuitset. Juoksutusvehkeet. Loimia. Suojia löytyi erilaisia, pinteleitä kaikissa sateenkaaren väreissä, mustalle hevoselle sopi mikä vain. Vaikka laittaisi joka jalkaan eri värisen.

    Harjasimme Salierin yhdessä ja Outi sai pukea sille varusteet. Salieri oli vähän hämmentynyt: mami on siinä vieressä mutta joku toinen laittaa suitset ja satulan. Noo, nopeasti se varmasti tottuisi Outiin ja toisaalta tilanne oli ihan eri kun minä olisin poissa, silloin ei Salierin tarvinnut ihmetellä että miksi minä seison vieressä tumput suorina ja toinen varustaa.

    Kentällä Salieri tuttuun tapaan jäi vähän katselemaan minua kun olin jäänyt kentän laidalle seisoskelemaan.
    – Se on vähän tommonen, huikkasin Outille. – Ihmettelee kun mä olen täällä enkä selässä. Se tykkäis aina roikkua mun kyljessä kiinni. Todennäköisesti se on paljon kuuliaisempi kun mä en ole lähistöllä. Nyt kannattaa antaa sille muuta mietittävää, tee vaikka puolipidäte ja käännä se voltille.

    Outi ratsasti varsin nätisti Salieria, vaikka olikin vähätellyt taitojaan. En minä ollut yhtään sen kummempi siellä hevosen selässä.
    – Kannattaa sit vähän varoa kun nostat ravia tai laukkaa tai pyydät lisäyksiä. Varsinkin nyt kun se on vähän paineissaan, niin se lähtee ku tykin suusta, siinä helposti horjahtaa ite vähän taakse. Tää on joskus vähän teatraalinen toimissaan, vaikka muuten kyllä tosi kiltti. Ja sit jos se on oikein innoissaan, niin se saattaa pieniä pukkeja heittää, varsinkin laukannosto on sellainen.

    Mitä kauemmin Outi ratsasti Salieria, sen enemmän Salieri alkoi kuunnella Outia ja tuntui että heillä lopulta synkkasi ihan mukavasti. Kyllä Outi sen kanssa pärjäisi ja oli hyvä tietää että Salieri jäi hyviin käsiin. Mutta ikävä sitä kyllä tulisi.

    • #3685 Vastaus

      Outi Halme
      Osallistuja

      Toivoinkin, että Outi saisi Sonjalta jotain hoito-ohjeita loman ajalle, mutta tosi kiva, kun sä kirjoitit tästä ihan kokonaisen tarinan! Olin miettinyt itsekin, että kirjoittaisin saman tyyppisen tarinan, mutta onneksi sä ehdit eka, sillä tää vastasi moneen kysymykseen, mitä olisin joutunut muuten arvaamaan.

      Musta on myös tosi kiva, että sain tällaisen tilaisuuden vähän päästä kontaktiin Sonjan kanssa. Niin kuin Eetu jossain kommentissa oli maininnut, niin vaikuttaa siltä, että sulla on tosi selkeät suunnitelmat Sonjan varalle ja on tuntunut vähän hankalalta miettiä, miten Sonjan saisi napattua mukaan omiin tarinoihin. Nyt Outi sai tosi luonnollisen tavan tutustua Sonjaan ja uskon, että se tekee jatkossakin Sonjasta kirjoittamisen helpommaksi 🙂

      Ootan kyllä innolla, että Outi pääsee tutustumaan Salieriin paremmin vielä itsekseen.

    • #3718 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Kaksi ensimmäistä kolmannesta tästä tarinasta kuulostaa ihan multa silloin harvoin kun olen menossa jonnekin ja laittamassa koirat hoitoon. Paitsi että olen kamalampi. Eihän me tämmöiset hullut eläintenomistajat hoitajia idiootteina pidetä, mutta kunhan jännitetään jättää omat banaanimiehet yksin kylmään maailmaan. Ymmärrän jotenkin niin hyvin kaiken maailman varusteohjeistuksen. Sitä taas en, miten muistilistalle tuli vain kaksi asiaa! :DD Voi kun mä mun Nippe Jelly Anteron ja muut hoitoon laitan, niin kyllä tulee pikkutarkkaa ohjetta!!

      Kun Sonjan on nyt vähän niin kuin pakko puhua Outille Salierin hoitamisen takia, siinä saa uuden tallikaverin ihan huomaamattaan. Mitä enemmän availee näitä ovia oman hahmon luo, sitä todennäköisemmin joku niistä tietenkin kulkee.

  • #3705 Vastaus

    Sonja T.
    Osallistuja

    Koko päivän olin pakannut ja hermoillut ja pakannut. Ja hermoillut. Pitkää matkaa varten pakkaaminen oli aina moniosainen kärsimysnäytelmä. Mitä tarvitsisin ehdottomasti? Mitä pitäisi ottaa mukaan varmuuden vuoksi? Mitä aivan ehdottomasti tarvitsisin? Olihan nyt kaikki varmasti mukana? Lisäksi tänään pitäisi vielä ajaa Tampereelle, huomisaamuna aikaisin lähtisi juna Helsinkiin.

    Koska asiat eivät siitä hermoilusta sen kummemmiksi muuttuneet, mutta minulla oli vielä hyvin aikaa, päätin lähteä käymään tallilla. Olin puhunut totta kun olin sanonut Noalle että Salieria tulisi kyllä ikävä. Ja ratsastamista muutenkin, kuitenkin kolmen viikon reissu.

    Salieri oli loimi päällä karsinassaan, Outi oli käynyt sen kanssa maastossa. Hieno juttu, Salieri tykkäsi maastoilusta. Pujahdin sen karsinaan ja silitin sen päätä ja kaulaa.
    – Noni, menee ainakin sata aikaa kun nähdään seuraavan kerran, ukkeli, sanoin sille. – Onneks susta pidetään hyvä huoli täällä. Mun ei tartte sitä murehtia. Mut mun tulee silti kamala ikävä sua.

    Salieri puhalsi lämmintä ilmaa käsilleni.
    – Ai niin, onhan mulla sulle banaani, on tietysti. Ootas niin mä kuorin sen. No älä ahnehdi, saat just.. Kato siinä. Kukahan sut on opettanut banaania syömään alkujaankaan, Sailako? Hassu banaanimonsteri, juu olet.

    Rapsuteltuani ja halittuani Salieria tarpeeksi (no, ei lähellekään tarpeeksi), lähdin karsinasta ja olin törmätä Helmipuron Inariin.
    – Oi anteeks, Inari henkäisi.
    – Ei mitään, mä tässä en yhtään eteeni, että mun moka. Mites Uuno jakselee?
    – Mites se, ihan hyvin.

    Inari jatkoi ulos ja minä laitoin Salierin karsinan oven kiinni. Inari ei ollut selkeästikään puhetuulella, tosin ei se tainnut olla ikinä. No, tasapeli, Eira puhui kyllä Inarinkin edestä. Kävin vielä lyhyesti tervehtimässä keittiössä istuvia, mutta tällä kertaa ei ollut suurta halua istahtaa edelleen pärskivän Eetun lähistölle. Kävelin autolle, istuin kuskin paikalle ja huokaisin pitkään. Mentävä oli.

    • #3719 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Taas samastun Sonjan lähtöpuuhiin. Pakkaaminen on rasittavaa just siksi, että siinä vaiheessa ei oikeasti havaitse, mitä pitää olla. Sitten pakkaa kolmen päivän reissulle viisitoista t-paitaa, mutta ei yksiäkään sukkia.

      Kuittaat tässä tarinassa parikin muiden juttua tapahtuneeksi. Niin kuin Noallekin aina välillä kommentoin, musta se on kommentoinnin ohella toinen ihan yhtä hyvä ja hieno tapa osoittaa, että toistenkin tarinat ovat olleet tarpeeksi kiinnostavia, jotta on viitsinyt käyttää aikaa niiden lukemiseen. 😀 Lisäksi musta maailma tuntuu teksteissä aina paljon aidommalta, ei niin lavastusmaiselta, kun siellä tapahtuu myös täysin päähenkilöstä riippumattomia asioita, kulkee väkeä jolla ei ole suurta tarinallista tarkoitusta jne. Kunnon kirjoittajat sanovat, että löysät pois tarinoista, ja ovat ihan tosi väärässä.

  • #3803 Vastaus

    Sonja T.
    Osallistuja

    Outi: Hei
    Outi: Ja terkkuja Salierilta!
    Sonja: Kiitos kovasti 🙂
    Outi: Rapsuttelen sitä tässä, kävin ratsastamassa sillä ja sain sen just putsattua ja loimitettua
    Sonja: Hienoa, mites sen kanssa on muuten mennyt?
    Outi: Tosi hyvin, ei ole ollut mitään ongelmia
    Outi: Se on niin kiltti
    Sonja: Se on kiva kuulla että kaikki on ok
    Outi: Käytiin just maastossa tuossa muiden kanssa, ollut hieno syyspäivä tänään niin ei kukaan halunnut jynssätä kentällä tai maneesissa
    Sonja: Kuulostaa hyvältä, Salieri yleensä tykkää maastoilusta
    Outi: Joo, olen huomannut
    Outi: Hyppäsin sen kanssa vähän tuossa yks päivä
    Sonja: No mut sehän on kiva! Se tykkää hyppäämisestäkin
    Sonja: Salieri tykkää oikeastaan varmaan kaikesta mitä sen kanssa keksii tehdä…
    Outi: Haha, joo se oli innoissaan kyllä siitä
    Outi: Ei me nyt mitään hirmukorkeita hypätty, lähinnä maapuomeja ja erilaisia ristikkosarjoja ja sellaisia kaikkia pieniä lähinnä
    Sonja: Tosi kiva juttu, pitäisi itsekin hypätä enemmän niin sais rutiineihin vaihtelua
    Outi: Ei se ainakaan hevosesta ole kiinni, se hyppäsi tosi hyvin kaikki ja on tarkka jalkojensa kanssa
    Sonja: Mä tiedän, ongelma on satulan päällä… Kaikki maapuomia korkeampi on kato potentiaalisesti vaarallista
    Outi: Mites sulla on siellä reissussa mennyt? Et ole juuri ehtinyt bloggaamaan
    Sonja: Oikein hyvin on mennyt tähän asti mut se blogi tosiaan ei oikein etene kun ei koskaan illalla enää viitsi
    Sonja: Ollaan Yellowstonessa just, tänään pitäisi lähteä patikoimaan Mammoth Hot Springsin alueelle
    Outi: Niin oletteko te siellä ihan patikoimassa ja telttailemassa?
    Sonja: Eijei, ei tosiaan. Meillä on hotellihuone täällä, tämä ”patikointi” on tuommoisia muutaman tunnin päiväretkiä
    Sonja: Eikä ne päiväretketkään ole mitään kymmeniä kilometrejä, 20km alkaa olla varmaan meille se maksimi päivää kohti, sekin riippuu maastosta
    Outi: Ootko päässyt ratsastamaan siellä? Etkös sä suunnitellut jotain sellaista?
    Sonja: Joo, niin suunnittelin mutta me ollaan vähän liian myöhään liikkeellä, täällä ei enää järjestetä mitään vaelluksia näin myöhään syksyllä
    Sonja: Tai olis tuolla ehkä yksi talli, joka voisi vielä tarjota, mut tää mun matkaseura ei ole oikein hevoskelpoinen, niin olkoon tämän kerran
    Outi: Etkö sä saa jo vieroitusoireita kun et ole päässyt hevosia lähelle pitkään aikaan 🙂
    Sonja: Kyllä melkein saan 😀 Varmaan halaan Salierin kuoliaaksi kun pääsen kotiin

    • #3805 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Onkohan Outi vain niin luotettava tyyppi ja jo väleissä Sonjan kanssa, vai kuinka Sonja uskaltaa Outille hevosensa luottaa, eikä ole edes mustasukkainen? 😀 Sonja tuntuu olevan oikeasti ihan tyytyväinen, kun Salieri on päässyt maastoon ja hyppäämään, ja kun Outin hoitoon voi hänen mielestään ihan täysin luottaa. Mistähän mäkin saisin sellaisen Outin, jolle uskaltaisin jättää mun elukat hermoilematta edes yhdeksi illaksi..?

      Vitsit mitä sporttilomaa Sonja viettää (t. Sipsinsyöjä). Kuulostaa aivan sairaan jännittävältä patikoida pieniä päivämatkoja vieraassa maassa, jossa maisematkin ovat itselle eksoottisia. Uskoisi, että kirjoitusinspiraatiokin heräisi maisemanvaihdoksesta. Vaikka sen kyllä ymmärrän, miksi bloggaaminen väsyttää. En mäkään jaksaisi lomalla illalla enää mitään, jos päivällä olisi oikeasti jotain aktiviteettia, eikä vain ”siskon lasten vahtimista” meressä (eli itse riehumista, kun ne osaa uida paaaljon paremmin kuin minä). Tätä lukiessa tuli sellainen olo, että vitsit kun pääsisi itsekin seikkailemaan…

    • #3814 Vastaus

      Sonja T.
      Osallistuja

      Hyvänen aika, onko Sonjalla muka vaihtoehtoja 😀 Itsepähän se sinne matkalle lähti, niin pitää jonkun huolehtia hevosesta sillä aikaa. Ei siinä passaa kauhean mustasukkainen ja/tai panikoiva olla. Ja eiköhän Sonja ja Outi ole sen verran tallilla törmäilleet että hyvillä mielin uskalsi jättää Salierin Outin käsiin. Sonja luottaa ihmisten täyspäisyyteen.

  • #3854 Vastaus

    Sonja T.
    Osallistuja

    Historiaa: miten Sonja tapasi Salierin
    Törmäsin Salieriin netti-ilmoituksen kautta: ”Puoliveriruuna etsii luotettavaa vuokraajaa”. Minä puolestani etsin itselleni vuokrahevosta, koska ratsastuskoulun tuntihevoset eivät oikein inspiroineet ja halusin joskus päästä ratsastamaan omine nokkineni, omien aikataulujeni mukaan.

    Vastasin hieman persoonattomaan vuokrailmoitukseen, kyselimme lisää puolin ja toisin, ja koska juttu vaikutti molemmin puolin hyvältä, sovimme että tulisin katsomaan itse kohdetta, tutustumaan ja ratsastamaan. Se oli rakkautta ensisilmäyksellä tai ainakin ensitapaamisella. Salieri varasti sydämeni jotakuinkin ensimmäisen puolen tunnin aikana. Onneksi sen omistaja vakuuttui minun täysijärkisyydestä ja yleisestä kelvollisuudesta vuokraajaksi, vaikka pääni ympärillä taisikin lennellä vaaleanpunaisia sydämiä. Niin teimme sopimuksen vuokraamisesta ja minun elämäni melkein-hevosenomistajana alkoi.

    Rakastuin Salieriin kerta kerralta enemmän. Se oli niin kaunis, niin kiltti, niin täydellinen. Sillä ratsastaminen oli joka kerta kuin astuisi taivaaseen. Se oli sitä ihan käytännössäkin, herran säkä keikkui yli 170 sentin korkeudessa. En tiedä miten pitkälle ruuna on koulutettu, mutta ainakaan minun kanssani sen osamisen rajat eivät ole tulleet koskaan vastaan vaikka säännöllisen epäsäännöllisesti kävimme valmentajankin silmien alla ratsastamassa.

    Vuokrasin Salieria puolisen vuotta, kun putosi pommi: omistaja oli myymässä sitä. Kuulin tämän tallin omistajalta ja kotiin päästyäni ryntäsin kyyneleet silmissä puolison syliin lohdutettavaksi. Minun maailman paras hevonen myytäisiin. Kun Jarno vihdoin sai parkumisen väliin sanottua jotain, hän kysyi miksen ostaisi sitä itse vai oliko se myyty jo.

    Ensimmäinen ajatus luonnollisesti oli ettenhän minä nyt voi hevosta ostaa. En minä ole hevosenomistaja, tallin eliittikastia, yksi niitä joita pienet aloittelijat katsovat ihaillen ylöspäin. Hevosenomistajan pitää osata kaikki ja tietää kaikki enkä minä osaa enkä tiedä. Sitten tajusin tämän olevan ehkä hieman kahdeksankymmentälukuinen ajatusmalli. Nykyään vähän tumpelompikin selviäisi hevosenomistajana, pitäisi vain katsoa hyvä talli, jossa on ammattitaitoinen henkilökunta. Taloudellisestikaan se ei tekisi tiukkaa. Hyppäsin ylös sohvalta ja pyyhin kyyneleet ja rään naamaltani.
    – Mä ostan sen! Joo, mä ostan sen itselleni! hihkuin ja kaivoin kuumeisesti kännykkää taskustani. Jarnon naamalle nousi itsetyytyväinen hymy: taas oli diplomi-insinööri ratkonut ongelmat.

    Hymy kyllä hyytyi hieman kun hän kuuli minun selittävän tohkeissani puhelimeen, että jos joku on tehnyt Salierista jo tarjouksen, niin minä tarjoan enemmän, aivan riippumatta siitä miten paljon se on. Ei tässä mitään kuvia tai koeratsastuksia tarvita, tiedänhän minä Salierin, sano hinta ja tilinumerosi, niin siirrän rahat heti. Panikointini oli tietenkin turhaa. Kun omistaja sai minulta suunvuoron, hän kertoi että oli vasta suunnittelemassa myymistä (ja maininnut siitä ohimennen tallinomistajalle, joka oli kertonut sen minulle jo faktatietona) eikä hänellä ollut aikomustakaan luopua ruunasta kysymättä ensin minulta jos kenties haluaisin sen. Ei liene tarpeen kertoa että kaupat sovittiin siltä istumalta ja elämäni hevosenomistajana alkoi.

    • #3868 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Voi eei, mä niin ymmärrän Sonjaa, joka parkuu, kun Salieri myydään alta. Sellainen on niin hirveää, ja aina sitä sitten ajattelee, ettei ikinä enää rakastu elukkaan, joka ei ole oma. Koska oikeasti vuokraajallahan ei ole mitään sananvaltaa. Mitä jos sen omistaja päättää vaikka että nyt muutetaan Äkäslompoloon? Ei auta kuin sanoa moikka. Onneksi kun myynnistä tulee puhe, yleensä jokainen täyspäinen omistaja kai myy mieluiten tutulle hyvälle vuokraajalle. Ja tällä kertaa vuokraajalla oli luojan kiitos varaa pitää hevosta.

      Tällaiseksi olen aina kuvitellut sen realistisen oman hevosen hankinnan. Ihme juttu, että pidän tätä ”oikeana” ja ”tyypillisenä” tapana, vaikka en edes tunne ketään, joka olisi tällä tavalla hevosensa hankkinut! Kai se johtuu siitä, että vuokrahevosen ostaminen sopivassa tilanteessa tuntuisi just musta hyvältä ja luonnolliselta idealta.

  • #3883 Vastaus

    Sonja T.
    Osallistuja

    Takaisin kotona
    Kaarsin autoni tallin pihaan niin vauhdikkaasti että renkaat ruopaisivat soraa. Nyt Sonja vähän rauhallisemmin, komensin itseäni, mutta huonolla menestyksellä. Etupenkillä oli kassi täynnä tuliaisia, mutten malttanut ottaa sitä mukaani, ensin pitäisi mennä tervehtimään Salieria.

    Suuntasin tarhoille, koska arvelin Salierin olevan ulkona. Tallin pihalla oli menossa tavanomainen alkuillan vilinä. En silti pysähtynyt juttelemaan muiden kanssa, moikkasin vain astellessani lähes puolijuoksua tarhoja kohti banaani takintaskussa. Oikeassa olin: Salieri oli tarhassa, tällä kertaa yksikseen, missä lie Dips ollut. Tuttu musta pää nousi heinäkasasta kun kutsuin sitä jo kaukaa ja hädin tuskin maltoin olla pinkaisematta juoksuun.

    Salieri painoi turpansa kämmentäni vasten kun ojensin käteni sille. Silittelin ja rapsuttelin sitä tarhan aidan ylitse, mutta avasin sitten portin ja pujahdin tarhaan. Halasin sen kaulaa ja painoin poskeni sileää karvaa vasten. Varoittamatta pari kyyneltä vierähti poskelle. Ei se kai ihme ollut, kun laskee yhteen kaiken: Salierin näkeminen, kotiinpaluu, matkaväsymys, kaikki omien asioiden sotkemiset ja tunnekuohut.

    – No sehän on Sonja! Tervetuloa takaisin koti-Suomeen, kuului portilta. Pyyhkäisin vaivihkaa silmäni kuiviksi ja käännyin katsomaan. Siinä oli Noa ja Nelly. Tervehdin heitä samalla rapsutellen Salieria.
    – Kuinkas matka meni? Nelly halusi tietää.
    – Se meni oikein hyvin, mutta nyt on tosi kiva olla taas kotona. Ja Salieria oli tosissaan jo ikävä.
    – Kiitos muuten kortista, sekin löysi perille, Noa sanoi.
    – Mulla on vähän tuliaisia talliporukalle, odottavat vielä autossa kun piti tulla eka tervehtimään Salieria. Mitäs tänne muuta kuuluu?
    – Kuten näkyy, niin Eetu on alkanut rakentaa pihattoa tohon.
    – Niin ja jouluvalot! Ne tosin ei ole Eetun tekosia.
    – Joo ei todellakaan. Sun olis pitänyt nähdä Eetun ilme kun se näki noi valot. Se oli käynyt vaan Seinäjoella ja Otsonmäen jouluvalomafia oli iskenyt sillä aikaa. Rikostutkinta on käynnissä.
    – Mutta sulla on ainakin vedenpitävä alibi, sä et ollut edes samalla mantereella kun nää tuli!

    Minua nauratti Otsonmäen jouluvalomafia. Hello se varmaan oli ollut. Ei silti, nuo Hopiavuoren jouluvalot olivat melkoisen vaatimaton ja pienimuotoinen esitys siihen verrattuna, mitä Jenkeissä oli jo näkynyt (kyllä, ekat jo syyskuun puolella). Siellä vasta valoinstallaatioita oli, värejä, vilkkuja ja kuvioita, ja kaikkea paljon. Parempi kai olla mainitsematta sitä ääneen täällä, ettei Hello saa ideoita. Mutta toisaalta, tähän aikaan vuodesta ei ollut liikaa valoa joten kaikki lisävalot olivat minusta tervetulleita. Vaikka sitten jouluvalot.

    • #3897 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      No totta kai! Kukapa ei juoksisi suoraan unelmiensa miehen kaulaan palattuaan pitkältä reissulta, jonka on joutunut viettämään erossa! Ai että, miten ihanaa aina on palata, vaikka onkin kivaa olla lomalla. Ja vaikka lomalle kuinka mennään rentoutumaan, niin silti se on samalla rankkaa (varsinkin Sonjan aktiiviloma). Vähemmästäkin täytyy hieman tirauttaa kyyneliä. Turvallistahan niitä on vähän päästelläkin siinä oman turvallisen hepan kaulaa vasten.

      Otsonmäen jouluvalomafiasta ekana (tai no tokana) kertominen kyllä vähän kuvastaa sitä, miten vähän Otsonmäellä ja Hopiavuoressa miljöönä tapahtuu. 😀 Mutta sellaista se on. Pihatonrakennus on ehdottomasti suuri projekti, mutta ehkä Eetun närkästyskin on ollut. Mutta jouluvalojahan ne valot eivät missään nimessä ole, vaan kausivaloja, terveisin Hello. Ja kausivaloja voi olla aina, koska kausia ne ovat kilpakausi, mökkikausi, hallikausi ja hirvenmetsästyskausikin…

  • #3936 Vastaus

    Sonja T.
    Osallistuja

    Nellyn silmien alla
    Nelly oli luvannut pitää tänään valmennustunnin, kun se sopi hänen aikatauluihinsa ja minä taas sain rukata omaa päiväohjelmaani melko vapaasti vaikka olinkin palannut taas sorvin ääreen. Kolmen viikon ratsastustauon jälkeen olin käynyt pari kertaa maastossa ja kerran kentällä höntsäilemässä, joten olin todennäköisesti päässyt aivan hunningolle. Jännitti rahtusen verran nousta selkään ja ratsastaa Nellyn silmien alle. Itselleen pystyi perustelemaan kaikenlaisen laiskottelun ja leväperäisyyden, mutta Nellylle ei.

    Ja sieltä se tuli:
    – Kuule toi sun istuntasi kaipais nyt vähän huomiota, Nelly aloitti. Teki mieli irvistää, olin NIIN arvannut tämän.
    – Ensinnäkin katse ylös sinne korvien väliin, ei ne etujalat ole kiinnostavat. Olkapäät rennoiksi, kädet alas ja nyrkit pystyyn.
    – Ratsasta sitten tänne keskelle, katotaan vähän aikaa paikallaan tota asentoa. Sä nimittäin istut vinossa siellä. Pitäis löytää ne istuinluut sieltä kankuista ja jakaa paino niille tasan. Vaikka turhaan mä selitän, sä tiedät nämä itsekin. Kantapäät vielä alas ja sit käyntiä.

    Tähän sai taas keskittyä ihan tosissaan. Miten sitä aina taantuukin ihan perunasäkin tasolle kun on vähän aikaa ratsastamatta? Onneksi oli Nelly. Ja onneksi olin osannut vähän ennakoida tätä, olin ottanut mukaan juoksutuspiiskan ja liinan. Nelly oli katsonut minua vähän ihmeissään kun olin tullessani laskenut juoksutusvermeet katsomon kaiteelle. Olin vain todennut lakonisesti, että kyllä sinä kohta huomaat mihin niitä tarvitaan.

    Nellyä nauratti vähän kun hän napsautti deltan kiinni Salierin kuolaimiin. Harvoin ratsastaja kuulemma näin hyvin tietää ne omat kipukohtansa. Vakuutin että tähänkin nimenomaiseen kipukohtaan oli tullut törmättyä pää edellä erinnäisiä kertoja ja nyt ei tarvinnut lähteä hakemaan juoksutuskamoja tallilta asti. Sain käskyn jättää ohjat kaulalle ensin ja keskittyä ihan pelkästään rentouteen, istuntaan ja jalkoihin. Salieri siirtyi Nellyn komennosta letkeään käyntiin ja venytti kaulaansa alas.

    Kun asento alkoi ravissakin pysyä jotenkin kasassa, Nelly käski nostamaan jalustimet kaulalle. Mokomakin sadisti. Ensin tuntui etten pysy edes satulassa ja toivoin että olisin hankkinut ne extra-hyper-grip-paikkaiset ratsastushousut, jotka taannoin näin jossain verkkokaupassa, ja pikaliimaa. Mutta aika nopsasti se alkoi kuitenkin sujua, ensin käynnissä ja sitten ravissakin. Nellyltä sateli ohjeita ja vinkkejä, lopulta myös kehuja. Lopulta sain ohjat ja jalustimet takaisin ja Nelly irrotti liinan. Sain käskyn nostaa laukan. Salierin pienet ilopukit olivat tipauttaa minut kyydistä, mutta sain räpiköityä itseni takaisin tasapainoon. Olisihan minun pitänyt muistaa…

    Lähes koko tunti olikin mennyt näissä istumaharjoituksissa, joten laukkasimme muutaman kierroksen molempiin suuntiin matalassa muodossa ja rentoina. Istunta tuntui itsestäkin jo huomattavasti toisenlaiselta kuin mitä se oli tunti sitten ollut. Tunti päättyi kiitoksiin ja kehuihin, ja minä lähdin vielä jäähdyttelemään Salieria lyhyesti pihalle. Salieri ei ollut sanottavasti edes hionnut, minä sen sijaan olin kokolailla puhki.

    • #3941 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Miten kätevää olisikaan, että olisi oman lajin valmentaja melkein koko ajan saatavilla, oli laji sitten ratsastus tai keihäänheitto — tai vaikka kuvien piirtäminen virtuaalihepoille. Niinhän se yleensä on, että vaikka on kuinka taitava jossain, taidot alkavat rapistua hiljalleen, ellei ikinä saa kenenkään ulkopuolisen kommentteja. Vierastan ajatusta oman oikean hepan pitämisestä ratsastuskoululla, mutta olisihan siinäkin puolensa: olisi oikeasti koko ajan rautainen hevosalan ammattilainen tavoitettavissa. Onneksi meillä on Nelly, joka saattaa olla tällä hetkellä tämän tarinan paras kouluratsastaja.

      Vaan ei se Sonjakaan mikään turha jätkä ole. Omien heikkouksiensa tietäminen on ainakin mun mielestä ihan yhtä vaikeaa kuin vahvuuksiensa. Tai heikkoutensa saattaa vieläpä tunnistaa, mutta niitä ehkä liioittelee, tai sitten ei halua myöntää. Sonjalla näyttää olevan todella selkeä kuva siitä, mitä hän itse osaa ja mitä ei. Kuvittelisin, että silloin kehittyminenkin on helpompaa. Tulee sellainen tunne, että Sonja ei ratsasta mitään ekaa kertaa valmentajan kanssa.

      Olet saanut hyvin Nellyn tyylistä kiinni. Hän ei varsinaisesti sano rumasti (muutoin kuin Hellolle suuta soittaessaan), mutta ei kyllä hissuttele ja kaunistelekaan mielipiteitään. Nellyn kuvittelisi olevan hyvä valmentaja, kunhan ratsastaja on sellainen, että kestää kuulla kritiikkiä tekemisistään. Eikä Nelly tietenkään jätä valmennustaan pelkkään tympeään kritisointiin, vaan yrittää löytää ratkaisuja.

      Kun on harrastanut virtuaaliheppoja parikymmentä vuotta tavalla tai toisella, on tullut kirjoitettua ja luettua noin tsiljoona kertaa ratsastuksesta, ja laatisriippuvaisena valmennuksistakin. Olen alannut inhota ratsastuskuvausta niin kuin lempiherkkua, jota on tullut syötyä aivan liikaa. Hopiavuoressa ratsastuskuvaus ei yleensä kuitenkaan ällötä mua: ei nytkään. Se, että tarinassa on ihmistenkin välistä vuorovaikutusta, pelastaa sen mulle. Toinen juttu, joka tekee ratsastuksesta luettavaa tekstiä, on se, jos koko teksti on kirjoitettu erittäin vahvasti Just Sen Hahmon silmien läpi: niin kuin Just Se Hahmo havainnoi maailmaa. Näitä hahmokeskeisempiä heppatarinoita lukisi vaikka kuinka, eikä kyllästytä yhtään.

  • #3991 Vastaus

    Sonja T.
    Osallistuja

    (näitä valmennustarinoita nyt tulee, mutta jotenkin ne ovat helppoja ja kivoja kirjoittaa ja niihin saa kätevästi sotkettua Nellyn mukaan)
    Melkein valmis kilparatsastaja
    Minä en tiedä miten Nelly oli onnistunut puhumaan minut ympäri. Hän kuulemma haluaisi nähdä miten Salieri hyppää ja että hän voisi vetää meille estevalmennuksen. Ilmaiseksi, koska hän ei ollut estevalmentaja oikeastaan. Ajattelin mielessäni että minulle pitäisi maksaa siitä että hyppäsin esteitä, mutta jostain vaikeasti käsitettävästä syystä olin huomannut myöntyväni ehdotukseen, kun Nelly lupasi ettei hän panisi meitä hyppäämään mitään korkeita.

    En ole ihan varma siitä, mikä hyppäämisessä on niin kamalaa. Ei ainakaan Salieri, se suoriutuu esteistä hyvin. Minulle hyppääminen tietenkin on vaikeaa, koska en ole paljon ylipäänsä hypännyt koskaan. Hypyissä mukana seuraaminen ei tule niin luonnostaan, kun ei sitä ole harjoitellut. Toki minä tiedän perusasiat mitä pitää tehdä ja mitä ei, mutta kokemuksen puute tekee minusta epävarman. Ja jos minä jotakin inhoan niin epävarmuutta.

    – Mutta kun sitä varmuutta saisi harjoittelemalla, huomautti Nelly kun purkasin hänelle tätä tarinaa esteiden inhottavuudesta (itsepähän kysyi).
    – No sen minä kyllä tiedän, huokaisin. – Ja tässä sitä nyt ollaan.

    Alkuverkan jälkeen sain komennon lyhentää jalustimia ja nostaa laukan. Nelly puuttui heti kevyen istunnan virheisiin, nojasin liikaa eteenpäin vaikka tarkoitus ei ollutkaan leikkiä mitään laukka-jockeyta. Kevyessä istunnassa toki olisi hyötyä keskivartalon lihaksista ja minulla on keskivartalossa ainoastaan napa. Saattaisi todellakin olla aika ottaa harrastusvalikoimaan jokin pilates tai muu lihaskuntojuttu, mutta näillä oli nyt mentävä.

    Kuvittelin että aloittaisimme maapuomeista tai korkeintaan jostain minipienestä ristikosta, mutta Nelly kokosi meille pystyn. Korkeus ei toki päätä huimannut, lie polveen asti ylettynyt. Niin että sitä sitten hyppäämään. Ensimmäisen hypyn sain mennä ilman sen kummempaa ohjausta, sitten alkaisimme katsoa mikä kaikki on pielessä.

    – No eipä tuohon kyllä voi mitään oikein sanoa, Nelly sanoi.
    – Ai miten nii?
    – Ei siinä mitään merkittävää vikaa ollut. Salieri hyppää tosi nätisti ja sä olit tosi hyvin mukana siellä hypyssä.
    – Jaa, olin niin hämmentynyt tästä tuomiosta, etten keksinyt muutakaan.
    – Pikkuisen olet ponnistuksessa liian edessä, tää on kuitenkin tosi pieni este, niin ei tartte ihan noin paljon nojata eteen. Otapa uudestaan se ja kiinnitä tällä kertaa enemmän huomiota siihen yläkroppaan.

    Uusi yritys meni Nellyn mielestä paremmin, mutta tällä kertaa saisin antaa hieman enemmän ohjaa. Kolmas kerta meni jo sitten oikein hyvin ja Nelly nosti estettä jonkin verran.

    – Sä lupasit, ettei hypätä korkeita!
    – Tämä ei ole vielä korkea, kuittasi Nelly protestointini. – Pidä yllä aktiivinen laukka, mä oon ihan varma että Salieri hoitaa tän kotiin kyllä. Mut älä päästä sitä kahjoilemaan esteen jälkeen, laukan pitää säilyä aktiivisena, mutta hevosen hallinnassa. Muuten mä rakennan teille sarjaesteen. Tai mä rakennan sen joka tapauksessa.

    Salieri oli kyllä innoissaan, mutta tänään ei tuntunut olevan sellainen päivä että se olisi lähtenyt rallittamaan, vaikka esteitä hypättiinkin. Se pysyi niin nätisti kuulolla ja hallinnassa, että melkein itketti. Mitä minä muka olin tehnyt ansaitakseni tällaisen hevosen?

    Nelly mittaili välimatkoja ja rakensi toisen esteen kolmen laukka-askeleen päähän. Se este oli ihan kääpiökokoinen ristikko. Sarja meni hienosti ja Nellyn ei tarvinnut puuttua minun asentooni hypyissä. Sitten Nelly siirsi takimmaista estettä eteenpäin jonkin verran. Nyt esteiden väli oli noin kolme ja puoli laukka-askelta ja sain ensin neuvoksi ensimmäisen esteen jälkeen pidentää askelta niin että väli meni kolmella askeleella. No, vuosikauden koulua vääntäneelle ratsukolle tämä oli suhteellisen helppo nakki, eikä saman välin ratsastaminen neljällä askeleella ollut sen kummempi kuin laukan lyhentäminen, joka oli ihan tuttua.

    – Tuossa nyt näkee miten tärkeä se vahva kouluratsastuspohja on. Mä olen ihan varma, että sä pärjäisit jossain metrin luokissa hyvin vähällä harjoittelulla ihan vaan siksi, että sä osaat ratsastaa Salieria sileällä. Okei, sulla on hyvä hevonen myös, se tietysti auttaa asiaa. Onks Salieria joskus ihan valmennettu esteille?
    – Mä en tiedä, sen historia on vähän hämärän peitossa kun se tuli nelivuotiaana Hollannista Tanskaan, sieltä muutaman vuoden päästä Ruotsiin ja sieltä Suomeen sit vähän ennen kuin mä sitä aloin vuokrata. On voitukin valmentaa, kisatuloksia en oo löytänyt mistään, mutta aika pitkälle se osaa temppuja koulupuolellakin.
    – Tiäksä, sulla olisi tässä melkein valmis kilpahevonen alla, Nelly sanoi lopuksi.
    – Joo mä tiedän. Mutta mistä sä löytäisit sille melkein valmiin kilparatsastajan?

    Nelly ei vaivautunut vastaamaan, katsoi vain merkitsevästi. Puistin päätäni, ei ikimaailmassa.

    • Tätä vastausta muokkasi 1 vuosi sitten  Sonja T.. Syy: lisätty kootut selitykset
    • #3994 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Nellyn kirjoittaja on sellaisessa paikassa, etten tiedä, kuinka aktiivisesti hän pystyy seuraamaan foorumia. Kun hän pääsee takaisin arkeen kiinni, uskon, että häntä piristää ihan hirveästi, kun oma hahmo on saanut ulkoilutusta. 😀 Onhan Nelly kiva hahmo tutustua: sellainen avoin ja rohkea tyyppi, ja vieläpä valmentajana sellaisessa asemassa, että varmaan pakostakin on tekemisissä melkein jokaisen hopiavuorelaisen kanssa. En siis usko, että ketään ainakaan harmittaa, kun uskallat lähteä hakemaan sitä, miten muiden hahmot toimisivat omassa tekstissä. Ja hyvinhän se Nelly mun mielestä sulta sujuu!

      Olisipa kiva ajatus nähdä Sonja ja Salieri joskus (tarina)kisaamassa. 😀 Vaikka tarinat tietenkin arvioidaan aina tosi subjektiivisesti ja usein on ihan tosi vaikea laittaa niitä järjestykseen ja pahaltakin välillä tuntuu tuomaroida, niin ainakin musta tarinavoitot tuntuvat aiiiiivan eriltä kuin arvontavoitot. Ja jo kisoihin osallistuminenkin, vaikkei sijoittuisikaan sillä kertaa, tuntuu siltä kuin olisi tehnyt jotain. Näiden kahden tarinassa mua kiehtoisi eniten Sonjan kehittyminen kohti sellaista fiilistä, että kyllähän hänkin voisi kisaamista kokeilla. Eihän sen kisan oikeasti tarvitse aluksi edes olla mikään Le Mahtava Cup: tarinassaan kisan voi kuvitella juuri sen kokoiseksi kuin haluaa. Ja toisaalta taas — eihän kaikkien tarvitse ratsastaa kilpaa. Ei oikeastikaan suurin osa hevosenomistajista kilpaile. Mutta Nellyä voi olla vaikeaa vastustaa, kun hän saa jostain päähänpinttymän… 😀

      Tästä näkyy mun mielestä vähintään teoreettinen ratsastusosaaminen, ja ai kuinka olen sellaisesta kirjoitusotteesta kateellinen. En muista kuka mun kirjoittamisen opettajista on sanonut, että älä koskaan tarinassa kuvaile liikaa sitä, minkä jo osaat itse, vaan keskity siihen, mitä et osaa. Se, että Sonja osaa analysoida omaa ratsastustaan ja Nellykin antaa ohjeita tässä, saa mut uskomaan tähän valmennukseen ihan täysin. Tarkka tekninen kuvaaminenkin välillä saa, mutta jos sellaisia lukee vaikka sata peräkkäin YLA:n tilaisuutta tuomaroidessaan, tulee sellainen olo, että en mä halua mitään opaskirjaa lukea. Haastavinta ratsastuksen kuvaamisessa musta onkin se, että vakuuttaa lukijan samaan aikaan siitä, että hahmo tosiaan osaa ratsastaa, ja toisaalta pitää kerronnan tarinallisena. Nyt se onnistui sulta tosi hyvin. Tämä vie kahdellakin tapaa juonta eteenpäin: Sonjan, Salierin ja kilpailemisen tai ratsastamisen, sekä Sonjan ja Nellyn suhteen.

      Lopuksi vielä kokosin tähän kaksi yksityiskohtaa, jotka mua ilahduttivat tällä kertaa oikein erityisesti. 😀
      – se, miten Sonja suostuu valmennukseen jostain vaikeasti käsitettävästä syystä ja
      – se, miten Sonjalla on keskivartalossa ainoastaan napa :DD

  • #4071 Vastaus

    Sonja T.
    Osallistuja

    Olin tuonut Salierin ulos harjattavaksi. Jos marraskuussa oli yhtä aikaa sekä poutaa että päivänvaloa, ei sitä sopinut tuhlata sisätiloissa jos vain oli mahdollista päästä ulos. Onnea oli työ, jossa työajat olivat vapaat, niinpä saatoin käydä tallilla päiväsaikaan. Se oli jo pitkäaikainen tapa, kaikki firmassa tiesivät että olin tavoittamattomissa yleensä yhdestätoista kahteen tai joskus niillä main. Väitän myös että pään tuulettaminen kesken työpäivän paransi työtehoa. Kiellän että ajattelisin työasioita ratsastaessani mutta kyllä Salierin selässä oli muutama ongelma ratkennut.

    Olin kuullut että Hopiavuoreen oli tullut uusi työntekijä. Irvistin sisäisesti tämän kuullessani, en ollut hyvä uusien ihmisten kanssa. Eniten minä kai pelkäsin sitä, että uusi tyyppi osoittautuisi jotenkin ikäväksi. Tiedän ettei pitäisi tuomita etukäteen, mutta minkäs teet, aina oli sellainenkin riski olemassa. Tietenkin uusi tuttavuus voisi tietenkin olla super-mukava, jotenkin tämä vain harvemmin tuli mieleen.

    Toisaalta ymmärsin kyllä, Hopiavuoressa alkoi olla hevosia aika paljon eikä yksi osa-aikainen käsipari varmasti ollut yhtään turha. Ja jos ne puheet pitivät paikkaansa että sekä Eetu että Tiitus olivat lähdössä Dressage Mastersiin, niin ei Camillaa voinut jättää yksin hoitamaan koko tallia. Minulla oli edelleen huono omatunto sen takia että olin niin paljon pois ja Salieri oli niin paljon muiden harteilla. Pitäisi kai ihan asiakseen alkaa kysellä sille hoitajaa. Kuvio olisi aika yksinkertainen, kun olin varsin säännöllisesti loppuviikon pois, siinä olisi innokkaalle hoitajalle pari, kolme päivää aikaa. Nyt oli poikkeusviikko, olin käynyt Tampereella lyhyesti tiistaina Mutta ei niitä hyviä hoitajia joka oksalla kasvanut, harmi että Outilla oli jo Jussi, Outille olisi voinut Salierin jättää ilman huolen häivää.

    Mutta se uusi työntekijä, Oskari Susi kuulemma. Epäilin ensin jonkin pilailevan, kohta varmaan olisi Ahma ja Karhukin tallilla… No, rehellinen ollakseni olin kyllä kuullut kilparatsastajasta, jonka sukunimi oli Susi. Tämä Oskari saattaisi olla vaikka sukua, hevospiirit Suomessa ovat kovin pienet. Vaikka kyllähän niitä Suomessa oli, Susia nimittäin.

    Ja siinä paha missä mainitaan, Camilla asteli tallia kohti askeleen verran perässään nuori jolppi. Minun huomatessaan Camilla melkein kirjaimellisesti nykäisi tämän kaverin mukaansa minua tervehtimään.
    – Moi, tässä on meidän uusi työntekijä, Oskari Susi, Camilla esitteli.
    – Moi, sanoin ja ojensin käteni. Oskarin kädenpuristus oli yllättävän jämäkkä vaikka tyyppi itse vaikutti lähinnä hiljaiselta ja vältteli katsetta. – Mä oon Tähdistön Sonja.
    – Sonja omistaa tän Salierin, se joka syö banaania.

    Oskari äännähti jotain myöntävän tapaista. Camilla ja Oskari lähtivät kohti tallia sen enemmittä puheitta. No, ei tämä Oskari ainakaan liian suulaalta vaikuttanut, pikemminkin aralta ja ehkä jopa suorastaan pelokkaalta. Oikeastaan hyvä, ujojen ja hiljaisten kanssa tuli toimeen kyllä vaikkei sydänystäväksi alkaisikaan.

    Talutin varusteisiin puetun Salierin kentälle. Olin melkein varmasti päättänyt jo osallistua enkkuratsuille tarkoitettuun trail-kisaan, joka täällä järjestettäisiin muutaman viikon kuluttua, mutta pieni harjoittelu ei tekisi pahaa. Minulla oli jonkinlainen haju siitä millaisia ratoja trail-kilpailuissa yleensä oli ja jos siellä ei tulisi vastaan mitään täysin odottamatonta, sen pitäisi olla tällä kouluratsastuspohjalla melko helppo nakki. Kovin nopea meidän suoritus tuskin olisi, mutta kyseessä ei ollut nopeuslaji. Kai. En tiedä ratkaisiko aika jos muuten päädyttiin tasapisteisiin. Tai että minkä varsinaisesti olisivat tämän luokan arvosteluperusteet. Mutta sama se. Pieni treenaus ei silti tekisi pahaa.

    • #4072 Vastaus

      Outi Halme
      Osallistuja

      Sonjalla on kyllä ihana työ, kun se joustaa siten, että tallilla voi käydä päivällä. Näin syksyisin ei oo ihan liikaa niitä aurinkoisia ja kauniita päiviä, joten on tosi masentavaa viettää ne neljän seinän sisällä toimistossa, kun kuitenkin on jo pimeetä sitten kun lähtee kotiin. Ja eiköhän Sonja oo oikeassa, että kyllä tuollainen kiva tauko oikeasti vain parantaa työtehoa 🙂

      Mielenkiintoista myös, kuinka Sonja suhtautuu uuteen tallityöntekijään vähän epäluuloisesti ja vähän vaikuttaa siltä, että suurin huoli on se, että Sonja joutuu taas tutustumaan uuteen ihmiseen. Kun Oskari sitten osoittautuu hiljaisemman puoleiseksi, on hauska huomata kuinka Sonja on oikeastaan huojentunut. Se taas kertoo myös siitä, millainen tyyppi Sonjakin on.

      Oli myös hauskaa lukea siitä, miten Sonja vähän treenaa trail-kisaan, vaikka onkin ollut vahvasti sitä mieltä, ettei hänestä ole kipailemaan. Ehkä tuollaiset leikkimielisemmät kilpailut ei kuitenkaan tunnu niin vakavalta. Mielenkiintoista nähdä, uskaltaako Sonja startata ja jos uskaltaa, niin tuntuuko sen jälkeen, että muihinkin kilpailuihin olisi helpompi osallistua.

      Ja täytyy vielä mainita, että Outi on otettu huomiosta 🙂 Niin kauan kuin Salierilla ei ole omaa hoitajaa, niin Outi voi kyllä autella mielellään sen minkä kerkeää, vaikka Jussin kanssa välillä onkin kädet täynnä.

    • #4077 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Onnea on tosiaankin työajat, joihin voi edes vähäsen vaikuttaa itse! Ja vielä kun vapautta on niin paljon, että pääsee valoisaan aikaan tallille niin ai että. Olen itsekin miettinyt just tota juttua nyt, kun hevosenomistajuus olisi oikeasti ihan mahdollista. Miten jaksaisin talvet, kun hevoshomma on pihahommaa ja aina on kylmää, liukasta ja kauheaa? Tarvitsisin samanlaiset joustavat työajat sellaiseen.

      Tunnistan myös Sonjan vastahakoisen ajatuksen uudesta työntekijästä. Muutosvastarinta, viikon luontoääni siellä huutelee: eikäy, eikäy, eikäy. Miksi pitää aina palkata uutta väkeä, kun vanhan porukan kanssa sujuu ihan jees? Jotenkin uhka siitä, että uusi tyyppi on ikävä, tuntuu aina suuremmalta kuin mahdollisuus siitä, että hänen tulonsa helpottaa asioita.

      Oskari kuitenkin tuntui tulevan sinulta ihan luonnostaan. Se on sellainen nurkkia pitkin kulkija aluksi, mutta just Oskarin kädenpuristuksesta tiesin heti, että olit saanut kiinni hänen hyvistäkin ominaisuuksistaan. Tämä Oskari on kyllä ollut isänsä opissa, osaa yhtä ja toista ja on pohjimmiltaan ihan reipas pikkuinen, vaikka ihan väärän kuvan itsestään aluksi antaakin.

      Sivusit Outin tarinan kommentissa sitä, ettei sinun Oskarisi puhu, mutta enpä minä sitä viaksi laskisi. Musta on ihan huvittava ajatus, että Camilla kuljettaa Oskaria ympäri tallia niin kuin koiraa, pysäyttää sen ihmisten kohdalle ja sanoo: tässä on Oskari, Oskari anna tassua.

  • #4207 Vastaus

    Sonja T.
    Osallistuja

    Kylmä sade lankesi niskaan kun astuin ulos autosta, välittämättä vähääkään siitä että tänään oli itsenäisyyspäivä. Irvistin itsekseni, tämä oli yksi niitä päiviä taas kun tuli miettineeksi että mitä hiton järkeä oli ensinnäkin harrastaa hevosia ja toiseksi asua Suomessa. Lisäksi eilen oli ollut valmennuspäivä, joten tänään piti ottaa kevyemmin, mikä yleensä tarkoitti leppoisaa maastolenkkiä. Tällä kelillä vain ei olisi kiinnostanut yhtään, mutta minkäs teet, mentävä oli.

    Salieri oli tarhassa ja en ollut uskoa silmiäni kun siellä sen seurana oli Dips ja sitten joku aivan ihastuttava laikkuheppa. Juu, oli ollut puhetta, että sille kokeiltaisiin uutta tarhakaveria kun tarhausta järjesteltiin taas uudestaan, mutta että tuommoinen sitten. Homma näytti sujuneen sopuisasti ainakin toistaiseksi. Salieri tuli portille kutsuessani sitä, samalla myös Dips tuli hakemaan päivän rapsutukset. Se oli jo kesällä tottunut siihen että rapsuttelin sitäkin mielelläni ohimennen. Pieni täplikäs ei tullut sentään kerjäämään huomiota, mutta uteliaana se katseli minua kuitenkin. Ehkä senkin kanssa pääsisi vielä tutuiksi, ei se ainakaan vihaiselta vaikuttanut.

    Harjasin Salierin tallissa, vaikkei olisi ollut mikään välttämätön pakko, kun taluttelulenkille olimme vain menossa. Olin juuri laittamassa loimea Salierin selkään kun Camilla käveli ohitse.
    — Hei Camilla, huikkasin karsinasta. — Kuka se Salierin uusi tarhakaveri on? Sellainen pieni tiikerinkirjava?
    — Se on Rocky, Camilla tiesi kertoa heti. — Seitsemänvuotias appaloosa-ori jos nyt oikein muistan, sen omistaa semmoinen Tuutikki. Niin ja on täällä toinenkin uusi hevonen, Arlekin, iso ja hauskanvärinen tamma. Se asuu tuolla päätallin toisessa päässä.
    — Hauskanvärinen? Joku kirjava sekin vai?
    — Joo kai. Semmoinen pitsikuvioitu, Camilla naurahti. — Sen omistaja on Marshall nimeltään, pitkänhuiskea rastapää, tunnistat helposti.
    — Ookoo, pitääpä moikata kun tulee vastaan.

    Napsautin riimunnarun kiinni ja lähdin taluttamaan Salieria ulos. Sade oli tauonnut tai ainakin vähentynyt, jotain positiivista sentään. Olisi ehkä sittenkin pitänyt pyytää Harri mukaan. Hymyilin kuin idiootti. Miten sitä ihminen voikin olla onnellinen yhdestä miehestä.

    — Sä et kuule Salieri tiedä, miten mä olen ihan sekaisin, naurahdin. — Englannissa on semmoinen termi kuin ”head over heels” kun joku on rakastunut korviaan myöten. Musta se tuntuu nyt tosi sopivalta termiltä. Kyl mä sen Harrin raahaan tallillekin joku päivä, niin saat säkin tutustua siihen. Katotaan uskaltaaks se koskaan selkään asti ja joudutko sä alkeisratsuksi vielä kaiken muun lisäksi.

    Juttelin Salierille pitkät pätkät, kun tässä oli taas kaikenlaista ajateltavaa mielen päällä. Ei tarvitse tulla erikseen kertomaan etteihän se ymmärrä minun puheestani mitään. Ei tietenkään ymmärrä, vaikka silloin tällöin epäilin sitä. Mutta ajatukset selkiytyvät kummasti kun ne pukee sanoiksi ja Salieri ei tuomitse eikä kerro eteenpäin. Jos sanon sitä joskus karvaiseksi terapeutiksi, sille on ihan pätevä syy!

    Metsäpoluilla oli kiva kävellä, vaikka maisema oli harmaa ja ei se sadekaan kunnolla loppunut. Muita ääniä ei kuulunut kuin kavionkopse ja rahina minun kengistäni. Niinpä olin saada slaagin kun Salieri yhtäkkiä höristi korviaan, nosti päänsä ja pysähtyi kuin seinään. Minä en nähnyt metsässä mitään ja se tässä eniten pelottikin: Salieri tiesi jotain mitä minä en tiennyt. Jotain siellä oli, pakko olla, se ei turhasta pullikoinut. Alkoi jo hämärtääkin vähän ja se hämärä ehti ensimmäiseksi tänne metsän siimekseen. Mieleen tulivat kaikki kertomukset alueella liikkuvista susista ja muista pedoista. Ei olisi pitänyt lähteä, ei varsinkaan yksin!

    Salieri tuijotti metsään tiukasti, mutta rentoutui vähitellen ja alkoi kuopia malttamattomana, etteikö jatkettaisi eteenpäin. Ilmeisesti se jokin meni pois. Kävelimme vielä parikymmentä metriä eteenpäin, mutta käänsin Salierin sitten ja lähdimme tallia kohti. Vilkuilin hermostuneena taaksepäin, vaikka Salieri vaikutti ihan lunkilta. Ei se välttämättä ollut mitään peuraa tai hirveä kummempaa, tiesin sen toki, mutta pelästynyt olin silti. Inhottava tunne tuollainen säikähdys ja pelko, tuntui kuin verisuoniin työnnettäisiin jääpuikkoja. Olin kiitollinen kun pääsimme valaistulle tallipihalle.

    Salieri ei ollut lenkillä pahemmin hionnut, mutta vaihdoin sille talliloimen selkään kuitenkin. Minulla oli edelleen vähän kylmä hiki päällä. Vaan eiköhän se menisi ohitse kun pääsisi kotiin lohdutettavaksi.

    • #4208 Vastaus

      Camilla
      Valvoja

      Ihanan arkinen tarina! Sää ketuttaa, mutta pakko lähteä ratsastamaan. Vaikka vieressä olisi maneesi, ei vesisade niinn paljoa lannista, ettei voisi maastoon lähteä. Mikä mystinen siellä metsässä oli. Mikä sai Salierin levottomaksi.

      Mutta mitä Harri ja Sonja? Tästä on ehdottomasti kuultava lisää. Mitä, missä, milloin, miten?

    • #4241 Vastaus

      Sonja T.
      Osallistuja

      Jumittajat sai vihdoin ja viimein jotakin aikaiseksi 🙂
      Spin-offit spin-offit on omassa blogissa, siellä se on (ja paljon muutakin), ehkä se pitäisi kirjoittaa tännekin vaikkei se varsinaisesti Hopiavuoreen liitykään.

    • #4247 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Tässä tarinassa käy taas se väärään suuntaan kääntyvän auton efekti. Sitä istuu matkustajan puolella ja on kääntymässä oikealle, koska sieltä mennään kotiin aina, vaikka vasemmaltakin pääsee. Sydän on jo kolmesataa metriä edellä autoa ja itsekin jo jotenkin kallistuu valmiiksi — ja ai että miten se herättää, kun mennäänkin vasemmalle. 😀 Mä olin valmistautunut fiilistelyyn sadepäivästä ja Harrista, ja sitä tekstin alku olikin. Sitten koin tällaisen kunnon herätyksen, kun metsänreunassa olikin jokin örkki. Jo ennen kuin Sonja puhui susista, olin melko varma, että joku sellainen siellä on: ei olisi ensimmäinen eikä kymmenes kerta, kun ne lahtaavat Otsonmäellä hevosen tai koiran! Onneksi hevonen on kuitenkin hyvä hälytysjärjestelmä. Ei se rentoudu ennen kuin haistaa, että hirviöt ovat menneet pois. Ennemmin se säikkyy turhaan kuin rentoutuu turhaan. 😀

      Saadaanko lie koskaan tietää, mikä siellä meni? Onneksi se oli luultavimmin juuri hirvi tai ihan jänis, mutta ei sitä koskaan tiedä… Maukkaita paistejakin köllöttää haoissa yli puoli vuorokautta kerrallaan…

  • #4271 Vastaus

    Sonja T.
    Osallistuja

    Potkaisin jalustimet irti, heitin jalan selän yli ja tömähdin maahan. Tätä voi sanoa jo ihan hyväksi päivätreeniksi. Se oli siunattu asia että Nelly asui täällä ja vaikkei meillä varsinaista valmennusta suinkaan ollut joka päivä, oli Nelly käytettävissä kuitenkin lähestulkoon aina tarvittaessa. Hän oli laatinut minulle ja Salierille jonkinlaisen viikko-ohjelmankin. Se ei ollut liian tiukka mutta toi vähän rotia tähän minun harrastamiseen. Jokaiselta valmennustunnilta sain ”kotiläksyjä” mitä voisin treenata Salierin kanssa omine nokkineni.

    Nostin jalustimet ylös ja heitin loimen Salierin selkään, koska kävisin vähän jäähdyttelemässä sitä metsäpolulla. Sekin oli hienoa että täällä oli maastot niin lähellä, minä kun pidin niin metsässä liikkumisesta ja Salierillakaan ei tuntunut olevan mitään sitä vastaan.

    Tallille palattuani riisuin varusteet ja kuivasin Salierin. Kai se pitäisi klipata, kun se alkoi muistuttaa villijakkia huolimatta ahkerasta loimituksesta. Eipähän vain ollut tullut hankittua klipperiä itse, mutta ehkä täältä saisi lainaan. Tai ostaisi semmoisen, eivät ne nyt omaisuuksia maksa. Olin syvällä ajatuksissani niin että säikähdin kun Camilla tervehti käytävältä.

    — Ei ollut tarkoitus säikyttää, Camilla naurahti.
    — Joo ei se mitään, mä olin niin ajatuksissani vain, kuittasin asian. — Mietin tässä että varmaan pitäisi klipata Salieri, kun se on jo tämmöinen karvapallo. Tiäksä saisko täältä joltain lainaan vai pitäiskö hankkia ite kone?
    — No siis tallilla on ainakin oma klipperi, tai siis Eetun se varmaan alunperin on, mutta se on lainannut kyllä. Ne löytyy siitä isosta kaapista.
    — Okei, en mä nyt just sitä rupea tekemään, mutta hyvä tietää. Joku päivä pitäisi saada aikaiseksi kuitenkin.

    Kävin viemässä tavarat varustehuoneeseen ja ohimennen silitin upouuden mustan satulan pintaa. Olin vihdoin saanut aikaiseksi hankkia Salierille kunnollisen koulusatulan, aivan upouuden. Sovitusprosessi oli ollut hiuksianostattava, vaikka Salieri ei ole vielä edes ns. vaikea hevonen, kuulemma, näin oli satulamyyjä sanonut. No, nyt oli sitten ainakin viimeisen päälle sopiva satula, jossa oli juhlallista istuakin. Eihän tuossa vanhassakaan satulassa mitään vikaa ollut, ihan hyvä yleissatula se oli, mutta malliltaan enempi kuitenkin este- kuin koulusatula. Sillä oli kuitenkin selvitty tässä jo pari vuotta enkä toki aio siitä luopua. Milloinkohan sitä raaskisi alkaa oikeasti käyttää tätä uutta hienoa satulaa ihan arkenakin…

    • #4298 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Tuntuu että Sonja osaa arvostaa sitä, mitä hänellä on, vaikka tietenkään hänelläkään ei voi olla kaikkea, mitä hän haluaisi. Sanovat, että kiitolliset ihmiset ovat onnellisimpia. Samalla on kuitenkin niin helppo ajatella kateellisena, että tottakai joku muu on onnellisempi, kun sillä on asiat x ja y.

      Toisaalta onhan Sonjaa ulkopuolelta vaikea kadehtia, jos ei tiedä kaikkea. Kun toisella on hyvä hevonen sellaisella tallilla jolla itse mieluiten kävisin, ja vieläpä siellä käytännössä oma valmentaja ja kohtuuhintaan, kyllä mä sitä katsellessani ajattelisin Sonjan elämän olevan täydellistä. Ja vielä kun hänenkin mielestään kaikki näyttää kivalta osaksi Harrin takia, hän varmasti hymyileekin sillä tavalla, että kateellista ottaa pannuun.

      Sonja ei kuitenkaan ikinä vaikuta yhtään leuhkalta. Ei käytöksensä puolesta, ja koska me näemme hänen ajatuksensa, tiedämme, ettei niidenkään puolesta. Mulla on paha tapa niputtaa ominaisuuksia, ja huomaan, että mun maailmassa hyvin toimeentuleva, aamupalaksi syksyllä oman pihan omenia syönyt taitavan hepan omistaja on myös koppava. 😀 Ihanaa, ettei Sonja ole. On helppo olla hänen puolellaan.

      Vielä ihan omituisena sivuseikkana, että ai miten mun sielu rentoutuu, kun käytät ruveta/ryhtyä tekemään ja alkaa tehdä -rakenteita järjestelmällisesti. :DD Tiedän, että alkaa tekemään -rakenne hyväksyttiin kirjakieleen jo jokin aika sitten, mutta aina vaan mun aivot huutaa siinä kohdalla, että virhe, virhe! (Vielä enemmän mua ärsyttää ”viellä”, ”enään”, ”sinullekkin” ja ”niimpä”…)

  • #4390 Vastaus

    Sonja T.
    Osallistuja

    — Ootteko maastoon lähdössä? Mahtuuks mukaan? kysyi Outi kun näki minun harjaavan Salieria. Vastasin myöntävästi molempiin, sillä tänään oli meidän hyvin suurpiirteisen ohjelman mukaan reippaamman maastolenkin tai vastaavan vuoro. Eikä seurasta ollut koskaan varsinaisesti haittaakaan.

    — Jätit äitisi sitten kotiin tänään? kysäisi Outi kun olimme päässeet pihasta pois hevosinemme. Olin tuonut äidin viikonloppuna Salieria katsomaan ja tietenkin se oli tallilla uutisoimisen arvoinen asia. Olihan äiti tullut Australiasta asti, asui siellä vieläpä Sydneyssä minkä liepeillä tällä hetkellä niitä metsäpaloja riehui. Niin ja puhui myös venäjää auttavasti, oli jutellut Marshallin kanssa.

    — Joo, se ei nyt halunnut mukaan tänne kun sanoin että oon maastoon menossa.
    — Kuinka pitkään se on täällä Suomessa?
    — Puolitoista viikkoa, lähtee ennen uutta vuotta, vastasin.
    — Onko se koko sen ajan sun luona? Outin ääni kuulosti äimistyneeltä.
    — Joo-o.

    Outi huokaisi.
    — Mä en rehellisesti sanoen kestäisi oman äitini kanssa vuorokautta pidempään samassa taloudessa, ainakaan kahdestaan.
    — Ai, äännähdin. Mitäpä tuohon muutamaan voisi oikein sanoa. — Mä näen äitiä niin harvoin että musta tää oli tosi kiva juttu että se tuli nyt näin pitkäksi aikaa tänne. Se on asunut ulkomailla pitkään.
    — Kuinka kauan?
    — Se oli yhdeksänkymmentä… mietin vähän aikaa. — Kuus. Joo, ysikuus kun se lähti ulkomaille. Töiden takia, Saksaan eka ja sit myöhemmin Australiaan. Mä olin silloin kolmentoista. Että siitä on nyt 23 vuotta.

    Mietin joskus että osittain kai sen takia meillä oli äidin kanssa niin mutkattomat välit: äiti ei ollut paikalla murrosiän pahimmissa myrskyissä. Ne olivat isän harteilla vaikka taisin kyllä olla aika helppo teini, luuhasin pääasiassa tallilla ja harrastuksissa. Olin hyvin läheinen ollut isänkin kanssa, että ehkä teoriani ei ollut aivan vedenpitävä. Äiti oli jollain tavoin vähän niin kuin vieras, vaikkakin ystävällinen ja luotettava aikuinen, jolle voi purkaa sydäntään ensin kirjeissä ja puhelimessa ja myöhemmin internetin kautta.

    — Joko äitisi on tavannut Harrin? Outi kysyi seuraavaksi.
    — Johan se, naurahdin. — Kun se asuu noin kaukana niin ei tiedä taas milloin se seuraavan kerran tulee tänne. Tai mä meen sinne.
    — Se on aina hirveän kuumottavaa tavata poikaystävän vanhemmat.
    — No niin on, mutta äiti ainakin tykkäsi Harrista. On kuulemma kovasti mukava ja fiksu ja komea ja vaikka mitä.

    — Ja mun pitäisi mennä täs joulun aikaan käymään Harrin vanhempien luona, kun siellä on sen siskokin perheineen, jatkoin. — Se kyllä jännittää vaikka ihmisiä ne nekin on.

    Keskustelu loppui siltä erää siihen, sillä tulimme laukkapätkän alkuun. Jussi tempoi jo kuolaimiaan innoissaan. Minä jättäydyin Salierin kanssa Outin ja Jussin perään ja nostimme rauhallisen laukan. Tai se oli ainakin tarkoitus, mutta molemmilla hevosilla oli menohaluja niin että siitä rauhallisuudesta ei oikein voi puhua. Outilla oli täysi työ pidellä Jussia edes jotenkuten hallinnassa, Salieri puolestaan pysyi ihan nätisti kuulolla mutta ei sitäkään tarvinnut erikseen eteenpäin patistella.

    — Tiiäksä onks Camillalla jotain sutinaa sen Oskarin kanssa? Outi kysyi kun hillitsimme hevoset taas raviin.
    — Täh? Ei kai nyt sentään. Tai en mä tiiä, mutta mä en ainakaan ole huomannut mitään semmoista.
    — Hello vaan väitti semmoista.
    — Hello nyt voi puhua ihan mitä vaan, naurahdin. — Ei sen arvioihin kannata aina luottaa. Yrittihän se mullekin Jakea tyrkyttää tos joskus. Koska meidän hevoset on samassa tarhassa, daa!
    — Onks se vielä udellut sulta lapsiuutisia? Outi käänsi puheenaiheen toisaalle.
    — Ei, tais vissiin riittää se että Eetu sille ärähti.
    — No meinaatko tehdä? kysyi Outi nauraen.
    — Sinäkin, Brutus! yhdyin leikinlaskuun. — Mut jos totta puhutaan niin en. Ei oo mun juttuni. Entä ite?
    — En tiä, ehkä joskus. Mut siihen tarvis miehen eka.
    — Joo, siitä on hyötyä. Tai enhän mä siis tiedä mut isot tytöt on kertoneet…

    • #4395 Vastaus

      Noa
      Osallistuja

      Outi ja Sonja ovat oikeasti kyllä mun mielestäni ihan tosi ikoninen duo, ja kyllähän tämän tarinan myötä väkisin tulee tätä luukkua ajateltua 😀 Musta on niin hurjan kiva, että Sonja on löytänyt itselleen noin hyvän ystävän ja jonkun, johon luottaa tarpeeksi Salierinkin hoitamisen kanssa. Koska niinhän siinä väkisinkin käy, että jonkun kanssa klikkaa aina sen verran, että juttu luistaa aina pikkuisen paremmin kuin muiden kanssa.

      Tälläinen vuoropuhepainotteinen tarina on kivaa vaihtelua, varsinkin kun se on tunnelmaltaan aika leppoinen ja helposti seurattavissa. Ei tarvinnut hetkeäkään ihmetellä että missä nyt mennään, vaikka ympärisstön kuvailu ei tässä tarinassa ollutkaan pääosassa. Jotenkin mulle tälläiset tarinat ovat niitä hyvänmielen tarinoita, joita lukee mielellään ja vähän aivoja nollatakseen.

      Niin ja onhan se myös ihana kuulla, että Sonjan äiti piti Harrista. Toivotaan, että Harrinkin vanhemmat pitävät Sonjasta! Vaikka miksipä eivät pitäisi. 😀

    • #4420 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Ihan samaa mieltä olen Sonjasta ja Outista kuin Noa. Mietin, mistä se johtuu, että niin tykkään lukea näistä kahdesta yhdessä. Ajattelin ensin, että ehkä hahmojen luonteista. Sonjan ja Outin voisi kuvitella ihan oikeasti juttelemassa ja tekemässä yhdessä, kun kuitenkin jakavat harrastuspaikan. Heillä on riittävästi yhteisiä mielipiteitä, mutta tarpeeksi erilaisiakin, jotta asiaa riittää arjestakin, tai vaikka sitten niistä äideistä. Molemmat osaavat myös käyttäytyä niin kuin aikuisen ihmisen kuuluu, vaikka kummallakin on myös sellaisia mielipiteitä, joita he eivät halua sanoa ääneen. Tajusin kuitenkin, ettei tämä duo miellytä minua vain sen takia, että hahmot sopivat yhteen. Suurin juttu minulle on se, että mun silmiin näyttää siltä, että kirjoittajat ovat oppineet kirjoittamaan toisensa hahmot tosi sujuvasti ja uskottavasti. Se ei ole enää näillä hahmoilla sitä hakemista, mitä se aluksi on kaikilla.

      Löysit niiiiiiiin just mun mielenkiintoa ylläpitävän tavan kertoa Harristakin. Väki on kuullut Harrijuttuja jo aiemminkin, ja nyt kun kuvio on jo jopa juoruilua aiheuttavan mielenkiintoinen hahmojen kesken, olet sitouttanut mutkin seuraamaan Sonjan ja Harrin jutun etenemistä niin kuin hyvää telkkariohjelmaa. Ja niin kuin telkkariohjelmissa, jakso vaihtuu just oikeassa kohdassa. Kun julkaisit tämän, ärsytti ihan hirveästi, kun en saanut justnythetivälittömästi tietää, miten se vanhempien tapaaminen sitten meni!! Nyt se on Sonjalle iso asia ja Sonja on sitouttanut muutkin siihen niin että se on heille (juoruilun tai ystävyyden takia) iso asia, niin se on mullekin tosi tärkeä juttu. Tämä on nyt taas niitä oman nurkan spinnareita, joita jo janoaisin tosi kovasti. 😀

      Vuoropuhelustakin Noa sanoi, ja tykkään siitä itsekin. Saat tehtyä pitkätkin dialogit ja jopa tällaiset dialogiin perustuvat tarinat niin sujuviksi ja luonnollisiksi, että yritän aina matkia ja ottaa oppia. Kyllä mäkin vielä!! 😀 Lisäksi dialogissa tietenkin tällaisen selänrapsutusharrastajan koko sielu kehrää, kun kaksikko ei juttele missään tyhjiössä. Viittaat vanhempiin omiin ja muiden juttuihin, ja tarvittaessa vieläpä hyvin, hyvin hienovaraisesti. Outista ei esimerkiksi paista mikään päälleliimattu kiinnostus tai mustasukkaisuus tai mikään, mutta kun on lukenut Outin ja Camillan tarinoita ja Hellon juoruja, saa täällä lukiessaan arvailla, miksi Outi mahtaa Oskarista kysäistä ihan ohimennen.

      Ja useinhan muhun vitsitkin iskee. 😀 Kun on isot tytöt kertoneet. Vitsit kun keksisin itse tuollaisia pikku sutkautuksia tarinoissa, oikeassa elämässä kun olisi liikaa toivottu että välähtäisi tarpeeksi nopeasti.

  • #4527 Vastaus

    Sonja T.
    Osallistuja

    Marshall-raukkaa revitään nyt joka suuntaan, mutta tulivain inspiraatio kirjoittaa tämmöinen keskustelunpätkä, niinkuin minä aina.

    Suvakki
    Sain juuri väistöharjoitukset sujumaan niin hyvin että saatoin olla tyytyväinen. Eiköhän se riittäisi tälle päivälle, ajattelin ja annoin Salierin ravata vapaammassa muodossa. Loppujäähdyttelyt vielä tekisin maneesissa, kun ulkona pyyhki tuuli suoraan pohjoisnavalta (tai ainakin siltä se tuntui) eikä se suuremmin houkutellut. Ja näin aamusta päivin maneesissa ei ollut edes ruuhkaa.

    Juuri kun sain tämän ajatuksen muodostettua, joku tietenkin vihelsi ovelta. Käänsin Salierin kauemmas ovesta vaikka se ei juurikaan säikkynyt tulijoita ja menijöitä. Tulija oli Marshall Arlekininsa kanssa, toiset aamuvirkut tänään.
    — Moi, voiko tulla? Marshall kysyi ovelta.
    — Totta kai voi, mä oon lopettelemassa tässä vähitellen eikä Salieri muutenkaan hermostu toisista hevosista.
    — Kiva, tuo tuuli on tänään hyvin kylmä.
    — Niin on, yleensä mäkin teen loppukäynnit ulkona mutta nyt ei kyl huvita yhtään.

    Marshall kiristi tammansa satulavyön ja nousi selkään. Ratsastimme vähän aikaa eri suuntiin, mutta sitten Marshall käänsi Arlekinin kentän poikki ja tuli minun ja Salierin rinnalle.
    — Mä en koskaan huomannut kysyä, mutta miksi sun äitisi puhuu venäjää? Marshall kysäisi.
    — Se on oopperalaulaja ammatiltaan, vastasin.
    — Niin, sen hän kyllä tuli kertoneeksi, mutta miten tämä liittyy venäjänkielen taitoon?
    — Ah, äännähdin. Eipä se tietenkään kaikille ollut selvää mikä yhteys näillä kahdella asialla oli. — Oopperalaulajat opiskelevat muutamaa vierasta kieltä, noin niinkuin perusteet ainakin. Useimmat oopperathan lauletaan vieraalla kielellä. Italia ainakin kuuluu opintoihin ja olisikohan saksakin, venäjästä en ole varma, mutta äiti on opiskellut venäjää kyllä jonkin verran. Niin ja tietenkin laulanut venäjänkielisiä oopperoita.
    — Jevgeni Oneginin?
    — Siinäkin, varmaan useampaan kertaan.
    — Se taitaakin olla ainoa venäläinen ooppera jonka tiedän, Marshall naurahti.
    — Lienee sieltä kuuluisimmasta päästä.

    — Mä olen itsekin opiskellut vähän venäjää, sanoin kun keskustelu hiljeni. — Tosin ihan vaan huvikseni, en siksi että tarttisin sitä töissä tai missään.
    — Ihanko totta? Marshall kuulosti yllättyneeltä, ilahtuneeltakin.
    — Joo, tosin taidan olla tällä hetkellä aika ruosteessa kun en ole käyttänyt sitä aikoihin. Pitäisi ehkä jatkaa opintoja jossain.
    — Vy mozhete praktikovat russkij jazyk so mnoj!
    — Ne ponimaju, sanoin nauraen, vaikka melkein ymmärsinkin Marshallin sanoneen että voisin treenata sitä hänen kanssaan.

    Tallissa Salieria hoitaessani mietin Eetua ja Marshallia. Se nuori poika, jota Eetu silminnähden vihasi oli aksentista päätellen venäläinen tai ainakin itäeurooppalainen. Olin epäillyt Eetulla olevan jotain hampaankolossa ulkomaalaisia vastaan tai ainakin venäläisiä. Se ei olisi mitenkään poikkeuksellista maalaispaikkakunnilla. Sen sijaan Marshalliin Eetu suhtautui ihan kuin keneen tahansa eikä tämän venäläisyys tuntunut olevan Eetulle minkäänlainen ongelma, joten ulkomaalaisviha ei ollut ehkä nyt se selitys.

    Välillä olen miettinyt, että oliko Inari oikeassa siinä että kun täältä pääsi pois, ei takaisin kannata palata. Ei pelkästään juorujen takia vaan myös tuon sitkeän pelon kaikkea vierasta kohtaan. Minua oli kiusattu pikkukylän ala-asteella ihan vain siksi että äiti oli Helsingistä ja osittain ruotsinkielinen. Svenska-talande bättre folke. Välillä siitä sai kuulla vieläkin, vähän toisin sanakääntein toki mutta ajatus taustalla oli sama. Viimeksi nyt Harrin vanhemmat olivat kuulleet juoruja. Marshallia kävi ihan oikeasti sääliksi, venäläinen ja olen melko varma että se Niklas ei ollut pelkkä kämppäkaveri.

    Huokaisin ajatuksissani. Miksi ihmiset eivät käsittäneet että samanlaisia ihmisiä ne ulkomaalaisetkin olivat? Jopa venäläiset. Eivät he poikenneet suomalaisista mitenkään: oli kivoja ja ystävällisiä, oli tympeitä ja epäkohteliaita, oli lainkuuliaisia ja oli rikollisia. Ihmisiä, ei pyhimyksiä, ei paatuneita. Omat kokemukseni venäläisistä olivat samanlaisia kuin muistakin. Töiden kautta oli tullut muutamia vastaan, hommat hoituivat heidän kanssaan siinä missä muidenkin. Marshallista ei toistaiseksi ollut pahaa sanottavaa, ihan ok tyypiltä vaikutti. Niin ja sitten oli Vladimir, Vova. Miten pitkä aika siitäkin oli, 15 vuotta? Mitähän sillekin kuului? No, kuului mitä kuului, minä en lähde exiäni stalkkaamaan. Tai voiko sitä sanoa edes exäksi, kesäkissa. Miten minä nyt tämmöistä muistelin?

    — Mitä sä niin syvään huokaat? Ei kai ratsastus nyt niin huonosti mennyt?

    Nelly pääsi taas melkein säikäyttämään.
    — Ei sentäs, hyvin se ratsastus meni. Mietin tässä vaan syntyjä syviä. Treenailtiin niitä väistöjä tänään ja sain mielestäni Salierin kulkemaan oikein kivasti tai ainakin selkään se tuntui hyvältä, puhuin melkein hengästymiseen asti kun sain jotain muuta mietittävää.
    — Kiinnostaisko sua huomenna tunti? Mulle tuli yks peruutus niin voisin pitää.
    — Oon huomenna Tampereella, et ei valitettavasti käy.
    — Ok, pidetään sit siitä maanantaista kiinni.
    — Juu.

    • #4530 Vastaus

      Marshall
      Osallistuja

      Marshalia saa riepottaa vapaasti mukana minne/miten vaan! 😀
      Ai vitsit, joku jonka kaa voi välillä puhua venäjää! Koska vaikka Marshall sujuvasti suomea puhuuki niin se on aina sen suhteen vähän epävarma. Ja ko edelleen tulee välillä niitä uusiaki sanoja vastaan mitä se ei ihan ymmärrä. Kuten itseassa tallin suuli xD Joten se että on joku jonka kaa voi joskus vähän äidinkielelläänki puhua on sille tosi kiva asia, ja sillon se onki lähtökohtasesti rennompaa jutteluseuraa.

    • #4533 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      No onneksi on sellaisia kuin Sonja, jotka ovat nähneet maailmaa tai kasvatettu niin, etteivät automaattisesti oleta erilaisuutta uhaksi! Vaatimattomilla seikkailuillani olen huomannut, että niin se onneksi taitaa aika usein ollakin, ja musta tässä asiassa Sonjan kaltaisia hahmoja on kiva kirjoittaa, ja yleensä lukeakin. (Ja ainakin mulla on myös suunnattomia vaikeuksia liittää omiin hahmoihini, omiin pikku lapsiini, sellaisia ominaisuuksia, joista en pidä: niin kuin se, miten Eira ja Inari ovat rasisteja ja yksi toisaalla asuva hahmo uskoo vakaasti homojen joutuvan suorinta tietä helvettiin. Sekin pelottaa välillä, että mun luullaan ajattelevan niin kuin mun hahmot…) Helpottanee Marshallinkin tarinaa, kun Hopiavuoressa eivät kaikki vihaa, vaikka Otsonmäellä aika moni taitaa automaattisesti inhotakin.

      Hahmojen, myös Sonjan, koulukiusaamiskokemukset kiehtovat mua omituisella tavalla. Tavallaan haen kehityskertomuksista vielä aikuisenakin samastumiskohtaa ja tsemppiä, mutta en ole koskaan löytänyt koulukiusaamiskokemuksia tai sellaisia niistä paranemiskertomuksia, että löytäisin hahmoista vertaistukea. En löydä omistanikaan. Olisi ilahduttavaa lukea ja kirjoittaa, että useille kiusatuille hahmoille kävisi niin kuin Sonjalle: ei halua siirtää mitään sellaista eteenpäin seuraaville, ei halua kiusata siis muita, mutta kasvaa itse ihmisenä ymmärtämään erilaisuutta myös sen kokemuksen pohjalta. Harmi, että vaikka näitäkin tapauksia näen töissä ja elämässä, ehkä enemmän näen Inareita, jotka eivät opi muuta kuin että he ovat tyhmiä, huonoja, rumia ja niin edelleen, ja että heidän on parasta pitää suunsa kiinni koska ketään ei kiinnosta heidän typerät juttunsa. Varsinaisiin kiusaamisviitteisiin samastun ja uskon aina heti. Vaikka Vaasan ympäristössä ja vielä Otsonmäelläkin asti on ihan normaalia olla kaksikielinen, puhua kotikielinä suomea ja ruotsia, juuri sen kaltaisiin pikkuasioihin usein tartutaan. Hirveintä taitaa olla se, että just näille asioille ei voi itse yhtään mitään.

      Selität tässä erittäin sujuvasti lukijallekin sen, miten ooppera ja venäjän kielen taito (tai ylipäätään kielitaito) liittyvät toisiinsa. Mulla ei ollut esimerkiksi aavistustakaan tästä, kun en varsinaisesti harrasta korkeakulttuuria yhtään enempää kuin mitä töiden puolesta täytyy. Teit asian selväksi luontevasti ja nopeasti. Saisin ottaa mallia tästä, koska itse olisin sortunut tässä muka referoimaan hahmoni ajatuksia, eli oikeasti kirjoittamaan ihmeellistä metatekstiä.

      Toinen supersujuva kohta on se, miten Sonja puhuu venäjää. Jopa englannin ja ruotsin kielen käyttäminen dialogissa sellaisinaan tuntuu musta aina tosi kömpelöltä ja on mun mielestä huonoa tyyliä, ellei kyse ole ihan vain parista sanasta tai yhdestä vuorosanasta. Jokaisen suomalaisen aikuisen pitäisi osata jonkin verran niitä molempia, joten ymmärtämisestä en ole huolissani, niin kuin venäjän kielen kanssa. On vain olemassa niiiiin paljon tyylikkäämpiäkin tapoja ilmaista, millä kielellä keskustelu käytiin, kuin kirjoittaa se keskelle suomenkielistä tekstiä alkuperäiskielellä. No, tämä oli juuri sellainen lyhyt ja ketterä vuorosana, jonka voi mun mielestä läimäistä tekstiin, mutta koska kyseessä ei olekaan ruotsi tai englanti, lukijan kielitaitoon ei enää voi luottaa. Sait suomennettua virkkeen hyvin, ilman että lukija kiinnittää huomiota siihen, että siellä on suomennos myös. En puhu venäjää -lausahdus puolestaan on sellainen, jonka tavallisen suomalaisen voi varmasti olettaa ymmärtävän kontekstista ja vihjeestä.

    • #4539 Vastaus

      Sonja T.
      Osallistuja

      Pakko kommentoida tähän Eetun kommenttiin, että epäilen kovasti kirjoittavani Sonjasta liian täydellistä. Ei se ole, mutta niiden huonompien puolien tuominen esiin ei toistaiseksi ole ollut niinkään helppoa niin sitä ei ole tullut juurikaan tehtyä. Yritän kovasti parantaa tapani eli huonontaa Sonjan tapoja!

      Ja sitten on sanottava etten koskaan tajunnut että tuppukylässä nimeltä Otsonmäki voisi olla suomenruotsalaisia. Hups. Mutta joo, onhan siinä tietysti Vaasa ja rannikko lähellä. Ehkä se ruotsinkielisyys ei ollut se syy kiusaamiseen ja juoruihin vaan äidin helsinkiläisyys tai jotakin.

    • #4541 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Pakko kommentoida eetun kommentin kommenttiin 😀
      Sonja on tarinansa pääasiallinen kertoja. Sivukertojat rakastavat Sonjaa. On ihan täysin luonnollista että huonot puolet ei nouse esiin, ellei tule laukaisevaa tekijää vastaan tai löydy neutraalimpaa tai jopa kritisoivaa kertojaa! En mä itsekään kerro mun elämän narratiivia, että moi, oon huonoilla arvosanoilla yliopistoon säälistä päässyt tyyppi, joka muka välittää koirista mutta silti piti ensimmäistään huonosti. Mä kerron että mä olen unelma-ammattiini päässyt tyyppi, joka tykkää koirista ja on tarjonnut kahdelle piikkiuhan alla olevalle taitavan kasvatuksen ja hyvän kodin.

      Siinä kun Eira ja Inarikin on rasisteja, niin mielestään nekin on hyviä Suomea uhkaa vastaan puolustavia ihmisiä, eikä rasisteja. Mielestään jokainen on oikeassa, ja jonkun ulkopuolisenkin mielestä Eira ja Inari on. Varsinaisen kritiikin omasta hahmosta saa kerottua toisella hahmolla (eli mä omistank Eiralla). Itseinhohan ei varsinaisesti sopisi Sonjan tyyliin… 😀

  • #4531 Vastaus

    Sonja T.
    Osallistuja

    — Kuule, voisitko sä viedä mut tallille tänään? Mä en oikein mielelläni ajaisi noiden lääkkeiden jälkeen, sanoin Harrille päivällä. Migreeni oli iskenyt eilisiltana suhteellisen voimallisesti ja vaikka nyt juuri ei särkenyt, kiitos lääkkeiden, eikä olo ollut lääketokkurainenkaan, en halunnut ajaa jos ei ollut pakko. Better safe than sorry, sanoisi äiti ja olisi oikeassa.
    — Totta kai voin, Harri lupautui heti. — Jos vain uskallat antaa autos mulle.
    — No joudut ajamaan illalla Tampereelle tuolla, en mä vielä illallakaan varmaan uskalla rattiin ite.
    — Niin, totta. No oothan sä siinä vieressä, eiköhän se onnistu.

    ———
    — Onpa se upea eläin, Harri henkäisi kun hain Salieria tarhasta. — Hevoset nyt muutenkin on, mutta onhan tää nyt hieno, hän jatkoi ja uskaltautui silittämäänkin Salieria.
    — Haluatko ratsastaa sillä? kysyin pilke silmäkulmassa.
    — No tota…
    — Se oli vitsi. Pitäis olla kypärä ja toisenlaiset kengät nyt ainakin.

    — Tarviiks joku kypärää lainaan? kuului käytävältä. Se oli Noa.
    — Ei varsinaisesti nyt heti mutta ehkä joskus. Tässon… Jaa mut sähän tapasitkin Harrin siellä synttäreillä.
    — Hyvinkin totta, Noa sanoi ja tervehti Harria. — Sonja on päättänyt vihdoin esitellä sullekin Salierin, vai?
    — Joo, nyt sattui sopiva hetki lähteä mukaan. Kehuin just että on kyllä hieno hevonen tämä.
    — Onhan se, ei voi kieltää.
    — Mites se Flidan jalka? kysäisin Noalta.
    — No huomenna tulee yks kengittäjä katsomaan sitä, katotaan jos joku sairaskengitys auttais siihen.
    — Okei, toivotaan parasta.

    Maneesissa oli muitakin mutta sopu sijaa antaa. Salieri on onneksi helppo hevonen porukassakin eikä se ruunana yleensä ärsytä suuremmin ketään muutakaan. Outi moikkasi Jussin selästä Harrille, jonka olin paimentanut katsomon puolelle istumaan. En tiedä tunnistiko Harri Outia kypärä päässä ja ratsastusvaatteet päällä, kun oli tämän kerran nähnyt juhlavaatteissa, meikit naamassa ja kaikin puolin suittuna.

    Tänään oli lähinnä jumppatunti, ratsastin paljon erilaisia siirtymiä, jonkin verran taivutuksia, voltteja ja muita kuvioita. Minusta tuntui että Salieri oli parhaimmillaan tällaisen pikkunysväyksen kanssa. Se hakeutui ihan itse tuntumalle ja tuntui kaikin puolin rennolta ja pehmeältä, vaikka silti voimakkaalta. Tämä sama tunne oli hyvin usein silloin kun valmentajalta sai kehuja muodosta tai kokoamisesta tai jostakin muusta. ”Pidä toi” sanoi Nelly aina.

    Porukkaa väheni maneesissa ja lopulta siellä oli meidän lisäksi vain Oskari ja Ukko. Eetu oli käynyt korjaamassa Harrinkin jo pois, sanoi vievänsä kahville. Siitä vain, lupasin tulla perässä kun lopettaisin ja saisin Salierin hoidettua. Harri kuitenkin tunsi jo Eetun, Nellyn, Outin, Noan ja Camillan ainakin ulkonäöltä joten hänet uskalsi päästää tupaan. Varsinkin kun Harri oli sosiaalisesti taitavampi kuin säkillinen soraa, joka taas kuvasi aika hyvin minua.

    Tuvasta kuului leppoisa puheenpulputus kun kopistelin kengät pois eteisessä. Kukaan tuskin oli siis saanut puukosta. Harri istui pöydän ääressä talon suurin kahvikuppi edessään ja Hello istui häntä vastapäätä. Hello selitti jotakin opiskeluistaan, Harri kuunteli tarkkaavaisesti ja kysyi välillä jotakin. Hain itselleni teetä ja istahdin Harrin viereen, mutten puuttunut sen ihmeemmin heidän keskusteluunsa. Outilta ja Nellyltä kyselin viikonlopun kuulumisia ja kerroin itse että lähtisimme käymään Satakunnassa huomenna Harrin ja parin kaverin kanssa.

    • #4553 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Vitsi miten on sujuvaa ja tyyliltään kivaa dialogia! Mietin sitä lukiessani kahta asiaa. Ensinnäkin, mitenhän itse oppisi esimerkiksi kirjoittamaan tuollaiset hei-mä-olen-lukenut-sun-tarinan -viittaukset osaksi dialogia. Sellaiset, kun Sonja kysyy Flidan jalasta ja Noa vastaa viimeisimmät käänteet. Toisekseen mietin, että mitenhän voisi opetella ihan oikeassa elämässäkin keskustelemaan noin sujuvasti, että osaisi just kysyä vaikka siitä toisen hepan jalasta.

      Toinen onnistunut juttu on se, miten pidät lukijaa kädestä tässä. Sellaiset, jotka lukevat tätä foorumia maanisesti ja alusta asti niin kuin minä, saattavat hyvinkin muistaa, ketkä kaikki Harri on tavannut ja tietää nimeltä. Jokainen meistä ei kuitenkaan ole läsnä täällä joka päivä ja osa on uusia; heille pitää kertoa. Tässä koostat Harrin suhteet tallilaisiin tosi näppärästi ilman, että sitä oikeastaan edes huomaa.

      Ja hehe, arvostan sanavalintaa siinä, kun Eetu on korjannut Harrin jo pois. :DD

      Sana on sinulla siis hyvin hallussa! Joskus parhainkin silti lipsahtaa, ja nyt minulla on jopa kritiikkiä eräästä ilmaisustasi. (Tiedä sitten, haluatko edes palautetta näin sairaan pienistä yksityiskohdista.)
      Varsinkin kun Harri oli sosiaalisesti taitavampi kuin säkillinen soraa
      Tämän kohdan pitäisi kertoa, että Harri on sosiaalisesti taitava, joten hän varmasti pärjää tuvassa, vaikka siellä olisi millaisista puheripuleista kärsiviä hahmoja tai mykkiä tatti-ihmisiä. Näin aseteltuna se kuitenkin kertoo, että vaikka Harri on sosiaalisesti tosi tosi kömpelö, kyllä hänellä nyt edes perustaidot on sillä tavalla suurin piirtein osittain hyppysissään, että hän ei hyvällä säkällä häpäise itseään tai Sonjaa ilman valvontaa. 😀
      Vähän niin kuin yrittäisi sanoa, että mun Nisu on läski kuin porsas, mutta kuvaisi asian kuitenkin sanomalla, että Nisu on vähäsen paksumpi kuin villalanganpätkä. (Sen koko komeus ei tulisi esiin villalankavertauksella!)

    • #4554 Vastaus

      Sonja T.
      Osallistuja

      Ymmärrän kritiikin, varsinkin kun en ole itsekään tuohon lauseeseen tyytyväinen! Yksi suosikkivertauksistani on ”sosiaalinen/sosiaalisesti lahjakas kuin säkillinen soraa” ja se nyt piti välttämättä tähän saada ympättyä jotenkin, mutta kun Harri ei ole sellainen, niin sitten se piti kääntää toisin päin eikä se toimi niin. Täydellisessä maailmassa hioisin ilmaisua seuraavat kolme viikkoa, että saisin sen toimimaan mutta koska sellaista ei ole niin tällä on tultava toimeen.

    • #4555 Vastaus

      Noa
      Osallistuja

      Röhähdin ehkä vähän rumasti tuolle Nisun kuvalle, voi vitsi että tuota mä paijaisin ihan koko päivän.

      Migreeni on kyllä ihan vihoviimeinen asia, vihaan sitä niiiin paljon. Sonja on fiksu kun ei lähde ajamaan, vaikka pahin onkin ohitse. Ja siinä samalla se on tosi luonnollinen ja helppo tapa saada Harri mukaan tarinaan, ja tottahan meitä kaikkia kiinnostaa Harri 😀 myönnettäköön, että mä olen vielä vähän hukassa näistä Sonjan suhdekuvioista, kun en tajunnut sitä ulkopuolista blogia seurata. Pitänee korjata tämä asia heti, kun mulla on taas vapaata.

      Yksi asia mistä oon ihan hirveän iloinen meillä täällä Hopiavuoressa on, että hevoset on suht realistisia kaikki. Virtuaalimaailmassa ymmärrän, että on parempi pitää heppa orina jälkeläisten kannalta, ja että mielenkiintoisempaa on tarinoida haastavasta, ”yhden ihmisen hevosesta”. Enkä kritisoi, jokainen saa kirjoittaa juuri sellaista tarinaa kuin haluaa. Mullakin on näitä hulluja hevosia muut tallit täynnä, eikä edes hävetä 😀 Mutta tykkään kovasti, kun täällä meillä on näitä fiksuja hevosia ja ruuniakin. Harvoin tulee vastaan edes yksityistalleja, joissa olisi paria oria enempää, saatika ihan joka hevonen täys kahjoja. Tälläisiä yksinkertaisia ja pieniä asioita arvostaa aina, koska välillä on mukava tuudittautua tähän realismiin että hevonen on ihan mukava – satunnaisista huonoista päivistä välittämättä – sillä ei ihan kuka tahansa jaksa leikkiä hevoskuiskaajaa ja taltuttaa sitä hurjinta oriitta, vaan haluaa harrastaa tavoitteellisestikin hyvällä ja melko helpolla hevosella. Sellaisella kuin Salieri!

      Kieltämättä tuo Eetun korostama lause kuulosti ensin oudolta, vaikka kyllä sen ymmärsi kun tarpeeksi monta kertaa luki. Kömmähdyksiä sattuu eikä niistä saa ottaa itseensä, mä teen niitä ihan joka tarinassa (ja itken itseni sitten aina uneen kun joku niistä mainitsee. No ei ihan, melkeen vaan. :D) eikä tätä niin tosissaan kuitenkaan pidä ottaa. Mutta musta on jotenkin aina hauskaa kun joku kommentoi kommenttia, niinkuin sä nyt! Mä oon aina silleen ”ai noinkin saa tehdä! :DD” kun jotenkin mulla on sellainen ihme ajatusmaailma, ettei kommenttia saa enää kommentoida vaikka olisikin asiaa ja ehkä selityskin, että miksi jokin meni niinkuin meni. Pitääpä opetella, että niin voi tehdä.

      Kivaa on, että Sonjalla tuntuu nyt pyyhkivän ihan hyvin kaikesta huolimatta! Harri vaikuttaa olevan hyvä tyyppi ja tulee kaikkien kanssa toimeen, Salieristakin tykkää. Ja että Salierikin saa lisäliikuntaa Helin ansiosta, ihan mahtavaa.

    • #4556 Vastaus

      Sonja T.
      Osallistuja

      Kommentoinpa nyt tätä Noankin kommenttia sitten kun kerran aloitin 🙂
      Se ulkopuolinen blogi on vähän semmoinen ettei siitä välttämättä tarvitse tietää. Jos et lue, niin ei huolta. Varsinkin kun se nyt on vähän sellainen oman ajatuksenvirran suoltokanava, niin tekstitkään eivät ole vimosen päälle hiottuja (niin kuin ne nyt täälläkään olisivat, mutta blogissa vielä vähemmän) tai edes hyviä. Kaikki mikä liittyy Hopiavuoreen ja mitä täällä tarvitsee tietää, sen kirjoitan tänne. Välillä toki on viitteitä molempiin suuntiin, mutta niidenkään tietäminen ei ole oleellista sinänsä. Näissä minun teksteissä tuppaa aina olemaan sellaisia ulkopuolisia asioita, koska ei se elämä ole pelkkää hevostelua (ja miehiä, mitä se blogi käsittelee pääasiassa), mutta nekään eivät ole relevantteja asioita Hopiavuoren kannalta. Niinkuin nyt tuo taannoinen spin-off-päiväkirjamerkintä, jossa mainitsin mummun parantuneen nuhakuumeestaan. Se nyt oli Sonjalle yksi päivän positiivinen asia, joka piti päiväkirjassa mainita, vaikka sen paremmin täällä kuin blogissakaan ei ole mainittu mummua sanallakaan aikoihin, saati hänen terveydentilaansa.
      Vaikka se on myönnettävä, että ehkä olisi pitänyt kirjoittaa se Harrin ja Sonjan suhteen alku tännekin vaikka se ei liity mitenkään Hopiavuoreen. Iso asia kuitenkin hahmon elämässä ja tarinassa ja nyt vähän hävettää etten tullut sitä ajatelleeksi…

      • Tätä vastausta muokkasi 10 kuukautta, 1 viikko sitten  Sonja T..
  • #4591 Vastaus

    Sonja T.
    Osallistuja

    Salieri pörräsi tohkeissaan kun laittelin sille maastoilukamoja. Lauantaina oli ollut kisat, eilisen se oli saanut huilata ja tänään ajattelin tehdä letkeän maastolenkin. Arkeen palataan sitten huomenna.
    — Ei kai sulle oo noussut vapaapäivä päähän kun noin höyryät siinä? juttelin Salierille. — Vai nousiko sulle ne koulukisat päähän kun niin pääsit näyttämään kaikille miten hieno oot? Juu, olet. Mut oos ny paikoillas hetki et saan nää suojat. Sit vois mennä jos Outi ja Elias on valmiina.

    Outilla oli Jussin kanssa sama suunnitelma eli kevyt maastolenkki. Toivottavasti Jussi ei ollut yhtä paineissaan kuin Salieri vaikka sekin oli lauantaina kisannut ja oletin että eilisen saanut viettää tarhaillen kuten Salierikin. Eetu oli nakittanut Eliaksen Töpselinsä kanssa meidän seuraan tutustumaan paikallisiin maastoihin. Minua aina jaksoi naurattaa salaa oriin lempinimi. Töpseli. Se kuulosti huvittavalta, vähän kuin pieni possu. Se oli kyllä ihan sopiva sinänsä, jos oriin ”ristimänimi” kerran oli Cablegram.

    Töpseli kyllä näytti vähän pieneltä Salierin ja Jussin vierellä. Se oli kymmenkunta senttiä matalampi kuin nämä meidän hongankolistajat. Muuten se sitten ei niille hävinnytkään, se oli roteva ja lihaksikas hevonen. Minä tosin kuvittelin aina kenttäratsut aika erityyppisiksi, hoikiksi vaikkakin lihaksikkaiksi, vähän niinkuin maratoonarit. Vaan mitäpä minä tiesin kenttäratsastuksesta tai kenttäratsuista?

    — Jokos sä oot Salierille hoitajaa löytänyt? Outi kysäisi kun pääsimme tallinpihasta pois.
    — Heli saattoi vähän kiinnostua asiasta kun se Inka on tiineenä. Sovittiin että jos se kokeilisi Salieria tällä viikolla. Olis kokeiltu jo aiemmin mutkun oli noi kisat.
    — Ai mutta sehän olisi kiva! Kun Heli kuitenkin on tuttu ratsastaja ja varmasti sekin arvostaisi ratsastusmahdollisuutta kun Inkalla ei pysty.
    — Se olis tosiaan. Helille uskaltais Salierin jättää ihan huoletta.
    — Mites ne esteharjoitukset on menneet?

    Nelly oli saanut jotenkin inspiroitua minut harjoittelemaan hyppäämistä sen ensimmäisen (ja yllättävän hyvin menneen) estetunnin jälkeen. Olihan se toki hyvää vaihtelua, varsinkin kun Salieri tykkäsi. Emme me vieläkään mitään korkeita hypänneet, mutta Nelly kehitteli vaikka minkälaisia jumppasarjoja ja pieniä radantapaisia. Pakko se on myöntää, että ei se hyppääminen ollut lopulta niin vastenmielistä kuin olin aina kuvitellut. Mutta silti Nelly kaivoi minusta omituisia piirteitä esiin, hänen kannustamanaan olin niihin koulukisoihinkin osallistunut ja selvinnyt hengissä.

    — Ihan kivastihan ne. Salieri hyppää hyvin ja mielellään, ja mäkin onnistun roikkumaan kyydissä suurimman osan ajasta.
    — Treenaatko sä hyppäämistäkin? Elias havahtui. — Mulla oli jotenkin sellainen käsitys että ratsastaisit pääasiassa koulua.
    — No joo, pääasiassa ratsastankin, mutta Nellyn silmien alla hyppäänkin välillä. Mä en oo ite niin välittänyt esteistä mut Salieri suoriutuu niistä ihan nätisti. Ja se tykkää hypätä.
    — Ootsä koskaan maastoesteitä kokeillut sillä?
    — Herran jumala, en!

    Outi nauroi päin näköä.
    — Noin sä muistaakseni sanoit esteistäkin. Että varo vaan. Salieri varmaan rakastais niitäkin.
    — No mä olen sanojen syönnin Suomen mestari vuosimallia 2019, mutta en mä silti maastoesteitä aio kokeilla.
    — Ai, no höh, Elias sanoi. — Tossa yks tuttu kyseli peruutuspaikalle osallistujaa, se pitää alkeistason treenin maastoesteillä.
    — Jaa nyt vai? Täällä on talvi tai ainakin jokin talvenkaltainen olosuhde.
    — Maneesissa se on. Se rakentaa sinne muutamia pieniä kiinteitä esteitä. Se olis Ilmajoella, ettei ees sinänsä kaukana.
    — Et ite mene sinne Töpselin kanssa?
    — En tiä, saatan mennäkin. Mut sinne mahtuis kyl pari ratsukkoa vielä ihan hyvin. Se valmennus on kyllä tarkoitettu ihan aloittelijoille, että välttämättä se ei oo niin sopiva mulle ja Töpselille, mut toisaalta vois vähän käydä silti kokeilemassa. En oo vielä päättänyt.

    Kyselin Eliakselta tästä valmennuksesta ja valmentajasta enemmänkin. En sano että kiinnostaisi, mutta… Jos Eliakseen oli luottamista, se maastoestevalmennus ei ihan kauheasti eroaisi tavallisesta estevalmennuksesta. Vauhti vain olisi kovempi, vähemmän teknisiä sarjoja ja esteet tietenkin kiinteitä. Ja jos Eliaskin olisi lähdössä sinne ja minulla on kahden hevosen koppi kyllä ja Audikin on jo sisäänajettu joten sillä voisi koppia vetääkin… En kyllä.

    Kun kenttäratsastusaihe oli saatu kaluttua loppuun, Outi kysyi Harrin kuulumisia. Vastasin niinkuin asia on eli muuten hyvin mutta töissä tuppaa olemaan kiirettä molemmilla ja se yrittää ikävästi haitata muuta elämää. Elias näytti hieman kysyvältä, joten selitin tämän Harrin olevan miesystäväni.
    — Ootko sä sitten töissä kuitenkin jossain? kuului Eliaksen seuraava kysymys. — Kun sä olet päivisin tallilla kuitenkin, niin aattelin ettet oo.
    — Pieni firma niin on hyvin vapaat työajat. Ei oo juuri väliä missä ja milloin työnsä tekee kunhan tekee. Siks mä käyn yleensä just päivällä tallilla, se katkasee kivasti työpäivän.
    — Ai mut miks sä sit käyt Tampereella kuitenkin viikottain? Mä ainakin kuvittelin että sä töiden takia siellä, huomasi Outi.
    — No se on osittain oma valinta, mut loppuviikosta on suurin osa noista tärkeistä palavereista joissa on kivempi olla paikan päällä. Samalla näkee työkavereitakin ettei ihan mökkihöperöksi tule. Nyt sit uhkasivat vielä yhen projektin vetovastuulla, niin se varmaan lisää sitä tarvetta olla Tampereella. Jotkut asiat on edelleen helpompia hoitaa naamatusten kuin netin kautta.

    Jatkoimme juttelua töistä, hevosista ja kaikesta muustakin. Elias ei tuntunut lainkaan niin hiljaiselta kuin ensivaikutelma antoi ymmärtää. Se oli ihan kiva juttu, taitaisi sekin asiintua talliporukkaan ajan mittaan. Mutta se kenttäratsastusvalmennus jäi vähän kaihertelemaan, sillä jos kerran kyse on ihan vauvatason harjoittelusta, niin…

    • #4671 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Ei sitä ikinä tiedä! Kun on sinnikkäitä mentoreita ympärillä (niin kuin Nelly), itsensä ylittää helpommin ja uskaltaa kokeilla kaikkea uutta. Sitä paitsi eikös se niin mene, että minkä tahansa asian harjoittelu on hyväksi? Jos haluaa voimakkaat vatsalihakset, kannattaa harjoitella myös selkälihaksia, ja jos haluaa oppia katalaanin kieltä, laajasta muusta kielitaidosta on hyötyä. Mun eka työnantaja laittoi tallitytöt ratsastamaan ravihevosilla aika usein, vaikka naapurin isännät piti sitä outona. Se sanoi, että monipuolinen lihastreeni on paras lihastreeni ja komensi laukkaamaan myös ihan reteästi. Salieri ei joo (vielä!!!) ole ihan GP-ratsu, mutta eipä harrastehepallekaan ainakaan haittaa ole monipuolisuudesta. Vaikka maastoesteet onkin aika pelottavia. 😀 Tai kenttäratsastus. 😀 Tiedätkö, miksi on olemassa kenttäratsastajia? Siksi, että esteratsastajatkin tarvii idoleita. Ei sitä ikinä tiedä, mitä Sonjakin heppansa kanssa päätyy lopulta kokeilemaan tai jopa harrastamaan: tuntuivathan esteet ja kilpaileminenkin mahdottomilta.

      Tarinan viimeinen dialogi vahvistaa mun ihan itse luomaa käsityksestä Eliaksesta. Vaikka en tiedä mitään, tapaan ajatella, että se on saanut käytöksensä ja ajatuksiensa perusteella kaiken helpolla, eikä käsitä juuri mitään rahan arvosta. Mun mielikuvissani sille olisi ihan tyypillistä pitää loogisena sitä, että jollakulla on hevonen, jota hoitelee päivät pitkät, kun ei tarvitse käydä töissä. Tiedä sitten, voiko ihmisellä ikinä olla sellaisia rikkauksia: eikös raha lisäänny niin, että sovittaa menonsa tuloihinsa, eikä varallisuuteensa? 😀

  • #4628 Vastaus

    Sonja T.
    Osallistuja

    Ajelin tallille jännittyneenä. Helin oli tarkoitus tänään tehdä tuttavuutta Salierin kanssa ja minua jännitti mikä hän tykkäisi ruunasta. Tietenkin minulla on oma lehmä ojassa, pahasti, kun Salieri ihan oikeasti tarvitsisi pätevän liikuttajan niille päiville kun olen pois. Olen miettinyt mikä järki on yleensäkään pitää hevosta kun joudun töiden takia ramppaamaan toisella paikkakunnalla niin paljon ja että pitäisikö minun itse jotenkin tajuta antaa Salieri kokonaan ylläpitoon tai kenties myydä se. Ei! Se ei voi olla vaihtoehto, ei ikinä, järkevää tai ei. Mutta jos Heli ottaisi Salierin hoitaakseen, ei minulla olisi hätäpäivää. Eikä Salierillakaan, Heli on niin tarkka kaikesta ja varsin kelvollinen ratsastaja. Parempaa liikuttajaa tuskin löytäisin, ainakaan Hopiavuoresta.

    Kävimme Helin kanssa läpi Salierin varustekaapin nyt ensimmäiseksi. Minä puhuin, puhuin ja puhuin. Heli halusi tietää kaikesta kaiken ja kyseli pienimmätkin yksityiskohdat: milloin käytän näitä ja tuota, jos menee kentälle riittääkö pintelit vai pitikö laittaa suojat, mihin reikään kiristän turpahihnan, saako kangilla mennä maastoon ja mitä jos on kylmä tai kuuma tai itikoita tai sataa tai tuulee tai…

    Houkuttelimme Salierin tarhasta, että Heli pääsisi kokeilemaan sitä selästä käsin. Tavalliseen tapaan se oli vähän ihmeissään vieraasta ihmisestä harjaamassa, mutta toisaalta Heli ei niin kovin vieras kuitenkaan ollut. Ja Salierin käytöstapoihin saattoi yleensä vieraampikin ihminen luottaa. Eniten minua pelottavat ne hyvin harvat kerrat kun siihen iskee jokin pönttöpäisyys. Niitä ei osaa koskaan varoa tarpeeksi kun se muuten toimii kuin ihmisen mieli. Harvoin, jos koskaan se suoranaisesti rettelöi, yleensä sillä vain on syystä tai toisesta liikaa virtaa ja se sitten aiheuttaa tilanteita.

    Kentällä Heli nousi Salierin selkään ja pyysi sen liikkeelle. Annoin heidän aluksi mennä kaikessa rauhassa enkä puuttunut sen kummemmin asioihin. Olin toki antanut muutaman vinkin ja varoituksen etukäteen, mutta muuten tyydyin seuraamaan sivusta miten yhteistyö alkoi sujua. Totesin mielihyvällä että Heli ratsasti eleettömästi ja nätisti ja Salieri vastasi kuuliaisesti. Toki Salieri on aika simppeli ratsastettava, mutta ei kuitenkaan mikään varsinainen automaatti. Minun pitää muistaa kertoa Helille muutama kikkakolmonen hankalien tilanteiden varalle, niitäkin tulee kyllä varmasti jossain vaiheessa eteen.

    Heli kävi tunnollisesti läpi kaikki askellajit, siirtymät, kokoamiset, lisäykset, taivutukset, urat ja muut peruskuviot. Salieri alkoi löytää takaosansa kunnolla alle ja puski ponnekkaasti eteenpäin. Varoitin varmuuden vuoksi pitämästä liian kovaa tuntumaa, koska se takuuvarmasti tappaa enimmän eteenpäinpyrkimyksen. Salieri ei ole suustaan mitenkään superherkkä, sen sijaan pohkeelle se on hyvin kuuliainen. Tästä tulee helposti ajatus että ruuna karkaa käsistä kun se lähtee pohkeesta eteenpäin rivakasti, mutta on kuurompi pidättävälle ohjalle, ja sitten on houkuttelevaa ajatella että kevyt ohjastuntuma ei riitä. Ei Salieri mihinkään rynni, se on yleensä varsin kiltti ja kuitenkin kuulolla. Liian kova tuntuma taas saa aikaan sen että pohjeavutkaan eivät maistu ja ratsastaja huomaa istuvansa huonosti liikkuvan ja lievästi kärttyisän makkaran selässä. Keveys on päivän sana, muttei tarvitse pelätä pilaavansa koko hevosta, jos kehonhallinta ja avut eivät ole ihan Salzgeberin tasoa. Siis täydellinen tätihevonen!

    — Täähän on kauhean kiva ratsastettava, Heli tuumi kun laskeutui satulasta. — Helpompi kuin Inka, ei oo niin säpäkkä.
    — Niinhän se, sanoin tyytyväisenä hymyillen ja rapsuttelin Salieria. — Mun taidot ei riittäisi minkään kauhean vaikean hevosen ratsastamiseen. Tää on just hyvä harrastehevonen, kiltti ja leppoisa muttei laiska.
    — Ei, ei tosiaan oo laiska muttei mikään ruutitynnyrikään.
    — No, sä kadut tota lausuntoa kyl sen jälkeen jos tää on pari päivää vähemmällä liikutuksella…

    • #4629 Vastaus

      Heli Lindqvist
      Osallistuja

      Kato, ehdit ensin 😀 Mulla oli tuolla teksti tulossa täsmälleen samasta aiheesta mutta no, sitä voi aina muokata jonkinlaiseksi muuksi. Kuulostaa kyllä niin Heliltä että joka ainut asia käydään läpi, hyvä ettei mokoma kirjaa oikein ylös. Sonja tulee takuuvarmasti saamaan tekstiviestejä tarkennuksista tulevaisuudessa. Nyt onkin mukava kun Heli saa ratsastaa välillä jollain muulla kuin räjähdysvaarassa olevalla dynamiittipötköllä. Toisaalta sitten kun on tottunut vähän kevyempään ja vähemmän vaativaan hevoseen, on tosi kiva syksyllä taas nousta oman elikon selkään :’D Sitä mun piti kysyä, kun en tuolta sivuilta huomannut, että mikä Salierin koulutustaso on?

      Ihan supermukavaa kirjottaa näinkin tiiviisti toisen kanssa! Helikin pääsee ja joutuu juttelemaan oikeesti jonkun kanssa enemmänkin kuin säästä ja muista yhtä tyhjänpäiväisistä. Mutta niinhän se väkisin on jos jakaa hevosen toisen kanssa.

    • #4633 Vastaus

      Sonja T.
      Osallistuja

      Se olisi tosi mielenkiintoista kyllä lukea, millaisen ensitutustumisen sinä olet kirjoittanut Salierille ja Helille! Niin että jos se on tuloillaan jo niin ei kai sen julkaisusta ole haittaa, vaikka se menisikin ristiin tämän kanssa.

      Salierin koulutustaso on tällä hetkellä jotakin vaB:n luokkaa, koska Sonja ei sitä kummempaa hallitse. Salieri itse sen sijaan saattaa osata juttuja tätä korkeammiltakin tasoilta. Esteillä vähän sama juttu: Sonja ei tiedä miten paljon Salieri osaa hypätä, koska Sonjalle itselleen kaikki maapuomia korkeampi on potentiaalisesti vaarallista.

    • #4672 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      No Heli on varmana ihan oikea nainen tehtävään! 😀 Mulla ainakin olisi turvallinen olo jättää sille mun lemmikit, kun olisin nähnyt, miten lempeästi se kohtelee omiaankin. Ja silti se pitää kurin ja järjestyksen. Tarinallisestikin tilanne on sopiva, kun Inka nyt on tiine. Ja ihan niin kuin Heli sanoi, nyt Heli saattaa päästä samalla kertaa paremmin tekemisiin muiden kanssa. Ujonpuoleinen hahmo kun tarvitsee usein jonkun sosiaalisemman portikseen. No, Sonja itse luulee tietenkin olevansa sosiaalisesti taitava kuin säkillinen soraa :DD mutta me muut tiedetään, että kyllähän hän oikeasti osaa ja tulee toimeen.

      Salierikin on niin kunnon poika! Kyllä me nähtiin, että se Outinkin kanssa tuli toimeen, joten jotain tämänlaista oli odotettavissa. Mä henkilökohtaisesti tykkään eniten tarinassa just Salierin tyyppisistä normaalijärkisistä hevosista. Monen villiorin kohdalla en voi olla ajattelematta, että tosielämässä tuollaisen tappajan kohtalo olisi saada savua korvaan. Kymmenen vuotta sitten toki ajattelin, että vain villiori on kiinnostava, mutta eipähän ole. Mitä sen kanssa muka voi tehdä? Salierin kanssa voi tehdä yhtä ja toista, osallistua vähän kaikkeen, ja vieläpä löytää aina uusia hahmoja omalleen kaveriksi, kun heppa on käsiteltävissä.

      Sulla on tässä muuten vaikea teksti kirjoitettuna. Toisiksiviimeinen kappale kangertelee, ja ymmärrän tasan miksi. En olisi osannut ainakaan paremmin vetää sitä itse tässä sosiaalisen tarinoinnin kontekstissa, vaikka tottahan me molemmat osattaisiin korjata se kertomisesta näyttämiseksi jos kyse olisi romaanista. Ongelmiahan aiheuttaa se, että näiden tarinoiden ainoa funktio ei ole viedä juonta eteenpäin. Samalla pitää myös osoittaa toisille oikea suunta: sanoa, että Salieri on muuten tämmönen ja tämmönen ratsu vieraiden kanssa. Sitä ei niin vaan yhdessä tarinassa näytetäkään tarpeeksi yksiselitteisesti, ellei sitten halua kirjoittaa aivan hirveätä määrää tekstiä.

  • #4647 Vastaus

    Heli Lindqvist
    Osallistuja

    Heti kun Sonjan kanssa oli sovittu että alkaisin liikuttaa Salieria muutaman kerran viikossa, aloin totuttaa oria ruunaa Nuoskaan. Koska tykkäsin pitää koiraa irti, oli minulla oltava tarpeen tullen mahdollisuus kiinnittää hihna vaikka olisin ratsailla. Inka oli jo tottunut lapaa vasten hyppivään koiraan, mutta nyt olisi sama homma Salierilla edessä.

    Aloitin harjoittelun siten, että seisoin eläinten välissä ja pyysin Nuoskaa hyppäämään ylöspäin. Nuoskan mielestä tämä oli mahdottoman kivaa, sillä se sai ruokaa, ja pian se alkoi tekemään levottomia pyörähdyksiä ja läpsimään minua etutassuillaan. Salieria ei kiinnostanut. Se lepuutti vasenta takajalkaansa ja näytti kyllästyneeltä. Sen toinen korva kuitenkin oli suunnattuna kohti hyppelevää Nuoskaa, joten tiesin sen kiinnittävän huomiota. Koska ori ruuna reagoi näin hyvin, siirsin Nuoskan hyppelemään tumman hevosen kyljen viereen. Ensin hevonen kääntyi katsomaan koiraa, mutta pian se jatkoi rauhallista seisoskeluaan.

    Loppujen lopuksi en tarvinnut kuin yhden harjoituskerran saadakseni Nuoskan hyppäämään Salieria vasten siten, että ori ruuna pysyi rauhallisena. Sonja tai joku muu oli sitä todennäköisesti joskus aiemminkin totuttanut koiriin. Seuraavalla kerralla kokeilisin samaa ratsailta.

    Salieri ja Nuoska
    Kuvan saa lisätä Salierin sivulle, jos haluaa 😀

    • Tätä vastausta muokkasi 10 kuukautta sitten  Heli Lindqvist. Syy: Salierilla ei ollutkaan munaskuja
    • #4649 Vastaus

      Sonja T.
      Osallistuja

      Oi, ihana, ihana kuva! Kiitos tosi paljon, lisään taatusti sivuille tämän. Kun itse en osaa piirtää niin nämä ovat tosi arvokkaita minulle. Ja muutenkin ihana teksti lyhyydestään huolimatta. First things first eli uusi ratsu pitää totuttaa koiraan, sehän on aivan luonnollista

      Mutta sellainen huomautus pitää sanoa että Salieri on ruuna.

    • #4650 Vastaus

      Heli Lindqvist
      Osallistuja

      Oh noes :’D Hopiavuoressa on niin monta oria että Salieri meni ihan siihen porukkaan mun mielessä. Korjaan ja muistan jatkossa

    • #4655 Vastaus

      Camilla
      Valvoja

      Täällä on myös hauska huomata yhteistarinoinnin voima. Ja mikä ihana kuva Salierista ja Nuoskasta ja siihen sopiva lyhyt tarina! Sonja on pitkään tuskaillut Salierin ja töiden kanssa ja etsinyt ratsastajaa Salierille, mutta ketään sopivaa ei ole osunut kohdalle. Outikin kädet ovat olleet sidottuina Jussiin. Inka taas on kantavana eikä sitä voi liikuttaa entiseen vanhaan, tapaan. Mikä loistava ratkaisu, että Heli, tuttu ja turvallinen, ratsastaisi Salierilla.

      Itse näin Helin luulot Salierista orina hauskana, sillä Hopiavuorihan on totta tosiaan täynnä oreja. Jos Camillalta kysyisi, niin niitä on ehkä jopa liikaakin Hopiavuoren tiloihin, vaikka hänelle itselleenkin on tulossa ori. Olisin jo osannut kuvitella tilanteeseen liittyvän tarinan, kun Heli itse tajuaa Salierin olevan ruuna tai joku sanoisi itse sen ohimennen. Se, millainen Helin reaktio voisi olla, koska hän on koko ajan ajatellut Salierin orina.

    • #4673 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Heli, kerro salaisuutesi! Miksi mulla on ollut elämässäni neljä Ihan Omaa Koiraa, ja niistä joka ainoa pelkää hevosten (ja lehmien) PÄÄTÄ ja huutaa sille, vaikka muuten esim laiduntava hevonen on OK? Miksi ne ei ole niin kuin Nuoska, vaikka muuten ne tottelee joka vihjesanaa? Eikö Heli muuten pelkää, että vaikka Salieri on rauhallinen heppa, on se silti vieras, ja se voisi vaikka listiä Nuoskan? Vai olenko minä ainoa sellainen katastrofiajattelija? Tarinassa me tietenkin tiedetään, että Salieri on siihen liian kiva, mutta siis oikeassa elämässä hirvittäisi. (Ehkä jos kysyisin Heliltä, sillä voisi olla sama olo kun mulla silloin kun kysyttiin, että eikö mua pelottanut kun mun marsut ja koirat asui molemmat vapaina asunnossa. Tuntui meinaan ihan absurdilta kysymykseltä. Niin kuin ne jotain toisilleen tekisivät.)

      Salierissa on ihana tekstuuri, joka sopii varsinkin sen päähän niin hyvin, että tietenkin kokeilin heti saanko kopioitua sen. Vielä ei kyllä ainakaan sopivaa brushia löytynyt. :DDD

  • #4708 Vastaus

    Sonja T.
    Osallistuja

    Viikko 6, 3.-9.2.2020
    Ma: Juoksutus tai ohjasajo (Sonja)
    Ti: Läpiratsastus valmennusta varten (Sonja)
    Ke: Nellyn kouluvalmennus (Sonja)
    To: Vapaa tai taluttelulenkki maastossa (Heli?)
    Pe: Kevyt maastolenkki tai kevyt ratsastus kentällä (Heli!)
    La: Juoksutus tai irtohypitys (Sonja)
    Su: Läpiratsastus maanantain valmennusta varten (Sonja)

    Raapustelin ensi viikon ohjelman Salierin päiväkirjaan niin että Helikin oli kartalla siitä mitä tapahtui. Heli oli ratsastanut Salieria jo muutaman kerran ja se oli sujunut hyvin. Kyllä tämä tästä vielä, ainakin siihen asti kunnes Heli taas voisi ratsastaa Inkallaan. Sitten pitäisi ravistaa hihasta jokin toinen ratkaisu, mutta siihen oli vielä aikaa. Turha siis murehtia vielä.

    Ulkona oli suhteellisen nätti päivä, pikkupakkanen ja aurinko pilkahteli aina satunnaisesti pilvien lomasta. Ajattelin mennä maastoon vaikka ohjelman mukaan pitäisi olla koulutreenit. Voihan jotain juttuja testailla metsäpoluillakin eikä tässä mitään kisoja varten olla valmentautumassa että se ohjelman noudattaminen nyt niin noko-nuukaa olisi. Tuulettuu ainakin pää sekä minulla että Salierilla.

    Toivoin salaa ettei kukaan saisi päähänsä tuppautua maastoon seuraksi. Talliporukalla oli taas menossa jotakin, mistä minä en tiennyt muuta kuin että ihmiset olivat outoja. Eetu oli outo, Nelly oli outo. Outi oli outo, johtuikohan se siitä Oskari-Camilla-jutusta vai jostain muusta. Camilla oli pois, mutta siitä kuului outoja juttuja, että olisi ravuria tuomassa Hopiavuoreen. Heli oli outo. Eira oli outo tai siis oudompi kuin tavallisesti. Minun teki mieli kiljua että yrittäkää ihmiset nyt olla normaaleja, mutta eihän sellaista tietenkään voinut mennä tekemään. En minä edes tiedä mistä se outo fiilis johtui. Pintapuolisesti kaikki oli ok ja tallilla asiat sujuivat ihan tavanomaisessa järjestyksessä. Niin että mitään valittamista ei pitänyt olla.

    Onnistuin livahtamaan pihasta ilman että kukaan huomasi. Ainoastaan Eetulle kerroin mihin päin olen menossa ja milloin suunnilleen pitäisi tulla takaisin, siltä varalta että jotakin sattuisi. Yksikseen maastoilu oli aina tietenkin jonkinlainen riski, mutta niin kaikki oli, jos tarkkaan ajatteli. Ja Salieri kuitenkin oli umpijärkevä maastoratsu, vaikka sillä välillä oli omia mielipiteitä.

    Maastolenkki sujui mainiosti. Kaunis ilma oli houkutellut poluille ja metsäteille muitakin ulkoilijoita, mutta Salieri ei ollut niistä millänsäkään. Se sai ansaitsemaansa ihailua ohikulkijoilta, kun pysähdyin auliisti juttelemaan ihmisten kanssa vaikken heitä niin tuntenutkaan.

    — No mutta onkoos se Tähäristön flikka? kysyi eräs vanhempi rouva, joka oli lenkillä miehensä ja pienen terrierin kanssa.
    — Oonhan mä, sanoin vähän hämilläni.
    — Soot nii isääs näkööne, ehän mää muuten olis tunnistannukkaan. Mää olin samalla luakalla keskikoulusa silloin ja tää Martti oli vuatta vanhee, nii se oli sit sen vanhemman kans luakkakaveria, mikä sen nimi ny oli?
    — Risto.
    — Nii just, Ristoha se. Ja Reijo oli tää sun isääs, eiks vaa. Nii ja suruvvalittelut kö se niin meni kualemaan yllättäi, tottahan siitä kylillä puhetta oli.
    — Kiitos vain, siitä on kohta kaksi vuotta.
    — Nii se oli kahareksantoista. Ja sääkö ny asut siä vanahas kotopaikassas?
    — Joo, muutin sille kesällä kun talo valmistui.

    Juttelimme vielä tovin kaikkea yleistä ja jatkoimme sitten matkaa omiin suuntiimme. Minulla ei ollut hajuakaan kuka tämä pariskunta oikein oli, isän koulukaveri ei sanonut paljon mitään. Kaikki tuntee apinan mutta apina ei tunne ketään. Harmi, olisi ollut ihan kiva jutella joskus paremmalla ajalla kun heilläkin selvästi oli muistoja isästä ja muutenkin vanhoista ajoista.

    Takaisin tallille päästyämme aloin purkaa Salieria varusteistaan. Hyräilin samalla tuoreinta korvamatoa vaikka se ei juurikaan sopinut päivän tunnelmaan. Kappaleen sanat olivat synkeät mutta melodia oli kiva ja enpä minä sitä laulamaan alkanut.
    — Mitäs sä täällä hyräilet? huikkasi Tiitus käytävältä.
    — Kunhan hyräilen vain, hymähdin. — Tulin just maastosta ja oli kivaa.
    — Joo, siellä on mukava keli vaihteeksi kun ei sada sammakoita vaakasuoraan.
    — Jeps. Mitäs Beelle kuuluu?
    — Mitäs se, osaa käyttäytyä enimmän osan ajasta ja tässä vaiheessa se suunnilleen riittääkin. Satulaan oon alkanut vähitellen totuttaa sitä.

    Hevosten kuulumisia vaihtaessa menikin tovi. Mietin tohtisinko kysyä Tiitukselta jotakin tallilaisten tilanteesta, että mitä täällä oli oikein menossa, mutta annoin sitten olla.

    • #4716 Vastaus

      Nelly
      Valvoja

      Ihana hyvän mielen tarina 😀 ! Vaikka tallilla tapahtuu outoja, voi kummasti yksi vastaantulija (tai tarina) piristää päivää. Kivaa tällänen 🙂 . Hyvä sä!

    • #4727 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      !!! Taas on sellainen suuri samastumisen hetki. ”Kaikki” tietää kuka Sonja on, ja Sonja ei tiedä, kuka ylipäätään kukaan on! On poka outo fiilis se! Kun muutin tähän tuppukylään, multa kyseltiin, olenko mä se uusi äikänope, siis ennen kuin olin opettanut päivääkään. Joo olen: kukas ihme sinä olet! 😀 (Ja selitys tuli aina: mun kumminkaima on sillä ja sillä luokalla!) Mutta hyväähän väki yrittää, kun tulee juttelemaan. Sonja ei taida edes hirveästi ahdistua sellaisesta, kun ajattelee, että noiden kanssa olisi kiva oikeastikin jutella paremmalla ajalla. No tavallaan onni, että Otsonmäki on pieni paikka. Eiköhän noihinkin ihmisiin uudelleen törmää, varsinkin jos yrittää.

      Maastoilu selkeästi teki hyvää. Pääsi tuulettumaan. Veikkaan, ettei ole kivaa olla herkkävaistoisena Hopiavuoressa juuri nyt, kun tosi monta eri draamaa osuu samoihin aikoihin. Kaikki on solmussa ja kenenkään kanssa ei oikein voi ottaa puheeksi mitään ennen kuin joku noista kaikista oudoista avautuu edes vähän.

  • #4759 Vastaus

    Sonja T.
    Osallistuja

    Viikko 7, 10.-16.2.2020
    Ma: Nellyn valmennus (Sonja)
    Ti: Kevyt taluttelulenkki (Sonja)
    Ke: Kevyehkö ratsastus (Sonja)
    To: Vapaa tai taluttelulenkki maastossa (Heli)
    Pe: Kevyt maastolenkki tai kevyt ratsastus kentällä (Heli)
    La: Juoksutus tai irtohypitys tai ratsastus (Heli)
    Su: Vapaa

    — Joo, mä oon perjantain ja lauantain Hesassa, sanoin Helille satulahuoneessa kun tutkimme Salierin päiväkirjaa. — Siellä on Disobey Kaapelitehtaalla, meiltä lähtee firmasta sinne muutama muukin. Se on semmoinen hakkeri- ja tietoturvatapahtuma.

    Tosiasiassa siitä oli tulossa melkoinen kaveripiirin kokoontuminen. Työpaikalta oli tulossa useampi, olimme päättäneet että firma kustantaa hotellit ja matkat, koska se kuitenkin oli ihan hyödyllinen töiden kannalta. Kimmo ja Tuomo olivat tulossa myös, ja Harrikin oli saanut omalta työnantajaltaan luvan lähteä. Meillä oli haaveissa ehtiä sunnuntaina käydä muutamassa museossa, kun nyt kerran Helsinkiin asti lähdettiin. Oli vain vaikeata valita, mihin kaikkialle menisi. Listalla oli ainakin Ateneum, Kiasma, HAM, kansallismuseo, valokuvataiteen museo ja luonnontieteellinen. Minulla oli myös pari kiinnostavaa kauppaa, missä pitäisi käydä, mutta livistäisin niihin joko perjantaina tai lauantaina, kun ohjelmassa olisi jotakin vähemmän kiinnostavaa.

    Näistä en kuitenkaan Helille puhunut. Sen sijaan kävimme läpi viikon ohjelmaa, Helille jäisi torstain ja perjantain lisäksi myös lauantain liikutus. Sunnuntai oli vapaa, en kuitenkaan ehtisi Helsingistä kotiin enkä viitsinyt Heliä vaivata liian paljolla. Heli ja Salieri tulivat kuulemma hyvin toimeen keskenään ja olin vaistoavinani jotakin sen suuntaista että Heli ihan tosissaan taisi pitää Salierista ja siitä että sai ratsastaa sillä. Kiva juttu, vaikka olihan Salieri toki osaava hevonen. Inka olikin jo melkoisen pyöreä ja se liikkui arvokkaasti ja mahaansa varjellen.

    Noin muuten Helillä tuntui olevan jotakin mielensä päällä, en vain tiennyt mitä enkä osannut edes arvella. En tiedä, pitäisiköhän kysyä? Jos Heli hyvinkin halusi purkaa sydäntään? Äh, se olisi tungettelua. Eikä se välttämättä ollut mitään työstressiä vakavampaa. Paitsi että kyllä työstressikin oli vakava asia, ei sitä kannattanut vähätellä. Minun pitäisi lähteä ratsastamaankin. Mutta jos kysyisi sitten ratsastuksen jälkeen, jos Heli oli silloin vielä tallilla. Tai huomenna. Vai pitäisiköhän sitä lainkaan? Jos taas kuvittelin omiani?

    • #4768 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Miksihän se on niin vaikeaa, kysyä toiselta sillä tavalla oikeasti-oikeasti, että onko kaikki hyvin? Suurin osa ihmisistä kun taitaa tykätä siitä, että tulee nähdyksi ja huomatuksi, ellei kysyjä nyt ihan tuntematon tyyppi ole. Heli-reppanalla kun ei ihan hirveästi edes ole niitä, joille voisi huolistaan kertoa. 🙁

      Sonjan työ kuulostaa yhtäkkiä ihan hirveän hauskalta reissun perusteella. :DD

  • #4864 Vastaus

    Sonja T.
    Osallistuja

    Talutin Salierin maneesiin, mutta jätin oven vielä perässäni auki, Outi ja Jussi olivat nimittäin tulossa sinne myös. Muita maneesissa ei ollutkaan juuri nyt ja kyllähän me kahdestaan sinne mahduimme. Eetu oli varoitellut, että nyt ei kannattaisi lähteä metsään. Lauantain tuuli oli saattanut kaataa puita poluille tai jättää konkeloita metsään, jotka voisivat kaatua pahimmassa tapauksessa jonkun päälle. Minua se ei haitannut, tänään oli joka tapauksessa tarkoitus vain ratsastaa Salierilla askellajit läpi ja kuulostella sen asioita huomista valmennustuntia silmällä pitäen.

    — Kuis viikonloppu meni? kysäisin Outilta kun hänkin oli noussut ratsunsa selkään.
    — Ei mitään niin erityistä. Tallilla roikuin ja tein yhden puolikkaan työvuoron kun ei ollut muutakaan tekemistä ja kysyivät. Että sitä samaa vanhaa oikeastaan. Mites sulla?
    — No perjantaina olin Harrin ja yhden kaverin kanssa katsomassa Tampere-Talossa Carmenia ja lauantaina sit kummitytön kolmivuotissynttäreillä Mäntsälässä.
    — Oi! Mitä annoit lahjaksi?
    — Mä olin tällä kertaa tylsä täti ja olin pyytänyt vanhemmilta vinkkiä että mitä vaatteita se tarttis. Nea sai kuitenkin muilta tusinan verran uusia leluja eikä ton ikäinen ymmärrä vielä laskea lelujaan. Että ulkoiluhaalarin ja kumisaappaat sai.
    — No mut sehän oli fiksu idea.
    — Niin mustakin ja vanhemmat oli tyytyväisiä kun jäi niiltä kaupassakäynnin vaiva välistä.

    Outi kyseli enemmänkin Neasta ja juhlista. Olihan siellä ollut menoa ja meininkiä vaikka nämä olivatkin ”aikuisjuhlat”. Paikalla oli vain perhe, mutta kun perheeseen kuului Jarnon vanhemman veljen kolme lasta, niin kyllä siinä seinät raikasivat. Lisäjännitystä lauantaihin toi se sää, sadehan oli pääosin vettä mutta tuuli oli todella kova ja teille kaatuvat puut ihan varteenotettava uhka. Pääsin kuitenkin Tampereelle asti ongelmitta, kun suurin osa matkasta oli moottoritietä. Tampereelta en jatkanut enää eteenpäin vaan jäin yöksi sinne ja vasta sunnuntain hyvässä kelissä ajelin kotiin.

    En ollut lopulta ottanut Harria mukaan Mäntsälään, vaikka olin sitä pitkään miettinyt. Sanoin kaikille niinkuin asia oli: en tuntenut itse olevani ihan vielä valmis moiseen. Siitä oli puhuttu lauantaina, koko Jarnon perhe oli sitä mieltä että se oli aivan täysin ookoo että minulla oli uusi mies ja sanoivat olevansa vieläpä iloisia siitä. Ei kuulemma näin nuorena kannattanut jäädä yksineläjäksi jos ei halunnut ja jos kerran hyvä mies tuli vastaan… Tätä en kuitenkaan Outille lähtenyt kertomaan.

    — Niin mikä se Carmen oli? Ooppera? Outi kysyi kun olimme jo jäähdyttelemässä hevosiamme.
    — Joo, ooppera. Tampereen oopperan tuotanto, esitettiin Tampere-Talossa.
    — Onks Harri oopperaihminen kans?
    — No en tiiä, mutta aika helposti sen sai houkuteltua mukaan sinne. Sit siellä oli se Kimmo, jos muistat sieltä mun synttäreiltä.

    Outi mietti vähän aikaa.
    — Se lyhyt ruskeatukkainen?
    — Se just.
    — Senkö kanssa sä siellä Amerikassa olit syksyllä?
    — Joo. Mutta mä taidan olla valmis tän Salierin kanssa.

    Jalkauduimme molemmat ja lähdimme taluttamaan hevosiamme kohti tallia. Salieri oli tuntunut hyvältä ratsastaa tänään, saatoin odottaa huomista valmennusta tyytyväisenä. Tallilla pyyhin Salierin nopeasti märällä sienellä ja jätin sen karsinaansa kuivumaan loimi päällä. Ei se ehkä välttämätöntä olisi ollut, koska klipattu hevonen ei näin kevyessä treenissä niin kovin ollut hionnut, mutta puhdas hevonen oli aina puhdas. Sitä samaa ei voinut sanoa minun varustekaapista, joka oli päässyt taas räjähtämään. Pitänee sekin siivota joskus kun saa aikaiseksi.

    • #4866 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Nämä perhajuhlat jäivät mua edelliskerralla ahdistamaan. Vaikka Sonjasta tuntui pahalta Helille puhuessaan viimeksi, ajattelin että hän kuitenkin varmaan taipuu ja ottaa Harrin mukaan juhliin. Nyt olen ylpeä hänestä, kun hän kaikesta huolimatta uskalsi sanoa ei ja tehdä niin kuin tuntuu hyvältä. Se ei ole niin helppoa, varsinkaan kun muiden suhtautuminen on kannustava. Moni pelkäisi kyselyjä ja keskustelua, että miksei se Harri nyt ole mukana, ja ainakin vähintään Harrin reaktiota. Nyt vaikuttaa siltäkin, että Harri otti asian tosi hyvin. Sekin on helpotus. Harrilta tätä uskalsi odottaakin: hän on muutenkin suhtautunut hyvin Sonjan menneisyyden vaikutuksiin. Ihan joka äijä ei osaisi olla kyllä tässä tilanteessa yhtä hyvin!

  • #4915 Vastaus

    Sonja T.
    Osallistuja

    Koska oli laiska sunnuntai eikä mitään tähdellistä tekemistä, päätin tallilla järjestää Salierin varustekaapin. Se kun oli päässyt taas räjähtämään ja viimeisin shoppailukierros sai sen pursuamaan ylitse. Joo, olisihan niitä suojia ja satulahuopia ollut, ihan käyttökelpoisia ja siistejä, mutta kun… Sen verran minussa oli materialistin vikaa, että kauniit asiat tekivät minut onnelliseksi.

    Ollakseni perusteellinen kaivoin koko varustekaappini sisällön ulos, jaoin ne ryhmiin ja punnitsin tarkoin jokaisen tavaran tarpeellisuuden, ennen kuin se päätyi takaisin kaappiin. Ei ihminen eikä hevonen määräänsä enempää suojia tai satulahuopia tarvitse ja säilytystilakin on rajallinen. Ehjä ja hyväkuntoiset, mutta minulle tarpeettomat tavarat laittaisin kiertoon. Lempäälässä olin hankkiutunut lähes kaikesta ylimääräisestä hevostavarasta eroon siten, että olin jättänyt tavarat satulahuoneeseen pahvilaatikossa ja laatikon kyljessä luki yksinkertaisesti ”Saa ottaa”. Olin kysynyt Eetulta jo, voisiko täällä tehdä samoin. Ei hänellä mitään sitä vastaan ollut kun lupasin, etten jätä niitä lojumaan varustehuoneeseen ikuisiksi ajoiksi. Saa sitten nähdä millainen menekki täällä on.

    Sain seuraa Agnesista, joka järjesteli omaa varustekaappiaan kuntoon myös. Oli kuulemma muuttopäivänä vain lykännyt tavarat mitenkuten kaappiin eikä ollut ehtinyt sen paremmin järjestellä. Ja uusia varusteitakin oli hankittu. Sen verran katselin sivusilmällä Agnesin, tai siis Lexin varustekasaa, että kattava ja kallis näytti olevan. Nielin siis kysymykseni siitä, olisiko hänellä kenties tarvetta jollekin Salierin second-hand-kasasta.

    Eipä siinä muuta tullut juuri puhuttua, Agnes ei vaikuttanut kovin puheliaalta ja minä puolestani en oikein keksinyt mitään, mistä olisi voinut jutella. Tai olisihan sitä tietysti voinut kysellä kaikenlaista, jos ei muusta niin Lexistä. Läsipäisen oriin nimi oli jäänyt mieleen, sen päämerkki oli varsin erikoisen näköinen ja muutenkin se oli toki näyttävä hevonen.

    — Kiinnostaisiko sua lähteä maastoon Lexin kanssa tässä iltapäivästää? kysyin lopulta.
    — Kiitti mutta joku toinen kerta ehkä, Agnes vastasi. — Pitäisi ratsastaa kentällä tänään vähän kevyemmin.
    — Okei. Tykkään ite maastoilla aika paljon, mut Eetu on aina rauhallisempi kun lähden metsään jonkun kanssa enkä yksikseni.
    — Joo, voihan sitä sattua kaikenlaista, Agnes tuumasi ylimalkaisesti. — Vaikka olishan se kiva joskus lähteä maastoon jonkun toisen kanssa. En tunne vielä näitä reittejä täällä, hän lisäsi selvästi keskustelevampaan sävyyn.
    — No niitähän riittää kyllä. Mut katotaan joku toinen kerta.

    — — — —
    Olin juuri lähdössä hakemaan Salieria tarhasta kun Tiitus tuli vastaan Enniään taluttaen. Siinä vasta kaunis tamma, sanoo ihminen, jonka sydämessä on erityinen paikka voikoille hevosille.
    — Et kuule sattuisi olemaan maastoon lähdössä? Tiitus ehti kysyä ensin.
    — No kuule kyllä, meinasin kysyä sulta just ihan samaa.
    — Kiva juttu. Ajattelin että voisi käydä vähän kokeilemassa miten Enni käyttäytyy maastossa, mutta sitä varten tarttee kyllä jonkun turvaratsukon. Ja kun Salieria nyt ei järkytä mikään, niin se olisi varmasti hyvä siihen hommaan.
    — No se on.
    — Ei varmaan mitään pitkää lenkkiä tehdä kuitenkaan. Ja katsoo nyt miten tuo Enni edes suhtautuu moiseen, huonossa tapauksessa jää lenkki hyvin lyhyeen, tiedä jos vaikka ei suostu lähtemään pihasta mihinkään. Tällä tuntuu välillä olevan vähän mielipiteitä.

    — — — —
    Kyllä se Enni pihasta pois lähti Salierin perässä, ei siinä ollut ongelmaa. Ensin se tuntui varsin hermostuneelta, steppaili ja säpsyi, mutta kulki kuitenkin eteenpäin, ei tehnyt mitään totaalistoppia. Kun Salieri ei lähtenyt yhtään sellaiseen mukaan, niin Ennikin rauhoittui aika pian. Tiitus taputteli sitä rauhoittavasti ja tamma vaikutti selvästi rennommalta. Minä puolestani kyselin ummet ja lammet Ennistä. Samalla puheeksi tuli tallin toinen uusi tulokas eli Lex. Tiitus kertoi Ennin tulevan samalta kasvattajalta.

    — Onks Enni ja Lex jotain samaa sukua sitten?
    — En mä itse asiassa tiedä. En tiä Lexin vanhempia edes enkä muista ulkoa Enninkään sukua, Tiitus tunnusti.
    — Mä vaan aattelin kun molemmilla on aika ison merkit ja molemmat tuntuu vähän säpäköiltä, että jos tulisi suvusta.
    — Nii, ei se kai mikään mahdottomuus ole.

    Ravasimme metsäpoluilla ja kevyt vesisade ropisi Salierin ratsastusloimen pintaan. Eilisen nätti pikkupakkanen oli muuttunut taas lämpimämmäksi ja sateisemmaksi. Suomen kevät oli raivostuttavaa aikaa kun ikinä ei tiennyt millaista säätä oli luvassa ja talvisia takapakkeja tuli jatkuvasti. Vain kuran määrä oli vakio: paljon. Sattumalta Salierilla ja Ennillä oli jaloissaan samanväriset Sokan suojat, vaaleanpunertavat, mutta tämän lenkin jälkeen ei niiden pohjaväriä paljon erottanut kaiken liejun alta. Hymähdin itsekseni, kuranruskea olisi minkä tahansa kauden hittiväri, ei suinkaan vaaleanpunainen.

    • #4921 Vastaus

      Agnes
      Osallistuja

      Olit oikeassa, on koukuttavaa huomata kun oma hahmo vilahtaa muiden tarinoissa! 😀 Hauska huomata myös miten oot sisäistänyt Agneksen olemuksen. Tarinassa on kiva, arkinen tunnelma. Kaikki vuoropuhelu herättää tekstin ihan eri tavalla henkiin ja siihen on helppo uppoutua mukaan. Tykkäsin erityisesti vikan kappaleen kelin kuvailusta, siitä miten kevyt vesisade ropisi Salierin loimelle. Oon samaa mieltä, kuranruskea olisi hittiväri vuoden ympäri 😀

    • #4939 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Saa nähdä miten Salierin tavarat kauppansa tekevät. 😀 Virtuaalimaailmassa hahmoilla on usein rahaa ostaa kaikki sävy sävyyn. Toki se on ihan uskottavaakin sellaisilla aikuisilla hahmoilla, jotka ovat hyvällä alalla töissä ja näin, mutta parikymppinen rikas nassikka on harvinaisuus… Toinen koulukunta on sitten sellainen, joka ei kehtaa ottaa, vaikka tarvitsisi. Mulla on kummankinlaisia hahmoja, tietenkin. Mua itse asiassa kiinnostaa, ottaako joku jotain, ja kuka mahtaa ottaa. Oikeassa elämässä se ei olisi ihmeellinen asia, mutta nyt kun näen hahmojen ajatuksiin, varustelaatikolla voi kertoa lukijalle vaikka mitä…

      En ollut vielä itse ehtinyt hokata, että Ennillä ja Lexillä on yhteyksiä. Olen aina liian keskittynyt hevosten tarinoihin ja kuvauksiin. 😀 Hyvä että joku hokaa. Musta se on realistista, että samalta suunnalta lähtöisin olevia hevosia osuu talliin, kun ei (virtuaali)Suomessa kuitenkaan niin loputtomasti kasvattajia ole. Lisäksi veikkaanpa, että Tiituksesta ja Agnesista tuntuu ihan tarinan ulkopuolellakin kivalta, kun joku paitsi ottaa hevoset huomioon, myös osoittaa tutkineensa niiden sivuja. 😀

      Tunnistan fiiliksen, jossa Sonja on saadessaan järjestellä kaappiin uutta tavaraa. En ehkä hipelöi tuolla lailla koirien kamoja tai omia vaatteita, mutta on kai meillä kaikilla joku kokoelma, jota on ihana järjestellä kun saa sinne jotain uutta!

  • #4940 Vastaus

    Sonja T.
    Osallistuja

    11.3. valmennus
    Simo oli luvannut tulla pitämään valmennuksen minulle ja Salierille, kun sattui muuten liikkumaan täällä Pohjanmaan suunnalla. Olin jännittynyt, koska oli melkein vuosi kulunut siitä kun Simo oli viimeksi valmentanut tai edes nähnyt meitä. Olisi mielenkiintoista kuulla mihin suuntaan olimme menneet ja mikä oli muuttunut, sillä kai nyt 9 kuukaudessa jotakin tapahtui. Itse sitä muutosta huomaa yhtä vähän kuin kynsien kasvamista ja voi olla että tätä nykyä meitä vakituisesti valmentava Nellykin on tullut sokeaksi sille muutokselle, kun niin usein meitä katseli.

    Vanha kuhmuinen Land Rover ajoi tismalleen aikataulussa Hopiavuoren pihaan. Hymyilin auton nähdessäni. Simo ei olisi Simo, jos hän vaihtaisi autonsa johonkin toiseen. Eikä tuota Lantikkaa voisi edes myydä pois, sillä kaikki Suomen hevosihmiset morjestaisivat sitä autoa aina nähdessään. Saattaisi siinä uusi omistaja ihmetellä miksi kaikilla vastaantulevilla trailerikuskeilla on säännönmukaisesti lapa pystyssä.

    — Moro! huikkasi Simo. — Tämäpä kodikkaan näköinen paikka, tarttee sanoa, hän jatkoi vaikka sateisen tuhruinen kevättalven masennussää ei tehnyt Hopiavuorelle oikeutta.
    — Tervetuloa Hopiavuoreen. Mulla on Salieri jo valmiiksi varusteissa, niin että mennäänkö sit suoraan maneesiin?
    — Se passaa, se passaa, sanoi Simo ja hyppi tasajalkaa. Vissiin pitkä ajomatka takana.

    Talutin Salierin maneesiin ja heitin viltin pois sen selän päältä.
    — No mutta, ruunahan on saanut massaa sitten viime näkemän, kommentoi Simo heti tullessaan taputtelemaan Salieria. Vanhaan tapaan hän tarkisti myös suitsinnan ja että varusteeet olivat muutenkin kunnossa. — Enkä tarkoita, että olisi lihava, ennemmin lihaksikas. Ootte tehneet muutakin ku ihmetelleet. Ja vissiin ruokinta on kuosis’ kans.
    — Mä tiätsä epäilen että se on toi heinä. Salieri on vapaalla heinällä ja isäntä on niin tarkka heinän laadun suhteen, sen pitää olla enemmän kuin priimaa.
    — Siinä on tolkun tallinpitäjä sit. Mut on muutonki tyytyväisen näköinen elämäänsä tää Salieri.

    Simo käski tehdä alun verryttelyt omaan tahtiin, hän katseli sivusta puuttumatta asiaan. Salierilla ei ehkä ollut paras päivä tänään, se tuntui vähän tahmaiselta aluksi, mutta sain sen rivakoitumaan sopivalla verryttelyllä. Kun laukannostossa nousi vähän myös takapää, tiesin että se oli herännyt päiväuniltaan.

    Kun Simo puuttui peliin, hän ensin ratsastutti läpi kaikki askellajit kokoamisineen ja lisäämisineen. Ensimmäisenä lähdimme työstämään ravia. Takaosa piti saada nopeammaksi ja työntämään paremmin. Ja minä olin kuvitellut että Salieri työskenteli niin moitteettomasti.
    — Usko pois, tää on loppuviimeks’ tämmöinen perusvetelä ruuna, joka lintsaa aina kun sä vaan annat siihen mahiksen. Ohan se nytkin ihan ookoo, kyä tolla seiskoja sais, helpoista luokista ehkä jopa kasia, mutta jos parempaa haluu, pitää saada vähän enemmän meininkiä siihen takaosaan. Sää voit vaatia siltä enemmän, älä oo niin silkkihanska.

    Siirtymisiä, siirtymisiä, siirtymisiä! Ne olivat Simon lempiasia maailmassa. Puolipidäte, enemmän pohjetta, istunnan korjaamista. Älä anna sen jäädä hitaaksi leijumaan, et sä pysty kantamaan koko hevosta, sinä päätät mitä tehdään ja missä tempossa. Hiki alkoi valua kypärän alta.

    Laukkatyöskentelyn aluksi Simo mainitsi termin piruettilaukka. Olin pyörtyä, ei kai me nyt sellaista haluttu eikä osattu eikä tarvittu? Pidin kuitenkin mölyt mahassani. Kyllähän minä laukan osasin koota ja välillä menimme aika lyhyttäkin, mutta se mitä Simo vaati, oli vielä paljon kootumpaa. Ja kyllähän se onnistui aika kivasti, yllättävän hyvin jopa ainakin sen perusteella mitä itse ehdin katsoa maneesin peileistä. Simokin kehui. Herran pieksut, minä ja piruettilaukka!

    Lopuksi Simo nousi itse Salierin selkään. Näytti siltä kuin Salieri ottaisi saman tien asennon. Nyt ei olekaan mamma selässä, nyt pitää olla tosissaan. Katselin haltioituneena miten taitava ratsastaja kaivoi Salierista ihan uusia vaihteita. Sieltä tuli sarjavaihdot, vähän huojuen mutta muuten puhtaasti, treenauksen ja rutiinin puutetta, Simo kommentoi. Sik-sakit toimivat myös oikein kivasti kun ratsastaja selässä ei sählännyt omien raajojensa kanssa. Vähän Simo leikitteli jonkin passagen kaltaisen kanssa myös ja jestas että Salieri näytti ihan oikealta kouluhevoselta.

    — Nii kuka teitä on valmentannu täälä? Simo kysyi kun laskeutui satulasta alas.
    — Nelly Jokikunnas, sanoin niinkuin asia oli. Simolla näytti vähän aikaa hakutoiminto raksuttavan, mutta sitten hän nyökkäsi tyytyväisen näköisenä. Ilmeisesti tiesi Nellyn.
    — Hyvissä käsissä ootte olleet, näkee selvästi.

    Tallinpihalla tuli Eetu vastaan sen näköisenä kuin olisi kahville menossa. Hän tuli käsi ojossa tervehtimään.
    — Tässä onkin tallin isäntä itse.
    — Hei, Eetu Hopiavuori.
    — Simo Lakkama, esitteli Simo itsensä tarpeettomasti, sillä kaikki hevosihmiset tunsivat hänet joka tapauksessa, mutta Simo oli niin vaatimaton. Jos tiesikin olevansa iso nimi, ei tuonut sitä ilmi mitenkään eikä vaatinut erityisasemaa itselleen. Simo oli ratsastanut ihan tosissaan kilpaa 90-luvulla, pärjännyt kansainvälisilläkin kentillä, mutta sittemmin oli siirtynyt syrjään ja tätä nykyä oli valmentaja, ratsuttaja ja hevoskauppias eli hänellä oli sormet joka sopassa. Salierikin oli tullut Suomeen Simon kautta.

    — Maistuusko kahavee? Siä saattasis tuvaas olla ja nopiaanha sitä keittää jossei o.

    Simo lupautui heti, minä sanoin hoitavani Salierin ensin ja tulisin sitten myös. Tallilla kävi sipinä: oliko se oikeasti Lakkaman Simo? Mitä se täällä teki? Valmentamassako? Ketä?! Selitin että Simo oli ollut käymässä Pohjanmaalla muutenkin ja kävi vähän katsomassa minun ja Salierin perään. Ettei oltu ekaa kertaa Simon valmennuksessa, oli tuttu valmentaja jo Lempäälän ajoilta.

    Keittöstä kantautui puheensorina. Eetu ja Simo olivat selkeästi päässeet jutun alkuun keskenään. Istahdin pöytään myös teekuppini kanssa. Puhe kääntyi valmentamiseen ja huomasin ehdottavani että joskus keväämmällä voisi järjestää ihan oikean kouluratsastusklinikan täällä, jos Simo suostuisi tulemaan toistamiseenkin Hopiavuoreen. Simo nyökytteli, toki, toki, onkos täällä sitten kovinkin monta kouluratsukkoa. Aloimme Eetun kanssa ynnätä ja olihan niitä: minä ja Salieri, Nelly ja Cozmina, Eetu voisi itsekin osallistua. Tiituksesta ja Ennistä ei ihan vielä tiennyt, mutta potentiaalisiksi osallistujiksi heidätkin voisi laskea. Elias Töpselinsä kanssa saattaisi olla kiinnostunut, Agnes ja Lex aika varmasti, Marshall ja Arlekin ehkä myös. Eetu tuntui innostuvan asiasta, totta kai sitä tallilla voisi tällaistakin Hopiavuoressa järjestää, pitäisi vain kysellä ihmisiltä jos oli kiinnostusta lähteä mukaan. Simon nimi saattaisi houkutella enemmänkin porukkaa paikalle, mutta olihan täällä kisatkin järjestetty.

    • #5025 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Jaa, unohdin sitten kommentoida tätä kun kiirehdin aikanaan miljoonaa kirjoittamaan Simosta. 😀 Tartuin aiheeseen oikeasti suurimmaksi osaksi sen takia, miten Sonja puhuttelee Simoa Simona järjestelmällisesti ja useasti varsinkin tekstin alkupuolella. Vaikka Simon täsmällisyyttä, taitoa ja tapoja kuvataan vaikka kuinka monella muullakin luovalla tavalla, mulle muodostui jotenkin tosi tärkeäksi heti se, miten Simo on vain Simo. Ei kaikki valmentajat anna simotella itseään. Tai siis ei kaikki ihmiset ylipäätään anna simotella itseään!

      Sitten kun Simo on vielä julkkis. Siis oikea julkkis Hopiavuoressa!! No, pienethän Suomen hevospiirit on, ja väkilukuun nähden Suomessa on muutenkin ihan järkyttävä määrä julkkiksia, mutta silti. Vitsit kun mulla olisi ollut enemmän aikaa: muutkin mun hahmot menivät nimittäin sekaisin Simosta kuin pelkkä Oskari. Vaan arvasitpa oikein senkin, että Eetu ei usko julkkiksiin eikä kainostele. Hevosmies kun hevosmies, samaa sakkia sitä kaikki ovat. Niin taitaa ajatella kyllä Simokin. 😀

  • #4972 Vastaus

    Sonja T.
    Osallistuja

    Vastine Agnesin tarinaan

    Auringonpaiste ja pikkupakkanen houkuttelivat suuntaamaan maneesin sijasta kentälle. Kevään ilmoista ei koskaan tiennyt, joten parempi nauttia silloin kun se sattui olemaan nätti. Mietin pitäisiköhän kuitenkin lähteä metsään, vaikka olin suunnitellut tänään tekeväni laukkatreeniä kentällä. Tunnollisesti lähdin kuitenkin taluttamaan Salieria kentälle.

    Mutta sitten tuli vastaan Agnes Lexinsä kanssa ja pyysi jos lähtisin heidän kanssaan maastoon. Henkisestä selkärangasta kuului vain napsahdus kun se murtui: totta kai! Kyllä se kenttä tuossa pysyisi ja laukkatreenejä voi harrastaa huonommallakin ilmalla. Niin me suuntasimme hyvässä yhteisymmärryksessä pihasta pois.

    — Oli kiva että lähdit, Agnes sanoi. — Lex on paljon rauhallisempi kun on toinen hevonen mukana. Toivottavasti me ei sotkettu teidän suunnitelmia ratsastuksen suhteen.
    — Nää, ette mitenkään. Mä olin ajatellut että tekis laukkatreeniä mutta ehtiihän sitä. Ei maastolenkki ole koskaan väärin.

    Agnes kysyi meidän valmentautumisesta ja tavoitteista. Tulin jotenkin kauhean hyvälle mielelle kun saatoin sanoa, että ihan huvikseni vain ratsastan ja tavoitteita ei ole, paitsi pitää Salieri hyväkuntoisena ja pirteänä. Agnes oli hämmästynyt: jos minä kerran ratsastin säännöllisesti Nellyn ohjauksessa ja juuri viime viikolla oli tallilla piipahtanut itse Lakkaman Simo meitä valmentamassa, niin hän ainakin oli kuvitellut meillä olevan enemmänkin tavoitteita. No, olihan niitä, mutta ne eivät liittyneet kilpailemiseen vaan itseni ja Salierin kehittämiseen.

    Omista suunnitelmistaan Lexin suhteen Agnes kertoi että hän kyllä tähtäsi ihan vakavissaan kisakentille, mutta Lex oli vielä kovin nuori niin että tällä hetkellä he keskittyivät ihan vain treenaamiseen kotona ja satunnaisiin pikkukisoihin, ehkä, jotta ori saisi rutiinia kisaamiseen. Koulupuolelle hekin olivat suuntaamassa ja huomasin ajattelevani itsekseni, että jos sopivat kisat sattuisivat jonnekin lähistölle niin voisihan sitä lähteä itsekin mukaan. Lex saattaisi hyvinkin tykätä Salierista matkaseurana. Ainakin nyt Lex tuntui olevan rauhallisempi ja rennompi kuin mitä olin ikinä sitä nähnyt tallilla.

    Agnes itse vaikutti puheliaammalta kuin olin osannut odottaa. Ehkä se oli hänelle helpompaa näin kahden kesken kuin tallilla monien kanssa. Hän kyseli kaikenlaista ja kertoi itsestään, kuinka hän oli asunut Yhdysvalloissa mutta eronnut sittemmin ja palannut takaisin Suomeen. Minäkin tulin kertoneeksi kaikenlaista, kuten sen että olin leski mutta että kuvioissa oli jo uusi mies, että minulla oli sukua Yhdysvalloissa ja olin ollut siellä syksyllä road tripillä ystäväni kanssa.

    Töistäkin tuli puhuttua. Agnes kertoi hänellä olevan taustaa erilaisissa start-upeissa erilaisissa tehtävissä. Minä vastasin tietäväni jotakin niistä kuvioista, olinhan toistakymmentä vuotta seurannut erään start-upin kasvua ensin sivusta, sitten työntekijänä ja nyt osakkaana. Tietenkään nykyään ei voinut enää puhua varsinaisesta start-upista. Agnes kertoi olevansa tätä nykyä asiakkuuspäällikkönä Seinäjoen Autossa, jos tiesin liikkeen.
    — Eikös se ole se joka myy Audia täällä? kysyin.
    — Joo, Audi on yksi merkki mitä myydään ja merkkihuolto on kans sille, Agnes vahvisti.
    — No sitten olen asiakas. Ostin nimittäin tuon oman Audini juuri sieltä viime kesänä. Vahinkohan se vähän oli, muttei ole kyllä ostos harmittanut.
    — Miten voi auton ostaa vahingossa? Agnes ihmetteli.

    Helposti, totesin naurahtaen. Minun oli pitänyt vaihtaa isältä jäänyt Volvo uuteen, Volvoon tietenkin, mutta paikallisessa Volvo-liikkeessä oli vastassa niin vastenmielinen sovinistimyyjä, että jätin kaupanteon kokonaan sikseen. Tämä siitä huolimatta että olin jo nettisivujen perusteella suunnilleen päättänyt mallin ja varusteet. Mutta jos teknisiin kysymyksiin vastauksena oli vain naurahdus ja toteamus, ettei pikkurouvan kannattanut välittää niistä lisävarusteiden yksityiskohdista, niin vähemmästäkin näkee punaista. Marssin hyvin äkkiä ulos sieltä ja päätin poiketa naapurissa olleeseen autokauppaan ihan vain huvikseni. Sieltä sitten kävelin ulos takataskussa kauppakirja tuliterästä Audista.

    — Siis miten voi olla tuollainen automyyjä vielä? Agnes puuskahti epäuskoisena.
    — En todellakaan tiedä. En ole aiemmin moiseen törmännyt vaikka olen kyllä muutaman auton ostanut ja yksin silloinkin ollut liikkeellä. Luulin että olen joutunut johonkin piilokameraan, oli se niin perverssi tilanne.
    — Kun meillä ei missään tapauksessa tuollaista katseltaisi…

    Maastolenkillä aika lensi ja tulimme tehneeksi pitkän, mutta suhteellisen rauhallisen kierroksen ihan huomaamatta. Tallille palattuamme Eetu totesi jo olleensa vähän huolissaan meistä, muttei ollut viitsinyt vielä soitella perään kun olimme kuitenkin kahdestaan liikkeellä. Sanoin näyttäneeni Agnesille ja Lexille vähän maisemia ja polkuja, mihin Eetu nyökkäsi hyväksyvästi.

    Illalla kotona muistin Agnesin maininnan Facebookista ja päätin etsiä hänet sieltä. Talliporukasta muutama oli päätynyt jo FB-kavereikseni, joten miksei Agneskin. Jos on tuoreeltaan muuttanut Seinäjoelle, niin ei varmaan mainittavasti ole kavereita ehtinyt vielä täältä löytää.

    • #5029 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Sonjassa näyttää olevan vähäsen samaa vikaa kuin mussa. 😀 Suuret on suunnitelmat, miten pitäisi kehittää itseään (tai hevostaan, tai keskittyä töihin tai mitä vaan), mutta kun maailmassa on kuitenkin niin paljon kaikkea kivempaakin hommaa. Sitä paisti siinä Sonja on oikeassa, että maastoilu ei ole koskaan väärin. Sitähän varten harrastehevonen kai on? :DD Ei kun oikeasti, Sonjan tavoitteet kuulostavat sellaisilta, että sellaista olen aina kuvitellut hevosenomistajuuden olevan. Tietenkin aina voi ja kannattaa kehittyä, mutta ei ole kiire, ja tärkeämpää on hyvä fiilis ja tietenkin terveys. Virtuaalimaailmassa kuitenkin aika harvoin on sellaisia hahmoja (hehe, ja niitä on kuitenkin kertynyt paljon just tänne). Täällä voi kuka tahansa olla se huippuratsastaja. Musta silti arjessa on enemmän kerrottavaa. Tykkään eniten kirjoittaa omistakin sellaisista hahmoista, jotka ovat tyytyväisiä vähän vähempään, vaikka luen kyllä kaikenlaisista.

      Miten Sonjan autokauppakokemus kuulostaa musta otsonmäkeläisenä aika tutun oloiselta? Viimeksi kyllä olin naisen kanssa autokaupassa silloin kun mun äiti osti yhden auton mun ollessa pieni, mutta ennemmin myyjät tuntuivat puhuvan äidin just ja just autokortilliselle vävylle kuin äidille. Sitä en kyllä tiedä, onko se usein samanlaista joka paikassa, koska eipä ole vertailukohtia. Pohjalaisen naisen kyllä tunnutaan yleensä ajattelevan menevän autokauppaan sanomaan, että haluaa punaisen auton, kun siltä kysytään millainen pitäisi olla. Vaikka oikeasti ne onkin tietysti ihan samanlaisia kuin kaikki muutkin ihmiset.

      Kiva kun Sonjalla ja Agnesilla synkkaa. Teitä on tässä kaksi aktiivista kivaa kirjoittajaa, joiden hahmotkin voivat sopia tosi hyvin seikkailemaan välillä yhdessä, joten jes!

    • #5034 Vastaus

      Agnes
      Osallistuja

      Voi vitsit, ihana vastine ja tosi kiva lukea naisten maastolenkistä Sonjan näkökulmasta. On ihan huikeeta lukea tätä stooria kun oot selkeesti lukenut Agnesista ja sen taustoista. Tässä on tosi luontevaa vuoropuhelua naisten välillä ja vaikka ollaankin hevosten kanssa maastossa, niin Sonja ja Agnes on tarinassa hienosti pääosassa ja Salieri & Lex jää sopivasti taustalle. Ja super kivaa että Sonja kehtasi Agnesin lisätä Facebookissa, tämä kun ei tosiaan ole vielä tuttavuuksia Seinäjoen suunnilta löytänyt <3

  • #5188 Vastaus

    Sonja T.
    Osallistuja

    Heikko kohta

    La 21.3.
    Talutin Salieria juuri maneesin ovista ulos kun Camilla oli lähdössä lenkille Steffen kanssa. Ohjat kiristyivät äkkiä kun Salieri teki totaalistopin ja alkoi korskua vauhkona. Koska en ollut osannut varautua tällaiseen lainkaan, oli ihan vähällä ettei Salieri päässyt irti
    — Mitä ihmettä… Noo poika, mikä nyt. Noo. Mikä nyt noin hermostuttaa…

    Camilla ei huomannut tilannetta tai sitten ei pitänyt sitä mitenkään erikoisena, nosti vain kättään lähtiessään pihasta. Steffe steppaili virkkuna pää pystyssä. Salieri rauhoittui vähitellen kun valjakko katosi näköpiiristä.
    — Mitä sä nyt tuolla tavalla, rauhoittelin Salieria. — Oothan sä Steffen nähnyt. Ja Camillan. Vai näitkö sä vaan jotain pieniä vihreitä miehiä jossakin?

    Salieri ei vastannut, tietenkään. Välikohtauksesta ei kuitenkaan sen kummempaa tullut, joten ajattelin että se siitä. Kerrankos sitä hevonen jotakin säikähti. Vaikka Salieri kyllä harvemmin.

    Ma 23.3.
    Harjasin Salieria juuri suulissa kun Camilla oli taas menossa Steffen kanssa. Oli hyvä että Salieri oli molemmilta puolilta ketjuissa kiinni, koska se sai taas jonkin kohtauksen ja yritti hyppiä pystyyn. Onnistuin juuri ja juuri väistämään sitä niin etten saanut itse kaviosta. Mitä ihmettä ruuna oikein vauhkoontui noin, kun ei ole yhtään sen tapaista? Siirryin pääpuoleen rauhoittelemaan sitä ja kyllä se siitä taas tasaantui. Taas kun Camilla Steffensä kanssa katosi näkyvistä. Mitä kummanmoista sen päässä liikkui…

    — Kuule, onks Salieri käyttäytynyt sun mielestä jotenkin eri tavalla? kysyin myöhemmin kun näin Camillan tallissa.
    — Eeei… Camilla mietti vähän aikaa. — Ei ainakaan sillai että mä olisin huomannut mitään. Miten niin?
    — Noku se nyt jo toistamiseen vauhkoontui kun se näki sut ja Steffen. Pelkääköhän se sit Steffeä?
    — En kyl uskoisi. Mä talutan Steffen ulos tuosta päätyovesta jos en ole menossa suuliin enkä kyllä muista että Salieri olis omassa karsinassaan reagoinut siihen mitenkään.

    Varmemmaksi vakuudeksi lähdimme Camillan kanssa katsomaan tarhassa pojottavaa Salieria. Se tuli heti aidalle notkumaan kun kutsuin ja ojensi kaulansa rapsutettavaksi. Otti vieläpä kauniisti leivänpalaset Camillan kädestä. Ei, Camilla ei selkeästikään ollut mikään ongelma.

    Päätimme kokeilla saman tien mikä olisi reaktio Steffeen. Se oli tarhassaan joten Camilla haki sen nopeasti sieltä. Minä rapsuttelin Salieria tarhan aidalla kun Camilla toi oriinsa lähistölle. Salieria kiinnosti enemmän banaani. Menin kauemmas kun Camilla talutti Steffen tarhan aidan luo. Ori käyttäytyi ystävällisesti mutta kovin innokkaasti, Salieri puolestaan oli tyyni kuin kesäilta Saimaalla, niinkuin nyt vanhempi setämies-ruuna joka tervehtii nuorempaansa. Vaan ei merkkiäkään minkäänlaisesta pelosta tai vauhkoontumisesta tai ylipäänsä mistään. Puistin Camillalle päätäni. Olin luullut että Salierilla viirasi päässä, mutta nyt epäilin että se olin minä. Tai en minä toki kuvitellut niitä tilanteita.

    Pe 27.3.
    — Kuule Sonja, mitä jos se Salieri pelkää noita Steffen kärryjä? Camilla ehdotti, kun törmäsin häneen tallissa.
    Mietin hetken aikaa. Voisiko olla? Kun Salieri ei yleensä mitään pelännyt, ei lapsia, ei autoja, ei tuulessa lepattavia muovipusseja (no niitä vähän, muttei tuolla tavalla vauhkoontumalla). Mutta en minä muitakaan vaihtoehtoja keksinyt yhtäkkiä.
    — Nii, en tiedä. Kai se nyt on kärryjä nähnyt, mut kärryt oli perässä kummallakin kerralla kun se säikkyi.
    — Voisi kokeilla mitä se niistä on mieltä?

    Pakkasin takin taskut täyteen herkkuja. Salierille laitoin varmuuden vuoksi suojat jalkoihin ja suitset päähän. Tunsin itseni vähän typeräksi pannessani kypärän päähän. Ei kai Salieri nyt yksiä kärryjä pelännyt. Liina vielä kiinni niin olimme valmiit kohtaamaan koppakärryt, jotka Camilla toi pihalle. Talutin ruunan tallinovesta ulos.

    Camilla seisoi kauempana pihalla kärryjen kanssa, kannatellen niitä aisoista. Hänen arvelunsa osui täysin oikeaan, Salieri nimittäin teki nelijalkajarrutuksen heti kun huomasi maailman pelottavimmat kärryt. Pidin tarkasti huolen etten antanut liinan kiristyä vaikka Salieri tanssahteli poispäin kärryistä. Tällä kertaa se kuitenkaan ei hyppinyt pystyyn, tekipähän vain muilla keinoin selväksi että kärryt on kamaluutta.

    — Onks sulla aikaa seisoskella siellä niiden kärryjen kanssa? kysyin Camillalta. Tässä voisi mennä tovi. Camilla vastasi myöntävästi, joten aloin hissukseen rauhoitella Salieria ja talutella sitä edes takaisin. Kehuin sitä vuolaasti heti kun se rauhoittui, sitten houkuttelin sen vähän lähemmäs kärryjä. Tällä tavalla etenimme pihalla. Paikoillaan olevat koppakärryt eivät kai sitten olleetkaan kovin kamalat koska lopulta sain Salierin parin metrin päähän niistä jotakuinkin rentona. Taputtelin ja kiittelin sitä. Talutin Salierin vähän kauemmas kun Camilla lähti viemään kärryjä pois. Salieri vähän korskahti ja pyöritteli silmiään liikkuville kärryille, muttei sen pahemmin pelännyt, siksi kai kun kärryt olivat menossa pois päin.

    — Mikähän sitä noissa kärryissä tolla tavalla risoo? pohdin Nellylle ääneen, Nelly näet oli osunut pihalle tämän kärryepisodin aikana ja olihan minun pitänyt selittää miksi olin täydessä mellakkavarustuksessa kiertämässä Salierin kanssa kehää kärryjen ympärillä. Olin todella yllättynyt tästä Salierin vauhkoilusta, koska ei se koskaan ollut säikkynyt mitään noin pahasti. Oli silläkin nähtävästi heikko kohtansa, yllättävää kyllä.

    Nelly puisti päätään.
    — Paha sanoa. Jos ne nyt vaan on sen mielestä jostain syystä liian kamalat. Tai sitten sillä on menneisyydessään jotakin huonoja kokemuksia joihin liittyy just kärryt. Tiedä mennä sanomaan. Mutta onko noita Skotin tai Uunon käyttämiä kärryjä koskaan pelännyt?
    — Mä mietin täs sitä kans, mutta en ole varma että ollaanko koskaan osuttu samaan aikaan pihalle niiden kanssa? Eihän niillä nyt niin usein ajeta kuitenkaan.
    — Nii, se on totta kyllä. Ja Camilla taas ajaa Steffen melkein päivittäin. Mutta aika hyvin sait sen jo lähelle tällä kertaa. Siitä on hyvä jatkaa. Seuraavalla kerralla jos on joku pitelemässä niitä aisoja, niin vois tarjota sille kädestään jotakin herkkuja, banaania vaikka. Tai sit voi käydä niin että joudut aloittamaan koko homman ihan alusta, että yksi kerta ei vielä riitä.

    Nyökkäsin, hyvä että Nellyltä sai vähän neuvoja. En ollut mitenkään erityisen taitava näiden henkimaailman asioiden kanssa. Pitäisi ehkä kysellä Heliltäkin neuvoja, hän oli selkeästi perehtynyt tämmöisiin juttuihin ja niin näppärästi totutti Salierin Nuoskaankin. Tosin se oli varmasti helpompi tilanne, koska Salieri ei muutenkaan koiria pelännyt.

    • #5191 Vastaus

      Tiitus
      Valvoja

      Niin sanotusti kiva, että Salierilla on edes joku heikko kohta ja se on vieläpä niin näppärästi sijoitettu! Innolla odottelen onko taustalla joku ikävä asia, jota ei nyt sinänsä tietenkää toivoisi olevan, mutta olisihan se mielenkiintoista, jos vaikka selviäisi jotain uutta menneisyydestä! Mutta ainakin toivon, että Salieri pääsee siitä yli eikä jää ikuisesti pelkäämään kärryjä.

    • #5342 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Mä en edes nähnyt Salieria sillä tavalla täydellisenä, että olisin osannut kaivata sille heikkoa kohtaa, mutta olen tietenkin kiinnostunut heti kärrykammon syistä. Ei Salieri ole kauhistunut paljon kummallisempienkaan juttujen edessä, niin miksi juuri kärryt? On niitä hevosia, joille on tyypillistä arkailla ja jopa pelätä kaikkea uutta ja outoa, mutta eihän tämä välttämättä sellainen ole. Mun villi ja valistumaton veikkaukseni onkin, että jotain on tapahtunut. Salierihan menee samalla tavalla kuin yksi poni mun ekassa työpaikassa, kun yritin laittaa siihen ötökkämyrkkyä pullosta. Sitten kävikin ilmi, että sitä oli tavattu hakata puolitäydellä limsapullolla. Eli jotenkin jään uumoilemaan, että jotain paljastuu vielä!! Heinäkärryjen mainitsemisen takia mietin nyt myös sitä, että pelkääkö se tosiaan muunlaisiakin kärryjä, vai onko sille aiheutunut kammo just koppakärryihin. Ai jai mua kun heti ajattelen pahinta mahdollista historiaa ja käy Salierin kautta sääliksi kaikkia maailman oikeita limsapullolla hakattuja hevosia: kuka ikinä haluaisi tahallaan tehdä Salierin kaltaisille pahaa? Tai ehkä onkin käynyt vahinko…

      Onneksi Sonja ei ole ainakaan ääneen haaveillut, että haluaisi Salierista kärryponia just nyt heti, niin että mysteerin selvittämiseen ja/tai ratkaisemiseen on aikaa. 😀

  • #5260 Vastaus

    Sonja T.
    Osallistuja

    1.4.: Ei se ollut aprillipila
    Camilla soitti kun olin ajamassa kohti Hopiavuorta: Salieri käyttäytyy oudosti, oireet viittaisivat ähkyyn. Ja lisäsi vielä että tämä ei ole aprillipila, hän ei harrasta sellaisia, ei varsinkaan tällaisessa asiassa. Juuri se mitä kukaan hevosenomistaja ei halua kuulla. Kerroin olevani matkalla tallille ja että olisin pihassa tuota pikaa, jos Camilla voisi talutella Salieria tai ainakin viedä sen karsinaansa tai jotakin.

    Tallin pihalla oli vastassa vakavia ilmeitä ja nuutuneen näköinen Salieri. Se vaikutti väsyneeltä ja kipeältä, liikkui hieman haluttomasti. Ei mitään niin erityistä siis, mutta Salieria käsitellyt Camilla toki huomasi muutoksen. Minulle se paistoi jo metrien päähän ruunan naamataulusta.
    — Ei, ei se yritä makuulle. Takaset on jotenkin levottomat, muttei se nyt suoranaisesti ole yrittänyt mahaansa potkia, Camilla raportoi. — Vähän se kattelee kylkiään.

    Eläinlääkäri kyseli puhelimessa kaiken mahdollisen, mutta mitään selkeätä syytä ähkyoireille ei ollut. Kaikki oli kuten ennenkin ja niinkuin piti: ruokinta, tarhaus, liikunta, kaverit, hampaiden hoito, loishäätö. Söikö se hiekkaa? En tiennyt. Periaatteessa se olisi mahdollista kun tarhat olivat jo sulaneet, mutta ei sillä ollut aiemmin sellaista tapana eikä se ollut jäänyt sellaisesta kiinni. Sain ohjeeksi talutella sitä rauhallisesti, antaa vettä vähäisiä määriä jos maistui muttei ruokaa. Jos parissa tunnissa ei tapahtuisi jotakin, pitäisi soittaa uudestaan.

    Huoli näkyi talliporukan ilmeissä. Kaikki olivat hiljaisempia kuin tavallisesti, sitä normaalia leikinlaskua ei juuri kuulunut. Outi tarjoutui taluttamaan Salieria minun puolesta, Heli haki sille lämpimämmän loimen, Noa toi kupillisen mansikkarahkaa minulle. Eetu nuohosi tallia läpi suurennuslasin kanssa, jos löytäisi jostakin jotakin mikä voisi tämän selittää, pilaantunutta heinää tai kaurojen seassa kuollut rotta.

    Salierin tilanne ei mennyt parempaan, jos ei nyt suoraan pahempaankaan ja soitin taas eläinlääkärille. Rempseältä kuulostava naislääkäri sanoi tulevansa paikan päälle tutkimaan. Odottaminen tuntui tietenkin ylipitkältä ikuisuudelta. Tuijotin kelloa ja laskin mielessäni miten kauan kesti ajaa Seinäjoelta tänne, jos ajoi rajoitusten mukaan. Jokaisena hitaana minuuttina toivoin että lekuri painaisi sitä kaasua vähän rivakammin.

    Eläinlääkäri tutki Salierin perusteellisesti eikä osannut sanoa suoraan mitään varmaa diagnoosia. Ummetusähkyltä se vaikuttaisi, vaikka mitään syytä sellaisen ilmestymiseen ei ollutkaan. Kaasuähkyä ei voitu suoraan sulkea pois, mutta ei sillekään ollut mitään selkeää syytä. Salieri joutui letkutettavaksi ja sai kipupiikin.
    — Tän vaikutus kestää muutaman tunnin. Sinä aikana pitäsi sualen sisällön lähtiä liikkehelle. Se voi olla löysääkin, soon iha normaalia. Kipuoireeren pitäsi sen jäläkeen sit helepottaa. Eli seuraale sitä kunnes se kipulääke lakkaa vaikuttamasta, taluttele ko se tokenee tuasta rauhootuksesta ja soita uurestans, jos ei oo tapahtunnu mittää ja se vaikuttaa erelleen kipiältä. Jos suoli alakaa toimia, voi kipulääkkeen jälkehen ruveta syättämähä piäniä määriä kerrallaan heinää. Ja kannattaa vahtia sitä yön yli vaik näyttääski muutoon hyvältä.

    Lääkäri taputti vielä Salieria kaulalle ja vannotti soittamaan, jos tilassa tapahtuu muutoksia huonompaan. Nyökkäsin, totta kai. Nyt Salierin piti antaa olla karsinassa sen aikaa, että rauhoitusaineen vaikutus lakkaa.

    Olin jo aikoja sitten kytkenyt puhelimesta äänet pois päältä ja haudannut villinä viestejä syytävän vehkeen syvälle taskuuni. Töihin olin ilmoittanut etten ollut käytettävissä: Samin ainakin pitäisi tunnistaa koodisana hevoskriisi ja osata päätellä siitä, että nyt ei ollut aikaa mihinkään niin toisarvoiseen kuin työasioihin. Kotona olevalle Harrille pitäisi varmaan panna jotakin viestiä että tänään kestää. Kunhan tässä ehtisi…

    Tunnit kuluivat niin hitaasti Salieria tuijottaessa, se vaikutti pirteämmältä mutta se voisi johtua pelkästä kipulääkkeestä. Kävin nopeasti Eetun keittiössä syömässä voileivän kun Nelly lupasi vahtia Salieria sillä aikaa ja tulla ilmoittamaan heti jos edes sen turpakarva kääntyi. Hotkaisin leivän silti niin nopeasti että Hello varoitti minua ahmimasta etten saisi itse suolitukosta huonosti pureksitun ruuan takia. Olin tokaista jotakin eläinlääkäreistä ja letkuttamisesta, mutta annoin olla ja painelin takaisin tallille.

    Tallinovella olin törmätä Nellyyn ja samalla nenään kantautui karmiva löyhkä. Se ei ollut likainen talli tai hevosenlanta vaan jotakin paljon kamalampaa.
    — Nyt se tukos tais lähteä ku… ehti Nelly sanoa kun painelin Salierin karsinalle. Haju tuli sieltä. Vihreänruskea lieju oli sotkenut loimen, Salierin ja karsinan seinän. Sotkusta huolimatta huokasin niin syvään etten tiennyt ihmisen voivan niin syvään huokaistakaan. Ehkä ja toivottavasti pahin oli tällä ohitse.

    — Iesus ku kirviää silimiä tää haisu, naurahti paikalle osunut Eetu, mutta otti tilanteen ohjat käsiinsä kun minä en helpotukseltani osannut tehdä mitään järkevää. Hän sanoi putsaavansa karsinan samalla kun minä menisin taluttelemaan Salieria, jos jostain suolenmutkasta vielä irtoaisi jotakin. Ulkona Salieri sai aikaiseksi enää muutaman märän pierun ja minä laskeskelin että kipulääkkeen vaikutus alkaisi olla loppusuoralla. Salieri vaikutti rennommalta ja likimain jo omalta itseltään, vähän voipuneelta toki. Toivottavasti se ei johtunut pelkästään kipulääkkeestä.

    Vartin taluttelun jälkeen Eetu huitoi minua sisälle Salierin kanssa. Tallissa odotti puhdas karsina, mutta sitä ennen kävin suulissa pesemässä suurimmat sattumat pois ruunan takalistosta ja hännästä. Vaihdoin loimenkin puhtaaseen.
    — Nii juu, Eetu aloitti. — Harrilta terveeset. Sinet oo vissiin joutanna puhelimees vastaamahan, soli huolissaa kaivanu mun nummeron ja soitteli jotta mihinä oot ja onks jotaki sattunnu. Mää sanoin jotta on ollu ny muita murheeta mutta lupasin käskiä sun soittamahan takaasin.

    Olin unohtanut Harrin tyystin, samalla kuin kaiken muunkin. Kello oli yli viiden, olin lähtenyt kotoa ennen kymmentä, joten ei ihme jos olikin jo kaivannut. Ja varmaan ollut huolissaan kun en ollut laittanut mitään viestiä tai vastannut puhelimeen. Kun sain tyytymättömän näköisen Salierin karsinaansa (tyytymätön se selkeästi oli heinän puutteeseen), soitin Harrille. En jaksanut olla anteeksipyytelevä tai pahoillani, Salieri kuitenkin ajoi ohi aivan kaikesta muusta. Harri oli yllättävän ymmärtäväinen, vaikka esittikin vienon toiveen siitä että jotakin viestiä voisi laittaa tämmöisessä tilanteessa. Ihan lyhytkin riittäisi, sen verran ettei hänen tarvitsisi miettiä kaikkia mahdollisia skenaarioita alkaen autokolarista ja sairaalaan joutumisesta. Ymmärsin minä toki sen ja olisihan sitä voinut jotakin laittaa Harrille samalla kuin työkavereillekin.

    Kerroin jääväni tallille yöksi seurailemaan Salierin vointia ja Harri kysyi heti että tarvitsinko jotakin, hän voisi kyllä tuoda. No, puhelimen vara-akun ja vaikka laturin. Muutaman vaatekappaleen. Ehkä jonkin kirjankin yöksi. Olin kiitollinen, sillä vaikka akuutein vaihe ehkä olikin nyt ohitse, en malttanut lähteä Hopiavuoresta edes sen vertaa että olisin käynyt kotona. Noa ja Nelly saivat minut sentään houkuteltua keittiöön syömään jotakin lämmintä, ensimmäistä kertaa koko päivänä. Otin kiitollisena vastaan kukkuraisen lautasellisen makaronilaatikkoa enkä muistanut syöneeni hetkeen mitään niin hyvää. Eetu ja Nelly ja muut tarjosivat muutenkin kaiken avun mitä saatoin tarvita. Saisin käydä suihkussa, pyyhkeenkin saisi lainaan ja iltapalaa totta kai järjestyisi tallinvintille, mihin olin ajatellut majoittautua. Itketti ihan tällainen, kun ei tarvinnut selviytyä kaikesta yksin.

    • #5344 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Tätä lukiessani ehdin jo pelätä, että olet päättänyt hankkiutua Salierista eroon. 😀 Tykkään siitä ihan hirveästi: virtuaalisista tarinahepoista mun suosikkeja ovat just ne tavalliset, järkevät hevoset, joiden kanssa oikeastikin haluaisi harrastaa kaikkea. Samansuuntaisesti taitaa ajatella tallin väki, kun Salierista yritetään huolta pitää, ja Sonjastakin tietenkin. Ei kukaan haluaisi omalle kohdalle puhelinsoittoa ähkystä.

      Harvoin sitä hurrataan hepankakasta, mutta nyt kyllä ja aiheesta! Salier teki onnistuneen kakan, jee. 😀 Tekisin sille kunniamerkin, jos kehtaisin. 😀

      Onkohan Salierin eläinlääkäri järvi-pohjalainen. :DD Vitsi miten jaksat koristella yksityiskohtia. Mäkin, vaikka suurin piirtein saan tehtyä eron pohjanmaan murteen, Seinäjoen suunnan ja Lapuan suunnan murteiden välille yleensä, olisin iiiihan varmasti kirjoittanut lääkäristä hyvin yleiskielisen silkkaa ajattelemattomuuttani. Vaikka mitä todennäköisimmin se on kotoisin jostain lähialueelta. Ja kaiken lisäksi Pohjanmaan murre ja E-P:n murteet tuntuu tarttuvan herkästi niihinkin, jotka vaan vierailee pidempään…

  • #5267 Vastaus

    Sonja T.
    Osallistuja

    1.-2.4.: Kasa hevosenpaskaa
    Oli pillahtaa itkuun kun näin mitä Harri oli tuonut. Olin pyytänyt kännykän laturia ja muutamia vaatteita, mutta Harrilla oli mukanaan iso kassillinen kaikkea mitä arveli minun tarvitsevan. Oli täysi vaatekerta, pyyhe, peruskosmetiikkatuotteet, lenkkarit (ai miten ihana vaihtaa koko päivän jalassa olleet ratsastussaappaat kevyempiin ja mukavampiin kenkiin!) ja läppärinikin hän oli tuonut mukanaan, ajatellut jos hyvinkin yön tunteina tarvitsin parempaa ajankulua kuin kirjan ja puhelimen. Lisäksi hän sanoi että jos halusin ja Eetulle sopi, hän voisi jäädä seurakseni tallille täksi yöksi. Eetu nyökkäsi: se oli hyvä kuulemma että sain seuraa.

    Iltatallin jälkeen talli jäi hämäräksi ja hiljaiseksi. Hiippailimme Harrin vintiltä katsomaan Salieria. Se katsoi meitä rauhallisesti tummilla silmillään ja hamuili kädestäni pienen tukun heiniä, jonka olin sille tuonut.
    — Voi sua kultamuru, taidat alkaa olla jo parempaan päin menossa, kuiskasin sille ennen kuin painoin oven kiinni ja lähdimme takaisin vintille.

    Lysähdin sohvalle raskaasti. Ei minua sillä tavalla väsyttänyt, että olisin unta saanut, mutta olin aivan ryytynyt. Huoli, murhe, stressi, suru ja kaikki muut ikävät tunteet velloivat aivoissa. Maailman huonoimman ajan Salieri sitten valitsi sairastumiselleen, tässä olisi näitä muitakin murheita juuri nyt. Isän kuoleman vuosipäivä oli ollut eilen, Jarnon olisi huomenna. No, olipahan tietysti muuta ajateltavaa ollut tänään kuin vanhoissa vellominen ja onneksi ei Salieri ei kuollut tänään. Se olisi ollut jo liian julmaa pilaa maailmankaikkeudelta tai joltain.

    — Hevoset kuolee kahteen asiaan, jalkoihinsa tai ruuansulatukseensa, tokaisin kun Harri kysyi hevosten terveysongelmista. Kohta huomasin selittäväni kaiken tietämäni ähkystä. Että se oli totaalisen eri asia kuin ihmisten jouluna ja grillijuhlissa harrastamasta ylensyönnistä johtuva huono olo. Että se on pahimmillaan ja hoitamattomana kuolemaan johtava tila tai mitä tahansa siltä väliltä, riippuen syystä, hevosesta ja tähtien asennosta. Että hevosihmisille koko termi oli pelottavinta ikinä.

    Harri kysyi jaloista, mutta siihen vastasin ettei tänä yönä, en jaksaisi selittää kaikkea hevosten mahdollisista ja mahdottomista jalkaongelmista. Harri kuulosti siltä että häntä kuitenkin kiinnosti ihan tosissaan, ei kysellyt vain kohtaliaisuuttaan. Ja miksipä ei, hän oli käynyt muutaman kerran kanssani tallilla kevättalven mittaan ja sitten kysynyt, jos voisi kokeilla ratsastamista itsekin. Pidin tarkkaan huolen ettei itsetyytyväinen hymy päässyt leviämään naamalleni kun sanoin sen toki sopivan. Tallilta oli löytynyt sopivan kokoinen kypärä lainaan ja viime viikolla Harri oli kivunnut satulaan ensimmäistä kertaa elämässään. En tiedä kumpaa oli jännittänyt enemmän, minua vai häntä, mutta ratsastuksen jälkeen hänen naamansa oli loistanut kuin se kuuluisa Naantalin aurinko.

    Koska ratsastuskouluilla ei tunnit pyörineet tällä hetkellä ja myöhäistä se toki olisi ollutkin näin loppukeväästä millekään kurssille ilmoittautua, lupasin Harrille että hän voisi ratsastaa silloin tällöin Salierilla. Olihan se ihan pätevä alkeishevonenkin (paitsi silloin kun ei ollut, mutta siitä en maininnut Harrille mitään). Tämä ähky tiesi kuitenkin vähintään viikon lepoa ja toipumista. Harri sanoi ettei se haitannut, suurempi murhe oli se että Salieri oli kipeä.

    Puolen yön jälkeen kävimme taas tarkistamassa ruunan voinnin ja tarjoilemassa sille vähän heinää. Tallissa oli pimeää, mutta jollain tavoin kodikasta. Muutama hevonen nosti päätään kun kuljimme käytävää pitkin, pyysin niiltä ohimennessäni anteeksi häiriötä ja vasta sitten muistin että Harri oli mukana. Salieri hörisi innoissaan, raukka taisi olla jo nälkäinen ihan tosissaan. Se oli saanut silti tehtyä hyvänlaisen lantakasan karsinaansa. Olin innoissani ja iloinen kun tutkiskelin sitä tarkemmin. Se alkoi näyttää jo hyvinkin normaalilta ja se oli hieno juttu! Sitten taas muistin että Harri oli mukana. No, tervetuloa maailmaan, jossa kasa hevosenpaskaa voi olla päivän paras asia.

    • #5268 Vastaus

      Tiitus
      Valvoja

      Voiku oon tääl harmitellut Salierin puolest ja vähän pelännytkin miten sen käy, vaikka ekassa osassa näyttiki jo paremmalta. Ja nyt jo nauratti tää lopetus tervetulleeseen lantakasaan 😀

      Ja kyl on Sonjal ihana ja huomaavainen mies! Ja vieläpä kun on oikeasti kiinnostunut hevosasioistakin ja halus ratsastaa ja tykkäski viel siitä.

    • #5345 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Joo, varmaan itsekin voisin ottaa jonkun Harrin! Se on niin ihana. Vaikka se ei ole hevosihminen, se ymmärtää, miksi Sonja ei laittanut sille viestiä. Sitten se ymmärtää tarjota apua, ja osaa ihan itsenäisesti ajatella Sonjaa myös pakatessaan ensiapulaukkua tallilla yöpymiseen. Kaiken lisäksi se jää tueksi, voi vitsit, koska kamalahan se nyt on yksin odottaa mitä käy.

      Tallin vintillä yöpyminen voisi potentiaalisesti olla jännää ja kivaa, jos tilanne ei olisi ollut näin ahdistava. Mutta ahdistavuudesta huolimatta mun romanttinen sieluni fiilisteli, millaista on kulkea tallissa yöllä kun on hämärää, kuuluu vain nukkumista ja rouskutusta, ja tuoksuu, noh, hevonen.

  • #5381 Vastaus

    Sonja T.
    Osallistuja

    — Pirulainen!

    Sitten rauhoittavammin: — Koitahan nyt olla aloillasi ja käyttäytyä. Mä tiedän että sä osaat.
    — Se taitaa olla jo kovasti tervehensorttinen, kun tualla tavalla ryskää, tuumasi Eetu. — Soon ollu jo monena päivänä nii into piukees, jotta hyvä ko o mahtunnu tallinoviist ulos sen verta että tarhaan saa.
    — Joo, oon huomannut kans, kun oon juoksuttanut sitä.

    Eetu naurahti, kun oli sattunut taannoin näkemään sen ”juoksutuksen”. Salierilla oli todellakin liikaa virtaa ja pakko sitä nytkin oli juoksuttaa ensin, koska en todellakaan uskaltanut tämmöisen sähikäisen selkään kylmiltään.
    — Miten voi pelkkä heinä nousta päähän tällä tavalla? Oot varma että siinä viimeisessä satsissa ei ollut spiidiä seassa? Vai syökö tää tarhassa Dipsinkin heinät?
    — Piristeestä en tiärä mennä sanoon mut kyl Dips heinäkasalla pualesa pitää. Ko soon ori, ni son marssijärjestykses kärjesä. Vaik eihän nää toisiaan knasi, oikeen ovat hyvässä sovussa keskenääs.

    Maneesi oli tyhjänä, luojan kiitos. En tarvinnut yleisöä show’lle tänään. Tarkkailin riekkuvaa Salieria ja totesin saman mitä muutkin olivat sanoneet: ei se vaikuttanut kipeältä eikä siltä että se pukittelisi kivun takia tai satulaa vastustellakseen. Kunhan oli menevä ja energinen, ilmekin oli ihan sen näköinen, silmä kirkas, pää pystyssä ja korvat hörössä. Naamasta sen ähkynkin oli suoraan nähnyt ja nyt se naama näytti iloiselta.

    Kun Salieri oli saanut purettua pahimmat höyrynsä, irrotin liinan ja talutin ruunan jakkaran luokse, josta ponnistin selkään. Jos rehellinen olen, hirvitti ihan pikkuisen. Salierille ei sopinut lorviminen, ei tämä eka kerta ollut kun se pakkolevon jälkeen oli kuin epävakaa painekattila. Täällä sentään oli kokopäivätarhaus, mikä piti enimmän tylsyyden loitolla, mutta nähtävästi Salieri kaipasi työntekoa. Olen minä sitten ehkä jotakin osannut tehdä oikein tämän kanssa, jos näin asia on.

    Muttei niin pahaa jottei jotain hyvääkin. Salieri tuntui selkään oikein kivalta ja ratsastus sujui kuin vettä vain. Vähän jäykänsorttinen se oli taipumaan, mutta rehellisesti se kuitenkin yritti. Eikä ylimääräisestä tänttäröinnistä ollut merkkiäkään, ellei sellaisena pidä kovaa intoa mennä eteenpäin. Minun piti oikein pidätellä itseäni, että ratsastin oikeasti vain kevyesti enkä lähtenyt teettämään sillä mitään erityisiä temppuja, kunhan kävin askellajit läpi ja taivuttelin sitä vähän. Joka tapauksessa saatoin olla oikein tyytyväinen kun laskeuduin satulasta ja taputin kevyesti hiestynyttä mustaa kaulaa. Kyllä se tästä taas, niin pitää uskoa.

    • #5383 Vastaus

      Camilla
      Valvoja

      Miten niin ytimekäs ja selkeä tarina. Eniten nauratti nuo heinään liittyvät vitsit. Huokaistaan onnesta, että Salierin tila oli ohimenevä ja se on taas oma itsensä. Camillakin käsittelee mieluummin liian energisiä hevosia kuin joutuu soittamaan omistajien perään, että hevosilla ei ole kaikki ok. Salierikin siitä taas tasaantuu. Heinän vaikutus loppuu joskus.

    • #5477 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Normaalisti en ratsastuskuvauksesta pidä, mutta tarinoista pidän, ja siksi olisin lukenut tästä ratsastuskerrasta mielelläni kerrontaa. Tilanne on niin poikkeuksellinen Sonjalle ja Salierille. Kyllähän Salierista on ennenkin liikettä löytynhyt, mutta ai että. En ole kouluratsastaja, mutta voin kuvitella, miltä tuntuu kun hevonen on sellaisella tuulella, että haluaa painaa töitä ja kohdistaa kaiken energiansa juuri oikeisiin juttuihin. Tässä tarinassa tykkään ehkä eniten tästä mielikuvasta, ja siitä, miten ihan vain parilla virkkeellä onnistuit luomaan mulle kokonaisen mielikuvan ratsastuksesta. Siitä, miten olisi liikettä. Sonjakin haluaisi mennä niin kuin Salierikin. Mutta kuinka pitää ottaa rauhallisesti. Ja seuraavalla kerralla taikaa ei enää todennäköisesti olekaan. Vaikka tärkeintähän on, että Salieri tuli kuntoon.

      :DD Ja vitsi miten Eetua on se, että kun joku hevonen ryskää ja riehuu, kaikki on hyvin ja hyväntuulista, vaikka se rikkoisi paikkoja mennessään. Mutta auta armias, jos joku ihminen rikkoo paikkoja ja häiritsee hevosia, niin jo tulee kyyditys pihalle riehumaan.

  • #5443 Vastaus

    Sonja T.
    Osallistuja

    14.4.20
    Pudottauduin Salierin selästä vapiseville jaloille. Nelly oli rääkännyt meitä, tai oikeastaan minua ihan kunnolla. Oli istuntaharjoituksia ja apujen käyttöä ja puolet tunnista olin joutunut menemään ilman jalustimia. Puhdasta sadismia! Olen melko varma että nämä ideat oli nyysitty jostain valmennuksesta, jossa Nelly oli ollut itse tai ollut mukana seuraamassa ja kas! niin tästä TT:stä joutuivat kärsimään viattomat sivullisetkin. No ei vaan, hyvähän se oli että treenattiin, mutta kun tuntui siltä että huomisaamuna en pääse sängystä ylös.

    Nelly sanoi tauon tehneen Salierille hyvää ja huomasin minä sen itsekin. Toki asiaan saattoi vaikuttaa myös Simolta taannoin saadut ideat ja ohjeet, joita olin yrittänyt noudattaa parhaani mukaan. Niin tai näin, muutama aiemmin hankalasti sujunut asia tuntui nyt loksahtaneen paremmin kohdilleen ja saatoin olla ihan ylpeä Salierista, kenties vähän itsestänikin.

    Heitin loimen ruunan selkään satulan päälle ja lähdin vielä vähän jäähdyttelemään sitä päätielle päin. Maahan oli satanut vähän lunta, mutta koska maa oli ehtinyt jo jonkin verran lämmitä, lumi muuttui askeleiden alla kuraksi. Päätiellä kulki yksittäinen auto, mutta se osasi varoa ja väistää hevosta, nostipa kuski vielä kättäänkin meidät ohittaessaan. Morjestin takaisin vaikken yhtään tiennyt kuka se oli, kohtelias on kuitenkin syytä aina olla.

    Muistelin mielessäni Lempäälän aikoja, siellä ensimmäisessä tallissa, missä Salieri oli ollut. Siellä pikkuteitä terrorisoi lauma nuoria ja vähän vanhempiakin huligaaneja ja hevosella tiellä ratsastaminen oli niiden takia lähinnä rituaali-itsemurha. Siirsin Salierin sittemmin toisaalle, mutta juorut kertoivat että kun niille nurkille oli vihdoin saatu pitkän kerjäämisen ja useiden rikosilmoitusten jälkeen poliisipartio kytikselle, oli saalis ollut melko mittava: ylinopeuksia, kortittomia, alaikäisiä, rattijuoppoja, katsastamattomia kulkuneuvoja, viritettyjä mopoja ja kaiken kaikkiaan tieliikenteeseen soveltumattomia kulkuvälineitä. Siihen nähden täällä Otsonmäellä elettiin kuin herran kukkarossa. Ja se oli hyvä.

    Tallinpihalla oli melko hiljaista, näin tavallisena arkipäivänä tallilla olivat lähinnä työntekijät. Moikkasin ohimennen Tiitusta ja Eetua taluttaessani Salierin talliin. Oskari oli tallissa tunnollisesti siivoamassa.
    — Mites Ukko voi? kysäisin häneltä.

    Oskari näytti säpsähtävän ajatuksistaan, mutta onnistui pusertamaan muutaman sana ilmoille silti:
    — Iha jees.

    Sitten vähän laajemmin:
    — Se vaikuttaa taas olevan parempaan päin, mutta tiedä sitten taas miten kauan sitä jatkuu.
    — Onks niistä labroista selvinnyt mitään? jatkoin sinnikkäästi.
    — Ei oo tuloksia tullut vielä, tänään pitäisi tai huomenna. Vaikka eihän niissä viimeksikään mitään ollut.
    — Okei.

    Hetken hiljaisuuden jälkeen Oskari jatkoi vielä hiljaisella äänellä, kuin olisi pelännyt että karsinoiden seinillä olisi korvat:
    — Mä sitä vaan mietin että jos se onkin jotakin tarttuvaa, joku virus. Kun tuo Salierikin sen ähkyn sai tässä nyt samoihin aikoihin. Eihän sillekään mitään syytä löytynyt, eihän?
    — No ei, mutta ei kai mikään virus aiheuta pelkkää ummetusta? Ja Salieri on ollut nyt taas jo pari viikkoa ihan normaali ja terve, niin että se taisi olla ihan vaan ohimenevä häiriö tai joku. Eikä kellään muulla kai oo ollut mitään ongelmia, että kai se vain oli sattumaa että Salierin ähky osui just samoihin aikoihin.
    — Nii… mutisi Oskari eikä kuulostanut yhtään vakuuttuneelta.
    — No mut toivotaan että Ukko alkaisi toipua kokonaan.
    — Joo. Kiitti.

    • #5479 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Joskus olisi ihan hauskaa kurkistaa Sonjan elämään. Olen itse aina valikoinut tarinatalleja, jotka muistuttavat niitä talleja, joilla olen oikeastikin ollut. En osaa kuvitella, millaista on elämä hevosen kanssa päristelevien mopopoikien keskellä, tai no, ylipäätään lähellä normaalia ihmisasutusta. Mun lapsellisissa mielikuvissa esimerkiksi helsinkiläishevoset kipittelevät pitkin mukulakivikatuja, vaikka tietenkään en niin torvi ole, että oikeasti näin ajattelisin. Tietenkin kaupunkitalleilla heppa on heppa ja ei ne hepat keskikaupungeissa kasva, mutta mua kiehtoo sairaasti erot. Siis muutkin kuin se, että isommissa paikoissa hevosen pitäminen on vissiin oikeasti rikkaiden hommaa! 😀

      Nelly on kyllä aika tyyppi. Sadismistaan päätellen se voisi tulla Oskarin kanssa jollain tasolla toimeen, hmm. Musta on rohkea veto myös ottaa Oskari tarinaan. Koen itse, että sellaista hahmoa olisi vaikea saada puhumaan ja liikkumaan, kun ei oikein vielä tiedä, mitä sen päässä liikkuu. Se nyt ainakin on ihan varmaa, että se on kauhuissaan joka hevosen aivastuksestakin nyt, kun pelkää että Ukko on jonkinlainen potilas numero nolla! Mun pitäisi varmaan paljastaa kaikille kirjoittajille se, mitä Oskari ei tiedä itse vielä aikoihin: Ukon sairaus ei voi tarttua kehenkään tai mihinkään.

  • #5567 Vastaus

    Nelly
    Valvoja

    Salierin ja Sonjan henkimaailma -valmennus

    “Noni” sanoin tomerasti. Nostin molemmat kädet lanteilleni ja katsoin kun Sonja kiipesi Salierin selkään.
    “Hyvä”, jatkoin. “Nyt tuut alas.”
    “Mitä?” Sonja sanoi.
    “Niin että tuu alas.”
    “Alas? Vastahan mä tulin?”
    “Jep. Alas.”

    Sonjan suu sulkeutui ja kulmakarvat kohosivat. Nyökkäsin äänettömästi. Hän keräsi ohjat yhteenkäteen ja nojasi eteenpäin. Sonja heitti jalan hevosen pepun yli ja jousti polvista, kun maa otti vastaan. Minua hymyilytti. Kehotin Sonjaa vielä nostamaan jalustimet ylös ja jättämään ohjat kaulalle.

    “Nyt lähet kiertämään kenttää iha reunoja pitkin. Muista taluttamisen perusjutut ja tarkista ne. Paitsi älä ota ohjista kiinni lainkaan.”

    Salier lähti seuraamaan Sonjaa, joka alkoi pikkuhiljaa tajuamaan takaa-ajatukseni. Huomautin Sonjalle oikean taluttamisen paikkaa ja kerroin vinkit sen löytämiseksi. Kun taluttaminen ilman kontaktia sujui, käskin laskea käden hevosen selän päälle ja pysähdellä ennalta-arvaamattomasti.
    “Se vahvistaa kuuntelua. Salier kuuntelee sua paljon herkemmin. Hyvä! Lisää vaa.”

    “Kato ko se tulee lähelle. Sulla on oma tila ja sä voit vaatia sitä. Mieluummin vaadit vähän liikaa. Johtaminen, Sonja, johtaminen. Kumpi johtaa?”
    “Minä?”
    “No sinä sinä! Noni, pysähdy. Sitte, onko sulla oma tila nyt?”
    “On mulla” Sonja sanoi ja katsoi minua kovin kummissaan.
    “Ei ole. Ei tarpeeksi. Salierin pää on sun menosuunnan edessä, eikä se onnistu nyt näin. Heilauta kyynärpäitä. Ihan että se väistää ja peruuttaa. Jujuna on, että sun pitää olla se johtaja ja Salier on sun seurassa, ei toisinpäin. Hevosta pitää rakastaa, mutta yhtälailla pitää olla rajat. Sun yli ei kävellä.”
    Sonja heilautti vähän aran oloisesti kyynärpäitä. En usko, että Sonja pelkää satuttavansa Salieria, mutta taitaa kummastella minun otteitani valmennukseen.
    “Hyvä! Sit taas mennään. Ja uudestaan taas. Tätä me tehää tänää kunnes se sujuu hyvin. Salierille pitää kertoo, että sinä johdat ja sinä viet vaikka miten päin puuhun ja pois sieltä. Hevosella saa olla tunteita ja saa pelätä, mutta sun pitää kertoo, ettei oo pelättävää. Sä johdatat sun hevosen sinne pelottavaan puuhun ja takasin. Ko Salieri tietää, että sä oot hyvis ja paras, se luottaa suhun jopa niitten kärryjen kanssa. Tää on tätä henkimaailmaa” naurahdin.
    “Joo” Sonja nyökkäsi. Hänen hiuksensa heilahtivat kypärän alta ja askel lyheni ennenkuin pysähtyi uudestaan.

    • #5568 Vastaus

      Sonja T.
      Osallistuja

      Kiitos hirmuisesti, tämä on tosi hyvä! Ja hyödyllinen Sonjaa ja Salieria ajatellen.

    • #5581 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Aw, Nellyn perusluonteenpiirre, rempseys tulee tästä jotenkin niin hyvin esille. Vertaan hahmoja aina itseeni ja mietin, miten vaikeaa mun olisi ohjeistaa Sonjaa yhtään missään, kun luokittelisin hänet heti oikeassa elämässä pelottavaksi. (Mulle on siis muutenkin vaikeaa olla ihmisten kanssa, varsinkin puolituttujen ja tuntemattomien.) Nellyä taas ei pelota. Se hyppyyttää Sonjaa satulaan ja pois, ja kysyy topakasti, että onko sulla nyt sun mielestä oma tila vai ei. Sellainen Nelly on: sillä ei ole ongelmaa. Kadehdin häntä siitä, koska sitähän ihminen kai haluaa, mitä itsellä ei ole. Toki hehe, jos saisin Nellyn supervoimat päiväksi ja käyttäytyisin noin, mulla olisi monen kuukauden morkkis. Mitähän se Sonja ajatteli, kun mä niin sille sanoin, kun mä sanoin että sinä sinä, kun mä silleen sanoin PYSÄHDY enkä voisikko pysähtyä… 😀

  • #5588 Vastaus

    Sonja T.
    Osallistuja

    Alkeistuntilainen
    — Mikä toi on? Harrin äänessä soinnahti epäilys.
    — Juoksutuspiiska, vastasin ykskantaan.

    — Ei, ei oo sua varten, naurahdin kun Harri katsoi minua epäluuloisena. — Paitsi jos oikein pahasti kohellat satulassa, niin voin muistuttaa… Hei, tää on ihan merkinantoväline vaan.
    — Mikä toi sit on?
    — Liina. Juoksutusliina.
    — Mitä sillä tehään?
    — Sillä juoksutetaan… Näet kohta.

    Tilanne oli mennyt jo siihen että Harri oli ostanut oman kypärän ja ratsastuskengät. Olin kuitenkin vannottanut että syksyllä hän saa luvan mennä ratsastuskoulun tunneille, koska minä en ollut varsinainen ratsastuksenopettaja eikä Salieri varsinainen opetushevonen. Enkä alkaisi oikeasti opettaa edes miesystävääni. Itse asiassa: en varsinkaan miesystävääni.

    — Mitä sä teet?
    — Mä otin nää ohjat pois. Me ei nyt tarvita niitä.
    — Mites mä sitten ohjaan Salieria?
    — Ensinnäkin mä hoidan tänään sen ohjauspuolen, joten sun ei tartte siitä huolehtia. Toisekseen, hyvä ratsastaja pystyy ohjaamaan hevosen suuntaa pelkillä paino- ja pohjeavuilla, ohjia ei välttämättä tarvita.
    — Miten hevosen saa pysähtymään ilman niitä?
    — Istunnalla tai äänellä.
    — Aha, Harri ei kuulostanut siltä kuin olisi ollut sataprosenttisen vakuuttunut asiasta.
    — Mutta se ei ole semmoinen asia mitä sun kannattaa vielä murehtia. Ensin pitää opetella istumaan oikein ja sitä harjoitellaan tänään.
    — Aha.

    Ai että oli vaikeata yrittää asettua aivan aloittelijan korvienväliin ja yrittää selittää asioita, jotka itselle olivat itsestäänselvyyksiä ja jo melkein suorastaan refleksejä. Harri oli insinööri, hyvässä ja pahassa. Hän ei tyytynyt mihinkään ”niin on vain aina tehty” -vastauksiin tai epämääräisiin kuvailuihin. Kaikki piti kertoa tarkalleen: mitä, miten ja miksi. Hyvähän se oli että kyseli, mutta kun minulla olisi pitänyt olla vastauksia eikä aina ollut.

    — Voitais lopetella tältä kerralta. Joko muistat, miten sieltä selästä tultiin alas?
    — Ohjat vasempaan käteen ja jalustimet pois paitsi että mulla ei oo jalustimia eikä ohjia. Oikee jalka vaan sit selän yli ja maahan ja taputukset?
    — Juuri näin.

    Salieri ei ollut juurikaan hionnut, satulan alla oli ehkä vähän kosteaa. Mietin, riittäisikö tämä päivän treeniksi vai pitäisikö vielä käydä lyhyesti maastossa. No, olinhan minä juoksuttanut sen aluksi. Huomenna kyllä ratsastaisin sen läpi niin että turpakarvatkin oikenisivat. Niin, ja piti muistaa ne Nellyn opit siitä johtamisesta ja omasta tilasta ja mistä kaikesta… Myönnän ihan suoraan että olen kyllä päästänyt Salierin näissä asioissa aika hunningolle. Kun se on niin kiltti! Jonkin vähemmän leppoisan hevosen kanssa olisi voinut käydä huonosti jo. Tai sitten ei, periaatteessa tiesin nämä jutut kyllä ja jos Salieri olisi hankalampi luonteeltaan, olisin todennäköisesti (ja toivottavasti) ollut sen kanssa jämäkämpi. Pitänee silti pyytää Nellyltä enemmänkin tämän lajin oppeja.

    Talliporukka alkoi tunnistaa jo Harrin, ainoastaan Alice mulkaisi oudoksuen meidän suuntaan. Noa kolisteli sauvoineen Flidan karsinan suunnasta ja pysähtyi tervehtimään.
    — Hei, onnea tuoreelle kaksosten isälle, Harri sanoi heti. Olimme tietenkin käyneet vilkaisemassa varsoja nopeasti heti tallille tultuamme. Toistaiseksi ne näyttivät kai jakselevan ihan hyvin, olivat ainakin pystyssä molemmat.
    — Kiitos, sanoi Noa samalla kun hänen kasvoilleen levisi niin onnellinen ilme. — Vähänhän tässä on edelleen hämmentynyt olo, että tuli yhtäkkiä kaksi kun ultrassa ei oltu huomattu ja että kaikki on hengissä. Kaksosvarsojen kanssa on aina isot riskit kaikenlaisiin ongelmiin. Tuutteko kahville? Sinne paineli just porukkaa keittiöön, että hyvällä tuurilla voi löytyä vielä jotain pannunpohjia.
    — Kiitti, mutta tällä kertaa pitää lähteä suoraan kotiin ruuanlaittoon.

    • #5594 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Ihan tulee omat ekat ratsastuskerrat mieleen. 😀 Ne, kun etukäteen ajattelin hevosen olevan robotti, joka menee sinne minne ohjista vääntää, pysähtyy vetämällä ja lisää vauhtia kun ohjia hölskyttää. Uskon ihan täysin Sonjan vaikeuksiin opettaa mitään, minkä itse osaa hyvin. Se on ihan hirveän vaikeaa. Monen vuoden jälkeen ei enää muista niin hyvin sitä, kun kaikki oli uutta ja ihmeellistä. Toisaalta samastun hirveän paljon Harrin insinööriajatuksiinkin. Nellyn kirjoittaja on kyllästynyt muhun, kun joutuu koko ajan vastaamaan mun miksi-tehdään-näin -kysymyksiin enkkuratsastuksesta. Ja kun se selittää parhaansa mukaan, hirveimmällä säkällä kysyn uudestaan, että niin mutta silti miksi. Voi Harri käydä välillä yhtä paljon hermoille. 😀 Enkä minäkään kyllä missään nimessä opettaisi puolisoani tekemään yhtään mitään: nimen omaan varsinkaan puolisoa! Siinä voisi olla parisuhde koetuksella pitkän päälle.

      Ilmaisuistasi mua viihdyttää tällä kertaa eniten se, miten Sonja aikoo läpiratsastaa Salierin niin että turpakarvatkin oikenevat. 😀 Keräilen hauskoja sanoja ja ilmaisuja, ja tämä on kyllä ihan helmi.

  • #5883 Vastaus

    Sonja T.
    Osallistuja

    Mietoja huumeita
    Kirjaston nojatuoli oli säädetty mahdollisimman mukavaksi, puolimakaavaan asentoon. Lojuin silmät puoliksi kiinni, auringonvaloa tunkeutui vähän sisään sälekaihtimien välistä vaikka ne oli suljettu. Tunnustelin päässä jumputtavaa kipua. Se oli ljyskyttävää mutta myös aaltoilevaa, välillä se laimeni mitättömäksi kasvaakseen sitten taas. Eniten se tuntui oikealla ohimolla, otsalla, korvan yläpuolella, mutta joskus se säteili takaraivon puolelle. Välillä oli kuin joku olisi tuikannut aivoista tikarin ulospäin. Se sai minut irvistämään, mutta sitten se heltyi hetkeksi. Ja alkoi taas.

    Lopu, ajattelin.

    Lopu.

    Lopu.

    Lopu.

    — Pärjääksä nyt varmasti? Harrin rauhallinen, matala ääni kuulosti mukavalta, se ei repinyt aivoja.
    — Mmm.
    — Haenks mä ämpärin, jos sulle tulee paha olo?
    — Nää.
    — Mä meen jatkaan töitä, mut tuun kattoon sua taas.

    En jaksanut vastata enää mitään. Kuulin askelten loittonevan, sitten ne kiipesivät rappuset ylös. Kohta työhuoneen ovi sulkeutui ja taloon laskeutui hiljaisuus. Vanha seinäkello raksutti. Tuttu ääni ei häirinnyt, kun se oli lapsuudesta asti tikittänyt seinällä samalla tavalla. Ihan kuin kipu alkaisi menettää otettaan. Se ei ollut enää niin terävää vaan tylppää, tikari vaihtui pöytäveitseen. Huoahdin jo lievän helpottuneena. Kyllä se tästä taas kunhan lääke alkaisi potkia itseään vauhtiin.

    Olin kai vaipunut jonkinlaiseen horteeseen, josta havahduin kun Harri seisoi taas vieressä. Päätä ei särkenyt enää, mutta pään lisäksi puuduksissa oli koko vartalo ja aivotoiminta. Tyypillinen migreenilääkekooma siis. Raotin silmiäni, käänsin vähän päätäni enkä jaksanut muuta. Piti olla varovainen liikkeissään, sillä tuntui taas siltä että pienikin väärä liike saattaisi räjäyttää kivun ja pään uudestaan.

    — Mites olo? Vieläkö särkee?
    — Ei. Väsy, mutisin. Miten huulien liikuttelu ja äänen muodostaminen saattoi olla näin vaikeata? — Mitä kello?
    — Kohta kolme.
    — Pitäs tallille, sanoin ja avasin silmät. Kunpa en olisi ollut näin raato.
    — Sä et kyl…
    — Sss. Voisitsä tulla mukaan?
    — Mulla on yks telco tos tunnin kuluttua vielä. Sori.
    — Oke. Jos sä viet mut sinne nyt. Mä en voi ajaa.
    — Sä et kyl voi mennä ratsastaankaan tossa kunnossa.
    — Pakko se on liikuttaa, sanoin kärttyisenä. Miksi kaikki piti aina selittää? — Mä yritän saada jonkun muun ratsastamaan. Tai juoksutan.

    Paarustin raput ylös vaihtamaan vaatteita. Harri yritti vielä jotakin ”Sä et kyl”-alkuista lausetta, mutta murahdin hänet hiljaiseksi. Tässä oli nyt muitakin ongelmia, kuten esimerkiksi hereillä pysyminen ja liikkuminen. Käskytys aivoista lihaksiin toimi vain puolella kaistalla. Kuin pää olisi pumpulia, ei särje, mutta ajatuskaan ei kulje.

    Tallilla toivoin tapaavani mahdollisimman vähän ihmisiä vaikka olin vähän piristynyt liikkeellelähdön ansiosta. Luulisivat varmaan minun olevan huumeissa. No, tietyllä tapaa olinkin, kohtauslääke oli keskushermostokamaa, mutta tämä ei ollut kyllä millään tavoin miellyttävä tila. Jokainen asia piti erikseen miettiä: hae riimunnaru, kävele tarhalle, taluta Salieri karsinaan, hae harjat. Vie harjat, hae varusteet.

    Salierin kanssa puuhaillessa vertyi kroppa ja ajatuksenjuoksu sen verran että harkitsin jo vakavasti ratsastamista. Ei mitään kovin tavoitteellista tai vaativaa, mutta luultavasti pysyisin selässä. Maastoon tekisi mieli, raitista ilmaa ja maisemia mutta en kyllä uskaltaisi yksin lähteä. Ja Eetu panisi minut rautoihin jos näkisi minun tässä kunnossa yrittävän tallinpihasta pois.

    Joskus pelastava enkeli tulee yllättävässä hahmossa. Tällä kertaa se näytti Eiralta, joka oli suuntaamassa Uunonsa kanssa maastoon. Kysyin voisinko lähteä mukaan.
    — Joo kyllä kai, Eira hieraisi epätietoisena niskaansa. — Mut tää Uuno on niin hidas ettei me kyl pysytä sun ja Salierin perässä.
    — Ei se mitään, ei laukata, sanoin iloisena. — Rauhallinen maastolenkki on nyt parasta. Ei tartte ravatakaan.

    Mietin hetken pitäisikö ehdottaa hevosten vaihtoa. Suuri, rauhallinen ja leveäselkäinen Uuno houkutteli, mutta annoin olla. En jaksaisi nyt perehtyä uuteen hevoseen. Metsäpolulle päästyämme selitin Eiralle tilanteen: migreeni oli iskenyt ja nyt olin lääkkeissä eli täysin kelvoton mihinkään kevyttä käyntimaastoa kummempaan. Siksi turvaratsukko oli hyvä idea.

    — Voi kamala, Eira kommentoi. Äänestä kuulsi niin selkeä huoli, että kähmäistä mieltäni lämmitti. — Pitääks mun olla hiljaa? Voin mä kyl olla. Äidillä on joskus migreeni ni kukaan ei saa pitää mitään meteliä silloin.
    — Ei tartte. Oikeastaan kiva jos puhut, niin mä pysyn paremmin virkeänä. Jos ei haittaa, että mä en välttämättä jaksa kauheesti vastailla. Eikä mun päätä oikeasti särje nyt, se on vaan se lääke kun väsyttää.

    Eira hoiti puhumisen kiitettävästi, luojan kiitos että tyttö oli niin puhelias. Sain kuulla Uunon kuulumiset vuohiskarvoja myöten, sen miten Inari tulisi kohta takaisin Suomeen kun oli jo ikävä, kouluasiat ja erityisesti kaveriasiat, vanhempien tyhmyyden kun mihinkään ei päässyt ja mitään ei saanut tehdä ja Hermanin viimeaikaisen oudon poissaolevuuden. Kuuntelin ja nyökkäilin, sanoin välillä “Joo” väliin enkä ymmärtänyt lähellekään kaikkea, mutta ei se haitannut ketään. Uuno ja Salieri kulkivat rauhallisesti eteenpäin, lähes ohjaamatta kaulat pitkinä.

    — Kiitos hirveesti että lähdit mukaan, sanoin Eiralle kun pääsimme takaisin tallille ja tunsin itseni jo ihmiseksi.
    — Ei se kuule mitään, Eira heläytti iloisesti.
    — Ei kun ihan oikeesti, oli tosi kiva juttu, koska tää auttoi tosi paljon siihen lääkekoomaan.

    Olin ihan tosissani, sillä kokemuksesta tiesin että huonoin vaihtoehto oli jäädä yksin sohvanpohjalle märehtimään päänsä tilaa. Sitä vain oli siinä tilassa niin epäsosiaalinen, surkea ja veltto, ettei tehnyt mieli lähteä yhtään mihinkään, mutta jos sai kaavittua itsensä sieltä ylös ja ihmisten seuraan, se auttoi.

    — Kuule, jos sä haluat joskus niin voisin pitää sulle tunnin Salierilla, sanoin hetken mielijohteesta, kun päähäni pälkähti Helin kertomus Eirasta Inkan selässä.
    — Ihanks totta? Eiran naamalta loisti epätietoinen innostus.
    — Joo. Jos sä haluut.
    — Joo! Siis… Joo, milloin vaan haluut!

    Eiran ilo oli niin silminnähtävää, että omaakin mieltä lämmitti. Hymähdin itselleni, vanha pehmo haluaisi näemmä taas syleillä koko maailmaa kun migreeni on pois ja kaikki oli ihanaa. No, olihan se.

    • #5998 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Hulluja on noi hevosihmiset!! Tuossa tilassa tulevat tallille hoippumaan! No ei: jonkunhan sen hevosen hoitaa pitää, kun Hopiavuoressa ei ole olemassa mitään täysihoitoa. Vaikka olisihan joku sen hoitanut, jos Sonja olisi ilmoittanut. Reppana. 🙁 Jo kova ihan normaali päänsärkykin on hirveää, saati sitten migreeni ja lääkkeistä seuraava pöhnä.

      Harri ja sen sä et kyl -alkuiset lauseet nauratti mua. 😀 Toinen yrittää auttaa joo, mutta kun se on musta niin hauskasti kirjoitettu ja samalla kuitattu toistokin. Oikean elämän dialogithan on toisteisia, mutta kun ne kirjoittaa, niistä tulee pitkän päälle pahimmassa tapauksessa outoja. 😀

      Eira on kuitenkin se syy, jonka takia tämä tarina on ollut nolon kauan kommentoimatta. Vitsi miten monta kommenttia olen aloittanut, ja aina todennut, etten kehtaa kommentoida ennen kuin olen jatkanut tarinaa Eiran näkökulmasta. Musta on nimittäin jotenkin hellyyttävää ja jopa liikuttavaa, että Eira paitsi kelpaa Sonjalle, Sonja myös arvostaa sitä ja näkee siinä jotain muutakin kuin sen, miten ärsyttävä, nokkaääninen ja nenäkäs se osaa olla. Koska onhan se loppujen lopuksi kiltti ja kunnollinen tyttö. Kaiken lisäksi olet vainginnut sen niin hyvin tekstiin. Kerrot tosi paljon pikkuasioilla. Esimerkiksi sen, että Eira ei luule liikoja Uunostaan, kuittaat ekassa dialogissa ja sen hyväsydämisyyden (ja noh, ajattelemattomuudenkin, kun se niin räpättää kuitenkin) tokassa.

      Sonja on ollut tietämättään Eiran sankari jo siitä asti, kun hän sanoi Sannille sen Maailman Parhaan Letkautuksen, mutta arvaa vain onko nyt. 😀

    • #6001 Vastaus

      Sonja T.
      Osallistuja

      Minä luulin vain että tämä hautautui TT-tarinoiden alle niin että pääsi unohtumaan enkä odotellut kommentteja. Mutta nyt kun menit sanomaan, niin odotan kyllä Eiralta jatkoa!

  • #5991 Vastaus

    Sonja T.
    Osallistuja

    Kesä ja kärpäset
    Ihanaa, ihanaa kun on kesä ja lämmin!
    Olimme käyneet vauhdikkaalla maastolenkillä, minä, Outi ja Agnes, ja hevoset tietysti. Aurinko paistoi lämpimästi ja lopputuloksena kaikilla oli hiki ja hyvä mieli. Meillä oli kaikenlaisia hölmöjä ideoita, joita ei koskaan kuitenkaan toteutettaisi, vain ideointi oli tärkeätä. Niinkuin nyt esimerkiksi ”Konsertto Kolmelle Oriille” (Salieri sai tässä nyt tuurata oria): katrilli musiikin tahtiin meidän kolmelle eriväriselle, mutta muuten vähän samantyyppiselle kouluratsulle. Tosiasiassahan me emme pääsisi yhteisymmärrykseen edes musiikista.

    Joutessani pesin ja puunasin Salierin ja varusteet ja lopuksi lähdin syöttämään sille vähän tuoretta pihan nurkalle. Salieria ei tarvinnut kahta kertaa käskeä kun se hautasi turpansa lähimpään mättääseen. Mielessä pyöri edelleen se ähky, jolle ei ollut syytä ja pystyin liian helposti kehittelemään kaikenlaisia uhkakuvia muun muassa kesälaitumesta. Miten hevosensa edes uskaltaa sinne päästää?

    Aurinko paistoi Salierin kiiltävänmustaan karvaan ja minun kasvoille kun istahdin maahan. Suljin silmät ja kuuntelin kaikkea mitä ympärillä tapahtui, hevosten hörinää ja hirnahtelua, traktoria pellolla, kavionkopsetta kentältä, kauempana menevää autoa ja lintujen liverrystä. Ja sitten Noan askeleet pihalla, ne tunnisti heti. Raotin toista silmääni ja nyökkäsin hänelle.

    — Päivää paistattamassa, vai? Noa kysäisi.
    — Joo. Ihanaa kun on näin lämmistä.

    Noa nyökkäili.
    — Kyllä sitä talvea taas kestikin.
    — Talvea ja talvea, 5 kuukautta kestänyt marraskuu se lähinnä oli.
    — No mä yritin vaan olla optimisti…

    Naurahdimme molemmat, Suomi ja Suomen säät.
    — Mitäs varsoille ja Flidalle kuuluu?
    — Ne jakselee oikein hyvin. Ronja saa edelleen korviketta, mutta jos sitä alkais vähitellen jo luottaa siihen että jospa koko lauma selviäiskin hengissä. Molemmat kasvaa silmissä.
    — Meinaatko laittaa ne laitumelle juhannukselta?
    — Joo, pääsevätpähän sinne opettelemaan hevosten tavoille vähän isommassa laumassa. Inkan varsa tulee sinne kans kuulemma, niin on sit samanikäsiä frendejä enemmänkin.

    Juttelimme niitä näitä vielä tovin ennen kuin Noa lähti tallin suuntaan. Katselin kepin kanssa liikkuvan miehen perään ja mietin olisikohan pitänyt kysyä siitä sen jalasta. Jos hän vaikka tarvitsisi apua tai jotain? Noa oli ollut viime aikoina hieman hiljainen ja jollain tavoin syrjäänvetäytyvä ja ajattelin josko se oli se jalka kun vaivasi jollain tavoin.

    Könysin pystyyn, puistelin suurimmat roskat housuntakamuksesta ja vihjaisin Salierille, että voitaisiin lähteä.
    — Ei tuoretta mahantäydeltä, ukkeli. Huomenna saat taas lisää.

    • #6013 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Tässä tarinassa kaikki kuulostaa ihanalta! Sellaiselta Tuuvan Talli -tyyppiseltä meiningiltä. Ai että miten olisi ihanaa mennä rentooon maastoon hyvällä luotettavalla hevosella, kun olisi kesä ja lämmintä, ja hörsköttää kaverien kanssa joistain orikatrilleista ja muista. Ei sillä ole väliä, toteutetaanko niitä, vaan se höpöttäminen on kivaa, ja hevoset tietenkin. Tämä tarina kuvaa just sellaista tallielämää, jota haluaisin mun tallielämän joskus olevan, jos mulla olisi joskus oma hevonen. Tiedän, ettei se aina voi olla tätä, eikä se Sonjallakaan ole, mutta muutaman tällaisen tallipäivän takia kestäisi kyllä vaikka sen puolen vuoden pituisen marraskuun. <3 Mulle tuli tätä lukiessa joka lukukerralla hyvä mieli, ja vaikka et tehnytkään mitään monen kappaleen tunnelmakuvausta, kyllä mä aistin, miten aurinko lämmittää ja siristyttää silmiä ja hevosetkin on ihan velttoja ja rentoja sen takia. 😀 Ai että.

    • #6020 Vastaus

      Noa
      Osallistuja

      Oi vitsi joo, toi Eetun esille ottaman Tuuvan talli on tosi hyvä, tässä on meinaan ihan just sellanen fiilis!

      Luin kanssa tän – tottakai – heti silloin kun se tuli, mutta myönnettäköön että mä oon vähän laiskotellut kommenttien kanssa. Ei pitäisi muttakun… :DD Eniveis, tunnelmastaan huolimatta mä – tietysti puolueellisena – tykkäsin kaikista eniten siitä, miten otit Noan mukaan. Näen juuri tälläisen keskustelun Sonjan ja Noan välille! Turhan hyviä ystäviä he eivät kuitenkaan ole, mutta tottakai tuttuja ja tulevat hyvin keskenään toimeen. Siihen dialogi on varsin sopiva, sää on aina loistava tapa aloittaa keskustelu ainakin näin suomalaisittain!

      Mutta ihan mun suosikki on se, että Sonja on laittanut merkille että Noa on vähän normaalista poikkeava. Onhan se, kun sen pään sisällä myllertää! Nämä tälläiset, oli se sitten minkä mittainen maininta tahansa, saavat mut aina niin onnelliseksi ja oikeasti kehräämään kuin kissa, niin tyytyväiseksi tuun! :DD Vielä enemmän, kun kyseessä on seikka, jota hahmo ei itse tuo esille kuten nyt. Kun Noa ei mitään itse kerro, niin sinun lukijana sekä kirjoittajana pitää itse olla asiasta tietoinen; tiedän että oot mun juttuja lukenut, jee! Ja Sonja epäilee sen johtuvan jalasta, koska se on se ensimmäinen looginen, mistä muusta aina aurinkoinen Noa voisi olla pahoillaan? Eli ihan tosi hyvä, sait mut ainakin tosi iloiseksi! 😀

  • #6230 Vastaus

    Sonja T.
    Osallistuja

    Iltamaasto 3.7.
    Piha oli täynnä ratsuja ja ihmisiä, suurin osa tietysti tuttuja hopiavuorelaisia, mutta oli joukossa muutamia vieraitakin naamoja. Vilkaisin vielä Salieria, jonka sinisenmusta karva kiilsi auringossa niin että häikäisi. Varusteet olivat moitteettomassa kunnossa ja keväällä Sokalta tilatut suojat sointuivat tarkalleen satulahuovan väriin. Ei tarvinnut hävetä hevostaan.

    Ei tarvinnut hävetä sen käytöstäkään. Nelly ja Heli olivat toimineet koko alkukesän tukiopettajina kun Salieria totuteltiin kärryjen läsnäoloon ja Nellyn johdolla olimme treenailleet kaikenlaisia muitakin johtamis- ja muita henkimaailman hommia. Vaikeahan sitä edistystä sinänsä oli itse huomata, mutta Salierin käytöksessä huomasi eron. Joku tarkkasilmäinen, joka osaisi katsoa, saattaisi huomata, miten ruuna aavistuksenomaisesti saattoi vetäytyä minun taakseni turvaan, mutta ei näyttänyt minkäänlaista merkkiä pelosta tai vauhkoilusta.

    Jonon järjestyminen kaikille sopivaan muotoon kesti aikansa, mutta pian lähdimme pihasta Eetun johdolla. Jotenkin oli vierasta nähdä Eetu Jussin selässä ja vielä lähdössä maastoon. Tiitus ja Enni tulivat meidän perässä, Enni ei kuulemma vieläkään pannut suoranaisesti pahakseen turvahevosta. Edellä meni joku vieras, tummatukkainen nuorempi nainen, jolla oli merkillinen hevonen. Tai ei se kai niin merkillinen ollut, mutta ruunivoikko (siksi tuota väriä kait virallisesti sanottiin vaikka hallakkona minä tuonväriset olin oppinut tuntemaan silloin ysärillä) ei ollut mitenkään yleinen väri suomenhevosilla. Ja suokki tuo oli selvästi.

    Tummatukkainen nainen oli kehaissut jo Salieria kun lähdimme ja kysäisin puolestaan hänen hevosestaan. Kyllä se suomenhevonen kuulemma oli, Ryövärin Velhotar, tuttujen kesken Venni. Ja todellakin ruunivoikko. Sen emä oli kuulemma harvinaisuus sinänsä, tuplavoikko suomenhevostamma. Niin, ne olivat niitä sellaisia melkein albinon näköisiä, minun piti varmistaa. Nainen nyökytteli. Olisipa joskus hauska nähdä sen värinen suomenhevonen, ajattelin mielessäni. Ja pitäisi ehkä joskus opiskella noita hevosten värejä, etten olisi niin pihalla aina kun hevosten väreistä puhuttiin.

    Hillitty siirtyminen laukkaan ei sujunut ihan toivotulla tavalla, kun Salieri oli taas vähän liian innoissaan. Olihan se hyvä että eteenpäinpyrkimystä löytyi. Onneksi muut lähistöltä eivät lähteneet mukaan Salierin intoiluun ja Salierinkin meno tasaantui kun huomasi ettei saanut muista seuraa koheltamiselleen. Kesäilta oli täydellisen kaunis, aurinko paistoi edelleen puiden latvojen yläpuolella, mutta ilmassa tuntui jo selkeä illan raikkaus. Olipa Eetu onnistunut tilaamaan juuri sopivan ilman maastolenkille.

    • #6241 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Tämä taitaa olla tarina, josta löydän sen, miten Sonja havainnoi hevosia. Luonne ja käytös tulevat tietenkin omassa hevosessa ensin, varsinkin kun käytös on muuttunut kärryongelman suhteen jo tosi hyvin. Omaa lemmikkiään ei kuitenkaan havainnoi samalla tavalla kuin muita, koska se on tuttu. Muissa Sonjalla tulee tässä ensimmäisenä väri. Toisenlainen havainnoija ei osaisi nimetä värejä vaikka havainnoisikin ne tarkasti ja kolmas tyyppi näkisi kaikki hevoset mustina, erilaisina ruskeina ja valkoisina. Sonja on kiinnostunut aiheesta ja tietää paljon, vaikka itse kokee tietävänsä vielä melko vähän.

      Eira on sitä mieltä, että Salieri olisi letkan komein hevonen ihan ilman mätsääviä varusteitakin, ja komea se onkin. Vaan eivätpä siistit varusteet ikinä rumenna! Ei ole ihan joka hopiavuorelaisella sellaisia, varsinkin kun virtuaalimaailmassa Sokan tuotteissa maksetaan merkistä. 🙂 (Musta on muuten hauskaa, että ainakin mun mielikuvissa Sokan tuotteista on kehittynyt elintasosta kertovia brändejä! Ne on musta aivan ihania tavaroita, mutta koen ettei mun hahmoilla ole niihin varaa.)

  • #6346 Vastaus

    Sonja T.
    Osallistuja

    Kauneudenhoitoa
    Olin otattanut Salierilta kengät pois maastoretken jälkeen, niin että se pääsi ihan kunnon paljasjalkalomalle samalla kun me kiersimme Harrin kanssa etelä-Suomea. Nyt laitumella rötvääminen oli ohitse ja pitäisi alkaa palailla vähitellen jonkinlaisiin arkirutiineihin. Se aloitettiin kutsumalla kengittäjä lyömään uudet kengät.

    Kengittäjän oli pitänyt tulla jo puolilta päivin, mutta hän soitti ja ilmoitti myöhästyvänsä, kuulemma hätätapaus käsissä. Että jos mitenkään sopii, niin odottelisin pari tuntia, hän tulee kyllä aivan heti kun ehtii mutta todennäköisesti muutama tunti menee. Sanoin sen olevan ihan ok, ei minulla mihinkään kiire ole tänään ja joutaisin hyvin notkumaan tallilla pidempäänkin.

    Itse asiassa viivästys oli todella hyvä asia, sillä ehtisin pestä Salierin. Hain Salierin vasta aamupäivällä pois laitumelta ja se oli suoraan sanottuna likainen. Viime päivien sateet olivat saaneet laitumen mutaiseksi ja hevoset myös. Katselin lievän epätoivon vallassa Salieria, jolla oli kuraa kaulalla, otsassa, otsaharjassa, molemmissa lavoissa, toisessa kyljessä, takapuolessa ja hännässä, jaloista nyt puhumattakaan. Mutapainiako ne siellä laitumella olivat harrastaneet?

    Talutin Salierin suuliin ja aloin kuurata. Tervehdin ohikulkevaa Oskaria, joka oli tunnollisesti töissä sekä Eetua, yhtä tunnollisesti töissä hänkin, mutta malttoi sentään vaihtaa muutaman sanan. Kuulin samalla tallin tuoreimmat uutiset, merkittävimpiä tapahtumia olivat Ennin lähtö takaisin omistajalleen ja Marshallin polvileikkaus. Tunsin itseni ohimenevän surulliseksi Ennin takia, se oli niin kaunis ja kiva hevonen. Mitenkähän Tiitus nyt, tuleeko Bee takaisin, ajattelin. Varmaan hän jatkaa tallilla töitään normaaliin tapaan, ei se kai hevosen omistamisesta ole kiinni.

    Huuhtelin valkoista vaahtoa Salierin karvasta. Ruuna itse vaikutti nauttivan kylpyläpäivästään, lepuutti takastaan ja ravisteli kaulaansa. Vesi roiskui litimärästä harjasta minun päälleni.

    — No voi kiitti, naurahdin ja pyyhin toisella kädellä roiskeita naamaltani.

    En ollut lainkaan huomannut Nellyä, joka oli saapastellut lähistölle, mutta hänen naurunsa paljasti.
    — Ootas vaan kun se ravistelee itsensä kokonaan. Saat vääntää paidastasi vettä.

    Yhdyin nauruun.
    — Ai niin muuten, kiitos kortista, sekin tuli perille, Nelly jatkoi.
    — No niinpähän tuo näytti olevan jo jääkaapin ovessa.

    Juttelimme vähän aikaa meidän matkasta, Hopiavuoren asioista, uusista valmennuksista. Nelly mainitsi muutamat kisat syksyllä, mutten lämmennyt niille. Kun Nelly lähti, totesin Salierin olevan puhdas. Vetelin enimmät vedet karvasta pois hikiviilalla ja talutin Salierin tallinkäytävälle. Aioin ensin viedä sen karsinaansa mutta tulin toisiin ajatuksiin, se kuitenkin saisi päähänsä piehtaroida puruissa. Kuivailin sitä lisää, selvitin hännän perusteellisesti ja tasoitin saksilla. Harja vaatisi ehkä nyppimistä, mutta nyt se sai vain selvityssuihketta ja kampasin sen mahdollisimman nätisti toiselle sivulle.

    Kuljetin kättäni pitkin mustaa, sileää karvaa. Pari pattia tuntui iholla, toinen kaulalla, toinen lautasilla. Mitä lie paarmanpuremia, ei Salieri ainakaan kosketusta arkonut. Näytti ja tuntui siltä, että mahakin olisi vähän pyöristynyt. Ei tietysti mikään ihme sinänsä kun laitumella kuitenkin muutaman viikon ollut. Ja hyvähän se oli, Salieri ei ollut mitenkään helppo lihotettava varsinaisesti.

    Inari tervehti kun siistin Salierin sinänsä olemattomia vuohiskarvoja. Oletin hänen kulkevan Skotin karsinalle tai satulahuoneeseen, mutta hän jäi käytävälle silittelemään Salieria.
    — Kauneudenhoitosessio menossa?
    — Sepä se ja oli kyllä ihan syytäkin tuon laitumella rypemisen jälkeen.
    — Varmasti joo. Kuule, Inari madalsi ääntään. — Ootsä ihan oikeasti antanut Eiran ratsastaa Salierilla?
    — Joo. Se oli vaan sellainen päähänpisto yks kerta kun käytiin yhdessä maastossa.
    — Okei. Kyllähän se siitä puhui, mutta mä en ihan uskonut, Inari naurahti hieman hämillisenä.

    Peruutin muutaman askeleen ja ihailin lopputulosta. Salieri näytti ihan toiselta kuin pari tuntia sitten. Karva kiilsi, jouhet olivat ojennuksessa eikä se nyppimätön harjakaan mitenkään ruma ollut vielä. Kehtaisi ruunan esittää kengittäjällekin.

    • #6352 Vastaus

      Nelly
      Valvoja

      Wau 😀 . Oon aina yhtä iloinen ko joku jaksaa ajan kanssa puunata ja siistiä hevosta. Se on jotenkin aina mukamas niiiin vaikeaa ja aikaavievää, että kauimmin menee kun suunnittelee ja aloittaa koko homman 😀 . Silti se on joka kerta aina yhtä palkitsevaa ja ihanaa, kun näkee kädenjäljen selkeästi. Salierkin nautti!

    • #6363 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Kun mä haaveilin pienenä mukulana hevosesta, tätä ajattelin sen hoitamisen olevan. Että aina ehtii viimeisen päälle laittaa, aina on pölytön hevonen. Ikinä ei jää sellaista tahmeaa kakkakerrosta käteen, kun oikein antaumuksella silittää. Samaa ajattelin turkkikoiristakin: että aina ovat näyttelykunnossa. Joo hehehe: millä ajalla? Mutta silloin kerran, kun on ylimääräistä aikaa laittaa ne, vakkei olla minnekään menossa, ai kun ne on hienoja! Lyhyenkin harjan selvittely ja suihkiminen käy ihan terapiasta, kun antaa ajatuksiensa hieman harhailla ja havainnoi laiskasti ympäristöään. Salierikin on niin kiva heppu, ettei ala murjottaa, vaikka hoitaminen kestää joskus. Sitä paitsi luulisi, että hevosestakin on mukava olla puhdas sitten kun pesu on tehty, vaikka itse peseminen ei kaikille olekaan mikään nautinto. Ainakin nimittäin mun turkkikoirasta näkee, miten se oikein ooooh nauttii ja venyttelee niin kuin kissa viikoittaisen pesu-urakan jälkeen villavana kuin mikä!

      Nyt olisi ainakin Inarilla syytä olla kateellinen Eiralle, jos hän olisi kateellinen sielu!

  • #6417 Vastaus

    Sonja T.
    Osallistuja

    Lapset pilaa aina kaiken
    Pysäytin Salierin keskelle tallinpihaa ja mietin. Kentällä olisi puomeja ja pieni ristikko. Janna oli juuri tulossa Paahtiksensa kanssa pois sieltä ja kysyi pitäisikö hänen kerätä puomit pois. Ravistin päätäni, mietin nyt vielä että tekisikö itse puomitreenin vai menisinkö maneesiin. Kummassakaan tapauksessa puomeista ei olisi haittaa. Päätin pitäytyä alkuperäisessä suunnitelmassani ja suuntasin maneesiin.

    Nelly oli pitänyt taannoin meille valmennuksen, ensimmäisen laidunloman jälkeen. Meillä oli olleet vähän kaikki asiat hukassa istunnasta alkaen, mutta kyllä se tästä taas alkaisi lutviutua. Nelly keskittyi ihan perusasioihin, kuten olin toiveenani esittänytkin. Kotiläksyjä saimme myös ja niitä treenaisimme tänään: suoruus, etuosan kontrollointi, siirtymiset, asetukset, taipumiset ja sen sellaiset.

    Muuten valmennustunnin tunnelma oli ollut vähän jähmettynyt. Minä tiesin. Nelly tiesi että minä tiesin. Minä tiesin että Nelly tiesi että minä tiesin… Kumpikaan ei sanallakaan viitannut loppuviikon uutisiin. Meillä oli virtahepo maneesissa. Kohta Salierikin arvaisi että jotakin on vialla, ellei se ollut vaistonnut sitä jo. Lapset! Ne todellakin pilasivat kaiken, ihan jo pelkällä vihjeellä siitä että voisivat olla tuloillaan.

    Yritin ravistella ylimääräisiä ajatuksia pois päästä ja keskittyä Salieriin. Sehän tässä kuitenkin tärkeintä oli.

    • #6422 Vastaus

      Marshall
      Osallistuja

      Pystyin tunteen ihan liian elävästi ton ”..Minä tiesin. Nelly tiesi että minä tiesin. Minä tiesin että Nelly tiesi että minä tiesin… Kumpikaan ei sanallakaan viitannut loppuviikon uutisiin.” Ja sitte pitäs vielä koittaa keskittyä johonki sellaseen ku hevosen oikeanlaiseen ratsastamiseen? Huhhuh.

    • #6439 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Sama ensiajatus kuin Marshallilla! Sonja näyttää olevan hahmo, joka on mun kanssa ihan samaa mieltä lapsista. 😀 Sentään se osaa hieman sulavammin suhtautua, vaikka treeni ei oudoissa tunnelmissa menekään putkeen. Hyi kauhea, miten joutuvat sivullisetkin kärsimään vauvauutisista. On jo ikävä Hopiavuoren kotoisaa ja rauhallista tunnelmaa… 😀

  • #6466 Vastaus

    Sonja T.
    Osallistuja

    Käärmeenpesä
    Heilautin jalkani Salierin selän ylitse toisen puolen jalustimeen.
    — Mennäänkö sit? Janna kysyi Paahtiksen selästä.
    — Ootatko hetken, pitää säätää näitä jalustinhihnoja. Nää on jotenkin hullusti…

    Kun olin saanut jalustimeni ja hihnani kuntoon, lähdimme pihasta vanhalle päätielle ja kohti Mäensisusta, jossa Janna ei kertomansa mukaan ollut käynyt. Aurinko paistoi lämpimästi ja miksei olisi paistanutkin, olihan vasta elokuun alku. Täysi kesä siis vaikka ilmassa leijailikin jo syksynsävyinen kypsä tuoksu. Yhtäkkiä huomasin kaipaavani syksyä ja sadonkorjuuta aivan hillittömästi, vastapuidun pellon ja kypsän viljan tuoksua, puimurin perässä pyörivää pölypilveä ja sänkilaukkoja.

    Menin mainitsemaan tästä Jannalle. Hän ilahtui sänkilaukka-mahdollisuuksista, vaikka epäilikin homman järkevyyttä. Paahtiksella saattaisi alkaa menojalka vipattaa vähän liiankin kanssa. Selkeällä reitillä vauhdikkaampi laukkaaminen onnistui kuulemma rauhallisena pysyvän kaverin kanssa ihan ongelmitta, mutta jos Paahtis pellolla tajuaisi, että ympärillä oli lääniä mennä mihin halusi, ei tiennyt pystyisikö sitä pitelemään mitenkään.

    — Mites hankireeni? Onks täällä talavisin jotakin semmosta peltoa, johona vois ratsastaa jos on sellaanen järkevänsyvynen hanki?
    — Joo, kyllä viime talvena ainakin Eetulla oli muutama lohko, missä sai ratsastaa. Ettei ollut mikään syysvilja alla tai nurmi. Tosin Eetulla ei taida syysviljoja ollakaan, kauraa vaan, mutta nurmea kyllä on.

    — Sä tairat tiätää enemmänkin maanviljelystä, Janna sanoi kun olimme tovin jutelleet pelloista ja miksi syysviljan tai nurmen päällä ei kannattanut talvella suuremmin ratsastella.
    — Mähän oon maatilan emäntä, naurahdin.
    — Tä? Jaa oot vai? Mä kuvittelihin jotta sullois joku siisti sisätyä.
    — No niin mulla oikeastaan onkin. Mulla nyt vaan on maatilan puolikas isän peruina. Serkkuhan sitä kyllä käytännössä viljelee. Mut kyllä mä tänä vuonna oon ajanut itsekin peltoja kun on ollut tarvis.
    — Mitä sä sit noin muuten teet tyäkses?

    Töistä riitti puhetta Pihlajamäelle asti, koska kysyin tietysti vastavuoroisesti Jannalta hänen työstään. Olin saanut käsityksen että hän olisi sosiaalialalla, mutta nyt selvisi tarkemmin että nimenomaan nuorisotyössä.

    — Miten sä tuolle alalle päädyit alunperin? kysäisin, koska itselle se olisi kaikista aloista ehkä se viimeinen vaihtoehto teologisen lisäksi.

    Janna jäätyi. Ei sitä huomannut hänestä mitenkään, vastauskin viipyi vain ehkä sekunnin. Asento ei muuttunut, hän ei tehnyt mitään ylimääräistä, epävarmuudesta kertovaa elettä eikä äänensävykään kavaltanut mitään. Mutta silti sen vain jotenkin tiesi. Tunsin miten poskia kuumotti, taisin tulla sohaisseeksi viattomuuksissani jotakin käärmeenpesää, joka ei minulle kuulunut.

    — No, se tuntui musta kiinnostavalta ja semmosseelta, johona mä olisin hyvä.

    ”No se on hyvä jos tykkää työstään”, niin minun piti sanoa, se tylsä ja tavanomainen hymistely. En kuitenkaan ehtinyt kun Janna palautti kysymyksen.

    — Sitä mä en muista, että mistä mä alunperin sain tekniikan päähäni, mutta konetekniikan opinnoista haaveilin yläasteella ja pääosan lukiostakin. Sen takia kai että oon koneiden kanssa ollut tekemisissä varmaan siitä lähtien kun opin kävelemään. Jotenkin se sit vaihtui tietotekniikaksi abivuonna. Eikä oo sinänsä kyllä tarvinnut katua.

    Pidin tarkasti huolen, että loppuratsastuksen ajan puheenaiheet liikkuivat vain kevyillä ja vaarattomilla vesillä. Onneksi Janna ei mennyt totaalilukkoon vaan rupattelimme koko loppumatkan ilman että se oli yhtään väkinäistä. Sitten kun on tarpeeksi katuvainen ja häpeissään, tulee tehneeksi kaikenlaista muutakin typerää. Tällä kertaa lupasin ainakin harkita lähteväni Salierin kanssa mukaan jos vastaan tulisi tässä joskus syksyllä jokin kenttävalmennus. Korostin kuitenkin sitä, että me tarvitsisimme jonkin vauvatason valmennuksen, koska minun kokemukseni maastoesteiltä oli puhdas nolla. Janna vaikutti ilahtuneelta jo pelkästä mahdollisuudesta.

    Tallinpihassa kiitin Jannaa maastoiluseurasta ja hän hymyili takaisin niin vilpittömästi että epäilin tehneeni virhetulkintoja metsäpolulla. Tai sitten en, mutta ainakaan Janna ei jäänyt kantamaan kaunoja. Tai ainakin hän osasi sitten näytellä hyvin.

    • #6477 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Vai oli Sonja se eka rohkea (tai no varomaton), joka tuli kysyneeksi Jannan taustoista! Musta tämä on sen suhteen tosi hyvin rakennettu tarina. Sonja tietää, että jotain taustalla saattaa piillä, mutta hahmon syvimpiä salaisuuksia ei kuitenkaan kiskota esiin ennen kuin hahmon kirjoittaja itse päättää niin, jos päättää. Muutenkin sohaisusta ja jäätymisestä huolimatta tunnelma on tilanteeseen nähden kevyt ja taas tulen ajatelleeksi, että vitsit kun olisi muakin oikeassa elämässä vastaavilla keskustelunlahjoilla siunattu. Sonja ja Salieri olisi kyllä hauskaa nähdä myös vauvatason valmennuksessa. 😀 Ei vaan taida virtuaalimaailmassa ihan hirveästi olla vauvatasoisia tapahtumia, kun oman hahmonsa voi kirjoittaa vaikka miten taitavaksi vaikka kuinka monessa ihan eri lajissa. 🙁 Mutta kun aika on oikea, toivottavasti niitä tulisi vastaan, sillä onhan niitä joskus olemassa!

  • #6469 Vastaus

    Janna H
    Osallistuja

    Ihanan rento tarina vaikka silti siihen saikin toiselle epävarman ja vaivaantuneen olon.

    Mielenkiintoista myös itse nähdä että avautuuko Janna ikinä Sonjalle lapsuudestaan, vai jääkö kaikki hämärään.

  • #6484 Vastaus

    Sonja T.
    Osallistuja

    Rutiinien rikkomista
    — Nyt suoristus ja puolen vaihto. Älä sohi siellä satulassa! Ei oo kiire. Jalat molemmin puolin normaalisti ja ohjat tasan, anna vaikka vähän höllää. Noin. Ja sitten taas sama, mut toiseen suuntaan eli voltti oikealle ja siitä jatkat sitten avoväistössä suoraa linjaa pitkin.

    — Nyt meni hienosti! Sitten raviin ja kokeillaan sama kuvio ravissa.

    Kypärän alta valahti hikipisara, en tiedä enää kuinka mones oli vaikka tänään ei ollut edes kuuma päivä. Salierikin alkoi hiota. Olimme kai molemmat vähän kesäkunnossa, kun Nellyn väistötreenit näin pukkasivat hien pintaan.

    — Sehän meni todella hyvin. Kun me ei olla kisoissa nyt, niin ei ole väliä jos sä varmistelet ja otat aikaa kunnolla sille suoristamiselle, niin se menee hyvin. Seuraavalla kerralla se on jo paremmin lihasmuistissa ja menee nopeammin ja sitä seuraavalla kerralla sit taas vielä nopeammin.

    — Se olis sitten tältä päivältä tässä, tähän on hyvä lopettaa. Nyt älä tuu selästä alas vaan lähde jäähdyttelemään tavalliseen tapaan mutta selästä käsin. Sit puolivälissä tai jossain nouset satulasta ja talutat Salierin takaisin.
    — Mikäs juttu tämä nyt sitten on? kysyin.
    — Sekoitetaan vähän Salierin pakkaa. Sä aina kuitenkin nouset satulasta pois kentällä tai maneesissa ja talutat sen pois ja jäähdyttelet taluttaen. Nyt näytetään sille, että toisellakin tapaa voi tehdä.

    Tottelin Nellyn ohjeita ja lähdin pihasta löysin ohjin kiertämään meidän tavanomaisen jäähdyttelylenkin. Salieri ei tuntunut olevan millänsäkään moisesta rutiinien rikkomisesta, se nyt ei muutenkaan ollut monimutkainen luonne. Päinvastoin, taisi olla ihan yhtä putkiaivoinen kuin omistajansakin. Naurahdin itsekseni ajatukselle.

    Tallinpihaan palattuani Eetu kuitenkin ryntäsi heti kyselemään että oliko jotakin sattunut. Hän oli nähnyt miten olin lähtenyt pihasta ratsain ja kun palasin taluttaen, ensimmäinen ajatus oli tietenkin että jotakin oli tapahtunut, olin pudonnut tai Salieri oli alkanut ontua tai pudottanut kenkänsä. Nauraen selitin, että ainoa mitä tapahtui oli se, että Nelly oli saanut idean. Ihan varmasti pätevä idea sinänsä, mutta siinä unohdettiin kaikista alati huolehtiva vahtikoira-Eetu. Nelly purskahti nauruun kun kerroin tapahtuneesta kahvipöydässä: juuri niin Eetua kuin olla ja mahtaa.

    • #6488 Vastaus

      Tiitus
      Valvoja

      Kuten jo tarinassakin todettiin, niin mullakin tuli heti Eetun hätiköinnistä mieleen, että on kyllä niin hänen tyylistä. Ja miksikäs hän ei olisikaan ollut kummissaan, kun kerta näki toisen lähtevän ratsain ja palaavan kävellen. On kyllä selvästi Nellyn valmennus menossa ja oon niin kateellinen kuin hyvin siitäkin kerrottu.

    • #6508 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Mäkin oon sitä mieltä, että hahmot on niin omia itsejään ettei ole tosikaan. Salieri kans. 😀 Eihän se nyt niin pienestä hätkähdä kuin mitätön rutiinijuttujen tekeminen vähän toisella tavalla. Vaikka ehkä Nelly on ihan oikeassa: on niitäkin banaanihevosia, jotka meinaa kuolla kun joku nousee selkään tai taluttaa väärältä puolelta. Ja monen ihan rauhallisenkin hevosen saa heräämään ihan yllättävällä tavalla väärältä puolelta käsiteltynä!

      Tää tarina oli musta ihana kevyt välipala. Näkee, että Sonja ja Salieri on olemassa ja elää tallilla, vaikka ei pääjuoni sillä lailla etene. Mutta mähän tykkään hirveästi arkijutuista… 😀

  • #6589 Vastaus

    Eira
    Osallistuja

    Aina välillä Eira lähti Ritvan kanssa asioille. Allu toimi melkein aina kuskina, mutta joskus, niin kuin silloin, mentiin taksilla, sillä Ritva sai asioida Kela-taksilla naapurikunnissa. Taksikuskista oli tullut Ritvan henkilökohtainen ystävä, ja Eirakin piti hänestä kovasti. Joskus lääkäri- ja kauppareissuilla kuljettaja ajelutti Ritvaa myös joihinkin vähemmän välttämättömiin kauppoihin, useimmiten Ritvan suosikkeihin.

    Ritvan suosikkisisustusliikkeessä Eira pyöritteli hiljaisena pieniä lumisadepalloja, joissa oli hevosia, ja lumen sijaan syksyn lehtiä esittäviä erivärisiä hiutaleita ja höytyviä. Yhdestä hevosesta tuli ihan mieleen Salieri, mutta käsin tehdyt pallot maksoivat kaksikymmentäviisi euroa ja se oli Eiralle paljon rahaa. Sonja oli antanut Eiran ratsastaa Salierilla, joka oli maailman hienoin hevonen… Mutta silti kaksikymmentäviisi euroa oli niin paljon… Sillä sai ratsastustunnin tai uudet tennarit Koo Kengästä… Käsin tehdyt pikku puuhevoset, jollaisia Ritva oli tilannut viime jouluna Hopiavuoren joulukalenterilahjoiksi, katselivat Eiraa kiiltävine nappisilmineen. Nekin olivat kalliita, mutta niistä sai teettää juuri sellaisia kuin halusi…

    Silloin Ritva lykki rollaattorinsa Eiran taakse.
    ”Tarvisikko sä sellaasen?”
    ”Emmä ku mä ajattelin vaan, kun tallilla on yks ihan tän näkönen hevonen.”
    ”Onko mukavaki hevoonen?”
    ”On! Mä sain ratsastaa sillä! Arvaa onks se vähä taitava. Mä en saa edes Jussilla ratsastaa mut sit sillä tän näkösellä mä sain vaikka se on varmaan vielä parempi. Sit kun mulla on rahaa, mä ostan samanlaisen hevosen. Tai sit sellasen ku yks Inka.”
    ”Sinähän voit ostaa sen sun palakkarahoolla. Kyllä minä sulle sen verran annan ku tulit mua auttamahan taas kaupunkihin.”
    ”Tällä rahalla sais kyllä ratsastustunninki…”

    Ritva näytti viekkaalta, sillä viekashan Ritva on. Hän sanoi olevansa sen käsityöyrittäjän kanta-asiakas ja saavansa varmasti neuvoteltua Eiralle paremman hinnan. Eiran mielestä pikku hevonen oli kyllä hintansa arvoinen, mutta hän antoi Ritvan mennä. Hetken kuluttua Ritva jo viittoi ovelta pussillinen hevoskoruja ja -koristeita joulua varten rollaattorinsa kyydissä: nyt mennään. Hän oli maksanut pienestä Salierista koko summan, sillä olihan moinen käsityö Ritvastakin hintansa arvoinen, mutta ei sitä Eiralle tarvitsisi sanoa.

    Seuraavana päivänä tallille päästyään Eira kiiruhti työntämään aarteensa mahdollisimman salaisesti Sonjan ja Salierin kaappiin. Hän ei ollut malttanut edes pakata sitä lahjapakettiin, vaan oli vain liimannut sen pohjaan post-it -lapun. Lapulla luki kiitos ratsastuksesta T Eira.

    Kuva ilman taustaa
    Kuva värillisen taustan kanssa
    Kuva on parhaimmillaan muulla kuin valkoisella taustalla läpinäkyvänä versiona.

    Tämä on pieni kiitos kaikesta kommentoinnista ja vuorovaikuttamisesta. <3

  • #6613 Vastaus

    Sonja T.
    Osallistuja

    Ruskaa 20.9.20
    Se valkotukkainen oli taas Hopiavuoressa, nähtävästi tyyppi koulutti Typyä. Korjaus: hän ja Oskari kouluttivat Typyä. Tai ainakin he käsittelivät sitä, juoksuttivat ja muuta. Ihan hyvä, sillä Typyn tapakasvatus oli melko tavalla retuperällä. Itsehän pyrin pysyttelemään mahdollisimman kaukana kipakasta tammasta. Mutta kun katselin sitä kentällä valkotukkaisen kanssa, ei Typy vaikuttanut juurikaan kipakalta. Välillä siitä tuli mieleen eksynyt pikkutyttö.

    Ilmeisesti se valkotukkainen oli siis jonkinlainen ratsuttaja. Sen olin saanut selville että hänen nimensä oli Milan, Milan joku, sukunimi oli mennyt vähän ohitse. Milan Mihailovitsh ehkä. En ymmärtänyt vieläkään mistään mitään. Milan oli niin kohtelias, sillä tavalla luontevasti, joka ei saanut toista tuntemaan oloaan vaivautuneeksi. Silti Eetu vihasi Milania edelleen ja moni muukin tallilla tuntui välttelevän häntä. Minä en vältellyt vaan tervehdin nähdessäni. Ei minulla ollut mitään syytä olla olematta kohtelias, tiedä sitten mihin majesteettirikokseen mahdollisesti syyllistyin.

    Katselin sivusta kun Harri puki Salierille varusteita. Harri tosiaan roikkui taas Hopiavuoressa. Hän oli aloittanut aikuisten alkeiskurssin lähiseudun tallilla, muttei oikein viihtynyt siellä. Ensinnäkin hän oli ryhmän ainoa mies. Ei se sinänsä mikään yllätys ollut, mutta kuulemma ryhmän naisratsastajat tekivät itseään tykö vähän turhan kärkkäästi ja opettajakin alleviivasi tarpeettoman usein sukupuolta.

    Toinen harminaihe oli opetus sinänsä tai Harrin mukaan sen puute. Minä ehkä saatoin olla syypää siihen, sillä korostin niin kovasti aina istunnan merkitystä. Omasta kokemuksestani kuitenkin tiesin että istunnan virheet pahimmillaan olivat perustavanlaatuisia esteitä parempaan ratsastukseen pyrittäessä ja ne olivat piinallisen vaikeita korjata. Ohjista voi päästää, pohkeet voi irrottaa kyljistä kokonaan, mutta istuntaa ei pääse pakoon, ei ratsastaja eikä hevonen. Olin saarnannut tätä varsin laveasti ja ilmeisesti saarna oli uponnut hedelmälliseen maaperään, koskapa Harri marmatti ettei ratsastuskoulunopettajalle tuntunut olevan mitään väliä sillä miten oppilaat roikkuivat satulassa kunhan nyt suunnilleen oli nenä menosuuntaan. Ymmärrän, ratsastuskoulun peruja ne minunkin istuntaongelmani olivat alkujaan.

    Niin että Harri ratsasti kerran viikossa Salierilla minun komennossani.

    Välillä, niin kuin tänään, harmittelin ettemme päässeet maastoon kaksin. Aurinko paistoi ja ruska tarjoili parastaan, mutta kun ei ollut kuin yksi hevonen. Jussia en kehdannut pyytää maastoratsuksi toistamiseen, vaikka Eetu varmasti olisi sen antanutkin, enkä oikein osannut ajatella kuka muu olisi halukas lainaamaan hevostaan satunnaisesti. Ei kai kukaan, varsinkaan tällaisena päivänä, jolloin kaikki joilla vähänkin oli järkeä päässään suuntasivat itse metsälenkille.

    • #6616 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Elääpä sellaisessa ideaalimaailmassa, jossa ratsastuksenopettajaa oikeasti kiinnostaa oppilaidensa kehitys! Olen kuullut juttuja, että sellaisiakin opettajia on olemassa, vaikka ei olekaan vielä omalle kohdalle tai henkilökohtaisten kaverien kohdalle sattunut muuta kuin yksi, ja sekin valmentaja oman tallin kilpahevosten maine mielessään. Harrin kärsimä opetus niin sen itse opetuksen kuin sukupuolenkin suhteen kuulostaa tosi tutulta tällaisen otsonmäkeläisen korvaan. Toisaalta en tiedä, voiko opea moittia. Ainakin ennen muinoin kentällä taapersi toistakymmentä ponia ja heppaa nenät toistensa hännissä: ei siinä opella olisi aika opettamiseen riittänyt. Onneksi on Sonja, sillä kaikilla ei ole. Sen ymmärrän täysin, miksi Sonja haluaa oikeasti opettaa. Harri tulee parhaassa tapauksessa keräämään aika paljon ratsastusaikaa Salierilla, ja onhan se nyt kiva ettei omaa hevosta istuta vinoksi.

      Hopiavuoren Eetun touhu on kyllä niin kuin ala-astelaisten barbileikkirinki pihassa. Laumanjohtaja päättää, että tuosta me ei tykätä, niin muut on samaa mieltä, vaikka kaikki eivät tietäisi edes syytä. Inhottava laumailmiö.

  • #6863 Vastaus

    Sonja T.
    Osallistuja

    Kirjoitettu Harrin näkökulmasta

    Hylätyt
    Aurinko paisteli vähän puiden latvojen lomasta kun harjasin Salieria pitkin vedoin pihalla. Sonja oli suulissa Morttia harjaamassa ja minä olin myös tuonut Salierin ulos harjausta varten. Salieri nautiskeli tavalliseen tapaansa harjaamisesta koko rahan edestä. Sonja oli opettanut minua tulkitsemaan hevosten elekieltä ja kaikesta päätellen Salieri oli muutaman harjanvedon päässä nukahtamisesta, niin rennolta se näytti. Mortilla oli tutka päällä, se katseli ympärilleen kaula ja korvat pystyssä. Ei vauhkona, mutta kuitenkin tarkkaavaisena.

    Sonja laittoi Mortille vain juoksutuskamat päälle ja meni jo edeltä maneesiin, kun minä jäin vielä satuloimaan. Hän aikoi vain kevyesti juoksuttaa ruunan. Minulla ja Salierilla oli edessä ihan täysipainoinen ratsastustunti.
    — Hei Harri, tee sä vaikka alkuverryttely omaan tahtiisi ulkona, Sonja huikkasi vielä maneesin ovelta. — Kierrä vaikka noi tarhat ja laidun.

    Seisoin varusteisiin puetun Salierin kanssa pihalla ja tunsin itseni eksyksissä olevaksi. Aina, siis todellakin aina Sonja tarkasti Salierin varusteet minun jäljiltä. Ja viikonloppunakin olin pyytänyt Marshallia tarkistamaan varustuksen kun Sonja oli pois ja minä ratsastin Salierilla. Hyvin ne kaikki olivat silloinkin olleet, sanoi Marsh. Nyt Sonja ei sanonut mitään eikä tullut tarkistamaan itse niitä. Pitäisikö minun siis hakea tallista vaikka Eetu tai Oskari katsomaan ne?

    Paitsi… jos osaisin itse? Satula, suitset, suojat, että kaikki olivat oikeilla paikoilla, soljet kunnolla kiinni, sopivan tiukalla, suorassa. Se oli nopeasti tehty, mutta epäröin vieläkin. Sonja nylkisi minut jos Salieri saisi jotakin hiertymiä minun takiani. Päätin varmuuden vuoksi tarkistaa varusteet vielä toistamiseen.

    En löytänyt korjattavaa vielä toisellakaan kierroksella. Ei kai siinä sitten muuta kuin selkään vain. Tajusin selkään noustessani, etten ollut ikinä tehnyt alkuverryttelyjäkään itsekseni ulkona. Jos tein ne yksin, olin kentällä tai maneesissa. Osasin kyllä noita polkuja tuolla laitumen ympärillä, joten eksyä sen sentään voisi. Tunsin silti oloni vähän hylätyksi, mutta sitten kun taas ajattelin asiaa, niin olihan tässä syytä olla vähän ylpeäkin itsestään: Sonja selvästi luotti Salierin minun haltuuni. Se sentään oli jo jotakin.

Vastaa aiheeseen: Salieri
Tietosi: