Skotti

Etusivu Foorumit Päiväkirjat Skotti

Tämä aihe sisältää 58 vastaukset, 15 kirjoittajaa, ja siihen kirjoitti viimeksi  Marshall 7 kuukautta, 4 viikkoa sitten.

  • Julkaisija
    Viestit
  • #863 Vastaus

    Hello
    Osallistuja


    Line XSiLeNtLy_ScEeAmInGX /dA

    Skotti on 8-vuotias clydesdale, joka tykkäisi halia ja pusia ja kiivetä syliin kuin sylikoira. Se on tällä hetkellä Hopiavuoren hevostallilla Hellolla ylläpidossa määrittelemättömän ajan.

    Skotin omat sivut

    Skotti etsii hoitajaa

    Skotti muualla tarinoissa
    Skotti Tuo Äitisi Tallille -teemapäivässä 2019 ft. Team Mielikin Minionit
    Skotti Tuo Äitisi Tallille -teemapäivässä 2019 ft. Team Ilvesnaaraat
    Skotti Aamupalansulattelulenkillä


    Skotin kunniamerkistö

    • Tätä aihetta muokkasi 2 vuotta, 3 kuukautta sitten  Tiitus. Syy: Lisäsin Skotin hoitajan
  • #864 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Helmipuron Eiran tempaukset, osa 1:
    Näin saadaan Hello Hopiavuoren hevostallille

    ”Niin mä olen siellä tosi yksinäinen. Nyt kun säkään et enää käy siellä.” Niin olin naurahtanut Helmipuron Eiralle pitämäni viulutunnin lopuksi. Olimme vaihtaneet muutaman sanan siitä, miten Helmipurojen Uuno-hevonen muuttaisi toiseen talliin. Olin tietenkin vitsaillut, mutta olin unohtanut, ettei Eiran kanssa voi vitsailla sillä tavalla. Hän on niin nuori, niin suurisydäminen ja ottaa kaiken tosissaan.
    ”Voi Hello”, hän oli sanonut, ja vieläpä niin säälivästi, että uskoi joka sanan ihan tosissaan. Hän oli puristanut käsivarttani pää kallellaan. ”Mä puhun Eetulle sun puolesta. Ihan varmasti sä saat tuoda Skotinkin sinne.”
    ”Mutta kun mulle on se varsakin tulossa”, olin yrittänyt estellä, vaikka oikeasti olin tarkoittanut, etten halua mihinkään Hopiavuoren hevostallille, koska en tosiaankaan jaksa muuttaa hevostani.
    ”Mä pyydän sitä varaan sillekin karsinan”, Eira oli vakuuttanut vielä hyvin vakavana, mutta sanonut sitten yhtäkkiä piristyen: ”heippa Hello, nähdään!”

    Eiran takia minä siis seisoin sinä sunnuntaina Hopiavuoren pihassa. Katsoin Skottia ja Skotti katsoi minua. Se ei ymmärtänyt, miksi olin vienyt sen pois kotoaan kaikkine tavaroineen, enkä oikein minäkään. En ainakaan kokonaan Eiran takia. Eira on kuudentoista. Kyllä minä osaan sanoa kuusitoistavuotiaille vastaan. Kai minä sitten halusin lähteä sieltä. Tämä oli tarkoitettu näin.

    Ja olihan se mukavaa, kun Eira oli paikalla. Kun pyörin aikani paikoillani Skotin kanssa, hän ryntäsi tallista posket punaisina ja ojensi käsiään kohti riimunarua.
    ”Heippa Hello”, hän hymyili innoissaan ja halasi minua pidellen samalla ylläpitohevoseni riimunarua, jonka olin hänelle automaattisesti ojentanut.
    Pudistin päätäni ja puristin häntä kömpelösti vyötäröltä. Miten joku näin pieni kuin Eira voi saada täysin vaivattomasti koko ajan jotain tapahtumia aikaan?

    • Tätä vastausta muokkasi 2 vuotta, 6 kuukautta sitten  Hello.
  • #895 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Mitäpä sitä ennalta eksymistä murehtimaan

    ”Hello.”
    ”No hello.”
    ”Siis Hel — siis että Hello puhelimessa.”
    ”Ai! Sori! Täällä on Eetu!”
    ”Joo mä tiedän. Mitäs Eetulla on mielenpäällä?”

    Eipä sillä Eetulla ollut muuta asiaa kuin että oliko kaikki varmasti kunnossa. Pitelin Skotin löysiä ohjia vasemmalla kädelläni. Olin kyllä sanonut lähteväni maastoon, ja ilmoittanut palaavani viimeistään kahden tunnin päästä. Ilmeisesti isännällä oli kuitenkin ollut muuta mielessään ja puheeni oli mennyt vähän ohitse. Ihan hyvä kun hän varmisteli. Jos joskus oikeasti todella putoaisin ja taittaisin niskani, sentään joku lähtisi etsimään minua aika pian. Vaikka enhän minä nyt hyvänen aika sillä tavalla — minähän ratsastan Skotilla! Mikä sen saisi riehaantumaan niin?

    Pyysin ja sain ravia. Peräkyläntien pinta oli mukavan joustava. Jäät olivat sulaneet. Mikäs siinä oli kevennellessä ja ajatellessa. Nyt kun Skotin muutto Hopiavuoreen oli ohitse, olin ihan tyytyväinen. Lainahevoseni oli nyt lähempänä, sen karsinavuokra oli eurolleen sama kuin ennen, ja maastot olivat ehdottomasti paremmat tämän tallin ympäristössä. Eikä Skotilla paljoa muuta voinut tehdäkään kuin maastoilla.

    Käännyimme metsäpoluille ja etenimme käynnissä pitkin ohjin. Kuulemma pian polku levenisi ja jonkin matkaa pääsisi laukassa jopa Skotin isoilla kavioilla. Vähän hermostutti, että eksyisin vierailla poluilla, mutta mitäpä sitä liiaksi etukäteen murehtimaan. Sitten soittaisin tietenkin vaikka Eetulle. Ja jos signaali puuttuisi, palaisin takaisinpäin kunnes se tulisi takaisin. Ei siinä sen kummempaa. Alueen aina vain lisääntyvä susipopulaatiokaan ei minua huolettanut liiaksi. Koettaisivatpa vain käydä Skotin kimppuun, niin tulisi isosta kaviosta päin pläsiä. Näh. Eivät ne uskaltaisi.

    Polku leveni ja nostin laukan. Skotin laukka on hidasta, niin kuin muidenkin norsujen laukka. Siinä on purtava hampaansa yhteen, ellei halua leukansa revähtävän tai kielensä katkeavan kaiken sen jysähtelyn takia. Muutaman vuoden kuluttua laukkaisin tätä samaa polkua omalla hevosellani. Kunhan se ensin kasvaisi aikuiseksi. Sekös vasta hienoa olisi. Vaikka on Skottikin hieno kuin mikä, ja melkein kuin minun omani.

    Pian oli jatkettava käynnissä. Puoliverisellä olisi mahtunut varmasti ravamaan, mutta ei Skotilla. Ravistelin nilkkojani niin että jalustimet putosivat päkiöiltäni. Kiskoin ne jalustinhihnoista ristiin eteeni. Ai kuinka teki hyvää venytellä jalkojaan. Seuraavalla kerralla pyytäisin varmasti jonkun mukaan maastoon. Olisi puhekaverina sitten muitakin kuin Skotti.

    • #1062 Vastaus

      Nika
      Osallistuja

      Ensinnäkin nostan hattua sille, että Skotti on oikesti ”tavallinen” hevonen, eikä lainkaan oikukas tai vaikea. Liian usein näkee sitä, että virtuaalihevosesta tehdään hirveän hankala ja omistaja tietysti pärjää sen kanssa tilanteessa kuin tilanteessa 😀 Oli ihana lukea Hellon aatteita tulevasta hevosestaan ja nykyhetkestä, mutta olisin silti toivonut enemmän kuvailua esimerkiksi ympäristöstä. Alun puhelinkeskustelu viritti minut jo heti hyvälle tuulelle.

    • #2664 Vastaus

      Sebastian
      Osallistuja

      Ihanan lohduttavaa tietää, että Skotti todella on tommonen viilipyttyratsu! Pitkän ratsastustauon jälkeen oliskin aika surkuhupaisaa joutua kiitämään pitkin peltoja pähkähullun hevosen kanssa 😀 Ihanan lyhyttä ja simppeliä kuvailua tapahtumista, näitä kyllä jaksaa lukea useammankin peräkkäin!

  • #1539 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Joku jefujuttu (24.4.)

    ”Jaaha”, sanoin painokkaasti tallin ovilla ilmoittaakseni Tidelle, että hän ei ollut yksin. ”Jaaha, että täällä sitä ollaan vaan.”
    ”Niin… Mitä?” Tide kysyi hymyttömänä, ja minun oli tehtävä töitä pysyäkseni vakavana.
    ”Nii. Sitä vaan siinä seistään ja toljotetaan omaa varsaa.”
    ”Onks mulla sit… Pitäskö mun olla jossain? Tekemässä jotain?”
    ”Oui ma cherie. Kärryt ei hae itse itseään tallin takaa.”
    Tide-parka näytti tuskaiselta yrittäessään päättää, oliko häneltä jäänyt tekemättä jotain. Seurasin hetken hänen ilmettään ennen kuin minun oli annettava periksi ja hymyiltävä.
    ”Nii että Tide. Lähdekkö ajelulle?”
    ”…tide… No joo. Jos ei siinä mee yöhön asti.”
    ”No se riippuu kuinka nopeesti sä haet kärryt. Vai haeksä mielummin hevosen? Kun sä oot kuitenki vähä tommonen heikon näkönen niin ehkä sä et jaksa niitä heinäkärryjä vetääkään sieltä…”

    Tide nauroi ja huiskaisi kädellään. Sitten hän harppoi Jussin tallin käytävää minusta poispäin päästäkseen oikaisemaan päätallin ovista tallin taakse. ”Sä puhut hirveetä ranskaa”, hän huomautti mennessään. Seurasin häntä katseellani muutaman askeleen ajan ja huomautin nauraen, että sentään puhun edes sitä hirveää ranskaa, ja lähdin sitten Skottia hakemaan.

    Skotilla oli haassa kai mukavan lämmin, kun se lähti niin vastahakoisesti mukaani ja sen silmätkin lerppuivat puolitangossa. Talutin sen lipan alle. Se oli taas niin suurta ja mahtavaa, että pyrki koko ajan kävelemään eteenpäin kun yritin kääntää sen takapuolen kohti parkkipaikkaa, jotta kärryt olisi helppo laittaa. Välillä sillä oli sellaisia kohtauksia, että se kuvitteli olevansa liian iso suuliin. Eikä se tosiaankaan ole. Mutta silti meidän Skottia pitää aina käsitellä ystävällisesti. Se on herkkäsieluinen kaveri.

    Kärryt parkkipaikalle raahattuaan Tide nojautui suulin ovenpieleen ja katsoi pitkään, kun poimin kivijalan reunalta pölyharjan. Tiesin, mitä hän katsoi: se pölyharja ei ollut oikein kenenkään, ja se oli kulunut. Tiden varsan kaikki tavarat olivat samaa paria ja kalliin näköisiä. Virnistin hänen suuntaansa. Osasin arvata, että hän olisi kuitenkin liian kohtelias kommentoimaan yhteisharjoja. Jos näissä hevosissa olisi tauteja, tarttuisivat ne harjojen eristämisestä huolimattakin. Skotti taas ei kommunaaliharjasta välittänyt. Se vain tykkäsi, kun sai pitää takapuoltaan auringon puolella, ja kun joku harjasi.

    Usutin Tiden hakemaan Skotin valjaat sillä aikaa kun siivosin sen kaviot. Häntä ei kuitenkaan kuulunut takaisin pitkiin aikoihin, ja sitten hän vielä palasi tyhjin käsin.
    ”Mä en löytäny”, hän tunnusti, ja minun olisi tehnyt mieli sanoa, että suotta sinä sitä punastelet.
    ”Tuus ny sitte”, kehotin sen sijaan, ”niin ens kerralla löydät.”
    ”…ens kerralla…”
    ”Nii.”

    Skotin jättiläisenlänget olivat kyllä minusta ihan hyvin näkyvillä. Nostin ne hartialleni ja kaappasin silat syliini. Sitten nyökkäsin Tidelle, että availisi ovia, hyvä ihminen. Skotti odotteli meitä ihan kiltisti ja paikoillaan. Ilmeisesti se oli nukahtanut. Herätin sen nostamalla silat sen selkään. En paiskannut niitä, hyvänen aika, koska niin kuin sanoin, Skotti on herkkä poika! Äkkiäkös me Skotin valjastimme. Tiden touhu oli kuitenkin osin niin epävarmaa räpellystä, että minun oli ihan kädestä pitäen näytettävä, että näin. Hän vaikutti ehkä vähän hermostuneelta aisojen kiinnittämisestä, joten hymyillen vakuutin hänelle, että ei tässä mitään. Piankos hän sen oppisi. Turha yhtään siinä täryyttää käsiään ja räpytellä silmiään, kun kaikki on ihan hyvin.

    Istutin Tiden heinäkärryille. Ne eivät ole häävit. Niissä ei ole laitoja enää ollenkaan, ja niissä on istuttava roikottaen jalkojaan etureunan ylitse. Mietin, olisiko minun pitänyt hakea hänelle joku viltti takapuolensa alle, mutta sitten päätin, että ei. Päästin Skotin irti ja vedin sen ohjasta naama kohti tietä. Siihen se sitten jäi jököttämään paikoilleen.

    Kiipesin kärryille, vasemmalle puolelle tietenkin jotta näkisin ajaa. Skotti ei koskaan lähtenyt liikkeelle vain kieltä naksuttamalla, joten hölskytin vähän ohjia saadakseni sen moottorin käynnistymään. Sitten se lähti laiskasti rahjustaen parkkipaikan poikki, ja minä käänsin sen vasemmalle. Yleensä kiersin maastolenkin toiseen suuntaan, mutta nyt olisi aloitettava hiekkatiestä. Nukahtaisihan Skotti, jos sillä ei ihan ensimmäisenä ravaisi vähää aikaa.

    ”Mites on Tiden päivä menny?” kysyin leppoisasti saatuani Skotin kävelemään tien oikeaa reunaa ja tähdättyä kärryn oikeankin renkaan ennemmin tien kuin ojan puolelle. Pukkasin Tideä samalla vähän kyynärpäälläni käsivarteen. Mielestäni tein sen ihan hellästi, mutta hän hätkähti aivan kuin se olisi sattunut. No. Ehkä se on joku urheilijajuttu. Joku jefujuttu. Että ollaan aina mustelmilla tai jotain.

    • #1542 Vastaus

      Nelly
      Valvoja

      Oih kun oli piristävä tarinanpätkä. Lepsonen tunnelma jatkui hyvin alusta aina loppuun asti, tykkäsin 🙂 .

    • #1562 Vastaus

      Noa
      Osallistuja

      Hello vääntämässä ranskaa, hiillostamassa raasu TIDEÄ, ja sitten vielä kutsumassa häntä heikoksi!! Tässä oli monta kohtaa, joille nauroin ihan ääneen. Tai ainakin tuhahdin äänekkäästi nenän kautta hymyillen.

      Tätä tarinaa lukiessa mulle tuli kauhea tarve, siis melkein ihan fyysinen ikävä, että Jesse tarvii Hellon kaltaisen kaverin elämäänsä. Pakko mun on tuoda se useamminkin tänne pyörimään, niin ehkä joskus joku voisi sanoa että hei, ei se Lehtoniemen Jesse ihan niin paska jätkä olekaan!

      Mahtoiko Tiden hermoilu olla osaamattomuutta valjastamisen suhteen vai Hellon läheisyyden takia, hmm hmm tiedäpä sitä sitten. 😀

      Mutta siis voi yhyy. Tyhmä sinä ja tyhmä Hello kun ootte noin ihania, enhän mä tiiä mitä sanoa enää. Taidan vaan lukea tän uudelleen ja tuhista onnellisesti itekseni.

    • #1565 Vastaus

      Tiitus
      Valvoja

      Onkohan mun nyt oikeasti opiskeltava vähän ranskaa, ni TIDE vois opettaa Hellolle kuinka sitä rakkauden kieltä oikein puhutaan.

  • #1679 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Kakspäällä työhevosella

    Tunnen monta tyyppiä Otsonmäeltä, lähikunnista ja kaupungeistakin. Muualta Suomesta myös joitakuita. Kun tekee mieli lähteä ulos tai vaikka pelata jotain, yleensä löytyy aina muutamia kavereita mukaan. Minulla ei kuitenkaan ole liian montaa sellaista ystävää, joiden kanssa voisin puhua oikeista asioista.

    Istuin Eetun kuistilla auringossa. En juonut kahvia, koska siihen oli lentänyt jo pari jotain pikkuörkkiä. Olin kaivanut ne lusikalla pois, kun en kestänyt niiden pyristelyä ja hukkumista. Vaikka kahvissa ei ollut enää mitään elämää, ei tehnyt mieli juoda sitä enää örkkien uitua siinä. Väsytti Helsingin-seikkailun jälkeen. Ja mietitytti.

    Olisipa Eetu ollut kotona. Olisin kaivannut puhekaveria. Toisaalta taas en ollut ollenkaan varma, että Eetusta olisi ollut apua tähän ongelmaan. Ihan vain pari kertaa olin ottanut puheeksi Milanin. Viimeisin kerta oli sen jälkeen, kun olin nähnyt hänet tuossa pihassa. Molemmilla kerroilla olin saanut osakseni pelkkää nenäntuhauttelua ja mielenosoituksellista ohi katselemista, vaikka yleensä Eetu on ihan hyvä kuuntelija. Milan oli sellainen aihe, josta ei oikeastaan saanut puhua. Eikä yleensä ollut mitään pakottavaa tarvettakaan puhua vanhoista jutuista.

    Nousin puiselta terassituolilta ja laskin paljaat jalkani lautalattialle. Kun kävelin terassin poikki, kuului pientä huminaa kantavien rakenteiden huojuessa ihan aavistuksen. Vain kissa olisi voinut kävellä sentyyppisellä puuterassilla täysin äänettä. Lusikasta kuului kilisevä ääni, vaikka se ei juurikaan liikkunut valkoisen posliinikupin reunaa vasten. Joku lintu alkoi sanoa rytmikkäästi ja painokkaasti huu-HUU-huhuu kerta toisensa jälkeen, ja joku vastasi sille samalla tavalla. Sitä linnunääntä saattoi kuulla vain aamupäivisin. Ovi narahti aivan vaimeasti, ja tuvan puolen lattiasta ei kuulunut minkäänlaista rakenteiden huminaa siinä kävellessäni. Kun Eetu muutti tupaan Annikan kanssa, keittiön kynnyksen tienoo narisi aina ikävästi, samoin kuin salin keskilattiakin. Eetu oli korjannut ne ennen kuin oli purkanut muuttolaatikkonsa. Kuulemma ränsistymisen merkit ovat kauheinta, mitä hän tietää. Valepukki. Kyllä minä tiedän, mikä on oikeasti kauheinta, mitä Eetu tietää.

    Kaadoin saastuneen kahvin tiskialtaaseen ja laskin kupin tiskipöydälle. Jilla, joka pysähtyi kesken astianpesukoneen tyhjäämisen, ei sanonut mitään, vaan hymyili olkansa ylitse. Minä hymyilin takaisin ja aloin käsiäni käyttämättä tuuppia häntä varovaisesti kauemmas tiskikoneesta. Sain ajettua hänet melkein salin ovelle asti ennen kuin hän kiersi käsivartensa hartioilleni ja alkoi pyörittelemään niskahiuksiani sormensa ympärille.

    ”Älä viitti Hello. Mulla on hommia.”
    ”Kokki ei tiskaa.”
    ”Ei niitä nyt voi sinnekään jättää. Arvaa miltä täällä näyttää ku kaikki tulee syömään ja jättää sit–”
    ”Silti. Mä laitan ne. Mulla on muutenki sulle asiaa. Lähde ratsastamaan.”
    ”Emmä ku mulla on nyt tos uunis muutenki ruoka…”
    ”No eiks Noa voi–”
    ”Ei oo kotona.”
    ”Eira. Pakotetaan Eira.”

    Kolme varttia myöhemmin pidin Jillasta kiinni tallipihassa paljon tiukemmin kuin oikeasti olisi ollut tarpeellista. Hän istui edessäni Skotin selässä ja piteli ohjia. ”Hello ku — anna mun nyt koittaa edes onko mulla kännykkä”, Jilla yritti mutista, ja minä vakuuttelin, että on hänellä. Mennään jo. Hän pukkasi Skotin notkuvaan käyntiin ja käänsi vasemmalle, ja kun maneesin tarjoama tuulensuoja katosi, meinasin tukehtua Jillan hiuksiin ja minun oli istuttava ihan itse ja häneen liikaa nojaamatta.

    Skotti taisi osata tavanomaisimmat maastolenkit jo ulkoa. En tuntenut Jillan kauheasti sitä ohjailevan, kun se kaarsi tietä myöten vielä uudelleen vasemmalle ja kääntyi sitten kävelemään tarhojen välistä oikealle. Vaikka se ei ole maailman virein hevonen, maastoilusta se pitää. Kunhan sen antaa mennä tarpeeksi hitaasti ja haistella pusikoita matkallaan kuin koiran. En ollut ikinä ratsastanut Skotilla kahdestaan kenenkään kanssa, enkä ollut nähnyt kenenkään muunkaan tekevän niin. Eipä se kuitenkaan paljoa meitä ihmetellyt. Sen korvat kääntyivät vain kerran meitä kohti, kun minäkin kiipesin sen selkään, ja sen pää nousi ylös. Siitä lähtien se kuitenkin lompsotteli tyynesti tarhojen välissä. Bee ja Hera alkoivat ravata aidanviertä pää pystyssä, kun menimme ohitse. Saatoin oikein tuntea, miten yleensä melko hiljainen Skotti hirnui niille.

    Peltojen välissä tuuli, niin kuin aina. Skotti ei pelännyt lokkeja, jotka kiljuivat etsiessään pelloilta maan muokkaamisen takia pintaan nousseita matoja. Parhaimmilla matoapajilla niitä oli pelto valkoisenaan, mutta takavuosiin verrattuna niitä tuntui olevan silti aika vähän. Oli ollut kuiva kevät. Kai madot olivat niin syvällä suojassa, ettei niitä noussut niin paljoa pintaan. Joku isäntä ajeli pellollaan maata kääntämässä traktoreineen, mutta en osannut sanoa, onko se Eetu vai ei. En muistanut, mitkä pellot olivat Hopiavuoren. Lisäksi Eetulla oli maata Ilmajoellakin. Hän saattoi ihan yhtä hyvin olla sielläkin tänään.

    Jilla ehdotti, että ravattaisiin. Epäröin hetken, ja kun miettimistaukoni venyi, totesin että minusta se on pelottava ajatus. Skotin ravi hyppii aivan kauheasti, ja vaikka ratsastaisin yksin sen kanssa ilman satulaa, välillä minulla on silti tosi hutera olo. Silloin Jilla päästi ohjat käsistään hevosen kaulalle ja silitti polviani.
    ”Ei se mitää”, hän sanoi, vaikka hänen ei olisi tarvinnut. Kuulin hymyä hänen äänestään ja rutistin häntä. Ei minulle ollut mikään ongelma, että taisin olla tallin surkein ratsastaja. Eihän muitakaan määritellyt mitenkään se, että taisin olla heitä vähäsen parempi viulunsoittaja.

    Päädyimme ravaamaan ihan muutaman askeleen kokeilumielessä, mutta niin kuin olin ennakoinutkin, se ei ollut minusta yhtään turvallisen ja kivan tuntuista. Niin me menimme käyntiä minun muistutellessani aina välillä Skottia kuitenkin kävelemään tarpeeksi reippaasti. Erottelin Jillan niskasta yhden kiharaisen suortuvan, jonka pyöritin muiden ympärille jottei nenääni kutittaisi koko aikaa. Olisin voinut jopa silittää nenälläni hänen niskaansa, mutta kun yritin, kypärät kolahtivat yhteen ja minua alkoi naurattaa.

    ”Mistä sä halusit puhua?” Jilla kysyi aivan rauhallisesti lopulta, kun pääsimme metsän puolelle suojaan korvissa humisevalta tuulelta ja silmiä siristyttävältä auringolta.
    ”Milanista”, muistin heti ja nojasin leukaani Jillan hartiaan.
    ”No? Kuka se on..?”

    En varsinaisesti epäröinyt alkaa puhua. Hetken hiljaisuuteni johtui pelkästä rauhallisesta harkitsemisesta. Milan ja muut olivat maksaneet minulle jo monta ystävää, ja muutaman työpaikankin. Mielessäni kävi, että mitä jos olisin Jillallekin ongelma sen jälkeen, mitä kertoisin. Se ei ollut kuitenkaan ahdistava ajatus. Otsonmäki on pieni paikka. Jossain vaiheessa hän tietäisi kuitenkin kaiken, mutta minä halusin jutella juuri nyt enkä vasta sitten.

    Aloin siis puhua. Kerroin, että tässä taannoin lukionaikainen poikaystäväni Milan oli ilmestynyt Hopiavuoren pihaan, koska hänen hevosensa asui käytännössä naapurissa tallilla, jolla ei ollut omaa maneesia. Kerroin miten se oli harmittanut minua, enkä oikein osannut nimetä, miksi. Miten olin mennyt pyytämään Eetulta, että ei vuokraisi maneesia ihan kaikenlaiselle sakille, ja miten Eetu oli tuhahtanut, ja miten minua oli ehkä vähän loukannut, kun hän oli sanonut, että pääse nyt Hello jo yli siitä muinaishistoriasta.

    Puhuessani Skotti käveli tasaisesti koko lyhyimpään maastolenkkiin kuuluvan metsäosuuden läpi ja nousi jyrkän ojan kautta hiekkatielle yllättävän ketterästi ponnistaen. Tajusin, miksi olin ruinannut juuri Jillan kuuntelemaan valitustani. Olisin halunnut, että joku sanoisi, että on ookoo jos jonkun Milanin tapaisen ilmaantuminen ärsyttää, ja silti se ei tarkoita että Eetu olisi oikeassa tuhahteluineen. Minua taisi ärsyttää eniten se, että tuntui enää ylipäätään miltään tavata Milan taas, koska sitä kaikestahan oli noin miljardi vuotta ja olin ollut ihan lapsi silloin. Ärsyttävintä ei ollut Milan itse tai edes hänen ilmaantumisensa minun alueelleni, minun Otsonmäelleni.

    • #1694 Vastaus

      Noa
      Osallistuja

      Nonniin. Mun piti lukea tää ihan pari kertaa, että sain kiinni siitä, mitä haluan kommentoida.

      Ihan ensimmäisenä mieleeni jäi tarinan loppuhuipentuma. Vihdoin ja viimein hyväntuulinen, vähän hälläväliä Hello näyttää muutakin tunnetilaa. Harmitusta, ärsytystä, epävarmuuttakin kenties? Minkälainen tyyppi tää Milan oikein on, jos se aiheuttaa Hellossa noin vahvaa mielipahaa? Sehän ei yllätyksenä tule, että sun kerronta oli ihan erinomaista. Kaikki tuntui olevan paikallaan.

      Ihailtavaa, miten hyvin olet saanut kiinni Jellosta, vaikka se syntyikin aika nopeasti. Sekä sun että Jillan tarinoissa välittyy lämmin tunnelma näiden kahden hahmon välillä, joka saa lukijan uskomaan Jelloon täysillä. Siinä ne nyt on onnellisina rakastuneina ja halailemassa. Vai onko rakkaus vielä liian vahva sana? Kuitenkin, selvästi välittävät toisistaan.

      Tosi sympaattista myös, miten Helloa jännitti ravata ilman satulaa. Ei se vaan niin helppoa ole, ja se tuntuu unohtuvan usein virtuaaliheppailijoilla, että ihan ”yksinkertaisiltakin” tuntuvat asiat saattavat usein olla vaikeita. On niin, niin mukavaa ja virkistävää, kun talli ei ole täynnä huippuluokan ratsastajia. Saa olla epävarma ja saa olla osaamatta!

      Tässä oli paljon, paljon hyvää, ja samalla ikävästi ruokit mun tarvetta saada jo tietää Milanista lisää. Pian, pliiiiis! 😀

    • #1698 Vastaus

      Jilla
      Osallistuja

      Oh aivan ihana teksti ja niin kuin Noakin sanoi minua kiinnostaa tietää lisää Milanista vaikka ehkä se tuntuu hieman uhalta. Pidän Jellosta jo niin paljon <3

  • #1729 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Soligtin maastossa.

    ABC:n munkit ovat elämä, Tide!

    Minä ja Tide, Tide ja minä, ajelemassa maastoreissulle, niin aurinkoisena päivänä että lippaa piti pitää autonlasilla. Ja onneksi minä olin se joka ajoi sen osan matkaa, jolla oli kaksi ABC:ta. Koska pysähdyin molemmille. Tykkään ABC:n pullista ja käytän niiden ostamiseen vieläkin henkilökunta-alennusta ihan siksi, että viitisen vuotta sitten kesätyöni lähimmällä nimeltä mainitsemattomalla ABC:lla oli niin hirveää. Minä olen alennuspullani ansainnut, vaikka Tide ei minua meinannutkaa kehdata päästää niitä hakemaan. Hevosiin hän vetosi, mutta pärisytin hänelle vain huuliani. Kyllä Jussi ja Skotti nyt jaksavat odotella.

    Pullanhakuretkellämme pysähdyimme toki nopeasti myös Soligtin keväisessä maastotapahtumassa. Kun minun Skottini laittaa hevosletkaan, sitä ei hirveästi ohjailla tarvitse. Sen kun matkustaa ja höpöttää Tiden kanssa, joka oli jostain syystä halunnut lainata Jussia retkelleen, vaikka Uunokin olisi ollut vapaana. Koska ei ole työhevosen voittanutta maastoilussa. Sanoin sen Tidellekin. Kaksi kertaa kuulemma. Kun hän huomautti siitä, nauroin, pörrötin harjajouhia Skotin niskasta ja nuuhkin metsää niin kuin koira. Tuoksui kaadettu puu, koivu ja metsänpohja ainakin.

    Laukkapätkästä Skotin kanssa ei saanut ihan hirveästi irti. Päästin muut suosiolla ohitseni sen ajaksi. Jussillakin olisi päässyt viilettämään häntä suorana, mutta ei Skotilla vain. Se laukkasi kuin keinuhevonen: tasaisesti, keinahdellen ja varmasti, mutta melkein paikoillaan. Ei haitannut yhtään. Kun muut lopulta siirtyivät käyntiin, saimme ravailtua Skotin kanssa omalle paikallemme jonoon. Käännyin sanomaan Tidelle, että eikö vaan olekin Skotti taitava, kun kestää minunkin käytössäni, eikö vaan ole, Tide!

    Harmittavasti kotimatkalla Tide ajoi juuri silloin kun mentiin kahden ABC:n ohitse. Ei se kauheasti haitannut. Pyysin oikein nätisti, olin oikein herttainen ja katselin alta kulmain, niin sain käydä hakemassa pullaa ja kahvia molemmista. Tide sanoi ajaessaan, että en minä voi pelkällä pullalla elää, mutta silloin minä puhahdin hänelle sanattomasti ja pyyhkäisin häntä munkilla poskeen niin että sokerivana jäi. ABC:n munkit kuuluvat elämään, Tide. Ja vappuun. ABC:n munkit ovat elämä, Tide.

  • #2255 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Ilo on Ilves-veljes

    ”Ilves”, Allu sanoi minulle suorastaan pyhän näköinen ilme kasvoillaan, ”menkäämme salonkiin.” Hän oikein osoitti molemmilla käsillään suurpiirteisesti Hopiavuoren tuvan suuntaan ja teki pienen hovikumarruksen.
    ”Mutta emme me voi, arvon Ilves”, vastasin koettaen vääntää naamani samanlaiseen asentoon. ”Ymmärtänettehän te, että meidän täytyy hoitaa ensin herra Ilves.”
    Allu vilkaisi koppavan näköisesti Skottia, jota osoitin yhtä jaloin elkein kuin hän äsken tupaa. ”Hän ei ole oikea Ilves”, Allu äänsi selkeästi ja katseli Skottia nenänvarttaan pitkin. Se oli melko hankalan näköistä, koska Skotti on suuri kuin mikä.
    ”Hyvä Ilves, kuinka te saatatte! Mikä hänestä mielestänne tekee vähemmän Ilveksen kuin te itse olette?”
    ”Tuo olento on saastainen, herra Ilves.”
    ”Hän on saastainen, sillä te haluatte siirtyä saliin –”
    ”–salonkiin –”
    ”–salonkiin puhdistamatta häntä!”
    ”Älkää höpöttäkö, Ilves: vaikka tuota olentoa harjaisitte kuinka, hän ei ole Ilves, sillä hän on hevonen, ja sitä paitsi hänet on adoptoitu — hei voidaanks me mennä oikeesti nyt vaan tupaan kun täs on ihan sikakuuma ja muutenki mulla on jano.”

    Katselin Allua arvioivasti ja sormeilin samalla Skotti Ilveksen päässä roikkuvaa likaista mustaa nylonriimua. Allulla oli ihmeellinen tarve päästä sisälle, vaikka hän olikin väittänyt olevansa vain pistäytymässä. Mietin, mitä veljelleni sanoisin. Oli selvä asia, etten voinut mennä tupaan, ja Skotti piti oikeastikin harjata. Sateiden takia sen haassa oli ihana rapakuoppa, ja kuuma sää oli kuivattanut ponini selkään kunnon panssarikuoren piehtaroinnin jäljiltä.

    ”Ota toi takki pois nii ei oo niin kuuma”, päädyin sanomaan.
    ”No en todella.”
    ”Niin no. Jos mä olisin tollanen tikkukäsi kun sä niin en mäkään kyllä ottais.”
    ”Hei!”
    ”Onks kukaa Allu sanonu sulle et sä näytät ihan Johnny Napalmilta?”
    ”No on! Nimittäin sinä! Joka päivä! Arvaa kuka sä oot sit jos mä oon Johnny Napalm?”
    ”Pete Parkkonen?”
    ”Ajattelin Afromikkoo mut no, sähän sen sanoit.”
    ”Mun mielestä mä muistutan sitä piirrettyy poikaa — mikä se ny on — Kaapoo.”
    ”Joo teillä on kyllä samanlainen fleda ainakin. Ota nyt se norsu ulos sieltä niin päästään tonne varjoon.”

    Skotti olisi kovasti halunnut jäädä tarhaan. Sitä täytyi vetää perässään niin kuin ankkalelua lapsena, mutta vaakkunut se ei. Kesti sata vuotta päästä suuliin asti, mutta sinne varjoon ja viimaan viilentymään jäädessään hevoseni olikin ihan tyytyväinen. Ojensin Allulle harjan samalla kun poimin kivijalalta itselleni kumisuan. Kun aloin hieroa Skotin rapakuorta irti, Allu nakkasi harjansa takaisin kivijalkaa kohti ja kirosi melkein äänettömästi, kun se kimposi maahan. Hän kumartui noukkimaan sitä, ja niillä paksuilla kengillä sekin näytti vaivalloiselta. Pudistin päätäni. Ihme tarve hänelläkin olla noin epämukavissa vaatteissa. Nahkatakki helteellä. Tukka niin pystyssä, että melkein niskat taittuivat tuulella. Skottikin ihan haukotteli. Allu nupisi taas jotain, että piti mennä sisään. Oli kuulemma sopinut jostain jutusta Eetun kanssa. En viitsinyt vastata, että Eetu oli jossain muualla hommissaan, koska Allu ilmiselvästi valehteli.

    Kun minä harjasin Skottia, Allu sormeili sen otsakiehkuraa. En sanonut, että ei ole hyvä seistä hevosen edessä. Tuskin Allu ikinä aikaansa viettäisi minkään muun hevosen kanssa kuin Skotin, ja Skotin kanssa nyt ei ole niin justiinsa. Sitä paitsi poni tykkäsi, kun joku sitä hoiti. Vaikka se joku olikin Allu, joka varoi tarkasti, ettei Skotti pääsisi koskettamaan hänen vaatteitaan. Kyllä nuori Ilves eläimistä piti, kunhan niistä ei irronnut kauheasti karvaa tai kuolaa. Skotista irtosi molempia.

    Kyykistyin setvimään hevoseni vuohiskarvoja ja Allu istahti kivijalalle suulin sisäpuolelle. Hetken hän oli vielä hiljaa ja ihmeellisestä nitinästä päätellen kaivoi kännykän takkinsa taskusta ja sujautti sen sitten pian takaisin. Ihme, että ymmärsi olla tupakaksi laittamatta siinä paikassa. Kuului niiskaus, ja sitten puoliksi pidätelty aivastus. Allu ainakin väittää olevansa vähän allerginen hevoselle. Nousin ylös, kun sain Skotin viimeisenkin jalan puhtaaksi. Allukin nousi ja venytteli.

    ”No? Voidaanko me nyt mennä sisälle?” hän kysyi ihan neutraalisti.
    ”En mä oikeen…” yritin kaarrella. Jos Allu kerran halusi kahvia ja sohvalle, voisimme mennä kyllä vaikka meille.
    ”Ai. Aioksä ratsastaakin vielä tolla?”
    ”En… Vois mennä kotia. Eiks nii?”

    Näin miten Allun ilme muuttui harkitsevaksi. Tiesin aivan varmasti, miten hän pohti, heittäisikö uutta vaihdetta silmään ja alkaisi nostaa kierroksia ja kuittaisi koko vastahakoisuuteni pelleilyllä, vai pitäisikö hänen olla oikeasti huolissaan. Yritin hymyillä hänelle, sillä tavalla rempseästi, ainakin toivottavasti. Vedin jo henkeä valmiina kiekaisemaan, että aina sä painostat mua tolleen sänkyyn, etkö sä halua musta muuta kun sitä yhtä ja ainoaa, mutta en ehtinyt sanoa mitään.

    ”Se on se… Teidän Hellevaara niin… Aikamoinen?” Allu sanoi hitaasti ja katsoi minua herkeämättömästi ja tarkkaavaisesti.
    ”Äh”, yritin tuhahtaa ja otin Skotin riimunarun päähän.
    ”Joo, äh”, Allu tuhahti myös ja pidätteli raivostuttavasti hymyä. ”Hyi helvetti. Semmonen siima. Hyi. Sähän inhoat semmosia pakkasen raiskaamia pulkannaruja ku se. Hyi vittu. Sitä varten sä yritit sitä siellä Kontiolassakin hätyyttää kimpustas silleen raivokkaasti, eiks nii? Hyi, oikeesti.”
    ”Onks se edes aivan sairaan kuuma kuva, joka meistä kylillä kiertää?” koetin vitsailla, koska tottahan Allukin oli sen kuvan kautta saanut tietää.
    ”Oih kyllä, on siinä sitten niin seksikäs pörrötukkanen äijä et on se aika kuuma — niin ja sit siinä oot sä myös. Harmi.”
    ”Kiitti. Mitähän Lissu sanois kun kuulis miten toi Hellevaara vetoaa vissiin muihinkin Ilveksiin?”
    ”Tokkopa se mitää sanois. Siitä ei tuukkaa isona Ilves, vaan Sainiomaa.”
    ”Ai. Ai.. Sori.”
    ”Ääh, ei se oo niin justiinsa, Hello pieni…”

    Vähän yllätyin, kun Allu lähti seuraamaan minua auringonpaahteessa takaisin hakaa kohti. Päästin Skotin tarhaan ja toivoin, että se pysyisi kaukana siitä rapakosta. Yritin keksiä vitsiä siitä, miten oli ihanaa olla paikallisjulkkis. Allu nojautui aitaan ja katsoi minua lempeästi, vaikka irvistikin sitten kun tuuli osui hänen kivikoviin hiuksiinsa.
    ”Täällä on oikeesti ihan sikakuuma”, hän valitti taas, niin kuin viimeksikin siinä seistessämme. ”Mä meen nyt kyllä oikeesti sisälle”, hän ilmoitti ja lähti saman tien kävelemään pois.
    ”Et tasan mee. Mennään kotia. Oikeesti”, latelin hänen niittikoristeiselle selälleen.

    Sen jälkeen Allu ei inttänyt enää sisälle menosta, vaan kohautti vain olkiaan ja lähti kiltisti kanssani autoa kohti.
    ”Mä olisin vaan käyny selvittämässä mitä mieltä se on susta”, hän sanoi ilmeisen tosissaan, ja minusta se oli jotenkin liikuttavaa, vaikka miljoona kertaa enemmän toki ärsyttävää.
    ”Kyllä mä sen tiedän ilman sun apuakin”, hymähdin ja pukkasin häntä kyynärpäälläni.
    ”ÄLÄ SINÄ SAATANA ala kuule mulle yhtää!” Allu rähähti yhtäkkiä aivan raivona ja nyrkit pystyssä keskellä parkkipaikkaa niin että kaikui.
    ”Ei! Ei! Älä lyö–” vinguin välittömästi niin järkyttyneenä ja surkeana kuin ikinä osasin.
    ”Älä siinä uikuta ku tappele niinku mies tai ota kuonoos!!”

    Ilo on, kun on sellainen veljes, kuin Ilves.

    • #2256 Vastaus

      Noa
      Osallistuja

      Allu!!!! Jes Allu!!!

      Mä fanitan Allua ihan täysillä. Tälleen fiktiossa sen ja Hellon kummallista kanssakäymistä on hauska lukea, mutta tiiän, jos mun oikeasti pitäisi niiden kanssa olla, niin ei tulis kyllä mitään. Se olis vaan tosi kiusallista ja ikävää. 😀 Niin omanlaisiaan nämä Ilvekset ovat.

      Saa nähdä, milloin Hello voi taas astella tupaan niinkuin ennen. Käydä jääkaapilla ja mennä olohuoneeseen soittelemaan vaikka kitaraa niinkuin ennen. Mä todella toivon että niin käy, vielä joskus. Onneksi Hellon oma asenne on niin hälläväliä sen kuvan suhteen, sillä totuus on, ihmiset ovat julmia. Mitä kovemman nahan itselleen kasvattaa sen paremmin tässä elämässä pärjää, ja musta Hello on aika hyvä siinä. Hän ei anna turhaan ulkopuolisten ihmisten pilata päiväänsä, sellaisten joiden mielipiteellä ei ole väliä. Silti Helloonkin sattuu ja hän on epävarma, joka on jo useasti tuotu hienosti esille. Tottakai hän on, kun pieni Hopiavuoren väki on nyt vähän rikkinäinen eikä kukaan oikein tiedä missä olla ja mitä tehdä.

      Tää mielikuva mikä mulla on Allusta on tasan sellanen, mihin mä itse näin oikeassa elämässä heti kiinnittäisin huomiota nimenomaan hyvässä mielessä. Senköhän takia mä olenkin niin ihastunut tähän nuoreen Ilvekseen…

    • #2261 Vastaus

      Nelly
      Valvoja

      Oi voi, veljesrakkaus on outoa :DD . Mä ymmärrän, miks tässä tilanteessa ollaan ja miks Allu käy Hellon päälle. Sitä en ymmärrä, miten noi kaksi puhuvat toisilleen. Taisiis jollain tasolla varmasti ymmärrän, mutta mä haluaisin kuulla Isä-Ilvekseltä, onko ne aina olleet tuollaisia. On ne jänniä kyllä 😀 . Mut oon kans kyl Allun fani; mikä persoona!

  • #2394 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Haaveilua… …Typystä?

    Voi vitsit, kun Skotti olisi ollut Typyn emä, ja Typy vielä ihan pieni. Olisin voinut ottaa Typynkin maastoon, ja siinä se olisi juossut mukana niin kuin Jerusalem… Vaikka ei se olisi tainnut olla ihan sallittua kuitenkaan. Mutta saapa sitä haaveilla. Vapaana juoksevista varsoista. Niitä minä ajattelin tiukasti, etten olisi koko päivää elänyt ihan puoliteholla uppoutuessani Tideä koskeviin haaveisiini… Tai ainakin yritin ajatella. Koko ajan minä silti havahduin siihen, miten elin aina vain uudestaan eilistä suudelmaa uimamontulla. Ja sitä, miten Tide oli yrittänyt myöhemmin tallilla lähteä aina vain uudestaan autostani, ja minä olin aina vain saanut houkuteltua hänet jäämään pieneksi hetkeksi yrittämällä olla pörröisensuloisenmurheellisen näköinen, jotta hän silittäisi hiuksiani vielä kerran. Ja toisen kerran. Ja kymmenennen kerran. Olin päästänyt hänet vasta, kun hän oli jo ihan oikeaa sääliä silmissään sanonut, että älä Hello näytä tuolta, tai en oikeasti voi mennä. Vaikka olin minä vielä ikkunan avannut ja sanonut muka tosi vitsikkäänä, että miksi hänellä kestää niin kauan tekstata minulle, mikä maksaa, johan hän on ollut ainakin useita sekunteja poissa.

    Skotti ei kauheasti arvostanut, kun varjossakin oli melkein kolmekymmentä lämpöäastetta. Jerusalem taisi inhota sitä vieläkin enemmän, mutta lönkötti laiskasti mukana kuitenkin. Se oli sentään itse kohtalonsa valinnut: se olisi voinut aivan hyvin jäädä talliin odottamaan, vaan ei ollut herralle Skotin karsinassa odottaminen käynyt. Minua kuuma ei haitannut, kun olin kuoriutunut vaatteistani sitä mukaa, kun lämpö oli noussut. Kun pysyi peltojen välissä, eikä mennyt metsiin, siinä tuulessa oli itse asiassa ihan mukavaa mennä pelkissä shortseissaan ja pakollisessa kypärässään. Vaikka Eetu olisi kyllä marmattanut kengättömyydestäni. Vaan eipä ollut Eetu näkemässä, eikä kukaan. No enpä minä olisi niin alasti kehdannut mennäkään, jos olisi ollut joku näkemässä.

    Menimme pelkkää käyntiä. Oli liian kuuma muuhun, ja sitä paitsi en vieläkään oikein uskaltanut ravailla ilman satulaa. Ohjina käytin pelkkiä riimuun kiinnitettyjä naruja, mutta ei se olisi minua ravailemasta estänyt. Skotti ei ole varmaan ikinä säikkynyt mitään, tai yrittänyt hurjastella. Päin vastoin: se on hoputettavaa mallia. Jos olisin luottanut siihen, että saisin sen kääntymään ilman ohjia, olisin voinut mennä ilmankin. Lisäjarruja ei sen kanssa tarvittu. Jerusalemin kanssa sen sijaan oltaisiin ehkä kaivattu. Vaikka se pysyi kuumuuden takia melko rauhallisesti perässämme, aina välillä se loikkasi ojan ylitse pelloille ja laitumille ja räksytti fasaaneja lentoon. Silloin tällöin se teki saalistushyppyjään, ja siitä tiesin, että pellolla meni hiiriä. Yhtäkään se ei kuitenkaan saanut kiinni. Eihän se ikinä saanut muuta kuin korkeintaan harakoita.

    Hopiavuoren viimeisellä laitumella kasvoi yhtä hyvä heinä kuin kahdella ensimmäiselläkin. Aitalangat olivat portin kohdasta nätisti syrjään taitettuina. Hetken mielijohteesta vedin Skotin oikeanpuolimmaisesta riimunarusta ja annoin sen kävellä autiolle laitumelle. Jerusalem seurasi ja kellahti saman tien kyljelleen koivun alle juotuaan ensin sadevettä saavista. Sidoin narut yhteen sen niskaan, kun se laski päänsä ja alkoi syödä.

    Olisin halunnut tietenkin heti puhua tästä eilisestä tidejutustani jollekulle, mutta ei minulla oikein ollut ketään sellaista, jolle puhua. Allu nyt muuten, mutta ei kai omalle veljelle nyt voi kaikesta puhua? Ja iskän nyt tiesi. Jos minulla oli ongelmia, saatoin aina luikkia kotiin hakemaan apua, mutta ei kai nyt omalle isälleenkään voinut kertoa että… Eetu taas olisi sen sortin ystävä, että kuuntelee kaikki jutut eikä kerro eteenpäin, mutta viimeaikoina hänkin oli lähinnä luonut minuun kylmän katseen mennessään ohitse. Nellyn kanssa taisin olla siinä pisteessä, että ehkä juttelisin muuten, mutta hän ottaa kaiken niin tosi kevyesti. Mainehan minulta menisi, jos hänen viereensä istahtaisin ja alkaisin tosissani avautua, että ai niin muuten, minä kuolen kohta kun jännittää ajatellakaan yhtä Tideä. Kyllä minulla kavereita oli, ja ystäviäkin, mutta melkein kaikki sellaisia, joiden kanssa naurettiin vain. Ja ai kuinka mukavaa sellainen olikaan, mutta tänään olisin kaivannut muuta.

    No jaa. Ei se ole niin justiinsa. Kyllä minulle jostain kuuntelija ilmenisi, kunhan oikeasti sitä tarvitsisin. Nyt taisin haluta muutenkin enemmän pitää koko jutun ihan itselläni kuin juoruta siitä pitkin Otsonmäkeä. Annoin Skotille hellästi pohkeita, jotta se nostaisi päänsä. Kun se ei suostunut, annoin vähän vähemmän hellästi uudelleen pohkeita ja vedin sen pään ylös niin kovasti, etten ikinä olisi saattanut sellaista tehdä, jos sillä olisi ollut suitset riimun asemasta. Vastahakoisesti se jätti ruoka-apajat taakseen, ja Jerusalemiakin sai kutsua kolmesti. Käveleskelimme kaikessa rauhassa takaisinpäin ja minä mietin perhosia vatsassani, että millaisia viestejä minun pitäisi lähetellä, jotta saisin Tiden lähtemään muka minun ja Jepen kanssa lenkille, eli oikeasti siis meille. Mutta nyt, Skotti ja Jeppe, poikaseni, nyt haaveillaan Typystä.

    Bonuksena kuva hodarista nimeltään Jerusalem.
    Line airhead77/dA

    • #2396 Vastaus

      Noa
      Osallistuja

      En mä saanutkaan lisää Nellyn ja Hellon keskustelua, voi höh! 😀 Sen sijaan tuudittaudun siihen, miten onnistunut tunnelma tässä oli. Mun vuokrahevonen on sentään vaan issikka, isokokoinen sellanen kyllä, mutta silti, se on niin ruokamotivoitunut että sitä saa kiskoa välillä kanssa ihan tosissaan liikkeelle että se malttaa jättää syömisen kesken. Varsinkin nyt kun se on päässyt vihreen makuun. Siinä ja Skotissa on aika paljon samaa, vaikka onneksi se mun poni on vähän enemmän eläväistä sorttia kun Skotti. Mahdottoman hidas sekin, mutta säikähtelee kyllä sitä sun tätä, välillä varmaan vaan sen takia että saa mukamas luvan kanssa vähän kiihdytellä. Mutta siis, pointtina se, että tää tuntui mulle tosi kotoisalta ja aidolta luettavalta. Pystyin kuvitteleen ihan koko maastoreissun ajan missä mennään, miltä lämpö iholla tuntuu ja pehmeä hevonen pyllyn alla, miten sen askeleet keikuttelee paljaassa selässä.

      Sen sijaan tähän Hellon kaipuuseen Tiitusta kohtaan en kyllä samaistu ollenkaan. Olisi ihan kamalaa jos multa vaadittaisiin tekstaria samantien kun on vasta lähtenyt toisen luota, tai että kokoajan pitäisi mennä toisen luokse ja viettää aikaa kaksin. Mä tuntisin oloni heti nurkkaan ahdistetuksi ja pyrkisin vaan pois, joka olis tietty suhteelle aika selkeä loppu 😀 Nytpä jäänkin oottaan, että onko Hello tälläinen kokoajan, vai onko kyseessä vaan alkuhuumaa. Alkaakohan Tiitusta ahdistamaan, vai tykkääkö se vaan pitemmänkin päälle että sillä on joku, joka kokoajan vähän haluaa lääppiä ja viettää aikaa yhdessä?

      Niin ja vitsi mikä hodari!! Tuollaisen mäkin voisin ottaa!

    • #2398 Vastaus

      Hello
      Osallistuja

      Kiitos valaisevasta kommentista. Se ei tarkoituksella tainnut olla mulle opettavainen, mutta se oli. Mua kiinnostaa nyt, lukeeko muutkin Hellon takertuvana tällä hetkellä? Kertokaa? Jos useampi lukee sen niin, mä oon tehnyt kämmin ilmaisussani ja Hellon heitto olisi vaatinut hiomista. Monsieur Helou on kuitenkin hitusen itsenäistä mennä viipottavaa sorttia, mutta oli saanut kauan kerjäämänsä suukon noin vartti sitten. 😀

    • #2412 Vastaus

      Nelly
      Valvoja

      Mä luen tarinat lähinnä söpönä alkukiinnostuksena 😀 oon ihan samanlainen Hellon kanssa siinä, että olisi ihanaa olla kokoajan toisen vieressä ja piikitellä ja kiehnätä. Mutta se kuuluu nimenomaan ekoihin viikkoihin. Ja se, että jos ikinä olisin suhteessa 24/7 heti aluks ni varmaan kyllästyisin ja lähtisin lätkii 😀 . Kai se kuuluu siihen ihastuksen tunteeseen. Ja sen tunteen Helloonki liitän just nyt 🙂 .

  • #2590 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Lääpinkö mä sua liikaa?

    Nostin Skotilla laukan, ja hevoseni alkoi keinua paikallaan kentällä. Kauhea jyske kävi, mutta ei se oikein mihinkään päin edennyt tai liikkunut. Mutta eipä se ole niin tarkkaa. Sen laukassa oli tavallaan rentouttavaa istua, vaikka pitikin purra hampaita yhteen, etteivät ne katkeaisi tai leuka retkahtaisi.
    ”Kato kuinka lujaa me mennään”, komensin Tideä, joka antoi Been nuuskutella Eetun sinne valmiiksi itselleen ja Jussille raahaamaa estekasaa kaikessa rauhassa.
    Tide vastasi pelkällä naurahduksella, ja minä virnistin hänelle. Eira aina valitti, kun Uuno oli hidas ja kankea työhevonen, eikä korkeita hyppäävä puoliverinen, mutta minua ei oikeastaan ikinä haitannut, että Skotti oli mikä oli. Eira oli antanut minun kuulla kunniani siitäkin, että olin ottanut Typyn, pelkän suomenhevosen, vaikka olisin voinut ottaa sellaisen varsan kuin Bee. Siitä narinasta on jo sata vuotta aikaa, ja olin sattunut pitelemään silloin kevättakkini huppua hamuavaa Typyä riimunarun päässä. Olin osoittanut sitä Eiralle koko kämmenelläni kulmat merkitsevästi kohollaan, ja sen jälkeen sormellani, kulmat yhtä merkitsevästi kurtussa vielä Beetä, jota Tide oli yrittänyt turhaan kiinni haasta… Silloin Tidellä ja Beellä oli ollut sellaisia ongelmia…
    Vain suomenhevonen… Vain työhevonen… Kyllä se oli muuten Skotti, joka näytti muille mallia, eikä toisin päin, vaikka se kuinka tallasikin paikallaan laukatessaan. Se pudotti ravin kautta käynnille, kun valahdin halaamaan sitä. Kyllä minä voisin Uunonkin ottaa, jos selviytyisin edes näiden kahden vauvan hoidosta ensin. Iskän Skotti…

    ”Nii hei Tide!” huusin ja nostin kasvoni Skotin harjasta.
    ”Mitä?”
    ”Mä näin Facebookissa julkasun jostain maastojutusta. Mennäänkö?”
    ”Mulla ei oo oikein hevosta… Vai jaksaisitko sä Bee jo iskää viedä maastoon?”
    ”Äh, eiku viet mua nyt sille romanttiselle kärryajelulle tällä!”
    ”Ai — ai Skot — no…”

    Ravi Skotilla oli nopeampaa. Menimme kenttää ympäri. Mutkittelimme edestakaisin. Pyörimme pientä ympyrää kentän päädyssä. Skotti ravaisi kaikessa rauhassa vaikka ikuisesti, koska olihan sää viileä ja minä sen kyytiin kaikesta huolimatta aika kevyt taakka. Onneksi Eiraa ei ollut siellä. Eira aina huomautteli vääristä kevennyksistä tai muista sellaisista asioista, joilla ei oikeasti ollut kerrassaan mitään merkitystä. Eihän se huomauttelu niin vakavaa ollut, mutta jos sitä kuunteli joka ratsastuskerralla…

    Kun en enää keksinyt, mistä ravaisimme, hidastin Skotin käyntiin ja ohjasin sen kävelemään hetkeksi Been ja Tiden vierelle. Minun teki aivan hirveästi mieli nojautua kyynärvarteni varaan Skotin niskaa vasten, jotta voisin kumartua tarpeeksi alas pörröttämään Tiden tukkaa. Hänen kasvoillaan oli se WhatsApp-viesteihin vastaamiseen ja kattomunan pelaamiseen varattu keskittynyt ja vakava ilme. Hulluksihan sen näköinen kolli ihmisen aina lopulta ajoi, vähintään muutaman kerran päivässä, mutta ehkä ratsastaisin ensin ja lääppisin vasta sitten, ettei Skotin ja Been kanssa kävisi vahinkoa. Kunhan Tide olisi vain valmis Been kanssa, niin lähdettäisiin…

    ”Hello”, Tide sanoi pian.
    ”No hello hello!”
    ”Mä en oikein tiedä siitä maastojutusta”, hän jatkoi, eikä katsonut minuun päinkään. Mitähän nyt?
    ”Okei? Ei se hei mitään. Älä nyt näytä tolta! Ei se oo niin tarkkaa. Mä vaan luulin että sä tykkäisit kans.”
    ”No kyllähän mä, mutta…”
    ”Mutta?”
    ”No kun…”

    Pelkäsikö hän ajamista? Eeei, oli hän ennenkin ajanut. Hevosen kanssa reissaamista..? Ei, olimme me kerran ennenkin seikkailleet. Eikä maastoiluakaan Tide pelännyt. Eikä ollut ainakaan sen kipeämpi kuin minä… Ei jännittänyt liiaksi uusia ihmisiä ja paikkoja…

    Sitten dramaattinen ajatus iski tajuntaani. Olin kumartunut hieman Tiden puoleen, mutta suoristauduin sellaisella äkkiliikkeellä, että Skotti otti aivan sivuaskeleen kauemmas. Kyllä Tide olisi voinut maastoon mennä. Kärrylläkin. Kunhan ei joutuisi minun kanssani. No niin, Tide oli minuun kyllästynyt. Hyvä, Hello. Olisi pitänyt yrittää esiintyä vähän mystisempänä ja mielenkiintoisempana. Allukin aina sanoi, että älä herran tähden katsele mitään Netflixiä tyttöystävien kanssa, Hello, vaan seikkaile, ja sama kai päti poikaystäviin. Voi vitsi, miten monta kertaa olenkaan vain makaillut ja halaillut Tiden kanssa ja silitellyt hänen selkäänsä — olen tylsä — miksen voi olla jännä ja aktiivinen —

    Skotti pudisti päätään, ja siitä minä sitten tokenin. Nyt meni kyllä dramaattisen puolelle, Hello! Minusta oli kyse joo, mutta samaahan tämä oli kuin siellä ampumahallilla joskus. Vilkaisin Tideä, joka piti minua silmällä hämmentyneen näköisenä Skotin äskeisten sivuaskelten johdosta. Minun teki mieli laskeutua heti hevosen selästä, päästää Skotti kuljeskelemaan vapaana, oikein puristaa pieni Tide-reppana halaukseen ja sanoa, että ei se haittaa, jos et tule, kyllä minä sinun huolesi ymmärrän, olen ne itse joskus tuntenut. Älä murehdi, koska ei tämä niin vakavaa ole: pelkkää elämää vain.

    ”Kuule”, sanoin Tidelle empien.
    ”No?”
    ”Mä lupaan etten mä loukkaannu tai mitään jos sä et halua tulla sinne maastojuttuun.”
    ”Okei?”
    ”Mutta mitä jos me otetaan vaikka porukkaa mukaan? Ja mä en edes hymyilis sun suuntaan jos sä et halua? Mentäis vaan seikkailuun. En mä muutenkaan julkisesti — tai siis lääpinkö mä sua liikaa?”
    ”Oot sä kyllä kans, Hello…”
    ”Ai ihana?”
    ”Tule nyt jo alas sieltä, mä olen odottanut vaikka kuinka kauan tässä”, Tide komensi, ja hymyili sillä tavalla lempeästi ja rentoutuneesti, että tiesin paitsi pääseväni maastoon, myös saavani nopean suukon suupieleen salaa suulissa.
    ”Ei naisille noin puhuta”, huomautin nokka pystyssä ja pysäytin Skotin. Ratsastus oli oli. Tide oli odottanut, että olisin valmis Skotin kanssa. Ja minä olin odottanut, että Tide ja Bee olisivat valmiita. Liu’uin alas selästä, ja niin kuin aina, jalkani tuntuivat ratsastuksen jälkeen vähän hyytelömäisiltä. Tiden kuolettavan ihana keskittynyt ilme oli vaihtunut yhtä ihanaksi lempeäksi ilmeeksi, ja minä vastasin hänen hymyynsä. Ei ihan hirveästi harmittanut edes se, että oikeastaan olisin halunnut näyttää Tideä Allulle ja Allua Tidelle. Ehkä sitten joskus… Allu tykkäisi Tidestä… Ja Allu on ainoa, jonka mielipiteellä muutenkaan on merkitystä. Harmi, ettei Allusta ole yhtä helppo tykätä. Mutta sitä on turha murehtia etukäteen.
    ”Sä oot söpö”, kuiskasin Tidelle ennen kuin lähdin vetämään Skottia perässäni. Sillä tavalla Tiden sai hymyilemään suupieltensä nurkista ja aavistuksen verran välttelemään katsetta, ihan niin kuin hän ei muka olisi mielissään. Jos sanoi, että sä olet kuuma Hellevaara, ei saanut samaa reaktiota. Hellevaara luuli kai, etten ollut ihan tosissani.

  • #2610 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Lähdössä seikkailuun
    Matka

    Kun oli roskia silmässä 16.6
    Aurotaipaleen maasto Tiituksen, Oonan, Skotin ja Daddyn kanssa

    Se, miten Tide minua kohtelee, on saanut minut ihmeelliseen mielentilaan, sillä en ikinä ole elänyt tällä tavalla. Se kaikki oikein räjähti käsiin eilen, mutta, vielä Tide ei ole säikähtänyt niin, että olisi häipynyt. Katsotaan sitten, kun hän herää. Onneksi en yleensä ole näin kahjo! Se olisi todella raskasta niin minulle kuin muillekin!

    Jo kun hän venytteli sormiani Oonan auton takapenkillä, suukotti poskeani ja haroi hetken niskahiuksiani, minun oli keskityttävä katsomaan omia polviani, etten olisi alannut nyyhkyttää tai muuta outoa. Yritin peittää sen härnäämällä häntä vaisusti, kun Oona kysyi, kauanko olimme seurustelleet. Loukkaannuin sekunnin ajaksi Tiden välttelevästä vastauksesta siihen, mutta sellainen kaikki turha lakkasi olemasta taas heti, kun katsoin häntä. En minä mitään poikaystäväkeskustelua kaivannut. Olisin halunnut olla siinä, vaikka hänen änkytyksensä ei olisi kielinytkään sitä, mitä hän olisi sen keskustelun päätteeksi minulle vastannut.

    Aurotaipaleen pihassa hänen kätensä hipaisi minun kättäni, kun ojensin hänelle Skotin valjaiden mahavyötä hevosen vatsan alta. Se ei ollut vahinko. Hän halusi, että näyttäisin muka taas, miten kärry kiinnitetään aisaremmillä valjaisiin, vaikka hän sen ihan varmasti osasi tehdä itsekin. Kun toinen puoli oli kiinnitetty ja käteni lepäsi vielä aisalla, hän juoksutti kättään remmin lukkosolmun ylitse ja käteni päälle, eikä sekään ollut vahinko. Hänen silmissään oli naurua ja lempeyttä, ja hän katsoi minua niin kuin olisin ollut ihan riittävän hyvä ilman vitsejänikin. Olisimmepa olleet kotona ja kahden. Olisin voinut yrittää jotenkin kertoa hänelle, että se katse oli minulle paljon tärkeämpi kuin sata poikaystäväkeskustelua. Kukaan, joka ei kuulu omaan perheeseeni, ei ole ikinä katsonut minua niin kuin minä olisin hyvä ja minulla olisi jokin merkitys. Puhumisen sijaan vain hymyilin, koska eihän sellaisista voi puhua kaikkien keskellä vieraan tallin edessä. Sitten meinasin istua kärryille kiinnittämättä toista aisaa ollenkaan, ja Tide mutristi suutaan yrittäessään olla nauramatta niin, että aloin itse nauraa. Onneksi Skotti on tottunut siihen, miten mokailen, ja osasi taas ottaa ihan rauhassa. Sitä paitsi se on älykäs hevonen. Kyllä se oli huomannut jo, miten sekavaksi muutuin jos Tide oli kosketusetäisyydellä minusta. Tai hymyili. Tai näytti kovin keskittyneeltä. Tai esitteli niitä säädyttömiä käsivarsiaan…

    Minä ajoin Skottia. Viimeisinä, Oonan ja Daddyn takana, oli turvallista siitä huolimatta. Vaikka meinasin minä päästää kerran kärryn toisen pyörän ojaan, kun ihan nopeasti halasin Tideä toisella käsivarrellani siellä katseilta suojassa. Mutta mitäpä on väliä yhden kärrynpyörällä, kun sain kokonaisen hengenvedon ajan taas pitää kasvojani hänen kaulaansa vasten, ja kun hän oli lämmin, niin kuin aina. Tide ei suuttunut minuun. Hän sanoi minua höppänäksi, eikä idiootiksi. Senkin takia minulla meinasi mennä roska silmään, ja hän kuiskutti silmät räpsyen, että eihän hän nyt mitään pahaa sillä tarkoittanut, älä ole surullinen. Olisin halunnut ulvoa, että enhän minä ole. Vaan iloinen. Kun halusit minun kanssani ajella täällä Skotilla. Autossakin pidit kädestä. En minä osaa elää näin, että muka riittäisin tällaisena. Itse asiassa en ole koskaan edes yrittänyt olla kenenkään kanssa esittämättä edes vähän jotain. Voiko muka olla niin, että maailmassa on iskän, äidin ja Allun lisäksi joku, joka ei halua minun muuntautuvan joksikin toiseksi itseään varten? Miten sellaiseen pitää suhtautua, kun eihän sellaista voi olla olemassakaan?

    Skottia ei haitannut, vaikka olin huolimaton kuski. Kunhan metsään päästiin, se tarpoi polkua eteenpäin omaan luotettavaan tapaansa. Minun piti vain katsoa, ettei se päässyt niin lähelle Daddya, että voisi painaa turpansa sen häntään ja lepuuttaa päätään, koska sen se kyllä olisi tehnyt jos olisi voinut. Oona ratsasti edellämme ja taisi havainnoida ympäristöään yhtä tarkasti kuin minä Tiden kasvoja. Aina suurin piirtein parinsadan metrin välein hänen mieleensä tuli noin seitsemän asiaa, jotka hän halusi jakaa meidän, tai lähinnä Tiden kanssa. Ensimmäisillä kerroilla, kun hän oli kääntynyt Skottia ja meitä kohti, olin säpsähtänyt nopeasti kauemmas Tidestä, mutta kun Tide oli Oonasta piittaamatta nitkutellut kärryillä vähän lähemmäs minua, olin lopettanut senkin säpsymisen. Silti ihan loppuun asti hämmästelin sitä, miten Tide piti minua riittävän hyvänä, jotta hänen sopi istua niin lähellä minua. Pitelin ohjia sekavassa mielentilassa, ja vaikka minun oli pari kertaa vaikea keskittyä siihen, mitä Oona sanoi, en pannut hänen jutteluaan ollenkaan pahakseni. Pidin sitä maastoseikkailua täydellisenä.

    Kun otimme valjaita pois Skotilta, Tide kysyi, mitä mieltä olin ollut siitä lammesta. Ihmettelin, että mistä lammesta, ja aloin nauraa hänen epäileväiselle ilmeelleen niin että Skottikin kääntyi katsomaan. Oona kysyi heti, että mikä mahtoi olla niin hauska juttu. Tide sanoi hänelle sananmukaisesti, että tämä yksi ei huomannut käyneensä lammella, eikä hänen äänensävynsä vihjannut, että olisin tyhmä. Enkä minä niin tyhmä olekaan. Olin ihastunut. Skotin jalkakarvat kuitenkin kielivät, että kosteassa oli oltu. Lastasin hevosen kuljetusvaunuun ensimmäisenä, jottei Daddyn ryske pelottaisi sitä. Kun Oona lastasi Daddya, kuiskasin trailerin takana Tidelle, että hän on minun prinssini ja sankarini, kun vei minut seikkailuun. Ja Skotin myös, koska Sottikin pääsi seikkailuun. Ja että hän olisi meistä mahtava siinäkin tapauksessa, vaikka hän ei haluaisi koskaan poistua Otsonmäeltä, eikä silittäisi poskiamme. Sitten halasin häntä niin, että hän olisi kuristunut siihen, jos olisi ollut yhtään heikompi mies. Toivottavasti hän saisi siitä selvän, että hän oli täydellinen sellaisena kuin oli, koska sen ääneen sanominen ainakin siinä vieraan tallin pihassa, Daddy trailerissa ryskäten, tuntui liian jännittävältä.

    Oli jo ilta, kun saatoimme jättää Skotin karsinaansa kotiin Hopiavuoreen ja lähteä. Se oli yksi niistä useista, mutta silti minusta vähän liian harvinaisista illoista, kun sain pitää Tiden yön ylitse luonani. Kun olimme jo menossa nukkumaan, ja hän huokaisi, hiukset suihkun päälle hieman kosteina, että olipa kiva päivä, säikytin hänet vielä oikein kunnolla. Niin järjettömällä tavalla, että nyt jo naurattaa, mutta silloin ei naurattanut yhtään. Niin monta roskaa olin silmistäni pinnistellyt, ja niin kovasti Oonaa ja koko reissua jännittänyt, että kun hän sanoi niin ja silitti selkääni, painoin kasvoni hänen hartiaansa ja aloin lopulta oikeasti itkeä. Sain vakuutella aika kauan ennen kuin hän näytti uskovan, ettei minulla ole mitään hätää. Päätin vakuutella vasta seuraavana päivänä, etten minä oikeasti ole hullu, ja etten oikeasti sekoa sillä tavalla kuin näköjään kerran kahdessa vuosikymmenessä. Aivan varmasti se oli stressiä, jännitystä, univelkaa ja muuta sellaista, eikä hulluutta. Uskooko lie, kun pelotin itseänikin? Pakko kertoa Allulle. Hän saa makeat naurut käytökseni kustannuksella.

  • #2663 Vastaus

    Sebastian
    Osallistuja

    Kala kuivalla maalla

    ”Ei perkele”, toistan itsekseni varmaan jo tuhannetta kertaa. En voi vieläkään uskoa, että olen tässä. Tallaamassa tallipihan poikki. Kävelemässä sisään leveistä tallinovista. Seisomassa karsinarivistöjen välissä, heinän ja hevosten tuoksun toivottaessa minut tervetulleeksi takaisin. Olen jälleen kotona.
    Nuoruuden muistot tulvivat mieleeni, kun vilkuilen eteeni avautuvia karsinarivejä sydän hakaten. Olo on vähän kummallinen, sellainen epäuskova. Ihan kuin unessa. Vaikka ratsastustaukoa onkin kertynyt vain säälittävät neljä vuotta, on harrastukseen palaaminen silti jotenkin henkisesti kova paikka. Kai se johtuu juuri näistä muistoista, jotka nyt täyttävät pääni. Kun isä oli vielä aktiivisesti osa elämää, perhe oli kokonainen ja ehjä. Yhteiset retket tallille, joita teimme aina sunnuntaisin. Jokaviikkoiset ratsastustunnit, joita äiti tuli aina katsomaan, se ylpeyden määrä hänen kasvoillaan, kun sain kehuja opettajilta. Niin. Ne muistot.

    En ehdi paria metriä pidemmälle talliin, kun joku jo tarraa kiinni hartioistani ja olen hypähtää viisi metriä ilmaan säikähdyksestä.
    ”Notta siinäkö se meidän uusi poiju ny seisoo! Tervetulloo vaan minunkin puolesta. Kutsupa ihan Helloksi vaan”, kiharatukkainen nuorimies huudahtaa niin kovaa, että olen varma kuolevani kohta stressiperäiseen sydänkohtaukseen. Hän tarttuu käteeni ja ravistaa sitä innokkaasti, minun yrittäessäni palautua alkushokistani. Tällainen sosiaalisuuden multihuipentuma vaatii minulta vähintään kuukauden toipumisajan.
    ”Joo… tota… moi. Sebastian, ihan Seb vaan”, saan lopulta kakaistua ulos yrittäen pakottaa hymyä kasvoilleni, joka kuitenkin muistuttaa enemmän Irvikissaa.
    ”Skottiako täällä etsitään, vai?” Hello ei taida huomata, että olen aivan hänen vieressään eikä hänen tarvitse huutaa kilpaa hiljaisuuden kanssa. Ennen kuin ehdin edes vastata, astuu talliin kolmas osapuoli, ja tunnen kuinka sisäinen sosiaalisuusmittarini alkaa kihistä ja savuta ylikuumenneena.
    ”Hello, Jilla etsii sua kissojen ja koirien kanssa ulkona. Missä ihmeessä sä aina oot silloin kun sua tarvit-” miehen ääni keskeyttää lauseen nähdessään minut Hellon vierellä keskellä tallikäytävää. Olo on kuin olisi jäänyt kiinni myymälävarkaudesta. Ensimmäiset päivät ovat aina ne kaikkein kiusallisimmat ajat. ”Katos, Sebastian on myös näköjään löytäny tiensä tänne! Hopiavuoren Eetu tässä, terve. Tervetulloo!”
    Kättelen Eetua sekavin ajatuksin ja toivon, että joku veisi minut jo Skotin luokse. En kuitenkaan ylikohteliaisuudeltani uskalla vaatia mitään, vaan odotan kilttinä poikana keskustelun etenemistä haluttuun suuntaan.
    ”Hello, uskallanko mä jättää meidän untuvikon sun huomaasi hetkeksi?” Eetu katsoo Helloa vähän epäilevästi ja naurahtaa, kun näkee värin pakenevan kasvoiltani. ”Ällös huoli, ei meidän Helemias sentään mikään moottorisahamurhaaja ole.”
    Hello katsoo Eetua sekunnin ajan murhaavasti syystä, jonka tiedolla minua ei ole siunattu.
    ”Sangen epäillä”, mumisen itsekseni ja vilkaisen uudestaan Helloon. Hän vaikuttaa kovin energiseltä ja nyökkää omasta mielestäni aivan liian innokkaasti.
    ”Skotti on tarhassa, voisitte vaikka käydä ihan vaan perusasioita läpi Sebin kanssa, notta pääsee sitte hyvin tallitapoihin kiinni. Niin ja sanon Jillalle, että tuut sitten myöhemmin”, Eetu vinkkaa silmäänsä meille ja saa minut naurahtamaan ensimmäistä kertaa tänne tulon jälkeen. Ainakin talliporukan asenne on kunnossa.

    Kävelen Hellon perässä vasemman karsinarivistön kakkoskarsinalle, jonka nimikyltissä lukeekin jo Skotin nimi. Karsina ammottaa tyhjänä, ovi auki ja puhtaat oljet levitettynä. Hello nojaa karsinan oveen ja mittailee minua katseellaan sotkuisen kikkaratukkansa alta.
    ”Skotin ikioma poikamiesboksi. Sen kanssa kannattaa olla tarkkana sitte sisälle tultaessa, koska se osaa jäädä jumiin ihan uskomattomiin paikkoihin. Tarhassakaan ei sit jätetä riimua päähän, ettei tapahdu mitään vaaratilanteita. Ja tää poika muuten rakastaa ruokaa eli sillä selviää kyllä aina, jos täytyy oripoika lahjoo johonkin. Ratsastaessa ei juuri ihmeisiin pysty et lähinnä vaan höntsäillään maastossa ja ajetaan sun muuta pikkujuttua.”
    Aivoni rekisteröivät joka ikisen pienenkin sanan, joka Hellon suusta lähtee. Melkein kuin päässä syntyisi kauppakuitti vastaanotetuista viivakoodeista. Olenkin aina ihmetellyt, miten mulla on niin pakottava tarve tietää jokaisesta asiasta ihan kaikki, yksityiskohtaisesti.
    ”Eipä tuo mitään haittaa. Itsekin aika rennolla mielellä täällä nyt aluksi, kun totuttelee taas uuteen arkeen.” Tunnen, kuinka puhuminen Hellon kanssa alkaa helpottua, kun olemme kahdestaan. En ole koskaan nauttinut isoissa ryhmissä keskustelemisesta.
    ”No mun ja Skotin seurassa ei onneksi rentoutta puutu. Kunhan opit tallin tavoille, niin kyllä se siitä helpottuu. Voidaan kattoo tallit läpi joskus toiste, mennääs kattomaan meidän päätähteä tuonne tarhojen puolelle.”

    Auringon polttavat säteet kylpevät kasvoillani, kun astumme ulos kirkkaaseen päivänvaloon ja kierrämme tallin taakse tarha-alueelle. Ensimmäinen nurkan takaa näkyvä tarha on iso ja siellä näyttäisi seisovan kolme hevosta. Tai kaksi hevosta ja yksi poni. Kai. Kirjava hevosponi-mikä-lie näyttää niin naurettavan pieneltä noiden kahden muun vieressä, että se on pakko olla ainakin ponikokoinen hevonen.
    Kävelemme tarhan aidan vierelle ja nojaan sitä vasten katsellen tarkemmin tarhan asukkeja. Ruunikko, leveäläsinen ori huomaa meidät välittömästi ja laahustaa meitä kohti. Raskasrakenteinen, rautiaanvärinen hevonen seuraa sen perässä pärskähtäen. Mutta tuo lehmänvärinen poni vain ravistaa päätään ja tutkiskelee tarhan pohjahiekan saloja turpa maahan painettuna.
    ”Tää ruunikko tässä on Skotti, kahdeksanvuotias clydesdale-ori. Sun hoitsusi siis. Mitäs pidät?” Skotti on jo tunkenut suuren päänsä Hellon syliin ja hamuaa tämän käsivartta turvallaan. Minut huomatessaan se kääntää päätään ja nuuhkaisee hiuksiani uteliaana, kuin tarkistaakseen kuka ihme tämä uusi tyyppi on. Silitän varovasti sen kaulaa aidan ylitse ja Skotti painaa päänsä vuorostaan minua vasten. Ihan kuin sylikoira, aivan kuten olin muilta tallilaisilta kuullut. Sen lämmin turpa tökkii rinnustani, vaatien selvästi jotakin.
    ”Se tahtois herkkuja. Sen mielestä paras asia maailmassa on herkut ja hellyys.” Hello kaivaa taskustaan jotakin ja ojentaa sen Skotille. Ori nappaa sen alle nanosekunnissa suihinsa ja rouskuttaa saamaansa herkkupalaa tyytyväisenä ja peruuttaa muutaman askeleen taaksepäin nähdäkseen minut paremmin. Katseemme kohtaavat hetkeksi ja pääsen kurkistamaan siihen jaloon sieluun, joka piilottelee noiden tummien silmien takana. Skotti pärskähtää äänekkäästi, kun suurikokoinen raudikko sen takana tönäisee sen sivuun aidan luota.
    ”Tää on Uuno. Lisäksi tuol kauempana on Pasi. Skotti tarhataan aina näiden kanssa tähän tarhaan.” Hello osoittaa sitä lehmänkirjavaa ponia tarhan nurkassa, ja minun on pakko kysyä, minkä rotuinen se mahtaa olla. ”Lewitzer. Ponirotu taitaapi olla. Meidän pikku-Pasi. Mut pidetääs hei kiirettä nyt, ettei Jilla-rukka joudu koko päivää odottaan.”

    Tehtyämme pikaisen kierroksen talliympäristön läpi Hellon on pakko lähteä auttamaan Jillaa, ja minä jään seisomaan yksin keskelle pihaa. Kevyt ja lämmin kesätuuli pörröttää hiuksiani ja nostan hetkeksi aurinkolasit pois silmiltäni. Kirkas auringonvalo häikäisee minua hetken ennen kuin totun siihen. Annan katseeni kiertää tallin yllä ja hengitän sisään nenääni tulvivaa tallintuoksua. Menneisyyden möröt saisivat nyt väistyä, ainakin toistaiseksi. Nyt on uuden alun aika.

    • #2674 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Kyllä se lopulta sujumaan lähtee! Uudet ympyrät, ihmiset, hevoset ja talli olisivat varmaan kova paikka jo yksinäänkin, ilman edellisen elämän muistoja. Ainahan sitä vähän jännittää mennä sellaiseen juttuun, josta ei oikein tunne ketään, mutta samalla se helpottaa joka kerta. 🙂 Sebastian, vaikka vaikuttaa ehkä aavistuksen aralta, sopii kuitenkin varmasti melko helposti porukkaan. Saahan hän suunsa auki ja osaa käytöstavat: se riittää kuitenkin melkein kaikille hopiavuorelaisille, jotta tyyppi tulkitaan aivan pätevänä ja täysivaltaisena osana porukkaa. Lisäksi Sebastianilla on Skotin isäntä, Hello, joko etunaan tai haittanaan. Hello tuntee kuitenkin kaikki mahdolliset tyypit, ja tulee toimeenkin paria lukuunottamatta ihan kaikkien kanssa. Tykkää esitellä uutta hienoa hoitajaa, ja sillä tavalla. 😀 Ja Skotti todella on lempeä kaveri: niin kuin Hellokin sanoi, ei se ihmeempiä osaa, mutta sillä on sentään rentoa puksutella menemään. Ja Hellohan ei ole hevosistaan mustasukkainen!

      Sebastian vaikuttaa kivalta hahmolta. Tuot esiin heti hänen ikiomaa ajattelutapaansa, kuten sitä, miten sosiaalisten tilanteiden odotukset häneen vaikuttavat, ja miten hän kokee, että hänen täytyy muistaa kaikki. Nyt esittelet sen vielä Sebastianin heikkoutena, mutta veikkaanpa, että tämä on samalla myös yksi hänen vahvuuksistaan!

      Käytät tyylikästä kieltä ja sinulla on ihan oma tyylisi hiottavanasi ja kirkastettavanasi. Tulet saamaan joskus kritiikkiä kaunopuheisuudesta, mutta älä kuuntele sellaista hömpötystä, vaan pidä omasta tyylistä kiinni. Sinulla on tosi laaja sanavarasto ja käytät monipuolisesti eritasoisia tyylikeinoja.

      Vieraiden hahmojen kanssa leikkiminen heti aluksi on minusta rohkea veto. Sitä on tehtävä muutaman kerran aina uudessa paikassa ensin itse, jotta muut uskaltavat yhtä lailla leikittää Sebastiania. Menee aina aikaa saada hahmot toimimaan niin kuin omansa, ja on hahmoja, joita ei ikinä saa haltuunsa niin hyvin. Nimen omaan näin sitä kuitenkin opitaan: otetaan ja kokeillaan. Tässä tavoitat jo Eetun olemuksesta tärkeitä asioita ensiyrittämällä, jes!

      Viimeinen asiani ei liity enää tähän tarinaan. Olen tosi iloinen, että päätit heti uskaltaa kommentoida muiden juttuja! Täällä on hieman tavallista hiljaisempaa nyt, kun muutama ahkerista kirjoittajista on kiireisinä muissa jutuissa. Niin se kuitenkin menee, että kommentointikulttuuria ei kukaan pysty pitämään yksin yllä, vaan yritän usuttaa siihen kaikkia. Kun uskaltaa itse kommentoida, muut sen aina muistavat ja heidän tulee kommentoitua herkemmin niille, jotka ovat kommentoineet heille. 😀

  • #2685 Vastaus

    Sebastian
    Osallistuja

    Pienen hetken

    Löydän itseni jälleen kaartamasta tummansinisen Hondani Hopiavuoren yksityistielle. Auton stereoissa jumputtaa Nickelbackin uusin albumi. Auringonlasku tallin yllä on värjännyt tallipihan oranssinkeltaiseksi. Kello on jo reilusti yli kahdeksan illalla, mutta en vain kyennyt jäämään kotiin. Taavikin oli vain nuokkunut sylissäni, kun katsoimme yhdessä televisiota. Niin, kuka oikeastaan edes viettää lauantai-iltaa katsoen Netflixiä lemmikkihiiren kanssa?

    Komea kesäilta on selvästi houkutellut porukkaa ulos, koska Eetun kotitalon kuistilla näyttäisi käyvän aikamoinen säpinä. Vilkutan ihmisjoukolle ikkunalasin takaa ennen kuin käännyn Jussin tallin edessä olevalle parkkipaikalle. Olin jo varautunut tallin olevan kiinni näin myöhään, mutta tämä Hopiavuori nyt onkin aivan omanlaisensa maailma. Astuessani ulos autosta kuulen kuistilta tulevaa vaimeaa musiikkia ja kahvikuppien kilinää. Mieli tekisi mennä mukaan, mutta samalla kuitenkin haluisi olla omassa rauhassaan. Ujouden kiroukseksi sitä kutsun. Sitä kun haluaa vain seurata vierestä, mutta samalla jokin pieni ääni sisällä kertoo että mitä jos, mitä jos siitä tuleekin oikeasti kivaa. Jätän sen pienen äänen huomiotta ainakin aluksi, koska tallissa odottaa Skotti ja sitähän varten minä tänne tulinkin.

    Tallin viileä ilmavirta virkistää kasvoja mukavasti. Osa tallin hevosista on tuotu sisälle yöksi, Skotti mukaan lukien. Orin suuri pää erottuu joukosta heti sen työnnyttyä ulos karsinasta, se on huomannut tulijan ja tuijottaa mun suuntaani jähmettyneenä. Helpottuneena nojaan karsinanoveen ja silitän Skotin lämmintä kaulaa. Eipä se näytä paljoa murehtivan maailmasta.
    ”On varmaan helppoa olla hevonen. Ei tarvii miettiä maailmankulkua, ja sun pahin painajainen on se, että aamupala tulee viisi minuuttia myöhässä”, hymyilen ja katson Skotin tummiin silmiin. Ihan kuin se ymmärtäis. Kai hevosilla jonkunlainen myötätunto on, vaikka tiede sanois mitä. Skotti vaan pärskähtää vastaukseksi. Eihän se tieteestä tiedä yhtikäs mitään.

    Joku vanha tallilainen oli esitellyt mulle tallia aiemmin aamulla, mutta kiitos hyvän nimimuistini en edes muista sen nimeä. Sellaista se on mun kanssani. Muistan yksityiskohtaisesti kaiken muun turhan, mutta nimien muistaminen ei luonnistu. Onneksi satulahuone nyt ei kovin piilossa ole, joten sinne löytää minunlaisenikin pölvästi ilman henkilökohtaista avustajaa. Etsin käsiini Skotin harjakorin ajatuksena vaan hengailla ja vähän tutustua toisiimme. Karsina vaikuttaa nyt kovin pieneltä, kun olemme molemmat tunkeutuneina sinne. Skottipa vaan ei siitäkään näytä välittävän, vaan ottaa mieluusti vastaan hierojanpalveluni. Onneksi tässä hetkessä oli vain minä ja Skotti. Skotin läheisyys istutti minuun rauhan. Skottia harjatessa saakin kurotella oikein olan takaa, että yltää harjaamaan hevosen läpikotaisin. Mielessä pyörii kauhukuvat Skotin mutakuorrutteisesta karvapeitteestä kuumana kesäpäivänä. Kyllä sekin päivä meille vielä koittaa ihan varmasti.

    Käytettyäni vähintään puoli tuntia Skotin harjaukseen päätän, että kyllä sitä nyt on pakko mennä kahtomaan, mitä siellä kuistilla tapahtuu. Skotti näyttää pettyneeltä harjauksen loputtua, ja tönäisee mua kyljestä vaatien lisää. Rapsutan oriin säkää ja sen pää alkaa heilua holtittomasti ylös ja alas kuin keinuhevosella. En voi lakata nauramasta, kun sen alahuulikin lerppuu tuolla lailla. Vekkuli kaveri tämä Skotti.

    Eetun kotitalo on onneksi ihan tallin vieressä, joten välimatka ei ole pitkä. Kuistille on hinattu niin monta tuolia, että niistä on muodostunut labyrintti talon oven eteen.
    ”Iltaa mieheen!” kuuluu Eetun ääni jostain puheensorinan keskeltä. Heti sen jälkeen koko porukka sitten hiljentyykin hetkeksi ja kääntyy katsomaan mua. Tunnen, kuinka epämiellyttävä tunne valtaa kehoni hitaasti päästä varpaisiin. Mä niin INHOAN olla huomion keskipisteenä.
    ”Moro vaan”, vastaan kömpelösti ja istun lähimmälle vapaalle tuolille. Mä olen vähän sellainen tyyppi, joka ei mielellään lähde etsimään parempaa paikkaa ihmisjoukon keskeltä vaan tyytyy siihen ensimmäiseen vaihtoehtoon. Viereisissä tuoleissa istuu kaksi naista, jotka näyttävät kumman samannäköisiltä. Ne oli varmaan esitelleetkin itsensä mulle aiemmin, mutta kuten sanoin, nimimuisti ei pelitä mulla.

    Kuisti tosiaan on täynnä ihmisiä. Eetu tarjoaa kahvikupillista, mutta kieltäydyn kohteliaasti. En ole kahvimiehiä. Enemmänkin vesimiehiä. Siis en tarkoita horoskooppia vaan siis ihan oikeaa vettä. Tykkään juoda vettä janooni. Vedensekaiset ajatukseni kuitenkin keskeyttää hento tytön ääni, joka tulee aivan korvani vierestä.
    ”Moi!”
    Tuijotan äänilähdettä hämmentyneenä ennen kuin tajuan, että se on toinen niistä tytöistä, jotka istuvat vieressäni. Tämä minun puhuttelijani on nuori, blondit hiukset on vedetty sotkuiselle nutturalle ja siniset silmät vilkuilevat minua sädehtien.
    ”Hei vaan.” Yritän kuulostaa mahdollisimman ystävälliseltä, kun samalla yritän muistaa, mikä hänen nimensä taas oli.
    ”Mä oon Eira”, tyttö sanoo tarmokkaasti. ”Sä olet se Skotin uusi hoitaja eikö?”
    Nyökkään myöntävästi, edelleen hämmentyneenä koko tilanteesta, mutta ehkä vähän myös helpottuneena. Ihmisjoukon keskellä ei ole niin kiusallista istua, jos on joku, jonka kanssa jutella.
    ”Näin on. Sebastian.” Tunnen tarpeelliseksi esitellä itseni siltä varalta, että Eirallakin on minunlaiseni surkea nimimuisti. Aivoni pakottavat jatkamaan keskustelua jollakin lailla, mutta onnekseni Eira tekee sen puolestani.
    ”Niin ihanaa nähdä uusia täällä!” Eira madaltaa ääntänsä ennen kuin jatkaa. ”Jotkut vanhat tyypit täällä on jo niin noloja, ettei niiden kanssa kehtaa ees näyttäytyä tallin ulkopuolella! Kerroinko mä jo sulle siitä meidän Helsingin reissusta? Siis ihan kauheeta! Ja ootko muuten kuullu siitä, kun Hello nolasi mut ampumaradalla? Siis sun pitää kuulla KAIKKI!”
    Inho ja kiukku suorastaan ampaisevat hänen suustansa sanojen muodossa enkä osaa tehdä muuta kuin kuunnella. Eihän tuollaiselle teiniraivolle uskalla oikein pistää vastaankaan tai pyytää lupaa poistua.

    Jään siis kuuntelemaan Eiran kauhukertomuksia loppuillaksi siihen samaiselle kuistin tuolille, samalla kun aurinko laskee hitaasti tallin taakse.

    • #2698 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Eeeei apuva. Säikähdin jo sinun kommenttiasi spinnareissa ja nyt säikähdin tämän alkua vielä enemmän. Se, mitä sanoin tyylistä ja korkealentoisuudesta, ei ollut mikään piilotettu kritiikki. Älä suotta sitä muuta, mikä on jo hyvin ja omaleimaista, vaan kehitä sitä eteenpäin. Tämän tarinan alku oli ekalla lukukerralla niin kuin liian lyhyellä ohjalla ratsastus, mutta sitten kahvimiehissä ja vesimiehissä luojan kiitos annat ohjaa taas. Uudestaan luettuna alkukaan ei ollut sen huonompi, kun en ottanut tyylijuttuja niin vakavasti. Sopii sulle rennompi, haaveilevampi ja romanttisempikin kirjoitustyyli ihan yhtä hyvin, mutta Sebastianin itseironisuus, sekä tyylin ja hahmon epäsuhta nyt vaan ovat jotain niin sairaan siistiä että vieläkin lukisin sitä. 😀 Kyllä mä vielä joskus luotan siihen, etteivät ne humoristiset huomiosi mihinkään katoa, vaikka kirjoittaisitkin monipuolisesti myös muissa tunnelmissa välillä! Et olekaan mikään yhden tyylin kirjoittaja.

      Tarinan alkupuoli on kaunis kaikessa rauhallisuudessaan ja myös jännityksessään. Senkin näen, että Skotilla on potentiaalia olla joskus Sebastianille sellainen hevosystävä, jota alkaa ajan kuluessa rakastaa. Vaikka taitaahan se olla aika paljon huonompitasoinen ratsu kuin ne, joilla Sebastian on ennen ratsastanut. 😀

      Mä olen hahmokeskeinen tyyppi, ja mua kiinnostaa aina sellainen hahmo, joka näkee maailman omalla tavallaan ja jolla on oma persoona. Sebastianilla on. Ihmisten nimet eivät kuulu hänen hahmotustapaansa ensisijaisina, ja siksi hän unohtaa ne. Se on ihan hyvä järjestelmällinen piirre tarinassa alusta asti. En kuitenkaan viittaisi ihmiseen ”jonain vanhana tallilaisena”, vaikka Sebastian ei nimeä muistakaan. Hän huomioi kuitenkin kaikkia muita kohtaamiaan ihmisiä jo ulkonäöltä niin, että esimerkiksi Eiran ja Inarinkin tunnistaa ennen kuin annat heille nimet. Väistöliikkeen sijaan olisin vielä tehnyt tästä viimeisestäkin nimettömästä selostajasta jollain tuntomerkillä jonkin tietyn hahmon sen sijaan, että se olisi ollut ihan joku vain. Mutta minä olenkin yksityiskohtien kanssa nyhertäjä. Tämä ei olisi millään lailla pistänyt silmääni, ellet olisi aina muuloin joka kohdassa osoittanut tarkasti, kuka on kuka ja mitä kaikkea Sebastianin ympärillä on.

      Hyvä että Sebastian meni kuistillekin, vaikka se on pelottavaa. Kun hän tutustuu uusiin ihmisiin, hän saattaa saada kavereita — ja meidän muiden on tarina tarinalta helpompi yrittää häntä kirjoitella. 🙂

      Onneksi mä kuulin vasta nyt, ettei muka olekaan normaalia katsella jotain leffoja hiirensä kanssa, enkä silloin kun mä ja mun rotat vietettin vielä koti-iltoja. :DD

    • #2722 Vastaus

      Noa
      Osallistuja

      Mulla on myös yksi äärimmäisen tärkeä hahmo, joka inhoaa olla huomion keskipisteenä. Hän ei pidä ihmisistä tai seurasta, ja harvemmin sellaista lähtee etsimään. Sebastian sen sijaan lähti itse katsomaan mitä porukan keskellä tapahtuu. Hän ei välttämättä halua kaikkien silmiä itseensä mutta seurasta hän taitaa pitää, ja on kaveria vailla. Eira, sekä aikaisemmassa tarinassa mukaan ottamasi Eetu ja Hello ovat mielestäni hyviä ensimmäisiä hahmoja napata mukaan. Heillä on sen verran vahva persoona, siis että jostain on helppo tarttua kiinni, ja heitä on siten kaikista vähiten pelottava liikutella. Eetu on rennon rempseä isäntä, Hello puhelias ja mukava, ja Eira kuvaamasi teiniraivo. 😀 On hienoa että otat muita hahmoja mukaan noin reippaasti, niinkuin Eetukin on sanonut niin sillä tosiaan teet myös omasta hahmostasi helpomman ottaa mukaan tarinoihin!

      Sulla on hyvin omanlainen kirjoitustyyli, eikä siis mitenkään huonolla tavalla. Mä väitän että tunnistaisin tämän tarinan sun tarinaksi vaikka siinä ei nimiä olisikaan, ja pitäisi jonkun muun tarinaan verrata. Se kirjoittamisen hieno puoli onkin, kun jokaisella on oma tapansa siihen, vähän kuten käsiala. Maltan tuskin odottaa nähdä millainen sälli Sebistä tulee kun hän pääsee alkujännityksestään yli!

      Niin ja, ihan mielettömän paljon kiitosta ja kunniaa saat osaksesi, kun oot noin rohkeasti heti lähtenyt kaikkien juttuja kommentoimaan!!

  • #2730 Vastaus

    Sebastian
    Osallistuja

    Kuin etanalla ratsastaisi

    Hiekkapöly alkaa jo tunkeutua keuhkoihini asti, kun ravaan Skotilla kolmatta kierrosta kentän ympäri. Takamusraukkani huutaa armoa Skotin isojen raviaskelien välissä, eivätkä surkeat kevennysyritykseni auta asiaa lainkaan. Tuntuu kuin ratsastaisi jättimäistä, pomppivaa etanaa. Joudun oikaisemaan silmälasejani vähän väliä, kun ne pompahtavat ylös nenältäni. Vilkaisen hermostuneesti kentän nurkkaan, jossa seisoo Hello katsellen mun ja Skotin räpellystä. Olisinhan mä osannut ratsastaa ilman toisen aikuisen valvontaakin, mutta pitkästä ratsastustauostani johtuen halusin varmistaa, etten mä nyt tyrisi mitään Skotin kanssa. Pitihän Hellon nyt herranjumala tietää, minkälaisen tohelon se oli ylläpitohevosensa selkään päästänyt. Ensimmäinen ratsastus uudella tallilla olisi tehtävä esimerkillisesti, ettei mua heti potkita ulos ja työnnetä takaisin ratsastuskoulun aloittelijakurssille. Mutta mitä enemmän aikaa vietän Skotin selässä, sitä varmemmaksi muutun. Eihän tämä ori nyt hassumpi ole, vaikka vähän hidasaivoinen kylläkin.

    ”Hyväältähän tuo näyttää, turhaan noot huolissas”, Hello toteaa ja väläyttää ystävällistä hymyään minua kohti. Vastaan hymyyn irvistyksellä johtuen siitä, että reisilihaksiani kivistää ja meidän on pakko hidastaa käyntiin. Hello näyttää tekevän jo lähtöä kentältä ja joudun huutamaan hänen peräänsä.
    ”Ootko varma, että mä nyt pärjään Skotin kanssa tuolla maastossa?” Kuten tavallista, en luota omiin vaistoihini sitten pätkääkään. Kaikki ne kerrat, kun niin tein, päättyivät katastrofaalisesti tai vähintäänkin huonosti. Hello ei kuitenkaan vastaa, vaan hymyilee taas ja katoaa talliin. Huokaisen raskaasti ja silitän Skotin kaulaa. Tyypillistä Helloa. Ei se ihan niin justiinsa ole, jos mä nyt vähän putoan johonkin ryteikköön ja vähän katkon luitani, koska meidät lähetettiin keskenämme maastoon. Lohdutan itseäni ajatuksella, että ehkä tämän voi ottaa vastaan eräänlaisena haasteena. Ja sitä paitsi, onhan Skotti kuin iso etana allani enkä ole koskaan törmännyt uutiseen etanasta, joka juoksisi tuhatta ja sataa metsikön poikki.

    Taitaa olla sanallisesti väärin kutsua meidän lenkkiämme ’maastoreissuksi’, sillä oikeastihan me vain kierretään tarhoja ympäri. En luota surkeaan suuntavaistooni, ala-asteen suunnistuskilpailut olivat jo tarpeeksi järkyttäviä. Skotti ei kyllä näytä olevan moksiskaan, vaikka joutuukin tyytymään tylsään reittivalintaani. Sen käynti on melkein yhtä töksähtelevää kuin ravikin, mutta siihen kyllä tottuu ajan myötä. Aurinko on jo ehtinyt piiloutua pilvien taakse, ja viileä kesätuuli hyväilee poskiani lempeästi. Tuntuu niin mukavalta olla taas hevosen selässä. Erityisesti Skotin selässä. Ori huokuu rauhallisuutta ja kiireettömyyttä. Se nappaa mukaan tarhan kulmalla kasvaneen ruohotupon ja jatkaa löntystelyään eteenpäin. Skotti taitaa osata nämä reitit jo ulkomuistista.

    Onnekseni Skotin ensimmäisen ratsastuksen aikana ei tapahtunut mitään mielenterveyttäni järkyttävää. Olin jo ennen ratsastusta varautunut vähintään maanjäristykseen, mutta turhaa huolehtimistahan se oli kuten aina. Skotin ohittaessa maneesin parkkipaikan alan jo harmitella, että olin epäillyt tätä karvaista kaveria niin paljon. Eihän se selvästi tekisi pahaa kärpäsellekään. Minä vain satun nyt olemaan sellainen huolehtija. Juuri se tyyppi, joka miettii etukäteen kaikki ne asiat, jotka voisivat mennä pieleen. Ehkä minulla ja Skotilla onkin loppujen lopuksi jotain yhteistä.

    • #2737 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Sebastian-reppana. Aluksi ajattelin, että Skotti taitaa olla hänelle siinä mielessä huono, että hän on tavannut käsitellä taitavampia hevosia ennen, vaikka tottahan Skotista ystäväksi onkin! Nyt olenkin ehkä jo vähän sitä mieltä, että Skotti onkin juuri nyt paras ratsu hänelle, eikä Hellokaan huono vaihtoehto hänen hoitohevosensa omistajaksi. En keksi paljoa, mitä Skotin kanssa voisi sattua, ja Sebastian tarvitsee varmaan muutamia hyviä kokemuksia päästäkseen epävarmuudestaan. Ehkei Skotti ole välkky, mutta ainakin sen kanssa uskaltaa vaeltaa vaikka mihin. Ja jos joskus sattuisikin joku moka, vaikka eksyminen, sen kun Sebastian soittaisi puhelimella apujoukkoja, eikä edes Hello pitäisi koko tapausta oikein minään. Hellon mielestä asiat eivät ole niin justiinsa, niin kuin Sebastiankin on jo huomannut. 😀

      Tässä Sebastianilla on jännän dramaattinen ajatusmaailma. 😀 Että ihan pitää todistaa uudella tallilla kykynsä, tai käy jotain kamalaa. On annettava Hellolle näyttöjä, että hän uskaltaa lainata hevostaan. On pakko onnistua. Ei yhtään stressaavampi tilanne! Onneksi Sebastianin määritelmä onnistumisesta taisi olla aika realistinen. Vitsi jos hän olisi luullut, että hänen pitäisi jotenkin vaikka esitellä kouluratsastusosaamistaan, ja olisi sitten ahdistunut siitäkin, kun Skotti ei osaa auttaa siinä hommassa yhtään. Sama dramaattisuus näkyy putoamis- ja luunkatkomisajatuksissa. Ei kai Hellon mieleen edes tule, että kukaan voisi oikeastaan pudota Skotin selästä pahemmin kuin nukahtamalla ja luistamalla alas!

      Mä elättelen toivoa, että joku lähtee opettamaan Sebastianille ainakin Jätinhautuumaan lenkin, joka muuten on sama kuin avajaismaastossa menty. Sen luulisi olevan yleisimmin vaelleltu reitti, kun se on niin helppo ja pyörii koko ajan lähellä tallia.

    • #2741 Vastaus

      Noa
      Osallistuja

      Sanon saman sinullekin minkä Almalle kommentoin, että mulla on ihan erityinen arvostus ihmisiä kohtaan jotka haluavat tarinoida muiden hevosille omiensa sijaan. Se on jotenkin niin kivaa ja kilttiä ja mielenkiintoista, ja mä yritän aina välillä itsekin muistaa olla vähän vähemmän itsekäs ja raapustaa muidenkin hevosista jotain. Siksipä nämä hoitotarinat ovat kivoja lukea, varsinkin kun ne tuovat kivaa vaihtelua yksityisen omistajan näkökulmaan verrattuna!

      Hoito- tai vuokrahevosen selkään istuminen ensimmäisen kerran on aina ihan sairaaaan jännittävää. Ennen tätä uusinta kun mä olen vuokrahevosta mennyt testaamaan erehdyn aina eka yrittämään liikaa, niin että häiritsen sitten hevostakin ja se näkyy menossa. Nyt sitten tän nykyisen ja uusimman kanssa muistutin itseäni heti että nyt teet just sen verran kun on hyvä, mullakin oli meinaan taukoa pari vuotta edellisestä ratsastuksesta. Se menikin sitten odotettua paremmin, vähänniinkuin tässä tarinassa. Väkisin sitä jännittää ja vähän stressaa, ja vitsi miten kivalta tuntuu kun se sitten sujuikin! Skotti on taatusti sopiva kaveri Sebastianille, ja taatusti ne tulee jossain vaiheessa seuraa maastoonkin saamaan!

  • #2732 Vastaus

    Alma Rantala
    Osallistuja

    Ihan turhaa sä mietit mikä voi mennä pieleen, mutta onhan se hyvä aina varautua kun kokeilee jotakin asiaa pitkän tauon jälkeen 😀 Mun mielestä tuo enkä ole koskaan törmännyt uutiseen etanasta,joka juoksisi tuhatta ja sataa metsikön poikki On vaan jotenkin hauskasti ilmaistu! 😀

  • #2775 Vastaus

    Sebastian
    Osallistuja

    On se vaan niin vaikeeta

    Siinä me sitten oltiin kuin kaksi tattia. Minä ja Skotti. Pitelen Skotin riimunarusta tiukasti kiinni, vaikka siihen ei oikeasti olisi tarvetta, koska eihän se meidän Skotti minnekään lähtisi muutenkaan. Tai niin Hello oli sanonut. Mä en vielä luota sen sanoihin ihan sataprosenttisesti. Katselen, kuinka Skotti nyppäisee viimeisen jäljellä olevan ruohotupon tallin nurkalta ennen kuin se tuhahtaa pettyneenä ja siirtyy kerjäämään multa lisää ruokaa. Meidän oli tarkoitus lähteä kävelemään maastoon, mutta enhän mä ollut uskaltanut, koska kentällä oli Eetu ja joku toinen mulle entuudestaan tuntematon ratsukko treenaamassa. En ole koskaan ennen nähnyt sitä täälläpäin, joten sen täytyy olla joku ulkopuolinen ratsastaja. Ja eihän se nyt olisi sopivaa meidän mennä sellaisen osaavan tyypin keskittymistä häiriköimään. Sen takia mä nyt istun tässä tallin nurkalla Skotin kanssa, kuivahtaneen kesäruohon ja hiekan pistellessä takamustani inhottavasti.

    Skotin pää tunkeutuu syliini vaatien, että nyt joko lähdetään sinne maastoon tai etsit hevosellesi lisää syötävää. Hieron oriin otsaa lempeästi sormiani pyöritellen ja vilkuilen kentän suuntaan. Koska täältä nurkalta näkyy hädin tuskin kolmasosa kentän pinta-alasta, ratsukosta näkyy vain vilahdus silloin tällöin. Luovutan ja tungen silmälasini hupparin taskuun. Nojaan päätäni taaksepäin ja suljen silmäni. Skotti alkaa hamuilla taskuani uteliaana. Se varmaan ajatteli mun laittaneen sinne herkun silmälasien sijasta. Mikä hölmö.

    En tiedä, olenko nukahtanut tai jotain, mutta yhtäkkiä havahdun siihen, että Skotti nykii riimunarua. En ole koskaan avannut silmiäni niin nopeasti. Jos Skotti nyt pääsisi karkuun, maineeni olisi kertaheitolla pilalla ja Eetu vähintään seivästäisi mun pääni heinähangolla. Eteeni on ilmestynyt uhkaava varjo. Aurinko häikäisee silmiin niin pahasti, etten pysty erottamaan, onko se ihminen vai vaan Skotti.
    ”Varmaan eka kerta, kun näen jonkun ottavan aurinkoo tallin takana. Moi Sebastian.”
    Tajuan tuijottavani tummatukkaista, ainakin kuusimetristä miestä, joka puolestaan katsoo mua ja nauraa. Skotti on huomannut tulijan ensimmäisenä ja tunkee päätänsä nyt hänen syliinsä yrittäen epätoivoisesti etsiä jotakin purtavaa.
    ”Joo, tässähän me vaan-”
    ”Joo joo, en mä pahalla tarkottanu”, mies kiirehtii sanomaan ja pörröttää Skotin harjaa. ”ajattelin vaan, että jos sä kaipaat seuraa.”
    Nyökkään vastaukseksi, koska en keksi mitään muutakaan. En kehtaa myöntää, etten muista hänen nimeään. Mutta jos hän todella jäisi tähän meidän kanssa hengaamaan, mun olisi pakko kysyä sitä kuitenkin jossain vaiheessa.

    Mies istuu viereeni tallin seinää vasten ja Skotti näyttää pettyneeltä.
    ”Miten sulla on menny täällä Hopiavuoressa? Oot vielä aika tuore kasvo kuitenki.”
    ”Hyvin kai”, vastaan lyhyesti, kun en parempaankaan ujoudeltani pysty. ”kunhan totuttelen vaan.” Alan nyprätä Skotin riimunarua kädessäni. Mulle iskee aina pakkomielle tehdä jotain käsilläni, kun puhun. Kai se on joku tapa helpottaa jännitystä.
    ”Sellasta se on aina aluksi. Ihan sama juttu, kun mä tulin tänne ekaa kertaa Flidaisin kanssa. Nimi on muuten Noa.”
    Huokaisen helpotuksesta. Ei mun tarvitsekaan kysyä hänen nimeään toista kertaa. Alan toistamaan nimeä Noa päässäni. Niin tapahtuu aina, kun törmään johonkin erikoisempaan nimeen. Sekin on joku ihan outo tapa, joka mulle on jäänyt. Noa kuulostaa todella kivalta nimeltä. Skotti luovuttaa etsintänsä Noan suhteen ja alkaa vihjaavasti taas nykiä riimunarua. Se on bongannut kauimmaisen tarhan laidalla olevan, säälittävän pienen ruohoisen kohdan.
    ”Tota…” tunnen itseni yhtäkkiä hyvin hermostuneeksi, koska ensinnäkään en osaa ylläpitää keskustelua järkevästi ja toiseksi Skotti näyttää jo niin tylsistyneeltä, että pelkään sen oikeasti kohta kiskovan mua pitkin tallipihaa. ”kiitos, että sä tulit meidän seuraksi tähän.”
    Kiitos? Ihan oikeasti Sebe, kiititkö sä just Noaa siitä, että se istui sun seuraksi epämukavalle hiekkanurmelle, joka pistelee ilkeästi housujen läpi? Se olisi varmasti mielellään jossakin aivan muualla, jos ei olisi nähnyt sua istumassa tässä kuin joku pikkulapsi hiekkalaatikolla.
    ”Mä olin muutenkin pienen levähdyksen tarpeessa. Ja pakko myöntää, että oot just löytäny seudun parhaimman auringonottopaikan.”
    Hymyilen vähän Noan kommentille. Jos olisin yhtään enemmän sosiaalisempi, uskaltaisin vetää lisää vitsiä aiheesta ja täten luoda keskustelulle luonnollisen tavan edetä. Mutta kun en ole.
    ”Kuka se Flidais muuten on?”
    ”Aivan, joo. Se on mun yksäri täällä. Sellanen nätti irlannincobi.”
    ”Irlannincobit on ihania”, totean jo paljon rennommin. Noa vaikuttaa sellaiselta tyypiltä, jonka kanssa voisi oikeastaan tulla ihan hyvin juttuun. Olihan meillä nyt jo joku syy jutella: Flidais.

    • #2789 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Ei se ole helppoa olla sellainen kuin Sebastian ainakin nyt aluksi on ollut. 😀 Mä pystyn ymmärtämään nämä ajatukset, joita hänen päässään pyörii. Sen, että en mä nyt tonne voi mennä kun noi on niin paljon fiksumpia/parempia/mielenkiintosempia/mitä ikinä kuin mä. Sitähän Sebastian tuumii, kun kentällä on jo joku ratsastaja. Eikä sitten mene. En mäkään menisi! Mitä asiaa mulla sinne olisi, varsinkaan just jonkun ison työhevosen kanssa tielle? Haluaisin kuitenkin uskoa, että jos osaisin ratsastaa niin hyvin kuin olen ymmärtänyt Sebastianin osaavan, olisin voinut edes empiä, että menenkö. Toinen, mitä hänen päässään nyt pyörii, on että nyt pian tapahtuu katastrofi, eli tässä Skotti karkaa. Ihan sama, että sellaista katastrofia ei voisi oikeasti oikein mitenkään päin sattua. Ihan sama, että hän oikeastaan osaisi järjellään päätellä itsekin, ettei se Skotti pitkälle pötkisi, vaan korkeintaan kaivamaan mansikkamaalle. Mutta kun mitä jos se siltikin karkaisi vaan? Ja kolmas ajatus on, että Sebastianille itselleen käy jotain: kaikki on hänen syytään, Skotin karkaaminenkin, ja seuraukset siitä ovat hänen päässään tosi tosi liioitellut. Tottakai hänet nakattaisiin pihalle. 😀 Tottakai rangaistuksena on myös kuolema. 😀 Joskus mun ajatukset menevät samanlaisia ratoja. Nuorempana enemmän, nykyisin vähemmän.

      Samastun myös niin kauheasti tohon Noan kanssa jutteluun. Olet esitellyt lukijalle aiemmin, että Sebastian ei muista nimiä ja vieraille jutteleminen on vähän vaikeaa, mutta aina vain me tietenkin kaivataan siitä konkreettisia esimerkkejä. Hyvä, että hän kaikesta huolimatta joutuu olemaan sosiaalinen: eihän hän muuten ikinä verkostoituisi tallilla. Ihan vähän olet hipaissut aiheen taustojakin. Tässä mä näen kuitenkin jotain toivoa tulevaisuuden suhteen. :DD Ei ne kaikki hopiavuorelaiset olekaan niin kovaäänisiä kuin Hello tai räiskähteleviä kuin Eira: osan kanssa voi tulla ihan juttuunkin kun ne eivät heti tunnu ahdistavilta. Noassa, ja hänen lisäkseen ainakin Matildassa ja Inarissa olisi Sebastianille varmaan sellaisia kaverikandidaatteja, joiden kautta olisi turvallisempaa verkostoitua vähän muidenkin kanssa. Ainakin mua, jos tulisin uutena yhtäkkiä paikalle, ne taitaisivat jännittää yhtäkkiä ajateltuna kaikista vähiten.

      Mä taidan olla jotenkin paha ihminen. 😀 Jos olisin itse Hopiavuoressa, ensimmäinen millä kuvailisin Noaa tuolla tavalla ajatuksissani olisi, että se on se tyyppi jolla on se jalka, eikä se kuusimetrinen tyyppi. (No, jos nyt reiluja ollaan niin Noa on kyllä aika paljon mua lyhyempi myös, niin siksikään se ei herättäisi mun huomiota kuusimetrisenä…) Kerran yliopistolla mun piti sanoa jotain yhdestä naisesta, jolla oli kans tosi silmiinpistävä ominaisuus, mutta kun ääneen puhuin niin tajusin sentään etten mä voi sanoa että se on se, jolla on se semmonen ominaisuus, vaikka kaikki tietenkin olis heti tunnistaneet sen parhaiten sen perusteella. Piti kuvailla sitä aika kauan sitten muilla jutuilla. Miksköhän ne muut jutut oli enemmän OK, vaikka silloinkin kuvailin sen ulkonäköä? 😀 Jotain mäkin oon kai sitten sosiaalisista normeista oppinut, kun käsitän yleensä mitä tämmöstä voi sanoa ääneen. Mutta itsekseni kyllä ajattelen aina niitä silmiinpistävimpiä ominaisuuksia, joita en vaan sano ääneen.

  • #2794 Vastaus

    Sebastian
    Osallistuja

    On se niin vaikeeta

    Kyllä se siitä

    ”Joku kakara kerran luuli mua kyborgiksi, kun kävelin kaupungilla tän jalan kanssa.”

    Noa ja minä ollaan istuttu tässä tallin nurkalla Skotin kanssa jo jonkun aikaa. Meidän keskustelu alkaa pikkuhiljaa sujumaan, ja uskallan jopa esittää kysymyksiä pelkän vastaamisen sijaan. En tajua, miten en aiemmin ollut huomannut Noan tekojalkaa. Olisi varmaan kannattanut pitää ne silmälasit päässä, niin olisin huomannut sen. En kuitenkaan kehtaa vielä oikein kysyä, miksi hänellä on sellainen – sen voisi kysyä sitten, kun tunnetaan toisemme vähän paremmin tai jos hän itse vapaaehtoisesti toisi asian esille. En halunnut vaikuttaa tungettelevalta.

    Skotti on vihdoin hyväksynyt julman kohtalonsa siitä, että ruokaa ei ole tulossa, joten se hamuilee hiuksiani vähemmän lempeästi isolla turvallaan.
    ”On varmaan aika raskasta kävellä ympäriinsä tollanen jalassa kiinni. Mä olen sen verran kömpelö, että varmaan kaatuisin ensimmäiseen vastaantulevaan kuralätäkköön sen kanssa.”
    Noa nauraa kommentilleni ja pudistaa päätään.
    ”Vaatihan se totutteluu aluksi, mutta kyllä se siitä sit. Ja ei se oikeestaan oo painavakaan.”
    ”Mut silti. Mä todella arvostan sua, kun kuitenkin jaksat olla sen kanssa täällä. Siis en tarkoita, että se olis jotenkin huono asia… vaan että kun sä jatkat vaikeuksista huolimatta. Pääset niistä yli.”
    ”Kiitos.” Noa siirtää katseensa maahan, mutta näen, että hän hymyilee yhä. ”Toi merkitsee paljon.”

    Tallin suunnalta alkaa kuulua kiivaan keskustelun ääniä. Kaivan silmälasit taskustani ja asettelen ne päähäni. Kuulen Noan huokaisevan, kun tallista astuu ulos kaksi tyttöä, toinen taitaa olla Eira äänensävystä päätellen.
    ”Helmipuron siskokset, Eira ja Inari. Niillä on varmaan taas joku tappelu Eiran ihastuksesta. Mä vähän säälin Inaria, kun se joutuu kestämään kaikki sen siskon hölmöilyt.”
    Nyökkään ja jään tuijottamaan siskoksia, kun ne kävelevät kohti tarhoja. Sitten tajuan, että ne varmasti näkevät meidät tässä nurkalla ja ajattelevat meidän salakuunnelleen niitä. Kiiruhdan seisomaan yrittäen hätistellä Skottia mun kimpusta, mutta se on jo liian myöhäistä. Inari katsoo meidän suuntaan ja vaikenee Eiran jatkaessa kiihtynyttä papatustaan. Meidän katseet kohtaavat puolivahingossa. Siitä jää vähän kiusallinen olo, olisi ehkä pitänyt vaan esittää, etten huomannut heidän tuloaan lainkaan.
    ”Mä taidan viedä Skotin takaisin sisälle”, sanon nopeasti vilkaisemattakaan Noan suuntaan, ”nähdään.”
    Lähden taluttamaan Skottia pikavauhtia takaisin talliin, mutta eihän se onnistu, kun Skotti haluaa itse edetä metrin tunnissa, joten mun on pakko hidastaa. Eihän tällaista isoa työhevosta voi oikein perässäkään kiskoa ilman, että lihakset revähtäisivät loppuelämän ajaksi.

    • #2796 Vastaus

      Alma Rantala
      Osallistuja

      Mitää?! Et ollut huomannut Noan tekojalkaa 👀 Se oli eka asia minkä huomasin, kun näin Noan ekaa kertaa. Noa taitaa olla aika vahva, siis henkisesti. Se ei turhaan jää suruun vaan jaksaa puksuttaa eteenpäin, arvostan sitä! Inari taitaa olla muutenvaan tottunut Eiran hölmöilyyn. Kaikkeenhan tottuu aikanaan.

      Jake haluaa aina pureskella ja nuolla mun hiuksia kun yritän saada nukutuksi. Niin on Uunokin muutaman kerran, josta en kyllä ole yllättynyt! En tiiä miksi eläimet haluaa aina nuolla tai muutenvaan haistella hiuksia! Onkohan niillä joku fetissi hiuksien haiateluun :DD

    • #2798 Vastaus

      Noa
      Osallistuja

      Mun piti jo aikaisemmin tuota ylempää tarinaa kommentoida, onhan siinä kuitenkin kyseessä mun vauva! 😀 Mutta mä oon tän viikon ollu koulussa ja se on pitkän tauon jälkeen yllättävän väsyttävää, joten pahoittelen jo etukäteen jos tääkin kommentti on ihan ympäripyöree ja sekava! 😀

      Tekojalka, tai mikä vaan selvästi esillä oleva proteesi on aina huomiota vievä. Varsinkin kun Noa ei jalkaansa piilottele ja puhuukin siitä avoimesti, niin pitkään kun ei kysytä mitä sille kävi. Silti, musta ei ollut yhtään outoa että Sebastian ei sitä aikaisemmassa tarinassa huomannut. Noa on toki pitkä, ja Sebastian vaikuttaa sellaiselta henkilöltä jolta helposti jää tuollaiset asiat ”huomaamatta”. Ei niin etteikö hän niitä näkisi, vaan että hän ei pidä niitä mainitsemisen arvoisena. Sebastianin kaltainen ujo, sosiaalisesti ehkä vähän kömpelö laittaa helposti muita asioita merkille. Katsooko puheseura pahasti, äänensävy, miten sujuvasti keskustelu kulkee, ja niin edelleen. Metallijalka ei vaikuta keskusteluun, muutakuin ehkä puheenaiheena.

      Ihanaa kun otit Noan mukaan tarinaasi, kiitos! Ilahdun aina niin paljon kun mun hahmoja otetaan tarinoihin mukaan, ja tässä tapauksessa voin hyvinkin kuvitella Sebastianin ja Noan tulemassa toimeen. Noa on kuitenkin aika isovelimäinen! Sebastian on tähän mennessä tehnyt muhun vaikutuksen hahmona, jolla on varmasti paljon annettavaa.

    • #2799 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Niin, kyllähän se siitä. Kun toinen on aluksi aktiivisempi keskustelija ja viitsii pitää keskustelua yllä, niin lopultahan sitä lämpenee ja on vähän helpompaa. Noakin kommentoi, että Noan kanssa on turvallista aloittaa, ja sitä mäkin jo viimeksi vakuuttelin. Sille on aika vaikea sanoa mitään aivan kauhean väärää. Eira ainakin on aluksi sanonut kaikenlaista. Nimen omaan siitä jalasta. Muut eivät oikein ole kehdanneet. 🙂

      Skottikin on aika ihana kun se hamuilee hiuksia vähemmän hellästi ja matelee tallipihassa. Just sellainenhan se on! Tykkäsin jotain viistoista vuotta sitten kirjoitella itse kaiken maailman tappajahevosista, jotka oli ihan mahdottomia, mutta kai olen tullut vanhaksi, kun nykyään kirjottelen ja luen mieluiten yleensä fiilistelyä ihan tavallisista Skoteista.

      Olen jo joidenkin tarinoista aikaa sitten bongannut sen saman kuin tästäkin, että olen kirjoittanut Eirasta jo pidemmän aikaa aikamoisen karikatyyrin. :DD Sen on vain niin ihana antaa koko ajan valittaa ja närkästyä jostain, kun saa haukkua kaikki ja oikein päästellä. Mun pitäisi kai muistaa esitellä välillä sen muitakin puolia, heh.

  • #2797 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Heinäkärryn keisarinna ja hänen Mölkkyhuolensa

    Olin empinyt kauan, että voisinko lähteä Skotin kanssa ajelemaan, vaiko en. Allu oli mukana tallilla äkillisen tylsyydenpuuskansa ja seurankipeytensä vuoksi, ja oli koko puolituntisen emmintäni ajan yrittänyt kehottaa minua päättämään, mentäisiinkö vai ei. Kuulemma hevosia kamalampaa oli vain jännittää, joutuisiko sietämään niitä vai ei. Ajattelin, että Sebastian voisi tulla. Vai olikohan hän ollut jo? Skotille ei ole niin justiinsa, vaikka sillä mentäisiin viisikin lenkkiä päivässä, mutta en turhaan viitsisi toista odotuttaa, jos hän päättäisikin ilmaantua juuri kun me olisimme Allun ja Skotin kanssa lähteneet. Pitäisi seuraavaksi kysyä Sebastianin puhelinnumeroa. Ei tarvitsisi sitten epäröidä. Mutta onneksi alkoi sataa. Silloin päätin, että nyt mennään. Ei kai kukaan hullu haluaisi sateessa lenkittää Skottia? Allulta pääsi turhautunut parahdus, kun ilmoitin, että nyt voidaan lähteä. Hän kysyi, eikö hän voisi hukkua mielummin vaikka koira-aitauksessa Jerusalemin ja Jerikon kanssa.

    Skotti oli haassaan vuohiskarvat kurassa, mutta emme me niitä jääneet setvimään ennen lenkkiä. Kuraantuisivat kuitenkin uudelleen. Muuten kyllä harjasin hevosen tietenkin hyvin ja katsoin kaviot. Lähetin Allun hakemaan sillä aikaa sen valjaat, mutta hän palasikin satulan kanssa, joka taisi sitä paitsi olla Jussin.

    ”Sä unohdit nippusiteet”, huomautin Allulle, joka niiskutti nenäänsä hevosten takia.
    ”Mitkä nippusiteet?”
    ”No en mä keksi millä muulla me saatais kärry tohon kiinni kun nippusiteillä.”
    ”Mitä sä nyt meinaat? Eiks tää nyt oo kuitenkin sen satula?”
    ”Valjaathan sun piti hakea. Ja toi on kyllä jonkun muun satula.”
    ”Vitustako mä voin tietää että — barbihevosetki vetää rekee niin et ne kepit tulee satulaan kii!” Allu suuttui. Ei niin paljoa, että olisi pudottanut satulan ja mennyt tupaan juomaan kahvia, mutta sen verran, että sai vähän väriä kalpeisiin poskiinsa.
    ”Voi paska”, huokaisin, ”mä oon unohtanu kertoa sulle et Skotti ei oo barbihevonen.”

    Allu yritti kovasti ojennella satulaa minua kohti, mutta kun vain kävelin ohitse, hän seurasi minua takaisin satulahuoneeseen Jussin tallin läpi ja laski satulan takaisin sen omaan telineeseen. Ojensin koukusta länget hänen kannettavakseen ja otin itse valjaat. Kun varusteiden etsintä ei ollutkaan sen isompi operaatio, Allukin oli taas heti hyvällä tuulella. Hän yritti jopa työntää länkiä Skotin pään läpi ennen kuin havaitsi, etteivät ne sillä tavalla mahtuneet.

    ”Sun pitää laittaa ne ylösalasin ja sit kääntää tossa niskassa”, ennätin kertomaan ennen kuin Allu ehti avata länkien nyöritystä.
    ”Joo kato, ei me miehet aina ymmärretä teidän ponityttöjen juttuja”, hän huomautti ihan hyväntuulisesti ja ujutti länget ylösalaisin Skotin pään läpi.
    ”Nii. Me tytöt täällä ratsastellaan pikkuponeilla, kopoti kopoti”, myönsin heti ja kiinnitin silojen mahavyön. ”Sit puhutaan kimeesti, laitetaan ripsivärii ja mietitään et mitähän te raavaat miehet mahdatte tehdä.”
    ”Me korjataan autoja”, kertoi Allu, joka ei osannut edes katsoa öljyjä autostaan, ”mäki korjasin viis autoo tänään.”
    ”Mikä niissä oli vikana?”
    ”Toi totanoin akku.”
    ”Tuliko iso operaatio? Tuliks kalliiks?”
    ”Joo kauhee homma oli kuule kaikis. Piti irrottaa — tämä, tämä, tuota — koiranluu ja iskarit. Yhdestä piti irrottaa kori. Ja jarrupala.”
    ”Vai että kori…”
    ”Sit me grillattiin pihvejä. Ulkona. Kustiin nuotio sammuksiin”, kertoi veljeni, tuo vegaani.
    ”Katoitte varmaan matseja ja joitte kaljaa.”
    ”Kyllä. Ainaki kolme matsia. Jääkiekkoo. Sitten me ammuttiin hirvi ja piereskeltiin — mikä vittu tämän on kun tää ei pysy tässä?”
    ”Ei sen mikään oo. Ohjia vaan ei kauheen usein yritetä kiinnittää länkiin.”

    Allu seurasi katseellaan, kun vedin Skotin ylle päävehkeet ja kiinnitin ohjat kuolainrenkaisiin. Komensin hänet vahtimaan Skottia niin kauan kunnes hakisin kärryt tallin takaa. Jos sen hevosen jättää yksin valjaisiinsa ihan vain hetkeksikin, se on pahemmin solmussa kuin taskussa käyneet nappikuulokkeet. Sanoin, että ei tarvitsisi koskea hevoseen. Eikä varsinkaan valjaisiin, kiitos. Kunhan kieltäisi hevosta räpeltämästä omia valjaitaan tai pyörähtämästä ympäri suulin oviaukkoon sidottuna. Se oli niin helppo tehtävä, että Allukin selviytyi siitä. Seuraavaksi hän sai pitää toisen puolen aisasta kiinni ja ohjata sen paikoilleen. Olisimme mahtuneet koppakärryihinkin, mutta halusin mennä heinäkärryillä, että Jerusalem ja Jerikokin pääsisivät mukaan. Kiinnitin kärryt yksin, koska Allu meni kuulemma tupakalle. Sieltä hän palasi virnistellen kera Jerusalemin ja Jerikon.

    ”Arvaa kuka tulii”, Allu kysyi epäallumaisella härnäysäänellä vinohampainen hymy korvissa asti. Tiesin tasan siitä äänestä, kuka oli tullut.
    ”Varmaan iskä”, tuhahdin, koska se ei tosiaankaan ollut iskä.
    ”Ei kun se Tiitus. Aiotsä pyytää sitäkin ajelemaan?”
    ”No en tosiaankaan.”
    ”Mikset! Voisitte mennä vaikka Poolanmettään asti ajaan heppaa kopoti kopoti, ja mieti, koko matkan voisitte tehdä teidän hom–
    ”Allu–”
    ”Et sä edes tiedä mitä mä meinasin sanoa.”
    ”No mitä sä meinasit sanoa muka? Hommiako muka?”
    ”Ei, Hello-kulta. Kun ’homojuttuja’.”
    ”Sit mä tiesin tasan mitä sä meinasit sanoa.”
    ”Mikset sä pyydä sitä mukaan? Mä olisin halunnu haastatella sitä. Et onko se nyt sopiva sulle. Vähä kovistella sitä, tiiätsä.”
    ”Siksen kun mä en kehtaa näyttää sua sille.”

    Allu tiesi varmaksi, ettei kyse ollut siitä. Kyllä Allua kehtasi näyttää kenelle tahansa. Hän lopetti jankuttamisensa heti ja nosti koiransa kärryille. Sitten hän kiipesi sinne itse ja jätti Jerusalemin maahan. Kun kysyin, mitä tuo mahtaa nyt tarkoittaa, hän sanoi että Jeppe on niin läski, ettei hän jaksa sitä millään nostaa. Tosiasiassa Allu ei voinut tietää, aikoiko Jerusalem edes tulla kärryille, vai pomppisiko se ojia ja peltoa pitkin kärryn vierellä. Nostin siis itse koiran kyytiin ja päästin sitten Skotin irti. Talutin sen parkkipaikalle, ettei se keksisi vaikka peruutella kärryään tallin seinään. Siellä moikkasin Tideä, joka hymyili ensin minulle, mutta vakavoitui sitten huomattuaan Allun. Vilkaisin itsekin Allua, joka nosti pikaisesti kättä ja alkoi sitten tuijottaa varpaitaan. Allu saattoi olla kova soittamaan naamaansa oman väen kesken, mutta ei olisi uskaltanut sanoa sanaakaan, jos olisin oikeasti pyytänyt Tiden mukaan. Yritin irvistellä Tidelle pahoittelevasti ja vilkuilla Allun suuntaan merkitsevästi. En muistanut enää, olinko tullut sanoneeksi, millainen Allu välillä on.

    Skotti hölkötteli vanhalle päätielle tihkusateesta välittämättä. Jerusalemilla ja Jerikolla oli niin paksu turkki, että siinäkin menisi tunteja, ennen kuin vesi menisi sen läpi niiden ihoon asti. Minulla oli riittävästi ylläni, ja Allu väitti nahkatakkinsa pitävän sadetta aivan hyvin. Hän ei valittanut, vaikka sokeri suli hänen hiuksistaan ja ne vaipuivat hitaasti vasten hänen päätään. Sinistä väriä alkoi valua hänen ohimoillaan, mutta aina välillä hän pyyhki sen pois.

    Päätietä mentiin hyvän matkaa puhumatta. Skotin kavioista kuului miellyttävä ääni. Jerusalem ryömi heinäkärryn pohjaa pitkin taakseni, laittoi kyljelleen maata ja huokaisi. Allu pureskeli kynsiään. Minulla ei ollut Skotissa kauheasti ajamista. Sen kun piteli ohjista sen verran kiinni, etteivät ne pudonneet maahan. Sain helutella jalkojani etureunan yli. Jätinhautuumaan viitan kohdalla käänsin Skotin hiekkatielle. Siinä olisi voinut pyytää ravia, mutta en viitsinyt.

    ”Olisiksä halunnu ajaa..?” kysyin Allulta kun hiekkatietä oli kävelty hetken.
    ”Ei kiitos. Se kumminki pillastuu.”

    Skotti kulki pää matalalla, ja kun katsoin miten sen maha heilahteli sen askelten mukana, olin entistä kiitollisempi että Sebastian oli halunnut hoitaa sitä ja suostunut ratsastamaankin sillä. Ei se niin justiinsa ollut, vaikka hevoseni oli vähän pulska, mutta kun se voisi käydä sen nivelille raskaaksi. Se oli tainnut lihoa hiljalleen Typyn tulon jälkeen. Välillä olin miettinyt, oliko minulla oikeasti aikaa ja energiaa pitää kahta hevosta, mutta en minä voinut Skottia poiskaan antaa. Se menisi koiranruuaksi: oli ollut menossa jo silloin kun minä lupasin sen ottaa, jos ilmaiseksi saisin. Ylläpidoksi me sitä kutsuimme.

    ”Tietääks iskä?”Allu keskeytti ajatukseni Skotista koiranruokana.
    ”Mistä?”
    ”No siitä et kuka nyt siellä Salkkareissa sen Tyyne Puustisen tappo! No vittu Tiituksesta tietenki.”
    ”Iskä on kuule alusta asti epäilly et se oli se Nikkisen Aki.”
    ”Tietääkse?”
    ”Et se oli Aki? Kai se nyt sen tietää.”
    Allu katsoi minua niin kuin en olisi jauhanut aina vain Nikkisen Akista.
    ”Ei tiiä”, sanoin lopulta, kun hän ei herennyt tuijottamasta minua. Naksutin äkkiä kieltäni, että sain Skotin ravaamaan. Jerusalem hytkähti hereille selkääni vasten ja tuntui nousevan istumaan.
    ”Miks sä sitte mulle oot kertonu jos et sille?” Allu kysyi, vaikka näkyi puristavan kärryn laitaa kauhuissaan, kun pelkäsi ravia.
    ”Koska sä oot mun veli.”
    ”Minäkö! Teidän veljenne! Moukka! Miten te saatatte?”
    ”Anteeksi, hyvä herra, erehdyin!”
    ”Ja vielä herra! Viekää minut oitis takaisin palatsiin! Minä olen keisarinna Aleksandra Fjodorovna!”
    ”Äiti! Olen kaivannut teitä niin!”
    ”Anastasia, pikkuiseni!”
    ”Mä olen kylläkin anteeks vaan Olga.”
    ”No tottakai olet, Anastasialla onkin vähemmän partaa! No mut Olga. Ei iskä suuttuis. Tykkäis vaan. Ihan varmasti. Kyllä se muutenki tietää.”
    ”Kyllä mä sen tiedän.”
    ”Mut?”
    ”Tide ei kyllä halua että mä raahaisin sitä niinku jotain näyttelyelukkaa kun me ollaan vasta jotain viis sekuntia… Oltu…”

    Olimme tulleet metsäpolkujen ääreen. Siihen pysäytin Skotin. Enpä tullut ajatelleeksi, ettei heinäkärryillä niille poluille mahduttaisi. Harkitsin hetken, että ajaisin Skottia vielä viitisen kilometriä, niin että voisimme kiertää peltoteitä pitkin melkein koko metsän ja päästä toiselta puolelta takaisin tallille. Päätin kuitenkin että siitä olisi tullut liian pitkä lenkki varsinkin sateessa. Ja mistäs minä tiesin, vaikka Sebastiankin olisi ollut jo tekemässä Skotin kanssa kolmen tunnin hölkkälenkin jossain? Katsoin autot moneen kertaan, vaikka ei siellä juuri koskaan ketään liikkunut. Sitten käänsin Skotin hyvin varovaisesti ympäri ja laitoin hölkkäämään takaisin tulosuuntaansa. Se eteni muistuttelematta paljon reippaampaan tahtiin, kun se tiesi, että suunta oli kotia kohti. Jerusalem ähersi itsensä uudelleen makaamaan niin, että sai työnnettyä päänsä minun ja Allun väliin. Vilkaisin taakseni, oliko Jeriko kenties pudonnut kyydistä, mutta siellä se oli, makaamassa takalaidan edessä, yhä samassa asennossa pää tassujensa varassa. Se oli paljon Jerusalemia itsenäisempi.

    ”Jätä se jos se häpee sua”, Allu sanoi täysin ilmeettömänä ja vakavana, kun olimme ravanneet jo melkein takaisin päätielle asti. Vilkaisin häntä vähän päätäni pudistaen.
    ”Ei se häpee mua.”
    ”Häpeepä. Tiedäksä edes miten perseestä on pelata Mölkkyä kolmestaan iskän ja äitin kans? Joko tuot sen kotia niin et säki voisit edes välillä käydä, tai jätät sen kun se häpee sua.”
    ”En mä sitä sinne tuo. Ja vastahan mä eilen olin siellä. Ja toissapäivänä.”
    ”Ai jaa! Sä häpeet sitä!”
    ”Sä et kyllä ymmärrä mitää.”
    ”Ai kun mä oon hetero?”
    ”Ei kun siks kun sä oot vammanen.”
    ”Kuinni!”
    ”Pakottasiksä sitte itte sinne jonku saman tien?”
    ”No pakottaisin, jos mä olisin niin apina etten voisi tulla edes Mölkkyä pelaamaan ilman mun poikaystävää! Eiku tyttöystävää!”
    ”Se on yks viikonloppu! Allu sun täytyy olla nyt iso poika ja pärjätä ilman mua yhden viikonlopun. En mä tulis sinne nyt vaikka iskä tuntiskin sen.”
    ”Ja misköhän muka et?”
    ”Koska mä meen kattoon jenkkifutista.”

    Allu pärskähti ja naurahti sitten niin kimakan teeskennellysti, että Skotti alkoi osoitella korvillaan meitä kohti ja Jerusalem nosti päänsä. Huokaisin ja ohjasin Skotin takaisin vanhalle päätielle.

    ”Sinä? Futismatsiin? Miksi!” Allu nauroi. Minäkin hymyilin. Ei se kyllä kuulostanut sellaiselta, mitä Hello Ilves puuhaisi vapaa-aikanaan tuon tuostakin.
    ”Tiden peliin”, tarkensin.
    ”Aaa… Voinks mäki tulla?”
    ”No et todellakaan.”
    ”Hyvä. Koska mä oon menossa pelaan Mölkkyä.”
    ”Nii etkä sä uskaltanu äsken edes kattoa Tiden päälle tallin pihas.”
    ”Nii. Se kans.”

    Skotti pysähtyi kiltisti parkkipaikalle. Ojensin ohjat Allulle, joka puristi niitä keskittyneen näköisenä ja rystyset valkeina niin kauan, että ehdin luiskahtaa pois kärryiltä ja kiertää Skotin pääpuoleen. Sanoin, että kyllä Allu voisi mennä nyt sille Tidelle puhumaan, jos kerran mieli teki. ”Mee kuule itte vaan”, hän tuhahti. Sanoin, että niin menenkin, ja uhkasin pyytää Tiden meille, niin että Allu saisi hermoilla auton takapenkillä oikein kunnolla, että mitä hän uskaltaisi jutella. Allu oli sitä mieltä, että Venäjän keisarinnan kuninkaallisiin vaunuihin ei mitään tallipoikia pyydeltäisi. Ei ainakaan ellei keisarinnaa vietäisi ennen iskän luo, tai annettaisi hänelle ensin aikaa miettiä, mistä hän voisi Tidelle jutella ettei vaikuttaisi ihan niin ääliöltä ja aralta kuin oikeasti oli. Kun olin sitonut Skotin kiinni ja nostanut koiran alas kärryiltä, tulin huomauttaneeksi vakavalla naamalla, että kyllä Tiden kanssa voisi ihan rennosti olla niin ääliö ja arka kuin oikeasti olikin.

    • #2806 Vastaus

      Matilda
      Osallistuja

      Tämä oli tosi hauska tarina! Allu ja Hello yhdessä on yksi mun lempiasioista täällä ja kirjoitat ne niin elävästi niin, että veljeys oikein paistaa dialogista läpi.

      ”Vitustako mä voin tietää että — barbihevosetki vetää rekee niin et ne kepit tulee satulaan kii!” Allu suuttui. Ei niin paljoa, että olisi pudottanut satulan ja mennyt tupaan juomaan kahvia, mutta sen verran, että sai vähän väriä kalpeisiin poskiinsa.
      ”Voi paska”, huokaisin, ”mä oon unohtanu kertoa sulle et Skotti ei oo barbihevonen.”

      Ehdottomasti kohta, jolle nauroin eniten!

    • #2822 Vastaus

      Sebastian
      Osallistuja

      Ihan mahtava tarina! Mä en kestä Allun ja Hellon dialogeja, ne on just niin veljesmäisiä 😀 Mä repesin täysin kohdassa hän sanoi että Jeppe on niin läski, ettei hän jaksa sitä millään nostaa, voi Jerusalem ja Skotti raukkoja! 😀 Täytyy kehittää joku akaattikotiloille suunnattu kesätreeniohjelma niille. Kyllä me vielä saadaan se rasva tirisemään!

      Mun on ihan pakko nyt samaistua Alluun Tiituksen tapaamisen suhteen. Mä olen samanlainen, tässä juuri viime viikolla saavuin sukujuhliin ja serkulla sekä siskolla oli mukanansa uudet poikaystävät. En ollut koskaan ennen tavannut niitä, enkä mä loppupeleissä uskaltanut edes tervehtiä tai katsoa niiden kasvoja, joten en vieläkään tiedä miltä he edes näyttävät (ai että mä muka pelkäisin ihmisiä, pöh) . Ihan sama juttu siskon exän ja toisen serkun poikaystävän kanssa. Mä en vaan tajua, mikä siinä on niin vaikeeta saada sanotuksi edes jotain! Toisaalta voisihan sitä itsekin edes yrittää joskus ja olla piiloutumatta risaisten jättikuulokkeiden alle, jotka varmasti toimii aika selvänä ”älä puhu mulle” – varoitusmerkkinä… 😀

  • #2850 Vastaus

    Sebastian
    Osallistuja

    Yömaasto 6.7

    Yökylässä Hopiavuoressa 6.-7.7

    Hyttysiä, hurskautta ja Hellon karvaset koivet

    Skotti näyttää väsyneeltä. Juuri niin väsyneeltä kuin uniltaan yömyöhään herätetty laiska työhevonen voi näyttää. Tarkistan vielä muutamaan kertaan, että satulavyö on varmasti tarpeeksi tiukalla. Ei todellakaan huvittaisi kierähtää Skotin kaltaisen tankin vatsan alle kaikkien edessä. Odotan, että kaikki ovat saaneet hevosensa valmiiksi ja että Eetu antaisi meille jonkinlaisen merkin, että nyt lähdetään. Pihaan on kerääntynyt jo aika monta muuta ratsukkoa riviin odottamaan. Mun oikealla puolella on Noa sen nätin irlannincobinsa kanssa. Skotin vasemmalla puolella seisoo pitkä, tummahiuksinen nuorimies pitäen kiinni kai jonkun suomenhevosen ohjista. Mikä sen nimi taas olikaan? Titta… Timppa?
    ”Sulla on kyllä komia hevonen siellä, Timo.” Miehen pää kääntyy meihin päin ja jotenkin musta tuntuu, että se ei ollut ihan varma, puhuinko mä sille. ”Asuuks se täällä Hopiavuoressa?”
    ”Ai Kyöstikö? See on vaan lainahevosena mulla.” Mies venyttää sanojaan jotenkin erityisen paljon ja kumartuu mun puoleen, ehkä hieman ääntään madaltaen. ”Se on muuten Tiitus.” Suljen suuni nolona ja keskityn jälleen tuijottamaan pölyisiä saappaankärkiäni.
    Havahdun kärryjen kolinaan, joka pakottaa mut nostamaan katseeni ylös maasta. Näyttävä ruunikko tamma on valjastettu kärryjen eteen ja sen luona häärii nainen. Niitä me kai oltiin odotettu tämä koko aika, koska heti naisen kavuttua kärryjen kyytiin Eetu käskee meitä nousemaan satulaan.

    Skotti kävelee niin hitaasti, että hetken ajattelen mun takana olevan Tiituksen hermostuvan ja jyräävän meidän päälle. Mutta Kyöstikään ei onneksi näytä sen nopeammin kulkevan. Liiskaan käsivarrelleni laskeutuneen hyttysen ja huokaisen raskaasti, kun kuulen ainakin sata muuta inisevän korvani vieressä. Skottia eivät hyttyset näytä vaivaavan tai sitten se on vaan yksinkertaisesti liian laiska hätistelläkseen niitä pois kimpustaan.

    Eetu sallii meidän ottaa muutamia ravipätkiä leveällä metsäpolulla, onneksi vain muutamia. Skotin ravi ei nimittäin ole niin mieluisaa, että sitä haluaisi huvin vuoksi jatkaa sataa metriä pidempään. Kavioiden töminä tietä vasten kuulostaa maanjäristykseltä, kun hevosletka porhaltaa syvemmälle metsään. Me siirrytään vähän kapeammalle ja epätasaisemmalle pikkupolulle metsään ja tunnen, kuinka Skotti alkaa heti epäröidä. Sitä ei turhaan sanota norsuksi posliinikaupassa. Polku on vielä sen verran leveä, että kyllä se siitä ihan hyvin mahtuisi kulkemaan, mutta joudun silti antamaan sille vähän rohkaisevaa pohjetta. Parin minuutin henkisen valmistautumisen jälkeen Skotti viimein astuu Flidaisin perässä polulle ja jono saadaan taas liikkeelle.

    ”Nyt saavat halukkaat ravata uimapaikahalle tuonne puolentoistakilometreen päähän ja käydä vähän uimahassa. Muut voipi seurata minun peräässä käyntiä jatkaen”, Eetu ilmoittaa kovaan ääneen ja siitäkös riemu puhkeaa. Tiitus, minä, Hello ja kaksi muuta ratsukkoa ohitetaan muu jono ja nostetaan ravi niin nopeaan kuin vain pystytään. Hiekkatie on autio ja leveä, siinä on vähän liiankin paljon tilaa ravata ja hevoset – Skottia lukuunottamatta – alkavat pakostakin kisailemaan keskenään. Me Skotin kanssa pidetään perää niin hyvin kuin vaan kyetään.

    Hiekkamontulle päästyämme Hello kertoo oikein opettavaiseen tapaan, miten hevoset pitää laittaa kiinni ja että veteen ei sitten uiteta hevosen kaviotakaan. Mutta eihän kukaan jaksanut kuunnella sen saarnaa loppuun. Mä kiitän onneani, että laitoin uimahousut collegehousujeni alle ja viskaisen housuni yhdessä hupparini ja t-paitani kanssa hiekkamontun rannalle. Ne kaksi muuta, jotka tulivat meidän kanssa montulle, juoksevat pusikkoon. Naiset. Tiitus on jo ehtinyt veteen ennen mua ja on kadonnut kauemmas rannasta. Mä kävelen varovasti rantaveteen koittaen sitä varpaallani.
    ”Hitto miten kylmää!” mä totean itsekseni ja kahlaan sen verran syvemmälle, että vesi ulottuu polviin saakka. Katselen, kuinka ne kaksi naista astuvat mun perässä veteen kiroillen samaa kuin minäkin.
    ”Äh, en mä uskalla.”
    ”Kyllä sä nyt uskallat, Nelly. Kato ny, ei tää oo paha!”
    ”No helppo sun on sanoo Camilla! Mä olen herkkä kylmälle!”
    ”Sebastian, sano nyt tolle jotain.”
    Hämmennyn joutuessani mukaan keskusteluun, mutta kai sitä on pakko asiaan jotain kommentoida.
    ”Joo, kyllä tässä ainakin seistä voi.”
    ”Nii, siinäs kuulit. Tuu vaan.”
    ”Tiituksella täytyy kasvaa joku talviturkki, kun se noin vaan uskalsi sukeltaa menemään.”
    Astun hytisten vielä syvemmälle, kunnes jäätävä vesi ulottuu mun vyötärölle asti. Ennen kuin ehdin edes tajuta, mitä tapahtuu, lennän turvalleni vedenalle. Taisin mä kiljaistakin. Vaistomaisesti mä räpiköin pintaa kohden tarttuen ensimmäiseen pelastavaan oljenkorteen ja helpotuksen tunne valtaa mut, kun saan tartuttua vedenalaiseen keppiin tai puuhun tai johonkin. Päästyäni takaisin pintaan kauhukseni tajuan, ettei se ollut mikään tukki vaan Hellon jalka. Ja vielä karvanen sellanen.
    ”Mitä helvettiä!” mä huudahdan yllättyneenä ja osin myös järkyttyneenä. Päästän irti Hellon jalasta välittömästi ja uin varmuuden vuoksi vähän kauemmas. Vierelläni seisovat Camilla ja Nelly taitavat pidättää naurua epämääräisistä tyrskähtelyistä päätellen.
    ”Sähän oot alkanu tuttavalliseks, lapuanpoika”, Hello räkättää selvästi tyytyväisenä jekkuunsa. Mun tekisi mieli heittää Hello hauenruuaksi pari metriä syvemmälle, mutta hillitsen itseni ja alan pian itsekin nauraa kömmähdykselleni. Ei nyt olisi aikaa alkaa murjottamaan. Ja nyt vesi ei tunnu enää yhtään niin kylmältä, kun siihen joutui sukeltamaan kertaheitolla.

    Nousen vedestä ensimmäisenä ja tajuan, että mähän unohdin mun pyyhkeen autoon. Hitto. Niinpä nappaan hupparini ja käytän sitä kuivauspyyhkeenä. Kyllä mä t-paidalla selviäisin. Kietaisen märän hupparin vyötärölleni ja asetan ratsastuskypärän takaisin päähän. Tieltä alkaa kuulua ääniä merkkinä siitä, että Eetu ja muut ovat kirineet meidät kiinni. Hello ja muut juoksevat mun perässäni hevosten luokse ja alkavat hätäisesti pukea ylleen edes jotain vaatetta.
    ”Mun housut kastuu totaalisesti ja kaikki luulee, että oon kussu housuun”, Nelly valittaa kiskoessaan ratsastushousuja jalkaansa.
    ”Eihän sul oo mitään hätää, sen kus pyydät Eetulta jotkut farmarihousut jalkaan tallilla”, Tiitus ehdottaa nauraen.

    Kun Eetu on saanut koko porukan taas kasaan, matka jatkuu mulle täysin uutta polkua pitkin takaisin tallia kohti.
    ”Täälä on sitte otsojen valatakunta eli laulakees pois vaan”, Eetu hekottaa hevosten pärskiessä yhteen ääneen.
    ”Ootko sä nyt ihan varma, että toi on hyvä idea?” Tiituksen ääni kuuluu takaani ja hän ei todellakaan vaikuta ilahtuneelta ajatuksesta.
    ”Hei kamoon jätkät, mites olis Hopiavuoren kuoron ensiesiintymisen aika!” kuuluu Nellyn ääni jostain takaa. Mä olen ihan pihalla, että mitkä otsot ja mikä kuoro. En ehdi sen enempää miettimään, kun mun korviin kantautuu jotain ihme mörinää. Hetken olen varma, että nyt me ollaan astuttu väärälle reviirille ja vihainen karhu odottaa meitä polun keskellä.
    ”Oiiii maaaaamme Suooomi synnyinmaaaaaaa!”
    Tajuan hyvin pian, että se on Hello eikä mikään karhu.
    ”Näin siinä käy, kun antaa Hellon valita biisin…”
    ”Mut onhan tää parempi kuin se kerta, kun se yritti laulaa meille Justin Bieberii.”
    ”Autetaas sitä vähän.”
    Koko metsä alkaa pian raikumaan Hopiavuoren ratsukoiden Maamme-lauluesityksestä ja karkottaa pois varmasti viimeisetkin otsot (ja kaikki muut kuuloaististaan välittävät). Mä en ole ikinä oikein tykännyt yhteislauluista, mutta olihan se lopulta pakko liittyä mukaan. Skottia se ilmeisesti vähän ihmetytti, koska sen korvat kääntyivät välittömästi taaksepäin mua kohti.
    ”Sori poika.”
    Ja päästelen muuten oikeen kunnolla. Ei mulla voi mennä Helloa karseammin kuitenkaan.

    Kun me vihdoin päästään takaisin Hopiavuoren talleille, on yö jo hämärtymään päin eikä auringonlaskuakaan enää näy. Onneksi sentään eteensä vielä näkee. Porukka on laulanut äänensä niin käheäksi, että nyt ilmassa ei kuulu lainkaan keskustelua. Kaikki taitavat vaan odottaa, että koska päästään tallin lämpöön. Tallin edessä me laskeudutaan satulasta ja mä hoidan Skotin kuntoon ennen kuin vien sen sisälle. Ori ei selvästi pane pahakseen, että saa palata takaisin karsinaansa jatkamaan keskeytyneitä uniaan.

    • #2856 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Haha en ollut kyllä varma lähteekö sinne uimamontolle kukaan keskellä yötä itseään jäädyttämään, mutta näköjään kaiken maailman hulluja sitä on Hopiavuoreen kerääntynyt! 😀

      Hyvin pysyitte Skotin kanssa mukana. Se ei ole kuitenkaan se nopein kaveri, ei sitten missään mielessä. Silti saattaisin itsekin valita just sen tällaiseen reissuun. En mä mihinkään Jätinhautuumaan kupeen Jätinmetsiin uskaltaisi ihan millä vain hevosella mennä. Skotti ei ainakaan tee mitään yllättävää. Noh. Skotti ei tee mitään!

      Tällä kertaa saat Hellon persoonan tiivistettyä tosi kätevästi lapuanpoikarepliikkiin ja itse asiassa koko tilanteeseen. Mä voisin aivan helposti kuvitella jotain just tuollaista tapahtuvaksi. 😀 Sen sijaan mä olen aina luullut, että se on musikaalisesti poikkeuksellisen lahjakas, kun se on siitä niin kiinnostunut ja sille elämänsä omistanut, ja niin on se itsekin kuvitellut :DD Toisaalta se on sellainen hahmo, jonka juttuja on turvallista vähäsen teksteissään kritisoida. Mäkin morkkaisin ensimmäisenä just sen laulua. Luulen että se johtuu siitä, että näitä hahmoja tulee inhimillistettyä tosi paljon, ja Hello on ihmisenä sellainen jota ei yhtään haittaisi, että joku ei tykkää sen laulusta! Voin siis kuvitella tilanteen. 😀 Mutta mun mielikuvissa se laulaakin Ievan polkka vaikka mitä kirjoitat :DD

      Mä yritän usuttaa, opettaa ja suostutella teistä kaikista täällä mahdollisimman monipuolisia sosiaalisia kirjottajia, niin nyt teen sitä tullekin. Eli on aivan täysin OK kirjottaa tällainen kuvaus jostain pitkästä jaksosta niin, että se alkaa tapahtuman alusta ja päättyy tapahtuman loppuun eikä jätä mitään suuria aukkoja välille. Niin perinteisesti tehdään virtuaalihevosten kanssa, ja niin täälläkin saa ehdottomasti tehdä. Mä suosittelen kuitenkin välillä jättämään aukkojajoihinkin tarinoihin, koska sitä yhdessä kirjottamisen kulttuuria tänne yritän luoda. Että ei kuvatakaan kaikkea alusta loppuun, vaan ehkä jotain osaa, tai jos halutaan kuvata ihan kaikkea oikein tosi pikkutarkasti, tehdään se useammassa pätkässä. Sillä tavalla sä jätät muille hahmoille tilaa reagoida ja muille kirjottajille tilaa olla sosiaalinen. Eli jos sä olisit vienyt vaikka hahmoja Sebastianin mukana uimaan, ajanut Sebastianin vähän noloon tilanteeseen Hellon jalkojen kanssa ja jättänyt siihen enemmän tilaa muille, niin et voi tietää, mitä olisit saanut. Jos siinä olisi ollut tilaa, mä olisin ainakin kirjoitanut siitä, lisännyt siihen omaa Sebastianiin liittyvää juttuani, ja olisit voinut taas reagoida siihen mun juttuuni. Kyse ei ole ropesta, vaan sosiaalisesta kirjottamisesta. 🙂 Ropessa vaan ensisijaisesti reagoidaan, ja tässä kirjotetaan ensisijaisesti tarinaa. Muiden reaktiot on vaan lisämauste. Nyt sä et jättänyt mulle tilaa kirjottaa Hellosta enää kauheasti lisää sellaista, joka liittyisi Sebastianiin, vaikka uimarannalla on vähäsen tyhjää tilaa vielä. Kerroit kuitenkin tapahtuman jälkitunnelmia niin, ettei Hello voinut Sebastiania ihan kauheasti rääkätä, kun se kuitenkin aika rennosti paikalta lähti. Todennäköisesti Hello tulee nyt vaan huomauttelemaan Tiitukselle, että lapuanpoika hipelöi mua, näikkö. Ja Tiitus saattaa reagoida siihen, tai olla reagoimatta. 😀 Sä jätit tällaisen reagointitilan Noalle silloin kun Sebastian ja Noa jutteli tallin seinustalla Skotin kanssa. Eli kyse ei ole siitä että ”sä et ikinä” anna muille tilaa. Annatpa. Jos Noalla olisi ollut aikaa ja energiaa just silloin, se olisi voinut hyvällä säkällä tarttua tähän aukkoon ja vähän niin kuin kirjottaa sun tarinan loppuun, mutta tällä kertaa niin ei käynyt. Tässä tarinassa sulla on kyllä aukkoja muiden hahmojen toimia niin kuin haluaa, mutta oikeastaan vain tekemättä Sebastianille sen enempää kiusaa enää. 😀 Kirjoitit siis itsesi ulos!
      Ja siis huom: aina koko aikaa joka tarinassa ei tarvi olla sosiaalinen! Mutta mä usutan teitä olemaan ainakin välillä. Sen takia mä tein ihan oman tallin, kun tätä ilmiötä pikemminkin kitketään kuin kannustetaan muualla (yleensä kylläkin vahingossa), ja tämä on mun oma lempparijuttu kirjottamisessa. 😀 Kaikkien ei tarvi tykätä tehdä niin kuin mä, tietenkään!

      Joka tapauksessa. Musta on aina vaikeinta olla se, joka kirjoittaa ekan tarinan. Se johtuu siitä, että vielä ei ole muiden juttuja myödättäväksi, inspiraatioksi ja huomioon otettavaksi. Nyt sä olet tehnyt sen, ja hienon vedon teitkin. Seuraavalla kirjottajalla on jo paaaaaljo helpompi homma, kun sä olet määritellyt ikään kuin raamit jo koko tapahtumalle. Mäkin eilen jo luonnostelin jotain tarinaa, ja nyt tuntuu paljon kivemmalta saattaa se valmiiksi ja julkasta. Tässä on niin ihana arkinen ja uskottava tuntu, vaikka yömaasto onkin spesiaali tapahtuma. Mulle tuli tosi hyvä mieli kun mä luen tätä. Tällaiseksi mä itsekin kuvittelin yömaaston ja varsinkin sen fiiliksen. Tulee ihan mun lapsuuden heppapäiväunet mieleen!

    • #2912 Vastaus

      Noa
      Osallistuja

      Vihdoin ja viimein mulla on aikaa vastata, piti jo ekalla kerralla kun luin tän mutta hei, sainpahan hyvän tekosyyn lukea taas uudelleen! 😀

      Sebastian taisi jo ensimmäisillä kerroillaan Hopiavuoressa mainita huonosta nimimuististaan, ja jos jotain mä arvostan niin jatkuvuutta hahmoissa. Tottakai jokainen hahmo, siinä missä ihmisetkin, ajan kanssa kehittyvät ja muuttuvat, mutta tuollaiset piirteet kuten huono nimipää tuskin lähtee mihinkään. Ei sillä että sitä joka tarinassa pitää toitottaa, mutta nyt olet hyvin tähänkin tarinaan ujuttanut sen mukaan Timppa-Timo-Tiituksella! Tälläiset pienet ja helposti huomaamattomat yksityiskohdat on niin ilahduttavia, ja juurikin ne tekevät tarinoista aidon tuntuisia ja mielenkiintoisia!

      Liiskatut ja korvan juuressa inisevät hyttyset, leveät metsäpolut, valtava määrä hevosia ravaamassa maanjäristyksen lailla.. Kuvailet erinomaisesti ympäristöä, eikä lukijan tarvitse pinnistellä pysyäkseen perässä. On helppoa seurata missä mennään ja mitä tehdään, ilman että siitä tulee liian yksityiskohtaista. Sitä mä tässä yritän sanoa, että mä nautin kovasti sun tavastasi kirjoittaa!

      Sujuva dialogi kaikkien tähän mukaan otettujen hahmojen välillä tuntuu musta ihan aidolta, ja tässä oli monta onnistunutta kohtausta. Mun oma suosikki oli kuitenkin Ei mulla voi mennä Helloa karseammin kuitenkaan, sekä se, miten hyvin Sebastian alkaa vähitellen pääsemään porukkaan mukaan!

  • #2956 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    #sebbeseepranhoitoponi

    ”Ei se mee mihkää.”
    ”Eikö mene?”
    ”Ei mee. Päästä vaan. Otetaan kuva Instaan siitä.”
    ”Mitä jos kuitenkin…”
    ”Sä murehdit liikaa. Päästä päästä. Ei se oo niin justiinsa. Pahin mitä voi käydä on että se menee johki ojaan syömään.”

    Vaati suostuttelua saada Sebastian irtoamaan Skotin riimusta. Osoitin Skottia molemmin käsin oikein merkitsevästi, kun se pönötti keskellä pihaa. Sebastian väänteli riimunarua käsissään ja katseli vilkkaasti pihatietä ilmeisesti autoja peläten. Aivan niin kuin autosta ei Skottia näkisi. Kyllä ne pysähtyisivät.

    ”Toi riimu mua kyllä häiritsee…”
    ”Ei me nyt sitä voida kyllä ottaa.”
    ”Joo, hyvä idea. Niin me tehdään että otetaan se pois.”
    ”Me ei saada kiinni sitä jos se menee…”
    ”Saadaanpa. Me otetaan leipää ja näytetään sitä sille.”
    ”Pian tulee auto.”
    ”Älä nyt oo ton värinen Sebbe!”
    ”Sebbe.”
    ”Sebbe. Sebbe-seepra. Sulla on toi raitapaitakin.”
    ”Nämä on ruutuja…”
    ”Ei se mitään. Pidä tätä riimuaki.”

    Ilman kulunutta riimua Skotista sai itse asiassa ihan kivoja kuvia. Niitä piti vain vähän vaalentaa ilta-auringon takia ja rajata, niin ne saattoi laittaa Instaan. Laitoin muutaman tägin, jotta saisin edes pari tykkäystä. Clydesdale. Drafthorse. Mypony. Fatass. Yogapony. Talvisota. Sebbeseepranhoitoponi. Hopiavuorenvrt. Ja sitten lähetin. Ai kun kiva. Tulipa hyvä.

    Hetken tuoretta postaustani ihailtuani ojensin kättäni Sebastiania kohti aikeinani laittaa riimu Skotille, mutta ei Sebastian enää seissytkään siinä ulottuvillani. Hän väänteli yhä riimunarua, mutta oli jo kiinnittänyt sen riimuun ja puettanut riimun Skotin päähän. Aktiivinen ihminen.

    ”Noni. Sä oot nopee. Mennään.”
    ”Minne?”
    ”Helsinkiin. Ei kun ratsastaahan sun piti. Et sä siitä sen selkään kumminkaan pääse. Mennään tonne aidan viereen. Mä katon että sä pääset kyytiin. Mut sit mä kyllä meen. Mä sanoin Tidelle että mä osaan tehdä sienikastiketta, ja nyt mun pitää äkkiä googlata ja opetella miten se tehdään koska se luulee saavansa tunnin päästä sitä.”

    • #2962 Vastaus

      Nelly
      Valvoja

      Tupsukarvat! Ihanat!

      Mä tykkään miten oot rakennekuvan saanu naamioitua tarinaan! Mä oisin varmaan lätkässy kuvan vaa sivuille ja ärsyyntyny kun tuli taas vaan heitetty kuva :DD . Tosi arkinen tarina, mut se ei tee siitä huonoa. Tykkään lukee näitä arkisia tarinoita, koska tällästä tää on. Ei koko ajan ole suuria ylä- ja alamäkiä. Niitäkin on joo, mutta pitkältihän tää on aika tasasta 🙂 .

    • #2966 Vastaus

      Alma Rantala
      Osallistuja

      Vähänkö hieno! Vitsit ois kiva osata piirtää noin hyvin ::D
      Hello ei Sebastianilta paljoa kysele. Riimukin pois ja sillä selvä 😀 Ite en ois kyllä uskaltanut antaa Skotin olla tuollalailla vapaana, mutta kyseessä oli Hello ja mitäpäs nyt siltä odottaa. Onhan se kuva instassa hieno!

  • #4016 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Halloween Show

    Kun minä näytin Noalle, mistä kana pissii!!

    ”Mikä… Mitä — mitä helevettejä te ootta?”
    ”Piñatoja! Daa.”

    ”Mun mielestä kyllä ylivoimaiset voittajat yleensä saa palkintoja eikä anna”, huomautin muka tosi närkästyneenä ja otin Pirkasta ostetun kinuskikakun jääkaapista. Se oli ollut siellä sulamassa, sillä niitähän myydään pakastealtaissa. ”Mutta olkoon tää — annapa Santtu sieltä sedälle kakkulapio — sun lohdutuskakku, Noa, pikkuinen.”
    ”Noan kakku, sanoo hän, joka ite korkkaa kakun”, Nelly nuhteli ja läpsäisi käteni pois Santun ojentamalta, minun jo kakkuun painamaltani kakkulapiolta.
    ”Nii, sitte?” kysyin, vaikka kukaan ei vastannutkaan, ja vaikka Nelly jo pyöräytti kakun lapioineen Noaa kohti. ”Pitää mun kattoo että te ette syö kaikkea…”
    ”Hah!”

    Noa ei tuntunut kauhean ryytyneeltä, vaikka oli juuri hävinnyt kirkkaasti maailmankaikkeuden parhaalle pukukilpailijalle. Hän hymyili vinoa hymyään leikatessaan itselleen kakkupalan — liian pienen siihen nähden, että minä kyllä söisin loppukakun ennen kuin hän ehtisi santsata.

    ”Mun miälestä tuamari oli kyllä pualueellinen”, Eetu sanoi kahvinkeittimen viereltä hyvin vakavana. Hänen silmänsä olivat kuitenkin siihen malliin sirrillään, että se oli vitsi.
    ”Kenen kans sä oot Hello maannu?” Nelly yhtyi siihen väitteeseen ja hänen pokkansa piti paljon paremmin kuin Eetun.
    ”Hyi teitä, ei arvon tuomareista noin puhuta”, Tide mumisi Noan viereltä ja leikkasi itselleen palan kakkua.
    ”Tuomareista! Entä mä!”

    Kakunsyönti oli äänekästä: olihan se Hopiavuoren keittiö. Oikeasti en ottanut kuin aivan pienen palan, sillä se ei ollut mikään gluteeniton kakku. Sonja ja Outi eksyivät ihan muuten vain paikalle, joten taputin penkkiä vierelläni: kakkuakin oli vielä. Seurasin ilahtuneena, miten Nelly oli nälvivinään kaikkia niin kekseliäin sanankääntein, etten kerta kaikkiaan keksinyt hänen heittoihinsa parempia vastineita. Nostin viimeisen kakkupalan Santun lautaselle. Olisin tehnyt niin, vaikka Eetu ei olisi katsonutkaan minua varoittavasti kahvinkeittimen viereltä. Santtu oli aina sen oloinen, ettei uskaltanut ottaa mehuakaan itse kaapista, ellei joku tarjonnut. Yritin muistaa aina tarjota.

    ”Mennään yöratsastukselle”, Nelly ehdotti, kun Inari ilmaantui katse painettuna ja Jilla perässään ulko-ovesta käytävämäisen eteisen kautta keittiöön.
    ”Siälon jotaki sata astetta pakkaasta”, Eetu mumisi.
    ”Ja mulla on tää kutittava sateenkaari päällä”, lisäsin.
    ”Lämmitetähän mialummin saunaa…”
    ”Mä otin Salierin kans sisälle…”

    Katselin niitä vältteleviä elkeitä. Ihme sakkia. Ulkona oli kyllä pakkasta, mutta ei nyt mitään arktista keliä kuitenkaan. Ei minuakaan huvittanut minkään sporttiradan suorittaminen keskellä yötä. Olisi ollut kuitenkin mukavaa tehdä vielä jotain. Nuolaisin lusikastani kermavaahtoa ja annoin sen kilahtaa tyhjään kahvikuppiin.

    ”Noni Santtu. Mennään laittamaan toi ylivoimainen pukuvoittajahevonen kuntoon.”
    ”Ai mä?”
    ”Joo sä. Mä tarvin jonku kunnon miehen vetään mun kans heinäkärryt tallin takaa. Ja te muut, takkia päälle!”

    Skotti on sellainen hevonen, ettei se niin piittaa, vaikka sen rutiinit rikottaisiin. Vaikka se on laiska, työntekokaan ei sitä haittaa, kunhan ei tarvitse täysillä paahtaa. Se tuntui ihan tyytyväiseltä, kun puin sille riimun ja talutin sen suuliin. Harjaamista se ei tarvinnut: ei siinä ollut kuin hieman sateenkaarenväristä nöyhtää. Olin juuri osoittelemassa Santulle, missä heinäkärryt ovat, kun paksuihin toppatakkeihin pukeutuneiden hahmojen kansanvaellus tallille alkoi.

    ”Me päätettiin että me sittenkin ratsastetaan”, Tide kertoi.
    ”Millä ihmeellä sä meinaat ratsastaa?”
    ”Totanoin, Uunolla…”
    ”Eiks Inari tuu?”
    ”Se sanoi että se aikoo mennä Pasilla.”
    ”Tuuksä sitte Jussilla?” kysyin Outilta, joka oli jo tarttumaisillaan tallin oveen.
    ”Joo?”
    ”Entä toi?” jatkoin Eetua osoittaen.
    ”No eiksollu puhe jotta sä paat sille kärryt? Eikö niihin ny maharu?”
    ”No ei me tosiaankaa kaksistaan millää kärryllä olla menossa!”
    ”Selevä. Sitte mä ajan Makea.”

    Eetu sanoi sen kuin itsestäänselvyyden, ja se sai monet minua, Santtua ja Skottia ympäröivistä mustista hahmoista tirskahtelemaan. Eetu mutisi niskaansa raapien, että kyllähän se nyt kärryillä häntä jaksaisi vetää, ja katosi sitten liukkaasti talliin — punastellen, mistä vetoa.

    Hetken kuluttua olimme kaikki tallipihan puolella otsalamput välkkyen ja heijastimia ympärillemme kietoneena. Jätinhautuumaan laajoja peltoja kiertävillä kinttupoluilla ei tosiaankaan liikkunut ikinä moottoriajoneuvoja, mutta Eetu oli ollut ehdoton. Kaikkiin ratsukoihin tuli olla ripustettuna vähintään viisimiljoonaa heijastinta, tai muuten ei ollut asiaa mukaan. Eetu kiersi jopa tunnollisesti tarkastamassa kaikkien varusteet ihan kuin olisi kaitsenut päiväkotiryhmää. Kesti loputtoman kauan ennen kuin saimme lähtöluvan.

    Niin sitä sitten mentiin, sievässä parijonossa. Näyttelin hetken murtunutta sydäntä, kun Tide sijoittui Santun vierelle vähän matkan päähän minusta ja Skotista, mutta hänen varoittavan katseensa jälkeen käännyinkin Noan puoleen.

    ”Mun mielestä meidän pitäis mennä ekana kun me ollaan kuitenki pukukilpailun ylivoimaisia voittajia.”
    ”Ai nytkö se on niin?” Noa naurahti.
    ”Joo, kato ethän sä mua ikinä voi voittaa”, selitin pyhin ilmein, ”mut kyllä sä niin lähellä jo olit et meillä on kolmossijaan niin suuri etumatka et kolmanneks tullutta ei oikeestaan nääkään enää siitä pisteestä, jossa me ollaan.”
    ”Siin oli kuitenki vaan mä ja sä osallistuus.”
    ”Nii. Niinpä. Kato nyt. Ei näy kolmosta edes tästä missä me ollaan.”
    ”Hellon logiikka pois, valoja päälle ja mennään jo!” Nelly komensi jonon hänniltä.

  • #5053 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Neljäs kerta tällä viikolla

    Ehkä vähäsen ärsytti Hellevaaran naama. Tai oikeastaan niin paljon, että kun hän oli illalla yrittänyt lähettää minulle hömppäviestejä, olin ensin jättänyt ne tahallani lukematta ja sitten ennen nukkumaanmenoa jättänyt luetuiksi ja vastaamatta. Se oli oikein erityisen lapsellinen veto, koska Hellevaara oli Hellevaara: hän ei tosiaankaan tuijottanut puhelintaan ja miettinyt, miksen vastaa. Todennäköisesti hän oli jo unohtanut koko tapauksen. Olin silti sanonut hänelle vain moin tullessani aamupäivällä tallille, ja nytkin, kun hän keskittyi melkein vastapäisessä karsinassa tyttöystäväänsä, ei kun uuteen hevoseensa, harjasin Skottia käytävän toisella puolella sen omassa karsinassa sanomatta arvon Hellevaaralle sanaakaan.

    En edes ollut varma, mikä siinä kaikessa oli ärsyttävintä. Nostin Skotin harjan toiselle puolelle sen kaulaa harjatessani ja mietin. Ärsyttikö minua eniten se, että herra Hellevaara ei tuntunut edes huomaavan, että pidin mykkäkoulua? Ei kai. Entä olinko todella niin täynnä itseäni, että raivostuin näin kovasti, ettei hän muistanut Popsticle Peoplen levyn Spotify-julkaisupäivän olevan sama kuin sen Kalla-cupin? Joo. Se otti pannuun ja lujaa. Mutta en kai minä nyt olisi Tideä vaatinut jättämään kisoja välistä jonkin niin vähäpätöisen asian kuin pop-musiikin takia! Ehkä olisin vain toivonut, että hän muistaisi. Sanoisi sillä tavalla vähäsen pahoitellen, että ei tulekaan minun ja Jannen kanssa meille seuraamaan, miten kuuntelukertoja kertyisi tasan yksi, nimittäin se meidän omamme. Se olisi varmaan riittänyt minulle.

    Vaihdoin pölyharjan kaviokoukkuun. Skotti ei meinannut tahtoa nostaa etujalkaansa. Tuuppasin sitä takapuolellani niin kovasti kuin jaksoin ja sitten se vasta nosti. Silloinkin tunsin selkäni rutisevan, kun minun piti kannatella kokonaista työhevosen jalkaa. Skotin koipi ei ole mitenkään kevyt. Vuokrahevoseni oli yhtä ärsyttävä jokaisen kavion kohdalla, mutta ei sille voinut suuttuakaan. Se otti elämän rennosti, niin kuin ihmisen kuuluu. Ja hevosen.

    Skotin satula ja suitset olivat karsinan ulkopuolella, mutta ratsastaminen ei huvittanutkaan minua enää ollenkaan. Vilkaisin käytävän toisella puolella lainaheppaansa aina vain samasta kohdasta sukivaa Tideä. Olin viihtynyt Hopiavuoren hevostallilla alusta asti melkein yhtä hyvin kuin äitin ja iskän luona tai aikoinaan Vanhan Meijerin bänditiloissa, joita seurakunta piti yllä. Viimeaikoina oli kuitenkin tuntunut ihan erilaiselta, vaikka kuinka olin yrittänyt ylläpitää normaaleja kierroslukemiani.

    Kurotin poimimaan suitset käytävän puolelta koukusta, vaikka ei huvittanutkaan. Rapsutin Skotin otsaa palkinnoksi, kun se avasi suunsa ja poimi kuolaimet. Nyt kun hevonen asui Hopiavuoressa, se ei oikeastaan tarvinnut minua enää. Jos en tulisikaan enää, Camilla tai Eetu veisi Skotin ulos aamulla, toisi illalla sisään ja antaisi ruokaa sille. Se harjattaisiin ja sen karsina siivottaisiin, ja aina välillä joku kuitenkin tarvitsisi sitä johonkin ja ratsastaisi sillä. Se oli kai hyvä juttu. Halasin Skottia samalla kun vedin ohjat sen pään ylitse. Aluksi sen henki oli ollut minusta kiinni, koska kukaan ei enää halunnut sitä. Täällä sitä ei uhannut mikään niin kauan kun maksoin sen karsinavuokran.

    Herra Hellevaara nosti katseensa hevosestaan, kun talutin kovaäänisesti tömähtelevän satulattoman Skotin ulos. Hän hymyili minulle, ja vaikka ajattelin ensin olla mielenosoituksellisesti vastaamatta siihen hymyyn, vedin kuitenkin suupieliäni hieman taaksepäin. Eihän Tide kuitenkaan oikeasti ollut mitään tehnyt: kunhan oli unohtanut sellaisen pikkujutun harrastuksestani, josta hän ei ollut eikä tarvinnut edes olla kiinnostunut. Talutin Skotin suulista ulos ja kentän vierelle, jotta voisin kiivetä aidan päältä sen selkään.

    Yleensä minusta pidettiin. Sain helposti kavereita. Hopiavuoressa kuitenkin harvinaisen harva taisi pitää. Tide, Nelly, Eetu ja vähän Eira ja Noakin taisivat olla ainoat, jotka pitivät, ja nyt heillä oli kaikilla oli muuta ohjelmaa: Eetulla tallinsa, Noalla lomautuksensa ja muilla kilpailunsa. Oli epäreilua, että olin ulkopuolinen juuri siellä, missä olisin mieluiten ollut. Tiesin, ettei minua risonut Tiden hevonen tai Kalla-cup. En vain olisi halunnut tuntea itseäni tarpeettomaksi.

    Ohjasin Skotin kävelemään kentän ohitse. Ajattelin ratsastaa Mäensisukseen. Yksin. Neljättä kertaa tällä viikolla.

    • #5109 Vastaus

      Camilla
      Valvoja

      Tämän kaltaista Helloa emme ole vielä nähneetkään. Sellaista, joka olisi yksin. Tuntisi itsensä yksinäiseksi. Hellonhan on helppo tutustua keneen vain. Hänellä ei ole mitään ennakkoluuloja ja hän on aina yhtä aurinkoinen vitsiniekka. Eihän Hello voi olla yksinäinen, koska hänellä on paljon ihmisiä ympärillään. Helloa ei ikinä harmita mikään, mutta nyt harmittaa. Tässä Hello ei olekaan se kaikkisuoriutuva supermies, vaan samaistuttava henkilö. Melkein jokaisella on hetkiä, kun tuntee itsensä yksinäiseksi, vaikka näin ei välttämättä olisikaan.

      Kuvaus siitä, että Hello on mustasukkainen Tiituksen hevoselle, oli herttainen. Vaikka Hello esittäisikin olevansa pirteä ja kiinnostunut TT-cupista, hän ei paljasta, ettei olisikaan. On Hellon heikkouksia, jotka kuuluvat hänen persoonaansa. Niitä hän uskaltaa tuoda esille, mutta tässä tarinassa hän osoittaa hieman mieltään Tiitukselle, mutta ei kuitenkaan paljasta mitään. Hän kuin toivoisi, että Tiitus huomaisi tai lukisi hänen ajatuksiaan.

      Yritin omaan tarinaani napata mukaan tämän tarinan loppua, koska minusta tämä Hello on se Hello, johon Camillan on helpompi tutustua. Vaikka tämä Hello ei olekaan iloinen, tuntuu, että tästä Hellosta Camilla saa enemmän irti. Tai kun on tottunut, että toinen on koko ajan papattamassa. Onkin vaikea suhtautua siihen, kun toinen on hiljaa.

  • #5615 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Kuinka minä, Helemias Ilves, pelastin Noan muuttumasta nahjukseksi

    Skotti oli nopeasti laitettu kuntoon, vaikka pidinkin koko ajan silmällä suulista tuvan ovea. Tai no, miksei olisi? Jos sen jalkakarvoja ei otettu lukuun, se oli nopeasti puhdas, ja sitten sille tarvitsi vain lätkäistä selkään terapiavyö, jossa oli ratsastajalle kaksi kahvaa kiinni pitämistä varten ja kypärä kiinni toisessa kahvassa, ja suitset tietenkin. Sen jalkoja en viitsinyt pestä ja harjata, koska ratsastuksen jälkeen ne olisivat samanlaisia kuitenkin. Sitten irrotin sen riimustaan ja vein ohjista melkein perässäni vetäen tuvan eteen.

    Yritin kurkistella keittiön ikkunasta sisään, mutta se oli liian korkealla, tai minä liian matalalla. Skotti olisi varmaan nähnyt sisään, mutta ei viitsinyt katsoa. Yritin hypätäkin nähdäkseni, mutta ei se auttanut. Suunnittelin jo kerääväni kouraani kiviä ja nakkaavani niitä ikkunaan saadakseni jonkun avaamaan tuuletusräppänän, mutta pelotti, että sitten olisin saanut vain vihaisen Nellyn kimppuuni. Ajattelin siis huutaa.

    ”NOA! Noa! NOAA! NOA! NOA! NOOOOA!”

    Hiljenin, kun alkoi kuulua ritinää. Joku avasi tuuletusikkunan.

    ”NO?” kuului Noan ääni suhteettoman kovaa ja sillä tavalla köhien, että olisin voinut lyödä vaikka vetoa, että hän oli vetänyt juuri teen väärään kurkkuun.

    ”Vauhtia!”

    Tuli hiljaista. Skotti kerjäsi rapsutuksia tuuppimalla minua kyynärpäähän. Rapsutin sitä vähän nenän pielestä.

    ”Ollaanks me sovittu jotain..?”
    ”Mennään ratsastamaan.”
    ”Kuule kun en mä ihan voi ratsastaa tietsä.”
    ”Paskapuhetta! Pihalle sieltä! Tai mä tuun hakemaan!”

    Noa päästi epäröivän ehh-äänen tuuletusräppänään. Sisemmältä tuvasta kuului Tiden ääni. ”Kantsii kyl mennä tai siitä tulee ihan sietämätön”, se sanoi vakavasti, ja minun teki mieli nauraa.
    ”Venaa hetki”, Noa huokaisi räppänään ja veti sen kiinni.

    No minäpä venasin. Skottikin venasi. Se seisoi hetken ihan paikoillaan ja katseli ympärilleen. Sitten se huokaisi ja kuopaisi laiskasti etujalallaan niin että sora ja hiekka lennähtivät ja maahan tuli sellainen monttu, että Eetu raivoaisi. Kielsin sitä ja työnsin sen vähän taaksepäin, jotta saisin täytettyä kuopan. Tasoittelin soraa kuopan päälle kengälläni, vaikka ei se Eetulle kelpaisi. Pitäisi varoittaa Noaa, ettei työntäisi juuri siihen kohtaan keppiään. Eetu tekisi murhan, jos Noa katkaisisi niskansa kaaduttuaan puusilmäisyytensä takia Skotin kuoppaan…

    Odottaminen kyllästytti. Pidin ohjista kiinni toisella kädellä ja nousin kuistin portaille varoen, ettei Skotti seuraisi. Se tästä vielä puuttuisi, että kuisti romahtaisi. Tartuin harjaan, joka nojasi kuistin kaidetta ja ryhdyin takomaan sillä ovea. Jo parin mäiskäisyn jälkeen se aukeni, mutta en onneksi lyönyt Noaa naamaan.

    ”Joo joo, hetki viel.”

    Pian sen jälkeen Noa tuli. Hän katsoi suutaan mutristaen kuistilta minua, sitten Skottia, ja sitten taas minua.

    ”Hello. Mä en voi ratsastaa tolla.”
    ”Voit voit.”
    ”En mä pääse edes sen selkään.”
    ”Kiipeetsä tuolta kuistin avonaisesta päädystä vai nostanko mä sut?”
    ”Hello…”
    ”Noa. Susta on tullut tylsä. Varsinkin varsojen tultua sä olet ollut erityisen perseestä ja nahjus. Käytät tota sun jalkaa tekosyynä, ja Flidan mahaa sitä ennen. Mä en voi kato sallia sitä. Ei mun tallissa näin voi toimia.”
    ”Sä ja sun pyhäkouluäänensävys…”

    Noa jupisi vielä yhtä ja toista, mutta en viitsinyt kauheasti kuunnella moisia turhuuksia. Sen sijaan nostin Skotin ohjat ylös kuistin kaiteelle ja kävin vetämässä hänet ihan käsivarresta mukaani. Hirveästi hän ei vastustellut, ja tarttui ihan itsenäisesti Skotin terapiavyöhönkin. Sitten ei tarvinnut kuin vähän tuupata häntä, ja kas, Noa pystyi vallan mainiosti ratsastamaan. Päätään vielä kerran pudistaen hän napsautti kypärän irti terapiavyön kahvasta ja painoi sen päähänsä. Vedin ohjat Skotin pään ylitse.

    ”Et sit päästä irti”, Noa vannotti.
    ”En en”, sanoin painokkaan sarkastisesti ja päästin.
    ”Hellooooo…”
    ”Sit mennään. Muistakko sä miten heppa lähtee liikkeelle?”
    ”Pohjea — Hello, mä osaan jonkin verran ratsastaa. Millä mä tälle pohjeavut läpi saan?”
    ”Sä voit silleen keikauttaa ittees niinku pulkkamäen päällä kun haluut et se pulkka lähtee luistaan. Silleen se tapaa mennä. Ja jos ei mee, mä haen sulle koivunoksan jota voit näyttää sille, ja tarvittaessa vaikka käyt–”
    ”Joo ei kiitos”, Noa sanoi, ja sai Skotin kävelemään ilman mitään piiskaa.
    ”Hyvä poika.”
    ”No kiitos.”
    ”Mä tarkotin Skottia. Mut oot säkin. Hieeeeno Noa hyvä!”

    Sitten me kävelimme päätielle: Noa Skotilla ja minä jalkaisin, sillä vaikka olin suunnitellut ottavani Uunon, ehkä kävellen oli turvallisempaa. Ainakin ensimmäisellä kerralla…

    • #5616 Vastaus

      Noa
      Osallistuja

      Olet sinä aika epeli! Näinköhän sä luet ajatuksia vai joko sä tunnet mut niin hyvin että tiedät aina mitä oon vailla !! :DD Tätä mä vähän ajoin takaa kun laitoin Jessen kommentoimaan Noan ratsastamattomuutta – että siitä on tullut tylsä. Arka. Varovainen ja ihan mälsä! Enkä edes maininnut sitä mitenkään suoraan. Ja sitten tuo Chain juttu, ja arvaa – ei oo Rölli ihan hirveen kaukana siitä mitä nimeä oon isommalle varsalle ajatellut. Kohta alkaa pelottaa että mitähän kameroita sulla oikeen on millä vakoilet… :DD

      Mutta kylläpä taisi tulla tämä ihan tarpeeseen. Ei se Noa aina ihan nahjus ole ollut, mutta ehkä se on tosiaan vanha ja kankea ja kaikkea. Hyvä, kun on näitä Ilveksiä täällä pitämässä Noan oikeilla raiteilla. Ja vaikka miten Noa ensin nurisisi vastaan niin kyllä mä vähän veikkaan, että sekin oikeasti arvostaa.

      Jostain syystä mun oli hirveen helppo kuvitella tää koko kohtaus mielessäni samalla kun luin tätä. Keskustelu räppänän kautta oli ehkä hauskin asia ikinä, musta ihan nappulana se oli parasta aina kun oltiin mun sedän mökillä 😀 Kaiken muun parhaan asian lisäks tietysti. Tämä oli hyvä myös siksi, että sain taas vähän parempaa otetta Hellon luonteesta. Välillä se on multa vähän hukassa, kun mietin että milloin on liikaa ja milloin liian vähän. Onhan Hello lapsellinen ja tahallaan tyhmä, mutta samalla ihan älyttömän hyväsydäminen ja oikeasti ihan fiksu. Mutta sitten kun keksin että milloin se on mitäkin, niin sitten mua ei enää pysäytä mikään 😀

      No okei, valehtelin, parasta taitaa kuitenkin tässä olla neljä vikaa repliikkiä. :DD

  • #5788 Vastaus

    Outi Halme
    Osallistuja

    Kun lainaa hevostaan kouluratsastajalle
    (6. Hillitöntä naurua)

    Hello lojui tuvan pöydän ääressä sellaisessa asennossa, jonka näkeminenkin sai selkäni särkemään. Mies selasi puhelintaan, mutta kohotti katseensa ja nyökkäsi huomattuaan minut.
    “Mitä kuuluu?” kysäisin istuessani miestä vastapäätä.
    “Ai nytkö sua kiinnostaa, kun Tiitus ei oo täällä”, Hello siristi silmänä viiruiksi ja loihti kasvoilleen niin liioitellun syyttävän ilmeen, ettei sitä voinut erehtyä ottamaan tosissaan.
    “Eikä Oskari”, mies lisäsi ovelasti ja tarkkaili selväsi reaktiota.
    “Kyllä mua aina kiinnostaa”, väitin vastaan, “nyt sä vaan satuit oleen siinä silleen sopivasti, että pääsin kysymään.” Päätin jättää Oskari-kommentin täysin huomiotta. Vaikka Hello pelleilikin, oli piikittely mielestäni ihan ansaittua. Tie tähtiin -kupla oli nielaissut vähintään puolet tallilaisista, eikä Hello tuntunut viihtyvän siinä kuplassa. Tiituksen kanssa sen sijaan olin kisojen aikana selvästi lähentynty.
    “No nyt kun sä satuit kysymään, niin mä viihdyin tässä taannoin oikein hyvin raveissa. Me lähdettiin sinne Camillan kanssa”, taas merkitsevä tauko ja tiukka tujotus. Mitä ikinä Hello yrittikin, päätin antaa asian olla. Sen sijaan kyselin, millaista raveissa oli ollut. Sain vastaukseksi kattavan dallaspullaraportin, jonka jälkeen Hello juttelikin jo aivan normaalisti.

    Uppouduimme Hellon kanssa haaveilemaan tulevasta kesästä. Auringonpaiste ja vihertyvät koivunoksat ja lupailivat lämpeneviä säitä. Hello sanoi odottavansa kesälaitumia. Hän vitsaili, kuinka jättäisi Typyn sinne, eikä näkisi sitä ennen syksyä. Kai suomenhevostamma kuitenkin jo edellisestä kesästä vähän aikuistunut…
    “Mä en oo muuten vielä antanut sulle anteeksi”, Hello huomautti, kun hymyilin ilmeisesti liian tyytyväsenä. Kohotin kulmiani kysyvästi.
    “Mä annan sulle anteeks, jos käyt ratsastamassa Skotilla. Se on sulle hyvä rangaistus”, mies jatkoi. Se oli katala temppu. Hello tiesi, että Jussi oli Eetun kanssa Ruotsissa. Minä tiesin, ettei olisi kannattanut antaa periksi niin helposti. Mies hymyili kuin olisi voittanut shakkipelin.
    “Sun pitää sit mennä ilman satulaa. Se on osa sitä rangaistusta!” Hello huusi perääni. Epäilin, ettei Skotin satulavyö mennyt vieläkään kiinni.

    Skottia ei kiinnostanut, kuka sen haki tarhasta tai laittoi kuntoon. Se löntysti laiskasti perässäni suuliin, johon olin hakenut tarvittavat varusteet jo valmiiksi. Skottia ei voinut jättää odottamaan samalla tavalla kuin Jussia. Ori tutkaili mielellään harjakorin sisältöä ja heitteli sitten inhokkinsa yksikerrallaan pitkin poikin suulia, kun en ollut huomannut jättää koria tarpeeksi kauas. Sen jälkeen Skotti yritti taklata minut turvallaan ja ystävällisesti seisoi niin jääräpäisesti paikallaan, että jouduin käyttämään kaikki osaamani temput, ennen kuin sain orin nostamaan kavionsa putsattavaksi. Skotin ilmeessä oli kuitenkin jotain sellaista veikeää, joka sai minut heltymään aina, kun meinasin mulkaista sitä äkäisesti. Ehkä ori muistutti vähän Helloa…

    “Sullahan on erikoinen ratsu tänään”, Sonja naureskeli, kun talutin Skotin kentälle, jossa nainen treenasi Salierin kanssa. Huomasin katsovani mustaa ruunaa hieman kateellisesti, vaikka toisaalta vaihtelu voisi olla virkistävää.
    “Mä oon varmaan epätoivoinen, kun Hellon ei tarvinnut ees kauheesti suostutella”, naurahdin ja talutin orin kentän laidalla olevan jakkaran luo. Olin positiivisesti yllättynyt, kun sain itseni taiteiltua Skotin selkään suhteellisen vaivattomasti.
    “Herranjumala kun tää on leveä! En mä yhtään muistanut”, kauhistelin haettuani hetken hyvää asentoa. Vaikka päälläni olevat farkut eivät olleet tiukimmasta päästä, pelkäsin silti niiden puolesta. En ollut jaksanut vaihtaa ratsastushousuja.
    “Siltä se näyttääkin”, Sonja nauroi. Salierikin sai hetken kävelytauon, kun nainen ohjasi sen kävelemään vierellemme, jottai ehdimme vaihtaa kuulumisia.
    “Täähän vois sopia Harrille ratsuks, jos se oikein innostuu. Hello ei varmana pistäis pahitteeksi”, ehdotin. Sonja ei ollut aivan yhtä vakuuttunut neronleimauksestani ja kielsi ehdottomasti mainitsemasta sitä kummallekaan miehistä. Lupasin pitää suuni kiinni.
    “Tolla ei varamaan TT-rataa treenata”, Sonja virnisti vielä kerätessään Salierin ohjia jo takaisi tuntumalle.
    “Mut sehän vois olla hauskaa kokeilla”, innostuin.
    “Sulla taitaa olla vakavia vieroitusoieita, kun ees harkitset tota. Mun ei ois pitänyt sanoa mitään”, nainen nauroi päätänsä pudistellen.

    En tietenkään odottanut, että Skotti taipuisi Helpon A:n rataan samalla tavalla kuin Jussi. Se oli selvästi paljon tottuneempi samoilemaan maastopolkuja kuin kiertämään kenttää. Oikeastaan halusin testata itseäni ja sitä, muistaisinko edes rataa. Jos Skotti etenisi oikeaan suuntaan ja oikeassa askellajissa, se olisi bonusta.
    “No niin, nyt lähtee!” huikkasin, kun olin lämmitellyt Skottia vielä hetken ravissa ja antanut orille sitten lyhyen käyntitauon. Sitten siirsin Skotin takaisin raviin – tai ainakin kuvittelin siirtäneeni, sillä pehmeä löntystävä ravi ei juurikaan eronnut tasaisesta käynnistä. Sain myös pian huomata, että pysähtymisessä ori oli luonnolahjakkuus. Takaisin liikkeelle lähtemisestä jouduimme hetken neuvottelemaan. Nelly oli ilmestynyt kentälle Cozminan kanssa ja Sonja oli ehtinyt jo selostamaan, mitä käynnin ja paikoillaan seisomisen sekaisen yritykseni oli tarkoitus muistuttaa.
    “Mitä sä nyt teet?” nainen kysyi seurattuaan hetken ratsastustani.
    “No miltä tää näyttää? Pohkeenväistöä tietenkin!” tuhahdin. Kaulansa Skotti oli kääntänyt oikein hienosti linkkuun, mutta ristiaskelista ei ollut tietoakaan. En kyllä edes yrittänyt kovin vakavasti. Myös puolivolttien ja -ympyröiden sijasta ratsastin suosiolla laajoja kaaria, mutta vaadin Skottia silti taipumaan. Ori tuntui siltä, ettei siltä yleensä pyydetty sellaista, eikä se oikein tiennyt, miten suhtautua. Viimeisen puoliympyrän jälkeen siirsin Skotin käyntiin ja taputin orin kaulaa. Ohjelmassa olisi tullut takaosakäännös, mutta sen sijaan Skotti sai hengähdystauon ennen kuin oli aika siirtyä laukkaan.

    Skotilla laukkaaminen oli omituinen kokemus. Orin raskaat kaviot tömähtelivät kentän pintaan ja ori tuntui melkein kuin keinuvan paikoillaan, sillä sen laukka-askel ei ollut erityisen etenevä. Kun edessäni aukeni tyhjä pitkä sivu kannustin Skottia reippaammin eteen ja vaikkei se keskilaukkaa ollutkaan, kuvittelin orin hieman pidentävän askeltaan. Kentän laita antoi tukea suoralla uralla laukkaamiselle juuri sopivasti, jotta ori sai siitä varmuutta. Lyhyellä sivulla siirsin Skotin kootun laukan sijasta raviin ja kehuin sitä taputtamalla. Sitten nostin kulmasta taas uuden laukan, sillä kulmassa se oli kaikkein helpointa. Mietin, lähtisinkö yrittämään loivaa kiemuraa ja päätin ottaa riskin. Kun minä lähdin taivuttamaan Skottia kohti kentän keskustaa, ori päättikin jatkaa tyytyväisenä suoraan. Tasapainoni horjahti, joten nappasin Skotin harjasta kiinni ja yritin puristaa jalkani orin ympärille. Kun Skotti siirtyi töksähtäen käyntiin, tömähdin jaloilleni maahan. Pelkäsin, että olin juuri kuullut risahduksen, joka enteili pahaa farkkujeni kannalta.
    “Mitä just tapahtui?” Sonja hekotti. Nelly nauroi vedet silmissä niin, että meinasi itsekin keikahtaa Cozminan selästä.
    “Lasketaaks tää putoamiseks?” irvistin. Sentään tällä kertaa teki enneminkin mieli nauraa kuin itkeä.
    “Emmä tiiä, mut huomasiksä kun sun housut repes!” Nelly hirnui ja Sonjakin pyyhki nyt naurunkyyneleitä silmistään. Tunnustelin takapuoltani ja paikansin repeämän. Jos kentällä olisi ollut muita, olisin saattanut kuolla häpeään. Nyt kuitenkin yhdyin naisten naurukuoroon. Skotti suhtautui tilanteeseen varsin käytännöllisesti ja siirtyi lähemmäksi kentän aitaa hamuamaan tuoreita ruohonkorsia, joita kasvoi aidan toisella puolella. Ori sai nauttia evästauosta hyvän aikaa ennen kuin olin kerännyt itseni nauruhepulin jälkeen. Ei ratsastusta tietenkään voinut siihen jättää, vaan nousin takaisin Skotin selkään. Muutaman kierroksen jälkeen olin mielestäni kuitenkin valmis.

    Sonja oli tosiystävä ja suojasi selustani, kun lähdimme kentältä. Oli vaikeaa uskoa naisen vakuuttelua siitä, ettei repeämää melkein edes huomannut, kun Nelly oli kommentoinut pitsisiä pikkupöksyjäni varsin tarkkanäköisesti. Kuljin seiniä pitkin talliin ja kiitin onneani, että olin jättänyt kaappiin varalle vanhat ratsastushousut. Olisinpa vain viitsinyt vaihtaa housut jalkaani etukäteen.
    “Kiitos kun katoit sen Skotin perään”, hymyilin Sonjalle onnellisena, ehjissä housuissa.
    “Sitä vartenhan kaverit on”, nainen vastasi myös hymyillen.
    “Mun on varmaan turha toivoa, ettei kukaan kuulis, mitä kävi”, irvistin ja laskin vesisangon Skotin viereen. Ori oli tuntunut ratsastuksen jälkeen hieman hikiseltä, joten olin päättänyt pyyhkäistä nihkeimmät kohdat pesusienellä.
    “Mä melkein jo kuulen Nellyn äänen, kun se kertoo kaikille tuvassa”, Sonja nauroi. Onneksi sentään Oskari oli Ruotsissa! Toivoin hiljaa mielessäni, että joku muu tekisi pian jotain vähintään yhtä tyhmää.
    “Nähdään ens viikolla sit”, vitsailin, kun Sonja lähti taluttamaan Salieria tallin puolelle ja jäin Skotin kanssa suuliin kahdestaan.

    En varsinaisesti vältellyt muita ihmisiä, mutten myöskään kiirehtinyt takaisin tupaan. Osaisin kyllä nauraa itselleni, vakuuttelin, kun selvittelin sormin Skotin harjaa, joka oli ihanan pitkä ja paksu. Kun pahimmat takut oli selvitetty, siirryin setvimään häntäjouhia, joihin oli alkanut muodostumaan rastoja. Hello ei tainnut saada jouhien selvittelystä samanlaista tyydytystä kuin minä.
    “Mitä sä oikein teit sille?” Hello ilmestyi paikalle kuin kutsuttuna.
    “Ai sori.. mä aattelin, ettei haittaa, et mä vähän siistin tätä”, hämmennyin. Olin ajatellut, että Hello olisi iloinen, kun hänen ei itse tarvitsisi tehdä sitä.
    “En mä nyt sitä tarkoita! Mun puolesta sä voit selvittää sitä häntää vaikka joka päivä. Samaltahan se kuitenkin aina näyttää, kun sen hakee sisään”, mies tuhahti.
    “No mitä sä sit tarkoitat?”
    “Nelly just kerto mitä tapahtui…” mies aloitti.
    Irvistin ja mietin, valmistautuiko mies ilkkumaan vai ihmettelemään, millainen tunari oli oikein onnistunut putoamaan Skotin selästä.
    “Sä menit sillä kouluratsastusta”, Hello lausui viimeisen sanan kuin se olisi ollut jotain hävytöntä. Tuijotin Helloa hetken epäuskoisesti.
    “Sen siitä saa, kun pistää kouluratsastajan asialle”, kuittasin. Ei yksi kerta kouluratsuksi tekisi.
    “Sun piti mennä ilman satulaa”, Hello jatkoi.
    “Niin mä meninkin. Kyllä voi kouluratsastaa ilman satulaakin”, ilmoitin. Satulan kanssa farkkuni olisivat saattaneet jopa säästyä, joten meinasin sanoa, että Hellon hevonen oli minulle velkaa uudet housut. Toisaalta koko juttu oli ollut oma vikani.
    “Ootsä kunnossa mussukka? Mä lupaan, et huomenna mä vien sut seikkailemaan Jätinmetsään”, Hello kääntyi lepertelemään Skotille, joka oli innostunut leikkimään vesisangosta löytämällään sienellä. Keltainen pesusieni paiskautui suoraan miehen naamaan. Oli minun vuoroni nauraa jollekulle toiselle.

    “Kato nyt, sä käänsit sen on jo mua vastaan”, Hello irvisti napaten sienen Skotilta ja heittäen sen suuntaani. Ehdin napata vettä valuvan sienen kiinni ilmasta ja palautin sen takaisin samaa reittiä armoa tuntematta. Skotti innostui liittymään vesisotaan potkaisemalla vesisangon kumoon. Onneksi Eetu ei ollut näkemässä sitä hulinaa.

    1460 sanaa (jotka toivottavasti edelleen liipaa tarpeeksi TT:tä, vaikka tarina lähtikin elämään ihan omaa elämäänsä :D)

    • #5789 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Ainakin hillittömän hauska tarina 😀 Skotti-parka, joutui varmaan pahempaan prässiin kuin vuoden aikana yhteensä. On se nyt, helppo A! Hello on syystä järkyttynyt, mutta omapa oli vikansa.

    • #5812 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      :DD Skotti-parka! Ei ihme että Helloa säälittää. Se taitaa olla vähän sitä mieltä, että hevosta kuuluu kohdella niin kuin seurakoiraa: lenkittää, mutta suurimmaksi osaksi paijata ja halata. Ja mitähän Skotti puolestaan tuumasi tästä liikunnan määrästä, reppana! No ei, sille se varmaan tekee vain hyvää. Ties vaikka se saisi pari lisäelinvuotta, kun taas pari nanogrammaa suli sen vyötäröltä.

      Olihan tämä hauska tarina alusta loppuun. 😀 Ehkä eniten huvitti ajatus just Skotista muka koulutreenissä ja Hellosta huolestumassa siitä. Housutkin repesivät, mutta no, niin voi käydä meistä parhaimmillekin. Nelly on saattanut ihan hyvin juoruta tästä tuvassa jo Hellolle niin kuin Outi pelkäsi, mutta eipä Hello sellaista pikkujuttua pitäisi edes ihmeellisenä. 😀 Veikkaanpa, ettei kukaan pitkän päälle ensinaurujen jälkeen pitäisi, paitsi tietenkin se, jolle tämä ikävä sattumus tapahtui. 😀 Siinä tilanteessa kyllä naurattaisi muakin. Ja naurattikin!

      Tänä vuonna ei kyllä nämä TT-tarinatkaan ole yhtään tylsiä! 😀 Joo, jotain Helloa kupla varmana kyllästyttää, mutta tämä on eka vuosi kun mua lukijana ei sitten yhtään. Ihanaa, että nyt saa kirjoittaa oikeita tarinoita, joita lukee ihan nauraen. Tästä näkee myös sen, miten sulla on ollut kivaa kirjoittaa. Tarina tosiaan tuntuu etenevän ihan itse ja vaivattomasti, ja aina kun luulee että tässä se vitsi nyt oli niin ei kun lisää on luvassa. 😀 Ekan kerran repesin jo tässä:
      “Sun pitää sit mennä ilman satulaa. Se on osa sitä rangaistusta!” Hello huusi perääni. Epäilin, ettei Skotin satulavyö mennyt vieläkään kiinni.

  • #5810 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Mun blokki ei mene ohitse vaikka teen mitä, kun olen muuten niin huonolla tuulella. Teen töitä kyllä sen eteen, ja taas on pakko saada jotain julki ettei mene moti tehdä aina vain Hopiavuoreen liittymättömiä kirjoituslihasharjoituksia kaiken maailman luovan kirjoittamisen käsikirjoista.

    Unelmat ja uhraukset

    ”Onks sulla jotain salaista haavetta?” Tide kysyi yksi päivä. Hän oli vastentahtoisesti suostunut samalle kentälle kuin minä ja Skotti. Tide oli ihan oikeassa siinä, että Skotti oli aina tiellä, vaikka kuinka yritin pysyä poissa Tiituksen ja Ennin edestä.

    ”Joo on”, vastasin ja yritin raapia päätäni kypärän alta. ”Mä haaveilen siitä et tän satulavyö menis joskus kii. Outi sano että mun muru on muka läski.”
    ”No… Ehkä se on vähä pullea”, Tide yritti sanoa nätisti ja hymyilin huvittuneena hänen ja hänen silakkahevosensa suuntaan. Tottahan se oli, ettei Skotin pisinkään satulavyö mennyt enää edes melkein kiinni.
    ”Voi kuule, musta sä oot ihan hyvässä kunnossa”, naurahdin ja silmäilin Tideä merkitsevästi. Ilahduin, kun viime aikojen kangertelusta huolimatta sain hänet punastumaan ja nostamaan ravin muka ihan tosi vakavana. Salaa hän hymyili. Minä hymyilin, mutta en salaa.

    Osasin Tiden harjoitteleman radan ulkoa. Olin katsellut hänen menevän sitä monesti. Lisäksi olin printannut sen itselleni kerran, kun hän oli pyytänyt minua tarkastamaan, muistiko hän sen oikein. Taulukkomuotoisista ohjeista en paljoa ymmärtänyt, mutta kun piirsin radan paperin toiselle puolelle mustekynällä, se alkoi yhtäkkiä vaikuttaa ihan järkevältä. Sehän oli opittavissa samalla tavalla kuin musiikkikappale. Paperille piirrettynä radassa oli järkeä. Se oli niin kuin tarina, looginen, ihan kaunis, ja osasin vältellä Tiden ja Ennin reittejä Skotin kanssa. Osasin vaihtaa pitkältä sivulta toiselle täsmälleen oikeassa kohdassa. Olin kaukana kouluratsastajasta, enkä olisi ikinä oppinutkaan niin mahdottoman hienoja juttuja, mutta jonkinlaiseen hevosten paritanssiin minäkin silti Skotin kanssa Tidelle kentällä kelpasin. Osasimme olla astumatta Tiden varpaille ja helmoille, ja se nyt oli jo ihan hyvä alku. Skotti sai liikuntaa, kun se lyllersi hikisenä ravia pois oikean ratsukon alta. Sitä paitsi Ennin väistely tuntui pitävän sekä sen että minut hereillä.

    Tide jäi hetkekeksi käyntiin lepäämään kesken radan. Tiesin hänen ratsastavan kierroksen verran ja työstävän sitten pitkää sivua uudelleen, joten ohjasin Skotin kävelemän Ennin taakse ollakseni jo valmiiksi poissa tieltä. Skotti ei tammoista piitannut. Siihen se oli liian laiska.

    ”Onks sulla oikeesti jotain haaveita”, Tide kysyi hetken kuluttua vieläkin hengästyneesti, ja koko keskustelu pelotti minua. Tietenkin oli. Kaikillahan on. Minun haaveeni vain olivat niin typeriä, ettei niitä voinut sanoa ääneen, koska en halunnut kenenkään nauravan niille. En edes Tiden.

    ”On joo. Mun suurin haave on vaihtaa Oscar-palkinnot kosteisiin saippuapalkintoihin”, vastasin.
    Tide naurahti ja vilkaisi minua olkansa ylitse.
    ”Eiku oikeesti.”
    ”No on oikeesti. Mä oon aina haaveillu että otan vapputorille mukaan semmoset pienet lankasakset. Sit mä kuljen siellä lasten keskellä. Ne pitelee niitä kaasupallojansa ihan onnessaan. Ja kun ne kattoo pois… Nipsistä. Mä leikkaan. Pallo leijuu. Sit se lapsi vaan jatkaa matkaansa ja mä odotan koska se hokaa ja alkaa itkeen. Ai että…”
    ”Hello!” Tide torui, vaikka hymyili, ja unohti luojan kiitos minun oikeat haaveeni.

    Pudotin Skotin ohjat sen kaulalle ja nojasin käsiäni sen takapuolen päälle selkääni venytelläkseni ja auringosta nauttiakseni. Oli minulla haaveita. Oli aina ollut. Kun olin ollut muutaman vuoden vanha, olin sanonut, että minä aion soittaa oikeassa orkesterissa viulua ja pianoa. Isä oli ollut vähän sitä mieltä, että vaikka se on oikein hieno haave, kannattaa ensin hankkia ihan oikeakin ammatti varmuuden vuoksi. Sitä varten olin pyrkinyt oikeustieteelliseen. Varmuuden vuoksi. Ajattelin, että kun minusta ei voisi koskaan tulla mitään muusikkoa, minusta tulisi lakimies. Tienaisin niin hyvin, että voisin tehdä töitä vain mahdollisimman vähän, elää tonnilla kuussa tarkasti, ja sitten saisin soittaa lopun ajan itsekseni. Koska enhän minä oikeasti haaveillut orkestereista, bändeistä, esiintymisistä, kravateista ja mummonpotkintakengistä. Minä halusin vain soittaa… Nyt minun piti olla soittamatta, jotta saisin elämäni muut osa-alueet järjestykseen, mutta muuten olin jo toteuttanut ainoan unelmani. Halusin vain soittaa. Suurimmaksi osaksi sainkin vain soittaa. Olin aina ollut maailman onnellisin ja onnekkain ihminen. Minulla oli melkein aina aikaa vain soittaa. Pian olisi taas. Tide ei enää halunnut olla kilparatsastaja koko aikaa, ja pian saisin taas olla suurimmaksi osaksi tavallinen pelimanni, enkä kilparatsastajan kannustava vaimo..

    ”Onks sulla sitte suuria haaveita?” huomasin kysyväni Tideltä, vaikka minun olisi kuulunut pitää nokkani kiinni ja nauttia kun pääsin keskustelusta vastaamatta kysymykseen. ”Ootsä aina halunnu huristaa tasapainolaudalla viittaan pukeutuneena kirkonmäen läpi ja huutaa että Fantom ei kuole koskaan?”
    Tide naurahti ihan niin kuin olisimme palanneet ajassa taaksepäin siihen hetkeen, kun ei ollut Enniä ja TT-kisoja.
    ”No melkein, melkein tommonen on mun suuri unelma”, hän sanoi nauraen, ja huomasin pelkääväni hänen vastaustaan melkein yhtä paljon kuin omani kertomista.

    En halunnut hänen sanovan, että hänen suurin unelmansa on oma vaimo keittiössä tekemässä perunasoppaa ja omat vaimon kanssa tehdyt lapset roikkumassa vaimon helmoista, tai no, vyönlenkeistä. Tiesin, että päästäisin hänestä irti silloin, koska kenenkään rakkaus ei saisi tulla hänen unelmiensa tielle, ihan niin kuin kenenkään rakkaus ei koskaan tulisi lopullisesti minun unelmieni tielle. Rapsutin Skotin selkää satulan takaa ja hymyilin, vaikka kuinka pelotti. Sain minä pelätä. Ei elämässä mikään ollut niin tarkkaa ja vakavaa kuin oma ja muiden onnellisuus. Sain muistutettua itselleni, että vaikka hän sanoisi mitä, mikään ei olisi ollut kuitenkaan hukkaan heitettyä aikaa hänen kanssaan: ei pari kesää, eikä edes kymmenen kesää. Antaisin hänelle kyllä kaiken, vaikka sitten vastahaetun tuoreen Runoin pitsan jos hän pyytäisi, mutta en voinut vaikuttaa murehtimalla siihen, oliko maailmassa jotain, mitä en voisikaan hänelle antaa.

  • #6660 Vastaus

    Inari
    Osallistuja

    Ratsastuskunnossa

    ”Inari!”

    Pysähdyin kesken matkan tuvasta tallille. Välillä kuulin oman nimeni, vaikka kukaan ei sanonut sitä, mutta nyt olin melko varma, että joku kutsui minua oikeasti. Ketään ei kuitenkaan näkynyt, joten jatkoin matkaa.

    ”Inari!”

    Ihan varmasti se oli joku. Skannasin pihan katseellani uudelleen. Tupakkipaikaksi muuttunut penkki oli tyhjä. Kenttä oli tyhjä. Kuisti tyhjä. Suuli tyhjä. Päätallin seinää vasten parkkeeratussa Hellon autossa oli kuskin ovi auki! Hölkkäsin sinne, koska mistä sen koskaan tiesi, jos Hello olisi siellä oikeasti jumissa, eikä huudellut huvin vuoksi.

    Heti kun vilkaisin Helloa, näin, että oikeasti jumissa oltiin. Hänellä oli punainen nahkakinnas toisen kätensä sormissa, toinen kinnas sylissään ja pakotettu hymy kasvoillaan. Hänen huulensa olivat kalpeat ja hanskaton pulleaksi paisunut käsi lepäsi kupertuneeksi jäykistyneenä ratin varassa.

    Ensimmäisellä sellaisella kerralla sydämeni oli hakannut ja sitten olin oikeasti pelästynyt Hellon valitusta, kun olin koskenut häneen. Enää en kiiruhtanut kiskomaan häntä autosta ulos vastoin hänen tahtoaan.

    ”Mä tarvisin vähä apua”, Hello ilmoitti.
    ”Millasta apua?” kysyin, vaikka se oli ilmiselvää. Kuljetuksen kotiin, vuodelepoa ja paremmat lääkkeet talveksi.
    ”Mä en saa ooikeen näitä hanskoja.”
    ”Okei. Vedänks mä vaan?”
    ”Joo. Mut sillee hitaasti. Et mä ehdin laittaa mun peukalon ku siinä ny menee jonku aikaa. Ja mielellään sit suoraa rannetta kohti.”
    ”Mikset sä laittanu näitä kotona? Sä et sais koskea kylmään rattiin…”
    ”Arvaa sainks mä just ja just väännettyä oven auki kotona? Mä oon ajanu koko matkan kolmosella kurveista päätiehen etten joudu vaihtaan vaihteita. Noni auta nyt vaan.”

    Suljin suuni. Hellosta kuului kärsivää pihinää, kun vedin hänelle hitaasti talvitumput käsiin, mutta ei mitään sen enempää. Kun operaatio oli suoritettu, hän hengitti muutaman kerran syvään ennen kuin henkeään pidättäen ja irvistellen ponnisteli jalkansa polkimilta maahan tukien oikeanpuolimmaista ranteillaan. Sitten hän ojensi käsivartensa minua kohti. Tiesin jo olla vetämättä häntä käsistä. Hellosta piti ottaa ote ranteiden yläpuolelta. Silti hänestä kuului henkys ja valitus, kun hän nousi.

    ”Miten sä kävelet tänään? Käskenksmä jonku?”
    ”Eiku mä pääsen itte. Mä vaan pidän susta kii että mä en kaadu.”
    ”Ootsä syöny jotain vehnäpullaa eilen vai?”
    ”Ei kun menin sateessa lenkille ja sit virkkasin niin se riitti. Nii ja kävin saunas ilman et pidin jalkoja kylmäs vesisangos. Kaikki niinku kerralla tiedäks.”
    ”Virkkasit?”
    ”Kyllä, Inari pikkuinen, virkkasin.”
    ”Mitä sä virkkasit?”
    ”Ei kuulu sulle. No isoäidinneliön. Tide väitti etten mä osaa virkata.”

    Hello horjahti ensimmäisellä askeleella, koska olin menossa tupaan ja hän selkeästi talliin. Hän katsoi minua tuimasti, mutta näytti leppyvän saman tien. Minuun kevyesti nojaten hän käveli ihan hyvin, mitä nyt vinkaisi pari kertaa kun maa oli sen verran epätasainen, että hän joutui kääntämään nilkkojaan sivullepäin.

    ”Voisitko hakea vielä Skotin?” hän kysyi omituisen huolettomana, kun päästi minusta irti ja alkoi huojua sen sijaan suulin oviaukon reunan varassa.
    ”Sä et oo ihan ratsastuskunnossa.”
    ”Hae nyt vaan se Skotti”, Hello sanoi ystävällisesti, mutta niin pakotetusti, että räjähtäisi pienestä. ”Ja jos viittisit, niin kypärä.”

    Skotti ei olisi halunnut tulla haasta mukaani. Sillä oli päiväunet kesken ja sitä paitsi päivä oli melko lämmin viimepäiviin verrattuna. Kutsuin ensin nätisti ja se vain vilkaisi minua. Rummutin sormellani vesiastiaa teeskennellen, että minulla on porkkana, eikä sekään tehonnut. Lopulta tähysin ympärilleni, ettei kukaan näe tai kuule, ja sanoin saman ruman sanan kuin Hello silloin kun Skotti ei tahtonut sisälle. Silloin hevonen kääntyi ja käveli ripeästi luokseni.

    Suulissa Hello huojui edelleen saman ovenpielen varassa. Hän ojensi kätensä Skotin riimunarua kohti mutisten jotain siitä, miten siihen kohtaan tuuli niin ikävästi. Hello ähelsi käsivartensa Skotin selän ylitse ilmeisen vaivalloisesti, nojautui sitten Skottiin oikeastaan koko painollaan, naksutti kieltään ja heristi omituisesti riimunarua niin kuin ratsastajat ohjia kehnoissa lasten piirretyissä. Selvästi tämä kuvio oli ollut meneillään aiemmin, koska Skotti suurimmaksi osaksi raahasi, vähän myös kävelytti Hellon suulin pimeään ovettomaan nurkkaan, jonne ei yleensä hevosia kiinnitetty. Hitaasti Hello alkoi ohjata hevosta kääntämään heitä molempia oikeaan asentoon, sillä suunnitelma näytti olevan Hellon pääseminen suulin kivijalalle. Lähdin hakemaan kypärää, sillä operaatiota sattui katsellakin.

    Kun palasin, hiljaa valittava Hello makasi vatsallaan Skotin selässä.
    ”Odota vähä”, hän sanoi silti melko vakaasti, kun tarjosin kypärää, ja minä odotin.

    Hello liikkui niin kuin kastemato tai laiskiainen. Liike oli hidasta ja mönkivää, ääriasentoja välttelevää. Välillä hän piti tauon rentoutumalla siihen missä retkotti. Hän sai hivutettua itsensä hevosen päälle pituussuuntaan, laskettua jalkansa istuvaan asentoon, nytkytettyä itsensä eteenpäin ja lopulta pitkän ajan kuluttua suoristettua itsensä Skotin kaulalta makaamasta varoen käyttämästä käsiään apuna.

    ”Mun mielestä sä et oikeasti oo ratsastuskunnossa”, sanoin ojentaessani lopulta kypärän.
    ”Minähän en jää kämpille”, Hello ilmoitti tiukasti. ”Minä menen ratsastamaan just sillon ku haluan ja pysyn toimintakykyisenä just niin kauan ku haluan ja elän kuule vanhaksi. Adios.”
    ”Mitä jos sä putoot? Sä et pääse ite takas!” huudahdin, kun Hello jo ratsasti suulista ulos riimunarun päätä jäykistyneillä jäsenillään rintaansa vasten pidellen.
    ”Miks mä putoisin?”
    ”Jos se vaikka säikähtää!”
    ”Ei se säikähdä. Mut mulla on kännykkä. Mä meen tonne johki Mäensisuksen tonnenoin.”
    ”Vähän tarkemmin kiitos!”
    ”No surenlenkki sitte! Kiitti avusta, heippa!”

    Minun ei auttanut kuin seurata Hellon ja Skotin menoa. Skotti askelsi rennosti parkkipaikan poikki ja hamuili turhaan pihakoivua mennessään ohitse. Hello puristi käsivarsiaan rintaansa vasten niin kuin Egyptiläinen muumio, mutta tuijotti epäröimättä tiellepäin. Kaivoin kännykkäni tuulitakin taskusta ja tekstasin Eetulle, että Hello lähti kipeänä surenlenkille. Vaikka Hellon menoa tuntui avuttomalta katsella, olisin varmasti tehnyt hänen asemassaan saman ratkaisun itsekin, jos olisin kivultani kestänyt sen. Kukapa jäisi kotiinsa, jos pelkäisi joutuvansa jäämään sinne sitten ikuisiksi ajoiksi? Hellokin oli ollut kerran jumissa kotonaan pari vuotta.

  • #6670 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Halloween Show 2020

    ”Mitä sä — minkä takia sä — mitä nyt — miksi sä — siis mitä tää nyt on?” Tide änkytti tallin käytävällä kämmenet anovasti minua kohti ojentuneena, kun sidoin Skotin ihan itse muovilaatikon pohjasta tekemääni maskia sen naamalle kengännauhoilla sitoessani. Skotti oli häntä paljon rauhallisempi, vaikka en ollut voinut sitoa sitä kiinni käytävälle ollenkaan. Sen pukuun ei kuulunut riimua.
    ”Halloween show kakskytkakskyt”, totesin ja ojensin kaikki raajani suoraksi pukuani näyttääkseni, kunhan sain Skotin naamarin pysymään melko vakaasti ja vain hieman lepattaen paikoillaan.
    ”Vielä ei oo Halloween, ja tänä vuonna ei edes oo mitään pukunäyttelyitä”, Tide kertoi. ”Sitä paitsi mikä sä edes oot?”
    ”Eksä tiedä mitä me ollaan? Oikeesti?” kysyin paheksuvasti. ”Pidä tota.”

    Tide piteli kuuliaisesti ja ilmeisesti ihailusta (tai sitten jostain ihan muusta) mykkänä ojentamaani K-Marketin muovikassia, jossa oli vielä hieman tavaroita. Kaivoin sieltä Skotin hienon rusetin, jonka senkin olin ihan itse tehnyt pehmokissan päästä, koska se näytti tarpeeksi lepakolta. Siipinä tällä irtopäällä oli tietenkin liimalla kovetettua paperinarua ja vähän pahviakin. Kiinnitin mahtavan, ihan esikuvansa näköisen rusetin Skotin raidalliseen fleeceloimeen kahdella hakaneulalla. Se oli täydellinen.

    ”Joko sä nyt tiedät? Mitä me ollaan?” kysyin Tideltä ja osoitin rusettia.
    ”No en kyllä…”
    ”Entä naamarista? Kellä on tommonen valkonen pyöree naama–”
    ”Ai se on pyöree, näyttää soikiolta…”
    ”–ja tommonen arven näkönen suu?”
    ”…ai se on suu… Aika ylhäällä…”
    ”Yritä nyt edes!”
    ”En mä keksi millään mikä toi nyt vois muka olla!”

    Huokaisin dramaattisesti, mutta en ollut oikeasti pahoillani. Skotti oli tarpeeksi näköinen minusta. Sitä paitsi se näytti hauskalta. Minun asuuni kuului vielä koko pään peittävä irtohuppu, mutta kun kaivoin sitä Tiden edelleen pitämästä muovipussista, siellä ei ollut kuin karkkipusseja jäljellä. Hinkkasin nenääni koko käteni peittävään säkkikankaaseen ja päätin, että ei se haitannut yhtään. Kyllä joku arvaisi muutenkin, mikä minä olin, kun kerran liikuin Skotin kanssa.

    ”Kiitti”, sanoin Tidelle ja hymyilin kun loiroilin käsivarteni muovipussin kädensijoihin niin, että pystyin pitämään siitä kiinni. ”Katotaan arvaaks joku mitä me ollaan.”
    ”Oottekste Oopperan kummitus?” Tide arvasi vielä hätäisesti.
    ”Ei.”
    ”Onks Skotti muumi?”
    ”Ei.”
    ”En mä sit tiedä oikeesti, sori…”

    Koska Skotin pukuun ei kuulunut riimua sen paremmin kuin avonaista harjaakaan, koukistin mahtavan pukuni verhoamat sormeni sen naamaria leuan alla paikoillaan pitävän kengännauhan ympärille. Se seurasi minua suuliin ja parkkipaikalle. Vilkaisin vielä taakseni. Tide kurkki suulista.

    ”Mä tarvisin vielä vähä apua”, sanoin hänelle.
    ”Ai. Joo. Mä tuun.”
    ”Mun pitää pitää tätä kii niin olis tosi hyvä jos sä koputtaisit oveen tai ikkunaan tai johki.”

    Piilouduin Skotin kanssa Eetun makuuhuoneen ikkunan eteen, sillä ei kai siellä ketään olisi. Sen sijaan tuvan puolella oli vaikka keitä. Puheensorina kuului keittiön ikkunan läpi ulos asti. Tide koputti oveen, kun nyökytin. Kesti kauan ennen kuin Eetun varautuneen näköinen naama ilmestyi ovenrakoon. Normaalisti Otsonmäellä oviin koputtelivat ainoastaan ei-toivotut kaukaiset sukulaiset ja kaupparatsut.

    ”This is Halloween”, ilmoitin Eetulle, jonka ensireaktio näytti olevan nenän nyrpistäminen.
    ”Kuka siellä on?” Nellyn huolestunut ääni kuului Eetun takaa ja pian hänenkin kasvonsa olivat ovenraossa. Kun virnistin, hän alkoi nauraa ja tuuppasi oven kokonaan auki. ”Hei, tyypit, onks meillä karkkia? Tänne tuli tämmönen, mitä nää nyt on, trick-or-treater.”
    ”Ai tuli?” kuului tuvasta. ”Kuka?”
    ”Siis Hello vaan.”
    ”Näytä!”

    Hymyilin Niklakselle, joka juoksi ensimmäisenä ovelle ja Nellyn ja Eetun ohitse kuistille, vaikka hänellä oli vain sukat jaloissaan ja kuisti oli kostea. Hän sentään oli asiaankuuluvan innoissaan. Arvostin myös sitä, miten Noa ja Janna naurahtivat ja miten Eira nakkasi minua keksipaketilla, vaikka se saikin Skotin säpsähtämään niin että se pääsi irti. Ilmeisesti keksipaketti oli se treat.

    ”Oikeastaan tää menee niin päin, et mä toin teille karkkia”, sanoin muovipussia Niklasta kohti ojentaessani.
    ”Dumleja!” Niklas huudahti heti pussin saatuaan.
    ”Onko! Onko Marianneja?” Nelly kysyi.
    ”On”, Niklas nyökytti.

    Otin Skotin uudestaan kiinni, kun muut pulisivat karkkien kimpussa. Sanoin hiljaa, että menisin riisumaan sen, kun se ei erityisesti nauttinut naamaristaan. Sen jälkeen tulisin syömään karkkia itsekin.

    ”Orota!” Eetu komensi.
    ”No?”
    ”Eik meilloo teistä viime vuarelta se pinjaattakuva?”
    ”On se kai jollain vielä”, mietin. ”Mä vaihdoin kännykkää niin mulla ei oo enää.”
    ”Noa, otappa kamera niin käyrähän tuas kentällä ja otetahan kuva hullun jatkumoon. Voisimma kehystää ne sitte tallin vintille kummakkin kuvat. Siälon jo muiren saavutuksia, niinku ruusukkehia ja laatuarvosteluplakaattia. Nämon sitte vissihin niitä sun saavutuksias Hello. Vaatiihan se ny näperrystä jotta saa tuallaasen… Mikätuanyon… Hevoosen päähän.”
    ”Mä suostun tähän jatkumoon vaan jos joku tietää mitä me ollaan”, asetin ehdoksi.
    ”Helppo!” Niklas sanoi heti. ”Toi on Jack Skellington ja sä oot se pussiäijä joka asuu siinä puuhökötykses!”
    ”Jes!” tuuletin.
    ”Oogie boogie?” Nelly ihmetteli ja siristi silmiään. ”Miks Skotti ei oo Oogie boogie ja sä Jack Skellington?”
    ”Mä en nyt yhtään ymmärrä mitä sä tarkotat”, vastasin Nellylle.
    ”No Oogie boogie on aika… Horisontaalisesti ja vertikaalisesti ulottuva. Ja sit Jack Skellington on sellanen tikku. Niin miksei–”
    ”Skotin ei kyllä yhtää tartte kuunnella tollasta puhetta”, tuhahdin teatraalisesti ja lähdin kävelemään kentälle, koska Noa oli saanut jo kengät jalkoihinsa. ”Sitä on kiusattu ihan ala-asteelta asti siitä et se on isoluinen. Tuu Skotti, sä oot maailman hienoin Jack Skellington.”

    Kuva isompana.

    Pidin tämän yhtä nopeana luonnoksena kuin viime vuoden hulluuttelunkin. Jos joku haluaa verestää muistoja, vuosi sitten halloweenina Hello ja Skotti olivat tosiaan piñatoja edes vähäsen hiotummalla kuvalla. 😀 Haluaisin jaksaa luoda tästä Hellon ja Skotin halloweenperinteen, ja koska en malta odottaa seuraavaa pelleilytekosyytä, pidetään rima alhaalla. 😀 Mulla oli ainakin yhtä kivaa kuin viime vuonna, kun tein tätä.

  • #7321 Vastaus

    Hello
    Osallistuja

    Kun käteni harjasivat Skottia sen kankealla siniharjaksisella pölyharjalla, katseeni seurasi Niklasta, joka kutitti Arlekinia leuan alta suulin toisessa päässä. Kun Arlekinin partakarvoja nypittiin ja kutitettiin, se värisytteli leukaansa ja välillä nykäisi vähän päätäänkin karkottaakseen Niklaksen varmasti ihan kärpäsiltä tuntuvat sormet. Niklasta se näytti huvittavan, sillä hän näkyi tyrskähtelevän hiljaa itsekseen. Niklaksen nenä meni kippuraan, kun hän pidätteli muikean näköisenä tyrskähdyksiään turhan takia.

    Arlekinin kiusaamista ei kestänyt kauaa. Samalla kun siirryin sukimaan Skotin kaulan sijaan sen kylkeä, Niklas alkoi tavoitella Arlekinin harjojen seasta kaviokoukkua, vaikka puolet hevosesta oli yhä harjaamatta. Käänsin selkäni moiselle. Ärsytti, mutta se ei tainnut johtua Niklaksen huolimattomuudesta. Se oli omalla omituisella tavallaan ihan huvittavaa.

    Hevoseni toiselle puolelle lopulta siirtyessäni haroin häntäjouhia matkallani. Ne olivat nyt ihan takuttomat ja liukuvat. Olin pöllinyt niihin Oskarin kaapista silkkitippoja, joilla olin nähnyt Oskarin rutistelevan joskus Ukon harjaa. Taisi olla hyvää ainetta. Skotti oli hinkannut karvaa pois häntänsä päältä, mutta ei se paljoa haitannut. Eira ja Nelly tapasivat maukua minulle rivissä niin kuin kissat, että minun pitäisi leikata sen häntä lyhyeksi, jotta se näyttäisi oikealta työhevoselta. En kuitenkaan aikonut toteuttaa moisia tyhmyyksiä. Skotilla oli komea häntä. Se oli tuuhea nytkin, vaikka siinä oli pieni kalju laikku.

    Skotti tavoitteli kyynärpäätäni huulillaan, kun harjasin sen toista kylkeä. Rapsutin sitä pikaisesti leuasta kutittamatta sitä niin kuin Niklas Arlekinia aiemmin. Sentään joku tavoitteli minua huulillaan. Sen ajatuksen takia teki mieli potkaista Skotin harjasanko nurin. Ei, eivät minua Niklaksen hevosenhoitotoimenpiteet tosiaan ärsyttäneet, vaikka hän oli tähän mennessä harjannut puoli hevosta, puhdistanut yhden tai peräti kaksi kaviota ja selvitteli nyt toisella kädellään Arlekinin harjaa kaviokoukku sen selän päälle unohtuneena. Skotin hellyydenkipeyskään ei ärsyttänyt, vaan oli aika söpöä. Tide minua raivostutti.

    Harjattuani Skotin loppuun nakkasin sille satulan selkään niin että se ihan hätkähti. Oli se jumaliste ihme, ettei voinut yksiin ristiäisiin tulla poikaystävän kanssa, vaikka oli seurusteltu jotain neljämiljoonaa vuotta. Tavoittelin satulavyön Skotin mahan alta ja hengitin, jotten kiristäisi sitä liiallisella voimalla. Väsytti olla aina vain jonkun likainen pikku salaisuus. Miksei kukaan voinut olla minusta ylpeä? Viedä vihdoinkin näytille kotiinsa, kun oli kerran selvää että olimme muka tosissamme emmekä vain kokelleet toimiko tämä? Kuinka monta vuotta minun kuului odottaa kiltisti ja ymmärtäväisesti?

    Vedin Skotin päähän suitset ja painoin liian napakan suukon sen poskelle ennen kuin suljin leukahihnan, joka oli tätä nykyä ainoa hihna. Niklaskin kehtasi kulkea Marshallin kanssa ihmisten ilmoilla, vaikka oli ainakin ysi ja Marshall korkeintaan seiska. Olihan Tide toki kymppi tai yksitoista ja minä kiltisti arvioiden kutonen, mutta silti. Helppoko minun oli olla ylpeä Tidestä. Tai helppoko minun olisi olla ylpeä jostain Niklaksesta. Mutta pakkoko Marshallin oli olla niin onnellisesti Niklaksen kaltaisen kanssa kaikkien näkyvissä, kun minä en saanut edes hymyillä Tidelle jos satuimme samaan aikaan Ässään? Minun teki mieli oikeastaan potkaista vähän Marshallia, eikä Skotin harjoja, vaikka Marshallin ärsyttävän hyvä tuuri ei ollutkaan varsinaisesti hänen syynsä.

    Kuulin, miten Marshall kopisteli tallissa kohti suulia ja meitä, vaikka en vielä nähnytkään häntä. Vain Oskarilla oli samanlainen outo marssimainen päkiäaskellus, eikä Oskari ollut tänään töissä. Kiirehdin päästämään Skotin irti ja puhahtamaan Niklakselle nopean ärtyneen moikan. Halusin pois ennen kuin Marshall ilmaantuisi hymyilemään Niklakselle muka niin ettei kukaan huomaa, vaikka kaikki kyllä huomasivat. Paitsi ehkä puusilmä-Eira joka oli vasta viikonloppuna vaahdonnut tekevänsä Niklaksesta ehkä vielä poikaystävänsä kun Niklas on niiiiiiin kiva ja sillä on niiiiiin kivat kulmakarvat tai jotain.

    Tallipihassa nousin Skotin selkään ja pukkasin sen kohti maastoja. Niklas ei paljoa maastoillut ilman Marshallin valvontaa, mutta hetken kuvittelin, miten hän saisi minut ja Skotin kiinni. Juttelisimme säästä ja olisin niin ihana kuin osaisin, vaikka en silti olisikaan kauhean ihana. Tapahtuisi ihme niin kuin Tuhkimolle ja olisin yhtäkkiä ysi itsekin. Menisimme naimisiin ja tekisimme pieniä hevosensa vain puoliksi harjaavia idioottilapsia, ihan niin kuin Eiran unelmissa aina tapahtuu.

    Skotin askel oli hidasta ja tasaista ja siinä oli hyvä haaveilla pieni hetki lapsellisista ja mahdottomista asioista. Autotielle mentäessä moiset tyhmyydet piti unohtaa. Rapsuttelin hevoseni niskaa kääntyessämme Vanhalle Päätielle. En pystyisi viemään mitään ysin Niklaksia Marshalleilta vaikka kuinka tahtoisin, enkä ollut varma, tahdoinko edes. Tiesin haluavani olla Tiden kanssa. Samaan aikaan tunsin tietäväni senkin asian, jota en olisi halunnut tietää tai ajatella: loppujen lopuksi haluaisin olla jonkun kanssa oikeasti ja kokonaan mieluummin kuin edes Tiden kanssa puolittain. Ajattelin hetken Milanin kasvoja ja sitten taas Niklaksen. En haluaisi ikinä asua muualla kuin Otsonmäellä, mutta pienetpä olivat Otsonmäen piirit.

    Patistin Skotin raviin. Minkäänlainen poikaystävä ei oikeasti ratsastaisi perääni. Sen sijaan minun pitäisi ratsastaa lenkkini ihan yksin ja soittaa sen jälkeen Jannelle, että nyt tarvittaisiin kaljanjuontiseuraa.

    • #7324 Vastaus

      Marshall
      Osallistuja

      Vai on Niklas ainaki ysi. Siinä missä on aina kiva huomata kun joku on napannu omia hahmoja mukaan tarinoihin niin ehkä kaikkein eniten innostun aina siitä, kun nään sun ottaneen Niklaksen mukaan. Koska sun tapa kirjottaa se osuu just eikä melkeen nappiinsa, ja vieläpä niin elävästi, että mun aivot pystyy helposti vääntään päähän pienen elokuvan tilanteesta.

      Ja ehottomana pakkona nostaa pöydälle kohta: ”Tapahtuisi ihme niin kuin Tuhkimolle ja olisin yhtäkkiä ysi itsekin. Menisimme naimisiin ja tekisimme pieniä hevosensa vain puoliksi harjaavia idioottilapsia, ihan niin kuin Eiran unelmissa aina tapahtuu.” koska myönnän lukeneeni etenki tuon pätkän myös mun tyttökaverille, koska naureskelin sille ihan ääneenki.

Vastaa aiheeseen: Skotti
Tietosi: