Hello hello, Hello

Etusivu Foorumit Spin-off -päiväkirjat Hello hello, Hello

Tämä aihe sisältää 162 vastaukset, 16 kirjoittajaa, ja siihen kirjoitti viimeksi  Sonja T. 1 kuukausi, 3 viikkoa sitten.

  • Julkaisija
    Viestit
  • #905 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Mitä Helemias Ilves tekee vapaa-ajallaan?
    Keitä hän tapaa?
    Missä hän liikkuu?
    Koska hän pääsee ylitse Hopiavuoren Eetusta?
    Oppiiko hän milloinkaan virkkaamaan sinnikkäistä yrityksistään huolimatta?
    Opettaako hän teoriaa soittotunneillaan ollenkaan, vai ei?
    Kumman sukan hän pukee ensin aamulla?

    Kaikkeen siihen saattaa olla vastaus täällä.

  • #906 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Heh heh, Hello

    ”Voi paska.”
    ”Hello!”

    Nousin salamana Hopiavuoren Eetun rusehtavalta kulmasohvalta, kun ovi kävi. Olin jo unohtanut, että hänellä oli nyt niitä kämppiksiä. Ja ilmeisesti Eetun kämppisten aikana ei saanut sanoa paska. Eetukin pinkaisi ylös sen näköisenä kuin ei osaisi itsekään suhtautua näihin uusiin heppuihin.

    Se oli se poika sen chihuahuanomaisen koiransa kanssa. Eetu kyykistyi välittömästi houkuttelemaan koiraa luokseen: oli kaivannut sisälemmikeitä. Minäkin olisin halunnut silittää sitä, mutta en kehdannut. Tapasin sen kollin kuitenkin vasta ensikerran, ja vieläpä olemalla hänen kotonaan hänen tullessaan. Olin nähnyt hänen hevosensa. Se oli kuin taideteos. Tajusin piteleväni vieläkin kahvikuppia, joten laskin sen nopeasti olohuoneen pöydälle, jotta voisin kävellä käsi ojossa häntä kohti.
    ”Hello”, sanoin ja puristin hänen kättään.
    ”No hello hello”, hän vastasi, niin kuin varmaan joka ainoa ihminen, jolle olin ikinä esittäytynyt.
    ”Mun pitäis vaihtaa esittelytyyliä, kun mulle käy aina näin. Mun nimi on Hello, älä vain nolostu.”
    ”Ai — jaa! Mä oon Noa.”
    ”Hauska tavata, Noa. Eetu, mä lähden nyt. Musta on epänormaalia olla täällä kun mä vahingossa hiippailin tänne ennen kuin isäntäväki oli edes paikalla!”
    ”Ei sun mun takia tarvi–”
    ”Kyllä mä tiiän. Se oli huono vitsi. Eetu! Saata mut ovelle!”

    Eetu seurasi minua käytävämäiseen, ärsyttävän hämärään eteiseen nöyrästi. Hän yritti mumista jotain siitä, että oli pahoillaan, vaikka ei varmasti ollut. Hänhän oli inhonnut asua yksin! Kunhan hän tottuisi tilanteeseensa, hän rakastaisi sitä, että oli vihdoin saanut taloon joitakuita muitakin itsensä lisäksi. Eetu piti ihmisistä. Ja ihmiset Eetusta. Kunhan hän ensin lämpeni ja rentoutui. Komensin häntä lopettamaan muminansa saman tien, ettei se Noa vain missään tapauksessa kuulisi ja kuvittelisi Eetun olevan tosissaan. Koska hän ei ollut, yritti vain olla kohtelias minulle. Näin peilin kautta miten Eetu seurasi katseellaan, kun vedin pipon päähäni. Varmaan kymmenettä vuotta toivoin, että hän katsoisi siksi, että pitäisi hiuksiani seksikkäinä tai jotain, mutta eihän Eetu nyt sellaista. Harmi.

    ”Mä tuun huomenna sitten”, sanoin ujuttaessani jalkojani kävelykenkiini. Oli nojattava seinään takapuolella samalla: tasapainoni ei tosiaankaan ole huippuluokkaa.
    ”Joo. Hyvä että sä toit Skotin meille.”
    ”Ai kun nyt sä näet mua joka päivä? Eetu, mikset sä soita kun sulle tulee ikävä?”
    ”Hello. Ei.”
    Eetu ei pienestä häkelly. Yritin aina määrätietoisesti saada hänet punstumaan. Se oli kuin peli. Vaikea peli. Silläkin kertaa hävisin pelin.

    Kymmenen vuotta. Eetun tyttöystäviä, minun poikaystäviäni, minun tyttöystäviäni, Pyry, Eetun kihlattu, muuttoni kolmeksi vuodeksi Tampereelle, Eetun perustama yritys — ja aina vain olin samassa jamassa aina, kun jäin yksin. Vaan enpä minä itseäni säälitellyt. Sitä ei tosiaankan ollut tarkoitettu. Joku muu oli minua varten, ja kun lopulta hänet löytäisin, Eetu unohtuisi. Tai siis suhtautumiseni muuttuisi. Eetu on hyvä ystävä. Hyvä ystävä, jolla on nyt kämppis, voi vitsit, minunhan piti mennä eikä patsastella siinä eteisessä!

    ”Noni. Kiitokset kahvista ja helpoista korttipelivoitoista. Huomiseen.”
    ”Huomiseen, Hello.”
    ”No hello hello.”
    ”Heh heh, Hello.”
    Niin minä lähdin hymyillen. Hyvä että olin antanut Helmipuron Eiran puhua minut tänne. Tuli käytyä Eetunkin luona taas useammin kuin pari kertaa vuodessa. Ja kävihän täällä nyt jo enemmän muutakin porukkaa kuin Skotin edellisellä kotitallilla.

  • #969 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Uskollinen kuin hyvin ruokittu koira

    Jilla on keittänyt minulle kahvia ja tehnyt aamupalaa tässä taannoin. Tai siis oikeastaan hän on tehnyt aamupalaa lähinnä Eetulle ja Noalle, mutta ei se ole niin justiinsa. Kun nyt kuitenkin satuin ohitse kulkemaan, niin söinpähän kuitenkin, kun kerran valmiina oli vaikka mitä. Eetu on vähän koettanut sanoa, että en minä voi enää vain kävellä ovesta sisään, kun tuvassa asuu nyt muutakin porukkaa, mutta ei se nyt ihan sillä tavalla mene. Aluksi kyllä ajattelin itsekin, että pitääkö nyt alata koputtamaan ovella ja lähteä aina viimeistään kahdeksalta kotiin, mutta tulin nopeasti järkiini. Onhan se hyvä Helsingin-pojankin heti alusta asti oppia tavan-suomalaisten tavoille. Sitä paitsi Jillaa ei kyllä haittaa kun minä käyn. Ja Mielikille syötin salaa lihapullia, noin niin kuin lahjuksena, niin sekin taitaa vain tykätä.

    Eetu aina sanoo, että minäkin olen niin kuin koira. Jos joku minua ruokkii, olen heti tosi uskollinen lemmikki. Vaikka nälvin aina takaisin, että Eetu on sitten niin kuin nupo hieho, niin onhan siinä vähän totuuttakin. Ruoka on hyvää ja ruuanlaitto on kamalaa. Tämän takia minä nykyään menenkin järjestelmällisesti ensi Eetun tupaan, ja sitten vasta talliin.

    Olin käsiä pesemässä tuvassa, koska tallin karmaisevaan vessaan minä en suurin surminkaan mene, ja silloin kuulin liikettä olohuoneesta. Ajattelin, että siellä on Eetu, ja päätin hiipiä ovelle tullakseni sitten muka koputtamalla sisään. Tulin kuitenkin kurkistaneeksi ja varmistaneeksi, ja Jillahan siellä tuleen tuijotteli. Eikä kukaan normaali ihminen sillä tavalla kyyki takan ääressä tavallisessa mielentilassaan, paitsi tietenkin Eetu.

    ”Onksun joku?” minä siis kysyin ja tassuttelin huoneen poikki kuin hyvin ruokittu koira.
    Jilla pyöritti päätään, mutta tottahan hänen jokin oli. Ajattelin laskea käteni hänen selälleen, sillä tavalla lohduttavasti, tiedättehän. Kun hän sitten nousikin jaloilleen ja oli itkettynyt, puristin hänet halaukseen ja painoin hänen päänsä olkapäälleni. Välittämättä siitä, kuinka miljoonat punaiset hiuskarvat tunkeutuivat heti väkisin suuhuni, istutin hänet sohvalle ja suostuttelin kertomaan murheensa. Niin minä kuulin, kuka on Roope, ja kuka on Jonna.

    Sopivasti kun Jilla halusi mennä olemaan yksin, Eira ilmaantui ovensuuhun. Eira on jo kaksi päivää kinunut, että minun pitäisi ratsastaa hänen kanssaan Könniin ja takaisin, koska se on vähän turhan pitkä matka yksin tehtäväksi. Jostain syystä nyt ei kuitenkaan seura millään kelvannut. En kuitenkaan viitsinyt ottaa siitä itseeni. Eira on aina välillä vihainen jostain, mutta varmasti hän leppyisi taas soittotuntiinsa mennessä.

    Sen kummempia kyselemättä ja tuumailematta lähdin siis talliin. Siellä voisi olla vaikka joku sellainen, joka oikeasti viitsisi lähteä sinne Könniin minun ja Skotin kanssa. Tai edes Kyrönjoelle katsomaan miten jäät lohkeilivat.

  • #1131 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Älä raaputa ihmisten jalkoja, Eira

    Kyllä me Noan jalasta olimme puhuneet. Varsinkin aluksi. Kuinka olisimme voineet olla puhumattakaan? Juoruiluksikin sitä voisi sanoa. Kaikestahan me puhuimme. Ei Otsonmäellä juuri kenelläkään ollut niin kauhean kiinnostavaa elämää, että omista asioista olisi riittänyt keskusteltavaa päivästä toiseen. Olimme miettineet, pystyikö Noa ylipäätään ratsastamaan, ja että kuinka paljon sellainen jalka muutenkin vaikutti arjessa. Olimme odottaneet, ottaisiko hän koskaan juoksuaskelia, ja aprikoineet, kuinkahan paljon painoa sellainen kapistus kesti, jos hänen pitäisi vaikka kantaa jotain. Meneekö jalka rikki, jos sen kanssa menee suihkuun? Oliko omituista irrottaa se? Paljon siitä puhuttiin, mutta muutamassa päivässä menetimme mielenkiintomme, sillä emme koskaan keksineet vastauksia. Eikä kukaan tosiaankaan kehdannut olla niin epäkohtelias, että kysyisi.

    Eira ei ikinä osallistunut niihin keskusteluihin, vaan syventyi aina kännykkäänsä tai poistui haukotellen huoneesta. En kiinnittänyt sellaiseen varsinaisesti huomiota, mutta sinä iltapäivänä Eiran väliinpitämättömyys palasi mieleeni. Tajusin, että häntä ei kiinnosta puhua sellaisista aiheista, joiden suhteen vastaus selviää, kun menee ja kysyy.

    Eetun nelipaikkaisen keittiönpöydän ympärille mahtui vallan mainiosti koko sinä päivänä tallilla oleskeleva porukka juomaan kahvia. Olisin halunnut olla ikkunan vieressä, mutta koska Jilla oli ehtinyt siihen ensin, istuin hänen vieressään. Yritin olla aivan kauhean suloinen ja erityisen kiharahiuksinen, koska olisin halunnut kanaa ja riisiä, ja vieläpä ensin Jillan kanssa kauppaan ostamaan sitä kanaa. Noa, Eetu, Nika, Jake, Alva ja Nelly, sekä tekstailuun kännykällään keskittynyt Inari olivat siinä pöydän ääressä myös. Eira pyöri onnellisena lattialla, koska Mielikin lisäksi myös minun Jerusalemini ja hänen Ringonsa olivat paikalla, ja noh, Eira tuntuu tykkäävän vain koirista enemmän kuin hevosista. Kun painit oli painittu, puoliksi Ringon päällä makaava Eira kurottui kuin ajatuksissaan koputtamaan Noan proteesia samalla tavalla kuin jotakuta saatetaan koputtaa sormella olkapäälle.

    Noa käännähti kulmat aavistuksen kohollaan katsomaan.
    ”Saatsä heilutettua varpaita?” Eira kysyi vakavana.
    ”Mitä?”
    ”Niin. Mä googlasin, että joskus kun joltain otetaan jäseniä pois niin niillä on haamukipuja ja muita tuntemuksia. Niin, saaksä heilutettua varpaita?”

    Vilkaisin Inaria, ja niin näytti vilkaisevan Eetukin. Inari ei kuitenkaan tainnut kuulla mitään, koska ei seurannut keskustelua, vaan kännykkäänsä.

    ”Osaatsä ajaa pyörällä?” Eira kysyi seuraavaksi.
    ”No osaan”, Noa vastasi, ja minä irvistin. Tuntui siltä, että se kyseleminen pitäisi keskeyttää, mutta kuinka?
    ”Entä luistella?”
    ”En oo kyl kokeillu.”
    ”Tunneksä jos mä kutitan sua?”
    Silloin Inari havahtui. ”Eira!” hän torui niin kuin äiti kolmivuotiastaan, joka sanoi vahingossa ruman sanan.
    ”Mitä!” Eira ulvahti sen näköisenä, kuin ei olisi oikeasti tiennyt, että mitä.
    ”Älä raaputa ihmisten jalkoja!”
    ”Mä kutitan!”

    Hörppäsin viimeiset kahvit kupistani ja lähdin olohuoneeseen alkavan väittelyn alta. Näin sivusilmällä Eetun katsovan, kun otin vielä jääkaapista kokispullon mukaani. Toivoin hänen katsovan siksi, että jäseneni ovat pitkät ja ohuet, mutta eihän meidän Eetu sellaisia. Ajattelin katsoa vaikka vähän aikaa telkkaria, koska Jillalla on Netflix.

    Sarjavaihtoehtoja selatessani mietin, minkähän takia Nelly asuu autossa. Millaistahan on asua autossa? Onkohan siellä telkkaria? Onkohan siellä kylmä yöllä ja kuuma kesällä? Onkohan hänellä sellaista lippaa, joka markkeeraa kesäisin karavaanialueella terassin kattoa? Lähtisiköhän hän kuskiksi Tuurin kyläkauppaan? Kahdeksi päiväksi ja yhdeksi yöksi? Pitäisi ruveta kyselemään multa, mitä he oikein tiesivät asuntoautoista.

    • #1151 Vastaus

      Noa
      Osallistuja

      Miten on mahdollista etten mä oo vieläkään kommentoinu yhtäkään Hellon spinnarii?? Ihan varmasti oon, ainakin pääni sisällä.

      Vaikkei kyseessä ees olisi mun hahmo joka tän koko tarinan aloittaa niin hykertelisin silti varmasti innoissani, koska onhan se nyt varmasti asia josta puhutaan ja joka kerää huomiota! Eikä tarvii olla edes pieni paikka, proteesit kun on vieläkin sen verran harvinaisia. Mutta nyt vielä enemmän kun on oma hahmo kyseessä niin oonhan mä aika otettu, vähän odotinkin että uskaltaako kukaan ottaa sitä ihan kunnolla tarinassa esille ja puheeksi! Vieläpä sillä tavalla aidosti, että kaikki muut eivät kohteliaisuuttaan kehtaa, joka varmasti on hyvin usein totta, mutta sitten siellä on se yksi joka kehtaa. Joskus ehkä liikaakin. Onneksi Noa on chilli eikä sitä kyselyt haittaa! (ainakaan yleensä)

      Eiran lähestyminen tähän oli hauskaa. Jalkaan koputtaminen oli tapa jota en itse olisi keksinyt, ja se samalla kertoo hyvin Eiran.. Ajattelemattomuus ei tunnu parhaalta sanavalinnalta, mutta sitä se kai oli? Joku toinen olisi voinut pahastua. Ehkä Eira jo tietää, ettei Noaa haittaa. Ihanan aitoja kysymyksiä joita varmasti moni myös miettii, ihan pyörällä ajamisesta lähtien!

      Plus, sinä se oot kyllä niin tarkkaavainen ja huomaavainen, meneeköhän sulta mikään ikinä ohi? Jotenkin hirmuisen hellyyttävää että Hello menee katsomaan telkkaria kun Jillalla on Netflix. Pieni seikka jonka sinä kirjoittajana olet merkille pannut ja otit ihan omaan tarinaan mukaan! Ai että, tälläset saa mut niin onnelliseks!

  • #1149 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Leffailta

    Jotain leffaa, tai ainakin jotain kuvaa tuli telkkarista, ja jonkin värisessä kulhossa oli jotain karkkia, tai ehkä sipsiä. Lasi minulla oli kädessäni ja siitä hörpin, ja se saattoi olla ehkä kokista, mutta ainakin jotain nestettä. Maha oli täynnä ruokaa, sitä haluamaani kanaa, mutta jota en ollut tainnut maistaa ollenkaan. Istuin kulmasohvan ikkunanpuolimmaisessa nurkassa, ja se oli huonoin paikka monestakin syystä. Vähiten siitä, että sieltä näki television surkeiten.

    En minä olisi niin siitä Noan keittiöön rämähtämisestä välittänyt. Kuulinhan minä jo oven käyvän, ja ensimmäisenähän kaikki keittiöön aina pelmahtavat, kun siellä oli useammin seuraa kuin olkkarissa. Tiesin odottaa, että joku sieltä tulee, eikä kauheasti kiinnostanut. Minulla oli muuta ajateltavaa.

    Jillaa se kuitenkin häiritsi, kun yleisö ilmaantui. Niin minä jäin lieden eteen patsastelemaan ja niskaani hämmentyneenä vasemmalla kädelläni hinkkaamaan koko naama kihelmöiden. Olin niin pihalla, etten ymmärtänyt edes vastustella, kun Eira kävelytti minua kunniakierroksella ruokailuhuoneessa. Havahduin protestoimaan vasta, kun hän yritti istuttaa minua ison pöydän ääreen kuuntelemaan jotain juttua, johon liittyi Texas ja lehmät. Nälkähän minun oli.

    Ja sitten oltiinkin jo pian tässä, sohvalla, ja jompikumpi, minä tai Jilla, oli väärällä reunalla sohvaa. Tai sitten minä ja Eira, joka istui Jillan vieressä, olimme väärillä paikoilla.

    Sen kummemmin asiaa analysoimatta nousin ylös ja kävelin telkkarin edestä.
    ”Hei!” Eetu torui, ja pari muutakin murahti.
    ”Mee pois”, töksäytin Eiralle. Hän katsoi minua kaksi kokonaista sekuntia selkeästi kimpaantumaisillaan ennen kuin vastasi.
    ”Jaa nii joo, koska te ootte Jello”, hän sitten sanoikin iloisesti ja luiskahti sulavasti lattialle istumaan. Ei kai kukaan nyt halunnut surkealle nurkkapaikalle, josta ei edes nähnyt mitään.
    ”Hilla”, Inari kuiskasi kauempaa kuuluvasti.
    ”Menkää ny kotianne”, tuhahdin kakaroille, ja Eetulta pääsi merkitsevä pilkallinen ”hah!” joka oli kohdistettu minulle. Olisipa hän naurahtanut siksi, että minä olen niin hulvaton, mutta ei meidän Eetu nyt semmoisia. Mutta ihmeen vilkas mielikuvitus oli muksuilla! Minähän halusin vain nähdä elokuvan.

    Joku leffa, tai ainakin joku liikkuva kuva pyöri edelleen telkkarissa. Jotain syömäkelpoista oli jossain kulhossa ja jotain nestettä kupissani pöydän reunalla, ja minä laskin käsivarteni ihan muina miehinä Jillan hartioille. Ja vähän potkaisin virnistävää Eiraa olkapäähän. Sillä tavalla hellästi. Ihme kakara, kun ei osannut edes leffaan keskittyä.

    • #1152 Vastaus

      Noa
      Osallistuja

      Nyt kyllä! Sitä tätä jotain jossain joskus vai oliko sittenkään?
      Kamala millaisen tekstin teitkään, kun samalla jään päätäni vaivaamaan että oliko se kokista vai ei, oliko sipsejä vai ei?! Mutta samalla huvituin siitä ja ihan viihdyinkin, tekiväthän ne tähän tarinaan aivan omanlaisensa tunnelman!
      Väliäkö sillä mitä on, kunhan jotain on. Telkkari on tärkeämpi, ja se että näkee, ei edes se ohjelma mitä sieltä tulee. Voiko kukaan muu näin edes ajatellakaan kuin meidän Hello?

      Mä oon kyllä kanssa Jellon puolella.
      Että menitkin ihan nimityksetkin niille keksimään, voi veljet! 😀 olet sinä aika ketku.

  • #1410 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Herra Helemias Ilveksen suunnittelemat treffit

    ”Jilla”, aloitin heti hänen kotinsa keittiön oviaukosta sisään ehdittyäni. Olin aikeissa kysyä, että tehtäisiinkö jotain. Ihan vain kahdestaan. Mentäisiin vaikka autoajelulle ihan huvin vuoksi. Ajettaisiin vaikka Ilmajoen metsäteitä ristiin rastiin ja katseltaisiin vieraita hevosia haoissa.
    ”Hei! Ihan kohta on ruoka valmiina. Vähän kun odotat.”
    Vastasin hänen hymyynsä. Hänellä oli kattila liedellä ja ilmeisesti jonkinlainen kastike tulossa. Perunat kiehuskelivat itsekseen viereisellä levyllä, ja niitä oli taas niin paljon, että ne oli kai tarkoitettu kaikille. Minun pitäisi muistaa puhua salaa taukotuvassa muiden useiten täällä syövien kanssa, että käytäisiin vielä tänä iltana hakemaan koko pääsiäisen pitkän viikonlopun ruuat Jillalle, Noalle ja Eetulle.
    ”En mä ruokaa etsiny ku sua”, sanoin kuitenkin, niin kuin asia olikin. Ujutin sormeni Jillan farkkujen vyönlenkkiin ja nykäisin häntä vähän lähemmäs samalla kun astuin itse hänen ja hellan viereen.
    ”Ootsä kipee?” Jilla kysyi ilmeisesti oikeasti huolissaan, ja minua alkoi naurattaa. Siirryin hänen selkänsä taakse, halasin häntä ja hautasin kasvoni hänen hiuksiinsa. Jillalla on paljon hiuksia.

    Tietenkin minä söin, kun kerran oli sienikastike ja perunat melkein valmiina. Morjenstin Noaa nostamalla vesikuppia suu täynnä perunaa, eikä hän enää tuntunut edes yllättyvän, kun istuin hänen ruokapöydässään ennen häntä.
    ”Mitä äijä?” kysyin nielaistuani.
    ”Eipä täs”, Noa vastasi niin kuin olisi ollut kaustislainen eikä helsinkiläinen.
    ”Eipä midist”, korjasin haarukka ojossa, mutta en tietenkään tosissani. ”Mä oon Noa oppinu puhuun helsinkiä.”
    ”Hä?” hän äännähti naurahtaen samalla.
    Kaivoin taskujani. Farkuntaskussa oli Ärrän tulitikut. ”Stidit”, sanoin ylpeänä asettaessani ne pöydälle kuin jonkin arvokkaan taideteoksen. Sitten osoitin vaaleansinistä pientä sytytintä ikkunanreunalla. Eetu tapasi sytyttää sillä pihakynttilöitä. ”Sten… Öö… Stenkku — toi niin totanoin — stedari!”
    ”Noni hyvä poika Hello”, Noa kehui painokkaasti niin kuin lasta, ja sanoi sitten tahallaan jotain aivan käsittämättömiä sanoja peräjälkeen minua härnätäkseen. Hän oli varmasti keksinyt ne itse. Mistä vetoa.
    ”Kyl mä aivan täysin ymmärsin kaiken, mut mä en nyt vaan jaksa vastata sulle”, sanoin muka tosi nokkavasti, leuka pystyssä, ja huomasin miten Jilla hymyili minulle pöydän päästä.

    Oli ihan hyvä, että muita alkoi valua syömään vasta sen jälkeen kun minä olin jo valmis. Eetu oli raahannut Helinkin mukanaan, ja tämä hieroi toisen kätensä kämmenellä toisen kämmenselkää sen oloisesti, ettei ollut nyt varma, saisiko hän kuitenkaan tulla syömään vai ei. Kukaan ei tainnut huomata, kun tartuin Jillan käteen ja vedin hänet mukanani aution salin puolelle. Ihme homma, että vaikka vieraita olisi sata, kaikki tukkivat aina keittiöön syömään. Salissa oli kuitenkin iso pöytä. Vaikka me olimme Jillan kanssa varmasti äärimmäisen huomaamattomia, ehdin kyllä itse panna merkille, että Eetu toi Helille lautasen samalla kuin itselleenkin, ja oikein siirsi ottimia hänen suuntaansa kaivettuaan ensin itse perunoita ja kastiketta kattiloista. Olikohan Heli vieläkin kipeä ja häntä piti siksi vähän hoivata, vai? Eetu on kyllä se, joka hoitaa ja huolehtii kaikista… Pitäisiköhän minunkin vaikka pestä Inkan suitset tai jotain, jos Heli on kerran kipeä..?

    Unohdin koko Helin, kun ajoin Jillan selkä seinää vasten.
    ”Lähde mun kanssa treffeille”, ehdotin hyvin vakavana ja katsoin häntä vuorotellen kumpaankin silmään. Häntä alkoi naurattaa, ja minuakin hymyilytti.
    ”Vai treffeille sun pitää päästä. Mimmosille?”
    ”Kiivetään lintutorniin kattoon kuinka aurinko laskee ja otetaan törkeitä selfieitä”, ehdotin varmuuden vuoksi kuiskaten. Jos Eira sattuisi olemaan paikalla ja kuulisi lintutornista, minun pitäisi hankkiutua hänestä eroon melkein väkivalloin. Eiralla on outo tarve tunkea mukaan lintutorniin.
    ”Lintutorniin!” Jilla ihmetteli, ja minä sihisin, että puhuisi hiljempaa.
    ”Nii. Otetaan Fairyä mukaan, ja rautalankaa. Kilpaillaan kumpi saa tehtyä isomman saippuakuplan.”
    ”Koska?”
    ”Heti?”
    ”Selvä — mä haen vaan mun takin ja laukun.”

    • #1413 Vastaus

      Noa
      Osallistuja

      Voooi miten herttanen tarina tää olikaan! Vai ihan Stadii on Hello opetellu, iha ältsin päheetä! 😀 Pitäis jaksaa enemmän kanssa ottaa sitä mukaan Noan puheeseen muttakun aina vähä valun sinne omalle mukavuusalueelle ja jätän vaan tekemättä.

      Nää Hellon keksimät treffit on kyllä ihan tosi Hellomaiset. Ei mihinkään elokuviin tai ravintolaan, kun kotona voi kattella Netflixiä ja Jillan tekemää sienikastikettakin saa syödä, ja sit vielä Fairyä ja rautalankaa! Mä en oo ikinä elämässäni kuullutkaan tollasesta, niin vähän nyt mietin että onko se joku Otsonmäkeläisten juttu. Miksei osta vaan purkkia saippuakuplia ja mee niitä puhalteleen? Mutta sittenhän siitä katois kokonaan se itse tekemisen hienous ja erikoisuus.

      Tartuin tuohon pieneen eleeseen, miten Hello veti Jillan lähemmäs housujen vyönlenkistä. Ai vitsi, jotenkin tollaset kohdat on vaan niin hienoja. Romanttisia ja vähän erilaisia kuin vaikka kädestä vetäminen, samalla myös leikitteleviä ja omalla tavallaan viehättäviä. Onneksi Noa ei ole kateellista sorttia (ainakaan paljon), koska mä oon vähän kateellinen tästä Jello jutusta! Söpöt!

  • #1414 Vastaus

    Jilla
    Osallistuja

    Rakastan Helloa hahmona ihan todella paljon ja sun kirjoitus tyyli on aivan mahtava! 🙂

  • #1465 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Maneesinvuokraajia mistä lie lähitallilta

    ”Hello, Hello!”

    Katselin Typyä, joka totutteli suulissa suitsiinsa ja nahkapäällysteisiin harjoituskuolaimiinsa, mutta se ääni sai minut säpsähtämään. Tiesin tunnistaneeni puheäänen, mutta en kääntynyt heti katsomaan. Eihän se voinut olla Milan Mijatović. Miten muka voisi olla, ja miten hän näin yhtäkkiä tulikaan mieleeni? Miten kenenkään toisen puheääni voikaan kuulostaa ihan häneltä, vaikka Milan Mijatović on varmasti uniikki aina puheääntään myöten?

    En ole ainoa, joka muistaa kun Milan Mijatović muutti Orrenmaan perheeseen vuodeksi. Koko ikäluokkani, sekä hieman vanhemmat ja nuoremmatkin sen muistavat. Hän oli suurin piirtein kolmas vaihto-oppilas ikinä Otsonmäen lukiossa, ja ainoa, joka oli siellä kanssani samaan aikaan. Siitä on jo viitisen vuotta aikaa. Olin silloin seitsemäntoista.

    Milan oli tietenkin heti suosittu. Tottakai kaikki olisivat halunneet tutustua häneen, oli hän millainen tahansa, koska olihan hän mielenkiintoinen ulkomaalainen. Luulimme kaikki häntä kauan venäläiseksi. Tunnistimme hänen käyttämänsä kyrilliset kirjaimet, mutta emme tosiaankaan erottaneet venäjää ja serbiaa toisistaan puhuttuna. Ne kuulostavat tosi samalta. Niiden täytyy olla alkujaan sama kieli. Mutta Milan oli serbi. Puhui serbiaa. Osasi kirjoittaa kolmilla kirjaimilla, puhua neljää kieltä, opetteli suomea viidentenä, ja nauroi opetellessaan.

    Vaikka uutuudenviehätys karisi, Milanista oli helppo pitää myös ihmisenä, eikä vain eksoottisena ulkomaalaisena. Hänet oli kasvatettu äärimmäisen kohteliaaksi. Taitaa olla Milanin ansiota, että minun ikäluokkani kiinnostui lukiossa hirvittävästi esimerkiksi peruspöytätavoista. Milan oli kaikkien mielestä siisti tyyppi, ja saimme hänestä ehdottomasti hyviä vaikutteita. Hän opetti meille nopeasti sellaisia serbiankielisiä loruja ja taputusleikkejä kuin suomalainen Oli hepokatti maantiellä poikittain. Muistan, miten Milan istui syksyisellä välitunnilla koulun pihan vielä lämpimällä asvaltilla minua vastapäätä ja nauroi, kun yritin sinnikkäästi oppia niitä loruja. Hänellä oli hämmentävän suora ja valkoinen hammasrivistö. Hän oli ulkoisesti kaikkea sitä, mitä en missään nimessä kuvitellut oikean serbin olevan. Milan oli pitkä ja vaalea, hieman koukkunenäinen, ja syvä-ääninen. Kuka ei olisi langennut sellaiseen?

    Hauhian kotibileissä joimme omenaviiniä, koska se oli halpaa. Olin tosi humalassa jo kun hän saapui paikalle Adidaksen olkalaukku kilisten. Hän istui viereeni vihreälle kangassohvalle, ruuvasi viinipullon auki ja joi pullonsuusta. Yritin torua häntä siitä: olisin halunnut, että hän käyttäytyisi niin kuin koulussa, niin kuin herrasmies. Joisi lasista ja rauhassa. Milan nauroi ja nojautui sohvan selkänojaa vasten. Liukui hieman kohti minua. Kuiskasi, ettei todellakaan ymmärtänyt puhettani kun niin sammalsin ja sössötin. Jatkoi suomeksi, että tuu Hello-Hello tupakkia mun kaa. Ja minäkin nauroin, ja menin tupakkia Milanin kaa, vaikka Milanin hampaista näki, ettei hän voinut varsinaisesti olla tupakoitsija.

    Milan ei ollut selvin päin hänkään. Hän ei meinannut saada savukettaan syttymään millään. Keskittyessään hän horjui vaarallisen näköisesti kuistin kaiteen vieressä. Siksi humalaisissa aivoissani muotoutui suunnitelma, miten hänen tulisi nojata seinään, jottei hän putoaisi. Hän sanoi kuitenkin taas, ettei saanut mitään selvää puheestani. Nauroi. Siksi tuupin häntä lempeästi rinnasta kunnes hän nojasi seinää. Siinä hän sai imettyä tupakkaansa tulen. Hän hengitti savua syvään pari kertaa ja veti minut sitten tupakan- ja omenaviininmakuiseen suudelmaan, joka oli minun ensimmäiseni koskaan. Yleensä Milan tuoksui ulkoilmalta, pyykinpesuaineelta, ala-asteen tyttöjen kiiltokuvilta ja seikkailulta. Silloin haistoin vain tupakankatkun ja hämmennyksen vielä silloinkin, kun hän päästi minusta irti ja siirtyi epävarmasti naurahtaen nojaamaan kuistin kaidetta.

    Milanista tuli minun ensimmäinen poikaystäväni. Hän oli hulluna hevosiin, ja minä viulunsoittoon. Hän hyppäsi esteitä vaalealla puoliveritammalla, jota vuokrasi pari kertaa viikossa. Hän houkutteli minut samalla tallilla asuvan Skotin selkään. Soitimme pianoa nelikätisesti ja äiti sanoi, että se Mijatovićin poika on minulle hyvää seuraa.

    Sitten vaihto-oppilasvuosi loppui. ”Волим те, Хeллo”, Milan sanoi, nauroi eikä itkenyt, ja oli poissa. Sattui tajuta, etteivät kaukosuhteet toimi, varsinkaan jos molemmat ovat melkein lapsia vielä ja siksi oikeasti jumissa eri maissa. Se ei ollut kuitenkaan mitään verrattuna siihen, miltä tuntui kerran kuulla, että Milan oli käynyt jo vuoden oikeustieteellistä Helsingissä ennen kuin se kantautui minun korviini. Se tuntui aivan kauhealta, vaikka emme olleetkaan enää olleet yhdessä pitkiin aikoihin. Kuvittelin, että olimme ystäviä, ja että hän olisi halunnut tavata minut. Sen takia yritin ehkä kostoksi tai muuta ajateltavaa saadakseni suudella Eetua humalassa. Esitän vieläkin, etten muista sitä, vaikka muistan ihan tarkasti miten Eetu hinkkasi huuliaan käsivarteensa silmät selällään ja sanoi sitten, että sori nyt Hello, mutta ei. Kerta kaikkiaan ei. Ja minä nauroin niin kuin Milan Mijatović ja sammalsin, että sitä minä epäilinkin.

    Kun uskalsin irrottaa katseeni kuolaimiaan sovittelevasta Typystä ja kääntyä hitaasti kohti parkkipaikkaa, siinä hän hymyili taas, niin kuin olisimme olleet vieläkin lukiossa. Samat helmimäiset hampaat, sama mieleenpainuva nenä, mutta eri hevonen kainalossa, ja varmasti eri mies kotona. Kaikkien näiden vuosienkin jälkeen taisin olla vähän lapsellisen katkera. Minun teki mieli esittää, etten tunnistanut koko miestä. Olisin halunnut tervehtiä kuin tuntematonta ja kysyä, mistä hän tiesi nimeni. Kun hän olisi sanonut, että se olen minä, Milan, olisin sanonut, että sori. Minulla ei ole mitään muistikuvaa sinusta. Hauska tutustua, Milo.

    Mutta kun Milan Mijatović hymyilee, aurinko alkaa paistaa, ja muidenkin on pakko hymyillä, vaikka he olisivat kuinka katkeria. Ja kun Milan Mijatović nojaa hevosen kylkeen ja ojentaa käsivartensa, muiden on pakko kävellä halaamaan häntä, vaikka he olisivat kuinka vihaisia. Ja kun Milan Mijatović sanoo ”hello, Hello!” vuosien tauon jälkeen, muiden on vastattava ”Здраво Милан, кaкo стe?”, vaikka he eivät oikeastaan muistakaan enää, menikö fraasi oikein.

    *

    Milan ja hevonen eivät asu Hopiavuoressa

    • #1467 Vastaus

      Noa
      Osallistuja

      Eihän sulla oo yhtäkään hahmoa, joista mä en pitäisi. Kaikista mä olen tähän mennessä pitänyt, mutta tää Milan. Nyt on sellainen täydellisyyden perikuva, että pakkohan siitä on pitää. Kuka ei muka elämäänsä sellaista haluaisi, joka pelkällä hymyllään karkottaa sadepilvet?
      Jesse tarvis selkeesti pienen annoksen Milania 😀

      Tää oli ihan hirveän mielenkiintoinen! Toki tarina alkoholin ja tupakan katkuisista ensisuudelmista ja hämmennyksen täytteisistä romansseista on jo melko tuttu tarina, mutta miksipä ei? Se toimii, on dramaattinen, intohimoinen ja ehdottomasti loistava pohja työstää hahmoa sen tiimoilta ihan mihin tahansa suuntaan. Mäkin olen sitä käyttänyt ihan liian usein, luulisi että olisin jo kyllästyny, mutta aina se jaksaa viehättää ja kiinnostaa! Pieniin kliseisiin on välillä ihan oikeutettua sortua, varsinkin kun ne on niin hyvin tehty kuin tää.

      ”Milan sanoi, nauroi eikä itkenyt, ja oli poissa.”
      Tämä kohta erityisesti vei mun huomion. Tekstistä voi olettaa, että Hello oli vähintäänkin surullinen, ellei ihan itkenyt. Tunnelma on alakuloinen, ja se samalla muuttaa ainakin mun kuvaa Milanista. Oikeastaan jo omenaviiniä juodessa mielikuva Milanista alkaa saada uutta sävyä, ja mä vedän siitä ihan omat johtopäätökseni, mutta kun en vielä tiedä miten oikeita ne on niin en kerro niistä sen enempää.
      Sen sijaan mua kiinnostaa, miksei Milan naura tai itke. Onko hän niin surullinen, ettei halua antaa millekään tunteelle valtaa, vai eikö vain välitä?

      Tää tarina vaatii kyllä jatkoa! Heti!

  • #1481 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Tide ja Jerusalem

    Jerusalem pyöri ja riehui. Sen häntä ei heilunut sivulta sivulle, vaan se pyöri kuin propelli. Se nuohosi kylkeään Tiituksen jalkoja vasten, ja vaikka se Eiran kanssa leikkiessään näytti aivan suhteettoman suurelta ja raskastekoiselta, siinä läähättäessään se tuntui ihan sopusuhtaiselta. Sen kieli roikkui varmaan puolen metrin pituisena ja sen silmät pullottivat päästä. Kuului tömähdys, kun se mätkähti maahan kyljelleen. Se kiemurteli pontevasti paikoillaan kunnes sai kullanvärisen vatsapuolensa ylöspäin, ja sitten sen takajalka apurapsutti mukana Tiituksen kynsiessä sen rintaa. Minun Jerusalemini. Maailman kaunein koira.

    ”Sen nimi on Jerusalem”, tajusin lopulta kertoa Tiitukselle. Ehkä kaikki eivät automaattisesti vain tunteneetkaan minun koiraani. Vaikka koiralliset otsonmäkeläiset tottakai tunsivat muidenkin koirat nimeltä. Enhän minä tätä Tiitustakaan varsinaisesti tuntenut. Siitä tiesin, että ainakaan hänellä ei ole koiraa, tai että hän ei ole aiemmin pitänyt hevosta Otsonmäellä. Eikä hän ole musiikkimiehiä.

    Menetin kuitenkin mielenkiintoni muita asioita ja harrastuksia kohtaan, kun Tiitus kertoi koirahaaveistaan. Puuskahdin, että ottaisit tuon, ja osoitin Jerusalemia. En tietenkään ollut tosissani, mutta Jeppe-reppana näytti niin loukkaantuneelta, että minun täytyi kyykistyä painimaan sen kanssa hetkeksi. Tiedän kyllä, etteivät koirat ymmärrä puhetta tai osaa loukkaantua jutuistani, mutta kai minä tein sen ikään kuin varmuuden vuoksi.

    Harmi, että Tiituksen piti lähteä niin pian. Hän taisi tykätä koirastani. Minkä muun takia hän olisi jäänyt oikein juttelemaan?
    ”Huomiseen, Tide!” huikkasin hänen peräänsä käsi jo saunan puolen ovenkahvalla. Ajattelin mennä vielä toivottamaan Jillallekin hyvät yöt.
    ”Tide?”
    ”Sä oot nyt Tide!”

    • #1500 Vastaus

      Tiitus
      Valvoja

      Ää, mää vaan hymyilen, kun mun pikku-Tiitus sai ihan oman lempinimen!

  • #1651 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Kotimatka

    Milanin iho on sileä ja täydellinen kuin posliinipäisellä nukella. Oli ihanaa painaa kasvonsa hänen kaulaansa vasten niin, että leuka, huulet ja nenä, kaikki koskettivat hänen ihoaan. Ja sitten nuuhkia ja hengittää. Minun oli ollut ikävä ainakin sitä tuoksua ja tunnetta, joskaan ei enää Milania. Olin niin väsynyt, että en jaksanut edes avata silmiäni, vaikka hän oli siinä taas. Pikemminkin olisin halunnut kiertää käsivarteni hänen ympärillen, mutta käteni olivat jumissa, peiton alla kai. Oli aika ennen Typyä, Skottia, yliopistoa…

    Ja joku julma ihminen halusi herättää minut väkisin. Jostain tuli inhottavan viileää ilmaakin minun sänkyyni, ja valoakin oli liikaa siihen nähden että verhot olivat kiinni. Ärtyneenä kiskoin käteni vapaaksi ja vedin sitten Milania vähän lähemmäs. Mutta herättelijäni oli sinnikäs.

    ”Oikeesti! Haloo! Hello! Voi hitsi — voisiksä nyt Tiitus vähä tuuppia sitä? Hello tuu jo tai mä pissaan housuun!”

    Se oli ihan varmasti Eira, eikä Eira kuulunut aikaan ennen Typyä, Skottia ja yliopistoa. Hengitin vielä kerran syvään herätäkseni ja avasin vastahakoisesti silmäni. Näkyi korvaa erikoislähikuvassa, ja sen takana vähän tummaa tukkaa. Aloin nauraa jo kammetessani itseäni kauemmas Tiden kimpusta ja kohti avonaista auton ovea. Olimme ilmeisesti päässeet Tampereelle saakka.

    ”Hei arvakkaa mitä, mä näin just unta mun lukion aikasesta poikaystävästä, ja lähentelin Tidee — jännä miten heti tulee uniin ku mä näin sen yks päi–”
    ”Jaa, millasta unta sä sit näit!”
    ”Eira!”

  • #1762 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Viriketarinayritys

    Talvinen grilli-ilta

    Muka kesä. Rutisin leikilläni Jillalle, että aina oli kylmää ja kauheaa, ja aina Suomen kesä oli tällainen epäkesä. Jilla ei viitsinyt nostaa päätään rintani päältä, kun huomautti seesteisesti, että eihän tämäkään kevät ollut mikään kauhea ollut. Oli ollut ihan lämmintä jo vaikka kuinka kauan. Ei heti saa masentua, Hello.
    ”Eiks vaan, Eira?” hän kysyi vielä, ja kulmasohvan kauimmaisesta päädystä kuului turhautunut kielen naksautus ja sitten huokaus.
    ”No en tiiä, ihan sama, mut voisittekste oikeesti nousta istuun et väki pääsee siihen eikä tartte istuu täs kylmäs ikkunan alla!”
    ”Me noustaan jos sä paat eka lisää klapia pesään”, ehdotin Eiralle, joka nousi, vaikka tasan tarkkaan tiesi minun taas huijaavan. Jilla sen sijaan ei tiennyt, vaan nuuskutti korvantaustaani sillä tavalla määrätietoisesti, että kuvitteli ihan kohta joutuvansa istumaan ihan omalla istuimellaan. Nauratti. Tuntui lämpöiseltä ja pehmoiselta. Estin häntä nousemasta halaamalla häntä tiukasti viltin alla, ja Eira tuuppasi minua tahallaan polvellaan olkapäähän nakeltuaan klapeja pesään.

    Eetu näkyi grillaavan takapihalla itsepäisesti kevättakkiin pukeutuneena, vakka ulkona oli varmaan miljoonia pakkasasteita. Hän osoitteli haarukalla Mielikkiä pissattavaa Noaa, sitten isoja lautasia terassin pöydällä, ja sitten paistamiaan ruokia. En jaksanut enää katsella, kun alkoi raivoisa ruuan lautaselle lappaaminen kahden äijän voimin. Jos Eetulla olisi ollut sellaiset korvat kuin Jerusalemilla, ne olisivat olleet murheellisesti lerpallaan: hänen mielestään grilliruoka oli kriittisen eri makuista sisällä syötynä kuin terassilla.

    ”Mee hakeen muut”, komensin Eiraa, joka heilutteli toisen polvensa päälle ristimäänsä säärtään niin että sohva huojui.
    ”Kekkä muut?” hän kysyi hölmönä.
    ”No miten olis muut-muut? Sellaset jotka syö? Ja hae kokista samalla kuistista ainaki. Mä unohdin sen sinne ku me tultiin kaupasta.”
    ”Mee kuule ihan itte — mä en kuule oo mikää sun — hae kuule ihan keskenäs!”
    ”Mä voin hakee”, Jilla haukotteli, ja minulle tuli kiire ottaa hänestä taas paremmin kiinni, jottei hän ehtisi nousta.
    ”Ekkä hae. Sitä varte mä tota Eiraaki ajan pois et sä kehtaisit edes vähä pusuttaa mua, voi mua raukkaa, kukaa ei tykkää–”
    ”Hyi!” Eira ärähti minulle sormi ojossa niin kuin koiraa komentaisi. No, menipä ainakin tiehensä ja hyvällä säkällä hakemaan muita.

    Eira oli kuudentoista. Ei hänen maailmansa olisi siitä romahtanut, jos olisin suudellut Jillaa siinä sillä tavalla nätisti ja lyhyesti. Tai kenenkään muunkaan. Mutta istumaanhan meidän oli valitettavasti noustava, kun sankarit Hopiavuori ja Metsärinne rämähtivät yhtä aikaa ovesta sisään täysin siistin Mielikin ja täysin vääntömärän Jerusalemin kanssa ja iskivät monta lautasellista ruokaa olkkarin pöydälle. Otin Jerusalemia niskasta kiinni ennen kuin se meni saastuttamaan kanat ja makkarat koiransyljellään, ja talutin sen sitten saunaan kuivumaan. Kotona olisin kai saman tien kuivannut sen pyyhkeellä, mutta jostain syystä se tykkäsi muutenkin nukkua tämän talon saunassa. Kai siellä oli sen mielestä tarpeeksi viileä lattia.

    ”Hello oikiasti soon ny kesä jo”, Eetu huomautti minulle takkatulta kohti nyökäten.
    ”Hiljaa mäessä!” komensin heti ja kiirehdin poimimaan kaikkein sopivimmin paistuneita makkaroita. ”Mua ei arvostele kukaan, kuka käyttää palasaippuaa!”
    ”Käytäksä palasaippuaa?” Jilla naurahti Eetulle ja katsoi sitten Noaakin sen näköisenä, että nyt olisi syytä vähän osoittaa kummastusta.
    ”Kuka käyttää palasaippuaa?” kuului Eiran ääni eteisestä ryminän saattelemana, kun muut riisuivat kenkiään.
    ”Ei kukaa!” Eetu vastasi, ”täälon rilliä. Lautanen keittiöstä ja ottamahan.”
    ”Ja kaakaota”, lisäsin, koska sitähän meillä oli. Alun perin olin suunnitellut talvi-iltaa kuuman kaakaon, viltin ja etenkin Jillan kanssa, mutta eipä ihminen edes omassa kodissaan saa hetken rauhaa! Ei kun siis Jillan kodissa. Mutta kuitenkin! Eetu oli soittanut kauppaankin perään, että tuo grillattavaa. Että nyt on kesä.
    ”Syötsä makkaraa kaakaon kans?” olkkariin asti päässyt Camilla kysyi minulta silmät selällään mutta melko neutraalilla äänensävyllä.
    ”No en tietenkään!” vastasin heti niskaani sohvan selkänojaan nojaten niin että saatoin nähdä hänet sen ylitse. ”Kokiksen! Mut keskity nyt säkin Vanhaniemi siihen saippuaan!”
    ”Mihin saippuaan?” hän hämmästeli
    ”Jos sä saisit tietää et yks meistä käyttää palasaippuaa ja muut olis normaaleja ihmisiä, niin kuka luulet et olis se pervo joka ei oo vielä kuullu tästä nykykeksinnöstä nimeltään nestesaippua?” kysyin häneltä.
    ”Eetu”, hän vastasi heti, ja minä sanoin ”HA!” Eetua makkaralla osoittaen. Kyse ei tainnut olla Camillan ylivertaisista arvaustaidoista, vaan varmasti vain siitä miten Eetun ilme oli jo etukäteen melko rasittunut.

    Tiitus istahti vähän matkan päähän minusta kahden surullisen makkaransa kanssa, joten nostin hänen lautaselleen kyselemättä pari lisää ensialkuun. On hyvä opettaa kaikki heti siihen, että kyllä täällä kehtaa ja täytyy syödä. Varsinkin jos joutuu olemaan töissä täällä…
    ”Hello”, hän koetti inistä, mutta ilmoitin kyllä pakkosyöttäväni häntä sitten, jos on tarvis. Ei kuulemma jaksaisi sitten fillaroida kotiin. Pyöräytin hänelle asianmukaisesti silmiäni ja sanoin, että no eipä ollut pitkä matka vaikka minun häntä sitten heittää. Syö, heikko poika, jotta kasvat. Olisi sääli jos noin komea kolli kuihtuisi olemattomiin, niin Tiitus, syö.
    ”Ota Heli ruokaa”, Eetu keskeytti uhkailuni ja nousi ylös nojatuolistaan voidakseen poimia pöydältä lautasen ja ojentaa sitä Heliä kohti.
    ”Missä Nelly on?” Eira kysyi samaan aikaan ilmiselvästi suunsa poltettuaan ja sitä samalla kädellään leyhytellen.
    ”Tässä”, Nelly vastasi hänen vierestään. Se nauratti minua, mutta väsähdin salakuunteluun saman tien, koska se koski jotain Inarin poikaystävää, josta Eira oli nyt päättänyt selvittää kaiken. Muutakaan jännittävää ei tapahtunut, tasaista puheensorinaa vain, paitsi että Mielikki vei kokonaisen makkaran ja Noa pääsi hämmentävän ketterästi irrottelemaan sitä sen pienistä leuoista.
    ”Anna ny sen syörä jottei se oo aiva luuta ja nahkaa”, Eetu sanoi melkein säälivästi.
    ”Se räjähtää jos se nielasee kokonaisen slörden”, Noa huomautti, ja ajattelin sitä kertaa miten Jerusalem oli syönyt paketillisen makkaraa tuntia aiemmin suoraan kauppakassista. Osin muoveineen. Noa sanoi, että Eetu kuulostaa välillä hänen äidiltään, ainakin syöttäessään Mielikkiä, ja minä olin ihan samaa mieltä.

    Muut söivät vielä, kun minä lopetin. Hinkkasin otsaani Jillan poskeen, enkä välittänyt vaikka hän hätistelikin minua jotta saisi ruokansa pureskeltua. Hän teki sen niin hellästi, ettei voinut olla ihan tosissaan. Kysyin, eikö häntä muka ikinä ärsytä, kun tupa on aina niin täynnä porukkaa, että kaikki mahtuvat istumaan vain siksi että ruokasalin ja keittiönkin tuolit oli raahattu olkkariin. Vastausta siihen en malttanut odottaa, ennen kuin keksin kiinnostavemman kysymyksen.
    ”Tuuks meille yöks?” kysyin salaa samalla kun Eira selitti paljon kovemmalla ja mankuvammalla äänellä, että tallin nurkissa juosentelee joku mopopoika, ja että jonkun tulisi nyt tietää, kenen poikia tämä Herman on.

    • #1763 Vastaus

      Noa
      Osallistuja

      Sä et tiiäkkää mite paljo mä aina ilahdun sun tarinoista, ja varsinkin Hello tarinoista!

      Vai on Hello ja Jilla nyt sitten niin paria, että voi ihan vapaasti halia ja pusia muidenkin edessä. Eihän se mikään salaisuus oo tainnu kyllä enää hetkeen ollakaan. Mitähän Eetu mahtaa tästä tykätä, ihan siis sillä ajatellen, että onko Hopiavuoren isäntä vähän katkerana, kun sillä ei ole ketään vaikka se kuinka onkin sitä mieltä, ettei tarviikkaan. ja voi hitsit Hello, mä oon ihan samaa mieltä. Tuolla on ihan törkeen kylmä, mitä ihmettä! Mä olin jo ihan että jes kesä kesä, grillit tulille, äkkii terdelle!! Nyt pitää kiskoo taas takkii päälle kun justhan mä menin tuolla t-paita päällä. Mälsää! Arvatkaapa vielä, satoko tässä just äsken lunta. Miksi!! Voin ainakin tälleen ruudun toiselta puolelta olla Hellolle vertaistukena tän takatalvi ajatuksen kanssa 😀
      Ja siis, häh, mikä tää palasaippua juttu nyt on?? Mikä vikana? Ei siis tietty sillä että mä.. ite sellasia käyttäisin… tietenkään. Nii.

      Tää Tiden ja Hellon kaverisuhde huvittaa mua aiiiiivan törkeesti. Voi Tideä! Ja voi Helloa. Voi voi, mä tykkään voivotella kun nää on niin ihania kavereita ja nää sun tarinat on niin hyviä ja voi plääh, kirjota lisääää :DD Tästä tuli niiin hyvä mieli, kun koko jengi kasassa, Hopiavuoren oma valtava perhe!

    • #1771 Vastaus

      Nelly
      Valvoja

      Ihana tarina 😀 Grilli-ilta takan ääressä tuntui aluksi hassulta ja vaikealta kirjoitettavalta, mutta sähän vedit tän loistavasti! Ei siis tietenkään, että olisin epäillyt tahi muuta tietenkään. Ihanaa kun kaikille annettiin ainakin yksi vuorosana ja tarina jätettiin juuri sopivasti auki jatkettavaksi! Oih, tykkäsin!

  • #1770 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Hello Ilveksen suuri salainen suunnitelma

    Jilla aina ruokkii kaikki, ja aika usein siivoaa keittiönkin sen päälle yksin kokonaan. Minähän en siitä valita, ja olen tainnut ruokkiakin sellaista toimintaa käymällä kaupassa tullessani. Silti pelkät kauppareissut ja ruokien raahaaminen eivät ole tarpeeksi. Kyllä minä sen tiedän, mutten oikein keksi, mitä muuta voisin tehdä. Olen sellainen kokki, että poltan pelkän teevedenkin pohjaan, ja harvoinpa käsitän ottaa astioitakaan koneesta ennen kuin on jo liian myöhäistä.

    Minun kotonani asiat ovat kuitenkin aivan toisin. Jilla ei useinkaan meillä käy, koska mitäpä siellä olemaan: tavallisessa tylsässä asunnossa, jossa ei ole mitään muuta kivaa kuin minun soittimeni. Siksi kai hän ei koe olevansa aivan kotonaan, eikä kiidä keittämään minulle kahvia ennen kuin ennätän itse. Suunnitelmani saattoi toteutua siis vain ja ainoastaan meillä, eikä Hopiavuoressa.

    Ensimmäisenä etsin vaatehuoneesta joululahjavilttini. Se on punainen, vähän pörröinen ja pehmeä — ja käyttämätön, koska tiesin sen olevan kuin imuri Jerusalemin karvojen kanssa. Siihen minä käärin Jillan kuin lapsen pyyhkeeseen, ja hänen hiustensa alla punainen viltti näytti ihan harmaalta. Kävelytin hänet olohuoneeseen niin tiukasti häntä halaten, että hän oikeastaan vaappui kanssani kantapäät varpaideni päällä. Jerusalemia sai tietenkin hätistellä kimpustamme ja etenkin viltin kimpusta. Istutin Jillan sohvalle, ja minun sohvani on tottavie maailman mukavin ja paras, vaikka kaikki aina narisevatkin siitä, miten pieni se on. Jilla katsoi minua vilttikääröstään hymyillen sillä tavalla, että ihan sain roskia silmiini ja minun oli mentävä takaisin vaatehuoneeseen muka hakemaan toista vilttiä, joka oli musta ja pöllökuvioinen, ja melkein yhtä pehmeä. Vein senkin hänelle sohvalle rakentamaani pesän rakennusaineeksi. Uhkailin Jerusalemia, että se menisi pihalle illaksi, jos menisi hieroutumaan puhtaisiin viltteihini karvanlähtöaikana.
    ”Kuule ei mulla ihan näin kylmä oo”, Jilla huomautti silloin, mutta minä vain hyssyttelin häntä ja nyin alimmaista vilttiä ylemmäs hänen niskastaan.
    ”Etti joku leffa. Äläkä liiku.”

    Minun maailman parhaassa sohvassani on isot, jykevät, neliskanttiset käsinojat. Niille oli hyvä pinota laatikollinen suklaakonvehteja, maailman ainoita hyviä gluteenittomia keksejä, kokista, nallekarkkeja ja aivan sairaan hyviä suolapähkinöitä. Ja kaksi kupillista oikein kunnon kaakaota.

    Sen tehtyäni menin itsekin päälimmäisen viltin, pöllöpeiton, alle ja kiehnäsin kunnes pääsin hyvään asentoon. Jilla hymyili minulle taas sellaista hymyä, että minun oli pakko hieroa silmiäni hänen vilttistä olkapäätään vasten. Silloin hän rimpuili kätensä vapaaksi, kiersi sen löyhästi ympärilleni ja silitti minua niskasta. En kehdannut sanoa hänelle, että se taisi olla oikeasti ensimmäinen kerta, kun olin aikuisena sillä tavalla jonkun kainalossa. Se olisi kai pitänyt kokea jo aikaisemmin. Vaikka rakastin pidellä Jillaa sylissä, se senkertainen tuntui siltä kuin koko ruumista olisi särkenyt jo kauan, mutta koko ajan lähes huomaamattomasti, ja sitten, kun särkyyn olisi jo ajat sitten tottunut, se yhtäkkiä poistuisi. Purin huultani ja yritin muistaa olla mies: miehet eivät melkein itke, eivätkä ainakaan salaa nautiskele elämästään tyttöjen kainalossa. Tein kuitenkin kompromissin itseni kanssa ja jäin siihen ihan miehekkään kuivin silmin, vääntämättä meitä toisin päin sohvannurkkaan. Sen takia Jerusalemkin mahtui sohvalle ihan hyvin katsomaan Itse Ilkimys kolmosta, joka olin lopulta itse huutoäänestänyt katsottavaksi. Vilttiin tuli koirankarvoja, ja vähän kaakaoonkin, mutta ei se oikeastaan ole niin justiinsa.

  • #1930 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Tästä on seuraamuksia, Tide!!

    Nelly katseli kännykkäänsä Hopiavuoren-Katveen-Metsärinteen keittiössä tukka niin pystyssä, että varmasti oli tullut siihen heti suoraan herättyään. Ujutin hänen eteensä kahvikupin. Hän vilkaisi minua, nyökkäsi kulmat kurtussa kiitokseksi ja hörppäsi. Ilmeestä päätellen olin keittänyt taas liian laihaa kahvia. Hän ei ehtinyt kuitenkaan torua minua, jos oli aikonutkaan, kun Inari ja Alva saapuivat ulkoa käytävämäisen eteisen kautta keittiöön. Inari ei sanonut mitään, ainoastaan nyökkäsi hymyttömänä minulle, vilkaisi poissaolevan oloista Nellyä ja kääntyi sitten kahvipannulle. Tuntui siltä, että Alva ei kehdannut omin päin ottaa kahvia, joten minun oli puututtava tilanteeseen.

    ”Mitä Alva? Otakko kahvia?” kysyin siis Alvalta, sillä hän jäi seisomaan keittiön ovensuuhun.
    ”Voisin mä”, hän vastasi, ja viitoin kohti kahvipannua.

    Inari istui Nellyn viereen ja alkoi selata Jillan joskus puoli tuntia aikaisemmin lukemasta Ilkka-lehdestä samoja uutisia. Hän tiesi, että minä halusin istua ikkunan vieressä. Alva jäi kuitenkin häilymään epävarmana kahvipannun viereen juomisensa kanssa ja nojailemaan tasoihin. Yritin hymyillä hänelle sen näköisenä, että istuisi nyt pöytään, mutta en kehdannut käskeä. Olin juuri aloittamaisillani keskustelun opiskelusta, kun ovi kävi taas.

    ”Onks Eetu täälä ku–” Tide aloitti, mutta hiljeni keittiöön astuessaan.
    ”Ei oo. Ota Tide kahvia”, vastasin hänelle.
    ”En mä ku…”
    ”Älä orjaile, ku ota kahvia. Just Alvan kans puhuttiin että kun sä olit siellä reissussa kaverin työnä ja meillä oli sua niin kauhee ikävä. Ei tuntunu kyllä mikää kivalta ilman sua.”
    ”Eikä puhuttu”, Alva sanoi heti korvat punaisina, ja minä naurahdin.
    ”Okei. Ei sitte. Ota silti Tide kahvia. Mulla ainaki oli sua niin kova ikävä et sun täytyy ny hetkeks tulla tähän.”
    ”No yks kuppi”, Tide mutisi.

    Kun Tide kaatoi itselleen kahvia ja etsi kaapeista ties mitä sokeria tai maitoa etsikään, Nelly kohotti katseensa minun silmiini.
    ”Toiko?” hän muodosti sanan huulillaan Tideä etusormellaan osoittaen, ja tyrskähdin naurahduksen nenäni kautta, kun se tuli niin yllättäen. Tiesin, että puhe oli siitä, mistä silloin sata vuotta sitten maastossa puhuttiin: että oli Hopiavuoren hevostallilla komeampiakin miehiä kuin Milan.
    ”Eetu!” sanoin täysin äänettömästi takaisin, ja Nellyn olkapäät hytkähtivät pari kertaa pidätellystä naurusta.
    ”On toiki”, hän ehti vielä sanoa, mutta sitten Inari havahtui kysymään, että mitä mahdoimme kuiskia. Nyökytin ponnekkaasti Nellylle vastaukseni viimeisimpään kysymykseen ja sanoin sitten Inarille, että tyttöjen juttujahan me vain. Älä kysele.

    Vedin omituisesti pöydän vierellä kummittelevan Tiden viereeni istumaan niin, että kahvi loiskahti, ja komensin tekemään tilaa Alvalle, jotta saisin häntä sillä tavalla melko kohteliaasti pyydettyä istumaan meidän kanssamme. Epäröivin askelin hän tulikin siihen. Oli huvittavaa, kun Tiden kokoinen äijä yritti istua mahdollisimman pienenä paikoillaan, ilmeisesti ettei joutuisi hipaisemaankaan minua tai Alvaa. Minun oli välttämätöntä siis pukkia häntä kyynärpäällä käsivarteen pienimmästäkin syystä, ja vaihtaa samalla Nellyn kanssa huvittuneita silmäyksiä. Toivoin, että Alvakin olisi ymmärtänyt tehdä samaa.

    ”Mutta oikeesti”, Inari keskeytti lopulta polveilevan vitsailun, jota pidin yllä lähinnä Nellyn kanssa. Se oli varmaan ihan hyvä: muuten Tide olisi varmasti saanut lopulta mustelmia. ”Mitkä teidän suunnitelmat on tälle päivää?”
    ”Mä oon kuule kiireinen mies, mä meen Jillan–”
    ”Joo sä oot jo Hello kertonu jotain viis kertaa. Alva?”
    ”Mitä?”
    ”Onko sulla suunnitelmia? Mä haluaisin ratsastaa Poolanmettän lenkin mutta en viitti yksin.”
    ”Onks se pitkä?” Alva kysyi.
    ”Aiva järkyttävän”, vakuutin silmät suurina hänelle Tiden ohitse kurkotellen.
    ”Hello!” Inari torui. ”Ei se oo pitkä. Kävellen menee vähä yli tunnissa. Jos ravataan?”
    ”No ehkä? Tuleeko muita?”
    ”Nelly?” Inari kysyi, mutta lisäsi sitten heti: ”eiku ai nii joo…”

    Muut sopivat suunnitelmiaan, mutta minulla oli ihan omia, ja niitä pitäisi lähteä toteuttamaan. Niin kuin nyt heti. Pitäisi hoitaa omat hevoset, jotta ehtisi töihin ajoissa, eikä tarvitsisi illalla sitten palata. Töiden päälle olimme menossa Jillan kanssa syömään. Ruokaa. Ulos. Niin kuin normaalit ihmiset. Nousin siis pöydästä ja pörrötin Tiden tukkaa ohimennen ja samalla viimeiset kahvinlirut kupista hörpäten. Juuri ennen ulos lähtemistäni keittiöön saapui kuitenkin vielä Eetu, eikä pannussa ollut enää kahvia.

    ”Hyvää huomenta, ihimiset jokkei asu täälä ja jokkon juonu mun kaffin keittämättä lisää”, Eetu toivotti, mutta ihan hyväntuulisesti. Hän katsoi merkitsevästi etenkin minua. Olisipa hän katsonut siksi, että minulla on hänen mielestään kiva hymy. Mutta eihän meidän Eetu nyt sellaisia.
    ”Tide joi kaikki”, sanoin viattomasti ja kiisin jo puhuessani kohti eteistä.

    • #1931 Vastaus

      Tiitus
      Valvoja

      Voi ku mie elättelinki ajatusta, että Tide ois Hellon mielestä se komeampi kollu, mutta tietenki Eetu veti pidemmän korren 😀 Vaikka kyllähä se Hello nyökytteli, kun Nelly sanoi Tidenki olevan komea, hmm…

      Ai että, pakko alkaa heti kirjoittamaa tähän omaa versiota sekä jatkoa, sen verta mielenkiintoinen pätkä tässä!

    • #1939 Vastaus

      Nelly
      Valvoja

      Niiiin perusaamu Hopiavuorella 😀 . Kaikki vasta valuu paikalle ja Eetu tulee jo töistä. Aivan ihanaaa, innnostuin ja kirjotin jo :DD !

  • #1947 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Hermanni Aimonpoika Ilves kertoo

    Minä olen Hermanni Aimonpoika Ilves, vaikka Manniksi minua kutsutaan. Isäni on Aimo Ilves, enkä tosiaankaan ole mitään sukua Holgerille ja niille muille omituisille Ilmajoen puolen Ilveksille, vaan ainoastaan Otsonmäen ja Ylistaron Ilveksille. Koska näissä kaksissa Ilveksissä on vissi ero: me olemme kunnon väkeä, ja ne toiset eivät. Tai ainakin suurin osa meistä on kunnon väkeä.

    Minulla on kaksi hyvää poikaa. Vanhemman nimi on Hello, nuoremman Allu. Vaimokin minulla on, Aliisa eli Aili, mutta vaikka Aili onkin yksi hienoimmista ihmisistä koko Suomessa ja varmasti koko maailmassa, Hello ja Allu ovat vieläkin hienompia. Molemmat asuvat jo omillaan, mutta taidan välillä kohdella vieläkin heitä kuin pikkulapsia. Sillä minun pikkuisiani, minun vauvojanihan Hello ja Allu ovat.

    Isälle — ei kun Aimolle, siis Aimolle oli vaikeaa hyväksyä minun poikiani. Kun he olivat pieniä, he olivat vielä hyvin läheisiä Aimon kanssa. Mitä vanhemmiksi he kasvoivat, sitä enemmän vikoja Aimo alkoi heistä löytää. Aluksi en tiennyt ollenkaan, miten varsinkin Hello oli koko ajan paappansa hampaissa, mutta kun sain tietää, lopetin poikieni kyläilyt mummolassa siihen paikkaan. Kukaan ei kohtele minun lapsiani sillä tavalla. Ikinä. Jos Hellolla on poikaystävä, niin sitten on. Mieluiten ei tietenkään enää samanlaista kuin se Milan, mutta jos Hello tosiaan sellaista haluaa, niin… Hän on muuten muusikko, meidän Hello! Ei mikään pummi, ja pirun hyvä muusikko hän onkin kuulkaa. Ja meidän Allu oli jo lukiossa niin lahjakas matemaattisissa aineissa, ettei toista yhtä hyvää ihan heti löydykään, eli ei tyhmyys tosiaankaan imeydy hiusvärin kautta päähän. Allu on huomiotaherättävä — komea poika! Ei riikinkukko, eikä hinttari. Ihan tavallinen punkkari. Allusta tulee vielä vaikka mitä hienoa.

    Rakkain harrastukseni on moottoripyörät. No tottakai toivoin, kun poikalapsia sain, että joskus saisin heistä seuraa autotalliin, mutta ei meidän poikia kiinnosta sellainen. Vaikka kyllä Hello edes joskus käy ajelemassa seurana, ja välillä yksinkin. Yllätyin tietenkin iloisesti, kun Hello ajoi eilen kotiin — ei kun siis meille — jonkun pojan kanssa ja pyysi päästä ajelemaan mönkijöillä. Olisinhan minä tietenkin mielummin itse lähtenyt oman pojan kanssa ajelemaan kuin jäänyt kotiin, mutta ihan hyvä vain, että lähti kaverin kanssa. Ja tämä oli vieläpä joku uusi kaveri. En ollut tavannut häntä ennen: ei meillä Otsonmäellä ole tuon näköisiä. Olisipa Allukin ollut kotona. Olisivat saaneet ottaa hänetkin kyllä mukaan. Mönkijällä ajelu tekee hyvää ihmiselle.

    Teimme Ailin kanssa kanakeiton siksi kun sällit palasivat ajelemasta. Hellolla oli rapaa pitkin poskia, enkä käsitä, mistä hän oli rapakuopan löytänyt näin kuivana keväänä. Aili pyysi lapsia syömään, mutta Hello meinasi, että nyt ei kyllä kerkiä. Minun oli sanottava hänelle, että jos äidilläsi ja isälläsi on aikaa tehdä sinulle kanakeittoa, sinulla on tottavie aikaa sitten syödä sitä. Näin Hellon naamasta, että kyse ei kyllä ollut oikeastaan poikani ajanpuutteesta, vaan siitä, että hän uumoili sen kaverinsa olevan liian kiireinen. Kysyin, siltä sälliltä — hänen nimensä oli Metsärinne — että onko Metsärinne kiireinen, vai ehtiikö syömään. Ei kuulemma ollut kiireinen, ja saman tien Hellokin rentoutui. Meidän Hello on aina ollut niin hyvä syömään. Vaikka Allusta hän kyseli koko ajan. Mistä minä tietäisin, koska Allu mahtaa olla tulossa? Viikonloppuna ainakin. Muuta en tiedä. Allu on itsenäinen ihminen. Käskin Hellon soittaa ja kysyä, mutta soittamisen sijaan hän käytti sitä kaveriaan ruuan päälle olohuoneessa ihan vain osoitellakseen Allun perhekuvasta ja ylioppilaskuvasta. Ja kyllä meidän Allua kelpaa osoitella. Komea poika. Hienot siniset hiukset. Fiksu sälli.

    Sitten jo saatoin kollit ulos. Kysyin Metsärinteen pojalta, ottaisiko hän pelargonioita mukaan: kaikki talvetetut olivat nousseet, mutta minä ja Aili emme niin montaa tarvitsisi. Hellolle en edes yrittänyt kaupata niitä enää. Hello rutisi, että älä oo iskä niin outo, mutta hiljensin hänet kyllä puhahtamalla, että kukas se outo on. En kyllä alannut listaamaan Hellon outouksia sen toisen klopin aikana. Niin kuin sitä, että Hello kulkee julkisesti paidassa, jossa lukee I <3 Swedish Boys. Se on jo ehkä vähäsen liikaa. Sen sijaan hätistin hänet viemään Röyhylle päiväruuan koira-aitaukseen, jotta sain sillä aikaa haettua Metsärinteen pojalle pelargonioita terassille istutettavaksi. Röyhy siellä jo vaativasti vinkuikin ruokansa perään.

    Ennen kuin Hello kaasutti tiehensä autollaan, kumarruin vielä apukuskin puolen lasille ja koputin, jotta se avattaisiin. Huomautin Hellolle, että sopisi sitten tulla viikonloppuna. Aili tekee lihamureketta. Allukin tulee. Sanojeni vakuudeksi tuijotin Helloa tiukasti silmiin, ja Hello sanoi, että okei, iskä.

    Iskä.

    Sanoin sille Metsärinteelle, että saavat poikien kaveritkin tulla, ja hymyilin. Vaikka kyllä minä näin Hellosta, ettei tämä ole sellainen kaveri, että olisi poikaystävä. Hello pärisytti huuliaan ja sanoi sille sällille, että älä sinä iskästä välitä: ei ole tosiaankaan mikään pakko tulla. Sitten minun pieni poikani lähti taas, virnistellen ja irvistellen minulle, ihan niin kuin aina.

    Sillä tavalla kului se iltapäivä: Hellolle ja tälle uudelle kaverille ruokaa tehden ja kukkia valiten. Ei ollut huono päivä se. Paremmaksi se olisi muuttunut kai vain sillä, että Allukin olisi tullut. Tai että tuo kaveri olisi ollut meidän Hellon uusi poikakaveri. Vaikka mistä sen tietää, onko meidän Hellolla joku. Aika myöhään hän sellaiset kaverit minulle ja Ailille esittelee. Mutta tuo poika oli vain kaveri. Hyvä, että Hello pääsee uusiin ympyröihin.

    • #1948 Vastaus

      Nelly
      Valvoja

      Onpas tomeran oloinen isä! Semmoinen ’tällästä tällä ny ton. ihan hauskaa se’ tyyppinen faija. Ja mielenkiintoiset harrastukset! Koiran nimi on kyllä paras B) .

    • #1961 Vastaus

      Noa
      Osallistuja

      Ja mä kun mietin, olisko mun pitänyt koittaa kirjoittaa siitä että ne lähti ajamaan. Hyvä että en, koska se ei olisi ollut yhtään näin hieno! Eikä parasta tässä ollut edes se, että siinä esiintyi Noa, vaan se, että me saatiin oppia Hellon perheestä lisää. Mua on ainakin kiinnostanut millaisesta perheestä Hello tulee, ja varsinkin sen veli josta on ollut jo pari kertaa mainintaa. Tää tarina auttoi, mutta samalla ei, koska nyt mä haluan tietää vieläkin enemmän tästä Allusta. Se kuulostaa hurjan mielenkiintoiselta, ehkä jopa sellaselta jota Jessekin voisi katsoa ja todeta, että toi on ihan hyvä tyyppi.

      Pieniä, mutta todella nerokkaita ja tärkeitä yksityiskohtia tässä oli paljon! Etenkin tuo, miten isä muuttuukin nopeasti Aimoksi, se kertoo enemmän kuin tarpeeksi siitä, millaisissa väleissä Manni ja Aimo ovat. Syykin sille saattaa tästä tarinasta selvitä, ellei sen takana ole vielä jotain enemmän. Hellyyttävää, miten Aimo on sitä mieltä, että kyllä omat pojat ovat parhaita poikia mitä olla voi, vaikka sitten tykkäisivätkin toisista pojista ja värjäisivät hiuksia. Nään tässä vilahduksia ihan mun omasta oikeasta isästä, joka ei ihan aina ymmärrä kaikkia mun hullutuksia mutta on silti aina mun tukena ja ylpeä musta. Manni on sellainen isä, jonka tavallaan kuvittelin Hellolla olevan. Ihanaa, että se on sellainen. Vaikka draama vanhempia kohtaan osaa olla todella mehukasta, huomaan itse nauttivani enemmän tälläisestä dynamiikasta perheen kesken. Ehkä siksi, että mulle itselleni perhe on kaikki kaikessa.

      Kyllä muuten ihan varmasti Noa ottaa pelargonioita mukaan, kun noin ajattelevaisesti niitä ihan tarjotaankin! Onkohan liikaa pyydetty, että Allu tulisi joskus käymään Hopiavuoressa…
      Vitsit miten paljon tästä taas sain inspiä ja intoa, pitää heti taas ryhtyä kirjottaan!

    • #2050 Vastaus

      Matilda
      Osallistuja

      Luen vihdoin ja viimein näitä rästissä olevia tarinoita ja päätin, etten ressaa kommentoimisesta. Tätä kuitenkin on aivan pakko kommentoida. Hellon isä on mun lemppareista lempparein, parasta mitä täällä Hopiavuoressa on vielä tapahtunut. Syy siihen on selvä – Hellon iskä on ihan kun mun iskä! <3 Kyyneleet tuli silmiin tätä lukiessa. Kiitos paljon tästä tekstistä, tästä tuli mulle tosi tärkeä!

  • #1983 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Moottorivalo

    ”Tieks Hello”, Noa ähkäisi samalla kun istui olohuoneensa sohvalle. Vedin jalkojani enemmän koukkuun siinä maatessani, jotta hän mahtuisi paremmin, mutta en noussut ylös. Vinkaisin mahdollisimman äänettömästi.
    ”No?”
    ”Tieks ne lysikset siin auton kojelaudas, jotka flyysaa siin?”
    ”Joo?”
    ”Ne jotka kertoo jos pitää vaik lisää öljyy tai bensaa–”
    ”Nii?”
    ”Moottorivalot ja nää–”
    ”Onks sun autos joku rikki? En mä osaa ku irrottaa akunkengät jos moottorivalo palaa — mut mä voin kysyy jos iskä–”
    ”Ei ku jos sä olisit auto nii sus palais ne kaikki. Mikä on?”

    Päästin nenäni kautta sanattoman narahduksen ja makasin edelleen liikkumatta pää kahden sohvatyynyn välissä. Kun oikein venytin näkökenttääni, saatoin aivan silmäni nurkasta nähdä Noan, joka katseli minua jalkopäästäni. Hän ei näyttänyt erityisen huolestuneelta, mutta ei huvittuneeltakaan. Ihan hyvä niin.

    ”Mulla on vaan krapula”, sanoin tyynyyn ja yritin olla liikuttamatta päätäni. Se oli helpoin selitys. En ole eläessäni kokenut krapulaa, vaikka tykkäsinkin juoda alkoholia, mutta muut tapasivat maata sohvalla juuri sillä tavalla siitä kärsiessään. Päälimmäinen käteni oli valahtanut huonoon asentoon selkäni taakse. Hilasin irvistellen sen lähemmät kasvojani ja pyyhin naamastani hikeä ja vähän kuolaakin. Vitsit. Olin juuri ollut nukahtamassa.

    ”Mä näin ku sä menit tuol kaks tuntii sit ihan täysii”, Noa huomautti pitkän hiljaisuuden jälkeen ja minun teki mieli kiroilla hieman.
    ”Noni.”
    ”Ei sun tarvi kertoo mut…”
    ”Alko vaan laiskottaa ihan muute vaan. Mä oon laiska. Mä tykkään vaan maata sohvilla tälleen”, sanoin silmät kiinni niin kuin en olisi muka tajunnut, että se tarkoitti, että minun tulisi kertoa ja mielellään heti.

    Vain iskä, äiti, Allu ja teinivuosieni poikaystävä Milan tietävät, ja siinäkin on yksi liikaa. Silloin joskus ajattelin, että voisin kertoa, mutta onneksi lopetin kertomisen heti Milaniin. Se säälivä ja huolestunut katse oli rasittava. Onneksi edes Allu ymmärtää, että jokaisesta pikkusärystä ei tarvitse olla huolissaan. Joskus minullakin on vaikka pää tai selkä kipeä ihan muuten vain. Se on erilaista. Normaali selkäsärky salpaa hengityksen ja estää niin liikkumisen kuin lepäämisenkin. Siihen auttaa Burana, tai ainakin jokin vahvempi.

    ”Noa”, äännähdin vielä kun Noa nousi.
    ”No?”
    ”Voisiksä hakee mulle mun takin taskusta semmosen Fishermans Friends -rasian?”
    ”…siis sä haluut mässyy vaik oot tos kunnos? Ooks varma?”
    ”Särkylääkkeen.”

    Yritin odottaa aivan rauhassa ja olla jännittämättä yhtäkään lihasta. Minulla ei ole koskaan ollut puisia niveliä, joiden välissä olisi nivelnesteiden sijaan lasinsiruja, mutta kuvittelin tunteen olevan varmasti aika samanlainen. Saatoin melkein kuulla sormien, ranteen, kyynärpään ja olkapään nivelten narahtavan, kun otin pienen peltirasian vastaan. Sanoin kiitos ja hymyilin, ja nielaisin nopeasti lääkkeen ilman vettä. Sitten yritin taas olla liikkumatta. Kaikessa rauhassa nyt, Helemias. Vartin päästä sattuu vatsaan ja oksettaa niin kuin olisi syönyt raparperinlehtiä eikä lääkettä. Puolen tunnin päästä se menee ohitse. Tunnin päästä saan haettua itselleni vettä keittiöstä ja soitettua iskälle, että tulee hakemaan minut sinne. Muutaman päivän päästä, viimeistään kai viikon päästä, voin tulla takaisin tänne ja vaikka ratsastaa. Silmät kiinni, Helemias, koska tämä ei ole ikuista ja menee ohitse ainoastaan odottamalla.

    Aloin taas laskea sydämenlyöntejäni ja odottaa. Ajattelin laiskasti, että onneksi Noa ei ollut utelevaa tai juoruilevaa tyyppiä. Kenenkään ei tarvitse tietää mitään.

    /

    Jos jollain on tarve selvittää arvoitus, oikean vastauksen siihen saa multa, ja hahmo pääsee tarvittaessa Hellon luo Inarin ja Eiran mukana. Kun Hello on kipeä, Eira leipoo sille juustokakkua, eikä se ole ikinä kehdannut sanoa, että se maistuu ihan apinanyrjöltä. Jos haluatte mun paljastavan arvoituksen, aion pantata sitä vielä määrittelemättömän ajan! 😀

    • #1986 Vastaus

      Tiitus
      Valvoja

      Voi vitsit, kyllä oli niin hauskasti vertailtu Hellon olotilaa moottorivaloihin! Mutta voi höh, mikä kamala fiilis sitten sen hauskuuden jälkeen tuli, kun kyse ei ollutkaan vaan krapulasta tai edes vaikka siitä, että olisi haaveillut siitä teinivuosien Milanista, vaan Hello oli ihan aikuisten oikeasti rikki 🙁

      Mä kyllä niiiin haluaisin tietää, mistä on kyse, mutta ehei, se ei kuulu Tiitukselle eikä siten mullekaan, joten joudun kärsimään ja odottamaan määrittelemättömän ajan 😀

  • #1999 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Hellevaara

    Se oli ihana ilta. Kaikki kivut ja säryt olivat kadonneet parissa päivässä, helleraja oli rikkoutunut, ja olin kuittaillut siitä Tidelle mahdollisimman monesti hänen sukunimensä takia. Eivät ne hyviä vitsejä olleet olleet, mutta kuitenkin. Olin puhunut siitä, miten nyt oli ihan hellevaara, ja miten sää oli melkein yhtä kuuma nyt kuin Hellevaara itse. Ei haitannut, vaikka muita ei ollut kauheasti edes naurattanut. Olin kyllä tyrskähdellyt itse heidänkin puolestaan. Ai vitsit. Olen niin tylsä jätkä, että se on jo melkein hauskaa.

    ”Tää on vähä liiankin kuuma mulle tää helle”, olin aloittanut eräänkin kerran taas yksi huono vitsi mielessäni, mutta Nelly oli jatkanut ”vaara” siihen perään hyvin nopeasti ja sellaisella teeskennellyllä äänellä, että selvästi matki minua.
    ”No no Hello, ei Tiituksen aikana!” hän oli sitten torunut minua omalla äänellään. ”Kolliparka ihan hämmentyy tommosista!”
    ”Mut onhan se totta”, olin heti sanonut vakavalla naamalla.
    ”Se on Hello ihan ookoo ku sä mulle puhut Tiituksesta tolleen — mut ei Tiituksen aikana voi!!”
    Se oli yksi niistä kerroista, kun Tide oli noussut ylös ja lähtenyt seurastamme. Harmittihan se. Mutta sitten hetken kuluttua minun oli kuitenkin sanottava joku vastaava juttu. En minä kuitenkaan koko päivää kulkenut Tideä härnäten. Tunnin vain… Tai pari.

    Parasta siinä illassa ei kuitenkaan ollut hyvä ilma, tyhjän nauraminen Nellyn kanssa, eikä edes se kun sain Tiden punastumaan kaikkein villeimmällä jutullani. Parasta oli, kun Jilla tuli vihdoinkin kotiin.

    ”Mä meinasin kuolla”, ilmoitin hänelle heti ensimmäisenä, nojasin hänen selkäänsä ja nuuskuttelin hänen hiuksiaan.
    ”Mä kuulin että sä olit vähä juonu liikaa”, Jilla nauroi ja yritti kääntyä otteessani, mutta minä en päästänyt. Hamuilin vain hänen niskaansa niin kuin hevonen.
    ”Ei kun ikävään.”
    ”No siinä tapauksessa. Kai sä jäät yöksi?”
    ”No ei tarvi kahta kertaa pyytää”, mumisin ja annoin hänen kääntyä. ”Mutta mä vien Tiden kotia ensin. Mä voin mennä kauppaan samalla. Me tarvitaan jätskii…”

    Ohjelmassa oli satulatta maastoilua Skotilla Ketkun ja Jillan kanssa. Se oli olevinaan hyvä idea. Ajattelin, että jos menisin vain käyntiä, niin se olisi hyvää ja vetreyttävää liikuntaa kaiken sängyssä makaamisen jälkeen. Skottihan on yksi maailman kilteimmistä olennoista. Ei se virallinen terapiahevonen ole, niin kuin Helmipurojen Uuno ja Noan Flida, mutta kuitenkin sellainen järkäle, ettei pienestä hätkähdä. Skotti lähti maastoon oikein hyvillä mielin Ketkua ja Jillaa hiekkateille mäntyjen välistä seuraten. Ja sitten, parinsadan metrin päässä tallilta, tajusin maastoiluidean olevan tosi surkea. En ollut läheskään tarpeeksi hyvässä kunnossa vielä. Skotin keinuvat askeleet eivät sattuneet kipulääkkeen ansiosta, mutta tunsin, ettei selkäranka taipunut niin kuin kuului. Tunsin oloni nukeksi. Sellaiseksi, että minua voi taivutella vain muutamasta isoimmasta nivelestä. Skotti kuitenkin askelsi uskollisesti eteenpäin, ja minä nauroin. Minulla oli ollut Jillaa ikävä. Sitä minä viimeksi kaipasin, että huolestuttaisin hänet. Suloinen olento, Jilla…

    Rissanpellon suoralla Jilla halusi ottaa laukkapätkät. Emmin Skotin selässä niin kauan, että hän katsoi minua jo kummastuneena. Koska Hello Ilves olisi epäröinyt laukata tällä hevosella? Mieleni teki aivan hirveästi vedota siihen, että olen huono ratsastaja, eikä minulla ole satulaa. Laukkaaminen ei tunnu turvalliselta. Se ei olisi ollut edes valehtelemista. Välttelin käyntiä rivakampia askellajeja ilman satulaa. Jokin sai minut kuitenkin myöntymään. Halusin mennä Jillan mieliksi, ja halusin olla terve ja rohkea. Sitä paitsi Skotin laukka on kuin keinuhevosella. Kyllä minä sen kestäisin, ajattelin, ja annoin pohkeita.

    Muutaman askeleen verran kestinkin. Sitten minun oli pidätettävä Skottia. Tuntui siltä, kuin pää olisi irronnut loppuruumiista siinä keinunnassa. Oloni oli vähän samantyyppinen kuin silloin, kun niska jäykistyy. Kipu vain oli erilaista, vaikkakaan särkylääkkeen vuoksi ei kauheasti pahempaa.

    ”Mikä nyt?” Jilla kysyi hyväntuulisesti.
    ”Ää, eiku Skotti vaan laiskottelee. Varmaan se on tää kuuma sää.”
    ”Eikse mee?”
    ”Ei.. Mutta hei, laukkaa sä niin me kävellään teidät kyllä kiinni!”

    Se oli valehtelua. Skotti olisi aivan kauheasti halunnut mennä Ketkun perään, vaikka se ei tosiasiassa olisi sitä ikinä kiinni saanutkaan. Hevoseni tuntuu laukkaavan paikoillaan. Askeleet ovat mahtavat, vaan eivät matkaavoittavat. Laukkaamatta maastosta kuitenkin selviydyttiin. Kun harjasimme hevosia suulin vastakkaisissa päädyissä, oli ihanan viileää, koska suulin läpi tuuli koko ajan. Katsoin varmuuden vuoksi ympärilleni, olisiko Tide siellä: minulla oli suuliaiheinen hellevitsi mielessäni. Mutta eipä ollut Tideä. Lähetin siis Skottia harjatessani Jillalle lentosuukon ja nielaisin salaa vielä yhden särkylääkkeen. Jännitin vatsalihaksiani viedessäni Skottia tarhaan. En kaivannut yhtään tärähdystä selkärankaani enää.

    Juotuani noin miljoona litraa vettä ja vielä vähän kahvia päälle, odottelin Tideä autoni vieressä. Olin rummuttelevinani sen siitepölyistä kattoa tylsyyttäni, jotta saisin nojata siihen.
    ”Huh huh Tide! Heti tuli aiva sairaan kuuma kun sä–” huusin Tidelle jo hänen lopultakin ilmaantuessaan tallista.
    ”Noni!” Tide komensi, ja sen sijaan että se olisi jotenkin saanut minut pelkäämään tai varovaiseksi, minua alkoi naurattaa. Voi Tide. Meidän pitää harjoitella käskyääntäsi ja komennustapaasi, jos joskus päätät hankkia sen haaveilemasi koiran…

    Autossa Tide kommentoi heti, että on sairaan kuuma. ”Eiks sulla oo ilmastointia?”
    ”On on”, väitin, vaikka se ei toiminutkaan kaasujen puuttumisen vuoksi, ”mut kun sä oot siinä niin ei se oikeen…”
    Tide odotti hetken huonon heittoni loppumista, mutta en keksinytkään mitään. Podin kokoruumissärkyä ja panin merkille, että Hellevaaran Tiitus oli oikeasti kuumempi kuin autoni. Minun pitäisi muistaa kertoa havainnostani Nellylle heti, kun jaksaisin taas istua ja yrittää olla hauska. Heti kun jaksaisin taas… Olla… Hauska… Ja ottamatta… Liian montaa särkylääkettä…

    ”Tide”, sanoin ja naurahdin samalla kun laitoin vilkun oikealle ja ajoin auton tien reunaan. ”Mä oon kai juonu liian vähä. Voisiksä heittää mut kotia — tai vaikka takasin tallille — sä voit sit ottaa mun auton.”
    ”Onks sulla huono olo?”
    ”Ei kun… Kuule, kun täs helteellä on vaara et — no joo.”

    • #2001 Vastaus

      Tiitus
      Valvoja

      Ei tullut mieleenkään, mutta yhtälailla ei kyllä lainkaan yllätä, että Hello tarttuu Tiituksen sukunimeen kuin viimeiseen kakkupalaan 😀 Ai että, minkä tarinan teitkään! ”Pakko” oli käydä raapustamassa oma jatko tälle!

      Edelleen kyllä harmittaa Hellon olotila, mutta kyllä tästä silti päällimäiseksi itselle jää mieleen, kuinka ihanasti Hello vaan ”pari” tuntia härnäsi Tidea ja etsi vielä ratsastusreissun jälkeenkin häntä, jotta voisi letkauttaa taas yhden hellevaara-vitsin.

  • #2013 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    1. Jilla palaa reissusta (Jilla)
    2. Hellevaara (yllä)
    3. Sä saat valita (Tiitus)

    4. Huomenta Nelly — kato miten seksikäs mies mulla on sängyssä XD 😀 !! 😀

    Katselin Tiden sivuprofiilia pitkään heti herättyäni, sillä en muutakaan voinut. Tidellä oli aivan tosi suora ja kulmikas nenä ja lyhyet mutta tuuheat ripset. Hän tuhisi nukkuessaan. Minua hymyilytti, kun huomasin, että oikeastaan Tidellä on hieman kihartuvat hiukset. En ollut tainnut koskaan nähdä niitä kuin vain laitettuina. Ajattelin epäselvästi, että minun pitäisi saada koskea niihin tuollaisina. Olinhan minä joskus tainnut hänen hiuksiaan Hopiavuoren keittiössä pörröttää — siis jotain sata kertaa — mutta aina ne olivat olleet laitetut ja siksi aika piikkimäiset. Nyt ne saattaisivat olla pehmoiset. Toisaalta se saattoi olla virhearvio. Jotenkin olin ajatellut, että Tide olisi itsekin pehmoinen, vaan eipä ollut. Melkein kyynärpäähän sattui, jos häntä oikein antaumuksella töni. Ja silti hän näytti niin nuorelta ja, noh, pehmoiselta, kun nukkui.

    Hivuttauduin selälleni. Tänään ei ollut yhtä kipeä päivä kuin eilen. Ilmeisesti sää olisi siis viileämpi tänään, eikä ilmassa olisi ukkosta. Ukkonen oli pahinta myrkkyä minun kokovartalosärylleni. Tavoittelin puhelintani, mutta en saanut siitä otetta. Sormet eivät vielä taipuneet tarpeeksi, vaikka kyynärpää antoikin periksi. Yritin silti sinnikkäästi. Minun oli saatava selfie nukkuvan Tiden kanssa ja lähetettävä se välittömästi Nellylle. Mutta ei muille. Tai no ehkä Jillallekin, jos en näyttäisi siinä kauhealta ja lihavalta… Ja Allulle, tietenkin Allulle. En ollut vielä pättänyt, minkälaisen vihjailevan tekstin siihen laittaisin, mutta kyllä minä senkin keksisin… Heräisiköhän Tide, jos hieman asettelisin häntä parempaan asentoon ennen kuin kuvaisin..? Jaksaisinkohan nostaa hänen käsiään tällä nivelsäryllä? Suuttuisikohan Tide, kun kuulisi..? No ei kai. Sehän oli vitsi. Ei Tiitus voinut kovin allerginen olla minunlaiselleni, koska oli vartin jankuttamisen jälkeen suostunut siirtymään naurettavan pieneltä sohvalta ihan kunnollisen kokoiseen aikuisten ihmisten sänkyyni ilman, että oli edes vitsaillut, että et sitten Hello käpälöi minua.

    Puolen tunnin kuluttua minun oli pakko nousta. Hilasin itseni vaivalloisesti istumaan. Arvioin, että pääsisin kyllä itse seisaalleni, sillä sänkyni on aika korkea. Paitani oli sängyn jalkopäässä, luojan kiitos, koska en ollut saanut sitä itse lattialta. Sain vedettyä sen pääni läpi, mutta sitten kädet eivät nousseetkaan. Eivät millään. Sattui liikaa. Yritin kauan, mutta lopulta heitin paidan turhautuneena lattialle. Nyhdin peiton sängystä ja kääriydyin siihen niin kuin tytöt pyyhkeeseen suihkusta tullessaan.
    ”Hei!” Tide protestoi unisesti, kun vedin heikosti peittoa hänen altaan. Kun se oli jo ympärilläni ja puristin sitä käsivarsilla itseäni vasten, jaksoin vetää. Käännyin hetkeksi katsomaan ja koin lyhyen syyllisyyden hetken ajatellessani, että ei se Nellylle lähetetty höpöhöpöviesti ollut ollenkaan valhetta. Ai että minulla oli kuuma mies sängyssäni. Sitä ajatusta en murehtinut, vaan sitä, että olin niin ajatellen nukkunut Tiden kanssa samassa sängyssä — tietenkin five feet apart because he’s no homo, bro. Syyllisyys unohtui, kun tassuttelin keittiöön raihnaisesti kuin yhdeksänkymppinen. Ensinhän minä olin nukkunut hänen vieressään sellaisia ajattelematta, ja sitten vasta ajatellut sitä sekunnin verran. Ei tässä hätiä mitiä.

    Kahvinkeitosta asti kaikki oli vaikeaa. Normaali ihminen tarttuu kahvipannun kahvaan laskiessaan pannuun vettä, vaan ei Hello Ilves kipeinä päivinään, ehei. Minun oli työnnettävä kämmeneni kahvan ja pannun väliin ja tuettava toisella kädellä pohjasta, jotta jaksoin nostaa pariin isoon mukilliseen tarvittavan määrän vettä ja mitata sen kahvinkeittimen säiliöön. Onneksi ei ollut ketään näkemässä. Onneksi jääkaapissa oli sen verran ruokaa, että selviytyisin tämän päivän tänne linnoittautuneena. Huomenna pystyisin jo kävelemään sen verran suorassa, että voisin lähteä ulos… Jo tänä iltana soittaisin Jillalle, että tule tänne katsomaan leffaa ja silittelemään ja hoitamaan minua, kun niin säikähdin ja huolestuin Jerusalemin takia…

    ”Haluutsä apua?” kuului ovensuusta.
    Katsoin Tideä ja minulla oli sellainen olo kuin olisin jäänyt kiinni jostain luvattomasta. Emmin hetken. No joo, kyllä tarvin: olin ollut terveenä niin hurja poika, että olin nostanut kahvinpurut alimman hyllyn sijaan yhtä ylemmäs kaappiin, ja nyt en saanut niitä sieltä. Toisaalta siitä seuraisi kysymyksiä, niin että ehkä olisi parempi vain keksiä joku keino, jolla saisin ne itse.
    Vielä ollessani kahden vaiheilla kummastunut Tide ojensi minulle puolitäyden Mundo-pussin kaapista. Kiitin. Kysyin, voisiko hän päästää Jerusalemin takapihalle. Saattaisin kyllä saada itsekin oven auki, mutta en halunnut kokeilla ja mahdollisesti epäonnistua.
    ”Sun olkapäätkö on kipeet?” hän kysyi sen sijaan, että olisi mennyt päästämään koiraa ulos.
    ”Vähäsen.”
    ”Ja kyynärpäät siitä päätellen, miten ne on noin punaset ja täynnä nestettä. Ja ranteet. Ja sun sormet on niinku täyteen puhalletut kumihanskat.”
    ”Ai on mun sormet sun mielestä läsk — hyi sua kun tolleen myönnät että sä ihailet mun niveliä siinä kun mä oon puolialasti. Aika irstasta, kuule.”
    ”Heh heh. Sitä paitsi sulla on toi sun kimono”, Tide huokaisi ja lähti toivottavasti päästämään Jerusalemia.
    ”Jillalle ei sit sanota”, huikkasin vielä hänen peräänsä. ”Tai ei kellekään. Oikeesti!” Ja sinä et yhtään sitten holhoa minua, mutta siitä riitelen sinun kanssasi vasta sitten, jos joskus yrität. Minä olen kykenevä, pätevä, terve ja voimakas.

    Kun joimme kahvia — minä edelleen kimonossani, kun en muuta pystyisi pukemaan ennen kuin niveljäykkyys helpottaisi — katseli ihan suoraan ja röyhkeästi kuinka Tide rapsutteli Jerusalemia. Mietin, miksi hän oli niin määrätietoisesti halunnut jäädä tänne juottamaan minulle vettä ja ottamaan sukat jaloistani, kun en itse siihen pystynyt. Säälistä, huolesta vai ystävyydestä? Työnsin leipäpussia ja juustoa häntä kohti ja mietin, millä verukkeella maanittelisin hänet jäämään seurakseni vielä hetkeksi, kun en pystynyt vielä pelaamaan pleikkariakaan.

    ”Tide.”
    ”No?”
    ”Kun sä aamulla syleilit mua niin kiihkeesti niin–”
    ”Mitä!”
    ”–niin mä mietin että tykkääks musta niin paljo et jäisit tänne leikkiin kotia mun kaa?”
    ”Siis mitä sä haluat? Ja mikset sä voi pyytää sitä normaalisti? En kai mä ny oikeesti..?”
    ”No et et. Mut voidaanko mennä päiväleffaan? Mä inhoan olla jumis täälä, enkä mä voi… Tai siis ku täällä kaikuu — tai kun siis mä en pääse mihkää ja täälä on tylsää. Tai no, kun sä nyt kumminkin tiedät jo että mä oon tämmönen niin…”
    ”Mimmonen?”
    ”Nolo, heikko ja surkee”, sanoin täydestä sydämestäni, mutta nauroin sitten, jotta Tidelle varmasti jäisi se kuva, että se olisi muka vitsi. ”Niin kun sä oot mun prinssi ja sankari jo–”
    ”Oo ihan normaalisti ny vaan Hello.”
    ”Pitäisiks mulle seuraa vähä aikaa?”

    Jos Tide nyt ei kertoisi muille… Jos vähän nyt saisin liikuttua… Jo illalla vaikuttaisin muiden silmissä normaalilta, voisin soittaa Jillalle ja voisin olla taas tyytyväinen. Tai no. Voisin olla tyytyväinen hetikin, jos joku voisi ajella minun kanssani Seinäjoelle ja saisin syödä Finnkinon voipopcornia ja vanhat autot -karkkeja jossain leffateatterisalissa, jossa ehkä tulisi jotain liikkuvaa kuvaa. Ainakin jos käytäisiin paluumatkalla Samburgerin kautta hakemassa Perinteiset. Ja ehkä Päivölän Citymarketista halpoja irttareita. Tai mitä sitä turhaan kiertelemään: lapioimassa Hyllykallion Prismasta ihan kunnolla sitä karkkia niin että riittää matkaksi ja vielä Otsonmäelläkin olisi jotain jäljellä!! Joo. Sitä asiaa minä alkaisin ajamaan, ja samalla härnäisin Tideä ratokseni vielä sillä syleilyllä tai jollain.

  • #2021 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Seinäjoen paras grilli

    Kaikki oli hyvin siihen asti, kunnes olimme Tiden kanssa Samburgerin autojonossa. Tai no, ei sielläkään mitään katastrofaalista sattunut. Sitä paitsi sain Samburgerin hampurilaisen… Tiedättehän Seinäjoen Samburgerin? Siinä pesäpallokentän laidalla? Siinähän on se kävelykaistakin, jossa ei ikinä ole ketään, mutta silti kaikki ajavat autokaistalle. Niin mekin. Se kuuluu asiaan. Sitä paitsi satoi.

    Olimme joutuneet jättämään auton puolipäivän tienoolla Wilsonin eteen asti, koska kyllähän siitä nyt teatterille käveli. Uusi toriparkki olisi ollut vain parisataa metriä lähempänä ja maksullinen, ja sitä paitsi minulle teki hyvää kävellä, kunhan sain vain mennä kaikessa rauhassa. Oli itse asiassa ihan rauhoittavaa olla toipilas ja vaappua jalkakäytävällä kaikessa rauhassa eteenpäin. Se oli ensimmäinen kerta, kun en kipeänä päivänä teeskennellyt yhtään terveempää kuin olin. Torin kulmalla pysähdyin jopa huilaamaan hetkeksi, enkä edes yrittänyt hämätä Tideä vitsillä. Sanoin, että odota hetki. En jaksa kävellä. Se oli pelottavaa, mutta kun Tide sitten katseli tyynesti mutta hyväntuulisesti ihmisiä ja osoitti minulle jätskikiskaa, se olikin vapauttavaa. Jotenkin sain siitä uutta energiaa, kun ei tarvinnut olla olevinaan paremmassa kunnossa sellaisena päivänä. Ihan hetken kuluttua jaksoin kävellä taas aivan hyvin torin poikki.

    En minä tiedä, mitä sieltä leffateatterin näytöltä tuli. Joku tummempi kolli siellä seikkaili samanvärisen naisen kanssa ehkä Intiassa tai jossain. Havaitsin, että se oli Disneyn leffa, ja sitten olinkin kiinnostuneempi popcornista. Rakastan leffateattereita. Ja oikeita teattereita. Konsertteja, juhlapuheita, koulujen juhlia… Kaikkea sellaista, missä joku toinen esiintyy, ja minä olen yleisöä. Parasta on, kun yleisön puolella on hämärämpää kuin esiintyjän puolella. Minun teki mieli nojautua penkkiin ja alkaa nukkua, mutta en tietenkään voinut. Minullahan oli popcornia. Tide hymyili minulle, ja minä työnsin hänen suuhunsa yhden isoista vanhat autot -karkeista, jotta hänellä olisi muuta hommaa. Hän rapsutti minua nopeasti niin kuin koiraa. Se taisi olla kiitos karkista tai jotain.

    ”No? Mitä tykkäsit leffasta?” Tide kysyi salin ulkopuolella, kun tuijotin velä varmuuden vuoksi popcorniastiaan, että olisiko siellä jotain. No ei ollut. Nakkasin sen pois.
    ”Ihan kauhee”, kerroin tuomioni.
    ”Mitä! Miksi?”
    ”Mässy loppu kesken”, valitin. Astuimme ulos. Jes. Kivaa. Satoi. ”Eikä ollu edes ketää pitämäs kädestä. Kyllä siellä ny kuuluu pitää. Tälleen treffeille ku mennään. Melkeen sydäntä särkee.”
    ”Kyllä mä sua kädestä pidän”, Tide nauroi ja tarttui käteeni. Hän oli jo aivan selvästi heilauttamassa käsiämme ees taas, mutta silmäili sitten käsivarttani ja heilutti aivan varovasti. En sanonut, että en ole enää niin kipeä. Sen sijaan mykistyin, kun Tide ei hämmentynytkään treffiletkautuksestani. Olin halunnut vain saada hänen korvansa punaisiksi.

    Siitä se Samburger-katastrofi alkoi. Katselin, miten Tiden hiukset litistyivät kastuessaan samalla kun saatoin tuntea omieni pikemminkin kiertyvän afrolle. Seurasin katseellani yksinäistä vesinoroa, joka valui Tiden ohimolta leukaan asti. Hänen kaulallaan oli joku pieni luomi tai jokin. Voi vitsit…

    ”Mitä nyt?” Tide hymähti ja päästi minusta irti.
    ”Eei mitää”, sanoin silmät pyöreinä ja mahdollisimman naurettavan korostetun viattomasti. ”Kunhan mietin et miten mun on näin kylmä, ku sä oot niin kuuma, Hellevaara”, jatkoin samaan sävyyn ja virnistelin päälle. Jos ihmisille puhuu liioiteltuja totuuksia, he eivät tosiaankaan ikinä usko. Ja olihan Hellevaara nyt aikamoinen. Varsinkin jos ne hänen korvansa sai punaisiksi. ”Tuu nyt siitä, kun et sä kerta oikeesti haluakaan pitää mua kädestä, kun aina kiusaat vaan viatonta ihmistä joka ei oo mitää sulle ikinä teh — onks sulla sitä limsaa vielä, kauhee jano? Mä söin varmaan kilon sitä popparia–”

    Siinä vieressä oli Samburger: kaikkihan Samburgerin tietävät. Vanha homeisennäköinen betonisen oloinen lippakioski, jossa on aina pitkä autojono kaistalla. Jälkikäteen rakennettu terassi. Perinteisen autojonon takia mekin menimme siihen autolla. Yhtäkkiä olikin hämmentävää istua siinä pienessä tilassa Tiden kanssa. Tiedän, että ihastun usein ja helposti, olin parisuhteessa tai en. Senkin tiesin, että se menisi ohitse odottelemalla: ei se ole vaarallista. Silti se oli kuumottelevaa. Yleensä lähtisin siinä vaiheessa ja välttelisin tuollaisia sällejä huolettomasti pari päivää. Samburgerin jonossa ei kuitenkaan paljoa vältelty. Minun oli avattava auton ikkuna, vaihdeltava radiokanavaa muutaman kerran ja tongittava olematonta purkkaa auton hanskalokerosta, jotta sain happea. Voi paska. Miksi Tiden piti rummutella vaihdekeppiä kynsillään niin että kämmenselän ihon läpi näkyi, miten jänteet liikkuivat? Ihan varmasti hän teki sitä tahallaan. Ihan varmasti oli aiemmin joskus tuijotellut käsiään ja havainnut, miten hyvältä se näytti. No okei. Miksi ihmeessä hän olisi tehnyt sitä tahallaan?

    Yritin nauraa ja höpöttää niin kuin aina. Se meni hyvin aina, kun pääsin vauhtiin. Sitten, kun katsoin Tideä, se ei mennytkään ihan niin hyvin. Koska hei haloo, oletko nähnyt Tiden? No kuvittele sitten sateenjälkeinen Tide Samburgerin autojonossa hymyilemässä niin kuin suuri jonnettomuus -mopoautovitsisi olisi ollut jotenkin hyvä. Minun oli ajeltava auton ikkuna muutaman kerran edestakaisin ylös alas. Kun Tide kysyi, miksi mahdan valuttaa vettä sisälle, vastasin empimättä että flavonoidien takia, vaikka todellisuudessa vain yritin olla enää katsomatta hänen kättäänkään, enkä tosiaankaan tiedä, mitä ovat flavonoidit. Tiesin hyvin, että jo illalla nauraisin koko Samburger-keikalle, mutta se ei auttanut yhtään sillä hetkellä. Oli kuuma, niin kuin olisi hellevaara.

    Vapaudentietä ajellessamme höpöttelin taas hyväntuulisena leffatreffeistä ja Samburger-kynttiläillallisesta. Minulla oli suu täynnä perinteistä, mutta se ei estänyt minua. Kun auto liikkui, aivonikin tuntuivat toimivan. Esittelin Tidelle kuinka hienosti sain jo liikutettua sormiani ja ajattelin ääneen, että Jerusalemilla on varmasti ollut tylsä päivä. Kaikki tuntui normaalimmalta: niin terveydentilani kuin Tidekin.

    Illemmalla minun piti päästää Hellevaara kotiinsa. Hänelläkin on muka elämä ilman minua. Soitin ensimmäisenä Jillalle. Varauduin tarvittaessa anelemaan häntä luokseni. Olinhan edellisiltana tehnyt katalan katoamistempun ja jäänytkin kotiin oksentelemaan lääkkeiden yliannostuksessa. Minun syytänihän se oli. Vastoin parempaa tietoani olin ottanut ylimääräisen. Vasta parikymmentä minuuttia Jillaa hellillä nimillä kutsuttuani ja päiväleffasta Tiden kanssa kerrottuani sain omatunnonpistoksissa myönnettyä, että olin ollut itse kipeä, eikä Jerusalem. Sanoin, että oli ollut vähän paha olo, mutta että nyt jaksoin taas. Että en ollut halunnut huolestuttaa Jillaa. Mutta että saattaisin kaivata vierihoitoa ja tilaisuutta pahoitella. Kasvokkain. Sillä tavalla suusta suuhun.

  • #2056 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Mitä mä ja muut tytöt halutaan

    ”Mä en vaan ymmärrä naisia”, valitin ähkäisynomaisesti, kun nostin pallon hihalyönnillä ennen kuin se mätkähti nurmikkoon. Koska muita pelaajia ei ollut, syötin sen itse sormilyönnillä liian korkealle alkukeväästä Tiden kanssa virittämäni sulkapalloverkon ylitse.
    ”Älä viitti. Naisii on helppo ymmärtää”, kertoi Nelly, jolla oli hyvin aikaa kävellä korkean palloni alle ja syöttää se yhdellä sormilyönnillä takaisin. ”Ei tarvi ihan kauheesti lukee ajatuksia.”
    ”No okei: tavallaan mä itse asiassa ymmärrän naisia”, kerroin otettuani pallon taas hihalyönnillä vastaan ja nostettua sen itselleni. ”Seurustelumielessä”, tarkensin kun sain pallon lentämään jo Nellyn puolelle verkkoa. ”Mä en vaan halua, enkä edes osaa seurustella silleen kun ne haluaa.”
    ”Mitä?” Nelly naurahti ja nosti maasta siihen pudonneen pallon. Se kiilsi kosteaan nurmikkoon osuttuaan, mutta pisteitä ei laskettu. Kunhan palloteltiin. ”Mitä sä ny meinaat?”
    ”Jaa kuule…”

    Pallottelimme hetken hiljaisuudessa. Jerusalem näytti syövän tahallaan pitkää heinää kauempana, niin että se voisi varmistaa oksentavansa autoon kotimatkalla. Mielikkiä ei uskaltanut pitää ulkona pelattaessa: se jäisi kuitenkin jalkoihin. Olin kompastunut Jerusalemiin sen sijaan jo niin monesti sen elämän aikana, että se osasi pysyä sivussa kun pelasin. Varsinkin kun pelasin Wiillä. En koskaan muistanut kiinnittää ohjaimen hihnaa ranteeseen. Olin rikkonut aika monta ohjainta… Enkä tainnut olla pallon kanssa yhtään turvallisempi. Vaikka yritin minä Nellyn kanssa pallotella nätisti. Jos olisin pelannut Eetun kanssa, olisin tehnyt sellaisia iskulyöntejä, että pallo olisi singahtanut ihan soikeana maahan… Mutta ei nyt tyttöjen kanssa sillä tavalla voinut…

    Kun olin mennyt talliin etsimään peliseuraa, siellä oli ollut vaikka keitä, ja minä olin huomannut ainoastaan sen, miten Tide ei ollut edes katsettaan nostanut. Sen takia kai olin suoraan Nellyn luokse kävellytkin, Tiden ohitse, ja sanonut, että tules nyt flikka, niin pesen sinut lenttiksessä yhtäkkiä. Eira olisi halunnut mukaan, mutta komensin hänet heti tiehensä. Halusin nimittäin oikeasti juttu- enkä lenttisseuraa, ja Eiran läsnäolo pilaisi koko jutun.
    ”Selvä! Justiinsa! Selvä! Jaha! Te pelaatte muutenki niin paskasti etten mä olis edes halunnu!” Eira oli kivahtanut, enkä ollut jäänyt riitelemään. Kai nyt minäkin olisin suuttunut, jos olisin ollut Eira ja kuvitellut, että kyse on pelkästä lentopallosta. Lupasin, että seuraavalla kerralla sitten, mutta Eira marssi jo poispäin niskojaan nakellen. Tidelle en sen sijaan luvannut yhtään mitään. Itsepä halusi leikkiä, ettei minua ole olemassakaan. Kyllä muuten nakersi. Kyllä muuten hävetti. Minkä takia minun oli pitänyt myöntää, että olin yksinäinen ja tylsistynyt omassa kodissani?

    Täräytin pallon maata kohti sellaisella voimalla, että Nelly, joka oli jo laittanut kätensä alle hihalyönnillä pallon nostaakseen, kirosi. Pallo kimposi marjapuskiin ja Nelly hieroi käsivarsiaan.
    ”Mikä toi oli!” hän kivahti minulle.
    ”Sori! Sori. Älä hinkkaa. Sori.”
    ”Aikalisä ja mulle kaks rankkaria!”
    ”Tää on lenttistä, ei jalkkista–”
    ”Aiva sama, mulle silti kaks rankkaria. Mikä sua vaivaa!”
    ”No se vitsin — no se Hellevaara. Näitsä miten se oli siellä tallissa?”
    ”No joo. Ooksä tehny sille jotain?”
    ”En! Tai oon… Mut en! Ehkä..?”

    Nelly huokaisi ja käännähti sitten istumaan takakuistin portaalle. Hän katseli käsivarttaan ja mutisi jotain sen aikaa, että hain pallon pusikosta ja istuin hänen viereensä. Mutina saattoi olla kirosanalitannia. Ainakin hänen käsivartensa olivat punaiset. Kiva. Tide oli vihainen varmaan seksuaalisesta ahdistelusta tai jostain, ja nyt varmaan Nelly pahoinpitelystä. Aloin pyöritellä palloa etusormeni päässä, eikä se meinannut pysyä siinä. Samalla kerroin epäselvän ja täysin jäsentelemättömän tarinan siitä, miten minulla oli ihan uskomaton straight boy crush, joka ei suostunut vain katoamaan, ja miten Tide oli ollut meillä ja leffassa ihan oikeasti silloin kun olin lähetänyt sen kuvan Nellylle. Sitä en tietenkään sanonut, että olin ollut niin kipeä. Annoin ymmärtää, että minulla oli ollut vain jokin lievä tauti, enkä ollut jaksanut hoitaa itse Jerusalemia. Lopetin puhumisen ennen kuin jaarittelin liikaa siitä, miten Tide oli vitsillä pitänyt minua kädestä sekunnin verran ja ja ja–

    ”Tytöt haluaa et niitä halaillaan ja lääpitään”, huomautin Nellylle.
    “Joo. Kyllä me voidaan lääppiä. Tuu vaan”, Nelly sanoi silmää vinkaten ja hammashymyään minulle vilauttaen, “luolamies.”
    ”Mitä?”
    ”Ei mitää”, hän sanoi ja löi palloa niin että menetin sen hallinnan. Se pomppi monta metriä eteenpäin ja jäi sulkapalloverkon pylvään viereen. ”Ei kaikki tytöt oo sellasia.”
    ”Ei kai joo — mut kaikki tytöt silti haluaa että niitä lääpitään.”
    ”Mitä sitte?”
    ”Kun mäki haluan.”
    ”Hello en mä sua oikeesti rupee lääppiin, mä en haluu Jillaa mun kituksiin–”
    ”En mä nyt sitä tarkottanu!”
    ”No joo joo. Mut mitä sä oikeestaan tarkotat?”
    ”Mä en osaa seurustella tyttöjen kans”, huokaisin, ja Nelly päästi omituisen, kärsivän narahduksen samalla kun läpsäisi kämmenensä otsaansa. ”Vitsit sä oot…” hän huokaisi, mutta ei sitten kertonut, mitä mä vitsit oon.

    Kyllä minäkin tykkään, kun saan halata ja pidellä toista — olen herran tähden ihminen. Mutta kun roolit ovat valmiit ja aina samat, se ei tunnukaan normaalilta enää. Siihen se oli oikeastaan viimeksikin kaatunut tytön kanssa. Kyllä minä tiesin, että minun pitäisi saada suuni auki, mutta kun ei tästä ikinä pitänyt tulla tällaista. Ajattelin, että nyt mentäisiin hitaasti, ja tässä vaiheessa alkaisimme tuntea Jillan kanssa toisemme niin hyvin, ettei näistä asioista tarvitsisi pitää mitään noloa, ahdistavaa keskustelua. Mutta eeeei, ehei. Kädestä pitämisen ja pussailemisen sijaan olinkin jäänyt yöksi nanosekunti sen jälkeen, kun suhteemme oli oikeastaan alkanut. Tavallisesti olisin odotellut ja varmistellut, että kaikki tuntui hyvältä. En käsitä, mikä minuun meni. En voi edes syyttää humalatilaa tai mitään. Ja nyt oltiin tässä: viiden minuutin ikäisessä suhteessa, jossa tehtiin sellaisia asioita, joita minä normaalisti tein viisi vuotta kestäneessä suhteessa. Eetu oli kerran uhannut ostaa minulle kirpparilta aivan hervottoman ruman Jeesusaiheisen taulun, johon hän olisi kirjoittanut kultatussilla Jumala mielessä, housut jalassa, Hello ja ilmeisesti olisin tosiaan tarvinnut sitä. Voi miten helppoa minulla olisikaan ollut, jos olisin painanut heti kunnolla jarrua ja pysytellyt kädestäpitämisvaiheessa. Olisin voinut opettaa Jillalle vähän kerrallaan, että kyllä minuakin pitää pitää kainalossa. Ja jos se ei olisi onnistunut — no. Jos Tide on nyt vihainen seksuaalisesta ahdistelusta ja Nelly pahoinpitelystä, niin ainakaan Jilla ei olisi hyväksikäytöstä.

    Ja se Tiden hommahan tätä mutkisti entuudestaan. Olisipa hän jättänyt minut yksin kämpille kärsimään silloin yksi päivä. Kaipasin sellaista huolenpitoa ja hoitamista, kohtuullisissa määrin tietenkin — hyi en minä mikään likka ole — ja Tiden piti sitten mennä ja osua suoraan siihen kaipuuseen. Kun muutenkin jo pidin häntä hauskana ja härnättäessä itse asiassa tosi söpönä, niin eihän siihen muuta tarvittu. Tadaa: silmäni aukesivat, enkä olekaan enää muuta ajatellut kuin että kuinkahan lujaa hän puristaisi minua itseään vasten niillä käsivarsilla, jos halaisi minua sillä tavalla tositarkoituksella. Olikohan hän aina sellainen, että olisin voinut ensimmäistä kertaa elämässäni olla oikeasti niin surkea kuin olin, mitään esittämättä, ja kelvannut hänelle silti — joo ei. Siihen saatiin jo vastaus. Olin ollut yhden illan esittämättä Hello Ilvestä ja siellä Tide oli, tallissa, tuijottamassa saakeli vie lattiaa mielummin kuin pelaamassa lenttistä täällä ja antamassa minulle mahdollisuuden iske — eiku.

    Tiesin, että jos Tideä ei olisi, olisin paljon motivoituneempi käymään sen ahdistavan silitä-mua-Jilla -keskustelun. Noin joka kolmas ajatukseni koski Tideä. Varsinkin nyt, kun hän oli vihainen tai kyllästynyt, enkä tiennyt, johtuiko se liian pitkälle menneistä vitseistä vai minun persoonastani.

    ”Mihin sä katosit?” Nelly kysyi.
    ”Mietin.”
    ”Mitä?”
    ”Mä tykkään pojista.”
    ”Ai, siks sä et mulle lämmennykkää.”
    ”Heh heh.”
    Sitten Nelly vakavoitui. ”Mites Jilla?”
    ”Tykkään mä tytöistäkin”, tuhahdin.
    ”Ai jos ne on niitä tomeria tyttöjä jokka laittaa tuulemaan ja kantaa sun kauppakassit ennemmin ku sä niiden?”
    ”No niin… Ja mielellään ruokkii ja vähä rakastaa mua myös.”
    ”Mitä sä sit meinaat tehdä?”
    ”En tiiä. Mun suunnitelma oli muutenki tutustua Jillaan ennen kun tästä tulee mitää vakavaa. Selvittää, onks se sitä tyyppiä joka komentaa koiria ja kakaroita niinku miehet ja voittaa mut kädenväännössä.”
    ”Ei se voita. Hellevaara voittais, eiks nii?”
    ”Ei ku oikeesti. Lisäks mä haluun olla jonku kaa joka on kiltti. Jillaa kiltimpi nyt ei oo kukaa… Tuu. Sun käsi on aiva hyvä jo. Jatketaan.”

    Vaikka pisteitä ei laskettu, minä tietenkin olin parempi pelaaja. Nellykin luuli olevansa. Piikittelimme toisiamme puolin ja toisin kiertäessämme terassia pitkin etuovelle. Pallo jäi pihalle, samoin kuin Jerusalem, vaikka jälkimmäistä yritin kyllä vaisusti kutsua mukaani. Mutta kun on ruohonsyönti kesken, niin on ruohonsyönti kesken. Oven avatessani kumarsin hieman Nellylle, tein kädelläni mene tupaan -viittauksen ja sanoin, että seuraavalla kerralla lasketaan pisteet, madam. Nelly loi minuun säälivän silmäyksen ja taputti päätäni niin kuin koiraa ennen kuin siirtyi eteiseen nitkuttamaan kenkiä jaloistaan. Kun ravistelin nilkkojani, sain omat, tahallaan löysälle sidotut tennarini putoamaan jaloistani. Valkoisista kärjistä oli tullut melko vihreät nurmikolla.

    Jo ärsyttävän käytävämäisestä eteisestä näin Tiden keittiössä ja ajattelin, että olisi nyt vaikka laittanut hupparin tai — tai teltan tai burkan t-paitansa päälle, kun kuitenkin tällä tavalla kirkossa oltiin! Katsoin Nellyä ja suurensin silmiäni sen merkiksi, että mitäs nyt. Nelly kohotti kulmiaan ja kallisti päätään kohti keittiötä ennen kuin nosti leukaansa viitaten samalla koko kämmenellään minua kohti. Merkitys oli selvä. Koita nyt aikuinen mies ryhdistäytyä ja mene nyt sinne vain. Ja minä menin, ja vaikka olin menossa tuttuun keittiöön, kaikkien tuttujen ihmisten luo, minusta tuntui kuin olisin taas mennyt vastahakoisesti kouluun peruskoulu-Helemiaana ja yrittänyt löytää luokasta tai pihasta sellaista tyhjää paikkaa, jossa saisin olla. Samalla tavalla pidin huolta, että vielä kulmahampaista seuraavatkin hampaat, ja parhaassa tapauksessa vielä sitäkin seuraavat näkyivät, kun hymyilin. Katseeni kohtasi Tiden katseen nanosekunniksi, mutta siirsin sen lähes välittömästi eteenpäin. Tuntui niin epäreilulta, että hän oli sillä tavalla luikerrellut kotiini ja uniini ja ajatuksiini ja päättänyt sitten olla kiinnostuneempi jumaliste tallin lattiasta kuin lenttiksestä — siis olla huomaamatta minua enää niin kuin mieltään osoittava penikka. Olkoon sitten, ajattelin kuin uhmaikäinen itsekin. Minä en ainakaan hänelle anna enää yhtäkään lisäasetta siitä, että eleelläkään myöntäisin katuvani sitä, etten vain koko ajan ollut olevinani terve, hauska ja iloinen. Murehtimiset murehdittiin viime viikonloppuna Typyn haan ääressä loppuun, ja nyt minun täytyi vain olla Hello Ilves kunnes pääsisin kotiin.

    Lukitsin katseeni välittömästi Inariin, niin kuin Hellevaara ei olisi siinä säädyttömine käsivarsineen tyrkyllä penkin kulmalla istunutkaan. Sanoin luvanneeni Inarin pikkusiskolle, että rökittäisin seuraavaksi Helmipurot lenttiksessä, ja kunnolla kuulkaa. Inari, joka on aivan varmasti parempi pelaaja, naurahti kimeän pilkallisesti ja sanoi, että minä rökittäisin hänet korkeintaan pitsansyönnissä. Nostin nopeasti paitaani ylöspäin ja taputin mahaani ennen kuin käännyin kahvinkeittimen suuntaan. Ilmoitin olevani pitsansyönnin piirinmestari ja kaadoin kuppiin kahvilirun joukkoon noin paketillisen sokeria ja litran maitoa.

    Kun minulla oli kahvia kupissani, nyökkäsin Inarille, että nousisi ylös. Minun paikkani. Pois siitä.
    ”Siinä on Tiituksen vieres aiva hyvin tilaa”, hän huomautti sitä ruhtinaallista penkin vapaata keskipaikkaa koko tassullaan kämmen ylöspäin pöydän yli osoittaen.
    ”Mä istun ikkunan vieressä. Eli siinä.”
    ”Mikset sä sitte yritä Noaa ajaa tosta toisesta ikkunapaikasta hä?”
    Siksi kun se on Hellevaaran puolen ikkunapaikka, idiootti, ja Helemiaalle ei ole kuule tilaa Hellevaaran lähelläkään, ei luokassa eikä välitunnilla. ”Siks ku sä oot muutenki melkeen juonu jo, ja sut mä saan siirrettyä tarvittaessa voimakeinoin.”

    No enhän minä Inariin voimakeinoja käyttänyt. Riitti, että Nelly, joka oli solahtanut Tiituksen ja Noan väliin istumaan, oli saanut minun takiani varmasti tänään mustelmia. Häälyin siis Inarin takana paikkaa odottamassa samalla kun Inari joi viimeistä kahvinliruaan aivan tahallaan tosi hitaasti. Jos en olisi sanonut mitään, hän olisi noussut jo kolme kertaa ylös. Käsitin yhtäkkiä, miksi iskä sanoi, että minä ja varsinkin Allu tappelemme Eiran ja etenkin Inarin kanssa välillä niin kuin olisimme sisaruksia emmekä naapureita. Mutta sitä ne kyläkoulut ja pienet yhteisöt kai teettivät. Kaikki, jotka olivat samaan aikaan peruskoulussa, joko pitivät toisistaan, tai inhosivat tai pelkäsivät toisiaan. Ja eniten tappelivat tietenkin ne, jotka tulivat toimeen. Eli Allu ja Inari. Allulla on vieläkin pohkeessa arpi, kun seitsenvuotias Inari puri siihen niin kovasti, kun Allu oli hänen mielestään liian kotirotta löksässä…

    Pöytään päästyäni keskityin niin vimmatusti olemaan hauska ja vähän tyhmä, että kahvini jäähtyi. No, olihan siinä niin paljon maitoa, ettei se koskaan ollut kovin kuumaa ollutkaan. Väänsin sinnikkäästi joka asiasta, johon vain sanottavaa keksin, kunnes Hellevaara sanoi — jotain — Tide räpytteli lyhyitä ripsiään kun kaikkien huomio kääntyi häneen — jotain terassikaljaa se koski–

    Mutta ei se koskenut minua. Katsoin nopeasti ikkunasta ulos, niin kuin siitä voisi nähdä jotain jännittävämpääkin kuin parkkipaikan ja tallin seinän. Jos muut menisivät terassille, minähän voisin jäädä sitten tänne. Voisin vakka vahtia hevosia, niin Eetukin pääsisi kerrankin lähtemään. Kyllä minä nyt yhdet iltaruuat osasin tehdä, kun ohjeetkin jossain oli…
    ”Hello?” Se oli Nelly.
    ”Hä?”
    ”Niin? Tuuksä?”
    ”Mihin?”
    ”Saudi-Arabiaan? Miten olis sinne terassille? Kaljalle?”
    Katsoin Tideä, joka katseli taas uppiniskaisesti kahvikuppiaan. No hän ei minua nyt ainakaan mihinkään halunnut, ja hänen reissunsahan se oli.
    ”Kuule ku mä oon toi niin mormoni. Mä en käytä nautintoaineita”, virnistin.
    ”Mormonit ei sitte jua mun kaikkia kaffiakaa”, Eetu huomautti tasojen vierestä, jossa kaatoi itselleen uutta kupillista. ”Ne vaan kulukoo ovelta ovelle ja ojenteloo sitä niitten kirijaa. Ei syä tupaa tyhyjäksi. Soot käänteesmormoni.”
    ”Sanoinksmä mormoni? Mä tarkotin ateisti.”
    ”Ateisti ei liity taas kaljaan mitenkää”, Nelly sanoi.
    ”Antimilitaristi. Ametisti.”
    ”Nyt sä vaan listaat sanoja joiden merkitystä sä et tiiä.”
    ”Mulla on rasvamaksa.”
    ”Niin on, mut ei kaljasta vaan pullasta”, Nelly sanoi tiukasti, ja minä suurentelin hänelle silmiäni sen merkiksi, että en minä nyt voisi missään tapauksessa mihinkään terassille tukkia mukaan, kun ilmiselvästi minua ei sinne haluttukaan. Saatan olla tyhmä, mutten oikeasti idiootti.
    ”En mä… Tipaton toukokuu ja…”
    ”Älä ny viitti. Mä kirjaimellisesti näin kun sä joit kaljan ennenku pelattiin.”
    ”No. Yhet sit vaan”, myönnyin vastahakoisesti. Minusta tuntui kuin minulle oltaisiin määrätty pelottavaa jälki-istuntoa, enkä meinannut millään muistaa, miten ollaan Hello Ilves ja hymyillään niin että kulmahampaista seuraavakin hammas, ja parhaassa tapauksessa sitäkin seuraava näkyisivät. Yksikin kulmien kurtistus tuolta Tideltä, niin minulle nousisi kyllä yllättävä kuume, joka pakottaisi minut jäämään välittömästi pois koko terassireissulta. Olisi nyt edes sanonut suoraan, että Hello ei sit tuu.

  • #2067 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Jos muut eksytte online ja tuutta niin ettikää kyyti :DD

    Kontiola

    Kontiola oli surkea pubinrähjä, jossa oli lauantaisin karaokea ja joka ilta kaljapäitä. Seassa oli Otsonmäen nuorisokin, koska muuta paikkaa Kontiolan ja aina tyhjän Ansa-nimisen discon lisäksi ei ollut. Oli Kontiolassa kuitenkin puolensa. Siinä oli iso terassi, johon ilta-aurinko paistoi, ja tuulensuoja. Siitä näki suurimman osan Otsonmäen kirkonkylää, mutta samalla sai itse olla katseilta suojassa harvan terassiaidan virkaa pitävän kakkosneloskyhäelmän takana. Sitä paitsi Kontiolaan ei tarvinnut pukeutua: kunhan vaihtoi tallivaatteet vähemmän hevosenhajuisiin kuteisiin ja harjasi hiuksensa. Siihen ei ollut tietenkään Nelly tyytynyt. Olin päättänyt, että minun autollani mentäisiin, koska joisin vain yhden, ja Nellyä oli saanut odottaa. Inari oli ehtinyt sillä välin kävellä kotiinsa Eiran ja Jerusalemin kanssa ja palata yksin farkuissa ja balleriinoissa. Jopa Tide ehti tekstaamaan Inarille — ei tietenkään minulle — että oli ehtinyt käydä suihkussa kotonaan ja oli valmis sitten kuin mekin. Ja minä olin tottakai ensimmäisenä valmis: ruinasin Eetun ainoan kauluspaidan ylleni ja istuin sen jälkeen keittiössä taittelemassa hänen farkkujensa lahkeita nilkkojeni ympärille niin, ettei kauheasti näkyisi, että olin pukenut noin viisi metriä liian pitkät farkut.

    Minulla ei ollut aavistustakaan, missä Tide asui. Sen ainoan kerran, kun olin ollut heittämässä häntä kotiin, olimmekin menneet meille. Joskus olimme vieneet häntä Jillankin kanssa, mutta silloin hän oli keksinyt yhtäkkiä haluavansa jäädä Otsonmäen keskustaan ruokakauppaan. Hän yritti kertoa olinpaikkaansa Inarille puhelimessa, ja Inari lateli ohjeita takapenkiltä minulle ihan niin kuin olisin tarvinnut tulkkia ymmärtääkseni Tiden kieltä. Eikä siinä mitään tulkkia tarvittu: Tidehän oli käsittämätön. Suuttui selityksettä ja jätti minut arvailemaan, johtuiko se huonoista vitseistäni vai huonosta persoonallisuudestani. Lopulta ojensin vaativan käteni Inaria kohti ja läiskäisin puhelimen korvaani heti kun Inari sen kämmenelleni laski.

    ”Hei rakas”, sanoin puhelimeen, sillä olen Hello Ilves.
    ”Tä — mitä?” Tide kakisteli linjan toisessa päässä. Hän ei varmasti odottanut joutuvansa keskustelemaan minunlaiseni olennon kanssa kesken puhelun.
    ”Missä sä nyt oikeen oot?” kysyin ihan asiallisesti.
    ”Kot — mitä — kotona!”
    ”Missä sun koti mahtaa olla?”
    ”No tässä, totanoin, missä on vanha meijeri ja nää.”
    ”Kummalla puolella jokea? Siinä sen vanhan burgermestan työnä vai?”
    ”Ei ku–”
    ”Vai siinä missä oli kaheksankytluvulla se Arismäen videovuokraamon talo?”
    ”En mä tiedä mikä se — näis uimahallin talon takana olevis–”
    ”Jes”, sanoin puhlimeen.

    Löin puhelimen kiinni ja nakkasin sen Inarin syliin. Tavoitin Nellyn katseen hetkeksi ja käännyin jonkun rivitaloyhtiön pihassa, jotta pääsin takaisin tulosuuntaani. Nelly höpötti jotain, että ihanaa kun te olette Hello Tiituksen kanssa vihdoin julkistaneet suhteenne. Inari ei piitannut siitä mitään, vaan kaivoi takapenkin jalkatilasta vajaata kokispulloa, johon oli jo Hopiavuoressa kaadettu ihan kunnolla terästystä. Hän joi vain pullon suusta kunnon huikan ja ojensi sitten eväänsä Nellylle näköjään täysin tietoisena siitä, että Nelly oli välillä samanlainen höpöttäjä kuin minäkin. Minun oli muistutettava itseäni, että minun kuului virnuilla. Heh heh. Minä ja Tide.

    Otsonmäen kirkonkylä on pieni paikka. Ei mennyt paria minuuttia kauempaa ennen kuin olimme kiertäneet joen toiselle puolelle ja löytäneet parkkipaikalta Tiden — ja Sakun! Hörähdin Inarin suuntaan, että nyt tulisi tiivis tunnelma takapenkille ja painoin ikkunan auki voidakseni työntää käteni siitä ulos ja suorittaa Sakun kanssa vasenkätisen yläviitosen.

    ”Terve!” moikkasin ilahtuneena, ja Nelly ponki ulos autosta siirtyäkseen takapenkille. Jotenkin olin kai aavistellut, että Tide tulisi muka eteen istumaan, vaikka tyhmä ajatushan se oli. Tottakai hän kiersi takapenkille. Huomasin kyllä Sakun katsovan häntä pitkään, mutta ihan kuin mitään ei olisi tapahtunut, Saku kiersi auton nokan ja istui apukuskin paikalle. Nelly alkoi välittömästi vitsailla siitä, että kuinka Tide ihan hänen takiaan halusi takapenkille — ja niin muuten varmaan halusikin. Kun minä ihastun johonkuhun, hän on hetero. Milan oli poikkeus: hän olikin sen sijaan kriminaali. No. En minä siitä huolta kantanut. Jossain vaiheessa Tide kuitenkin jonkun löytäisi, ja se olisi varmasti minulle itse asiassa helpotus. Puhuisi nyt kuitenkin minulle niin kuin ihmiselle, tai edes riitelisi suoraan ihme mykkäkoulunsa sijaan. Ai vitsit… En uskaltanut edes vilkaista häntä taustapeilistä. Miksi minun pitikin olla silloin leikkitreffien aamuna niin avuton? Olisinhan minä ne kahvinpurut sieltä saanut vaikka pudottamalla kauhalla paketin ja ottamalla kopin… Että annoinkin huolehtia itsestäni… Että pitikin nolata itsensä… Oli paljon mukavampaa tulla sillä tavalla inhotuksi Hello Ilveksenä kuin ihan omana itsenään! Silloin saattoi aina ajatella, että no, tuo voisi pitää minusta, jos uskaltaisin olla normaalisti.

    Kontiolassa oli yksi Iikka pokena, ja ilahduin niin että sain uutta virtaa ja unohdin surkutella itseäni. Puhuin tietenkin itseni sisään maksamatta mitään kahden euron sisäänpääsymaksuja. Saku ihmetteli, kun minun ei tarvinnut maksaa, ja minä sanoin, etten minä ole suotta miehittänyt koko Otsonmäkeä. Iikan oli syytäkin päästää soitto-opettajansa ilmaiseksi sisään. Saku sanoi, että minä olen pummi. Minä sanoin, että enpäs, ja että tuollaisen loukkauksen jälkeen tarjoat kyllä kaljan.

    Terassilla kiiruhdin tietenkin vapaaseen pöytään ensimmäisenä, jotta sain istua aidan vieressä. Sehän on paras paikka, kun siitä saattoi hiljaisina hetkinä katsella ihmisiä ja huudella tarvittaessa sieltä piilosta rumia kavereilleen. Hörppäsin heti juomastani ja tarkistin aidan ylitse, olisiko Otsonmäen kirkonkylällä keitään tuttuja. No eipä ollut. Valmistauduin siis kertomaan Inarille Allulta kuulemani blondivitsin, kun tajusin, ettei minun viereeni istunutkaan Nelly, vaan itse sir Tide.

    Säpsähdin saman tien hiljaiseksi. Teki mieli nojata kyynärpäillä pöytään ja kurkistella lasin pohjalle. Toisaalta olisi pitänyt ehdottomasti keksiä joku vitsi siitä, että haluatkos sinä Hellevaara istua sylikkäin, kun niin lähelle päätit tulla. Päädyin kaiken sen sijaan tuijottamaan järkyttyneenä vastapäätä istuvaa Nellyä. Mitä saakelia se Sakukin siihen penkin päähän tukki? Pelkäsikö se Inaria, vai ekö se tajunnut, että sellainen penkki oli ihan liian lyhyt kahdelle tuollaiselle kuin ne ja yhdelle minulle?

    ”Oi ku sulla on Hello siinä hyvä paikka”, Nelly päätti vielä sanoa sillä äänellä, jolla hän lässytti koirille ja hevosille.
    ”Nii”, yritin köhiä. Teki mieli sanoa jokin ruma vitsi, mutta pelkäsin, että Tide häipyisi lopullisesti. Päädyin sanomaan, että mikäs tässä, kun on tällainen kukkienhaistelija kuin minä. Siitähän ylsi hipelöimään kuistia reunustavia orvokkeja.
    Nelly katsoi minua todella kummastuneesti ja minä pudistin hänelle toivottomasti mutta huomaamattomasti päätäni. Älä pliis sano mitään törkeitä vitsejä, tai Hellevaara suuttuu enemmän, lähtee, ja jättää minut selittelemään kaikille miten olen häntä liiaksi härnännyt.

    Kun juoma loppui, Inari haki uuden. Sanoin, että minun piti ajaa autoa, ja Inari kaivoi esiin pelikortit. Oli juotava kaljaa, jos pelasi paskahousua terassilla. Toisen kaljan jälkeen Nelly kantoi seuraavan pöytään ja minä kuulemma ostaisin sitä seuraavat. Minun autoiluni oli autoiltu siltä illalta. Luovutin, otin uuden hörpyn ja hipaisin vahingossa Tiden käsivartta omallani lyödessäni kympin pöytään. Jotenkin automaattisesti piilotin heti käteni kortteineen pöydän alle.
    ”Hello fuskaa”, Inari ilmoitti silloin, ”kato Tide ettei se fuskaa!”
    ”No ei teidän kans tartte edes fuskata että voittaa”, tuhahdin, ja Tide tuijotti korttejaan silmiään räpytellen eikä halunnut katsoa minuun edes varmistaakseen, etten piilottelisi kortteja pöydän alle.

    Sentään höpöttely oli koko ajan helpompaa, kun Nelly antoi minulle vauhtia. Kun aikansa kiusasin Nellyä samalla kuin hän minua, ja kun Inari vielä huomautteli siihen väliin ironisia komenttejaan, huomasin hetken kuluttua härnääväni taas Tideäkin. Yhtäkkiä havahduin kuin unesta siihen, kun olin juuri päästänyt suustani: ”nii et lämmitä mua nyt, Hellevaara kun sä oot kerta niin kuuma ja tähän jäätyy!”
    Silloin ponkaisin ylös niin että olin kaatua penkkiin, joka ei Tiden ja Sakun painon alla antanut periksi sitten yhtään. Olin juonut vasta kaksi ja puoli kaljaa, enkä tosiaankaan ollut humalassa, mutta vaati silti akrobatiaa päästä pakoon Tiden ja seinän välistä.
    ”Mihin sä-” Inari aloitti.
    ”Mä vaan — haen lisää juomaa ja käyn eka totanoin vessas.”
    ”Sulla on juoma vasta puolivälis”, Inari sanoi älykkäästi, aivan kuin olisi tahallaan yrittänyt pitää minut siinä Hellevaara-lausuntoni jälkeen.
    ”Nii just!” nyökkäsin hänelle ihan niin kuin juomia pitäisi ehdottomasti hakea siinä vaiheessa, kun edelliset olivat puolivälissä.

    Voi räkä, ajattelin kipitellessäni sisään ja vessoja kohti. Minun piti olla sanomatta Tidelle enää yhtäkään loukkaavaa kommenttia. Jos soittaisin iskälle, tulisiko hän hakemaan minut pois? Mitähän muut siitä ajattelisivat? Minähän en ainakaan selvin päin pystyisi tänne jäämään ja katselemaan, miten vihainen Tide nyt mahtoi olla. Ensin tukin väkisin mukaan, ja sitten vielä — taas — sanoin typeriä juttujani. Hyvä, Hello, loistavaa tennistä jälleen! Vessa oli varattu, ja siinä silmät kiinni seinää sen oven vieressä nojaten mietin, soittaisinko iskälle vai vetäisinkö kolme tequilapaukkua naamariin, ja että saiko minut Tiden suhteen järjiltäni ennemminkin se, miten vihainen hän oli, vai se, miten viehättävä hän oli. Kuulin, miten joku pesi vessassa käsiään ja ajattelin, että oli idioottimaista suostua tänne mukaan ihmisten kiusaksi. No. Ehkä juottaisin Nellyn aivan hirveään humalaan. Jotenkin sitä kuvittelisi, että Nellystä tulisi humalassa holtiton ja hävytön. Tide voisi olla sitten vihainen hänellekin, niin se ei ainakaan tuntuisi yhtä pahalta.

  • #2069 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Minä, Hello Ilves, tiedän aina, mitä sanoa

    Kun olin ala-asteella ja pelasin jalkkista, yksi poika sanoi, että Hello täytyy siirtää omaan pukkariinsa, koska se on hintti ja tirkistelee. Minä sanoin, että ei kuule pelkoa, minähän en tirkistele ketään sellaista jolla on räkää nenässä ja joka itkee vatsallaan kentällä niin kuin vauva, kun vastustaja tekee maalin. Oikeasti se tuntui pahalta, mutta silti minä tiesin täsmälleen mitä sanoa.

    Kun minua pyydettiin pariksi lukion Wanhojen Tansseihin, osasin kieltäytyä kohteliaasti, koska minun oli muka mentävä vierailevaksi tähdeksi toiseen lukioon tanssimaan kuvitteellisen tyttöystäväni kanssa, sillä en tosiaankaan aikonut tanssia missään sellaisissa tansseissa. Ymmärsin vielä sanoa perään, että voi kun tanssit olisivat olleet eri päivinä keskenään, koska olisi ollut niin hauska mennä sinunkin kanssasi, Emma.

    Kun Milan tarjosi minulle sätkää, jossa ei ollut pelkkää tupakkakasvia, hymyilin ja sanoin sulavasti, että ei sinun tarvitse minua huumata, olen jo huumaantunut.

    Kun Allu itki silmät melkein ruvella jo Imhotep-koiramme kuolemaa, sain hänet rauhoittumaan sanomalla, että katso. Otin Imhotepin kaulapannan pois, niin että se olisi vapaa koirien taivaassa, ja että sen oli jo mentävä, jotta sen jo aiemmin poistuneet laumakaverit, Jäynä ja Kerava, saisivat siitä seuraa. Ja siellähän se meitäkin odottaisi kaikessa rauhassa.

    Kun Eetu sanoi, että hyi, ei, Hello, tosiaankaan ei, kun olin suudellut häntä humalassa, sain koko jutun melkein kuin tekemättömäksi nauramalla ja toteamalla, että sitä minä vähän arvelinkin.

    Mutta sitten koitti eräs toukokuun lopun päivä, kun Tiden, voi luoja, Tiden kasvot olivat muutamien senttien päässä minun kasvoistani, kun avasin silmät Kontiola-pubin vessajonossa juuri häntä monta päivää taukoamatta ajateltuani.

    ”Hei rakas”, Tide sanoi, ja pienen hetken ajattelin, että nyt olisi se aika, kun hän kertoisi, miksi hän oli vihainen. Että hän aloittaisi toistelemalla niitä asioita, joita olin hänelle aiemmin sanonut ja häntä loukannut. Mutta ei se ollut sitä. Hän katsoi minua silmiin ensimmäistä kertaa päiväkausiin, ja jo yksistään se olisi saanut minut sekaisin, kun olin niin hänen mielenliikkeitään koettanut ahdistuneena arvailla. Kaiken lisäksi hänen silmissään oli juuri niin lempeä ilme kuin silloinkin, kun hän oli odottanut Seinäjoen uuden torin kulmalla, että jaksaisin kävellä taas. Se ilme minut säikäytti räpyttelemään silmiäni sillä tavalla ja nojaamaan hievahtamatta seinään Kontiolan vessan oven vieressä. Aukomaan suutani, vaikka mitään järkevää sanottavaa ei tullut mieleeni. Eikä vähemmän järkevääkään.

    Olen kuullut, että kun ihminen on kuolemanvaarassa, hänen elämänsä vilisee filminauhana hänen silmissään. Missähän vaarassa minä olin, kun mahdolliset tulevaisuudet alkoivat vilistä filminauhana silmissäni?

    Ojentaisin oikean, vessan oven puolimmaisen käteni, laskisin sen Tiden niskaan, vetäisin häntä lähemmäs, tai oikeastaa itseäni häntä kohti sillä tuskin hän hievahtaisikaan, ja suutelisin niin että maailma pyörisi ja baaritiskin äijät komentaisivat Iikan nakkaamaan meidät pihalle, koska hyi saatana —

    Nostin nopeasti katseeni Tiden huulista takaisin hänen silmiinsä. Ei, ei.

    Ottaisin kiinni hänen paidanhelmastaan, hapuilisin vessan oven auki kunhan se kuka lie sieltä lähtisi ja se vapautuisi, saisin Tiden seuraamaan minua sinne, painaisin häntä sitä kuvottavaa likaisenvalkoista kaakeliseinää vasten, kokeilisin molemmin käsin miltä hänen ihonsa tuntui paidan alla —

    Kumautin pääni takaisin seinää vasten niin että vähän sattui. Ei, ei.

    Sanoisin, että älä herran tähden sano minulle enää noin, asiat ovat muuttuneet, minä olen niin lääpälläni sinuun etten tiedä enää millä se menee ohitse, en kestä tuollaisia vitsejä enää, älä seiso niin lähellä minua, äläkä enää ikinä nojaudu minua kohti tuolla tavalla, koska —

    Painoin kämmenenikin seinää vasten, koska hullunahan hän minua pitäisi, jos hipaisisinkaan häntä. Ei, ei.

    Seurasi miljoona muuta mielikuvaa, joiden takia tunsin kaiken kauheuden lisäksi vielä punastuvani. Voi paska. Minä en saanut tosiaankaan edes ajatella sellaisia asioita. Minä en missään tapauksessa ollut se jätkä, joka ajatteli sellaisia, kun minun tyttöystäväni odotti minua seuraavana päivänä palaavaksi. Ainakin minä nyt tiesin, että minun oli puhuttava ensi tilassa Jillalle siitä, miten olin niin ihastunut johonkuhun toiseen että tarvitsisin hieman aikaa pääni selvittämiseksi.

    En osannut muuta kuin kääntää katseeni kenkiini.
    ”Hei”, minä henkäisin posket punaisina. Kun katselin kenkiäni, koko tilanne oli selkeämpi. Tide ei ollut vihainen, eikä hän ollut tulossa selvittämään asioita aggressiivisena aloitusrepliikkinään hei rakas. Hän oli antanut minulle anteeksi, ja tuli osoittamaan sen aloittamalla vitsikkäästi hei rakas.
    Silloin sain puristettua itsestäni jatkoa punastuneelle heilleni ja uskoakseni kuitattua myös nolon punastumiseni. ”Huh huh, Hellevaara, ihan tässä tulee posket punasiksi kun sä, helteentuojana ja muutenkin noin kuuma kun oot, ootkin yhtäkkiä näin lähellä mua — ollaanko me nyt oltu niin monilla treffeillä että sä tulit tänne tekeen mun kanssa tuhmuuksia vai?”
    Vessan ovi aukesi ulospäin, ja olin niin jumissa sen ja Tiden käsivarren välissä, etten pystynyt muuta ajattelemaankaan kuin niitä tuhmuuksia. Ainakin sain hymyiltyä toivottavasti sen verran virnistelevästi, että saisin edes etäisesti esitettyä, että ei se omituinen punasteluni minusta yhtään nololta tuntunut, ja että Tiden vitsailu oli minustakin yhtä kevyttä kuin hänestä.

    Kunpa tämä olisi jokin rinnakkaistodellisuus, jossa mies, jolla oli noin lempeät silmät, voisi oikeasti pitää juuri minusta ja suutelisi minua piilossa Kontiolan vessan oven takana niin että korvissani alkaisi soida ja mahdollisesti kuolisin, ja koko tapaus olisi kaikkien mielestä okei. Mutta niin tapahtuu vain saduissa ja unissa. Sekaisessa mielessäni, jossa olin jo käpälöimässä Tideä vessassa, päätin vakaasti väittää olleeni aivan hirveässä humalassa, jos hän kehtaisi kiusata minua änkyttämisestäni ja punastumisestani myöhemmin.

    • #2072 Vastaus

      Nelly
      Valvoja

      Oih, mua jännittää Hellon puolesta jo! Miten tässä käykään? Jättääkö hän Jillan vai unohtaako Tiden?! Nyt kyllä otan popparit esiin, täähän käy jo telkkarisarjastaki!

  • #2076 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Sentään tiedän, kuka olen

    En ollut koskaan aikaisemmin ollut samankaltaisessa tilanteessa kuin nyt. Tai edes samaa pienimmässäkään määrin muistuttavassa. Oli kai ymmärrettävää, etten tiennyt, mitä minun kuuluisi tehdä?

    Olin juonut Kontiolassa lopulta aivan liikaa, ja niin kuin minulle tapaa käydä, olin menettänyt puhekykyni melkein kokonaan. Kun Tide oli häipynyt yhtäkkiä, olin vetänyt kolme tequilaa naamariin ja palannut pelaamaan korttia, ja muuttanut koko homman ankaraksi juomapeliksi. Kyllä minä Nellyn ja varsinkin Inarin kanssa olisin sellaisesta selviytynyt, mutta kun uhosin juovani sen Sakunkin pöydän alle, oli minun yritettävä tosissani ja epäonnistuttava surkeasti. Lopulta en saanut enää edes sanottua, että nyt riittää. Auoin vain suutani, nauroin niin kuin vähäjärkinen ja nostelin torjuvasti kämmentäni kun Nelly yritti juottaa minulle vielä yhtä shottia rangaistukseksi taas jostain pelissä tapahtuneesta. Oli soitettava iskä hakemaan. Onneksi iskä ymmärsi, mitä halusin ja missä olin, kun hihittelin puhelimeen, että isi tuu hakeen, isi mä oon täällä, isi meitä on neljä. Iskä heitti kaikki koteihinsa, ja minut tietenkin viimeisenä, ettei muiden olisi ollut niin hankalaa olla yksin hänen seurassaan. Kaikki pitävät iskää kuulemma pelottavana, ja se on aina ollut minusta tosi naurettava juttu.

    ”Pärjääksä ny?” iskä oli kysynyt vielä pysäytettyään autonsa rivitaloasuntoni oven eteen.
    ”Joo…”
    ”Jerusalem on Helmipuroilla.”
    ”Joo…”
    ”Hello. Kuuntele. Jerusalem on Helmipuroilla.”
    ”Joo…”
    ”Kattonko mä että sä pääset nukkuun?”
    ”Joo… Eikun ei. Iskä.”
    ”Mitä Hello?”
    ”Just niin.”

    Yö oli sujunut oikein rattoisasti nukkuen. Aamulla heräsin jo seitsemän aikoihin, vaikka en ollut montaakaan tuntia saanut unta. Ei ollut darraa tai mitään: eihän minulla ikinä. Morkkis sen sijaan oli, niin kuin aina. Uudelleen ja uudelleen jokin nolous, jonka olin suustani päästänyt tai typerä ilme, johon olin naamani vääntänyt, leijui mieleeni. Torjuin joka ajatuksen uudelleen ja uudelleen, mutta aina ne ehtivät kouristaa koko ruumistani. Miksi olin matkinut sitä, mikäsenniminyton, James Charlesia Nellylle?

    Muistin kyllä, mitä Tide oli tehnyt. Se ei aiheuttanut mitään ahdistunutta kouristusta. Huomasin hymyileväni. Välillä se oli onnellista hymyä, joka johtui tyytyväisyydestä. Ajauduin aina välillä ajattelemaan, että Tide piti minusta… Ei se ollut mikään leikki tai vedonlyönti ollut, koska muuten muutkin olisivat tulleet. Eikä se ollut mikään outo koekaan, koska hän oli kadonnut saman tien paikalta eikä jäänyt virnuilemaan muille, että arvatkaapa mitä. En ollut edes hirveän huolissani hänen lähdöstään. Lähellähän hän asui: ei ollut temppu eikä mikään kävellä kotiin vähän maistissakaan. Sitä paitsi hän ei ollut kadonnut vihaisena, vaan ennemminkin pelästyneenä.

    Välillä se hymy oli ironista ja ilotonta, kun osoitin ajatukseni itselleni sisäisen puheen muodossa. No niin, Ilves, minähän sanoin, urheilevat lempeät kollit ovat se sinun juttusi, ja taas sinun piti sotkeutua kilttiin tyttöihin matkallasi. On siinä minulla panseksuaali, kun kaikki sukupuolet ja sukupuolettomuudet käyvät, kunhan vain ovat miehiä. Erinomaista tennistä jälleen, Ilves, ai että kuinka isi on sinusta ylpeä.

    Ajatus Jillasta sattui sydämeeni. Tiesin, että minun oli saatava aikaa ja tilaa, mutta halusin viivytellä sen keskustelun käymistä. Olin niin aidosti pahoillani, että minun oli halattava polviani kyljelläni sängyssä ja välillä vinguttava ihan ääneen niin kuin Jerusalem välillä ruokaa odottaessaan. Sätin itseäni armotta siitä, että olin antanut koko jutun edetä niin nopeasti. Vaikka Jilla oli halunnut nopeasti tehdä muutakin kuin kuherrella sohvannurkassa, minunhan olisi pitänyt osata olla iso poika ja sanoa ei. Sellainen kanssakäyminen oli minulle iso juttu. Tiesin olevani vanhanaikainen ja lapsellinen, mutta mitäpä sitten. Sen asian suhteen en halunnut muunlainen ollakaan. Toisaalta nyt olisi ollut helpompaa, jos se olisi ollut minulle samantekevää.

    Nousin ylös kahdeksan aikaan, kun en saanut nukuttuakaan. Istuin kuitenkin vielä toista tuntia sängyn reunalla. Muotoilin tekstiviestiä Tidelle, sillä Jillalle minun olisi puhuttava kasvotusten. Tiden tekstiviestissä kuului lukea jotain sellaista, kuin että lähtipä hän nopeasti eilen, ja vakuuttelua siitä ettei se suukko haitannut yhtään. Että olin harkinnut perään lähtemistä, mutta ajatellut, että hän halusi olla yksin. Oikeasti olisin halunnut kirjoittaa, että mikä sinua vaivaa, miksi sinun piti lähteä, voitko tulla tänne ja olla ihastunut minuun!

    Kun kello oli yli yhdeksän, viestikentässä luki vain Kuule ja minä luovutin. Söin, tai oikeastaan join muroja kulhosta, ja lähdin sitten reippaana ihmisenä kävelemään hitaasti kohti Hopiavuorta, sillä autoni oli Kontiolan pihassa.

    Sen sijaan, että olisin mennyt talliin, huojuin suoraan Nellyn asuntoauton ovelle ja koputin.
    ”Mee pois”, sisältä kuului.
    Koputin uudestaan.
    ”Mee pois, mulla on huono olo.”
    Astuin siis sisään ja jätin oven auki, koska eilisen baari-illan saattoi haistaa.

    Nelly makasi sängyllään ja kiskoi tyynyä päänsä päälle. Hän rutisi jotain lähes sanatonta, josta sain selvää sen verran, että hän sanoi Hello ja pois ja perkele ja muutaman muun ärräpään.
    ”Mitä mä teen?” kysyin siis Nellyltä ja istuin hänen sänkynsä reunalle. Kangotin kengät pois jaloistani ja asetuin selälleni hänen viereensä. ”Siis sen Tideasian kans, mitä mä teen?”
    ”Meet pois mun sängystä”, kuului tyynyn alta.
    ”Joo mut mitä sen jälkeen?” kysyin. Vedin peittoa päälleni ja tyynyn alta kuului tyytymätöntä narinaa. Otin toisen tyynyn niskani alle ja Nellyn vihaiset kasvot ilmestyivät sen alta.
    “Mene vaik luomaa paskaa Eetun kans. Anna mä kärsin krapulaani”, Nelly ärähti. ”Äläkä puhu mulle enää ikinä ennen puoltapäivää.”
    ”Et sä nyt voi kärsiä kun mulla on kriisi”, ulisin vähän dramaattisemmin ja surkeammin kuin miltä minusta oikeastaan edes tuntui.
    ”Voi haista nyt oikeesti. Mee nyt puhumaan sille Jillalle. Sano vaikka että hei oon Hello ja ihan tosi homo.”
    ”Sä näytät ihan möröltä…”
    ”Kiitos. Häivy.”

    En minä mihinkään häipynyt. Siinä peiton alla oli mukavan lämmintä, vaikka ovi oli auki. Nelly käänsi minulle selkänsä, ja minä tuijottelin kaikessa rauhassa asuntoauton kattoa ja heiluttelin varpaitani. Ilmeisesti siitä kuului liian kova kahina, koska Nelly potkaisi minua sääreen useamman kerran kunnes lopetin. Voisinko varastaa vielä yhden päivän mietintäaikaa ennen kuin kävisin Jillan kanssa sen vaikean keskustelun? Yhden päivän. Sinä aikana miettisin, mitä sanoisin, ja tekisin itsellenikin selväksi, miksi olin tähän tilanteeseen ajautunut. Muotoilisin myös Tidelle viestin, josta kävisi ilmi — niin mitä? No ainakin se, ettei hän saisi missään tapauksessa nyt kadota minnekään…

    Ovesta kantautui askelten rahinaa soralla. Katseeni ajautui automaattisesti ovelle. Eetun hymyilevä naama pilkisti sisään.
    ”Heei, mä toin sulle–” hän aloitti hellästi niin kuin Tide eilen kutsuessaan minua hellittelynimellä Kontiolassa. ”Mitä? Hello?” hän hölmistyi sitten.
    ”HA!” minulta pääsi voitonriemuisesti ja singahdin istuma-asentoon kuin itsestäni. ”Kerros, Hopiavuori, mitä sä tänne tuppaudut! Aijai — haistanko mä paistetun kananmunan — ei vitsit –”
    ”Voi vit…” Nelly mumisi, mutta nosti sitten päänsä. ”Moi Eetu.”
    ”Hyvin te ootte kyllä tätä salannu kun mitään en oo arvannu! Jahas! Mitä teillä on meneillään?”
    ”Ei meillä–” Eetu änkytti säikähtäneenä ovella, mutta pudisti sitten päätään ja pyöräytti minulle silmiään. Hän laski kahvikupin ja täyteen lastatun lautasen pöydälle ja istui sitten huokaisten alas.
    ”Mä kerron kaikille”, ilmoitin, ja Nelly tönäisi minua koko ruumiillaan.
    ”Ei täs oo mitää kerrottavaa”, Nelly ärähti, ”kunhan tapetaan aikaa.”

    Virneeni kuoli, kun katsoin Eetua. Hän loi katseensa maahan ihan sekunniksi ja hymyili sitten minulle jotenkin metallisesti. En voinut hymyillä takaisin, enkä edes härnätä heitä enempää. Jos jokin oli varmaa, niin se, ettei Eetu ainakaan ollut siellä vain tappamassa aikaa. Nousin ylös ja aloin tehdä lähtöä mutisten epäselvästi jotain Typyn ulkoiluttamisesta. Eetu oli tuonut Nellylle paistettuja kananmunia, kurkkuvoileipää ja vaikka mitä, ja meidän Eetu on niin kädetön keittiössä, ettei hän tosiaankaan tuo sellaisia ihan huvikseen. Puristin isännän olkapäätä mennessäni. Toivottavasti Nelly ei olisi häntä kohtaan yhtä paska jätkä kuin minä olisin oleva pian Jillaa kohtaan.

    Hyppelin portaat alas ja suuntasin kulkuni tallille. Minun oli oikeasti mentävä Typyn kanssa kävelemään, jotta ehtisin ajatella. Mennessäni kaivoin puhelimen esiin ja laitoin sen yhdistämään puhelua Tidelle. Päätin pyytää ihan pelleilemättä, ettei hän nyt katoaisi ja piiloutuisi, ja että saisin puhua hänelle sitten kuin hän olisi valmis. Mutta että ennen sitä minun piti puhua Jillan kanssa. En tosiaankaan elätellyt sellaisia kuvitelmia, että Tide haluaisi johonkin seurustelusuhteeseen minunlaiseni luuserin kanssa. Kilpailimme herran tähden vähän eri sarjoissa. Hän oli ollut humalassa edellisiltana. Yritin kai vain varmistaa, että saisin pitää hänet. Edes sillä tavalla kuin nytkin. Ja vaikka mikään ei ikinä muuttuisikaan Tiden kanssa, se ei poistaisi sitä, että minun täytyisi puhua Jillalle. Olin sekaisin siitä suudelmasta ja kaikesta muusta, mutta koin sentään tietäväni taas, kuka olen. Minun nimeni on Hello. Tykkään vitsailla vauhdikkaasti, härnätä muita ja selviytyä itse ongelmistani, sillä elämä ei ole niin kauhean vakavaa. Välillä iltaisin fantasioin nukahtavani siihen, että Tiden käsi silittelee hiuksiani ja niskaani niin kuin minulla olisi oikeus olla joskus myös väsynyt, kipeä ja surkea. Ja että minä voisin silittää hänen hiuksiaan ja niskaansa kun hän on väsynyt, kipeä ja surkea. Lupaisin vaikka olla kiusaamatta Tideä enää ikinä, jos saisin hänestä edes kärryttelyseuraa, ellen muuta. Ja samalla elättelin hulluja toiveita, joita en uskaltanut mitenkään uskoa mahdollisiksi, ettei minuun sattuisi liikaa.

  • #2114 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Jouhikoru

    Seisoin tallipihassa, Uunon, Skotin ja Pasin tarhan edessä, ja katselin miten Jilla käveli pois. Minulla oli ranteessani ensimmäisen oman hevoseni jouhista tehty koru, joka tuntui painavan monta kiloa. Katsoin sitä, ja se oli kaunis: se oli henkilökohtaisin ja ajattelevaisin lahja, jonka olin koskaan saanut. Kun Jilla oli kääntynyt pois luotani, mieleni oli tehnyt tarttua hänen ranteestaan kiinni ja olla päästämättä häntä. Tiesin, miltä se olisi tuntunut. Jillalla on ohuet ranteet ja lämmin iho. Jos olisin vetänyt häntä ranteesta varovaisesti, niin kuin aina ennen, ja auttanut toisella kädellä farkkujen vyönlenkistä, olisin vielä viikko sitten saanut hänet syliini. Hänellä oli tapana painaa päänsä ja kämmenensä rintaani vasten ja hinkata ihan aavistuksen poskeaan paitaani, ja se sai aina sydämeni tuntumaan lämpöiseltä ja käsivarteni puristumaan hänen ympärilleen. Kun pääsin ajatuksissani siihen asti, miten puristin silmäni kiini ettei niihin menisi karvoja ennen kuin hautasin kasvoni hänen hiuksiinsa, en uskaltanut enää räpytellä silmiäni, etten olisi alkanut itkeä. Tuntui siltä, että uskaltaisin hengittää vain sisäänpäin, että pysyisin kasassa. Mitä olin tehnyt? Miksei minulle ollut suotu sitä yhtä päivää mietintäaikaa? Olisinko tullut järkiini? Olisinko saanut mahdollisuuden päättää toisin? Olisinko päättänyt toisin..?

    Livahdin aitalankkujen välistä hakaan, mutta en minä sinne hevosten takia mennyt, vaan katseilta piiloon. Hätistelin kaikki kolme vieraannäköistä olentoa pois: omanikin. Eetun mielestä hakaan ei ollut mitään asiaa huvikseen, mutta minä menin vain. Tallin seinän vieressä, kapean lipan alla, maa oli kuiva ja siihen minä istuin, niin ettei kukaan nähnyt, ja painoin pääni polviin. Hevoset palasivat syömään heiniään, niin kuin maailma ei muka olisikaan juuri loppunut. Ajattelin, ettei minulla ole oikeutta itkeä ja mennä rikki. Eikä varsinkaan haluta Jillaa takaisin ja ikävöidä. Vaikka tiesin hänen olevan vieläkin kanssani saman tallin alueella, hän olisi yhtä hyvin voinut olla toisella mantereella. Minä tarvitsin häntä. Minä en saanut tarvita häntä. Tunsin tehneeni virheen, mutta samalla tiesin varmasti, että se olisi tapahtunut joskus kuitenkin. En minä halunnut olla seitsemänpäisen pörröhiuksisen pesueen viitenä päivänä viikossa töissä käyvä isä, joka leikkaa kesällä nurmikon ja luo talvella lumet. En ollut edes halunnut ajatella niin pitkälle. Tulevaisuus loppui aina siihen, kun vuodet vierivät, ja Jilla kävi minun kotonani nukkumassa osan öistään. Ajatuksissani emme koskaan edenneet siitä. Olisin halunnut sitä, voi kuinka kovasti, mutta en kerta kaikkiaan enempää. Tiesin, että minun pitäisi ryhdistäytyä ja nousta piilostani. Tämä oli ollut ainoa oikea ratkaisu. Olisin satuttanut sekä itseäni että häntä odottamalla ja kokeilemalla päivä ja viikko toisensa jälkeen, muuttuisinko sellaiseksi mieheksi, jota hän minusta halusi. Ajattelin saippuakuplia lintutornilla ja aloin itkeä niin, että jouduin melkein potkimaan huolestuneen Skotin kimpustani. Viimeiseksi minä nyt lohdutusta ansaitsin, edes hevoselta. Mitä jos nousisin ylös? Mitä jos juoksisin tupaan ja rappuset ylös kaikista paikallaolijoista välittämättä? Mitä jos rukoilisin Jillan oven takana, että ota minut takaisin? Että minä lupaan muuttua, minä lupaan etten enää edes hengitä samaa ilmaa kuin Tiitus, minä lupaan kehittää itsestäni sellaisen että kelpaan lumenluontiin, nurmikonleikkuuseen, kauppakassien kantoon ja pienten pörröpäiden isäksi sinua varten? Mutta ei. Vuoden, viiden vuoden, kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päästä hajottaisin pahimmassa tapauksessa avioliiton ja perheen… Parempi nyt… Et mene, Hello…

    Tiitus oli nopeuttanut asioita, mutta ei aiheuttanut niitä. Päähäni harhaili ajatus, että olisin voinut mennä vaikka heti häntä etsimään, mutta oikeastaan mikään ei olisi voinut kiinnostaa minua sillä hetkellä vähempää. Olin muutamaa hetkeä aiemmin haaveillut hänen huulistaan omillani, mutta siinä istuessani se ajatus tuntui vieraalta ja kaukaiselta, niin kuin se kuuluisi ihan toiseen todellisuuteen. Hätäännys nosti päätään sisälläni. Mitä minä olin tehnyt? Halusin yhtäkkiä ihan hirveästi seitsemän pörröpäisen lapsen isäksi, nurmikkoa leikkaamaan, lunta luomaan, istumaan viisi päivää viikossa jonkin tietokoneen ääressä jotta saisin ostettua lapsilleni ratsastustunteja, pianotunteja, kesäleirejä. Osalla heistä oli punaiset hiukset, vaikka ei se oikeasti olisi ollut mahdollista —

    Olin yrittänyt sanoa, ettei se johdu sinusta, Jilla. Eikä siitä, että Tide — en ollut sanonut Tide, vaikka tiesin hänen tietävän — että joku oli suudellut minua Kontiolassa. Että se johtui siitä, että minun tulevaisuuteni oli erilainen kuin Jillan. Tämä olisi tapahtunut joskus, vaikka viimeinen viikko olisikin ollut toisenlainen. Toivoin, etten olisi sanonut, että rakastan sinua silti, vaikka se oli totta. Mitäpä hän enää sillä tiedolla teki, muuta kuin satutti itseään? Sen sijaan minun olisi pitänyt pyytää anteeksi, että annoin tämän edetä näin nopeasti…

    Jäin sinne yksin ja kaduin kaikkea aina siitä asti, kun toin Skotin Hopiavuoreen. Nyt minun pitäisi mennä pois. Tämä on Jillan koti. Voisimmekohan me palata sinne, mistä me Skotin kanssa lähdimmekin? Pyörittelin Typyn jouhista tehtyä korua ranteessani ja ajattelin, etten enää ikinä ansaitsisi olla täällä.

  • #2163 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Epäröinti

    Ihan niin kuin olisin taas lukiossa, ihan niin kuin minulla olisi taas sellaisen untuvikon elämänkokemus, ihan niin kuin en olisi koskaan edes hipaissut toista ihmistä. Yritin olla räpyttelemättä silmiäni niin paljon. Tiden silmistä näki, että hän olisi antanut minun suudella itseään. Sen sijaan epäröin sydän miljoonaa hakaten, pienellä sohvallani hänen vierellään, jo hänen puoleensa nojautuneena. Joku leffa pyöri läppärini näytöllä Netflixistä. En uskaltanut liikahtaa, en millään. Näin, miten Tiden katse kävi huulissani, ja olin niin tietoinen hengityksestäni, ettei hengittäminen tuntunut enää edes ideana kauhean normaalilta ruumiintoiminnolta alkuunkaan.

    Käteni oli ollut jo useita minuutteja Tiden niskassa. Hänen hiuksensa olivat siellä lyhyet, mutta silkkiset, enkä pystynyt ollenkaan muistamaan, millä ihmeen tekosyyllä olin kurottunut niitä koskettamaan. Oli joka tavalla liian myöhäistä. Olin ollut tässä liian kauan, kumartunut liian lähelle ja käyttänyt katsettani Tiden huulissa liian monesti, jotta olisin voinut perääntyä ja nauraa. Tiden täytyi tietää, täytyi ymmärtää, että aioin suudella häntä ihan oikeasti. Sitä paitsi en edes halunnut perääntyä: jännitti vain ihan liikaa edetä. Olin siis jumissa, vaikka kukaan ei pidellytkään minua kiinni. En voinut liikkua minnekään.

    Useasti kumarruin ihan vähän lähemmäs Tiden kasvoja — ihan vain sentin murto-osan, parin millin verran, mutta en sitten uskaltanutkaan jatkaa ja peräännyin taas saman verran. Joka kerta Tide reagoi samalla tavalla: veti huultensa välistä ilmaa terävästi, mutta ihan vain aavistuksen verran, ja vilkaisi sitten silmiäni kun taas peräännyin. Tiesin aivan tarkasti, että hän halusi tätä myös, mutta irrationaalinen ja tunteikas puoleni pelkäsi kuitenkin, että hän torjuisi minut vieläkin, vaikka olimme jo näin pitkällä.

    Lopulta liu’utin vapaan käteni Tiden käsivartta pitkin hänen hartialleen. Emmin vielä sekunnin verran. Tide ei tosiaankaan ollut ihan samassa sarjassa kuin joku löysä, epäseksikäs ja tyhmä minä. Sydän epämiellyttävästi kurkussani takoen uskalsin lopulta nojautua hyvin hitaasti tarpeeksi lähelle. Jo ennen kuin huuleni koskettivat hänen huuliaan, päässäni pyöri samalla tavalla kuin jos olisin pyörinyt ympyrää otsa pesäpallomailan varaan tuettuna niin kuin lapsena. En ehtinyt edes pelätä, että olen huono suutelija: niin kauan olin epäröinyt, etten kestänyt enää yhtään hetkeä–

    Kännykän herätysääni kertoi, että oli aika nousta. Sammutin hälytyksen ja työnsin pääni kahden tyynyni alle. Voi paska. Vielä kun olisin saanut jatkaa sitä unta edes viisi minuuttia, edes minuutin, edes kymmenen sekuntia. Oikeaan elämään herääminen tuntui siltä kuin joku olisi lyönyt nyrkillä rintaan. Pää tyynyjen alla sormeilin Typyn jouhista tehtyä korua ranteessani ja purin hampaitani yhteen.

    • #2165 Vastaus

      Nelly
      Valvoja

      Haluan vaan sanoa, että I-HA-NA tarina. Vitsi mikä uni oikeesti. Tosi kivasti rakennettu 🙂 !

  • #2275 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Veljekset kuin ilvekset

    Mulla oli vartti ylimäärästä aikaa äsken niin vaihdoin poikain vaatteet. Ehkä tästä näkee että tämä tehtiin vartissa sen kummemmin MITÄÄN siistimättä, ja toisekseen tästä näkee etten i-ki-nä piirrä sarjakuvaukkeleita / muutenkaa mitää tyyliteltyä mut nnnno jaaaaa. 😀 Älkää tappako: teen ehkä joskus oikeesti panostetun version mut tää nyt oli vaan tämmönen vartin luonnos.

    • #2276 Vastaus

      Tiitus
      Valvoja

      Hello kirjottan tarinan, äkkiä lukemaan! Sitte siellä oliki tää, mut onha tää ny ehkä jopa parempi ku mikää tarina, ei jösses!

    • #2277 Vastaus

      Nelly
      Valvoja

      Allun hiukset on mun lempiasia Ikinä!!

    • #2278 Vastaus

      Noa
      Osallistuja

      !!!!!!!! :DDD
      TÄÄ ON IHAN LOISTAVA

  • #2324 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    1. Toukokuun juoruja

    2. Mun ensimmäinen

    Jerusalem hyppi etujalkojensa varassa kumarrellen Tiden ja fillarin ympärillä, vaikka Tide sitä kuinka yritti hätyytellä jäämään tallille. Se ei ollut ymmärtävinään mitään käskyjä. Tottahan sekin pyörälenkille pääsisi, se tuntui ajattelevan, koska mitään parempaa ei Jerusalem tainnut tietää. Pyörälenkki tarkoitti sille sitä, että se sai juosta miljoonaa vapaana, kieli roikkuen ja fasaaneita mennessään säikytellen, ja lopulta se pääsisi aina uimaan. Sitten uimisen jälkeen, kun se oli märkä, sen mielestä oli, jos mahdollista, vieläkin hauskempaa kiitää pitkin polkuja ja metsäteitä. Se ei siitä ajatuksesta hevin irti päästäisi, joten minun oli mentävä pelastamaan Tide sen armoilta. Ja joku päivä kerrattava hänen kanssaan, miten niitä koiria oikein komennettiin. Tai ainakin Jeppeä.

    ”Ihanaa et sä viet sen uimaan”, huusin Tidelle Jerusalemin räksytyksen yli, kun marssin ripeästi noita kahta kohti.
    ”En mä sitä — mitä!” Tide vastasi ja loi minuun omituisen, sirrisilmäisen katseen. ”En mä sitä mihinkään vie.”
    ”Sun on pakko nyt. Sä lupasit sille.”
    ”En mä oo sille mitää luvannu. Enhän oo — enhän Jeppe?”
    ”Oothan. Sä näytit sille pyörää. Nyt sun on pakko. Mennään.” Kävelin Tiden ohitse autoani kohti, mutta hän jäi tietenkin hiljaa paikoilleen.
    ”En mä — mun pitää–” hän yritti vetkutella.
    ”Sä lupasit. Ei kun tuu nyt. Et sä joudu oikeesti märkää koiraa haistelemaan.”
    ”No ehkä–”
    ”Kato kun en mä meinaa uida nimittäin: Jerusalem vaan.”

    Vaati suostuttelua ja kaikenlaista aivan sairaan nolostuttavan hirveää flirttailua saada Tide autoon. Jerusalem oli helpompi tapaus. Sen kun avasi takaoven. Se singahti heti makuulle takapenkille. Vaikka se läähätti autossa usein kuumuuttaan, se tykkäsi ajella. Joskus ajelin sen kanssa huvikseni ja pysähtelin aina kivan näköisissä paikoissa päästämään sen seikkailuun.

    Ajelimme Vanhaa Päätietä oikealle ja käännyimme uudelleen oikealle Jätinhautuumaan viitan kohdalta.
    ”Sä et sitten lopulta voinu elää ilman mua”, Tide naurahti lopulta ja avasi ikkunaa.
    No en kai. Vaan edes tuohon kevyeen härnäämiseen en ikinä tottuisi. Oli niin kiva saada muut hiljaiseksi ja räpyttelemään silmiään hämmentyneinä. Paljon kivempaa, kuin jäädä itse sanattomaksi.
    ”En näköjään”, mumisin siihen hymyillen ja Tideä nopeasti vilkaisten, kun en mitään oikeaa vastausta keksinyt. Painoin kaasua, ja hiekkatien pinta pöllysi.
    ”Minne me ollaan menossa?”
    ”Sinne minne mä aina raahaan kaikkia kolleja että voisin käpälöidä niitä.”
    ”Kiva–”
    ”Rauhotu. Me mennään koiranuittopaikalle. Mä oon ollu täälä vaan Jepen kaa kahdestaan.” Vilkaisin vielä Tideä ja jatkoin dramaattisemmin: ”Tide sä oot nyt sit mun ensimmäinen!”
    ”Koiranuittokaveri”, hän hymähti.
    ”Vaikka sitä. Tossa se on se hiekkamonttu. Joko sua jännittää ylikovaa — mä voin pitää sua kädestä jos sä et muuten uskalla tulla tonne.”

  • #2340 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Sä lupasit

    Mut mä oon vahtikoira jos sä oot vielä kauhuissas

    Tideä ei haitannut, ei yhtään, vaikka toisin sinne uimamontulle yhtenään poikia. Vitsit. Kunhan olin höpöttänyt. Sydämeni alkoi hakata, kun hän irvaili olevansa kauhuissaan, ja haistoin siinä tilaisuuden koskea häneen, vaikka tottakai vitsin varjolla. Mutta ei: hän alkoi naureskella niistä pojista, joista olin autossa suutani soittanut. Tuossako Hello niitä käpälöit — tuossako — ihan niin kuin minä varsinaisesti kenellekään kelpaisin. Olisi nyt ollut vaikka mielummin mustasukkainen vaikka, tai parhaalla säkällä unohtanut koko jutun. Vaikka kai sellainen oli tuolle normaalia — vilkaisin Tideä salaa — että kaikkia kolleja kiersi ympärillä mouruamassa. Niinhän minäkin tein. Nauroin nopeasti jotain vastaukseksi niihin kyselyihin, ja ai että kuinka hienosti sain siihen nauruun sellaiset tehot, ettei kukaan olisi kyllä voinut arvata, kuinka kovasti minua pisti ja mihin. Vitsit. Olin minäkin höppänä. Ei ollut tullut mieleenkään, etten minä ainoa ollut, jota Tiden huvitti suudella humalassa.

    Onneksi Jerusalem nousi vedestä kuin Ahti itse ja juoksi silmät onnesta palaen päin meitä. Ei se kauaa ollut käymässä ennen kuin palasi monttuun: kunhan halusi käydä näyttämässä, kuinka hieno ja märkä se oli. Sillä oli jotain levää takakoipensa ympärillä, ja se sai meidät kasteltua tosi tehokkaasti.

    Oli vaikea olla. En tiennyt, minkä vitsin kertoa. Jos olisin ollut kaikkivoipa, tai edes rohkea, olisin täräyttänyt, että tykkään susta Tide, nyt tykkää musta takas eiks nii. Olisin ollut niin tosi itsevarma ja paksunahkainen, ettei olisi kyllä kauheasti missään tuntunut, jos hän olisi vastannut, että sori nyt vaan. Sanonut niin kuin Eetu joskus miljoona vuotta sitten, että hyi, ei, Hello, sori mut tosiaankaan ei.

    ”Sä lupasit, etten mä joudu haistelemaan märkää koiraa, mutta siinähän sä kuitenkin oot”, Tide sanoi sitten hiljaa ja sai minut heräämän haaveistani. Joo, niin oon, silitä mua niinku koiraa, kyllä mulle kelpaa. Silitä.
    ”Sori. Mutta hei. Mä oon erinomainen vahtikoira”, sanoin sinnikkäästi, vaikka päässä pyöri kun katsoin häntä silmiin. Hänellä oli ruskeat silmät. Vähän suklaanväriset. Ihan eri väriset kuin minun väsyneen kukkamullan väriset silmäni. Mitä..? Oliko sillä nyt niin väliä, jos Tideä huvitti suudella kaikkia humalassa..? No on sillä väliä, Hello!! Niin millä..?
    Tavoittelin oikealla kädelläni Tiden vasenta kättä, ja kun en ensimmäisellä kerralla osunut, minun oli ihan painettava pääni ja katsottava, mitä yritin tehdä. Muistin toivoa vaisusti, ettei Jerusalem seilaisi jo ulapalla, mutta ei tullut tarkistettua asiaa. Kyllä sen vdenflätkötys sieltä vielä kuului. Olin nähnyt ainakin viisi unta siitä, miten pujottelin sormiani Tiden sormien lomaan, mutta ei se ollut ollut unissa yhtään sellaista kuin oikeasti. Unessa Tiden käsi ei ollut ollut ikinä sen kummemmin lämmin kuin kylmäkään. Nyt se oli märkä Jerusalemin takia.
    ”Mä ajattelin vaan — jos sä oot vieläki kauhuissas”, piippasin nopeasti, kun tajusin olleeni jo monen sydämenlyönnin ajan hiljaa. Ja rehellisesti kauhuissani. Nyt Tide vetää kätensä pois — äkkiä — keksi joku vitsi siihen tarkoitukseen!! Miksi hän vetäisi kätensä pois: silloinkin kerran kaupungilla — haloo, miksi hän ei vetäisi kättään pois —

    Hermostutti niin, että minun oli ihan pakko vilkaista Tideä, ihan nopeasti vain, ihan vain jotta tietäisin, mitä hän aikoi. Olin itse kahden vaiheilla. Keksisinkö tarpeeksi nopeasti tarpeeksi paljon vitsejä, jotta voisin suojautua Tideltä, jos nyt uskaltaisin tehdä jotain muuta kuin pitää täristen kädestä? Vai pitäisikö minun sanoa ihan rauhassa ja vakavasti, että tule Tide, oikeille treffeille, ei mikään estä jos sinä et?

  • #2376 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Mikä siinä on niin vaikeaa?

    Voit lainata mun koiraa

    Taidat tykätä. Vähän. Siis musta. Kun Tide sanoi sellaisia juttuja, aivoni taisivat kytkeytyä hetkeksi pois päältä.
    ”Hei Tiitus, mä oon toi niin Hele — tämä tuota, Helou — niin sä voit lainata vaikka tota mun koir…”
    Mitä enemmän änkytin omituista virkettäni eteenpäin, sitä vakavammaksi kävi Tiden ilme ja sitä kauemmas hänen pettynyt katseensa lipsui silmistäni. Sentään lopulta ääneni hiipui ihan itsekseen. Minun teki mieli lyödä itseäni. Mitä ihmettä minä aloin koirasta selittämään? Minun pitäisi vastata ihan vakavasti, että pidän sinusta Hellevaara. Tai edes mahdollisimman vakavasti. Tai kunhan se nyt tulisi edes ymmärrettävästi, niin sekin riittäisi. Se oli ihmeen vaikeaa. Teki mieli sanoa ennemmin joku vitsi. Ei vitsiä, Hello! Tiden räpsyväsilmäinen katse harhaili jo melkein Jerusalemissa asti ja sormet löystyivät uhkaavasti omieni lomassa — äkkiä Hello, avaa suu!
    ”Okei! Tide. Älä nyt käänny sinne pois, mäkin tykkään susta, eihän mun vielä tänään tarvi sanoa sitä uudestaan kun muuten mä puhun uudestaan mitä sattuu?”

    Jos äsken olin ollut epävarma siitä, mitä Tide minusta mahtoi ajatella, ja sen takia oli hirvittänyt hänen kättään sydän kurkussa tavoitella, niin ei se ollut mitään tähän poskia kuumottavaan ja sydäntä tykytyttävään nolostukseen verrattuna. Kun hän kääntyi taas katsomaan minua, aluksi ehkä vähän epäileväisesti, sain tehdä tosissani töitä, että kehtasin vastata katseeseen, jonka jakaminen tuntui hysteerisessä mielessäni kestävän noin neljä tuntia.
    ”Oikeesti”, töksäytin silmät suurina, ja tarkoitin sekä sitä, että oikeesti tykkään, että sitä, että älä pakota minua sanomaan sitä uudestaan.
    Tajusin kurtistelevani ankarasti kulmiani vasta, kun hän sipaisi peukalollaan otsaani. Silloin minua alkoi kaikesta siitä tuskaisesta olostani huolimatta ihan hirveästi hymyilyttää. Oli vilkaistava Jerusalemia ihan nopeasti.
    ”No? Kauanko vielä?” kysyin sillä aikaa, kun katseeni kävi koirassa, enkä kestänyt enää vitsailematta siitä kaikesta edes vähäsen. Oli pakko hakea sellaista äänensävyä, että muka tiesin, mitä olin tekemässä, ja luotin itseeni. Tiesin kyllä, että epäonnistuin.
    ”Mitä?”
    ”Kauanko vielä mun pitää silitellä sun käsivarsia ja poskia ja yrittää räpytellä ripsiä että sä suutelet mua uudestaan? Mut jos käy niin tällä kertaa juokset vähä hitaammin karkuun, niin ehkä pääsen perässä sitte?”

    Vaan enhän minä tietenkään jäänyt vain odottelemaan, enhän minä nyt mikään likka ole. Kun sain soittaa samalla vähän suutani, oli puhuessaan jotenkin helpompi katsoa Tideä ja vähän liikkua lähemmäskin. Vaikka se olikin maailman huonoin vitsi. Vaan silti tuli purtua huulta hermostuksissani ja mietittyä viimeiseen asti, uskaltaisnko häntä nyt kuitenkaan edes hipaista. Mihin ihmeeseen minä taittelisin käsivarteni, jotka olivat vielä hetki sitten tuntuneet ihan tavallisilta, mutta nyt kauhean ylimääräisiltä? Mitä jos… Teenkin jotain väärin..?

    Kun lopulta varvistin hieman ja ihan varovasti painoin huuleni Tiden — voi luoja, Tiden — huulia vasten, en enää tajunnut sellaisia epäoleellisuuksia, kuin että missä minun kuului pitää ylimääräisen tuntuisia käsivarsiani, tai mikä minun nimeni mahtoi olla. Tunsin etäisesti, miten sydämeni hakkasi, mutta paljon paljon selvemmin tunsin, että Tidellä on pehmeät huulet, ja oikeastikin ihan niin sileät niskahiukset, kuin joskus unessani. Olin ajatellut, että taivas tuntuisi jotenkin erilaiselta, mutta tämä oli parempi.

    • #2381 Vastaus

      Noa
      Osallistuja

      No nyt!!!

      Mä vähän mietin, miten nää kaksi oikein jaksaa toisiaan. :DD Niin auttamattoman rassukoita ne molemmat nyt on, vaikka kokoajanhan tässä tapahtuu edistystä, mutta voi vitsit silti!! Olispa niillä joku yhteinen kaveri joka tietäisi jo missä mennään ja voisi vaan huutaa että TEHKÄÄ NYT JO JOTAIN. Ihmeellistä pallottelua, kun pallo on vuoronperään molempien käsissä mutta kumpikaan ei tee koria. :DD

      Ei vaan, täähän on just parasta. Hello ja Tide on musta kivasti edistynyt, sillä tavalla uskottavasti. Tunteet on saanut kehittyä rauhassa eikä se ole vain pelkkää tykkään susta, vaan sitä tykkäämistä seuraa epävarmuus, kuumottelu, ja samalla ihana ihastuksen aikainen jännitys.

      Mutta kyllä mä itse, jos Hellon ihme selittämistä kuuntelisin, saattaisin vaan nauraa. Ihan noin vaikeaksiko se Hellevaara Ilveksen Hellon tekee, no johannyt! On Tide aika poika.
      Teki mieli sanoa ennemmin joku vitsi. Ei vitsiä, Hello!
      Hellon sielunelämä on kyllä ihan jotain omaa luokkaansa. Sitä lukiessa ei käy ikinä aika tylsäksi, sillä kuinka usein tulee vastaan samaan aikaan näin itsevarma mutta samalla herkkä ja no, vähän hukassa oleva heppu, joka on kaiken lisäksi hyvin kirjoitettu ja piru vie niin hauska, ettei tosi ole? No, ei ihan äkkiä. Mä sanoisin että Hello on yksi miljoonasta, tai ainakin tuhannesta. Mielettömän hienon hahmon sä olet tehnyt.

  • #2382 Vastaus

    Matilda
    Osallistuja

    Mä oon seurannut puolella silmällä tän tarinan kehittymistä, koska en valitettavasti vain ole ehtinyt lukea sellaista vauhtia, mitä tää näiden kahden tarina on saanut jatko-osia. Olen kuitenkin sen verran perillä asioista, että voin rehellisesti sanoa, että nää kaksi on niin söpöjä yhdessä!

    On tosi kiva, että jännite on säilynyt monen tarinan ajan, koska sehän nyt vain on parasta orastavassa suhteessa. Ja pitää mielenkiinnon yllä lukijallakin.

    Tämän koko episodin aikana on myös paremmin päässyt tutustumaan Helloon ja Tiitukseen, koska kumpikin painii niin paljon omien ajatustensa kanssa. Hello on itselle niitä hahmoja, jotka tuntuu olevan helppo saada sopimaan omiin tarinoihin ja se tietenkin kertoo siitä, että olet onnistunut saamaan Hellosta moniulotteisen hahmon.

  • #2393 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Liian aikaisin Hopiavuoressa

    Koputin asuntoauton oveen. Ei vastausta. Katsoin kulmiani kohotellen vieressäni odottavana istuvaa Jerusalemia. Ei kyllä yllättänyt, ettei vastausta kuulunut. Koputin uudelleen, odotin vielä hetken ja astuin sitten ihan omin lupineni sisään. Jerusalem istui, läähätti ja odotti.

    Vaikka kello oli puolipäivässä vasta, Nelly ei ollut sängyssään. Sänky ei ollut edes sotkuinen, vaan nätisti sijattu. Jos Nelly joskus nousikin ennen puoltapäivää, sänkynsä hän kyllä jätti aina laittamatta siihen asti, kunnes sai kahvia… Ei eilispäivän vaatteita lattialla, ei unohtunutta mehupurkkia pöydällä… Ikkunoiden rullaverhotkin olivat auki joka ainoa. Siellä ei ollut oltu yötä. Tiesin, missä Nelly tällä hetkellä heräili.

    Koska Jillan autoa ei näkynyt pihassa, ajattelin ihan vain nopeasti käydä hakemassa Nellyn ulos. Viittasin Jerusalemin kädellä mukaani ja kävelin ripeästi sen perässä pihan poikki. Astuimme inhottavan käytävämäiseen tuvan eteiseen. Minä yritin olla hiljaa ja kuunnella, olisiko joku hereillä, mutta Jerusalem teki siitä äärimmäisen vaikeaa mäiskien hännällään seiniä, tepsuttaen painoaan etujalalta toiselle ja vahdaten minua äänekkäästi läähättäen. Luovutin kuunteluyrityksieni kanssa. Keittiössä ei näkynyt ketään, vaikka kahvi tuoksui. Tuntui kummalliselta olla siellä, ihan niin kuin en enää kuuluisi sinne. Se oli sama tyhjä olo kuin musiikkiesityksen jälkeen, kun kaikki ovat jo lähteneet, ja satun vilkaisemaan tyhjiä istuimia hakiessani kaiken maailman johtoja ja osia pois muiden apuna…

    Sentään Mielikki oli olohuoneessa. Se puolusti kotiaan unenpöpperössä Jerusalemia vastaan niin hysteerisesti, että pissasi vahingossa parketille. Päästin koirat ulos siksi aikaa kun siivosin. Siinä kesti kauemmin kuin normaalisti, koska pidin Jerusalemia ahdistuneena silmällä ikkunasta. Se on maailman kiltein koira, eikä koskaan leiki pikkukoirien kanssa muuta kuin naamapainia. Silti vähän epäilin, että Noa suuttuisi, jos Jeppe vaikka haistelisi vahingossa Mielikin kumoon… Muutenkin Mielikki oli pieni kuin kaupunkilaisrotta. En ole ikinä ennen nähnyt niin pientä koiraa… Jeppe oli varmaan syntyessään tuon kokoinen…

    Minun oli päästettävä Mielikki sisään ja jätettävä Jerusalem ulos, jotta uskalsin mennä Eetun makuuhuoneeseen, josta ei ollut näköyhteyttä aitaukseen. Olin arvannut Nellyn olinpaikan ihan oikein. Isäntä itse oli varmaan töissään, mutta Nelly siellä katsoi laiskasti puhelimestaan jotain. Räpsyttelin valoja tervehdykseksi ja nauroin, kun hän hätkähti oikein kunnolla.
    ”Että mä säikähdin”, hän urahti vihaisesti, hylkäsi kännykkänsä ja venytteli.
    ”Huh, niin mäki!” Olin kauhistuvinani, mutta istuin sitten Eetun sängyn reunalle. ”Miten sä saat sun hiukset tommoseen asentoon yhden ainoon yön aikana?” ähisin ja ojentauduin sängylle.
    ”Mee pois”, Nelly käski, mutta ei ollut tosissaan.
    ”Joo… Ihan just… Anna vähä sitä peittoa…”
    ”Et sä voi vaan tulla mun sänkyyn ja alata kuorsaan.”
    ”Tää on Eetun sänky… Mä oon nukkunu tässä aivan sitten varmasti enemmän kertoja ku sä…”

    Kun sain äherrettyä itseni peiton alle kyljelleni, selkä Nellyyn päin, ja taiteltua Eetun tyynyn noin nelin kerroin jotta se olisi riittävän paksu, huokaisin ja makasin hetken tyytyväisenä paikallani. Lienee ihan selvää, että ajattelin Tideä hiekkamontulla. Tideä tallin pihassa muka aina vain uudelleen nousemaisillaan autosta, kun aina vielä hetkeksi ruinasin hänet takaisin viivyttelemään kanssani. Tideä nauramassa, kun ennen lähtöäni ruuvasin ikkunan auki ja sanoin, että tarkottaaks tää nyt et me voitas olla Facebook-kavereita. En ollut malttanut olla iltaakaan rauhassa, vaan olin lähettänyt viestin. Olin meinannut kirjoittaa, että kauanko vielä pitää odottaa, että saan sellaisen mulla on niiiiin ikävä sua -viestin. Sen sijaan lähetin, oisiksä mun kaaaaaaa huomenna, ja ananasemojin…

    ”Kaikkiko nyt tietää, et te ette oo yhdessä?” kysyin Nellyltä.
    ”Mitä sä ny sekoilet?”
    ”Nii, et te julkisesti nyt vaan tapatta aikaa? Julkisesti siis ootte niin ettette oo yhdessä?”
    ”En mä tiiä”, hän haukotteli. ”Älä puhu mulle noin monimutkasii ennen ku saan kahvii.”
    ”Noni”, vastasin jotain vastatakseni. Kai Eetu itsestään huolen pitäisi. Vaan ei tässä sängyssä ollut nukkunut Eetun kanssa kukaan muu kuin Annika. Nin ja tietenkin minä joskus omin lupineni, kun olin niin päissäni, että sammuin ensimmäisenä, eikä Eetu ollut viitsinyt minua herättää.

    Jerusalem räksytti pihalla. Nelly tuuppasi minua selkään ja komensi, että hiljennä se. Oli noustava. Matkalla karjaisemaan Jerusalemille huikkasin vielä enkelimäisellä äänellä Nellylle, että ai niin, minulla ja Tidellä on muuten jotain juttua. Kuulin, miten Nelly rymisteli sängystä ennen kuin ilmaantui peittoonsa pukeutuneena ja tukka tosi omituisesti pystyssä taakseni.
    ”Kerro. Heti”, hän komensi.
    ”Joo ilman muuta. Mä kerron. Ihan heti kun sä tuut tonne pihalle. Kunhan mä ensin moikkaan Skottia.”

    • #2395 Vastaus

      Noa
      Osallistuja

      Vitsi mitä kaikkee Noa aina missaa kun se nukkuu niin pirun pitkään! 😀 Vaikka se ei ihan yhtä utelias olekaan kuin vaikka Nelly niin veikkaampa, että sitäkin kiinnostaisi kuulla Tidestä ja Hellosta. Mutta ei, siellä se kuorsaa tyytyväisenä ja varmaan kuorsaa vielä parikin tuntia. Vaikka toisaalta, eipähän tarvinnut oman koiran sotkuja siivota kun oli nukkumassa.. 😀

      Tälläset tarinat on välillä just sellasia mitä kaipaa. Mitään ei oikeastaan tapahdu, vaikka tapahtuukin. Mutta mitään radikaalia tai äärimmäisen normaalista poikkeavaa. Musta tän tarinan pääpaino oli sen dialogissa, sillä niissä käsiteltiin nyt kahta pinnalla olevaa asiaa; Neetua ja … Tille? Hede? Tiihe?? Hetus???? No kumminkin, Helloa ja Tiitusta. Meitä kaikkia kiinnostaa joko ne on vai eikö oo! Onneksi tähän on vielä jatkoa, koska mä haluan lukea lisää tätä Nellyn ja Hellon keskustelua, ihan vaan siks että niillä on niin mainio tapa puhua toisilleen :D!

  • #2426 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Mäki rakastan sua!

    Poolanmetsän auringonnousu

    Jerusalem tykkäsi, kun soittelin sille sen toivebiisejä takapihan pienen terassinpätkän reunalla istuen. Se tapasi istua ihan hirveän näköiseksi sään armoilla menneen räsymaton pätkän päällä ja katsella ympärilleen nenä nuuskutellen, kun minä kokeilin, miten kitaralla saisi aikaan kappaleita, joita se minulta toivoi. Yleensä se sattui toivomaan joko mielialaani sopivia biisejä tai sitä, mitä olimme kuunnelleet auton radiosta viimeisenä matkalla kotiin. Onneksi se ei tavannut toivoa useampaan kertaan samaa kappaletta, paitsi meidän ehdottomia suosikkejamme, sillä radiossa soitettiin loppujen lopuksi aika tylsää, yksinkertaista ja helppoa musiikkia. Ei sitä jaksaisi monesti soittaa, mutta kerran oli aina hyvä kokeilla kaikkea. Ihan jotta pysyisivät sormet vetreinä ja järki leikkaisi. Jerusalemkin tykkäsi. Ja niin tykkäsi myös naapurin mummo, joka tapasi valvoa myöhempään kuin minä, ja kutsua minut usein raja-aidan ylitse mehulle, mutta ei ikinä kahville, jota itse joi.

    Tide soitti sellaisella hetkellä, kun rakensin ulkomuistista ja korvakuulolta jotain Lady Gagan ja jonkun sällin melko uutta, tosi ankeaa kappaletta. En laskenut kitaraa kun vastasin. Mietin vain, oliko Tide niitä heppuja, jotka soittivat hyvää yötä. Jos olisin tiennyt, olisin voinut soittaa itse ensin. Oli tietenkin kiva yllätys, kun hän pyysikin minua mukaansa ajelemaan. Lupasin tulla, ja aloin välittömästi hermoilla, ettei minulla ole mitään vaatteita. Siis minulla. Minulla, joka suhtautuu vaatteisiin sillä tavalla, että omistaa noin viisi paitaa ja kahdet housut, joita voi pitää kesällä. Miten minulla voisi olla vaatteita kun en viitsi niitä etsiä kaupasta? Ja vaikka niitä olisi, en edes tiennyt, minne olin menossa. Yritin kuitenkin kiskoa hädissäni harjaa hiusten läpi, mutta pahemmaksi tilanne taisi vain muuttua. Nakkelin siis Jerusalemille kaksi täytettyä Kongia iltapuhteeksi ja lähdin.

    Tide käveli juuri taloyhtiönsä parkkipaikkaa kohti, kun ajoin auton keskelle sen ajoväylää. Joko hänen ajoituksensa oli aika täydellinen, tai hän oli reppana odotellut pihassa edestakaisin kävellen. Kun hän istui viereeni ja henkäisi tyytyväisen kuuloisen hein, en yhtäkkiä kerta kaikkiaan tiennyt, mitä minun pitäisi tehdä. Pitäisikö nyt ottaa mallia joistain elokuvista ja Oikeanlaisen Yhdessäolon Oppikirjasta ja kumartua sillä tavalla Tiden puoleen huulet törröllään, että nyt tervehdyspusu tähän kiitos? Ei nyt yläviitonen ainakaan tervehdykseksi sopinut. Ehkä sellainen kumartuminen olisi kuulunut tehdä? Olisihan sillä tavalla päässyt hetkeksi hänen lähelleen, joten ei se huonokaan idea ollut. Se vain tuntui enimmäkseen siltä, että olin mukana jossain näytelmässä — apua —

    Olin oikeasti vähän hätääntymässä, mutta kun ymmärsin edes katsoa kummastuneen näköisen Tiden päälle, alkoi hymyilyttää. Joo, siinä istuminenkin oli jännää, mutta ei se nyt kyllä ihan niin vakava juttu ollut. Sen sijaan että olisin näytellyt sitä näytelmää, jota elokuvissa näki, ajattelin olla ihan Hello vain, vaikka se oli pelottavampaa. Hello etsi Tiden käden omaan käteensä, epäröi vähän Tiden silmistä lupaa etsien, ja suukotti sitten varmaan vähemmän coolisti mutta ihan oikeasti Tiden rystystä ja pyyhkäisi vähän poskipäätään siihen. Onneksi Tide osoitti sitten Hellolle hänen hiuksiaan pörröttämällä, että se kelpasi.
    ”Mihin sä haluut mennä?” kysyin, kun käänsin autoa.
    ”Mihin sä meet kun sä oot iloinen? Mennään sinne?”
    ”Ootsä nyt varma et sä haluat keskellä yötä talliin tai mun iskän luo?” naurahdin. ”No ei, mä tiedän mihin mennään, jos sä suojelet mua ettei möröt mua vie.”

    Ajoin Otsonmäen kirkonkylän ohi, vanhan meijerin ja palokunnan ohi, ison tien yli, terveyskeskuksen mäen ohi, aina vain, ja käännyin kohti Poolanmetsää. Ei olisi uskonut, kuinka hermostuttavaa oli mennä Tiden kanssa tuttuja teitä. Teki mieli esittää siistiä jätkää, ja pari kertaa sorruinkin hetkeksi siihen. Suurimmaksi osaksi osasin olla. Tai siis olin vain. Ihan normaalisti. Oli se sitten hyvä tai paha asia. Härnäsin Tideä lempeästi sillä, miten hän ei tiennyt, minne olimme matkalla, ja lupasin pitää kädestä, jos häntä pelottaisi taas. Suojella möröiltä. Niin kuin olin aluksi vaatinut häntä suojelemaan minua. Vastailin Jerusalem-kysymyksiin kertomalla, miten olimme soittaneet yhdessä kitaraa takapihalla, ja sitten se oli väsynyt siitä eikä jaksanut tulla seikkailuun. Olisi se jaksanut. En vain halunnut sitä siihen räksyttämään ja keskeyttämään taas. Melkein ajoin oikean tienpään ohitse, kun katsoin Tideä silmiin.

    ”Mikä paikka tää on?” Tide kysyi ja katseli vähän varovaisen näköisenä mustaan metsään, kun pysähdyimme pikkutien katkaisevalle punakeltaiselle puomille, jossa luki PÄÄSY KIELLETTY. Paljoa muuta sen puomin lisäksi siellä ei ollutkaan. Metsä jatkui katkeamattomana joka suuntaan, ja tie oli ihan samanlainen myös puomin toisella puolella, ennen kuin melko nopeasti teki jyrkän mutkan ja katosi kuusten taa.
    ”Kun mä olin lapsi, mä tulin aina tänne”, kerroin ja avasin hansikaslokeron. Otin hyttysmyrkkyä oikein näkyvästi ja pippurisumutetta vähän salaa. Jälkimmäinen ei ollut Tidelle, mutta tavallinen otsonmäkeläinenhän ei liiku keskustan ulkopuolella omassa pihassaankaan enää ilman sitä susien takia. Suden tappamisesta sai vankeutta. Sumuttamisesta sen sijaan sai reilusti aikaa perääntyä. Silti Tiden katse osui siihen. ”Tää on noille elukoille vaan”, mumisin nopeasti. ”Mieti. Me asuttiin siinä, missä on Helmipurot ja nääkin — siis koulun lähellä, ja mä jaksoin polkee tänne melkeen joka päivä”, höpöttelin. ”Mennään.”
    Minusta oli hellyyttävää, miten Tide epäröi vähän. En tiedä, johtuiko se susista, PÄÄSY KIELLETTY -kyltistä vai möröistä, mutta otin häntä kädestä kiinni joka tapauksessa ja sain hänet hymyilemällä mukaani portin toiselle puolelle. Portin ympärillä ei ollut aitaa, sillä sen tarkoitus oli vain pysäyttää autot.
    ”Saaks tänne nyt mennä”, Tide mumisi.
    ”Toi portti on siinä siks, ettei kukaa tee mitää itsaria ajamalla jyrkänteeltä.”
    ”Miltä jyrkänteeltä…”
    ”Pian näät.”

    Puiden taakse kadottuaan osin kasvillisuuteen peittynyt vanha hiekkatie alkoi nousta niin jyrkästi, että ei siinä minun fyysisellä kunnollani ihan samaa tahtia kävelyä jatkettu kuin tasaisella maalla. Oli noustava ripeän rauhallisesti siihen asti, mihin tietä riitti. Sitten oli huolellisesti aseteltava jalkansa kiville ja puunjuurille, kun tie loppui, mutta varsinaista kiipeämistä ei ollut oikeasti kuin muutaman askeleen verran. Ja niin olimme Otsonmäen, tai varmaan koko Pohjanmaan korkeimmalla kohdalla: tasaisella, puolen jalkapallokentän kokoisella kovalla pinnalla, joka oli kuitenkin vain yhtä korkealla kuin puiden latvat. Mutta siinä kun seisoi, ei ollut enää pimeässä, niin kuin metsän tasolla siihen kellonaikaan. Aurinko näkyi pellonreunassa, ja minun oli katsottava sitä hetken, ennen kuin vedin Tiden mukanani kaiken keskellä törröttävän ison kiven luo.

    ”Ihan tosi. Mikä tää on tää paikka”, Tide kysyi. Taisin keskittyä enemmän miettimään, voisinko nyt ujuttaa käsivarteni hänen käsivartensa alta hänen selkäänsä ja nojautua häneen, kuin siihen, mitä hän sanoi.
    ”Vanha maankaatopaikka”, tirskahdin. Ehkä voisin kokeilla varovaisesti, voisinko… ”Koita unohtaa että sä seisot kivettyneen muutamasatavuotisen puutarhamultakasan päällä niin tää on hieno paikka…”
    Olin rohkealla tuulella. Sen lisäksi, että ujuttauduin sillä tavalla Tiden puolittaiseen halaukseen, painoin pieneksi hetkeksi päänikin hänen rintaansa vasten. Hän oli lämpöisempi kuin minä, mutta ei se minua niin lumoutuneeksi saanut, vaan hänen sydämenlyöntinsä. Oli vähän epätodellista olla siellä jonkun kanssa, joka oli lihaa ja verta, varsinkaan Tiden. Olin tainnut viimeksi käydä siellä peruskouluikäisenä, ja olin vienyt mukanani sinne ainoastaan sellaisia leikkikavereita, jotka olin yksinäisyydessäni kuvitellut itse. Nyt en enää oikeasti kaivannut kipeästi seuraa, koska minulla oli nyt ystäviä. Olisin pärjännyt siellä yksinänikin. Silti se oli kivempaa Tiden kanssa. Uskalsin jakaa piilopaikkani, jota en enää käyttänyt, koska olihan auringonnousu sieltä katseltuna ihan ernäköinen kuin mistään muualta nähtynä.
    ”Mä unohdin vastata sun viestiin”, Tide sanoi ja haroi hiuksiani, kun halasin häntä varmasti tosi nolostuttavasti antaumuksella.
    ”Ei se oo niin justiinsa”, totesin.

    • #2582 Vastaus

      Matilda
      Osallistuja

      Mä en nyt mitenkään ehdi kaikkien kaikkia tarinoita kommentoida (anteeksi siitä, mutta luen kyllä ne kaikki!), mutta aina välillä on pakko tunkea nenä sinne minne se ei kuulu.

      Oon itse miljööfriikki. Keskityn aina enemmän ympäristön, sään ja tunnelman kuvailemiseen paljon enemmän kuin ihmisten välisiin kemioihin ja dialogeihin. Olen nimittäin oikeassakin elämässä sellainen, että mun harrastukseksi voisi lukea ”siistien paikkojen etsimisen”. Mulla on oikeasti miljoona eri paikkaa kirjoitettu sellaiseen auton reissuvihkoon, jotka oon löytäny puolivahingossa poikaystävän kanssa ajellessa. Tämä sun luoma Otsonmäki on sellainen, että sinne tekisi ihan hirveästi oikeassakin elämässä matkustaa ja nähdä maankaatopaikan auringonlasku sun muut.

      ”Otin hyttysmyrkkyä oikein näkyvästi ja pippurisumutetta vähän salaa. Jälkimmäinen ei ollut Tidelle, mutta tavallinen otsonmäkeläinenhän ei liiku keskustan ulkopuolella omassa pihassaankaan enää ilman sitä susien takia. Suden tappamisesta sai vankeutta. Sumuttamisesta sen sijaan sai reilusti aikaa perääntyä.”

      Tähän pakko besserwisserinä mainita (oon töissä psykiatrisella osastolla, jossa oc-sumuttimet eli pippurisumuttimet kuuluu arsenaaliin) niin Suomessa yksityishenkilö ei saa kantaa pippurisumutinta ilman viranomaislupaa. Se kun lasketaan aseeksi ja sen kantaminen on samalla tavalla luvanvaraista kuin muidenkin aseiden. Järjestyksenvalvojat, vartijat ym. saa viranomaisluvan tietenkin työnsä puolesta, mutta en edes tiedä saako järkkärit vapaa-aikana kantaa pippurisumutinta. Itse en oo vielä käynyt sitä koulutusta (vasta syksyllä), joten vaikka meillä on sairaanhoitopiirillä yhteislupa pitää hallussa oc-sumuttimia niin en saa käyttää sitä, kun ei oo henkilökohtaista lupaa ja koulutusta. Ja jos menisin sitä käyttämään niin syyllistyisin rikokseen. Enkä saa silti pitää hallussa sitä kotona tietääkseni senkään jälkeen, kun koulutuksen oon saanu.

      Yksityishenkilö toki voi saada pippurisumuteluvan erittäin painavista syistä, kuten vaikka joutunut uhkailun kohteeksi. Sen sijaan on olemassa lupavapaita mentholsumutteita, jotka toimii samalla periaatteella, mutta se menthol aiheuttaa paljon lievemmän reaktion kuin pippurisumutteiden kapsaisiini. Oon saanut ite mentholsumutteet silmilleni ja sekin aiheuttaa kyllä melkoisen toimintakyvyn laskun hetkellisesti (n. 10min, pippurisumutteessa voi kestää tunteja vaikutus). 😀 Niitä on myös olemassa koirille suunnattu koiraturvasumutin ja hätäpillillä varustettu mentholsumute, jossa on lisäksi myös väriaine, joka värjää hyökkääjän naaman muutamaksi päiväksi pinkiksi, jotta poliisi voi löytää sitten päällekäyneen ihmisen. Mäkin omistan sellasen perus mentholsumutteen 🙂 Ja besserwisseröinti loppuu tähän! 😀

    • #2584 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Tätä en tienny kyllä eritellä. Otsonmäen esikuvana on oikea paikka, jossa sanotaan joka sumutetta pippurisumutteeksi, vaan täytyy olla tietenkin sitten niitä toisia, kun niitä kerran joka toisella on :DD Sumute ku sumute 😀 No ei vaan aina sitä oppii uutta

    • #2585 Vastaus

      Matilda
      Osallistuja

      Tuskin kukaan, joka ei ammatikseen noiden kanssa pelaa tajuakaan noita eritellä – eikä tarvitsekaan olla niin nippelitietoa! Tietenkin se vain osui tarinassa omaan silmään, sillä itse en varmasti uskaltaisi mennä ikinä minnekään tuppukylään, missä lähes kaikki kantaisivat oikeasti pippurisumutteita mukanaan! 😀

  • #2486 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Hellevaara ja suuri puhallus

    ”Noni Tide”, sanoin varustehuoneen ovensuuhun kesken vauhtieni nojautuen ja lattialla Been laatikosta jotain kaivelevaa Tideä katsellen.
    ”Mitä?”
    ”Mennään.”
    ”Mihin?”
    ”No sinne amp– Eikö… Eikö Eira pyytäny sua?”
    ”Pyysi se mut en mä oikein…”

    Voi Tideä. Hän oli suloinen sillä tavalla muka jotain keskittyneenä Been romujen seasta etsien. Olin varma, että hän yritti viivytellä ja harata vastaan kunnes luovuttaisin ja häipyisin. Mieleni tekikin sanoa heti, että ei sitten. Että tulisitko meille, tai ainakin nousisitko ylös, niin voisin vähäsen halia ja pusia sinua: enhän minä sinua mihinkään ampumahallille voisi pakottaa…

    Mutta toisaalta, Tide ja ase…

    Mistä minä tiedän, mitä hän empi. Oliko lie Eira aukonut hänelle päätään? Eira nyt vain yleensä on se, joka pahoittaa ihmisten mielet ja saa heidät epäröimään jopa ampumaradalle lähtemistä. Mutta onneksi on Hello Ilves. Siis minä. Hello Ilves, jonka taikavoimana on ihmisten suostuttelu. Ja vähäsen myös soittotaito. Halusin Tiden mukaan ampumaan, jos kerran jouduin lähtemään kuskiksi kuitenkin. Voisin sitten matkalla miettiä, miten houkuttelisin hänet taas meille yöksi. Tidellä oli ollut kaikkea muuta kuitenkin nyt, niin…

    ”No voi ny räkä”, sanoin Tidelle samalla kun vedin satulahuoneen oven tiukasti kiinni perässäni. Siirsin jalallani Been romulaatikon sivuun, ja kun Tide nousi ylös, kävelytin hänet selkä seinää vasten. ”Tosi harmi ettei me voida lähtee sinne.”
    ”Siis… Kyllähän sä voit.”
    ”Eikä kun mä olin menos kun mä luulin et sä tykkäisit lähtee. En mä edes osaa ampua.”
    Tiden silmät lepattivat kiinni, kun nojauduin tarpeeksi lähelle.
    ”…oothan sä nyt armeijan käyny edes.”
    ”Nii mut silti. Kuule. Tuu nyt kuitenki. Ammutte maaliin kilpaa Eiran kaa. Jos sä ammut paremmin niin –” yritin houkutella, ja olin jo kahden millimetrin päässä suudelmasta. Suostu nyt jo.
    ”Eiran!”
    ”Nii nii. Jos sä ammut paremmin niin haetaan pitsat tänään. Jos sä et pelkää…”
    ”En mä nyt kuitenkaan… Ei ne nyt mua sinne…”
    ”Tonnikalapitsaa…”
    ”No selvä. Vähäksi aikaa.”
    ”Hyvä.”

    En tiedä, mikä Tideen toimi. Tonnikalapitsa, kilpailuasetelma, vaiko se, miten olin kiristänyt häntä samalla suukolla. Suutelin häntä satuloiden takana pitkään ja harkitsin ihan tosissani sanovani, että ei sittenkään mennä. Skipataan se tylsä ampumarata, haetaan Runoista pitsaa ja mennään meille, jookos kookos. Ihan sama, vaikka Eira jäisi kuskia vaille.

    Kolmen vartin kuluttua olimme kuitenkin ampumahallissa: minä, Tide, Eira, Jitta ja Nelly. Matkalla Tide oli kysynyt minulta, että millä muuten ammuttaisiin.
    ”Pyssyllä”, olin vastannut, ja Eira oli revennyt niin aidosti, että pian koko porukka oli vinoillut minulle siitä. Mistä hemmetistä minä voisin sen tarkemmin tietää? Pyssy kun pyssy.
    ”Kato Hello, pyssy”, Eira oli vielä räkättänyt hallissa ja näyttänyt minulle asetta, joka kylläkin oli pyssy. Kun olin käsiäni levittelemällä ilmaissut, etten tajua, Tide oli suukottanut hiuksiani huvittuneena ja ehkä vähän säälivänäkin. Minä olin vetänyt häntä kainalooni ja tuhahtanut Eiralle. Väliäkö jollain pyssyroduilla? Jos sillä voi ampua, se on pyssy. Oli kiinnostavampaa haistella salaa Tiden tuoksua kuin miettiä turhanpäiväisyyksiä.

    Kaikki tietävät, että Eira Helmipuro ei ammu ikinä ohi. Paitsi ilmeisesti Tide, jonka olin saanut yllytettyä ampumaan kilpaa maaliin hänen kanssaan. Kukaan normaali ihminen ei sellaiseen varmaan häviöön olisi tarttunut. Eira tiesi itsekin ampuvansa hyvin huvikseen radalla ampuessaan ja tekevänsä oikeastaan kaikki hirviporukkansa lopulliset kaadot Ringon kanssa. Mutta voi, millaisen esityksen hän laittoikaan tulille Tideä varten! Riiputti — hiljaa siellä — pyssyään varovaisen ja pelokkaan näköisenä ja sanoi, että ammu sinä Tide ensin, kun minä olen vähän epävarma tästä koko puuhasta. Kun Tide tarttui syöttiin, vaihdoin hiljaisia mutta huvittuneita katseita Nellyn kanssa.

    ”Enhän mä nyt ikinä voi noin hyvin osua”, Eira sanoi murheellisena Tidelle, kun hänen maalitauluaan tarkasteltiin, ja minä yritin kauheasti olla nauramatta. Haparoiden Eira nosti aseensa, tähtäsi muka hirveästi huojuen ja tutisten, mutta kääntyi sitten virnistämään Tidelle ennen kuin ampui. Ta, ta, ta, ta, ta, Eira ampui viisi eleetöntä rauhallista laukausta ja ehti uudestaan virnistämään ennen kuin sai maalitaulunsa tutkittavakseen.
    ”Sä tiesit tän”, Tide sanoi vain minulle silmät suurina, kun näki viisi reikää taulun punaisessa pienessä keskustassa, ja minä saatoin vihdoinkin lakata pidättelemästä nauruani. Niin tiesin, mutta sainpa katsella sinua ampumassa, ja kuuma olet silloinkin, Hellevaara.

    Jatkuu Eiran päiväkirjassa

  • #2514 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Ampumaradan jälkeen

    Superkyvyt

    Tide oli täynnä pitsaa ja makasi minun sängylläni kyljellään kasvot ikkunaa kohti, kun tulin päästämästä koiraa takapihalle. Jerusalem pomppi tietysti oitis sängyllä ja halusi leikkiä ja pussailla, koska harvoinpa siellä näin alkuillasta ketään makaili. Komensin ja työnsin sen kuitenkin armotta tiehensä. Minun Tide. Hankkikoon oman. Sitten heittäydyin itsekin sängylleni ja konttasin sen poikki kunnes saatoin painautua Tiden selkää vasten ja kiertää käteni hänen ympärilleen. Tide on söpö. Tiden niskahiukset ovat erityisen söpöjä. Hän nosti käsivarttaan, jotta sain omani sen alle ja silitti sitten hetken rannettani, mutta muuten hän ei tulooni reagoinut. Painoin nenäni hänen niskaansa ja makasin siinä. Olin täynnä pitsaa itsekin.

    Toisaalta olisin halunnut nukahtaa siihen, mutta en nyt kuitenkaan hampaita harjaamatta ja suihkussa käymättä, enkä kyllä ihan vielä siihen kellonaikaankaan. Koska nukahtaminen ei tullut kysymykseen, suukotin lopulta Tiden niskaa ja päästin hänestä irti. Venytin hänen paidanselkämystään mietteliäänä. Joo. Niin me kyllä tekisimme, että kokeilisimme, mahduimmeko molemmat samaan t-paitaan. Hivutin molemmat käteni sen alle hänen selkäänsä pitkin. Se taisi kutittaa.

    Kun luikersin, kiemursin ja potkutin aikani, pääsin aivan hyvin etenemään Tiden selkää pitkin ylöspäin.
    ”Hei mitä sä ny oikeen–” oli Tide vain aluksi ihmetellyt, mutta oli sitten tuumannut vain ”jaahas”, kun olin kertonut. Siis että kokeilin, mahduimmeko samaan t-paitaan. Siitä lähtien hän oli ollut aika rauhassa, paitsi välillä hytkähdellyt, kun sormeni tai hiukseni olivat kutitelleet häntä.
    ”Hello oikeesti. Mä kuristun”, hän ilmoitti siinä vaiheessa, kun puskin pääni kaula-aukosta. Silloin hän nykäisi paitansa kaulusta niin että se puristui tiukalle niskaani. Mutta kyllä siinä pystyi olemaan, kun oli rauhassa. Käsiäni en saanut työnnettyä hihansuista, ei toivoakaan. Päädyin kiertämään ne taas Tiden ympärille. Paidan alla, aivoni ystävällisesti huomauttelivat. Siis ilman että oli paitaa välissä, ne jatkoivat. Irstasta. Silloin olin tyytyväinen, ettei hän nähnyt naamaani.

    ”No niin”, huokaisin sitten ja rentouduin.
    ”Nytkö sä oot tyytyväinen?”
    ”Hys. Mä tulin tähän vakavin tarkoitusperin, Hellevaara.”
    ”Mitkähän ne on?”
    ”Mulla on sulle tärkeää asiaa. Semmosta joka pitää ehdottomasti kertoo tälleen paidan alla.”
    ”No?”
    ”Kuuntelepa tätä…”

    Sitten rykäisin. Avasin jo suuni, mutta sydämeni alkoi taas hakata vähän nopeammin jo kerran paita-ajatusten jälkeen rauhoituttuaan. Tirskahdin. Eihän tämä tällaista aina voisi olla, tietenkään. Mutta olisipa. Koska olihan se nyt aika hienoa, että minulle oli suuri seikkailu ahtautua kahdestaan liian pieneen t-paitaan ja sanoa Tidelle että… Että…

    ”No? Mitä?” Tide kysyi ja yritti kääntyä katsomaan minua. Kuulin hänen äänestään, että häntä hymyilytti. Kyllä hän tiesi, ettei mitään kauhean vaarallista ollut tulossa. Ei kukaan kerro mitään oikeasti vakavaa ollessaan toisen kanssa saman t-paidan alla.
    ”Mä tykkään susta Hellevaara”, kerroin hyvin vakavasti. Tai niin vakavasti kuin ihminen voi, jos on juuri ährännyt itsensä toisen paidan alle kokonaisuudessaan.
    ”Hello.”
    ”No?”
    ”Mäkin tykkään susta mut mä oikeasti kuristun.”
    ”Äh ja just kun mä pääsin hyvällä tekosyyllä kopeloimaan sua paidan alta”, olin harmittelevinani ja luikersin pois. Se kävi nopeammin kuin sisään yrittäminen.
    ”Kyllähän sä muutenki voisit”, Tide huomautti, ja minä punastuin yhtäkkiä niin kovasti, että minun oli painettava kasvoni hänen selkäänsä. No enkä voisi. Kyllä minä vielä tekosyyn tarvitsin.

    Noin varttia myöhemmin olimme vieläkin sängyllä sulattamassa pitsaa. Pidin vieläkin Tideä halauksessani ja juttelin höpöhöpöjuttuja.
    ”Olit sä kuuma ampumassaki Hellevaara”, höpötin jonkun jutun lopuksi.
    ”Ai pyssyllä”, Tide hymyili.
    ”Nii. Pyssyllä”, myönsin ollenkaan hämääntymättä, ”varmaan maailman, tai ainaki Otsonmäen paras ampuun ja–”
    ”Mites Eira?”
    ”Eiraa ei lasketa. Kato jokaisella on joku superkyky, jossa ne on yliluonnollisen hyviä. Ja se osaa ampuu maaliin.”
    ”Mikäs sun superkyky sit on Hello?”
    ”Jefu vissiin? Vai? Se miten sä häikäiset kaikki pahikset kun sä oot — oikeesti Tide — niin kuuma, Hellevaara.”
    ”Ei mun ku sun.”
    ”Ai! Jaa… Ei mulla oo… Tai no. Syöminen..? Ai nii ja mä osaan pelata Tekkenin arcade battlet aiva ylinopeeta läpi!”
    ”No — äh — mä olisin luullu et sä sanot musiikki.”
    ”Ai nii joo.”
    ”Ai nii joo! Hello!”
    ”No ei aina voi muistaa… Hei musta tuntuu että mä en oo aiva vielä ehtiny käpälöidä sua tarpeeksi niin voisiksä jäädä tänne yöks jos mä teen sulle aiva ylihyvää superaamupalaa?”
    ”No ehkä.”
    ”Mun superkyky on se miten mä hämäsin sut jäämään tänne ku mä oon niin söpö.”
    ”No joo, niin oot.”
    ”Mulla on nää hamsterinposket ja kaikkee. Kato.”

    Hetken höpötin vielä päättömiä Tiden niskaan, mutta sitten oli pakko kutittaa häntä kyljistä ja nousta. Kysyin, haluaako hän tulla ulkoiluttamaan Jerusalemia minun kanssani, enkä lisännyt mitään kädestäpidosta tai möröistä. Tide oli säpsähtänyt irti minusta siellä ampumaradalla heti, kun paikalle oli tullut muita. En edes loukkaantunut. Hän suojeli itseään, ja ymmärtäähän sen sen taannoisen Ässän takana mukiloinnin tai jonkun jälkeen. Ei se ollut niin justiinsa, vaikka lenkittäisimme Jerusalemia kävelytien vastakkaisilta laidoilta, tai vaikka menisin yksin. En minä oikeasti taluttajaa tarvinnut pystyssä pysyäkseni. Kunhan tykkäsin koskea häneen, ja sen voisin tehdä muuallakin kuin Otsonmäen kirkonmäellä, kunhan muistaisin pitää suuni kiinni manipuloivien mörkövitsien osalta.

    • #2536 Vastaus

      Noa
      Osallistuja

      Aih kamalaa, mä tuun taas kertomaan miten Hello ja mä ei tultaisi suhteessa toimeen sitten yyyhtään :DD Mulla on itseasiassa yks exä, joka oli sitä mieltä että mun pitäis huomioida sitä enemmän ja koiraa vähemmän. Ei muka saanu mun rakas vauva maata sängyssä meidän kanssa. No, koira mulla on edelleen ja se on vaan exä. Mä oon sitä mieltä että kenestäkään ihmisestä en tuu niin paljon välittään (paitsi omista vanhemmistai) kun mun koirista. Siks mä en yhtään osaa ajatellakaan, miten ihmeessä Hello Jepen komentaa lattialle. Miksei Jeppekin saa halailla kun Tidekin saa! Mitä ihmettä. Onneksi Jeppe taitaa silti olla ihan tyytyväinen, vaikkei Hellon ykkönen enää olekaan ainakaan ihan kokoaikaa. 😀

      Sen sijaan tuohon tekosyyn keksimiseen kopeloimisen takia voin samaistua. Hurjaa miten paljon sitä lukeekaan oman elämän kokemuksia ja vivahteita muiden kirjoittamista tarinoista, voi veljet 😀 Eikai sitä missään suhteessa voi heti vaan kopeloida toista ilman mitään vitsikästä tekosyytä, joka tekee siitä kiusallisesta hakuammunnasta vähän helpompaa! Kyllä Hello tietää.

      Ai että, tässä dialogi teki mut ihan mielettömän iloseks. Tollasia rentoja ja hassuja keskusteluja on ihan paras käydä läpi kenen tahansa läheisen tyypin kanssa, oli kaveri tai jotain enemmän. Ja se, että Hello unohti omat musikaaliset taitonsa. Hello pliis! :DD Tyhmähän sä olet. Ainakin vähän, välillä. Silleen hyvällä tavalla.

  • #2593 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Se ilta, kun ajattelin vain punastelevaa Tideä ja kahvinkeittotilannetta

    ”No? Koska on tää teidän lemmenmatka sitte?”
    Minulla oli vanha Huawei. Allun ääni kuului siitä ihan täydellisenä. Hän oli jankuttanut minulle jo pitkään, että minun pitäisi ostaa uusi puhelin, kun vanha oli muka romu. Mutta ei minun puhelimeni ole romu. Sillä voi soittaa, ja melkein aina sillä voi lähettää WhatsApp-viestejäkin. Jos sen käynnisti uudelleen, sillä pääsi ainakin tunniksi Instaan ennen kuin se lakkasi toimimasta. Nyt, kun joku oli laskenut liikkeelle ihan varmasti paikkaansapitämättömän huhun, että pian Huaweit lakkaavat toimimasta, Allu oli oikein innostunut puhelimeni morkkaamisesta. Mutta älyttömän hyvin se toimi silti. Olimme kiistelleet puhelimestani hetken heti puhelun aluksi, koska Allun mielestä ääneni särisi. Allu vain on ihme snobi. Hänellä on varmaan kolme erilaista shampootakin suihkuhyllyllään. Outo heppu.
    ”Aa lemmenmatka… Sunnuntaina. Mutta joku sen kaveri tulee mukaan nii ehkä pitää vähä tieksä rajottaa”, kerroin Allulle.
    ”No voi paska”, Allu kommentoi, ”mitäs nyt?”
    ”Mitä sä oikeen selität?”
    ”Haluutsä et mä telon sen kaverin? Likvidoin sen? Laitan päästään kylmän pierun?”
    ”Joku toinen kerta sitte.”
    ”Okei, jos sä et kerran halua lähtee kaksistaan sinne sen kans. Pelkopöksy. Muista et sä voit kääntyä aina salamurhapalvelu Ilveksen puoleen, jos sun tarvii päästä eroon hankalista kolmansista pyöristä. Mä annan sulle jopa heimoalennusta. Tää on myös kotitalousvähennyksen piirissä tää palvelu. Mä oon kato ihan sun puolella. Tarttisi sen kyllä raahata sinne mitää vitun–”
    ”Nii siis Allu, mä olin nyt taas se tyyppi, joka tykkää kun on porukkaa.”
    ”Ai niin. Sulla oli se. Mut hei, et sä oo ainoa jolla on tommosii outoja oireita. Mä tunnen yhden Karin, joka koputtaa oveen aina kun se tulee meille. Sille pitää oikeesti mennä erikseen avaan ovi. Vitun hullu…”
    ”Ai sen Yli-Jaakolan Kapun? Joo se on kyllä. Se hymyilee ja moikkaa mua aina kun tulee vastaan tossa kirkolla. Mieti.”
    ”Joo se on kyllä kummallinen. Mut hei — Jeriko on löytäny tyttöystävän–”

    Allu alkoi jaaritella puhelimessa koiransa tyttöystävästä haltioituneen kuuloisena. Rikon tyttöystävä oli kuulemma joku pystykorva, joka tapasi lenkkeillä pari kertaa viikossa emäntänsä kanssa samoilla poluilla kuin Allu. Innoissaan Allu kuvaili sitä koiraa kuonosta hännänpäähän ja kertoi tarkasti, miten se oli tehnyt Rikon kanssa tuttavuutta ensimmäisellä, toisella ja kolmannella kerralla, ja miten iloinen Riko oli aina sen nähdessään. Allu itsekin kuulosti pirteämmältä ja iloisemmalta kuin normaalisti.

    ”Sen nimi on Pimu”, Allu päätti kertomuksensa innoissaan, niin kuin olisi itse löytänyt tyttöystävän, eikä Jeriko.
    ”Entä sen emännän?” kysyin hymyillen.
    ”Mistä helvetistä mä tiedän?” Allu kysyi siihen sävyyn, kuin rasittavilta idiooteilta tavataan kysyä. ”En mä nyt mee tuolla kysellen kaikilta että mikä sun nimi on!”
    ”Mut koiran nimen kysyit?”
    ”Tietenkin. Sehän on Jerikon tyttöystävä. Mä kutsuin sen meille leikkiin viikonloppuna. Katotaan tuleekse.”
    ”Jaa. Että sä voit kutsua ihmisiä kylään kyllä mut et kysyä niiden nimiä? Allu…”
    ”Mikä vittu siinä on niin vaikeaa sulle? En mä oo kutsunu ketää kylään, vaan Pimun leikkiin Rikon kans. Mut voin mä kysyy sen nimee. Sanon että mun veli on niin jumalattoman utelias että sen pitää tietää tai se tukehtuu muute.”
    ”Okei! Okei! Älä suutu. Keitä kahvit sille nyt kuitenki.”
    ”Tietenki. En mä oo idiootti.”

    Emmin hetken ennen kuin vaihdoin aihetta. Allu oli aika usein tosi pihalla, kun yritin selittää yksinkertaisimpiakin ihmissuhdejuttujani, ja aika usein hänen vakavatkin neuvonsa olivat ihan kummallisia ja allumaisia. Mutta toisaalta Allu aina yritti ymmärtää. Vaikka hän usein piti minua ihan oikeastikin hulluna, hän ei ikinä vähätellyt juttujani tai kertonut niitä eteenpäin. Huokaisin puhelimeen ja vaihdoin lennossa puolustelevan, epäuskoisen äänensävyni vakavaksi samalla kuin aiheenkin. Saman tien ärtymys katosi Allun äänestä ja hän alkoi puhua minulle hyvin pehmeästi.

    ”Kuule Albert…”
    ”Mitä Herbert?”
    ”Tänään me oltiin menossa Tiden kanssa kahville tallilla…”
    ”Nii?”
    ”Se Jilla oli siinä niin sit mä ajattelin etten mä mee, kun se on sen koti kumminki. Niin Tide tuli sitte mun kans taukotupaan kahville vaikkei siellä ikinä oo ketää…”
    ”Nii? Sitte? Mäki olisin tullu.”
    ”No sä ootki tommonen…”
    ”Siis mikä tässä on ongelma? Sä halusit poikakaverin joka lääppii sua ja kyhnää sun kanssa jossain vitun tallin vintillä, ja nyt sulla on todella kurjaa kun sulla on poikakaveri joka lääppii sua ja kyhnää sun kanssa tallin vintillä?”
    ”Ei kun jos se luulee nyt että sen pitää kärsiä kun munki… Vaikka mä kyllä sanoin sille että ei sen mun takia tarvi–”
    ”Noni lopeta. Aikunen ihminen päättää itte missä kahvinsa juo. Ei se oo niin justiinsa. Se halus olla sun kans.”
    ”No mut-”
    ”Kuule. Jos siellä vintissä on perseestä olla sunkin mielestä, niin älä ole. Senku kävelet tupaan ja sanot terve.”
    ”Mä voi mihkää Jillan kotia-”
    ”Eetun kotia, Herbert, Eetun. Vai ooksä sitäkin menny-”
    ”En tietenkään.”
    ”…enää uudestaan.”
    ”Pöh.”
    ”No. Kuule. Se on iso poika tämä sun Tide. Anna sen pitää sulle seuraa jos se niin päättää. Ja mene sinne helvetin tupaan, tää sun touhu kuulostaa muutenkin niin naurettavalta että…”

    Vielä muutamia fraaseja vaihdettuamme Allu löi luurin korvaani, niin kuin hänellä välillä pn tapana. Kuulemma oli ärsyttävää puhua tyypille, jonka puhelin on rikki. Hänen nimensä vilahti vielä kännykän näytöllä ennen kuin näyttö sammui. Laskin puhelimen eteeni sängyn päiväpeiton päälle. Joo. Tide on iso poika. Iskäkin pärisyttäisi tässä tilanteessa huuliaan ja sanoisi, ettei se ole niin justiinsa. Kyllähän minä voisin mennä sinne tupaan, kunhan ensimmäistä kertaa varten keräisin rohkeutta. Sitä paitsi olihan siinä vintissä ollut tänään puolensa. En minä olisi missään muualla voinut sillä tavalla halailla kuin siellä ja kotona, tai joku ääliö olisi pölähtänyt paikalle. Ja olin saanut luvan tulla sinne matsiinkin… Ja punasteleva Tide… Voi vitsit…

    Puhelimen näyttöön syttyi valo. Pelkkä valkoinen valo. Kun se himmeni, kosketin sitä sormellani ja odotin. Tein saman vielä pari kertaa. Sitten tuli esiin ilmoitus Allun lähettämästä WhatsApp-viestistä. Siinä luki Nii joo se Pimu muute… En avannut viestiä, vaan liu’utin puhelimen auki näyttölukosta ja odotin, että sovelluskuvakkeet malttoivat ilmestyä esiin. Sitten etsin puhelimesta Tiden nimen. Vitsit, jos Allun koiralla oli treffit viikonloppuna, niin minulla ja minun koirallani olisi kyllä sitten tänään.

    ”Tiitus”, Tiitus sanoi.
    ”Ai! Sullekko mä soitinki?” kysyin hämmästellen.
    ”Kenelle sä sitten yritit?”
    ”Tiitukselle.”
    ”Siis — tässä on Tiitus.”
    ”Petrus?”
    ”Tiitus!”
    ”Ääh, sori, mä yritin Tiitukselle-”
    ”Hello!”
    ”No hello!”
    ”Mä mietin että jos sun pitäis, niin osaisitko sä käyttää puhelinta silleen normaalisti?”
    ”Riippuu vähän. Määrittele normaali?”
    ”Oliko sulla jotain asiaa vai muuten vaan ajattelit piristää mun iltaa soittamalla?”
    ”Oli mulla asiaa. Tärkeetä.”
    ”No?”
    ”Tuu meille. Tai no eka lenkille. Mut meille.”
    ”Ai. Sitäkö se sun viestikin tarkotti?”
    ”Mikä viesti?”
    ”Siinä oli… Mitähän siinä nyt oli? Juoksevia tyyppejä, koira, vesipisaroita, pitsanpala ja mitähän vielä..? Nii joo, joku pullo, se sininen kala ja sit olisko ollu hevonen?”
    ”Ai niin se! Mä luulin et se oli päivänselvä viesti. Ja siinä oli kylläkin lammas ja sit käsi viimesenä.”
    ”Se alku nyt oli vielä selkeä, mut…”
    ”Se koko viesti oli! Siinä oltiin me ja Jeppe lenkillä ja sit pitsaa ja kaljat. Ja sit se lammas olin mä ja se käsi oli kun sä silität mua kun sä kerrot miten sitä sun jefua pelataan etten mä taas nolaa itseäni niinku sillon kerran kun mä menin kattoon pesäpalloa!”
    ”Okei — entä se kala?”
    ”Näppäilyvirhe.”

    Sen puhelun jälkeen nousin sängyltä risti-istunnasta ja menin eteiseen kutsumaan Jerusalemia. Kuului ravistelun ääntä, ja vingahtava koiranhaukotus. Sitten kuului rapinaa parkettia vasten, kun iso koira laahusti uneliaan oloisena olkkarista eteiseen. Laitoin sille sen punaisen nahkapannan ja hihnan näön vuoksi, mutta en malttanut päästää sitä ovesta ulos ruuvaamatta sen korvia vähän aikaa. Siitä se piristyi niin, että olisi halunnut leikkiä, mutta sen oli odotettava, että voisin päästää sen vapaaksi. Sitä ennen sen piti kävellä kirkolle ja muistaa olla oikein tosi söpö, että Tide haluaisi jäädä leikkimään meidän kanssamme. En ollut ihan vielä päässyt yli jefukutsuineen niin tosi suloisesti punastelevasta Tidestä, ja halusin ehtiä härnäämään hänestä sen ilmeen uudelleen esiin.

  • #2715 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Leffahetki

    Viimeinen

    Tiitus ei ollut ollut ihan hirveän mielissään sinä yhtenä iltana, kun olin tirskahtanut, että jaa vai olen mä sun ensimmäinen. Sentään olin ensin osannut suudella häntä niin kuin kuului, mutta silti. Hyvä, etten vielä lisännyt, että missähän mielessä, niin kuin penikka. Olin kauhistunut reaktiotani itsekin heti. Normaalisti olen sitä mieltä, että tämä on vain elämää, eikä tämä ole edes niin justiinsa. Mutta se ei ollut normaalisti, eikä vain elämää. Toinen sanoo tuollaista, ja toinen pärskähtää kuin hevonen. Löin käteni suuni eteen ja avasin silmäni: olimme mukamas katsomassa Netflixiä meillä minun ainoalla sohvallani, tietokone yhden keittiön tuolin päällä.
    ”Sori. Sori. Anteeksi”, olin kuiskannut oikeasti kauhuissani. ”Mä oon luonnevikainen, mut pitäis lopettaa. Mä en osaa puhua mistään niinku normaalit ihmiset.”

    Omantunnontuskissani olin yrittänyt hyvittää sitä koko illan. En ollut uskaltanut edes kysyä, mitä hän oli sillä mahtanut ajaa takaa, vai oliko mitään. Pelkäsin, että jos taas ottaisin sen puheeksi, hän ajattelisi taas kuinka ääliömäisesti minun aina piti käyttäytyä. Pelkäsin, että olin loukannut häntä, enkä uskaltanut kysyä. Joko hän tajusi, että yritin kuumeisesti hyvitellä häntä kantamalla hänelle ruokaa ja suukottelemalla, tai sitten piti sitä ihan muista syistä naurettavana, kun hymyili sillä tavalla salaa.

    Vasta seuraavana päivänä uskalsin ottaa sen puheeksi. Olin houkutellut Tiden lattialle muka leikkimään Jerusalemin, eli oikeasti minun kanssani pallolla. Jeppe oli jaksanut räksyttää pallolle ja yrittää ottaa sitä kiinni vain noin vartin ennen kuin oli mennyt syömään, ja silti vierittelimme palloa aina vain toisillemme.

    ”Haittaakse sua?” kysyin jonkin vitsin jälkeen vakavoiduttuani. Ei hirvittänyt kysyä. Tiesin, etti haitannut: ei se, mitä aioin kysyä. Se oli vain ainoa tapa, jolla osasin palata edellispäivän aiheeseen.
    ”Mikä?”
    ”Pohjois-Korean tilanne.”
    ”Mitä!”
    ”Se, etten mä ookaan säästäny itseäni avio — okei. Odota mä vaihdan vakavamman vaihteen. Se, että mulla on ollu joku ennemmin?”
    ”Ei yleensä.”

    Yleensä! Miten niin yleensä? Miten niin yleensä! Olin ollut varma, että hän sanoisi ei, ja ehkä kertoisi sitten vähän tarkemmin, mitä oli edellisiltana yrittänyt sanoa. Mutta hän sanoi, että ei yleensä, eikä näyttänyt edes siltä, että aikoisi jatkaa. Vatsaani sattui, niin että minun oli kierähdettävä lattialla vatsalta kyljelleni. Mitä se ”yleensä” nyt tarkoitti? Sitäkö, että Tidelle kelpasi kuitenkin vain valkoiseen pukeutuva vaaleahiuksisen enkelimäinen neitsyt, joka —

    Sitten kesken omituisten kauhukuvieni olinkin kierähtänyt taas vatsalleni ja alkanut ryömiä Tiitusta kohti niin että hän oli naurahtanut niin kuin minä edellispäivänä, mutta oikeammassa kontekstissa vain. En ole ihan hirveän hyvässä kunnossa, joten oli ollut hidasta loiroilla itsensä Tiden luokse asti ja sitten vielä puskea hänet kyljelleen niin että pääsin halaamaan häntä.

    ”Mitä sä tarkotat?” olin kysynyt, ja oikein onnitellut itseäni, kun olin keksinyt niin hienon keinon saada tietää, millainen minun olisi pitänyt olla, että olisin kelvannut.
    ”Sä näytät aika huolestuneelta.”
    ”Mä oon hieman huolestunu, kun sä sanot että sinähän et tällaisten lutkien–”
    ”Hello! Mä en ole ikinä sanonut–”
    ”No joo.”

    Oli tehnyt mieli lisätä, että vitsi vitsi, mutta ei se ollut ihan vitsikään ollut. Silitin koirankarvoja pois Tiden paidasta. Niitähän minun lattialtani tarttui kaikkiin vaatteisiin, vaikka kuinka imuroin. Olin ollut ihan itse lietsomassa itseäni hysteeriseen tilaan sekunnin verran. Ajatellut, että se oli Tiden tapa sanoa, että olin jotenkin vääränlainen. Laskin päänikin koirankarvaiselle lattialle ja silittelin Tiden hiuksia ajatuksissani. Ajattelin, että nyt oli nyt, ja nyt olimme niin oikeanlaisia että Tide laski päänsä rintani päälle, vaikka minäkin olin aina koirankarvoissa. Turha oli etukäteen murehtia, mitä hän mahtoi tarkoittaa, kun nyt ainakin hän tarkoitti, että siinä koirankarvoissa oli ihan hyvä olla. Ja kai se olisi ihan romanttinen ajatus olla jonkun ensimmäinen. Vaan kun olin suukottanut Tiden otsaa, olin ajatellut, että kunhan olisin viimeinen.

    • #2716 Vastaus

      Sebastian
      Osallistuja

      Voi Tiitus ja Hello on niin suloisia yhdessä! <3 Todella toivon, että tarina kääntyy lopulta heidän edukseen 🙂

      Musta on ihanaa myös nähdä virtuaalitalleilla homoparejakin (tosin heitä ei varmaan vielä voi pariksi kutsuakaan… ?) , taitaa olla valehtelematta ensimmäinen! Innolla odotan lisää jatkoa heidän yhteiselostaan. 😀

  • #2723 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Siellä ei ihmistä tuomita

    Otsonmäen kirkossa oli kesälläkin viileää. Nojasin tosi epämukavaan penkinselkämykseen ja muistin, miten olin joskus lapsena isältä kysynyt, miten kirkossa oli niin epämukavaa istua. Iskä oli sanonut, että ei ennen vanhaan kuulunut kirkossa viihtyä, ei siellä kuulunut olla mukavaa. Olin ihmetellyt, että miksei penkkejä vaihdeta, kun kerran nykyään kirkossa kuului olla mukavaa. Minä olin aina tykännyt olla siellä! Siellä kerrottiin satuja Jeesus-nimisestä sedästä, ja aikuisetkin kuuntelivat niitä. Ja laulettiin. Minä tykkäsin laulaa, ja olin oppinut kaikki ne laulut ulkoa seurakunnan kerhossa, johon kaikki lapset aina menivät, oli perhe uskonnollinen tai ei, muuta kun ei oikein ollut.

    Ihan niin kuin niinä muutamina kertoina, kun olin ollut lapsena kirkossa, nytkin istuin isän vieressä ja äiti oli isän toisella puolella. Allu puuttui. Hänen paikkansa oli ollut isän ja äidin välissä. Hän ei voinut olla minun vierelläni, koska hän aina irvisteli minulle ja sitten minä nipistin. Eikä Allu voinut olla äidin puoleisella reunallakaan, koska oli niin arka istumaan kenenkään vieraan viereen. Ja aikuisempana hän ei enää ollutkaan käynyt kirkossa. ”Ihme jeesuspaskaa”, Allu tuhahteli ja kyseli, kuinka minäkään menin edes paria kertaa vuodessa tukemaan sellaista mielipuolista huuhaanlevitystä, kun olin ”sentäs tommonen”, niin kuin hän sanoi. Ihme jeesuspaskasta ei keskusteltu enää Allun kanssa, kun huomautin, että kirkossa ja Otsonmäen seurakunnan muissa jutuissa kukaan ei itse asiassa ikinä ollut sanonut mitään siitä, että minä olin sentäs tämmönen, ja kaikkialla muualla oli. Kun olin yläasteella ja lukiossa, seurakunta piti kerhoa, jossa pelattiin vuorotellen sählyä, lenttistä ja korista, ja se oli maailman ainoa paikka, jossa olen saanut pelata ihan rauhassa. Harmi, että minusta tuli liian vanha siihen kerhoon sitten. Allu sai olla jeesuspaskasta ihan mitä mieltä tahansa, mutta Otsonmäen seurakunta ja kirkko ovat kodin lisäksi ainoat paikat, joissa olen saanut edes hengittää rauhassa nuorena.

    Isällä näytti olevan tuskainen olo kirkossa. Tiesin, että hän pitkästyi. Niin pitkästyi äitikin, mutta oli parempi peittämään sen. Emme me mitään kirkossa käyvää kansaa edes olleet. Kunhan nyt pari kertaa vuodessa. Laitoin virsikirjan auki kämmenelleni ja heiluttelin sen kansia niin kuin siipiä iskälle. Iskä katseli sitä hetken, piirsi ilmaan kärpäslätkän ja löi sitten sillä perhostani. Se kuoli niin dramaattisen kuoleman, että putosi vahingossa lattialle otteestani kun oikein eläydyin. Äiti katsoi ensin minua tiukasti silmiin ja osoitti minua varoittavasti etusormellaan ja toisti sitten saman eleen iskälle. Iskä katsoi minua silmät niin huvittavan pyöreinä ja suupielet alas vedettyinä, että melkein purskahdin nauruun. Tiesin, että kotimatkalla äiti valittaisi, että aivan kuin olisi Helloa ja Allua joutunut taas katselemaan pikkukakaroina. Jos äiti olisi oikein vihainen, iskä joutuisi takapenkille minun kanssani.

    Yritin istua ihan rauhassa, ja ajauduin tietenkin ajattelemaan Tiitusta. Olin ollut varma, että jotain oli ollut tapahtumassa minun koirankarvaisella lattiallani, mutta taas oli tullut tulkittua väärin. Tide oli noussut, kun Jerusalem oli tullut siihen keskeyttämään, ja vaikka olin sitten kuinka koettanut häntä suukotella ja kutitella jonkin olemattoman kolhun etsimisen varjolla jatkamaan päästäkseni, hän oli halunnut kotiin. Sinne olin hänet sitten saatellut, ja koettanut änkyttää, että sitten kun sä taas haluaisit nähä, nii… Ja aamusta olin jotenkin unohtanut, että hän oli sillä tavalla yhtäkkiä halunnut pois, ja lähettänyt hänelle erehdyksessä tämän…

    Lähtekää rauhassa. Niin sanottiin aina lopuksi. Lapsena olin ymmärtänyt sen niin, että se oli kehotus kaikkia, mutta etenkin meitä lapsia kohtaan. Se tarkoitti tietenkin sitä, että piti pukea rauhassa takki päälle toisten kanssa tappelematta, ja sitten piti lähteä rivi kerrallaan, jonojärjestyksessä ulos. Olin ihmetellyt, että mikseivät aikuiset kuunnellet pappia, vaan kaikki tunkivat aina kirkon keskikäytävälle heti, vaikka ei ollut oma vuoro, ja vaappuivat hitaasti ovia kohti. Olin ajatellut, että aikuisten pitäisi edes osata lähteä rauhassa, omalla vuorolla, varsinkin kun ope, ei kun pappi käski.

    Iskä kaivoi taskujaan ja tarjosi minulle purkkaa, kun vaapuimme keskikäytävällä muiden mukana. Kun otin purkan, iskä ei enää napannut ranteestani kiinni niin kuin silloin, kun vaapuin samassa kohdassa toistakymmentä vuotta sitten ja pelkäsin että isot sedät isoine saappaineen astuisivat päälleni. Silloin vielä iskä piti joka kerta saman saarnan, kun antoi purkkaa. Se menee roskikseen sitte, Hello. Jos mä löydän purkkaa muualta kun roskiksesta, se on viimenen purkka mitä sä syöt. Ei sormiin. Ei hiuksiin. Ei autoon. Ei varsinkaan maahan — linnut kuolee jos menee maahan kuuleksä? Roskiin. Se saarna oli aina minusta ja iskästäkin paljon vakavammin otettava kuin papin pitämä. Iskä oli aina muistutellut, ettei niitä kirkon puheita sovi liian vakavasti ottaa, ja että iskälle pitää sanoa heti jos jostain tulee paha mieli. Sillä iskä tarkoitti samaa, mitä Allu sanoessaan, miten minä olen sentäs tommonen. Ikinä ei tullut paha mieli. Paitsi lapsena, kun ajattelin, miten iso läski Jeesus ratsasti pienellä aasivauvalla.

    • #2725 Vastaus

      Tiitus
      Valvoja

      Ehkä hieman naurahdin ajatukselle, että Hellon iskä joutuu takapenkille, kun vaimo etupenkillä läksyttää kuinka hän käyttäytyy kuin pikkukakara 😀 Ja vitsit kuinka ihanan akvaarion Hello tekikään! Ja onpas Tide ihan hölmä, kun ei tajua, että tietenkin se on merihevonen!

      Onpahan taas kyllä hieno tarina, avaa asioita Hellon menneisyydestä enkä mä kyllä ois uskonut, että hän olisi kirkossa käynyt. Mutta kuten teksti jo alussa kertoi, siellä ei tuomita ketään, joten miksikäs ei.

  • #2849 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Aulis, jonka kanssa oltiin yks kerta kylvyssä

    Lähetin hyvää yötä. Ja sushin kuvan. Tide ei aina vastaa viesteihin heti, joten laitoin kännykän pois ja ja nukahdin.

    Aamulla katsoin vastauksen. Sitä ei ollut. Lähdin Jerusalemin kanssa pitkälle lenkille. Olisin varmaan ruinannut Tideä mukaan muuten, mutta viestin puuttumisesta päätellen hänellä oli muita hommia tänään.

    Tallilla tulin taas tarkistaneeksi viestit, kun Nelly kyseli rivoja kysymyksiä Tidestä. Ei viestiä. Mielessäni kävi, että jotain on sattunut. Olisinko kuullut siitä..? Katsoin, että Tide oli ollut paikalla WhatsAppissa vain noin tuntia aiemmin, mutta viestini oli vieläkin lukematta. Okei, hyvä. Mitään ei ollut sattunut. Hänellä oli vain muuta ohjelmaa. Unohdin taas koko jutun.

    Illalla kotona Allu lähetti minulle viestin, jossa vielä valitti, kuinka en ollut tulossa viikonloppuna käymään kotona. Kun kännykkä piippasi, ajattelin että se oli Tide, joka minulle viesti. Petyin, kun se olikin Allu, ja tunsin yhtäkkiä syyllisyyttä. Ei oman veljen viestiin saa olla pettynyt. Vastasin Allulle nopeasti ja nenäkkäästi. Kun Tide oli taas mielessäni, tulin lähettäneeksi hänellekin hömpötysviestin. Että tarkoittiko tämä nyt etten saanut tulla jalkkismatsiin. Kirjoitin, että harmi juttu, koska olin jo hankkinut vekkihameen ja pompomitkin.

    Sen viestin jälkeen aloin uskoa, etteivät viestini menneetkään perille. Oli ikäväkin. Olin levoton. Päätin soittaa. Tide pian ajattelisi, ettei hän ollut käynyt mielessäni moneen päivään, kun ei saisi viestejäni.

    ”Tiitus”, Tide vastasi.
    ”Kauhee ikävä”, ilmoitin puhelimeen.
    ”Okei”, hän vain sanoi.

    Se sai minut sanattomaksi hetkeksi. Ei siihen kuulunut niin vastata. Entinen poikaystäväni Milan olisi voinut sanoa niin. Siksi en olisi ikinä avannut keskustelua ilmoittamalla, että kauhee ikävä.

    ”Ok– okei — jos sulla on — okei sulla on kiire — ei mulla sitte mitää…” änkytin puhelimeen samalla kun käteni muuttuivat kylmiksi ja tunnottomiksi. Oli ollut typerä veto soittaa. Tide olisi lähettänyt viestin, kun olisi halunnut jutella.
    ”Ei mulla oo kiire”, Tide sanoi hiljempaa, mutta vieläkin aika värittömästi.

    Kävin nopeasti viime päiviä läpi päässäni. Sen täytyi olla se lattialla koiran karvoissa makaaminen, mikä tämän aiheutti. Sen jälkeen hän oli lähtenyt niin nopeasti. Ja se kun olin silloin nauranut. Voi paska. Siinä oli ollut tapahtumassa jotain. Sitten minä en lopulta kelvannutkaan. Varmaan sen nauramisen takia. Olin kuvitellut, että kaikki oli ollut kuitenkin ihan hyvin. Olin saanut saattaa hänet kotiin ja kaikkea. En osannut sanoa puhelimeen enää mitään.

    ”Mitä sä oot sitten tehny?” kuiskasin puhelimeen, ettei ääneni vain tärisisi. En voinut vain hengittää luuriin enää kauempaa.
    ”Kävin kattoos Beetä.”
    ”Olisit… Pyytäny muakin…”
    ”Mä ajattelin että sulla on se sun — kaveri — käymässä niin…”
    ”Mikä kaveri?”

    Tide oli hetken hiljaa. Sen aikana yritin käsittää, mikä kaveri. Nellykö? Olihan Nelly ollut aika kauan poissa, mutta olisinhan minä nyt kuulumistenvaihdon välissä ehtinyt laitumen reunalle saamaan suukkoja kaulaani. Ja miten niin Nelly oli käymässä?

    ”Se sinitukkainen”, Tide sanoi niin tosi huolettomasti, että minua alkoi hymyilyttää. Olisihan minun tietenkin pitänyt pyytää Tideä mukaan, mutta kun olin ajatellut että se olisi Allulle niin vaikea paikka. Tiden täytyi ajatella niin kuin Allun: että häpesin häntä tai jotain, enkä voinut esitellä häntä edes Allulle. Tunsin järjetöntä helpotusta. Tämä tapaus minun olisi helppo selittää!
    ”Ai! Mä kyllä meinasin pyytää sutkin, mutta mä ajattelin että se vois olla outoa”, naurahdin huojentuneena.
    ”Varmasti olisi ollutkin”, Tide sanoi jäykästi.
    ”Mitä!”
    ”Kuka se muuten oli.”
    ”No Aulis!”
    ”Okei.”

    Taas se jäykkä okei. Kurtistelin jo kulmiani, mutta sitten koin uuden ahaa-elämyksen. Tide ei ollut tunnistanut Allua. Jos Tide olisi sillä tavalla vain ohittanut minut ja mennyt jonkun Allun tapaisen komean sällin kanssa ajelemaan edes minua kunnolla tervehtimättä, olisin ollut kyllä vähemmän mielissäni. Ja inhottavaa myöntää, mutta mustasukkainenkin, kun jotain mystistä poikaa sillä tavalla salaillaan ja ollaan varta vasten esittelemättä minulle vaikka olisin ihan siinä vieressä. Mutta kun kyllä minä olin ajatellut, että Tide tunnistaisi Allun ulkonäöltä…

    ”Joo Aulis se oli”, jatkoin piru mielessäni ja pidättelin hymyä. Voisinhan minä vähän häntä härnätä niin tyhmällä jutulla. ”Siitä on aikaa kun mä oon sen kanssa ajellu kun se ei hevosista välitä.”
    ”Mistäs sitten? Onko se joku musiikkityyppi?”
    ”Eei. Meillä on pitkä historia. Kerran kun mä olin sen kanssa kylvyssä–”
    ”Hello. Mun pitää nyt mennä.”

    Tide ei ollut ikinä ennen lyönyt luuria korvaani. Olin mennyt ihan liian pitkälle. En ollut hämmästynyt siitä, että olin saanut luurin korvaani. Olin hämmästynyt siitä, että olin sillä tavalla päättänyt toista rääkätä edes puolikkaalla lauseella. Siinä helpottuneessa tilassa en ollut enää erottanut kyseenalaista vitsiä täysin surkeasta. Olin kuvitellut saavani sanoa lauseen loppuun. Jotain siitä, että kun Allu kerran on minun pikkuveljeni, jotain pitkästä historiasta. Että pitikin taas aloittaa vitsilinjalla. Yritin heti soittaa Tidelle takaisin, mutta hän ei vastannut kuin vasta toisella yrityksellä.

    ”Tiitus.”
    ”Se oli vaan Allu. Se oli huono vitsi.”
    ”Allu.”
    ”Niin. Mä en tiedä miksi mä sanoin niin huonon vitsin. Mä vaan eka säikähdin niin kovaa että –”
    ”Siis teidän Allu?”
    ”Joo, meidän Allu!” vakuutin puhelimelle vimmatusti nyökyttäen, vaikkei Tide sitä nähnytkään
    ”En mä kuvitellu sitä yhtään sel– Mitä sä säikähdit eka niin kovaa että?” hän kysyi, eikä kuulostanut ihan niin ankaralta enää.
    ”Mitä? Ei kun mä vaan kun sä sillon viimeksi niin yhtäkkiä… Ooksä vihanen mulle?”
    ”No vähän.”
    ”Tuu tänne. Mä lepyttelen.”
    ”En mä nyt tiedä, kelloki on jo vaikka mitä…” Tide kierteli välttelevästi.
    ”Mä lepyttelenki niin et kannattaa tulla. Tai sit voidaan vaan nukkua”, yritin vihjailla, muka tosi rennosti, posket punaisina ja tietenkin esityksessäni epäonnistuen.

    • #2852 Vastaus

      Sebastian
      Osallistuja

      Voi ei, mä pidätin henkeäni tuon koko puhelinkeskustelun ajan! Hello & Tiitus on ehdottomasti mun lempipari täällä ja mun sydäntä raastaa katsoa, mitä vastoinkäymisiä ja koettelemuksia heidän suhteessaan on. Onneksi tuo puhelun loppu oli niin ihana, se sai hymyn huulille ja olin pakahtua onnesta, ihanaa kun ne sai taas sovittua asiansa!

      Mutta toi jatkuva viestien kyttääminen on kyllä pirullinen juttu. Sitä tuli nuorempana tehtyä todella paljon, onneksi(?) mä olen nykyään niin keskittynyt omiin juttuihin, että mä taidan olla se osapuoli, jonka vastausta saa odottaa koko päivän. 😀 Siinä vaan miettii kaikki kerrat, kun on tehnyt toiselle mahdollisesti väärin tai sanonut jotain tyhmää, kun ne ei vastaa viesteihin.

  • #2870 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Heinäkärryn keisarinna ja hänen Mölkkyhuolensa
    Tiden kaksoismerkintä
    Aulis, jonka kanssa oltiin yks kerta kylvyssä ^
    Ooksä vihanen mulle?
    Kuolen ja kunnolla, jos sulle käy jotain

    Olin jumittunut aamulla pitkäksi aikaa hajareisin Tiden syliin keittiössäni. Kahvinkeittimen ainoa punainen silmäkin oli katsonut minua syyttävästi. Hyvä Hello, se oli onnitellut tuijottaessaan ja huomautellut, kuinka kiire minulla oli ollut keskittyä seisoskelemaan paikoillani ja katselemaan, kuinka aurinko kiersi sitä paikkaa, johon kulloinkin satuin asettumaan. Yritin painella suukkoja Tiden poskiin, leukaan ja kaulaan ja saada hänet varmasti ymmärtämään puheestani, että olin pahoillani. Kaikesta. Siitä että olin niin idiootti, että hän joutui edes toistamaan minulle, mitä tarkoitti, että minä olin hänen ensimmäinen poikaystävänsä, kun en ollut sitä kerrasta tajunnut. Kun olin nauranut silloin. Siitä, että olin oikeastaan soittanut edellisiltana hänelle painostuspuhelun. Oli joo ollut ikävä tunne olla maailman keskipiste ja kuvitella että koko homma johtui minusta: että minä en kelpaa. Mutta oikeasti kauheaa oli ajatella, että Tide-raukkaa jännitti jo valmiiksi, ja minä olin vielä edellisiltana soittanut sellaisen puhelun, että nyt hän luuli minun olevan vihainen. Sydäntä särki solisluihin asti, kuinka olin nauranut edelliskerralla.

    ”Me myöhästytään”, Tide oli joutunut huomauttelemaan.
    ”Anna mä vielä vähäsen”, olin aina mutissut ja halannut häntä vielä vähän sillä tavalla, että siihen verrattuna varmaan tämän päivän pelin taklauksetkin olivat tuntuneet aivan enkelin suukoilta tai jotain.
    ”Hello me myöhästytään ja mä en oo edes syöny tota loppuun”, hän sanoi lopulta ihan tosissaan, ja vasta silloin siirryin takaisin omalle puolelleni pöytää kulmiani kurtistelemaan ja häntä pahoittelevasti tuijottamaan. Ei ollut kyllä yhtään nälkä enää. Söin vain noin kolme juustovoileipää, jugurttia, kaakaota ja tonnikalavoileivän. Niin ja banaania, kahvin ja vähän keksiä. Ja juustoa ilman voileipää. Mutta en kyllä palaakaan enempää. Paitsi vähän kinkkua. Tide sanoi, että älä nyt näytä tuolta, ja minä sanoin suu täynnä banaania, että tämä on minun katuvainen ilmeeni. Tide huomautti, että näytän hamsterilta.

    Ennen peliä veimme Jerusalemin Helmipurojen pihaan, koska sen piti mennä Eiralle hoitoon. Se oli harmi juttu. Olin kauhealla vaivalla askarrellut sille oman pelipaidankin ja edellisiltana esitellyt sitä ylpeänä Tidelle ennen kuin hän oli varovasti sanonut, ettei peliin saa tuoda koiria. Pelipaita jäi käyttämättä, mutta ei Jeppe olisi siellä kyllä viihtynytkään.

    Minä tunsin yli puolet niistä sälleistä. Tuntemistani suurin osa tuli tervehtimään ja ihmettelemään, mitä minä siellä mahdoin tehdä.
    ”Harjottelen riippuliitoa. No mitä luulette?” kysyin, ja annoin heidän luulla mitä halusivat. Saku hymyili minulle. Urho, jonka kanssa olin nappulana ja vielä harvakseltaan ylasteellakin tykännyt ajella mopoilla ja mönkijöillä, vatkasi kättäni niin että se oli irrota olkapäästä sijoiltaan ja nauroi kun mäjäytin häntä avokämmenellä kypärään niin että kaikui. Teki mieli sanoa, että en tiennytkään, että sinäkin pelaat Tiden kanssa, mutta en voinut. Se olisi ollut sama kuin olisin kuuluttanut kahdelle joukkueelle, että niin kuulkaa, olen muuten täällä Tiituksen takia. Rasmus oli hämärällä tuulella ja vain kyräili ja tuhautteli nenäänsä kauempana, vaikka olin kuvitellut hänen olevan Tidenkin kaveri. Toisessakin joukkueessa oli tuttuja. Olin joskus tutustunut Power Cupissa Leinon Samiin ja Jereen, kun vielä olimme kaikki pelanneet lentopalloa.

    Kun kaikki tutut oli morjenstettu ja väki vielä höpötteli omiaan ennen kuin alkaisi edes lämmitellä, en enää tiennytkään miten päin minun pitäisi olla tai istua penkillä. Siellä ei ihan hirveästi mitään yleisöä ollut lentopalloturnauksiin verrattuna, mutta joitakuita tietysti. Huomasin, että yksi penkin kulma oli jonkinlainen tyttöystävänsäilytyspiste. En uskaltanut oikein katsoakaan Tideä. Osasin aavistaa, mitä siitä seuraisi. Uskoin, että tässä seurassa meno oli samanlaista kuin urheiluseuran lenttisjoukkueessakin. Ei ollenkaan niin kuin Otsonmäen seurakunnan joukkueessa. En edes soimannut itseäni ennakkoluuloista. Istuin siis säädyllisen matkan päässä Tidestä ja höpöttelin vähän niistä tyypeistä, jotka joukkueista tunsin, ja kun näytti siltä että väki alkaisi lämmitellä, ahdistuin koko ajan enemmän. Tyttöystäväpisteeltä kuului satunnaista pulinaa. En tuntenut ainoatakaan tyttöystävää.

    Kun Tide katsoi vielä puhelintaan, naputin äkkiä hänelle lyhyen mutta ahdistuneen viestin, jossa oli ainakin kuusi kirjoitusvirhettä ja yksisarvisen kuva lopussa. Siinä varoitin, että minä sitten oikeasti kuolen ja kunnolla, jos hän vaikka murtaisi solisluunsa. Että olin katsonut Youtubesta videoita ja olin melko varma, että tässä lajissa kuoli enemmän väkeä kuin hevoshommissa, vaikka hevosetkin olivat isoja ja kuolettavia. Tide hymyili ja pudisti minulle päätään, mutta siinä vaiheessa minua ei kyllä kauheasti hymyilyttänyt. Huolestutti ja jännitti.

    • #2873 Vastaus

      Tiitus
      Valvoja

      Voi vitsit, Jepellä ihan oma pelipaita, vähänkö söpöä! Harmi, ettei se nyt päässyt sitä käyttämään, mutta ehkäpä jossain toisessa pelissä, jonne saa tuoda koiriakin.

      Mut voiku Hello on jotenki raasu.. Ihan yksinään, kun ei voi mennä muiden tyttöystävien kanssa ja ei tiiä miten päin istuisi. Toki enpä tiedä olisiko hän halunnutkaan mennä tyttöystävä nurkkaukseen, mutta silti. Ja sit viel lisäks se pelkää, jos Tiitukselle käy jotain. Olipas Tiitus ajattelematon, kun tollee Hellon pyys kattomaa, tyhmä mies 😀

    • #2874 Vastaus

      Alma Rantala
      Osallistuja

      Vai Hello näytti hamsterilta :DD Mä voin jo nähdä mun sieluni silmissä hellon näyttävän hamsterilta, voi eih :DD Hello on vissii myös aika taitava käsistään, kun kerran teki dogelle oman pelipaidan! Jos mä oisin tehnyt Jakelle oman paidan, se ois seonnut täysin.

      Mun mielestä tuo on aika söpöä, kun Helloa pelottaa jos Tidelle käy jotakin! Ite en vois Helloon kauheesti samaistua, koska yleensä teen jotakin ja sitten vasta mietin että olikos siinä mitään järkeä. Ja oon muutenkin ihan kauhee yllyttäjä ja seurauksia en kauheesti mieti. ::D

  • #2902 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Tekstiviestiin vastaamisen vaikeudesta

    Tide lähetti minulle viestin. Siinä luki näin:
    Kauheeeeee ikäääävä!! 😥 Mitä sä teet? Mitä sul on päällä? 😉

    Puoliksi makasin takapihani terassituolilla limsaa juomassa ja kirjaa lukemassa, tai ainakin pitelemässä kun sen sain, ja oikein katsoin itseäni. Mitä minun kuuluisi vastata? Makaan terragella, rakas, antamassa mun pitsavauvalle aurinkoa ettei se olisi niin kalpea aina? Hiukinaisissa kukkashortseissa? Joo, hyvä Hello, just noin sellaiseen viestiin kuuluisi vastata. Laskin limsakupin lasikantiselle terassin pöydälle ja olin aikeissa kirjoittaa jotain, mutta en kerta kaikkiaan tiennyt mitä. Mitä mulla on päällä — mitä — en minä osaa tällaisia viestejä lähetellä? Aloin kuitenkin naama punaisena ja kulmat kurtussa yrittämään. Yhä uudelleen. Sitten aina poistin kirjoittamani tekstin.

    Tuu kat
    Ei mit
    Ihan kuule on vaan van
    Jos sä tulisit tänne niin toivottavasti pian sä olisit mun pä
    Ei kai sillä väliä, mitä mulla päällä on, kun mitä sen al
    Mitä sä mua hämmennät tollasi
    Sun pelipaita eikä mitää m

    Sitä jatkui ja jatkui. Ajattelin jo, kuinka hullulta näytti, kun Tiden kännykässä luki minuutti minuutin perään, että Hello kirjoittaa… mutta mitään viestiä ei tule. Jätin takaoven auki, jotta Jerusalem pääsisi sisälle kyllästyttyään syömään nahkarullaa ulkona ja painelin suihkuun. Ehkä sen jälkeen ajatukseni toimisi ja osaisin kirjoittaa.

    Viilentymisen ja rauhoittumisen sijaan suunnittelin jo vihjailevien kuvienkin lähettämistä, mutta sitten tajusin, että silloinhan minun olisi pitänyt olla komea, tai edes söpö, jotta niillä olisi minkäänlaista hyvää vaikutusta. Nyt mielikuvitus olisi kyllä todellisuutta parempaa. Mutta mitä ihmettä minä lähettäisin?

    Kun istuin sängylläni pyyhe päällä, sama kännykkäralli alkoi alusta. Itseäni pyyhkeeseen hinkatessani olin muka keksinyt jonkun hyvän idean ja sitten unohtanut sen. Todellisuudessa varmaan sekin idea oli ihan surkea.

    Tuu nii saat ottaa pois, oli mitä v
    Vanhat farkut im sexy and i kn
    Lähe ajaan tänne nii viidessä minuutissa ihan mitä sä ha

    Okei. En osannut. Olin miettinyt niin kauan, että hiukseni olivat jo melkein kuivat. Vedin vaatteet ylleni. Otin nopeasti selfien. Normaalin selfien, enkä mitään vihjailevaa kuvaa, kun kuitenkin olin sen näköinen kuin olin. Jos Tide halusi lähetellä tuollaisia viestejä minun kanssani, saisi kyllä luvan antaa minun änkyttää ensin niitä kasvokkain, tai muuten en kyllä kehtaisi.

    Koska kuva oli mitä oli, lähetin ensin tekstin ja sitten vasta kuvan. Kun en ollut komea, enkä söpökään kunnollisia kuvia varten, niin toivottavasti olisin edes hauska.
    Tuu sitten tänne. Mulla on mun seksikkäin pikkumusta ja ihan sua varten. Mä odotan sua se päällä!😉

    • #2904 Vastaus

      Alma Rantala
      Osallistuja

      En kestä noita Hellon vihjailevia viestejä :DD ”Jos sä tulisit tänne toivottavasti pian sä olisit mun pä” tuota, jos tollaisen viestin sais, en kyllä tietäis pitäiskö itkeä vai nauraa >:D

      Toi kuva Hellosta, ihan super hieno! En vaan yksinkertaisesti käsitä, miten joku voi tehdä noin hienon kuvan 😀 Jotkut vaa sitten osaa piirtää ihmisiä, jotka on oikeesti hienoja o.O

    • #2907 Vastaus

      Noa
      Osallistuja

      Höh, oothan sä Hello söpö kun tota kuvaa kattoo! Mä sitä silmäilin jo ign puolella, edelleenkin vaan tykkään sun tavasta piirtää ihmisiä niin kovasti.
      Vaan harvoin tulee vastaan ketään joka oikeassa elämässä itseään ainakaan avoimesti komeana tai söpönä pitää, eikä siihen auta vaikka mitä muut sanoo. Mutta eiköhän Tiden silmissä Hello oli juurikin sellainen!

      Hauska Hello ainakin on, jos ei mitään muuta 😀

  • #3101 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Sorminäppärä valepukki

    En saa olla riippuvainen kenestäkään.

    Olisin halunnut, että Tide tulee.

    Mutta jos en nyt pärjäisi itse, lopulta en pärjäisi ollenkaan itse.

    Tuijotin maitopurkkia, joka oli jääkaapin ovessa. Se oli puolillaan. Ovea pitelevä käteni oli kuin täyteen puhallettu kumihanska. Se oli kylmä ja sinertävä, iho oli tunnoton, mutta ranne, rystyset ja sormet olivat kuin tulessa. Toinen oli samanlainen. Puristin molemmat ranteeni maitopurkin molemmin puolin ja yritin nostaa sitä. Toivoin, että molemmat käteni voitaisiin amputoida juuri ranteiden yläpuolelta. Kaikki olisi silloin joka päivä yhtä vaikeaa kuin juuri tänään, mutta kuitenkin kivutonta. Sain maitopurkin pöydälle ja kuulin Jerusalemin ripistelevän kynsineen lähemmäs olohuoneen parkettia pitkin. Sillä oli paha tapa yrittää aina auttaa, ja vieläpä mahdollisimman kivuliaasti. Istuin pöydän ääreen ennen kuin se ehti lohduttamaan minua isoine päineen. Kahvinkeiton aloittamisesta oli yli tunti, ja nyt vihdoin minulla oli pöydällä kupillinen jo kylmennyttä kahvia, jossa oli liikaa sokeria, sekä maitopurkki.

    Olin valehtelija, mutta muutakaan en voinut. Olin pitänyt ihan liikaa siitä, kun Tide oli viimeksi auttanut minua kokovartalosäryssäni. Jos hän vielä niin tekisi, seuraavalla kerralla en pärjäisi enää yksin. Olin sanonut, että minulla olisi töitä. Seuraavana päivänä olisin siinä kunnossa, että saisin itse kengät jalkaan… Voisin sanoa, että hoida minua… En minä tämän kipeämpi ole… Sitä paitsi kyllähän minä oikeasti pärjäsin ihan hyvin. Jerusalem on onneksi melko laiska koira. Sille ei ole niin justiinsa, vaikka yhtenä päivänä lenkki jäisi välistä ja se joutuisi pissaamaan takapihalle. Kaapissa oli jugurttia juuri siksi, etten koskaan tiennyt, koska tulisi tällainen päivä, etten voi tehdä ruokaa. Ei tässä ole hätiä mitiä. Sänky voi olla yhden päivän petaamatta, kunnolliset vaatteet pukematta ja niin edelleen.

    Sitten aloin odottaa. Olin ottanut lääkkeet ajoissa.

    Ei kramppeja, ei sietämätöntä kipua. Ihan vain täytyi maata kyljellään sängyssä.

    Odottaa, antaa puhelimen soida ja piipittää, olla paikallaan…

    Lopulta tuli yö. Päivän vain maanneena en saanut unta. Jerusalem osasi avata apuna pakastimen muovilokeron. Nukuin aamuyöllä levottomasti pakasteesta ongittu hernemaissipaprika pyyheliinaan käärittynä ranteillani. Aamulla havahduin siihen, että minun oli tosi kylmä, ja sain itse vedettyä peittoa päälleni. Näin Jerusalemin huolestuneet silmät nurkassa. Se olisi varmasti halunnut nukkua ja avustaa sängyllä, mutta sille sängyllä oli liian kuuma. Väsytti, mutta piristyin heti, kun sain harjattua hampaat itse, ja keitettyä kahvia melko normaalisti.

    Rystysiäni ei näkynyt niveliin kertyneen nesteen takia, mutta sormia sai koukistettua. Kahvikuppi pysyi ilmassa yhdellä kädellä, jos olin varovainen, enkä laittanut sitä ihan täyteen. Ihan kunnossa minä olisin, ihan pian jo, kunhan tällä kertaa malttaisin levätä ennen kuin lähtisin riehumaan jollekin satulattomalle ratsastusretkelle Skotin kanssa. Oinhan jo niin sorminäppärä, että pystyin poimimaan sokeripalan astiastaan. Tietenkin tekstasin Tidelle. Kolme viestiä.

    Mä oon hyvin sairas tideee yhyy ai

    Tuu kattoon mun kaa pocahontas 2 ja laulaan sitä karhunkiusajaislaulua

    Ja pussaileen vai ooks ylivihanen hei en mä oikeesti kiusi karhuja

    • #3102 Vastaus

      Sebastian
      Osallistuja

      Miten mä rakastankaan Hellon tapaa kuvailla jotain ihan lyhyttä hetkeä niin yksityiskohtaisesti, mutta kuitenkaan itsestäänselvyyksiä toistamatta! Hitto jos ei olis ite niin perinnefriikki että tarinan on pakko alkaa aamusta ja loppua iltaan 😀

      Mä en nyt ihan varma ollut onko tässä kyse nivelreumasta vai jostain ihan muusta, mutta tässä tuli hyvin selvästi esille se miten Hellon vaiva vaikuttaa arkeen. Ihanaa että hän kuitenkin jaksaa kivusta huolimatta keitellä kahvia, tekstata Tiitukselle ja tehdä arjen juttuja! Mä olen diabeetikkona niin kateellinen Hellon kaltaisille ihmisille, jotenkin siihen omaan sairauteen vaan uppoaa ja ajattelee että ei tää kuitenkaan parane, elämä ei muutu paremmaksi vaikka mä jaksaisin tänään pyykätä ja lähteä ulos. :DD

      Ja noi Hellon tekstarit on niiiin herttaisia! Mä tarviin just tollasen kumppanin, joka jaksais kattoa mun kanssa disneyleffoja ja laulaa Hakuna matataa aamuun asti :DD

  • #3128 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    En gång var jag den mörkaste mannen i Ryssland

    ”Mulla oli ikävä sua”, tervehdin Tideä kun avasin oven ennen kuin hän ehti koputtaa ja vedin hänet ranteesta sisään kylmillä ja kankeilla sormillani. ”Ei siis ihan niin ikävä, että mä olisin tässä eteisessä odottanu mutta kun Jeppe alko haukkua niin–”

    Sitten suukoteltiin eteisessä. Kysyin Tideltä kohteliaasti, niin kuin muutaman päivän erossaolon jälkeen kuuluukin, esimerkiksi miten Bee voi, ja mitä hän on tehnyt, ja miten harkat ja kaikkea. En kuitenkaan kauheasti antanut hänen vastata.

    ”No niin — no niin Hello — anna mun ottaa kengät pois.”
    ”Ihme tarve sulla heti alkaa riisuutua, hei mä voin kyllä auttaa–”
    ”Hello odota nyt oikeesti kun mä otan kengät pois!”

    Silloin Tide puristi minua olkapäistä. Ihan hellästi ja hiljaa, ihan vain merkitsemään sitä, että ole nyt paikallasi ja vähän kauempana. Se tuntui vähän niin kuin ristiinnaulitsemisen voisi kuvitella tuntuvan, ja ilmeisesti näkyi naamasta.

    ”Sori, sori, en mä muistanut että sä oot kipee-” Tide alkoi heti pahoitella.
    ”Noni! Hyvä ny Tide! Sä et voi estää mua nyt millään tyhmillä kenkäjutuilla kun mä oon hyvin sairas ja sä et voi koskee muhun”, koetin vitsailla.

    Tiden ilme ei kuitenkaan muuttunut. Nojasin seinään, kun hän nitkutti lenkkarinsa jaloistaan, ja sitten Tideen teatraalisesti valittaen, kun olin muka niin kipeä, etten kävlemään meinannut päästä. Olin aika varma, että jos tarpeeksi dramaattisesti ylinäyttelisin, hän ymmärtäisi, ettei tässä ole mitään hätää. Istutin hänet sohvalle ja laitoin muodon vuoksi Anastasian pyörimään tietokoneelta. Päätin hankkia telkkarin heti viikonloppuna. Yksin kyllä oli ihan hyvä katsoa leffaa tietokoneelta, mutta kaksin se oli vähän olemattoman pieni ruutu. Vasta kun Romanovit olivat paenneet palatsista, Anastasia oli aikaa sitten pudonnut jonkun ihme ratikan kyydistä ja hänet oli nakattu ulos orpokodista, Tide huomautti, ettei tämä ole mikään Pocahontas 2.

    ”No mulle tulee aina niin paha mieli niistä karhunkiusajaisista”, virnistin, vaikka olin ihan tosissani. ”Sitä paitsi tässä on se hyvä laulu kun Rasputin laulaa Helvetissä. Se missä on se painajainen. Mä tykkäsin siitä jo kakarana…”
    ”Siis miten se voi olla sun mielestä muka hyvä!” Tide nauroi.
    ”No ei se ookkaa. Mutta mä opettelin kakarana kitaralla ja no, mä kuulin sen tosi väärin niin sillon se oli itse asiassa hyvä… Varsinkin mahdollisimman venäläisellä aksentilla laulettuna…”
    ”Sähän voisit sit vaikka soit– Tai ehkei sittenkää?”
    ”Joo ei.”
    ”Voinko mä tehdä jotain?”
    ”Joo voit kattoo mun kanssa kuinka Rasputin laulaa niiden örkkien kanssa Helvetissä.”

    Lopulta Tide halusi kuitenkin pilata koko painajaisjutun. Hän katseli minua ihan tosi häiritsevästi ja huvittuneesti kun juuri se laulu tuli, vaikka käänsin hänen päänsäkin leuasta kohti tietokonetta. Kun Rasputin lähetti pieniä vihreitä kätyreitään matkaan, Tide alkoi oikein kiusallaan jutella. Vähän niin kuin joku olisi pilannut Mulanin kertomalla etukäteen, että kyllä se sinne pylvään nokkaan pääsee kiipeämään — koska mitä jos se ei sillä kertaa pääsisikään?

    ”Ethän sä ollu töissä eilen?” Tide kysyi.
    ”En”, myönsin heti. Jos yrittäisin keksiä selityksiä, unohtaisin mitä olen valehdellut ja mokaisin jossain vaiheessa. Olin varma, että Tide osasi päätellä kyllä, mitä olin ollut tekemässä, ja miksen ollut ollut töissä.
    ”Miks sä sitten sanoit niin? Olisit sä voinut sanoa, ettet sä nyt muuten halua.”
    Purin huultani. Tidellä oli joku naarmu käsivarressaan. Silitin sitä sormellani. Miten nyt voisi nätisti sanoa, että haluan pärjätä ihan itse, koska olenhan vahva ja itsenäinen nainen, ja kuitenkin vihjata, että kyllä nyt vähän voit kuitenkin hoitaa minua? Ja etten halua olla mikään säälittävä reppana, tai ainakaan vaikuttaa niin kipeältä että sinua pelottaa.
    ”Mitä sä viimeks pelkäsit eniten hä? Sitä kun mä olin kipee, vai sitä kun mä otin liikaa lääkkeitä?” kysyin yhtäkkiä, kun ajatus tuli mieleeni.
    ”Niitä lääkkeitä. Ilmiselvästi”, Tide melkein tuhahti.
    ”Mä en ikinä parane. Mulla on aina välillä huono päivä vaikka sään takia.”
    ”Mitä sitten?”
    ”Sä et tykkää musta enää, kun me ollaan suunniteltu vaikka mökkimatka Itä-Suomeen ja mä en jaksakaan lähtee kun tuunki kolmea tuntia ennen kipeeksi.”
    ”Voi kuule…”
    ”Mä en halua että mua autetaan joka asiassa. Vaikka sit toisaalta olis kivaa että sä avaisit mulle maitopurkin eikä mun pitäis mennä pyytään naapuria. Sitä paitsi mä vaan makaan sen päivän, joka on kipein. Eilen olis ollu aika tylsää sulle täällä.”
    ”Mä olisin voinu vaikka maata sun kanssa ja jutella sulle…”
    ”Okei. Tuuksä ens kerralla lukeen mulle lastenkirjoja kun mä oon kipee?”
    ”No joo. Mitä kirjaa sä haluut?”
    ”Aasia ja Morsoa. Sitä oranssia. Ja näytät kuvia kans sitten. Ja jos me katotaan vielä Anastasiaa niin sä et saa puhua just sillon kun Rasputin laulaa Helvetissä koska se on paras kohta.”
    ”Mut eihän se oo niin justiinsa, Hello..?”
    ”On se! Se on! No okei, ei se oo. Haluuksä jätskiä, mulla on ylihyvää semmosta jotain mustikkajätskiä?”
    ”Joo voisin. Mutta ethän sä taas tee niin että leikkaat litran paketin puoliksi meille vaan?”
    ”En.”
    ”Koska se on ihan liian–”
    ”Koska sä tuut leikkaamaan sen puoliksi eiks niin, kun mun ranteet on kipeet? Vitsin hyvä, mä jo eilenki halusin jäätelöä! Mut en viittiny kyllä pyytää naapuria auttamaan kun se leikkaa ihan surkeen pieniä siivuja. Sellasista ei kuule tuu kun vihaseksi.”

    • Tätä vastausta muokkasi 2 vuotta, 4 kuukautta sitten  Hello. Syy: ...löysin oikeankielisen videonkin
  • #3295 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Ensimmäinen kerta on aina pelottava

    ”En mä haluakaan”, Tide sanoi ikään kuin sisäänpäin, vähän vääntelehtien, huuliaan mutristellen ja silmiään räpytellen. Hän näytti olevan ihan tosi hukassa ja peloissaan.
    ”Ai — okei”, sanoin hölmönä, kun en muuta osannut. Miten niin ei halunnut? Mikä nyt oli vikana? Nyt ei varmaan ollut edes sopiva hetki kysyä, mikä tässä mättäsi. Eikä lievää turhautumistaan sopinut näyttää.
    ”Tai sis kyllä mä haluaisin, mutta…” Tide änkytti ja katsoi minua silmät suurina.
    ”Ei se mitään”, vakuutin, vaikka täytyy sanoa, että olin pettynyt. Sitä en kuitenkaan aikonut ikinä Tidelle paljastaa.
    ”Mä oon pahoillani…”
    No vähän saatkin olla, ajattelin. Tuolla tavalla annat ymmärtää kuitenkin. Menimme jo näin pitkälle tässä…
    ”Kyllä mä vielä… Mutta kun…”
    Niin, kyllähän sä vielä. Mutta kun. Onhan se aluksi aina pelottavaa. Siitäkin pääsisi kuitenkin yli tekemällä sen ensimmäisen kerran.
    ”Ootko sä nyt… Vihainen?”
    ”En todellakaan!”
    ”Meniks tää koko homma pilalle nyt?”

    Ärtymykseni katosi. Purskahdin nauruun. Yritin toki pidätellä sitä ensin, koska olihan tämä Tiden ihan ensimmäinen kerta. Pukkasin Tiden käsivartta olkapäälläni. Keskellä Nurmoa, kaikkien ihmisten keskellä, en voinut oikein mitään sen hellempää tehdä. Voi Tide! Ei se nyt niin vakavaa ole.
    ”No ei menny pilalle, voi ku — Tide!” hörötin hänelle. ”Kyllä mä voin itekin oman koirani mätsärikehään viedä!”
    ”Sä ilmotit mut sen omistajaksi…”
    ”Ihan sama. Ei ne tiedä etten mä oo sä, eikä sillä oo väliä! Nyt vaan pidät meille peukkuja, että saatais sininen — seuraavaksi on meidän vuoro.”
    ”Eikö punanen oo parempi?”
    ”On, mut mä tykkään palkinnoista, eikä Jeppe ikinä sijoitu punasissa!”

    Kehässä minua ja Jerusalemia vastassa oli nuoren oloinen norjanharmaahirvikoira. En ole itsekään mikään match show -konkari, vaikka en enää jännittänytkään niin kuin Tide. Pidin narua ja koiraa aluksi oikealla puolella, mutta onneksi kehäsihteeri elehti minulle niin, että ymmärsin siirtää Jerusalemin sisäpuolelle. Se läähätti kieli pitkällä juostessaan kanssani kaksi rinkiä hirvikoiran ja sen emännän perässä. Oli aika harmi juttu, että kerrankin Jerusalem käyttäytyi kuin pieni enkelivauva ilmeisesti helteen vuoksi, ja hirvikoira vastaavasti hyppi ja pomppi silkkaa nuoruuttaan ja innostustaan. Se oli ihana, iloinen hauva, ja Jerusalem puolestaan yhtä ihana, mutta helteen takia löysä hauva. Kiitin, kun minulle ojennettiin punainen nauha, enkä varmasti paljastanut harmitustani. Hyvästi, palkinnot. Olisin halunnut namipussin. Jerusalem oli kuitenkin onnellinen, kun työnsin sen kitaan puolikkaan lihapullan kävellessämme ulos kehästä.

    Koirien match show’ssa ei ole niin jännittävää kuin luulisi. Kehässä on kivaa, mutta kaikki muu on lähinnä odottelua. Mielummin sitä silti päivänsä siellä vietti, kuin kotona iltaa ja viileyttä odottaen. Jerusalem tykkäsi, kun näki muita koiria ja tervehti häntä heiluen tuttuja piskejä Nurmon ja Hyllykallion koirapuistoista. Tide oli kuitenkin vielä hellyyttävämpi. Hän haaveilee koirasta ja katseli pitkään etenkin pentuluokan osallistujia, jotka vaappuivat ja pomppivat omistajiensa mukana opetellen olemaan hyvätapaisia koiria. Kun Tide hymyili pennuille, minun teki ihan hirveästi mieli purra häntä poskesta, koska niin suloista se oli. Kuulemma söpöt asiat aiheuttavat ihmisissä aggressiota. Sen takia koiranpentujakin tekee mieli halailla ja puristaa, vaikka ne eivät siitä tykkääkään. Ja koiranpentuja katselevia Tidejä teki mieli suorastaan purra.

    Kun loppukehät lähestyivät, yritin taas ujuttaa Jerusalemin nahkanarua Tiden käteen. Sillä ei ollut hienoa ohutta näyttelypantaa niin kuin joillain muilla, vaan ihan oma punainen nahkapantansa: eihän se edes ollut mikään näyttelykoira, tai edes puhdasrotuinen. Sitä paitsi leveä panta oli sen mielestä mukavampi. Harkitsin jo teeskenteleväni nilkan nyrjähtämistä saadakseni Tiden kehään, mutta se olisi ollut kyllä ihan liian manipuloiva temppu. Jätin suostuttelunkin väliin — noh, ainakin aluksi, siis jätin suostuttelun myöhemmälle. Kierosti pyysin Tideä kuitenkin juoksuttamaan Jerusalemia kehien välissä olevalla käytävällä, muka jotta näkisin, liikkuuko se suorana vai ei. Oikeasti halusin Tiden vain näkevän, että kyllä Jerusalem häntäkin kehässä seuraisi, kunhan toisessa kourassa oli lihapulla. Sen juoksutuksen jälkeen loppukehä oli jo alkamassa, eikä minun tarvinnut kuin kerran nätisti pyytää, että mene sinä Tide, ja hän meni. Tai no. Saatoin minä sanoa siitäkin, että kun on niin pyörryttävän kuuma ja kaikkea, voi minua raukkaa kun uudestaan kehään joudun, ja että hän voisi edes pitsapalkalla suostua. Okei! Manipuloin härskisti, vaikka en väittänytkään nilkkani nyrjähtäneen!!

    Jeppe ja Tide tulivat lopulta punaisten neljänsiksi. Jerusalem on ollut ennenkin muutaman kerran mätsäreissä ja sijoittunut korkeimmillaan kahdesti sinisten palkintosijoille. Aina se on saanut sinisen. Poikkeuksetta. Nyt tuomari taisi tykätä siitä — tai sitten Tidestä, jonka hiukset hikoilu sai hieman kihartumaan, ja joka oli kyllä ehdottomasti koko näyttelyn suloisin handleri. Kyllä: vaikka laskettaisiin mukaan Junior Handler -luokan pikkunaperot, niin sijoittaisin hänet silti ehdottomasti punaisten ykköseksi.

    Kotimatkalla join noin puolitoista litraa vettä ja Jerusalem järsi yhtä palkinnoksi saamaansa nahkarullaa. Sanoin, että sitten kun Tide hankkii koiransa, mennään kyllä yhdessä mätsäreihin hakemaan namipussipotit kotiin. Mutta että ensin haettaisiin Runoista meille ihan omat namipussit pitsan muodossa.

    • #3298 Vastaus

      Outi Halme
      Osallistuja

      Haha, tuo alku oli kyllä mainio. Vaikka arvasin, ettei se nyt ihan taida liittyä siihen, mikä ensimmäisenä tulee mieleen, niin enpä olisi odottanut, että koiranäyttelyistä oli puhe 😀

      Tiitus ja Hello on kyllä mainio parivaljakko ja niin söpöjä yhdessä ja niistä voisi lukea vaikka kuinka. Mun mielestä on niin ihanaa, kuinka Hello yrittää olla hyvä ihminen ja hyväksyy sen, että Tiitus jännittää, eikä haluakaan kehään. Sit lopulta Hellon on kuitenkin pakko ihan vain vähän kuitenkin huijata Tiitusta ja tietenkin hän siinä onnistuu. Se on jotenkin niin suloista!

      Ja mä haluaisin kyllä joskus kuulla tarinan Jerusalemin nimen takana! Tai en tiedä, onko se jo kerrottu, mutta omiin silmiin ei oo ainakaan osunut.

  • #3296 Vastaus

    Heli Lindqvist
    Osallistuja

    Mä en kestä, oon lukenu ihan liikaa jotain ficcejä kun aivot lähti heti seurailemaan klisee juonikäänteitä 😀 Hyvin toteutettu alku ja hauska muotoilu tekstissä. Tykkään tuommoisesta vähän ajatusvirtatyylisestä tyylistä! Koiranäyttelyistä en mitään tiedä, mutta tämä kuvaus vaikutti ainakin mun mielestä ihan realistiselta ja loogiselta. Koiranäyttelyt ja Tiituksen ja Hellon keskinäinen nokittelu oli saatu hyvin nidottua yhteen. Ja kyllä pitää itsekin myöntää että Tiitus on aika söpö :’D

    edit: Ja sit tää ei tietenkää tullu vastauksena 😀 no, sattuu näitä parhaimmillekin

  • #3510 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Hyytelöpoikaystävä

    ”Se oli sun kuudes keksi!” Eira huomautti pirtinpöydän toiselta puolelta minua vihamielisesti mehukattilasillisellaan osoitellen.
    ”Joo mut ei meillä lasketa”, totesin olkiani kohauttaen ja purin suklaakeksistä palan. Se oli Jillan tekemää, ja sen kyllä näki ja maistoi. Ei niitä keksejä millään Tasangon pussikekseillä haastettu.
    ”Susta tulee läski.”
    ”Aha.”
    ”Sä oot nyt jo aika läski!”
    ”Ja sä jäät tommoseks lyhyeks ja surkeeks pian, kantsis sunki syödä keksiä välillä.”
    ”Arvaa tykkääks Tiituskaa–”
    ”Eira”, Nelly sanoi silloin ikkunan viereltä, jossa oli rauhallisena selaillut Ilkkaa.
    ”No?”
    ”Cozmina pitäs hakee tarhasta.”
    ”Mä voin! Tai siis ehkä mulla on nyt just ja just sen verran aikaa.”

    Ihana hiljaisuus laskeutui. Nellystä ei ollut ihan hirveästi puheseuraksi ennen puoltapäivää. Se ei haitannut. Oikeastaan mielummin söin keksiä kuin puhuin. Odotin kengittäjää. Minun piti ottaa hänet vastaan, koska Skotilla oli ensimmäinen kengitysvuoro. Olin ihan tyytyväinen, kun muutama muukin oli tarvinnut kengittäjää. Se tuli ihan rahtusen verran halvemmaksi, kun kilometrikorvaukset täytyi maksaa vain kerran ja jotain heimoalennustakin sai.

    Seurailin keittiön pöydän syvää naarmua kynnelläni. Aika usein sen päällä oli pöytäliina, mutta siitä naarmusta tiesi, että tämä pöytä oli vanhasta Hopiavuoresta peräisin. Minä olin sen naarmun tehnyt. Kun olin ollut Ritva-tädillä hoidossa, olin raaputtanut pöytään keittiöveitsellä pienen mutta syvän H-kirjaimen. Ennen sen lähellä oli ollut myös epämääräinen musta kitaran kuva. Se oli tullut läpi, kun olin piirtänyt myrkkytussilla kopiopaperille. Nyt se oli kai jo kulunut pois.

    ”Mikähän on painoraja et voi ratsastaa?” kysyin yhtäkkiä Nellyltä, joka naurahti.
    ”Mitä? Luuleksä nyt oikeesti että sä oot läski vai?”
    ”En mä mitää luule.”
    ”Mä kuulin jostain et kakskyt prosenttia hevosen painosta tai jotain. Sulla on työhevonen. Ota nyt aiva rauhas kahdeksas keksi, vaikka ei meillä lasketakaan…”
    ”Tide pyysi mua juoksulenkille.”

    Nelly nauroi taas. Minäkin hymyilin. Olihan se nyt aika hilpeä ajatus. En jaksaisi varmaan juosta edes postilaatikoille ja takaisin. Sitä paitsi olin nähnyt Tiden lenkillä, varmaan kaikki olivat. Kun hän muka hölkkäsi, muka meni hiljaa, muka otti rennosti, niin hän kiisi koko Kirkonmäen ohi varmaan kolmessakymmenessä sekunnissa. En kyllä jaksaisi juosta niin pitkää matkaa. Olin parempi pitsansyönnissä kuin urheilussa.

    ”Ajatteliksä muka mennä?”
    ”En todellakaa. Mä urheilen kun mä ratsastan.”
    ”Nii… Sonjan kaa? Miten se sen — mikäsenyon — Salieri menee maastos?”
    ”Kyllä mä sunki kanssa voin mennä maastoon jos oot noin mustasukkanen. Mutta sä et voi sitoo mua, mulla tulee aina olemaan monia naisia.”
    ”Eiku oikeesti, Millanen se oli?”
    ”Sonja vai? Me ollaan nyt bestiksiä. Joka päivä mennään maastoon. Kolmesti. Juteltiin ihan supersyvällisiä. Niinku katottiin Pihlajamäellä niitä puita. Oli tosi romanttista kuule. Se pyysi mua sen lapsen kummitädiksi. No ei. Se on sellanen asiallinen. Vähä eetumainen, mut silleen et se kumminki osaa ihan puhua. Kiltin olonen. Eli ei yhtää niinku sä!”
    ”Ei kun Salieri.”
    ”Ai. Se on… Musta.”
    ”Aha. Mitäs muuta ku et se on musta?”

    Varmaan jokainen tiesi jo, etten erottanut mitään hevosrotuja toisistaan, enkä piitannut vakavasti otettavasta treenistä. Kunhan kuljeskelin Skotin kanssa maastossa, ja nykyään Typynkin kanssa kärryillä. Nelly oli saanut päähänsä, että Sanieri on kouluratsu, ja itsekin, seinähullu kun oli, hän harrasti kouluratsastusta ja kärtti lisätietoja Salierista. Kohauttelin vain olkiani. Se oli nopeampi kuin Skotti, ohkaisempikin, mutta Inkan, Cozminan ja Jussin tapaan sellainen rimppakinttu, ettei sillä varmaan kunnollinen miehekäs keksinsyöjä voisi edes ratsastaa. Mistä minä tiesin, mitä se osasi? Olihan sen ravi ollut kivan näköistä, mutta vaikka olisin hoksannut kysyä Sonjan ja Salierin treenistä, en olisi ymmärtänyt vastauksia.

    ”Susta ei oo kans mitää hyötyä”, Nelly puuskahti tarpeeksi minua kuulusteltuaan.
    ”Susta onneks on. Sit ku sä et jaksa enää huutaa kentällä kaikille et kantapäät alas, niin mä teen susta vaikka paperipainon kun sä oot noin pieni ja kätevä.”
    ”Eiks susta tulis parempi paino…”
    ”Oonkohan mä Tidenkin mielestä läski?”
    ”Sekö sua oikeesti — heh — painaa?”
    ”Haloo, ooksä ikinä nähny missä kunnos se on? Sen kaikki kaverit on samanlaisia. Se siis viihtyy sellasen väen kans joka käy aamulla juoksees miljoonaa kirkonmäellä ja tekee vatsalihaksia kun ne kattoo teeveetä. Mä syön pitsaa kun mä katton teeveetä!”
    ”Sulla on kuitenki noi söpöt kiharat.”
    ”Nii ja Ilveksen puolen mulkosilmät.”
    ”Ei hätää kulta. Mä voin olla sun parta jos te erootte sen kaa.”
    ”Mikä?”
    ”Gay beard.”
    ”En mä tajua vieläkää. Mut okei, käy.”

    Hetken olin ihan oikeasti pahalla tuulella, mutta ihan pian se unohtui. Kaadoin kahvikuppiin maitoa, koska olin jo kahvini juonut. Seinän takaa portaista kuului vaimeaa töminää ja näkemättäkin tiesi, että Noa sieltä tuli. Ei vintissä muita hänen lisäkseen käynyt kuin Jilla, joka oli töissä, sekä Eetu, jonka auto puuttui parkkipaikalta.

    ”Miten meni se Noan ja Flidan valmennus?” kysyin samalla hetkellä, kun se juolahti mieleeni.
    ”Ihan hyvin. Noa menee parin vuoden päästä olympialaisiin, kun mä oon niin pro valmentaja.”
    ”Mitä? Mä kuulin mun nimen”, kuului Noan ääni, ja sitten hän ilmestyi silmiään hieroen ruokasalin puolen ovelle.
    ”Nii että Eetu käski sun ottaa kengittäjän vastaan”, sanoin vakavalla naamalla.
    ”Ai? Eiks sen pitäs jo tulla? Hyvä et mä heräsin. En mä muistanu et mun pitää.”
    ”Joo kato kun Eetu on jossain ja Camilla ei kerkee ja Tiden on pakko nyt lähtee jo kun se on mun kyydillä ja mäki lähden.”

    Nelly oli siitä hyvä, että kun nousin lähteäkseni ja Noa istui paikalleni, hän katsoi minua huvittuneesti eikä toruvasti. Virnistin hänelle Noan selän takaa ja tuuletin pienesti ennen kuin sanoin heipat hyvin neutraalilla äänellä ja lähdin kohti eteistä. Jes. Kengityksessä olisi mennyt vaikka kuinka kauan. Olin ajatellut hakea taas kerran Runoista pitsaa, mutta nyt kun oli ylimääräistä aikaa, pitäisi ehkä tehdä itse jotain terveellisempää ruokaa ja lähteä sitten sen Tiden kanssa lenkille, kävellen tietenkin. Millähän minä utelisin Tideltä, harmittaako häntä tällainen hyytelöpoikaystävä?

    • #3511 Vastaus

      Nelly
      Valvoja

      Mä tunnistan Hellon ajatukset niiiin hyvin 😀 . Aina välillä, ihan normaali ihminenkin miettii et entä jos ja mitä jos. Se kuuluu asiaan 🙂 . Musta on tosi kiva, et kirjotit Hellosta epäilevän tosi Hellomaisella tavalla. Myös se, että epäilyn aihe on niin perusarkee ko olla ja voi iski muhun 😀 . Ihan tosi kiva teksti, tykkään!

    • #3512 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Ahii, Sonja mainittu! Ihana Hello <3 Ja Nelly selvästi haistaa uuden valmennettavan kun sellainen astuu lähistölle, joten pitäähän sitä pohjatietoja kaivaa vaikka Hellosta satumaisen vähän apua onkin siinä hommassa.
      Mutta voi Hello-parka ja sen epäilykset. Epäilykset on niin inhottavia ja varsinkin kun epäilee itseään, sitä että kelpaako ja onko hyvä ja tykkääkö toinen. Valitettavasti se ei jää pelkästään teini-ikään.

  • #3643 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Soittakaa elsut!!

    Minä olen Jeppe Ilves ja minä olen hyvä poika. Toisinaan olen kuitenkin Jerusalem ja toisinaan Makkaraa. Hämmentyisihän sellaisesta parempikin poika. Yleensä muistan, että kaikki kolme nimeä tarkoittavat minua.

    Asun yhdessä veljeni kanssa. Hänen nimensä on Hello, ja jostain syystä hän kutsuu itseään isäkseni. Hello ei ole ihan täysillä matkassa, joten toimin hänelle ikään kuin huoltajana: autan aina tarvittaessa. Vahdin, että hän saa nukkua rauhassa. Kärpäsetkin syön pois pörisemästä ja häiritsemästä. Katson, että Hellon kädet ja jalat ovat puhtaat. Silloin harvoin, kun Hello käy suihkussa tai kylvyssä kidutuskammiossa, vahdin suihkuverhon raosta, ettei hän huku. Vessassa olen seurana, jos vaikka siellä kävisi jotain. Koemaistan kaiken ruuan, jonka hän jättää sohvan käsinojalle. Ihan vain myrkkyjen varalta. Eilen koemaistoin kokonaisen uunimakkaran. Sen takia Hello ensin volisi kädet kasvoillaan, mutta alkoi sitten nauraa ja pörröttää turkkiani.

    Rajoitteista kärsivästä veljestä huolehtiminen on välillä rankkaa. Toisaalta on palkitsevaa nähdä hänen olevan iloinen. Meillä on ruvennut kulkemaan Tide, ja se on tehnyt Hellosta iloisen. Aluksi minun oli toki tarkkailtava tätä Tideä ja varmistuttava siitä, että hän on varmasti hyvää seuraa. Tarkkailin häntä sohvalta. Ja matolta. Pihaltakin tarkkailin ikkunan kautta, tassuillani seinään nojaten. Nykyään olen tarkkaillut häntä lähinnä hänen sylistään. Hello ei tykkää, kun tarkkailen Tideä selälläni Tiden käsivarsilla, vaan sanoo, että voisin minä Hellonkin sylissä joskus maata. Mutta ei Helloa tarvitse tarkkailla. Sitä paitsi Tide antaa minulle pitsasta reunapaloja.

    Vaikka olen tarkkailuni perusteella todennut tämän Tiden melko hyväksi pojaksi, tänään arvioni hänestä muuttui. Kerron nyt selviytymistarinani.

    Aluksi kaikki oli ihan normaalia. Olin ihan vain Hellon ja Tiden iloksi päättänyt lähteä lenkittämään heitä, vaikka satoi. Kaikilla oli ollut ihan uskomattoman kivaa lenkillä. Siellä oli ollut rajattomasti merkkaamattomia pissapaikkoja sateen jäljiltä ihan meitä kolmea varten, kuralätäkköjä hypittäviksi, kotilollisia etanoita syötäväksi, ja oli siellä muuten yksi juuri parhultainen kissankakkakin, johon saattoi itseään hinkata. Työnsin keppiä Tiden käteen, jottei hän joutuisi pukkimaan Helloa kyynärpäällään. Hellolle näytin ihan sairaan mahtavaa Runoin pitsalaatikkoa, jossa oli vielä vähän hajua ja ihan rahtunen juustoakin jäljellä. Hello niin tykkää pitsalaatikoista. Niitä on meillä kotonakin monta. Se oli varmasti paras lenkki ikinä, tai ainakin paras lenkki tänään! Ajattelinkin, että kotona voisimme esimerkiksi syödä, tai siis minun voitaisiin antaa syödä, kun olimme niin hienon lenkin tehneet.

    Mutta ei.

    Tide ei päästänyt minua irti. Ajattelin, että pääsen vielä takapihallekin, ja että on selkeästi onnenpäiväni. Häntä heiluen pukin Tideä pohkeeseen matkallamme. Mutta sitten hän avasikin kauhukammion oven. Yritin vastustella — yritin vetää poispäin — mutta turhaan. Kuuman kaakelilattian helvetinlieskat polttivat tassunpohjiani. Tiesin, mitä oli tulossa. Yritin paeta, mutta kauhukammion ovi sulkeutui äänettä. Tide mokelsi, että älä nyt ulvo, ei tässä mitään pahaa tehdä. Mutta minä tiesin ennalta, mitä oli tuleva.

    Tiden kaltaisten ihmisten takia eläinsuojelu on keksitty.

    Minut yritettiin hukuttaa. Vaikka kuinka huusin Helloa apuun, vettä tuli vain lisää. Ja kun se vesikidutus hetkeksi taukosi ja yritin pakoon, tulikin saippuaa ja vaahdotusta niin, että siihen olisi parempikin poika meinannut kuolla. Silloin oli jo myöhäistä pyrkiä pakoon, koska saippua tasan pitäisi pestä pois. Se haisi ihan kuolemalta ja pahuudelta. Yritin seistä paikoillani ja ajatella lenkiltä löytynyttä tosi hyvää kissankakkaa…

    Hellolla oli takaovi auki, kun minä pääsin vapauteen kidutuskammiosta. Juoksin heti ulos. Vatsassa väänsi ja kupli siihen malliin, että oli jo kiire. Lasin läpi kuulin, miten Tide sanoi, että minulla on terveet keuhkot, mitä se sitten tarkoittaakaan. Hello kuului vastaavan, että jostain syystä se — siis minä — tykkää uida. Ihan niin kuin uittamisella ja tappamisella olisi jotain yhteistä.

    Tide meinaa jäädä meille yöksi. Minä aion purra sitä takalistoon kun se nukkuu. Syön sen iltapalavoileivät, nuolen sen tyynyä ja vien sen molemmat kengät sohvan taakse piiloon. Sitten oksennan joka ainoan lenkillä syömäni etanan lattialle täsmälleen siihen, mihin se aina jalkansa aamulla laittaa.

    • #3644 Vastaus

      Herman
      Osallistuja

      Ei vitsit! Tätä lukiessa tuli kyllä naurahdettua ihan ääneen muutaman kerran. Tätä oli ihan super hauska lukea, koko ajan hymy huulilla. Varsinkin toi loppu oli ihan paras😂

    • #3646 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Hillitön tarina! Ja aivan ihana. Noin koira varmasti ajattelisi. Pyyhin täällä naurunkyyneleitä silmistäni ennen kuin uskallan lukea sen uusiksi.

  • #3912 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Lauantaina

    ”Joo. Kiitos. Oli kivaa. Kiitti. Joo. Hei.”

    Annoin hartioideni lysähtää heti kun ovi painui kevyesti loksahtaen kiinni Eiran ja Inarin takana. Kävelin olohuoneeseen käsiäni roikottaen kuin apina ja kierähdin pienelle sohvalle suoraan kyljelleni. Se oli saavutus, kun otti huomioon, että Tide istui jo siinä.

    Pian tunsin sormet hiuksissani.
    ”Sulla vähän muuttu toi vireystaso kun ne lähti.”
    ”Joo.”

    Oli niin ihanan hiljaista. Jerusalem urahteli unissaan eteisessä ja Tide niiskaisi, mutta mitään muuta ei kuulunut. Eiran ja Inarin jälkeen se oli aika taivaallista. Pidän heistä molemmista, mutta olen ollut varsinkin Inarin kanssa melkein joka päivä. Eira minut siihen puhui, koska kuulemma Inarilla on nyt jokin erityisen vaikea vaihe. Ja kyllähän minä olisin Inarin kanssa noin muuten vain voinut ollakin, mutta se piristäminen siinä niin rankkaa oli.

    ”Miks?”
    ”Mitä miks?”
    ”Mitä sä silleen olit kierroksilla koko illan ja kaikkee?”
    ”Mitä kaikkee?”
    ”No… Esitit tyhmää. Älä nyt suutu.”
    ”Inarin takia. Daa.”
    ”Daa?!”
    ”Daa! Hoida mua Hellevaara, mä oon poikki.”
    ”No vähemmälläki riehumisella.”

    Tide pyöritti sormensa ympärille yhtä kiehkuraa ohimoltani. En sanonut, että jos hän jatkaisi sitä kauan, siihen muodostuisi nopeasti rasta. Raavin niskaani, kun Tide siirtyi nyppimään yhtä niskakarvaani, ja sitten leukaani, kun hän nyppi partaani.

    ”Mikä — mikä raivostuttamisvimma sulla on?” kysyin kun hän kutitti tahallaan korvaani.
    ”Mä pidän sua hereillä. Että sä jaksat syödä keksejä.”
    ”Ei meillä oo keksejä.”
    ”Mä ostin, kun melkeen et saanu sillon tallilla yhtään.”
    ”En mä nyt oikeesti siitä mitenkää… Tai no… Riippuu. Mitä keksiä?”
    ”Niitä Tasangon suklaakeksejä.”
    ”Ai niitä jotka kasvaa pussissa?”
    ”Kasvaa — joo joo. Niitä.”
    ”No sit jos on niitä… Sit mulle tuli erittäin paha mieli kun aina mua sorretaan ja mä tarvin niitä.”

    Tide nousi ja melkein kompastui, kun valahdin puoliksi lattialle pitämään häntä nilkasta kiinni. Ei minua haitannut yhtään, että Nellyllä oli tapana härnätä minua kaikin tavoin, niin kuin tallilla yhtenä päivänä niiden keksien kanssa. Näkihän sen nyt ilmeestä ja kuuli äänestä, ettei kyse ollut mistään oikeasta. Ja kukapa minulle nyt varsinaisesti pahaa tahtoisi? Inarin yksi suurimmista ongelmista taisi olla se, että hän ei tosiaankaan osannut olla välittämättä pikkuasioista. Jos hänet olisi jätetty ilman keksiä, hän olisi suun soittamisen sijaan ollut hiljaa surullinen. Toisaalta Nellykin oli sen verran sosiaalisesti taitava, ettei huomioinut Inaria sillä tavalla kuin minua. Kaikki eivät kyllä olleet. Inari ei halunnut erityishuomiota, eikä kestänyt härnäämistä. En ihmetellyt yhtään, että Inari ja Allu tulivat loistavasti toimeen.

    ”Kestää! Hellevaara!”
    ”Odota nyt!”
    ”Jäitsä leipoon niitä — hehe — keksejä!”
    ”Ei kun katopa tätä, mä laitoin tätä jätskiä.”
    ”Oi! Äkkiä nyt!”
    ”Mitä!”
    ”Sä sulatat sen Hellevaara!”

    Kun nauroin, Tide näytti samalta kuin Jerusalem silloin kun se yritti nukkua rauhassa lattialla ja minä ryömin sen viereen ja nostin sen tassun ympärilleni. Vähän ärsyyntyneeltä, mutta hetken kuluttua taas ihan tyytyväiseltä. Olin melko varma, että Tidekin tokenisi rapsuttamalla.

    ”Kuinka kauan sä oot tuntenu Eiran ja Inarin?” Tide kysyi hetken kuluttua jätskiä suussaan.
    ”Eiran kuule kohta seitsemäntoista vuotta ja Inarin jotain kaheksantoista.”
    ”Ai oikeesti?”
    ”Joo mut en mä silleen niiden kanssa oo ollu muutaku ihan joskus penikkana ja sit nyt taas kun ne kävi pianotunneilla ja sitte tallilla.”
    ”Tiesithän sä ettei tytöt piristy siitä jos niille tarjoaa jotain pränkkipurkkaa josta saa sähköiskun?”
    ”Näytti piristyvän kumminki.”
    ”Tai ettei tytöt oikeesti tykkää kun tyyliin pöllii niiden pipon.”
    ”Mistä säkään mistää tytöistä tiedät Hellevaara.”
    ”Kyllä mä nyt tiedän. Mulla on pikkusisko. Mulla oli tyttöystävä. Mulla on silmät päässä!”
    ”Ei tommosia lasketa.”
    ”Lasketaan. Tuus ny. Viedään Jerusalem ulos.”
    ”Ai ku mä en millään ehdi ku mulla on tää jätski.”
    ”Jerusalem nuolee tota sun astiaa tuolla.”

    • #3914 Vastaus

      Tiitus
      Valvoja

      ”Mulla oli tyttöystävä.” Saatoin ehkä vahingossa lukea tän preesensissä ja nauroin ajatukselle, että Tide pitää Helloa tyttöystävään 😀 Ja siis onhan se aika paikkaansapitävää.

  • #4198 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Kuumaa kamaa

    ”Nyt ei kyllä millään käy”, pahoittelin puhelimeen, kun Tide oli oikein varta vasten soittanut, että mennäänkö ajelemaan Kontiokorpeen. Rapsutin otsaani ja irvistin odottaen seuraavaa kysymystä. Minä en ollut hirveän hyvä valehtelemaan.

    ”Ai. Okei”, Tide vastasi huolettomasti ja kysyi sitten vaistomaisesti: ”miksei?”

    ”Jeppe on vähä huonossa kunnossa. Se… Se yrjöö.”

    Katsoin syyllisenä Jeppeä, joka nukkui rauhallisena makuuhuoneeni nurkassa paljaalla lattialla. Sen pienet pehmoiset tassut nytkähtelivät, kun se nukkui. Yritin olla huokailematta puhelimeen. Vaikka kiinni minä jäisin lopulta kuitenkin. Ääneni minut paljastaisi. Minä olin valehtelija. Mutta en minä voinut tätä Tidelle ainakaan sanoa, eikä hän saisi missään nimessä nyt ilmaantua tänne minkään ajelun toivossa. Pystyisin tähän. Hoitaisin kaiken niin, ettei Tide tai kukaan muukaan saisi ikinä tietää, mitä olin tehnyt.

    ”Seelvä”, Tide venytti hetken hiljaisuuden jälkeen ja minä taoin itseäni mahdollisimman äänettömästi otsaan. Se oli sellainen seelvä, että Tide tiesi minun valehtelevan. Toivoin ja rukoilin, että hän kuvittelisi minun paketoivan joululahjaansa tai jotain.

    Lopetin puhelun ja hengitin syvään ennen kuin koskin kiellettyä tavaraa sisältävään villapipoon, joka köllötti liikkumattomana edessäni sängyllä päiväpeiton päällä. Oli hengitettävä toinenkin kerta, ja vielä kolmaskin, ja vasta sitten uskalsin kurkistaa pipon sisälle uudelleen ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun Milan oli sen käteeni ovelta ojentanut.

    Ensin koko idea oli tuntunut ihan hirveän hyvältä, olkoonkin, että se oli kiellettyä. Kun olin huolestunut ideani idioottimaisuudesta hetken päästä, ensimmäinen ajatukseni oli ollut soittaa Eetulle. En ollut kuitenkaan tehnyt sitä. Eetu ei auttaisi minua hankkiutumaan kielletystä tavarasta eroon, kun kyse oli Milanista. Kuulemma Milan aiheuttaa ongelmia aina minne meneekin. Eetu sanoo, että hänellä on käänteinen Midaan kosketus: kaikki, mihin hän koskee, muuttuu kullasta paskaksi.

    Nielaisin ja suljin pipon suuaukon. Soitin taas Tidelle.

    ”Tiitus”, Tide vastasi, niin kuin aina.
    ”Mä valehtelin. Jeppe ei ole kipeä. Sun pitää auttaa mua.”
    ”Mikä sulla on?”
    ”Ei ehdi selittää, tuu vaan tänne.”

    Jes. Olin sotkenut sitten Tidenkin minun ja Milanin laittomuuksiin.

    • #4199 Vastaus

      Tiitus
      Valvoja

      Mitämitämitä?!? Vihdoinko se selviää, mitä Milan ja Hello ovat tehneet? Ja että Hello totisesti sekoittaa Tiden siihen, mitähän siitä kehkeytyy? Voisiko siitä tapahtua jotain ikävääkin heidän suhteelleen?!

    • #4204 Vastaus

      Herman
      Osallistuja

      Apuuaa, en malta odottaa selitystä tälle!!

    • #4205 Vastaus

      Noa
      Osallistuja

      Minäpä oon eri mieltä :DD ja nyt kun sanon näin niin ihan varmasti se onkin just toisinpäin.

      Mutta Hellon tuntien se tekee pienimmästäkin jutusta ongelman. Siis, Hellomaisen ongelman. Sellaiset jutut kuin että avaimet on jäänyt sisälle ja ovi on lukossa ja itse ulkopuolella, tai että tulossa on tärkeä koe jonka aihealueesta ei tiedä mitään, niin ne ei ole Hellolle ongelmia. Se, että keksit on loppu on Hellon ongelma.

      Hellohan kokee elämän paljon intensiivisemmin kuin moni muu. Kun miettii miten ääripää se on monessa asiassa niin pakkohan sen on! Hello on usein ihan lunki, hälläväliä, kyllä elämä hoitaa heppu, joka ei turhia huoli. Mutta sitten kun huoli tulee, niin sitten ollaan huolissaan ja kunnolla. Niin huolissaan että ahdistaa ja itkettää ja oksettaa ja tuntuu että on koko maailman pahin rikollinen, vaikka oikeesti kyseessä olis ihan pienikin juttu.

      Mulla on omat veikkaukseni siitä, mikä tämä kielletty esine on. En kuitenkaan sano mitään siitä, vaan annan muiden arvuutella päänsä sisällä ihan itekseen myös. Melkein kyllä voisin laittaa rahaa vetoon, että kun Tiitus tulee paikalle niin se saa taas huokaista helpotuksesta kun kyseessä ei ookkaan mitään ollenkaan niin vakavaa kuin Hello sai sen kuulostamaan. 😀

  • #4239 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Miten hyvin Noa tämän pikku sankarin tunteekaan… 😀

    Kuumaa kamaa 2

    Tide tuli omilla avaimillaan sisään. Oikein säpsähdin sitä. Tide vieläkin koputti yleensä. Piilotin pullottavan pipon tyynyjeni välliin ja tunsin miten sydämeni alkoi hakata taas lujempaa.

    ”Hello?” Tidde huhuili seinän takana eteisessä.
    En vastannut mitään, vaan menin vastaan. En ollut varma, miten Tide reagoisi siihen, mitä minulla oli piilossa tyynyjeni välissä.

    Tide katsoi minua huolestuneena ja minä purin huultani. Jerusalemin vinkaiseva haukotus kuului makuuhuoneesta. Sitten kuului ripirapiripirapi kun se käveli parkettia pitkin. Ja Tide katsoi vuorotellen kumpaankin silmääni kunnes Jepen kuono työntyi makuuhuoneen oven raosta eteisen puolelle ja hipoi reittäni.

    ”Sun silmät on ihan punaset, ootsä taas kipee?” Tide kuiskasi.
    ”Mä oon mokannu pahasti.”
    ”Mitä sä oot tehny?”
    ”Mulla on makuuhuoneessa laitonta kamaa.”
    ”Kamaa?!”

    Tide huojahti pari kertaa ja ojensi ensin toista kättään kohti ulko-oven kahvaa, sitten toista kohti makuuhuoneen kahvaa ja sitten taas kohti ulko-ovea. En kestänyt enää katsella sitä, joten laskin irvistäen katseeni matottomaan harmaaseen lattiaan. Olin jo soittaessani tiennyt, että Tiden tänne käskeminen oli ollut virhe. Jos Tide näkisi kätköni eikä ilmiantaisi minua, hänhän olisi rikostoveri.

    ”Näytä”, Tide sanoi lopulta tiukasti, eikä hän ikinä ollut ennen puhunut minulle niin kylmästi.

    Avasin makuuhuoneen oven. Olin ajatellut hakea pipon eteiseen, mutta Tide seurasi minua. Uskalsin vilkaista häneen vain kerran, sillä niin kurtussa hänen kulmansa olivat. Otin pipon varovaisesti. Vilkaisin itse sen sisään. Minua alkoi itkettää, kun ojensin avointa pipoa kohti Tideä.

    Tide lähestyi pipoa kulmat kurtussa. Kumartui sen ylle oikein korkealta, ihan niin kuin siellä olisi väijynyt Loimu tai muu iso ja vaarallinen. Sitten hän alkoi nauraa ja istui sängylle.
    ”Mä luulin että sulla on heroiinia!”
    ”Heroiinia! Varmaan mulla olis huumeita! Yritä nyt olla vakava!”
    ”Voi sun kanssa! Mistä sä noi sait? Miksi sä aiot niitä kutsua?”

    Pyyhin silmäni täyden pipon reunoihin, vaikka se alkoi jo haista. Nostin molemmat laittomat oliot syliini varoen, etteivät niiden pikku jalat sotkeutuisi pipon villalankarihmoihin ja menisi kuolioon. Toinen sanoi piip, niin kuin aina, mutta toinen oli hiljaa.
    ”Tän nimi on Keskiviikko”, sanoin ja ojensin ensin piipittävää Keskiviikkoa nyrkissäni Tideä kohti, ”ja tän nimi on Prinsessa.”
    ”Keskiviikko ja Prinsessa.”
    ”Nii.”
    ”Okei. Nyt voit sitten rauhottua ja lopettaa ton itkemisen. Kukaan ei vie sua vankilaan sen takia, että sulla on laittomia kanoja. Korkeintaan ne ottaa sulta pois noi… Keskiviikon ja Prinsessan.”
    ”En mä halua niitä poiskaan antaa…”
    ”Sit pitää hankkia siipikarjankasvatuslupa.”
    ”Luuleksä et rivitaloon saa mitää kanalupia!”
    ”Entä Eetulle?”
    ”Ei se auta kun nää tuli Milanilta…”
    ”Miksi — mistä se — tai ehkä mä kysyn sitä myöhemmin. Katotaan nyt miten noi saa jäämään henkiin.”

    Jo illalla Keskiviikolla ja Prinsessalla oli lämpölamppu, kaninhäkki, pesä, keskikokoisille papukaijoille tarkoitettuja puuleluja ja ruokaa. Ja tietenkin peili, koska siitä Prinsessa tykkäsi eniten. Istuimme kolmisin niiden häkin edessä, Tide, Jeppe ja minä. Kerroin, että pakkohan minun oli ne ollut ottaa, pienet kanani tai kukkoni, koska Milan oli sanonut, että muutoin niistä tehdään turkiskettujen rehua. Eikä minun Keskiviikostani ja Prinsessastani sovi tehdä rehua. Kun Tide menisi tulevana viikonloppuna Saksaan, ja etenkin kun Eetukin menisi, minulla olisi hyvää aikaa hakea salaa niitä kanalupia joko Hopiavuoreen tai iskän luo. Ei se nyt niin justiinsa voinut olla parin kanan — tai kukon — kanssa, kun ei siitä voinut edes joutua vankilaan.

    • #4243 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Siis ei tuommoisia saisi kirjoittaa! Minäkin jo ihan tosissani kuvittelin Hellon seonneen johonkin huumejengiin, niin epätodennäköiseltä kuin se kuulostaisikin (Milanista en sano mitään kun en tiedä sitä sen paremmin). Onneksi Noan teoria tuntui sen verran uskottavalta, etten nyt ihan kahtia revennyt. Voi kanoja, eivätpä tiedä millaisen draaman ovat saaneet aikaan.

  • #4291 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Jouluostoksilla

    Actual footage of Hello & Allu driving to Le Neue Ideapark:
    https://www.facebook.com/motokimaxted/videos/998210823617818/
    (Äänet päälle.)

    *

    Allun suusta kuultua matkan varrella:

    ”Lopeta.”

    ”Oikeasti lopeta.”

    ”Mä jätän sut tienposkeen.”

    ”Mä ajan sut Honkajoelle niin ne tekee susta sähköä sun jouluvaloihin.”

    ”Miten kukaan jaksaa sua?”

    ”Älä koske muhun.”

    ”Pidä se kieli suussa saatana!”

    ”Älä heilu tai menee jouset autosta.”

    ”Nyt vittu oikeasti.”

    ”MÄ SOITAN ÄIDILLE JUST NYT!”

    • #4292 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Ai helkkari, kun naurattaa niin ettei tuolilla pysy! Pystyin jo kuvittelemaan kohtauksen pelkkien repliikkien perusteella, mutta tuo video oli kyllä piste i:n päälle vielä.

    • #4293 Vastaus

      Herman
      Osallistuja

      Voi että kun mulla oli hauskaa kun luin tota! Voin vaan kuvitella mitä Hello oikeen tekee kun tollasia uhkauksia pitää Allun sanoa. Ja Sonjaa kompaten toi video oli aivan mahtava lisä tohon.

  • #4369 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Kuinka me ei Outin kanssa (vielä!!!) olla niin hyviä ystäviä

    Selasin Nordea Investoria kuin Ilta-Sanomia. Oli iltapäivä, joten olisin voinut vielä vaikka hankkia jotain pientä, mutta oikeastaan olin jo pitkään odottanut kovasti saavani sitä uutta sähköyhtiötä, Ilmatarta. Helsingin Pörssi tuntui yhtä väsyneeltä kuin minä itse.

    Kun havaitsin epämääräisesti hahmon Hopiavuoren tuvan sohvan jalkopäässä, nostin jalkojani ylös, mutta en katsettani ensialkuun puhelimesta. Tietenkin ajattelin, että se olisi Eira tai joku muu sellainen, joka saisi kernaasti istua jalkani sylissään ja mieluiten taputella sääriäni puheensa tahdissa. Kun hahmo ei liikkunut, kohotin katseeni siihen.

    ”Noni. Mä luulin sua joksikin Eiraksi tai joksikin”, sanoin Outille.
    ”Joo mä arvasin”, Outi huokaisi. ”Me ollaan niin saman värisiäkin”, hän lisäsi vielä hiussuortuvaansa sormeillen.
    ”Niinpä. Välillä mä en erota kuka teistä menee tuolla. Sä, Eira vai Inari.”
    ”Ei vitsi”, Outi harmitteli jotain istahtaessaan, kun väistyin oikeasti istumaan. ”Voisiksä tuoda ne mun keksit sieltä pöydältä?” hän huusi keittiöön.
    ”Joo tuo vaan ne munki keksit sieltä pöydältä!” minäkin huusin, vaikka en tiennyt, kuka tai mitä keksejä keittiössä oli.
    ”Nää on gluteenillisia! Hello! Otaksä jätskiä sitte?” Camillan ääni vastasi.

    Hetken kuluttua istuimme kolmisin hiljaisuudessa: minä ja Outi sohvalla, Camilla Eetun suosikkinojatuolissa ja minä ainoana ilman keksiä. Olisin halunnut tutkia vielä hetken Investoria, mutta olisi ollut rumaa nostaa kännykkä naaman eteen. Sitä paitsi olisinhan minä Camillan ja Outinkin jutuista kiinnostunut, kunhan he vain niistä kertoisivat. Varsinkin Camillan. Camillan ja Jessen. Äärimmäisen hienotunteinen kun olen, en kuitenkaan voinut udella aiheesta ennen kuin se tulisi muuten puheeksi. Sitä paitsi Camilla ei ollut hirveästi nauttinut siitä, kun olin viimeksi osoittanut olevani kiinnostunut hänen seurustelukuvioistaan siinä missä muidenkin.

    ”Silitä mua”, tokaisin siis Outille, mutta en edes kallistunut häntä kohti, koska ei hän nyt oikeasti silittäisi. En minä olisi muuten ehdottanutkaan.
    ”Ei me olla niin hyviä ystäviä.”
    ”Ollaanpa.”
    ”Eipähän. Tiedätsä mun lempiväriä?”
    ”Sininen”, sanoin heti.”
    ”Pöh, pah, Hello.”

    Hevosjutut oli joka tapauksessa sille päivää puitu. Camillalla oli vieläkin liikaa töitä, vaikka ei hän sitä myöntänytkään. Se reppana ei juuri ikinä päässyt edes ratsastamaan, vaikka olin monen tekosyyn varjolla tarjonnut hänelle Skottiakin. Outi puolestaan sai ratsastella vapaasti Jussilla, mutta ei kai Jussikaan nyt kunnollista työhevosta vastannut. Olimme me vastikään yhdessä maastossa käyneet oikeilla hevosilla, mutta silti.

    ”No. Kerro meille sun salaisuudet niin meistä tulee erottamattomia”, ehdotin Outille Camillaa kohti nyökäten, kun en oleellisempaakaan puheenaihetta keksinyt.
    ”Jospa sä kertoisit eka meille”, Outi vastasi.
    ”Ei sillä ole edes, kun se höpöttää aina kaiken”, Camilla epäili.
    ”On mulla!”
    ”No?”
    ”Kun mä olin pieni, mä halusin isona poliisiksi”, kerroin.
    ”Ei se oo salaisuus kun kaikki tietää sen. Kerro joku toinen”, Outi ojensi.
    ”Mä olin neljä kun mun isä kuoli ja–”
    ”Kerropa joku, joka on totta”, Camilla keskeytti. ”Kyllä me ollaan nähty sun isäs.”
    ”Mä oon pussaillu kerran Eetun kanssa”, sipisin suuren salaisuuden.
    Camilla naurahti.
    ”Ei tällästä voi olla ton kanssa”, Outi sanoi Camillalle myös huvittuneena, ”kun se valehtelee vaan.”
    ”Enkä valehtele. No sen isäjutun joo mut…”
    ”Aivan niinku joku uskois että Eetu…”

    Ei se niin justiinsa ollut, vaikkeivät kaikki aina uskoneetkaan minun melkein tosia juttujani. Olin silti tyytyväinen ja otin Outilta yhden keksin, vaikka en olisi saanut. Oli se nyt yhden Buranan arvoinen elämys aina. Olin saanut aikaan pientä yleistä nurinaa Outin ja Camillan välillä, ja pian siitä kehittyi ihan oikeaa keskustelua. Kun Camilla alkoi toimittaa jotain raskaana olevaa ystäväänsä kevyesti sivuavia liikuntajuttujaan, nojauduin paremmin sohvan selkänojaa vasten ja nautin, kun joku puhui, vaikka kukaan ei puhunutkaan suoraan minulle. Ei tehnyt enää yhtään mieli tarkistaa, joko Tokmannin osakekurssi olisi lähtenyt sopivaan laskuun, vai nousisiko se aina vain tasaisesti.

    • #4370 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      No kylläpä nyt on aikuis-Hello! Varmaan ihan vain vastaisku sille että olen kirjoittanut sen pari viime kertaa niin keskenkasvuiseksi 😀 Osakkeita ja kaikkea. On pieni yllätysveto, osakesijoittaminen haiskahtaa ihan siltä että Hello olisi pohtinut tulevaisuuttaan ja raha-asioita (vaikka uskonkin vakaasti Hellon haluavan Ilmattaren osakkeita sen takia että yhtiöllä on niin kiva nimi). Ja minä olin jo sitä mieltä että näistä hahmoista Hello olisi ensimmäiseksi se, joka ei paljon huolta huomisesta kanna, jos nyt viitsii sitä edes ajatella.

    • #4371 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Kieltämättä tuli hoppu. 😀 Taisi olla Nelly, joka antoi Hellon ominaisuuksiksi levottomuuden ja lapsellisuuden, ja ne on jo tosi tarttuneet siihen. Aluksi se oli vain laiska ja huoleton, mutta sosiaalisessa kirjoittamisessa parasta onkin, etten mäkään tunne omia hahmoja ennen kuin muutkin on tehneet niistä valmiita ja antaneet niille ominaisuuksia! Niin kuin nyt pohjattoman uteliaisuuden ja muiden miesjuttujen kaivelemisen… Olemattomat sosiaaliset rajat… Aina liian pitkälle menemisen… 😀

      Olen tavannut kahdenlaisia huolettomia veikkoja oikeassa elämässä. Suurin osa on (tai näyttää olevan) niin torvia, etteivät ne tajua olla huolissaan vaikka pitäisi. Jotkut taas on niin järkeviä, että ne ovat ennakoineet kaikki mahdolliset riskit ja tehneet parhaansa minimoidakseen ne niin että niiden ei oikeasti tarvitse olla hirveän huolissaan. Mulla on monta huoletonta idioottihahmoa, kruununjalokivenä ehkä Kontiokorven Mikael, joten mun on kiire osoittaa Hello erilaiseksi ennen kuin on liian myöhäistä. 😀 Siis ihan vain siksi, että olen jo kirjoittanut huolettomien ääliöiden tarinoita (ja taidan itse asiassa olla itsekin sellainen). Ulospäin se Hellokin nyt vaikuttaa vain hölmöltä ja saa vaikuttaakin!

      Hellolla on jotain kykyjä ja taitoja, mutta sen omassa kerronnassa niitä on ihan hirveän vaikea tuoda ilmi, tai siis mä en osaa! Se nimittäin kuvittelee, että kaikkia maailman ihmisiä kiinnostaa just vaikka sijoittaminen, säveltäminen ja shakki yhtä paljon kuin sitä, näin kolme ässää mainitakseni. Samoin sen opettelemia juttuja on musta vaikea tuoda ilmi muidenkaan hahmojen tarinoissa, koska se on kiinnostunut muista, ei ollenkaan itsestään, ja koska se ei tuo näitä jokaisen tyypin elämässä jokapäiväisinä pitämiään juttuja esiin. Kun kehityn kirjoittajana koko ajan, osaan lopuksi tuoda nämä esiin muutenkin kuin näin alleviivaavissa tarinoissa. :DD

      (En tarkoita että sijoittaminen, säveltäminen tai shakki tekevät ihmisestä automaattisesti viisaan. Mäkin leikin suurta pörssiosakkeiden ja korkorahastojen herraa ja olen silti iiiihan täysi torvi. Mutta siis kuitenkin.)

  • #4452 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Uudenvuodenaatto

    ”Et vitussa mitään snäppää. Hello. 12-vuotiaat snäppää. Et helvetissä — laita pois — mä en ainakaan tuu sun kanssa mihkää vitun — mee nyt siitä –”

    Allu harvoin suostuu kuviin. En yllättynyt, ettei hän suostunut silläkään kertaa. Allu luuli, että kuvien idea on näyttää hyvältä niissä tai jotain. Hän piti itseään rumana. Nyt kuvan idea oli kuitenkin ihan vain… Sanoa että…

    Ajattelikohan Tide minua?

    ”Laita nyt edes se tikku sitten mun taakse.”
    ”Helvetin hyvä uudenvuodenkuva, joku perkeleen tähtisä — eikö ny oikiaa rakettia olis mihnää–”
    ”Näetkö sä oikeita raketteja?”
    ”No en.”
    ”Nii. Tikku siihen edes jos sä et edes viitti kuvaan tulla. Kun ihminen yrittää snäpätä.”
    ”Mitä sä ny oikeen oot noin sualaanen? Älä ny oo tuan värinen…”

    Otin yhden kuvan ja lähetin sen Tidelle, jonka olin oikeastaan pakottanut lataamaan Snapchatin voidakseni lähetellä filtterikuvia. Yritin hymyillä Allulle, joka hymyyn vastaamisen sijaan ojensi olutpulloaan. Otin sen vastaan ja join oikein pitkän huikan. Huokaisin, vaikka teki mieli kirota niin kuin Allu aina välillä. Yritin olla ihan tosi hauska ja hölmö niin Snäpissä kuin livenäkin, vaikka Tide ei halunnut viettää minun kanssani sen paremmin joulua kuin uuttavuottakaan. En uskaltanut enää edes ottaa puheeksi kumpaakaan. Kyllästyisi vielä sellaiseen jankkaamiseen.

    ”Tuu. Mennään sisälle. Hello.”
    ”Joo.”

    Koiria ei uskaltanut enää päästää Allun rivitaloasunnon takapihalle, koska raketit olivat paukkuneet tasaisesti kuudesta eteenpäin. Mitään ei näkynyt, mutta kuului koko ajan. Ketään ei tarvinnut siis huhuilla aidatulta takapihalta. Sen kuin siirtyä sisään. Join viimeiset lirut Allun juomasta ovella, jotta voisin avata uuden pullon heti sisällä. Tavallaan pelotti juoda humalahakuisesti pitkästä aikaa. Pian joko alkaisin nauraa tai itkeä hillittömästi, tai pahimmassa tapauksessa soittaisin Tidelle. Kaadoin lasiin viinaa ja kokista ja otin kupin lisäksi kitarani mukaan sohvalle ikään kuin lohturätiksi.

    Ai että miten teki mieli soittaa, että miksiköhän et tykkää minusta enää. Laitoin kuitenkin puhelimen pois. Ainakin toistaiseksi.

    Uudenvuodenlupaukseni on kuvittaa tarinoita edes silloin tällöin tällaisilla max. 10 minuuttia vievillä ja täysin turhilla kuvilla.

  • #4493 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Kun Keskiviikko ei voi hyvin

    ”Vuorela.”
    ”Tässä on Helemias Ilves terve.”
    ”No terve?”
    ”Mä oon huolissani mun kanasta.”
    ”Siis mitä?”

    Pienen vauvan isyyslomalla oli aina raskasta. Jerusalemin kanssa oli ollut kaiken maailman sisäsiistiksi opettamista, mutta nyt Keskiviikko vei huolenaiheeni ihan uudelle tasolle. Huokaisin ja selitin taas yhdelle ihmiselle, tällä kertaa eläinsuojeluneuvojalle, että minun kanani oli ihan vetelä ja löysä. Olin selittänyt saman asian ensin isälle (puhuen hypoteettisesta kaverin kanasta) ja sen jälkeen jollekin hemmetin nurmolaiselle kanafarmarille. Iskä oli sanonut, ettei hän kanoista ymmärrä, ja kanalan isäntä tuumannut ettei hän nyt kyllä tiennyt, paljonko yksi kanayksilö normaalisti liikkui. Minua ärsytti se tieto, että jos kana ei ollut terve ja voimakas, se sitten kuoli, eikä sille erityisemmin mitään tehty. Toisaalta enpä ollut aiemmin potenut huonoa omatuntoa jääkaappini kanansuikaleistakaan.

    Eläinsuojeluneuvojasta ei ollut apua. Kuulemma suurin osa yhteydenotoista koski joko luonnonvaraisten eläinten hoitoa tai naapurien haukkuvia koiria. Kiitin ja lopetin puhelun. Jerusalem vinkui nurkassa: sekin tiesi, että jokin oli pahasti vialla. Pikku Keskiviikko makasi sylissäni, enkä osannut sanoa, oliko se onnellisen rento vai kuolemassa. Se sentään hengitti vielä. Selasin kännykkäni numerot vielä kerran läpi. Pitäisikö soittaa nyt Eetulle? Eetu ainakin tietäisi, keneltä oikeasti saisin apua… Tai sitten hän tekisi Keskiviikosta kanapihvin, koska hänestä vain koirat kuuluivat sisälle ihmisasuntoihin. Ja satunnaisesti Make. Pyöritin yhteystietoja eteenpäin ennen kuin löysin sopivan, johon soittaa. Siitä numerosta sai aina apua, mutten ollut käyttänyt sitä ikuisuuksiin.

    ”Hello”, puhelimeen vastattiin.
    ”Hello”, sanoin ennen kuin ehdon ajatella. ”Ei kun siis hallo!”
    ”Hello?”
    ”No Hello!”
    ”Siis onko se Hello?”
    ”Johtuuks tää nyt siitä että sä oot venäläinen etkä osaa suomea? Totta kai on, keskity nyt!”
    ”Mä olen serbi. Kylläkin.”
    ”Joo mutta mun kana kuolee!”

    Milanilla kesti hetken ymmärtää, mikä minulla oli vialla. Tuuli puhalsi hänen puhelimeensa häiritsevästi ja ympärillä kuului olevan muitakin ihmisiä. Lisäksi kanasanastoni taisi olla hänelle tyystin vierasta. Kun hän käsitti mistä oli kyse, hän kuitenkin toimi heti ihan niin kuin ennen vanhaan: vakuutti pehmeällä äänellä, että kyllä tästä selviydytään. Ja ihan niin kuin ennen, minä olin varma, että tietenkin selviydyttäisiin. Milan on aina ollut kuin taikaa: hän saa mahdottomatkin asiat järjestymään, joten yhden kanan herättäminen kuolleista ei olisi hänelle mikään mahdottomuus. Tiesin sen. Lisäksi Milan kuulosti aina itse niin vakuuttuneelta onnistumisestaan, etten itsekään tullut ikinä kyseenalaistaneeksi hänen mahdollisuuksiaan.

    ”Kyllä mä yksi kana sulle parannan. Älä yhtään huoli.”
    ”Tää on ihan veltto jo. Mä luulen et se kuolee nyt.”
    ”Äh eikä kuole. Mä tulen siihen, parannamme kanan, sä keität kahvit, sitte sä naurat. Odota vain.”

    Milanilla meni vartti. Katsoin kellosta. Sen vartin aikana Jerusalem vinkui ainakin kaksitoista kertaa. Tiesin suunnilleen missä Milan asui, ja hänen luotaan meni meille kyllä paljon enemmän kuin vartti. Joko hän oli kaahannut sataakahtakymppiä läpi Ilmajoen ja Otsonmäen keskustan, mikä ei ollut ollenkaan hänen tapaistaan, tai hän oli ollut jo valmiiksi kirkonkylällä. Hän ei soittanut kelloa eikä koputtanut, vaan astui sisään, asetteli kenkänsä hyvin siististi vierekkäin ja ripusti villakangastakkinsa huolellisesti naulakkoon kiinnittämättä mitään huomiota räyhäävään Jerusalemiin. Sitten hän käveli ilmeettömänä käytävää pitkin olohuoneeseeni, ja vaikka ei ollut koskaan nähnyt sen autiutta, istui kyselemättä viereeni lattialle. Jerusalem piti jylisevää vahtihaukkua ja kieppui hänen ympärillään ihan niin kuin meille olisi tullut jotain rosvoja ja mielipuolia eikä Milan. Ihme ettei purrut. Sillä oli hampaat irvessä, eikä se uskonut kun komensin, niin että minun oli noustava ja laitettava se ulos.

    ”No anna se kana.”
    ”Sen nimi on Keskiviikko.”
    ”Jaa. Mutta tämä on kukko tämä sun kana. Hello näitä ei saa kääntää vatta ylöspäin.”
    ”Miksei?”
    ”Koska sitten ne ei mene oikein päin enää ollenkaa. Kato nyt. Ihan terve kun on oikein päin. Siellä menee. Ota kiinni tai menee sohvan alle.”
    ”Haluuks sä pitää Prinsessaa sylissä?”
    ”Hyi en kiitos, täällä haisee Hello kana!”

    Purskahdin nauruun. Milan oli ennustanut ihan oikein puhelimessa. Keskiviikko nokki sohvan alla jousia ja piti karmaisevaa meteliä. Milan pudisti päätään ja hymyili ennen kuin nousi keveästi kuin kissa ja veti minutkin ylös lattialta. Hänen kätensä oli luinen ja teräväreunainen niin kuin ennenkin.

    ”Sä olit yhtä hullu kun sait ne hiiret”, Milan sanoi hetken kuluttua keittiössäni tasoon nojaten ja kahviaan puhaltaen.
    ”Ne oli gerbiilejä.”
    ”Niin. Sä luulit se yksi kuolee. Soitit mulle. Et muka nähny sillä vauvat potki vattassa.”
    ”No mistä mä olisin voinut tietää että kaks urosta…”
    ”Et nähny yhtää että vaan Herra Keijon Veljellä on pallit ja Herra Keijolla ei.”
    ”Sä muistat niiden nimetki.”
    ”Muistan mä sen niiden pienen vauvankin että oli Vääpeli. Ja sulle jäi Huugert myös.”
    ”Hugo Herbert.”
    ”Sä et ikinä sanonu että Hugo Herbert vaan ensi Huuko ja sit Huugert.”

    Kahvin jälkeen Milan veti eteisessä kengät jalkaansa. Panin merkille, että hän ei vain työntänyt jalkojaan kenkiin niin kuin melkein kaikki Hopiavuoren hevostallilla ja minä itsekin, vaan piti samalla kiinni kantapääosasta sormillaan. Hänellä oli valkoiset, sisältä pörröiset lenkkarit. Lähtiessään hän pysähtyi vielä pariksi sekunniksi ovelle.

    ”Siellä on Lapualla semmonen Kirka-näytelmä.”
    ”Ai on vai!”
    ”Sä tykkäät Kirkasta. Mulla on kaks lippua. Annan sulle ne niin viet tätä Tiitusta.”
    ”En mä nyt oikeen… Ei se varmaan halua edes…”
    ”No. Ei se mitään. Mä en mene yksin teattereihin. Tuon talliin sulle. Ei pakko käyttää. Heippa Hello, muista ottaa koira sisään!”

    Jäin asuntooni yksin pienten lasteni kanssa. Kun päästin Jerusalemin sisään, se haisteli joka nurkan selkäkarvat pystyssä ja halusi kiertää kylpyhuoneenkin. Keskiviikko puolestaan voi hyvin. Se joi pontevasti vettä ja juoksi sitten laminaatilla liukastellen kilisevän kissan pallon perässä. Vierittelin sille palloa Jerusalemin tutkiessa vieläkin asuntoa ja halusin kovasti nähdä Lapuan Kirka-näytelmän.

  • #4543 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Mikä mussa on vikana?

    Tiituksen Snapchatissa

    Kun Tiitus Hellevaara avasi Snapchatin seuraavan kerran lähettämänsä viestin jälkeen, hän oli saanut useita viestejä käyttäjätunnukselta HELOOOOOOOOU, joka oli ilmoittanut etunimekseen HELLO ja sukunimekseen myös HELLO. Kaikki viestit olivat videoita.

    Viesti numero yksi meni suurin piirtein näin:
    Ensin näytöllä oli Hellon naama, joka aukoi kaikessa hiljaisuudessa suutaan ja teki muitakin naamanliikkeitä. Sitten se alkoi puhua.
    ”Kato mua, kato mua, kato mua, kato mua”, se sanoi, ja naamanliikkeet jatkuivat vielä hetken.
    ”SÄ ET KATTONU!! Eiku muute tulisin mut mul–”
    Sitten video loppui kuin seinään.

    Viesti numero kaksi oli lähetetty samalla sekunnilla:
    Siinäkin oli Hellon naama, tällä kertaa naurava, ja se puhui.
    ”Nii mä yritin sanoo vaan et mul–”

    Viesti kolmekin oli lähetetty yhteen syssyyn ja se oli hyvin lyhyt:
    ”VITTU TÄTÄ ELÄMÄÄ KU–”

    Viesti neljä oli lähetetty useita minuutteja edellisten jälkeen:
    ”Mä unohdin että tätä nappulaa pitää pitää pohjassa koko ajan”, Hellon naama hohotti siinä alussa.
    Kuva heilui. Siihen ilmestyi muuan pörröinen nuori matolla makaava kukonpoika. Kuului rahinaa ja sitten Hellon hieman kaukainen ääni: ”nii kato kun musta on tullu tämän ja ton äiti”, Hello sanoi laskeutuen makaamaan linnun viereen ja ensin silittäen sitä ja sitten osoittaen vapaalla kädellään jonnekin kuvan ulkopuolelle. ”Nii mulla on näitä emol– äidillisiä velvollisuuksia. Kato mun kanaa, se on oppinu tempun, kato. Keskiviikko! Ole valkoinen! … Hyvä tyttö Keskiviikko!! Mitä luulet, kenet me valitaan näiden kummi–”
    Sitten kuva katkesi taas.

    Viesti numero viisi oli lähetetty taas pienen tauon jälkeen.
    ”Sun takia, Tiitus Hellevaara, sun takia mä menen vaikka–” pipopäinen Hello huokaili ilmiselvästi ulkona kävellessään, mutta keskeytti dramatiikkansa moikatakseen iloisesti jotakuta, jota ei näkynyt kuvassa. ”Se oli se mun naapuri”, Hellon naama sanoi kuin salaliittolaiselle hyvin läheltä otetussa videossa. ”Niillä haisi ihan varmana pitsa tänään… Kuuntele, mä oon oppinu jotain Tampereen tai ainaki jonkun paikan murretta: täsä mää tuun! Siinä se oli. Täsä mää tuun. Kun mä oon tulos tallille.”

    Viesti kuusi oli lyhyt itseään uudelleen toistava kahden sekunnin mittainen video auton jäisistä ikkunoista. Sen päälle oli läntätty pirunnaama ja kaksi tulipalloa.

    Viesti seitsemässä oli ihan mustaa. Vain joku keltainen heiluva valopallo erottui ja kuului kauhistelua.
    ”EI JUMATSUIKKELI MITÄ MÄ TEEN, MUN AUTOSSA PALAA JOKU OUTO VALO!!!”

    Kahdeksannessa viestissä kuului auton huminaa, kuvassa näkyi vain Hellon otsa ja toinen silmä, eikä hän katsonut kameraan.
    ”Mä ajattelin varmistaa että sä ymmärsit et se oli vitsi. Kyllä mä ny pensavalon tunnistan.”

    Viesti numero yhdeksän oli viimeinen.
    Siinä Hello käveli taas ja höpötti katsoen vähän kameran ohitse.
    ”Sua varmaan ihan sikana ärsyttää kun mä spämmin sulle näitä, mutta onneks sä voit todistaa etten mä nyt yleensä — kato mä oon täälä jo — nyt mä meen talliin, kato.”
    Hetken Hello käveli äänettömästi ja ilmeestään päätellen hiippaili tarkoituksenaan säikäyttää tai yllättää joku toinen.
    ”Ja tässä”, Hellon naama sanoi sirkustirehtöörin äänellä ennen kuin kuva kääntyi front camerasta tavalliseen, ”on Tide. Tide ei ole vieläkään liittynyt Hunkseihin. Sano hei Tidelle, Tide!”
    ”Hello”, aloitti kuvassa epäselvänä Hellon puhelimen särkyneen linssin kuvaamana näkyvä Tiitus aikeenaan ilmeisesti komentaa Helloa lopettamaan kuvaamisen, mutta viesti loppui ennen kuin hän ehti jatkaa.

    • #4545 Vastaus

      Tiitus
      Valvoja

      Hahahaha, ai luoja kun mä nauran tälle 😀 😀 Varsinkin tolle lopulle, ei juma!

  • #4636 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    1. Häjyt tuloo

    2. Popsticle People

    Tide ei ole varsinaisesti kova kuhertelemaan. Ehkä leffaa katsottaessa voimme hetken olla sylikkäin, tai sängyllä ennen nukahtamista. Aluksi tietenkin olimme koko ajan ihokosketuksessa, mutta niinhän kaikki. Tide tapaa ennemminkin pyyhkäistä hiuksiani tai poskeani ohi mennessään tai halata hetken. Se sopii ihan hyvin. Minulle tulee helposti kuuma. Sitä paitsi en ole hirveän hyvä sulkemaan häiriötekijöitä pois jotain oikeita hommia tehdessäni, niin kuin opiskellessani, joten jatkuvan sylikkäin istumisen jäätyä vähemmälle sain enemmän aikaan.

    Kun makasin kyljelläni lattialla opiskelemassa Keskiviikko käsivarteni alla ja Jerusalem jalkojeni päällä ja Tide laskeutui taakseni puolimakaavaan asentoon saadakseen käsivartensa ympärilleni, tiesin tasan mistä moinen hellyyskohtaus johtui. Nimittäin Häjyistä. Ajattelin siis lukea vielä sivun loppuun ennen kuin joutuisin käsittelemään asiaa. Minulla oli kiire ymmärtää perintäoikeuden tenttikirja, koska olin harjoitusten takia taas kerran lykännyt lukemista viimeiseen asti. Sitä paitsi pikkuasioiden käsittelyyn kului muutenkin turhaa aikaa. Koko Häjyjen juttu oli merkityksetön, mutta Tiden mielestä silti maailman vakavin.

    Tide huokaisi. Minä luin. ”Hello…” hän mutisi ja silitti vatsaani. Minä seurasin tekstin rivejä määrätietoisesti. Hetken hän malttoi odottaa, mutta alkoi sitten hilata minua lattialta hänen risti-istuntaan niputtamiensa jalkojensa päälle kyljelleni. Vedin kirjaa mukanani kun hän ahersi, mutta kun hän yritti taivuttaa niskaani suukottaakseen minua, minulta petti hermo.

    ”Mä yritän opiskella”, ilmoitin tylysti, vaikka se oli ilmiselvää ja nostin kirjan kasvojeni eteen, vaikka annoinkin hänen kääntää minut selälleni syliinsä.
    ”Sä oot vieläkin vihanen…” Tide huokaili kirjan toisella puolella.
    ”En”, kerroin ja yritin jatkaa opiskelemista, vaikka en ollut vähään aikaan enää ymmärtänyt lukemaani.
    ”Hello en mä tienny että Häjyt on–”
    Katkaisin hänen selittelynsä luomalla häneen raivoisan katseen kirjan ohitse ennen kuin peitin sillä taas hänen kasvonsa näkökentästäni. Jumaliste. Luulisi että Tide olisi ollut mielummin tuomarin kotirouva kuin tädeille flirttailevan pelimannin.
    ”Hello…”
    ”Nyt! Mua ei oikeasti haittaa tai suututa, vaikka sä et osaa arvostaa laadukasta musiikkigenreä, mutta jos mä en tästä tentistä pääse läpi sun takia niin sitten mä oon vihanen!”

    Tiden kädet jääykistyivät ympärilläni, mutta jatkoin silti perintäoikeuden kahlaamista piittaamatta siitä. Suuttukoon, ajattelin itse suuttuneena. Itsepä tuli siihen keskeyttämään. Itsepä oli halunnut tulla meille, vaikka olin sanonut, että minä luen koko viikonlopun. Itsepä oli suostunut siihen, että tänään luettaisiin iltayhdeksään ennen kuin pussailtaisiin yhtään, tai edes syötäisiin.

    Palasin tekstissä taaksepäin. Koetin rauhoittua ja aloittaa alusta. Tiesin, että eräs toinen tentti ei menisi läpi, eikä minulla olisi varaa joutua uusimaan tätäkin. Paksu kirja painoi vähän liikaa sillä tavalla käsivarsien varassa pideltäväksi, mutta Tide ei laskenut minua takaisin lattialle. Jerusalem vaihtoi vain hieman asentoa, kun kiskoin toisen jalkani sen alta vapauteen. Siinä oli oikeastaan ihan mukava maata, selkä, niska ja pää Tiden varassa, vaikka kirja painoikin. Kun ei ärsyttänyt enää, ymmärsin taas lukemani.

    ”Mitä sä luet?” Tide kysyi varovaisesti, kun olin lopultakin lukenut sivun loppuun.
    ”Perintäoikeutta”, vastasin jo ihan rauhallisena.
    ”Onks se vaikeeta?”
    ”Ihan riittävän…”
    ”Mitä siinä–”
    ”Tiitus.”

    Tide hytkähti niin kuin olisin lyönyt häntä nyrkillä enkä tiukalla komennolla. Luovuttaneena laskin kirjan kädestäni lattialle ja katsoin yläpuolellani oleviin silmiin. Ne olivat surulliset. Silitin Tiden poskea, mutta hän väisti jo yhden pyyhkäisyn jälkeen sormiani. Laskin siis käteni hänen olkapäälleen ja huokaisin sitä puristaessani. Kai tämä piti sitten jotenkin puhua halki ennen kuin saisin lukea rauhassa. Välillä Tide on ihan sairaan rasittava. Ei poikaystävien bändien inhoamisen kanssa ollut niin justiinsa. Kuunteli Tidekin kaikkea sontaa. Poikaystävän koulutuksen pilaaminen kuitenkin oli vakava rike.

    ”Kulta”, aloitin mahdollisimman kehräävästi. ”Mikä sua painaa?” kysyin, vaikka tietenkin tiesin.
    ”Mä oon tosi pahoillani…”
    ”Mistä sun pitää olla tosi pahoillasi?” kysyin lisäämättä perään, että ”siis muusta ku mun lukemisen estämisestä?”
    ”Mä en tienny että Häjyt on sun bändi…”
    ”Ei se kuule haittaa yhtään. Mutta nyt kun sä tiedät, niin tulisiksä kattomaan meitä, vaikka sä et tykkääkään mistään humpasta? Sä voisit lymyillä jossain ihan perällä. Ja lähteä pois jos sulla on tylsää.”
    ”Tietenkin…”
    ”Okei. Kiitos. Voidaan sitte ajaa Runoin kautta kotia, niin mä korvaan sun kärsimyksen. Tai hei! Ei sittekkää ku Samburgerin! Muistaksä kun me oltiin ekan kerran Samburgerilla, Tideee?”

    Tide hymyili vaisusti ja antoi minun silittää poskeaan, kun yritin uudelleen. Sain käännähtää kyljelleni hänen jalkojensa päälle. Käänsin kirjan oikein päin lattialla ja aloin tavata sitä uudelleen.

    ”Hello…”
    No voi nyt vittu. ”Mitä Tideliini?”
    ”En mä erityisesti inhoo tanssimusiikkia.”
    ”Selvä, hyvä.”

    Tide silitti hiuksiani. Tartuin häntä sormista ja vedin hänen kätensä kyljelleni ja silitin hänen sormiaan ennen kuin käänsin sivua. Oli muuten rasittavaa, kun joku kutitteli päätä ja niskaa, kun yritti keskittyä. Rummutin lattiaa ja yritin ymmärtää tekstiä. Ajattelin, että minun olisi ehkä hyvä piirtää itselleni ajatuskartta koko perintäoikeudesta. Ehkä hahmottaisin asioiden suhteet paremmin visuaalisesti. Mikähän ihmeen oikosulku minut oli ajanut lakia lukemaan? Sellainen sopisi paremmin Allulle, joka on fiksu.

    ”Etkö sä oo ikinä haaveillu jostain toisenlaisesta bändistä?”

    Hetken minua turhautti niin että suljin silmäni. Laskin kymmeneen ennen kuin liu’utin kirjan kauemmas ja käännyin taas ennemminkin selälleni nähdäkseni Tiden kasvot. Hänen kätensä siirtyi kyljeltäni vatsani päälle. Toinen oli pääni alla.

    ”Voi Tide.”
    ”Ai — mitä?”
    ”Ooksä nyt varma että sä haluat puhua tästä? Musiikista? Bändeistä?”
    ”Joo?”
    ”Lupaa nyt sitte ettet sä sitten lähde kotias murjottamaan ja haudo synkkiä ajatuksia tän jälkeen.”
    ”Mitä? Onks… Onks sulla jotain kauheita salaisuuksia?”
    ”Ei. Mutta sä tuut suhtautumaan tähän niinku se olis maailman hirvein asia. Siis se, etten mä oo ikinä viittiny pitkästyttää sua mun musiikkikuvioilla.”
    ”En mä nyt kyllä mitenkää suhtaudu…”
    ”Mä tunnen sut. Kohta sä murehdit sitä, että mä tiedän sun urheiluseuran nimen ja oikeastaan kaikkien sun joukkuekavereidenkin nimet ja suurimmaksi osaksi treeniaikataulunkin, mutta sä et tiedä edes mun bändien nimiä.”
    ”No nyt kun sä noin sanot niin…”
    ”Niin että vieläkö sä haluat puhua tästä?”
    ”No joo. Kun tän jälkeen mä tiedän. Eiks niin?”
    ”Joo.”

    Aloitin kertomaan Häjyistä. Se olisi kaikkein vähäisin läpsäys vasten Tiden kasvoja, koska siitä hän nyt tiesi, vaikka olinkin kuvitellut hänen tietävän vähintään siitä jo aiemmin. Kesäisin Häjyt tekee vähintään seitsemän keikkaa viikossa. Kyllä, soitimme sedille ja tädeille. Ei, yksikään kiljuva teini ei fanittanut meitä. Tädit kyllä. Häjyillä oli hirveästi kysyntää. Enemmän kuin millään muulla bändillä, jossa olin ollut mukana tai olin parhaillaan.

    ”Ai onks niitä muitakin?” Tide kysyi melko ahdistuneena.
    ”On Popsticle People”, naurahdin.
    Tide näytti siltä, ettei kenenkään bändin nimi voinut hänen mielestään olla Popsticle People, mutta ei tainnut uskaltaa sanoa sitä ääneen. Nimi oli hölmö, mutta bändi oli hölmömpi. Vaihteeksi oli kiva soitella yksinkertaista nuorisomusiikkia, vaikka suurimmaksi osaksi sitä soitettiinkin vain harjoituksiksi kutsumissamme kaverien tapaamisissa jonkun meidän kotona. Pudistin päätäni Tiden ilmeelle, joka näytti yhtä epäuskoiselta kuin jos olisin valehdellut nimeni kaiken tämän ajan.

    Pystyin tavallaan eläytymään Tiden rooliin. Hän on sellainen hölmö, että tekee kärpäsestä härkäsen: kauhistuu esimerkiksi oveni takana seistessään, kun me olemme molemmat ulkona ja Jerusalem avainten kanssa sisällä. Sellaisesta päätellen tämäkin oli hänelle kuolemanvakavaa. Oikeista asioista Tide ei kuitenkaan käsittänyt hermostua tarpeeksi. Niin kuin minun tentistäni. En ajatellut olla ikuisesti Häjy. Pörrötin Tiden hiuksia ohimolta — siihen asti ylsin selälläni hänen jalkojensa päällä maatessani — mutta tuuppasin häntä sitten rintaan.

    ”Ai! Mitä!”
    ”No niin, nyt sä tiedät kaiken mun seksielämästä, joten häivy mun kimpusta ja anna mun lukea”, komensin häntä ja siirryin pois hänen sylistään, vatsalleni lattialle, Jerusalemin viereen.
    ”Seksielämästä!”
    ”No musiikillisesta sitten, mutta nehän on sama asia.”
    ”No… Jos mä menisin sitten kotiin…”
    ”Älä ny viitti. Sä lupasit ettet sä mee kotia murehtimaan. Sä toit sun kannettavankin että voit muka ite opiskella. Luetaan tunti niin mä voin laulaa sulle vaikka semmosia rakkauslauluja, jos sä niistä tykkäät enempi kun kunnon tanssimusiikista. Saat lukee tässä mun ja Keskiviikon välissä, jos et koske muhun tai tähän kirjaan tuntiin.”

    Niin me luimme. Puoli tuntia myöhemmin siirryin itse Tiden käsivarren alle niin kuin Keskiviikko oli aluksi ollut minun käsivarteni alla. Tide nojasi leukaansa olkapäähäni ja luki keskittyneesti silmät kiinni ja unisesti hengitellen omaan tenttiinsä, kun minä tein pää savuten parhaani oman kirjani kanssa.

  • #4645 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Lain lukijat

    Onneksi erilaisuus on täysin kontekstisidonnaista, ajattelin hörpätessäni Fantaa. Laskin tölkin eteeni pöydälle ja katselin ympärilleni, vaikka ei saisi. Tiedekuntatenttini pidettiin Porthaniassa. Olin noussut viiden maissa junaan Seinäjoella ehtiäkseni siihen. Isot liitutaulut näyttivät yhtä vakavilta kuin muutama vuosi sitten tässä samassa salissa pääsykoetta tehdessäni. Tenttikin tehtiin samalla tavalla, kynällä ja paperilla, vaikka olinkin kuullut huhuja muiden yliopistojen sähköisistä tenteistä ja muutenkin nykyaikaisemmista metodeista. Eihän Helsingin yliopistossa nyt sellaisia. Hyvä jos luentodiat jaettiin Moodlessa, eikä oletettu, että ne jäljennetään käsin. Tai ainakin näin oli vielä silloin, kun kävin luennoilla.

    Tunsin olevani jotenkin irrallani kaikista muista. Ensimmäisen vuoden opiskelijat erotti vieläkin ensisilmäyksellä. Oli suorat housut ja asialliset salkut, ihan niin kuin minunkin opiskelukavereillani aikoinaan. Toisen vuoden opiskelijoiden jakaukset olivat yhtä luotisuoria, mutta sentään he olivat jo malttaneet pukea farkut kauluspaidan kaveriksi. Kolmannen vuoden opiskelijoilla näytti olevan tätä nykyä reput teennäisten salkkujen sijaan, ja sitä vanhemmilla näkyi jopa siistejä Converseja mummonpotkintakenkien sijaan. Kaikki opiskelijat olivat kumartuneet paperiensa ylle. Taannoisen keep cup -villityksen jäljet näkyivät yhä: monella oli aina vain Unicafen uudelleenkäytettäviä kahvikuppeja, joilla sai alennuksen, jos osti kahvia kertakäyttömukin sijaan niihin.

    En nähnyt yhtäkään toista huppari yllään, vaikka sali oli kylmä. Minun hiuksiani ei edes saisi jakaukselle, vaikka yrittäisi, ja inhosin kahvin nopeasti jäähdyttäviä keep cupeja. Tenttikin oli tylsä. Jos en olisi tiennyt, kuinka äärimmäisen mielenkiintoista kunnon aiheet kuten rikosoikeus ovat, olisin pelkästään sen hetken perusteella päättänyt, etten kuulu yliopistoon. Kuuluin minä. En vain halunnut olla sellaisten kanssa, jotka nousivat aina pöydästä minun tullessani ja vetäytyivät kauemmas aivan kuin jakauksettomasta päästäni putoilisi täitä.

    Lopetin kynän pureskelemisen heti kun tajusin tekeväni sitä. Kysymykset olivat helppoja. Tästä tentistä tulisi vähintään nelonen, jos vähän saisin keskityttyä.

    Vartilta tuntuneen ajan kuluttua havahduin siihen, että penkkirivini oli tyhjä. Niin olivat yhtä alempi ja ylempikin. Koko salissa ei ollut montaa ihmistä. Tarkistin, että konseptipapereissa oli minun koko nimeni ja opiskelijanumeroni ja tungin kaikki neljä sen jälkeen tenttikuoreen yhdessä kysymysliuskan kanssa. Seuraavaksi voisin syödä vaikka UniCafessa. Jos istuisin ikkunoiden edessä suoraan Porthanian pyöröovien yläpuolella, se tuntuisi siltä kuin olisi seuraa. Jos joutuisin sisemmälle tilaan, lasisen väliseinän viereen, toivottavasti siellä olisi vaikka joku suomen kielen laitokselta seuraksi. Moni suomea lukeva on kuitenkin pörröinen, paitsi tietenkin opettajaksi aikovat.

    Niin, onneksi erilaisuus todella on kontekstisidonnaista. Vain yliopistossa olen ollut niin erilainen, etten löytänyt koko aikana yhtäkään ystävää. Häjyissä olin onneksi kerta kaikkiaan tavanomainen ja Otsonmäellähän on maailman helpointa löytää kavereita.

    • #4654 Vastaus

      Camilla
      Valvoja

      Tässä on syy, miksi Camillalla on ns. viharakkaussuhde Helloon. Yleisesti Hello on pullaa mussuttaa hölösuu, mutta oikeasti hän on täysin kaikkea muuta. On helppoa luoda pelkän ensivaikutelman perusteella mielikuva henkilöstä. Camilla on nähnyt vasta Hellosta vain pintaraapaisun. Kaikki, mitä on viime aikoina paljastunut Hellosta, luo paljon suuremman kuvan. Ennen Hellolla oli kiva perhe, kiva koira, kiva heppa ja kiva poikaystävä. Hello on aina ollut se harmiton kaikkien kaveri. Suurin osa on ehkä onnistunut näkemään Camilla aikaisemmin toisen puolen Hellosta.

      Mutta se, mitkä ajatukseni ovat nykyään Hellosta, ovat täysin muuttuneet. En ole pitänyt Helloa pinnallisena, mutta ylempi oli vain karkea esimerkki. Oikeastihan Hello on Otsonmäen Supermies. Jos olisi vain kone ja taitoa, niin nyt olisin läntännyt tähän kyseisen merkin Hellolle. (Ehkä vielä yritän saada aikaiseksi.) Mutta Hellolle sanoo vain mitä tekee, niin hän osaa ja hoitaa. Hello opiskelee aamuisin oikeustiedettä, päivisin hoitaa kanojaan, iltaisin käy tallilla ja öisin soittaa Häjyissä. Eikä saa unohtaa Helloon työpaikkaa työväenopistolla, Tideä tai Jerusalemia. + Jonkinlainen sotku Milanin kanssa. On mahdotonta kyetä tuohon kaikkeen, mutta Hellolle se ei ole mikään ongelma. Uusien näkökulmien vuoksi Hellon huolettomuus on ihailtavaa. Joidenkin pää olisi voinut hajota tuosta rulienssista.

    • #4659 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Ja minä raukka kun luulin, että Hello olisi kaksijakoinen, eikä supermies! Tietämättään musikaalinen ja muiden tietämättä sinnikäs opinnoissaan. Ahkeran opiskelun lieveilmiönä Hello osaa tietenkin lukea monimutkaisia tekstejä ja kirjoittaa yhdyssanat yhteen.

      Toisaalta Hello on huono urheilussa. (Elämässä on musta kolme hyvettä: järkevyys, taiteellisuus ja urheilullisuus.) Hello on maailman huonoin hevosten kanssa, eikä osaa (viitsi) ottaa vastuuta lemmikeistään niin kuin mun mielestä pitäisi. Hän ei viitsi itsensä eteen sen vertaa että ostaisi huonekaluja kämppäänsä, vaikka itse kämppä on hyvä. Rahat sillä on kiinni sijoituksissa, eikä se nuukapukki koe tarpeelliseksi edes kivempien vaatteiden tai toisen sohvan ostamista. (No siksi sillä rahaa onkin, toisin kuin Allulla, joka hävitti nopeasti omansa.) Hän on ahmatti, vaikka ei olekaan ahne, ja kovin laiska.

      Hello on toisaalta hyväsydäminen ja helppo kaveri, mutta (mun kriteereillä) huono poikaystävä. Se aikoo aina hyvää. Mutta se ei käsittele ongelmia, koska se ei näe ongelmia: sen mielestä kaikki sujuu hyvin siihen asti kunnes kaikki onkin (Hellolle ihan yllättäen) ohi. Toisaalta se samalla keksimällä keksii välillä draamaa, siis kaverisuhteissa, ihan vaan saadakseen huudattaa muita ja naureskella. (Vissiin vain Allu ja Nelly ja Hellon esittelemätön kaveri Janne reagoimisen sijaan hyppää mukaan sen näytelmiin, koska ne tuntee sen.) Ihmisillä on taipumus tykätä Hellosta, mutta poikaystävillä on tapana löytää tosirakkaus vasta Hellon jälkeen.

  • #4698 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Häjyt 1.2.2020

    Olen ollut viikon uskomattoman kipeä ja olo vain pahenee. Odotin Häjyjen keikkaa, jotta voin kertoa siitä, mitä musiikki Hellolle on. Kirjoittaminen ja piirtäminen onnistuu kuitenkin vain vartin pätkissä, joten myöhästyn ja pahasti. Tässä on kuva: katsokaa sitä niin kauan että saan hiottua tekstin, koska mulla olisi teille tarina kerrottavana.

    Varmaan maailman hauskin ja energisin laulaja Janne (joka on Otsonmäen poliisi myös) sekä Hello, joka soittaa Häjyissä yleensä harmonikkaa, mutta välillä myös kitaraa.

    Hello on varmasti kutsunut kaikkia Hopiavuoressa Häjyjen keikalle, mutta ei tasan ole painostanut tai mankunut ketään joka ei halua. Hellolle on nimittäin ihan sama, kuunteleeko kukaan musiikkia tai tanssiiko, kunhan hän saa soittaa. Saa tulla joko kannatusmielessä tai jos joku oikeasti tykkää jortsata. Kuulin huhuja, että ainakin Eetu on saanut Nellyn mukaansa. Nelly puolestaan on kutsunut ystävänsä Ekun, joka asuu Ievannevalla. Hopiavuoressa tämän viikon auttanut Chai on mukana puoliksi koska juhlii työviikkonsa päättymistä ja tykkää tanssia, ja puoliksi koska Ekku, hänen tyttöystävänsä, halusi. Nurkissa hiipii muuan vaalea serbi, joka ainakin yrittää jäädä huomaamatta kaikilta tutuiltaan. Allu käy aina katsomassa kaikki Hellon lähitienoon musiikkihommat kannatusmielessä, mutta inhoaa syvästi kovaäänistä musiikkia, varsinkin kaiken maailman humppaa, ja saattaa lymytä mahdollisimman pimeässä nurkassa. Onneksi Häjyt vetää yleensä paikalle paljon tätejä ja setiä, jotka haluaa tanssia.

  • #4726 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Joskus teen tutkimusta omista hahmoista niin, että haastattelen tai puhutan niitä. Usein ne valehtelee, niin sillon pitää käyttää erilaisia kidutusmuotoja, että ne saa puhumaan. 😀 Ne jutut jää yleensä mun ja mun hahmon välisiksi, koska ei ne ole mitään tarinoita, mutta tästä tuli niin hauska, että ajattelin näyttää. Jalkauduin siis ihan itse hahmojen luo ja jankutin niiltä kaikilta joku viikko sitte saman kysymyksen, kun tein taustatutkimusta Häjyjen keikkaa varten, ja tässä niiden vastaukset nyt on.

    Voisitko kertoa Hellosta ja musiikista?

    Milan
    Hellosta ja musiikista? Voin kertoa siitä, että mä en ollut koskaan, miten sanotaan, mustankipeä, niin muista miehistä. Mutta Hello ja sen kitara, kitarasta kyllä vähäsen. Se asui sillon äitin isin vintillä, ja se kitara oli sen sängyssä. Sillä ei ollut omaa paikkaa. Se oli siinä silloinkin, kun mä olin siinä, ja jos se ei mahtunut nukkumaan meidän kanssa, se nukkui lattialla sänkyä vasten ja Hellon käsi oli sen kaulalla.

    Hello koski siihen koko ajan. Hello soitti joo paljon. Huomasin sillä tapana tehdä tämmönen surullinen, tämmönen mollisointu kun se mietti jotain, ja ei se tainnut huomata että se näppäili kitaraa muutenkin kun se puhui. Siitä tiesi aina Hellon mielialan. Kun se jännitti mitä mä vastaisin, se soitti tätä tahtia, ta ta ta ta, vähän näin sydämenlyöntejä nopeammin, tosi lyhyitä ääniä. Mä muistan. Tiesit mä ei ole ikinä sen sylissä istunu, tai ehkä jotain viis kertaa? No siitä se johtuu että kitara oli aina. Välillä ärsytti mutta ei koko aikaa koska se on Hello semmonen.

    Mutta Hello koski siihen kitaraan sillonkin, kun se ei soittanut. Melkein koko ajan sen kämmen oli sitä vasten. Tai jos me ei oltu sängyllä, se kitara nojasi sen säärtä niin kuin meidän koira isän säärtä. Kerran se kantoi sitä niiden yläkertaan ja mä, niin alas-menin, siis kompastuin. Niin kävi aina välillä, mä kömpelö. Hello otti kiinni aina käsivarresta. Mutta kun oli kitara, se ei edes kättä ojentanu että mua nostaa, ei ennen kun se oli se kitara yläkerran sohvalla pehmosessa.

    Soitti se muutakin, mutta se halpa vanha kitara oli sen mielestä parasta mitä on. En mä usko mä häviäisin toiselle miehelle, mutta sille kitaralle kyllä. Toisaalta yks ihminen ei voi olla maailman paras kyllä kaikessa. Hello on varmasti maailman paras koska se ainaki sillon soitti huomaamattaan 12 tuntia vuorokaudesta. Siksi tykkäsin siitä. Kun ihminen omistaa koko elämän jollekin.

    ***

    Allu
    No vittu en voi kertoa. Okei. Selvä. Mä sain oman huoneen lapsena sen takia kun Hello soitti syntikkaa. Iskä pakotti sen käyttämään kuulokkeita, mut se soitti sitte paljon. Ihan. Koko. Ajan. Ja sen sormista kuului ääni. Ja se huokaili koko ajan. Sekä ihastuksesta että vitutuksesta vuoron perään. Mä havahduin yölläkin siihen että se oli noussu soittaan tai vähintään vahtaan siihen tuolille sen helvetinkojeen eteen. Sitten mä sain oman huoneen. Sen pitunen se. Paitsi kuulin mä silti kaikki sen musiikkiäänet. Mutta painu helvettiin siitä kyselemästä.

    ***

    Eetu
    No varhaasin mitä mä muistan on sen kolomivuatissynttärit tai jokku sellaaset. Se oli innoossansa jo kun tuli ito paketti, niinku se sanoo. Sei osannu avata sitä lootaa itte, niin sen äitee auttoo. Äiteensä sanoo, jotta katto Hello, mikä tua on. Hello taputti käsiä ja nauroo niin kimakasti jotta mullon melekeen viäläki tinnitus. Kitala kitala kitala, se hokii. Moltihin ostettu äiteen kans, tai äitee oli ostanu sille jonku piipittävän lelun, mutta ei sitä sen kitaran jäläkehen kiinnostunu enää pakettien aukaasemisesta. Soittaa sei osannu, eikä monehen vuatehen oppinukkaa, mutta kova ääni siitä lähti, ja sitten kun piti kakkua syärä ja kynttilät puhaltaa, se ei halunnu. Sen äitee sen sinne pöytähän nosti ja se huusi niin jotta sen koko naama oli aiva punaanen. Siinoli niin palijo räkää siinä kakus sellaasen puhaltamisen jäljiltä, jotta minen sitä syäny, vaikka kakarana minen tienny mitää täytekakkua parempaa. Mutta soli varmahan se mistä se sen soittaminen lähti. Vaikka se tykkäs jo ennen sitä niistä distileffoosta kun niis oli palio laulua.

    ***

    Janne
    Mulla oli lukiossa sellainen vaihe, että mä halusin tulla isona rokkitähdeksi. Joo. Mä voin myöntää sen nyt, naura vaan. Hello oli toinen samanlainen, tai siis niin mä luulin, ja siksi meistä tuli kavereita vaikka se on mua nuorempi. Me ollaan soitettu yhdessä mun lukioajasta lähtien, mutta ei musta silti rokkitähteä tullu, vaan poliisi. Saattaa johtua taidoista. Tai siis niiden puutteesta.

    Mä olin parikymppinen, kun mä tajusin, mikä ero mussa ja Hellossa on, siis musiikin suhteen. Mä halusin vaan olla rokkitähti ja idoli ja mä luulin että sekin halusi. Meillä alkoi olla pientä keikkaa. Mä olin kuitenkin aistivinani, että Hello odotti enemmän harjottelua kun esiintymistä. Kerran me juotiin yhden esiintymisen päälle, piilossa Hellon kotona niinku idiootit, ja meillä oli ihan kivaa: kaikki me pojat oltiin sitten siellä. Mä sanoin jotain siitä miten tää saattaa olla meidän viimeinen keikkakesä, mitä se ei edes ollu, joten ehkä me voidaan lopettaa treenaaminenkin. Hello alkoi melkein itkeä. Se oli tosi päissään ja vihainen. Se sanoi, että ei hän halua lopettaa, eikä hän halua mitää aikuisten ihmisten ammattia, eikä hän halua muutenkaan tehdä ylipäätään mitään muuta kun koko ajan soittaa ja laulaa. Että ei silläkää ole mitää väliä, haluaako kukaan ikinä kuunnella hänen musiikkia, kun hän ei halua tehdä mitään muuta kun soittaa. Sanoi että kun hän on opiskelunsa opiskellu, töissäki hän käy vaan että saa rahaa ruokaan ja asuntoon, että voi vaan soittaa.

    ***

    Eira
    Kun mä olin ihastunu Robiniin ja olin pahalla päällä yhden iskän jutun takia, Hello teki mulle pianotunnille nuotit siitä Boom Kah -biisistä. Joo ei muuta. Tai no. Oikeestaan on. Hello osti mulle synttärilahjaksi semmosen Guitar Hero -pelin kun mä olin pieni, ja se tasan osti sen sen takia että se tiesi et se olis mun mielestä paska peli ja se sais kuitenki vaan soittaa sitä itte. No sen päälle se oliki meillä tosi usein vähä aikaa, mutta se kyllästy kun se oli pelannu sen läpi sillä vaikeimmalla tasolla. Inari sitä enemmän pelas sen kans, mut Inariki kyllästy kun Hello pakotti sen oleen aina basso.

    ***

    Nelly (Bonus! Vau! Toisen hahmolla!)
    Kerran oltiin kaksin kotona, siis Hopiavuoressa. Hello väänsi radion Järviradiolle, josta ei hirveen hyvää musiikkia tuu niinko kaikki tietää. Sillon tuli Katri Helenaa. Me laulettiin Anna mulle tähtitaivas ja se oli tosi tunteellista, tai siis ylitulkittua tietenki. Hello osaa ihan laulaa, mut se laulaa vaan läpällä. Sen jälkeen ollaan me laulettu muutaki.

    ***

    Hello
    Musta ja musiikista? Miksi? No mä kuuntelen joskus musiikkia. Sit soitan joskus. Niinku kaikki muutki. Kyseleksä kaikista muistaki ja musiikista? Mä tiedän tosi hyviä parin vuoden takaisia juttuja Eetusta jotka liittyy ehkä vähä musiikkiin. Haluaksä ne kuulla?

  • #4772 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Me go marry a millionaire

    Olin Tiituksen kanssa, kun puhelimeni soi. Kalastin sen vaikeasti ja sokkona lattialta sillä kädellä, joka ei ollut hänen paitansa alla.
    ”Iskä”, ilmoitin toki Tidelle ennen kuin vastasin.
    ”Hello!” Tide sihahti samalla kun vastasin puhelimeen ”HALOJA” mahdollisimman kovalla äänellä. Tide alkoi kiemurrella. Hän oli joskus aiemmin ilmaissut, että jonkin käsittämättömän syyn takia hänestä oli epäsopivaa, että puhuin vanhemmilleni jos hän sattui olemaan paikalla. Tai no: oikeastaan häntä häiritsi se minun käteni. Hän nimittäin herkesi riehumasta heti, kun sai rullattua itsensä sängyn toiseen päähän. Suurentelin hänelle silmiäni sen merkiksi, että hänen tulisi rauhoittua ja kieriä takaisin ennen kuin hän saisi nenäverenvuodon kohonneen verenpaineensa takia ja kuolisi.

    ”Hello! Onko sulla kaikki ihan hyvin siellä?” iskä kysyi puhelimessa.
    ”Joo on. Kuinka niin? Tide on täs just niin oliks sulla asiaa…”
    Tide pudisti päätään terävästi.
    ”No kun sä et ole käyny moneen päivään. Tulisikko syömään tänään?”
    ”Riippuu. Mitä ruokaa?”
    ”Kaalikeittoa”, isä sanoi viekkaasti. Hän tiesi kyllä ulkoa kaikki kaksikymmentäkaksi lempiruokaani.
    ”Tuun!”
    ”Okei, nähdään, pikkuiseni”, iskä sanoi hyväntuulisesti ja oli jo lopettamassa puhelun, mutta komensi minua sittenkin hätäisesti vielä odottamaan. Kuulin äidin äänen taustalta. Hänen puheensa oli motkotusta. Mietin, olinko taas jättänyt yökyläillessäni vintille voileipiä. Äiti oli raivostunut, kun joululomalla kinkkupala oli kasvattanut itselleen karvat vanhan huoneeni pöydällä.
    ”Ai nii joo!” iskä sanoi joko äidille tai minulle. ”Sitähän mun pitikin kysyä! Hello Ilves, onko sulla mahdollisesti tietoa siitä, miksi joku on tehnyt mun nimissä siipikarjanpitolupa-anomuksen?”
    ”Menikse läpi?” kysyin heti jännittyneenä.
    ”Meni.”
    ”Jes!” tuuletin, ja Tide katsoi minua suu supussa ja silmät niin suurina, että kohta ne putoaisivat hänen päästään ja sängystä ja kierisivät sängyn alle pölyyn.

    Olipa hyvä juttu! Prinsessa ja Keskiviikko eivät selkeästi voineet hyvin olohuoneessani. Olin ajatellut kunnostaa niille iskän ulkorakennuksen päädyssä olevan vanhan kanalan, jossa ei minun aikoinani ole kyllä ollut mitään elämää. Siellä niiden olisi hyvä olla.

    ”Niin — miksi sä teit sen hakemuksen?” iskä kysyi hymyä äänessään.
    ”Niin mulla on kaks kanaa–”
    ”Kukkoa”, Tide mutisi silmät onneksi jo normaalin kokoisina. Pörrötin hänen hiuksiaan.
    ”–ja mä ajattelin että ne voi asua teillä. Sä voit saada niiden munat sitten jos ne tekee.”
    ”…ne on siis kukkoja…” Tide mutisi uudelleen. Huidoin kädelläni häntä niin kuin kärpästä. Kukkoja muka.

    Iskä kyseli vielä jotain viime päivistä, mutta lopetti puhelun aika pian. Kuulemma piti Helmipuroille lähteä vielä ennen ruokaa. Laskin puhelimen takaisin lattialle ja hymyilin Tidelle.

    ”No?” Tide kysyi varautuneen oloisena ennen kuin edes sanoin mitään.
    ”Tide…”
    ”No?”
    ”Kulta…”
    ”No! Kuulostaa tosi vaaralliselta nyt Hello!”
    ”Eiks niin että sä tykkäät hirveesti kaalikeitosta? Tai siis kuka ei.”
    ”Kuule — mä en halua tulla sun vanhempien luo.”

    Vieläkään.

    Kierin sängyn toiselle puolelle Tiden vierelle ja käärin hänen käsivartensa ympärilleni kuin peiton.

    ”Selvä.”
    ”Sori…”
    ”Ei se mitää haittaa. Ehkä sitte joskus kun äiti tekee hirvikeittoa. Sillon säkää et voi olla noin nihkee. Kuka nyt vois sanoo ei hirvikeitolle. Ai vitsi, ja sit jäätäs pitkäks aikaa sinne niin äiti tekis vielä pannukakkua. Tai siis lettuja se tekee mut meillä sanotaan niitä pannukakuiksi. Kermavaahtoa. Mansikkahilloa.”
    ”Hello…”
    ”No?”
    ”Älä tällä kertaa kuolaa mun kädelle. Mä just vaihdoin puhtaan paidan.”

    Makasin siinä, ja vaikka olin mitä hirvikeitosta höpöttänyt, minua haittasi niin tosi paljon, että Tide ei halunnut käydä meillä. Kyllä minä sen ymmärsin, ettei tämä ollut hänelle ihan yksinkertaista, mutta silti. Ärsytti. Tide taisi vaistota sen, koska hän yritti kutittaa minua kyljestä, niin kuin usein yritti oltuaan ääliö, mutta tartuin häntä kädestä jotta hän lopettaisi. En ikinä verrannut Tiitusta kehenkään muuhun… Mutta…

    Kiemurtelin vaikeasti itseni ympäri, kasvot kohti Tideä. En tosiaankaan aikonut muistella mitään neljäsataamiljoonaa vuotta sitten tapahtuneita Milan-juttuja: kyllä joku muukin olisi minusta ylpeä vielä. Tide ei hymyillyt, vaikka hymyili minulle yleensä aina kun käännyin. En jaksanut millään ajatellakaan pahoittelumaratonia, joka tästä oli tulossa. Päätin ehkäistä sen.

    ”Koska sun koulu on valmis?” kysyin Tideltä, ja se kysymys oli riittävän yllättävä, jotta hänen ilmeensä muuttui heti normaaliksi.
    ”No en mä tiedä… Ensin mä olin vähän etuajassa mut sit Bee ja työt — en mä tiedä.”
    ”Tuleeks susta rikas sun töissä?”
    ”Rikas? Kyllä mä luulen että töitä riittää. Mutta en mä nyt sanois että rikas.”
    ”Voi ei! Mitäs ny sit?”
    ”Mitä mitäs ny? Ei kai mitää?”
    ”Eks sä oo kuullu sitä mun lempirunoa? Se vois olla hyvin mun motto. Tideee!”
    ”En oo kuullu kyllä.”
    ”Näin se menee. Me no study, me no care, me go marry a millionaire.”
    ”Kai mun pitää sit rikkaaks sulle ruveta… Kun et itte opiskele edes.”
    ”Hys kun se jatkuu vielä! If he die, me no cry, me go marry another guy.”
    ”Ooksä kulta varma että toi on sun motto? Eiks sun motto oo tyyliin hakuna matata?”
    ”Nyt on tää. Mä luin sen aamulla vessas Instagramista.”
    ”Niin mä vähän ajattelinki. Hölmö.”

    Tide sulki silmänsä ja minä pyörittelin hänen niskahiuksiaan sormissani. Pahoittelut oli vältetty. Mitä minä oikeastaan halusin? En osannut muotoilla edes itselleni, miksi minulle olisi ollut niin tärkeää raahata Tide meille, mutta se oli vain. En oikeastaan välittänyt viedä ketään meille kotiin, paitsi kavereita tietenkin. Milanin olin vienyt, ja nyt Tiden olisin vienyt, eikä hänellä ollut aikomustakaan tulla. Sellaisilla taas, joita en ollut halunnut isälle näyttää, oli ollut aina rasittava hinku päästä meille. Tiden kanssa meillä olisi kivaa. Iskä kiusaisi häntä niin, että hän olisi raukka posket punaisina viikon sen jälkeen, ja äiti päivittelisi, että kyllä nyt on komea poika, vaikkakin ruokaa se tarvitsisi lisää. Mutta minkäs teet. Tidelle sopi vain, että minä olin hänen salainen poikaystävänsä, josta ei tarvinnut puhua kenellekään.

  • #4831 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Onko Hellolla kolmosia?

    Iskä on kanssa yksi epeli. Hänestä tietää jo viikon etukäteen, mitä hän aikoo. Tai no ei viikkoa, mutta kuitenkin. Kun hän lähestyy, ilmeestä näkee, aikooko hän pyytää minua lämmittämään saunan, vai haluaako hän minut istumaan hänen kyytiinsä moottoripyörän selkään niin kuin pikkukakaran. Kun iskä tallusteli luokseni olohuoneeseen Silja Linen pelikortteja samalla sekoitellen, tiesin, että edessä olisi iskän utelutuokio.

    ”Tuukko Hello pelaamaan?” iskä kysyi mukamas vielä viattomasti virnistellen pitkän partansa takaa.
    ”Riippuu mitä”, olin harkitsevinani, vaikka tiesin kyllä, että iskä halusi aina pelata koiraa, maijaa tai paskahousua.
    ”Paskahousua”, iskä vastasi.
    ”Ai sä haluat hävitä…”
    ”Äläs ny vanhalle isälle ala. Tuu. Mennään tonne”, iskä sanoi rauhallisesti ja nyökäytti päätään kohti keittiötä. ”Äiskä teki eilen mustikkajuustokakkua ja se pitäs syödä pois ettei mee pahaksi.”
    ”No sitte.”

    Kuten arvata saattaa, jääkaapissa oli ihan kokonainen kakku. Ainahan siellä oli. Meillä — eikun äitin ja iskän luona — kävi vieraita harva se päivä, ja äitin mielestä piti aina olla jotain tarjottavaa yllätysvieraillekin. Leikkasin palan kakkua — maltillisen, koska tiesin kuitenkin ottavani vielä kaksi palaa lisää — ja iskä jakoi kortit. Yksi kortti kääntyi vahingossa oikein päin. Näimme molemmat, että se oli pataseiska, joten iskä työnsi sen takaisin pakkaan, jakoi uuden ja sekoitti pakan vielä kerran.
    ”Noni… Onkos Hellolla kolmosia?”
    ”Ei.”
    ”Nelosia?”
    ”Ei.”
    ”Mulla on nelonen.”
    ”No alota.”

    Pelasimme hetken hiljaisuudessa. Iskä ei ikinä ole huijannut korttipelissä: ei edes niin, että olisi antanut minun tahallaan voittaa lapsena. Sain pienenä välillä raivarin, kun hävisin koko ajan. Äiti yritti kuiskutella iskälle, että anna nyt Hellun välillä voittaa, Hellu on muuten surullinen. Isä huiskautti äidille kättään ja sanoi, että täytyy Hellon oppia pettymäänkin välillä. Ei aina voi voittaa. Varsinkaan korttipelissä. Sitten hän jatkoi voittoputkeaan. Allu sen sijaan huijasi pienenä minkä kerkesi. Kortteja vain putoili hänen takapuolensa alta ja hihoistaan, kun hän pelin päätteeksi nousi ylös. Vaikka ei Allu enää tietenkään huijaa korttipelissä. Paitsi silloin viime viikonloppuna, kun poistimme yhteistuumin kaikki neljä kymppiä pakasta ja pidimme niitä itsellämme niin kauan että isä oli nostanut käytännössä koko pakan… Mutta se oli eri asia.

    Kaksi peliä pelattiin, ja minä voitin kummatkin. Se oli tuuria. Sain molemmilla kerroilla hyvät loppupelin kortit: kakkosia, ässiä, kymppejä ja kurkoja. Toisella kerralla yhden rasittavan kutosenkin. Iskällä oli sen sijaan huonot kortit.

    ”Mikä Hellua mietityttää?” iskä kysyi jakaessaan kortteja. Kun hän vilkaisi minuun, hän meni laskuissaan sekaisin ja joutui tuijottamaan kasoja pari sekuntia ennen kuin saattoi jatkaa ja sai viisi korttia kumpaankin.
    ”Eei mikää”, hymyilin ja nostin nopeasti korttini ylös. Nuorempana minua oli vaivannut, että iskä ja varsinkin äiti sanoivat minua välillä Helluksi. Hellu tarkoittaa rakasta, ja nimen omaan romanttisessa mielessä, ja se oli ala-asteikäisen itsetunnolleni ihan liikaa.
    ”Ekkö kerro?”
    ”En.”
    ”Selvä. Onko kolmosia?”
    ”On.”

    Kortteja kerääntyi pöydälle. Kun iskä löi kasin päälimmäiseksi, en päässyt enää päälle. Kokeilin nakata pakasta sekaan päälimmäisen kortin, mutta sekin oli kuutonen. Nostin kasan ja järjestelin omat viisi korttiani sen sekaan.
    ”Vooi eikö Hellulla oo kymppiä?” iskä kysyi virnistellen.
    ”Ilmeisesti sulla on noin neljä.”
    ”On! Ja kuule ysiki vielä. Katto ku mä painan nämä kaikki pikkunumerot sulle kuule ennenku mä kaadan!”
    ”Toivotsä koskaa että mä olisin normaali?”

    Iskä hyytyi kesken kaiken, kun oli virnistämässä minulle. Yksi iskän lukuisista kympeistä luiskahti pöydälle, eikä hän huomannut sitä. Vastasin hetken iskän vakavaan katseeseen, mutta sitten hymyilin ja lämäisin salamannopeasti käteni kympin päälle nostaakseni sen.
    ”Lyöty kortti lepää!” ilmoitin ja painoin kympin korttiviuhkaani kasin ja jätkän väliin.
    ”Mitä ihmettä sä nyt meinaat?” iskä kysyi ja nosti uuden kortin. Sitä vilkaistuaan hän heitti sen pöydälle ja otti vielä uuden. Kolmonen. ”Sähän oot Hello normaali.”
    ”Niin mut mä tarkotan…”
    ”Ai. Ai! Sikskö sä oot niin murheellinen, pieni? Onko se sun poikaystävä puhuttanu sua jostain ikävästä, vai haluaksä puhua isin kanssa turvaseksin tärkeydestä..? Koska se koskee suakin yhtä lailla.”
    ”No ei. Hyi — varmaan mä sulle siitä puhuisin!” Nakkasin valonnopeudella omat kolme kolmostani iskän kolmosen päälle. Kaatui. Heitin perään viitosen.
    ”No kenelles muulle! Mä oon sun isäs”, iskä ilmoitti ja löi kasin pöytään niin että napsahti.
    ”Just siks en ainakaan sulle! Mä kaadan.”
    ”Kaada vaan.”

    Iskä voitti. Voi vitsin vitsit. Olisin pelannut toisin, mutta kun luulin että iskällä on ässä, ja hänellä olikin jätkä viimeisenä korttina. Voi veljet. Olin ihan varma, että hän säästeli ässää, koska yleensä hänen hymystään kyllä näkee sellaiset asiat. Voitettuaan iskä nojautui mahtipontisesti pinnatuolin selkämystä vasten, venytteli käsiään ja myhäili minulle hyväntahtoisesti kuin joulupukki. Ilmeestä päätellen olin ollut kiltti lapsi. Vaikka iskä katsoisi minua kyllä noin silloinkin, jos ryöstäisin Otsonmäen Paikallisosuuspankin…

    ”Jaaha. Kuule. Jääksä yöks?”
    ”En mä voi… Mun pitää noi Typy ja Skotti nii…”
    ”Vai Typy ja Skotti. Taitaa olla sulle tulossa yökylään yks typyjaskotti.”
    ”Ehkä on.”
    ”Koska meinaat tuoda näytille?”

    Huokaisin ja tartuin kaadettujen korttien pakkaan. En varmaan ikinä, ajattelin, ja aloin pyörittää sekalaista korttikasaa pakaksi kyynärpäilläni pöytään nojaten. Vilkaisin isää ja hänen tyytyväisen härnäävä hymynsä oli hyytynyt.

    ”Sä olet ihan normaali, Helemias”, iskä ilmoitti ankarasti, vaikka aiemmasta kysymyksestäni oli noin sata vuotta aikaa.
    ”Aha.”
    ”Jos se poika ei kehtaa sun kanssa kulkea, se on sen ongelma eikä susta yhtään kiinni.”
    ”Niin kai sitte.”
    Iskä ei ikinä sanoisi ihan suoraan, että jätä se. Hän ei koskaan sotkeutuisi ihmissuhteisiini sillä tavalla. Laskin korttipakan pöydälle ja naputtelin sitä vielä hetken sormillani. Teki mieli ottaa lisää kakkua, mutta kello oli jo ainakin viisi, ja niin kuin iskä oli arvannut, vastahakoinen ja minua häpeävä poikaystäväni Tiitus Hellevaara oli tulossa meille. Nousin pöydästä niin että tuoli kirskahti lattiaa vasten. Iskäkin nousi niin kuin olisi merkkiä odottanut.

    ”Isi vie sut kotia Hellu, pikkuinen”, iskä sanoi niin kuin olisin kolmen ja niin kuin hän ei olisi moottoripyöräkerhonsa isoin ja karvaisin mies.
    ”Mulla on ihan oma auto.”
    ”Mä vaihdan siihen ne jarrupalat nyt tänä iltana. Niin että mä vien sut.”
    ”Enkö mä voi vaan ottaa sun autoa?”
    ”No et! Mulla on töitä huomenna. Että joko mä vien sut tai sitten otat Harrikan.”
    ”No en tosiaan nolaa itteäni minkään Harrikan — no vie nyt sitte.”
    ”Joo. Samalla mennään kaupan kautta. Ostetaan äiskälle kukkia.”
    ”Ei kai oo mitkää synttärit..? Vai ooksä tehny taas jotain? Lääppiny konerasvaa taas valkosiin seiniin?”
    ”Ei. Kyllä muutenkin voi ostaa kukkia toiselle Hello. Pidä huolta että säkin saat kukkia muuten vaan. Muuten on ihan väärä mies sulla.”

    Päätäni pudistellen seurasin iskää eteiseen ja ahdoin jalkani tennareihini. Välillä iskä puhui minulle niin kuin en olisi mies ollenkaan. Jos olisimme jossain Intiassa, yrittäisiköhän iskä lähettää Tiden perheelle myötäjäisiäkin vielä — siis jos Tide joskus kehtaisi minun kanssani kulkea?

    • #4835 Vastaus

      Tiitus
      Valvoja

      Voi kauhea, kun tuntuu niin pahalta Hellon puolesta. Miksi ihmeessä sillä on noin törppö poikaystävä, kun ei edes vanhempien luokse halua tulla tai näyttäytyä missään muuallakaan.

  • #4867 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Mulla on viisi takaumaa Milanin tarinan lopusta, joita en halua julkaista kerralla. Päätin julkaista näitä yksi kerrallaan käänteisessä aikajärjestyksessä omaksi huvikseni. Lisäksi mulla on nyt osin teidän esimerkin inspiroimana tarve näyttää huonoja, rumia, räkäisiä, tarrautuvia, typeriä, lapsellisia, dramaattisia ja muita huonoja puolia mun hahmoista. Ottakaa kuitenkin huomioon, että Hello oli just täyttänyt 17 tässä.

    Takauma 1/5
    Loppu

    Ei halua olla enää minun kanssani.

    Miksei?

    Koska minä olen

    huono

    ja koska

    näin

    käy

    aina…

    ”Milan”, minä sanoin, tai oikeastaan kuiskasin, tai pikemminkin muotoilin huulillani, sillä muuta en osannut. ”Milan, Milan, Milan…”

    Milan ei katsonut minuun, vaan suoraan eteenpäin, kohti ulko-ovea, ja tyhjä talo tuntui pidättävän hengitystään.

    Minusta tuntui siltä kuin keuhoni olisivat täyttyneet jäähileellä: kylmällä ja terävällä. Sormista ja varpaista asti hävisi kaikki tunto. Mitkään lihakset eivät totelleet. Silti jalat eivät pettäneet, vaan ne olivat kuin lukkiutuneet. Polvien pettäminen olisi tuntunut paremmalta kuin siinä seisominen. Olisi tuntunut edes joltain: vaikka sitten polvilumpioiden halkeamiselta kovaa lattiaa vasten. Miltä tahansa muulta kuin tyhjältä. Ja minusta tuntui tyhjältä, ei-miltään, ja korvissa soi oman vereni suhiseva vinkuna.

    Minä tiesin heti, etten voinut elää enää tämän jälkeen.

    ”Ei ei ei ei ei”, sain sanottua ja pudistin villisti päätäni. Yritin räpyttää silmiäni. Halusin purskahtaa itkuun, mutta en saanut yhtäkään kyyneltä ulos. ”Älä tee tätä mulle. Älä jätä mua.”
    ”Yritä nyt ymmärtää. Sä et voi sanoa enää mitään”, Milan sanoi englannillaan, maailman ihanimmalla aksentillaan, katse jossain kaukaisuudessa, jossain muualla kuin minussa, eikä edes repinyt otteestani ranteitaan, joita neuvottomana puristin ihan kuin olisin voinut sillä saada hänet jäämään.
    ”Miksi sä jätät mut, miksi sä jätät mut, miksi sä jätät mut?” uikutin sydän kurkussani heikosti ja nopeasti hakaten ja yritin saada hänet katsomaan minua. Jos hän vain katsoisi minua. Silloin hän ihan varmasti taas rakastaisi minua.
    ”Mä en jaksa tätä enää”, Milan ilmoitti ja katsoi ankaran näköisenä ovelle.
    ”Mitä? Mitä sä et jaksa? Mä voin hoitaa kaiken kun sä vaan sanot minkä, mä voin–”
    ”You, Hello. Mä en jaksa sun kanssa. Entisiä poikaystäviä en jaksa. Siinä pyörivät. Musiikkia, sulla on aina käsi kitaralla. I don’t want to do this anymore.”
    ”Mä en voi sille mitään. Se vaan tuli vastaan, Milan, Milan, se vaan tuli vastaan, en mä suunnitellut että se tulee, Milan. Mä en ikinä enää näe Tuomasta, Milan, en ikinä enää, anna anteeksi!”

    Silloin, viimeinkin, polveni rämähtivät lattiaa vasten. Se ei tuntunut tarpeeksi kipeältä, että se olisi auttanut sydämenlyönnittömän tyhjää tilaani. Milan väänsi ranteensa otteestani minuun vilkaisemattakaan. Otin polvieni varassa sen puolikkaan askeleen, joka meidät erotti ja halasin hänen vyötäröään kouristuksenomaisesti. Kyyneleet tulivat vihdoinkin, ja ne tulivat kerralla hillittömästi. Milan, minun Milanini. En halunnut ketään muuta, enkä halunnut olla olemassa ilman häntä.
    ”Mä teen ihan mitä sä haluat”, lupasin, ja sydämeni murtui vielä kolmesta kohdasta lisää, kun kasvoni koskettivat hänen paitaansa, sen läpi hänen vatsaansa ja haistoin hänen tuoksunsa. En voisi elää ilman häntä, en yhtään päivää. En halunnut elää ilman häntä. ”Ihan mitä sä haluat. Ihan mitä sä haluat. Kunhan sä vaan sanot mitä. Milan. Mä en mene enää ikinä poikien kanssa Seinäjoelle. Mä tekstaan sulle, joka aamu, niin että sä saat aina herätä siihen. Muutetaan yhteen Milan, mä teen sulle ruokaa, mä opettelen kokkaamaan, mä herätän sut niin ettei sun tarvi herätä yksin, mä lupaan herätä joka aamu aikaisin. Mä ajan hiukset lyhyiksi Milan, Milan, mä opettelen serbin kielen. Mä annan kitaran pois. Mä en soita enää ikinä. Älä jätä mua, älä jätä mua.”

    Milan ei edes laskenut käsiään olkapäilleni, vaikka olisin voinut vaihtaa henkeni ja sieluni yhteen sellaiseen hetkeen. Kuulin, miten hän niiskaisi yhden ainoan kerran.
    ”Älä pakota mua tähän Hello”, hän sanoi hiljaa.
    Sitten hän vihdoinkin koski minuun. Hän puski minua olkapäistä kauemmas. Pidin vieläkin kiinni. Halasin häntä, vaikka hän ei halunnut. Tiesin, että jos päästäisin irti, hän lähtisi ovesta, enkä ikinä enää näkisi häntä, ja sitten kuolisin. En ollut häntä voimakkaampi, mutta olin epätoivoisempi, enkä voinut päästää häntä.
    ”Let me go. Hello.”
    ”Älä lähde.”
    ”Päästä irti. Mä en halua nähdä sua enää”, Milan käski aina vain aksenttisella englannillaan ja oli hetken hiljaa ennen kuin jatkoi. ”Mä ei rakasta sua enää”, hän sanoi suomeksi, ja se oli kuin maanjäristys. ”I don’t wanna be with you. Get off me.”

    Milan, Milan, minun Milanini, jota ilman en voi elää

    ei halua olla minun kanssani.

    Mitä minä olen tehnyt, mitä minä tein väärin?

    Päästin irti, eikä hän jäänyt. Itkeminen tuntui kouristuksina, kun se kerran alkoi. Se oli samanlaista kuin oksentaminen. En saanut hengitettyä tai liikautettua ainoatakaan lihasta. Koko ruumis kramppasi ja jännittyi, välillä taas valahti voimattomaksi, enkä päässyt minnekään pakoon, eikä edes kuolema tullut ja minua vapauttanut, vaikka mitään elämisen arvoista ei ollutkaan jäljellä.

  • #4928 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Tunnustus

    Älä mee niin lujaa, Tide

    Tide tietää kyllä teoriassa, mitä pääni sisällä todennäköisesti tapahtuu sellaisina hetkinä, kuin se yksi iltapäivä oli. Sellaisina, kun istumme sohvalla, hän kännykällään tai opiskellen ja minä vastapäistä tyhjää seinää tuijottaen. Hänelle on idean tasolla selvää, että kun taputtelen hänen reittään kämmenelläni, sohvan selkänojaa toisella ja lattiaa jalalla, minä en tapa aikaa. Minä teen musiikkia.

    Ja kun minä teen musiikkia, minä teen vain musiikkia.

    Vaikka Tide tietää sen teorian tasolla, hän ei ymmärrä sitä silti. En ymmärrä aina itsekään. Joskus huomaan luisuneeni jopa tunneiksi ihan omaan todellisuuteeni, jossa näkyy ääniä ja kuuluu värejä. Toki yleensä niin tapahtuu vain kun olen ilman ihmisseuraa ja sillä tavalla tyytyväisellä tuulella, että en ole väsynyt enkä nälkäinen. Tiden kanssa katselen ja tunnustelen uutta musiikkia vain vähän kerrallaan, koska jossain vaiheessa hän aina keskeyttää.

    Niin kuin sinä iltana.

    Olin löytämässä jotain hienoa, keuhkoni olivat juuri täynnä uudenlaista melodiaa ja korvissani humisi mahtavalla tavalla, kun huomasin kuulevani malvan- ja fuksianpunaisen sijaan etäistä puhetta. Käännyin Tiden puoleen ja yritin patistella itseni takaisin omituiseen musiikittomaan rinnakkaistodellisuuteen, jossa minun oletettiin elävän.

    ”Kauanks sä oot siinä ollu?” kysyin Tideltä. Minusta tuntui kuin olisin ehtinyt vasta päästä alkuun töissäni.
    ”Tunnin”, Tide väitti ja oli olevinaan hyvin vakava.
    En uskonut. Jos Tide näki minut tuijottamassa seinää kauemmin kuin vartin, hänestä tuli aina levoton ja hän alkoi vaikka ravistella minua. Hän myönsikin olleensa siinä vierelläni vasta puolituntisen, vaikka sekin oli varmasti liioittelua. Tide on niitä ihmisiä, jotka varaavat viiden minuutin automatkaan vartin: niitä, joiden aika kutistuu ja venyy mielialan ja muiden sellaisten määreiden mukaan.

    Aloin höpöttää tavanomaisia päättömyyksiä, jottei hän olisi huolissaan. Jos hän oli mielestään ollut vierelläni puoli tuntia, hän ajattelisi minun tulleen hulluksi. Siis ihan oikeasti hulluksi. Vaikka kuinka huomioin häntä, hänen silmiensä väliin muodostui kuitenkin kurttu. Se oli tietenkin suloinen ja minusta olisi ollut kiva venyttää se suoraksi, mutta se kertoi hänen painivan taas joidenkin omituisten sisäisten demoniensa kanssa. Mielessäni kävi, että jos minä olen hullu, niin niin on hänkin. Voisimme olla ihan hyvin hulluja yhdessä. Hänen hulluuttaan vain pitää kouluttaa iloisemman sorttiseksi.

    ”Hei, kulta, mikä on?” kysyin häneltä mahdollisimman pehmeästi, kun hänen huolikurttunsa ei oiennutkaan höpöttämällä. Hän empi. Ajattelin, että jos hänellä on jotain todella mielensä päällä, minä kuuntelisin. Ja keskittyisin. Tai siis keskittyisin niin hyvin kuin osaan. Onneksi Tide osaa jo ravistella minua hartiasta tai käsivarresta jopa ennen kuin ajatukseni alkaa lipsahdella sivuraiteille.

    Tide vilkuili alaviistoon silmännurkistaan ihan niin kuin silloin kerran ihan alussa, kun ei kehdannut sanoa, ettei tykännyt tekemästäni pitsasta, johon kaadoin noin kolme purkkia herkkusieniä. Minun teki mieli puristaa häntä itseäni vasten niin kovasti, ettei hän saisi henkeä ja suukotella samalla hänen leukaansa niin kovasti että siihen jäisi mustelmia. Kun olin joskus sanonut hänelle ääneen jotain sellaista, hän oli nauranut ja sanonut, että minulla on omituinen miesmaku. Jonkun hänen lukemansa tutkimuksen mukaan söpöt asiat aiheuttavat ihmisissä aggressiota. Siksi Jerusalemiakin teki mieli aina puristella ja vatkata. Ja Tideä. Ja Taylor Lautneria, mutta se on jo ihan eri tarina.

    ”Sä voit kertoo mulle ihan mitä vaan”, vakuuttelin Tidelle, joka puri huultaan niin että olisin halunnut pyöritellä sormissani hänen vähän mallistaan kasvaneita hiuksia ja sitoa niihin rusetin.
    ”Mä en odota sulta mitään vastausta, mutta mun on pakko sanoa tää”, hän sitten kähisi ja sai sillä minunkin sydämeni hakkaamaan liian nopeasti.

    Mitä hänen olisi pakko sanoa?
    Kuule Hello. Mun opintolinja lakkautetaan ja mä joudun muuttaa Kilpisjärvelle.
    Kuule Hello. Oikeasti mä olen transsukupuolinen ja oon päättänyt alkaa elää omana oikeana itsenäni, ja mun oma oikea itseni on muuten myös lesbo.
    Kuule Hello. Mä oon löytänyt tyttöystävän, mutta sä voit aina vain olla mun vakipano, koska olihan meillä ihan jees.
    Kuule Hello. Mulla on viikko elinaikaa.
    Kuule Hello. Sullakin on nyt aids.

    ”No kerro.”
    Miksi odotin heti jotain kauheaa? Hengitin syvään ja hartiani rentoutuivat. Koska Tide muka on sanonut minulle jotain kauheaa? Siis ellei lasketa sitä kertaa, kun hän kikatti että heitän palloa niin kuin tyttö. Ja sekin asia sovitettiin heti, koska silloin heitin häntä pallolla niin kuin tyttö, ja ilmeisesti tytöt heittävät siis aivan sairaan kovaa.

    ”Mä rakastan sua”, Tide sanoi, poskilihas vähän nykien, mutta sanoi kuitenkin.

    ”Tä?”

    Tide siristi silmiään ja mutristi huuliaan. Hän katseli samalla tavalla kaupassa kylmäkaappiin, kun yritti arvioida ottaisiko Arkijuustoa vai Kermajuustoa, ja viitsisikö raastaa sitä itse pitsan päälle vai maksaisiko valmiista raasteesta vähän enemmän.
    ”Jos sä et kuullu niin mä en kyllä–”
    ”Eiku kuulin mä.”
    ”Taitaa olla kyllä niin myöhä et mä lähden kotiinpäin.”

    Vitsin Tide. Vanha sohvani narahti kun hän nousi ylös. Tartuin hänen ranteeseensa ja yritin vetää hänet takaisin, mutta ei Tideä niin vain vedetä, jos hän on oikeasti päättänyt mennä. Annoin hänen vetää minut ylös sohvalta, kun hänellä oli niin kiire kävellä kohti eteistä ja teeskennellä, että kukaan ei pitänyt hänen ranteestaan kiinni.

    Kahden askeleen ajan auoin suutani eikä mitään tullut ulos. Olisin halunnut sanoa sen takaisin, mutta se kuulosti ihan liian isolta asialta minun pieneen kolmiooni. Tiesin, ettei Tide ollut lähdössä siksi, etten ollut osannut sanoa sitä refleksinomaisesti, tai koska yrittäisi manipuloida minua. Hän ei vain pitänyt siitä, että olin hölmistynyt sillä tavalla. Olisin halunnut ravistella häntä. Kyllä Tiden piti tietää, että minä olen niin vajaamielinen, että hölmistyn vähemmästäkin. Viimeksi eilen illalla siitä kun hän kertoi, ettei anjovis ole kasvi!

    ”Älä nyt mee niin lujaa. Tide.”
    Hän pysähtyi, mutta ei sanonut mitään. Kun Tide on vihainen, hänen niskansa on luonnottoman suora. Nyt hän oli ennemminkin vähän kumara. Painoin otsani hänen hartiaansa vasten. No okei, selkäänsä sitten! Joka tapauksessa ainakin yritin halata häntä niin kuin ihmistä kuuluu halata.
    ”Kuuntele nyt tarkasti sitte”, komensin.
    ”Paraskin puhumaan…”

    Teki mieli sanoa, että tykkään susta niin kuin hullu polkupyörästä.
    Tai että tykkään susta enemmän kuin Runoin pitsasta. Ja se on muuten paljon se, koska Runoissa on maailman parhaat pitsat.

    Irvistin Tiden selkää vasten ja rutistin silmäni kiinni. Hän taisi tuntea sen, koska kuulin miten hän hymyili salaa. Kun Tide hymyilee salaa, hän hengittää nenänsä kautta ja hänen kurkustaan kuuluu vaimeasti samantapainen ääni kuin jos joku kuiskaisi falsetissa. Rakastin sitä ääntä. Ja no, Tideäkin.

    ”Mäkin rakastan sua”, sanoin naama niin tiukasti hänen selkäänsä vasten, että hän ei olisi ymmärtänyt sitä, ellei olisi tiennyt jo mitä sanoisin.
    Mutta hän ymmärsi, koska hän silitti käsivarttani.
    ”Noni. Nyt sä saat mennä”, ilmoitin lyhyen hetken kuluttua. ”Kipittele kotias siitä.”
    ”Oikeestaan on jo aika myöhä… Kämppiski varmaan nukkuu…”
    ”Joo, kyllä sun kaltaiset tarvis tälleen iltaisin jonku ison ja voimakkaan muutenki saattaan teidät ihan kotia asti ettei mitää käy. Harmi etten mä voi lähtee saattaan kun mä just tänään juoksin ton Tour de Francen ja jalat on ihan hapoilla. Näyttää siltä et sä joudut jäämään tänne kumminki.”
    ”Tour de France on pyöräilyä”, Tide sanoi ja kääntyi halaamaan minua. Hän hymyili. Kyllähän hänen teoriassa täytyi tietää, että kaikki se höpöttämiseni tarkoitti että kyllähän minä häntä rakastan. Aidompi hellyydenosoitus sellainen estoton sekoilu on kuin mitkään suuret sanat, vaikka Tidenlaisille Tour de France -faneille nekin oli hyvä välillä sanoa.
    ”En usko. Ite oot pyöräilyä. Nosta mua.”
    ”Miks?”
    ”Koska mä söin tänään melkein kilon pitsaa. Mä painan melkein kaheksankyt kiloo. Se tarkottaa että mä oon yheksänkytkaheksan prosenttia Helloa ja kaks ja puoli prosenttia pitsaa.”
    ”Ei se sitä tarkota.”
    ”Mitäs sitte?”
    ”Että sä et osaa prosenttilaskua etkä vähennyslaskua, sitä se tarkottaa.”

  • #4937 Vastaus

    Agnes
    Osallistuja

    Voi vitsit mä tykkään Hellosta! Tosi mielenkiintoinen hahmo sen ajatuksineen ja oikkuineen. En sen kanssa tulis itse toimeen varttia pidempään mut tälleen tarinan muodossa sitä on mahdottoman mukava seurata. Tässä tarinassa nivoutuu huumori hienosti yhteen vakavamman aiheen kanssa ilman että koko homma levähtää ihan läpäksi. Ja miten ihanaa kuvailua tässä tarinassa on! Se miten Hello kuulee kun Tide hymyilee salaa, kun Hello kuulee värit ja näkee äänet. Tiden ilmeen kuvausta kun se olisi kaupan juustohyllyllä. Mä olisin halunnut lukea tätä tarinaa vaan lisää ja lisää nyt samantien 😀

    ps. en ymmärrä miks nää mun vastaukset pomppaa välillä tähän omana viestinä vaikka olen painanut tosta vastaa-napista 😀 Sori!

  • #5176 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Tiistai 3.3.
    Eira kertoo

    ”Entä Skotti?” Eetu kysyi minulta niin kuin olisi idiootti, joka hän kyllä onkin. ”Soon lihonnu kii tarhahansa. Kohta pitää tallin ovia leventää jotta se mahtuu tupahan. Mitä jos sä sillä menisit?”
    ”Joo no en todellakaa”, tuhahdin hänelle. Vitsin ääliö.
    ”Mikset?” hän ihmetteli silmät pyöreinä ihan niin kuin ei olisi tajunnut, että Jussilla minä halusin ratsastaa. Olin sanonut, että haluaisin ratsastamaan, mutta että Uunolla olin mennyt jo.
    ”Enks mä voi mennä Jussilla?” kysyin lopulta suoraan.
    ”Outi menöö sillä.”
    ”Aina! Mä haluan mennä sillä!”
    ”Kuule. Sinä meet Uunolla, ja jos soon väsyksis, sinä meet Skotilla. Jos saat jonku vahtimahan, ehkä Pasilla. Piste.”

    Vitsin Eetu. Vitsin apina. Vaan turhaa oli yrittää puhua järkeä hänelle, vaikka hänen ahdasmielisyytensä kuinka ärsytti. En tosiaankaan aikonut ratsastaa millään paskalla Skotilla. Sen sijaan jätin mehulasini mielenosoituksellisesti pöydälle ja marssin olohuoneeseen. Ajattelin katsoa vaikka sitten Modernia perhettä, kerran Jillalla oli kuitenkin Netflix. Mutta Hellolle kyllä sanoisin ensin, että hoitaisi hevosensa. Tai möisi sen pois. Ettei se jäänyt ihmisten vaivoiksi tuolla lailla, estämään ihmisiä ratsastamasta Jussilla.

    Missä sä oot senki laiska paska, kirjoitin viestiin ja otin Noan kädestä kaukosäätimen, koska ei se oikeasti katsonut taaskaan mitään, vaan piti vain telkkaria päällä.
    Kotona, Hello vastasi aika nopeasti.
    Mitä sä teet nii et se on tärkeempää ku skotti
    Musiikkia
    Jaa eli et mitää oikeeta
    Nii. Saat 5e jos ratsastat sillä reippaan lenkin
    Oke

    Noa katsoi minua kummasti, kun nakkasin kaukosäätimen takaisin hänen syliinsä laittamatta edes sitä vitsin Modernia perhettä päälle.
    ”Mitä! Mä meinaasin hetken rentoutuu mut sit kaikki soittelee mua töihin”, kerroin.
    ”Ai mihin töihin?” Noa kysyi.
    ”Mun pitää sit vissiin ratsastaa Skotilla kun ihmiset ei viitti hoitaa hevosiaan”, huokaisin rasittuneesti.
    Noa nyökytteli suu ymmärtäväisessä mutrussa, joten hymyilin hänelle, koska Noa ei kuitenkaan ole niin vitsin ärsyttävä kuin Eetu ja Hello. Eikä hän edes udellut enempää.

    ***
    ***

    Lauantaina 7.3.
    Milan kertoo

    Tummanruskeaksi maalatussa ulko-ovessa oli siisti puinen kyltti, johon oli poltettu sana Ilves ja jotain koristekoukeroita. Se ei kuvastanut Hellon persoonaa ollenkaan. Eivät kuvastaneet ankean näköiset, sillä hetkellä ruskeat ja lehdettömät angervotkaan, jollaiset oli istutettu rivitalon jokaisen makuuhuoneen ikkunan alle ulko-ovien viereen. Hellon ovikyltissä pitäisi olla jotain värejä ja vaikka nuottiavain, ja ikkunan alla voisi kasvaa jokin tosi hurjan iso kanna vaikkapa, tai tavallista maitohorsmaa oikein villin värisenä. Mietin, painaisinko ovikelloa vai en. Olin niin yksinäinen, että olin jo painamaisillani, kun kuulin musiikkia oven läpi.

    Tunnistin kappaleen, mutta en osannut nimetä sitä. Olin kuullut sen varmasti radiosta. Se ei ollut ollenkaan tyypillistä musiikkia Hellon kuunneltavaksi, ja aika nopeasti se loppuikin. Sen jälkeen kuului syntikan ääntä tosi kovaa. Se oli varmaan saman kappaleen sama osa, mutta jotenkin puutteellinen se oli. Niin kuin osa äänistä olisi kadonnut matkalla. Ehkä Hellolla oli väliovi kiinni ja se eristi kaikki korkeat äänet. Kyllähän hän nimittäin radion yksinkertaiset poppikappaleet osaisi kopioida useammallakin instrumentilla, etenkin syntikalla, pianolla tai uruilla.

    Kun tuli hiljaista, painoin ovikelloa ennen kuin ehdin liiaksi miettiä ja katua. Ihan pienen hetken kuluttua ovi raottui ja Hellon pää pilkisti raosta. Hänen silmiensä alla oli varjot, hänellä oli muutama punainen näppylä naamassaan yleensä ihan hyvällä ihollaan, ja hiukset olivat kiharan sijasta niin kuin räjähtäneet. Hänen sekava ilmeensä muuttui epäileväiseksi hymyksi, kun hän tunnisti minut.

    ”Ai hei”, Hello sanoi yllättyneen oloisena ja avasi ovea enemmän. Hän oli pukeutunut mustaan koirankarvaiseen jumpsuittiin. Ellei aiemmin olisi kuulunut niin kovaa musiikkia, ja ellei hän olisi silläkin hetkellä pidellyt nuottipapereita kourassaan, olisin ollut varma, että hän oli ollut eilen juhlimassa ja kärsi nyt siitä. Tiesin kuitenkin saamieni vihjeiden, nuottinivaskan ja musiikin perusteella paremmin. Säveltävä Hello oli paljon kaameamman näköinen kuin krapulainen Hello. Olinhan minä hänet nähnyt luomassa uutta.

    ”Hei. Mä ajattelin, kaunis päivä, sä et tallissa. Tule kävelemään.”
    ”En mä nyt kyllä ehdi…”
    ”Mikä musiikki sä teet?”
    ”Kokeilen semmosta uutta juttua”, Hello kierteli, mutta oli selvästi mielissään kun kysyin.
    ”Mitä? Sä näytät mulle?”
    ”Ei se oo niin valmis vielä että sitä voi näytellä. Mä oon vasta viikon tehny sitä.”
    ”Tulee YouTubeen?”
    ”Joo tulee.”
    ”Sano sitte. Mä katson.”
    ”Joo…”

    Olisihan se pitänyt arvata, ettei Hello lähde minnekään, jos ei ole tallilla. Ja miksi hän muutenkaan minun kanssani lähtisi? Olisi pitänyt olla kysymättä. Lähdin jalkojani raahaten takaisin autolleni. Jos Hello oli siinä vaiheessa, että hänen keskeneräinen työnsä ei ollut vielä esittelykelpoinen, häntä oli turha odottaa näkevänsä tallillakaan kunnolla vielä viikkokausiin. Minun pitäisi ihan totta tutustua uusiin ihmisiin, mutta kun se oli niin vaikeaa.

    ***
    ***

    Maanantaina 9.3.
    Hello kertoo

    Älä mee niin lujaa, Tide

    ***
    ***


    Lauantaina 14.3.
    Janne kertoo

    Istuin risti-istunnassa Hellon melkein tyhjän asunnon lattialla ja tutkin papereita toista tuntia. Takapuoli puutui ja selkää särki, mutta mitäpä pienistä. Hello istui minua vastapäätä ja yritti järjestellä lattialla lojuvia papereita kanssani, eikä häntä näyttänyt ollenkaan haittaavan, että hänen poikaystävänsä (jota ei edes saanut sanoa poikaystäväksi päin naamaa) teki jotain tietokoneella sohvalla. Se oli erikoista. Yleensä Hello ei näytä keskeneräisiä töitään muille kuin minulle, ja ehkä välillä veljelleen Allulle. Yritin kuitenkin olla niin kuin Tiitusta ei olisikaan. Hellon asiahan se oli, kenen edessä nuottejaan levitteli.

    ”Tän ja tän voi yhdistää”, sanoin lopulta, kun olin saanut kokonaiskuvan hänen projektistaan ja muodostanut mielipiteeni siitä. Ojensin hänelle kaksi paperia.
    ”Joo mä tiedän, mä en oo vammainen”, Hello mumisi ajatuksissaan.
    ”Jaaha. Ja sä et yhdistä niitä, koska..?”
    ”Koska mä tarvin kakskyt eri osaa tähän joka tapauksessa. Tasan kakskyt. Tai menis periaattees kuudellatoistakin, mutta tiedäthän sä mitä se tarkottaa? Sit mä joutusin yhdistään vielä monta muutakin ja se ei sitte enää toimi. Kakskyt tai kuustoista pitää olla, ja jos ei voi olla kuuttatoista silleen hyvin, niin sit pitää olla kakskyt.”
    ”Ai niin, mä aina unohdan et sä ajattelet sitä videotaki täs samalla. Mut silti mä yhdistäisin nää kaks. Sä voisit vaikka jakaa sit ton tuolla reunas olevan niin, että on lead 1 ja lead 2, miten olis?”
    ”Se nyt on aika homoa. No ei. Jos mä saan rakennettua ne kaks sit osittain päällekkäin niin sit ehkä. Mä en halua että ne vuorottelee vaan. Se on laiskan näköstä.”
    ”Saathan sä yhdistettyä ne paremminkin jos sä jaat tän”, huomautin tavoitellen paperin, josta oli puhe. ”Katopa näitä kohtia”, näytin sormella osoittaen. ”Sulla on ne sun kädessä olevat tässä jo mukana, niin tulis vaan niinku yks lisää tähän.”
    ”Ehkä mä sit jaan sen… Ja yhdistän noi…”
    ”Mä jakaisin. Noi sais muutenki olla oikeestaan aina yhdessä.”

    Jäin tutkimaan Hellon käsin kirjoitettuja papereita, kun hän nousi ja lähti keittämään kahvia. Pyörittelin papereita lattialla, vertailin niitä toisiinsa ja yritin miettiä myös visuaalisesti hahmotellessani eri osien paikkaa. Auditiivisesti niissä ei ollut enää sovittelemista. Olin varma, että niissä ei ollut virheitä, mutta kömpelyyksiä uskoin vielä löytäväni.

    Otin Hellon tarjoaman kahvikupin vastaan ja vaihdoin asentoa papereita pyöritellessäni. Kun hörppäsin kupista ensimmäisen kerran, kahvi oli jo ihan kylmää. Olin istunut lattialla kuitenkin jo kolmatta tuntia. En uskaltanut kysyä, miksi Hello ryhtyi niin kovin työlääseen projektiin huvin vuoksi. Epäilin, että varmaankin rakkaudesta lajiin. Ja mukavaahan se oli, istua siinä lattialla, rapsutella välillä isoa koiraa ja antaa parhaat neuvonsa projektiin. Niin kuin palapeliä tekisi. Oli ollut hienoa seurata, miten viikkojen kuluessa Hellon pakkomielle musiikkikapppaletta kohtaan oli muuttunut ensin ideaksi, sitten suunnitelmaksi ja nyt lopullinen työ alkoi konkretisoitua.

    ***
    ***

    Perjantai 20.3.
    Manni kertoo

    Välillä olen huolissani meidän Hellosta. Niin kuin nyt. Hän on hyvä poika, kauhean kyvykäs poika, mutta välillä tosi maaninen. Ei hänellä mitään kaksisuuntaista mielialahäiriötä tai muutenkaan maniaa ole, hyvänen aika. Silti joskus tuntuu siltä, että hänen suhteensa musiikkiin on vaarallinen. Kun hän oli viidentoista, melkein toivoin hänen mieluummin polttavan pilveä, niin kuin kylällä silloin huhuttiin. Huumeista hänen olisi helpompi irrottautua.

    Eilispäivänä yritin mennä kahville Hellon luokse, koska häntä ei ole viikkoon näkynyt meillä. Yleensä Hello käy muutaman kerran viikossa. Kun Hello avasi minulle asuntonsa oven ja päästi minut vastentahtoisesti sisään, olin entistä enemmän huolissani.

    Minun pojallani, joka yleensä viitsii pukeutua edes puhtaisiin vaatteisiin, olkoonkin hieman hölmöihin välillä, oli parta ajamatta ja tukka pystyssä. Hänellä oli jaloissaan eripariset villasukat — toinen iso ja harmaa, toinen hänelle sopiva ja viininpunainen. Muuten hän oli pukeutunut ihmeelliseen haalaripukuun, jossa oli aivan kamalasti koirankarvoja. Hän näytti siltä kuin ei olisi nukkunut viikkoon, eikä käynyt suihkussakaan viimeaikoina.

    Asunto ei ollut sen paremmin hoidettu kuin poikani. Olohuoneen lattia oli täynnä koirankarvoissa pyöriviä nuottipapereita, joihin oli tehty kaikki merkinnät käsin. Siellä täällä oli mustia ohuita tusseja. Nurkassa lojui sohvatyynyjä ja Jerusalem, ja sen perusteella juuri sieltä minun poikani oli kömpinyt avaamaan ovea. Hänen suosikkikitaransa oli tyynyläjän vieressä ja nojasi koiraan. Kaksi muuta akustista kitaraa, joista hän ei niin tuntunut välittävän, istuivat vieretysten sohvalla. Sentään hänen harvat likaiset astiansa näkyivät olevan keittiön altaassa matkalla kohti tiskikonetta. Roskatkin oli viety.

    ”Mitä sä Hellu touhaat täällä kun sua ei näy?” yritin udella Hellolta varovaisesti.
    ”Musiikkia”, hän vastasi niskaansa raapien, vaikka se oli tietenkin ilmiselvää.
    ”Jaaha. Koskahan sä mahdat olla valmis? Äiti ja mä sua vähän kaipaillaan kotia.”
    ”Viikonloppuna. Viimeistään ensviikolla. Mä lupaan.”
    ”Okei. Ookko sä syöny kuitenki?”
    ”Joo oon. Ja koiran mä käytän.”
    ”Selvä. Jos sua ei näy, tiedäthän sä että mun on pakko tulla sitte kattomaan että missä kunnossa sä oot?”
    ”Joo.”
    ”Mä tuun maanantaina. Näyttää että sä oot aika pitkään soittanu täällä jo sitä musiikkia. Ooksä varma että sä oot kunnossa?”
    ”Joo eiku ei tässä mitään. Enkä mä oo pelkkää musiikkia tehny. Oon mä ollu etäluennoilla. Kaikki on oikeasti hyvin. Ei vaan oo tullu siivottua kun Tiitus ei nyt just käy ja sit mä oon vaan kirjottanu tätä mun projektia.”
    ”Eikö Tiitus enää käy..?”
    ”En mä sitä tarkota. Sillä on vaan kiire. Ihan hyvä hetki silleen: mä en oo saanu tehdä tätä aikoihin.”

    Hellon luota lähdettyäni ajattelin, että lähettäisin joko Allun tai Jannen sinne vähän vahtimaan. Vaikka Hello oli vakuuttanut syövänsä ja tekevänsä kouluhommiakin, en ihan ollut varma, oliko se totta. Kyllä meidän Hello on siis hyvä poika ja häneen voi luottaa, mutta musiikki vie hänet joskus liiaksi mennessään. Hän saattaa tietää, että on torstaipäivä, mutta ei tiedä että viikkonumero on ehtinyt jo vaihtua.

    En kuitenkaan soittanut kenellekään tai lähettänyt ketään Hellon kimppuun. Tänään suihkunraikas ja koirankarvaton Hello sekä hyvinhoidetun näköinen Jerusalem nimittäin tulivat meille syömään hirvisoppaa. Ajattelin, että varmuuden vuoksi voisin vihjailla Allulle, että menisi maanantaina kylään

    ***
    ***

    Maanantai 23.3.
    Allu kertoo

    Iskä pitää Helloa jotenkin vammaisena vissiin. Hän yritti olla tosi sulava vihjaillessaan, että minun pitäisi mennä Hellon vauvanvahdiksi. Halusin pelata rauhassa, joten olin niin kuin en tajuaisi sitä typerää vihjailua. Kun en ollut ymmärtävinäni, iskä sanoi lopuksi suoraan puhelimeen, että Hellon kämppä oli ollut niin kuin räjähtänyt, ja niin oli ollut Hello itsekin. Minusta hän oli kyllä näyttänyt perjantaina iskän ja äitin luona ihan normaalilta. Iskän mieliksi kuitenkin menin, ja ai vitsi miten meni päivä hukkaan.

    Hello ei halunnut puhua. Istuin hänen sängyllään joidenkin paskapapereiden keskellä, joihin ei saanut koskea eikä oikein edes katsoa, enkä saanut musiikkiakaan kuunnella. Hän nimittäin vaati minulta heti kahdeksan euroa maksaneet surkeat langattomat nappikuulokkeeni ja sanoi, että tarvitsee niitä välttämättä. Hän tunki vasemman napin oikeaan korvaansa, koska ei joko tunnista kirjaimia L ja R tai ei erota oikeaa vasemmasta, yhdisti kuulokkeet tietokoneeseensa, ja jatkoi sikakalliiseen leikkimikrofoniinsa mumisemista omituisilla äänillä, mitä oli tehnyt ilmeisesti jo jonkin aikaa ennen tuloanikin.

    Minusta isä on joka tapauksessa turhaan huolissaan. Hellon asunto oli viimeisenpäälle siisti. Jerusalem pääsi ulos melkein kerran tunnissa, ja oli kuulemma ollut lenkillä aamulla. Jääkaapissa oli ruokaa, ja muoviastiassa olevasta riisistä ja kanakastikkeesta päätellen Hello oli ihan edellispäivänä viimeksi kokannut. Jopa tuoretta maitoa oli kahviin kaadettavaksi. Itse Hellokin oli erinomaisella tuulella pitäessään omituisia ääniään typerään mikrofoniinsa ja kuvatessaan itseään Jannelta peräisin olevalla megaisolla videokameralla. Mumina- ja rallatusintervalliensa välissä hän kyseli iloisesti kuulumisiani, eikä vaivautunut laittamaan kameraa pois päältä siksi aikaa. Hän oli aggressiivinen ainoastaan silloin, kun erehdyin yhden kerran kävelemään videokuvaan kesken hänen rallatuksensa. Siitä puolestaan ei kannata niin kauheasti piitata, koska Hello ei ole yrittänyt enää lyödä eikä potkaista minua melkein pariinkymmeneen vuoteen.

    ***
    ***

    Keskiviikko 25.3.
    Hello kertoo

    Janne otti kuulokkeet pois päästään suuren ja tehokkaan kannettavan tietokoneensa takana. Hän katsoi sen ylitse minuun ja hymyili. Olin paininut jo pitkään Jerusalemin kanssa lattialla hänen edessään, mutta silloin ponnahdin ylös lattialta nopeammin kuin olen ikinä liikkunut. Se oli nimittäin nyt valmis. Se oli vihdoin valmis. Minun pitkä projektini.

    ”No?” kysyin malttamattomana.
    ”Mulla on täs valmis videotiedosto. Ja on mulla pelkkä audiokin, jos tarvit johki.”

    Yritin olla kiljumatta ja heittäydyin Jannen viereen sohvalle. Video oli auki hänen tietokoneensa näytöllä. Se oli paussitettu alkuun. Kaksikymmentä pientä Helloa seisoi näytöllä kasvot minuun päin. Muutama hymyili, mutta suurin osa tuijotteli johonkin alaspäin. Kuva oli sumea, koska se oli pysäytetty. Sydämeni hakkasi ja käsiäni pisteli ja tärisytti.

    Olin odottanut malttamattomana, että Janne saisi sen valmiiksi, ja olin tietenkin kommentoinut jo lukemattomia välivaiheita. Nyt, kun se oli valmis, kun se oli Jannen näytöllä, minua kuitenkin hermostutti. Mitä jos se olisikin ihan hirveä?

    ”Lataa se YouTubeen”, käskin Jannea, joka katsoi minua hämmästyneenä.
    ”Eksä katto sitä ensi?” hän kysyi kulmat kohollaan.
    ”Mä katon sen kohta.”

    Janne ymmärsi. Hän oli nähnyt ennenkin, miten jätin töitäni julkaisematta, kun katsoin ne ensin liian monesti ja aloin nähdä niissä kaikki tekemäni virheet. Hän nyökkäsi ja avasi YouTuben. Hän kirjautui ulos tililtään ja avasi minun tilini, jolle muisti salasanan ulkoa. Ja miksei olisi muistanut? Salasanani kaikkialle on jeppejappejoppe, ja kyllä Janne sen tiesi. Käyttihän hän minun Netflixiänikin koko edellistalven, kun minulla vielä oli se.

    ”Mitä laitetaan tekstiks?”
    ”Paa vaan jotain cover versiosta ja a cappellasta.”
    ”Miten kirjotetaan a cappella enkuks? Ihan a cappella?”
    ”Acapella.”
    ”Mainokset?”
    ”Ei.”

    Kun katsoin videon illalla puhelimellani omalta kanavaltani sängyssä, nukahdin saman tien, sillä niin helpottunut olin. Se oli hyvä. Se ei ollut virheetön, eikä se ollut täydellinen, mutta se oli ihan hyvä ja olin siitä ylpeä.

    ***
    ***

    Torstai 26.3.
    Eira kertoo

    Moderni perhe oli katsottu loppuun. Kolmatta kertaa. Jussilla ei saanut ratsastaa, koska se vitsin Outi oli tukkinut sillä joihinkin paskoihin kisoihin ja sen piti ”treenata”. Viime päivät Jussin oli pitänyt muka ”palautua”, koska Oskari ei osaa töitään valmentajana ja oli juoksuttanut sen maitohapoille, eikä Eetu ollut edes ollut vihainen. Vitsi jos minä olisin sen saanut hapottumaan, niin kyllä olisi huudettu. Mutta eihän nyt rakkaille Outille ja Oskarille voi, ei!

    Nelly selasi kännykkäänsä ja söi kurkkuleipää sohvan vastakkaisessa päädyssä. Noa nakkeli Mielikille omituista virkattua pikkupalloa, jonka Jilla oli vissiin jämälangastaan tehnyt ja josta Mielikki tykkäsi enemmän kuin oikeista palloista. Kaikki olivat tylsiä. Keittiöstäkin kuului tylsää kolistelua, kun Hello rosvosi kaapeista kaiken ruuan. Eetu kuului palaveeraavan jotain Camillan kanssa, ja olin muuten nähnyt Oskarinkin menevän keittiöön, vaikka se olikin aina niin hiljaa ettei sen olemassaoloa edes huomannut. Ja molemmissa vessoissakin oli muuten jotain ihme porukkaa. Ihme pidätyskyvyttömiä kun pitää tallille tulla paskomaan.

    Avasin puhelimen, kun ei muutakaan ollut. Ei snäppejä. Kiva. Ilmeisesti minulla ei ollut kavereita sitten. Avasin Instan. Inari oli laittanut jonkin ratsastuskuvan sateisissa maisemissa suurenpuoleisella puoliverisillä, ja sitten oli monta kuvaa eri tyypeiltä Hopiavuoren hevosista. Herman keuli mopolla yhdessä edellispäivän kuvassa. Ja sitten oli joku Hellon vammainen kuva, jossa sillä oli typerä ilme kun se vissiin lauloi, ja seinien väristä päätellen se oli vieläpä ottanut kuvan makuuhuoneessaan. Siitä en kehdannut edes tykätä. Harkitsin, lopettaisinko heti sen seuraamisen. Mainehan sellaisen kanssa sosialisoidessa menee.

    Hellon kuvan alla oli kuitenkin linkki YouTubeen. Paremman tekemisen puutteessa avasin sen. Ja voi vitsi mitä paskaa sieltä tuli. En voinut kuin tuijottaa, vaikka Nelly, Noa ja keittiön porukat kerääntyivätkin ympärilleni.

    Kun se loppui, purskahdin nauruun. Ei vitsi miten noloa! Koko videon täytyi olla joku pilajuttu. Voi jeesus mitä paskaa! Etsin katseellani Helloa ja löysin hänet ruokailuhuoneen oviaukon liepeiltä, eikä hän yhtynyt nauruuni. Sen sijaan hän hinkkasi toisen jalkansa varpailla toisen jalkapöytää ja nojaili seinään, vaikka Eetu on kieltänyt hieromasta talllivaatteita ruokahuoneen valkoiseen tapettiin.

    ”Ootsä oikeesti laulanu kuorolauluu ittes kaa?” kysyin Hellolta. ”Vitsi sä oot nolo!”

    Video oli sikanolo, mutta nauraminen oli tainnut olla silti virhe. Tajusin sen Hellon ilmeestä heti, kun olin sulkenut suuni. Hello, joka oli vielä hieman hymyillyt ennen kysymystäni, painoi katseensa mattoon, vaikka kaikkien huomio oli kiinnittynyt häneen.

    ”Taidan mä olla…” Hello mutisi. Hän suoristautui hieman ja kohtasi nopeasti muiden katseet, vaikka välttikin katsomasta minuun. Hän hymyili vaisusti ja luisui sitten kumarana keittiön puolelle. Kuulin, miten hän jatkoi sieltä matkaansa eteiseen ja poistui niin nopeasti, että varmana puki takin vasta pihalla. Voi paska.

  • #5187 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Lähetsä?

    Jos on varpaanvälejä

    ”Mä oon sulle vihainen aina vaan”, ilmoitin oven raosta Tiden naamalle, joka venähti.
    ”Eli mä vissiin lähden kotiin?” hän mumisi oveni vieressä olevalle haalistuneelle savisammakolle, joka ei vaakkunut enää, koska patterit olivat loppu.

    Minun kävi häntä sääliksi. Ärsytti, ettei hän ollut kovin kiinnostunut harrastuksestani, mutta olinko minäkään hänen? Olin pitänyt hänelle monta päivää mykkäkoulua. Olin suunnitellut kaiken valmiiksi. Hän huomaisi nopeasti, että murjotin, ja yrittäisi tapansa mukaan tunnustella, mikä oli huonosti. Sitten saisin suuttua. Samalla hänelle tulisi selväksi, etten halunnut poikaystävää, joka uhraisi kaiken minun takiani, tai uhraisi ylipäätään mitään. Tai että hänen pitäisi kiinnittää kaikki huomionsa minuun. Hänelle tulisi selväksi myös, että minullakin oli muita tärkeitä asioita elämässäni kuin hän.

    Tide ei ollut kuitenkaan edes huomannut mykkäkouluani, enkä ollut voinut puhua suutani puhtaaksi. Vakava keskustelukin oli ollut aika mahdoton suorittaa. Sellainen oli minusta ylipäätään vaikeaa, ja vielä vaikeampaa se olisi ollut nyt, kun Tideä ei ollut näkynyt pitkiin aikoihin. Ei Tide ansainnut seistä kenenkään oven takana tuolla tavalla, ei ainakaan minun takiani. Mistä hän olisi tiennyt olla tuputtamatta minulle jotain heppakisareissua samalle päivälle kuin levyjulkkarit olivat, kun en ikinä ollut sanonut, että salaa musiikki oli minulle tärkeää, vaikka en erityisesti sitä harrastanutkaan. Mistä minäkään kaikki Tiden harrastukset tiesin, jos hän ei niistä puhunut. Ei musiikki tai muukaan päällepäin näy.

    ”Mä tein kyl aika paljo lämpösii leipii”, sanoin varovasti ja raotin ovea enemmän.

    Tiden katse kirkastui. Arvoin, kehtaisiko hän sellaisella hetkellä sanoa, etten saanut syöttää hänelle niin paljoa vehnäjauhoja: aina meillä oli pitsaa. Tidelle ei ollut vieläkään valjennut, että meillä hän söi pitsassakin oikeastaan kaikkia muita jauhoja kuin vehnää. Eikä ihme. Tapasin laittaa kaikkeen niin paljon täytettä ja etenkin juustoa, ettei pahaa pohjaa maistanut enää. Juustostakin Tide tietenkin joskus oli valittavinaan, mutta harvemmin ja ilmeisesti leikillään, koska itsekin halusi jopa Runoin tuplajuustopitsaan tuplajuuston tuplana.

    ”Onks niis leivis tonnikalaa?” Tide kysyi epäröiden.
    ”Tietenkin. Mä en oo mitenkää vammanen”, naurahdin. Se näytti olevan Tiden mielestä lupa puhua minulle taas.
    ”Riittäskö niitä mulle..?”
    ”Ehkä pari. Kun sä oot niin pieniruokainen. Mut tällä kertaa et anna Jerusalemille salaa.”

    Väistin ovelta, kun hän tuli sisään. Seurasin häntä olohuoneeseen asti ja istuin sohvan eteen lattialle. Hän osasi varmasti itse ottaa itselleen juomista jääkaapita. Silittelin Jerusalemia ja pallottelin sen tassuja, kun Tide istui pienelle sohvalleni. Hän kuului laskevan kuppinsa ja lautasensa sohvan käsinojalle, johon hänen kahvikuppinsa pohja oli joskus polttanut jäljen. Kun hän silitti hiuksiani, en nojautunut hänen polveensa niin kuin yleensä, ja se sai hänet lopettamaan sen saman tien.

    ”Kyl mä ymmärrän jos sä et haluu tulla niihin kisoihin…” Tide mokelsi leipää suussa.
    ”Mm.”
    ”Mä vaan haluisin mennä sun kaa.”

    Vääntelin Jerusalemin ylähuulta. Se tykkäsi siitä, mutta aivasteli. Se oli semmoinen koira, että sitä pystyi vetämään etutassuista lähemmäs itseään ja se liukui lattialla selällään. Vedin sen yläruumiin syliini. Vitsit miten sille oli tullut taas hammaskiveä — pitäisi varmaan varata aika kesällä —

    ”Nii et… Kai mä sit pyydän… Jos vaikka Outi tai joku… Vaikka jos sä tulisit kuitenki niin…”

    Olin puhunut Camillan kanssa pitkään hevosista ja hevosharrastuksesta pari päivää sitten. Tietenkin olin pitänyt juttuni kepeämpinä kuin ne olivat, etten vaikuttaisi ihan synkistelijältä, mutta olin salaa ollut täysin tosissani. Olin vähän vitsien avulla kertonut, että ei minulla oikeastaan ollut paikkaa Hopiavuoren hevostallilla. En minä siellä muuta tehnyt kuin kasvatin Typyä kieroon. Siitä en ollut tietenkään avautunut, että mikään harrastus ei ollut ikinä tuntunut sopivan minulle. Minä halusin vain soittaa musiikkia. Voisin tietenkin tukea Tideä tällä uudella ihmeellisellä kilparatsastajan uralla, mutta olisikohan minun parempi tehdä se täältä kotoa, pianon äärestä, eikä Hopiavuoren hevostallilta?

    ”Tide”, keskeytin Tiden, kun hän jaaritteli, miten voitaisiin ottaa eväät mukaan ja pysähtyä vaikka hakemassa ABC:n sokerimunkki ja mitä kaikkea, kunhan lähtisin mukaan.
    ”No?”

    Mitä ajattelin sanoa? Että en halua käydä enää tallilla? Että myyn Typyn pois ja… No, Skottia en voisi jättää huolehtimatta. Sen omistaja laittaisi sen liimatehtaalle, koska kukaan ei ollut halunnut sitä ennenkään. Jos en itse löytäisi sille kotia, kai minä sitten maksaisin sen karsinavuokraa niin kauan kunnes se kuolisi siihen että läski tukkisi sen verisuonet. Mutta ei, en minä voinut sellaista suoraan töksäyttää. En ainakaan miettimättä asiaa loppuun. Ehkä musiikin oli aika odottaa, eikä hevosten. Mitä yksistä levyjulkkareista? Sehän oli vain Popsticle People, eikä mikään oikea yhtye edes. Tiden Kalla-cup taisi olla kuitenkin ihan oikea kilpailu. Siellä oli ruusukkeita jaossa ja kaikkea hienoa. Mikä minä olisin, jos jättäisin sen väliin vain voidakseni katsoa, miten Spotifyn listoille ilmestyy taas yksi uusi pikkuinen nimi? Olisi se nimi siellä seuraavanakin päivänä.

    ”Kyl mä silleen tavallaan voin lähtee”, sanoin sen sijaan.
    ”Mitä sä meinaat tavallaan?”
    ”Nii. Niinku eilen kaikki näki, kiitos Eiran, ei meidän musiikille kumminkaa mitää kuuntelukertoja tuu.”
    ”Älä ny–”
    ”Niin ihan sama. Mun pitää vaan kysyy käykse Jannelle kun meidän piti vähä juhlistaa. Vaikka kyllä sille käy kun mä kysyn. Se menee sit kato porukoilleen. Se on tullu kato kaapista viime vuonna: sen äiti tietää jo et se laulaa.”

    Suljin suuni. Jaarittelin taas musiikista. Tideä ei onneksi tuntunut haittaavan. Hän laski leipälautasensa taas sohvalle, pyyhki rasvaisia sormiaan housuihinsa ja kumartui halaamaan minua. Nojasin niskaani häneen ja silitin hänen käsivarttaan. Koska hän oli selkäni takana sohvalla enkä nähnyt häntä, katselin kitaraani. Suosikkiani. Sitä, jonka olin vasta hionnut ja maalannut taivaansiniseksi. Se nojasi epävakaan näköisesti olohuoneen nurkkaan.

    ”Mä yritin pitää sulle mykkäkoulua”, naurahdin. En ollut siinä pisteessä, että olisin pyydellyt anteeksi.
    ”Ai sitä se oli!”
    ”Mikä?”
    ”Kun sä oot kattonu mua pari päivää aina sen näkösenä kun sä olisit taas syöny liikaa kaalikeittoa ja sua pierettäis”, Tide nauroi, ja minä nauroin myös.
    ”Joo, sitäpä se oli. Mut mä en tosiaankaa sit tuu, jos ei oo Spraittia mukana.”
    ”On varmasti Spritea, kulta.”
    ”Ja varpaanvälejä pitää olla kans.”
    ”Siis juustonaksuja?”
    ”Nii.”

    Tiden piti lähteä illalla kotiin, että hänen tulisi lähdettyä aamusta teenaamaan tai jotain. Hänen lähdettyään minulla oli ihan tyynni olo. Päästin Jerusalemin hetkeksi yksin ulos, sillä se oli levoton ja kuumissaan, ja tartuin taivaansiniseen kitaraan. Eteisen kaapista kaivoin pehmoisen kitarapussin, johon se mahtui, ja siihen sen verhosin, vaikka kassi oli ihan uusi ja jäykkä. En viitsinyt ottaa hintalappua pois, vaan nostin kitarani hellästi siihen makuuhuoneeseen, jossa ei ollut huonekaluja. Jerusalem räksytti pihalla linnuille, mutta annoin sen olla ja ryhdyin keräilemään viimeisen projektini, sen Eiran inhoaman, jättämiä roskia makuuhuoneestani. Nakkelin kaikki nuottipaperit lehtikeräyspinoon eteiseen, vein Jannelta lainaamani kameran niiden päälle, kieputin mikrofonin johdot sen jalan ympärille ja vein senkin kitaran ja muiden soitinten seuraan toiseen makuuhuoneeseeni. Odottakaa siellä. Isi tulee. Heti, kun isi on saanut kaikki muut asiat järjestettyä.

  • #5726 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Allu kertoo

    Hello ThinkPad

    Kyllä mä tiesin, mikä Helloa vaivasi, vaikka kukaan muu ei tiennytkään. Oireet olivat nimittäin ihan selvät, ja olinhan mä nähnyt ne kerran aikaisemminkin.

    Hello oiri toimimalla ihan niin kuin mun tietokone. Se oli Lenovon joku ThinkPad, ja tykkäsin siitä kauheasti. Kun sen käynnisti, se toimi ihan täydellisesti. Se oli nopea niin kuin Hellon järki, ja se mukautui ihan kaikkiin tilanteisiin niin kuin Hellokin. Se muuttui yhtä sujuvasti kirjoituskoneesta videopuhelimeksi, leffateatteriksi tai reseptikirjaksi kuin Hello hauskuuttajasta lohduttajaksi. Kummassakaan ei ollut siis varsinaisesti mitään vikaa toiminnassa. Mun tietokone kuitenkin menee nopeasti horrokseen. Kun se on just mennyt, sen saa herätettyä koskettamalla sitä sen kosketuslevyä, mutta kun se horrostaa kauan, se pitää herättää käynnistysnapista ja odottaa hetki. Tietokoneessa semmonen on hyvä juttu, koska se säästää sähköä ja sitä konettakin, mutta ihmisen ei kuulu ajautua sellaisiin horroksiin saman tien kun joku ei halua siltä jotain. Ja Hello ajautui.

    Me istuttiin kisojen jälkeen kuistilla. Eetulla oli kiire lähteä johonkin isompaan kisajuttuun, joten se ei pitänyt meille seuraa, mutta moni muu siinä kyllä oli enemmän tai vähemmän aikaa. Kaikki olivat jo huomanneet, millainen mä olen, tai sitten Hello oli kertonut, miten mun kanssa pitää jutella. Mun annettiin olla nimittäin rauhassa. Sain istua reunimmaisella tuolilla ja kuunnella, ja kommunikoin nyökyttelemällä ja vähäsen hymyilemällä, ja koin olevani puolituttujenkin keskellä ihan turvassa, kun multa ei vaadittu vastauksia mihinkään. Ehdin tarkkailla kaikkia, ja huolestuttavien merkkien takia etenkin Helloa.

    Kun se Nelly oli siinä, Hello otti sen jutuista oikein vauhtia ja hörskötti ja nauroi niin kovaa, ettei kukaan muu huomannut siinä mitään vikaa. Sitä yhtä Camillaa ja vissiin vähän sellaista Sonjaakin sen kova meno tuntui ärsyttävän, mutta Nelly nauroi sen kanssa, Noa hymyili sen tyhmille vitseille siitä kummalla puolella koiralla on enemmän karvoja, ja Chai nauroi niin että meinasi tukehtua, kun vastaus oli että ulkopuolella.

    Kun Tiitus oli hymytön ja vakava puhuessaan aiemmin menemästään kouluradasta, Hello oli vakava ja suurisilmäinen kuuntelija, joka puhui hiljaisella äänellä, kallisti päätään ymmärtäväisesti ja puristi sen polvea lohduttavasti. Samalla lailla varovasti Hello esittäytyi sen yhden Reitan tyttärelle, joka oli tosi pieni, mutta kun se olikin reipas tyttö, Hello pelasi sen kanssa taputuspeliä ettei se kitisisi haluavansa jo kotiin. Se silitti kaikkia koiria — Mielikkiä, Ringoa, Jerusalemia ja paria jotain tuntematonta — ja nosteli niitä syliinsä ja lirkutteli niille ihan niin kuin sen, mun oman tutun veljen, kuuluukin tehdä. Santtua se härnäsi Eirasta tosi rasittavasti, mutta kun Reita tuli hakemaan tytärtään ja ärähti sille jotain, se lopetti heti katuvaisen näköisenä ja yritti kaikella tapaa hyvitellä saamatta kuitenkaan anteeksi-sanaa suustaan.

    Hello onnitteli Outia ja Marshallia hyvästä ratsastuksesta ja pyysi saada katsoa niiden ruusukkeita. Se soitti suutaan Eiralle, niin kuin sillä on tapana, mutta irvisti Nellylle saman tien niin kuin lastaan puolustava leijonaemo, kun se yritti lähteä siihen mukaan, koska vain Hello saa kiusata Eiraa. Sonjalle se haki viltin, kun Sonjan huulet näyttivät sen mielestä sinisiltä, ja samalla se toi Outille kahvia ja tuntui muistavan ulkoa, että se joi sen mustana.

    Se oli koko ajan osallisena tapahtumissa. Jotkut kokee sen ärsyttävänä, kun sen jutut kerää nopeasti kaiken huomion ja se on välillä äänekäs, mutta mua se ei oikeastaan yleensä ärsytä. Musta olisi ollut ihanaa olla siinä ja antaa sen puhua, niin että mä saisin olla ihan rauhassa, mutta en mä voinut ihan nauttia olostani, kun mun veli ajautui aina välillä omituiseen offlineen niin kuin Lenovon ThinkPad.

    Heti kun Helllolle ei suoraan kohdennettu jotain ärsykkeitä, se oli hymytön ja istui ihan rauhallisesti paikallaan. Kun Marshall alkoi jutella Tiitukselle kouluradasta Hellon puristettua sen polvea, se tuijotti hetken eteenpäin, ja mä näin että se kuuli ääniä — siis musiikkia, ei mitään erityisen vaarallisia ääniä. Camilla joutui sanoa ainakin kolme kertaa Hello ennen kuin se ravisteli itsensä hereille, loihti virneen naamalleen ja kääntyi kuuntelemaan jotain kisaherkkurääppöjensyöntiehdotusta. Kun se oli katuvaisena jättänyt Santun rauhaan Reitan ärähdettyä, se katseli syliinsä, omia käsiään, ja jos se olisi ollut koira, sen korvat olisivat lerpattaneet ja sen nenästä olisi vuotanut vettä. Kun se oli hörsköttänyt Chain ja Noan kanssa ja Chai oli ottanut päävastuun vitsien kertomisesta, sen kasvoille jumiutui muovinen hymy, ja se katsoi sillä tavalla Chain ohitse, ettei se kuullut eikä nähnyt enää mitään. Vitsille se nauroi tosi myöhässä ja vasta Tiituksen pukattua sitä kunnolla kylkeen, ja se totesi olevansa niin idiootti, ettei tajunnut vitsin ydintä.

    Hello oli poissaoleva vain, kun siihen sattui tosi kovaa. Kun se kärsi kokovartalosärystään, se makasi suorana, eikä se jaksanut seurata mitään puhetta, ei edes kuulumiskyselyitä. Vähän pienempi särky, sellainen että se pystyi vielä kävelemään itse, sai sen vähän vähemmän poissaolevaksi, mutta kuitenkin sellaiseksi, että se väsyi seurassa ja latautui vähän väliä kesken keskustelun näytönsäästäjät silmiensä tilalla. Koska se oli just sellainen, mä katsoinkin, olisiko sillä muita kipuoireita. Stressi ja vehnän syöminen yleensä laukaisee ne, ja se oli ottanut gluteenillisen pullan aiemmin, mä olin nähnyt. Ja olihan silläkin varmana kisastressiä, vaikka se ei kilpaillutkaan.

    Kun Helloon sattuu, sitä sattuu ekana ranteisiin, ja silloin se hieroo ja puristelee niitä. Sen sormista tulee tosi paksut ja kankeat, ihan niin ku jotkut nakit, ja ihan yhtä jääkaappikylmätkin kuin nakit on. Sen huulista tulee valkoiset, vaikka sillä olisi miten paksut vaatteet, ja sen silmien alle ja suupieliin painuu rypyt, jotka saa sen näyttämään joltain muulta kuin mun veljeltä. Mutta se ei hieronut käsiään, sen suu oli ihan normaalin värinen — ilveksittäin siis aika sinertävä jo valmiiksi — ja kipurypyt olivat poissa.

    Sydämeen sitä sattui, eikä niveliin, ja kovaa sitä sattuikin. Se ei ollut tapellut kenenkään kanssa tai eronnut siitä Tiituksesta, koska silloin se ei olisi ollut niin kipeä kuin se oli. Se olisi ehkä voinut itkeä ja ulista sellaisesta, mutta kukaan ihminen ei saanut sitä ajautumaan sellaiseen transsiin, jossa se vähän väliä kävi. Mä olisin voinut lyödä vaikka päästäni vetoa, että jos olisin ottanut sitä kädestä kiinni ja pakottanut sen näyttämään vasemman kätensä sormet, sen kovettuneissa sormenpäissä ei olisi niitä jatkuvan kitaran kielien painelun tekemiä haavaumia ja halkeamia, jotka siellä kuului olla. Sen sormet oli ihan varmasti terveet, ja jos Hellon sormet on terveet, sen pää ja sydän ei ole.

  • #6129 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Sääli

    Chain silmien punareunaisuus ei herättänyt minussa liiemmin sääliä. Se särki hieman sydäntäni, kun hän yritti urheasti hymyillä myöntyessään seuraksi siivoamaan tarhaa, kun erään klinikkareissun aikana Oskarin hommia piti hoitaa. Silti se ei tuntunut minusta pahalta. Jokaisella on sydänsurunsa, ja jokainen selviytyy niistä, vaikka onkin erotessaan varma pian seuraavasta kuolemastaan.

    En säälinyt häntä myöskään silloin, kun huomasin hänen kiipeävän kaikessa hiljaisuudessaan jähmettyneen kohteliaasti hymyillen tallin vintille. Melkein jokainen oli sielläkin joutunut asumaan, ja vaikka se ei ollut mukava paikka, ja vaikka toisten nurkissa asuminen tuntui pahalta, siitäkin selviytyisi. Chaista saattoi tuntua pahalta majailla Eetun talllin vintillä, mutta jonain päivänä hänelle olisi yhtä selvää kuin minullekin, ettei Eetua haitannut. Ei meidän Eetu sellaisista piitannut. Ei hän tainnut edes muistaa ikinä parin päivän päästä, että vintillä oli joku ylimääräinen.

    Chai oli ottanut tavakseen istua Skotin ja Pasin haassa hieman piilossa selkä vasten tallin seinää. Vaikka olin joskus istunut siellä itsekin, tuijottanut pelloille ja metsiin ja yrittänyt räpytellä silmiäni, ei se herättänyt minussa sääliä. Ennemminkin olin huolissani siitä, että Skotti sotkisi pienen Chain suuriin kavioihinsa, mutta hetken katseltuani en mennyt väliin. Chai näytti juttelevan Skotille taukoamatta, ja aina kun Chai painoi luovuttaneena päänsä polviaan vasten tukemiinsa käsivarsiinsa, Skotti kumartui hamuilemaan hänen hiuksiaan. Siitä tiesin olla puuttumatta asiaan. Skotti, joka muuten oli jäyhä ja jämerä, haistoi heti, kun toinen oli oikeasti surullinen. En halunnut sekaantua kenenkään asioihin.

    Kun Eetu laittoi Chain hakemaan hevosia sisälle muiden kanssa, huomasin kerran, miten hän katsoi Noaa. Ajattelin ensin tietenkin kuvittelevani, mutta tarkkailin varmuuden vuoksi. Olin tietenkin väärässä. Olin ollut näkevinäni ihastuneen ihmisen katseen, mutta ei se sitä ollut, vaan omituinen eronneen ihmisen tuskainen katse. Säälin Chaita hetken ennen kuin huomasin hänen tyynnyttelevän ja lohduttavan itse itseään tehokkaasti. Hän käänsi aina nopeasti katseensa Noasta siihen, mitä oikeasti oli tekemässä, suoristi selkänsä, pudisti päätään ja hartioitaan ihan aavistuksen niin kuin vettä itsestään ravisteleva koira, hengitti yhdden kerran sisään hymyillen ja jatkoi puuhiaan. Aloin sääliä ennemminkin Noaa, jolla oli sama ilme silmissään, mutta joka ei ilmeisesti osannut silittää itseään henkisesti hiuksista. Ja joka ilmeisesti oli niin torvi, että oli ilmeisesti sorkkinut tuollaista naperoa kuin Chai.

    En säälinyt Chaita, kun hän haali irtotavaroitaan Eetun vessasta ja kysyttäessä toimitti muuttavansa Meijerille. Jokainen meistä oli nimittäin joskus hymyillyt samaa metallista hymyä. Kun hän kiskoi paksuja, päältä hieman pidempiä hiuksiaan poninhännälle eteisessä valmistautuessaan kävelemään koko pitkän matkan kovassa helteessä ensin Meijerin emännän asunnolle Kontiokorpeen ja sitten takaisin Meijerille, silloin vasta häntä säälin, ja pelkän kävelemisen takia. Tarjouduin viemään hänet, sillä eihän se ole autolla, ilmastoimattomallakaan, matka eikä mikään. Hän kuitenkin painoi kämmenensä yhteen sormenpäät nenänsä tasalla ja kumarsi minua kohti hieman — ei jäykän elegantisti niska pitkänä ja keskeltä taipuen niin kuin japanilaiset, vaan niskastaan taipuen niin kuin kilpikonna. Ei tarvi, ei tarvi, kiitos, kiitos: niin hän hoki, ja sitten hän painui ovesta ulos mahdollisimman nopeasti varmasti siksi, että hänen puhuessaan hänen silmänsä alkoivat taas kiiltää vaarallisesti.

    Sinä kuumana päivänä istuin siitä huolimatta Chain kanssa ensin ilmastoimattomassa autossani ja sen jälkeen melkein yhtä kuuman Meijerin vinokattosein viinttiasunnon paljaalla muovimattolattialla ja säälin häntä. Tiesin, miten ahdisti kaikuva kämppä, jota ei voinut sanoa edes asunnoksi kodista puhumattakaan, mutta mitään en voinut hänen hyväkseen tehdä, sillä hän ei halunnut nukkua minun sohvallani. Hän ei tahtonut syödä, ei pelata korttia eikä etsiä Facebook-kirpparilta itselleen sohvaa. Ainoastaan puhua hän halusi, eikä sanaakaan tilanteestaan, vaan pelkästään äidistään, isäpuolestaan ja pikkusisaruksistaan, joita hänellä ilmeisesti oli sekä sisko että veli. Kun ilta hämärtyi, jätin Meijerin vintille silmät taas lohduttomasti kiiltäen hymyilevän Chain, joka istui vieläkin samassa keittiön nurkassa edes kattolamppua omistamatta ja oli valmiina kääriytymään häkkivarastostani haetun patjan päälle vihreäraitainen torkkupeittoni peitteenään.

    • #6137 Vastaus

      Noa
      Osallistuja

      Hello on aika epeli. Se voisi joskus näyttää avoimemmin miten fiksu tyyppi se on, niin muut näkisi että se on muutakin kun vaan pullaa syövä hölösuu. Mutta ehkä se kuuluu sen luonteeseen, säästää se puoli itsestään tilanteisiin kun sillä on oikeasti väliä.

      Vähän mua harmittaa että oon ollut tälläsessä koomassa, ja koko kuvio Noan ja Chain välillä jäi seisomaan. En kyllä tiedä olisinko keksinyt niille mitään sen enempää muutenkaan, joten ei auta voivotella. Ainakin Chai on vielä aika lähellä.

      Tässä on mielenkiintoinen sävy. Ensilukemalta olin varma, että se on kylmä ja välinpitämätön sävy. Että Hello nyt ei vain tunne sääliä Chaita kohtaan, koska pitää tätä naiivina tai hölmönä tai jotain. Sitten kun luin uudelleen, mietin että ehkä se on enemmänkin sellainen.. Tyynnyttelevä? Hello ei tunne sääliä, koska tietää että erosta selviää, tai koska tietää ettei Eetua haittaa. Ei Hello välinpitämätön kuitenkaan voi olla, kun miettii ettei pieni Chai jää Skotin jalkoihin. Ja mielenkiintoista se on siksi, että tämän voi tulkita niin monella eri tavalla riippuen äänensävystä jolla sen lukee! Tähän mennessä olen onnistunut saamaan Hellosta esiin monta eri sävyä, mutta olen aika varma että tuo tyynnyttelevä – joka ei ole sille paras sana kuvaamaan, mutten keksi parempaakaan – on se lähin.

      Onneksi Hello on tarkkaavainen. Ehkä hän on se ystävä, jota Chai tulee tarvitsemaan, halusi hän tai ei.

  • #6309 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Luuseri

    Tiistaina Tide luovutti hevosen numero kaksi kanssa. Hän halusi olla yksin, mutta samaan aikaan linjoilla. Enni oli poissa ja Tide sitä mieltä, että hänestä ei tulisi ikinä mitään. Minä rapsuttelin yksin ainoalla sohvallani Jerusalemin korvia ja vastasin nopeasti Tiden viesteihin aina, kun hän halusi sanoa jotain. Minulla ei ollut hänelle vastauksia. Minulla ei juuri koskaan ole kenellekään vastauksia. Osasin kuitenkin lähettää suruemojeita ja mahdollisimman ei-teennäisen kuuloisia rohkaisevia sanoja. Onhan sulla vielä Bee. Kyllä susta voi tulla kilparatsastaja. Ei, ei ole vika sussa, on vika tilanteessa ja resursseissa niin kuin yleensä kaiken suhteen. Kyllä voit soittaa suihkun jälkeen. Joo ei haittaa, vaikka unohdit soittaa. Tykkään tykkään susta, koska en mä katsos kilparatsastajaa hae ihmisessä, vaan leukalinjaa tietenkin.

    Kun koitti siihen asti pisin hiljaisuus kännykässäni, nousin sohvaltani ja venyttelin. Olin inhonnut Enniä. Oli tuntunut siltä, että se oli vienyt Tiden minulta. Tiden täytyi tietää se, mutta samalla toivoin hänen unohtavan sen. En palaisi siihen ikinä. En koskaan puolella tavullakaan vihjaisi, että olisi millään tavalla hyvä, että Enni lähti.

    Oli niin hiljaista. Leukani taisivat olla jumiutuneet, kun en niin moneen tuntiin ollut sanonut tai syönyt mitään. Teki mieli vääntää Jerusalemin yksin kotona kuuntelema radio päälle, mutta en viitsinyt, sillä se oli jumiutunut Järviradion kohdalle eikä kanavaa saanut enää vaihdettua.

    ”Jerusalem!”

    Jerusalem nosti päänsä kysyvästi.

    ”Je-ru-sa-lem!”

    Koira kallisti päätään, mutta ei noussut sohvalta. Kun hypähdin pari kertaa ilmaan, sen häntä heilahti. Mieleeni tuli, että yhtä hyvin minäkin voisin luovuttaa. Miksi en luovuttaisi? Luovuttaminenhan oli parasta mitä on: sillä tavalla saa heti sen, mitä haluaa. Jerusalem ponnahti innokkaana pystyyn, kun lähdin marssimaan päättäväisesti kohti eteistä. Se luuli pääsevänsä lenkille.

    Tyhjässä makuuhuoneessa — tai eihän se tyhjä ollut, vaan soittimia täynnä — kaikki oli niin kuin ennenkin. Ainakin melkein. Joukko eri sorttisia rumpuja oli työnnetty huoneen perälle. Pienen pianoni olin rullannut ovesta sisään niin, että ovi ei mahtunut aukeamaan kokonaan. Pienessä korissa oli omituinen joukko rytmimunia ja marakasseja sun muita, enkä ollut koskenut niihin sen jälkeen kun olin todennut, että niillä on liian vaikea opetella jonglööraamaan. Oli bassoa, shamisenia, selloa ja balalaikkaa, osa somasti omilla pikku telineillään, osa pienimmistä sikin sokin isompien soitinten päällä. Eniten oli kitaroita. Saatoin kuvitella niiden heiluttavan minulle häntiään. Jes, isi tuli! Minun teki mieli halata ja suukotella niistä useita, vaikka en niitä toki elollisiksi kuvitellutkaan.

    Suosikkini oli nojallaan pianoa vasten sen takapuolella. Pikkuinen halpa kitara, jossa oli oksanreikä, joka vääristi äänen. Se oli ollut halpa ja nyt se oli uskomattoman kulunut. Olin ostanut sen suoraan liikkeestä. Myyjä oli sanonut sitä melko arvottomaksi harjoituskitaraksi oksanreiän takia. Oikeasti se oli uniikki ja erikoinen, vähän pilallinen, vaikka olin minäkin aluksi kuljettanut sitä eniten vain siksi, etten ollut välittänyt vaikka se olisi hajonnut. Nyt nostin sen syliini niin kuin aarteen ja istuin sen kanssa rumpujen eteen joskus jättmälleni huteralle tekonahkaiselle jakkaralle, joka ei taatusti ollut koskaan kuulunut rumpusettiini. Halpa kitarani oli epävireessä, mutta ei se haitannut. Pianohan kuului olevan niin vireessä kuin tuollaisen vanhan ja halvan vielä sai, ja kun sen perusteella aloitti ruuvaamaan kitaran nuppeja, loput pystyi tehdä korvakuulolta. Äänirauta oli varmaan ksylofonin laattoja pursuavassa vaatekaapissa, mutta en viitsinyt etsiä sitä.

    Soittaminen on samanlaista kuin kuvittelisin ratsastuksen olevan: siis ihan erilaista kuin videopelin hahmon kehittäminen. Hahmo ei milloinkaan menetä taitojaan ja pisteitään, mutta soittaja menettää hitaasti taitoaan, ja niin kuvittelisin ratsastajan ja muidenkin urheilijoiden menettävän. Olisin halunnut soittaa jotain kaunista ja merkityksellistä, mutta jostain syystä aloin näppäillä Teuvo maanteiden kuningasta. Itse keksimisestä ei ainakaan tullut mitään. Jerusalemin huolestunut pää tarkkaili minua pianon takaa. Se kai luuli, että olin humalassa. Sille ei voinut kuin nauraa. Lauloin sille Jeppe maanteiden kuningasta ja se pakeni huoneesta.

    Tiitus ratsasti Ennillä samalla tavalla kuin Janne soitti ja lauloi. Molemmilla oli otsa rypyssä. Molemmilla oli joku ihme tarve kehittyä ja olla joskus paras. Minä puolestani istuin pölyn ja soitinten keskellä halpa kitara sylissäni ja soitin helppoa kappaletta väärin niin kuin lapsena improvisoidaan mielikuvitusleikkien juonta samalla kuin leikitään ja noudatetaan jotain löyhää leikin kaavaa. Tuntui kuin olisin palannut kotiin pitkältä reissulta, tai kuin saisin vettä Jerusalemin kanssa hellepäivänä suoritetun puistossa riehumisen jälkeen. Kitara soi kuin itse ja kuulosti maailman hienoimmalta oksanreikineen kaikkineen. Mistään toisesta kitarasta ei lähtenyt samaa ääntä. Se kuulosti samalta miltä vihkoni näytti, kun kirjoitin sinne nuotit ylös vasemmalla kädellä oikean sijaan. Mitä sitten, vaikka joskus olin ainoa, joka tästä kaikesta sai selvää?

    Kello taisi olla kaksi tai kolme, kun aloitin soittamaan. Olin huoneessani ehkä viisi minuuttia, mutta silti sinä aikana ehti tulla niin pimeää, etten nähnyt enää rymistellä pois lyömättä varvastani pianoon ja tuuppaamatta takapuolellani omituista jousisoitinrykelmää nurin. Raahasin kitaraa mukanani, vaikka se kumahtikin ovenkahvaa vasten siinä mustuudessa ja sai varmasti taas uuden lommon. Tuntui kuin soittimet olisivat pitäneet minusta kiinni, tarttuneet lahkeisiini. Isi, älä mene vielä. Mutisin niille palaavani heti aamulla ja karistin jaloistani didgeridoon, joka pyöri lattialla ja oli vasta pieni vauva. Minun kävi sitä sääliksi.

    Laskin kitaran sohvalle, jossa se ei ollut aikoihin istunut, ja avasin Jerusalemille ulko-oven. Oli ihan liian myöhäistä lenkille. Menin koiran perässä ulos ja istuin kostealle pihatuolille. Jerusalem haisteli puskanjuuria, kun etsin Nellyn numeron ja soitin.

    ”Hello”, Nelly vastasi.
    ”Hallo”, tokaisin.
    ”No?”
    ”Nö?”
    ”Mitä?”
    ”Mädä?”

    Kun olin aikani ärsyttänyt Nellyä, huokaisin onnellisena puhelimeen, että olin luovuttanut. Hän kysyi, että missä tällä kertaa. En viitsinyt vastata siihen, koska olihan se ilmiselvää, mutta kehuin Nellylle luovuttamisen erinomaisuutta. Kaikkien kannattaisi luovuttaa. Ihan koko ajan. Sanoin Nellylle onnellisena, että olen luuseri. Tästä lähtien aion luovuttaa ihan koko ajan.

    • #6314 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Miten järjettömän inhimillistä että on mustasukkainen hevoselle, vaikkei sitä tietenkään suostuisi tunnustamaan ääneen edes kidutettuna. Hello on kyllä äärettömän monipuolinen hahmo, vähän niinkuin kaksi hahmoa: se kakara-Hello ja sitten tämä aikuis-Hello, joka on mustasukkainen poikaystävästään (hevoselle!) ja joka jopa tunnistaa tunteen ikä vain ihmettele että miksi vituttaa. Ja yllättävän kauan se musiikkilakko ilmeisesti on sitten pitänyt, olen ihan yllättynyt mutta toisaalta ajattelin kyllä, että pakkohan sen on pitää koska ei ole kerrottu muuta. Se on kuitenkin Hellon kaltaiselle ihmiselle suuri asia, tunnistan tyypin kyllä vaikken itse ole yhtään samanlainen. Olisin toki lukenut mielelläni myös siitä, miten Hello suorastaan kituu ja riutuu ilman musiikkiaan, mutta ymmärrän ettei sitä aina ehdi. Tietääkö muuten Tiitus mitään musiikkilakosta? Arvaako edes? vai menikö Hellon ”uhrautuminen” kokonaan hukkaan, kukaan ei tiedä?

  • #6379 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Yhtiövastikepäivä

    Pysähdyin Otsonmäen Ärrällä matkallani tallille. Kävin siellä tätä nykyä vain harvoin. Aikana ennen Netflixiä ja Torrentia, joskus eMulen valtakautena, se oli ollut nimittäin lähitienoon ainoa paikka, josta sai vuokrata elokuvia. Nyt kun kaikki tarvittavat elokuvat pystyi katsomaan Jillan Netflixistä, Ärrän VHS-kaseteille mitoitetut hyllyt olivat tyhjentyneet, mutta kukaan ei ollut ottanut niitä pois ikkunalta. Tällä kertaa niillä oli tarjouksista kertovia pikku plakaatteja, oman kylän ikioman Kristiina Heikinmäen CD-levyjä ja 90-lukuisilta näyttäviä OTSONMÄKI-postikortteja. Pudistin päätäni ja kasasin Ärrän tiskille kolme Twix-patukkaa, Marsin, pari Tuplaa ja epävarmana vielä Pätkiksenkin, koska Snickers-laatikko oli tyhjä.

    ”Muuta?” kaupan täti kysyi kulmat kohollaan piipattuaan karkit.
    ”Ei kiitos Anne”, vastasin, ja hän hymyili minulle.
    ”Mä tuon ne isäs tikapuut takaisin viikonloppuna”, hän sanoi hyväntuulisempana.
    ”Joo, ei se kai niitä edes tartte ennen ku se tyhjää saunan rännejä.”
    ”Mä luulin että se Helmipuron likka on siellä semmosia juttuja varten…”
    ”Jaa, kuule, oikeestaan mä en edes tiedä niiden välisistä järjestelyistä. Voi hyvin ollakin, että on. Mutta mun on ihan pakko mennä kun mulla on Jerusalem tossa pyörätelineessä.”

    Loppumatkan Jerusalem olisi halunnut olla muka etupenkillä, vaikka ei se ikinä saa olla. Harmitti, ettei autossa toiminut ilmastointi. Ärrältä ei ihan nähnyt pyörätelineelle. Mistä minä tiesin, vaikka joku olisi härnännyt koiraa, kun se oli niin kummallinen? Vaikka pianpa siitä joku minulle tulisi kantelemaan ihan niin kuin silloinkin, kun joku kaatoi samassa paikassa Jerusalemin päälle puoli litraa vettä vesipullosta. Silloin se oli onneksi ollut hyvää tarkoittava Etulan mummo, joka oli aikonut viilentää Jerusalemia… Koira oli kuitenkin kuiva ja kunnossa, joten tallilla päästin sen suoraan Eetun aidatulle takapihalle, keräsin karkit apukuskin penkiltä hupparini taskuun ja luikahdin varovaisesti tupaan.

    Hiivin käytävämäistä eteistä pitkin olohuoneeseen, vaikka tiesin Eetun olevan jo hommissaan ja Noankin reissussa, eikä Jillaa ollut näkynyt kotona iäisyyksiin. Vilkaisin keittiöön, joka oli tyhjä: väki tapasi tulla tallille vasta myöhemmin, hevosten sulateltua kunnolla aamupalansa. Ruokasalissakaan ei ollut pöydän ja jykevän kaapin lisäksi muuta kuin eri kokoisia paperipinoja: Eetun kotitoimisto. Olohuone puolestaan oli sillä tavalla kolea, ettei siellä ollut oltu vielä sinä päivänä. Nellyn täytyi siis nukkua vielä, joten hiippailin makuuhuoneen ovelle…

    ”Nelly..?”

    Vaikka ovi oli raollaan, koputin siihen. En halunnut toista tissi-insidenttiä, sillä Nelly oli ollut pitkään vihainen viininmaisteluiltamme jälkeen. En olisi tohtinut mennä sisään omin päin edes Snickers-rekan kanssa, saati sitten muutaman hassun suklaapatukan kanssa.

    ”Nelly. Kuule. Tehäänkö sillä lailla että mä teen sulle aamupalaa ja tuon sen sitte sinne?”

    Oven takaa ei kuulunut mitään vastausta, mutta se oli ihan tavalllista.

    ”Okei. Mä teen sulle aamupalaa. Missä sun lääkkeet on?”

    Ei vastausta.

    ”Mä katon tuolta kaapista ite.”

    Lähdin makuuhuoneen ovelta karkit yhä taskussani. Vilkaisin pihalla makaavaa Jerusalemia ikkunasta ennen kuin kiersin Eetun kotitoimiston kautta keittiöön. Otin kaapista leipää, jääkaapista voita ja kinkkua, ja vaihdoin sitten kinkun juustoon. Nelly oli kerran läpsäyttänyt minua voileivällä poskeen, koska kinkku oli kuulemma ällöttävää aamuisin. Lorotin pitkään lasiin appelsiinimehua, koska kipeänä Nelly ei juonut kahvia ennen aamupalaa, toisin kuin kaikkina muina maailman aamuina. Omenamehua en tohtinut laittaa, koska sekin oli Nellyn mielestä satunnaisesti ällöttävää ja sai hänet kerran itkemään.

    Etsin juuri nurkkakaapista Nellyn lääkkeitä, kun ovi kävi. Huikkasin sokkona oven suuntaan epäselvän moin, enkä kääntynyt katsomaan tulijaa. Seisoin kattilakaapin toisiksi alimmalla hyllyllä nähdäkseni ylemmäs nurkkakaappiin ja olisin toki pudonnut, jos oikein olisin kurkotellut.

    ”Mitä sä mahdat ettiä?” kuului Nellyn tiukka ääni.
    ”Lääk — sun — lääk — lääkkeitä!” sönkötin yllätettynä.
    ”Buranaa on siinä sun naaman edessä alahyllyllä niinku aina! Pois mun kattilakaapista!”

    Nelly näytti uhkuvan tarmoa. Ihan niin kuin aina. Siristin silmiäni. Hän oli selvästi ollut tallihommissa. Naamassa oli likaa ja kynnenaluset olivat mustat, kun hän piti käsiään lanteillaan. Yhtäkkiä en käsittänyt, miksi olin odottanut sängyssä nyyhkivää Nellyä, joka ensin raivosi ja sitten itki. Nelly katsoi minua tiukasti silmiin.

    ”Et kai sä vokottele Jillaa taas?” hän sanoi niin yllättäen, että minua alkoi yskittää.
    ”Mitä! En tosiaankaan! Miksi ihmeessä mä — mitä?”
    ”Kenelle sä sitten laitat aamupalaa?”
    ”Sulle!”
    ”Mulle?” Nelly ihmetteli yhtäkkiä pehmeämmällä äänellä ja alkoi halata itseään. ”Miks?”

    Samaa mietin itsekin. Miksi? Olin maksanut juuri yhtiövastikkeen hieman myöhässä vahingossa. Se maksettiin aina samaan aikaan. Ja aina yhtiövastikkeen maksettuani ostin suklaapatukoita ja tein aamupalaa Nellylle varoen tarjoamasta hänelle kinkkua tai omenamehua. Minulla ei ollut aavistustakaan, miksi tein niin. Paitsi että jos toin suklaata ja aamupalaa, yhtiövastikepäivänä Nelly ei kohdistanut vihaansa koskaan minuun.

  • #6397 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Kuseta Hellevaara koira

    ”Meillä piti olla koti-ilta”, Tide sanoi jo kolmatta kertaa. Hänen koko naamansa oli venähtänyt, kun olin sanonut lähteväni ulos, ja lopulta sitä oli seurannut vuosisadan riita.
    ”Niin piti!” ärähdin, koska olin kyllästynyt tarjoamaan järki- ja tunnepitoisia perusteluita. ”Mutta ei ole! Usko jo!”
    ”Miksi sun pitää edes mennä just tänään?”
    ”Koska mä sovin Nellyn kanssa.”
    ”Sä sovit ensin mun kanssa!”
    ”Mutta Nelly tarvii mua.”
    ”Miks muka?”
    ”En mä voi sanoa! Mä sanoin jo etten mä voi sanoa!”
    ”Mitä niin salaista teillä muka on, että mä en–”

    Katkaisin Tiden kysymyksen peittämällä kasvoni käsilläni, tai no, liian ison hupparin hihoilla ja huutamalla pelkästä turhaumuksesta. Tätä jankutusta oli kestänyt jo ainakin puoli tuntia. Ja sen saman puoli tuntia aikaisemmin minun olisi pitänyt olla Hopiavuoren oven takana painamassa tööttiä. Teki mieli oikeastaan itkeä. Raivosta. Teki mieli tarttua Tideä olkapäistä ja ravistaa oikein kovaa, mutta se olisi ollut jo ihan oikeaa väkivaltaa. Teki mieli lähteä ovet paukkuen ja jättää vastaamasta tuhannenteen samanlaiseen kysymykseen, mutta tunsin Tiden ja tiesin, että sen jälkeen hän tyhjentäisi hyllynsä vaatekaapistani, ottaisi hammasharjansa vessastani ja häipyisi.

    ”Yritä nyt kulta ymmärtää”, uikutin hihoihini. ”Mä en huvikseni peru tortillailtoja. Tää on ihan erityinen tapaus. Nelly käy läpi jotain–”
    ”Mitä?”
    ”Kun mä en voi sanoa!”
    ”Just.”

    Tide istui sohvalle ja alkoi katsella mielenosoituksellisesti keittiöön minun sijaani. Läimin itse itseäni vähän poskille, vaikka olisinkin halunnut läimiä häntä. Kiipesin istumaan hänen syliinsä hajareisin, koska samalla tavallaan ymmärsin häntä. Tunsin olevani niitä, jotka lähtivät juuri silloin, kun toiset tarvitsivat. Olisin voinut olla Milan, jos olisin ollut kaunis.

    ”Tide.”
    Tide tuhahti.
    ”Kulta. Hani. Hamster–”
    ”Älä koske mun naamaan.”
    ”Okei okei! Käviskö mitenkään, että siirretään huomiselle?”
    ”Mikset sä siirrä sitä sun ja Nellyn juttua huomiselle?”
    ”Koska se on vähän niinku kiireellinen, iso ja ahdistava juttu.”
    ”Niin vissiin.”
    ”Voi vittu! Vittu sua ja vittu sun kanssas!”

    Ponnahdin takaisin jaloilleni ja hieroin päänahkaani raivokkaasti. Osoitin Tideä raivokkaasti sormellani ja avasin jo suuni kertoakseni, mutta käänsin sitten selkäni ja poljin jalkaa niin kuin pikkutyttö. Että minun pitikin sotkeentua joka ainoaan kuvioon! Että pitikin! Yksi emäntä ei osaa käyttää ehkäisyä, niin joo, Hello on paikalla, Hello sotkeutuu asiaan! Haluatko uskoutua ja purkaa sydäntäsi, kun sisälläsi kasvaa jokin ihmiskasvain? Hello paikalle! Riidellä niin typerästä asiasta kuin pari kananpalaa vehnätortillassa? Hello!

    Kun käännyin taas Tideä kohti, hänellä oli se tietty ilme kasvoillaan. Se sydänjuuria myöten loukkaantunut ilme. Ylöspäin, kattoa kohti kädet puuskassa katseleva alahuulta imeskelevä ilme. Se, joka tepsi joka jumalan kerta ja sai minut heittämään vaikka voltteja. Pelkäsin, että Nelly oli laittanut minut valitsemaan itsensä ja Tiden väliltä. Oikeastaan olin varma siitä. Huokaisin ja istuin Tiden viereen kahden istuttavalle nahkasohvalleni. Tide aikoi saman tien nousta.

    ”Sä et sitten ikinä edes hiiskahda tästä ja näyttelet myöhemmin yllättynyttä, jos tarve vaatii”, sanoin luovuttaneena Tidelle. ”Mutta Nelly on raskaana.”
    ”MITÄ?”
    ”Nelly! On! Ras–”
    ”Mä kuulin!”

    Tide oli pienen hetken hiljaa, eikä enää pyrkinyt pakoon sohvalta. Sitten hänen kasvonsa kääntyivät minua kohti uhkaavan hitaasti ja hänen ilmeensä oli, jos mahdollista, vieläkin vihaisempi kuin koko iltana siihen asti.

    ”Hello.”
    ”Mitä kulta?”
    ”Se on Eetun vauva, eikö niin?”
    ”Tietenkin. Tai en oo kysyny, mutta… Kenenkä muun–”
    ”Ettei ole sun?”
    ”Anteeksi mutta mitä! Mitä? Haista Hellevaara paska!”
    ”Mä vaan kun sillon kerran te joitte viiniä ja–”

    Ponkaisin sohvalta jo toista kertaa ja rymistelin eteiseen. Kiskoin takin päälleni, niin kuin minun olisi pitänyt tehdä saman tien.

    ”Kuseta koira!” ärähdin ennen kuin kiskaisin oven kiinni perässäni.

    • #6411 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Fine, tunnustan että olen perushetero ja jotenkin mukamas kuvitellut (sikäli kuin nyt olen asiaa sen kummemmin edes pohtinut) että bit tai homot olisivat jotenkin aikuisempia parisuhteissaan, että he olisivat jotenkin miettineet paremmin asioita, suvaitsevaisempia kaikin tavoin ja ja ja… Että he eivät riitele turhista pikkuasioista ja ovat kaikkinensa tällaisen arkisen pahan mielen yläpuolella. Juu, tyhmä kuvitelma, taidan luopua siitä. Tämä on tietenkin fiktiota, mutta tuo minun kuvitelmani se vasta fiktiota onkin.

      Jännä asetelma sinänsä, nyt Tiitus on se murjottava osapuoli, joka kuulostaa lapsellisemmalta oikeastaan kuin Hello. Vaikuttavaa myös ”nähdä” Hello vaihteeksi vihaisena, ei ole niitä asioita joita siitä tulisi ensimmäiseksi mieleen. Kirjoitin jo tuolla aiemmin siitä, että se on monipuolinen hahmo ja tämä taas alleviivaa sitä (ainakin minun mielestäni). Ja tuo Tiituksen varmistus siitä, että Hellolla ei ole mitään tekemistä asian kanssa, voi vitsit.

      Todella, todella uskottava, mukaansatempaava tarina. Dialogi on erinomaista ja aihevalinta kyllä niin osuva, ettei tottakaan.

      PS. Jos tämä on sitä taannoin mainittua aivoripulia kun ei parempaakaan saa aikaiseksi, niin minä lopetan kirjoittamisen tähän…

    • #6412 Vastaus

      Noa
      Osallistuja

      Sonjan kommenttia vähän lainaten, että no mä en ole perus hetero ja nää tälläset on ihan jokaisen pariskunnan juttuja! 😀 Oi vitsi, olispa mulla kaverina joku oikeen kunnon perus hetero, niin voisin joskus jutella sellasen kanssa ja avartaa mun sateenkaarimaailmaa että miltä se hetskujen meno oikeen näyttää.
      Mutta siis. Joo, onpa hauska kuulla että tuollaisia ajatuksia on! Siis ihan täysin arvostelematta, ihan sillä että mun maailmankuva oikeasti on taas vähän suurempi.

      Mä inhoan riitelyä. Vängätä mä rakastan, oon siitä tosi ärsyttävä, mutta kunnon riitelystä en tykkää. Vaikka oon tosi helposti kiihtyvä koitan aina välttää riitelyä viimeiseen saakka. Siksi kai tässä dialogi sai tosi monta kertaa erilaisen äänensävyn sitä lukiessani. Mietin, että onko nyt kyseessä ovet paukkuu-voi vittu vai en jaksa tätä keskustelua enää-voi vittu. Joka kerta tuli eri sävy, ja tämänhän voisi kokea sitten monella eri tavalla. Tiden kommentti lopussa kuitenkin saa mut uskomaan, että kyseessä on se ensimmäinen. Että nyt ollaan vihaisia ihan oikeasti. Se on aika villiä, kun kyseessä on ulospäin lehmänhermoinen Tide ja aina niin rento Hello jota ei mikään tunnu painavan. Mutta painaapa. Aikalaillakin.

      Hellolla on todellakin ihan oma elämä menossa sen pään sisällä, kun mitä se monille antaa ymmärtää. Tai ehkä se on osittain yhteisten tarinoiden luomaa harhaa, joissa Hello esiintyy aina väsymättömän positiivisena, vähän hölmönäkin. Hello itse sättii itseään ihan tosi usein ja tiedostaa olevansa vähän joka paikassa. Vähän ehkä liikaakin.

      Saas nähdä miten tässä käy. En voi väittää ettenkö olisi vähän yllättynyt, mutta toisaalta, ehkä mun ei pitäisi olla. 😀

    • #6414 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Pakko sanoa, ettei Sonja vaan lopeta kirjottamista (hehe) että en vihaa tätä tekstiä. Tämä oli eka, jossa koin muutamia onnistumisia. Sanon vielä senkin, että se oli Sonjan yhtä edellinen kommentti Hellon tarinaan, joka sai mut yllättäen jotenkin horjahtamaan vähän paremmin jaloilleni ja tuntuu että osaan taas jotain. Ja että iiihan pian kirjoitan niin kuin ennen. Se oli sellainen kommentti, että mulle tuli siitä ihan sairaan huomioonotettu olo ja lisäksi näin siinä tekstissä sitten paljon uusia juttuja, joita varovasti rupesin tutkimaan. Kiitos. Ja tietenkin kiitos ihan kaikille. Vaikka kommentoitte muidenkin juttuja, mä aina tutkin teidän löytämiä asioita muidenkin teksteistä ja vitsi mitä kaikkea opin ja saan ideoita.

  • #6475 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Rottweilerin ruokaa

    Jerusalem kuopi Hopiavuoren ruusupuskan juuria. Se söi matoja tai etanoita, tai sitten jotain muuta kammottavaa. Illalla se oksentaisi ne minun sänkyyni. Tuijotin sitä saunan puolen portailla istuen ja havaitsin sen kyllä tekevän pahojaan, mutta en saanut kiellettyä sitä.

    Jerusalem on iso koira ja kova räksyttämäänkin, mutta samalla niin pehmo, reppana. Siitä oli ollut tulla rottweilerin ruokaa aamulla koirapuistossa. Yhä uudestaan ja uudestaan näin aamun tapahtumat silmieni edessä samalla kun näin ruusupuskaa kaivavan Jerusalemin. Oli ollut ystävällistä hännänheilutusta puolin ja toisin. Rottweileria leikkiin haastava Jerusalem. Turhautunut Jerusalem, kun ei toinen leikkinytkään. Räksytystä. Minä komentamassa ensin kiltisti, sitten tiukasti ja lopulta hätääntyneesti, kun huomasin toisen koiran raivostuvan ja Jerusalemin vain jatkavan. Toinen koira karkaamassa liian heikon ja pikkuruisen omistajansa otteesta, kun Jerusalem oli jo hihnassa ja seuraamassa minua pois. Minä lennättämässä koiraani kaulapannasta niin kuin moukaria tai räsynukkea ilman että sen jalat edes koskivat maahan, ettei toinen koira saa sitä hampaisiinsa. Sitten olinkin ollut jo polvillani, katsellut toisen koiran louskuttavia hampaita ihan liian läheltä ja ollut valmis vääntämään vaikka sen leuat sijoiltaan, jos olisin saanut otteen. Onneksi en saanut ennen kuin pieni emäntäparka sai kahlittua itseään voimakkaamman koiran aitaan.

    Olin juuri elänyt puiston tapahtumat taas kerran uudelleen, kun jokin pieni ja musta sujahti kovalla ryminällä ohitseni. Sydämeni teki kolmoisvoltin ja olin jo puolustautumassa, mutta jähmetyin sitten. Oli ollut pienestä kiinni, etten ollut huitaissut Mielikkiä niin, että se olisi pirahtanut portailta ja halkaissut kallonsa. Oli ollut pienestä kiinni, etten ollut vääntänyt puistokoiran alaleukaa irti sen leveästä naamasta, vaikka koko välikohtaus oli ollut Jerusalemin aikaansaannosta. Painelin käteni tiukkaan puuskaan ja tunsin vihlaisuja paitsi ranteissani ja sormissani, myös tällä kertaa kyynärpäissäni ja olkapäissäni.

    ”Mitä äijä?” Noa kysyi selkäni takaa ennen kuin laskeutui pari porrasta ja istui viereeni ähkäisten.
    ”Mietin et miks mun koira ei tottele mua ollenkaan”, vastasin pahantuulisesti ja Noa naurahti, vaikka olin juuri melkein iskenyt hänen pikkutyttönsä hengiltä.
    ”Ai ei?”
    ”Ei.”

    Miksei se ollut uskonut? Miksei se ollut lopettanut räksyttämistä ja tullut pois? Miksi olin joutunut tavoittelemaan sen pannasta kiinni vetääkseni sen kauemmas? Se oli aina uskonut minua. Se tiesi, että kun näytin sille paikkaa, sen piti mennä sinne niin kuin olisi jo, ja sitten sen piti seistä siinä kunnes toisin sanottiin. Se oli totellut miljoona kertaa sekä rauhallisissa harjoituksissa että aamuisen kaltaisissa tositilanteissa. Miksei se ollut uskonut nyt? Eikö se käsittänyt, että toinen iso koira saisi tehtyä tosi pahaa jälkeä? Eikö se ihan totta ollut kaikkien näiden vuosien ja harjoittelukertojenkaan jälkeen sisäistänyt sitä, että sen piti totella minua ihan aina ja poikkeuksetta? Mitä jos se olisi seuraavalla kerralla oikeasti jonkun hampaissa, kun olin sellainen luuseri, joka ei saanut edes koiraansa kuriin?

    Katselin, miten Jerusalem lopetti kaivamisen ja syömisen ja nosti jalkaa puskaan. Mielikki jäi alle.
    ”Kiva”, Noa kommentoi.
    ”Mm…”
    ”Hello toi sun koira kusi Mielikin päälle.”
    ”Nii… Mä voin pestä sen…”
    ”Ai Mielikin? Ootsä nähny millanen peto siit tulee kun sen yrittää saada suihkuun?”

    Hetken ajattelin huvittuneena, miten Noan pieni rottakoira määräili mennen tullen isäntäänsä, joka melkein palvoi maata kääpiökoiran tassujen alla. Huvittuneisuus kuitenkin katosi melkein saman tien. Mikä minä olin sellaisia ajattelemaan, kun oma koira ei totellut yhtään? Mitä jos olin tehnyt Jerusalemista mielipuolen? Mitä jos se kävisi seuraavaksi Mielikin kimppuun eikä lopettaisi, kun se kerran ei voinut lopettaa edes räksyttämistä? Räksyttäminen oli kuitenkin helpompi jättää kesken kuin ajojahti.

    ”Jerusalem!” kiekaisin ahdistuneena petoni mahdollisesta hyökkäämisestä pikkukoiran kimppuun. ”Heti tänne!”
    ”Susia–” Noa ehti aloittaa ja kompuroida seisoma-asentoon niin että melkein kaatui, sillä kukaan ei kutsunut koiraa sillä tavalla ilman että puskista piiritettiin.
    ”Ei oo! Ei oo.”
    ”Mitä sä sitte säikyttelet! Ai vitsi miten mä jo melkein näin miten ne vie Mielikin.”
    ”Sori”, mumisin, ja ajattelin, että pöllöistä Noan kannattaisi ennemmin olla huolissaan. Mielikki oli pieni ja kuiva Jerusalemin kaltaisen paistin rinnalla. Vaikka kai sudetkin joskus tahtoivat suolatikun.

    Pujotin koko käteni Jerusalemin pannan väliin. Oli ollut sen vika, että toinen koira oli hyökännyt. Toisaalta oli hirveää, miten niin pikkuruisella naisella oli niin iso koira, että sitä ei saanut hätätapauksessa voimakeinoin taltutettua. Toisaalta saisinko minäkään omaani..? Säikähdys, stressi, yhtäkkiset liikkeet ja ahdistus saivat niveleni turpoamaan ja särkemään niin, etten saanut edes kättä nyrkkiin tai käsivartta suoraksi ääriasentoon. Tänään olin kokenut niitä kaikkia pelätessäni Jerusalemin puolesta, murehtiessani sen huonoa koulutusta ja hyppäämällä koirien väliin naamoineni purtavaksi Jerusalemin puolesta. Katselin käsiäni, jotka olivat siniset ja pulleat kuin täyteen puhalletut kumihanskat. Edes rystysiä ei näkynyt enää. Huomasin Noankin katselevan niitä.

    ”Söikkö sä taas vehnätortillaa?” Noa naurahti hieman teennäisesti ja nyökkäsi kohti käsiäni.
    ”Eiku painin rotikan kanssa”, huokaisin.
    ”Ai. Se on kyl semmonen rotu, joka vaatii ihan tietynlaisii ihmisii omistajaks et olis onnellinen.”
    ”Nii. Vaikka tää oli kyl nyt tän vika eikä sen”, vastasin Jerusalemin pantaa ravistaen. ”Ja mun tietenki.”
    ”Aha Jeppe! Oot sit käyny purees rotikkaa persuksille? Kuule, kantsis toisten huskyjen kans painii vaan. Ne ei oo niin raskasta tekoo. Voisit pärjätä.”
    ”Ei ku se vaan haukku. Tai vaan ja vaan. Se oli niinku se ei olis kuullu ku mä komensin ja väisteli vaan kun mä otin sitä sit väkisin kiinni.”
    ”Oho? Ei uskois.”
    ”Ja sen äiti on muute rottweiler.”
    ”Sitä ei ainakaa uskois.”
    ”Joo meidän Röyhy.”
    ”Kerro siitä.”
    ”Se on semmonen. Tosi kiltti. Tykkää syödä muute vesimelonia. Se oppi sen kun se varasti kanoilta–”
    ”Ei Röyhystä kun siit painista rotikan kaa.”
    ”Ai.”

    • #6990 Vastaus

      Noa
      Osallistuja

      Arvaa mitä. No sitä nyt ihan ekana, että toi sun joulukalenteri oli tosi hyvä ajatus, koska mä innostuin lukemaan sen ansiosta nyt näitä vanhempiakin tarinoita taas. Ja sitten toiseksi, niin ”taas” onkin ehkä enemmän ekaa kertaa, koska tämäkin on mennyt multa ihan ohi. Tai oon mä sen lukenut, mutten oo sisäistänyt ennen tätä. Laitan kiireen syyksi.
      Mutta ai voih ja oih kun tuli syyllinen olo. Siinä se Noa huokailee, että on yksinäinen, kun Hello on KOKOAJAN ollut sen kaverina vaikka missä tilanteessa. Noa sä olet tyhmä!!! Mutta oikeesti Noa nyt vähän tarvitsee sitä yksinäisyyttä ja näköjään tyhmyyttä, ei se muuten mihinkään etene. Mutta mun on hyvä olla kun tiedän, että Hello on oikeasti Noan hyvä kaveri – ollut alusta asti ja jatkaa sellaisena olemista.

      Mun koiran kimppuun hyökkäsi kerran kaksi muuta koiraa. Jimi oli silloin vielä ihan pentu, onneksi ne muut oli jackrusseleita, eikä mitään rotikoita. Saahan nekin pahaa jälkeä aikaan, mutta ei sentään henki ihan lähde yhdestä puremasta. Siinä selvittiin onneksi tosi vähällä, vaikka mä ja mun isä russelit saatiin meidän lapukasta irti kiskoa. Se oli ihan hirveetä, monta vuotta sen jälkeen mun oli tosi vaikee päästää ketään vierasta koiraa mun oman koiran lähelle, varsinkaan terriereitä. Siksi mä ymmärrän, että Hellon ajatus oli, että vääntää vaikka sen toisen koiran leuat sijoiltaan, ja että hän menee siihen naamansa kanssa ekana väliin. Niin tekee ne ihmiset, jotka rakastaa eläintään niin paljon, ettei ne ajattele enää ihan järkevästi. Ja samalla tavalla reagoisin, jos mun koira ei enää tottelisikaan. Sekin olisi ihan kamalaa, kun ei voi ymmärtää miksi se yhtäkkiä teki niin.

      Hello on niin ihana, ja samalla niin reppana, kun hän ottaa kaiken aika raskaasti. Tai ei välttämättä edes raskaasti, vaan ihan isosti. Kaikki on big deal, niinkuin vaikka tän päivän munkkiseikkailu josta tulikin raskaus. Hello onkin oikeasti vähän herkkis, sellainen itsesyyttelyyn taipuva ajattelija.

      Mutta, on se vaan käsittämätöntä, että joku voi nimetä koiran Röyhyksi… 😀 vaikka okei, on mullakin ollut kaveri, ihan siis ihminen, jonka lempinimi oli Rutku. Että joo, eipä se nimi miestä tai koiraa kai pahenna 😀

  • #6535 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Mulla on noin tuhatneljäsataa valmista tarinaa Hopiavuoren historian ajalta, jotka olen syystä tai toisesta päättänyt jättää julkaisematta. Tässsä on tarina, jonka kirjoitin vuosi sitten ja fiksasin tänään sen aikaisia tyylivalintojani kunnioittaen.

    H-sana
    Kuinka Hello oli kuudentoista

    En tiennyt, mitä isä sanoisi. En edes tiennyt, mitä minun pitäisi sanoa. Olin visualisoinut sitä kymmenet kerrat. Välillä istuin isää vastapäätä keittiön pöydässä mielikuvissani. Toivon, että hän aloittaisi keskustelun kysymällä, mikä Hellun mieltä painaa.
    ”En mä tiedä”, olisin mumissut siihen vastaukseksi.
    ”Kerro nyt, mä oon sun isäs”, iskä olisi sanonut niin kuin iskä aina sanoo, ja katsonut minua myötätuntoisesti villin partansa lomasta. Mä oon sun isäs. Ihan niin kuin pelkästään se voisi ratkaista kaikki ongelmat.
    Mutta se repliikki olisi ollut tarpeeksi rohkaiseva minulle. Sitten olisin sanonut sen. Jotenkin. Ihan varmasti olisin sanonut. Aika suoraan ehkä. En uskaltanut ikinä kuvitella sanovani niin suoraan, että käyttäisin h-sanaa päin iskän naamaa. Sille olin jotenkin allerginen. Olen varmaan vieläkin. Olisinko voinut sanoa näin: ”mä tykkään pojista”?
    Sydämeni hakkasi aina kun kuvittelin sitä. Kuvittelin, että silloin olisi äärimmäisen tärkeää katsoa isää silmiin eikä vaikka pöytää, vaikka tekisi kuinka mieli olla katsomatta varsinkaan isää. Mutta sitten… En uskaltanut kuvitella pidemmälle.

    En ikinä uskaltanut vakavissani visualisoida, mitä isä sanoisi tai tekisi. Arvailla uskalsin, mutta varovasti ja verbaalisesti, en ikinä mielikuvin. Olin aina varma, ettei isä heittäisi minua pihalle tai suuttuisi. Olin silloin kuudentoista eikä minulla olisi ollut paikkaa minne mennä, mutta silti luotin häneen niin paljon. Ennemminkin pelkäsin, ettei hän ottaisi minua tosissaan. Isä olisi voinut sanoa, että kasvan yli sellaisista ajatuksista. Tai että se on muoti-ilmiö: musiikilliset idolini olivat silloin kaikki miehiä mekoissa. Pahinta olisi ollut se, jos hän olisi väittänyt minun kuvittelevan, haluavan olla niin kuin joku muu. ”Hellu-kulta, kyllä se ohi menee” olisi ollut pahin vaihtoehto, jonka isä olisi voinut sanoa.

    Vaikka pelkäsin, odotin yhden syksyn tilaisuuttani joka päivä. Olin pättänyt kertoa, koska halusin tuoda Milanin käymään. Joka kerta pöydän ääressä rukoilin äärettömästi, että isä toddella kysyisi, mikä Hellun mieltä painaa. Olin niin kuin näyttelijä, joka odotti tarkkaavaisesti merkkiä. Olin käsikirjoittanut kaiken niin tarkasti, että en voinut aloittaa näytelmää ennen kuin isä sanoisi sen merkin. Mutta syksy kului, lumi satoi maahan, eikä merkkiä tullut.

    Mietin, mitä tekisin. Uskaltaisinko aloittaa itse keskustelun? Minun olisi pakko. Miten sellainen keskustelu aloitettiin? H-sana oli vieläkin pelottavan kuuloinen. Mutta miten voisin asiani sanoa? ”By the way iskä, mä tykkään pojista, onpa hyvää makaronilaatikkoa”? ”Iskä, laita Urheiluruutu pois ja kuuntele. Mulla on poikakaveri”? ”Isi let’s play Nintendoooo, you Mario, me Luigi and me gay!”?

    Ei ei ei ei ei. Kirjeen kirjoittaminen ei ollut vaihtoehto sen enempää kuin sateenkaarilippuun kääriytyminen ja konfettien heitteleminenkään. Olin niin ahdistunut, että välillä toivoin kaikkien sellaisten ajatusten vain loppuvan. Olin kuudentoista ja päätin vakaasti, että minä en sitten vain ikinä seurustele kenenkään kanssa, en Milanin enkä muidenkaan. En ennen kuin isä kuolee. Etten joudu kertomaan.

    Olin monta kuukautta ahdistunut ihan turhan takia. Lopulta kaikki olikin ihan naurettavan helppoa. Milan tuli meille. Istuimme olkkarin sohvalla, vastakkaisissa päädyissä tietenkin. Pelasimme Crash Team Racingia Pleikkarilla ja minä voitin koko ajan, koska Milan ei ollut ennen pelannut. Iskä oli olkkarissa meidän kanssamme ja äiti kolisteli keittiössä jotain ruokaa. Kun kyllästyimme pelaamiseen, tai oikeastaan kun koin näytelleeni tarpeeksi, lähdimme yläkertaan minun huoneeseeni. Iskä pysäytti minut ennen kuin ehdin nousta pariakaan rappusta.
    ”Hello. Ovi pysyy sitte auki.”
    Siinä oli kaikki mitä isä sanoi, ja hän sanoi sen hyvin vakavasti ja ankarasti. Muistan miten hymyilin leveästi ja tahtomattani, vaikka samalla minun teki mieli ulvaista ”iskä!” ja peittää kasvoni käsilläni. Toivoin ettei Milan olisi ollut siellä, koska olisin tavallaan halunnut halata iskää yhtä paljon kuin työntää hänet alimmalta rappuselta pois nuuskimasta asioitani. Nyt monen vuoden jälkeeen toivon, että olisin halannut häntä, oli Milan siellä tai ei. Isä ei ole ikinä komentanut pitämään ovea auki, vaikka Helmipuron Inari ja Hopiavuoren Milla kävivät meillä yhtenään. Milanin käydessä iskä kuitenkin tuli varta vasten jopa tuomaan mehua ja pyykkiä ja mitä milloinkin ihan asioikseen. Sanoi tienneensä kyllä aina, ja nähneensä silmistäkin, että tämä oli nyt sitten se poika.
    ”Mä oon sun isäs”, oli isä vain todennut olkiaan kohauttaen, kun olin kysynyt, miten niin hän muka oli aina tiennyt.

  • #6572 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Perverssi

    Hopiavuoren tupa oli hiljainen. Hylätty Ilkka-Pohjalainen makasi pöydällä siivet avoinna kuin jättiläisperhonen. Ainakin kolme kahvikuppia oli unohtunut tiskipöydälle. Näkymättömissä, keittiön ja eteisen välisen oviaukon yläpuolella, mustareunainen kello tikitti tuttua tahtia…

    ”Noa?”

    Tupa pysyi hiljaa. Jillaa oli turha huhuilla. Eetun hengityksen puolestaan olisi kuullut kaukaa, ja kuka tahansa muu olisi ilmoittanut olemassaolostaan huhuilemattakin. Odotin hetken, kuulisinko Mielikin pienten tassujen rapinaa lankkulattiaa vasten, mutta en kuullut kuin oman mielikuvitukseni.

    Olin tullut juomaan vähän mehua, mutta jokin veti minua kohti harvoin käytettyä ruokasalia, jossa Eetu piti toimistoaan. Astuin toisella tennarillani toisen kannalle, jotta pääsin ulos löyhästi solmituista kengistäni.

    Ruokasalin suuresta oviaukosta kurkistaessani katseeni jumiutui saman tien Hopiavuoren vanhaan pianoon ja tiesin, mikä minua oli salia kohti vetänyt. Purin hampaat yhteen niin että hyvä etteivät ne haljenneet. Kieli painautui kitalakeen ja sisäänhengitys kesti ikuisuuksia, eikä silti täyttänyt keuhkojani. Minun oli ihan pakko saada soittaa tuota pianoa, joka ei ollut häävin laatuinen, mutta joka oli silti piano. Oli välttämätöntä nostaa kansi ylös koskettimien päältä, siirtää jokin Eetun typerä paperipino pois pianoa pilaamasta ja yhden kerran upottaa sormet koskettimiin, mikä tuntui ihan kylmältä vedeltä palovamman jälkeen.

    Se ei kuitenkaan riittänyt. Hirvittävä, kulunut penkki veti minua istumaan, ja minun oli pakko hinkata palavia kämmeniäni Hopiavuoren pianon tylpiksi kuluneisiin reunoihin, vaikka se ei auttanut palamisen tunteeseen sen paremmin kuin särkyyn tai kutinaankaan. Viisi minuuttia, ajattelin itsekseni jyrkästi, suoristin selkäni ja hengitin vielä kerran sisään yhden riittämättömän, keuhkoja liitoksistaan ritisyttävän hengenvedon. Viisi minuuttia, eikä yhtään yli. Katsoin, että Eetun palkintokaappina käyttämän vanhan kalliinnäköisen astiakaapin hyllylle asetettu Jussin joskus voittama koristeellinen kello näytti täsmälleen viittä yli neljää. Vasta sitten upotin käteni taas jääveteen, vaikka rakkoja nousi jo, eikä mikään maailmassa voisi ikinä tuntua yhtä hyvältä.

    Musiikki ei kuulunut pianosta, vaan se tuli minusta. Vielä toiset viisi minuuttia. Se oli kuin joku olisi silittänyt ja rapsuttanut päänahkaani, niskaani ja selkääni, paitsi että se rapsuttelu tuli sisältäpäin ja tuntui paljon paremmalta. Vielä pari minuuttia lisää. En ollut varma, liikutinko edes sormiani, vai soinko vain. Ihan vielä yksi minuutti. Oma sydämeni löi tahtia, mutta se ei pumpannut verta, vaan musiikkia, ja kun musiikki saavutti pienet hiussuonet kämmenieni ihossa, se valui ja räjähteli ihoni kautta ulos, ja minä mietin epäselvästi, oliko taivasta ja ikuista onnea, kun ei siihen tarvittu muuta kuin maallinen piano. Vielä viisi minuuttia, tai kymmenen, tai kuusikymmentä — kukapa minua muualla haluaisi lähelleen niin paljon kuin minä halusin olla tämän pianon lähellä? Olisin halunnut purra sitä soitinta, ihan niin kuin koin omituista irrationaalista halua purra koiranpentuja, hevosvauvoja, Tiitusta–

    Ulko-ovi tuupattiin vasten eteisen seinää, kun joku astui sisään. Taisin reagoida selkärangasta, kun sain pianon koskettimet niin nopeasti puisen lipan alle piiloon. Tunsin punastuvani, mutta siitä huolimatta kiirehdin pois pianon äärestä ja istumaan papereita lukuunottamatta tyhjän ruokasalin pöydän ääreen mahdollisimman viattoman näköisenä.

    ”Hei?” huhuilin niin normaalisti kuin saatoin ja painoin viileät käteni poskilleni.
    ”Hei”, vastattiin Tiituksen äänellä.
    ”Hello”, mutisi Oskarin ääni, jota minun ei olisi pitänyt kuulla.
    ”Mä kuulin”, vastasi siihen Inari yhtä lailla mutisemalla.

    Yritin kuumeisesti miettiä sopivan vihjailevaa sutkautusta, jolla saisin Oskarin änkyttämään ennen kuin kukaan tulisi saliin ja huomaisi, mitä olin ollut tekemässä. Nelly jankutti usein, että Hopiavuoren asiakkaat ja työntekijät olivat hänelle kuin perhettä. Mikä olikaan nuorelle miehelle nolompaa, kuin että joku perheenjäsen paukahti sisälle kesken — kesken kaiken? Tiitus nyt oli jo nähnyt kaiken mahdollisen, niin kuin minut soittamassa pianoa muutoinkin kuin vähäsen vasemmalla kädellä, mutta tietenkin vain oman kodin yksityisyydessä. Minä perverssinä hänkin minua olisi pitänyt, jos olisi saanut minut kiinni tekemästä sitä ihmisten ruokailuhuoneessa niin kuin minulla ei olisi itsehillintää ollenkaan?

  • #6587 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Kipukynnys

    Sairaudet, jotka eivät näy ulospäin, ovat vaikeita. Opettelen vieläkin itse sitä, että toisten ulkonäön tai toimintakyvyn perusteella ei saisi olettaa mitään. Joskus se on kuitenkin kovin vaikeaa, vaikka itse onkin sellainen kuin on.

    Tänään nousin kahvipöydän päästä seisomaan, kun Niklas otti pöysän päätyyn asetetun tuolin selkänojasta päättäväisesti kiinni. Marshallin polvi on vielä näkyvästi parantumassa, joten kukaan ei pitänyt sitä ihmeellisenä, miten nousin omille vihloville polvilleni ja annoin tilaa. Noustessani en tainnut pitää itsekään. Vuosien mittaan kipukynnykseni on kohonnut huikeaksi ja tavallinen pieni vihlonta ikään kuin kuuluu asiaan. Aloin miettiä asiaa vasta, kun kapusin kahvinkeittimen ja Oskarin viereen keittiön tasolle istumaan.

    Minä olen herrantähden ihmemies. Asuin hetken yliopiston takia Helsingissä, ja silloin alkoivat kivut. Ne tulivat hiipimällä ja hiljalleen, mutta puolen vuoden kuluttua siitä, kun minulla oli ensimmäisen kerran vaikeuksia pukeutua kauluspaitaan, minusta oli tullut liikuntakyvytön. Muistan hyvin, miltä solukämppäni katto näytti, kun makasin sängyllä, paikallaan oleminenkin särki, ja mietin jatkuvasti, tähänkö kuolisin. Köpötin lääkäriin ennen sitä kuin yhdeksänkymppinen, viimeisillä voimillani. Muistan aina, mitä yliopiston opiskelijaterveydenhuollon lääkäri sanoi.

    ”Kun oikein kuvittelee olevansa kipeä, alkaa lopulta uskoa siihen itse ja tulee kipeäksi. Mä kirjotan sulle Panacodia muutamaksi päiväksi, niin saat kipuilun katkeamaan, ja sitten oot terve.”

    Kotiin ponnistellessani pysähdyin hetkeksi Kampin ja vanhan Anttilan väliin, siihen apteekin eteen. Jatkoin kuitenkin lopulta matkaani hakematta lääkkeitä. Tiesin, etten ole luulosairas. Luulin, että Panacod on vain tujumpaa Panadolia, ja Panadol ja Burana olivat kuin karkkia minulle: eivät vieneet säryistä edes terää pois.

    Ennen kuin jäin lopullisesti sänkyyni, yritin vielä kolme kertaa terveyskeskuslääkärin kautta. Molemmilla kerroilla minulle näytettiin ovea. Kun muistelen sitä nyt, muutamaa vuotta myöhemmin, ymmärrän hyvin, miksen jaksanut taistella enempää. Olen murtanut jäseniäni, katkonut hampaitani, saanut syviä haavoja ja vaikka mitä, mutta mikään ei vedä vertoja jatkuvalle, vihlovalle, liikkeen estävälle särylle ja jokaisen nivelen jäykistymiselle niin kuin ne olisivat muuttuneet kuivaksi hiomattomaksi puuksi. Ei minulla olisi ollut mitään edellytyksiä jaksaa. Sen sijaan sitä en ymmärrä, miten toisaalta jaksoin silti niin kauan. Tein opiskelujen ohella keikkaa eri ravintoloissa tarjoilijana ennen kuin mummo kuoli. Jaksoin nostaa kolme lautasta kerrallaan tiskikärrystä pöytään, enkä yhtään enempää. En saanut nostettua käsiäni hartioiden tasoa korkeammalle. Jokainen askel tuntui siltä, kuin polviin, nilkkoihin, lonkkiin ja päkiöihin olisi ruuvattu etusormen paksuisia rautapultteja. Miten minä jaksoin tehdä töitä? En olisi enää sellainen supermies. Illalla istuin bussipysäkillä milloin minkäkin lounasravintolan edessä, tuijotin eteeni ja noudatin päätöstäni olla itkemättä julkisesti.

    Bussissa joku vanha nainen huomautti kerran minulle, että on siinä röyhkeä nuorimies. On terve ja vahva, ja istuu silti käytävän puolella ja varaa kahta penkkiä. Seistä minunlaiseni riuskojen ihmisten pitäisi. Katsoin rouvaa väsyneenä, puristin vaivatta pari melkein teeskenneltyä kyyneltä silmiini ja päätin näpäyttää.

    ”Anteeksi. Mun on vaan niin vaikea siirtyä tonne ikkunan puolelle. Mä oon ensimmäistä kertaa liikkeellä mun jalkaproteesin kanssa yksin ilman keppejä, ja mua jännittää niin kovasti etten mä pääse enää ylös, ja on näitä yllättäviä kipujakin.”

    Rouva alkoi saman tien puhua minulle pehmeästi. Olin kiitollinen jopa säälistä, joka ei kohdistunut oikeisiin kipuihini.

    En halunnut huolestuttaa ainakaan äitiä. Siksi äidillä kesti niin kauan, että hän pelasti minut, aikuisen poikansa. Sanoin puhelimessa säryistäni, ja sain ne kuulostamaan vain vähän tavallista lihassärkyä pahemmilta vielä siinä vaiheessa, kun välttelin vessaan menemistä, sillä en ensinnäkään meinannut selviytyä kynnyksestä enkä varsinkaan pytylle istumisesta. Lopulta äiti kuitenkin ilmaantui oveni taakse, enkä jaksanut vastustella, kun hän soitti terveyskeskukseen minun puhelimellani niin kuin olisin ensimmäistä vuotta alakoulussa, enkä yliopistossa. Olin ollut aika pullea kotoa lähtiessäni ja samalla terve ja väkevä. Seuraavana päivänä kun äiti talutti minua hissiin, tunsin miten paljon minua voimakkaampi ja pyöreämpi hän oli. Katselin hissin peilistä keltaisen valon valaisemia kasvojani, eikä minulla ollut enää huulia ollenkaan, ja posketkin olivat sulaneet. Äiti rutisti huuliaan tiukasti yhteen koko hissimatkan, ja jokainen lyhyt askeleeni kohti kerrostalon edessä olevaa bussipysäkkiä kesti monta sekuntia. Yhden minuutin mittaiseen kävelymatkaan piti varata kymmenen minuuttia, ja silti jouduimme melkein odottamaan seuraavaa bussia.

    Äiti puolusti minua lääkärissä niin kuin leijona, vaikka olinkin aikuinen. Olin niin väsynyt, etten jaksanut edes ilahtua enää, kun sain lähetteen reumapolille. Mietin vain, että kotona ei ole maitoa eikä ruokaa, ja että en jaksa kantaa sekä maitolitraa että jauhelihapakettia samaan aikaan, joten minun olisi valittava toinen. Olin valitsemassa maidon, koska en ollut kauhean hyvä syömään enää.

    Reumapolikokemus oli huikea. Lääkärin vastaanotolla ja käytävillä oli tavallista korkeampia tuoleja. Lääkärin jälkeen piti mennä vielä hoitajan luokse, jotta hän voisi selittää samat asiat selkokielisemmin uudelleen. Hoitaja taputti kättäni ja sanoi, että olen jaksanut tosi pitkään, ja että hän ymmärtää, miltä minusta tuntuu. En ollut koskaan kuullut minkään hoitajan puhuvan niin empaattisella äänellä ja hautasin kasvoni pikemminkin ranteisiini kuin käsiini, sillä siihen aikaan sormeni eivät paljoa liikkuneet nivelten nestekertymien takia.

    Ajatella, että ensimmäisestä reumapolikäynnistä ei ollut paria vuotta kauempaa, ja että silti olin näin toimintakykyinen. Söin Prednisolonia ja Oxikloriinia ja välttelin vehnäjauhoja aina kun saatoin vastustaa Hopiavuoren ihania pullia. Suurimman osan aikaa kivut pysyivät kurissa Buranalla, ja vaikka vihloi nousta tuolista ja antaa tilaa Marshallille, pääsin hyppäämään ihan itse Oskarin ja kahvinkeittimen väliin keittiön tasolle ja pysymään siinä. Kipukohtaukset olivat harvinaisia. Lääkärien mukaan ne eivät voi johtua sään vaihteluista ja vehnän syömisestä, mutta minun reumani ei tiedä sitä. Vaikka olin ollut niin pitkään niin tosi kipeä ja liikuntakyvytön, toistaiseksi pysyviä muutoksia oli vain oikeassa kädessäni, joka oli luojan kiitos pelkkä rämpytyskäsi vasempaan verrattuna, sekä molemmissa polvissani. Olin päässyt vähällä.

    ”Mitä sä mietit kun noin hymyilet?” Oskari kysyi viereltäni tasolta, kun vilkaisin häntä.
    ”Sua Osku, niin kuin aina”, vastasin sen kummemmin miettimättä, ja vaikka Oskari kiersi nopeasti kätensä ympärilleen kahvikuppiaan pidellen, hän ei punastunut enää niin pienestä. Olin kuitenkin ollut jo kauan huomaavinani, että joku Oskarinkin liikkeitä rajoitti. Se saattoi kuitenkin olla pelkkä kolauksen joskus saanut itsetunto.

  • #6779 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Kirpputorille
    Kirpparikeikka

    ”Mitä helvettiä?” Nelly kiekaisi.

    Nelly ei yleensä kironnut. Se sai minut painautumaan litteäksi autoni kuskin puolen oven sisäpintaa vasten, eikä Nellyn käyttämä volyymi. Hänhän huusi aina. Ei kun usein. Nelly sanoi, ettei ikinä saa sanoa ikinä tai aina, ja että minä aina sanon aina. Kasvoilleni vetämäni maski ei suinkaan estänyt minua hengittämästä, vaikka kuulemma montaa muuta se esti. Kauhu minut kangisti.

    ”Mitä?” kysyin hyvin vakavana, kämmenet Nellyä kohti ojennettuna. Joskus Nellyn nyrkki heilahti, ja vaikka hän ei motannutkaan minua tosissaan, hänellä oli terävät rystyset. Tide tapasi ihmetellä käsivarsieni mustelmia.

    ”Sinähän et ton näkösenä kauppaan tule!” Nelly määräsi ja osoitteli minua sormellaan.
    Silottelin vaistomaisesti hiuksiani. Nelly pudisti päätään huulet tiukkana viivana ja sormi edelleen ojossa. Kun kurotin epäröivästi takapenkille joskus jättämääni pipoa kohti, hän todella löi minua olkapäähän, tosin tällä kertaa vain sormillaan.
    ”Ei. Hello ei.”
    ”Mitä!”
    ”Mä en kehtaa liikkua sun kanssa. Tässä, ota paperimaski.”
    ”Mulla on jo maski”, huomautin ja osoitin naamaani, jossa ihan varmasti oli jo kangasmaski.
    ”Ei kun nyt otat tästä paperimaskin.”
    ”Ne haisee oudolta!”

    Nellyn silmissä välähti. Hän tavoitteli koko kämmenellään maskiani naamaltani, mutta taitoin niskaani edellä. Kun hänen kiinniottoyrityksensä epäonnistui, hän paukautti minua puolityhjällä viidenkymmenen kertakäyttömaskin paketilla reiteen. Se ei onneksi sattunut yhtään.

    ”Selvä! Jää sit autoon! Mutta asiahan on niin, että sä et mua häpäise tulemalla ton kanssa Shoppikseen!” Nelly messsusi osoittaen ensin minun maskitettua päätäni ja sitten Shoppiksen kylttiä. Sen sanottuaan hän nousi autosta, sulki oven niin että paukahti ja marssi ripeästi ja taakseen paljoa katselematta Shoppiksen ovista sisään.

    Minä kaivoin kännykän esiin. Tietenkin tiesin, mistä Nellyn viha kumpusi. Sehän oli ilmiselvää. Ennen paperimaskiin vaihtamista aioin kuitenkin lähettää Tidelle snäpin aiheesta.

    Actual footage of Hello and le maski:
    https://www.instagram.com/p/CGaFTdeAAJK/

    • #6783 Vastaus

      Nelly
      Valvoja

      :DDDD no nii’i, en kans yhtää tiiä miks Nelly noin suuttu. Mä haluisin vaan tietää et kuka on ollu sillee TÄÄ on hei hyvä idea, tästä me tehää juttu :DDDDD .

    • #6790 Vastaus

      Camilla
      Valvoja

      Tän takia Hello on ihan mun lemppari! :DD

  • #6804 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Ei mee ihan putkeen 1/3

    Tiden silmät räpsyivät tiuhasti. Hän puri huultaan ja yritti kammeta Jerusalemia, sitä isoa jöötiä, puoliväkisin syliinsä sohvalle. Se saattoi merkitä ainoastaan kahta asiaa. Tide oli lähdössä muka koiran kanssa lenkille, eli oikeasti hakemaan muka ihan suunnittelematta ja ekstempore Runoista Americanoa. Tai sitten meillä oli edessä vakava keskustelu.

    Seurasin Tiden räpsyttelyä keittiöstäni kun tiskasin. Astianpesukone oli mennyt rikki jo monta päivää sitten, mutta en ikinä muka muistanut soittaa putkimiehelle virka-aikaan. Tide oli varovasti ehdottanut, että eikö ajettaisi hakemaan Gigantista uusi, mutta minä en suostuisi moista kuudenkymmenenyhdeksän euron heti käsiin hajoavaa lelua asuntooni ottamaan. Sehän aiheuttaisi vielä kosteusvaurion. Ei: oli parempi korjata se, joka meillä jo oli.

    Jerusalem vinkui. Sen oli kuuma Tiden sylissä. Se ei kuitenkaan pyristellyt. Lopulta Tide huokaisi ja tuuppasi sitä hieman lapaan.
    ”Mee nyt sitte”, hän kehotti. ”Meeksä ulos? Pissalle? Kusel — Hello?”
    ”No?”
    ”Mä vaan mietin, että miksi sä oot opettanu tän reagoimaan vaan rumimpaan mahdolliseen sanaan pissaamisesta?”
    ”Koska mä oon sikaihminen”, vastasin empimättä. ”Otatko kaakaota samalla ku mä?”
    ”Emmä oikeen tiedä…”
    ”Mä kävin kaupassa päivällä. Tää ei oo enää sitä samaa maitoa.”
    ”No sit otan.”

    Tiitus yritti sinnikkäästi hokea Jerusalemille, että pissalle, pissalle, vaikka ei se sellaista sanaa osannut. Hän päästi sen takapihalle kun tein tavallista kylmää kaakaota. Hörppäsin toisesta lasista jo matkalla olohuoneeseen. Vasta kun Tide oli ottanut lasinsa ja hörpännyt siitä, huomasin, että se oli sama lasi. Ajattelin huomauttaa ja vaihtaa, mutta en ehtinyt.

    ”Kuule Hello…”

    No niin. Tide ei ollut menossa Jerusalemin kanssa muka lenkille eli Runoihin. Siirsin jonkun Suomen Lain osista sohvan istuimelta käsinojalle ja istuin huokaisten Tiden viereen. Vakavat keskustelut nostivat aina sykettäni. Ikinä ei tiennyt, mitä oli tulossa. Joskus olin ripustanut Tiden pyykit väärin tai jotain ja siitä selvittiin, mutta oikeastaan pelkäsin Tiden ilmoittavan joku kerta, että hän lähtisi Saksaan. En tiedä, miten silloin sanoisin, että minä en ole lähdössä Saksaan. En, vaikka periaatteessa opiskelujen puolesta voisin, ja vaikka asuntoni olisi melko helppo vuokrata pois, jos sallisi vuokralaisen pitää eläimiä.

    ”Mä oon miettiny…”

    Mitä sä olet miettiny? Koiranpennun hankintaa? Eroa? Jotain uutta hevosta?

    Yritin näyttää mahdollisimman kannustavalta ja kärsivälliseltä, mutta siitä huolimatta pieni ryppy Tiden otsalla silisi ja hän hymyili minulle vaisusti. Keskustelu oli ohitse.

    ”Tai ei mitää”, Tide sanoi.
    ”Arvaa mitä”, tokaisin hänelle.
    ”No?”
    ”Sinä et tänä yönä sängyssä nuku, jos sä jätät mut miettiin et mitä kauheeta sä oot miettiny.”
    ”Ai — mä vaan — ei se ollu mitään –” Tide alkoi änkyttää hätääntyneen oloisena.

    Minulle tuli heti paha mieli. Kun en muuta osannut, yritin olla hauska. Mistä minä olisin voinut käsittää, kuinka pahasti se meni pieleen?

    ”Mä oon kuvitellu ihan erilaista kosintaa”, menin tuhahtamaan ja Tiden koko selkäranka, koko ydin, jotenkin jäykistyi samalla kun hänen silmänsä lävähtivät lautasen kokoisiksi.
    ”En mä…”
    ”No et tietenkään! Se oli vitsi”, vakuutin, mutta en taaskaan osannut lopettaa. ”Kai mä nyt tiedän etten mä sulle kelpaa!”
    ”Lopeta! Kyllä sä kelpaat! Mä en vaan halua — mä en vaan pysty –”
    ”Joo joo. Hei, tiedäkkö kuule mitä. Mä annoin sulle vahingossa sen kaakaokupin, josta mä join ite.”
    ”…kuitenkaa mitää oo juonu…”

    Tide joi kaakaokupista happamen näköisenä. Hän ei kuitenkaan ollut oikeasti vihainen: näkihän sen nyt hänen nenänsä asennosta. Mietin, mitä hän oli minulle alun perin halunnut sanoa, mutta en tahtonut enää kysyä. Laskin oman kuppini Suomen Lain päälle ja luikersin niin kauan Tiden käsivartta vasten, että pääsin hänen kainaloonsa. Hän tiputti päähäni kaakaopiskon, mutta ei sanonut mitään, vaan levitti sen vain pyyhkäisemällä. Kuulin, miten hän aina välillä veti henkeä puhuakseen, mutta luopui aina aikeesta, kun hänen sydämensä syke kiihdytti tahtiaan.

    ”Mä ajattelin…” hän lopulta sanoi.
    ”Mm?”
    ”Jos sulle käy, tai ei oo pakko, mut mä vaan oon miettiny, mut tää on siis pelkkä ehdotus, eikä sun tarvi oikeesti, ja ei mua haittaa jos sä sanot ei–”
    ”Sano vaan”, yllytin.
    ”Mitä jos… Mä sanoisin mun kämpän irti?”
    ”Ja muuttasit tänne?” kysyin toiveikkaana.
    ”No… Niin.”
    ”Kuule Tide–”

    Nousin suukottelemaan Tiden poskia niin kuin asiaan kuului. En päästänyt häntä vääntäytymään kauemmas, vaikka hän ähki ja yritti painaa minua otsasta. Yhtäkkiä hän säpsähti, huudahti ja pyristeli pystyyn niin, ettei minun voimillani enää häntä estetty.

    ”Voi vitsi”, Tide mutisi yltä päältä kaakaossa. ”Mä otin just pyykkitelineestä tän paidan.”
    ”Mitä jos laittasit sen meidän pyykkikoneeseen?” kysyin, eikä Tide voinut huomata naamastani, millaisen oudon vihlaisun tunsin vatsassani, sillä hän katseli edelleen suurta kaakaotahraa.
    ”Ai — joo”, Tide vastasi hymyillen yhtäkkiä leveästi. ”Voinks mä pestä ja vaihtaa lakanat samalla?”
    ”Oma on sänkys”, vastasin olkiani kohauttaen. ”Mä en ainakaan ala yksin täällä pyykkiä pesemään.”
    Tide kääntyi juuri oikealla hetkellä. Irvistin vatsavihlonnan vuoksi niin kovasti, että käännyin tahallani katsomaan märällä nurmikolla aina vain maaten vilvoittelevaa Jerusalemia. Yritin viimeiseen asti pitää kiinni hyvästä tunnelmasta ja huusin Tiden perään: ”mun äiti tappais sut jos se kuulis et sä peset lakanaa samassa koneessa ku vaatteita Tide.”

    Sitten pakeenin takapihan kylmään puutarhatuoliin. Mikä ihme minua oikein vaivasi? Kai minä nyt Tiituksen tänne halusin, eikö niin? Hänhän oli muutenkin aina meillä? Kai sen kuuluikin tuntua aluksi kummalliselta?

    **

    Älä kanna vielä sisään kaikkia muuttolaatikoita Tide. Käsittely jatkuu osassa 3/3 vähän myöhemmin, kun muutama muu muuttuja on ratkennut.

    Ei mee ihan putkeen 2/3

  • #6924 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Ei mee ihan putkeen 1/3
    Ei mee ihan putkeen 2/3
    Yritin sit olla vaikka kasan paskaa
    Ei mee ihan putkeen — Välitarina

    Ei mee ihan putkeen 3/3:
    Grande finale, jossa tein Tidestä kodittoman

    ”Sun pitää kertoa sille”, Nelly sanoi ja otti vastaan mehukupin, jota Janne hänelle minun pienelle sohvalleni ojensi kalja toisessa kädessään ja toinen kainalossaan. En ollut ostanut edes limsaa, koska en ollut alun perin ajatellut hälyyttää Nellyä paikalle.
    ”Mä tiedän”, huokaisin ja otin Jannelta oluen. ”Mä en vaan usko että se ymmärtää.”
    ”Arvaa mitä se ei ainakaan ymmärrä”, Janne kehotti synkästi ja istui sohvan käsinojalle.
    ”No?”
    ”No mä en ainakaan ihan ymmärtäis jos emäntä juoruais musta vaan joillekin sen kavereille kun meillä on joku ongelma. Eikä puhuis mulle.”
    ”Siinä sä oot muute aivan oikeassa”, Nelly sanoi Jannea kupillaan osoittaen.
    ”Kiva. Liittoutukaa nyt kaikki mua vastaan”, murahdin.
    ”Ei me mitään liittouduta. Korkeintaan Janne liittoutuu ihan keskenään. Me neuvotaan sua.”

    Tide ei tullut sinä iltana. Tiesin, että hän pakkasi. Tiesin, että hän oli irtisanonut asuntonsa. Hän oli muuttamassa meille. Olin kertonut siitä Nellylle, Jannelle, Allulle, iskälle ja äidille. Iskä oli ollut ensimmäinen, joka oli huomauttanut, ettei se ole ehkä paras mahdollinen idea.

    ”Tai siis, enhän mä nyt muuten mutta… Mä oon ymmärtäny että sä oot Hellu halunnu tuoda sen jo kotiakin näytille, eikä se halua. Miten sä luulet että käy kun noh, me kuitenkin käydään äitin kanssa teillä aika usein?”

    Iskän huomautuksen jälkeen vatsaani oli vääntänyt, kun olin sanonut seuraavaksi Allulle, että olin ehdottanut Tidelle yhteen muuttamista. Allu oli vain kohauttanut hartioitaan. Hänhän jo tiesi Tiden, ja vaikka ei koskaan sanonut montaakaan sanaa vieraille, uskalsi jo sanoa Tidelle useita virkkeitä kerralllaan. Jannelle oli ollut helpompaa kertoa, koska Allu ei ollut nähnyt ongelmaa. Mutta Janne oli.

    ”Kuule eihän se käy”, Janne oli sanonut kulmat kurtussa.
    ”Ja miksköhän ei? Sulla on ollu jo vuosikymmen aikaa tunnustaa sun rakkaus mulle ja muuttaa mun kaa yhteen”, olin tuhahtanut oikeasti loukkaantuneena hänen reaktiostaan.
    ”Niin, mutta mieti nyt. Mitä käy, kun sä heräät puoli kolme yöllä ja sun on pakko taas mennä pianolle kirjottamaan ylös kaikki se, mitä sä unessa kuulit? Entä mitä luulet tuleeko teille iso ja lihava riita heti kun sä vaivut taas kolmeksi viikoksi siihen nukkumattomaan ja syömättömään transsiin kun sulla on joku maaninen vaihe ja idea? Entä pitääkö se enää söpönä sitä miten sun koko elämä on musikaali kokkaus-, sängynpetaus-, koirankusetus- ja siivouslauluineen, kun se joutuu elämään siinä sun musikaalissa? Entä luuletko sä että se nauttii siitä, miten senki elämä muuttuu samanlaiseksi kun sun, paitsi että sen tenttiinlukulaulut ja aamupalansyöntilaulut esittää säestyksinään yhden miehen ilvesbändi?”
    ”Oo hiljaa”, olin komentanut vihaisesti, vaikka olin tiennyt jo silloin, että Janne on oikeassa. ”Se rakastaa mua silti.”
    ”Varmasti rakastaa. Mutta myönnä pois. Sua on helpompi rakastaa vähän kauempaa.”

    Etenkin isän ja Jannen sanat kummittelivat mielessäni yöllä, kun yritin nukkua. Sänkykin oli omituinen ilman Tideä, vaikka olin nukkunut elämässäni siinä paljon enemmän öitä yksin kuin hänen kanssaan. Aina kun nukahdin omituiseen puoliuneen, heräsin hätkähtäen käteni läpsähtäessä tyhjälle patjalle, kun olin kuvitellut kietovani sen Tiden vyötärölle. Pyörin niin, että jopa Jerusalem, jolla on aina hieman kuuma sisällä, tuli sänkyyn nukkumaan ja nuoli poskiani. Katselin sen tummaa hahmoa pimeydessä, silitin sen kaulaa ja mietin, olisiko se ainoa petikaverini ikuisesti, kun seuraavana päivänä kertoisin Tidelle tästä kaikesta.

    Eniten pelotti, että Tide kuulisi minun sanovan, etten halua häntä enää elämääni. Hän haluaisi minusta eroon heti. Ja ellei haluaisi, olisin kuitenkin lyönyt tähän kaikkeen särön, jota hän ei antaisi anteeksi. Tiesin Jannen olevan kuitenkin ihan oikeassa. Vietimme Tiden kanssa jo ihania koti-iltoja melkein joka ilta. Rakastin sitä, miten hän nukahteli sohvalle ja sain suukotella hänet sen verran hereille, että hän kömpi vihaisena suihkun kautta sänkyyn. Nukuin parhaiten nenä hänen niskassaan. Heräsin mieluiten hänen herätyskelloonsa ja murahdukseensa, kun hänen täytyi lähteä töihin. Olin jo oppinut siihen autuuteen, että hän oli aina täällä kotona. Toisaalta tähän asti olin voinut aivan turvallisin mielin myös työntää hänet ovesta ulos ja passittaa matkoihinsa, kun inspiraatio ja idea olivat vallanneet koko ruumiini pistelevänä ja särkevänä ja vaatineet kaikkea huomiotani. Hän oli ymmärtänyt minua ja korkeintaan soittanut välillä, että muistinko syödä, tai että hän hakisi koiran lenkkikaveriksi. Jälkeenpäin hän oli ollut viime aikoina Jannen kanssa yhtä aikaa kuulemassa ensimmäisen valmiin luonnokseni ja oli ollut kuunnellessaan hyvällä tuulella, sillä oli saanut nukkua hyvät yöunet kämpillään yösävellyksistäni huolimatta. Olisin tarvinnut enemmän neliöitä tai ainakin paljon paremman äänieristyksen toiseen makuuhuoneeseen, jotta Tide olisi voinut olla onnellinen täällä.

    Sekään ei olisi auttanut siihen, että Tide ei halunnut millään tavata iskää ja äitiä, enkä minä saanut tavata hänen vanhempiaan. Yritin ymmärtää ja muistutella itselleni, ettei Tide minua hävennyt: hänhän oli ilmeisen sokea, kun ei käsittänyt kuuluvansa yhteen ennemminkin jonkun komean urheilijahepun kanssa eikä tällaisen leukalinjattoman pullapojan. Silti joulukin lähestyi ja tiesin kysymättäkin, että se vietettäisiin taas erillään. En halunnut, että Tide pakenisi omasta kodistaan joka kerta, kun iskä tai äiti kävi kylässä. En jouluna, enkä kyllä arkenakaan. Olisin halunnut pakottaa Tiden käymään iskän ja äidin luona, mutta tosiasiassa en halunnut enää edes ottaa asiaa puheeksi. Siitä oli aiemmin seurannut nimittäin poikkeuksetta jonkinlainen riita.

    Melkein unettoman yöni jälkeen puin päälleni lötköt housut ja pehmoisen kauluspaidan. Kaikki puuhat laittoivat hanttiin; housutkin menivät aluksi väärin päin, hiusharja oli hukassa ja kammasta katkeili piikkejä tukkaan. Peilistä katsoi kalpea zombie, eikä aamupala mennyt alas. Siitä kaikesta huolimatta olin lopulta valmis Jerusalem hihnan päässä, kammanpiikkejä hiuksissa ja vatsa aivan kamalan kipeänä Tiden kämpän alaovella. Painoin summeria ja odotin, että saisin kutsua Tiden kertoakseni ilouutiset: onnea, irtisanoit kämppäsi takiani, mutta et kyllä halua asua kokonaan meillä. Älä jätä minua, vaan mottaa naamaan mieluummin.

  • #6982 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Jouluostoksilla 2019
    Jouluostoksilla 2020

    Autossa oli ikävän hiljaista. Tide oli ymmärrettävästikin vihainen, mutta oli siitä huolimatta lähtenyt lupauksensa mukaisesti mukaan ostamaan joululahjoja Seinäjoelta. Allu ajoi autoa vierelläni ja huomasin hänen niskansa hikoavan auton tunnelman vuoksi. Janne puolestaan naputteli jotain, ikkunaa tai penkkiä, selkäni takana Tiden vieressä. Oli raskasta teeskennellä Allun ja Jannen edessä, että kaikki oli ihan hyvin ja normaalisti; varsinkin kun olisin mieluiten istunut selvittämässä Tiden asuntoasioita ja suhteemme mahdollista jatkumista Tiden kanssa ihan kahdestaan. Yritin vimmatusti keksiä puhuttavaa, mutta muut olivat vain mumisseet vastauksia perinteiseen koronakeskusteluun. Edes Allu ei ollut lähtenyt mukaan vitseihin, vaikka pystyi jo käymään keskustelua Tidenkin edessä ja jopa välillä hänen kanssaan. Lopulta kyllästyin.

    ”Aja tohon”, komensin Allua liikennevaloissa ABC:n ja Lidlin pihaa osoittaen.
    ”Mitä varten?” hän kysyi.
    ”Mä käyn ostamassa Omar-munkin.”
    ”Etkä käy!” Allu ja Janne sanoivat samaan aikaan.
    ”Ihan sama vaikka käviskin”, Tide sanoi. ”Sä oot vasemmalle kääntyvien kaistalla.”
    ”Nii? Sitte? Keskusta on tuollapäin.”
    ”Nii on ja Ideapark on Joupissa, oikealla. Ei siellä keskustassa enää mitään ole. Sä joudut kuitenkin kääntyä takasin.”
    ”Olisit sanonu…”
    ”Mä luulin et sun pitää hakee jotain erityistä keskustasta.”

    Allu kääntyi vasemmalle, kun ei muuta vaihtoehtoa ollut, ja vilkutti sitten melkein heti oikealle. Hän kurvasi ABC:n takana olevalle pikku parkkipaikalle ja pysäytti auton äkäisesti nytkäyttäen.
    ”Kiitti”, sanoin mahdollisimman iloisesti ja tunsin heti oven avattuani voivani hengittää kunnolla.

    Palatessani tunnelma autossa oli vieläkin yhtä tahmea kuin kantamani neljä Omar-munkkia. Haukkasin itse ensin yhtä munkkia ja ojensin sitten pussia Allua kohti. Hän pudisti päätään ja nosti kämmenensä torjumaan hienoa pullaelettäni. Kaksi samanlaista torjuvaa kämmentä oli vastassa myös takapenkillä. Kohautin olkiani ja haukkasin uudelleen. Ihan sama. Sain syötyä kaikki neljä pullaa ennen liikenneympyrää, koska autoja tuli ja meni aika paljon Allun kääntyessa vasemmalle ja vielä liikennevalotkin muuttuivat juuri punaisiksi päästessämme takaisin niihin. Joupissa vatsaani alkoi vääntää uhkaavasti.

    ”Aaaauuhh! Mä oon raskaana!” valitin vatsaani halaten.
    ”Sä et ole raskaana!” Tide tyynnytteli hieman ärtyneen kuuloisena sen sijaan, että olisi ryhtynyt esittämään vaikka vauvan isää asiaankuuluvalla intensiteetillä.
    ”Se teidän Nellykin on raskaana”, Janne sanoi vähän Tiituksen puheen päälle.
    Allu mietti pienen hetken otsa rypyssä ärsyyntyisikö vai huvittuisiko. ”Onnittelut!” hän sitten huudahti ja puristi olkapäätäni katse tiessä.
    ”Se ei ole raskaana”, Tiitus sanoi kovaan ääneen ilmeisesti Allulle.
    ”Älä huuda mulle! Mä odotan lasta!” ulvahdin Tidelle.
    ”Sä et odota lasta”, Tiitus sanoi yhtä kovaa takaisin.
    ”Musta tulee eno!” Allu riemuitsi ja ryhmittäytyi oikealle Halpa-Hallin risteyksessä.
    ”Susta ei tule enoa!” Tiitus kiirehti sanomaan.
    ”Kuka mua sitten auttaa tän lapsen kanssa?” nyyhkäisin.
    ”Rauhoitu”, Tide sanoi hiljempaa. ”Sä et ole raskaana. Sä olet mies.”
    ”No minkä takia mulla on sitte tälläsiä kipuja ja moodswingejä? Ja paha olo? Mä luulen että tää on aamupahoinvointia…”
    ”Voi pientä. Sen siitä saa jos nielee neljä pullaa kokonaisena.”
    ”Allu aja!!” Janne kuulosti jo hätääntyneeltä. ”Me kuollaan jos toi pieree tänne!”
    ”Mä en enää ikinä tuu sun kanssa jouluostoksille, Hello”, Allu sanoi tyynesti ja kurvasi Euronkaupan takana olevasta liikenneympyrästä niin että sain nieleskellä estääkseni pullia näyttäytymästä uudelleen. Ainakin tunnelma oli hieman hengittävämpi. Ainakin toistaiseksi. Ainakin jos Allu ajaisi Ideaparkkiin tarpeeksi nopeasti ja menisi parkkiin suoraan vessojen puolen ovelle.

    • #6983 Vastaus

      Nelly
      Valvoja

      Voi Hello 😀 . Mä tunnistan ton syöpöttelyn. Aina kun on ikävä tunnelma tai muu ei-niin-kiva hetki, mä haen sipsiä tai suklaata tai karkkia tai leipää tai jotain. Neuletyö on kans, koska sit voi mukamas sitä siinä tehdä.

      Mutta, tässä taas nähdään, miten tilannetajuinen Hello on. Aina se keksii jotain!

    • #6984 Vastaus

      Noa
      Osallistuja

      Mä rakastan makeeta, aikanaan kun opiskelin ekassa ammattikoulussa niin niihin aikoihin vedin useesti kaks mutakakkua päivässä ja siinä päällä hillittömästi kermavaahtoo.. :DD
      Nyt onneks on tullu vähän hillittyä, mutta edelleen uppoo – mutta siis silti, neljä ällömakeeta munkkia autossa joka on ihmisiä täynnä. Hyi kiesus, ei ikinä. Mutta onhan se aika saavutus 😀

      Ja tässä taas todettiin, että ei oo väliä minkä ikäinen on, pieruhuumori naurattaa aina. Mun kuusikymppinen äitikin nauraa aina parhaiten pierujutuille, ja liekö mä sitten häneen tullut, kun tässäkin tarinassa se oli se joka kolahti parhaiten. Ai vitsit sentään. Ja kuinka usein virtuaalitalleilla kukaan edes uskaltaa kirjoittaa tälläistä?? Joko ei kehtaa tai sitten haluaa oman hahmon olevan se kiiltokuva tyyppi. Että saan olla aika onnellinen, että just täällä tarinat on ehkä aidoimpia mitä virtuaalitalleilla oon koskaan nähnyt!

    • #6985 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Joo, pieruhuumori, paras huumori. Nauratti oikeasti tuo ”Me kuollaan jos toi pieree tänne!”, mutta ei pelkkä tuo lause vaan se tilanne: Janne on ihan tosissaan, ei sitä naurata, sen mielestä se on ihan relevantti uhka. Se tekee tästä jotenkin vielä koomisemman. En tiedä naurattaisiko jos olisi itse samassa tilanteessa, mutta näin ulkopuolisen silmin lukien kyllä naurattaa.
      Ja varsinkin kun siinä just edellä oli Tiden hyvin lakoninen ”Voi pientä. Sen siitä saa jos nielee neljä pullaa kokonaisena.” Naurahdin jo sille. Kuulen ja näen päässäni ilmeen ja äänensävyn.

      Mutta minun tekee mieli aina vähän analysoida Helloa, koska se on niin jotenkin vaikea hahmo. Tässä yksi vaikeuden syy tulee ehkä jossain määrin esiin: joku toinen olisi jättänyt tuon raskaus-vitsin ekaan lauseeseen, muttei Hello. Se jatkaa sitä vitsiä loputtomiin vaikkei se ole enää oikeastaan kovin hauska sen jälkeen. Toiset lähtee mukaan sellaiseen ja pitää sitä hulvattoman hauskana. Toisilta sitten käryää käämit. Minulta ainakin hajoaisi pää ja epäilen että Tiituksellakin on ainakin välillä vähän samoja mietteitä. Ja osittain sen takia Sonjakin karttelee Helloa kuin ruttoa tai pahempaa.

  • #7299 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Pakko saada tätä tarinaa eteenpäin, mutta ei ole aikaa hioa. Puutteita on muiden hahmojen liikuttelussa, ja etenkin Nellyn osuus jää vielä irralliseksi. Oleellinen kuitenkin tulee selväksi. 😀

    Helmipuron kastejuhla

    ”Sä oot komee” totesin Eetulle peilin kautta yrittäessäni vielä tasoitella hiuksiani Hopiavuoren käytävämäisessä eteisessä Komiat-keikoilla yleensä pitämäni puku ylläni.

    Näin peilistä, miten Eetu punastui keittiössä korviaan myöten, vaikka olinkin kuinka oikeassa. Hän näkyi pälyilevän hetken jonnekin näkymättömiini kaapistojen puolelle. Sitten hän tarttui hätäisesti Ilkka-Pohjalaiseen, istuutui puolittain pöydän kulmalle ja ravisteli lehden auki naamansa eteen samalla hieman rykien. Hän piteli sitä kuitenkin niin korkealla, ettei tavallinen ihminen niin lukisi. Paitsi ehkä jos tahtoisi niskajumin.

    ”Mä vieläkin oon sitä mieltä, että mun kuuluis riippua sun käsipuolessa nyt, kun Nellykään ei oo tulossa.” Eetu oli kokenut kehun kiusaamisena. Kiusaamista oli siis jatkettava. Mitäs Eetu oli niin helppo uhri ihan tahallaan?
    ”Kyllä mä oon tulossa, anteeks vaan”, kuului silloin kivahdus jostain kaukaa peremmältä. Sitä säesti rytmikäs kopina, kun Nelly marssi ilmeisesti kylpyhuoneesta olohuoneen parkettilattian kautta eteiseen korkokenkineen ja sinisine mekkoineen. ”Että riipu vaan jonku toisen miehen käsipuolessa. Tai hanki oma.”
    ”Mulla on oma”, muistutin.
    ”Ai nii, se joku ruipelo. Ihan totta. Tidekö ei meinaa tulla oikeasti? No. Ei se mitää. Kehu mua. Kato kuinka hienona mä oon.”
    ”Säki oot Nelly komee.”
    ”No kiva. Mitkähän niiden vauvojen nimeks tulee? Jännittääks sua Eetu olla sylikummi?”

    Tunti hujahti nopeasti. Ensin olin Hopiavuoren käytävämäisessä eteisessä, sitten kattamassa Inarin kanssa Helmipuron valoisan ja rahalla sisustetun ruokasalin pöytää. Tuntui kuin olisin vastustellut vain hyvin pienen hetken kiusausta paukauttaa pianon kansi auki, kun Otsonmäen nuori pappi toivotti päivää taloon ja astui sisään.

    Toinen vauva huusi. Sitä piteli Hirvijärven nuorempi emäntä. Se oli ihan samanlainen kuin siskonsa, joskin äänekkäämpi ja jonkin verran suurempi. Pienempi tyttö oli hiljaa, vaikka havahtuikin välillä hereille. Eetu oli unohtunut tuijottamaan häntä ja hymyili hänelle niin, että näyttäisi varmaan ihan käyrältä kaikissa ristiäiskuvissa, joita äiti otti ihan koko ajan.

    ”Harmittaaks ku et päässy kummiks”, kuiskasin äidille salaa papin höpöttäessä Jumalan lapseksi tulemisesta.
    ”No ei. Onhan minulla ja iskällä jo aivan pätevä kummilapsi”, äiti kuiskasi takaisin ja pörrötti vierelläni seisovan Eiran hiuksia niin että ihan oikeasti ansaitsi Eiran vihaisen mulkaisun. ”Sinä sen sijaan olisit voinut olla kummi. Me isän kanssa mietittiin…”
    ”Mun piti olla Eetun ja Nellyn vauvan kummi.”
    ”Olkaa nyt jo hiljaa!” Eira sipisi. ”Te nolaatte mut!”

    Lapsena olin ollut kamala ristiäisvieras. Olin kuulemma itkenyt hillittömästi Inarin ristiäisissä, koska virret olivat kuulostaneet minusta pelottavilta. Erityisen kammottava oli vieläkin Jumalan kämmenellä -virrestä se kohta, jossa pyydetään siunaamaan äitiä ja isää ja suomaan heille lisää elinpäiviä — aivan niin kuin äidit ja isät eivät olisikaan kuolemattomia. Äiti oli joutunut kantamaan minut Helmipuron terassille ja pitämään siellä sylissä, jotta olin rauhoittunut. Eiran ristiäisissä olin ollut vanhempi. Olin leikkinyt, että vieraiden kengät olivat minun lampaitani, ja sen päätteeksi kukaan ei ollut meinannut löytää kenkiään sekasotkusta. Lisäksi Eetu oli ärsyttänyt minua niin, että olin purrut häntä pohkeeseen. Äiti oli jälleen pannut minut Helmipuron takapihalle, ollut vihainen ja käskenyt olla koiran kaverina siellä vähän aikaa. Nyt olin jo iso. Osasin seistä rivissä. Vaikka vieläkin teki kyllä vähän mieli purra jotakuta, mieluiten Tideä pohkeeseen, kun hän ei ollut viitsinyt edes ristiäisiin lähteä mukaan.

    ”Kastan sinut”, pappi aloitti karjuvan ja isomman vauvan kohdalla. Kaikki terästyivät kuulemaan, mitä seuraavaksi sanottaisiin. ”Irma Eeva Aurora, Isän ja Pojan ja Pyhän hengen nimeen.”
    Eira naksautti äänekkäästi kieltään. Ravistin häntä olkapäästä, jotta hän sulkisi suunsa ja supistaisi silmänsä pienemmälle. Vauvan nimi ei tainnut miellyttää häntä.

    Eetun sylissä nukkuva vauvakin äänteli ennen kuin sai nimen. Hän oli ollut niin kiltisti, mutta kun vesi hipoi hänen nukkaisia hiuksiaan, hänkin veti henkeä ja huusi. Eetusta näki, miten hän oli jo nostamaisillaan vauvan kasvot kaulaansa vasten, mutta hän sai hillittyä itsensä. Pienemmästä vauvasta tuli Inkeri Salla Maria.
    ”Ihan sikahirveet nimet!” Eira kuiskasi ihan liian lujaa ja järkytystä äänessään.
    ”Pää kii”, kuiskasin takaisin.
    ”Oikeesti maailman rumimmat nimet!”

    Koska oli korona-aika, vieraita ei onneksi ollut montaa: pelkästään ne, jotka olivat muutenkin tekemisissä keskenään. Ei tarvinnut siis odottaa kuin papin lähtöä ennen kuin saatoin ravistella puvuntakin niskastani, potkia kengät jaloistani ja lähestyä äitinsä syliin siirtynyttä pikku Irmaa kädet ojossa. Emäntä pääsi itsekin teelle, kun kieräytin nukkuvan Irman rintani päälle käytyäni itse sohvalle pötkölleni. Ujutin jalkani Eetun jalkojen lomaan, sillä hän oli samoissa puuhissa Inkerin kanssa.

    ”Mitä kummisetä?” kysyin Eetulta ja potkin varpaillani hänen polveaan.
    ”Anna se nyt edes tänne”, Eira sanoi kuitenkin siihen päälle ja vei vauvan Eetulta. ”Mitä Inkeri?” Eira lepersi. Hän jatkoi samalla herttaisella äänellä, mutta alkoi ladella vauvalle törkeyksiä. ”Onko sulla vähä sikakauhee nimi onko? Joo on, on. Ooksä pilannu vähä mun elämän? No kyllä, vähä oot pilannu mun elämän. Mut ei se mitää. Ku sä haluat isona et kaikki alkaa sanoo sua Inkaks niin mä ainaki lupaan sanoo, eiks nii?”
    ”Eira–” Inari mumisi nojatuolista.
    ”Siis mun mielestä näistä kahdesta pitäis kyllä ilmottaa lastensuojeluun!” Eira sanoi Inarille tiukempaan sävyyn.
    ”Ne on ihan hyvät nimet”, kuului Helmipuron isän ääni keittiöstä, ja silloin kaikki hänet tuntevat tiesivät sulkea suunsa kokonaan.

  • #7358 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Auto suti paikallaan. Olin kaivanut sitä hangesta apukuskin paikalla istuvan Tiden kanssa parhaani mukaan, mutta vieläkin näytti siltä, ettei se jaksanut vetää itseään ylös kuopastaan. Sain sen keinahtelemaan lupaavasti antamalla ensin varovaisesti kaasua, vaihtamalla salamannopeasti pakin päälle ja yrittämällä peruuttaa yhtä varovaisesti. Auto ei kuitenkaan noussut lopullisesti kuopastaan, vaikka tein mitä. Ratti tuntui niin kylmältä, että niveleni olisivat kuin tulessa illalla, enkä mahtanut sille mitään. Milankin oli juuri keikutellut tiehensä nelivetonsa ja hevosenkuljetusvaunun kanssa. Tiden suu oli tiukasti supussa.

    ”Sun pitää peruuttaa enemmän”, Tide huomautti, kun olin aikani keinutellut autoa.
    ”Kai sä nyt käsität että jos mä annan kaasua, me suditaan tähän kolme metriä syvä kuoppa?” kysyin niin rauhallisella äänellä kuin taisin.
    ”Ihan miten vaan. Mutta näin tää ei onnistu.”

    Lupsautin vaihdekepin vapaalle ja napsautin turvavyöni auki. Tuhahdin Tiden suuntaan, mutta en viitsinyt sanoa mitään. Sen sijaan avasin oven, jätin auton kuoppaansa ja lähdin marssimaan puoleen sääreen yltävässä sohjossa suuliin. Oli se nyt ihme, etten saanut meitä liikkumaan. Pakkohan meidän olisi päästä joko eteen- tai taaksepäin. Tässä oli junnattu paikallaan jo niin kauan, ettei siihen auttanut mikään sutkautus Tiden ajo-opillisista neuvoista puhumattakaan. Halusin olla kotona ennen seitsemää ja naimisissa ennen kuin olisin kolmekymmentä. Kumpikaan ei näyttänyt enää todennäköiseltä.

    Raahasin suulista lumilapiollisen soraa. En olisi jaksanut kantaa yhtäkään murua enempää, mutta pidin vain kiinni kylmästä lapionvarresta, vaikken tuntenut sormiani enää. Tide olisi jaksanut kantaa suurin piirtein viisi kertaa saman määrän, mutta emme me enempää tarvinneet. Kaadoin kivet ronskisti auton renkaiden taakse. Lapio sai jäädä nojaamaan päätallin seinää. Eetu sen kuitenkin kotiuttaisi suuliin ihan kohta. Hän varmaan vaistoaisi omaisuutensa olevan väärässä paikassa, vaikka ei edes näkisi koko lapiota. Että kun olisikin ollut helppoa olla Eetun poikaystävä. Eetu oli jo valmiiksi iskän lemppari, ja Ritvakin oli aina kohdellut sekä minua että Allua niin kuin omia poikiaan. Kaikessa vakavuudessaan Eetu oli sitä paitsi ennalta-arvattava, eikä hänen päässään muhinut mitään minulle epäselviä ajatuksia. Autolle loiskutellessani elin hetken harmissani uudelleen sitä melkein kymmenen vuoden takaista iltaa, kun Eetu oli tuupannut minut vanhan Hopiavuoren kuistilla rinnasta kauemmas itsestään ja naurahtanut epävarmasti. Hyi, ei, Hello. Sori mutta hyi. Ei.

    Tide katseli niska jäykkänä apukuskin puolen ikkunasta ulos, kun istuin autoon. Teki mieli pyytää anteeksi, mutta en oikein tiennyt, mitä. Sen sijaan keinautin autoa vielä kerran eteenpäin ennen kuin peruutin mahdollisimman kohtuullisella voimalla loskakuopasta. Tide halusi viettää aikaansa minun kanssani. Tide painoi illalla vapaasta tahdostaan kasvonsa niskaani. Tai ainakin oli painanut vielä kesällä. Miksen voinut saada kaikkea, mitä tarvitsin? Oli epäreilua, ettei Tide halunnut antaa minulle kaikkea. Hän halusi murjottaa ja huokailla ihan niin kuin minä haluaisin liikaa.

    ”Mähän sanoin…” Tide mumisi, ja minun teki mieli lyödä häntä nyrkillä reiteen. Sen sijaan päästin ratista ja tartuin hänen takkinsa kauluksiin molemmin käsin. Nykäisin niin kovasti, että jopa Tiden kokoisen kaverin oli iskettävä kyynärpäänsä keskikonsolin varaan, ettei hän kaatuisi syliini. Hänen silmänsä räpsyivät muutaman kerran villisti, kun hän näytti odottavan lisäpahoinpitelyä. Suutelin häntä niin vihaisesti, että siitä tuli varmasti mustelma. Sitten irvistin hänelle, etten purisi hänen naamaansa kipeitä kuvia vinoista hampaistani. Tuuppasin hänet takaisin omalle puolelleen niin että hän hieraisi solisluitaan takin alta sen jälkeen.

    Tide oli hiljaa ja silmät suurina niin kauan että olin jurruttanut Eetun postilaatikolle asti.
    ”Mitä sä nyt meinaat?” hän kysyi sitten.
    ”Viedä sut kotiis.”
    ”Eiks meillä pitäny olla treffi-ilta..?”
    ”Treffi-ilta? Oikeen tosi? Sä tosiaan olit Tide ihan oikeassa. Mun pitää peruuttaa enemmän. Tarkalleen ottaen siihen päivään asti kun sinä siinä kehtasit tulla mun perässä Kontiolan vessajonoon käpälöimään, vaikka kaikki kaljapäät istui pöydissä tuijottamassa. Ne ei oikeasti oo mitkään treffit, jos me syödään neljänä iltana viikossa Runoin pitsaa mun sohvalla ja katotaan sun siskon Netflixistä sarjoja!”
    ”Mitä… Mitä sä sitten… Haluat..?”
    ”En mun mielestä mahdottomia. Mä haluan että sä tuut mun kans meille kotia. Ja että me mennään johonkin. Ei edes mihinkään näkyville. Vaikka leffaan. Pidä mua salaa kädestä paskassa leffassa.”
    ”Siksikö sä oot niin vihainen koko ajan? Kun mä en tuu sun äidin ja isän luo?”
    ”Nii”, äyskäisin, mutta jo rauhoittuneena. ”Ja siks että aamuseksiä saa enää jotain kerran viikossa”, en malttanut olla lisäämättä, koska Tide oli vieläkin suloinen punastuessaan, ja hänet sai yhä punastumaan tokaisemalla jotain sellaista mahdollisimman yllättäen.

    Vanha Päätie oli aurattu. Katsoin Tideä hetken silmiin ennen kuin vaihdoin vaihteen neloselle. Jos päästäisin hänestä irti, löytäisikö hän tosiaan mukavan tytön, jota voisi viedä ulos syömään? Hän oli löytänyt jo kerran aiemminkin. Entä kestäisinkö minä sen? Olin kestänyt jo kerran aiemminkin. Löytäisinkö koskaan ketään toista? No — en, mutta Tide oli ihan liian hyvä olemaan kenenkään varavaihtoehto. Niin kuin olin minäkin.

    • #7365 Vastaus

      Noa
      Osallistuja

      Ehkä mä olen jotenkin paha ihminen, mutta mä niiiin nautin näistä tälläisistä tarinoista. 😀 Oikeasti kylläkin siksi, että tähän pisteeseen on saavuttu jotenkin niin luonnollisesti ja aidosti. Koska kyllähän minä muistan aikoinaan, miten molempien vatsassa lenteli perhosia ja rinnassa kuumotteli pelkkä ajatus toisesta, sitä ihanaa rakkauden ja ihastuksen huumaa. Ja nyt ollaan tässä. Toinen ei osaa oikein vieläkään olla luonnollisesti, ja toinen on ehtinyt päästä jo katkeraksi kenties monen pienen asian takia. Kokemuksesta voin sanoa, että siitä ei ole helppo päästä yli! 😀 Ainakin kun mua suolattaa, niin en mä enää silloinkaan olisi tyytyväinen vaikka se tulisikin mun vanhemmille ja veisi paskaan leffaan ja saisin aamuseksiä. Sitten mua ärsyttäisi se tapa, millä se kävelee, tai pitelee mukia kun se juo, tai sen eleet kun se puhuu, tai miten se ei ymmärrä jotain juttua mitä en edes selitä kunnolla, tai tai tai…. Saapa nähdä, onko mussa ja Hellossa siinä mielessä mitään samaa. Näiden tarinoiden perusteella haluaisin väittää, että on. Koska pystyn samaistumaan Hellon tunteisiin ja käytökseen hyvin vahvasti, melkein ihan niin että voisin käyttäytyä oikeassa elämässä hyvin samalla tyylillä.

      Voi Tide, kun olet niin vaikea!! 😀 Eipä kai kumpikaan tiennyt, mihin koko homma johtaisi alun huuman jälkeen, silloin kun riitti se salassa kädestä pitäminen ja yksityiset suukotteluhetket. Naimisiin meno on kumminkin aika iso harppaus siitä. Mahtoiko Tide koskaan oikeasti käydä niitä ajatuksia läpi itsekseen, että mitä se oikea parisuhde juurikin Hellon kanssa tarkottaisi. Mahtoiko Hellokaan, oikeasti?

    • #7367 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Tämä on ihan kauhean loistava teksti. Kauhea noin niinkuin jos miettii omalle kohdalle Hellon tilannetta ja ajatuksia, mutta silti niin loistavasti kuvattu ja kirjoitettu, että omat rävellykset taas vaihteeksi hävettää. Tässä puhutaan Hellon ajatuksista ja tunteista, mutta siinä missä minä kirjoittaisin kolmetoista-sivuisen päänsisäisen monologin Sonjan tai Harrin ajatuksista ja 90% lukijoista jättäisi sen kesken toiselle sivulle, tässä se on ympätty toimintaan ja ympäristöön ja se ei ole yhtään tylsä.
      Mutta kaikesta kauheudesta huolimatta tässä on tosi vahva toivo ja positiivinen loppu. Hello uskaltaa kakaista ulos sen mikä vaivaa tai ainakin osan siitä.

    • #7387 Vastaus

      Nelly
      Valvoja

      Joku viisas sanoi mulle joskus, että parisuhteissa ja kaikissa muissa suhteissa pitää voida riidellä. Se oli mulle iso asia ja käytin oikeen paljon aikaa ja vaivaa sen asian läpikäymiseen. Ja tässä on nyt tarina, joka vahvistaa sitä ja kertoo sen. Tämä tarina todella kertoo, että parisuhteessa pitää uskaltaa riidellä. Agressiivinen suudelma, tiuskiminen ja ärsyttävä ajo-oppettaminen kuuluu parisuhteeseen. Niin paljon, kun toinen ärsyttää ja itseä kiukuttaa, voi tilanteen hoitaa tiuskimisella ja mustelma-suukoilla 😀 . Eikä se vähennä rakkautta ja välittämistä tässäKÄÄN tapauksessa se riitely.

      Muutenkin on todella kunnioitettavaa, että Hello sanoo ihan oikeasti ääneen, että ei ole treffi-ilta tämmöinen ja tuu mun kotiin. Hello on ihan tosi hyvä parisuhteessa. Voi, mä opin niin paljon Hellolta!

  • #7388 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Vai on meillä sellainen suhde!

    Väänsin sormuksellani auki olutpullon. Se ei ollut Kukkoa, jota olisin saanut juoda, vaan jokin Tiden saunakalja. Tide oli hyvä ostamaan saunakaljoja, mutta melko huono juomaan niitä, joten niitä meillä oli. Korkki plinkahti puulattialle, vieri muiden pullojen lomasta ja päätyi kilahtaen pianon taakse.

    ”Jerusalem tänne”, komensin taakseni katsomatta ennen kuin otin hörpyn. Kuulin kynsien rapinaa selkäni takaa vasta kun taputin pientä penkkiä viereltäni. Pian Jerusalemin lämmin hengitys tuntui kyynärpääni iholla. Kurotin vetämään koiraa pannasta. Se saisi luvan kyllä istua minun kanssani penkillä. Vastahakoisesti se asetteli keltaiset etutassunssa vierelleni ja ponnisti. Sen istumaan asettautuminen näytti huteralta, mutta lopulta se hieraisi kirsullaan korvaani ja sulki kitansa.

    Painoin koskettimia pari kertaa vasemmalla kädellä. Pianon ja kitaran piti riittää minulle. Niin oli aina ollut. Ajatus niiden ja Jerusalemin kanssa yksin jäämisestä tuntui kuitenkin jostain syystä harmaalta.

    ”Pidä tota”, sanoin Jerusalemille ja asettelin pitelemäni pullon sen etujalkojen väliin penkille. Huomasin kääriväni kuvitteellisia hupparin hihoja, vaikka minulla ei edes ollut hupparia. En kuitenkaan hipaissut pianoa kuin pari kertaa samoista kohdista vasemmalla kädellä. Nyt olisi tarvittu jotain Kuutamosonaattia, jossa oli sekä käsille kiireisiä että aivoillekin äärettömän vaikeita juttuja. Harmi että taisin olla liian humalassa soittamaan edes radio LOOPilta autossa tulevia kappaleita.

    Otin olueni, hätistin Jerusalemin tiehensä ja jätin pianon niin kuin se oli: irvistämään irvokkaasti koskettimet paljaina. Join pullon tyhjäksi kahdella mieshörpyllä matkallani eteiseen ja jätin sen hattutelineelle. Sitten puin takin suoraan t-paidan päälle, otin Jerusalemin hihnaan, työnsin jalat lenkkareihin ja muutaman kaljan kangaskassiin ja lähdin.

    Pieni maisemien katselu tekisi hyvää. En ollut vielä ratkaissut, selvittäisinkö päätäni vai joisinko lisää. En edes tiennyt, mistä tarkalleen ottaen olin niin murheissani ja loukkaantunut. Tidestä se oli alkanut, ja hänen ulkomaanreissustaan. Ärsytti, että hän olisi poissa kuukausia enkä näkisi häntä. Ahdisti, että se oli niin kova paikka minulle, vaikka aika oli lyhyt. Suututti, että Tide oli valinnut sellaiset sanavalinnat: odotatko minua. Ihan niin kuin olisin joku nymfomaanikko. Eniten taisi kuitenkin pelottaa se, etten — mutta sitä ajatusta en halunnut edes ajatella loppuun.

    Kun ovi heilahti kiinni, tajusin, etten voisi mennä minnekään. Kylmä ilma virvoitti minua sen verran, että ymmärsin olevani ihan jossain muussa kunnossa kuin ajokunnossa. Olin juuri ja juuri kävelykunnossa. Ymmärsin, että voisin oikeasti sammua hankeen kahdenkymmenenviiden asteen pakkaseen.

    Lisäksi auton avaimet olivat jääneet sisälle.

    Ja samassa avainnipussa olivat kotiavaimeni.

    Ja seurakunnan tilojen avaimet, monnarin avaimet — kaikki avaimet.

    Jerusalem haisteli rivitalon nurkkaa ja katsoin sitä tyytymättömänä ihan niin kuin avaimista huolehtiminen olisi ollut sen homma. Oli pimeää. Katuvalotkin oli jo sammutettu. Ihan sama, vaikka lähtisi lenkille. Kukaan ei kuitenkaan tulisi avaamaan ovea vielä viiteen tai kuuteen tuntiin, vaikka mihin soittaisin. Jos jäisin paikalleni, lopulta jäätyisin yhtä varmasti kuin hankeen sammumalla, eli sama kai se olisi mihin kohtaan Otsonmäkeä tässä kuoltaisiin. Ehkä löytyisin helpommin tienposkesta kuin pihasta. Harmi, että minulle tuli kylmä jo kun olin päässyt postilaatikoille. Pyyhin nenääni kintaaseen ja avasin oluen postilaatikoiden puista tukea vasten korkin reunaa vääntämällä.

    Pirun Tide. Ei ollut Tiden syy, että olin lukinnut itseni ulos keskellä pakkasyötä, mutta toisaalta — oli ihan Tiden syy, että olin lukinnut itseni ulos keskellä pakkasyötä! Vai oli meillä sellainen suhde, että täytyi päästä Saksaan moneksi kuukaudeksi. Sellainen suhde, että muutama hassu kuukausi olisi ollut jokin kynnyskysymys. Sellainen suhde, että moinen asia käsiteltiin nopeasti autossa! Oli se nyt jumaliste ihme rako asettaa poikaystävänsä, tai ylipäätään kenetkään. Ei ollut ollut aikaa keskustella enempää, vaan minun oli pitänyt valita kahdesta vaihtoehdosta. En vieläkään tiedä, olisiko pitänyt valita vaihtoehto a: mene vain, rakas, nähdään joskus juhannuksena, jos pysyt päätöksessäsi palata! Pidän jalat ristissä! Vai vaihtoehto b: mitä sitä odottelemaan? Mikä tapahtuu Saksassa, jää Saksaan, ja mikä tapahtuu täällä, ei sinua satuta, ellet tiedä siitä. Olin valinnut salaisen vaistoehdon c ja sanonut, että no kiva temppu. Ja olin sanonut v-alkuisen sanan. Ja että lähden nyt Runoihin. Yksin.

    Jerusalem uikahti. Vaikka se oli remmin päässä, jouduin oikein etsimään sitä katseellani. Se ei pidellyt tassujaan ilmassa, joten ei sen ainakaan kovin kylmä ollut, eikä sitä sattunut. Se taisi uikuttaa, kun kävelin niin hitaasti. En minä kyllä voisi vaellella Otsonmäellä ryypäten keskellä yötä varsinkaan niin kylmässä. Menisi maine, ja parhaassa tapauksessa henki. Näpitkin olivat jäässä.

    ”Odota ny hetki”, mutisin Jerusalemille ja aloin rullata kännykästä yhteystietoja kävellen edelleen yhtä hitaasti eteenpäin. Pysähdyin vain potentiaalisten autollisten hakijoiden ja majapaikkojen kohdalla, mutta hylkäsin yhden toisensa perään.

    Allu? Ei: siitä seuraisi ristikuulustelu, ja sitä paitsi kun lopulta pääsisin nukkumaan, joutuisin nukkumaan unissaan potkivan Allun kanssa. Ja aamulla ristikuulustelu jatkuisi.
    Eetu? Joo, hyvä idea: herätetään Jepen kanssa Eetu yöllä. Hän tulisi hakemaan, olisi ihan hiljaa ja pyörtyisi seuraavana päivänä johonkin kaurasäkkien väliin. Ei kiitos. Jaksaisinkohan kävellä Jätinmetsään asti..? Voisin mennä omatoimisesti sohvalle nukkumaan… Ei, en jaksaisi kävellä sinne asti.
    Inari? Ehkä. Inari taisi olla vieläkin meillä. Äiti ja iskä eivät kysyisi liikaa kysymyksiä, jos hän lähtisi minua hakemaan. Sitä paitsi pääsisin kotiin yöksi. Toisaalta iskä kyllä haluaisi kuulla liian tarkasti, mitä tein yksin kännissä ulkona yöllä.
    Iskä? Iskällä oli kännykkä kiinni ja vaatenaulakossa latauksessa öisin. Sitä paitsi vaikka saisin iskän kiinni, äiti alkaisi soitella jatkossa joka ilta. Iskä ei siis käy, eikä oikeastaan Inarikaan.
    Janne? Ehkä. Jannen vaimo hermostuisi, mutta tokenisi kyllä. Jannen härnäämisen kestäisi.
    Milan? Milan ampaisisi salamana sängystään autolla hakemaan, eikä kysyisi kysymyksiä. Vaikka olin kuinka vihainen Tidelle, tuntui kuitenkin huonolta idealta mennä Milanin sohvalle nukkumaan. En ollut varma, oliko minulla poikaystävää enää, mutta vaikka olisi ollutkin, Milanin asunnolla nukkuminen heti oli surkea idea.
    Nelly? Joo ei kiitos. Nelly ei luovuttaisi ennen kuin kuulisi, mitä varten olin tässä kunnossa. Sen jälkeen hän ei suostuisi viemään minua nukkumaan, vaan raahaisi Tiden luokse, enkä ollut menossa Tiden luokse. Mieluummin jäätyisin Kirkonmäelle.
    Noa? Ei… Ehkä olimme vain vitsinvääntöväleissä… Oli parempi vaikka hölkätä pakkasessa lämpimikseen kuin häiritä…
    Tide? Joo ei.

    Arvoin, soittaisinko Jannelle vai yrittäisinkö kävellä iskän ja äidin luo. Meno oli kuitenkin huteraa, ja olin sitä paitsi lähtenyt jo väärään suuntaan. Tarvoin Meijerin pihaan johonkin mennäkseni ja vannoin, etten istuisi vanhalle lastaussillalle vaikka kuinka väsyttäisi. Väitin itselleni selvittäväni vain hetken päätäni, mutta samalla väänsin kuitenkin uuden pullon auki Meijerin takaoven kivirappujen nimikylttiä vasten. Siinä luki WANHA MEIJERI, uudemmassa laatassa NUORISOTILAT TOIMISTO ja sen alla samanlaisessa mustassa ovilaatassa kuin minun omassakin ovessani oli: PAITHOONBUATHONG. Liiaksi harkitsematta aloin rämpyttää ovikelloa. Täällä tohtisi nukkua.

    Melko nopeasti vaaleansininen ovi aukesi, mutta vain hieman. Yksi tumma silmä katseli minua varovasti ovenraosta. Harkintakykyni toimi niin erinomaisesti, etten tuupannut ovea auki ja kävellyt vain sisään koirineni, vaikka taatusti olisin voinut.

    ”Mä oon Hello”, ilmoitin huppuni sisältä.
    ”Ai! Niinpä!” Chai Paithoonbuathong sanoi ja avasi oven. Hänellä oli tukka melkein pystymmässä kuin minulla, ja hän oli kääriytynyt peittoonsa, jossa oli vaaleanvihreä pussilakana. Tuijotin peiton alareunassa hyppiviä valkoisia pupuja, mutta ne katosivat, kun Chai astui puolittain oven taakse piiloon. Havaitsin, että se oli kutsu sisään. Otin tukea ensin seinästä, sitten ovenpielestä ja lopulta Chain olkapäästä. Otin vielä yhden pitkän hömpsyn ja tarjosin pulloa Chaita kohti. Hän pudisti päätään.

    Meijerillä haisi, noh, vanhalta meijeriltä. Homeelta. Perunakellarilta. Kylmänä pidetyltä tuvalta. Olin ollut siinä pienessä sivueteisessä noin miljoona kertaa, sillä Otsonmäen seurakunta omisti Meijerin. Suoraan edessä oli ovi, josta pääsi Meijerin pienelle esiintymislavalle. Vasemmalla puolella olevasta ovesta pääsi Meijerin suureen keittiöön ja nuorisotilojen toimistoon, joka oli auki vain etukäteen soitettaessa. Vasemmassa nurkassa olevia rappusia olin noussut vain kerran: tuodessani Chain tänne. Niiden yläpäässä oli vielä yksi ovi, josta pääsi pieneen vinttiasuntoon. Tuijotin piilossa olevan oven suuntaan kaipaavasti. Olisikohan Chailla jo sohva..?

    ”Anteeksi mutta ootko sä humalassa?” Chai kysyi varautuneena ja puristi peittoaan.
    ”Joo”, myönsi. ”Vähäsen. Mut Jeppe on selvin päin.”
    ”Tuota… Mitä..?”
    ”Mä lukitsin itteni ulos mun kotoa. Sitten mä ajattelin, että mä kävelen vähän, ja muistin että sä asut tässä. Yhtäkkiä mä ajattelin että voisinks mä nukkua täällä? Jos sä et halua mua teille, niin jos sä voisit avata ton toimiston? Eiks sulla oo talkkarin avain? Kyl sä tiedät et mulla olis sinne omakin avain, mutta se nyt on muiden avainten kanssa mun naulakossa…”
    ”Et sä nyt kylmään toimistoon mene. Ei siellä oo edes muuta kun se toimistotuoli. Mennään tonne ylös.”
    ”Jaaha, jaaha, sitä ollaan kurkittu toimistoon omilla avaimilla, jaaha!”
    ”No… Vähän… Mutta mulla on lupa!”
    ”Joo joo.”

    Chai näytti katsovan Jerusalemia koko ajan puhuessaan. Kun suostuttelin koiran remmistä lähemmäs itseäni ja patistin sen menemään portaita edellämme, Chain ote peitosta näytti rentoutuvan vähän. Sitten käänsin hänelle selkäni ja lähdin kapuamaan koiran perässä. Ei Chaissa ollut kuitenkaan mitään näkemistä, vaikka hän sattuisi peittonsa pudottamaankin. Narisevien portaiden yläpäässä Jerusalem tiesi raapia okeaa ovea, koska se oli ainoa. Avasin sen ja päästin koiran pannastaan heti ovella.

    Asunnosta haisti edelleen, ettei siellä ollut terveellistä asua. Chai oli kuitenkin muuttanut sen autiosta vinokattoisesta varastovintistä aika suloiseksi pesäksi. Lattian halvat laminaatit, joilla Jeppe rapisteli kulahtanutta vihreää karvamattoa kohti, olivat pölyttömät. Lattioilla ei ollut muuta roinaa kuin yksi kasa vaatteita, joista Chain oli täytynyt kuoriutua juuri ennen nukkumaanmenoa. Sängyssä, jonka reunat Jerusalem haisteli, ei ollut peittoa, mutta Chai olikin pukeutunut siihen. Tyynyliina oli eri paria sen kanssa: sininen ja koukerokuvioinen. Sänky nurkassa oli vain puolet siitä, mitä minun sänkyni oli. Sen vierellä Chailla oli yöpöytä, jolla oli tietokone ja lamppu, sekä jokin korkki tai muu muoviroska, jonka Jerusalem otti suuhunsa. Ainoan ikkunan alla oli naarmuinen Ikean kirjahylly, ja keittiön väliseinää varten kökötti — luojan kiitos — pieni ruskea nahkasohva! Sen eteen koira asettui järsimään muovikorkkiaan.

    ”Mä laitan sulle tähän uudet lakanat”, Chai sanoi vaellettuaan sänkynsä luo.
    ”Älä ny viitti pelleillä”, hörähdin. ”Anna mulle viltti ja jos sulla on niin tyyny, niin tossa on mulle hyvä sohva.”
    ”Siinä on aika huono nukkua…”
    ”Ai jaa? Mä oon humalassa mutta et sä silti tolla tempulla saa mua sun kanssa sänkyyn.”
    ”En mä — en mä — mä ajattelin –”
    ”Se oli vitsi.”
    ”Ai. Haittaako sua… Jos koira nukkuu keittiössä..? Vai pysyykö se siellä sohvan vierellä sulla..?”

    Ai niin. Niinhän se oli ollut. Chai oli jo vähän lämmennyt koirille tallilla, mutta oli selvää, ettei hän halunnut ottaa sitä riskiä että Jerusalem söisi hänet hänen nukkuessaan. Vilkaisin Jerusalemia, joka läähätti. Chain asunnossa oli kuumempi kuin meillä kotona, joten ehkä Jerusalem muutenkin viihtyisi keittiössä. Siellä näytti olevan laattalattiakin.

    ”Se voi aiva hyvin olla tuolla.”
    ”Mä annan sille — vai saanks mä antaa sille, täällä on tämmönen paksu täkki? Jos se nukkuis tällä? Vai mikä sille annetaan?”
    ”Ei ku se on aiva hyvä. Vaikka mä luulen että se nukkuu lattialla kun sen on kuuma.”
    ”Ai! Avaanko mä sille ikkunan?”
    ”Kyllä se pärjää. Älä nyt vouhota. Yleensä kun joku hakkaa kännissä toisen ovea, niin sille heitetään laupeuttaan viltti tai ajetaan se pois.”
    ”Emmä ketään aja… Hei Jeppe. Hei. Kato, tässä on sulle tämmönen pesä. Laitetaan tänne. Tuu tänne. Tähän nuk — ei se tuu? Onks sen jano? Tuu Jeppe, mä laitan sulle — katopa otetaan täältä tämmönen kattila. Käyks tää? Hello?”
    ”Eiku kyl se kotonaki juo timanttikupista nii täälläki täytyy olla”, sanoin silmiäni pyöräyttäen ja Chai nauroi peitossaan. Mietin, mahtoiko hän nukkua alasti, vai minkä ihmeen takia hän viitsi touhuta laahuksensa kanssa.

    Koira teljettiin keittiöön kahdella pahvilaatikolla. En viitsinyt kertoa Chaille, että Jerusalem pääsisi huoneen puolelle koska tahansa joko hyppäämällä laatikoiden ylitse tai yksinkertaisesti kävelemällä niiden läpi. Jos pari pahvilaatikkoa teki Chaille hyvän mielen, sen kun pinosi niitä oven eteen. Päästyään takaisin sänkyynsä hän kysyi vielä kerran, että ei kai Jerusalemilla ollut paha mieli keittiössä. Vakuutin, ettei olisi ja käänsin selkäni Chaille ja hänen sänkynsä yllä vinokatosta roikkuville lukuisille pölyä kerääville unisieppareille.

    Silmänräpäystä myöhemmin oli aamu. Seinän takaa keittiöstä kuului juttelua, joka oli vuoroin iloista ja vuoroin kireää. Vaatekasa oli hävinnyt lattialta ja peitto oli sotkussa Chain kapeassa sängyssä, mutta muuten oli samanlaista kuin illallakin. Valoisampaa vain. Päätäni särki, joten jäin hetkeksi vain kuuntelemaan ja katselemaan todella epämukavalle sovalle. Ihan pieneksi hetkeksi vain.

    Kun Chai lirkutteli ja kujersi koiralle sekä välillä varoitteli sitä olemaan purematta, ajattelin Tideä. Ei minua pelottanut, etten kestäisi muutamaa hassua kuukautta yksin. Ei pelottanut, että tulisi liian ikävä, vaikka varmasti tulisi. Oikeastaan en ollut enää kauhean loukkaantunut siitäkään, miten Tide oli kysymyksensä esittänyt. Vaikka olin edellisiltana kaikin voimin kieltäytynyt ajattelemasta asiaa saati myöntämästä sitä kunnolla itselleni, Tiden äänensävy ja liian vakava suhtautuminen koko juttuun olivat pelottavia. En uskonut etiäisiin, mutta silti minusta tuntui siltä, että Tide tekisi Milanit, eikä koskaan tulisikaan takaisin.

    Chain ilmeetön naama kurkisti keittiön ovelta sohvalle. Sille puhkesi onnellinen hymy, kun hän näki minun olevan hereillä.
    ”Otatko pekonia?” hän kysyi iloisesti.
    ”Hyi hitto. Älä puhu mulle mistään ruuasta, joka on limasta.”
    ”Paahtoleipää?”
    ”Äläkä mistään rouskuvasta.”
    ”Jugurttia?”
    ”Tai semmosesta missä on oksennuksen tekstuuri. Hei, mä oon tässä niin kauan että mä en meinaa enää akuutisti oksentaa, ja sit mä soitan talkkarille että käy avaamassa mun oven ja lähden kotia.”
    ”Okei — mutta ainaki mä tuon sinne mehua! Mä annoin — mä en tienny saako Jepelle antaa mut se katto niin mä annoin, siis jauhelihaa, ja sitte mä käytin sitä tossa pihalla mut se teki vaan pissan. Mä kyllä ajattelin — vaikka sä suutut — et jos se alkaa haukkuun niin mä päästän vaan irti ettei se pure mua. Mut ei se alkanu.”

    • #7645 Vastaus

      Noa
      Osallistuja

      Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, eiks vaan? Käyn nyt vähän näitä ”vanhempia” tarinoita läpi joita mun on pitänyt jo ikuisuus sitten kommentoida mutten oo kerennyt. Mitään järkevää sanottavaa mulla ei ole, mutta haluan kommentoida että tiedät että kyllä näitä joku lukee oikeasti ja tosi mielellään!!

      Tämä on Hellon tarina, ehkä jopa Hellon ja Tiden tarina, mutta silti mun lempi osuus tässä koko tarinassa on Chai. Etenkin se, kun Hello miettii että nukkuuko hän alasti. Oikein, munkaan mielestä vaatteet ei kuulu sänkyyn. 😀

      Mä en kyllä jaksaisi, jos olisin Hello. Tide on ihana hahmona, mutta mä en olisi hänen kaltaisensa oikean ihmisen kanssa jaksanut olla ollenkaan niin pitkään, kuin mitä Hello on. Tiden on pakko olla tosi hyvä sängyssä. Hello ja Tiitus on kumminkin lopulta todella, siis todella erilaisia, ja tuntuu että tosi usein se on Hello joka tulee vastaan ja joutuu joustamaan. Tämä tietysti johtuu siitä, että Hellon tarinoita heidän suhteestaan tulee luettua enemmän, ja että Hellon ajatukset ovat paljon värikkäämpiä ja kärkkäämpiä kuin Tiituksen. Tiitus kokee, että hei, no big deal, ja Hello kokee, että no todellakin on ihan tosi big deal. Että aikamoinen parivaljakko, ei voi muuta sanoa.

  • #7583 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Hetero Pride -kulkue

    Kuulin Eiran äänen jo pihalta asti. Se oli mainitsemisen arvoista, sillä makasin Hopiavuoren sohvalla itsensä herra Hopiavuoren peittelemänä odottelemassa kipulääkkeiden vaikutusta. Vilkaisin koristetyynyni varasta nojatolissa nilkka polvensa päällä istuvaa isäntää, ja hän kohotti kulmiaan minulle.

    ”Mistä luulet et sillä on paha mieli tällä kertaa?” kysyin virnistäen.
    ”Ny pistit pahan. Joku siton kiusannu taas. Torennäköösin olisit sinä, mutta sinoot ollu nyt täs niin minä sanon jotta soon tapellu tällä kertaa Tiituksen kaas.”
    ”Tiituksen! Mitä se muka on ikinä tehny?”
    ”Tuan äänensävyn perustehella sinoot tapellu sen kaas ainaki. Mutta mitä sinä veikkaat? Kattotahan kumpi arvaa paremmin.”
    ”Se on tapellu Nellyn kans. Niillä on jotain riitaa hevosista muutenki.”
    ”Jahas.”

    Eetu siemaisi kahviaan. Minä käännyin selälleni. Ei tarvinnut odottaa kauaa ennen kuin ovi aukesi vihaisesti ja Eira pamahti sisään potkimaan kenkiä jaloistaan. Pystyi kuulemaan, miten rapa rihisi pitkin lattiaa ja ropisi Nellyn superepäkäytännölliselle pörröiselle käytävämatolle, jota piti varjella kuin esikoistaan. Eiran vihainen kaakatus oli loppunut, joten ilmeisesti hänen vihansa kohde tai uskollinen kuuntelijansa oli kääntynyt takaisin tallille viimeistään kuistin edestä.

    ”Onks tääl ketää edes?” Eira kysyi äksysti.
    ”Täällä moomma”, Eetu vastasi rauhallisesti.
    ”Ketkä me?”
    ”Minä ja Hello.”
    ”Onks muita?”
    ”Ei.”
    ”Onks Niklas?”
    ”No ei ole muita, vain me oomma. Katto tallista.”
    ”No en mä nyt sitä halua nähdä!”
    ”Jaahas.”

    Kuului kielen naksahdus, kiivas sisäänhengitys ja sitten kantapäämarssia. Seuraavassa hetkessä ainakin 45-kiloinen Eira heittäytyi sohvan selkänojan yli päälleni. Ei siinä voinut kuin ulvahtaa. Sen jälkeen hän pyristeli istuma-asentoon säärieni väliin painamalla minua kipeästi kyynärpäällä vatsaan.

    ”Miksi sä edes makaat siinä hullu! Käsitäksä ettei sua voi nähdä jos sä vaan oot siinä? Aina tuut alle ku ihmiset istuu!”
    ”Ite hyppäät ilman et katot. Hyppää samalla lailla pää edellä sit Jätinmontolla ku kesä tulee niin –”
    Eira potkaisi niin että meinasin pudota sohvalta.
    ”Et potki senki koni!”
    ”Ja miksihän en?”
    ”Koska muhun sattuu muutenkin ja mä vannon että mä ristiinnaulitsen sut heti kun mä saan pidettyä taas vasaraa kädessä!”
    ”Ai sori…”
    ”Eetu mikset sä puutu ton toimiin jo?”
    ”Minen jaksa olla kaharen kakaran isä, niin siksen! Varsinkaa kun minä haluaasin mialuuten päästänsä tervehiä kakaroota. Sitä paitti se pyysi anteeksi.”

    Eetu laski kuppinsa pöydälle ja silmäili Eiraa mahdollisimman huomaamattomasti. Eira tuijotteli kynsiään ja nojasi sohvan selkänojaan jalkopäässäni. Ilmeisesti Eira ei ollut siis kokenut välitöntä vääryyttä, sillä siitä hän olisi valittanut saman tien. Tällaisissa tilanteissa oli parasta vain odottaa, sen me Eetun kanssa tiesimme ennalta. Yleensä ei tarvinnut odottaa nimittäin kauaa. Tälläkin kertaa riitti se aika, joka minulta meni könytä ruostuneen tuntuisine nivelineni istuma-asentoon. Sitten Eira jo alkoi puhua.

    ”Siis että mä vihaan homoja!”
    ”Mitä?” naurahdin.
    ”Ai niin… Siis että mä vihaan kun kaikki on homoja!”
    Odotin hämmästyneenä lisäselvitystä. Ketkä kaikki tarkalleen ottaen olivat nyt Eiraa häiritsevästi homoja? Eira rypisteli kulmiaan ennemminkin harmistuneen kuin vihaisen näköisenä. Eetu aukaisi pari kertaa suunsa sen näköisenä, ettei tiennyt mitä Eiran yhtäkkiseen suvaitsemattomuuteen pitäisi sanoa.
    ”Ketkä nyt on homoja?” kysyin kun Eira ei näyttänyt siltä että jatkaisi.
    ”No kyllä te nyt tiedätte! Tai sä ainakin.”
    ”Miks mä?”
    ”Eiks teillä oo se joku tutka?”
    ”Mitä telkkarisarjaa sä oot nyt kattonu? Älä usko kaikkee mitä Nrtflix sanoo.”
    ”No ihan sama! Sä nyt voit olla aina rauhas homo kun sä oot noin paska eikä susta muutenkaa oo mitää hyötyä!”
    ”Vai ei oo hyötyä.”
    ”Mut sit Tide on ja Noa ja Camilla –”
    ”Mitä?”
    ”Älä nyt keskeytä!”
    ”Miten niin ne on? Ooksä viimein pudonnu hevosen selästä päälles oikeesti?”

    Eira katsoi minua niin kuin olisin takertunut mitättömimpään pikkuseikkaan. Eetu oli suoristanut ryhtinsä tuolissaan. Tuon näköinen Eetu oli ollut, kun oli joutunut ottamaan kaitsijan roolin meidän kaikkien ollessa Ritva Hopiavuoren hoitolapsia ja kun Ritva oli joutunut käymään tallissa kesken kaiken.
    ”Kyllä sä nyt tiedät et Noa on, kun mä sillon pari kesää sitte ajattelin et — mut ihan sama, se on muutenki jotain nelkyt, ja eiks Camilla muka oo vai ooks nähny sen ikinä muussa vaatteessakaan kun niissä lökäreissä ja–”
    ”Jos sinet kuitenkaan nyt tekisi olettamuksia sen takia jotta Noa ei ole pedofiili joka haluaas olla kakstoistavuatiahan flikan kaas, ja siks jotta Camilla käyttää vaattehia”, Eetu sanoi painokkaasti.
    ”Mä oon kahdeksantoista.”
    ”Ihan sama, sinolit kakara sinä kesänä ja oot viäläki. Mene nyt asiahan tai minä paan Nellyn viämähän sut kotias siitä puhumasta hulluja.”

    Eira huokaisi dramaattisesti ja oikein heittäytyi sohvan selkänojaa vasten.

    ”Tiesittekste et Niklas on homo!” hän parahti varsinaisesti kysymättä mitään.
    ”Tiedettiin”, nyökäytin samaan aikaan kun Eetu sanoi että ”no ei tiäretty.”
    ”Mikset sä kertonu mulle?” Eira tiukkasi minulta ja jätti Eetun huomiotta.
    ”No sori! Sun pitäs tarkempi lista tehdä siitä, mitä kaikkea itsestäänselvää sulle pitää kertoa! Noni alotetaan niin mä kerron kaiken. Inari on tyttö. Se on sun isosisko. Camilla tykkää käyttää niitä sen iänikuisia lökäreitä. Marshallilla on matoja päässä. Oskari harrastaa–”
    ”Sä oot niin paska! Kuuntele nyt. Arvaa montako tuntia mä oon pelannu Niklaksen kans pleikkaa ja joutunu esittään etten mä muka muista mistä napista tulee tähtäin? Mun elämä on paskaa ja mä en ikinä löydä poikaystävää…”
    ”No reiluuden nimissä, Eira… Heppatalli ei oo todennäköisin paikka löytää poikaystävää.”
    ”Löysit säki.”
    ”Se nyt vasta homo onkin.”
    ”Nii just! Että mä vihaan homoja!”
    ”Aito Avioliitto -yhyristyksen Eira Helemipuro, hyvät naiset ja herrat”, Eetu mutisi. ”Mene ny pihalle siitä ennenku joku kuuloo mitä sä puhut ja ottaa totena. Soitakko itte isäs hakemahan sut kotia kasvamahan vai soitanko minä?”
    ”Mä meen maastoon!”
    ”Mä en eheri vahtimahan sua niin et mene.”
    ”Mä meen Niklaksen kaa! Vaikkei siitä mitää hyötyä ookkaa. Voi paska… Tiesiksä et se on Marshallin kaa? Mitä jos sä Hello jätät Tiituksen, tai ei sun tarvi edes välttämättä, jos vaan vähäsen viettelet sen Marshallin–”
    ”Nyt lähäre menöhön”, Eetu sanoi ja ihan nousi seisomaan.
    ”Joo joo!”

    Kun Eira marssi eteiseen, Eetu lähti keittiöön. Sieltä kuului vaimeampaa kolinaa kuin eteisestä. Sitten ovi läimähti vihaisesti kiinni ja pian Eetukin ilmestyi ruokasalin kautta olohuoneeseen.

    ”Vai vihaa se homoja…” hän ähkäisi istuutuessaan ja laski omenamehulasin pöydälle minua varten.
    ”Niin mäkin”, huokaisin ja vääntäydyin takaisin makuuasentoon. ”Ei niistä ota selvää mitä ne haluaa. Ihme sakkia.”
    ”Ei naisistakaan ota selevää…”
    ”No se, no se…”

    • #7646 Vastaus

      Noa
      Osallistuja

      ”Minen jaksa olla kaharen kakaran isä, niin siksen! Varsinkaa kun minä haluaasin mialuuten päästänsä tervehiä kakaroota. Sitä paitti se pyysi anteeksi.” Aaah, voi Eetu! 😀 Ei oo helppoo, kun on talli täynnä hevosia joita hoitaa ja tupa täynnä ihmisiä joille olla isäntää, ystävää, pomoa, kollegaa ja isää. Mutta ai jehna, näiden kolmen dynamiikka on oikeesti jotain ihan uskomatonta. Paperilla kun meinaan lukee, että millaisia tyyppejä nämä on ja sitten kun ne kuvittelee samaan tilaan, niin ei millään voisi kuvitella että siitä tulisi mitään, saati että se keskustelu olisi hauskaa. Mutta hitto, mä ainakin naureskelen näille ihan surutta.
      Varsinkin sille, että Eiran mielestä Noa on joku nelkyt. Niin sitä taisi itsekin teininä aatella että kaikki +25veet on ihan ikäloppuja, ja että elämä loppuu kun täyttää 21.

      Mutta jotenkin musta on niin hellyyttävää, miten suojelevainen tyyppi Eetu on! Vaikka onhan se useammankin kerran tarinoissa jo näkynyt, mutta tässä taas yksi hyvä esimerkki siitä, varsinkin nuo kaksi vikaa kappaletta. Hellolla on siihen kyllä varmasti ihan oma osansa, että Eetu on niin lunki homouden kanssa.. 😀

  • #7612 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Housut jalkaan ja Nellystä ylivertaista tekemään

    ”Housut jalkaan!” Nelly kajautti puhelimesta tervehdykseksi. ”Ja ulos!”

    Vilkaisin karvaisia sääriäni. Siinä ne olivat mukavasti omalla sohvallani. Kuka ihminen muka piti housuja omassa kodissaan?

    ”Mistä sä tiesit ettei mulla oo housuja?”
    ”Onko sulla ollu ikinä kun tuut avaamaan ovea? Nopeesti nyt. Mä oon pian sun pihassa enkä mä ehdi odotella.”
    ”Telkkarista tulee Suurmestari pian…”
    ”Sä ja sun suurmestari… Neljä minuuttia. Sitten istut mun autossa.”

    Nelly ei tullut neljän minuutin kuluttua, vaan kahden, ja ehti tööttäämään vihaisesti. Ei auttanut kuin istua apukuskin penkille. Olin kietoutunut varmuuden vuoksi villakangastakkiin, vaikka oli kuinka kesäkuinen ilta. Nellystä ei aina tiennyt. Mitä jos hän raahaisi minut kolmen päivän vaellukselle jonnekin Hirvijärven kinttupoluille ja jäätyisin kuoliaaksi? Passia ei tullut mukaan, niin että ainakin meidän pitäisi pysyä valtakunnan rajojen sisäpuolella.

    ”Mihin sä mua tarkalleen ottaen tarvit?” kysyin päästyämme Kirkonmäelle asti.
    ”Mulla on tekemisen puutetta”, Nelly ilmoitti taas säyseänä. ”Mä valmennan susta ratsastajan. Kaikki jotka tuntee sut, myöntää sen jälkeen mikä ylivertainen valmentaja mä oon. Sä oot kuitenkin suurin piirtein maailman huonoin valmennettava.”
    ”No kiitti. Mitä mä tästä saan?”
    ”Opit ratsastaan?”
    ”Ja saan pitsaa?”
    ”Ja saat pitsaa. Mutta vaan jos sä teet niinko mä sanon.”

  • #7628 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    1. Housut jalkaan ja Nellystä ylivertaista tekemään ^
    2. Valmennus, jossa kaikki menee väärin

    3. Tallin emäntä psykoosissa
    Painoin Nellyn ranteita kentän pohjaa vasten säikähtäneen epäuskoisena. Nelly oli ihan totta lyönyt minua. Kuonoon. Kovaa. En tohtinut päästää irti, kun hän rimpuili. Lopulta hän rentoutui. Silloin nousin niin nopeasti kuin näillä nivelillä vielä pystyi ja lähdin perääntymään hitaasti. Tuijotin kentältä pystyyn jupisten kampeutuvaa Nellyä niin kuin hän olisi jokin käärme, joka ei havaitsisi kuin nopean liikkeen. Vasta portista päästyäni uskalsin kääntää selkäni ja puolittain hölkätä tupaa kohti taakseni vilkuillen. Nelly ei kuitenkaan lähtenyt perääni, vaan jäi luottavaisen Skotin kanssa kentälle. Ehtisihän sen hevosen sieltä hakea, mutta taottavaksi en jäisi. Silmäkulmaakin kirveli niin kovasti, että varmaan olisi mustelma, tai ainakin haava. Tuskin Nelly hevosta löisi, kun ei lyönyt ikinä Jeppeäkään, vaikka se astui välillä Nellyn vatsan päälle kipeästi painiessaan Nellyn kanssa matolla.

    ”Ette ikinä arvaa”, huusin tuvan ovelta heti kun sain sen auki.
    ”Ei kun se Kuusamo oli sit siinä toisessa välissä. Mä puhun nyt Ahvenanmaasta”, Sonja mumisi keittiössä ystävällisen rauhallisena ihan niin kuin tässä ei olisi herran tähden hätätapaus ja talon emäntä psykoosissa.
    ”Ei ne sit yhtään kauemmas ympäriinsä niitä osakilpailuita sirottele”, Oskari mumisi vielä hiljempaa ja vielä rauhallisemmin, joten minun oli keskeytettävä moiset turhanpäiväisyydet heti hätäuutisilla, vaikka minulla oli vielä toinen kenkä jalassani.
    ”NELLY LÖI MUA JUURI. Naamaan.”
    ”Mitä?”

    Kun pääsin keittiöön, Sonja ja Harri katsoivat minua Oskarin ja Noan ylitse pöydän äärestä silmät pyöreinä. Eetu nojasi kahvikupin kanssa keittiön tasoihin saman näköisenä. Niklas yski hiljaa vettä keuhkoistaan hänen takanaan Ikean iso väritön lasi puolitäynnä vettä kädessään. Oskarin pää nousi pystympään ja niska meni samanlaiselle virkkuukoukulle kuin kouluhepoilla. Oikeastaan vain Noa näytti siltä kuin tässä ei oltaisi keskellä kriisiä. Reiluuden nimissä on kuitenkin sanottava, että useimmiten Noa näyttää siltä kuin olisi juuri lyllertänyt hieronnasta mentholinhajuiseen luksussaunaan ennen kuin jatkaisi rentoutumista kotona.

    ”Nelly löi”, toistin. ”Nyrkillä.”
    ”Ookko sä aiva pöyröö?” Eetu kysyi säälivästi ja kallisti vielä päätäänkin huolestuneena.
    ”Eiku oikeesti! Täytyhän jonku nähdä. Me oltiin tossa kentällä. Kato mun silmää! Varmasti on joku jälki!”

    Eetu tiirasi silmääni niin että hänen hengitysilmansa puhaltui hänen sieraimistaan suoraan poskelleni.

    ”Kyllä siinä jotaki piäntä näkyy…” Eetu mumisi. ”Mihinkä löit naamas oikeen totta? Menikö joku rikki?”
    ”Mähän sanoin”, ärähdin ja marssin takaisin eteiseen kokovartalopeilin eteen. ”Vai jotain pientä näkyy! Ihan hirvee vekki! Jos tähän ei tuu mustelmaa niin mihinkää ei tuu! Mun naamaparka… Ymmärrättekste et mulla on koko kesä keikkoja?”
    ”Ei Nelly oo sitä lyäny”, Eetu kuului sanovan keittiössä painokkaasti aivan kuin vakuuttaakseen muut .
    ”Ei tietenkään”, Sonja naurahti kepeästi, vaikka minua oli jumaliste pahoinpidelty.
    ”Eiku se oikeesti löi”, huusin kohti keittiötä.

    Seuraavaksi Eetu asettui nojaamaan ovenkarmia keittiön ja eteisen välille. Hän katseli minua.
    ”Hello”, Eetu mutisi niin hiljaa, ettei muiden ollut varmaan tarkoitus kuulla. Jes: voisi Eetu edes minulle myöntää uskovansa, kun kerran väkivaltaisen akan kanssa asui. Kai se oli Eetun kaltaiselle jostain syystä noloa myöntää, jos emäntä mäiski häntä iltaisin pitkin seiniä.
    ”Mhm”, kannustin nyökyttäen.
    ”Soon ny sillä lailla jotta vaikka minä sun juttujas siärän niin soon se Nelly kuitenki mun emäntä. Tuallaaset jutut ei käy kun sinä niitä totena toimittelet. Joku pian uskoo sua.”

    Eetu kehtasi vielä mutristaa suutaan suostuttelevasti hieman horinansa loppuun. Katsoin monttu auki, miten hän poistui takaisin keittiöön kädet taskuissaan. Huolettomana kuin mikä. Ihan niin kuin ei eläisi Nellyn kanssa. Miten voi olla, että sen ainoan kerran kun jotain oikeasti tapahtuu, joka jumalan akka ja ukko sattuu katsomaan eri suuntaan? Vaikka aina on silminnäkijöitä, jos yrittää vaikka nenää kaivaa salaa? Ihan vastahan siitäkin sai tuomitsevan katseen osakseen muuan herra Oskarilta.

    Laitoin kuitenkin kengät ja lähdin autolle. Skotti ei ollut enää kentällä, eikä Nellykään. Myös Nellyn auto oli poissa ja pihaton edessä oli äkäiset kuovitusjäljet. En tahtonut talliin. Vaikka olinkin saanut Nellyä pideltyä loppujen lopuksi melko helpoksi, vähän se hirvitti. Auto oli poissa, mutta mitä jos se oli vain piilossa? Olin aina kuvitellut tulleeni Nellyn kanssa hyvin toimeen ja olin hörsköttänyt hänen kanssaan melko estoitta. Olinkin tainnut olla koko ajan vain ärsyttävä, ja Nelly oli oikein kerännyt suuttumustaan sisälleen. Miten muka tohtisin ikinä mennä takaisin? Mitä jos Nelly nyrkittäisi minua uudelleen? Mitä jos kukaan ei ikinä uskoisi silloinkaan?

    Päätin, että kyllä tästä jotenkin selvittäisiin ja lähdin kotiin. Parin päivän päästä kaikki näyttäisi erilaiselta ja tuvan väkikin olisi sisäistänyt uutiseni. Ei se ollut niin justiinsa. Hakisin illalla pitsaa Jepen kanssa Runoista.

    Kotona peilistä näkyi jo ihan sairaan hirveä musta silmä. Se oli oikein kiva, varsinkin kun illalla piti mennä bändin kanssa soittamaan mommille ja paapoille humppaa Kalliojärvelle. Vaikka silmäkulmani oli kosketusarka, etsin puhelimestani Jannen numeron. Hänen vaimonsa oli suurin piirtein ainoa tuntemani nainen, jolla ei ollut hevosenkakkaa kynsien alla. Kai yhden silmän jollain ihmeen beautyblenderillä saisi keikan ajaksi näyttämään terveeltä.

  • #7689 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Ilvekset ei ole Tidestä mitään mieltä

    Tidellä oli vähän pitsasta tullutta tonnikalaa suupielessään. Siitä huolimatta hän oli edes liioittelematta maailmankaikkeuden kaunein olento, vaikka hän ei muuta tehnyt kuin huokaili neuvottoman näköisenä sohvallani. En olisi uskonut, että mikään niin kaunis pystyi ottamaan minua päähän niin lujaa ja niin usein.

    ”Miten niin et tule?” kysyin aivan helkkarin kuuma Team Ilveksen mölkynpeluuseen varattu joukkuehuppari niskassani ainakin sata-asteisessa asunnossa. Kukaan ei ollut vieläkään puhdistanut ja huoltanut ilmanlämpöpumppua.

    ”En mä pysty…” Tide piipitti ja olisi vielä jatkanut, mutta olin liian vihainen kuuntelemaan.
    ”Ethän sä ikinä pysty! Mä en käsitä mitä niin jumalattoman pelottavaa on muka yhdessä punasessa mökissä että–”
    ”No siellä on kaikki…”
    ”Totta helvetissä siellä on kaikki! Siellä on aina kaikki! Iskä ja äiti asuu siellä, ja mä ja Allu ollaan siellä muutenkin koko ajan, ja sua ei oo kutsuttu ku jotain kolkytmiljoonaa kertaa! Jos Allu olis viimeinkin saanu aikaseksi pussata sitä minkälie piskin omistajaa niin sekin olis siellä, ja niin säkin lupasit olla siellä!”
    ”Mä en tiedä mitä mieltä ne on musta…”

    Huusin suoraa huutoa kohti Tideä. Se ei auttanut suuttumukseeni tippaakaan. Käänsin hänelle selkäni ja laskeuduin kyykkyyn. En tiedä, uskoinko hetken omien hiusteni raastamisen jotenkin helpottavan oloani, kun puristin tukon kumpaankin kouraani. En kuitenkaan vetänyt. En ollut sarjakuvahahmo. Uteliaan Jerusalemin sen sijaan tuuppasin äkäisesti kauemmas.

    ”Hello…” Tide inisi.
    ”Ne ei ole susta yhtään mitään mieltä”, sanoin kyykkysiltämni rauhallisesti. ”Ne ei ole tavannu sua. Paitsi Allu. Se, ettet sä tiedä, on ihan sun–”
    ”–mun oma vika…”
    ”Niin, ja–”
    ”Mä en taida… Pystyä…”

    No niin. Hengitin niin syvään kuin kyykyssä pystyi. Olin arvannut tämän etukäteen. Joka kerta, kun meidän oli pitänyt mennä äidin ja iskän luo, Tide oli mennyt puihin. En ollut hetkeäkään ajatellut hänen tulevan tälläkään kertaa. Miksi se kuitenkin suututti niin kovasti..? Miksi olin joka kerta monta päivää pahalla tuulella ja sitten vielä sen päälle päiväkausia surullinen? Miksi olin niin tyhmä, että leikin Tiden kanssa tätä samaa leikkiä uudestaan ja uudestaan? Jos ihminen toivoo pääsevänsä johonkin eri lopputulokseen kuin yleensä, hänen on herran tähden muutettava toimintaansa. On turha hakata naamaansa seinään ja ihmetellä, miksi nokkaan sattuu.

    Mutta kun minä rakastin Tideä…

    Joskus sadan vuoden päästä olisin halunnut olla naimisissa Tiden kanssa. Meillä olisi ollut samanlainen tupa kuin äidillä ja iskällä, ja siinä Jepppe, Typy ja Skotti ja muutama muu örkki pihassa. Pari kakaraakin olisi juossut vastaan, kun olisin tullut töistä, ja vaikka se oli mahdotonta, mielikuvissani niillä muksuilla oli aina kihara pää mutta Luojan kiitos Hellevaaran jalot nenät eikä Ilveksen perunamaisia vesikraananokkia.

    ”Hello”, Tide kutsui taas.

    Huokaisin noustessani lattialta. Tuntui kuin avioelämä, tupa, örkit ja kakarat olisivat valuneet parketin pikkuruisiin rakoihin niin kuin elohopea ja karanneet ulottuviltani. Surinko todella sitä, että en voisi olla Tiden kanssa enää tällä tavalla tai tulisin hulluksi? Vai surinko oikeasti sitä, että en koskaan tulisi töistä äidin ja isän tuvan näköiseen tupaani ja pörröttäisi Hellevaaran nenäisten kakaroiden kiharatukkaa?

    ”Okei”, sanoin Tidelle. ”Älä sitten tuu. Nähdään illalla.”

    Tide ei rääkännyt minua tahallaan. Päin vastoin. Vaikka olimme jo sata vuotta — tai ainakin pari vuotta — maanneet liian pienellä sohvallani Runoin pitsojen kanssa, Tide halusi nukkua tulikuumina kesinäkin käsivarret ympärilläni. Aina kun Tide haki limsan tai kaljan kaapista, hän nakkasi yhden minullekin. Aina kun siivosin raivolla takapihaa, Tide tuli auttamaan. Aina kun tulin kotiin, Tide kysyi kuulumisia. Joka päivä Tide katsoi minua niin kuin minä häntä: ihan niin kuin minäkin olisin yhtä upea kuin hän on. En voinut tehdä niin, että särkisin hänen sydämensä ohimennen ennen kuin lähtisin äidin ja iskän luokse pelaamaan Mölkkyä tiimihupparissani. Se operaatio piti tehdä illalla kaikessa rauhassa niin, että olisi aikaa jutella ja selittää, vaikka kuunnella Tiden suuttumusta ja pettymystä. Se piti tehdä kaikella sillä rakkaudella ja arvokkuudella, jonka Tide ansaitsi riippumatta siitä, kuinka raivostuttava hän osasi olla.

    ”Mä haen jotain Runoista illalla”, Tide huhuili ahdistuneena olohuoneesta, kun vedin kengät jalkaan ja päästin Jerusalemin edelläni ulos.
    ”Älä hae mulle”, sanoin mahdollisimman neutraalisti takaisin. ”Äiti ja iskä kuitenki syöttää meille viikon ruuat siellä.”

    Pinnistelin autolle asti, mutta kun Jeppe oli takapenkillä ja auto käynnissä, silmät olivat kyllä jo ihan liian täynnä roskia. Päätin ajella hetken Kontiokorvessa ennen kuin menisin Mölkkyä pelaamaan.

    • Tätä vastausta muokkasi 5 kuukautta, 1 viikko sitten  Eetu Hopiavuori. Syy: Yks NORSU jäi ja kukaan ei sanonut :DD (kirjoitan aina NORSU kun en muista sanaa, ja korjaan myöhemmin)
    • #7696 Vastaus

      Nelly
      Valvoja

      Totta kai Hello haluaa saada poikaystävän mukaan perheensä kanssa, koska onhan se nyt luonnollista haluta kaikki rakkaat samaan tilaan pelaamaan.
      Toisaalta myös Tide-raukka, kun ei uskalla lähteä Hellon porukoille pelaamaan. Ne on kuitenkin maaaaaiiiillllmmmaannn rennoimmat ihmiset ja rakastavat jokaista elävää olentoa yhtä paljon.
      Kunpa Tide uskaltaisi lähteä pian mukaan! Tiituksenkin pitäisi nähdä, miten paljon hänestä välitettäisiin ja se tekis Tiitukselle ihan oikeasti tosi hyvää.

    • #7697 Vastaus

      Tiitus
      Valvoja

      Mä luin sen norsun, mut en jääny sitä sen enempää miettimään ja nyt haluan tietää, mikä se sana oli, mitä se korvas 😀

      Munki piti saada aikaseks työntää Tide Hellon porukoille aikapäiviä sit, mut kiire ja ikuisuusblokki ja kaikki muut enemmän tai vähemmän turhat syyt pitäny mut saamattomana.

  • #7702 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Kuin yksinäinen Ilves

    Meiltä kuului jalkapallon ääniä ulos asti. Siihen ei paljoa tarvinnut, sillä kaikki ikkunat olivat auki, jotta asunto pysyisi viileänä. Olin lykännyt ilmanlämpöpumpusta soittamista jo monta päivää, mutta siinä ovella seistessäni puhelimen esiin kaivaminen ja korjausmiehille soittaminen alkoi tuntua houkuttelevammalta ajatukselta kuin oven avaaminen ja sisään meneminen. Jerusalem kuitenkin uikutti vaativasti. Sekin tiesi, että Tide oli sisällä, ja että Tide aina rapsuttaisi sitä. Silitin koiraani päälaelta. Voi Jeppe. Ei se Tide välttämättä enää halua rapsuttaa sinua. Eikä minua…

    Vaikka teki mieli vältellä sisälle menemistä, en voisi pitkittää tätä enää. Avaisin tuon oven, ottaisin kengät ja ehkä Ilveksen tiimihupparinkin pois. Sitten avaisin suuni. Sanoisin, etten jaksa tätä enää. En pysty tähän enää. En jaksa enää näitä pettymyksiä, enkä halua olla sellaisen kanssa, joka ei ole minusta ylpeä.

    Olin ollut pelaamassa Mölkkyä äidin, iskän ja Allun kanssa. Tiden oli pitänyt olla siellä myös, mutta niin kuin monesti ennenkin, hän oli taas jänistänyt viime hetkellä. Olin tiennyt etukäteen, että niin tapahtuisi. Koko illan olin vilkuillut tien päähän mölkkypalikkaa viskoessani. Olin tiennyt, ettei Tide missään tapauksessa ilmestyisi pihatielle polkupyörällään, mutta voi miten olin toivonut hänen tulevan. Olisin antanut saman tien anteeksi kaikki edelliset kerrat ja uskonut taas siihen, että vielä joskus Tide ei häpeäisi tulla minun kanssani tuollaisiin pieniin yksityisiin juttuihin. Olin koko illan toivonut syytä päästä siitä, mitä seuraavaksi joutuisin tekemään. Mikä tahansa syy jatkaa Tiden kanssa olisi käynyt, olisi riittänyt.

    Jerusalem oli jo aikaa sitten istunut alas ja luopunut reiteni tökkimisestä kuonollaan, kun kotioveni yllättäen avautui sisältäpäin. Ehdin nähdä, miten suloinen Tide oli kasvot sellaisessa rennossa offlinessa, jossa ihminen on, kun kukaan ei ole paikalla. Sitten hänen ilmeensä vaihtui ihan hetkeksi hieman säikähtäneeksi ja käsi kohosi niskaan. Minun teki mieli heittäytyä hänen halattavakseen niin kovasti, että se ihan teki kipeää. En olisi piitannut edes roskapussista, joka roikkui Tiden toisesta kädestä. Ei olisi haitannut, että siitä valui jotain mönjää parhaillaan eteisen matolle.

    ”Miksi sä täällä — unohditsä taas avaimet?”
    ”En kun… En, mut…”
    Tiden kasvoille laskeutui epäileväinen ilme ja niskaa hieronut käsi valahti hänen kyljelleen. ”Ootsä ihan kunnossa? Heittikö Al– joku sua palikalla päähän?”

    Voi Tide. Olisin halunnut, että ovenpielessä olisi ollut jokin sellainen nappula, joka olisi pakottanut Tiden olemaan olematta huolissaan minusta. Tide ei saanut huolestua eikä hän saanut sääliä minua sen takia, mitä aioin seuraavaksi tehdä. Käsiäni palelsi, sydäntäni puristi ja halusin siirtää koko juttua myöhemmälle. Kyllä Tide seuraavalla kerralla varmaan tulisi mukaan…

    Auoin hetken suutani ennen kuin sain vastattua. ”Mä oon ihan kunnossa!” Sitten kyykistyin omille portailleni, painoin pääni polviin ja aloin itkeä niin kuin pikkuvauva, ettei koko maailman paino rusentaisi minua niin kuin se oli vähällä tehdä.

    Tide ei tulisi seuraavallakaan kerralla mukaan. Näitä seuraavia kertoja oli ollut niin paljon. Tide ei ikinä kertoisi minusta kenellekään, eikä ikinä haluaisi tavata minua muualla kuin meillä kotona. Olin tiennyt sen jo kauan, mutta olin tainnut vasta nyt hyväksyä sen.

    Elämä tuntui hukkaan heitetyltä. Olin ollut Tiden kanssa liian kauan. Olin liian vanha eroamaan poikaystävistä. Kun nyt heittäisin tämän kaiken pois, en ikinä enää löytäisi ketään. En ikinä enää löytäisi ainakaan ketään sellaista kuin Tide. Mutta tuntisinko oloni näin huonoksi yksin?

    Ei enää typerää jalkapalloa telkkarissa, eikä Tiden peleissä kulkemista, vaikka en minä mitään kummastakaan ymmärrä. Ei märkiä pyyhkeitä inhottavasti keskellä kylppärin lattiaa tai yöksi pöydälle jätettyjä maitoja. Kaipaisin niitä niin kovasti. Kukaan ei hengittäisi enää aggressiivisesti nenänsä kautta opiskelustressissään niin, että siihen heräisi kolmelta aamuyöstä ja suukottelisi stressin pois. Ei olisi ketään hokemassa helloälänyviitti, eikä toisaalta myöskään ketään, jonka reittä salaa puristaa autossa Hopiavuoren pihassa ja joka kauhistuisi siitä juuri sopivasti. Miten minä voisin elää ilman Tiden tapaa pukkia leukaluutani Hellevaaran-nenällään merkiksi nostaa päätäni jotta hän voisi suukottaa kaulaani? Tai miten voisin olla enää koskaan onnellinen ilman kesken leffan syliini liian pienelle sohvalle nukahtavaa Tideä painamassa keuhkoni kasaan huomattavasti omaani mahtavammalla elopainollaan?

    ”Mikä ihme sun on!” Tide kuiskasi kiihkeästi ja yritti kammeta minua käsivarresta jaloilleni.

    Roskapussi rapsahti maahan ja Jerusalem kuului säntäävän sisään. Sitten Tiden kädet puristuivat hiuksiini ja väänsivät niin että minun oli pakko kohottaa katseeni hänen huolesta kalvenneisiin kasvoihinsa. Olisin halunnut pyytää, että älä auta minua, älä hoida minua äläkä murehdi minun vointiani.

    ”Ootsä taas kipee? Et kai sä oo auttanu isääs taas autotallissa? Tapahtuks siellä jotain? Voi kulta — tuu niin–”
    ”Älä nosta mua”, ulvoin kun Tide oli ehtinyt vasta ujuttaa käpälänsä hiuksistani kaunaloideni alle asti.

    Tide säpsähti pois, mutta tartuin hänen käsiinsä. Niissä oli muutama vaalea pieni arpi: sellaisia kuin kaikkien ihmisten käsissä oli, mutta kauniita. En voinut päästää Tidestä irti. Olin hullu, kun halusin yhtään mitään lisää näin pakonomaisesti, kun meillä oli jo niin paljon. Mitä sitten, jos joulut, juhannukset ja syntymäpäivät vietettäisiin eri paikoissa? Meillähän oli jo niin monta muuta päivää. Saisin olla Tiden kanssa, jos luopuisin haaveistani pelata mölkkyä yhdessä Tiden ja porukoideni kanssa. Kyllä minä kestäisin. Puristin Tideä ranteista ja vastustin tarvetta työntää hänen kätensä hiuksiini jotta hän silittäisi minua.

    ”Mitä tapahtui?” Tide kysyi.
    ”Ei mitää.”
    ”Ooksä kipee?”
    ”En.”
    ”Sattuuks johonkin?”
    ”No joo!” uikutin niin kuin koira, ja Jerusalemkin kävi ovella katsomassa.
    ”Niveliin?”
    ”Sydämeen!”
    ”Sattuuks sua johonkin fyysisesti?”
    ”Ei.”
    ”Tuu nyt sisälle. Onks Nelly soittanu sulle ja haukkunu sut taas vai mikä sun on?

    Tide alkoi olla jo kalpea. Purin hampaat yhteen ja päätin ryhdistäytyä. Nousin ylös ja hengitin syvään. Kesäilta tuoksui leikatulta nurmelta ja koivulta. Meillä oli monta päivää: kaikki muu, paitsi joulut ja juhannukset ja muut juhlat. Meillä ei kuitenkaan ikinä olisi sellaisia päiviä kuin hääpäivä tai lasten syntymäpäivä, ja lopulta minä tahtoisin sellaiset. Tahdoin joulut ja juhannuksetkin. En voinut enää valita Tiden ja perheeni väliltä kaikkina tärkeinä päivinä. Vaikka Tide oli kuinka täydellinen, valitsisin aina perheeni.

    Potkaisin Tiden pudottaman roskapussin ovenpieleen, astuin omin voimin sisään ja suljin oven. Nyt minä sen tekisin.

    ”Tide…”
    ”No?”

    Mutta kun Tide oli niin täydellinen. Olisin halunnut silittää hänen ohimoitaan ja poskiaan ja suukotella pois hänen huolestuneen otsanrypistyksensä. Vedin henkeä ja päätin puristaa ulos totuuden. Kuitenkin suustani puristui ihan kertakaikkisen väärä totuus.

    ”Mä rakastan sua.”
    ”Voi Hello sua kun–”
    ”Mä en kuitenkaan voi jatkaa tätä enää”, pakotin itseni sanomaan ennen kuin Tide ehti koskea minuun tai sanoa sanottavansa.

    Viimeistä virkettäni seuraava hiljaisuus oli soiva ja hirvittävä. Sen aikana Tiden pää kallistui, suoristui uudelleen ja hartiat valahtivat alas. En väistänyt hänen katsettaan, vaikka mieleni teki hyytyä uudelleen lattialle itkemään ja kuolla pois.

    ”Jatkaa mitä?” Tide kysyi ontosti.
    ”Tätä meidän juttua”, sanoin hiljaa, enkä pystynyt enää katsomaan Tideen.
    ”Juttua”, Tide toisti huomaamattomasti uloshengityksensä aikana.
    ”Seurustelua”, täsmensin.
    ”Saako kysyä, mikset?”
    ”Me ei liikuta enää eteenpäin. Mä olisin halunnu sun k– mä haluan joskus naimisiin. Mä haluan pelata mölkkyä meidän porukoilla nyt enkä joskus. Sä haluat olla täällä kahdestaan, ja vaikka seki on ollu ihanaa niin mä en voi koko ajan vaan–”
    ”Mä tuun mukaan”, Tide sanoi hätäisesti. ”Mä tuun seuraavalla kerralla mukaan.”

    Muistin Milanin, jota olin puristanut polvillani meillä kotona karvamaton päällä estääkseni häntä lähtemästä. Muistin, miten anelin, ettei Milan lähtisi ja jättäisi minua.

    ”Mä teen ihan mitä sä haluat! Ihan mitä sä haluat. Ihan mitä sä haluat. Kunhan sä vaan sanot mitä. Milan. Mä en mene enää ikinä poikien kanssa Seinäjoelle. Mä tekstaan sulle, joka aamu, niin että sä saat aina herätä siihen. Muutetaan yhteen Milan, mä teen sulle ruokaa, mä opettelen kokkaamaan, mä herätän sut niin ettei sun tarvi herätä yksin, mä lupaan herätä joka aamu aikaisin. Mä ajan hiukset lyhyiksi Milan, Milan, mä opettelen serbin kielen. Mä annan kitaran pois. Mä en soita enää ikinä. Älä jätä mua, älä jätä mua.”

    Pudistin päätäni Tiden lupaukselle tulla seuraavalla kerralla mukaan. Se ei ollut totta. Tide uskoi siihen ihan niin kuin minä olin silloin monta vuotta sitten uskonut kaikkeen, mitä olin Milanille luvannut. Olin kuvitellut, että en voisi enää jatkaa elämääni ilman Milania, ja Tiden päässä saattoi risteillä samanlaisia luuloja. En halunnut muuttaa Tideä väkisin. Olisin halunnut, että Tide olisi muuttunut ihan itsekseen ja ilmestynyt pelaamaan meille kotiin. Tai tullut mukaan millä tahansa muulla kerralla, joita oli ollut kerran tai kahdesti joka viikko.

    ”Säkö et huoli mua vaikka — vaikka mä yrittäisin muuttua –” Tide sai ulos kurkustaan.
    Yritin tarttua Tiden käteen, mutta hän kiskaisi sen ulottuviltani. Se olisi kai sattunut, jos ei paraikaa käynnissä oleva ero olisi sattunut niin montaa miljoonaa kertaa enempää.

    Mitä siihen olisi voinut sanoa?
    En. En huoli.
    Älä muutu, Tide. Olet jo täydellinen. Et vain täydellinen minulle.

    ”Mä meen Eetun tyä yöksi”, sanoin Tidelle ja yritin taas vahingossa tavoitella Tiden käsivartta. ”Jerusalem! Tuu. Nyt mennään autolla.”

    Olin rikkonut meidät. Toivoin, etten olisi. Olisin halunnut vielä yhden yön ja vielä yhden päivän, jotta viimeinen päivämme ei olisi ollut riitelyä meille kotiin tulemisesta. Jos olisin saanut vielä yhden yön ja vielä yhden päivän, olisin kuitenkin halunnut vielä seuraavan ja seuraavan.

    Puoli neljältä aamuyöllä istuin Hopiavuoren tuvan takaterassilla ja katselin, miten Jerusalem nukkui viinimarjapuskan juurella. Vaikka tuntui siltä, että elämä ei jatkuisi enää tämän jälkeen, tiesin sen lopulta jatkuvan. Vedin tiukemmin ympärilleni Nellyn virkattua perintövilttiä — sitä, jota ei ikinä ikinä ikinä saanut koskea saati tuoda ulos — ja päätin, etten enää koskaan seurustelisi kenenkään kanssa. Se sattui liikaa.

    • #7703 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Jotenkin minun käy eniten sääliksi nyt Tideä tässä tekstissä. Sen pitäisi muuttua ihan noin vain itsekseen, oma-aloitteisesti ilman että kukaan kertoo että pitäisi olla erilainen. Tidestä pitäisi nyt vain yhtäkkiä tulla Hellon unelmapuoliso ihan kaikin tavoin. Toisaalta Hello kuulostaa kohtuuttomalta, vaatia nyt tämmöistä toiselta ilman että viitsii sanoa sitä edes ääneen. Mutta sitten taas, eihän Hello sinänsä kohtuuttomia vaadi.

      Mehän emme tiedä mikä Tiituksen syy on, miksei hän tule Hellon vanhempien luo tai mihinkään. Jotenkin en usko, että se lopulta olisi se, että hän häpeäisi Helloa. Todennäköisempänä pitäisin ehkä sitä, että hän häpeää itseään. Kenties hän on kasvanut vähän samanlaisessa ympäristössä kuin Chai, jossa homous on paha-paha synti. Tai sitten kyse ei ole edes homoudesta, vaan ihan siitä että Tide on lopulta ihmisarka ja introvertti. Tämmöistä kuvaa ei kyllä äkkiä ole saanut, mutta introvertit ovat hyviä näyttelemään silloin kun on pakko olla sosiaalinen.

  • #7725 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Alulakanan viikkaus

    Jo toinen mysteerimies

    ”Kuka siellä on? Eiks yks mysteerimies päivälle oven takana riitä?” ulisin, kun heräsin liian hyvästä unesta siihen, miten joku ryskäsi ovella. ”Mee sä Tide kattoon kuka siel–”

    Käteni läpsähti tyhjälle sängynpuoliskolle. Muistin yhtäkkiä lapsuudesta sadun, jossa päähenkilön sydämen ympärille oli jouduttu laittamaan kolme rautavannetta, jottei se murtuisi. En ollut ihan ymmärtänyt, mitä varten ne vanteet laitettiin ja miksi ne onnellisessa lopussa napsahtivat poikki, mutta siinä sängyllä ymmärsin. Tiden puolella ei ollut enää edes tyynyä. En olisi kestänyt nukkua tidettömän tyynyn kanssa. Pelkkä Jerusalem katsoi minua jalkopäästä ja vinkui.

    Hapuilin ensimmäiset mahdolliset housut vaatekasasta, joka peitti tuolin valtaisana alleen. Ne sattuivat olemaan uimashortsit, joita käytin muuten vain normaaleina shortseina näin kuumalla. Kukaan ei tiennyt eroa päivällä, joten kukaan ei tietäisi eroa yölläkään. Rymistelin pimeän käytävän kautta ovelle ja avasin sen jaksamatta yrittää tihrustaa samean lasin läpi, kuka siellä olisi. Ei Otsonmäellä kasvanut ketään vaarallista, ja jos se olisi ollut murhamies, sekin olisi ollut hyvä juttu.

    Ovella oli kuitenkin pahempaa kuin murhamies.

    ”Saanko mä tulla?” piipitti Nelly surkeana ja katsellen minua alta kulmain ihan niin kuin ei olisi tirvaissut minua kuonoon vasta tänä kesänä. Ja uskotellut kaikille, etteihän hän nyt ketään pataan löisi.
    ”Et tietenkää saa”, ilmoitin ja heilautin oven kiinni. Vähän olisi kiinnostanut, miksi Nelly oli ovellani, mutta en aikonut kysyä.
    Nelly koputti siihen uudestaan varovasti.
    ”No?” kysyin oven raosta.
    ”Voisinksmä sitte lainata puhelinta?”

    Huokaisin, avasin oven kunnolla ja astuin syrjään. Jos minä olisin mennyt Hopiavuoreen… Tai ennemminkin jos minä olisin yrittänyt tunkeutua keskellä yötä asuntoautoon, joka oli ennen Nellyn koti, olisin päässyt. Vaikka olisin kiskonut Nellyn päästä tupon hiuksia ja purrut häntä sääreen, olisin varmaankin päässyt. Selkääni olisin saanut, mutta yösija minulla olisi ollut.

    ”Sä nukut sit sohvalla”, kerroin Nellylle, joka sytytteli valoja matkallaan olohuoneeseen.
    ”Sohvalla?” Nelly ihmetteli. ”Ootsä hommannu uuden sohvan?”
    ”No en! Se on se sama sohva. Tietenkin.”
    ”Hello se on kahden, tai oikeestaan puolentoista perseen levynen nahkasohva! Onks sulla patja jossain varastos? Mä voin ite hakee kyllä.”
    ”No ei tietenkää oo, kun mulla on täydellisen hyvä sohva.”

    Nakkelin Nellylle sohvalle viltin, joka oli tainnut olla vähän Jerusalemilla jossain vaiheessa, sekä tyynyn, jonka olin pessyt Tiden jäljiltä. Sitten paukauttelin Nellyn sytyttämät valot kiinni, vedin aina yleensä auki pitämäni makuuhuoneen oven kiinni, potkiuduin ulos shortseistani ja heittäydyin takaisin sängylleni.

    Ihana hiljaisuus…

    Paitsi ettei ollut. Kuulin, miten Nelly laittoi valot. Hanasta valutettiin vettä. Yöllä Nellyn juominen kuulosti samalta kuin kissan oksentaminen. Askeleet siirtyivät vessaan. Hanasta valui taas vettä. Järkyttävä hampaiden harjaamisen ääni: ihan kuin porstalla hinkattaisiin! Vessan vetämistä, kävelyä, huokailua…

    Olin tainnut nukahtaa lopulta, kun havahduin siihen miten sänkyni painui alaspäin. Tiesin sen olevan Nelly, enkä enää edes odottanut Tideä.

    ”Mitä ny?” kysyin silmät kiinni.
    ”Tohon sohvalle mahtuu hädin tuskin edes istuun”, Nelly sanoi ja laskeutui makuulleen Tiden paikalle.
    ”Siihen et tule!” kielsin ja puristin peittoa tiukemmin.
    ”Älä ny viitti — hei anna vähän peit — ai saakeli Hello et potki!”
    ”Pakkohan mun on kun joku hullu tunkeutuu mun sänkyyn!”
    ”Ei kuule mitää hätää, en mä aio suhun koskea kuule millään lailla! Saisko peittoa!”
    ”Kaikkea et sit ota! Etkä yhtään lähemmäs oo tulossa!”

    Kun aamu koitti, heräsin kuumuuteen. Se hohkasi pihalta ja ikkunasta, mutta myös Nellystä. Jerusalemista se ei voinut tulla, koska se kuului haukahtelevan pihassa. Ilmeisesti naapurin narttu oli menossa aamulenkille. Pukeuduin peitonkulmani alla samoihin shortseihin, joita olin hetken yöllä käyttänyt. Ensin pitäisi niistää nenä ja sitten syödä jotain. Nelly nyt oli sellainen, että hän nukkuisi ainakin kymmeneen. Sen ajatuksen jälkeen mieleni alkoi tehdä ihan kamalasti imuroida koko asunto, tai vaikka vähän porata jotain.

    • #7761 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Nelly olisi kyllä ehkä vähän ansainnut sen, että Hello alkaa imuroida klo 7.30. En oikein tiedä, mitä mieltä olen Nellystä nyt (tekstiä en aio arvioida, se on ihan timanttia taas kerran) kun toisaalta ymmärrän oikein hyvin ja toisaalta sitten taas Nelly tuntuu vähän kohtuuttomalta. En ole ihan varma tästä Nellyn ja Hellon välisestä ystävyydestä, että onko se todella niin tiivis että se kestää mm. sen että Nelly hyökkäsi Hellon kimppuun. Hellolla olisi omiakin ongelmia, meinaan se, että Tide on lähtenyt. Tietäänkö Nelly tästä? Ei olla kerrottu että tietäisi, mutta olisiko Nelly tullut Hellon luo yöksi jos olisi arvellut Tiituksen olevan siellä.

      Ystävyys on vaikea asia. Parhaimmillaan se kestää tosi paljon, mutta jos jotakin, niin sen pitää olla vastavuoroista. En ole nyt ihan varma, että miten se vastavuoroisuus toimii nyt tai koskaan.

  • #7888 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Rakkaus on sellainen tauti

    Tide ei ollut ollut elämäni ainoa rakkaus, mutta pisin ja vakain. Ainoa, jonka kanssa olin melkein asunut yhdessä. Sitä varten annoin itselleni aikaa surra.

    Annoin itselleni aikaa surra kunnes puiden lehdet muuttuisivat keltaisiksi. Annoin muutaman kyyneleen tulla, kun löysin Tiden valkoisen t-paidan sängyn alta ja Jerusalemin varastamat sukat pihalta. Tiesin olevani kunnossa, kun syksy alkaisi.

    Sitten yhtäkkiä oli jo ihan keltaista ja punaista, ja siitä huolimatta Tiden näkeminen vilaukseltakaan tuntui ihan puukoniskulta. Kun ohitin hänet tallikäytävällä, purin takahampaani tiukasti yhteen, sillä niin kovasti olisin halunnut sipaista hänen käsivarttaan ohi mennessäni. Oli niin helpottava ajatus, että tekisin sen ja katsoisin hänen silmiinsä, jotka aina olivat pyöristyneet järkyttyneinä minun osoittaessani hänelle mitään nyökkäystä suurempaa huomiota muualla kuin kotona. Pieni järkytyksen puna nousisi Tiden kasvoille ja minä peruisin kaiken, lupaisin olla ikinä painostamatta häntä tapaamaan perhettäni tai pitämään minua kädestä, kunhan hän vain huolisi minut, ataisi minulle uuden mahdollisuuden… Ja sitten aina kävelin ohitse. Muistin, miksen voinut seurustella Tiden kanssa, ja miksi jonain päivänä vielä huomaisin, etten enää rakasta häntä niin kuin nyt. Annoin itselleni aikaa surra, kunnes kaikki lehdet putoaisivat puista ja kunnes tulisi lunta. Tide oli ollut minulle jokaisen kuukauden arvoinen, mutta en voisi kokea samaa enää uudelleen. Tarvitsin jonkun, joka olisi minusta ylpeä. Minulle ei tarvitsisi järjestää paraatia kun menisin aamulla sängystä vessaan, mutta maailmassa olisi joku, joka tahtoisi nähdä isän ja äidin minun poikaystävänäni.

    Nellyllä ei ollut kestänyt kauaa haistaa, etten voinut kauhean hyvin. Hänhän majaili kotonani jonkin aikaa, joten hän huomasi nopeasti senkin, ettei Tide käynyt enää. Kuka tahansa olisi osannut laskea nämä asiat yhteen.

    ”Rakkaus on sellainen tauti”, Nelly sanoi kerran olkiaan kohauttaen, kun tulin suihkusta ja tein numeron siitä, miten olin laittanut vahingossa shampoota silmiin. ”Se paranee sitte, kun saa uuden tartunnan.”

    Tietenkin etsin uutta tartuntaa. Edes laastarisuhdetta. Tuijotin Nellyn silmiin aamukahvilla niin kauan, että hän löi kupin pientä keittiönpöytääni vasten ja rähähti, että nakkaisi minut Jerusalemin kanssa omasta asunnostani takapihalle, ellen oppisi välittömästi käyttäytymään. Olisi ollut kivempaa rakastaa jonkun toisen naista kuin Tideä, mutta se ei onnistunut.

    Hopiavuoren keittiössä puolestaan osuin pikkusormellani Oskarin kämmenselkään sokeria ottaessani ja hän veti kaikki raajansa ympärilleen kuin sähköiskun saanut sarjakuvakilpikonna. Se oli kyllä ihan muuta kauhun tai säikähdyksen sähköä kuin ihastuksen sähköä, mutta katsoin Oskaria uteliaana. Hänhän oli ihan kivan näköinen ja omalla huolestuneella tavallaan hauka tyyppi. Olisi ollut kivempaa rakastaa Oskaria, joka ei halunnut olla edes kenenkään lähellä muita koskemisesta puhumattakaan, kuin Tideä. En kuitenkaan onnistunut, vaikka sainkin taas kerran Oskarin änkyttämään aika suloisesti ilmeisesti kauhusta vain iskemällä silmää.

    Yritin nähdä kultaa Camillan lyhyissä hiuksissa siitä huolimatta, että olin kyllä jo pääteellyt Camilla olevan homo ihan väärään suuntaan. Hymyilin sille Inarin hehkuttamalle Alexillekin, mutta kun kuulin hänen nauraa kihertävän jollekin, mitä tokaisin Eiralle, kaipasin vain sitä, miten Tide tuhahti huvittuneena nenänsä kautta moisen hihittämisen sijaan.

    Menin jopa Milanin eteen käteen tartuttavaksi siitä huolimatta, että Milan oli sekä jäätä että tulta että salaa Oskarin poikaystävä, ja samalla varmin tapa saada itsensä enemmän rikki kuin Tidenkään kanssa. Milanille ei tarvinnut kuin ripsiään räpäyttää, kun nojasi samalla hänen keltaiseen hevoseensa tarpeeksi vinosti. Kun hän näpersi takkini helmaa esittäen muka kainoa, en tuntenutkaan kuin sellaista syyllisyyttä, että lähdinkin Skottia hakemaan. Oskarilla oli paska poikaystävä tai paska avoin suhde, jompi kumpi, enkä minä halunnut mukaan sotkemaan sitä kuviota. Halusin vain päästä Tidestä millä tahansa hinnalla, ja Milanista maksettavalla hinnalla en olisi edes päässyt hänestä. Samalla se olisi sattunut oudosti lisää, vaikka siitä oli noin neljämiljoonaa vuotta, kun olin ollut Milanin kanssa. Milan olisi aina minun ensimmäinen poikaystäväni.

    Ruska oli parhaimmillaan, ja minä reppana ajoin sen keskelle yksin. Skotti veti niin suuria heinäkärryjä, että niille olisi mahtunut istumaan vaikka kokonainen rykmentti poikaystäviä, mutta kun ei ollut edes jonkun toisen omaa poikaystävää. Ei ollut edes yhtä pientä laastarityttöystävää. Sen sijaan minulla oli Jerusalem ja Keskiviikko, joka oli ainoana kanana tahtonut mukaan. Tide sattui minuun vieläkin enemmän kuin kipeinkään nivelsärky, mutta kyllä sekin päivä koittaisi, kun rakastaisin jotakuta toista. Heiluttelin jalkojani ison kärryn rikkinäisen laidan ylitse ja hytkytin ohjia niin että sain Skotin juoksemaan. Minulla oli ainakin kolme euroa farkkujen taskussa, koska en ikinä muistanut tyhjentää niitä ennen pesukonetta, ja hyvällä tuurilla ison tien levähdysalueella olisi vielä pehmiksenmyyjä. Kyllä minä tästä vielä nousisin, vaikka se veisi kuinka monta sataa vuotta.

    • #7891 Vastaus

      Aamu
      Osallistuja

      Näin lukijana kirpaisi kyllä sydämestä tuo kuvaus siitä, miten Hello yrittää väen vängällä etsiä kohdetta laastarisuhteelleen. Se miten Alexinkin naurunkiherrys saa vain muistuttamaan entisen rakkaan reaktiosta.

      Joka tapauksessa Hellon toiveikkuudesta on kiva lukea. Hän ei jää vellomaan masennuksen kourissa, vaan elämänkokemusta on kuitenkin sen verran, että hyökyaallon jälkeen tietää vesien taas rauhoittuvan. Kenties inhottavin asia psyykkisen ja fyysisen kivun eroavaisuuksissa onkin juuri se, että jälkimmäiseen usein tepsii burana, mutta ensimmäiseen vain aika.

      Mielenkiinnolla odotellen Hellon elämän seuraavia juonenkäänteitä ja sitä päivää, kun ex-poikaystävää ei enää satuta ajatella.

    • #7894 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Voi Hello-raukkaa, sääliksi käy vaikka toisaalta olihan se odotettua että tällaisissa fiiliksissä tarvotaan Tiden jälkeen. Vaikka vähän kyllä tyrskähdin tuolle laastarisuhteen hakemiselle, jo pelkälle idealle. Jännä kyllä se, että missään vaiheessa Hello ei haudo kostoa Tiitukselle, nimittäin että ajattelisi hankkivansa maailman ihanimman poikaystävän ja mennä keikuttelisi sen kanssa Tiden näköpiiriin. Toisaalta Hellolta nimenomaan saattaisi tällaista odottaakin, se on hyväsydäminen tyyppi.
      Jotenkin minulla on kutina, että Hello ei ihan noin vain Tidestä pääse ylitse, nimittäin tuon Aamun kommentin innoittamana. Onko tässä nyt sitten Hopiavuoren on-offailijat luvassa vai mitä tästä tulee, sitä en osaa sanoa, mutta Ei Hello+Tiitus voi näin vain jäädä. Vai voiko?

      Erinomaisesti kirjoitettu tämä teksti myös oli, mutta se tuskin yllättää ketään. Minä en ole kaunokirjallisten tekstien ammattilainen, joten en osaa analysoida sen paremmin. Onpahan vain hyvä teksti, sellainen johon voi samaistua ihan kuka vain.

  • #7987 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Laatu ei ole priimaa, mutta onpa kivaa ehtiä taas kirjoittamaan!

    Kun minä ja Eira keimailtiin samalle miehelle

    ”Taas toi!” Eira raakkui niin, että taatusti kuului postilaatikoille asti, minne hän samalla nyökki.

    Ratsastin tallin taakse jäävästä kentän kulmasta pois katsoakseni kaula pitkällä, kuka toi Hopiavuoreen tuli. Siinä kesti suurin piirtein iäisyys, koska Skotti ei suostunut siirtymään raviin.

    ”Mitä toi sua muka haittaa?” kysyin Eiralta, vaikka haittasi hänen saapumisensa jotenkin minuakin.
    ”No mitenköhän? Tai no älä kysele. No okei mä kerron. Toi ei ikinä suostu tekeen mun kaa mitään mut Noan kaa kyllä –” Eira aloitti, mutta vetikin dramaattisen säikähtäneen hengenvedon kesken sepustuksensa. ”Mitä jos se käyttää Noaa tekosyynä tulla tänne mun takii ja on vaan ujo?”

    Chai taapersi kesäkengissään vetistä pihatietä ja kurvasti nenä punaisena tupaa kohti. Kun nostin kättä, hän ei nostanut kättä takaisin niin kuin normaalit ihmiset, vaan vilkutti. Vilkaisin aidan reunalle möllöttämään pysähtyneen Uunon selässä nilkkojaan pyörittelevää Eiraa.

    ”Joo mä kans luulen et just sun takia se tulee tänne”, sanoin omasta mielestäni ääni ihan sarkasmia tihkuen.
    ”No hyvä säki oot huomannu”, Eira ilahtui ja veti omituisesti täristen henkeä. ”Chai~!”
    ”Et tosiaankaan käske sitä tänne ja häpäise mua! Se pian luulee et mä tunnen sut!”
    ”Käskenpä. Sä et nyt pilaa tätä. Ratsasta tonne nurkkaan ja harjottele volttia.”
    ”…aiva niinku tää menis mitää volttia…”

    Skottia sai puristella koko matkalta niin kuin tyhjää hammastahnatuubia, että sen sai nurkkaan. Päätin harjoitella siellä ennemminkin pysähtymistä, koska Skotti ei olisi mennyt volttia. Ja koska oli ihan kivaa välillä ullata muiden ihastuksia, erityisesti jos ne olivat vielä epäonnistuneempia kuin omat miesjutut.

    ”Hei Chaaai”, Eira venytti, ja melkein näin hänen selkänsäkin takaa, miten hänen ripsensä viuhuivat. ”Tuliks kattoon Fannia ja Flidaa?”
    ”Päivää. Joo kyllä mä, tai kun mulla ei oo enää — siis kun Pond on ratsastuskoulussa nyt — se hevonen jolla mä ratsastin sillon…”

    Voi Chai. Kukaan ei selitä noin pitkästi, kun tulee katsomaan hevosia oikeasti. Ei ihme, että Eira luuli Chain olevan ihastunut hänen. Huomasin suorastaan huvittuvani seuratessani miten Chai hieroi niskaansa silmät ymmyrkäisinä aidan toisella puolella ja koetti änkyttää itsensä pulasta. Sitten Uuno alkoi lepuuttaa takajalkaansa Eiran alla ja se sai minut muistamaan oman hevoseni. Pitäisi puristella Skotti vaikka sille voltille. Sekös olisi tyhmemmän näköistä kuin Chain elehtiminen tai Eiran keimailu, jos jäisin kiinni tarkkailemisesta ja nauramisesta.

    Skotin voltti meni ihan pieleen. Se oli soikea ja pieni kuin kananmuna, ja sen päätyttyä koko Skotti juttui nurkkaan kiinni eikä uskaltanut tulla enää pois. Yritin hivuttaa sitä varovasti sivullepäin ohjasta vetämällä, mutta ei se liikkunut. Millään en muistanut, miten hevosta peruutetaan. Koetin vetää ohjista, eikä mitään tapahtunut. Koetin ravistaa niitä, mutta Skotti veti vain väräjävästi henkeä niin kuin olisi nyyhkäissyt. Silittelin sen kaulaa rauhoittavasti, vaikka ei kai se oikeasti itkenyt.

    ”Eira!” huusin olkani ylitse.
    ”NO?” Eira ärjäisi raivoissaan. ”Oota nyt kun toi yks on tommonen”, hän kuului jatkavan lempeästi Chaille.
    ”Missä tässä on pakki?”

    Eira rääkäisi sanattomasti kuin varis, mutta Chai alkoi nauraa vapautuneesti. Virnistin hänen suuntaansa sen verran mitä nyt pystyin Skotin selästä taipumaan.
    ”Älä ny pelleile ku tuu pois sieltä!” Eira käski.
    ”Jos se ei osaa”, Chai ehdotti hyväntuulisesti.
    ”Osaa se.”
    ”En mä muista mitä piti tehdä”, kerroin totuudenmukaisesti.
    ”No vedä vaikka ohjasta!” Eira kiekaisi ennen kuin kääntyi taas Chainsa puoleen. ”Nii missä sä sanoit että se Pond on ja koska se tuleekaa sulle?”
    ”Ei se oo mu — hei toi tarvii oikeasti apua kyllä.”

    Kun Chai pujahti kentälle ja ohitti Uunon Eiroineen, Eira oli kuin myrskyn merkki hevosensa huipulla. Vaikka käänsin katseeni hänen raivoisasta tuijotuksestaan, ihan tunsin, miten takkini selkämys suli hänen vihastaan.

    ”Paina pohkeilla niinku kone käyntiin ja sitte nii noilla — niin — käsijutuil — eiku ohjilla niin vaan käännät vaihteen pakille”, Chai kertoi hiljaisella äänellä Skotin pään vierestä koko Eiraa huomaamatta.
    ”Ota nyt vaan tosta kii”, käskin ohjaa heiluttaen, ”ja taluta mut pois.”
    ”No en mä nyt niin voi tehdä”, Chai hymyili. ”Millä sä muuten pääsisit pois kun sä seuraavan kerran jäät jumiin”, hän tirskahti, ”kentän kulmaan…”
    ”No voi ny pieru sun kanssas”, sanoin ihan tosissani ja Chai nauroi taas.
    ”Sitä paitsi sulla on niin julman näkönen hevonen etten mä ainakaan halua — tai siis on se tosi söpö muttaku –”
    ”Joo joo, Skotti nyt on ennenkin syöny sun kokosia aamupalaksi… Miten se ny menikään?”

    Kun minä olin päässyt nurkasta, Chai karkasi liukkaasti Eiralta. Hän ei ollut ehtinyt edes tupaan asti vielä, kun Eira oli jo ratsastanut Uunolla Skotin vierelle tuijottamaan minua.

    ”Että mä sitte vihaan sua.”
    ”Mua! Ei mua voi vihata, mä oon rakastetta–” aloitin, mutta koko vastaukseni jäi kesken, kun Eira kohosi hämmentävällä ketteryydellä minun puoleiseni jalustinhihnan varaan ja tuuppasi minua niin että olin pudota. Oli epäreilua, että jouduin kampeamaan itseni Skotin harjan avulla istuvaan asentoon, kun Eira ratsasti jo keskellä Uunoa kädet puuskassa ja tuimana horjumatta yhtään.
    ”Mä kysyn Nellyltä missä se ny on hoidos jos säki pääsisit Eira sinne, mieluiten suljetulle.”
    ”Pää kii. Minkä takia sun piti heti keimailla sille?” Eira kysyi vimmoissaan.
    ”Mun!”
    ”Nii! Sun!”

    En olisi kai jatkanut siitä pidemmälle, jos en olisi tuntenut käsivarteni tykytyksestä, että Eiran tuuppaamaan kohtaan oli tulossa mustelma. Ja jos maailma ei olisi ollut niin epäreilu, että kaikki yksijalkaiset hipit ja ihme aasialaiset kääpiötkin seurustelivat, mutta minä en. Ja jos Eira ei olisi aina niin sairaan ärsyttävä.

    ”Luuleksä että siitä on sulle poikaystäväksi hä? Mitä varte sä luulet että se tulee harva se päivä kyselemään Noaa?”
    ”No hevosten–”
    ”Nii just joo hevosten takia joo, ja mitä ne siellä suljetussa huoneessa tekee yläkerrassa hä? Vissiin kiiltokuvia vaihtelee vai mitä sanot?”
    ”No ei ne ny pa — Chailla oli tyttöystävä.”
    ”Ai jaa! No sehän muuttaa kaiken. Oliko sillä punanen tukka niinku Jillalla, vai näyttikse enemmän siltä Tiituksen tyttöystävältä, vai olikse enempi Noan tyyppiä niinku se äsmarketin Silja jonka kaa Nelly sano et se tos keväällä seurusteli?”
    ”Sä oot — sä oot — sä oot ihan –”
    ”Oikeassa! Ja koeta vielä kerrankin tuupata mua. Sä et oo enää viiden, eikä siinä enää oo mitään söpöä.”
    ”Ei ne kyl Noan kaa mitää tee”, Eira mutisi vielä loukkaantuneena kun oli ensin aukonut suutaan hetken aikaa.

    En viitsinyt haastaa enempää riitaa, kun Eira kuitenkin jo ratsasti pois kentän avoimesta portista. Kaikki oli muutenkin tarpeeksi kurjaa. Katselin, miten Oskari puski täysiä kottikärryjä tallipihan poikki ja käänsin Skotin porttia kohti itsekin. Teki mieli koukata ärsyttämässä Oskaria jollain pikkuasialla matkan varrella. Taisin olla yhtä typerästi mustasukkainen kuin Eira. Oskari ei nyt suoranaisesti riippunut Milanin käsipuolessa tai muutenkaan seurannut häntä niin kuin koiranpentu, mutta silti oli ärsyttävää, että Oskarillakin oli poikaystävä. Milan! Oli ärsyttävää, että Oskarilla oli Milan! Vaikka muut kyllä vakuuttelivat heidän olevan vain kavereita. Mutta eihän Milan harrastanut kavereita… Eikä soveltunut poikaystäväksi.

    • #7988 Vastaus

      Nelly
      Valvoja

      Hello best 😀 . Kaikilla muilla paitsi hänellä! Tottakai se ärsyttää ja saa ärsyttääkin. Silti Hello kuulostaa tässä ärsyttävästi (enemmän kuin mä) aikuiselta ja suhtautuu tosi hyvin tilanteeseen!

    • #7989 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Tämä on hyvin tyypillistä Helloa (tai Eiraa tai Chaita tai…): riemastuttava teksti sinänsä, mutten oikein tiedä että mitä siitä voisi sanoa, jos jotakin pitäisi yrittää analysoida. En osaa. En ole kyllä koskaan väittänytkään osaavani, mutta silti. Jotenkin sinä saat nämä tekstit aina lähtemään jonnekin maatakiertävälle radalle ja minä jään ihan huuli pyöreäksi, että ai, sinne se meni, kato tommonenkin on mahdollista.

      Sarkastinen Hello on kyllä parasta, mutta niin on kyllä Eirakin. Kuka muka saa ratsastettua hevosensa jumiin kulmaan? Ja ”Oota nyt kun toi yks on tommonen”. Kyllä se dialogi sinultakin onnistuu, varsinkin nuo tuommoiset kertalaukaisut, joissa ei sanota paljon mitään ihmeellistä, mutta jotka naurattavat silti.

      Joo ei, ei irtoa tämän parempaa nyt kuin että kiitos taas kerran.

Vastaa aiheeseen: Hello hello, Hello
Tietosi: