Lex

Tämä aihe sisältää 33 vastaukset, 8 kirjoittajaa, ja siihen kirjoitti viimeksi  Eetu Hopiavuori 1 vuosi, 5 kuukautta sitten.

  • Julkaisija
    Viestit
  • #4877 Vastaus

    Agnes
    Osallistuja

    SINEVAN BALENCIAGA
    ”Lex”

    * FWB-ori, 3 vuotias
    * koulupainotteinen, tällä hetkellä jotain Helpon been ja aan välillä

    Orin omat sivut

  • #4878 Vastaus

    Agnes
    Osallistuja

    2. maaliskuuta

    Viimeset pari kuukautta oli mennyt kuin sumussa. Työhakemuksia, videohaastatteluja ja Skypejä. Sit vihdoin tärppäsi sen parin kuukauden härdellin jälkeen. Asiakkuuspäällikön pesti hyvällä palkalla ja vielä paremmilla eduilla. Ettei olisi liian täydellistä niin paikka oli autokaupassa, Seinäjoella. Autot ei ollut mun intohimo eikä Seinäjoki ollut mulle the place to be, mutta kaikkeahan tulis kokeilla joten mä otin pestin vastaan ja aloin pakkaamaan. Tai no pakkaamaan ja pakkaamaan, ei mun paluusta Suomeen ollut kun puol vuotta joten suurin osa kamoista oli edelleen kasseissa vaatehuoneen perällä. Lexille mä olin löytänyt tallipaikan läheltä Seinäjokea Otsonmäestä, ihan mukavan oloisesta yksityistallista josta oli just vapautunut karsinapaikka. Siitä paikasta tuli kuvien perusteella hyvä fiilis ja omistajan kanssa käydyt puhelinkeskustelut sai mut vakuuttumaan että paikkaa pyöritti ihan täysjärkinen tyyppi. Hevosihmiset kun helposti tuppaa olemaan kaikkea muuta kun täysjärkisiä, joten tämän paikan löytyminen tuntui lottovoitolta.

    ”Ollaan vartin päästä siellä. Joo. Joo on. Joo mä sanon, heidå!” Äiti. Soitteli huolissaan miten matka sujuu, oliko mulla uudessa kämpässä jo sähköt (???) ja käski sanoa Kilolle terkkuja. Koira veteli sikeitä kotona joten terveiset sai odottaa siihen asti että mä pääsisin myös kotiin. Lex oli matkustanut kauniisti koko matkan, puolessa välissä hengähdystauolla se pöhisi ja muljautteli silmiään tapansa mukaan. Ei se tykännyt matkustaa, mutta onneksi sen luonteelle ei sovi protestointi joten se tyytyi silmiensä pyörittelyyn järjestämättä sen suurempaa showta. Ohi vilisevät maisemat alkoivat näyttää yhä enemmän landelle ja juuri ohittamani kyltin mukaan saavuimme Otsonmäelle.

    Kello oli hiukan yli puolenpäivän kun kaarsin Hopiavuoren pihatielle. Harmaa pilvikerros peitti koko taivaan eikä auringosta ollut tietoakaan ja viiltävän kylmä tuuli heilutteli pihamaan koivujen latvoja. Jätin auton parkkiin suoraan tallin eteen ja huomasin salskean miehen valuvan tallin pihalle, se oli varmasti Eetu. Mies oli todellisen hevosmiehen näköinen chapseineen ja buutseineen. Muistutti etäisesti Marcia joka oli meillä töissä Peterin laukkatilalla. Ravistin Peterin nopeasti pois mielestäni ja hyppäsin ulos autosta tervehtiäkseni miestä.

    ”Moro, sori kun ollaan vähän myöhässä. Piti tehdä yks ekstrapysähdys tossa Parkanon kohalla” selostin miehelle joka katseli mua vähän oudoksuen. Jännä suhtautuminen uusiin asiakkaisiin.

    ”Tota, sä etsit varmaan Eetua. Mä oon Jarmo, tai Jake. Bee. Jake B. Tervetuloo nyt kuitenkin” mies takelteli ja ojensi kätensä mua kohti.

    ”Ai hitto, olin ihan varma että sä olit paikan pitäjä” vastasin naureskellen ja kättelin miestä kiitellen tervetulotoivotuksesta.

    Jarmo kertoi nähneensä Eetun tallissa hääräämässä ja ohjasi mut tallin pääoville ennenkuin lähti takaisin tarhojen suuntaan. Heti kun astuin talliin kuulin matalaa hörinää, se oli kaunis mustavalkoinen tamma joka toivotti mut ilmesesti tervetulleeksi. Tai kerjäsi herkkuja, who knows. Pysyttelen ennemmin ekassa ajatuksessa. En voinut vastustaa kiusausta jäädä hieman rapsuttelemaan tammaa kun se niin kauniisti töllötti mua karsinastaan.
    ”Terve, mahatkohan olla Agnes?” joku tervehti mua tallin käytävän perältä. Vaaleahiuksinen mies käveli reippain askelin mua kohti leveä hymy naamallaan. Sen OLI OLTAVA Eetu.

    ”Eetu Hopiavuori, päivää vaan” mies jatkoi ja kätteli vahvalla kädenpuristuksella.

    ”Agnes Svartbacka, moi. Etinkin sua pihalta, tultiin vähän myöhässä aikataulusta perille” kerroin Eetulle ja jätin tietoisesti kertomatta että olin aiemmin sekoittanut hänet Jakeen. Ei sen tarvinnut tietää.

    Eetu esitteli ystävällisesti koko tallin joka kolkan, kertoi asukkaista ja niiden omistajista. Olin ymmälläni kuinka hyvin se tunsi asiakkaansa. Ja hyvällä tavalla ymmälläni, se selkeesti välitti paikasta muutenkin kun bisnesmielessä. Lopulta mies näytti missä Lexin karsina on ja mihin sen kamat voisi roudata. Eetu myös tarjoutui tulla avuksi purkamaan Lexiä trailerista ja tartuin tarjoukseen mielihyvin. Kävelimme pihalle traikulle, kurkkasin sivuovesta että Lex on ihan ok. Ori mulkoili ja puhisi, eli all good. Laskimme lastaussillan Eetun kanssa ja kömmin vaihtamaan Lexille suitset päähän. Tultiin ulos hieman ryminällä mutta ilman haavereita. Raudikon lämmin hengitys höyrysi kun se pöhisi keskellä Hopiavuoren pihamaata, se pönötti kuin patsas ja pällisteli uutta ympäristöä.

    ”Kiitti hei avusta, mä jään hetkeks talutteleen tätä tähän pihalle” kiitin Eetua joka vain nyökkäsi vienosti hymyillen, heilautti kättään ja kääntyi kannoillaan takaisin tallin lämpöön.

    ”Ota vaan iisisti, lupaan että tää oli viimenen muutto nyt hetkeen” höpötin Lexille ja lähdin taluttamaan sitä tietä pitkin kohti kenttää. Aurinko kurkisteli vihdoin paksun pilvipeiton takaa ja huomasin että annoin itseni pitkästä aikaa rentoutua kunnolla. Hengähdin syvään ja rapsuttelin Lexiä harjan juuresta, eiköhän me täällä viihdyttäisi.

    • #4890 Vastaus

      Camilla
      Valvoja

      Pakko ensimmäisenä myöntää, että vitsit Lex on komea otus! Voi tulla vielä Camillan kuolauksen kohde hohtavalla turkillaan, vaikka olisikin vannoutunut ravi-ihminen.

      Agnesin ajatuksia on kiva lukea. Miten hän ajattelee, että Eetu vaikuttaa täysijärkiseltä. Sekä naurahdin muutamalle kohdalle kuin se, että hevosihmiset ovat harvemmin täysijärkisiä. Jos Eetu on täysjärkinen, niin innolla odotetaan, mitä mieltä hän on muista hahmoista. Se, kuinka nappasit pari hahmoakin tarinaan mukaan ja huomaa, että olet lukenutkin hahmoista jotain. Jaken olemus sekä Eetun murre. Mua naurattaa, että olen asunut Etelä-Pohjanmaalla muutaman vuoden, enkä silti osaa kunnolla kirjoittaa Eetua puhumassa murretta.

      Ja vielä lopuksi tervetuloa Hopiavuoreen ja toivottavasti viihdytte! Innolla odotetaan, mihin Agnesin tarina hänet kuljettaa ja kuinka hän kotiutuu laakeiden peltojen keskelle.

    • #4901 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Agnes on ihan oikeassa! Hevosihmiset harvemmin on täysjärkisiä. Hullumpia taitaa olla vain koiraihmiset. (Olen molempia. Eetu on onneksi vain hevosihminen.)

      Olipa kiva tapa ottaa Jakekin mukaan tarinaan. Tuntuu että uudelle tallille saapujalle Eetu on tietenkin luonnollinen ensikontakti, mutta muuten kynnys kokeilla toisen hahmoja ekaa kertaa on tavattoman suuri. Aika rohkea veto on kokeilla heti, ja sehän meni sitä paitsi tosi hyvin! Jake oli chapseineen heti niin tunnistettava veikko, että kyllä me lukijat heti tiedettiin, kuka sieltä tulee. Ja joo: Jakeen olisin itsekin varmaan Eetun ekana sekoittanut!

      Mulle oli yllätys, miten paljon jaksoit tutkia hahmoja ja miljöötä jo ensimmäistä tarinaa varten. Huomaan itse, että Hopiavuori alkaa olla jo tosi raskas miljöö uudelle kirjoittajalle, varsinkin jos kunnianhimoisesti haluaa oppia kaiken kerralla (mikä olisi mulle tyypillistä). Epätoivohan siinä tulee! Olet kuitenkin osannut näköjään aloittaa tosi oikeasta paikasta. Tämä tuntuu sellaisen kirjoittajan tekstiltä, joka on ollut Hopiavuoressa jo pitkään, vaikka hahmo tuleekin ihan uutena paikalle. 😀 Kaikki tärkeät yksityiskohdat ja pääjuonen kannalta ylimääräiset hahmokontaktit saavat miljöön heräämään henkiin ja olemaan olemassa päähenkilöstä riippumatta. Se on hieno taito se henkiin herättäminen.

      Agnes on heti alussa realistinen hahmo heppatallilla! Hänellä on elämää ennen Hopiavuorta ja viittaat siihen luonnollisella tavalla kuitenkaan vyöryttämättä kaikkea lukijan päälle kerralla. (Sen aika on myöhemmin, vähän kerrallaan.) Tekstissä on sujuvia viittauksia vanhaan talliin ja siihen, miten Agnes päätyi Otsonmäelle. Saat tutustutettua lukijan hahmon perusluonteeseenkin. Agnes vaikuttaa täysjärkiseltä (huolimatta siitä, että on hevos- ja koiraihminen!) ja samalla sellaiselta, joka osaa ajatuksissaan myös ihmetellä toisten toimia ja pitää niitä erikoisina. Äiskän huoli sähköistä on kyllä ihan aiheellinen… :DDD

  • #4895 Vastaus

    Agnes
    Osallistuja

    4. maaliskuuta

    Tuijotin ulos keittiön ikkunasta, ulkona oli edelleen harmaata. Se sama harmaus oli jatkunut jostain lokakuusta saakka. Harmaata oli mun päänkin sisällä. Viimeisen vuoden aikana mun elämä oli mullistunut monella tapaa ja tää viimeinen rutistus oli vienyt musta viimesetkin voiman rippeet. Se tuntui oudolta, mä olin aina se vahva tyyppi joka ei hätkähtänyt mistään ja jaksoi painaa duunia kaks kertaa kovempaa kun muut. Hörpin jo haaleaa kahvia ja kuuntelin Kilon kuorsausta sohvalta, se sentään osasi ottaa iisisti. Eikä tämä masistelu mitään auttaisi, ajattelin. Napsautin kahvinkeittimen pois päältä, raahustin vaatehuoneeseen vaihtamaan tallikamoja päälle. Nappasin hyllyltä uudet ratsastushousut jotka oli eilen hakenut Seinäjoen Prisman pakettiautomaatista. Sisäinen materialistini hyppi riemusta ja uusien housujen pukeminen sai mulle heti paremman fiiliksen. Ai että miten ihminen osaakin olla turhamainen. Mut pienikin ilo tämän tasasen harmaan fiiliksen keskelle oli tervetullutta.

    Hopiavuoressa oli vilinää. Mulla ei ollut tippaakaan sosiaalinen oli ja jopa hieman ahdisti se määrä tuntemattomia tyyppejä. Varsinkin kun itse oli ”se uusi”. Se, jota seurailtiin sivusilmällä ja jolle puhuttiin kuin pikkulapselle. Pääsin Lexin karsinan kohdalle ja mun ohi pyyhälsi hopeapäinen teinityttö, se oli kuin tulta ja tappuraa siinä viipottaessaan. Onneksi se ei pysähtynyt mun kohdalle edes tervehtimään, en olisi jaksanut esittää kiinnostunutta vieraiden huolia kuunnellen tässä mielentilassa. Huomasin että viereisessä karsinassa hääräsi nainen tumman puoliverisen parissa. Se ei varmaan huomannut mua tässä, joten en turhaan käynyt sitä häiritsemäänkään. Astuin vähin äänin Lexin karsinaan ja tervehdin oria. Se katseli minua karsinan nurkasta ja puhisi hiljaa. Lämmin ilma sen sieraimista kutitteli mun käsiä kun silittelin sen pehmeää turpaa.

    ”Mä tiiän, mä tiiän” sanoin sille melkein kuiskaten ja raaputin Lexiä otsasta. Jäin hetkeksi rapsuttelemaan oria ja kuuntelin tallin ääniä. Joku hevonen kolkutteli ovea kaviollaan, liekö kyllästynyt vai vaan huonotapainen. Kauempaa käytävällä kuulin kahden miehen keskustelevan jonkun tamman uusista kengistä ja kuuntelin miten he suunnittelivat sopivaa aikaa kengittäjän seuraavalle käynnille. Kuuntelin kuinka viereisen karsinan nainen höpötteli hevoselleen. En saanut sanoista selvää mutta äänensävy oli lämmin, rakastava. Suukotin Lexiä poskelle ja olin lähdössä hakemaan orin harjoja kaapista, mutta naapurikarsinan nainen astui samalla sekunilla ulos karsinasta kuin minäkin. Katseemme kohtasivat ja molempien kasvoille piirtyi lievästi säikähtänyt ilme, nainen ei varmasti ollut tajunnut mun läsnäoloa.

    ”Moi, Agnes”, päätin esitellä itseni ensin ja ojensin käteni naista kohti.

    ”Sonja Tähdistö, tervetuloa”, nainen esitteli itsensä virallisen kaavan mukaan, hiukan jäykkä hymy kasvoillaan. Sonja oli huikean pitkä ja hoikka ja sen tummanruskeat silmät porautui sieluun asti.

    ”Te taisitte pari päivää sitten muuttaa tänne?” Sonja jatkoi smalltalkia. Vastasin myöntävästi ja kerroin että olin muuttanut töiden perässä Seinäjoelle. Keskustelu kääntyi nopeasti hevosiin ja Hopiavuoreen, Sonjan kertoi omasta ruunastaan Salierista ja minä Lexistä. En hirveästi perustanut jonninjoutavasta smalltalkista tänään, mutta Sonjan kanssa oli yllättävän mukava keskustella. Keskustelu soljui luontevasti eteenpäin ja katkesi vasta kun meidät keskeytti nuorempi brunette.

    ”No, mennäänkö jo?” nuori neiti keskeytti virnuillen.

    ”Joo mennään vain, puen Salierille vaan suitset niin olen valmis”, Sonja vastasi tälle. Nellyksi esittäytynyt nainen kätteli minua riuskalla kädenpuristuksella esitellessään itsensä.

    ”Ollaan menossa maneesiin just, ootko sä tulossa kans”, Nelly kysyi hyvin suorasukaisesti ja kiertelemättä. Vähän siihen sävyyn, että onko sun pakko tulla mukaan.

    ”Emmä, kelasin mennä maastoon käppäilemään”, vastasin nopeasti Nellylle joka kuittasi vastaukseni nopealla ookoolla ennenkuin hävisi takaisin tallin toiseen päähän.

    Sonja oli tällä välin suitsinut Salierin ja huikkasi hymyillen heipat kun lähti ruunansa kanssa pihalle. Hitto, miks just tänään näin paljon sosiaalista kanssakäymistä. Toivoin vaan etten antanut täysin mulkkua kuvaa itsestäni. Sonjan kanssa juttu kyllä luisti ja sen kanssa lähtisin mielellään treenaamaan. Nyt kuitenkin pääsin suunnitelmieni mukaisesti lähtemään yksin maastoon tuulettamaan päätä. Lähdin vihdoin kaapille hakemaan Lexin harjoja jotta pääsisin lähtemään ennenkuin ilta alkaisi hämärtyä. Ei tässä pitkää lenkkiä kerkeä enää tekemään, mutta pienikin kierros metsässä helpottaisi oloa just nyt.

    • #4896 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Tervetuloa minunkin puolestani ja koppi otettu, kun noin selkeästi lähdit heti leikkimään minun kanssa 😀 Muutenkin toki kiva teksti, uuden tulijan epävarmuus välittyy hyvin. Ja jotenkin tulee Sonja mieleen kun ajattelee että voi hitsi, näin paljon porukkaa, älkää huomatko mua, älkää huomatko mua just nyt kun ei jaksais olla sosiaalinen.

    • #4919 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Onpa taas rohkeaa kirjoittamista! Muutkin ovat sanoneet jo, että muiden hahmojen käsittely voi olla aluksi pelottavaa, ja ai kuinka me kaikki ihaillaan kaikkia, jotka uskaltaa siihen ryhtyä.

      Tuot tässä hyvin esiin Agnesin luonnetta selostamatta sitä turhan päiten. Sonja kirjoitti tänään häntä sivuavan tarinan, ja siitä näkee, että hänkin on näiden juttujen perusteella saanut jo kiinni siitä, miten Agnes viestii. Samastun myös Agnesin uutena tyyppinä tuntemaan ahdistukseen! Vitsit miten on vaikeaa ylipäätään mennä uuteen paikkaan, ja vielä sellaiseen jossa väki yrittää kaikin voimin heti jutella ja hengittää mun kaiken ilman!

      Nämä olivat mulle oikein erityisen ihania kerronnallisia karkkeja:
      – se miten sää kuvastaa Agnesin tunteita
      – yksityiskohdat, joilla ei ole juonellista merkitystä, mutta jotka tekevät tarinasta mulle totta (Prisman pakettiautomaatti, koiran nimeäminen kuorsaamaan sohvalle, kahvin lämpötila)
      – kuvailun yksityiskohdat, joilla on merkitys (se, miten karsinassa ei häärää vain ”joku”, vaan joku niin tarkasti kuvailtu, että me tunnistetaan se jo ilman nimeä)

      Lisäksi ihmettelen vielä uudestaan sitä, miten paljon juttuja olet sisäistänyt ihan uudesta miljööstä ja hahmoista. En missään nimessä olisi huomannut itse uutena kirjoittajana mitään sellaisia, miten Nelly valmentaa Sonjaa, esimerkiksi. Muun, hahmosta riippumattoman elämän tuominen oman hahmon tarinoihin (tyyliin kaiverrukset pulpetin kannessa: kaikki mikä kertoo että planeetalla on muutakin elämää) iskee muhun aina tosi lujaa.

  • #4916 Vastaus

    Agnes
    Osallistuja

    8. maaliskuuta

    Hopiavuoren pihassa kävi kuhina. Tai no kuhina ja kuhina, Eetun näin pihatolla rakennuspuuhissa, sen kanssa siellä hääräsi joku järkälemäinen nuori mies. Muistelin nähneeni tuon hujopin aiemminkin, Tiitus se taisi olla nimeltään. Olin sen kanssa jokusen sanan vaihtanut muutamaa päivää aiemmin kun se esitteli sen uutta ylläpitotammaa Enniä, joka sattui olemaan myös Susinevan kasvatteja niinkuin Lex. Kentälläkin oli joku ratsukko treenaamassa. Aurinko kurkisteli kirkkaana pilvenhattaroiden lävitse ja sai ohuen lumikerroksen näyttämään siltä että joku olisi saavista kaatamalla levittänyt glitteriä Hopiavuoren pihalle. Auringonpaiste oli tehnyt tehtävänsä ja mulla oli pitkästä aikaa oikeesti hyvä päivä. Mun resting bitch face pyyhkityi pienen hymyn tieltä pois ja lähdin kevyin askelin tallia kohti.

    Mulla oli mukana kassillinen Lexin kamoja joita oli jäänyt kämpille ja kaappi oli muuton jälkeen kuin pommin jäljiltä. Tipautin Ikea-kassin kaapin eteen ja tervehdin Sonjaa joka oli järjestelemässä Salierin varusteita. Naisen molemmin puolin oli kasat tavaraa, joku inventaario sillä taisi olla kesken. Lexin kaappi pursusi jo valmiiksi yli äyräiden, keskittyneesti asettelin kamppeita kaappiin siirrellen pois tieltä siellä jo olevia kamoja. Sonja taisi pyytää mua maastoon mutta torppasin idean, Lexiä olisi ihan pakko treenata kunnolla sileällä tänään. Havahduin mun omaan äänensävyyn ja tajusin vastanneeni hiukan tökerösti naiselle joka hyvää hyvyytään yritti saada mua mukaan porukkaan joten jatkoin kieltäytymisen perään että seura olisi tervetullutta joku toinen kerta. Keskustelu kuihtui kasaan nopeasti, nappasin satulahuoneesta mukaani Lexin kamat ja painelin orin karsinalle.

    ”Hei darling” tervehdin vähän säikähtäneen näköistä oria. Tai no, Lex näytti säikähtäneeltä 99% ajasta. Puin orille nahkariimun ja otin sen kiinni käytävälle, varustaminen olisi varmasti nyt parempi siinä kuin karsinassa. Harjasin orin kevyesti ja nakkasin konjakin väriset varusteet sen niskaan. Kietaisin Lexin jalkoihin vielä pintelit jotka tietenkin olivat saman sävyiset beiget mitä satulahuopakin. Tyytyväisenä silmäilin Lexiä joka päivä päivältä alkoi muistuttamaan oikeaa kouluratsua. Alkuun se oli niin rääpäle, oikeasti jopa säälittävän näköinen. Rimpula ori joka muljautteli silmiään jokaiselle uudelle asialle. Se oli kaikkea muuta mitä olin hevosesta halunnut, mutta hassusti oltiin kasvettu yhteen tässä ajan saatossa. Nappasin oria ohjista ja ohjasin sen tallin ovista pihalle. Tallilta ei ollut pitkä matka kentälle ja näin jo ovilta että siellä ravaili toinen ratsukko. Kentälle nyt mahtuisi kyllä kaksi treenailemaan samaan aikaan kunhan toisella parivaljakolla ei olisi tiedossa estetreeniä.

    ”Moro, mahutaaks me kans?” huutelin kentän porteilta nuorelle miehelle joka istui hyvässä ryhdissä ruunikkonsa selässä. Lex puhisi mun korvaan ja mä pitelin toista kättä otsallani että näkisin auringonpaisteen läpi.

    ”Joo, me ollaa täs just jäähdyttelemäs” mies vastasi samalla hidastaen ratsunsa käyntiin.

    ”Mä oon muuten Agnes, ei olla taidettu nähä aikasemmin” huikkasin miehelle samalla kun kampesin steppailevan Lexin selkään. Annoin ehkä liikaa anteeksi orille sen arkailevan luonteen vuoksi, jos se joku päivä päättäisi kasvattaa ballsit ja alkaa machoilemaan oisin kusessa sen kanssa. Taputtelin selästä käsin raudikon kaulaa rauhoitellen ja maiskautin sen liikkeeseen.

    ”Elias” mies vastasi ja heilautti kättään mun suuntaan. Elias ei siis ollut mikää suupaltti, tuumasin ja käänsin Lexin pääty-ympyrälle.

    ”Me jäädään tähän päähän jos passaa” huudahdin Eliakselle joka vastasi mulle pelkän monotonisen joon.
    Lexin treenit alkoivat olemaan sen verta hyvällä mallilla että sen kanssa kehtaisi startata kesällä. Ori oli hemmetin kuuliainen vaikkakin samalla hemmetin herkkä, sen kanssa ei runnottu apuja läpi ellei halunnut että se sinkoaa pisin seiniä. Muuton jälkeen se oli ollut vähän stressaantunut eikä treeneistä ollut tahtonut tulla mitään, nyt se kuitenkin tuntui yllättävän rennolta ja liikkui kivasti ravatessaan. Ehkä se oli toisen hevosen seura kun sen teki, aiemmin oltiin menty vaan yksinämme.

    ”Toi on kyl hyvän näkönen toi sun ori” kuulin Eliaksen huutelevan kentän toisesta päästä. Mies oli sittenkin päättänyt rikkoa hiljaisuuden, hymähdin ja hidastin Lexin käyntiin.

    ”Kiitti! Komea on sunkin ratsu” vastasin. Elias esitteli Töpselin (tahaton tirskahdus pakeni suustani orin nimen kuultuani) ja kertoi heidän tavoitteistaan kenttäratsastuksen puolella. Mä puolestaan kerroin Lexistä lyhyesti, en halunnut mainita sen olleen lahja joten siivitin tarinaani pienellä valkoisella valheella. Sanoin että olin orin Susinevalta hakenut siksi, että olin uutta kisaratsua vailla. Periaatteessa tosi tarina, vaikken mä sitä hakenut enkä varsinaisesti ollut kisakentille palaamassa. Elias huikkasi morot kentän portilta ja jätti ilmaan kutsun treenaaman yhdessä. Lupasin pitää kutsun mielessä.

    Mä en voinut kun ihmetellä miten kiva Lexiä oli ratsastaa tänään. Se liikkui maagisesti ja tuntui hyvältä, ihan kun se olisi toiminut vaan ajatuksen voimalla. Ratsastin sitä laukassa molempiin suuntiin ja tein sen kanssa laukanvaihtoja ravin kautta. Huomasin heti jos mun avut oli liian napakat, ne sai Lexin nostamaan laukan hassusti ponnahtamalla ilmaan. Hioin mun pohjeapuja ja Lexin laukannostoja useempaan kertaan kunnes ne alkoi sujumaan. Orin kaula alkoi tummua hiestä, hidastin sen käyntiin ja annoin pitkät ohjat. Tämä saisi riittää tältä päivältä, nuorta hevostahan tässä treenattiin. Lex puuskutti ja sen hengitys höyrystyi pienellä pakkasella. Taputtelin sitä kaulalle ja rapsuttelin harjanjuuresta. Kehuin kuinka hieno se on ja miten se oli kehittynyt hemmetin paljon. Ei se mitään ymmärtänyt, mutta rapsutukset sille varmasti kelpasi.

    • #4932 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Olen saattanus joskus aiemmin kommentoida jollekin toiselle samaa, mutta musta on hienoa, kun joku onnistuu kuvailemaan jonkun asiaa X harrastavaa hahmoa harrastuksensa parissa niin, että hänen osaamisensa taso välittyy lukijalle. Nyt musta välittyy: olet kirjoittanut Agnesista taitavan ratsastajan tosi uskottavasti.

      Kun kirjoitetaan jonkun rakkaasta harrastuksesta, sitä tulee usein kuvailtua liikaa tai väärällä tavalla, jotta lukija uskoisi hahmon osaavan asiansa. Kun hahmo osaa vaikka just ratsastaa, hän ei enää mieti alkeita, eli hänen kertojanäänellään ei voi kuvata yksinkertaisimpia asioita hänen omasta ratsastuksestaan. Kun ne jättää kertomatta, lukija saa vaikutelman siitä, että ne ovat niin automaattisia ja itsestäänselviä hänelle, ettei hän oikeastaan edes huomaa suorittavansa niitä. Mitä parempi hahmo harrastuksessaan on, sitä luovemmin hän suhtautuu siihen ja sitä abstraktimmin hän tulee siitä puhuneeksi. Jos hän hioo jotain pikkuasiaa, tietenkin tekninenkin kuvailu on mahdollista, mutta kokonaisen treenin jokaisen yksityiskohdan kuvaaminen ei vahvistakaan kuvaa hahmon asiantuntijuudesta, vaan heikentää sitä. Olet löytänyt mun mielestä hyvän tasapainon ratsastuskuvauksessa. Agnes ei ole ratsastuksen jumala, joka on sillä tasolla että puhuu vertauksin ja mielikuvin, mutta hän on hyvä ratsastaja.

      Tässä tarinassa osoitat myös tosi kauniisti, että Sonjan juttu on luettu. 😀 Hopiavuoreen ajautuu sellaista sakkia, joka tykkää ottaa muita huomioon ja tykkää tulla otetuksi huomioon. Toisen juttujen sivuamisesta tulee hyvä mieli paitsi asianosaisen hahmon omistajalle, myös meille kaikille muille.

  • #4960 Vastaus

    Agnes
    Osallistuja

    16. maaliskuuta

    Maastoon. Mun oli pakko päästä maastoon tuulettamaan päätä. Keli oli kuin morsian, aurinko kimalsi kirkkaalta taivaalta ja pikkupakkanen pisteli poskia. Lex näytti hemmetin komeelta konjakinruskeissa varusteissaan siinä auringonpaisteessa seistessään.

    ”Moro Nessa” Noa huikkasi suulin ovilta. Mies astui ulos ja räppäsi kameralla kuvan meistä.

    ”Hei älä, emmä ollu valmis” totesin muka kiukkuisena naureskellen. Elehdin kuin olisin sukinut hiuksiani asentoon vaikka ne olivat kypärän alla ja ponnarilla. ”Ota uus” nauroin ja poseerasin naurettavassa asennossa.

    Noa teki työtä käskettyä ja räpsi menemään. Kamera raksutti ja Noa käänteli sitä joka räpsäisyn jälkeen eripäin kuten kuvaajat Huippumalli haussa-ohjelmassa. Lex taasen oli pöyristynyt ja steppaili paikoillaan, ei voinut oripoika ymmärtää tämmöistä touhua kun töihin tässä oltiin menossa eikä pelleilemään.

    ”Taluta se tohon suuliin, otetaan pari fotoo vastavaloon” mies ohjeisti ja tottelin mukisematta. Lex ei pysynyt yhtään kärryillä ja steppaili paikoillaan. Rauhoittelin sitä rapsutuksilla ja puhuin sille kauniisti, lepertely toimi herkkään orhiin sadan prosentin varmuudella joka kerta. Noa käski minut kauemmas Lexistä joten astuin askeleen sivuun ja pidin ohjia löysästi käsissä. ”Enks mä kelpaa kuvaan vai” kettuilin miehelle joka vain pyöräytti silmiään.

    ”Näist tuli oikeesti hyviä, täytyy kattoo ne läpi koneella. Sendin sulle parhaat ku saan editoitua” Noa selitti nostamatta katsettaan kameran näytöstä.

    ”Me lähetään ny, kiitti kuvaussessiosta” nauroin miehelle joka vain heilautti kättään edelleen katse naulittuna kameran näyttöön. Talutin Lexin takaisin pihalle ja hyppäsin penkin kautta orin selkään. Ori oli ottanut kierroksia tästä niin perinkummallisesta tapahtumasta että päätin sittenkin lähteä kentälle ottamaan alkulämpät. Kaiken varalta. Näin kuitenkin että Sonja tuli Salierin kanssa tietä pitkin myös kenttää kohti. Heilautin kättäni naiselle ja tämä morjesti takaisin samanlaisella eleellä.

    ”Et sä millään viittis lähtrr maastoon mun seuraks?” kysyin leikkimielisen anelevaan sävyyn. Sonja mietti hetken, niin pitkän hetken että sillä oli varmasti ollut mielessä ihan treenit kentällä eikä mitään maastohömpöttelyjä. Mulle oli vaan jäänyt paska fiilis kun viimeks torppasin naisen maastoiluehdotuksen niin tylysti että jo vaan senkin vuoksi piti edes pahottelevana eleenä kutsua se mukaan.

    ”No mikä ettei, mennään vaan!” Sonja kuitenkin vastasi hymyillen. Ehkä kohteliaisuudesta, ehkä ei. En jäänyt asiaa analysoimaan yhtään sen pidempään vaan ohjasin Lexin Salierin vierelle ja lähdin seuraamaan Sonjaa maastopoluille päin. Rauhottuminen kentällä ei olisi tarpeen kun Lex saa kaverista turvaa maastoon, yksin se olisi tässä mielentilassa ollut ihan liian riskaabeli ratsu mettään.

    Ratsastimme hetken hiljaisuudessa peräkanaa metsätiellä. Sonjan ja Salierin seuralla oli rauhoittava vaikutus niin muhun kuin Lexiin. Naisen seurassa oli helppo olla jopa ihan hiljaksiin. Pian kuitenkin juttu alkoi luistaa, pääosin mä olin äänessä ja Sonja vastaili. Keskustelu sivusi molempien työkuvioita, elämäntilanteita ja perhesuhteita. Mä paljastin että olen vastikään eronnut mutta muuta en Peteriin liittyen halunnut avata kuin että asuttiin jenkeissä. Sonja vaikutti kuitenkin todella kiinnostuneelta jenkkeihin liittyen joten sain käännettyä keskustelun Trumpin politiikkaan ja millaista oli asua Amerikassa.

    Kello lähenteli viittä kun käännyimme takaisin tallin pihaan. Pihassa oli jo enemmän autoja ja kentällä näkyi Tiitus ja Enni sekä Oskari Ukon kanssa. Hyppäsin alas Lexin selästä ja odotin että Sonja seuraisi meidän perässä tallin sisälle. Vein Lexin karsinaan ja riisuin siltä varusteet pois ja aloin harjailemaan suurimpia likoja pois. Sonja hääräili Salierin karsinassa ja rupattelimme siinä samalla niitä näitä. Nainen voivotteli että oli mennyt sotkeutumaan Sannin ja Eiran riitaan johon totesin nauraen että ei välittäisi asiasta. Teinien riidat unohtuu yhtä nopeasti kuin alkaakin. Toisaalta Eira ja Sanni ei kyllä tosiaan tykänneet toisistaan joten voi olla että neitien vihanpito jatkuisi pidempäänkin.

    ”Kiitti vielä kun lähit seuraks” kiittelin Sonjaa leveästi hymyillen.
    ”Ei se mitään, kyllä musta ja Salierista saa useimmiten seuraa maastoon tai ihan treenaamaan”
    ”Voitais kyllä tehä ens viikolla pidempikin lenkki” ehdotin.
    ”Joo, katotaan jos satutaan samaan aikaan tänne” Sonja vastasi ja asetteli samalla talliloimea Salierin selkään.

    ”Lisää mut Facebookissa, Agnes Svartbacka” jatkoin höpöttämistäni joka meni jo melkein pakottamisen puolelle. Ehkei Sonjalla edes ollut Facebookia. En antanut sen häiritä ja kaivoin oman profiilini esille puhelimesta ja näytin sen Sonjalle jotta se tunnistais mut profiilikuvan perusteella. Sonja lupasi lisätä kun se pääsee kotiin. Siirryin takaisin Lexin karsinaan, sekin saisi talliloimen niskaansa ettei herra vilukissa palelisi. Irrotin muutaman kuivan männynoksan palan sen vaaleasta hännästä ja rapsutin kynnellä pari kuivahtanutta mutapaakkua irti hännän juuresta. Miten ikinä ne sinne olivatkaan eksyneet. Sonja teki jo lähtöä ja huikkasi heipat samalla kun kurkki sisälle Lexin karsinaan ennen kuin lähti tallin oville. Lähdin melkein heti perässä, heitin Lexin kippoon muutaman nannan ennekuin suljin karsinan oven ja lähdin kipittämään autolle päin hyvillä mielin. Tuntui niin hyvälle että sain soviteltua äksyilyni Sonjalle, naisen kanssa viettäisin mielelläni aikaa tallilla. Ja miksei vaikka viinilasillisen äärellä.

    • #4962 Vastaus

      Sanni Jokela
      Osallistuja

      Superkiva hyvänmielen tarina! Tykkään Agnesista sen kuvauksen perusteella hahmona tosi paljon, ja odotan, millaisia ihmissuhteita se saa täällä solmittua vahvan luonteensa kanssa, erityisesti siellä viinilasillisen äärellä. Ainakin Sonjan ja Noan kanssa näyttää sujuvan.

      Oli mukava huomata, miten paljon käytit muiden hahmoja ja hevosia tässä. Mulle se on ollut vähän haasteellista mun hahmon takia, joka ei tyyliin muista kenenkään muiden nimeä kuin Hermanin ja Eiran, koska sitä ei vaan kiinnosta, mutta koetan tsempata, jospa saisin Agnesin mukaan jonnekin rakoon myös 8)

    • #4968 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Oi, tuli taas hyvä mieli kun Sonja ja Salieri mainittiin! Totta kai Sonja lähtee maastoon aina kuin vain voi, jos nyt ei ihan satu olemaan valmennustunti tuloillaan. Ja mistä arvasitkin että tuo Eiran ja Sannin kärhämään puuttuminen jäi kaivelemaan (en koskaan ehtinyt kirjoittaa sitä harmittelutekstiä siitä aiheesta, vaikka mielen päällä kävi).

    • #5024 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Siis en kestä. Olen niin nörtti kielen kanssa (on vissiin ammattitauti), että kiinnitän pikkujuttuihin huomiota. En tiedä teetkö sen tahallasi vai vahingossa, mutta tykkään niin hirveästi sun omaleimaisesta tavasta kirjoittaa ristiriitoja tekstin sisällön ja sanavalintojen tasolle, ja vieläpä sekoitella diskursseja keskenään. Oikein huippuesimerkki on se, kun keli on niin kuin morsian. Suomessahan ei ole säitä, vaan kelejä: keli on aina huono, kelillä on negatiivinen konnotaatio. Sää on neutraali tai positiivinen, mutta nyt keli on kuin morsian. 😀 Vissiin siis aurinko paistaa ja on ihan nättiä, kunhan katsoo ylöspäin ja yrittää olla näkemättä kaikka kuraa ja loskaa. 😀

      Tuntuu että raakun aina samaa niin kuin papukaija, mutta miten voisin olla kommentoimatta taas kerran muiden huomioimista? Kun tämä ei ole edes vähimmässäkään määrin mekaanisen tuntuista sosialisointia, vaan sellaista, että olet lukenut muiden juttuja ja muistatkin niistä asioita niin että lukeminenkin on ollut muuta kuin läpilukua. Näet hirveästi vaivaa yksityiskohtien kanssa, ja vaikka yritän itsekin aina parhaani niiden kanssa, en i-ki-nä pystyisi samaan tarkkuuteen näin varhaisessa vaiheessa tarinaa uudella tallilla.

      Jep, onhan Agnes kiva hahmo, mutta en minä sitä fanita. Vielä paaaaaaaaljon enemmän tykkään susta kirjoittajana. Luulen, että tykkäisin lukea, vaikka kirjoittaisit jotain kallioperän kiviaineksen analyysin raporttia.

  • #5091 Vastaus

    Agnes
    Osallistuja

    Eka kisastartti Sjöholmassa
    Nuorten harjoituskisat, Agnes ja Lex starttasivat helpon B:n sijoittuen kolmansiksi.

    Seiskoskelin Stall Sjöholman pihassa, Eetulta lainatun trailerin vieressä ja poltin toista tupakkaa ketjussa. Tiitus oli lähtenyt mun mukaan sen uuden tamman kanssa ja sen fölissä remmiin liittyi myös Outi. Sain Tiituksen osallistumaan Sjöholman kisoihin melko pienellä ylipuhumisella, olihan se kato hienoa lähteä näyttämään meidän Susinevalaisia yhessä! Outi oli nopeasti puhunut itsensä mukaan kisahoitajaksi Ennille ja siinä sivussa lupautui apukäsiksi myös mulle. Tiitus olikin jo purkanut Ennin traikusta ja kermanvärinen tamma pyöri kuin häkkyrä Sjöholman parkkiksella. Tumppasin röökin sutimalla sen tohjoksi hiekkaan ja potkaisin sen trailerin alle. Nyt en ehtisi etsiä tuhkakuppia, vaan täytyisi purkaa ja valmistella Lex.

    ”Pidäks tätä hetken, käyn vaihtaa paidan?” huikkasin Outille ja melkein työnsin Lexin ohjat naisen käsiin. Nainen koppasi ohjat ja hyssytteli steppailevalle Lexille. Ori oli silminnähden hermostunut, mutta käyttäytyi paljon tervepäisemmin kuin olin kuvitellut. Kiipesin traileriin vaihtamaan uudenkarhean, valkoisen kisapaidan ja beigen ratsastustakin päälleni.

    ”Tuolta maneesista tuli jo viides ratsukko ulos” Outi huuteli kopin ulkopuolelta, sen äänessä oli jonkinlaista epävarmuutta ja jännitystä. Ehkä se pelkäsi että me myöhästytään vaikka todellisuudessa tässä oli vielä hyvin aikaa, olihan luokkien välissäkin ainakin vartin tauko. Hyppäsin ulos trailerista, kahmaisin Lexin ohjat Outin käsistä ja pyysin naisen seuraamaan heilauttamalla kättä. Erotin jo kaukaa Tiituksen taluttelemassa Enniä kentällä, ei niitä voinut olla huomaamatta. Kolmimetrinen mies ja pinkkiin puettu prinsessaponi. Ulkona oli kamala viima joka pureutui luihin ja ytimiin, ohut kisatakki kun ei paljon lämpöä antanut. Outi oli jo singonnut Tiituksen avuksi ja kaksikko jutusteli Ennin vierellä.

    ”Kui monentena starttasitkaan?” kysyin Tiitukselta samalla taputellen Lexiä kaulalle.
    ”Viidentenä” mies vastasi lyhyesti nostamatta katsettaan. Sitä taisi tosissaan jännittää.
    ”Älä ressaa liikaa, se tarttuu Enniin.” lohduttelin.
    ”Ja kokemusta täältä haettiin, ei sijoituksia” jatkoin nopeasti, edeltävä kommentti ei liian tsemppaavalta kuulostanut. Tiitus vain nyökytteli ja mumisi, ei mun neuvoista ollut sille hyötyä.

    Outi piteli Lexiä sen aikaa kun kapusin orin selkään. Se suoristeli Lexin suitsia ja haroi sormilla orin otsatukkaa. Sillä oli haltioitunut ilme, enkä ihmettele lainkaan. Olihan Lex pirun hieno ilmestys. Otin ohjat käsiin ja kiittelin Outia toistamisiin avusta. Nainen toivotti tsemppiä ja lupasi pitää peukut pystyssä meidän suorituksen ajan, se kerkeäisi sen katsoa ennen kuin kipittäisi takaisin Tiituksen avuksi. Lex tuntui yllättävän rennolta verkassa. Ei tietoakaan siitä stressikimpusta jota se useimmiten oli. Toisaalta, nyt kun mietin asiaa niin eihän se moneen viikkoon enää ollut ollut sellainen. Lex liikkui kissamaisen kevyesti eteen ja kantoi itseään upeasti. Ratsastin sillä kaikki askellajit läpi ja aina vaan ori tarjosi komeampaa laukkaa tai joustavampaa ravia. Meitä ennen ratsasti Elias, sama Elias joka hetken aikaa asusti Töpselinsä kanssa Hopivuorella. Töpseli ei ollut parhaimmillaan, kerkesipä se monottamaan aitaa ja säikähteli kulmissa. Eliaksen kasvoilta paistoi selkeä pettymys, jopa minä tiesin että parivaljakko olisi pystynyt parempaan. Pyyhin Eliakset ja Töpselit kuitenkin nopeasti pois mielestä, hengitin syvään ja ohjasin Lexin radalle harjoitusravissa heti kun meidän nimet kuulutettiin.

    Itse ratahan oli hemmetin helppo. Siinä ei ollut mitään meille uutta, ei mitään haastavaa tai vaikeaa. Lex suoritti kaiken tasaisen varmasti joka ei ollut lainkaan orin tyylistä. Odotin vähintäänkin niitä mörköjä kulmissa tai äkkipysähdystä yleisön kohdalla, mutta ei! Siirtmiset eivät sujuneet ihan niin puhtaasti kuin olisin toivonut ja käyntiosiot menivät turhan pikakävelymäisesti. Mutta muuten, voi juku miten mua hymyilytti siellä radalla! Hymyilin kuin Naantalin aurinko alusta loppuun ja väläytin kunnon hammashymyn tuomarille vielä radan päätteeksi tervehdyksessä. Kuka on vaihtanut mun stressipallon näin upeaan kouluratsuun ja milloin se on tapahtunut?

    ”Siis vau, meni ihan sairaan hienosti” Outi hihkui silmät säihkyen maneesin ulkopuolella.
    ”En oo kertaakaan nähny että Lex menee noin hyvin!” nainen jatkoi ja en voinut kuin kompata naisen hihkumista.

    ”Meni paremmin kun osasin odottaa” totesin muka coolisti ja kasuaalisti taputtelin Lexin kaulaa. Siis meni to-del-la-kin paremmin kuin osasin odottaa! Jumaliste mun hevonen oli upea! Mun teki mieli huutaa, mutten tietenkään kehdannut. Outi sinkosi selittämään Tiitukselle miten mun suoritus meni ja mies näytti hymyillen peukkua. Nostin molemmat peukaloni miehelle pystyyn tsempatakseni sitä tulevaan kisasuoritukseen. Toivottavasti se ei hermoilisi liikaa. Mä olin over the moon meidän suorituksesta enkä peitellyt mun tyytyväistä ilmettä pihalla. Lex oli yllättävän levollisen oloinen ulkonakin joten ratsastin pitkin Sjöholman pihaa hetken. En parempaa starttia meidän kisauralle olisi voinut odottaa, tästä oli hyvä jatkaa niin ensi viikonlopin Kalla Cupiin kuin huhtikuussa starttaavaan Tie Tähtiin-cupiin.

    Tuomarin kommentti: Agnesin oli helppo ratsastaa rata läpi hymyillen, sillä satulan alla oli miellyttävän oloinen ja hyvin liikkuva Lex. Hevosella oli ikäisekseen mahtava ponnistusvoima takaosassaan ja erityisesti ravi oli hyvin jousitettua. Vaikkei maksanrautias puoliveriori vaikuttanut vielä kovinkaan rutinoituneelta ratsulta, sillä oli herkkyyttä kuunnella ratsastajan pienimmätkin avut ja reagoida niihin mukisematta. Todella hieno aihio!

    • #5111 Vastaus

      Outi Halme
      Osallistuja

      Oli kiva päästä lukemaan näistä kisoista myös Agnesin versio Tiituksen tarinan lisäksi. Mun mielestä on tosi mielenkiintoista, kun sama tarina kerrotaan monesta eri näkökulmasta ja varsinkin sun tyylillä kirjoittaa Agneksen persoona tulee tosi hyvin esille tekstin läpi.

      Mun mielestä on myös kiva, että Outi pääsi vihdoin tekemään vähän tuttavuutta Agneksen kassa. En oikein vielä teidä, miten Outi Agnekseen suhtautuu, mutta jotenkin voisin kuvitella, ettei kaksikosta heti ensimmäisenä tule mitään sydänystäviä. Ainakin näiden kisojen perusteella Outi näkee Agneksen aika kovana kilpailijana TT-kisoja silmällä pitäen.

      Koska luonnollisesti kiinnitin eniten huomiota siihen, kuinka oma hahmoni seikkailee tarinassa mukana niin haluan vielä mainita, että olit onnistunut hyvin tuomaan esiin sitä, kuinka Outi ja Tiitus tuntee toisensa paremmin ja luonnollisesti Outi päätyi hengailemaan siis Tiituksen kanssa ennemmin kuin Agneksen kanssa silloin, kun Agnes ei juuri erityisesti tarvinnut apua.

    • #5200 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      <333 Ai että! Voi vitsi! Aluksi olin että jaaha, kisatarina: katsotaan nyt. Sitten luin tätä ja teki mieli vähäsen tuulettaa tai kiljua maltillisesti tai jotain. Tässä on niin herttainen ja hyvä meininki Agnesin, Tiituksen ja Outin välillä, etten kestä! Haluaisin itse mukaan tuollaiselle reissulle, jossa lohdutetaan kisajännityksen kourissa kivikasvoistuvaa kaveria ja harotaan kaverin hevosen otsatukkaa haltioituneena, ja sanotaan kiitos. Ja vielä huomataan Elias, jonka kaikki jotenkin tietää, jos ei tunne, koska samalla tallin kamarallahan hän asteli.

      Kivaa on myös se, miten hyvä mieli Agnesille tulee onnistumisesta, ja miten hän on ylpeä hevosestaan. :D Olen tietenkin stalkannut Agnesin ja Tiituksen tulokset jo ennen kuin kirjoititte mitään ja lukenut kommentit. Tykkäsin siitä, miten viitsit ottaa jopa kilpailuista saadun kommentin huomioon. :D Niitä on varmana aika kova homma kirjoittaa noin monelle, ja kun ne aina joku noteeraa, tekijälle tulee varmaan semmoinen olo, ettei ole tehnyt turhaa työtä.

      Kyllä Agnes ja Lex ihan voittajia on, eikä siksi että sijoittuivat hienosti kolmanneksi, vaan siksi, miten ihanan sosiaalisen tarinan teit, ja otit mukaan sellaisiakin, jotka eivät kuulu Hopiavuoren välittömään ydintarinaan. :D

  • #5126 Vastaus

    Agnes
    Osallistuja

    Huono päivä, huono treeni (551 sanaa)

    Mulla oli huono päivä. Siis tosi huono. Se heijastu suoraan Lexiin joka liikkui rautakankena mun alla ja viskoi vuoronperään päätänsä ja häntäänsä. Pysäytin raudikon keskelle maneesia ja huokaisin oikein syvään. Kuuntelin hetken miten tuuli hakkasi maneesin seiniin ja ujelsi korkealta. Lex pärski ja pöhisi, se ei ymmärtänyt yhtäkkistä seisahtumista lainkaan. Taputtelin sen kevyesti hikeentynyttä kaulaa ja höpötin sille hiljaa.

    ”Shh-shh-ssshhh. Hyvä poika. Hieno poika. Noniin.”

    Tie Tähtiin-cupin eka osakilpailu on puolentoista viikon päästä. Mä olin kunnianhimoisena ilmoittanut Lexin suoraan hard-tasolle, helppoon aahan. Kyllä Lex meni leikiten helpon aan hommia, mutta ei aina täysin puhtaasti. Aloin hiukan katumaan että niin impulsiivisesti olin lähtenyt mukaan TT-cupiin. Hopiavuoresta lähti aika moni kisaamaan ja moni tuli samaan taitoluokkaan meidän kanssa. Marshall, Outi ja Tiitus oli kaikki osallistuneet hardiin. Hopiavuoren tiimissä kisasi myös naapuritallin Jesse ja joku Chan. Chai? Olin nuoren miehen nähnyt häseltämässä koiranpentumaisella energialla ympäri tallia muutamaan otteeseen. Ja vaikka koko Hopiavuori olikin päättänyt kisata samassa luokassa, oli ilmoittautumisten perusteella kaikki muutkin valinneet tulla juuri helppoon aahan. Ja siellä olin myös minä, vuosien kisatauon jälkeen keskenkasvusella puoliverisellä. Iältäni helposti tuplat mitä moni muu osallistuja.

    Maiskautin Lexin liikkeelle. Ori totteli kuuliaisesti niinkuin aina, se oli niin nöyrä luonteeltaan että varmaan seisoisi päällään jos pyytäisin. Hipaisin kevyesti orin kylkeä kantapäälläni ja se nosti ravin. Oikein rytmikkään ja komean ravin. Ei se tainnut muunlaista ravia osatakkaan. Vaihtelin keskiravin ja lisätyn ravin välillä diagonaalilla, Lex olisi ennemmin mennyt vain lisättyä ravia täysillä ja sitä oli hankala pidätellä pysymään keskiravissa. Tunsin miten se käytti takaosaansa ja kehuin sitä jokaisesta onnistuneesta vaihdosta. Ravi oli meidän bravuuri ja jokainen meitä valmentanut oli siitä antanut kehuja. Ei Lexin laukka ollut heikkoa, ei missään nimessä, mutta siinä oli enemmän parantamisen varaa. Tänään treenasin ennemmin ravia, tähän huonoon päivään en kaivannut pettymyksiä.

    Annoin orille pitkät ohjat ja taputtelin sen kaulaa. Hienosti se oli taas tehnyt parhaansa mun huonosta päivästä huolimatta. Jostain syystä TT-cup ja sen ajattelu sai mut tänään hirvittävän huonolle tuulelle, vaikka aiemmin olin suhtautunut siihen enemmänkin innostuksen kautta. Lex oli ollut Sjöholmassa parempi mitä olin ikinä osannut odottaa joten en nähnyt syytä miksi se olisi huono TT-cupin osakilpailuissa. Jännittikö mua? Kisat jossa expert-tasoksi oli merkitty vaativa bee? Ehkäpä. En mä sitä halunnut itselleni myöntää, mutta kyllä mua jännitti. Olin kisannut viimeksi parikymppisenä, ennen jenkkeihin lähtöä. Olinko lähtenyt tähän koitokseen liian takki auki? Ehkä. Lexin pään viskely palautti mut nopeasti maan pinnalle ja kuulin vaimean vislauksen maneesin ovelta. Keräsin Lexin ohjat ja katsoin miten Tiitus talutti Ennin maneesiin.

    ”Onko teillä treeni pahasti kesken?” Tiitus kysyi maneesin ovelta.
    ”Ollaan juur valmiit, siirrytään maastoon teijän tieltä.”
    ”Kyllä tänne kaks ratsukkoa mahtuu. Ei teidän meidän vuoks tarvi..”

    ”Eiku oltiin just menossa, nou hätä” keskeytin Tiituksen kesken lauseen ja väläytin hieman jähmeän hymyn. Toivoin, että se ei huomannut että väänsin hymyn väkisin. Tuskin huomasikaan, se nyökytteli vain ja nousi Ennin selkään. Ei ne miehet muutenkaan tuollaisia detaljeja huomaisi. Oikeasti mulla ei nyt tänään ollut sellainen fiilis että olisin halunnut seurata TT-cupin kilpakumppanin treeniä. Hyppäsin alas Lexin selästä ja talutin sen ulos maneesista, samalla huikkasin heidåt Tiitukselle joka vain heilautti kättään meille. Se oli varmasti yhtä jännittynyt TT-cupista, uus hevonen ja kaikki. Maneesin ulkopuolella kampesin itteni takaisin Lexin selkään ja käänsin sen kohti tuttua maastopolkua. Tuuli ujelsi nyt maneesin seinien sijaan mun korvissa, mutta se ei haittaisi. Ehkä se tuulettaisi tän paskan fiiliksen pois mun pään sisältä.

    • #5199 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Höh. Helposti mun kaltaiset, jotka ei osaa mitään, ajattelee, että joillekin Agnesin kaltaisille TT ei ole mitään. Pitäisihän aikuisen ihmisen nyt hahmottaa, ettei kaikki ole aina niin mustavalkoista: itse asiassa hyvin harvoin on. Kaikilla on ihan omat ongelmansa ja epävarmuutensa.

      Mun hahmo Reita paini osittain yllättävän samojen TT-mörköjen kanssa viime vuonna. 😀 Osallistuvien hahmojen keski-ikä on aika nuori, mutta Reita oli silloin 26, ja jo silloin 10 vuotta muita vanhempi. Siitä oli ihan kiva sivuta silloin yhtenä vuotena, mutta nyt olen oikeastaan iloinen siitä, että joku toinen hahmo tuntee itsensä välillä vanhaksi muihin verrattuna. Hahmoni ikä oli pääsyy sille, miksei se kilpaile tänä vuonna itse. :DD

      Mutta kyllä, tunnen Agnesin olon. Se on se ärsyttävä olo, kun ihohuokosia ihan pistelee, ja pitää silti osata käyttäytyä ihmisten ilmoille ja olla vaikka ärjymättä Tiitukselle, että en tosiaankaan jää katsomaan mitään sun tyhmää treeniä. Koska eihän se Tiituksen syytä ole, että Agnes on huonolla tuulella ja pyörittelee ahdistavia ajatuksia. :/

  • #5175 Vastaus

    Agnes
    Osallistuja

    Sitä pirun vastalaukkaa (479 sanaa)
    Käytiin valmentautumassa ratsastuskeskus Eevassa

    ”Lämmitelkää vielä viitisen minuuttia!” Eevan ystävällinen ääni kaikui maneesin laidalta. Olin bongannut Facebookista ilmoituksen valmennuksesta johon oli tarjolla pari peruutuspaikkaa ja salamannopeasti ilmoitin mut ja Lexin mukaan. Kaikki treeni valvovan silmän alla oli plussaa pian alkavaa TT-cupia varten. Ensimmäinen osakilpailu olisi jo ensi viikonloppuna joten tämä Eevan valmennus tuli täydelliseen aikaan. Lex oli tapansa mukaan jännittynyt ja ravasi pää pilvissä edessä olevan ratsukon imussa. Käänsin sen voltille joka kerta kun se lähti juoksemaan pois mun alta. Kyllä se kuulolla oli, mutta sen keskittymiskyky oli jossain ihan muualla.

    Muut ratsukot vaikuttivat olevan paremmin kartalla mitä me oltiin Lexin kanssa. Purin huultani ja yritin saada oria kuulolle pienin puolipidätyksin. Ärsytti, kun se kotona meni niin kivasti nykyään mutta uusissa paikoissa sen pakka levisi joka kerta. Eeva oli selittänyt ensimmäisen tehtävän olevan kolmikaarinen kiemuraura kulmikkailla kaarilla. Tehtävä sopi meille hyvin ja Lexin kierrokset laskivat heti hiukan kun sen kanssa pääsi nypräämään jotain. Noottia kuitenkin tuli heti liian leveistä käännöksistä. Seuraava kierros meni jo huomattavasti paremmin ja Lex alkoi olla sen verran kuulolla että sen kanssa sai jotain aikaiseksi.

    ”Otappa sillä raudikolla orilla siirtmiset laukan ja ravin välillä pääty-ympyrällä tässä päässä!” Eeva huuteli ja piirsi samalla kädellään ympyrää edessään. Ei tarvinnut järin paljon älliä tajutakseen että nainen meinasi meitä, minulla kun oli koko valmennusporukan ainoa raudikko ori. Olin tehnyt Lexin kanssa siirtymisiä jo alkuverkan aikana, eikä meillä ollut niiden kanssa mielestäni suuria haasteita joten aika itsevarmasti ohjasin orin Eevan eteen pääty-ympyrälle.

    ”Älä anna sen singota laukkaan tollain, otas uusiksi!” Eeva tuomitsi heti ekan siirtymän jälkeen. Lex kyllä oli pompannut aikalailla nostaessaan laukan joten note taken. Seuraavat laukannostot paranivat, mutta se pirun pomppu siellä alussa pysyi. Lexiä piti kuitenkin käsitellä silkkihansikkain joten yritin rauhoittaa sen istunnan avulla niin ettei sen suuhun kohdistuisi painetta.

    ”Parempi, parempi” Eeva kehui hymyillen ja nosti peukun ylös. Annoin pidemmät ohjat Lexille hetkeksi, ennen kuin siirtyisimme seuraavaan tehtävään.

    Treeni jatkui kiemurauralla, nyt kootussa ravissa. Tästä Lex ei saanut muuta kuin kehuja. Tehtävä ei tuottanut pienintäkään päänvaivaa ja Eeva kehui vuolaasti Lexin kokoamiskykyä. Ravitehtävän jälkeen siirryimme vastalaukkaan loivalla kiemurauralla. Vastalaukka on Lexille vielä hieman haastavaa ja etenkin näin valmennuksen lopussa kun se on jo ehtinyt väsyä. Ori kuitenkin sai hienon draivin päälle ja pusersi raskasta vastalaukkaa melko puhtaasti. Muutamasti se vaihtoi myötälaukkaan, mutta nosti kauniisti vastalaukan ravin kautta joka kerta kun pyysin. Loppuvalmennus olikin pelkkää laukkatreeniä ja Lex alkoi olla hiestä märkä. Taputin sitä muutamasti hien tummentamalle kaulalle ja kehuin. Kehuin niin vuolaasti että muut varmasti ihmettelivät mille mä lepertelen. Ei haitannut, maman babyboy ansaitsi kaikki ne kehut.

    Eevan valmennus oli kaikenkaikkiaan erittäin antoisa ja erinomaista treeniä TT-cupia varten. Oli piristävää käydä uudella valmentajalla ja vielä piristävämpää oli huomata että se valmentaja osaakin jotain. Tottakai Eeva antoi myös kotiläksyjä, sitä pirun vastalaukkaa ainakin. Mutta vuolaasti se myös kehui meitä. Lexiä se kehui ikäistään kehittyneemmäksi ja selkeästi lupaavaksi oriksi. Erittäin onnistunut valmennus alkupuolen hankaluuksista huolimatta ja palaisin mielelläni Eevan asiakkaaksi uudestaankin.

    .. ja tän piti mennä TT-dumppaustopaan mut epähuomiossa lykin tän tänne 😀

    • #5283 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      On meidän väellä vissiin jotain toivoa TT:ssa, kun Agnes ja Lex vaikuttavat kuitenkin tietävän mitä ovat tekemässä, ja Eevan kanssa yhteistyö sujuu aika hyvin. Kirjoitit Eevasta ihanan: kiltin ja taitavan!

  • #5464 Vastaus

    Agnes
    Osallistuja

    Itsenäistä istuntatreeniä Isbergin opeilla (541 sanaa)

    Mä venyttelin Lexin karsinan edessä, Saga Isberg oli aika painokkaasti suositellut avaavia venytyksiä mulle ennen satulaan nousua. En mä osannut kunnolla venytellä, mutta parhaani yritin. Vilkuilin joka ilmansuuntaan ennen kuin venytin kädet suoraksi selän taakse. Venytys tuntui samalla hyvälle ja hemmetin pahalle. Oikea olkapää napsui venytyksien yhteydessä ja hartioita kiristi. Toistin Isbergin ohjeiden mukaisia venytyksiä muutaman kerran ja kuuntelin miten mun kroppa rutisi. Ehkä tätä tosiaan pitäisi tehdä useammin.

    Lex mulkoili mua epäluuloisesti kun talutin sen ulos karsinasta, ilmeisesti mun venyttelyharjoitus oli harvinaisen epäilyttävää toimintaa sen mielestä. Samalla kun lähdin taluttamaan Lexiä suulin kautta pihalle, meidän ohi pyyhälsi se uusi sinitukkainen tyttö. Nimeä en muista, enkä edes ollut järin kiinnostunut tietämään. Tyttö mulkaisi meitä ja pyöräytti teinimäisellä dramatiikalla silmiään, oltiin varmasti osuttu just Hänen reitilleen väärään aikaan. Nyökkäsin tytölle tervehdykseksi ja venytin suuni teennäiseen aspahymyyn kun talutin Lexin ulos tallista tytön ohitse. Jäin pohdiskelemaan oliko tämä uusi tyttö Sannin kavereita mutta ajatus ei ollut niin mielenkiintoinen että olisin sitä jaksanut työstää kolmea sekuntia enempää.

    Maneesissa oli tyhjää. Toisaalta, eipä tallissakaan kauheaa vipinää ollut. Mun oli alunperin pitänyt lähteä maastoon ja pellolle treenaamaan mutta tihkusade sai mut muuttamaan mieleni. Kipusin satulaan ja ja maiskautin Lexin liikkeelle. Ori oli kehittynyt ihan älyttömän paljon viimeaikoina, siitä oli pikkuhiljaa kehittymässä ihan oikea kouluhevonen. TT-cupin ekassa osakilpailussa sijoituttiin neljänsiksi joten tulevan viikonlopun osari Lehtovaarassa ei aiheuttanut sen suurempaa jännitystä.
    Ratsastin Lexin läpi kaikissa askellajeissa ja keskityin lähinnä omaan istuntaani. Isberg oli antanut kullanarvoisia vinkkejä mun omaan istuntaan, joten ajattelin pitää pääpainon tänään istuntatreenissä. Rentoutin mun keskivartalon ja istuin syvälle satulaan. Huomasin heti miten puristin taas jaloillani itseni ylös satulasta. Hemmetti. Kuvittelin ne kirjavat muovipötköt jalkojen ja satulan väliin.

    Rentoudu, älä purista. Isbergin vinkit oli vielä tuoreena mielessä ja sain omasta mielestäni korjattua istuntaa ihan kivasti. Lex alkoi liikkua heti paremmassa tasapainossa kun sain itseni rentoutettua sen selässä, laukka pyöri hyvällä liikkeellä ja ori kokosi itsensä upeasti mukaan liikkeeseen. Itseäni muistuttelin hengittämään syvään orin askeleiden tahdissa, kyllä mä vielä senkin oppisin.
    Istuntatreeni oli harvinaisen rankkaa, hiki virtasi kypärän alta jo kolmessa vartissa. Hidastin Lexin käyntiin ja tipautin ohjat orin kaulalle. Ojensin kädet sivuille ja aloin pyörittelemään niillä isoa ympyrää molempiin suuntiin. Tämä olisi varmaan kannattanut tehdä ennen satulaan nousua, mut parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Naureskelin hiljaa kuinka urpolta näytin, naama punaisena pyörittelin käsiäni helikopterin propellien lailla.

    ”Tullaaaan!” naisen ääni kajahti maneesin ovelta ja Nelly asteli sisään Cozminan kanssa. Keräsin ohjat käsiini ja tervehdin naista käden heilautuksella toiselta puolelta maneesia.

    ”Oltiinkin just valmiita, saat koko maneesin käyttöös” huikkasin kun pääsimme lähemmän Nellyä.

    ”No hitto, olis ollu kiva treenaa yhdessä” Nelly harmitteli, enkä ollut varma sanoiko se sen vain ystävällisyyttään vai aidosta harmituksesta.

    ”On meillä vielä loppuverkka kesken, hetkeks saat meistä seuraa” vastasin naurahtaen ja taputtelin Lexin kaulaa.

    Keskustelu kääntyi heti TT-cupiin ja ekaan osakilpailuun Hallavassa. Hopiavuoren tiimillä oli mennyt siellä helkkarin hyvin. Dominoitiin ja otettiin neljä ekaa sijaa helposta aasta, Nelly voitti oman luokkansa. Voitettiin itseasiassa jokainen luokka johon osallistuttiin, ei huonompi startti koko cupille. Lexistä oli nopeasti kuoriutunut ihan mukiinmenevä kisahevonen eikä se hyppinyt seinille vieraissa paikoissa. Kyllä siitä tekee vielä kelpo kilpurin, ainakin Pyhään Yrjöön saakka. Ensi viikonlopun osakilpailusta Lehtovaarassa lähettäisiin hakemaan luokkavoittoa. Tiesin että Lexistä on siihen. Tiesin myös, että musta olis siihen. Jos kaikki menisi niinkun Strömsössä, ei luokkavoitto olisi todellakaan mikään mahdottomuus.

    • #5510 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Isbergin opeista on selkeästi ollut hyötyä useammalle Hopiavuorelaiselle. Siitä valmennuksesta kannatti maksaa, kun se jätti ajattelemisen aihetta vielä jälkikäteenkin. Se kai se hyvän valmennuksen idea onkin: että saa oppia treeniin. Luulisi TT:n menevän loppuun asti hyvin, kun kerran väki niin innolla harjoittelee ja jaksaa yrittää parastaan treenikerrasta toiseen!

  • #5472 Vastaus

    Agnes
    Osallistuja

    Kaffetta ja ahdistuneita ajatuksia (601 sanaa)

    Istuttiin tuvassa kaffilla porukalla. Eetu hääri minkä kerkesi pitkin tupaa ja tarjoili santsikuppeja heti kun kupissa oli kahvia alle puolenvälin. TT-cupin eka osakilpailu oli ollut tovi sitten ja Hopiavuoren tiimeillä oli mennyt hemmetin hyvin. Outi voitti helpon aan, Marshall oli toisena ja Jesse kolmantena. Ja me Lexin kanssa sijoituttiin neljänsiksi! Ihan uskomaton fiilis päästä sijoittumaan nuoren hevosen kanssa.

    ”Mites Salieri? Joko se on parempi?” kysyin Sonjalta samalla kun Eetu täytti puolillaan olevaa kahvikuppiani kiellosta huolimatta.

    ”No onhan se. Loimensa se oli rikottanut ja riekkui juoksuttaessa kuin mielipuoli. Et joo, on se parempaan päin” Sonja sanoi ylidramaattisen huokaisun kera. Tämän jälkeen nainen virnisti, eihän se oikeasti Salierille kiukkuinen olisi. Helpotus oli varmasti suuri kun ruuna selvisi ähkystä.

    ”Sehän on vaan hyvä merkki! Et jaksaa riekkua siis. Uusia loimia saa aina, uutta Salieria ei” vastasin lempeästi virnuillen, tietäen kuinka mahdottoman rakas ruuna oli Sonjalle. Nainen vastasi lämpimällä hymyllä.

    ”Onko siitä Ukosta selvinnyt jotain uutta? Niistä labroista?” Sonja vuorostaan kysyi. Tiitus ja Outi vain pudistelivat päitänsä ja kääntyivät katsomaan Camillaa kysyvästi. Nainen vastasi vain kohottamalla olkiaan ja huokaisemalla syvään. Ei siis mitään uutta vieläkään.

    Kahden ja puolen kahvikupillisen jälkeen totesin että oli parempi lähteä Tiituksen ja Outin fölissä mukaan talliin. Molemmat olivat olleet Auburnissa Heidi Näyhön valmennuksessa ja meinasivat vääntää sen innoittamana pientä koulutreeniä kentällä. Kyllä ne mutkin pyysi mukaan, mutta osasin kyllä lukea rivien välistä että menivät ennemmin kahdestaan soveltamaan Näyhön oppeja. Se oli mulle ihan fine, me oltiin jokatapauksessa menossa Lexin kanssa maastoon tuulettumaan.

    Ulkona oli täydellinen kevätsää, aurinko porotti pilvettömältä taivaalta ja talitintit visersivät kuorossa paljaiden puiden oksilla. Suomen kevät voitti jenkkien helteet ihan kuusnolla, en voinut olla tyytyväisempi ja no, onnellisempi tällä hetkellä. Lex kökötti tarhan portilla yksinään, Ukko kun on karanteenissa sisällä kunnes selviäisi mikä sillä oli. Vislasin säälittävältä näyttävän Lexin lähemmäs porttia ja pujotin nahkariimun sen päähän kun ori oli tarpeeksi lähellä. ”Mennääs, pääset maastoon rallitteleen” höpötin orille samalla kun talutin sitä kohti tallia.

    Ihailin kuinka Lexin uuden otsapannan timantit kiiltelivät auringossa. Rapsutin orin poskea, suklaanruskean karvan seasta leijaili irtokarvoja joka rapsutuksen jälkeen. Pyyhin irtokarvat orin poskesta ennen kuin heilautin itseni sen selkään. Irtokarvakatastrofiin pitäisi paneutua myöhemmin, mielellään ennen viikonloppua ja tokaa osakilpailua. Tiitus oli kaffipöydässä kertonut Nellyn taistosta Cozminan karvanlähdön kanssa, käytävät olivat kuulemma olleet kuin pahemman luokan lumimyrskyn jäljiltä. Pelkkä mielikuva hymyilytti, vaikka tiesin että sama kaaos olisi mullakin edessä.

    Sielu lepäsi metsässä samoillessa. Lexin kavioiden kopina metsäpolulla oli ainoa ääni lintujen sinfonian lisäksi. Jonkun mopon pärinä kuului vaimeasti kunnes se loittoni kuuloetäisyyden ulkopuolelle. Vaikkei luonto ei vielä ollut puhjennut kukkaan talven jäljiltä, satunnaisissa pusikoissa näkyi vaaleanvihreitä nuppuja. Lex vaikutti vähintäänkin yhtä levolliselta kuin minäkin, se käveli rentona ja ihmetteli välillä korvat hörössä ohi kiitäviä varpusia tai puiden oksilla rääkyviä variksia.

    Ajatukset kuitenkin palasivat taas TT-cupin äärelle. Eka startti meni loistavasti ja Lex oli näyttänyt että sillä kyllä pysyy hermot kasassa vieraassa paikassa suuremmassakin kisahälinässä. Mä lähinnä stressasin mahdollista häviötä puolta nuoremmille ratsastuskoulun oppilaille. Mulla oli hemmetin kallis, huippukasvattajan puoliverinen. Enhän mä voisi hävitä viistoista kesäiselle joka kilpailee ratsastuskoulun hevosella. Enhän? Olin ottanut aika rennosti treenien suhteen viime aikoina ja toivoin todella ettei se kostautuisi. En mä lähtenyt sinne Auburniinkaan kouluvalmennukseen, ois varmasti pitänyt. Stressi alkoi kalvaa ikävän tuntuisena ja tunsin miten se ensin mylläsi mahassa ja nousi selkärankaa pitkin pienin sähköiskuin kasvoille. Lopulta koko päätä pisteli ja ahdisti. Pysäytin Lexin ja hengitin syvään sisään ja ulos, muutamaankin kertaan. Ja sen jälkeen vielä pari kertaa lisää, varmuuden vuoksi. Pieni ahdistusmöykky jäi vielä muhimaan, mä tunsin sen jossain mahanpohjan ja keuhkojen takana. Mutta se oli niin pieni, että sen saattoi hetkeksi unohtaa. Nyt en jaksanut murehtia enempää. Perhanan kahvi pisti mun ajatukset ylikierroksille, kiitti vaan herra Hopiavuori.

    • #5511 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Tiedättekö mitä, kaikki. 😀 Mitä enemmän luen Eetusta kaffinkeitossa ja -tarjoilussa, sitä enemmän se mua on alkanut huvittamaan. Mulle on aina ollut normaali tilanne, että kun kävelen mihin tahansa torppaan, talon väki menee kahvinkeittoon jo ennen kuin sanoo mulle edes päivää. Mä teen itsekin niin. Luulin ennen, että kaikki tekee! Mutta ei, ei tee. Se on oikean elämän Otsonmäen (ja tietenkin joidenkin muidenkin alueiden ympäri Suomen) ihan oma tapa. Kun olen asunut muilla paikkakunnilla, ei sellaista ole ollut. Ensin istutaan ja vaihdetaan kuulumisia toooooosi kauan ennen kuin on kahvia. Aina ei edes ole kahvia. En mä mitään kahvia ole ikinä saanut, kun olen esim. mennyt hakemaan koiranpentuja kasvattajiltaan, mutta mun oikean elämän otsonmäkeläinen äiti ja sen otsonmäkeläiset kasvattajakaveritkin kyllä vaanii pennunhakijoitakin sormi kahvinkeittimen virtanapilla ja kiitää tuomaan santsikuppia tosiaan kun puolet on juotu…

      Tykkään tämän tekstin maastokuvauksesta ja auditiivisesta lisästä siinä missä tietenkin tuvastakin. Minkäs teet: olen romanttinen. Kun sanotaan, että linnut laulaa, kuulen linnunlaulua jo, ja mitä yksityiskohtaisemmin siitä kerrotaan, sitä kauemmin ja paremmin sen kuulen. Oikeat äänet osana tekstiä on sellainen nykypäivän elementti, jotka vielä tietenkin yllättävät mut. 😀 Nyt ne on mulle sellainen hätkähdyttävä tekijä, joka vielä vie mun huomion itse asiasta, mutta veikkaanpa, että se on pelkkä tottumiskysymys. Ainakin se on vieläkin uusi tapa kuvailla, ja jo ihan sen takia mielenkiintoinen juttu. Tästä äänestä mulle tulee mieleen aamut, ja jostain syystä pystyn myös haistamaan tuon tunnelman, enkä pelkästään kuulemaan!

      Mun mielestä on harmi, että oikeassakin elämässä harrastuksestaan saa nopeasti stressiä, vaikka sen pitäisi nimen omaan purkaa sitä. Mä tietenkin ahdistun sekä kirjoittamisesta että kirjoittamatta olemisesta, ja mulla on hyvä olla vain silloin, kuin olen just kirjoittanut. Tunnistan samaa Hopiavuoren heppujen teksteistä TT:n osalta. Ahdistaa, jos menee huonosti. Toisaalta ahdistaa, jos menee hyvin, koska sitten on ”pakko” menestyä uudelleen. Ahdistaa, kun ei treenaa tarpeeksi, ja sen jälkeen ahdistaa, kun on käyttänyt kaiken ajan treenaamiseen, kun olisi pitänyt nauttia. Onneksi Agnes ainakin välillä pystyy päästämään irti, vaikka ei ne paineet mihinkään tietenkään kokonaan katoa! Ja muuten: sekin on yksityiskohta, josta tykkään ihan hirveästi. Vierastan ajatusta siitä, että hengittelemällä ja rauhoittumalla saa kaiken pahan olon pois. Joku varmaan saa joo, mutta minä en ainakaan, vaan saan sen taustalle ja pieneksi niin kuin Agnes tässä!

  • #5530 Vastaus

    Agnes
    Osallistuja

    Tuntui että mun koko elämä pyöri TT-cupin ympärillä tällä hetkellä. Tallillakaan ei muusta enää osattu puhua, TT sitä ja TT tätä. Kolmas osakilpailu järjestettiin täällä Hopiavuoressa ja siksi nekin tallilaiset jotka eivät osallistuneet, kälättivät kyllä senkin edestä cupista. Treenaaminen kisoihin tuntui pakkopullalta enkä saanut nyhdettyä niistä juurikaan mitään iloa. Mua kyllästytti ne ainaiset koulutreenit, vastalaukat ja avotaivutukset. Mua kyllästytti koko Tie Tähtiin.
    ”Onnea hei sjoituksesta viime osarissa!” Nellyn ääni kajahti mun selän takaa tuhannen desibelin voimalla. En olisi välittänyt vääntää smalltalkia juuri nyt, mutta käännyin naista kohti ja vedin suunpieliä ylös.

    ”Kiitti” vastasin lyhyesti ja väänsin vähän leveämmän hymyn naamalleni.
    ”Aattelin mennä tohon kentälle Cozminan kanssa, et sä haluis tulla mukaan?”
    ”Oon menossa maastoon tästä just” vastasin taas liioitellun lyhyesti ja kohotin käsiäni joissa pitelin Lexin satulaa. En tarkoituksella halunnut olla töykeä mutta eipä musta tällä hetkellä ollut keskustelijaksi eikä varsinkaan treenikaveriksi.
    ”Treenattiin eilen aika kovaa, niin tänään täytyy ottaa vähän iisimmin” jatkoin vielä ja yritin naurahtaa kepeästi. Nauru oli enemmänkin väkinäinen hörähdys kuin kevyt naurahdus. Nelly huomasi mun vastahakoisuuden eikä edes yrittänyt alkaa ylipuhumaan mua mukaan treenaamaan.
    ”Ehkä joku toinen kerta sit” brunette vastasi vähän närkästyneen oloisena ja kääntyi kannoillaan takaisin Jussin talliin josta oli tullutkin.

    Astuin Lexin karsinaan missä ori seisoi rentona ja puhisi mun käteen kun ojensin sen silittääkseni orin turpaan. Tiukka treeni, valmennukset ja kisat oli kasvattanut oria eikä se enää ollut niin vellihousu kuin tullessaan mulle. Herkkä, muttei ihan vässykkä. Nappasin satulan oven ulkopuolelta ja nakkasin sen orin selkään. Mustaan satulahuopaan tarttui heti vaaleaa talvikarvaa orin kyljistä, mutta mua ei kiinnostanut. Ketä niitä irtokarvoja arvostelisi siellä maastossa, rusakot? Vai ehkä sittenkin varikset?

    ”Piehän sitten puhelin taskussa, siellon susia pyärinyt mettässä taas” Eetu varoitteli kun huikkasin lähteväni maastoon. Nyökyttelin ja vakuuttelin että luuri on taskussa ja kierrän sudet kaukaa.
    Keväinen keli kohensi mun mielialaa heti. Luonnonlapsena sain ihan hullun tavalla energiaa luonnosta ja maastolenkki oli omiaan akkujen lataamiseen. Halusin karistella TT-cupin kokonaan mun mielestä ja vaan nauttia metsästä. Annoin Lexin löntystellä omaan tahtiinsa polulla pitkin ohjin ja vaan matkustelin sen selässä. Hetkittäin suljin mun silmät ja vaan nautin. Aamuöisen sadekuuron jälkeen metsän tuoksu oli raikas; puiden pienet lehdenalut tuoksuivat keväälle ja märkä maaperä lapsuuden leikeille. Mun oli hyvä olla tässä hetkessä.

    Mun ajatukset alkoi harhailla pois lämpimistä lapsuuden muistoista kohti tulevaisuutta. Mitä mä loppujenlopuksi haluaisin Lexin kanssa tehdä? Kisata ja menestyä, sehän oli selvä. Jossain vähän isommissa karkeloissa kuin Tie Tähtiin-cupissa kuitenkin. Lexillä saattoi hyvinkin olla potentiaalia GP-luokkiin jonne mulla taasen ei ollut enää mitään asiaa. Oliko mulla edes mielenkiintoa saatika aikaa kisata niin tavoitteellisesti? En tiennyt. Asian pohtiminen sai mut vaan turhautuneeksi. Olin niin vahvasti tunteella eläjä etten mä suunnitellut mun elämää. Se mitä tapahtui, sai tapahtua. En jaksanut painia tämän asian kanssa tänäänkään, joten keräsin ohjat käsiini ja kannustin orin nostamaan laukan.

    Lex laukkasi mielellään. Se selvästi nautti irrottelusta ihan yhtä paljon kuin mä joten annoin sen vaan painella menemään. Lopulta hidastin puuskuttavan orin takaisin raviin ja siitä käyntiin. Taputtelin sen hien tahmaamaa kaulaa ja kehuin kuinka se on hieno. Upea. Kaunis. Könytään nyt tämän TT-rupeaman läpi ja katsellaan uusia tuulia tämän jälkeen. Ei tätä leikkiä voinut keskenkään jättää, siihen mä olin ihan liian kunnianhimoinen. Heikot luovuttaa, mä en.
    Flidan karsinan edessä kävi kauhea kuhina. Oliko se nyt keskellä päivää kaiken hälinän keskellä pystynyt varsomaan? Koitin kyylätä Lexin karsinalta päätallin perälle mutta en saanut selvää porukan puheesta. Riisuin Lexin varusteet ja heitin mustan talliloimen sen selkään siksi aikaa että pääsin katsomaan mitä Flidan karsinalla tapahtui.

    ”Varsoko se keskellä päivää?” kyselin uteliaana ja yritin kuikuilla Outin ja Eetun välistä Flidan karsinaan.
    ”Ei vielä, mut näyttäis siltä että synnyttäis tänä yönä” Noa vastasi rauhalliseen sävyyn täti-ihmisten ihailevien huokaisujen keskeltä.

    Mies oli yllättävän levollisen oloinen ja jaksoi muiden höösäyksestä huolimatta vastata asiallisesti. Mä liityin muiden tätien mukaan ihastelemaan valtavan kokoista mustavalkeaa tammaa. Flida tuijotteli meitä takaisin hölmistyneellä ilmeellä ja ojensi välillä päänsä karsinan ovelle jotta saimme rapsuteltua tamman silkkistä turpaa. Lopulta Eetu hääsi koko porukan pois häiritsemästä Flidaa ja Noaa, hetkenä minä hyvänsä varsova tamma ei kaivannut yleisöä. Jatkoimme kuitenkin Sonjan kanssa keskustelua varsoista ja aihe vei mukanaan, ja vasta kotona huomasin etten ollut tunteihin uhrannut pientä hetkeäkään mun ajatuksista TT-cupille.

    684 sanaa

    • #5531 Vastaus

      Nelly
      Valvoja

      Mä tykkään tästä tarinasta tosi paljon 🙂 . Realistinen turhautuminen purkautuu hyvin inhimillisesti ulos. Toivottavasti Nelly ei suuttunu 😀 . Tunnetila vaihtuu näppärästi ja kuvailet tosi hienosti laukkaa ja kaikkee. Varsinki alussa ja lopussa korostuu yhteisöllisyys, mutta mun mielestä vielä vähän enemmän lopussa.

      Ihan parasta nämä meidän täti-ihmiset :DD ! En oo ikinä kuullu, että kukaan käyttäis tätiä sanana muuna kuin negatiivisessa mielessä. Tässä pätkässä se luo mulle kuitenkin lämpimän ja hyväntuulisen vaikutelman. Ei Agnes nyt ilkeyttään; täti-ihminen voi olla siis myös positiivinenkin 😀 ! Aina oppii uutta

    • #5564 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Agnes on paljon maastossa. 😀 Siinä ei ole mitään pahaa, koska itse pohjalaisena olen tietenkin sitä mieltä, että Otsonmäellä on poka komiaa ja kyllä kelepaa mennä. Sitä paitsi viimekerrallakin kirjoittelin, että ihan tykkään tunnelmakuvista ja miljöökuvauksesta, jos se pysyy paikkauskollisena, niin kuin sinun.

      Agnesin fiilikset koulutreeneistä muistuttaa joka vuosi mun, siis kirjoittajan, loppupään fiiliksiä TT:sta. Nyt on ollut helpompi vuosi, kun saa kirjoittaa tarinoita. Viime vuodet ovat olleet lopussa sellaista rutistamista, kun ennen on pitänyt kirjoittaa pelkkää ratsastusmanuaalia valmennuksista. Kun niitä on tullut niiiiiiiiiiiiiin paljon kirjoitettua, en olekaan enää lähdössä ekana joka valmennukseen, kun saa kerran tarinoidakin. 😀 Mutta tästä näkökulmasta ymmärrän Agnesia, koska tämä cup on toden totta rankka. Agnes on toki kokonaisrankingissa nyt kolmas, ja ihan hyvällä kaulalla neljäntenä tulevaan Chaihih, mutta silti se voi turhauttaa. Vaikka en aina olekaan varma, mitä Agnes kuvittelee realistisesti voivansa saavuttaa Lexillä juuri tällä hetkellä. Hänen edellään ovat kuitenkin nyt vain Outi, jolla on taitojen lisäksi vanha ammatikseen kilpaillut hevonen, ja Marshall, jonka äiti melkein synnytti hänet hevosen selässä. 🙂 Takana on vaikka keitä: viime vuoden kokonaisvoittaja Jessekin. Onko Agnesin mielestä vain voitto riittävä palkinto nähdystä vaivasta, vaikka näitä ratsastajia ja hevosia vastaan Agnes ei kai kovin kesken voisi selviytyä voittajana Lexillä, joka on tänä vuonna vielä aika vauva? Ainahan rakkainkin harrastus väsyttää (jopa kirjoittaminen väsyttää mua joskus), mutta silloinhan pitää kokea taas se, että se antaa enemmän kuin ottaa.

      Flidan vauvat on kyllä tallin ykköspuheenaihe varmaan pitkän aikaa, että TT-kälätyskin ehkä väljenee hetkeksi. 😀 Pitää varmaan lukita talli meidän osakilpailun ajaksi, ettei kaikki ihme hyypiöt tule varsojen luo häiritsemään ja yskimään niihin kaikkia pöpöjä.

  • #5786 Vastaus

    Agnes
    Osallistuja

    Tyrkkylunt sai mut itkemään (396 sanaa, 8. Valmentaja tekee jotain yllättävää)

    Sijoittuu 1.5. Ruunaankosken tilalle

    Lex liikkui verkkaisesti, se pärski ja heilutteli päätään. Sitä jännitti. Mut niin jänniti muakin. Tyrkkylunt seurasi silmä kovana meitä kun me asteltiin maneesiin. Hopiavuoren TT-osakilpailu olisi sunnuntaina ja olin hulluna lähtenyt Ruunaankoskelle kouluklinikalle edeltäviksi päiviksi. Mut mä haluisin vihdoin sijoittua korkeemmalle kun neljänneks. Numero neljä oli alkanut korpeemaan mua.

    ”Agnes, eikö?” nainen virkkoi uran keskeltä. Sen äänestä paistoi iän tuoma itsevarmuus, muttei sellaisella koppavalla tavalla.
    ”Ja Balenciaga” Tyrkkylunt jatkoi ja hymähti hieman lausuessaan Lexin nimeä. Mä vastasin katsomalla naista silmiin ja nyökkäämällä.

    Nostin vastalaukan naisen käskystä. Se ei sujunut vieläkään, Lex ei jaksanut pitää vastalaukkaa yllä ja rikkoi etenkin kaarteissa takaisin myötälaukkaan.

    ”Ota se vähän lyhyempään muotoon. Nyt ootte ihan tosi pitkinä, ei mikään ihme että se rikkoo” Tyrkkylunt neuvoi. Sen koko olemus huokui ammattitaitoa kun se käveli edestakaisin uran sisäpuolella meitä tarkkaillen.

    ”Eeei noin. Eiei. Vähän pidemmäksi, älä runttaa sitä” nainen jatkoi jo hieman turhautuneen kuuloisena heti kun olin ratsastanut Lexin lyhyemmäksi. Mun poskia kuumotti. Hemmetti kuin noloa, enkö mä osannut ees vastalaukkaa ratsastaa?

    ”Tuo se tänne” Tyrkkylunt heilautti kättään itseään kohti. Ja minähän ohjasin.
    ”Hyppää alas”
    ”A-ai nyt jo?”
    ”Joo, alas vaan”

    Tipautin itseni alas Lexin satulasta ja tuntui ettei mun polvet jaksaneet pidätellä mua pystyssä. En mä osannut edes kuvailla mun olotilaa, se oli jotain häpeän ja täydellisen epäonnistumisen väliltä. Mä en edes ollut mitenkään herkkä ihminen, mut kyyneleet poltteli silmäkulmissa kun Tyrkkylunt pyysi multa Lexin ohjat ja ponnahti hämmentyneen orin selkään. Hitto mun teki mieli itkeä!

    Tyrkkylunt ratsasti orilla ensin pari kierrosta ravissa ja ratsasti Lexin todella lyhyeksi. Sitten se nosti vastalaukan ja antoi orin laukata pidempänä. Eikä se perkele rikkonut kulmassa. Se ei rikkonut yhessäkään kulmassa! Ori näytti mahtipontiselta ja ihan oikealta kouluhevoselta. Näyttikö se koskaan tolta kun mä olin sen selässä?

    ”Otat sen ensin lyhyeksi ja päästät vastalaukassa pidemmäksi, näitkö miten tein? Sulla on fiksu hevonen, se kyllä hakee sopivan muodon itse pian” Tyrkkylunt totesi, hyppäsi alas Lexin selästä ja ojensi ohjat takaisin mulle. Mä vaan nyökyttelin naiselle, nielin muutaman kyyneleen vaikka itku kuristi mun kurkkua.

    Mä lähdin valmennuksesta edelleen itku kurkussa. Mua hämmensi se olotila, en mä edes itkenyt koskaan. Mulla oli täydellisen nöyryytetty olo. Mä olin niin huono, ettei Tyrkkylunt voinut sanoin mua opastaa vaan sen täytyi näyttää. Olinko mä huono vai tyhmä? Onneksi lounaaseen oli vielä reilu pari tuntia aikaa, saisin keräiltyä itseeni omassa huoneessa ees hetken. TT-cupin kolmas osakilpailu on ylihuomenna ja mä olin aivan paska.

    • #5813 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      🙁 Ei oikeasti tarvita välttämättä ihan hirveän paljoa, että valmentajan, open tai muun neuvojan jutut alkaa tuntua pahalta. Ja kun siihen pahan olon mielentilaan lipsahtaa, usein on vaikea nousta sieltä ellei saa olla hetkeä yksin keräilemässä itseään. Tästä tarinan fiiliksestä tulee ihan mieleen mun elämäni ainoa ratsastustunti enkkutallilla. Tuntui että ne tiesi mun ”kummallisen länkkäritaustan” ja ihan niin kuin olisin ollut silmätikkuna, kun tein samoja virheitä kuin muutkin viisivuotiaat pikkunaperot, ja vain mua neuvottiin sellaisella äänensävyllä ja jankkaavalla tyylillä. Toivottavasti Agnes ei ole samanlainen luovuttaja kuin 5v pikku-minä: päätin nimittäin heti ettei enkkuratsastus ole mulle kun enkkuratsastajat on ilkeitä. 😀 No ehkä Agnes on nähnyt niin paljon jo, että pääsee tästä yli. Ei enkkuratsastajat mitään ilkeitä ole, ja lempeämmät valmentajat ovat varmana valaneet ja valavat tulevaisuudessakin Agnesiin uskoa itseensä!

  • #6074 Vastaus

    Agnes
    Osallistuja

    Pahoittelen jo valmiiksi, mutta pakko saada puskettua jotain tekstiä ulos. TT sai mulle kamalan blokin päälle joten koitan kamppailla itseni sen yli 😀

    Mun oli pakko löytää joku pätevä ratsuttaja Lexille. Olin liian itsevarmana ajatellut että kyllä mä sen saan vietyä vaativiin luokkiin mutta eihän mulla ollut mitään saumaa saada sitä helposta aasta korkeemmalle. En mä edes tajua, mitä olin kuvitellut. Mulla oli vuosien tauko kisauran jälkeen ja taidot ruosteessa. Tappion maku suussa kirjoitin Facebookiin ilmoituksia ratsuttajan hausta ja toivoin ettei kukaan tuttu törmäisi niihin. Kouluratsukatselmus Latviassa oli tipauttanut mut lopullisesti alas pilvilinnoista. Lexin ratsutus oli aloitettu liian nuorena ja se oli etupainoinen. Ja liian hermostunutkin se oli arvioitsijan mielestä, sitä en itse allekirjoita koska musta Lex käyttäytyi törkeän hienosti vieraassa paikassa. Mutta arvioitsijan kommentit vihjailivat selkeästi siihen suuntaan, että orin kanssa olisi hullun paljon hommaa jotta siitä saisi varteenotettavan kisahevosen vaativiin.

    ”Ei oo suakaan paljoa näkynyt viimeaikoina” Camilla kuittaili tupakkapaikalla.

    ”Ollut vähän muutakin nyt” kuittasin tahattoman lyhyesti ja kärkkäästi. Sanat vain sihahtivat mun hampaiden välistä vaikkei Camillan toteamus ollut väärä.

    ”Sori.. On vaan paljon nyt mielessä Lexin suhteen. Sille pitäis löytää joku osaava ratsuttaja ettei se mene piloille mun händyissä” jatkoin pitkän huokaisun saattelemana.

    ”Ooksä Oskarilta kysyny?”
    ”Emmä oo tohtinu ku sillä on Ukon kanssa niin paljon nyt kaikkea”
    ”Et sä kysymällä häviä mitään” Camilla totesi ja tumppasi tupakkansa.
    Harvinaisen ärsyttävä toteamus, koska Camilla puhui täysin totta.
    ”Mmmm..”

    ”Mä voin mainita asiasta sille” Camilla huikkasi noustessaan tupakkapaikan kulahtaneelta, vanhalta pirttipöydän penkiltä.

    ”ET! Et kysy. Kysyn itse jos kysyn” huusin sille muka vihaisena, suunpielet vedettynä liioitellun alas.

    ”Ja ohan täällä Nellyki! Sehän kisaakin niissä vaikeissa luokissa, eikö?”

    Totta, olihan täällä sekä Oskarin lisäksi myös Nelly joka olisi potentiaalinen apukäsi. Oskarilla oli kädet täynnä Ukon kanssa ja Nellyllä tilan emäntänä tuskin oli aikaa ottaa ratsutettavaa itselleen.

    Järjestelin Lexin tavaroita varustehuoneessa ja pala nousi kurkkuun kun pyyhin epämääräisiä törkyjä sen valkoisesta Sokan kisahuovasta. Miten mä edes olin kuvitellut ratsuttavani orin itse? Viitsisköhän Oskari oikeasti ottaa Lexin projektiksi? Eikä sekään kyllä Lexiä osais varmaan vaativasta eteenpäin viedä. Oliskohan parempi vaan lykätä Lex kesäksi laitumelle kasvamaan ja aloittaa syksyllä puhtaalta pöydältä? Ajatukset sinkoilivat mun päässä tuhatta ja sataa enkä saanut yhdestäkään kunnolla kiinni. Laskin kisahuovan takaisin kaappiin ja suljin kaapin oven. Olin jo kerennyt ilmoittamaan Lexin Kalla CUPiin kuun lopussa, sen jälkeen se pääsisi kesälomalle ja syksyllä miettiä koko asiaa uudestaan.

    Pakoilin kaapin siivousta ulos. Kävelin kutostarhalle ja katselin miten Lex näytti onnelliselta. Se tarhasi taas Ukon kanssa ja orit natustivat päiväheiniään omista kasoista tyytyväisinä. Lex nosti välillä katseensa muhun, tuijotti hetken kunnes laski suklaanruskean päänsä takaisin heinien sekaan. Ukko taasen katseli mua sivusilmällä tumman harjansa alta hieman epäillen.

    ”Emmä sun safkoja tullu viemään” höpöttelin orille joka vain heilutteli korviaan häätääkseen pienet itikat pois silmiltään.

    ”Meinaakse syyä sun sapuskat?” Oskari oli ilmestynyt paikalle niin hiljaa, että säikähdin kun mies alkoi puhua Ukolle.

    Tuijottelimme molemmat hiljaisuudessa hevosiamme, minä silittelin Lexin kaulaa ja Oskari nojaili aitaan.

    ”Se näyttäs olevan jo parempi” totesin kääntämättä katsettani pois Lexistä.
    ”Joo ei siitä löytynyt mitään viime klinikkareissullakaan. Et kai se terve on”
    ”Sullon kova homma kuntouttaa sitä”
    ”Mm-hm”
    ”Laitatko sen laitumelle kesäksi?”
    ”En mä kyllä uskalla. Meneekö Lex?”
    ”Varmaan. Täytyy ettiä sille ratsuttaja syksyks niin se saa lomailla kesän”

    ”Ratsuttajan? Miksi?” Oskari käänsi katseensa muhun. Miehen kasvoilla oli aito hämmennys kun se katsoi mua silmiin.

    ”En mä saa sitä vietyä eteenpäin. Pakko antaa se jollekin osaavammalle etten mee pilaan sitä”

    Oskari ei vastannut mitään. Se käänsi katseensa takaisin Ukkoon ja nyökytteli sanomisilleni.

    ”Jos sullon aikaa..” aloitin varovasti.
    ”No?”

    ”Ei mitään, sul on kyl ihan tarpeeks kaikkea Ukon kanssa” vastasin. Joku mussa ei antanut periksi kysyä suoraan, halusiko Oskari ratsuttaa Lexiä.

    Nousin nopeasti aidan viereltä ennenkuin Oskari ehti vastata mitään.

    ”Mut jos sulla on aikaa, niin maksan kyllä sulle” jatkoin kuitenkin ja huomasin kuinka pyörälle päästään mies meni mun soutamisesta ja huopaamisesta.

    Oskari ei selkeästi tiennyt miten vastata vaan alkoi raapia niskaansa hiukan kiusaantuneena. Mies mumisi jotain mistä en saanut selvää. Huikkasin nopeat heipat ja sopersin jotain kiireestä illan palaveriin, ennenkuin lähdin lampsimaan autoa kohti. Miesraukka jäi kysymysmerkiksi tarhan aidalle notkumaan, edelleen niskaansa raapien. Istuin tulikuumaan autooni ja huokaisin kaiken turhautumisen tunteen pihalle. Hitto kun voikin pientä ihmistä nakertaa kun täytyy myöntää oma osaamattomuutensa. Käynnistin auton ja odotin hetken että ilmastointi alkaisi puhkua viileää ilmaa, ennen kuin lähdin ajamaan kotiin päin.

    • #6109 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Taitaa olla kaikilla TT-blokki. Miksihän itsekin tukin mukaan joka vuosi, vaikka aina se hyydyttää kaiken muun pariksi kuukaudeksi? 😀 Onneksi me kaikki tiedetään, että vain kirjoittaminen auttaa!

      Olisi vaikeaa olla Agnes. En tiedä, kuinka paljon hän on suunnitelmistaan kertonut esimerkiksi kotiväelleen, mutta mitä enemmän hän on niistä puhunut, sitä vaikeampaa on varmana myöntää tappionsa. Vaikka ei kuvittelekaan olevansa mikään maailman paras, onhan se nyt inhottavaa olla pärjäämättä jossain sellaisessa, jossa ajattelee olevansa kuitenkin vähintään tosi hyvä.

      Toisaalta olisi se vaikeaa olla Oskarikin. :DD Se on takuulla nyt vuorenvarma siitä, että on antanut itsestään leuhkan ja snobimaisen kaikkitietäjän kuvan, kun sitä noin lähestytään.

      Tarinan kannalta kuitenkin tykkään, että Lexillä on mutkia matkassaan. Huipulta aloittavien kisaheppojen tarinat on mun silmiin aina jo kerrottu, sillä ne eivät samalla tavalla voi edistyä ja kärsiä takaiskuista kuin kehittyvät hevoset. Kun Lex toivottavasti kehittyy ja saan seurata sen kehityskaarta, varmasti hurraan sen puolesta vaikeammissa luokissa ihan eri tavalla kuin suoraan huipulta aloittavien puolesta.

  • #6108 Vastaus

    Oskari
    Osallistuja

    Herkkä ja kiva ratsu

    ”No?”

    Loin katseeni Agnesiin etupainoisena ravaavan Lexin satulasta. Se oli hankala tapaus. Sen käsitys peräänannossa ravaamisesta oli sama kuin suomenhevosilla, mutta samaan aikaan sitä ei voinut korjata sen paremmin ohjalla kuin nostamalla sitä ryhtiin edestä pohkeellakaan. Olin yrittänyt, ja siitä se oli ottanut aiemmin heti nokkiinsa. Niin oli Agneskin, jonka suupielet olivat kiristyneet samalla hetkellä kuin hänen hevosensakin. Hevonen hakeutui ohjalle, kun sai tehdä sen itse ja melko pitkässä muodossa, mutta halusi roikottaa päätään sen kantamisen sijaan.

    ”Sehän on herkkä ja kiva ratsu”, sanoin, koska Agnes ei olisi halunnut varmasti kuulla sitä, mitä minulla oli laajemmin sanottavanani. Minäkään en olisi halunnut, jos olisin ollut hänen nahoissaan.

    Agnesin naama venähti. Käänsin kasvoni toiseen suuntaan voidakseni irvistää salaa. Voi vitsi, Oskari, miten tämä nyt korjataan?

    ”Niinkö?” Agnes sanoi lopulta hieman ivallisesti, piikikkäästi.
    ”Niin”, totesin ja yritin vielä kerran lyhentää hänen hevostaan pidättämällä hieman edestä ja ajamalla takapäätä paremmin sen alle. Lexin lihaskunto ei ollut kuitenkaan sellainen, että se olisi jaksanut sillä tavalla kauaa.

    Nopeasti päästin Lexin pitkäksi ja annoin ravata vielä hetken pidemmällä ohjalla. Se jäi käyntiin, kun nojasin taaksepäin ja istuin syvemmälle satulaan. Sillä oli perusteet vahvasti hallussaan ja älyä päässään, mutta kunto sillä oli kuin nelivuotiaalla. Agnesin rapsutellessa tyytymättömänä aitaa kynsillään pysäytin Lexin pienin painoavuin tasajaloin kentän keskelle. Laskeuduttuani silitin sen kaulaa. Ei ollut Lexin syy, että olin innostunut liikaa ja kuvitellut pääseväni ratsastamaan pitkästä aikaa kilpahevosella.

    Nostin ohjat Lexin pään ylitse ennen kuin lähdin taluttamaan sitä. Ihan varmuuden vuoksi sen tein, vaikka isän hevosten kanssa en viitsinytkään. Se huiskaisi laiskasti hännällään harvoja illan viileyden nostattamia hyttysiä ja seurasi minua varovaisen matkan päästä. Kuin huomaamattani ojensin sen ohjat Agnesille heti kentän portilla röyhkeästi kuin olisin kotona taas, isän hevosten parissa ja niin kuin Agnes olisi joku nuorimmista hevosenhoitajista. Kaduin sitä tietenkin heti.

    ”Mä kiipeilisin sillä, jos olisin sä”, kerroin Agnesille. ”Vaikka no…”
    ”No mitä no?”
    ”No ei täällä nyt kauheesti niitä mäkiä ole… Mutta mitä enemmän pohjatyötä sä teet, sitä vähemmän sun pitää maksaa ratsuttajalle sen töistä. Se tarvis selkälihaksia. Ja takaosan lihaksia.”
    ”Eli sä et aio..?”

    En nähnyt Agnesin ilmettä, sillä kävelin Lexin kaulan toisella puolella, mutta hänen äänensä oli ainakin tasainen. Huomasin pudistavani päätäni, vaikka hän ei voinut nähdä sitä. Työnsin käteni hupparini taskuihin ja vatsaani väänsi epämiellyttävästi. Olisi kauheaa joutua ratsastamaan toisellakin tosi keskeneräisellä hevosella, kun omakin oli mitä oli. Olin alannut epäillä, että olin itse tehnyt Ukolle jotain pahaa, ja pilaisin varmasti muutkin kehittyvät ratsut samalla tavalla. Toisaalta oli yhtä kauheaa joutua sanomaan Agnesille ei.

    Hiljaisuuteni taisi kestää hieman liian kauan, koska Agnes alkoi puhua.
    ”Kyllä mä vähän epäilinkin, että sulla on kädet täynnä Ukon kanssa”, hän sanoi hieman hymyä äänessään.
    ”Niin… Ja muutenkin…”
    ”Mitä?”
    ”Tai ei mitään.”
    ”Sano nyt kun meinasitkin”, Agnes yllytti ja kiinnitti Lexin suulin pieleen.
    ”No. No en mä muutenkaan ole mikään rautanen ammattilainen hevosalalla tai mitään. Katso nyt mun omaakin hevosta… Muka mennään vaaativa luokkia…”

  • #6172 Vastaus

    Agnes
    Osallistuja

    ”Sehän on herkkä ja kiva ratsu.” Niin se Oskari oli Lexin selästä hymissyt. Ei sillä ollut pokkaa sanoa, että täähän on aivan kesken ja raaka. Olisi sanonut, että vittu Agnes sä olet tyhmä kun olet kuvitellut että sun ori olisi valmis kisahevonen. Mutta eihän Oskari sellaista tohtisi sanoa, tietenkään. Oskari vähätteli itseään eikä luvannut ottaa Lexiä ratsutettavaksi joten mun täytyisi etsiä sille syksyksi ratsutuspaikka jostain. Onneksi olin saanut melko lailla tarjouksia ratsuttajilta laittamani ilmoituksen perusteella, ja kun ne rankkasin läpi löytyikin yksi oikein varteenotettava paikka. Muutaman puhelun jälkeen olin jo sopinut, että Lex lähtee Elias Vihiniemen tallille Amelie Backlundin ratsutettavaksi.

    Lex oli nauttinut täysin siemauksin vapaudestaan ja hassun harmoninen olotila oli vallinnut siitä asti kun olin se laitumelle laskenut irti. Tuntui, että samalla päästin irti kaikesta kritiikistä millä olin itseäni soimannut koko loppukevään. Olin yhtä vapautunut kuin Lex. Mulla alkoi olemaan varma olo siitä että Lex lähtisi Backlundin oppeihin syksyllä ja olin toiveikas että se tulisi entistä ehompana takaisin.

    Oskarin vaikeroiva tyyli Lexin selässä kuitenkin kummitteli edelleen mun mielessä. Ei se oikeasti tykännyt olla Lexin selässä. Samalla mua kadutti että olin edes pyytänyt sitä koko hommaan kun sillä oli kädet täynnä Ukon kanssa. Kilttinä Oskari oli tietenkin suostunut, ei se varmaan halunnut mun mieltä pahoittaa. Ja niin se kauniisti kehui myös Lexiä, vaikka sen koko olemus huusi ettei se täysin tarkoittanut sanomisiaan. En mä sitä syytä, mähän sen olin tähän vaikeeseen asetelmaan lähes pakottanutkin.

    • #6195 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Loma ja ratsutus tekee varmana hyvää Lexille, mutta niinpä se tekee Agnesillekin. TT:n tyytymättömyys oli kova herätys, mutta tästähän on suunta taas ylöspäin. Onneksi Agnes on toiveikas. Nyt kun päätös ratsutuspaikasta on tehty, on ihana olla, kun sen vain tietää olleen oikea päätös.

      Mutta Osku! Se ei sitten osaa olla naisten kanssa, tai vissiin ylipäätään ihmisten. Mikä mestari se onkaan sanomaan vääriä asioita väärille hevosihmisille.

Vastaa aiheeseen: Lex
Tietosi: