Kuka on Tiitus?

Etusivu Foorumit Spin-off -päiväkirjat Kuka on Tiitus?

Tämä aihe sisältää 150 vastaukset, 11 kirjoittajaa, ja siihen kirjoitti viimeksi  Aamu 5 kuukautta, 2 viikkoa sitten.

  • Julkaisija
    Viestit
  • #1390 Vastaus

    Tiitus
    Valvoja

    Tiitus aloitti Hopiavuoressa viikonlopputyöntekijänä, mutta jo ennen ensimmäistä työpäivää hänelle tuotiin yllätyksenä hevosvarsa tallille. Myöhemmin kaikki muuttui taas, kun Bee siirtyi Saksaan koulutettavaksi ja Tiitus otti ylläpitoon Ennin. Kuinka hänen arki nyt pyörii koulun, jefutreenien, töiden ja uuden hevosen kanssa? Entä miten hänen ja Hellon käy?

  • #1391 Vastaus

    Tiitus
    Valvoja

    Puhelinkeskustelu tallin vintillä

    Täti: ”Sillä on hienot vanhemmat ja sehän on ihan älyttömän komea jo nyt!”
    Tiitus: ”Kyllä, onhan hieno ja kyvykäs, mutta..”
    Täti, keskeyttäen: ”Etkö sitten tykkää siitä? Onko siinä muka jotain vikaa?”
    Tiitus: ”Tottakai tykkään, se on vain hieman – hankala.”
    Täti: ”Kasvattaja kyllä kertoikin sen olevan aika itsetietoinen varsa.”
    Tiitus: ”Ai aika? Eilenkin se varmaan nauroi lähtiessään karkuun, kun olin hakemassa sitä sisään!”
    Täti: ”Noh noh, sellaisiahan ne varsat on, leikkivät ja metkuttelevat. Sinun pitää vain näyttää sille kaapin paikka.”
    Tiitus, huokaisten syvään: ”Joo, enköhän minä jotain keksi.”
    Täti: ”Kasvattaja sanoi myös, että hän on kyllä valmis auttamaan varsan kanssa. Voin antaa hänen yhteystiedot, niin voit laittaa suoraan hänelle viestiä.”
    Tiitus: ”No enhän minä nyt hänelle voi soittaa vikurisesta varsasta!”
    Täti: ”Höpö höpö, jos sinä et soita, niin minä soitan.”
    Tiitus: ”No et kyllä soita, minä hoidan sen. Mutta nyt pitää lopettaa, taisin kuulla jonkun tulevan.”

    • #1392 Vastaus

      Noa
      Osallistuja

      Olipa osuva otsikko, koska mulle Tiitus ei oo ihan vielä persoonana auennut! Siinä missä hahmojen pienet eleet ja ilmeet kertovat enemmän kuin tuhat sanaa, niin kyllä ne sanatkin kertovat paljon. Mulle itselleni henkilökohtasesti dialogi on älyttömän tärkeetä hahmoja ajatellen, että saan niistä kiinni. Puhuvatko hahmot sujuvasti muille, vai miettivätkö sanojaan pitkään, käyttävät täytesanoja paremman puutteessa, onko keskustelu hankalaa? Tälläisiin asioihin tartun, joten luen oikein mielelläni juuri tämän tarinan kaltaisia hyvin dialogipainotteisia tarinoita!

      Kyllä mä vielä pian saan Tiituksen olemuksesta kiinni ja kerkeän hänetkin mun tarinoissa mainitseen! 😅

    • #1393 Vastaus

      Nelly
      Valvoja

      Tämä hahmo on mulle vieläkin vähän arvoitus, mutta selvästi harkittu sellainen! Sain dialogista hyvin kiinni, vaikka varsinaista suoraa kerrontaa siinä ei ollut. Jotenkin on vaikea saada Tiituksesta kiinni, ajatellen sitä että ottaisin hänet mukaan omaan tarinaan. Ehkäpä tämäkin on suunniteltua, ken tietää.

      Toivottavasti me kuullaan pian Tiituksesta lisää 🙂 !

    • #1397 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Tämä lähentelee draamatekstiä enemmän kuin proosaa, ja on jo siltä kannalta kiinnostava tarina. Harvemmin virtuaalihevosiin liittyvissä jutuissa kuitenkaan näkee muuta kuin niiden ykköslajia, proosaa. Erityisen draamallinen olo tulee niistä kohdista, joissa kuvailet sanomisen tapaa: kuinka täti keskeyttää ja kuinka Tiitus huokaisee syvään.

      Niin kuin kommenteista sait tietää, monelle repliikit avaavat hahmon syvintä olemusta tehokkaasti. Minun suhteeni asia on vähän päinvastainen. 😀 Ei sillä ole väliä, mitä hahmo sanoo, vaan ennemminkin sillä, mitä oheistoimintaa hän tekee siinä samalla. Jotta voisin kirjoittaa jonkun luontevasti, tarvitsen hirveän määrän nippelitietoa. Minua kiinnostaa, millainen ääni kuuluu kun hahmosi kävelee terassilaudoilla tmv onton pohjan päällä, ja naputtaako hän pöytää sormenpäillään vai kynsillään. Olen myös hyvin kiinnostunut kaikista pienistä maneereista: tapaako Tiitus hieroa kulmakarvojaan, rapsutella kyynärvarttaan, imeskellä ylähuultaan miettiessään tai kaivella kynsinauhojaan? Sellainen auttaa minua tarttumaan hahmoon siinä missä repliikit joitain toisia.

      Tämä on ihanan erilainen tarina. On paitsi virkistävää, myös kehittävää kokeilla uusia juttuja! Samalla kuljetat juonta taas nykäyksen eteenpäin: kerrot, miten Tiitus on hieman huolissaankin varsansa toimista. Saamme myös vähän tietoa hänen luonteestaan, kun hän epäröi soittaa kasvattajalle.

  • #1473 Vastaus

    Tiitus
    Valvoja

    Kuka muka ei lässytä koiralle

    Näin söpön kiharapään pyörimässä jonkun ihme mytyn kanssa talon viereisessä aitauksessa, joten päätin mennä kysymään Skotista. ”Moikka, mitäs sä teet?” Koitin sanoa ihan rennosti, mutta sanathan siinä hukkui kesken lauseen, kun mies kääntyi ympäri kiharat heiluen.
    ”Anteeksi mitä?”
    ”Sori, vähän ollut yskää”, sanoin köhäisten alkuun. Käytännössä valehtelit ensimmäisenä uudelle tuttavuudelle, hyvä Tiitus! ”Niin kysyin vain, että mitä sä teet?”
    ”Yritän virittää tätä verkkoa, koska kesähän ei tule, jos ei oo pallopelejä varten verkkoa.”
    ”Voisinko mä jotenkin auttaa?” Kysyin varovaisesti, ”Toi näyttää olevan aikamoisessa solmussa.”

    Saimme yhdessä setvittyä verkon suoraksi ja pääsimme kiinnittämään sen korkeisiin tolppiin. ”Hei kiitos, tää meni paljon helpommin näin kahdestaan. Nyt voi päästää Jepenkin takas pihalle”, kiharapää jutteli pehmeällä äänellä. Hän meni avaamaan talon oven ja sieltä pinkaisi pihalle keskikokoinen koira.
    ”Heeeeiiii, kukas sie oot?” Kuten melkein kaikki ihmiset, ääneni ei ollut normaali, kun puhuin koiralle. Se oli ärsyttävän kimakka, eikä sille voinut yhtään mitään. Koira istahti ensin jalkani päälle ja kellahti sitten kyljelleen saadakseen maharapsutuksia. Ja minähän rapsutin, niin että unohdin koko kiharapään olemassaolon.
    ”Sen nimi on Jerusalem”, Hello vastasi hetken päästä. Hätkähdin hieman ja nousin äkkiä pystyyn.
    ”Anteeks, eihän toisten koiria..” Sanoin äkkiä, koska ei toisten koiriin saisi koskea ilman omistajan lupaa.
    ”Täällähän me ollaan, vähän niin kuin omalla pihalla, niin tietenkin saa rapsuttaa. Varsinkin kun toinen on tällänen hömelö”, Hello sanoi silittäessään vierelleen siirtynyttä koiraan.

    Juttelimme koirista, menin jopa kertomaan omista koirahaaveista. Lopulta jouduin toteamaan, että pakko se on lähteä polkemaan kotio, ettei ihan pimeässä tarvitse rullailla, vaikka pyörässä valo onkin. Rapsuttelin vielä hetken Jerusalemia ja sanoin heipat Hellolle. Vasta kotimatkalla tajusin, että mun piti kysyä siitä Skotista. ”Ne hitsin kiharat ja se valloittava hymy. Ja olihan se koirakin ihana”, totesin itsekseni ääneen. ”No, ensi kerralla sitten.”

    • #1475 Vastaus

      Nelly
      Valvoja

      Uu, Hello on nyt virallisesti Hoppiksen kiharapää! Saataisko me jakaa siitä hyvästä joku arvomerkki?

      Tarina oli ihana ja realistinen. Samaistuin kyllä tuohon koirajuttuun; aina ensin pitäisi kysyä muttakun se niin kauniisti ja söpösti sinne juoksee ja vaatii rapsutuksia ja voihh 😀 !

      • Tätä vastausta muokkasi 2 vuotta, 9 kuukautta sitten  Nelly.
    • #1478 Vastaus

      Noa
      Osallistuja

      Voi vitsit tätä Hello fanitusta! Onhan se ihan ymmärrettävää, Hello on hurrrrjan valloittava! Musta olis niin mielenkiintosta tietää mitä se aattelis, kun sais tietää 😀

      Tiitus kehittyy ihan selvästi joka tarinalta! Hänestä on nyt tullut hahmo, josta muidenkin on helppo saada kiinni. Hän siis tuntuu inhimilliseltä monine erilaisine ajatuksineen ja toimineen, eikä pelkästään hahmolta joka käy Hopiavuoressa. Ainahan se vie aikansa päästä hahmoihin sisälle, myös omiinsa, ja mua ilahduttaa kovasti nähdä tämä kehitys Tiituksessa! Kovasti hänestä nimittäin pidän, varmasti yksi sympaattisimmista kavereista joihin oon toistaiseksi törmännyt.

      Musta oli hauskaa, että tarina alkoi ja loppui samalla idealla, ja että Tiitus innostui koirasta ja Hellon kutreista niin, että koko tarinan idea meni niinkuin ”unohtumaan”, eli se miksi Tiitus Helloa alunperin lähestyi menikin ihan poskelleen. Ehkä ensi kerralla sitten! 😀

    • #1491 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Vooooi vitsit. Tajusin tästä tekstistä luoneeni taas kerran yhden sellaisen vatipäisen hahmon, joka ei tule tajuamaan yhtään mitään mistään tällaisesta ennen kuin asiaa osoitetaan kolmella etusormella ja alleviivataan paksulla viivalla. Jo heti kun luin tätä illalla, tiesin varmasti että Hello ei havaitsisi mitään muuta kuin että Tiitus, jolla on yskää, tulee koiran kanssa toimeen, ja että Tiitus haluaa koiran, ja yskäinen Tiitus juttelee Hellolle vain koiran takia. 😀 Harmi homma: Tiitus olisi ollut potentiaalisesti Hellon tyyppiä. Se on utelias ja lähtökohtaisesti tykkää ihmisistä, jotka ovat oikeasti kiinnostuneet jostain, josta se itse ei ole. Niin kuin urheilemisesta.

      Mutta Tiitus sentään pääsee koko ajan enemmän ulos kuorestaan. Hänen profiilissaan on toki mainittu, että hän haluaa koiran, mutta vasta nyt koiran kanssa hänet nähneenä tietää, miten hän niiden kanssa osaa olla. Samoin jo se, että Tiitus ajattelee Hellon kiharoita, ja se, että hän tulee auttamaan Helloa sulkkisverkkopakkomielteessään, kertoo Tiituksesta paljon. Tässä vaiheessa minulla on jo mielestäni aika hyvä peruskuva hänestä. Aluksi jännitti, jääkö hänestä ohut jefua pelaava hahmo, mutta onhan hänessä vaikka miten paljon muutakin! Joka tarinassa Tiituksesta tulee vähän mielenkiintoisempi!

  • #1535 Vastaus

    Tiitus
    Valvoja

    Alvan tarina

    Suklaakakku

    ”Heimoi, mites sun jalka voi?” Tervehdin tarhan laidalla Dipsiä silittävää Alvaa. Hän oli pudonnut rodeoratsuksi heittäytyneen Mörrin selästä muutama päivä sitten ja jouduttiin viemään terveysasemalle asti, koska jalka oli saanut ihan kunnon iskun. Vaaleatukkainen nainen säpsähti, mutta käännähti silti ympäri. ”Anteeksi, ei mun ollu tarkotus säikyttää.”
    ”Joo, ei, et sie.. Tai siis.. Joo.” Tyttö takelteli ja kääntyi takaisin Dipsin suuntaan. ”Lääkäri totesi sen olleen vain pahasti venähtänyt, mitään ei ollut poikki.”
    ”Okei, hyvä juttu. Olis ollut aika ilkeetä, jos olis käynyt pahemmin.”
    ”Joo, niin ois.”

    ”Mä tästä lähdenki sitte”, totesin hetken hiljaisuuden jälkeen, koska tuntui, ettei tyttö kaivannut seuraa.
    ”Siellä on kakkua tuvassa”, hän sanoi äkkiä. ”Niin siis teki mieli leipoa ja oli pääsiäinen ja..”
    ”No sittenhän meidän täytyy mennä ottaa sitä ennen kuin tuvan asukkaat syö kaiken!” Sanoin innostuen, koska rakastan kakkuja sekä suklaata.
    ”Mene ihmeessä, mun täytyy lähteä kouluun.”
    ”Sieltähän mä sut tunnenkin!” Tajusin vihdoin, mistä ihmeestä tunnen Alvan entuudestaan. Olen nähnyt hänet siellä aina silloin tällöin, muttei olla aiemmin juteltu. ”Munkin pitäisi mennä kouluun, niin mehän voitais pikaisesti juoda kahvit kakun kera ja mennä vaikka yhtä matkaa.” Olin niin innoissani suklaakakusta, etten tajunnutkaan, että olin juuri tuppautunut lähes tuntemattoman kyytiin.
    ”No, okei.” Alva sanoi hieman empien.

    • #1540 Vastaus

      Alva
      Osallistuja

      Mä en osaa nyt sanoa mitään rakentavampaa kun päässä vilisee maataloustukien ehdot, mutta voi vitsit miten en voinut vaan lopettaa itsekseni virnuilemista ja nauramista kun Tiitus oli niin innoissaan suklaakakusta lopussa 😀 Alvaakaan ei varmasti haittaa vaikka saikin Tiituksesta seuraa kakkukahville ja koulumatkalle, vaikka vähän empiikin 🙂 Hopiavuori on kyllä siitä tosi kiva paikka kirjoittaa tarinoita, kun pakostikin tulee hyvälle mielelle siitä kun huomaa että joku on ottanut omaa hahmoa ja sun kirjoittamia tarinoita huomioon omissa tarinoissaan 😀

    • #1554 Vastaus

      Noa
      Osallistuja

      Aahahah aijaiijaii, vai äkkiä pitää mennä ennenkun tuvan asukkaat syö kaiken!! :DD oot Tiitus ihan oikeessa, Hello ja Noa kun näkee että on kakkua tarjolla niin se ei kauaa kerkeä koristeena olemaan. Noakin rakastaa leipomuksia ihan yli kaiken, vaikkei makeasta ihan niin paljoa välitäkään noin muuten.

      Tää oli kyllä ilahduttava pätkä! Musta on niin kiva nähdä Alvaa näissä tarinoissa kanssa, varsinkin kun hän ei vielä ole päässyt yhtä usein esille kuin osa muista hahmoista. Ja Tiitus on kyllä niin symppis, kun kakku innosti niin paljon että alun vähän kiusaantunut ilmapiiri unohtui samantien. Ruoka tosiaan yhdistää ihmisiä! 😀

    • #1572 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Olipa kiva tapa vetää toista kuvainnollisesti kädestä. Koska niinhän tässä vähän lukee, että Alva pliis tuu leikkiin Tiituksen kaa. 😀 Se on ainoastaan hyvä juttu. Minunkin melkein kaikissa tarinoissani lukee oikeastaan samanlainen pyyntö joko suoraan jollekulle kohdennettuna tai ihan yleisesti, elleivät ne ole sitten suoraan vain vastauksia muiden juttuihin. Just näitä tuu leikkiin mun kaa -pyyntöjä olen etsinyt virtuaalitalleilta vuodesta -99, ja koskaan en ole niitä niin montaa löytänyt kuin nyt ihan lyhyessä ajassa täältä.

      Vai on täällä nyt kolmaskin sellainen hahmo, josta Eetu tapaa sanoa, että ne tulevat, syövät ja lähtevät. ”Ne kiertävät maailmaa kuin nälkäiset sudet, syöden kaiken tieltään”, Inari kuiskasi kerran siihen vastaukseksi, ja Eetun mielestä se oli hauskasti sanottu, vaikkei hän tiedäkään sen olevan Pocahontasista. Onneksi he eivät vinoile ollenkaan pahantahtoisesti, eivät varmasti kakustakaan, vaikka totuus tulee olemaan, että ei siitä kaikille riitä. 😀 Ei riittäisi kymmenestä kakustakaan, kunhan nälkäiset sudet ehtivät kävelemään niiden ohitse ennen muita. Mutta kasvavat pojat tarvitsevat ravintoa hei. 😀 Tiituksen kannattaa ystävystyä nopeasti Jillan kanssa. Siltähän saa aina pullaa, tai ainakin keksiä. :DDD

      Seuraan, miten näiden kahden koulumatkailu lähtee sujumaan!

  • #1575 Vastaus

    Tiitus
    Valvoja

    Pääkaupunkiseudulta

    Rastapäinen mies oli tullut katsomaan, kun touhusin Been kanssa maneesissa. Tänään oli ollut harvinaisen hyvä päivä, joten jätin varsan riehumaan itsekseen vähän niin kuin palkintona ja menin Noan luokse. ”Mitäs mies miettii?” Totesin leppoisasti, kun mies näytti todella mietteliäältä.
    ”Tuota varsahommaa vaan, miten työlästä se on, onko se kannattavaa”, mies listasi erinäisiä asioita. Muistelinkin jonkun sanoneen, että Noa on miettinyt oman tammansa astuttamista.
    ”Voi kuule, työtä se todellakin on. Sen oon ainakin ite huomannut. Mut toisaalta, mulla on ihan eri lähtökohdat kuin sulla tulis olemaan. Sä saat olla varsan kanssa siitä asti, kun Flida vaan antaa sun siihen koskea.”
    ”Nii, ihan totta.”

    Bee oli kaiketi kyllästynyt yksin juoksenteluun ja tuli meidän luokse. ”Joko sait tarpeekses vai”, nauroin varsalle, kun se pukki minua selkään. ”Tänään on ollut todella hyvä päivä tän kanssa”, totesin Noalle hymyillen.
    ”Siltä näyttää”, rastapääkin vihdoin hymyili. ”Hei muuten, tulipahan jostain mieleen. Eira ei jätä ketään rauhaan, kun ei tiiä kenen poikia sä oot.”
    ”En oo täältä päin, porukat asuu pk-seudulla.”
    ”Stadilaisii vai?” Noa totesi hämmästyen silminnähden.
    ”Ai niin, sori. Eihän oikealle stadilaiselle voi sanoa olevansa pk-seudulta”, naurahdin, kun muistin mistä Noa on kotoisin. ”On sieltä reilut kuuskyt kilsaa Hesaan ja se on sellane pikkunen tuppukylä, että helpompi vaan todeta sen olevan pk-seudulla.”

    • #1584 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Onneksi Noalla on Tiitus vähän rauhoittelemassa, että kyllä varsankin kanssa pärjää. Hellon rauhoittelu kun ei ainakaan taida ihan upota: Hellohan sanoisi tsunamistakin, että kyyyylllähän sen kanssa pärjäilee. Ehkä on vähän parempi, että jollakulla on jotain oikeaa kokemusta. Ja hyvinhän Tiituksella ja Beellä jo menee! Varsastahan näkee, että se jo tykkää Tiituksesta! Sehän hakeutuu ihan itse hänen seuraansa. 🙂

      Ja onhan tuo Noa jo vähän otsonmäkeläistynyt, vaikka muuta väittää. 😀 En ole kuullut ainakaan kenenkään Helsingissä opiskeluaikoinani minulta kyselleen, että kenenkäs poikia sitä ollaan. Pohjanmaalla se on kuitenkin ensimmäinen kysymys aina, jos minun on esiteltävä itseni. Varmaan Noa on kuullut muiden kysyvän sen kysymyksen jo neljämiljoonaa kertaa. 😀 Ehkä se tarttuu. 😀

  • #1597 Vastaus

    Tiitus
    Valvoja

    Koulupäivä (25.04.2019)

    Kuvittele tähän luennoitsija kertomaan jotain fysioterapeuttien opiskeluun liittyvää teoriaa – hyvin monotonisella äänellä.

    Mitähä se Hello oikein ajatteli eilen, pähkäilin tuijottaen edessäni olevaa koulukirjaa näkemättä kuitenkaan mitään. Että mua hävettää ne Skotin länget. Kyllähän mä ne näin, mutta oletin, että ne on sen toisen jätin – Uunon. Oon mä ravihevosia varustanut, mutta en mä työhevosiin oo koskenut, joten olihan ne varusteet vähän erilaiset. Mut sitte se Hello tuppas ihan kylkeen kiinni, hyvä että siinä pysty hengittää.

    ”Tiitus. Tiitus!” Kuulin minua kutsuttavan. Se oli Saku, joka seisoi tavarat pakattuna seisomassa vieressäni.
    ”Ai sori, olin vähän ajatuksissa.”
    ”Mitä sä oikein haaveilit, sähän ihan punastuit”, mies nauroi kävellessämme kohti ruokalaa. Voi luoja, näkyyks se niin selkeesti!
    ”Eiku heppajuttui vaan. Vaikka pitäs keskittyä luentoon.” Koitin pelastaa tilanteen.
    ”Joo joo, heppajuttui. Joku heppatyttö sulla mielessä kuitenkin.”
    ”No siis tietenki, tietäisitki millasii kaunottaria tallilla pyörii!” Tottahan se oli, ainakin puoliksi.

    Näin ruokasalissa Alvan ja tervehdin häntä käden heilautuksella. Hän näytti kuin pelästyneeltä kauriilta autovaloissa ja jatkoi äkkiä matkaansa. Olikohan se eilinen automatka huono idea, teinköhän jotain väärin? En kyllä ainakaa huomannut mitään.
    ”Kukas se oli?”
    ”Se on Alva, se pyörii samalla tallilla.”
    ”Siitäkös sä haaveilit äsken?” Saku kiusoitteli pukaten minua kylkeen.
    ”No en!” Tiukkasin ja tönäisin häntä takaisin.

    Ruokailun jälkeen edessä oli seuraava, lähes yhtä monipuolisella äänellä puhuttu luento.

    Oon tottunut siihen, että tullaan täydellä vauhdilla suoraan päin, kaadetaan maahan repimällä mistä vaan kiinni saadaan (paitsi kypärästä) ja lopulta vähintään neljä äijää käy vielä päälle, kun oot jo maassa. Tyypillistä jenkkifutiksen menoa. Mutta eilinen pukkaus oli ihan muuta. Se oli niin ystävällinen ja hellä – ja niin yhtäkkinen. Tietenkin se oli vaan kaverillinen tökkäsy, niin kuin Sakulta aiemmin, mutta joku siinä sai minut silti säpsähtämään.

    ”Tiitus, taasko sä haaveilet niistä hevoskaunottarista?” Saku kysyi, tällä kertaa hieman kyllästyneellä äänellä.
    ”Ei, joo, siis häh?” Sopersin, kun tajusin että kaveri seisoi jälleen vierelläni valmiina lähtöön. Haaveilinko mä Hellosta just kolme varttia?

    • Tätä vastausta muokkasi 2 vuotta, 9 kuukautta sitten  Tiitus. Syy: Jäi yksi lause Alvan kohtaamisesta pois
    • #1599 Vastaus

      Matilda
      Osallistuja

      Mukavan tiivis sukellus opiskelijan arkeen, kun ajatukset eivät vain millään pysy kasassa oppitunneilla. Mä niin tiedän tuon opettajan monotonisen äänen, alkaa väsyttää ajatuskin siitä! 😀

      Tiitus on söpö, kun hän uppoutuu omiin ajatuksiinsa. Hienovaraisesti sait tuotua esille Tiituksen ajatuksia Hellosta. Jää innolla odottamaan mitä tästä kehkeytyy.

    • #1601 Vastaus

      Noa
      Osallistuja

      Olipa hauska lukea Tiituksen tallin ulkopuolisesta elämästä enemmän! Mä pidän hänestä kokoajan enemmän ja enemmän!

      Jenkkifudis on hauskan erilainen harrastus, ja oli nerokasta ottaa se vertauskuvaksi Hellolta saatuun tökkäisyyn!
      Vitsi, mitähän Jilla mahtais tykätä jos saisi tietää millaisia ajatuksia Hello saakaan muissa aikaan? 😀

      Niin kiva, että Alva pääsi vierailevaksi tähdeksi tähänkin tarinaan!
      Mä todella, todella odotan innolla lisää tälläisiä tarinoita sulta. Eniten mua ehkä kiinnostaa miten käy, jos ja kun Tiituksen kaverit saa tietää, ettei Tiitus haaveilekaan sellaisista kaunottarista joita he ajattelevat.

    • #1634 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Voi Tiiituuuuus. 😀 Tiitus on niin inhimillinen, suloinenkin, ja vähän reppana. Ei tainnut koulupäivä olla tänään kovin tuottelias, mutta väliäkö tuolla. Tiitus on nyt vähäsen sekaisin, ja suosikkieläinlajini, ihminen siis, on mielenkiintoisimmillaan ja huvittavimmillaan ollessaan vähän sekaisin.

      Jänskättää vähän Tiituksen puolesta, mitä kaverit mahtavat tuumata, jos lopulta saavat vihiä siitä, ketä hän ajattelikaan. Tämä ei taida olla sellainen asia, jota tyypillisesti huudeltaisiin kovaan ääneen jefupiireissä. Tai Seinäjoen ulkopuolella muuallakaan. Otsonmäellä ja muissa pikkukunnissa on aika kova paine ”olla normaali” joka suhteessa. Muuten joutuu jonkun hampaisiin. Vieläpä yleensä jonkun sellaisen, jota ko. asia ei pätkääkään oikeasti kosketa.

      …ja samaan aikaan myhäilen itsekseni ja olen vähän kateellinenkin Tiitus-paran tilanteesta, siis kirjoittajana. Jos sekä Hello että Tiitus olisivat minun hahmojani, ajaisin Helloa paljon enemmän olemaan tahattomasti aina liian lähellä ja aina ihan pihalla, ja Tiitus-raukkaa menettämään mielenrauhansa. :DD

      Minäkin kehuisin vielä lopuksi kontrastia jefun hyökytyksen ja Hellon pukinnan välillä!

  • #1620 Vastaus

    Tiitus
    Valvoja

    Kevättä rinnassa

    Koulupäivän jälkeen kävin treenaamassa pallon heittoa Sakun ja Rasmuksen kanssa. Tekonurmikenttä oli vapautunut lumen otteesta, koska joku oli käynyt levittämässä kertyneet kasat pienemmiksi ja useampi aurinkoinen päivä oli tehnyt loput. Se oli silti vielä märkää sieltä täältä, sen huomasi, kun useamman kerran tuli maattua Rampen tai Sakun alla taklauksen jäljiltä.
    ”Vieläkös sitä haaveillaan kaunottarista”, Saku jatkoi aamupäiväisestä, kun en taaskaan saanut palloa kiinni.
    ”Nyt oikeesti, anna olla jo”, sanoin nauraen miehelle, vaikka tiesin, ettei hän jätä minua rauhaan.
    ”Mitä mitä mitä?! Onks Tiituksella joku kesäheila tiedossa?” Rampe tuli heti mukaan leikkiin.
    ”Joo, sillä meni molemmat tän päivän luennot ihan ohi, kun se vaan haaveili jostaa heppatytöst.”

    Pudistin päätäni ja ajattelin, etten kommentoi asiaa enää mitenkään. Viskasin tekonurmen hippusilla kuorruttuneen pallon kohti Sakua niin kovaa kuin käsistä vain lähti. Saku oli valmiina ja sai sen kiinni, mutta tärähdys oli selvästi aikamoinen.
    ”Noh noh, älä ny suutu, kyllä tässä muillakin on kevättä rinnassa”, Saku sanoi ravistellen pahemmin osuman ottanutta kättään.
    ”No niinpä, ootteko nähny sen Linnean? Se opiskelee sosionomiks kolmatta vuotta. Siis vautsi, siinä vasta pakkaus!” Rampe hehkutti. Hän oli siis oikeasti kiinnostunut kyseisestä naisesta, koska ei Rampe tiedä edes omista opiskeluistaan noin paljon. Sakukin kertoi jostain Kaisasta ja Emiliasta, kuinka hän on yrittänyt lämmitellä heitä jo jonkun aikaa, vaihtelevalla menestyksellä.

    Kuuntelin heidän juttuja pohdiskellen itsekseni. Siitähän se varmaan johtui, että tuli tuijoteltua sen Nellynkin huulia liian pitkään. Sitä paitsi, minkä takia tallilla pyörii niin paljon hyvännäköisiä ihmisiä? Eirakin on nätti, noin niiku tytöks, sehän on varmaan saman ikäinen kuin mun pikkusisko! Sitte siellä oli se yks punapää, sillä on kyllä laittoman paljon hiuksia! Ja onhan Eetukin kivan näköinen, mutta se on mun pomo, joten sen enempää en asiaa mietikään. Noallakin on niin kauniit silmät.

    ”Maa kutsuu Tiitusta, kuuleeko Tiitus?” Saku toitotti. ”Kato ny, taas se haaveilee jostaa.”
    ”Eiku just mietin, että teidän pitää tulla joskus mukaan tallille. Ja pähkäilin, että totisesti on kevättä rinnassa, siitähä tää kaikki johtuu.”

    • #1635 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Tässä suhteessa olen jo kehitellyt Tiituksesta teorioita. Saatan olla liian pakkomielteinen simuloitujen ihastusten suhteen, mutta halvallapa saan huvini. Hän huomaa tuijottavansa Nellyn huulia — ja samaan aikaan Eira on söpö ”noin niinku tytöks”, Noalla on kauniit silmät ja Hellon lähellä ei saa hengitettyä. Ei minulla ole tarvetta tukkia Tiitusta mihinkään laatikkoon, mutta kunhan ilokseni spekuloin.

      Harvemmin otan suoria lainauksia tekstistä, mutta nyt täytyy. Minusta on tosi huvittavaa ja etenkin erinomaisen kekseliäästi kirjoitettu, kuinka Rampe on kiinnostunut Linneasta.
      Hän oli siis oikeasti kiinnostunut kyseisestä naisesta, koska ei Rampe tiedä edes omista opiskeluistaan noin paljon.

      Tavallaan jo odotan, että Tiitus tulisi tallille Poikain Kaa. Huomaisivatkohan he jotain, vai keskittyisivätkö vain hevosiin? 🙂

  • #1648 Vastaus

    Tiitus
    Valvoja

    Muistojen matkalla (28.04.2019)

    En vieläkään ollut ihan perillä siitä, kuinka olin päätynyt Noan auton takapenkille matkalle Helsinkiin. Enkä kyllä ymmärrä, minkä takia maailman pienin ihminen istui etupenkillä, kun minä, Hello ja toinen teini ahtauduimme taakse. Mutta en valita, mahtava päästä Hesaan! Voisin vaikka käydä moikkaamassa kavereita. Paitsi tietty, jos nimeltä mainitsemattomalla Hellolla on jotain muuta mun pään menoks, sehän mut tänne autoonki veti.

    Ja nyt se istuu tossa vieressä, koska toinen älynväläys oli se, että toinen teini otti reunapaikan. Mun logiikka ois kyllä taas sanonut, että pikkulikka istuisi keskelle, mutta se on varmaan Hellon joku tuttu ja halus istuu sen vieressä. Tai pelkää minua, mistäs sitä tietää.
    ”Tideee, voisitko vähän nostaa sitä peppuas, että saan tän vyön kiinni.” Istuin jo muutenkin polvet suussa, mutta sain nostettua itseäni vähän, jotta Hello sai vietyä kätensä alleni. ”Noniin, nyt!”

    Siinä me siis istuimme, Hello melkein mun sylissä, siltä se ainakin tuntui. Saatoin haistaa hänen shampoon tuoksun, kun hän puhuessaan heilutti päätään. Siitä on varmaan kaksi vuotta, kun olin tällä tavoin lähekkäin jonkun kanssa. Se oli Birgitan kanssa. Tapasin hänet opiskellessani Ypäjällä, rakastuin ja muutimme hänen töiden myötä ympäri Suomea. Se oli mukavaa aikaa, koska joka kaupungista löytyi mullekin töitä hevostallilta.

    Haistoin Hellosta myös jotain tuttua, naisen parfyymia. Se oli samaa, jota Birgitta käytti silloin, kun.. Sitten se iski: Paniikki. Mitä jos mä taas ihastun, rakastun, haaveilen yhteisestä tulevaisuudesta, mutta sitten käy niin kuin silloin. Ajatukset laukkasi päässä, tunsin kuinka hengitys salpaantui ja kuulin kuinka sydämeni hakkasi korvissa. Mun pitää päästä ulos!

    Sitten tunsin käden reidelläni ja kohtauksen pahin piikki katosi. Se oli Hello, hän vaihtoi asentoaan ottamalla tukea minusta. ”Anteeks, täällä on vähän ahdasta, niin lainasin jalkaas”, hän sanoi hymyillen. Käsi lepäsi edelleen reidelläni. Suuta kuivasi ja tuntui, että joku olisi laittanut lämmityksen päälle.
    ”Vieläkö jaksatte vai pitäiskö Tampereella pysähtyy?” Noa kysyi kuskin penkiltä.
    Jitta kertoi haluavansa vessaan ja itsekin köhin, ettei juotavakaan pahaa tekisi. Matka seuraavalle ABC:lle tuntui kestävän iäisyyden, mutta vihdoin pääsin ulos autosta ja saatoin hengittää kunnolla.

    Seuraava etappi oli onneksi lyhyempi ja pian olimme perillä Noan äidin luona. Hän hössötti samaan tapaan kuin mummuni aikanaan. Mummullakin oli aina keittiön pöytä täynnä pullaa ja muita leivoksia sekä tietenkin jäätelöä pakkasessa. Ikävöin mummua edelleen, vaikka hänen hautajaisista on melkein kymmenen vuotta. Se oli kaunis seremonia, kirkko oli ihan tupaten täynnä, koska kaikki rakastivat Irma-mummua.
    ”Ei teidän kauaa täällä tarvii olla, jos nyt kahvit juodaan”, Noa sanoi, kun minä, Jitta ja Eira olimme jääneet seisomaan keittiön oviaukkoon.

    Kahvihetki venyi, kuten odottaa saattoi, ja otin uuden palan kakkua. Alma totesi, että hän laittaa sitä minulle mukaan ja kehoitti ottamaan isomman palan. Punastuin, koska olihan se nyt vähän noloa sillä tavoin santsata. Paitsi Hellon mielestä, hän veteli varmaan jo neljättä satsiaan. Tytöt taasen taisivat huolehtivat enemmän linjoistaan, koska eivät ottaneet paljon mitään. Syötyämme Noa saattoi meidät asemalle, josta pääsisimme Kamppiin. Hän itse jäi äitinsä tykö ja tulisi hakemaan meidät myöhemmin kyytiin.

    • #1652 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Ei ollut Tiituksella helppo reissu. 😀 Ei se mitään: minä sain tosi paljon huvia hänen vaikeuksistaan niin automatkalla kuin kakkupalan santsaamisenkin suhteen. 😀

      Tämän vähäsanaisen ja silti (ja siksi) vaikuttavan reissukuvauksen aikana elin itsekin ihan Tiituksen fiiliksiä. On hengästyttävää istua kaiken maailman hellojen vieressä. Sitä on yhtäkkiä tietoinen kaikesta: niin kuin siitä, että istuu niin lähellä, että voi haistaa miltä toisen hiukset tuoksuvat! Minusta on kauhean jännä ajatus, miten nämä äijät pakattiin ahtaasti takapenkille, ja miten ihan ihmisen kokoinen Tiitus-raukka yrittää istua polvet suussa kun Hello tajuamattaan kopeloi koko ajan jostain.

      Viittaat Tiituksen menneisyyteenkin mielenkiintoa herättävällä tavalla. Tiedämme, että hänellä on ollut oma Birgitta, ja nyt minä ainakin janoan tietoa siitä, että mitä tapahtui! Kuinka kenelläkään nyt voisi mennä Tiituksen kaltaisen kaverin kanssa poikki! Toinen on niin aito, kiltti, herttainen, ja ilmeisesti oli valmis sitoutumaan suhteeseen. Hitsi. Olet kyllä tosiaan saanut minut puhuttua Tiituksen puolelle.

  • #1666 Vastaus

    Tiitus
    Valvoja

    Edelleen Helsingissä

    Jätin muun seurueen shoppailemaan ja suuntasin oman kulkuni metrolla kaverini luokse. Oltiin sovittu, että tavataan hänen lähellä olevalla terassilla ja juteltaisiin parin tuopin ääressä. Ollaan tunnettu Riinan kanssa alakoulusta lähtien eikä olla nähty melkein vuoteen. Mutta hän on niitä ystäviä, ettei haittaa vaikka välissä olisi yli kolme sataa kilsaa tai useampi kuukausi, pystymme silti jatkamaan juttua just siitä, mihin se viimeksi jäi. Ja ollaanhan me WhattsApissa naputeltu viestiä melkein viikottain, mutta on se silti ihan eri asia jutella kasvotusten.

    Ekan juoman jälkeen kerroin Riinalle matkalla sattuneesta kohtauksesta, joka ei ollut ensimmäistä laatuaan. ”Ei noita oo ollut ainakaan puoleen vuoteen”, sanoin hörpätessäni uudesta tuopista, ”mut on se silti aina yhtä rasittavaa.”
    ”Sentään siinä oli vieressä joku, joka sai sinut rauhoittumaan eikä käynyt pahemmin. Helloko se oli? Mikä ihmeen nimi se on?”
    ”En tiiä, kai sen oikea nimi on jotain muuta, en oo viel niin tarkkaan perehtynyt.”
    ”Vielä?” Riina kysyi merkitsevästi nostaen toista kulmaansa. ”Aiotko siis tutustua lähemmin vai”, hän jatkoi nauraen.
    ”No ei, en mä sitä tarkottan, se nyt vaan on tapa sanoa.” Mutta olinhan minä vähän ajatellut. Ehkä, en kai oikein tiedä, mitä olen ajatellut.
    ”Joo joo, kunhan kiusaan. Mutta kyllähän sinun olisi jo aika katsella muita ihmisiä, sinä et oikein sovi olemaan yksin.”

    Riina tuntee minut liiankin hyvin, koska asia oli juuri näin. En viihdy kotona yhtään, jos siellä ei oo muita, joten kaikki aika menee koulussa, treeneissä tai tallilla, koska siellä on aina joku paikalla.
    ”Eikä sen hei tarvitse olla mikään loppuelämän rakkaustarina, voihan toisen kanssa olla ilman sen suurempia suunnitelmia tulevasta”, Riina jatkoi hetken hiljaisuuden jälkeen.
    ”Nii, oot ihan oikeassa. Oon vaa aina ajatellut, että miks oisit toisen kanssa, jos et sitä yhteistä tulevaisuutta varten. Mut ehkä se ois helpompaa, jos on vaa ja antaa asioiden mennä omalla painollaan.”
    ”Ja olethan sinä sellainen pakkaus, että kuka vain sinut haluaa, kun pääsee kunnolla tutustumaan!” Riina hymyili tuijottaen syvälle silmiini. ”Mitä jos käytäisiin minun luona? Voin muistuttaa kuinka olla ihan vaan ystävinä lähekkäin.” Hetken empimisen jälkeen kumosin kolmannen juomani loppuun ja lähdin hänen peräänsä.

    Paluumatkalla osasin olla rennommin eikä syynä ollut pelkästään kolme isoa kaljaa. En häiriintynyt siitäkään, että Hello torkahteli nojaillen välillä minuun ja välillä Jitan suuntaan. Se oli oikeastaan todella söpöä ja jotta hänen – sekä tietysti Jitan – olisi helpompi olla, nostin häpeilemättä käteni Hellon olkapäille. Sen jälkeen hän kaivautui kainaalooni, painoi kasvot kaulaani ja tuhisi tyytyväisenä. En jaksanut välittää etupenkillä istuvien katseista, joten suljin itsekin silmät ja nojasin pääni Hellon kiharoita vasten. Ne oli paljon mukavammat kuin ikkunalasi.

    • #1671 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Onneksi on Riinoja ratkomassa ystäviensä ongelmia ja sanomassa suoraan vähän pelottaviakin ajatuksia.

      Osaat olla kertomatta Tiituksesta liikaa kerralla, mutta aina jotain pientä uutta, tai ainakin vahvistuksia lukijoiden teorioille. Viime tarinastasi päättelin, että Tiituksella on paniikkihäiriö, mutta toisaalta epäröin, että ehkä se nyt oli vain yksi kerta. Tässä vahvistat käsitykseni. Samoin jo vähän epäilin kun eksästä puhuttiin, että Tiitus on tyyppi, joka on tosissaan seurustellessaan, ja senkin vahvistit tässä. Minulle tulee tyytyväinen olo näistä kohdista niin näissä tarinoissa kuin romaaneissakin. Ensin vihjataan jotain ja saadaan minut miettimään ja vatvomaan asiaa, ja sitten lankojen päät sidotaan yhteen ja vahvistetaan joku teorioistani. Vitsit kun muistaisin itsekin toteuttaa useammin tätä toimivaa kerrontatapaa.

      Tiitus on ollut Hellon kanssa vähän arka reppana. Se on ollut minusta kivaa, ja ehdottomasti myönnän Hellon häirinneen häntä siksi, että minusta on ollut kiva nyhtää sinulta näitä tekstejä. Olen kytännyt taas foorumia koko päivän reissussa ja singahdin lukemaan heti kun huomasin tekstisi. Odotin jotain samanlaista, mutta esitteletkin uuden puolen Tiituksesta Riinan myötä. Ja pidän tästä ihan yhtä paljon!! On ihanaa nähdä Tiitus suorastaan hellomaisen rentona. Hän huomaa, että saa osakseen vähän liian pitkiä katseita sen johdosta, että puristaa Helloa kainaloonsa, mutta ei piittaa. Tiitus on monessa asiassa samanlainen kuin minä (olen joskus jopa itse kysellyt, että mitä järkeä on seurustella jos ei ole tosissaan) ja ehkä juuri sen takia minusta on ihana nähdä Tiituksen olevan oikeasti paljon rohkeampi kuin minä. Ehkä minäkin uskallan joskus tehdä jotain ihan fiiliksen mukaan, kun kerran Tiituskin uskaltaa.

      Tämä on tarina, jota minä oikeasti tarvitsin juuri nyt henkilökohtaiseen elämääni. Se on sattumaa, mutta silti tämä on ihan henkilökohtaisista syistä suosikkini.

  • #1674 Vastaus

    Tiitus
    Valvoja

    Kaduttaako? (30.04.2019)

    Viesti ilmestyi puhelimen vihreälle ruudulle. Yläreunassa luki Riina Lehto ja sen vieressä oli aurinkolasipäisen naisen kuva. Kuvassa näkyi lyhyet hiukset, korkeat poskipäät ja viettelevä hymy. Riina ei omien sanojensa mukaisesti ole tyypillinen kaunotar, mutta kaunis hän silti on. Hän myös valittaa kuinka silmänsä ovat pienet ilman meikkiä, mutta kyllä niitä silti mielellään katseli, kun nainen makasi vierelläni pari päivää sitten.

    Riina oli ensimmäinen ihastukseni. Kakkosluokalla, kun uskaliaimmat piti ihan kädestä kiinni ja muut tyytyivät istumaan lähekkäin. Me Riinan kanssa ei uskallettu kumpaakaan, mutta oltiin silti yhdessä! En voinut olla nauramatta ääneen, kun kerroin muistosta Riinalle ennen vastaamista kysymykseen.

    “Kyllä, kaduttaa. Mun ei olisi pitänyt ottaa sitä kainaloon eikä todellakaan nojata häneen. Olisi vaan pitänyt pysyä aloillani ja levätä ikkunaa vasten. Mitähä muutki ajattelee ja kertooko ne jolleku.”

    Riina kirjoittaa… ilmestyi puhelimen yläreunaan, kunnes viesti saapui: “Höpsö, älä tollasia mieti. Mitä sitte mitä ne miettii. Ja uskotko todella niiden juoruavan susta?” On erikoista, että Riina puhuu lähes täydellistä kirjakieltä, mutta kirjoittaessa hän käyttää samanlaista sanastoa kuin minä. En ymmärrä, miten hän pystyy siihen. Itsellä ainakin tarttuu asuinpaikan puhetavasta väkisinkin joitain sanoja mukaan, niin puheeseen kuin kirjoittamiseen.

    “Niin, miksikäs ne juoruais, että siellä se jefupoika vaan halailee muita poikii. Koska asuvat tuppukyläs, jossa ei oo muutakaa!” Kirjoitin ärsytyksen vallassa. Että minua hävettää, taas! Sitten muistin. “Puhuhan se Helloki jostain lukion aikasest poikaystäväst”, kirjoitin Riinalle. Eikä Eira ainakaan ollut kummissaan siitä, joten hänen oli pakko tietää.

    “Jos hän niin avoimesti puhui siitä, niin eiköhän muutkin jo tiedä. Joten tuskin sun tarvii asiaa miettiä sen enempää. Otat nyt ilon irti!” Riina kirjoitti. En ollut vielä kertonut hänelle kaikkea. Hänen kanssa vietetty hetki oli ihanaa, mutta kotimatka oli vielä enemmän. Perillä meitä odotti grilliruoka ja jälkkäriksi oli vastapaistettuja munkkeja. Sekä minulle kylmä suihku, kun huomasin Hellon halailevan punatukkaista kokkiamme ja sanoneen ikävöineensä tätä.

    Kaduttaako? Ihan hitosti!

    • #1686 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Voi Tiitus. Ei se ole helppoa, ei varsinkaan Otsonmäellä. On ihan aiheellinen huoli, että nyt muut alkavat juoruilla, eivätkä välttämättä mitenkään positiiviseen sävyyn. Saa nähdä! Eira saattaa vain kohautella olkiaan, koska tuntee Hellonkin aika hyvin ja silti suunnitteli hänestä varapoikaystävää, mutta mistä Tiitus sen tietää? Minäkään en tiedä, mitä Jitta mahtaa tiedoillaan tai luuloillaan tehdä, mutta Noa ei ole tainnut kauheasti puhua edes Eetun ja Nellyn jutusta kenellekään, vaan eipä Tiitus taida siitäkään tietää juuri siksi kun kukaan ei siitä puhu. Riinan vastaus Tiituksen huoliin taas kertoo minusta siitä, että hän on tainnut asua koko elämänsä, tai ainakin tosi pitkään Helsingin liepeillä. Eihän siellä nyt ketään kauheasti kiinnostaisi, joten mitä väliä? Helsinkiläisillä taitaa nimittäin olla ihan omatkin elämät ja muutakin tekemistä, ja sellainen otsonmäkeläisiltä puuttuu. Tiitus itse on näköjään huomannut pikkukuntien suurimman varjopuolen.

      Viimeksi sanoin, että samastun Tiitukseen ihan kauheasti, ja taas ennemminkin myötäelän hänenä sen, miten hän näki Hellon ja Jillan keittiössä, kuin että säälisin häntä ulkopuolelta. Tiituksesta tuntuu selkeästi ärsyyntyneeltä ja vähän nololta, mutta vaikka et varsinaisesti tuo surua vahvasti esiin, olen haistavinani senkin toisiksiviimeisen kappaleen viimeisessä virkkeessä. Se saattaa kuitenkin olla osin ihan omakin lisäykseni, kun välillä näen itseni Tiituksen asemassa.

      Johdit minua muuten ihanasti harhaan aloituksellasi. 😀 Kukahan muu meni lankaan ja ajatteli aivan automaattisesti, että Riinan viesti koski jotain ihan muuta kuin Hellon halailua? Oli hauskaa olla väärässä ja tunnistaa romaanien, leffojen ja telkkarisarjojen juonikuvio, joka kytkeytyi minulla automaattisesti päälle tästä aloituksesta.

    • #1693 Vastaus

      Noa
      Osallistuja

      Hah, voi vitsit. Tulipa mieleen omat ala-aste ajat, kun hirveesti teki mieli seurustella ja sitten oltiin ”yhdessä” eikä uskallettu tosiaan edes kädestä ensin pitää, tai edes hengata vaan kaksin! aina piti olla kavereiden kanssa siinä samaan aikaan. 😀 ai että. Sulla on niin aidon tuntuinen lähestyminen näissä tarinoissa. haluaisin väittää, että nyt niissä alkaa olemaan ihan selkeä tyyli. ensimmäiset pari tarinaa tuntui, näin mun näkökulmasta, vähän sellaisilta hakevilta, mutta nyt Tiitus on hyvin vakiintunut persoona ja sillä kertomasi tarinat siinä samalla. niitä on miellyttävä ja ilahduttava lukea!

      olispa mulla hahmo jolla voisin Tiituksen varastaa. Noa ja Tiitus taitaa elää vähän eri maailmoissa, ja no, vierailleesta Jessestä ei kukaan tykkää 😀 voin vaan vierestä seurata ja huokaista, kun Tiitus on niin auttamattoman ihastunut ja reppana ja sympaattinen. kyllä hän varmasti vielä jonkun löytää, joka meidän jefupoikaa halailee takaisin!

  • #1792 Vastaus

    Tiitus
    Valvoja

    Talvinen grilli-ilta

    Hyvä ruoka, parempi mieli? (02.05.2019)

    Olin tallissa, kun kuulin sen ulko-ovien käyvän. ”Syömään!” Eira toitotti mielestäni vähän liian kovaan, koska hevoset olivat kuitenkin jo tallissa. Vilkaisin käytävälle ja näin tytön aivan liian iso takki päällään ja sitäkin suuremmat crocsit jalassaan. ”Kenet sä oot ryöstänyt?” Nauroin ääneen, kun suljin Been karsinan ovea. Tyttö vain tuhahti käännähtäen kannoillaan työnsä tehneenä, koska muut tallilla olleet alkoivat lipua tupaa kohti. Vai että syömään, mietin hieman vastahakoisesti, mutta lähdin kiltisti muiden mukaan. Olin syönyt tukevasti ennen tallille tuloa, mutta eihän sitä kehdannut poiskaan jäädä.

    ”Meinasit sitten koko komppanian ruokkia vai?” Totesin Eetulle, kun katsoin ruokamäärää olkkarin pöydällä.
    ”No onhan meillä täällä aikamoinen porukka”, hän vastasi katsoessaan hymyillen ympärilleen. Niinhän täällä kyllä on, ajattelin kun itsekin tutkailin ketä kaikkia oli. Talon väki, Camilla, Matilda, Nelly. Joku lyhyt tukkainen nainen, Heliksi Eetu taisi häntä kutsua. Eira tietenkin, kun meidät syömäänkin kuulutti. Jakekin tuli kaiketi tyttärensä kanssa ja olihan Alvakin siellä, vähän piilossa vaan.

    Otin pari makkaraa, koska enempää en olisi jaksanut syödäkään ja istahdin ensimmäiselle näkemälleni vapaalle paikalle. Tottakai Hello oli siinä vieressä ja viskasi kaksi lisämakkaraa mun lautaselle. ”Hello, mitä sä teet?” Sanoin hänelle, mutta hän vain totesi, että pitäähän sitä työtä tekevän ihmisen syödä. ”Mä just söin enkä mä kyllä jaksa enää polkea kotiinkaan.”
    ”Höpö höpö, minähän voin sinut kotiin heittää, eihän noin komeaa kollia saa riuduttaa.” Niin hän tokaisi, tuosta noin vain, kuin se olisi päivän selvä asia. No ei se kyllä ollut, joten tyydyin mutustamaan makkaroitani, jotka eivät tuntuneet kyllä loppuvan lainkaan.

    Onneksi Hello oli tosissaan sen kyyditsemisen kanssa. En todellakaan olisi jaksanut polkea enää kotiin sellaisen mahan kanssa, joten vein pyöräni talliin tyhjään karsinaan ja kipaisin takaisin pihalle. Hetken ehdin jo iloita, koska pääsisin taas ajelulle Hellon kanssa – vaikka vain lyhyellekin. Mutta se tunne hävisi yhtä nopeasti kuin tuli, koska näin kuinka yksi punapää istui jo apukuskin paikalla. Kyllähän minä huomasin kuinka he kiehnäsivät olohuoneen sohvan nurkkauksessa, joten olisihan se nyt pitänyt tajuta, että lähtevät samaan osoitteeseen.

    • #1804 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Aii minusta on ihanaa että Tiitus rentoutuu. Hän uskaltaa jo vähän vinoilla niin Eiralle kuin Eetullekin. Pidän hänestä enemmän tällä tavalla vähän jo rennompana tyyppinä, koska näin paljastuu, että onhan hän huumorintajuinen ja vaikka mitä. On kuitenkin vain hyvä, että hän on ollut tähän asti varautuneempi. Niin kai jokainen normaali ihminen olisi ennen kuin tutustuisi edes muutamaan heppuun porukasta! Nämä Tiituksen uudet huomautukset kertovatkin minusta vain tutustumisesta ja rentoutumisesta: eivät hahmon persoonan muuttumisesta. Ja aina vain Tiitus on minusta ihanampi ja syvällisempi tarina tarinalta.

      Olen itse kirjoitellut aika pitkään yksipuolisesta ihastumisesta. Minusta se oli ajatuksena jännä kirjoitettava, mutta en osannut odottaa, että taisi se olla tämän perusteella jännä luettavakin. En tiedä, mitä mieltä olet kirjoittelemisesta, kun Hello ei vain tajua, mutta minä ainakin elän täysillä mukana jokaista tällaista pientäkin juttua. Itseni kohdalla yksipuolisen ihastumisen kirjoittamisessa toisen hahmosta tökki se, etten saanut tarpeeksi virikkeitä ja vastakaikua, siis siinä mielessä, että toinen olisi tarinoissaan tehnyt selväksi vaikka sitä, ettei toinen hahmo tajua, tai ole kiinnostunut, tai mitä ikinä. Se juttu jäi vähän kesken, ja se harmittaa. Toivottavasti minä osaisin nyt ruokkia tarinaasi niin pitkälle kuin haluat sitä viedä, siihen asti kunnes haluat muuttaa sitä suuntaan tai toiseen — Hellon suuntaan tai poispäin. 😀 Ja samalla olen vähän kateellinen. Mutta ehkä minunkin vuoroni joskus tulee tästä aiheesta kirjoitella kunnolla ja pitkän kaavan mukaan… 🙂 Siihen asti on oikeasti ilo lukea juttujasi. Aina kun huomaan, että Tiitukselta tulee tarina, minun on pysähdyttävä, ja luettava se vaikka sitten kännykällä saman tien.

  • #1810 Vastaus

    Tiitus
    Valvoja

    Jatkoa tallipäiväkirjan puolelta

    Kulta löytyi

    Myöhemmin illalla Saku tuli käymään kämpälläni. ”Mä taisin löytää sun kullan”, hän totesi melkein ensimmäisenä.
    ”Jaa, en kyllä tiennyt mulla sellaista olleen”, totesin leikilläni, toivoen mielessäni, ettei mies ollut tosissaan.
    ”Se sun kultas opettaa musiikkia ja soittaa jopa didgeridoota.”
    ”En mä tiedä kuka soittaa didg.. Mikä olikaan.”
    ”Nii että eräs tallin pörröpää omistaa didgeridoon”, Saku sanoi ja tiesin pelin menetetyksi. Vaikka en todellakaan tiennyt, kuka olisi soittanut noin outoa vekotinta.

    Saku tiesi minun suuntautumisestani ja olikin näillä kulmin ainoa, mutta olisin silti mieluummin ollut puhumatta siitä hänen kanssaan. Myönnettyäni asian laidan totesin lopuksi, että homma on ohi, koska mies on varattu. Tyytyisin kaveeraamaan hänen kanssaan ja se siitä. Ei haaveiluja luennoilla, ei ikäviä ja täysin aiheettomia tuntemuksia, kun toinen pyörii rakkaansa kanssa.
    ”Meidän pitää lähtee terassille ja baarii sun kanssa, eiköhän sieltä sulle joku kulta löydetä”, Saku totesi, vaikka tiesikin tasan tarkkaan, ettei se ollut niin yksinkertaisesti. Ei mulle.

    • #1811 Vastaus

      Nelly
      Valvoja

      Oi Tiitus raukka! Oikein kuulen syvän, pettyneen huokauksen tekstin lomasta!

    • #1831 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Voi Saku. Se ei ymmärrä. Olisi ollut ihanaa, jos Sasu olisi baarin sijaan vain huokaissut ja katsonut säälivästi. Taidan toivoa sitä vain siksi, että olen niin vahvasti Tiituksen puolella tässä tarinassa. Mielenkiintoisempaa on kuitenkin Tiituksen murheet ilman, että kukaan oikeasti ymmärtää, vaikka ainakin Saku edes yrittää auttaa. Tiituksella on siis luotettavia kavereita, mutta ei silti oikeanlaista lohdutusta. Voi pientä. Sääliksi käy. Sanokaa nyt joku sille Tiitukselle, että kyllä se kaikki vielä iloksi muuttuu. :/

      Saku vaikuttaa vähän sellaiselta, joka ei liiaksi tunteile ja laittaa herkästi tuulemaan. Malttaakohan hän jäädä tukemaan Tiitusta omalla vauhdikkaalla tavallaan, vai onkohan hän sitä tyyppiä, että työntää lusikkansa soppaan ja hämmentää apuna? 😀

  • #1895 Vastaus

    Tiitus
    Valvoja

    Vuoroin vieraissa

    Olin luvannut käydä liikuttamassa kaverini Oonan kahta hevosta, kun hän itse oli lähtenyt kolmannen kanssa Australiaan. Siis Australiaan ja melkeinpä pelkän valmennuksen perässä, ihan älytöntä! Eilisen päivän Kyösti oli saanut ottaa rauhallisesti, koska Oona oli treenannut sen kanssa ennen lähtöään. Mutta tänään Saku oli ystävällisesti lainannut autoaan ja pääsin ajamaan Loitsulaan, jossa Oona suokkeineen asui.

    Olin nähnyt Kyöstin pari kertaa aiemmin, mutta epäilin, ettei se minua varmaan enää muistanut. ”Hei poika, tulehan tänne!” Hevosen punainen karva kiilsi kauniisti auringon valossa ja se antoi komean kontrastin orin mustille jaloille ja jouhille. Hetken ori katseli minua kuin mittaillen, mutta sitten se ravasi luokseni nähdessään minun heiluttelevan herkkupalaa kädessäni. ”Hyvä poika, tässä sulle palkkios”, kehuin hevosta ja annoin sille omenan puolikkaan. ”Jokos sulla on Oonaa ikävä, vai mitä? Eikö ollutkin aika epäreilua, että hän vei Likan sinne Ausseihin, kyllähän nyt ison pojan olisi pitänyt päästä kans!” Juttelin hymyillen hevoselle taluttaessani sen karsinaansa harjattavaksi. Eihän se nyt oikeasti edes tiennyt omistajansa olevan ulkomailla eikä se välttämättä edes kaivannut tätä, vastahan Oona oli reilu vuorokausi sitten täällä ollut.

    Vaikka oli todella kaunis ilma, en viitsinyt lähteä yksin maastoon ratsastamaan. Kyöstikin on vielä nuori ja koska en ole sen kanssa aiemmin ratsastanut, ei todellakaan olisi fiksua lähteä testaamaan, päästäänkö ehjin nahoin kotiin. Niinpä menimme kentälle tekemään erilaisia liikkeitä. Aluksi harjoittelimme askelluksia, ihan keski- ja harjoituskäynnistä ja ravista lähtien. Sen jälkeen pysähdyksiä ja siitä peruutukseen ja suoraan nosto raviin. Oona oli varoittanut, että Kyösti kyllästyy helposti, joten tiesin tehdä koko ajan uusia juttuja. Seuraavaksi teimme sulkutaivutuksia ja pari takaosankäännöstä, mitkä molemmat onnistui tosi hyvin. Kyösti todella oli kehittynyt viime näkemältä, kun olin katsomassa sen ja Oonan harjoittelua.

    Kolmen vartin treenin jälkeen vein Kyöstin karsinaansa, purin siltä varusteet ja harjasin sen läpikotaisin. ”Sä kyllä melkein tarvisit pesua, mutta mä tiedän, ettei se ole sun lempipuuhaa, joten en lähde edes kokeilemaan. Saat siis tyytyä tähän viilentävään loimeen ja kunhan oon hoitanut sun varusteet puhtaaks, saat mennä takas pihalle.” Putsattuani kuolaimet ja pyyhittyäni nahkaosat silmämääräisesti siistiksi, laitoin varusteet paikoilleen ja vein orin tarhaansa. Sen jälkeen lähdin ajamaan toiselle tallille, jossa Oonan kolmas hevonen asusti.

    • #1908 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Jes, Tiitus pääsi taas hevosen selkään! On siinä varsan omistamisessa puolensa, mutta täytyyhän välillä saada ratsastaa kunnon hevosella. Ja hyvinhän se meni. Vaikka Tiitus on nähty jo Jussin selässä, en osaa sanoa kauheasti mitään hänen ratsastustaidostaan. Se voi johtua osin siitä, etten tavan ratsastuksesta liikoja ymmärrä, mutta ainakin osaksi siitä, ettei Tiitus-parka ole vielä monesti hevosen selkään päässyt tarinoissaan. Mutta hänhän on varsin taitava: niin taitava, että pystyy analysoimaan hevosen kehitystä!

      Menee varmaan vähän naurettavan puolelle se, miten minulla on olo kuin salapoliisilla tätä lukiessani. Olen kuin suurikin nero tunnistaessani Oonan ja hevoset Hopiavuoren tapahtumista ja tietäessäni tasan tarkkaan, mikä on ainoa sellainen talli Australiassa, joka voisi järjestää tarinalliseen vivahtavankaan valmennuksen. 😀 Mutta hei, minä olinkin se outo, joka haaveilee yhtenäisemmästä tarinallisesta virtuaalimaailmasta. Tottakai olen ihan fiiliksissä, kun tallit, hevoset ja hahmot elävät Australiaa myöten samassa tarinassa ja todellisuudessa. 😀

    • #1924 Vastaus

      Noa
      Osallistuja

      Mä tuun tähän kanssa kihertelemään, että voi viitsii miiikähän talli siellä Ausseissa mahtaa ooollaaaa :DD ei mutta, et tajuukkaan miten kiitollinen oon kun oot käyny siellä noissa meiningeissä mukana, ääh kiitos!!

      On muuten komia hevoone tuo Kyösti, ai vitsi! Kyllä Tiden kelpaa tollasta käydä liikuttamassa, jotenkin mun on tosi helppo kuvitella Tide sen selkään vaikka, mitä Eetukin sanoi jo, että Tiituksen ratsastustaidot ei oo vielä juurikaan tullut esille. Vaikka se pelkkä ratsastaminen jaksaa harvoin kiinnostaa niin tässä se kiinnosti, kun oli vieras hevonen, sitä kautta oppi Tiituksesta lisää, ja tietty se että tarinassa tapahtui muutakin kuin sitä itse ratsastusta. Musta on hauskaa, että innostuit tekeen tälläsen Tiitus-muualla- tarinan, tai oikeestaan kaksikin! Ihailtavaa omistautuneisuutta omille hahmoille sekä hevosille!

  • #1896 Vastaus

    Tiitus
    Valvoja

    Kaksi haaveilijaa

    Seuraava määränpää oli Kontola, jossa asui Oonan kolmas hevonen. Tai voiko sitä edes hevoseksi sanoa, kun kyseessä on 85 senttinen minishetlanninponi. Voi että minua nauratti, kun katselin kuinka reilu puol metrinen karvapallo kirmasi tarhassaan paljon isompien kaveriensa perässä. Olinhan minä nähnyt tammasta kuvia aiemmin, mutta eihän ne anna oikeutta itse otukselle. Se oli kyllä niin suloinen, ettei ollut tosikaan! Muistan kuinka Oona oli kertonut ihastuneensa tamman silmien välissä olevaan mustaan läikkään ja olihan se kyllä hassunkurisen näköinen.

    ”Leiaaa, tulehan tänne!” Kutsuin tammaa tarhan portilla. Se pysähtyi, kääntyi ympäri ja jäi katsomaan kuka sitä kutsui. ”Tule tule, emmie pahaa sinulle tee”, jatkoin pyytämistä. Jonkun aikaa sain neitiä maanitella, koska herkutkaan eivät sitä näemmä kiinnostaneet, toisin kuin muita tarhakavereitaan. Lopulta Leia kuitenkin töpsötteli itsensä luokseni. ”Voi jestas, mähän joudun konttaamaan, että saan tän narun suhun kiinni”, sanoin naureskellen, jouduin ihan oikeasti menemään polvilleni ja olin silti selvästi isompi kuin pikkuponi.

    Talutin tamman ensimmäisenä karsinaansa, koska totesin, ettei tavallinen riimunnaru riittänyt millään meidän kahden välille. Hain juoksutusliinan varustehuoneesta ja laitoin sen tamman riimuun kiinni. ”No niin, nyt on parempi. Onhan tää ehkä vähän turhan pitkä sellaisenaan, mutta laitetaas se tosta noin ja noin”, höpötin ponille, joka tuijotti ehkä hieman kummissaan. Minkähän takia olin näin puheliaalla tuulella tänään, kummastelin mielessäni. ”No niin, lähdetääs sitten.”

    Leia tuli tosi kiltisti kanssani maastoon. Meillä ei ollut mihinkään kiire, joten annoin tamman määrätä tahdin. Oona oli kertonut tammastakin jotain, se kuulemma oli sellainen taivaanrannanmaalari, joka saattaa jäädä haaveilemaan paikalleen tai tehdä jotain muuta erikoisuuksia. Ja kyllähän minä senkin sain huomata: Useaan kertaan tamma pysähtyi kesken ruohonleikkuun ja tuijotti eteensä. Muutaman minuutin annoin sen siinä miettiä syntyjä syviä, kunnes pyysin sitä eteenpäin. Ja nätisti se sitten lähtikin köpöttelemään eteenpäin.

    ”Olisi ollut tosi kiva ajella sun kanssa kyllä, mutta minen valitettavasti tiedä valjakkoajosta mitään”, huomasin taas höpöttäväni ponille. Mutta minkäs teet, oon ollut yksin koko päivän eikä oo ollut ketään kelle jutella. ”Eihän se kyllä ole kovin paljon erilaisempaa kuin ravihevosilla ajaminen”, jatkoin, kunnes hiljennyin ajatuksiini. Muistelin ajoreissua Hellon ja Skotin kanssa. Se oli ihan kivaa, kun näin jälkeenpäin asiaa miettii. Vaikka taisinkin olla vähän.. Kiusaantunut silloin. Parempikin niin, koska mitä jos olisin tehnyt jotain Hellon suuntaan! Sehä ois työntänyt mut kärrystä pois ja käskeny poistumaan koko Hopiavuoresta. Heräsin ikävästä ajatuksesta, kun rautiaan ponin tumma turpa hamusi polviani. ”No hei, nyt se taisinkin olla minä, joka katosin muihin maailmoihin”, sanoin hymyillen ponille. ”Oot sä kyllä niin söpö!”

    • #1902 Vastaus

      Nelly
      Valvoja

      Oi kun mä sulan Leialle! Miten voi olla noin pieni ja söpö eläin! Ja voin niiin kuvitella pitkän Tiituksen polvistumassa piikkuruisen ponin eteen 😀 !

    • #1909 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      En ehkä kestä. 😀 Olen mielikuvitellut Tiituksen niin tosi tosi suloiseksi kolliksi ja nyt sitten pyydät minua kuvittelemaan häntä Leia-nimisen pienen ponin kanssa, jolla on pieeeenet korvat ja siro mustanvärinen turpa. Ihanhan se melkein sattuu kuvitella näitä maastoilemassa. Tiitus on kuitenkin ihan ihmisen kokoinen äijä, niin että tuollainen nelijalkainen nugetti näytti varmaan ihan koiralta. :DD Olen saanut revittyä tarinaheppojeni kanssa useita juttuja siitä, miten hevonen on naurettavan iso, mutta enpä ole tainnut koskaan edes lukea siitä, että hevonen on naurettavan pieni. Tämä oli piristävää ja hellyyttävää, kiitos!

      Minäkin mietin, mitä Hello olisi tehnyt, jos Tiitus olisi omien sanojensa mukaan tehnyt jotain Hellon suuntan. Se on sillä tavalla outo hahmo, että päättää usein itse, eikä suostu toimimaan niin kuin alun perin kuvittelin. Kyllä minä sen tiedän, ettei hän olisi Tiitus-parkaa kärrystä pudottanut. Olisiko lie luullut vitsiksi ja vedonlyönniksi, vai ollut äärimmäisen vakavissaan? Rehellisesti sanoen en todellakaan tiedä.

    • #1925 Vastaus

      Noa
      Osallistuja

      Voi räkä mikä pikku nugetti Leia!! Siinä on kyllä niin söpö otus että! Myös musta on ihan hulvaton mielikuva ajatella Tiitus maastoilemassa tälläsen taskukokoisen ponin kanssa. 😀

      Tiituksen pitää selkeesti pyytää Helloo opettaan sitä ajolle, niin Tiitus pääsee Leian kanssa kärrytteleen. Mulla on tässä ollut ajatustyönä että Noa pyytää Helloa opettaan Flidan kanssa ajamista, Flida kun osaa jo mutta ei Noa tiedä miten hevonen ees valjastetaan, niin pääsis Tide siinä samalla opiskelemaan (ja kiusaantumaan lisää Hellon seurassa mahdollisesti). Katotaan saanko koskaan aikaseks kirjottaa tota, mutta kyllä Tiituksen vielä joskus pitää jokatapauksessa lähteä Leian kanssa ajelemaan! 😀

  • #1932 Vastaus

    Tiitus
    Valvoja

    Tästä on seuraamuksia, Tide!!

    Mä vaa mietin..

    “Ei tuntunu kyllä mikää kivalta ilman sua”, Hello lopetti, johon Alma hieman kiusaantuneena tokaisi, ettei hän ollut ikävöinyt minua. Miksi olisikaan, hän tuntuu karttavan minua edelleen.
    “Mulla ainaki oli sua niin kova ikävä”, Hello korjasi nauraen ja katsoi niin vietävän suloisena, että unohdin miksi olin tupaan edes tullut ja totesin, että kyllähän kahvi maistuisi.

    En ollut vielä saanut vieroitettua itseäni sokerista, joten kaivoin kaappeja, mutta en löytänyt edes makeutusainetta. En kehdannut kysyä, mistä niitä löytyisi saatikka jättää juomatta, joten jäin haahuilemaan pöydän vierelle kuuman kupin kanssa. Yllättäen Hello repäisi minut istumaan viereensä. “Hei, varohan nyt, meinasit saada kuumat kahvit päälles. Kyllä sä voit pyytää nätistiki”, sanoin hymyillen hänelle. Ehkä liiankin leveästi.
    “No teeppäs nyt tilaa, että muutki mahtuu. Alva tulehan tänne istumaa”, Hello pyysi paljon nätimmin, osoittaen ylitseni vieressäni olevaa tuolia.

    Siinä sitten istuttiin, kylki kyljessä, minä, Hello ja Alva, vaikka olisi siellä ollut enempiki tilaa. Enkä tiedä mikä Hellolla oli, kun se koko ajan tökki minua. Ja sai lähes aina minut säpsymään kohti Alvaa, joka puolestaan reagoi minun kosketukseen. Onneksi lopulta Inari kyseli muiden suunnitelmista ja sai Helloon eloa. Kunnes lähtiessään hän pörrötti hiuksiani. En tajunnutkaan kuinka paljon olin kaivannut sitä tunnetta, kun toinen ihan huomaamatta tekee niin.

    Hello syytti minua viimeisten kahvien juomisesta ennen kuin kiiruhti pois, mutta se ei ollut syy siihen, mitä tein seuraavaksi. Nousin ylös, annoin koskemattoman kuppini Eetulle kertoen, että se on mustaa ja en ollut maistanutkaan sitä ja lähdin Hellon perään.

    “Hello hei”, aloitin, mutta loput sanat juuttui taas kurkkuun.
    “Heeei, et kai sä suuttunu? Tottahan se oli, kyllähä sä otit vikat kaffit”, Hello nauroi, kun näki minut hieman kiusaantuneena.
    “Joo ei, en mä sitä”, sanoin hieroen niskaani. Miks mä tänne tulin? Kertomaan Hellolle kuinka hyvännäköinen se oli, miten sen silmät tuikkii sen hymyillessä ja herättää mussa kaikenlaisia tunteita?
    “No mitäs sä sit noin kiireesti mun perässä tulit?” Hän kysyi veikeästi. “Eiks sun tukkaan saa koskea, vai?” Hän jatkoi kurottaen pörröttämään hiuksiani uudelleen. Voi luoja kuinka lähellä hän oli ja olisin vain halunnut vetää hänet vielä lähemmäs. Ihan vähän lähemmäs, ihan hetkeks vaan..

    “Eiku tota valjakkoajoa mä vaa mietin..”

    • #1937 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Suurin osa meistä varmaan on joskus ollut Tiituksen tilanteessa. Mä ainakin. 😀 Se on samalla niin tosi ihanaa, ja kuitenkin niin tosi kauheaa. Sitä elättelee aina jotain toiveita, niin kuin kai Tiituskin, kun lähti Hellon perään. Ja toisaalta sitä ihan samaan aikaan ajattelee, ettei tästä voi mitään tulla, kun toinen ei kuitenkaan tajua, ja kun sillä kerran on jo joku, ja kun tietenkään ei voi sanoa mitään ja ottaa sitä riskiä, että joutuu jotenkin naurunalaiseksi. Näin tarinassa etenkin on yksinomaan jännittävää elää Tiitus-reppanan mukana. Ja taas, voi angst, olen tämän jo sanonut mutta sanonpa taas: olisin itse niin kauheasti halunnut tästä aiheesta taannoin toisaalla kirjoitella, enkä voinut. Kateellinen olen. Mutta vielä kivempaa taitaa olla päästä lukemaan!!

      Musta suloisinta ja kivointa tässä on se, miten Tiituksesta on kivaa, kun Hello ropeltaa sen hiuksia. En oikein osaa päättää, minkälainen kertoja toisi sen kaikkein parhaiten esiin: ehkä kuitenkin Tiitus itse. Nyt saamme lukea hänen ajatuksiaan ja tunteitaan. Ulkopuolisen kertojan kautta olisimme nähneet hänen ilmeensä, ja sen olisin tottavie halunnut nähdä. 😀 Mutta ehkä tyydyn kuvittelemaan. Tuskin minäkertojat itse ovat useinkaan kauhean tietoisia kasvojensa ilmeistä, jos ne ovat aitoja!

      Epäröin kirjoittaa Hellon syyttämässä Tiitusta kahvin litkimisestä. Se tilanne olisi ollut helppo ymmärtää niinkin, että Hello on ilkeä. Onneksi Tiituskin taisi ymmärtää, että Hellolla on vain lapsellinen huumorintaju.

  • #1953 Vastaus

    Tiitus
    Valvoja

    heppa-ajelu

    Romanttinen jätskireissu (14.05.2019)

    Hello nauroi minulle, kun taistelin Uunon varusteiden kanssa. Olinhan minä valjastanut ravihevosia, mutta siitä oli melkein kymmenen vuotta! Eikä Hellon huumaava tuoksu auttanut asian kanssa yhtään, vähemmästäkin tärisyttää. Mutta itsepä olin ajautunut tähän tilanteeseen. Olisin ihan hyvin voinut kysyä vaikka koiran lääkäri kustannuksista tai vaikka siitä kummallisesta soittimesta, josta Saku kertoi. Mutta ei, piti mennä möläyttämään, etten osaa valjakkoajoa ja haluaisin, että Hello näyttäisi mallia.

    Onneksi olin nopea oppimaan ja sain toisella puolen aisaremmin sidottua: takaa, edestä, edestä, edestä ja takas taakse. Viivyttelin silti pidempään, koska pelkäsin menettäväni itsehillintäni, jos Hello tulisi liian lähelle. Valmistuttuani hyppäsin kärrin oikeaan reunaan ja katselin, kun Hello irrotti Uunon ja kiersi taakse. “Mitä?!” Äännähdin, kun hän työnsi minut vasempaan laitaan ja istui paikalleni.
    “Sun piti viedä mut ajelulle eikä toisin päin”, Hello sanoi nauraen minulle. Taas.

    En tiedä mikä tarve Hellolla oli kosketella minua, vaikka se olikin tönäisyjen ja törkkimisen muodossa. Liekö tekee sitä kaikkien kanssa, jotkut ihmiset vain ovat sellaisia. Ja eihän siinä, siinäpä yrittää töniä, voinpahan antaa samalla mitalla takaisin.
    “Saat viedä minut auttamattoman romanttiselle ajelulle”, Hello totesi antaessaan ohjat minulle. Katsoin häntä pitkään ja mietin: ’Vai romanttiselle ajelulle, no kyllähän se onnistuu.‘ Tottakai tiesin, että hän pilaili, sanoi ääneenkin vain vitsailleensa, mutta äänensävy antoi hieman eri kuvan.

    Hello halusi jätskille ja kertoi minun olevan hänen prinssi ja suuri sankari, kun kuljettaisin hänet kioskille. “Niin, se romanttinen kärryajelu”, sanoin, koska aikoisin maksaa potut pottuina. “Siinä me kyllä ajettaisiin kohti auringonlaskua viilenevässä illassa.”
    “Niinkö?” Hello katsoi minua silmät suurina.
    “Voi kyllä, meillä olisi viltti hartioiden päällä ja pitäisin kättä tässä, että se riittää meidän ylle”, sanoin kun nostin toisen käteni Hellon ympäri.
    “Meidän uljas hevonen ei kyllä varmaan kiemurtelisi noin”, Hello sanoi nauraen, kun Uuno kaarteli suoralla tiellä huonon ohjauksen takia. “Annas ku näytän”, hän jatkoi painautuen lähemmäs yltääkseen ottaa käsistäni kiinni. Hetken aikaa olimme ihan vierekkäin, kunnes Hello jätti ohjaamisen taas minulle ja siirryin kauemmas hänestä.

    Pysähdyimme päätien varressa olevalle jäätelökioskille ja tottakai Hello otti suurimman mahdollisen annoksen: Kaksi jäätelöpalloa, pehmistä ja strösseliä päälle. Olinko ehkä vähän kateellinen, kun itse kehtasin ottaa vain yhden pikku pallon. Ei minulla ollut käteistä mukana, kortti ei kelvannut enkä viitsinyt toisen laskuun ottaa enempää.
    “Haluatko maistaa tätä, tää on tosi hyvää!” Hello kehui syödessään annostaan. Olisinhan minä halunnut maistaa, mutta tyydyin toteamaan, että omani oli oikein hyvää.

    Jäätelöt syötyämme kärryttelimme peltoteillä, jossa uskalsi pyytää vähän jo vauhtiakin Uunolta. Ei me ravia kovempaa menty, mutta siinäkin oli jo menoa kerrakseen. Pian olimmekin tulleet takaisin tallille, vaikka olisin mieluusti ajellut vielä Hellon kanssa. Jutellut koirista ja kuunnellut, kuinka hän iloitsi saamastaan romanttisesta kärryajelusta ja pelastavasta sankarista, joka vei hänet jäätelökioskille.

    • #1956 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Hyvä herra Hellevaara, olet julma olento. Hello on vajaa, eikä tajua varmasti mistään mitään, mutta mä tajuan ja kai joku kerta läkähdyn, kun elän yhä vain uudelleen sitä miten Tiitus demonstroi Hellolle kuinka ajellaan romanttinen poniajelu. Sitä minä välillä kuitenkin mietin, että kuinka idiootti Hello oikeastaan on. Kauanko sillä menee käsittää, ettei se voisi tuolla tavalla soittaa naamaansa varmaan kovin monelle perus pohjalaisessa jefujoukkueessa ja jäädä henkiin? 😀 No: minulla on projektina avata sen ajatuksia Tiituksesta pikkuhiljaa, sille itselleenkin. Olen vähän Nellyä kosiskellut myös mukaan siihen projektiin. Outo töniminen ei siis lopu ihan heti. Sori Tiitus. Vaikka eiköhän harkoissa enemmän mustelmia saa kuin Hellon käsivarsien nivelkohdista?

      Musta on ihanaa, että Tiitukselle kehittyy koko ajan vahvemmin sellainen sisäinen ajatusmaailma, joka poikkeaa jonkin verran reaalimaailmasta. Erityisesti se on näkynyt nyt kahdessa viimeisessä tarinassa, mutta on se siellä ennenkin ollut kehittymässä. Viimeksi Tiitus siis tarinan lopussa pohtii sitä, miksi hänen oikein tuli lähdettyä Hellon perään. Tässä hän jo esittää vaihtoehtoisia tapahtumia: vitsit, kun olisi viitsinyt sanoa Hellolle, että haluaa maistaa jätskiä, mutta kun ei kehtaa. Mulla ainakin hahmon toiminnan kuvaaminen tulee ensin, mutta sisäisten ristiriitojen (joita on kaikilla koko ajan pieniä) kuvaaminen kehittyy joka hahmon kohdalla vasta aikaa myöten. Tuntuu, että Hellon hahmo on kasvattanut Tiden hahmon sisäisen monologin puolta. Tiitus ajattelee nykyään tosi kivasti sellaisia asioita, joita haluaisi tapahtuvan, mutta jotka kokee mahdottomaksi. Pieniä ja suuria asioita.

      Nyt menen vielä hetkeksi takaisin hevoskärryille haistelemaan Tiitusta, joka vielä kerran demonstroi meille, miten hänellä olisi vilttikin Hellolle. <3 Meidän pitää ehkä tosiaan hankkia tänne joku fanfiction-puoli, jossa saisin leikityttää näitä niin kuin pikkuflikat barbeja. 😀

  • #2000 Vastaus

    Tiitus
    Valvoja

    Hellon hellevaara

    Saat itse valita

    Aina, kun Suomessa on oikeasti lämmin kesä, saan kuulla kuittailua sukunimeni takia. ”Voi että mikä Hellevaara taas täällä – Mene kauemmas, tässä helteessä on vaarana läkähtyä – Hellevaara, minkä teitkään!” ja mitä kaikkea näitä nyt on. Olen kuitenkin jo tottunut niihin ja hymyilen teennäisesti niiden laukojille sanomatta sanaakaan. Mutta entäs kun ihastuksesi, josta kovin yrität kyllä päästä yli, tekee sitä kerta toisensa jälkeen? Varsinkin kun kommentit on mallia ”sää on yhtä kuuma kuin itse Hellevaara” tai kuinka hän tuntee sulavansa tällaisen Hellevaaran takia.

    Olin luvannut Eetulle liikuttaa tallin hevoset, koska hänellä menisi koko päivä muissa hommissa ja meillä oli useampikin asukki, jotka eivät saaneet tarpeeksi liikuntaa. Esimerkiksi Pasi, jonka omistajaa en ollut vielä koskaan edes nähnyt. Juoksutin sitä Been tavoin maneesissa, koska ratsastaminen ei tullut kuuloon enkä ollut varma oliko ruunaa edes ajokoulutettu – Eipä sillä, että olisin vielä yksin uskaltanut ajamaan lähteäkään. Sen jälkeen ratsastin noin tunnin verran Jussilla ja viimeisenä kävin vielä maastolenkillä Maken kanssa.

    Päivän mittaan sain kuulla lisää kuittailuja helteestä ja vaarasta, minkä myötä olin jo tulossa siihen lopputulokseen, että ilmoittaisin arvon herra Ilvekselle, ettei tarvitse ajaa minua kotiin. Ennemmin vaikka kävelisin kuin kuuntelisin enää yhtäkään sen muka-hauskoista vitseistä. Mutta useamman tunnin liikunta kuumassa säässä hevosten kanssa alkoi viedä veronsa ja ilmakin oli todella tukahduttava, joten päädyin kuuntelemaan alun Hellon uusimmasta letkautuksesta ja yritin tosissani komentaa häntä olemaan hiljaa.

    Autossa oli todella lämmin ja totesin siitä ääneen, kummastellen etteikö siinä ole ilmastointia. Hello sanoi, että kyllä siinä ilmastointi on, mutta minä olisin siihenkin syypää. Hieroin naamaani ja odotin, mikä Hellon sen kertaisen vitsin iskulause olisi. Mutta sitä ei tullutkaan, vaan Hello oli hiljaa. Ja kovin valkoinen, kun käännyin ihmettelemään, miksei herra jatkanut. Tunsin kuinka oma naamani oli varmaan paloauton punainen ja Hellonkin naaman olisi pitänyt punoittaa edes vähän tässä lämmössä, mutta hän oli hälyttävän kalpea.

    Naureskellen Hello kertoi, että oli kai juonut liian vähän ja ajoi auton parkkiin tien viereen. Sitten hän kysyi, jos voisin heittää hänet kotiin tai vaikka tallille. Lämpöhalvaus ei todellakaan ollut naurun asia, joten kaivoin repustani tallilta ottamani vesipullon, annoin sen Hellolle ja siirryin auton rattiin. Olimme lähempänä Hellon asuntoa, joten päätin ajaa suoraan sinne. ”Soitanko Jillalle, sun ei pidä olla yksin nyt?” Kysyin Hellolta.
    ”Ei, älä kerro sille… Mut soita… Keksi joku veruke… Sano vaikka että Jerusalemilla on jotain.” Hello puhui katkonaisesti, kun hän yritti vaivalloisesti hengittää.
    ”Et nyt sippaa siihen”, tönin Helloa hereille. ”Juo sitä vettä ja puhu jotain.” En todellakaan halunnut, että hän kuukahtaa viereeni.

    Ihmettelin, mutta en kysellyt, miksei Hello halunnut Jillaa luokseen. Kaipa hän oli tyypillinen mies, eikä halunnut, että naisensa näkee hänet heikkona. Ja se oli ehkä ihan aiheellistakin, koska jouduin puoliksi kantamaan hänet asuntoonsa. ”No niin, avaimet, missä ne on?” Toistin kysymyksen hieman kovempaan, kun kuolaava Hello ei vastannut ensimmäisellä kerralla.
    ”Oikea tasku”, hän mutisi, mutta ei tehnyt elettäkään ottaakseen niitä sieltä. Ei siis auttanut kuin laittaa herra nojaamaan oven viereen ja kaivaa hänen housun taskujaan, josta onneksi löytyi suhtkoht helposti avainnippu. Kolmannen avaimen kohdalla osuin oikeaan ja sain oven auki.
    ”No niin, sitten sisälle”, totesin Hellolle avittaen häntä. Jerusalem tuli tervehtimään meitä häntä vispaten, josta tulikin mieleeni, että minkä ihmeen verukkeen keksin Jillalle. Autoin Hellon sohvalleen, hain hänelle lisää vettä ja komensin hänet juomaan sen.
    ”En mä tarvi vettä, tää joht..” Hän aloitti, mutta lopetti kesken lauseen.
    ”Nii että mitä?”
    ”Ei mitään”, hän mumisi lasiin ja joi kiltisti.
    ”Sitähän minäkin.”

    Soitin Jillalle ja kerroin, ettei Hello päässyt tänään takaisin, koska Jerusalemilla oli jotain. Sanoin hänelle myös, ettei hänen tarvinnut tulla Hellon luokse, koska tietenkin nainen olisi halunnut tulla tueksi. ”Ei, ei se mitään vakavaa ole, varmaan poika vaan tylsistynyt tai jotain”, heitin päästäni, kun Jilla pelkäsi, että Jerusalemilla olisi joku oikeasti hätänä. ”Joo, soittele huomenna, hän voi kertoa sitte lisää. Heippa!”, sanoin ja lopetin puhelun. Hello saakin kertoa oikein kunnon tarinan tästä hyvästä. Mutta olihan Jerusalem selvästi tylsistynyt, joten ei se ollut edes varsinainen valhe.
    ”Mä en kyl voi jättää sua yksin”, sanoin Hellolle, kun hän joi toista lasillistaan hieman vastahakoisena.
    ”Voit voit, kyllä mä pärjään jo”, hän vastasi uneliaana. Tutkailin miestä tarkkaan ja olihan hän jo selvästi paremman oloinen. Sohva, jolla hän istui, ei näyttänyt kovin hyvältä nukkumapaikalta minun kokoiselle miehelle, mutta mieluummin kärsin pienestä hartiajumista kuin siitä, että Hellolle kävisi jotain.
    ”Joko soitan takaisin Jillalle tai jään itse, saat valita.”

    • #2012 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Hello on rasittava. Edes mun mielestä sen hellevitsit ei varsinaisesti olleet hauskoja, vaikka mä olen sen isä, luoja ja jumala. 😀 Varsinkaan, kun uumoilen niiden muuttuvan koko ajan härskimmiksi. Hellolla on ruma tapa salaa nautiskella siitä, jos muut vaivaantuvat, ja parasta taitaa olla, jos se itse sen aiheuttaa. Samallahan se tykkää Tiituksesta aivan sairaasti. Ei se muuten jaksaisi kuluttaa aikaansa etsimällä sitä käsiinsä joka kerta, kun se keksii jonkin uuden huonon jutun.

      Mä vähän aprikoin, mitä Tiitus ehkä aikoo, kun jätin tarinan siihen mihin jätin. Toisaalta Tiitus nyt vaikuttaa aika kiltiltä hepulta, joka auttaisi kaverinsa kotiin. Elättelin tietenkin toiveita, että se olisi niin huolehtivainen, että se ei sitten häipyisi, jes. Pelotti kuitenkin, kun se on niin ujo välillä, että uskaltaako se laittaa Hellolle vastaan. Että pitääkö se Helloa niin tuttuna jo, että uskaltaa sillä tavalla hoitaa sitä, että varmistaa, ettei se yön aikana kuole ja tukehdu oksennukseensa yliannostuksensa kanssa. Ja onko se niin hyväuskoinen, että Hellon juomattomuustarina menee läpi. Mä en ole ikinä tainnut nähdä, millanen ihminen on kun saa auringonpistoksen, mutta mä oon nähny millanen ihminen on jos se ottaa vahingossa liikaa niitä lääkkeitä, joita Hello satunnaisina kipeinä päivinään ottaa. Kuvittelisin kyllä, että näissä kahdessa olis jotain samaa.

      Musta on myös jotenkin niin tosi viehättävää ja suloista, että Tiitus juottaa Helloa ja uhkailee sitä Jillalla. :DD Ja on valmis nukkumaan vaikka Hellon ainoalla sohvalla, joka on oikeasti liian pieni Jerusaleminkaan nukkumapaikaksi.

      Sanomattakin on selvää, että mä olen tänään käyttänyt jokaisen vapaahetken siihen, että tuotan tälle vielä jatkoa 😀

  • #2018 Vastaus

    Tiitus
    Valvoja

    seksikäs mies sängyssä

    Popparii, karkkii, hampparii!

    Olisin eilen ihan mielelläni nukkunut Hellon sohvalla, on sitä paljon pahemmissakin paikoissa nukuttu. Yhtenä pahimpana ehkä armeija-aikaan pj-teltan näkkäri: Se oli käytännössä lavoista tehty alusta, jossa kylkeä kääntäessä käsi tai jalka, useimmiten molemmat, jäi jumiin rakoon eikä irronnutkaan ihan noin vain. Tai yksi kesäilta festareilla, en vieläkään muista ihan tarkalleen, missä edes nukuin, mutta en todellakaan mukavasti, koska joka paikkaa kolotti useamman päivän. Eikä pelkästään krapulan takia!

    Mutta Hello oli niin suloinen, kun puoliunessa toisteli, ettei suostu siihen, että nukkuisin sohvalla. Jo ensimmäisen kerran jälkeen olin käytännössä myyty, vaikka pelkäsinkin mitä saattaisi tapahtua. Hello saattaisi taas haaveilla entisistä poikaystävistä tai mitä jos itse lähestyisin häntä? Ensimmäiselle vaihtoehdolle saattoi aamulla vain naureskella, mutta milläs selität, kun itse painaudut toisen kiinni. En kuitenkaan myöntynyt heti ensimmäiseen, toiseen tai vielä viidenteenkään pyyntöön, en käskytykseen, toteamiseen tai edes kuiskaukseen. Mutta se, kun Hello lopulta vain tarttui kädestäni kiinni ja veti minut makuuhuoneeseen perässään, oli viimeinen tikki.

    Hello simahti lähes välittömästi, kun laski päänsä tyynyyn. Olin jo tullut siihen lopputulokseen, ettei hän ollut oikeasti saanut lämpöhalvausta tai auringonpistostakaan – tai ehkä lievästi jälkimmäistä, kun niin kovin halusi minut viereensä nukkumaan. Jokin hänellä kuitenkin oli hätänä, joten en saanut itse unta. Käänsin kylkeäni ja katselin tuhisevan pörröpään selkää. Ehkei hän heräisi, jos minä vähän silittäisin, eihän? Tai vaikka siirtyisin ihan vähän lähemmäksi, että voisin laittaa käteni hänen ympärille. Olin jo siirtämässä kättäni lähemmäs, kun Hello lakkasi hengittämästä. Pysähdyin, kuuntelin ja odotin jo, että hän kääntyisi ympäri ja katsoisi minua vihaisesti. Pian hän puhalsi syvään ulos ja jatkoi tuhisemista. En koskettanut enkä siirtynyt lähemmäs, vaan käänsin jossain vaiheessa kylkeäni ja sain nukahdettua itsekin.

    Aamulla huomasin, että Hellolla todella oli jokin hätänä. Hän ei ollut saanut puettua edes paitaansa päälle, vaan seisoi kahvinkeittimen edessä peittoon kääriytyneenä. Toki Hellon tuntien tuo voisi olla ihan normaalia toimintaa, mutta se, ettei hän saanut edes kahvipakettia hyllystä, vaikka olisi siihen yltänyt, antoi ilmi, ettei kaikki ollut kunnossa. Kahvin juonnin lomassa hän vitsaili, miten syleilin häntä ja halusinko jäädä leikkimään kotia ja lopulta hän ihan tosissaan surkutteli, kuinka hän oli nolo ja heikko ja niin surkee. Olisin niin kovasti halunnut nousta ja halata häntä, ihan hellästi, ettei häntä sattuisi yhtään enempää. Tyydyin kuitenkin sanomaan rauhoittelevasti, että hän voisi olla ihan normaalisti kanssani, eikä hänen tarvitse kutsua minua sankarikseen.

    ”Tottakai lähen sun kanssa leffaan”, sanoin ääneen ja mielessäni lisäsin vielä höpönassu, joka melkein karkasi suustani. Mihin mä vielä joudunkaan noiden silmien takia. Ne heräsi eloon, kun Hello ei enää surkutellut itseään vaan oli aidon iloinen. ”Tai voidaan me jäädä tännekin, jos se on sulle mukavampi niin.”
    ”Jos sä ajat, niin kyllä mä mieluummin lähen, ku ei täälläkää voi tehä mitää”, Hello totesi ja jäi miettimään hetkeksi. ”Ostetaa teatteris iso kippo voipoppareit ja karkkii. Sitte Samburgerin ja irtokarkkihyllyn kautta takas!”
    ”Kuolahan tässä jo alkaa valumaan”, nauroin, kun Hello luetteli ehkä parhaimmat herkut koko maailmassa.
    ”Ja sit voidaa ottaa uusinta siit aamun syleilyst teatterin pimeydes, ku kukaa ei nää!”
    ”Hä, mitä..!” Melkein tukehduin leipääni. Rasittavaa, kuinka Hello saa mut niin lukkoon. Olinkohan mä sittenkin syleillyt sitä jossain välissä, vaikka hän sanoi etten olisi. Mutta hän vaan nauroi sitä sydämellistä nauruaan enkä halunnut enää ujostella hänen kanssaan. ”Joo siis, sitte voidaa kömpiä takas sänkyy ja olla siellä loppupäivä.” Hello nauroi vielä hetken ja hiljentyi sitten katsomaan minua. Tuijotin häntä takaisin ja aloin jo katua lausahdusta. ”Mä ainaki oon vähä väsynyt, eilen oli aikamoinen työpäivä enkä nukkunut hirveen hyvin”, jatkoin. ”Mut kunhan vitsailin, kyllä mä meen omaan sänkyyni.” Vaikka mieluummin kyllä nukkuisin sun vieressä, mietin samalla, kun laskin katseeni kahvikuppiini.

    • #2019 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Mä en kes-tä miten Tiitus ajattelee Hellosta. Suloinen on toistuva teema tässä, samoin kuin oli siinä reissussa takaisinpäin Helsingistä. Joskus teema on ollut jännittävyyskin, mutta aaaaai että mä kuolen tämänkin teeman kanssa. En edes osaa sanoa, kummasta pidän enemmän.
      Mihin mä vielä joudunkaan noiden silmien takia?
      Höpönassu
      Hello simahti
      Tuhiseva pörröpää

      Ja kun Tiitus ei saa unta kun Hellolla on joku hätänä.

      Tästä koko jutusta mun suosikkikohta on se, miten Tiitus nimen omaan ei lopulta hipaisekaan Helloa illalla. Joo, tykkään rakkaudesta ja koen Tiituksen tarinoita lukiessanikin ihan aidon veroisia simuloituja ihastumisen tunteita, ja olen aina ollut ihan koukussa niihin. Samalla kuitenkin olen vähän sitä mieltä, että joka ainoa romanssi on kirjallisuudessa tylsä, jos se on liian helppo ja nopea. Parasta on se jännitys, kun kaikkea oikeasti voi vielä tapahtua. Nyt samastun Tiitukseen ja vähän mietin, että mitä jos me olisimme sittenkin kietoneet kätemme Hellon ympärille. Olisimmeko saaneet nukkua sillä tavalla, vai olisimmeko me herättäneet Hellon ja saaneet osaksemme huvittunutta naljailua ja vihjailevia kysymyksiä, joita emme olisi kestäneet? Silloin taas, kun luen tätä ulkopuolisen silmin, pidän avoimuudesta ihan toisista syistä. Haluan lukea tätä tarinaa, ja jos Tiitus ja Hello saavat toisensa, he elävät elämänsä onnellisina loppuun ja se on sadunkin loppu, enkä minä mitään loppua halua. Haluan jännittää, mitä tässä käy, koska en tosiaankaan tiedä. Kyllästyykö Tiitus? Uskaltaako hän joskus tehdä jotain Hellon suhteen? Jos hän tekee, ottaako Hello sen tosissaan, vai vitsinä, kun Tiituksella olisi kuitenkin kalavelkoja maksettavanaan vihjailevien vitsien muodossa? Jos Hello vakuuttuisi siitä, että Tiitus on tosissaan, mitä hän sitten ajattelisi? Mitä jos Tiitus ei koskaan sano mitään: ihastuuko Hello omia aikojaan kaveriin, joka on mielenkiintoinen ja kultainen, ja Hellonkin mielestä komea? Haluan tietää. Ja en halua tietää, ettei tarina loppuisi. Mutta haluan tietää.

      Joku on vissiin miettinyt oikeasti koko eilispäivän näitä kahta, kun näin näiden leffareissusta untakin, ja nyt suunnittelen Samburgerille menoa. :DD Luulen, että mun täytyy kirjoittaa vielä osia mun unesta tarinan muotoon. Sori. 😀

  • #2023 Vastaus

    Tiitus
    Valvoja

    Mulla oli kivaa, otetaa joskus uusiks?

    Olin kirjoittanut viestin ainakin viisi kertaa, pyyhkien sen kuitenkin aina pois ja hetken päästä kirjotin uudelleen, hieman eri sanavalinnoilla. Pitäskö toho ny laittaa viel joku hymiö? Ei, en laita, koska olin ihan tosissani. Lähtisin mieluusti Hellon kanssa uudestaanki leffaan ja varaisin silloin reilusti enemmän herkkuja mukaan. Ja eiköhä Hello ota sen kuitenki vitsillä, joten no probs. Varmaan puol tuntia pähkäilin, kunnes lopulta lähetin viestin:

    ”Eiliset treffit oli ihan mahtavat! Otetaan joskus uusiks? Mä lupaan pitää sua kädest kii!”

    Kaduin välittömästi viestin lähettämistä ja mietin jo sen poistamista. Mutta silloin mun pitäs keksiä veruke, miksi poistin viestin ja joutuisin selittelemään. Annoin sen siis olla, koska tehty mikä tehty ja Hellon tietäen hän vaan jatkaa leikkiä. Ihan kuten leffan jälkeen ensin tuijotti minua pitkään ja sitte letkautti taas yhden hellevaara-vitsinsä. Ja autokaistallakin hän oli niin levoton ja avasi ikkunaa sateessa flavonoidien takia: Siis antioksidanttien, joita saa esimerkiksi mustikoista ja mustaherukoista.

    En saanut nukuttua kunnolla, koska ensin mietin herra Ilvestä ja lopulta nukahdettuani näin hänestä hyvin mielenkiintoisia unia. Ja aamuyöstä ne muuttui painajaisiksi. Herättyäni katsoin ensimmäisenä puhelinta, josko joku olisi vastannut. WhatsApissa näkyi, että viesti oli mennyt perille, mutta sitä ei oltu vielä luettu. Ei kai hän ole sitä lukenut, kun hän sanoi soittavansa tyttöystävälleen heti, kun minä lähdin.

    Voi luoja, mitä mä taas teen! Nukuin varatun miehen sängyssä, haaveilin ottavani hänet syliin, kävin hänen kanssa leffassa ja syömässä ja… Sydämeni hakkasi kurkussa ja tunsin paniikin ensioireita. Hengitä syvään sisälle ja puhalla ulos. Ihan rauhassa nyt, en oo tehny mitää väärää. Hello itte halus mut viereensä, haaveilla saa ihan mistä vaan ja käyhän kaveritki leffas ja syömäs. Ja kai me Hellon kaa ollaa kavereit? Ehkä jopa ystäviä? Kyl mä ainaki haluaisin olla Hellon kaa ystävii, kai.. Äh, en tiiä.

    Ehkä ois vaa parempi vältellä häntä vähän aikaa. Olikin siis tosi loistava idea lähettää se viesti! No, voisin kyllä edelleen poistaa sen, mut.. Ei, en poista. Voinha mä olla vastaamatta sille mitää. Mut mun on pakko mennä tallille, ehkei Hello oo tulossa sinne vielä pariin päivään? Vaikka hän kyl oli eilen jo selvästi parempi, mut ehkä se tajuaa ottaa iisimmin ja lepäillä viel. Ehkä.

    • #2025 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Tiitus tuntuu tuntevan Hellon jo tosi hyvin. Hellosta voi tosiaankin olettaa, ettei hän ota oikeastaan mitään kauhean vakavasti. Kunhan hörsköttää.

      Saatoin ehkä kaivata Tiitukseen tätä puolta, joka osoittaa katumusta. Hänen täytyy tietenkin ymmärtää, että Hellolla on Jillansa. Minun moraalikäsitykseni ainakin on sellainen, että saattaisin ehkä ihan hyvin erehtyä flirttailemaan sekunnin verran huumorin varjolla, jonka jälkeen katuisin. Ja niin kuin Tiitus, yrittäisin vakuutella itselleni, etten minä mitään ole tehnyt. Kunhan kävin leffassa. Kunhan vitsailin. Kunhan haettiin grillistä Perinteiset. Jos minä olisin Tiitus, pysyisin ehkä aika rauhallisena vielä — mutta ai että jos saisin jotain kautta tietooni, mitä Hello ajatteli minusta. 😀 Minulle se ei olisi edes ilouutinen, vaan menisin ihan romuksi. Lähinnä siitä, että ajattelisin, että voi kun se Jilla katoaisi kuvioista, ja kokisin itseni huonoksi ihmiseksi ajatellessani sellaisia kiltistä Jillasta. Ihminen saa ajatella mitä haluaa, kyllä minä sen tiedän, mutta itse en millään haluaisi toivoa koskaan kenellekään pahaa. Minun on vaikea siksi kirjoittaa välillä hahmojani, jotka saattavat välillä oikeasti toivoa jollekulle pahaa omien etujensa tähden. Kaikki välillä salaa toivovat, mutta en haluaisi myöntää sitä itseni ja hahmojeni kohdalla.

      Toinen minulle vaikeasti myönnettävä teema on kateus tai mustasukkaisuus, ja tässä olisi minun kohdallani kyse siitäkin. En tiedä, luenko tähän mustasukkaisuutta vai en. Välillä luen. Välillä luen lievää epätoivoa tai pahaa mieltä, ja välillä neutraalin toteamuksen, että Hellolla on tyttöystävä, jolle hän soittaa. Suurimman osan aikaa olen kuitenkin varma, ettei tämä toteamus ihan neutraali voi olla, koska kaikessa muussa on niin paljon tunnetta.

      Voi Tiitus-raukkaa. Jonkun pitäisi sanoa sille sama, mikä minun Chai Buathongilleni sanottiin. että ei kahden aikuisen ihmisen suhde sinusta riipu, Hellevaara. Sinä et seurustele sen paremmin Hellon kuin Jillan tai kenenkään muunkaan kanssa. Älä sure liikaa ja ajattele aina ensin itseäsi. Jos tarvitset tilaa, sano Hellolle että nyt pois siitä, oli se tallilla tai ei. Sinullahan siellä on suurempi oikeus olla kuin Hellolla: olet siellä töissä ja Hello loisimassa! …vaan uskoisiko Hello… 😀

      *

      Tässä yhteydessä toistan taas sitä, että mulle on tosi vaikea välillä erottaa hahmo ja kirjoittaja toisistaan, oli sitten kyseessä minä tai muu. Elän tosi vahvasti hahmojeni tarinassa mukana, etenkin Hopiavuoressa. Olen ihan itse tällä hetkellä tosi syvästi ihastunut niin Jillaan kuin Tiitukseenkin, ja vaikka se on vain leikkiä ja tiedostan kyllä todellisuuden, tunne on ihan sama kuin aito. Sen tunteen takia minä tätä teen. Joku muukin eläytyy varmasti hahmoonsa samoin kuin minä, vaika eivät tietenkään kaikki. Haluan kuulla heti, jos Hellon (tai jonkun muun) moraali- tai ihmissuhdevalinnat loukkaavat kanssakirjoittelijoita. Hellon toiveet voidaan kuitenkin aina sivuuttaa, mutta te kirjoittajat olette oikeita ihmisiä. Minä haluan jauhaa tästä (enhän muuten tästä olisi juuri kirjoittanut näin paljoa) mutta saa sanoa kyllä, jos täytyy lopettaa.

  • #2052 Vastaus

    Tiitus
    Valvoja

    Kuka lähtee terassille?

    Olin synkistellyt sunnuntain esteradan jäljiltä, käynyt vain pikaisesti vilkaisemassa Beetä, koska taisin jopa pelätä kohdata Helloa. Tiesin, että mun pitäis pyytää siltä anteeks, toivoa ettei se ois mulle enää vihainen, mut.. Miten sä toiselle kerrot, et oot ollu ite typerä ja asiaton? En saanut edes vastatuksi hänen pilailuviestiin, kun kertoi innolla odottavansa treffi numero kakkosia.

    ”Eiköhän se oo jo ihan puhas” Kuulin Noan sanovan, kun harjailin tallin käytävää.
    ”Ai mitäh?”
    ”Oot ny vartin stedannu tot samaa paikkaa.”
    ”Aaa, joo…” Mietin, voinko puhua asiasta Noalle. No en, hän ei tunne mua enkä mäkään oikein sitä. Mitähä seki musta aattelis, jos tietäis puoliakaa. Toisaalt, eihä mun tarvi kertoa, että oon tykästynyt varattuun mieheen. Kai sitä voi muutenki vaa jutella.
    ”Onks kaikki ookoo?”
    ”Joo…”
    ”Ei sun mulle tartte spiikkaa, mut näytit silt, et kaipaisit juttuseuraa. ”
    ”Joo siis, kaikki ei oo iha hyvi.”

    Niinpä hetken mielijohteesta avauduin Noalle. Kerroin, että oli kaverin kanssa mennyt vähä sukset ristiin ja en oikein tiennyt mitä tehä. Vihjasin myös, että olin kiinnostunut kaverista enemmänki, mutta siitä ei tulis mitää. Noa kuunteli, ei liiemmin kysellyt ja kommentoi vähäisesti. Hän ei esimerkiksi kysynyt kuka kaverini oli tai edes miksei suhteesta tulisi mitään, vaikka itse olisin ensimmäisenä kysellyt tuollaisia. Mutta ehkäpä siks oonki tässä tilanteessa, sydän syrjällään, kun ei osaa antaa olla.

    ”Hei kiitos, täst oli paljon apua”, sanoin lopulta, kun olin saanut kaiken oleellisen purettua ulos.
    ”Ei mitää, hyvä jos pystyin ees vähä jeesaa. Lähetkö sumpille?”
    ”En mä kyl taida, pitäs lähtee kotii ja..” sanoin vilkaistuani Eetun ja tietty Noanki terassia. ”Tai hitot, kyllähä sitä ny aina kahvi kelpaa!” Ehkäpä näkisin Hellonki, tietäisin vähän millaset sen fiilikset on.

    Tupa oli tuttuun tapaan täynnä, mutta yhtälailla myös kahvia löytyi. Ja nyt löysin myös sokerin, kun joku oli sen keittimen viereen jättänyt. Oli kiva jutella muiden kanssa ja pian Hellokin saapui, vitsikkäänä, hymyilevänä omana itsenään. En tiedä kuvittelinko vai näinkö pienen värähdyksen hänen silmissään, kun katseemme kohtasi. Hymyilin hänelle samalla anteeksipyytävällä ilmeellä, jonka olin nähnyt hänessä sunnuntain harjaustuokion jälkeen, mutta en ole varma, huomasiko hän sitä.

    ”Hei, huomenna on pyhäpäivä, ni kuka lähtee terassille?” Ehdin tokaista ennen kuin tajusinkaan. Olin jonkun aikaa jo miettinyt, että olisi kiva lähtee porukalla viihteelle, mutta en ollut saanut aikaiseksi sanottua. Ja nyt sit töräytin sen kaikkien kuullen, vaikka mulle olis kelvannut pienempikin yleisö. Moni kuitenkin oli heti mukana ja ainoastaan pari taisi sanoa, että töissä ne pyhätkin menee, mutta kyllähän aina yhdelle voi lähteä.

    • #2082 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Huh hei, olipa meillä ollut kirjoitusviikko. Olen ollut innoissasi kaikista teksteistäsi, niin kuin saatat ehkä olla hieman havainnut… :DD Mutta kaikkein eniten olen pitänyt siitä, miten tämä ja edellinen juttu (Tiden Ja Hellon Kronikat Osat Yks ja Kaks) ovat saaneet vauhtia ja paisuneet käsiin näennäisen viattomien aloitusten jälkeen. Siitähän ei kuulu kiitos hahmollesi, niin viehättävä kuin hän minusta ja Hellosta nyt onkin, vaan sinulle, kun jaksoit antaa vauhtia tarinaan. Oikeasti: pidän kirjoittamisesta joka ikisenä päivänä, mutta nyt olen ollut koukussa paaaaaljon pahemmin kuin ikinä mihinkään telkkarisarjaan tai kirjaan. Hyvänä kakkosena tulevat Harry Potter -kirjat: niitäkään en voinut laskea käsistäni silloin sata vuotta sitten, kun ne ilmestyivät. 😀

      Mutta asiaan. Välillä on hyvä saada kritiikkiä, koska vaikka erinomainen oletkin, saatat haluta kehittyä aina vain. (Kaikki eivät halua: voit skipata tämän kappaleen, jos et haluakaan kritiikkiä.) Aiheena tänään Reitan Kritiikkinurkassa on tarkkuus. Älä pelkää ottaa muiden hahmoista kunnolla kiinni ja liikutella niitä täsmälleen niin kuin ne olisivat sinun. Tulet tekemään virheitä kokeillessasi erilaisia hahmoja, mutta sillä ei ole merkitystä. Joka kerta, kun kokeilet, olet parempi ja parempi kirjoittamaan myös muiden hahmoja. Niitä ei pidä vierastaa. Vaikka muut ovat niiden luojia ja jumalia, tämä tarina on vain sinun. Silloin sinä omistat jokaisen Hopiavuoren hahmon, hevosen ja miljöön, ja kaikki käyttämäsi sivuhenkilöt ovat juuri sinun omiasi sen ajan. Voit siis määritellä itse tarkasti paikallaolijat (tarkkuus luo realistisuuden tuntua), vaikka et voikaan yhteisöllisessä kirjoittamisessa sanoa tarkasti, kuka on tulossa baariin ja kuka ei. Jos vahingossa esimerkiksi myönnät Tiden mukaan sellaisen hahmon, jota ei missään nimessä olisi saanutkaan ottaa, joku toinen improaa hänet kyllä ulos tilanteesta. Ja jos ei improa ja hän onkin samaan aikaan lomamatkalla Skotlannissa, niin sekään ei ole vaarallista. Hopiavuoressa on niin monta oikeaa ja kuviteltua ihmistä, että ristiriitaisuuksia tulee joka tapauksessa, kun aina ei voi muistaa kaikkien juttuja. Samoin jos joku, jota ei ole mainittu, haluaakin mukaan, voi hän kirjoittaa itsensä sisään tarinaan niin halutessaan.
      Minun vinkkivitoseni syvällisempien dialogien koostamiseen puolestaan on konsultoida muita. 😀 On hyvä jutella hahmon omistajan kanssa, jos on epävarma, tai jopa kirjoittaa yhdessä jaettuun Word-tiedostoon. (Minä ja Nelly muuten tehdään tätä nykyään yllättävän paljon.) Kaikkia teitä minäkään en tunne esim. Keskustassa, ja jos en voi kysellä hahmosta sen omistajalta, tapaan kysellä sitten muilta kanssakirjoittajilta, jos olen epävarma. Luulen, että yhdessä arvaamme yleensä oikein toiselle hahmolle tyypilliset vastaukset. Ja kun emme arvaa, ei se haittaa.

      Sen sijaan posia (olen oppinut uuden sanan) annan siitä, miten Tiitus reflektoi juttujaan päänsä sisällä etenkin viimeisessä kappaleessa. Hän töräyttää (vitsit mikä sanavalinta myös) asiansa kaikkien kuullen, ja jo siihen verbiin sisältyy Tiituksen arvio toiminnastaan. 😀 Tiedän, että olen sanonu tästä sinulle ennenkin ja kertonut, että aluksi jännitti, jääkö Tiituksesta ohut hahmo, mutta sanonpa taas. Tällä hetkellä parasta teksteissäsi noin yleisesti ottaen ovat Tiituksen mielenliikkeet, jotka heijastelevat hänen luonnettaan, joka sekin on kehittynyt koko ajan selkeämmin määriteltäväksi.

      Lopuksi hahmoanalyysiä.
      Tällä hetkellä pidän Tiitusta kilttinä ja vähän arkanakin. Ihan parissa ensimmäisessä tarinassa hän oli minulle vain jefua pelaava parikymppinen pikkunassikka, jolla on komeat kasvonpiirteet, ja joka ajaa fillarilla. Nyt hän on ensisijaisesti se, joka hautautuu helloajatuksiinsa niin että hinkkaa samaa kohtaa tallin lattiasta vartin, ja pelkää mennä puhumaan, koska Hello on vihainen. Tiedän, että olen ihan itse lisännyt hänen persoonaansa luotettavuuden ja suuren osan huolehtivuudestakin, sillä en niitä pysty kovin monipuolisesti tekstiesi avulla perustelemaan. Ehkä näen Tiituksen tällä hetkellä Hellon silmien kautta. Mutta ei sillä väliä, kunhan itse viihdyn. Olen simuloidusti mutta aidon kaltaisesti niin tosi ihastunut, etten aina meinaa saada nukuttua. :DD Siis minä, eikä edes Hello. 😀

  • #2064 Vastaus

    Tiitus
    Valvoja

    Joko mennään?

    Hello on vihainen, niin vihainen. Uskaliaampi mies olisi avannut nyt jo suunsa. Sanonut Hellolle, että hän voi kertoa ihan suoraankin, jos ei halua nähdä minua. Mutta en minä, en varsinkaan tässä seurassa. Mitä Eetu tai Inari tai Eirakin olisi sanonut, kun olisin kertonut Hellolle, että tykkään hänestä, ihan hitokseen. Että haluaisin vaan rutistaa hänet syliini ja pitää siinä. Pidellä häntä kädestä, kun kävellään torilla jätskikiskalle. Ja varsinkin leffassa! Miksen mä vaan vastannut, että milloin mennään seuraavan kerran leffaan..

    Mutta ei, Hellevaara ei sanonut mitään taaskaan. Katsoin vain tiiviisti lähes tyhjää mukia, kun Hello yritti livistää terassikutsusta. Nelly sai hänet kuitenkin lähtemään, ja olinkin niin kiitollinen hänelle. Nelly ja Hello olikin kovin läheisiä, just olivat pelaamassa lenttistäkin. Hello ei pyytänyt minua siihenkään, kun vihasi minua niin paljon. Olisin niin rökittänyt hänet ja hän olisi se, jolla on noin punaiset kädet niin kuin Nellyllä.

    Hitsit, mun on pakko korjata tilanne! Jospa parin kaljan jälkeen uskaltaisin avata suuni ja Hellokaan ei olisi ihan niin vihamielinen minua kohtaan. Pitää ehkä alotella jo kotona ennen lähtöä, että saan suurimmat estot pois päältä, niin saan heti hoidettua asian pois. Ja jos Hello sylkee anteeksipyyntöni vasten kasvojani, voin liueta paikalta vaikka pahan olon säestämänä. Tai sit pyydän Sakun kaveriks, patistan hänet keksimään jonkun verukkeen, jos tulee tukala tilanne.

    ”No, joko mennää?”

    • #2083 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Voi aaaaa taas Tiituksen päänsisäistä maailmaa apuaaaa joku haluaa kerrankin hoitaa Helloaaa ja olisi niin ylpeä siitä että uskaltaisi pitää sitä kädestä matkalla jätskikiskalleeee. Mä kuolen. Hello kuolisi, jos osaisi lukea Tiituksen ajatuksia. Mutta olen kirjoittanut sellaisen vajakkihahmon taas, joka ei tosiaankaan osaa eikä ymmärrä. 😀 Ja vaikka ymmärtäisikin, Hellolla on salaa uskomattoman huono itsetunto. Eihän hänestä kukaan tykkää!! Voisin lukea vaikka eeppisen rakkausrunokokoelman Tiituksen haaveilusta. Ehkä menehdyn.

      Mä olen vähän haaveillut jo aiemminkin Hellosta ja Tiituksesta pelaamassa. Mun on juuri nyt vaikeaa kuvitella, että Tiitus olisi maailman voitontahtoisin henkilö, vaikka harrastaakin jefua. Mutta voihan siitä paljastua uusia puolia taas! 😀 Paljastuisihan Hellostakin, jos he tosiaan pelaisivat. Kuka uskoisi, että Hello, joka on hyvä syömään pitsaa ja surkea yleisesti ottaen kaikessa urheilussa, pelaa aina siitä huolimatta ihan aina voittaakseen. :DD Yleensähän se toki häviää ja kätkee sitten harmituksensa vitsailemalla.

  • #2068 Vastaus

    Tiitus
    Valvoja

    Noa varmaan ainaki lähtee kuskiks, jos joku vielä mukaan lähtee!

    Kontiola

    Hei rakas

    En edes tajunnut, kuka sanoi, että joko mennään, mutta silloin todellakin mentiin. Melkein kaikki hävisi tuvasta omille teilleen ja minäkin poljin kotiin niin kovaa kuin jaloistani lähti. Kipaisin suoraan suihkuun, join siinä samalla ensimmäisen. Viilentyessäni hörppäsin toisen ja olin juuri avaamassa kolmatta, kun mietin, että pitäisiköhän vähän hillitä. Sitten puhelimeni soi: Inari. Yritin parhaani mukaan selittää hänellä missä asuin ja hän vuorostaan kertoi ohjeet kuskille, kunnes yhtäkkiä kuulin Hellon pehmeän äänen. Joku aivojen takanurkassa sanoi, että hän vain naljailee, ei hän sitä tarkoita, ehkä hän luuli minua Jillaksi. Työnsin sen jonkun suoraan nurkkaan häpeämään ja jäin leijumaan siinä tunteessa, että Hello kutsui minua rakkaaksi. Kunnes tajusin, että niin, piti selittää hänelle missä asuin, jotta voivat noukkia minut kyytiin.

    Päästyämme perille en jäänyt haikailemaan mitä jos, vaan istuin suoraan Hellon viereen. Olisin voinut mennä häntä vastapäätä tai hänen puolesta varmaan toiseen pöytään, mutta halusin hänen viereen ja siihen istuin. Hän ei selvästikään ilahtunut siitä, mutta en yksinkertaisesti välittänyt. Sakukin päätti istua minun viereen vaikka toisella puolen oli kaksi kaunista naista ja enemmän tilaa. Samapa se minulle, sainpahan syyn siirtyä vielä lähemmäs Helloa. Ajattelin antaa hänen hetken olla, hengittää ja miettiä omaa olemistaan ja jutella sitten muutaman juoman jälkeen. ”Hei loistavaa, pelikortit!” Huudahdin kun Inari kaivoi pelipakan esiin, koska onhan se nyt mukavampi viettää iltaa pelatessa.

    ”Lämmitä mua nyt, tähän jäätyy” Hello aneli muutaman juoman ja Nellyn kanssa härnäämisen jälkeen. Ennen kuin kerkesin avata suutani, että tottakai, hän yhtäkkiä ponkaisi ylös kuin tykin suusta. Hän melkein kaatui pöydän päälle, koska penkki ei hänen odotusten mukaisesti liikahtanut senttiäkään. Sitten Hello kiemurteli seinää pitkin selkäni takaa pois ja Inari kysyi mihin hänellä tuli kiire. Hän kuulemma tarvitsi lisää juomaa, koska omansa oli jo puolessa välissä. Kuulin hänen myös sanovan jotain vessassa käymisestä, jolloin selkeästi keveämpi ruumiini teki omat päätöksensä ja nousin ylös.
    ”Joo, mä tarjoon seuraavan rundin”, sanoin juotuani oman lasini tyhjäksi. ”Otin jo pari kotosalla, ni pitää käydä vähä tyhjentääs” naureskelin vielä lopuksi, vaikka se ei muuttanut muiden ilmeitä. Aivan sama, ajattelin ja lähdin kävelemään.

    Löysin Hellon nojailemasta varatun vessan vierestä. Tunsin lämpimän tunteen leviävän ympäri kehoani, kun katselin hänen heijailevan päätään seinää vasten – hellästi, silmät kiinni. Hänen pörröinen tukka meni littanaksi ja palautui taas söpöksi karvakasaksi, kun pää irrottautui seinästä. Mutta hänen ilme, se ei ollut niin suloinen. En ihan lukenut oliko hän väsynyt vai vihainen vaiko vain humalassa. Ei, ei se ollut humaltunutta tai vihaakaan, se oli ennemmin harmitusta. Siirryin hiljaa hänen luokse, hänen eteensä, laitoin vessasta pois päin olevani käteni seinää vasten ja sanoin tosissani: ”Hei rakas.”

    • #2084 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Myönnetään. Yritin houkutella parhaani mukaan sinut kirjoittamaan Tiituksen vessajonoon. Sehän on selvää. Olin melko varma, että tarttuisit siihen, mutta myös ehdottomasti varma siitä, että Tiituksella menisi vähän pupu pöksyyn ja koko jutusta tulisi jotain omituista punastelua ja köhimistä. Taidan ehkä pitää Tiitusta (ja varsinkin Helloa) paljon lapsellisempina kuin he oikeasti realistisesti olisivatkaan, koska he ovat minua sen verran nuorempia. 😀

      Mutta oi voi kuinka olikin ihana lukea tällä kertaa rohkeasta Tiituksesta, joka tekee mitä haluaa. Jonkin tarinan yhteydessä aika alkuvaiheessa olen tainnut kommentoida sitä, miten oli ihanaa, kun Tiitus uskalsi tehdä jotain mielensä mukaan. Koen sen nytkin tosi vapauttavana, koska olen itse välillä aika sellainen, jollaiseksi Tiituksen kuvittelen. Ei ole ehkä normaleinta flirttailua sanoa avausrepliikikseen ”hei rakas”, mutta mitä normaalia näissä kahdessa on ennenkään ollut? 🙂 Sentään Tiitus meni ja sanoi jotain, ja se olikin paljon kivempaa kuin odottamani arka sopertelu ja kiertely.

      Musta tuntuu ihanalta lukea siitä, miten Hello on Tiituksen mielestä niin suloinen. En vaan väsy siihen. En itse pysty pitämään sitä mitenkään erikoisena, eikä kai sen takia kukaan muukaan oma hahmoni pystyisi. Itse asiassa kuvittelin Helloa suunnitellessani, että siitä tulisi Hopiavuoren vähiten kiinnostava hahmo, siis kaikenlaisessa seurustelumielessä. :DDD Huonoa hahmosuunnittelua ehkä, mutta en ole ollenkaan pettynyt. Kirjoitat Hellosta niin kauniisti, nostat esiin juuri niitä juttuja joita Tiitus uskottavasti huomioisi…

      Kun luin tämän ensimmäisen kerran, oli jo myöhä, ja ai kuinka minulle tuli kiire iskeä näppiksistä tekstiä pihalle siitä huolimatta. Oli ihanaa keikauttaa näiden valta-asema eri päin kuin yleensä. Ja no — hävyttömästi toivoisin että saisin kertoa näiden suhteesta muutaman romaanisarjan verran ja sitten näistä lopulta, kaiken mutkittelun ja kaartelun ja yllätyksien ja soutamisen ja huopaamisen jälkeen todella tulisi pari. Saan kirjoitettua sinun ja Tiituksen avulla Hellosta paljon sellaista, jonka uskoin jäävän ikuisiksi ajoiksi vain minun tietooni, ja ai kuinka hauskaa mulla on ollut!!

  • #2070 Vastaus

    Tiitus
    Valvoja

    Hello Ilves tietää mitä sanoa, vai tietääkö?

    Typerä mies

    Siinä hän oli, ihan lähellä ja katsoi minua silmiin. Saatoin vain kuvitella, mitä hän miettisi. Ajatteliko hän, että mitäs hittoa minä siinä tein, miksi olin niin lähellä ja ketäs helvettiä kutsun rakkaaksi. Mutta ei, näin hänen räpyttelevistä silmistä, että hän ei ollut – ainakaan enää – vihainen minulle. Lisäksi Hello oli aina sanavalmis, hänellä oli aina jotain sanottavaa kaikkeen, mutta nyt. Nyt hän vain tuijotti minua, niin hiljaa niillä ruskeilla silmillä, että olisin vain halunnut sukeltaa niihin. Painaa hänet tiukasti seinää vasten ja suudella noita huulia, jotka yleensä oli aina niin hymyilevät, mutta nyt ne olivat melko ilmeettömät.

    Katselin kuinka Hellon ilme muuttui hänen miettiessä ja painaessa päätään seinää vasten. Aivan kuin hän olisi vastustellut jotain. Ja sitä hän varmaan tekikin. Kyllähän hänestä nyt näki, etten minä ihan vastenmielinen hänen mielestään ollut. Lisäksi hän punastui: Voi vitsit hän oli ihana! Olisin halunnut silittää hänen punaisia poskia, kertoa että kaikki on ihan hyvin. Ei tarvitse pelätä, hän olisi täydellinen just noin.

    Sitten hän käänsi katseensa alas ja sanoi hiljaa hei. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän jatkoi vitsikkäällä linjalla, kuin yrittääkseen todistaa, ettei ollut lainkaan kiinnostunut minusta. Mutta äskeinen kasvojen tarkastelu kertoi ihan toista tarinaa. ”Ei, ei me vielä mitään tuhmuuksia, vaikka todellakin haluaisin”, vastasin Hellon vitsailuun. Liiankin suoraan, tajusin lopetettuani. Hiton aivot, missä te ootte? Kyllä, olisin halunnut viedä hänet vapautuneeseen vessaan ja maistaa hänen huuliaan, joista olen uneksinut jo useamman päivän. Mutta ei mun sitä pitänyt Hellolle kertoa eikä todellakaan tehdä yhtään mitään sen suuntaista. Mutta estoni olivat tiessään, aivoni sammuksissa ja ajatukseni pakottivat silmäni kohti niitä huulia. Ja ennen kuin tajusinkaan, olin painanut omani niitä vasten.

    Se oli erehdys, hyvin nopea sellainen. Kukaan ei nähnyt eikä kenenkään tarvitse tietää. Jäin ihan hetkeksi vielä nauttimaan Hellon läheisyydestä, kunnes aivoni heräsivät. Helvetti! ”Anteeksi”, mumisin hiljaa ja lähdin pois. Pakko päästä pihalle, pois täältä, täällä on liian lämmin, liian paljon ihmisiä ja melua ja… En pystynyt hengittämään, mutta en jäänyt miettimään sitä, vaan pääsin ulos. Kylmä ilma helpotti oloani, saatoin taas hengittää, kun en enää haistanut Hellon tuoksua. Mutta sitten tajusin kunnolla mitä olin tehnyt ja saatoin vain sättiä itseäni. Typerä mies!

    • #2073 Vastaus

      Nelly
      Valvoja

      Oi ja voi! Miten nämä kaksi voivatkaan olla noin ihania ja arvoituksellisia! Molemmat luulevat toisen vihaavan vaikka asian on juuri päinvastoin! Kun minua jännittääkin!! Äkkiä lisääää, en malta oottaa 😀 !

    • #2085 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Tästä tuli mulle välittömästi rakas tarina, ja sehän on selvää, koska fanitan näitä kahta ukkelia jo, ja kuinka näiden juttu, noh, jutuke, etenee tässä. Samalla ärsyttää. Yritin ihan vähän aikaa sitten muualla viritellä vähän samanlaista asetelmaa, niin kuin olen kertonut, mutta se ei sitten saanutkaan tuulta alleen. Koin, ettei koko juttu ollutkaan kiinnostava muiden kuin minun mielestäni. Nyt et toivottavasti koe samaa. Tästä on tullut mulle tosi, tosi tärkeä tarina, suunnittelet sitten näiden suhdetta syventäväsi tai et. Olen lukenut tämänkin osan noin neljämiljoonaa kertaa, enkä ole vielä lukenut tarpeeksi. Olen arkielämän todenkaltaisten rakkaustarinoiden narkkari, ja vitsit mitkä pöllyt olen tästä jo monta kertaa saanutkin. :DD

      Voi Tiitus, kun joku sulle sanoisi, ettei sulla ole mitään hätää. Hellon pitää ihan itse hoitaa seurustelukuvionsa, eikä sinun, mikäli niiden vuoksi noin hätäännyit. Ja jos säikähdit Hellon mahdollista reaktiota, kunpa tietäisit, miten sekaisin hänet sait. Vaikka kyllähän Tiitus sitä asiaa oikein arvaileekin. Ihanaa, ettet kirjoittanut hänestä idioottia!! Sokeakin näkee, mitä mieltä Hello on hänestä! Olen juhlinut myös sitä, ettet laittanut häntä sen paremmin vähättelemään itseään kuin ylpistymäänkään, vaikka hän huomaakin, että kyllä Hello on hänestä kiinnostunut.

      Riettaasti vihjaileva Tiitus on ihan uusi Tiitus, ja toimii varmaan minuun niin hyvin siksi, että pidän häntä niin kilttinä ja kultaisena, että tämä on hänelle epätyypillistä. En lue tämän olevan ristiriidassa hänen persoonansa kanssa, vaan luen hänen olevan vain jännittävässä tilanteessa.

      Kommentti ei ole tarinan arvoinen, koska mulle vaikeimpia kommentoitavia ovat aina tarinoista rakkaimmat.

      Mut nyt. Ala kirjoittaa. Enemmän. Nopeammin. Koko ajan. Ei mitään paineita mutta odotan päättymätöntä jännittävää romanttista tarinaa, jahkailuineen ja ahdistuksineen kaikkineen, niin kuin olisi jo. 😀

  • #2091 Vastaus

    Tiitus
    Valvoja

    Hello tietää kuka hän on

    Onks oloja?

    Vessaepisodin ja hetken ulkoilun jälkeen kävin pikaisesti sanomassa Sakulle, että lähden kotiin, vaikka olisin voinut tehdä sen viestilläkin. Mutta ajattelin, että jos käyn näyttämässä naamaani tallin tytöille, he eivät alkaisi epäillä, että olisin tehnyt jotain. Jotain todella typerää, niin väärää ja silti.. En oikein tiennyt, miksi sitä tunnetta kuvailisin. Se tuntui vaan niin hyvältä, oikealta? Ei, ei se voisi olla oikein, Hello oli Jillan kanssa eikä hän minua halua. Hän ei nimittäin vastannut suukkoon, vaikka eipä hän myöskään lähtenyt karkuun. Toisaalta, hän ei olisi kyllä pystynytkään pakenemaan, koska oli seinää vasten. Mutta hän olisi voinut työntää minut pois eikö tehnyt sitäkään. Turhauduin omiin ajatuksiin kävellessäni kotiin, joten perillä yritin parhaani mukaan käydä nukkumaan ajatellen ihan muuta kuin Helloa.

    Yö ei todellakaan ollut kovin rauhallinen, kovin montaa hetkeä en ole nukkunut ja meinasinkin, että loikoilen koko päivän sohvalla ja teen kuolemaa. Sitten puhelimeni soi ja koinkin pienen kuoleman, kun sydämeni jätti varmaan useamman lyönnin väliin, hyppäsi sitten kurkkuuni ja melkein putosin lattialle. Pelästyin, että se on Hello, joka vihdoin tajuaa haukkua minut maanrakoon ja käskee pysymään poissa silmistään. Tuijotin puhelimen ruutua pitkään, koska siinä todellakin luki Helemias Ilves. Helloksihan häntä aina kutsuttiin, mutta itse nimeän yhteystietoni oikealla etunimellä ja sukunimellä. Olin jo kahden vaiheilla, etten vastaa. Ei mun oo pakko vielä olla hereillä tai ehkä puhelin oli yön jäljiltä äänettömällä enkä huomannut soittoa. Olin juuri vastaamassa, mutta sitten puhelu lakkasi. Olin jo soittamassa takaisin, mutta sitten ruudulla näkyikin Hopiavuoren Eetun nimi.

    ”Hei, soitinko pahaan aikaan?” Eetu tervehti rempseästi murtaen.
    ”Nnooo, eeeet, tässähän mää oon hereil.” Paljon enemmän hereillä kuin minuuttia sitten Hellon soittoyrityksen jäljiltä.
    ”Camilla ei pääse tänään töihin, niin olisitko voinut tulla pyörähtämään? Tiiän kyl, että sullaki varmaan meni eilen myöhään, mutta ajattelin silti kysyä.”
    Mietin hetken aikaa jomottavaa päätäni, vellovaa mahaa ja sen jälkeen tilini saldoa. Entä onkohan Hello tallilla? Tai Jilla?!
    ”Ymmärrän toki, jos et pääse, kyllä tää hoituu muutenkin.”
    ”Ei ei, kyllä mä tuun, tietenki. Tunnin sisällä viimeistää.”
    Eetu ei todellakaan pyytänyt helposti apua, en itse asiassa tiedä onko hän koskaan pyytänyt mitään. Ei ainakaan minulta, joten tottakai minun oli mentävä, vaikka olotilani olisi ehkä vaatinut lepoa.

    ”Mä sanon nyt ihan suoraan, että mun olo ei oo ihan parhaimmasta päästä. Mutta uskon, että musta on enemmän apua kuin jos olisit yksin hoitanut kaiken, joten tässä sitä ollaan.”
    ”Joo, kiitos tosi paljon, että tulit. Jos vaikka hoidat ton Jussin tallin tuttuun tapaan, katsotaan mitä sen jälkeen tehdään.”
    Niinpä astelin suulin kautta talliin ja kuka sieltä käveleekin melkein päin: Jilla. Emmehän me edes osuneet toisiimme, emmehän? Mietin, koska näin selvästi tuskaa naisen kasvoissa. olin jo kysymässä, että sattuiko häntä, mutta hän jo viipotti suitsien kanssa ulos tarhoja päin. Kohautin olkiani ja mietin, että ehkä hänellä oli vain se aika kuukaudesta, silloinhan naiset voi mennä sekaisin siitä, että hengittävät. Tätä olen ainakin oman pikkusiskoni kohdalla kokenut useammin kuin olisin halunnut.

    Minulla meni melkein tuplasti enemmän aikaa karsinoiden siivoamisessa kuin normaalisti, koska minun oli juotava paljon useammin ja kävin muutaman kerran ihan istumassa pihalla. Sain kuin sainkin karsinat vihdoin siivottua ja viedessäni viimeistä lantakuormaa pois, Hello tuli vastaani Typyn kanssa. Muistin vasta silloin, etten ollut soittanut hänelle takaisin, koska Eetu oli sekoittanut ajatukseni. Pelästyin, että kuvittelikohan Hello minun vain pelleilleen hänen kanssaan, kun niin kävin hänen päälle ja sitten en edes soittanut takaisin. Nyt en antaisi oman pelkoni viedä voittoa ja olla sanomatta mitään, vaikka kurkkuni tuntuikin taas tuttuun tapaan kuivalta.
    ”Hei”, sanoin Hellolle, joka oli juuri ohittamassa minua. ”Mä en.. kerenny vastaamaan sun soittoon, oli vähä.. Heikko olo.” Naureskelin, kun laskin kottikärryt alas. Huh, tulipas jotenkin kuuma olo. Miksei Hello sano mitään? Tuijottaa vaan. ”Niin ja sit Eetu soitti ennen kuin ehdin soittaa takas ja mulla hävis ajatus.” Jatkoin toivoen, että mies vastaisi edes jotain. Onkohan se taas vihainen? Kyllä mäki varmaan olisin.

    • #2098 Vastaus

      Nelly
      Valvoja

      Oi kun mä olen tyytyväinennn! Tiitus on ollut niin raukka muutamassa viimeisessä tarinassa ja sitten tuli suukkotarina joka muutti kaiken! Hänestä tuli Mies, joka tulee tallille hommiin jäätävissä oloissa ja vihdoin saa puhuttua Hellolle. Tai ainakin yrittää kovasti.

      Kyllä mun sisäinen Draamalaama saa nyt nauttia oikein kunnolla 😀 ! On kiva seurata aktiivista tarinaa, joka pompottelee puolelta toiselle aina uusien käänteiden kanssa. Oon salaa myös tyytyväinen, etten itse kuulu tarinaan kuin pienenä sivuroolina – tää on jännempää näin! Parasta on, että saan täällä yksinäni jossitella tulevia tapahtumia ja sitten lukea, kuinka ne oikeasti tapahtuvat. Ihan kuin seurais teeveestä jotain draamasarjaa, joka tulis tiettynä aikana ja aina pitää jossitella että mitä jos ja kun ja apua. Samanlainen olo, ilman että tietää koska tulee seuraava osa. Ja aina oon yhtä innoissani, kun seuraava osa tulee 😀 . Ihan superia!

    • #2134 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Mä olin tulossa sanomaan jotain samansuuntaista kuin Nelly: että nyt Tiituksessa on enemmän särmää. Vaan ei vielä liikaa. Pidän häntä vieläkin kilttinä ja iiihan vähän passiivisuuteen taipuvaisena, ja en kyllä taida olla valmis päästämään siitä mielikuvasta irti. 😀 Sopivasti särmää on kuitenkin aina hyvä juttu. Jotain arempaa ja pehmeämpää puolta tulee kuitenkin esiin siinä, miten Tiitus ei vastannut Hellon soittoon, vaikka sitten kuitenkin uskalsi puhua hänelle tallissa. Vähän jännitti etukäteen, alkaako Tiitus luikkia uudelleen nurkkia pitkin. Vaan ei. Jonkin ryhtiliikkeen hän näyttää nyt tehneen. 😀 Kai Helloa on nyt jotenkin helpompi lähestyä, kun Tiitus joka tapauksessa tietää, että Hello on kiinnostunut?

      Eetulle Tiitus on varmaan yhtä kullanarvoinen tallissa kuin mulle tarinassa. Kunhan ei nyt aiheuttaisi itselleen rytmihäiriöitä ja vaikka mitä huhkimalla liikaa, kun ei voi hyvin…

  • #2100 Vastaus

    Tiitus
    Valvoja

    Tää ois varmaan sopinut tallikirjaanki, mutta olkoon nyt täällä.

    Koko maailma tietää

    Terapiahevonen

    Mitään sanomatta Hello raahasi minut kädestä pitäen Typyn kanssa hevosen karsinaan ja päästettyään irti, voisin melkein vannoa tietäväni, mitä hänen silmien takana liikkui. Hän olisi halunnut tulla lähemmäksi, sen näki hänen jalan pienestä liikkeestä, mutta sitten hän painelikin käsillään punaisia poskiaan. Vakavasti kuiskaten hän kehui suutelutaitojani, josta olin ehkä hieman ymmälläni: Minähän vain painoin huuleni hänen huulille, hän ei edes vastannut takaisin ja hetken hengiteltyäni hänen tuoksuaan lähdin karkuun. Ei kyllä kovin kummoinen ensisuudelma minun mielestä. Mutta jos tuollainen sai Hellon sukat pyörimään, niin mitähän hänelle käy, jos ottaisin hänet tiukasti syliin ja suutelisin niin kauan, ettei hän voi kuin tulla mukaan. Mutta ei, en tekisi sitä, en täällä, en nyt, en ehkä koskaan.

    Sitten Hello sai suunsa vihdoin auki, jossain määrin. Hän änkytti lauseen pätkiä, tuijotellen kenkiään ja Typyn kavioita enkä ollut ihan varma, mitä hän halusi sanoa. Sen verran kuitenkin oli selvää, että hän ei ollut vihainen, ei sinne päinkään. Ei hän muuten olisi tuonut minua tähän karsinaan, eihän? Lopulta kun Hello ryhdistäytyi ja katsoi minua suoraan silmiin ja sai sanotuksi sen, mikä oli ainoa oikea ratkaisu tässä tilanteessa: Hänen täytyy ensimmäisenä puhua Jillalle, ennen kuin me voimme tehdä yhtään mitään. Edes puhua saatikka viettää aikaa, vaikka vain ystävinä. Hellon katkonaisista lauseista, hänen silmistään sekä käden liikkeestä, joka selvästi jäi kesken, sain tunteen, että hän oli kiinnostunut. Ainakin jonkun verran eikä pelkästään ”Me ollaa vaa ystävii” ajatuksena. Mutta hän on edelleen Jillan kanssa enkä näe mitään syytä, miksi hän siitä lähtisi mun takia. Enkä enää tiedä voidaanko me olla edes ystäviäkään, koska ”ystävät ei tee fritsuja” niin kuin Sanni laulaa.

    Kun Hello avasi Typyn karsinan oven, olisin halunnut napata hänen kädestä kiinni. Suudella vielä kerran, ihan nopeasti, koska eihän kukaan sitä näe täällä, kuten ei nähnyt eilen baarissakaan. Mutta tiesin, ettei se olisi oikein, ei Helloa eikä varsinkaan Jillaa kohtaan. ”Mä oon pahoillani”, kuiskasin hiljaa, kun hän lähti. Hello ei kääntynyt katsomaan eikä edes pysähtynyt, joten en ole varma kuuliko hän mitään. Typy katsoi hetken Hellon perään ja kääntyi sitten minua kohti. ”Mä oon oikeasti pahoillani”, totesin tammalle rapsuttaessani sen otsaa. ”Onneks sä et oo vihane, ethän? Ja sä varmaan ymmärrät täysin, miksi tykkään sun omistajasta, sähän tykkäät siitä kans.” Suomenhevonen hörähti ja minun oli pakko halata sitä, koska en saanut halata Helloa. Rutistin niin kovaa, että teki kipeää, koska tajusin, etten varmaan koskaan saisi halata Helloa niin.

    ”Siellähän sä oot. Mitä sä siellä ees teet?” Eetu kysyi Typyn karsinan eessä.
    ”Öö joo totaa..” Aloitin irroittaessani kädet Typyn kaulalta. ”Typy näytti siltä, että kaipas halia.” Naureskelin teennäisesti, toivoen ettei Eetu huomaisi mitään. ”Hello vaan törkkäs sen tänne ja lähti pois, ni ehkä tyttö tunsi ittesä yksinäiseks”.
    ”Selvä. Vieläkös sä jaksat? Pitäs tarhat käydä läpi ja varusteitakin huoltaa.”
    ”Joo, sopiikos jos kävisin noita varusteita läpi. Pihalla on aika hitsin kuuma ja on vieläki vähä hapeton olo.”
    ”Juu, sehän sopii”, Eetu totesi ja jatkoi matkaansa. Hapeton olo, voi hitto, että oon tyhmä. Olisi ehkä sittenkin pitänyt mennä pihalle, siellä kuitenkin saisi paremmin happea ja ehkä sinne ei eksy muita ihmisiä. Mutta en minä nyt enää lähtisi Eetun perään, vaan suljettuani Typyn karsinan astelin varustehuoneeseen tavaroita tarkistamaan.

    • #2101 Vastaus

      Nelly
      Valvoja

      Nyt kehun kyllä otsikointitaitoa. Keksit aina tosi hyviä otsikoita ja tässäkin se sniikkaso vähän sisältöä; ei paljastanut liikaa mutta antoi jonkin verran suuntaa tarinalle. Oon ehkä vähän kade 😀 !

      Ihana Typy kun auttoi noin. Antoi halata ja toimi sijais-Hellona, kun toinen vain juoksi pois. Elän tän tarinan myötä jotenkin ekstra paljon Tiituksen tunteita. Tosi paljon surua, ehkä vähän hämmennystä ja jonkin verran kaipuuta. Ihana tarina!

    • #2135 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      En mä tiedä mikä mun on, mutta tämäkin tarina saa mut ihan sekaisin Tiituksesta. 😀 Se on varmaan yhdistelmä sitä, miten Tiitus nyt on oppinut ajattelemaan tarinoissa ja sitten ajattelee, huh huh, vaikka mitä Hellosta! Ja sitä, mitä Tiitus haluaisi tehdä, mutta ei kuitenkaan loppujen lopuksi tee (miten rakastankaan vetkuttelua) ja sitä, ettei Tiitus tässäkään tarinassa ole idiootti, vaan näkee kyllä, mitä Hello ajattelee, ihan niin kuin Kontiolassakin. Vaan eipä hän näe liikaa. Miksi tosiaan Hello eroaisi tyttöystävästään? Miksi Hello nyt Tiituksesta tahtoisi muuta kuin puhua asiat halki? Tottakai kyse on vain siitä, miten Hello haluaa olla rehellinen Jillalle… Ehkä sitten jutella Tiituksen kanssa…

      Ja sitten Tiitus vielä halaa Typyä oikein kunnolla ja on ajatuksissaan kuitenkin tavallaan halailemassa ihan jotain toista, ja meinaan kuolla tietenkin taas. Koska aaaargh Tiitus, tekisi mieli ravistaa sua! Etkö tunne Helloa hä? Jos sulla ei olisi sille ihan järjetöntä merkitystä, kai se nyt vain nauraisi ja toilailisi, niinhän se aina! Älä ole noin allapäin!! Mutta kun toisaalta just tästä on kiva lukea tässä vaiheessa tarinaa. Tiitus niiiiin tykkää Hellosta, vaan ei tiedä, mitä tehdä sillä asialla. Onko maailmassa muka olemassa yhtään mitän jännittävämpää kuin ihmisen tunne-elämä?

      Tämä koko draama tähän asti on ollut niin kuin mua varten, mulle lahjaksi kirjoitettu. Olisin ollut aivan sairaan onnellinen, jos olisin päässyt vain lukemaankin tätä, mutta voi veljet, tämän kirjottamisesta mä olen unelmoinut suurin piirtein aina. Kun tästä voisi ihminen elantonsa saada, niin eihän mulla olisi eläessäni hädän päivää. 😀 (Ai onko muka olemassa sellanen ammattikuvittelijan ammatti? Laittaa sanoja paprulle ja sit siit tehdään semmonen, mikä sen nimi nyt on, böök? Mutta kun se on niin yksinäistä se!! Yksin on tylsää kirjottaa.)

  • #2122 Vastaus

    Tiitus
    Valvoja

    Jefuharkat

    Harjoitukset alkoi samalla tavalla, kuten aina ennenkin: Ensin lämmiteltiin yleisesti hölkkäämällä kenttää ympäri ja sitten tehtiin erilaisia taivuttavia liikkeitä, kuten askelkyykkyjä, karhukävelyä, sivulaukkaa ja sumokävelyä. Lopuksi vielä nostimme sykkeet kunnolla koholle sprint-juoksuilla. Sen jälkeen treenasimme askelkoordinaatiota tekniikkatikkaiden kanssa juoksemalla ne ensin päästä päähän suorassa linjassa ja sitten sivuttain. Ja tietenkin niin, että molemmat jalat kävi jokaisessa välissä.

    Olin huomannut jo kentälle tullessani, että osa porukasta vilkuili minua. Olinhan minä tullut vähän myöhässä, joten oletin, että se johtui vain siitä enkä miettinyt asiaa enempää. Mutta kun outo tuijottaminen jatkui joka juomatauolla ja moni vain käänsi katseensa pois tuijottaessani heitä takaisin, oli minun pakko kysyä Sakulta: ”Onks mulla räkää nenässä vai miks kaikki kattoo mua noin?”
    ”Joo tota, mun piti sanoo sulle..” Hän aloitti, kunnes Urho tuli naureskellen luoksemme.
    ”No nytkö sä yrität iskeä meidän Sakuaki vai.”
    ”Anteeks mitä?” Kysyin tyhmänä. ”Miks mä… Mitä sä sekoilet?” Jatkoin hieman pelästyneenä. Eihän kukaan tiennyt keskiviikosta, eihän?
    ”Nii-i, miks iskisit, kun vast pari päivää sitte imuttelit ihan toisen äijän kanssa”, Urho totesi selvästi inhoten. ”Hintti.”

    Menin täysin lukkoon. Pystyin vain tuijottamaan siihen, missä Urho mielessäni edelleen katsoi tarkalleen sillä samalla tavalla kuin yläasteella luokkalaiseni, kun saivat tietää, että tykkäsin muistakin kuin tytöistä. Tai Ypäjän harjoitteluaikana muut tallilaiset, kun en ollutkaan tyypillinen heppapoika, joka harrasti hevosia vain tyttöjen takia. Eihän Urho siinä enää seissyt, vaan oli lähtenyt takaisin kentälle, naureskellen parin kaverinsa kanssa. Sakukin oli mennyt, enkä yhtään ihmettele.
    ”Tiitus, alas tulla ny!” Valmentaja huusi. Mietin valehtelisinko huonoa oloa tai vaikka sitä, että aikaisemin saamani taklaus alkoikin ilmoitella ikävästi itsestään.
    ”Joo, sori”, pahoittelin palatessani muiden luokse. Nythän minä en lähde pakoon. Kuvitelkoon Urho mitä haluaa, minähän jatkan treenejä.

    Urholla todellakin oli jotain hampaankolossa, koska treenin loppupelissä hän teki kaikkensa, että sai runnottua minut. Hän kuitenkin teki sen kaiken taiteen ja sääntöjen mukaan, joten minun ei auttanut kuin kestää iskut. Ja lopulta ne olikin paljon helpompia kuin ne katseet muutamilta joukkuekavereilta, kun vaihdoimme treenien jälkeen vaatteita. Mutta katseetkaan ei tuntuneet niin pahalta kuin ajatus, että tieto todella oli levinnyt. Ei sillä ole väliä, jos Urho tai Lari tai hiton Ossi ei voi sietää minua, mutta se, että tallilaiset saattavat tietää asiasta, tuntui todella kamalalta.

    • #2131 Vastaus

      Nelly
      Valvoja

      Nyt heräs joku mun monista egoista ja rupes heiluttelemaan pikkuisia nyrkkejään. Ja tekemään päätelmiä vain yhden tarinan perusteella. Tällaisia ne päätelmät on; Urho on kamala ja me ei nyt tykätä siitä. Hyi kamala. Haluisin pitää Urholle puhuttelun joka sisältäisi muunmuassa sen, että joukkueessa pelataan kaikki yhdessä joten lopeta turha runnomininen ja että hintti ei oo kirosana tai haukkuma ja ihan niinku Tiitus on valinnu sen ja se on vaan hyvä että meitä on erilaisia ja että Urho on ihan kakka 😡 .

      Mutta sen sijaan, yritän olla aikuinen ja kehua tarinaa joka oli tosi hienosti rakennettu ja sisältö oli onnistunut.

      Minusta kyseessä on jalkapallo, mutten ole varma. Menetin varmaan jotain tunnekuohuissani koska Urho ei oo kiva, mut ei mennä siihen nyt. Haluun vaan sanoo et tää jalkapallo ei oo kivaa nyt. Koska missä lajissa pitää ottaa vaan iskut vastaan? Mikä järki siinä on. Toinen tekee selvästi vaan hallaa ja tahallaan, mutta hei, se on ok koska jotain. Ja tarkotan tän nimenomaan sen kannalta, että nyt on pelissä vikaa. Taas yks syy, miks en liiku tai aio liikkua.

    • #2136 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Miten mä luen tässä kaksi tarinaa. 😀 Luen sen, mitä Nellykin, että Urho on apina, ja että näin se pienellä paikkakunnalla vain pakkaa mennä. Mä asuin itse Otsonmäen kaltaisessa kunnassa lapsena, ja tätä se vaan on. Varmasti on monesti isommissakin paikoissa, mutta veikkaan että vielä enemmän Otsonmäen tapaisissa. Ei siedetä kerta kaikkiaan mitään erilaisuutta, ei edes (tai oikeastaan ei varsinkaan) aikuisena. Luulisi, että kiusaaminen ja tasapäistäminen jäisi peruskouluun, vaan ei. Se jatkuu. Kun mä menin Helsingin yliopistoon, mä huomasin olevani oikeasti tosi ihmeissäni, kun ketään ei oikeasti kiinnostanut, että mä oon niin nörtti, että mun suurin intohimo on kirottaa ja kirottaa, eikä muutkaan mun viat oikeasti kiinnostaneet yhtään ketään. Ja kun mä palasin tänne, Otsonmäen lähelle, on ollut masentava huomata, että vaikka mä olen jo ihan aikuinen, kaikkia kiinnostaa vieläkin jotenkin ”tehdä musta normaali”. 😀 En siis edes ihmettele, että Tiituksen aikuisten ihmisten joukkueessa Tiitus on muille ongelma. Aina on joku Urho joka työpaikalla, joka joukkueessa, joka naapurustossa, ja yleensä useampi.

      Mutta toinen tarina, jonka näen, on se, jonka mun pieni sisäinen suuta soittava Helloni saa mut näkemään. Kun Urho tietää, että Tiitus tykkää pojista, niin sille syttyy aika kova vimma makoilla Tiituksen päällä jonkun taklaamisen varjoilla, naaaaaa? 🙂 Voi Tiitus, kun sulla olisi terävämpi kieli ja suurempi suu, niin siihen rakoon iskisit.

      Välillä mä toivoisin, että täällä olisi fanifiktioalue. Haluaisin kirjoittaa tälle sellaista jatkoa, jota ei oikeasti voisi tässä vaiheessa tapahtua. Jos Hello olisi siellä, se räköttäisi kuin terrieri. En sitten tiedä, tekisikö se enemmän hallaa kuin hyötyä, mutta oi voi kuinka olisi kiva näyttää, miten terävä kieli silläkin on silloin harvoin, kun se suuttuu. 🙂 No, ehkä joskus.

      Vaan ei ole Tiituksella helppoa. Mua alkoi heti pelottaa, että mitä lie nyt tapahtuu. Säikyttääkö Urhon päänauonta Tiituksen lopulta kuitenkin piiloonsa? Mitä jos ne saa tasapäistettyä siitä heteron? Mitä jos tämä estää mun hellohaaveet kun sellainen olisi Tiituksen mielestä liian ahdistavaa? Ja Mitä jos Sakukin sen jättää..? Ei niin vain saa käydä, että Hopiavuori olisi kaikki, mitä Tiituksella on. Sehän tykkää pelaamisesta vähintään yhtä paljon. 🙁

      Sait muuten vakuutettua mut tuolla alkulämmittelyllä. Tiituksen jefuharrastusta on aina sivuttu kevyesti, mutta nämä yksityiskohdat saivat minut näkemään, että siellä se todella viipottaa alkulämmittelyssä. Nyt vasta uskon, että se on urheilija myös. 😀

  • #2148 Vastaus

    Tiitus
    Valvoja

    Rikki

    Treenien jälkeen Saku pyysi minua kaupungille ja meinasin jo kieltäytyä, koska hetkellisesti ajattelin, ettei hän välttämättä haluaisi julkisesti kulkea minun kanssa. Emmehän me olleet tunteneetkaan kuin reilun vuoden, mutta pidin häntä hyvänä ystävänä. Ja niin hän kyllä olikin, koska lähtiessämme hän kuittaili takaisin suutaan soittaville Urholle ja Ossille.
    ”Nyt pää kii! Jos vielä jatkat tota, ni vois kuvitella, että sua vaan kyrsii, ku Tiitus ei oo sua katellut.” Ohoh, miksen mä ite tajunnu tollast! Jotain Urho vielä mussutti astuessaan autoonsa, mutta laskin pisteen silti meille.

    Jätimme treenikassit Sakun autoon, kun nousimme Jerikon nurkilla.
    ”Meinasit sitte syyä rasvasesti heti treenin jälkee, vai?” Kysyin Sakulta, kun hän lähti kävelemään grilliä kohti.
    ”En oo oikein syöny mitää ja rupes vaa nii vituttaa toi Urho.”
    ”Ei sun todellakaa ois tarvinnu sille mitää sanoo, joudut vaa pahemmin liemeen tost”, totesin hieman harmissani. Voin jo kuvitella kuinka idiootti kumppaneineen luulee, että mulla ja Sakulla olis jotain juttua. Tai että pitävät mua ihan nössönä, ku toinen tollee puolustelee.
    ”Pakkoha niille oli jotain sanoa!” Saku sanoi selvästi tulistuneena.
    ”Joo joo, ihan rauhassa”, sanoin hieman säikähtäen, koska Saku kävi todella kuumana. ”Jos nyt vaan mennää ottaa ne isot makkaraperunat. Ei ne naiset iha väärässä oo, ku sanovat, että ruoka auttaa suruun”, sanoin naureskellen.

    ”Voi luoja, ei ois pitän ottaa kaikilla täytteillä”, huokailin, koska olin niin täynnä.
    ”Nyt kun pääsis mahan vieree makaamaa, ni oisin taivaassa”, Saku nauroi ja tiesin, että hänellä oli ihan samat olot kuin minulla.
    ”Sä sitte todella teit niiku muut juoruaa?” Saku kysyi varovasti hetken hiljaisuuden jälkeen.
    ”Ai mitä, etkö sä ollu varma vai?”
    ”Joo, en mä oo mitää nähny, kuulin vaan ku jotkut puhu jostain kuvasta.”
    ”Kuvasta? Voi helkutti sentää.” En halunnut puhua siitä, en välttämättä Sakun kanssa enkä ainakaa missää grillin pöydän ääressä, joten vastasin lyhyesti: ”Joo ja en, se siitä.” Nousin ylös ja vein roskani sekä tyhjän Fantan niille kuuluviin astioihin. ”Mä voisin ottaa mun kassin sun autost, kävely vois tehä hyvää. Alkaa vähän noi Urhon taklaukset tuntuu – Ja äskeiset perunat.”

    ”Se kyllä veti sua aika koval otteel”, Saku totesi, kun kävelimme hänen autolle päin.
    ”Noo, kuuluu peliin ja sillee.”
    ”No joo, kuuluu ja kuuluu. Kyllähä siitä ny näki, että se oikee hakemalla haki niitä paikkoja. Ihmettelen kyllä, ettei se mitää laitonta tehny.”
    ”Ehkä se vaa kaipas läheisyyttä!” Nauroin, koska mieleeni tuli Sakun aikaisempi kommentti. ”Pitää varmaa ens kerral sanoo sille, että kyllä mä voin sen kaa muutenki halailla.”
    ”Ehottomasti pitää! Mä voin jo kuvitella kuinka se menee sanattomaks siitä.”
    ”Mut hei, kiitti täst. Oikeesti. Halaisin sua, jos ei tarvis pelätä, että koht joku levittelee siitäki kuvia.” Pystyin jo esittämään, että se olisi hauska asia, vaikka se edelleen tuntui pahalta. Otin laukkuni Sakun autosta ja lähdin kävelemään kotiin päin.

    Tai siis se oli tarkoitus, mutta jostain syystä päädyin kävelemään joen yli enkä sitä myöten alaspäin kotia kohti. Lisäksi olin kävellyt jo jonkun tovin ennen kuin edes huomasin, että olin kävellyt ihan vikasuuntaan. Seisoin meijerin lähellä, kun tajusin, että jos vielä jatkaisin hetken joesta poispäin, päätyisin Hellon rivitaloille. Enkä mä voinut mennä hänen luokse, koska lupasin odottaa, kunnes hän saa keskusteltua Jillan kanssa. Treenikamat painoivat ainakin viisikymmentä kiloa olkapäälläni roikkuvassa putkikassissa, käsiäkin särki ja jalat ilmoittivat, että haluttais vaakatasoon – niiku nyt! Joten istahdin bussipysäkin penkille, koska sen enempää en pystynyt niille antaa. Tiesin, että minun olisi vain pitänyt kääntyä ympäri ja kävellä kotiin. Tai vaikka soittaa Sakulle, että heeeiii, mä vähä intouduin lenkkeilemään enemmänkin, voisitko tulla heittää mut kotii. Mutta istuin vain ja mietin menneitä päiviä. Miten mä oon tähä ajautunut? Tuntuu, että oon ihan hajalla, niin fyysisesti kuin henkisesti, enkä mä tiedä mitä tehdä. Eikä mun auta kuin odottaa ja sen jälkeen voin olla sitten rikki ihan kunnolla.

    • #2149 Vastaus

      Nelly
      Valvoja

      Tiedän fiiliksen, et on joku kuva josta ei halua puhua mut kaikki puhuu siitä. Mun käy sääliks Tiitusta, vaikka koen paljon myös muita osallisia kohtaan. Tiitusta mun käy varmaan eniten sääliksi Urhon takia. Mut hyvä et Saku oli paikalla eikä jättäny!

    • #2154 Vastaus

      Noa
      Osallistuja

      Voi Tide mitä tarinaa täältä löytyykään!! Ihan mielettömän siistiä seurata tätä Tiituksen kehitystä ja matkaa, kun joka tarinassa tapahtuu jotain tärkeää hahmon sekä juonen kannalta. En tiedä oliko sulla mitään selkeää ideaa jo valmiina Tiituksen tänne tuodessasi, että tälläisen tarinan minä haluan nyt kertoa. Siltä se tuntuu, että jokainen asia on loppuun saakka mietitty ja kun yksi tarina on julkaistu, toisen idea on jo loppuun hiottu. Nämä Helloon liittyvät tarinat myöskin. Siinä missä Hello on Otsonmäen väen keskuudessa suosittu niin Tiitus on meidän kirjoittajien keskuudessa suosittu!

      Etpä arvaa, miten helpottunut mä olen kun Saku oli Tiituksen puolella. Urhoja riittää tässä maailmassa enemmän kuin tarpeeksi eikä siltä voi välttyä vieläkään, edes näin herran vuonna 2019. Onneksi Sakun tapaisia kavereita löytyy melkein yhtä helposti!

      Musta Tidellä on ihan omanlainen puhumistapa. Se eroaa kaikista muista Otsonmäen hahmoista tavalla, jota en ihan osaa selittää. En osaa myöskään yhdistää sitä mihinkään murteeseen tai paikkaan josta se olisi lähtöjään, mutta se on musta äärimmäisen mielenkiintoista! Niinkuin oon ennenkin sanonut niin dialogi kiinnostaa mua paljon, ja tässä tarinassa se oli erinomaista. Tarina kulki sekä sen että dialogin ulkopuolisen kerronnan avulla eteenpäin niin, että tapahtunutta kiteytettiin samalla kun uutta asiaa käsiteltiin. Lukijan ei ikinä tule tylsää.

      Ja tässäpä tuli Tiituksesta kaksi puolta esille hienosti.
      ”Ehkä se vaa kaipas läheisyyttä!” Nauroin, koska mieleeni tuli Sakun aikaisempi kommentti. ”Pitää varmaa ens kerral sanoo sille, että kyllä mä voin sen kaa muutenki halailla.”
      Mun oma henkilökohtainen suosikki tästä koko tarinasta, se kertoo miten paljon Tiituksella on huumorintajua ja että hän on aina rento tyyppi luonnostaan. Joku vähän mukiloi treeneissä normaalia enemmän, no jaa, vedetään läppäkortti omaan, mahdollisesti muiden silmissä kyseenalaiseen suuntautumiseen viitaten. Ehkä se on myös puolustusmekanismi, heittää läppää ja naureskella kuin se ei olisi isokaan juttu. Lopussahan nimittäin käy selväksi miten raskasta tämä kaikki on Tiitukselle. Voi reppanaa. Mä en itseasiassa yhtään osannut odottaa tuota loppua, kun muuten tarinassa välittyi pitkälti aika rento, melkein hyväntuulinen fiilis Sakun kanssa jutellessa. Voisinpa kertoa Tiitukselle että kyllä se siitä, kaikki järjestyy, mutta samalla onneksi etten voi, sillä onhan tämä draama niiiin mehukasta seurattavaa että! 😀

    • #2179 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Jes! Jes. Hyvä Saku! Just noin niille nälväistään, ja vielä lähetetään lentosuukko perään jos vielä kuuluu jotain. Mä olen niin onnellinen, kun Saku ei Tiitusta hylännyt, vaan sen sijaan jopa puolusti ja yritti vähän kyselläkin, että onko kaikki nyt kunnossa. Ja sitten vie syömään. Niin kuuluu kaverin tehdä. Myös Tiituksen halailukommentti, jonka toki jo muutkin ovat nostaneet esiin, oli kiva. 😀 Olin taklaustarinan kanssa niin huolissani, mutta nyt näyttää siltä, että kyllä se Tiitus pärjää. Onhan sillä Saku, ja hyvällä säkällä se osaa kohta itsekin nälviä takaisin. Vaan aina vain pidän sen siitäkin puolesta, ettei se osaa. On ihana kontrasti, että kun se on tuollainen iso ja vahva Mies, niin sekin tarvitsisi suojelua ja hoivaamista, niin kuin kaikki ihmiset.

      Jätit tähän hyvän koukun, josta pidin kaikkien hahmojeni näpit erossa, vaikka luinkin tämän oikeastaan heti kun julkaisit. Ajattelin, että ehkä haluat leikkiä välillä jonkun toisen kanssa, vaikka Le Omistushaluinen Minä tietenkin sinut ja Tiituksen mielellään pitäisikin ihan tasan ja vain itselläni, koska niin hauskaa minulla on ollut. 😀

  • #2166 Vastaus

    Tiitus
    Valvoja

    Nellyn kauppareissu

    Ai suihkuseuraa?

    Niin se Nelly sanoi, kun oli napannut minut Eetun auton kyytiin pysäkiltä. Ja puhui se lehmästäkin, että sellainen olisi hyvä olla tallilla. Silloin ei tarvitsisi hakea maitoa kaupasta, kun voisi vain käydä lypsämässä omalla pihallaan. Ajatus oli niin huvittava (ja saatoin ehkä olla hieman väsynyt), että rupesin nauramaan ihan kunnolla, niin että silmät vuoti. Sarvipää kyllä sopisi muiden lehmänkirjavien ponien joukkoon oikein mainiosti, joten miksikäs ei. Sitten Nelly pilasi hetkellisen iloni kysymällä samaa kuin Saku: Mitä sä teit, miks sä teit, ookko iha tyhmä? Totesin suoraan, etten halua puhua siitä, johon nainen vastasi, ettei hän edes sanonut mitään, hän halusi vain tietää kuinka voin.

    Voi kunpa olisinkin voinut vastata rehellisesti. Kertoa, että muakin sattuu, vaikka minä se tyhmä olinkin. Että tiedän, etten minä saisi surkutella, itsehän kaiken aiheutin ja vielä pahempaa, aiheutin pahaa oloa muillekin. Mutta silti haluaisin, että joku tulisi ja halaisi minua, oikein kunnolla rutistaisi. Sanoisi, että kyllä kaikki järjestyy, vaikka nyt onkin vähän huono hetki. Mutta sanoin sen, mitä kerron aina kaikille, riippumatta miltä oikeasti tuntuu: ”Kyl mä tässä nyt jaksan.” Ja olihan se ihan totta, kyllä nyt oli jo paljon helpompi olla, kun oli edes joku siinä vieressä. Ja kun Nelly vielä tarjosi juomaseuraakin, jos sille tulee tarvetta. Teki mieli kysyä, että lähdetäänkö vaikka heti, mutta hän kääntyikin jo kaupan pihaan ja kertoi, että pitäisi hakea sitä maitoa.

    ”Sä tarviit suihkun ja mä seuraa”, hän totesi, ihan tavalliseen tapaansa. Tuijotin naista hetken aikaa ja tunsin kuinka suupieleni nousivat auttamattomasti jälleen hymyyn.
    ”Voi Nelly Nelly, sä kyllä tiedät, miten miehen saa sulamaan. Tottakai lähden sun kanssa suihkuun!” Nauroin ja nappasin Nellyn kainaloon, kun kävelimme kauppaa kohti. Hän vastasi nauruuni eikä lähtenyt vierestäni pois, vaan vei kätensä selkäni takaa kylkeä vasten. Mietin, että kyllä mä mieluusti veisinkin Nellyn suihkuun. Voin jo kuvitella kuinka hänen tuuheat tummat hiukset liimautuisivat hänen kasvojen reunoille, tummat huulet kastuisi vesipisaroista..

    ”Nii, että tarviitsä jotain?” Nelly herätti minut päiväunilta. Irrottauduin naisen otteesta, koska pelästyin, että tein jotain taas väärin.
    ”Ei.. Tai siis joo, jotain juomista. Ja pitää ottaa pari pakettia kahvia, kotoo alkaa olla loppu ja vois teilleki viiä.” Koska asuihan Nellykin periaatteessa tallilla, vaikka ei ihan saman katon alla kuin muut. Niinpä otimme neljä pakettia kahvia, kilon sokeripaketin sekä muutaman purkin maitoa.
    ”Pitäskö mein ottaa jotain naposteltavaa?” Kysyin kun olimme jo menossa kassalle. ”En tiiä, mä en oikein haluais olla yksin. Ni meitin, et..” takeltelin. En kai mä nyt oikeasti oo pyytämässä heti Nellyä pitämään mulle seuraa.
    ”Hei joo, sehä ois kivaa! Jollei muita kiinnosta, ni voidaa väsätä joku terassin naurettava esi-isä mun ovelle ja olla siin nauttimassa keleistä!” Nelly vastasi mutkittelematta. Miksen mäkin oo niiku Nelly, se tietää aina just mitä sanoa ja sen kanssa voi kaveerata kuka vaa. Myös tällane yks hölmö, joka ei osaa sanoa edes lausetta loppuun.

    • #2168 Vastaus

      Nelly
      Valvoja

      OI KAMALA, ENHÄN MINÄ NYT AJATELLU ET SEN LAUSEEN VOI OTTAA NOIN :DDD ! Ajattelin ne kahtena erillisenä juttuna; treenien jälkeen tarvitaan suihkua enkä osannu ajatella onko Tide jo käyny ja että Nelly on yksin. Oi kamala kun vajoon nyt nolisteluluolaan vaikka siihen ei oo ees tarvetta. Kato ny kui hieno tarina tästäki tuli! Hyvin napattu ja hyvin kerrottu.

      Voi hirvitys nyt :DDD

    • #2170 Vastaus

      Tiitus
      Valvoja

      No tietenki sen voi ottaa noin, miten muutenkaa 😀 😀 😀 No ei, kyllähän minä tiesin, ettei Nelly sitä tolla tavoin tarkoittanut, mutta hei, Tiitus ei vielä tiedä Neetusta mitään, koska sillä on muutaki mielessä kuin nähdä kyseisen kaksikon salamyhkäisiä vilkuiluja toisiinsa tai ne kerrat, kun Eetu menee tai tulee asuntoautosta ihan outoina ajankohtina.

    • #2171 Vastaus

      Nelly
      Valvoja

      Joo, käy siis ihan järkeen mutta silti 😀 Voi hirvitys, hyvällä tavalla. Ihan parani päivä silmissä!

    • #2180 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Ahahaha juttelin Nellyn kanssa just kun tämän julkaisit ja aloin valittaa sille, että ai kauhea miten MÄ olen mustasukkainen. :DD Joo niinhän se on, että melkein oikeasti rakastun hahmoihin tarinoiden takia, ja ihan yhtä melkein oikeasti sitten tunnen ihan kaiken muunkin. :DD Ai kauheeta, tämä oli tosi hauska havaita! Voi voi, mihin vielä joudun tarinoiden ja hahmojeni kautta!

      Mutta joo, onhan Tiitukseen kasvanut tällainen ilkikurinen puoli: näkyihän se jo silloin kun Poijjat menivät kärryajelulle, ja treffeillä, ja nyt. Se on viihdyttävä puoli, varsinkin kun mun Tiitukseen mieltämä arkuuskin samalla näkyy koko ajan. Heti se raukka suurin piirtein pelkää, että muut näkee sen ajatuksetkin! 😀 Mutta seuraa Tiitus tosiaan tarvii, Sakunkin lisäksi, ja Nelly nyt on ainakin tähän asti vaikuttanut aivan sairaan lojaalilta ja kiltiltä tyypiltä suuresta suustaan ja terävästä kielestään huolimatta. 😀

  • #2187 Vastaus

    Tiitus
    Valvoja

    Ukkonen

    Mistä mä aloittaisin?

    Kun kysyin Nellyltä varovaisesti olisiko hän ollut mun kanssa ja hän hehkutti, että voitaisiin istua terassilla nauttimassa säästä, kuvittelin tietenkin, että se olisi kaunis aurinkoinen keli, niin kuin aiemmin tänään. Mutta ei, ukkonen iski kaikella voimallaan, niin että meille tuli Eetun ja Camillan kanssa oikeasti kiire saada hevoset sisälle. Useampi olisi varmasti viihtynyt rankkasateessa ja hyytävässä viimassa, mutta katsoimme parhaaksi viedä kaikki sisälle. Hellokin vei Typyn ja Skotin, Kerttu oli jäänyt kenttätreenien jälkeen suoraan talliin ja Eetu oli Matildan kanssa pelastanut Jillan ja Ketkun pimeästä maneesista.

    En halunnut jäädä sisälle, kun Eetu oli sinne palannut tyttöjen kanssa. Olin muutenkin huomannut, että Nelly se istuskeli rauhassa terassilla, joten ajattelin, että menen hänen seuraksi. Hän kehoitti ottamaan viltin, koska oli aika viileää ja ihan oikeassa hän olikin. Sitten jyrähti niin, että korvissa soi ja kuulin Nellyltä ainoastaan hiljaisen, mutta selvästi kysymykseen päättyvän ”puhuu nyt”. Huokaisin syvään.
    ”En tiiä, tuntuu että tää on ehkä väärä paikka sille.”
    ”Ai miks?” Nelly kysyi aidosti ihmeissään. ”Miksei tässä voi puhua ihan mistä vain?”
    ”No ku.. Nii, mistäs sä haluat, että mä puhun? Haluut sä, että kerron kuinka joukkuekaveri pieksi mua kuus-nolla, koska se ei voi sietää, että..” Luulisi, että tähän mennessä osaisi jo antaa olla, mutta mä en vaan pysty. Tuikituntemattoman kommentit pystyn suodattamaan aika hyvin, mutta heti jos tiedän kaverin.. Jos oon vuoden verran pelannut sen kanssa samassa joukkueessa, niin se tuntuu ikävältä. Sitä ei pysty vaan unohtamaan, kuinka toinen katsoo sillä tavoin.

    ”Tai että mä oisin voinu oikeasti lähteä sun kanssa sinne suihkuun”, nauroin, koska muistan Nellyn ilmeen, kun sanoin tuon ensimmäisen kerran. Katsoin naista ja odotin hänen reaktiota. Hän ei nauranut, hymyili kyllä, mutta ei nauranut. Sitten taas välähti ja hetken päästä jyrisi. ”Taitaa ukkonen siirtyä pois. Mä kyllä tykkään ukkosesta.”

    #TiitusLeikkiiParhaansaMukaan

    • #2248 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Voi Tiitus sinua pikku veikkoa kuinka olen mustasukkainen melkein kuin oikeasti, kun Nelly sopii sinusta suihkuseuraksi. 😀 Vaan onhan Tiitus oikeassa: kuka nyt ei Nellystä viehättyisi? Samalla mua huvittaa, että kyllä poka voi tommosia Nellylle laukoa ihan noin vaan, vaan ei mun äijälle koska jännittää. 😀 Oikeasti on kivaa, kun päätitte pyörittää omaa karusellia illan ratoksi.

      Tunnen kyllä Tiituksen häjyn olon tässä. Ei hän nyt niin hirveästi ole saanut aiemmin Nellyyn kontaktia, että tulis ajatelleeksi avautuvansa tuosta noin vain ongelmistaan. Toisaalta taas juttuseuraa Tiitus taitaa vähän kaivata. Onhan sillä Saku, mutta ei yksi ihan riitä. Seuran puutteessa tulee varmasti sitten sanottua ihan vähän tuntemattomammillekin lopuksi syvimpiä ajatuksiaan — toki varmuuden vuoksi vähäsen vitsikkäästi ihan vain itseään suojellakseen.

  • #2191 Vastaus

    Tiitus
    Valvoja

    1. Ukkonen
    2. Mistä mä aloittaisin? (yllä)
    3. Suoraan asiaan

    Kyllä tää tästä

    ”Ei ei, ei se mua lyöny tai mitään sellasta. Piekseminen on joo vähä huono sanavalinta, koska ihan oikeutetusti se päälle kävi. Jefu on tosi fyysinen kontaktilaji, siinä sattuu ja tapahtuu aina. Monilla pelikavereilla, niin omilla kuin vastustajienki tiimeissä, on kättä murtunu, nilkka revähtänyt – yhelläki tuli kerran pohkeeseen mun nyrkin mentävä reikä!” Tuli oikein vilunväreet, kun muistelin silloista tilannetta. ”Sori, sä et varmaa iha tällasta juttuseuraa halunnu.” Totesin, kun tajusin että intouduin vähän liikaa. ”Mut siis joo, siinä on tarkotus pistää kaveri maahan, ettei se pääse etenemään. Ja Urho – tää mun joukkuetoveri..” sanoin toverin todella sarkastiseen sävyyn, koska en pystynyt ajattelemaan häntä niinkään pelikaverina. ”Ni se teki kaikkensa, että oli aina just siinä, missä minäkin ja heti, kun oli sallittua, se tuli voimalla päälle. Ei siinä tohinassa aina nää, jos toinen samalla potkasee vahingossa reitee tai vaikka selkää.”

    ”Mites Hello? Oliks se vaa humalaa?” Ja jotain muutakin Nelly sanoi, mutta meni hieman ohi. Sitten hän vielä nauroi, hieman väkinäisesti, mutta ei se mitään. Kyllä mä ymmärrän, onhan tilanne vähä hankala itse kullekin.
    ”Ei, se ei todellakaan ollut mitään humalaa.” Hymähdin hieman hymyillen. ”Okei, olinhan mä aika humalassa, mut..” Jatkoin ja katsoin ympärille, varmistaakseni, ettei lähellä ollut ketään muuta. Miksen mä vois kertoa Nellylle, se vaikuttaa olevan kuitenkin ihan aidon kiinnostunut, ei kai se muuten täällä kylmässä ja märässä mun kanssa istuis, kun muut istuu tuvan lämmössä. Ei hitto, sehän on Hellon ystävä! Ehä mä ny sille voi puhua! Olin jo keksimässä jotain tekosyytä lähteä pois tai vaihtaa puheenaihetta, mutta joku minun sisälläni sai minut silti kuiskaamaan hiljaa joo.

    Sitten tunsin jotain, mistä en saanut heti kiinni, mutta hetken jälkeen tajusin, että se oli yksinkertaisesti helpotusta. En ollut puhunut kenellekään, en kunnolla siitä, että oikeasti pidin Hellosta. Okei, Riinalle vähän, mutta se on jotenkin eri asia, kun hän on vaan näytön päässä. Mutta nyt kun kerroin Nellylle ja hän katsoi minua kuin normaalia ihmistä eikä inhotuksen tai vihan vallassa, niin saatoin vain huokaista syvään. Ehkäpä tää tästä?

    #VieläköLeikitään?

    • #2249 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Huh mua jännitti mitä Tiitus sanoo. Varmaan osaksi joo siksi, että Hello on mun pieni poikani, ja mun tarinan sankari, ja mun pääsylippuni päästä käpälöimään Tiitusta tarinan muodossa. Vaan veikkaanpa, että mua olisi jännittänyt, vaikka kyse ei olisi ollutkaan mun omasta hahmosta. Joka tapauksessa olisin seurannut näiden kollien tarinaa niin tarkasti, että olisin imeytynyt siihen. Ihmissuhteiden kanssa nitkuttamisestahan minä aina nimittäin nautin.

      Mutta Tiitus epäröimässä, kuiskaamassa sitten ihan tosi varovasti että joo, ja tuntemassa helpotusta, on niiiiin lutuista. Voi sitä pientä reppanaa. Ei ole helppoa silläkään, vaikka se niin vahvana tyyppinä monessakin mielessä näyttäytyy. Etenkin nyt, kun se on vähän kipeä ja epävarma olemisestaan, haluaisin itsekin vähäsen sitä hoitaa; tuoda sille vaikka teetä. Onhan se kuitenkin mun pienen pikkuveljen ikäinen ja vähän tyylinenkin, niin tottahan minä sitä haluaisin suojella. 😀

  • #2315 Vastaus

    Tiitus
    Valvoja

    Ja heti alkuun pyydän anteeksi (vaikka tiiän, että Eetu taas toruu minua), mutta jälleen Tiitus mököttää Hellosta ja avautuu siitä! Biisi vaan sattu tulee soittolistalla vastaan ja kolahti niin täydellisesti, että oli pakko suoltaa tällane oksennus sen ympärille. Sori, murut 😀

    Erin – En sano

    En sano sitä ääneen, en edes kuiskaa hiljaa.
    En huuda enkä kilju, vaikka juottaisin sut humalaan.
    Et muistais sitä muutenkaan mistä haaveilin, niin en.

    Olin jälleen yksin, kun kämppikset olivat lähteneet iltaa viettämään. Tais ne vissii kysellä ovella, että lähtisinkö mäkin mukaan, mutta tässä mä oon. Puolipukeissa makaan sängyllä tuijottamassa kattoa ja kuuntelen Erinin biisiä. Tunnen kuinka sen sanat osuu jonnekin syvälle. Niinhän sitä sanotaan, onnellisena kuulee melodian, surullisena kuuntelee sanoja.

    En kysy sitä suoraan, en edes silloin,
    kun sä jäät mun luo, kun ilta pimenee.
    Muut on lähteneet, mietin mitä siinä vielä teet? Niin en.

    En mä halua olla yksin. Mä oon ollu yksin jo niin kauan, en vaan jaksais enää. Haluaisin, että joku ois vieressä, ees vaikka yhden illan. Niin kiinni, että pystyisin kuulemaan hänen sydämen lyönnit. Että voisin silittää paljasta selkää ja pörröttää vähä hiuksia. Kattoa niihin ruskeisiin silmiin, kun ne hymyilis just mulle. Ilman mitään piilottelua tai epäröintiä. Tai sais hän vähän epäröidä, kun hän on niin sulone sillo.

    En ota susta kiinni, en edes vahingossa hipaise.
    En revi enkä tartu vaikka selvästikin nojailet.
    Elokuvaa tarkasti muka seurailet, niin en.

    Mutta mä en voi. Mä en voi sanoa mitään, en tehdä mitään. Mä lupasin odottaa, joten mä odotan. Kuin hyvin koulutettu koira, palkintoa odottaen. Mut ehkä odotan turhaan? Jos ne saikin sovittua, ovat taas yhdessä, koska ei hän tehny sillo mitää. Ei hänen tarvi ku kertoa, että mä suutelin ja hän vain yritti päästä pois. Vaikka kyllä mä tiedän, ettei hän yrittäny pois. Ei hän kerennyt ennen kuin minä juoksin pakoon, häntä koipien välissä, niin kuin koira.

    En kato sua pitkään, en edes silloin,
    kun mä nään, et sä käärit hihansuut ja salin poikki tuut.
    Mä pelkään etä sä pyydät jonkun muun, niin en.

    Mut oishan se kivaa. Se ois ihan hiton ihanaa olla toisen kanssa. Mut sillon sitä yleensä vaan ihastuu entistä syvemmin ja alkaa elättelee toiveita. Ei, siihen en ryhdy. Enää en elättele typeriä haaveita tulevaisuudesta. Muuten sitä putoaa entistä kovemmin alas ja kaikki on taas hajalla. Entä mitä jos hän ei haluakaa olla mun kanssa? Jos hän sittenki vaa pelleilee, esittää tykkäävänsä. Leikkii mun ja mun tunteiden kanssa, vaikkei niin sais tehä.

    En kuitenkaan, en kuitenkaan oo se.
    En kuitenkaan, oo sulle se.

    • #2325 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Voi Tide mikä kiusaus mulla on istuttaa Hello sinne ja heti ja äkkiä ja antaa sen hymyillä just sulle silmillään ja epäröidä ihan vähän vaan kun se on niin sulonen sillo. Se tuntuisi niin kuin palkinnolta mulle. Mutta jos siitä tekisi niille niin tosi helppoa, ei se olisi sama asia yhtään. Mun käy niin sääliksi Tiitusta, ja Helloakin, mutta ai vitsit miten ihanasti ne ajaa mut hulluksi kun ne jankkaa asiansa ja toistensa ympärillä. Kyllä ne tietää, mitä ne toisistaan ajattelee: näkeehän sen tästäkin. Tiitus näki aivan varmasti, ettei Hello mihinkään pois halunnut silloin, ja että se on sekaisin Tiituksesta, mutta kun eihän mihinkään onneen voi luottaa. Olis tuhat kertaa hirveämpää saada oma Hello, rakastaa sitä ja sitten se kuitenkin hylkää, kuin että ei mitään Helloa koskaan saisi. Koska se on niin hirveää, kun kaikki menee rikki. Kyllä mä ymmärrän, Tiitus. Ja samalla ei voi muuta ajatellakaan. Sitä valvoo öitänsä kun ihastuu, haaveilee päivänsä, on pyörällä päästään.

      Ei se sua pidä kauan odotuksissa. Ihan uudet ihanat epävarmuudet odottaa. Kun tai jos Tiitus uskallat, joudut aina ihan uudella tavalla sekaisin, ja samalla kun mä näitä luen, mäkin saan olla sekaisin.

      Jos joku kirjottaisi näistä näännyttävän pitkän ja pikkutarkan kirjan, kun nämä jahkaa, voi veljet miten hartaudella mä sitä lukisin.

  • #2319 Vastaus

    Matilda
    Osallistuja

    Mä en voi muuta kuin sanoa, että samaistun tähän tekstiin niin paljon, ettette tiedäkään. Nuo biisin sanat sopivat täydellisesti tähän teidän kuvioon ja johtavat tarinaa eteenpäin. Voi Tide-parka, mihin tilanteeseen on joutunut! Mutta samalla voi vitsit, miten kutkuttava tilanne! Kaikki on vielä ihan alussa ja voi mitä voikaan olla tulevaisuudessa vielä edessä. Kyllä vaan sydämen ilot ja surut on niitä mitkä pitää meidät ihmiset hengissä. <3

  • #2330 Vastaus

    Tiitus
    Valvoja

    Hellon ensimmäinen

    Sä lupasit

    Hello oikeasti halusi minut mukaansa. Hän suostutteli ja flirttaili, että lähtisin hänen – sekä Jerusalemin – kanssa uimapaikalle. En ees tienny, että tässä on joku uimapaikka lähellä. Enkä olisi halunnut lähteä, koska pelkäsin edelleen, jos hän vain leikkii mun kanssa. Mutta miten sä pystyt vastustelemaan, kun ihastuksesi lepertelee ja räpsyttelee silmiään ja keimailee edessäsi. Ja mä kuulemma lupasin Jepelle! Joten olihan mun pakko lähteä, pakko istua Hellon auton etupenkille ja miettiä, mitä tekisin. Totesin, että hän sen aloitti, joten olin täysin oikeutettu härnäämään takaisin. Niinpä koitin nauraen vitsailla, ettei Hello kaiketi voinut elää ilman mua. Ja kuinka toivoinkaan sen olevan totta.

    Kun saavuimme hiekkamontulle, tajusin että se tosiaan oli koirille sopiva uittopaikka. En silti voinut miettiä Hellon kommenttia, että hän toisi kaikki kollinsa tänne käpälöitäväksi. Hellosta ei aina voinut tietää kuinka tosissaan hän oli. Hän sanoi kaiken sellaiselle virneellä tai dramatiikalla, etten koskaan ollut varma, tarkoittiko hän sitä vai pelleilikö. Silloin leffapäivänä, silloin hän ei esittänyt mitään. Ei sen jälkeen, kun oli ensin naureskellut minun syleilleen häntä. Sen jälkeen hän oli niin erilainen, sellainen että olisin halunnut vain halata ja kertoa, että kaikki on hyvin.

    Kun Hello avasi takaoven, Jeppe sinkaisi sieltä pää neljäntenä jalkana ja juoksi suoraan veteen. Vesi vain loiskui, kun iso koira hyppi ilosta haukkuen ympäriinsä. Voi kun mullakin olisi koira, sillon mun ei tarvis koskaan olla yksin. Sen kanssa olisi kiva käydä kaupungilla kävelemässä, mennä metsään riehumaan ja uittopaikalla katsella, kun se söi vettä.
    ”No, joko sua pelottaa tarpeeks, että mun täytyy pitää kädestä kii?” Hello naureskeli vierelläni. Kyllä mua vähän pelottikin, mutta eihän iso mies voi sitä toiselle tosissaan kertoa.
    ”Joo nääthän sä kuinka mä tärisen kauhusta. Mietin, että tossako sä oot käpälöiny kylän kaikkia kolleja vai kuitenkin tuolla”, naurahdin osoitellen hiekkamontun veden reunaa ja sitten varjoisaa metsikön reunaa.
    ”Voi kyllä! Ai että niitä muistoja!” Hello lähti mukaan leikkiin.

    Sitten Jerusalem tuli viereemme ja kovin ystävällisesti kasteli meidät ensin ravistellen irtovedet ja kiehnäämällä sitten vielä jalkoihimme. ”Jeppe, ei! Voi kiitos, voi kuinka ihanaa”, Hello koitti komentaa koiraansa, mutta eihän siitä mitään tullut, kun hän vain nauroi. Sitten Jeppe meni takaisin veteen ja jätti meidät tuijottamaan peräänsä. Katsoin Helloa, hänen koiran märällä karvalla vuorattua jalkaansa sekä vedestä täplikästä paitaa. Ja hänen hymyä, kun hän katseli koiransa menoa.
    ”Sä lupasit, etten mä joudu haistelemaan märkää koiraa, mutta siinähän sä kuitenkin oot”, sanoin hänelle astuen vähän lähemmäksi. Halusin vain, että hän katsoisi minua, että hän tajuaisi kuinka paljon pidin hänestä. Ilman, että mun tarvitsisi sanoa mitään, koska silloin se tuntuisi pahemmalta, jos hän sanoisikin ei.

    • #2372 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Tiitus taitaa olla saanut kunnolla siipeensä entisensä kanssa. Voisin säälitellä sitä taas, mutta siltä kannalta kommentoin sulle ihan vasta. Sanon siis vain lyhyesti, että mä säälin Tiitusta, haluaisin hoitaa itse siitä terveen tai paiskata Hellon sen naamalle ja sanoa että halaa tota, se auttaa.

      Mutta jos Tiitus pelkää, niin niin pelkää Hellokin, ja sen sä olet havainnut ja tuot esiin, vaikka ei Tiitus sitä tiedäkään. Ja sillä on, voi jessus, tosi rasittava tapa peitellä pelkojaan. Tiitukselle se avautui, mutta sekunniksi vaan, kun koki ettei se sitten kuitenkaan ihan kelpaa. Hellokin on niin nuori ja vihreä vielä: se ei ole oppinut, ettei kukaan ikinä tykkää siitä, mitä ihmiset esittää, ja että joku aina tykkää siitä, mitä ihminen oikeasti on.

      Mä olen niin kamalan kiintynyt tähän näiden solmuun, että mun sydän hakkaa aina samaan tahtiin kun Hellon. 😀

      Musta tuntuu, että sinä tiedät, kuka Hello on, ja tunnet sen jo aika hyvin. Paremmin kuin Tiitus. Yleensä mä olen omituisen kiinnostunut siitä, millaisina muut näkee mun hahmot, eli miten oon onnistunut kirjottamaan ne itse sellaisiksi kuin haluan. Nyt mä olen aika monta tarinaa ollut paaaaaljon kiinnostuneempi siitä, että millasena Tiitus näkee Hellon. Hello sujuu sulta, ja vaikka se tietenkin kertoo enimmäkseen sun muuntautumiskyvystä ja kirjoittajanlahjoista, se kertoo mulle vähäsen myös siitä, että mä olen onnistunut kirjottamaan sen itsekin.

      Mutta arvaa, mitä muuta tästä huomasin. Sen lisäksi, että Tiitus on joutunut kestämään paljon Helloa, niin niin olet sinäkin. Sen kirjottaminen menee ihan just niin kuin se olisi sun — ja sunhan koko maailma onkin sillon, kun kirjotat. Tätä mä tarkoitin joskus sillä, että ota kiinni ukkeleista ja muista nippeleistä vaan ja anna niiden elää, koska kun sä kirjoitat, sä olet oikeasti kaikkivoipa ja kaikkien hahmojen täytyy tehdä ja toimia just niinku sä sanot. Siinä on toki vallan lisäksi vastuutakin, kun on muiden hahmoja, mutta ei sitä kannata miettiä. Tää on vaan elämää, ja vain me jotka kirjotetaan, saadaan leikkiä jumalia. 🙂 Meillä kuitenkin on valta vaikka sitten kelata aikaa takasin, jos me oikeasti mokattaisiin! Nyt sä olet löytämässä sen viisasten kiven, jolla sä saat tehtyä kaiken muunkin kun Tiituksen oikeasti niin eläväksi, että ihan viimesetkin meistä uskoo, kun sä kerrot.

  • #2371 Vastaus

    Tiitus
    Valvoja

    Vahtikoira

    Mikä siinä on niin vaikeaa?

    Miksei voi vain sanoa toiselle, että hei, mä oon Tiitus, taidan vähän tykätä susta. Joskus aiemmin olin tehnyt niin. Yläasteella seiskan joululomalla olin kertonut Venlalle, että tykkään hänestä. Sen jälkeen hän ei enää halunnut nähdäkään minua, vaikka oltiin pyöritty koko alkuvuosi yhdessä. Hän vain sanoi ”Kiitos, mutta ei kiitos” ja käveli pois. Ja lukiossa olin ihastunut Kimmoon, mutta hänkin oli todennut, ettei halunnut mitään vakavaa: ”Voitaisko vaan olla ja hengailla yhdessä, kyllä mä susta tykkään, mut ei ny kuitenkaa.” Niin se oli sanonut.

    Sen jälkeen se on ollut vaikeaa, koska aina pelkään, että olenkin ymmärtänyt toisen eleet väärin tai hän ei haluakaan mitään sen suurempaa. Ja nyt hän oli siinä, hapuili varovaisesti kättäni. Kättäni, joka oli ihan märkä, kun Jerusalem kävi pyörähtämässä ja minun oli pakko silittää sitä. Mutta silti hän piti siitä kiinni, varovaisesti, ihan kuin kysyäkseen saako hän.
    ”Mä ajattelin vaan – jos sä oot vieläki kauhuissas”, hän lopulta kuiskasi pitkän hiljaisuuden jälkeen. Hänen kasvoilta näkyi taas sellainen tunteiden myllerrys, että saatoin vain ihmetellä, mitä hän mietti. Ehkä hän tajusikin, että se oli virhe. Ei hän minun kädestä halunnut pitää kiinni, enhän mä ollut Jilla.

    Mutta entä jos.. Mietin pitkään, että sanonko mitään. Olenko vain hiljaa, lähdenkö pois? En mä voi pois lähteä, hänen käsi tuntui lämpimältä, se ei ollut märkä niin kuin minulla. Olisin halunnut irroittaa otteeni, pyyhkiä käteni kuivaksi ja tarttua uudestaan kiinni, mutta en uskaltanut. En halunnut päästää irti, koska en luultavasti saisi enää tarttua siihen. Hän lähtisi, ottaisi koiran ja jättäisi minut tähän yksin. Mutta tunsin kuinka hän tärisi, tai siis hänen käsi värisi kädessäni, joten minun oli tehtävä jotain.

    ”Mä oon halunnut koiraa jo pitkään”, aloitin tuijottaen Helloa silmiin, kun hän vihdoin nosti päänsä minua kohti. Miksi hän näyttää niin pelokkaalta? Siinä hän kehuu olevansa hyvä vahtikoira, mutta hän näyttää siltä, että on ihan valmis luikkimaan pakoon, jos tekisin mitä tahansa. Mietin tosissani voinko jatkaa yhtään minnekään vai lähteekö Hellokin nyt pois, kiittelee vaan mielenkiinnosta. Mutta hän edelleen piti kädestäni kiinni, vaikka olin jo kääntynyt seisomaan hänen eteensä. ”Semmose pörröisen, sitä ois kiva paijailla. Niiku näin”, lopetin hymyillen ja pörrötin hänen hiuksia.

    Hän vingahti. Tai siltä se kuulosti. Ihan kuin koira, jota olisi sattunut. Otin käteni pois hänen pehmoisista hiuksista ja astuin askeleen kauemmas. No nii, se siitä, nyt hän sai tarpeekseen. Hän ei halua minua, ei mun käsiä lähelleen. Mutta hän edelleen piti minusta kiinni, hän ei paennut. Hän tuijotti minua ruskeilla silmillään, samalla tavalla kuin silloin baarissa. Hymyilin, koska tunsin taas sen lämpimän tunteen ja ajattelin sanovani samat sanat kuin silloin. Mutta en halunnut hänen miettivän kuinka minä rikoin hänen parisuhteen, joten hyppäsin syvään päätyyn ja toivoin, etten hukkuisi.
    ”Moi, mä oon Tiitus, taidan vähän tykätä susta.”

    • #2374 Vastaus

      Nelly
      Valvoja

      !!! Mun tekee mieli itkeä. Tää on ihanaaa tää teijän pallottelu ja rakastan seurata tätä. En ikinä kuvitellu, et saisin näin hyvää viihdettä että jättäisin sarjan kesken, koska täällä on tullu taas tarinaa. Eikä se edes haittaa, etten kuvitellu. En ois kumminkaan osannu arvata miten hyvältä tää tuntuu. Niinkuin lukijan näkökulmasta. Oi kun mä tunne Tiden lämpimän tunteen sisällä ja mä niiin ymmärrän miks hän pähkäilee jajaja. Oih, sulan.

      Tosi kiva muuten toi tekniikka, et tarina alkaa ja päättyy samaan lauseeseen 🙂 .

    • #2431 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Katso mua kuinka olen huolimaton. Taas multa on jäänyt teksti väliin, ja eilen sain ihan palautettakin siitä kun en kommentoi kaikkea järjestelmällisesti! Kyllä mä yritän, enkä tahallani jätä kommentoimatta: joskus näköjään vain lipsuu! Onneks Nelly on kommentoinut tähän, ettet jäänyt ihan ilman. 😀

      Tämä oli mun mielestä niin jän-nit-tä-vä, koska olen niin tosi koukussa ja tosi rakastunut. 😀 Sitten kun hakkasin näppäimistöä takaisinpäin, mun teki niin tosi kauheesti vieläkin nakata sitä palloa sulle, eikä, heh, tehdä koria niin kuin Noa sanoi Hellon päiväkirjassa. :DD Varmaan siksi mä tästä tykkään kirjoitellakin, kun se on mulle niin jumalattoman vaikeaa.

      Tiitus on niin tosi paljon viehkeämpi tyyppi kuin Hello, vaikka noh, eihän siihen paljoa kyllä vaadita. Se raukka edes yritti vihjailla jotain koirajuttujaan, ja mä tajusin ne, mutta Hellolta ne meni yli hilseen, koska se oli muutenkin jo tosi seinille hyppivässä mielentilassa. Ja lopulta Tiitus uskaltaa sitten oikeasti avata suunsa, vähän vähemmän sulavasti niin kuin sen persoonaan sopii, ja mun teki mieli kuolla, enkä osannut sanoa mitä Hello tekee ennen kuin aloin kirjottaa. 😀

      Mä en siis ole vieläkään kyllästynyt kaikkeen tähän Tiituksen empimiseen, lukemaan kuinka se Hellon näkee, epävarmuuteen, jossitteluun, kaikkeen… Mutta silti, aina kun Tiitus on rohkea ja tekee tällaisia uskonloikkia syvään päähän, niin kuin se itse sanoi, mä olen niiiiiin ylpeä siitä. Sen takia joo, että toinen ihminen ylipäätään uskaltaa, mutta enemmän siksi, että mä taidan olla justiinsa samanlainen murehtija kuin se ja vähän ajatella, että jos Tiitus uskaltaa, niin mäkin voin. Munlaiset ihmiset tarvii tarinoita Tideistä, jotka ei oikeastaan uskalla, mutta silti tekee vaan.

  • #2389 Vastaus

    Tiitus
    Valvoja

    05.06.2019

    Hello saa sydämeni tykyttämään eikä aina niin hyvällä tavalla. Kun hän aloitti vitsailemalla, sydämeni löi minua päähän. Miksi sinä typerä mies menit taas tollasta sanomaan, kai sinä nyt tajuat, että hän halusi vain koiraseuraa. Ja kun hän niin tosissaan pyysi, ettei joutuisi toistamaan pitävänsä minusta, sydämeni teki kuperkeikan. Sydämeni nauroi, kun Hello kyseli, mitä hänen pitäisi tehdä, että suutelisin häntä. Ja kun hän vihdoin suuteli minua, sydämeni jätti ehkä pari lyöntiä välistä.

    Sitten Jerusalem tuli siihen, sekin taisi haluta huomiota isännältään, joka hipelöi niskaani.
    ”Ei nyt, Jeppe, mene pois”, Hello mumisi huuliani vasten, kun koira tunki päätään meidän väliin. Koira kuitenkin oli itsepäinen, se väkisin vääntäytyi jalkoihimme ja haukkui.
    ”Okei okei, päästän irti, ei tartte enempää haukkua minulle”, naurahdin irrottautuessani Hellosta. ”Ehkä on jo aika mennä, Jeppekin pitäisi kuivata ja munki täytyis oikeasti lähteä.” Sanoin hieman vastahakoisesti, koska en todellakaan olisi halunnut lähteä.

    06.06.2019

    En saanut nukutuksi kovinkaan hyvin, taaskaan. Olin pyörinyt yksin sängyssä ja miettinyt eilistä. Olin varma, että kohta heräisin ja kaikki olikin vain unta. Ettei Hello oikeasti ollut varvistellut yltääkseen suutelemaan minua ja etten tuntenut pistoa sydämessäni, kun jätin hänet tallille mennäkseni kotiin. Olisin halunnut mennä hänen kanssa, ihan vaikka vain jätskille, mutta en voinut. En halunnut pelästyttää häntä pois, kun vihdoin tiesin, että hän pitää minusta.

    Lisäksi minun piti päästä juoksemaan. Enkä olisi päässyt, jos olisin mennyt Hellon matkaan. Olisin kuitenkin jäänyt hänen kanssa iltaan asti enkä olisi enää tohtinut lähteä kotiin. Joten jätin hänet tallille koiransa kanssa ja poljin kotiin, katsomatta taakseni. Yhtäkkiä puhelimeni soi herättäen minut ajatuksistani, se oli Saku.
    ”No niin, joko lähdetää? Mä oon täällä alhaalla”, hän sanoi aivan liian virkeänä.
    ”Mjooh, tota, mulla menee hetki.”
    ”Noh noh, missäs sitä ollaan huideltu, kun noin väsyneeltä kuulostat?” Saku nauroi puhelimen päässä.
    ”Kerron sulle joskus.” En halunnut kertoa, en ainakaan vielä, koska en tiennyt mitä tämä oli. Ja jos siitä puhuisi, se saattaisi hävitä pois.

    Juokseminen tuntui hyvältä, ensimmäisen kymmenen minuutin lihaksien ja aivojen herättelyn jälkeen. Keväällä sitä aina ajattelee, että tällä kertaa, tänä vuonna kesä ei pääse yllättämään. Mutta kyllä se vaan joka ikinen vuosi pääsee. Ihan yhtäkkiä joka paikka oli niin vehreä, tummaa ja vaaleaa, valkoisia koivun runkoja komealla vihreällä kruunulla ja upeita kukkaistutuksia sekä tietenkin voikukkien keltaiset pellot. Joku oli vasta ahkeroinut nurmikonleikkuun parissa, koska sen huumaava tuoksu kantautui nenääni. Sen jälkeen haistoin myös tuomen vienon tuoksun ja hengittelin muitakin kesän tuoksuja syvään.

    ”Ihan oikeesti, mikä sun on? Sä vaikutat jotenki.. erilaiselta”, Saku kysyi, kun olimme juosseet puoli tuntia hiljaisuuden vallitessa. Ei me muutenkaan hirveästi juteltu juostessa, joten ihmettelin, miksi Saku noin kysyi.
    ”Ai kuinka niin? Oon vaan väsyny, en oikein saanut nukutuks viime yönä.”
    ”No joo, mut kyllä sä nyt oot jo herännyt eikä toi oo mitää väsymystä.”
    ”Kesä, treenit, tallillaki tullut paiskittuu hommii useammin kuin kerran viikossa.” Ajattelin, että listaamalla asioita Saku jättäisi minut rauhaan. Kyllä mä tajusin, mistä mun erilainen olo johtui. Askel oli kevyt, mun naamalla oli pieni virne koko ajan ja olisin voinut vaikka laulaa.
    ”Seeeelvä”, Saku totesi sellaisella äänellä, että hän ymmärsi takana olevan jotain muutakin. ”Älä sitten kerro enempää.”

    • #2405 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Voi että Tiitus, miksi sä kuvittelet että kaikki katoaa suurin piirtein kun räpäytät silmiä? 🙁 Se on tosi harmi, mutta tarinaa se tietenkin pitää paremmin yllä kuin täysillä heittäytyminen. Ja ainakin mä saattaisin olla samanlainen kuin Tiitus, etten heti uskaltaisi luottaa uuteen tilanteeseen. Mullakin vaatisi varmasti aikaa, että rentoutuisin niin, että uskaltaisin sanoa ääneen, mitä oikeastaan milloinkin haluaisin. Tämä on varmaan yksi syy, miksi mä olen niin tosi koukussa näiden juttuun: kaikki on niin jumalattoman vaikeaa, niin kuin se mun maailmassa onkin. Jos ihan kaikki vaan sujuis, taivas aukeais ja enkelit alkais soittaa harppua ja mitä lie tuubia niillä nyt onkaan, se olisi mulle nääh. Mutta kun molemmat pojat ovat salaa epävarmoja, musta on miljoona kertaa ihanampaa, kun niillä aina välillä sujuu. Kunhan välillä sujuu. 😀 Niin kuin eilen. Vaikka Jerusalem näköjään pisti oikein tahallaan kapuloita rattaisiin. 😀 Se taitaa olla maailman mustasukkaisin henkilö, tai ainakin musta alkaa näyttää siltä. 😀

      Sitähän hoetaan joka romaanissa, joka novellissa, joka runossa, että kun oikein ihastuu, niin aurinko paistaa ja linnut laulaa. Siis nimen omaan noilla sanoilla. 😀 Musta se on kuitenkin klisee vain ja ainoastaan, jos sen asettelee noin. Muhun ainakin vetoaa se, miten 6.6. merkinnän kolmannessa kappaleessa kerrot sen. Tai siis joo se on miljöökuvausta ja saatan taas olla outo ja yliromanttinen, mutta sen mä siitä tulkitsen, että kaikki nyt vaan näyttää ihanalta.

      Voi Tide kun sä oot ihana 😀

  • #2424 Vastaus

    Tiitus
    Valvoja

    Mäki rakastan sua!

    Juokseminen helteessä ei todellakaan ollut hyvä idea, vaikka kyllä se sai aivot kivasti tyhjäksi. Kuten myös kaiken muun ja sen jäljiltä joimme Sakun kanssa kilpaa vettä.
    ”Ni kenes idea tää olikaa?” Saku puuskutti edelleen. Hänen tumma t-paitansa oli likomärkä ja liimautunut kehoon kiinni. En voinut olla miettimättä Helloa. Lähtisköhän hän joskus juoksee mun kanssa? Ei hän mikää urheilija oo, mut jos iha rauhassa mentäis. Tällaselle helteellä tarvis paljon liikkuakaan, kun hiki jo nousis pintaan ja hän vois riisuu paitansa.
    ”Hei, mä tiiän ton ilmeen! Sä mietit taas sitä jätkää!”
    ”Hä, mitä… Enkä mieti!” Sopertelin tyhmän kuuloisesti niin kuin aina, kun joku pääsee yllättämään. Voisin letkauttaa, että ihan sinuu vaa kattelin, mutta Saku voisi ottaa sen huonolla. Kyllä hän tietää, etten oikeasti kattele häntä siinä mielessä, mutta parempi olla hiljaa.
    ”No jotakuta kuitenki, toivottavasti et minuu”, Saku nauroi ja pukkasi minua kylkeen.

    Lenkki vei kaikki mehut, joten käytyäni suihkussa tuuperruin suoraan sänkyyn. Vähäiset yöunet vaativat veronsa ja nukuin ainakin neljä tuntia, kunnes heräsin puhelimen piippaukseen. Hello oli eilen laittanut viestin, jossa hän kysyi voisinko olla hänen kanssa tänään. Ja perään ananaksen. Mä en tiennyt mitä ananas oikein tarkoitti, oliko se näppäilyvirhe vai mitä. Joten mä googlasin sen. Googlasin mitä ananas emoji vois tarkoittaa. Kolmannen eli tietenkin ainoan oikean linkin takaa selvisi, että se vois tarkoittaa, että maistun Hellon mielestä hyvältä. Okei, ei paha, oikein hyvä jopa. Tai että hänen parisuhdestatuksensa on ”vaikeasti määriteltävä”. Öö.. Toivottavasti ei, kun siis.. Ei kai tää oo vielä mitää? Olin niin ymmälläni, etten tajunnut edes vastata.

    Soitto ei ollut Hellolta, vaan äidiltäni. Hän halusi kysellä kuulumisia, miten työt sujuu ja onko hevosen kanssa edistytty. Olin edelleen vähän tokkurassa liian pitkien päiväunien takia, mutta sain kuin sainkin vastattua äidin uteluihin.
    ”Entä tallin muut ihmiset, onks siel kivoi tyttöi?” Äitini kysyi lopuksi. Hän elätti toivetta, että löytäisin mukavan tytön, jonka kanssa tekisin hänelle lapsenlapsia, joita hän saisi sitten hemmotella.
    ”Joo, on. Siel on montaki kivaa tyttöö. Yks Alva käy mun kaa samaa kouluakin”, kerroin äidille sen, mitä hän halusi kuulla, koska pääsin sillä paljon helpommalla.
    ”Oi että, sepäs ihanaa!” Tuntui ikävältä kuulla äidin riemastunut ääni, kun hän kuvitteli minun löytäneen tyttöystävä-ehdokkaan.

    Sitten mietin taas Helloa ja tajusin, etten ollut vastannut hänelle mitään. ”Anteeks äiti, mut mun pitää nyt lopettaa. Joo, soitellaan taas joku kerta. Joo joo, mäki rakastan sua!” Mitä mä teen? Voinks mä vaa soittaa sille, kelloki on jo ties mitä. Se varmaa aattelee jo, että mä vaa pelleilen sen kaa. Ihan niin kuin itsekin oon tähän asti pelänny. Valitsin valikosta Helemias Ilves ja soitto-valintaa.
    ”Hello”, kuului ääni puhelimen toisesta päästä.
    ”Hei”, sanoin varovaisesti, koska hänen äänen kuuleminen hävitti viimeisetkin ajatukseni.
    ”No hei”, hän vastasi. Tyypilliseen huolettomaan tapaansa, ihan kuin en olisi juuri jättänyt vastaamatta hänen kysymykseen melkein päivään.
    ”Anteeks, mun piti vastata..” En halunnut selitellä puhelimessa, joten ennen kuin tajusinkaan, kysyin: ”Missä sä oot? Tuu hakee mut, mennää jonnee?”

    • #2425 Vastaus

      Nelly
      Valvoja

      Oi kun osasit pukea hyvin sanoiksi, mitä äidille vastataan 😀 . Aina ei jaksa samaa saarnaa tai tuottaa pettymystä, joten välillä on ihan oikeutettua kertoa se mitä äiti haluaa. Kunhan ei valehtele tietenkään, eikä Tide valehdellutkaan.

      Tykkäsin kovasti myös, kuinka saat Hellon kuulostamaan Hellolta jo kahdessa puheenvuorossa! Ja Tiituksen pään tyhjeneminen heti kun puhelimeen vastataan. Mulle käy niin ihan joka kerta 😀 !

    • #2432 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Ah-dis-ta-va ajatus, ettei oma äiti tunne oikein lastaan. Se on mulle niin supervieras ajatus, vaikka olenhan mä sitä nähnyt. Justiinsahan yhden mun parhaan kaverinkin äiti oli höpötellyt, että olisi aina toivonut, että musta ja tästä mun kaverista tulee pari, ja oli vielä sanonut, että eihän sitä koskaan tiiä. Kuinka se voi olla tajuamatta just sellaisia asioita, kuin että mä taidan olla pikkasen väärää sukupuolta sen puolisoksi? Mä en voi kuvitella, miten ahdistavaa olisi, jos mun äiti ei tuntisi mua, ja en uskaltaisi oikaista sen käsityksiä. Tai jos se ei hyväksyisi mua. Mutta se tietää tasan millainen runoilija, romantikko ja kukkienhaistelija mä olen, ja mä oon silti, tai oikeastaan sen takia, sen mielestä just hyvä. Ja voin aina soittaa sille, kun en osaa tai tiedä tai ymmärrä jotakin, ja se selvittää ja auttaa, vaikka mä olen ihan aikuinen, vakavasti otettava ihminen jo. :DD Mutta Tiituksen tuntienhan tämä voi olla taas sitä, että Tiituksen oman pään sisällä oleva maailma onkin erilainen kuin ihan oikea maailma. Mitä jos se vain luulee, että se pääsisi helpommalla? Mitä jos se joskus veisi poikaystävän äidille näytille, ja äiti sanoisi vaan että voi kun on kiva tavata meidän Tiituksen mies? Tiituksesta kun ei ihan tiedä, murehtiiko se turhaan vai ei. Mutta ehkä joskus, jonain päivänä, tarina kertoo.

      Mä en tiedä, onko tämä Tiden seksuaalinen suuntautuminen melko uusi tieto Sakulle, vai onko se kuitenkin vaan hermostunut. On niitä ihmisiä, jotka käsittelevät tällaiset uudet paljastukset vähän niistä vitsailemalla, ja sitten unohtavat kun (paremman sanan puutteessa) ensijärkytys on ohi. Sitten on niitä Sakuja, joita tämä kuitenkin vähän hermostuttaisi, ja ne sen takia vitsailisivat pidempään. Kummin vaan: Tiitusta ei vissiin kauheasti haittaa, enkä mä saa tästä ollenkaan sellaista kuvaa, että Saku tarkoittaisi yhtään mitään pahaa. Sillä nyt vain on tuollainen tyyli yrittää tukea kaveria, kun vakava keskustelu tai joku sellainen tuntuisi siitä vieraalta. :DD Vaikka osasi se olla vakavakin, tai ainakin vakavampi. Silloin kun se sanoi, että tietää keneen Tide on silmänsä iskenyt: nimittäin siihen, joka soittaa didgeridoota.

      Vähän löisin vetoa sen puolesta, että itsekin googlasit ananasemojia. :DD Voi voi. Mitähän Hello sillä nyt meinaa? Musta on oikein erityisen ominaista Tiitukselle miettiä tuollaisia. Koska Hellohan on niin järjestelmällinen, hillitty ja asiallinen, että kaikilla sen jutuilla on joku tarkoitus. Eiku mitä? :DD
      Se oli mun mielestä tämän tarinan paras kohta. Ihan vain se idea siitä, että just Tiitus olisi kaikista maailman hahmoista se, joka googlaisi, mitä ananasemoji tarkoittaa ja ottaisi siitä kierroksia.

  • #2436 Vastaus

    Tiitus
    Valvoja

    Poolonmetsän auringonnousu

    Sä et oo viel sanonu sitä

    ”Ei se oo nii justiinsa”, Hello sanoi taas niin kovin huolettomasti. Hänen kätensä ympärilläni tuntui mukavilta ja pääsin silittämään hänen hiuksiaan, jotka painuivat rintaani vasten.
    ”Mulle se on”, sanoin. ”Tai siis.. No, nii. Kyl mä kaipaan vastauksen, jos jotain kysyn.”
    ”Kyllähä mä sainki vastauksen, täällähän me ollaan”, Hello vastasi irrottautuen minusta ja levitteli käsiään ympärilleen. ”Vanhalla maankaatopaikalla, jossa pitää varoa mörköjä ja susia!” Hän hymyili katsoessaan taas minua. ”Ja siks mulla on mun sankari ja prinssi mukana.”
    ”Onhan tää kyllä aika romanttinen paikka. Kun unohtaa noiden lisäks sen itsari-jutun.”
    ”Nii just!” Hän totesi ja hiljeni mietteliääksi.

    ”Tiiätkös, sä et oo tänää viel sanon sitä.” Hello vilkaisi nopeasti minua, kummasteli varmaan mistä puhuin. En myöskään ollut saanut kunnon suudelmaakaan, joten astuin lähemmäs, otin Hellon vakavan oloiset kasvot käsiini ja suutelin häntä. ”Niin, että voitko nyt kertoa, että sä pidät minusta”, sanoin hymyillen entistä leveämmin, kun Hellon silmät suureni. Sitten hän kurtisti kulmiaan ja mietti.
    ”Mä.. Tota..” hän aloitti. Miten niin sanavalmis mies voi mennä noin lukkoon? Hiljensin hänen alkavan änkytyksen toisella suudelmalla ja sanoin:
    ”Niin mäki susta. Eikä sun tartte sitä joka päivä kertoo.” Jos joskus kuitenkin, meinasin vielä jatkaa, mutta päätinkin olla hiljaa. Ehkä painostin liikaa? Jospa Hellolla ei aina ollutkaan vastakommenttia joka asiaan.

    ”Kukas nyt ei tommosest kuumast Hellevaarast tykkäis!” Hello ei, et kai sä taas alota noita. Pudistin päätäni Hellon letkautukselle, vaikka ehkä se vain oli hänen tapa reagoida asiaan.
    ”Tuu tänne, istu mun kaa ja katellaa auringonnousua”, sanoin miehelle, kun istuin kiven päälle. ”Miks sä mut tänne toit?”
    ”Koska et halunnut mun iskälle ja tallillekaan ei voinut mennä”, Hello letkautti. ”No ton takia”, hän jatkoi osoittaen taivaanrantaa, kun ymmärsi tuijotukseni kaipaavan muuta vastausta. Aurinko ilmoitti olevansa heräilemässä, jolloin tajusin, että kello on jo ties mitä.
    ”Ei hitsi, mulla on työpäivä huomenna! Mun pitää lähtee..” Sanoin hieman harmissani. ”Voisinks mä…” aloitin jo. Halusin Hellon viereen nukkumaan, mutta en tiennyt voinko noin vain kysyä sitä toiselta.
    ”Nii?” Miks hän tuijottaa mua noin, mitä se odottaa?
    ”Jos mä tulisin sun luo.. yöks. Oisko se ok?”
    ”Mä jo aattelin ettetkö sä koskaan kysy!”

    • #2463 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Musta tämä Hellon ja Tiituksen sankarijuttu on ollut alusta asti aika hauska. 😀 Hello kai oikeasti vähän haluaisi Tiituksesta suojaa mörköjen ja susien varalle, ja ehkä Tiitus vähän haluaisi Helloa niitä suojella. Kun taas tosielämässä mulla on vahva mielikuva siitä, että Hello taitaisi ennemminkin olla se, joka sumuttaisi susia ja täräyttäisi mörköjäkin nyrkillä silmien väliin. Ei se prinssiä oikeasti tarvi, sillä se pitää huolen itsestään sellaisissa tilanteissa tätä nykyä paremmin kuin kukaan. Ja silti se taitaa haluta prinssin. 😀 Ja sitten se yhtäkkiä ottaa paineita sellaisesta, että sen pitäisi laskea kaikki suojausmekanisminsa alas ja puhua tunteistaan. Kyllä se lopuksi siihenkin pystyy, mutta töitä on tehtävä. Mutta Tiitus ainakin toistaiseksi on vielä jaksanut katsella sitä, miten Hello yrittää pysyä jotenkin kasassa vitsailemalla.

      Vitsit kun mä voisin lukea näistä poijjista vaan koko ajan. Vitsit kun voisin vaan kirjottaa näistä itse koko ajan. Vitsit kun voisin kirjottaa romaanin verran metatekstiä siitä, että Poolanmetsän maankaatopaikka on ihan oikeasti olemassa, vaikka Poolanmetsää tai koko Otsonmäkeä ei ole, ja että se on paitsi Hellon piilopaikka, myös tavallaan syntymäkoti, koska siellä sen olemus yhtenä varhaisaamuna syntyi. Vaikka kaikkein mieluiten näistä kaikista jutuista lukisin kuitenkin sun tarinaa. Tykkään kirjottaa, ja melkein ärsytti kun itse kuvittelin Hellon ja Tiituksen yön, etkä tehnyt sitä mun puolesta. 😀 Vaikka ehdinpähän varmistamaan, että Hello lyö jarrut pohjaan ja käyttäytyy nyt persoonalleen uskollisesti. Meistä oli jännää, kun Tide halusi katsoa meidän kanssa Pohjanmaan hienointa auringonnousua ja tuli vielä meille yöksi. :DD

  • #2474 Vastaus

    Tiitus
    Valvoja

    höpöttäjä-Oona

    Istuin keittiössä ja tuijotin ikkunasta ulos. Olin herännyt yöllä sateen kovaääniseen rummuttamiseen ja mietin jo silloin kuinka pahasti kastuisin, kun menisin tallille. Enää ei satanut ihan niin paljon, mutta huokaisin silti ennen kuin hörppäsin kuppini tyhjäksi. Kahvin valuessa kurkustani alas, lämmin mielihyvä täytti kehoni. Tunsin kyllä kuinka väsymys edelleen painoi hartioita vähän alas, mutta tunsin, että pikkuhiljaa mieli virkistyi ja pystyi taas ajattelemaan selkeämmin. Sitten paahdin naksahti ja leipäni pongahtivat ylös, joten nousin voitelemaan ne. Laitoin päälle kinkkua ja juustoa (tässä järjestyksessä!), kaadoin toisen kupin kahvia ja menin takaisin istumaan. Olin saanut syödyksi ensimmäisen leivän, kun puhelimeni soi.
    ”Tiitus”, vastasin siihen makean haukotuksen jälkeen. Tiesin kyllä kuka soittaa, mutta minut oli opetettu vastaamaan aina omalla nimellä, joten niin tein edelleen. Ja voi kuinka monesti joku kysyi ensimmäisenä, että ”Eiks sul oo mun numeroo talles” tai vielä hölmömmin ”Etsä tiedä kuka mä luulen olevani”.

    Mutta ei Oona. Oltiin tunnettu hänen kanssa sen verran pitkään, että hän tiesi jo minun tavastani vastata.
    ”Huomenta, en kai mä herättänyt? Kuulostat vähä väsyneeltä. Hei tota nyt ku sataa taas ihanasti, ni mä aattelin lähtee testaamaan Hopiavuoren maneesia. Nii tosiaa, mä aloin vuokraamaan sitä, en ookaa muistanu vissii sulle siitä sanoa. Ni haluaisitko kyydin sinne? Kai sä nyt oot tallille siis menossa?”
    Minäkin olin tottunut Oonan ainaiseen puhetulvaan, joten odotin kiltisti, että hän veti henkeä syvemmin ja tiesin, että silloin oli minun vuoroni puhua.
    ”Huomenta vaan”, jälleen haukotus. ”Joo, on tullut nukuttua vähän levottomasti tässä muutama viime yö.”
    ”No, mikä Tiitusta noin valvottaa? Ei kai sulla oo sen varsan kanssa ongelmia? Voi vitsit, sun pitää tulla joku päivä käymään Pöystilässä! Mulla on siellä kaks aivan ihanaa varsaa, toisen nimi on Muru ja toinen on Raikuli. Niiden nimet kertoo tasan sen, mitä ne on!” Oona pulputti onnellisen kuuloisena.

    Sain pikaisesti vastattua, että Been kanssa sujuu jo paljon paremmin, mutta voitaisiin kyllä joskus touhuta Oonan varsojen kanssa porukalla. Sitten nainen aloitti seuraavan höpötyksen:
    ”Ai mut nythän mulla on kolmekin varsaa! Uusin tamma tuli vasta pari päivää sitten enkä oo ees kerennyt kunnolla tutustumaan siihen! Mulla on noiden oikeiden töiden rästihommia vähän jäänyt. Mä vaan haluaisin pystyttää teltan varsalaitumen eteen, jotta saisin jokainen ylimääräinen hetki ihastella mun pikkulapsosia. Isäkin nauroi ajatuksella ja olishan se kyllä aikamoista, eikö!”
    Oikeiden töiden kohdalla Oona muutti äänensävyään leikkisän sarkastiseksi, koska hän ei mieltänyt hommaansa lakimiehenä oikeaksi työksi. Musta tuntuu, ettei hän pidä hevostallin pitoakaan työnä. Myötäilin vain, kun hän aloitti jälleen yhden asian, joka hänen oli pakko saada kertoa.

    ”Hei tota, jutellaanko lisää vaikka matkalla?” Kysyin, kun nainen taas hengähti. ”Mulla ois aamupala vielä kesken, mut jos tulisit joskus kolmen vartin päästä tähän?”
    ”Joo, anteeksi, mä oon vaan niiiiin riemuissani tästä kaikesta, ni se saa mut höpöttää entistä pahemmin. Eilenkin..” Taas sitä mennään, ehdin jo ajatella, mutta Oona onneksi tajusi itsekin ja naurahti. ”Sori, oikeesti. Puoli tuntia, ni oon siellä, heippa!” Sitten hän vihdoin sulki puhelimen ja pääsin jatkamaan aamupalaani. En voinut olla hymyilemättä, koska onhan Oona nyt vaan niin höpsö ainaisen puheripulinsa kanssa.

    • #2475 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Okei, nyt sulla on havainnoitsija-Tiitus ja päähenkilö-Oona. Musta tämä on hyvä asetelma ja käytän sitä itse paljon, koska hahmot aina luulee kauheesti olevansa jotain, mutta ne ei ole. Helposti esim. tyyppi luulee olevansa sairaan kirjaviisas ja mielenkiintonen, ja oikeasti se onkin vaan ja ainoastaan kuiva ja ärsyttävä pätijä. 😀 Tai joku luulee olevansa hauska, ja on oikeesti lapsellinen. Ja se ei tuu esiin, koska kun kuvittelee olevansa oikeen hauska ja on oman tarinansa ainoa kertoja, kertoo jutut niinku ne olis hauskoja. Jos vielä haluaa hämmentää muuten lisää itseään näillä ajatuksilla, niin ajattelepa, ettei ihmiset OIKEASTI ole mitään. Ne vaan pitää itseään jonkinlaisina riippuen omasta ajattelutavastaan, niiden äiti pitää yhdenlaisena, paras kaveri toisenlaisena ja niin edelleen… Musta olisi rentouttavaa olla Oonan kanssa, koska mun ei tarvisi sanoa mitään. Vaikka Eira taas loukkaantuisi suu auki, kun Hänen Juttuja ei kuunneltaisi. 🙂 Pitäisin Oonaa hyvänä tyyppinä, Eira koppavana ääliönä.
      …miten niin se näkyy, että vietän päiväni ihmisten laumakäytöstä liikaa miettien? 😀 Ihminen on kaikkein suloisin ja oudoin eläinlaji hei. Vitsit niillä on omituisia tapoja ajatella ja toimia.

      Vaikka on hyvä ja tärkeä juttu näyttää hahmoja melko neutraalisti muiden kuin niiden itsensä silmin, mua kiinnostaisi aivan hirveästi nähdä sun lisäävän tähän vielä joku kerta pienen twistin. Keikauta asetelma niin päin, että sun kertoja on edelleen sun päähenkilö, vaikka havainnoi toista. Eli siis että sun kertojan asenteet on suuremmassa, tai vähintään yhtä suuressa osassa kuin toisen tekemiset. Tässä Tiituksen hyväksyvä asenne näkyy kevyesti joo, mutta se on niin kuin laveeraus maalauksen taustalla ennen kuin aletaan oikeasti hommiin. Se näkyy sieltä ja peittää valkoisen, mutta siinä ei ole yksittäisiä yksityiskohtia, eli ajatuksia, joten se on nimen omaan taustaa eikä Tiitus ole päähenkilö. Kahdessa viimeisessä kappaleessa esiintyy pari yksittäistä siveltimenvetoa, horisontti. Piirrä puita tai aaltojakin jollain kerralla, niin tiedetään ollaanko maalla vai merellä, ja kun oikein innostut, koristele sinne sääilmiöitä ja valotuksia niin tutustutaan kertojaan ihan uusilla tavoilla, post-postmodernissa maailmassa kun eletään. 😀 Tässäkään tavassa, että kertoja vain havainnoi, ei siis ole kerrassaan mitään vikaa, ja niin kuin sanoin, itse teen tätä tosi tosi paljon. Tämä on paras tapa näyttää toinen hahmo sellaisena kuin hän on, ellei sitten halua ihan kaikkitietävää kertojaa käyttää, joka minusta yleensä menee vähän tylsän puolelle ilman kunnon twistiä. Lypsäisin sulta vain mielelläni vähän vielä vaikeempaa kirjotettavaa jonain päivänä, kun mietit, mitä tänään tekisit. 😀 Se kehittää samalla eteenpäin sun kunkin hahmon yksilöllistä tapaa havainnoida ympäristöään. (Esimerkkinä tästä se Tiituksen tarina, jossa Linnut Lauloi Ja Aurinko Paistoi: just Tiituksen mielentilassa näkisi asiat niin. Joskus Tiitukselle kehittyy ihan oma tapa nähdä neutraalistikin!)
      …joo kyllä, mä olen oikeassa maailmassa se ihme tyyppi, jolle piti selittää ja näyttää ja havainnollistaa varmaan kaksi tuntia yhden kerran, mitä ihminen tarkalleen ottaen näkee, jos se on värisokee, koska yks mun hahmo sattuu olemaan, vaikka kukaan ei kai vielä edes tiedä sitä. Kiitos, ex-appiukko. Samantyyppistä vääntöä käydään välillä nykyäänkin yhden kanssa, jolla on asperger. Eikä siihen tarvita edes mitään erityistä, että mua kiinnostaa, tuoksuuko leikattu nurmikko sun mielestä samalta kun mun. :DD

      Haluaisin nähdä Oonaakin mahdollisimman pian Hopiavuoren maneesilla. Mulla on epäilys, että mulla on parikin leikkikaveria, joiden tarinoille Oonan tapainen tyyppi tekisi hyvää, mutta vielä en voi olla varma. Oonan omaa persoonaahan ei olla vielä nähty kuin tässä ja Oonan omassa tarinassa. Kun hän vieraili aiemmin, suurin osa Oonan jutuista keskittyi hänen hevostensa persooniin, ja Oona itse ei vielä ole päässyt kauheasti juoksemaan tukka putkella vapaana omine mielipiteineen. 🙂

  • #2503 Vastaus

    Tiitus
    Valvoja

    Suuri puhallus by Hello
    Hello on paska by Eira ofc!

    Pikkusisko

    Hävettikö ehkä vähän? Eikä ihan vähääkään, kun Hello ja Eira höynäytti minua ampumaradalla. Tyttöhän osas oikeasti ampua! Muuten olisikin ollut kiva ammuskella enemmänkin, mutta kun tiesi, että teinityttö osas ampua paljon paremmin kuin minä, niin homman hohto katosi. Mutta en valita, sillä nyt saatoin nauttia Hellon läheisyydestä. Kukaan muu ei ollut paikalla ja tytöt keskittyi ampumiseen, joten sain pitää Helloa ihan vieressä ja muutaman kerran suukottaakin ilman, että tarvitsi pelätä vihaisia katseita. Lisäksi mietin, että voisin joskus pyytää Hellon tänne kahdestaan. Voisin näyttää hänelle, miten sitä pyssyä – Voi kuinka minua hymyilytti, kun Hello sen sanoi – käytetään.

    ”Tiitus, tänne nyt sieltä ja auta minua!” Eira kimitti taas samalla äänellä kuin ennen minun nolaamista. Tyydyin vain katsomaan häntä, mutta samalla huomasin paikalle tulleen muitakin. Siirryin automaattisesti Hellon otteesta ja katsoin Eiraa uudelleen. Hän viittaili päällään tulijoiden suuntaan ja tajusin: Hän halusi esittää viatonta tyttöä, joka oli tullut kokeilemaan ampumista. En toki ymmärtänyt miksi hän niin halusi tehdä, mutta kyllähän minä neitoa hädässä autan. Vaikka neito olikin juuri kolhaissut itsetuntoani.
    ”Pidät katso näin ja sitten heng..” aloitin, kunnes Hello avasi suunsa ja ilmoitti kovaan ääneen Eiran osaavan ampua.
    ”Hello, hiljaa mäessä!” Komensin häntä leveästi hymyillen. ”Tämä minun Eira on vasta opettelemassa ja sinäkin saat kyllä oman vuoron.”

    Hetken aikaa Eira malttoi ammuskella tarkoituksella ohi, kunnes hän totesi saaneensa tarpeeksi ja silloinhan me kaikki lähdimme. Istuin etupenkille Hellon viereen ja kuuntelin kuinka takapenkillä Jitta ja Nelly jutteli. Näin kuinka käärmeissään Eira oli, katsoessaan murhaavasti edessään istuvan Hellon niskaa. Halusin sanoa hänelle, ettei Hello tahallaan ollut tyhmä. Ja ettei ne muut pojat edes kuullut mitään. Kertoa, että Eiran salaisuus oli edelleen turvassa. Ihan niin kuin olin kertonut omalle pikkusiskolle, ettei se naapurin poika ollut nähnyt, kun hän oli kaatunut pyörällä ja itkenyt. Tai ettei muut olleet hänelle nauraneet kouluesityksen jälkeen, vaan ihan toiselle jutulle. Mutta yhtälailla tiesin, ettei siitä olisi apua. Jos sisko ei veljeään usko, niin tuskinpa Eirakaan minua uskoisi.

    Tallilla tytöt nousivat autosta heti, kun auto pysähtyi, ja me jäimme Hellon kanssa kahdestaan.
    ”Mäkin kai sit jään tässä, koska en edes voittanut Eiraa”, sanoin niin murheellisesti kuin pystyin. Mutta kun käännyin katsomaan Helloa, en voinut hymylleni mitään. ”Se tonnikalapitsa kyl kuulosti niin hyvältä”, jatkoin melkein jo nauraen.
    ”No”, Hello aloitti hiljentyen sitten miettimään hetkeksi. ”Eiköhä me joku ratkasu tähän keksitä”, hän sanoi ja lähti ajamaan pois tallilta.
    ”Jos mä tarjoon?” Ehdotin, kun silitin Hellon vaihdekepin päällä olevaa kättä. Vaihdettuaan seuraavalle vaihteelle hän tarttui käteeni ja vei sen reidelleni.
    ”Sovittu!”

    • #2508 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Voi Tideeee en olisi osannut aavistaa että hän ottaa tämän verran tosissaan Eiran ampumatouhut. Voi voi. Kun vain Tiitus ei olisi ollut Hellon kanssa ja täten Eiran mielestä jo menetetty tapaus, kyllä Eira olisi Tiitustakin varten ihan varmasti ammuskellut ohi. <3 Ja kyllä ainaki Hellon mielestä Tiitus on aivan varmasti vaikka minkälainen pyssyllä ampuva sankari. :DDD

      Vitsit kun tarvisin Tiitusta näköjään jo suoraan suoneen kun olen niin koukussa. Enkä pelkästään siihen, miten se Hellon kanssa kuhertelee, vaikka meinaankin tietenkin kuolla joka kerta. Vaan ihan siihen, miten se vaikka Eirasta ajattelee, ja miten se, OMG, oikeesti menee leikkimään Eiran outoa opeta-mua-ampuun -leikkiä!! Ai että se on lempee, ja se on kiltti. Tiedostan, että mulle on nyt vaarassa käydä niin, että alan sääliä Tiitusta, kun olen itse rakastunut siihen. Etten enää uskalla heittää sen silmille vastoinkäymisiä, vaikka just niistä syntyy tarina... :DD

      Mutta ehkä nyt edes hetken hengähdystauko... :DD Mä huomaan, että mä oon itse nimittäin oikeessa elämässä tosi tyytyväinen, kun tää pikku rakkaustarina on onnellisessa suvantovaiheessa. Kyllä mä kohta alan potkia draamaa esiin. Ihan kohta, ihan kohta... Ihan viis minsaa vielä... Me vielä hetki Hellon kaa nautitaan siitä miten Tiitus pitää Helloa kädestä kun ne ajaa hakeen tonnikalapitsaa...

  • #2517 Vastaus

    Tiitus
    Valvoja

    Syperkyvyt

    Tässä on hyvä

    Kävelimme hiljaa vierekkäin samalla, kun Jerusalem käveli edellämme haistellen maata, valopylväitä ja muita päivän uutisia muilta koirilta. Pysähdyimme, kun se pysähtyi ja jatkoimme taas, kun se halusi. Ei meillä ollut minnekään kiire, joten miksi emme nauttisi viileästä säästä ja – toisistamme. Hello höpötti omia juttujaan ja minä kuuntelin, vastaillen silloin, kun oli aihetta, mutta enimmäkseen olin hiljaa. Huomasin kyllä kuinka Hello hivuttautui välillä niin lähelle, että saattoi hipaista kättäni. Tunsin palavan halun ottaa hänen kädestä kiinni ja kävellä käsikkäin, ihan niin kuin silloin leffan jälkeen. Mutta yhtälailla tunsin kuinka jokin kiristi kurkkuani. Oliko se pelkoa?

    ”Hello”, aloitin, vaikka en tiennyt mitä olin sanomassa. Jäin vain tuijottamaan häntä, kun hän tarttui Jerusalemin tuomaan keppiin ja heitti sen sille. Olimme tulleet tyhjään koirapuistoon, joten Jerusalem sai olla vapaana ja laukkasi riemuissaan kepin perässä.
    ”Niin?” Hello sanoi kääntymättä minun puoleeni.
    ”Joko kaikki tietää?”
    ”Mistä?” Hän kysyi kääntyen vihdoin katsomaan minua.
    ”No..” Aloitin, mutta en saanut sanotuksia enempää, kun hän katsoi minua. En pystynyt katsomaan häntä silmiin, joten laskin katseeni kenkiin. Halusin todella olla Hellon kanssa, mutta miksi minua pelotti niin paljon? Miksen pystynyt olemaan niin huoleton kuin Hello, olla välittämättä miten muut katsovat, jos sitä pitää toisen kädestä kiinni tai vähän suukottaa.

    Jerusalem tuli takaisin keppinsä kanssa, tällä kertaa se juoksi minun luokse. En kerennyt väistämään ajoissa, joten kepin terävä reuna nirhaisi paljasta säärtäni.
    ”Hei hei hei, Jeppe, eipäs rikota mun Tideä!” Hello huudahti. ”Ei kai sua sattunu?”
    Katsoin sääreeni, joka punoitti ikävästi, mutta verta ei tullut. ”Se vaan raapas, ehkä mä jään eloon”, vitsailin nauraen, toivoen samalla, että ehkä Hello unohti minun sanoneen mitään. Kerron hänelle joskus toiste – ehkä. Heitin kepin Jerusalemille ja katsoin koiran menoa. Kun itsekin voisi olla niin onnellinen kepin perässä juoksemisesta.

    Hello ei kaiketi uskonut sanaani, vaan tuli luokseni ja halusi silti tarkistaa jalkani.
    ”Hei ihan totta, se on vaan naarmu”, sanoin kun Hello kyykistyi katsomaan.
    ”Voi voi, mun prinssillä on pipi”, hän naureskeli noustessaan ylös.
    Hän seisoi niin lähellä, tuoksui niin huumaavalta, etten tajunnut, kun jo kumarruin suutelemaan häntä. Silloin pääni tyhjeni ikävistä ajatuksista: Pelosta, että joku näkisi, epäilyistä, että olin tehnyt virheen ja kauhusta, että rikkoisin jonkun sydämen. Nyt ainoastaan kuulin Hellon hengityksen, tunsin hänen hiukset kasvoillani ja käsiensä kietoutuvan minun ympärille. En tarvinnut muuta, joten kaikki olisi hyvin nyt.

    • #2531 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Ei se ole helppoa Otsonmäellä. :/ Vaikka pieni kylä onkin oikeasti yhteisö, jossa tuntee kaikki ja uskaltaa jättää ovensa, autonsa ja fillarinsa lukitsematta, tämä on sen varjopuoli. Yhteisö hyväksyy vain tietynlaiset jäsenet, ja jos siitä mallista poikkeaa, on yksin. Vaan voihan se olla, että Tiitus murehtii osin turhaan. Hello on nimittäin ainakin löytänyt paikkansa Otsonmäellä. Vaan ei se helpota. Itsekin ajattelisin, että no Hello on Hello. Se on suosittu, se on koko ajan pää auki kaikille ja puhuu itselleen kivestäkin kaverin. Just Tiituksen pehmeämpi puoli mua viehättääkin: kun kaikki ei ole niin helppoa ja yksinkertaista. Ja taas kerran, taas juhlin, kun Tiitus uskaltaa.

      Voi pojaaaat kun ootta ihaniaa. Olen lukenut tämänkin jo jotain neljä miljoonaa kertaa illan mittaan. Kun löysit Tiituksen oman äänen (jo siis aikaa sitten), mä tykkään näistä jutuista kerta kerralta enemmän. Ei näissä edes tarvitse tapahtua mitään maata mullistavaa, ja silti pidät mut tyytyväisenä kun sillon tällön huomaan että olet julkaissut oikeastaan mitä tahansa. Sun pitää kertoa mulle kaikki. Koko menneisyys ja tulevakin. 😀 Siitä Tiituksen siskostakin, joka viimeksi mainittiin. Siitä mitä se näkee, kun se katsoo peiliin, ja mitä mieltä se on kotitöistä. Mikä sen lempparilaite olisi Lintsillä, ja oliko sillä lapsena hamsteria vai ei. Mulla on outo tapa fanittaa.

    • #2537 Vastaus

      Noa
      Osallistuja

      Voi vitsit. Mä muistan kun ekan kerran kävelin mun poikaystävän kanssa julkisesti käsi kädessä. Se ei ollu helppoa silloinkaan, ja ei oo vieläkään. Ihan sama syy siinä ei oo takana, mutta kuitenkin, aina saa olla vähän pelko perseessä, että miten käy kun julkisesti on jotain muuta kun ”normaali”. Tiitus itsekin kyseenalaistaa, että onko se kurkussa kuristava tunne pelkoa. Niin, onkohan se sitä? Pelkoa mistä? Että joku sanoo pahasti, tai kertoo muille? Vaikka omille vanhemmille? Vai pelkoa että saa turpaan? Kyllä mä ainakin oon pelännyt näitä kaikkia asioita tiettyinä hetkinä mun elämässä, ja epäilemättä Tiituksellakin menee oma aikansa päästä niistä yli. Nyt tää samainen pelko ja epävarmuus on mukana vielä melkein jokaisessa asiassa, mutta mäpä uskon, että Tiituksesta tulee vielä sellanen heppu jota ei vois vähempää kiinnostaa muiden mielipiteet. Niin paljon se on sisua ja rohkeutta ja itsevarmuutta näyttänyt näissä tarinoissa, kaiken sen epäilyn ja hämmennyksen ja kyseenalaistamisen ohella!

      Sekin, että Tiitus ihmettelee, miksei hän pysty olemaan yhtä huoleton kuin Hello on. Voi Tiitus, toivottavasti se joku päivä oivaltaa, että varmaan siksi kun Hello on ollut kaapista ulkona ainakin sata vuotta pidempään kuin Tiitus! Tai jospa Tiitus ja Hello keskustelisivat aiheesta, niin sekin varmasti auttaisi. Vaikka tarinan loppuhan on jo ihan eri sävyinen kuin alku. Just tuota itsevarmuutta mä tarkoitin aikaisemmin; ja ajan kanssa se varmasti vain vahvistuu!

  • #2539 Vastaus

    Tiitus
    Valvoja

    Keltainen muki

    Siinä hän oli, istui pöydän ääressä juomassa omaa kofeiiniannostaan keltaisesta mukista. Aamun kajastus paistoi hänen auringon värjäämille hiuksille ja sai ne näyttämään kullalta. Olisin voinut seistä siinä ikuisuuden, oven karmiin nojaten ja vain katsella häntä. Mutta pian jäin kiinni tuijottamisesta ja näin kuinka lempeä hymy levisi kauniille kasvoille.
    ”Huomenta, miten nukuit?”
    ”Hyvin, paljon paremmin kuin parina viime yönä”, vastasin ja suukotin hänen otsaansa. Haistoin tutun parfyymin ja seuraavassa hetkessä olin polvillani pimeässä keittiössä ja keltainen muki oli sirpaleina lattialla. Olin saanut siitä haavan käteeni siivotessani ja lattialla lojuvat palaset alkoi värjäytyä tummanpunaisiksi. Kuulin hänen huutavan oviaukossa, mutta en saanut sanoista selvää. Katsoin vain sirpaleita edessäni ja itkin, koska tiesin etten millään saisi kasattua keltaista mukia enää ehjäksi.

    Tunsin kuristavan otteen kaulallani ja heräsin painajaisesta seuraavaan. En saanut henkeä, tunsin paniikinomaisen itkun ja pelästyin entisestään. Tarrasin kuristavasta kädestä kiinni, työnsin sen syrjään ja nousin ylös. Harpoin huoneesta pois ja menin takaovesta ulos. Kylmä ilma iski vasten lähes alastonta kehoani, mutta se sai minut hengittämään taas. Katkonaisesti, hätäännyksissä ja sekoittuneena pidäteltyyn itkuun, koska tunsin edelleen kuinka mukin terävä kulma viilsi kättäni.

    Kuulin kuinka koira vinkui oven takana ja tajusin missä olin. Käännyin ympäri ja näin Jerusalemin rapsuttamassa väliovea, joka oli kaiketi tuulen mukana mennyt kiinni. Nousin ylös nurmikolta ja avasin oven koiralle, joka puski ensin minua jalkoihin ja meni sitten asioilleen. Voi ei, herätinkö mä Hellon? Satutinko häntä? Perhana! En kestäisi, jos olisin vääntänyt hänen käden sijoiltaan, enkä haluaisi käydä keskustelua, miksi revin hänen kätensä sillä tavoin pois päältäni.

    Olisin mieluummin jäänyt pihalle, mutta Jerusalem halusi sisälle ja olihan siellä liian kylmä minun vaatetukselle. Laitoin ovet hiljaa kiinni ja toivoin sydämeni pohjasta, ettei Hello ollut herännyt. Kävin vessassa huuhtelemassa naamani ja huomasin, että ainakin hän edelleen makasi sängyssään. Jos vain jäisinkin sohvalle, siinä olisi ihan hyvä olla. Ehkä, jos siinä ei jo makaisi Jepen kokoinen koira puoliunessa, huomasin katsoessani sohvan suuntaan. Niinpä hiivin Hellon makuuhuoneeseen ja koitin mahdollisimman huomaamattomasti käydä takaisin hänen vierelleen. Tunsin kuitenkin itseni niin yksinäiseksi, että herättämisenkin uhalla hivuttauduin Hellon kylkeen kiinni ja laitoin käteni hänen ympärilleen. Silloin saatoin vihdoin hengittää syvään ja työntää keltaisen mukin punaiset sirpaleet pois mielestäni.

    • #2547 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Voi kun mä tätä nuortamiestä aina haluaisin lohduttaa, ja koska mä en ole sen kanssa samassa tarinassa, taas niin hieroisin Helloa siihen niin kuin unirättiä. Mutta se nukkui, ja vaikka toisiaan pelastavat sankarit on mun lapsellinen unelmatarinani, oli hyvä, että se nukkui. Tiitus on vahva tyyppi, vaikka se pyörittelee päässään välillä aika pelottavan negatiivisia juttuja. Se, että se pelkää, tai että se on nyt näin tosi surullinen ja paniikissa, ei tee siitä yhtään heikompaa. Eihän se ole rohkeutta, että uskaltaa ihan mitä vaan. Se on, että pelkää ja suree, ja uskaltaa siitä huolimatta! Että kestää tämmösen ajatuksenvirran, kun se tulee, ja jää henkiin. Pystyy selkiyttämään itselleen, missä on, päästämään koiran ulos, ja herranjestas vielä huolehtimaan ettei repinyt jonkun Hellon käsiä sijoiltaan, siis välittämään toisesta ihmisestä vaikka on itse vähän pihalla. Ja se uskaltaa jopa mennä takaisin Hellon luo ja etsiä siitä turvaa ja läheisyyttä, vaikka viimeksi kun se teki niin, sen sydän ja keltainen muki särkyi. Tiitus on mun sankari. Sen päässä pyörii monia asioita, joita mun päässä pyörii, ja silti se tekee sellaisia asioita, joita mä haluaisin pystyä ja uskaltaa. Mä oon tarvinnut tällaista hahmoa mun elämään, ja mä oon yrittänyt jopa kirjottaa sellaista kerran itse, tietenkin epäonnistuen. Edes romaaneissa ei ole Tiituksia muuten kuin ihme uhreina, ja mä olen niitä kyllä etsinyt. Ja jos mä tarvin Tiituksen tarinoita näin kauheesti, niin muidenkin täytyy tarvita, koska mä en ole uniikki.

      Keltainen muki suhteen symbolina toimii ihan tosi hyvin. Se on taiteellinen ratkaisu, mutta oikein erityisesti symboli. Kyllä me ymmärretään, mikä on sirpaleina ja mitä ei voi korjata, kun Tiitus itkee, kun sitä ei voi korjata. Kyllä me tiedetään, mihin tulee haavoja ja sattuu niin, että tuntuu että kuolee kunnolla, kun yrittää kerätä sen sirpaleita roskiin, kun niistä ei enää ole muuta kuin satuttamaan. Ja mitä haamukipua se on, kun vielä nytkin painajaisesta herättyä muki viiltelee kättä. Ehkei se kaikkia viillä niin pitkään, mutta taas mä olen niin kuin Tiitus: mua ainakin viiltää, ja just niin kuin Tiitusta. Että ei koko aikaa, ei joka päivä, ei aina edes kuukausiin, ja sitten joku uni tai pikkuasia aiheuttaa sen että taas tuntuu. Mutta se on ihan okei. Mä ajattelen, että jos mussa ei tuntuisi ikinä miltään, se olis kaikki ollut turhaa. Toisaalta kun siitä kuluu oikeasti tarpeeksi aikaa — joillekin se on kuukausi, kuukausia, toiselle vuosi, vuosia — niin ei enää muistele mukeja ja sirpaleita. Kun silloin muistelee, muistaa vain auringon värjäämät hiukset, parfyymin ja lempeän hymyn, koska sitähän oli paljon enemmän kuin mukin sirpaleita. Sitä paitsi rakkaus on se tauti, josta oikeasti paranee vasta, kun saa uuden tartunnan jostain. Ja sen symboli mulle on tässä se, miten Tiitus lopuksi saa sirpaleet mielestään. Ne varmasti palaa sinne vielä, mutta aina vaan harvemmin. En tiedä, tietääkö Tiitus sitä: mä olen ollut lukevinani, että sen suhde Birgittaan on ollut sen ainoa sellainen pitkä suhde, josta se kuvitteli rakentavansa jotain ikuista. Mikä onkin tietenkin normaalia: onhan Tiitus vasta päälle parikymppinen, jonka elämään mahtuu jo yksi sellainen hieno suhde.

      Kaiken lisäksi, sanonpa vaan, että tämä on hienoiten kirjoittamasi lukemani tarina tähän asti. Tämä on tyylikäs, ja varmaan eniten symbolisuuden ja syklisyyden takia.

  • #2653 Vastaus

    Tiitus
    Valvoja

    Leffahetki (20.06.2019)

    ”Hello.”
    ”Niin?”
    ”Musta.. Tai siis.. Mä haluaisin.. Meidän pitäs – jutella.”
    ”Koko ajanhan me jutellaan.”
    ”Hello…”
    ”Tiitus.”
    ”Oikeesti.”
    ”No joo joo, ihan aikuisten oikeesti! Etkö sä muka kuule, itteksenikö mä vaan puhun.”
    ”Voi jestas sun kanssa!”

    Halusin kertoa Hellolle, että pidän hänestä, todella paljon. Että haluaisin olla hänen kanssa, ihan aikuisten oikeasti, niin kuin hän juuri ilmaisi. Haluaisin käydä hänen kanssa ulkoiluttamassa Jerusalemia, käydä leffassa ja kävelyllä kahdestaan, pitää kädestä kiinni ja sellaista. Niin kuin normaalit ihmiset parisuhteissa tekee. Mutta etten pysty siihen – en ainakaan vielä. Miten sä kerrot toiselle, ettet oo ihan samassa tilanteessa kuin hän. Varsinkin, kun toinen oli vasta yksi ilta itkenyt olkaani vasten. Ja vakuutellut pitkän tovin, ettei hänellä oikeasti ole hätää. Aamullakin hän oli sanonut, että on täysin kunnossa ja se oli vain stressiä ja jännitystä tai jotain.

    ”Hello.”
    ”Mmmh..” hän mumisi, koska oli kaiketi vihdoin, useamman minuutin venkoilun jälkeen saanut mukavan asennon sohvalla viereltäni. Silitin hänen hiuksiaan ja katselin hänen kasvojaan, jotka näyttivät niin levollisilta. Hänen pukinpartansa oli pientä siistimistä vailla ja siinä sojotti muutamia pidempiä karvoja siellä täällä.
    ”Eiks meidän pitänyt kattoa leffaa?” Kysyin näprätessäni hänen ylipitkiä partakarvojaan. Pian hän rapsutti leukaansa, koska karvojen nykiminen kutitti ja avasi silmänsä. Hän tuijotti minua siristellen silmiään, mukamas vihaisena. ”No sinä ite ehotit leffailtaa!”
    ”Mulla on ihan oma leffa tässä nyt meneillään, se on paljon parempi kuin Netflixin tarjonta. Ainoo huono puoli on, kun joku nyppii mun naamakarvoja.”

    Sitten hän sulki taas silmänsä, asetteli päänsä parempaan asentoon ja rapsutti vielä vähän leukaansa. Otin kaukosäätimen käteeni, silitin toisella kädellä Hellon päätä ja selailin Netflixin tarjontaa. Nähty, nähty, ei kiinnosta, just katottu, ei tähän kellonaikaan tollasta voi kattoa… Hello oli ihan oikeassa, sen leffahetki oli varmasti paljon parempi kuin mitä minä löytäisin. Kumarruin suutelemaan häntä ja kuiskasin sen jälkeen hänen korvaansa: ”Sä oot mun ensimmäinen.”

    • #2658 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Minkä tähden sä teet tätä mulle? :DD Musta on niiiin kivaa kelluskella siinä miten nämä on niin hellyyttävä pari jotenkin. Ja sitten tulee pahaenteinen ”meidän pitää puhua” ja mä olen että ei vitsi me kuollaan, vaikka Hellon mielestä se ei ole ollenkaan vaarallisen kuuloinen aloitus. Sitten mä kuuntelen Tiituksen ajatuksia siitä, miten se haluaa pitää kädestä ja pissattaa Jerusalemia yhdessä ja olen että joo, kyllä, tahdon, pidetään, ulkoilutetaan. Ja sitten, auts, taas kuollaan ja kunnolla, kun Tiitus ei pysty, mutta etenkin sen takia, kun ei pysty puhumaan siitä Hellolle.

      Sitten ekalla kerralla koko hyvä keskikohta menikin ihan sumussa kiirehtien lukiessa, kun halusin tietää mitä käy. Kun luin uudestaan rauhassa, onnistuin nauttimaan siitä, miten kasuaalisti Tiitus Hellon partaa nyppi, ja miten Hello sitten raaputti leukaansa oikein kaksi kertaa. Siitä, miten Hello ei ole mikään enkelin näköinen, vaan silläkin on epäsiisti parta ja se on laiska ja huno leffankatsoja, ja jotenkin sekin taitaa olla ihan okei.

      Vaan loppu oli tämän parrannypinnän ohella mun lemppari. Tietenkin siitä syystä, että Tiitus sai suunsa auki ja oli taas sillä lailla rohkea kuin mä haluaisin olla. Se on mua paljon nuorempi veikko, mutta käyttäytyy tosi usein aikuismaisemmin kuin mä. Mä olisin saanut aloitettua aiheesta korkeintaan hysteeristen vitsien varjolla, jos olisi ollut ihan pakko, mutta mä olenkin aivan sairaan lapsellinen heppu!

      …ja ehkä ihan vähän tykkäsin lopusta myös siksi, että kun Tiitus muotoilee asiansa noin, tiedän heti, miten Hello siihen vastaa, jos on lapsellisen vitsikkäällä tuulella. Roikale vain olet, kun näitä tällaisiin aikoihin julkaiset. Mun pitää mennä äidin luo. Koko viikonlopuksi. Ilman konetta. Ilman että saan mitenkään viitattua jatkavassa tai lähitulevaisuudessa tapahtuvassa tarinassa siihen, mitä Hello mahtoi sanoa. Arvaa vain näinkö untakin kirjottamisesta, kun luin yhtä erinomaista kirjaa kolmeen asti yöllä ja sitten erehdyin vielä nopeasti vilkaisemaan tänne, kun ”ei täällä kuitenkaan mitään ole”. Mitä mä nyt teen?? 😀 Salakuljetan koneen äitin luo ja kirjoitan salaa puuvajassa? :DD

  • #2717 Vastaus

    Tiitus
    Valvoja

    Viimeinen

    Me vaa painittiin

    Olisihan se pitänyt arvata, että Hello vetää leikiksi kaiken. Eikä se minua yleensä haitannutkaan, mutta kun kerrankin yrittää puhua vakavissaan, niin toinen vain nauraa. Odotin jo, että hän vielä sanoo jotain mukahauskaa, mutta sitten hän pyytelikin anteeksi. Ja kyllähän hänestä näki, että hän oli tosissaan. Ettei hänen ollut tarkoitus nauraa, mutta ei se silti poistanut sitä pistävää tunnetta. Ja sama jatkui seuraavanakin päivänä, vaikka hän olikin olevinaan vakavana. Mutta sitten hän nyppi koirankarvoja paidastani, vaikka varmasti tiesi sen turhaksi. Ei meidän olisi tarvinnut kuin nousta takaisin istumaan, niin meillä olisi uusi kerros Jeppe-turkkia vaatteissamme.

    ”Ei se minua haittaa, vaikket olekaan säästänyt itseäsi avioliittoon. En mäkään oo, jos nyt sille linjalle lähdetään. Mä en vaan..” Miksi mä käännyin katsomaan häntä? Nyt kun nuo ruskeat silmät tapittaa odottaen jotain suurta ja hienoa, niin enhän mä voi sanoa yhtään mitään. Suutelin häntä, koska en keksinyt muutakaan. Ajattelin, että ehkä se auttaisi minua saamaan sanat suustani tai Hellon sanomaan taas jotain hölmöä, jolloin pääsisin tästäkin pinteestä. Mutta se ei todellakaan auttanut. Se vain pahensi tilannetta herättämällä ihan muunlaisia ajatuksia kuin mitä minun piti sanoa.

    Kierähdin Hellon vierestä hänen päälleen ja suutelin häntä uudelleen. En miettinyt muuta kuin hänen pehmeitä huuliaan, sitä kuinka hänen hiuksensa ja partansa kutitti kasvojani ja miltä hän tuoksui. Ja kuinka hyvältä tuntui, kun hänen lämmin keho oli allani. Sitten huomasin hänen silmänsä. Yleensä ne tuikkivat hymyillen tai vähintäänkin virnuilevat ilkikurisesti, mutta joskus ne olivat suuret kuin lautaset – aivan kuten nytkin. Ajattelin kauhuissani, että mitä mä taas tein ja olin jo siirtymässä pois hänen päältään, kunnes Jerusalem tuli antamaan minulle vauhtia. Lennähdin päistikkää sohvaa päin ja Jerusalem jäi pyörimään Hellon luokse.

    ”No niin, Jeppe! Kyyllllä, me vaa painittiin Tiden kanssa, sä nyt vähä myöhästyit leikistä”, Hello naureskeli koiralleen työntäen sitä pois päältään noustessaan istumaan. Olisin halunnut vajota maan alle tai kömpiä edes Hellon sohvan alle piiloon, koska tunsin niin syvää.. Häpeää? Vai pelkoa? En pystynyt katsomaankaan Hellon suuntaan, joten keskityin vain hengittämään sisään ja ulos – sisään ja ulos. Ihan rauhassa, mitään peruuttamatonta ei tapahtunut. Hello ei käskenyt tai työntänyt minua pois eikä hän ainakaan vielä ole sanonut, että minun pitäisi lähteä. Jotain hän kyllä puhui, mutta en saanut sanoista selvää, kun sydämeni tykytti korvissa ja päässä pyöri edelleen kuva kauhistuneen oloisesta Hellosta.

    ”Hei Tiitus, huhuu?” Tajusin vihdoin Hellon sanovan.
    ”Mitäh?” Sanoin ravistellen samalla päätäni, toivoen sen poistavan kaikki ikävät asiat.
    ”Onks kaikki hyvin? Sattuks suhun?” Hän sanoi selvästi huolestuneena ja tuli luokseni.
    ”Ei. Tai siis joo.”
    ”Mihin sua sattu, tähänkö?” Hello kysyi osoittaen polveani, joka oli kyllä osunut lattiaan, mutta ei siihen sattunut. ”Vai tänne?” Hän jatkoi ja silitti käsivarttani, jolla pidin lattiasta tukea. En voinut olla hymyilemättä hänelle, kun hän niin totisesti kävi raajojani läpi.
    ”Ei mua sattunut mihinkään”, sain vihdoin sanotuksi. ”Anteeksi, ei mun ollu tarkotus sillä tavalla käy-”, jatkoin, mutta Hello keskeytti sanomalla taas ’vai tänne’ ja suukotti minua pikaisesti.

    Oletin, ettei Hello siis kaivannut selittelyjä, joten en puhuisi asiasta sen enempää. Ja jos hän sen jälkeen vielä suukotti minua, hän ei ollut vihainen. Mutta tiesin, että minun olisi nyt parempi lähteä kotiin, ennen kuin teen lisää typeriä asioita. ”Käydäänkö ulkoiluttamassa Jerusalem? Mä voisin siitä samalla hipsiä kotiin, oon nyt jo loisinut täällä ihan liikaa.” Siitäkin pitäisi joskus kysyä, että haittaakohan Helloa, kun ollaan aina hänen luona. Eihän me nyt munkaan luo voida mennä, mulla on kaks kämppistä, joille en todellakaan halua kertoa ihan kaikkea. Mutta ei nyt, ehkä joskus toiste. Nyt me mennään pihalle tuulettumaan ja mä lähden kotiin. Yksin. Ajatus masensi jo nyt, mutta minkäs teet.

    • #2736 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Mä tiedän kyllä, mikä juttu mulla on Tiitukseen, kun mä otan niin raskaasti aina kun sillä on jokin ongelma. Mä olen niin tosi rakastunut siihen: kiitos Hello tästä. Kun omia hahmojani haluan retuuttaa, heitellä kivillä ja rääkätä, niin Tiitusta taas kerran tekisi mieli suojella vaan. Viiiiitsiiiit miten taas kerran tekisi mieli kirjoittaa Hello lukemaan sen ajatuksia ja ymmärtämään heti, mikä sen on! Mutta kun ei. Mun Helloni on paukapää. Ei se yleensä ymmärrä vielä noin pienestä. Sitä paitsi kyllä mä nyt sen ymmärrän, että jos mä hellästi poimin kaikki ongelmat pienen Tiituksen polulta pois, ei jää enää mitään kerrottavaa jäljelle! Sitähän tarina on, että on ongelma, joka täytyy ratkaista. Ja lukijalle (varsinkin mulle!!) on yhtä suuri palkkio kuin Tiitukselle itselleen, kun ongelma lopulta ratkeaa. Sitten voidaan taas nautiskella ja fiilistellä — ennen kuin ilmenee uusi seikkailu tai ongelma ja taas mun tekisi mieli Tiitusta auttaa. 😀

      Vaikka mä olen alusta asti fanittanut ihan hulluna Tiitusta ja Helloa, musta on ihanaa, ettet antanut periksi saman tien ja kirjoittanut että kaikki on nyt ookoo, ja että ei Hellon jutut haittaa yhtään. Tottakai ne haittaa!! Vitsi jos mä yrittäisin kertoa mun seurustelukumppanille jotain vaikeaa, joka painaa mun mieltä, ja toinen nauraisi. Vaikka saattaisin ymmärtää, että se on joku stressireaktio, aivan surkealtahan se silti tuntuisi. Varmaan se tästä jutusta yhtenä tekijänä niin mielenkiintoisen ja hyvän musta tekeekin, että nämä sällit eivät ole täydellisiä, ja tietävät sen itsekin. Eivät pidä itseään, eivätkä edes toisiaan ihan täydellisinä. Mä uskon niihin ja niiden juttuun siksi, että ne eivät silti pidä toistensa epätäydellisyyksiä mitenkään varsinaisina virheinä. Tiituskaan ei nyt suoranaisesti ole sitä mieltä, että Hello on persoonana syvältä. Hellossa on vain piirre, joka on aika syvältä. Niinhän se on oikeissa ihmisissäkin. Tai ainakin mulla on. En mä sitten tiedä, onko mussa joku vika kun varsinkin ne, joita rakastan, ärsyttävät mua välillä aivan suunnattomasti. :DD

      Silläkin pidät mua koukussa tähän, että aina jää toivoa. Mulla on turvallinen olo lukea, kun mä aina jään siihen uskoon, että eiköhän asiat lopulta selviä. Tuossa lopussakin alleviivaat Tiituksen ajatuksilla, että tavallaan hän olisi halunnut jäädä. Ja että pitäisi jutella Hellolle kämpällä nyhjäämisestä: tulee siis uusia tapaamisia ja keskusteluja, vaikka Tiituksella on ääliö poikaystävä. …joo joo on Hellossakin hyviä puolia, mutta sitä uskaltaa parjata näin kun se on mun. :DD

      Ai niin ja olen ennenkin sanonut, mutta kirjotat Hellon niin ä-lyt-tö-män hyvin!

  • #2777 Vastaus

    Tiitus
    Valvoja

    Poikaystävä

    Treeneissä ei ole enää ollut välikohtauksia Urhon tai muidenkaan kanssa. Ei sen jälkeen, kun meinasin menettää lopullisesti hermoni ja tehdä jotain, mitä olisin katunut. Saku onneksi sai minut toisiin aatoksiin ja päädyin huolettomasti kysymään kaikkien kuullen, onko Urho vain niin mustasukkainen minusta. Melkein kaikki repesivät nauramaan niin kovaa, ettei hän olisi saanut vastattua, vaikka olisi halunnut. Enkä usko, että hänellä mitään fiksua sanottavaa olisi ollutkaan. Eiköhän hän olisi vain mussuttanut lisää minkälainen hinttari ja epäsikiö olen, kun satunkin pitämään miehistä. Tämän välikohtauksen jälkeen Urho on pysynyt minusta kaukana treenien antamissa rajoissa eikä ole sanonut sanaakaan. Meidän molempien onneksi minä pelaan puolustuksen tukimiehenä ja hän hyökkäyksessä guardina, joten meidän ei useinkaan tarvitse pelata ”samalla puolella” eikä ole tarvettakaan olla puheväleissä.

    Kun olimme lämmitelleet, harjoittelimme taklaamista donitseilla ja pallon heittoa sekä kiinniottoa. Sen jälkeen treenasimme pelikuvioita ja sitten nostimme sykettä lisää spurttiliikkeillä ja harjoittelimme taas taklaamista, mutta tällä kertaa vastustajan kanssa. Ja kukas muukaan kuin Urho ilmoittautui minun pariksi. Olen häntä melkein kaksi päätä pidempi, mutta hän onkin minua kaksi kertaa leveämpi. Emme vieläkään puhuneet toisillemme eikä meidän tarvinnutkaan: Molemmat tiesimme mitä tehdä ja suoritimme tehtävän. Urholla olisi ollut loistava mahdollisuus pistää minut ihan kunnolla maahan, mutta hän ei tehnyt sitä. Hän teki juuri kuten piti: Antoi tarpeeksi vastusta, mutta ei liikaa. Tuli tarpeeksi voimalla päälle, mutta ei runnonut ylitseni.

    Minä, Rasmus ja Saku pakkasimme suihkun jälkeen treenikassimme Sakun autoon ja lähdimme lähiterassille.
    ”Mä otan sitte vaa veden”, sanoin tiskille menevälle Sakulle ja istuuduin penkille selkä aurinkoon päin.
    ”No mitäs mitäs, kyllähä sitä nyt yhden treenikaljan voi ottaa!” Rasmus tokaisi ihmeissään.
    ”Ei kun mun pitää mennä vielä tallille tänään.”
    ”Nii, sitte? Eihä ton kokoses äijäs kolmekaa tuoppia tunnu missää!”
    Sopivassa tilanteessa kyllä se kolme juomaa tuntuu, mietin muistellen Helsingin reissua ja erästä iltaa Kontiolan pubissa. Kaikkea sitä kolmen oluen jälkeenkin menee tekemään, mutta en kyllä kumpaakaan kadu – enää. Tai no, kyllä mä jälkimmäistä edelleen kadun, koska se olisi voinut mennä paremminkin.

    ”Tiiättekös muuten mitä?” Sanoin yhtäkkiä, kun heräsin taas ajatuksistani. ”Mä vähän niin kuin menin pyytään Helloa meidän lauantain matsiin.”
    ”Aijaa, sepäs kiva!” Saku sanoi selvästi mielissään.
    ”Hello? Kuka on Hello?” Rasmus sen sijaan kysyi.
    ”Niin joo, tota..” aloitin hieman vaikeana. Olin puhunut Hellosta vain Sakulle enkä hänellekään ihan kaikkea. ”Hän on mun.. poikaystävä.”
    ”Mitä?!” Rasmus huudahti ja työnsi tuoliaan taaemmas.
    ”Oho, et sit ollu mullekaa kertonut”, Saku totesi hymyillen.
    ”Joo no.. Se on vähä..” aloitin, kunnes Rasmus keskeytti minut: ”Poikaystävä?! Mitä helvettiä!”
    ”Nii, kyllähä sä nyt tiesit, että Tiitus tykkää muistakin kuin tytöistä”, Saku totesi hieman ihmeissään.
    ”No en todellakaa tienny, hyi saatana!” Rasmus huusi ja nousi ylös niin nopeasti, että tuoli kaatui hänen takanaan. Hän lähti sanomatta sanaakaan, sadatellen vähän matkan päässä ja jätti minut ja Sakun katsomaan hämillään peräänsä.

    ”Jaa, no sehän meni hyvin”, Saku sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen.
    ”Jjjoo..” Sanoin hiljaa, koska pidin Rasmusta ystävänä, tai ainakin kaverina ja sain taas huomata kuinka väärässä olinkaan.
    ”Kyllähän mä tiesin, että Rasmus on vähän – yksinkertainen, mutta olishan senkin nyt pitänyt tietää.”
    ”Ai olis vai?”
    ”No näkeehän sen susta! Et oo katellut yhtäkään tyttöä sillä tavalla koko sinä aikana, kun oot täällä ollut. Ja mitä siitä jo on, yli vuos?”
    ”No siihenkin on syynsä”, aloitin, mutta Saku vain tuhahti.
    ”Joo, on on, mutta oon mä nähnyt, miten sä kattelet joitaki miehiä. Mut hei, älä välitä Rasmuksesta, kyllä se tulee takas. Ja jos ei tuu, ni hitot siitä.”

    Älä välitä Rasmuksesta, se on sen häpeä, jos ei tuu takas. Älä välitä siitä naisesta, se on hänen häviönsä, kun tolla tavoin teki. Älä välitä. No mutta kun mä välitän! En mä voi vaan sulkea mun tuntemuksia pois kuin virtakytkintä kääntäen. Enkä mä jaksa enää näitä teennäisiä muka-kavereita, jotka luikkii kiroillen pakoon, kun toinen sattuu tykkäämään samasta sukupuolesta. Mulle riitti, ei enää!

    ”Niinpä, se on sen oma helkutin häviönsä, jos ei homon seura kelpaa!” Sanon säikähtäen itsekin omaa ääntäni. Oon jo vuoden piilotellut itseäni, kun aiemmin sentään osasin olla vähän enemmän oma itseni.
    ”Just noin! Joko sulle nyt maistuis kaljakin”, Saku toteaa naurahtamalla.
    ”Ei, mun pitää oikeasti mennä tallille.” Sanoin noustessani ylös. ”Kiitti tästä, sä todellakin avasit mun silmät.” Olisin pussannut Sakua, mutta tiesin, ettei hän oikein arvostaisi sitä. ”Tota, mun kamat on viel sun autossa, sopiiko jos tuun hakee ne vaikka huomenna?”
    ”Joo joo, mä laitan ne tuulettumaan, mee sä vaan tallille.”
    Siinä mulla kyllä oli oikea ystävä, ajattelin kun lähdin hölkkäämään tallille.

    • #2780 Vastaus

      Alma Rantala
      Osallistuja

      Siis… Tää veti ihan sanattomaks 😀
      Miten ihmeessä tuollaisesta vais vaan olla välittämättä? Tommonenhan jää ikuisesti jonnekki pieneen nurkkaan kolkuttelemaan! En kyllä malta odottaa seuraavaa osaa!

    • #2786 Vastaus

      Sebastian
      Osallistuja

      Taitaa johtua siitä, että kello on yksi yöllä, mutta mä nauroin perseeni rikki kun puhuitte donitseilla treenaamisesta. 😀 Mä olen sellanen keittiöurheilija, että varmaan tosissani käyttäisin donitseja frisbeenä ja hillomunkkeja tennispalloina.

      Mä oon niiiiin kade siitä, miten hyvin sä saat kirjoitettua dialogeja. Siis ne etenee niin sujuvasti ja tuntuu niin todellisilta, että voisin kuvitella kuulevani ne jossain kadulla.

      Mua harmittaa Tiituksen puolesta, koska halusi jakaa iloisen uutisen kavereiden kesken, mutta sitten yksi päättääkin alkaa draamailemaan ja kääntää asian ihan päinvastaiseksi. Mutta toisaalta yhdyn Sakun mielipiteeseen: ehkä on vaan loppujen lopuksi hyvä, että Tiitus pääsi Rasmuksesta eroon. Jääpä enemmän aikaa niille oikeille hyville ystäville!

    • #2790 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Kukaan ei halua saada kritiikkiä persoonastaan. Taiteestaan joo, koulutöistään, työstäänkin, joskus jopa käytöksestään, mutta ei ikinä omasta persoonastaan. Tottakai se tuntuu. Kun sitä saa, kaverit just alkaa usein sanomaan, että sen menetys, kun ei muka kestä sua: anna olla vaan. Ne tarkoittaa hyvää, niin Sakukin. Mutta miten ihmeessä muka annetaan olla vaan, kun joku toinen sanoo että sä olet ihmisenä jotenkin tosi vääränlainen? Mä en hitustakaan laske sitä Tiitukselle viaksi, kun hän sanoo vuoden jotenkin piilotelleen itseään. Niin mäkin olisin tehnyt, ja olenkin tehnyt, myös paljon pienemmistä asioista, koska mielummin vähäsen esitin jotain kun otin vastaan kritiikkiä mun persoonasta! Mähän vietin lapsuuteni Otsonmäellä… No, ainakin semmoisessa kunnassa joka on Otsonmäen oikean maailman vastine. 🙂 Ikinä en uskaltanut olla niin kuin Tiitus: en edes ajatella että nyt riittää. Vitsi kun mulla olisi jo toistakymmentä vuotta sitten ollut kirjallisuudessa tai edes telkkarissa tällainen Tiitus. Mä olisin tarvinnut sitä aivan kauheesti. Onneksi on nyt.

      Otsonmäellä kasvaa joo Urhoja, mutta niin kasvaa Sakujakin. Urho ei mun mielestä enää ole edes tarinan pahin konna, vaan Rasmus. Kyllä sen kestää, jos joku ”vieras” ajattelee itsestä rumasti, mutta ai kun oma väkikin on sellaista. Tavallaan mä elättelen toivoa, että Urhosta tulisi uusi Rasmus Rasmuksen tilalle jonkin sattuman kautta. Sillä on suuri suu ja kova pää, eikä se siedä vääriksi katsomiaan asioita. On kuulkaa ihanaa olla samalla puolella ihmisen kanssa, joka on sellainen, vaikka en sellaista vastaan haluaisikaan joutua! Mä en ole varma vielä, miksi Urho olikin yhtäkkiä ihan normaalisti, mutta ostan kyllä sun tarinan siitä että se oli. Ei se saanut niin pahasti nenilleen, että olisi rauhoittunut. Voiko olla mahdollista, että se piti vaan Tiitusta jotenkin helppona kohteena ja luuserina ja kävi sen päälle niin kuin koiralaumoissa tapetaan kuolevat yksilöt? Ja sitten kun Tiituksellakin oli kynnet ja hampaat, se jätettiin rauhaan, kun se ei olekaan heikko kuoleva yksilö? Sitäkin olen nähnyt varsinkin teinien kesken. :DD Vai mistä tämä uusi kunnioitus kumpusi? Vai näytteleekö Urho..? Ehkä joku kerta saadaan selville. 😀

      …tietysti me ollaan sekaisin onnesta kun Tiitus sanoi että Hello on sen poikaystävä. Ai ketkä me? No Hello ja mä.

      Hello on aina kiinnostunut ihmisistä, jotka tietää ja osaa jotain jostain semmosesta, mistä se ei osaa mitään. Se on perinyt sen multa. 😀 Hello yrittää ymmärtää, mutta mä pikemminkin keräilen nippelitietoa. Mä tiedän esimerkiksi, mitä on punsselit, puslat ja poijut, vaikka en ole sen paremmin hopeaseppä, mekaanikko kuin veneilijäkään. Nyt mä olen keräillyt sanat tekniikkatikkaat ja donitsi, ja käynyt vimmatusti läpi mun tuntemia ihmisiä että mulla olisi joku konsultoitavana Hellon viikonlopun tarinoihin. :DD Mutta kun ei ole. Niin varautukaa asiavirheisiin. :DD Mulla on sellainen vamma etten opi googlettamalla, vaan mulle pitää selittää. :DD

      Sait muuten kehuja dialogista, joten en kehu sitä enää uudestaan vaikka olen siitä samaa mieltä. Pidän vaan nopeasti O-re-sa-man kielikoulua parin lauseen verran, koska taas kerran, nyt sun kannattaa kehittää vahvuuksiasi vielä eteenpäin, kun luonnollisesta dialogista on tulossa sun tavaramerkki.
      ”Repliikki”, sanoi tyyppi. (Tämän osaat.)
      ”Repliikki!” huusi tyyppi. (Tiedät, ettei pistettä merkitä repliikkiin, mutta huutomerkit, kolme pistettä ja kysymysmerkki voidaan merkitä. Vaikka ne merkittäisiin, johtolause alkaa pienellä.)
      Sit vielä semmonen kombo, jota ei opeteta koulussa koska se on liian vaikea lukiolaisille:
      ”Repliikki.” Toiminnan kuvaus. ”Toinen repliikki.” (Tässä ei kuvata sitä, miten tyyppi sanoo, vaan jotain muuta, mitä hän tekee. Silloin toiminnan kuvaus on oma virkkeensä. Esimerkkejä:
      ”Tiitus”, marmatti Hello, ”sä söit taas kaiken pitsan!” <- kuvaa sanomista, ei ole oma virkkeensä "Tiitus." Hello kaivoi nenää. "Sä söit taas kaiken pitsan!" <- kerto joo myös kuka puhuu, mutta ei kuvaa sanomista, vaan jotain muuta toimintaa ja on siksi oma virkkeensä.)

    • #2804 Vastaus

      Tiitus
      Valvoja

      Mä en muuten tiennyt jefusta käytännössä mitään, kun kävin katsomassa ekan matsin! Enkä kyllä tiedä vieläkään kovinkaan paljon, koska tätäkin tekstiä varten mun oli pakko itsekin googlailla, että mitä paikkaa Tiitus edes pelaa (ei, mä en oo miettinyt niin tarkkaan mun hahmon taustoja) ja mitä Urho, että tekstissä olisi jotain järkeä. Että ei ainakaan Hellon tarvikaan tietää siitä yhtään mitään, sille riittää että katot halutessas vaikka jonkun pätkän youtubesta tms. ni tietää edes suunnilleen miltä meno näyttää 😀

      Kiitos kielikoulusta! Jälleen sellainen vastakommentti, että mä muistaisin mulle opetetun, että jos repliikissä ei ole sitä lopetusmerkkiä, niin johtolause alkaa pienellä. Mutta voin kyllä muistaa väärin TAI asia on muuttunut tässä ömm.. kymmenen vuoden aikana. Ja vikaa komboo pitääkin testailla joku kerta, enpä oo sitä itsekään tiennyt, koska daa, oon käyny vaan sen lukion silloin vuooooosia sitte 😀

    • #2808 Vastaus

      Matilda
      Osallistuja

      Hopiavuoressa tarinoiminen on kyllä hyödyllistä, kun oppii niin paljon uutta eri aiheista! Esimerkiksi juuri tämä jenkkifutis, joka on mulle ollut ihan täysin vieras laji (paitsi mitä nyt joskus olin kuollakseni ihastunut yhteen jefupoikaan), mutta kirjoitat tästä lajista, ihan kuin oikeasti olisit itse sitä harrastanut!

      On todella kiva huomata Tiituksen kehityskaarta. Tiitus oppinut ihan hirveästi Hopiavuoren aikana itsestään kaikkea. Nytkin tässä tarinassa niin rohkeasti päättää, ettei kaipaa surkeita ystäviä elämäänsä ja keskittyy mieluummin niihin oikeisiin ystäviin. Kuvaat hyvin Tiituksen sisäistä maailmaa ja se onkin yksi niistä hahmoista, jonka ajatuksiin on helppo päästä mukaan.

  • #2866 Vastaus

    Tiitus
    Valvoja

    kylpevä Aulis

    Ooksä vihanen mulle?

    Niin Hello multa kysyi, kun oli soittanut uudelleen. Olin lopettanut aiemman puhelun, koska en halunnut kuulla enempää hänen entisistä kylpykumppaneistaan. Soiton aluksi hän kuitenkin kertoi, että puhui veljestään Allusta eikä mistään entisestä poikaystävästä. Joten kyllä mä vähän olinkin vihainen, koska hän oli taas kerran vain vitsaillut eikä varmaan edes tajunnut, että leikki samalla minun tuntemuksilla. Mutta enemmän olin vihainen itselleni, koska olisihan mun pitänyt tajua, kuka se sinitukka on. Onhan Hello Allusta puhunut, mutta enhän mä ole koskaan sitä tavannut tai nähnyt kuvaakaan. Mä en harrasta facestalkkausta, koska en halua nähdä toisen bilekuvia, joissa se tanssii jonkun toisen kaulassa roikkuen tai lomakuvia, joissa hän keimailee vähissä vaatteissa. Pari kertaa on huomannut, että kaikki ei halua peitellä menneitä kumppaneitaan.

    Olin ihan tosissani, etten menisi Hellolle, koska olihan kello jo ties mitä ja ajattelin, että parempi mököttää kotona omaa hölmöyttään. Mutta sitten Hello sanoi lepyttelevänsä niin, etten katuisi sinne menemistä tai me voitais vaan nukkua. Ensimmäisenä tajusin tunteen, mitä sanat saivat aikaan. Se hujahti vauhdilla alhaalta ylös ja herätti vaikka minkälaisia mielikuvia päähäni. Se oli hyvin huumaava tunne, mutta pian se vaihtui pelkoon. En mä voi, en vielä, enhän mä edes.. Sitten minua alkoi naurattaa, koska nyt tiesin tasan tarkkaan miltä Hellosta tuntui, kun uimamonttureissun jälkeen seisoimme hänen eteisessä. Siksi sanoin hänelle, varmaan todella säälittävän kuuloisesti, että jos vaan nukuttais. Kun on matsikin tulossa ja kaikkee.

    Aamulla keräsin rohkeuteni ja kerroin Hellolle. Kerroin, että hän on mun ensimmäinen poikaystävä, katsoen viimeisen sanan kohdalla hyvin kysyvästi häntä silmiin. Ja hyvin vaikeasti ja paljon takellellen sain kerrottua, että siitä johtuen en siis myöskään ole koskaan aiemmin ollut miehen kanssa. ”Mutta että mä… niiku.. kyl… haluisin..” olin vielä jatkanut, katsomatta häntä silmiin, koska tunsin itseni vain niin nolostuneeksi. Aikuinen mies, joka osaa edes puhua kokonaisia lauseita ja häpeilee puhua seksistä tai sen olemattomuudesta. Hello oli harvinaisen hiljaa. Hän ei vitsaillut, hän ei sanonut mitään, katseli vain. Pyörittelin kahvikuppia käsissäni ja sanoin lopulta: ”Ootko sä nyt vihanen mulle?”

    • #2872 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      En mä tiedä olenko mä sitten tosi estynyt tai jotain, mutta kyllä vaan mulle on vieläkin vaikeaa puhua seksistä, vaikka mä olen ihan aikunen ihminen myös. Mun näkökulmasta turhaan se Tiitus itseään siitä sättii. Päin vastoin, rohkeestihan se sai suunsa auki. Jos mä olisin sen kanssa samassa tilanteessa nyt tästä yhtäkkiä, niin en kyllä yhtään tietäisi, mitä tekisin. Veikkaan että menisin aiva lukkoon vaan ja nopeesti. Mun on vaikee jopa kirjottaa aiheesta yhtään mitään, edes siis hämmentävää vihjailua, vaikka kyse on keksityistä tyypeistä, ja vaikka mun ei olisi edes tarkoitus ikinä näyttää kenellekään sitä mun hämmentävää vihjailuani!!

      Samastun taas Tiituksen pieneen mustasukkaisuuteen. Mussa on sitä. Haluaisin väittää ettei ole, mutta kun on. Mä en halua nähdä mitään menneiden heilojen kuvia myöskään. Se on ihan OK että niitä on ollut, mutta ei kai mun ja Tiituksen tarvi varta vasten hankkia itsellemme pahaa mieltä oikein kaivelemalla niiden kuvia jostain Facebookista? 😀 Olen päättänyt, että se on riittävän aikunen tapa suhtautua: että pysyn vaan etäällä niistä kun kuitenkin olisin jotenkin hämärällä etäisellä tavalla mustasukkainen. 😀

      Musta on hauska lukea Tiituksen mielialojen vaihtelusta tokassa kappaleessa. 😀 Se käy kahden lauseen aikana läpi kolme ihan täysin erilaista tunnetilaa, ja just tällä tavalla kirjotettuna ne on hyvin ilmaistu. Se, ettei niillä ole sen enempää palstatilaa, kertoo mulle just siitä kuinka nopeasti ne vaihtelikaan. Olisihan niissä ollut ihana velloa, mutta sitten siitä koko tilanteesta olisi tullut pidempi ja vähemmän viihdyttävä. Yleensä tykkään siitä pyörittelystä ja vellomisesta, mutta tässä tämä on nappisuoritus!

      Mutta kyllä vaan Tiitus on koko ajan enemmän mun sankari. Sillä on niin normaaleja huolia, joista sä kerrot niin kuin ne olisivat tosi tosi uniikkeja, niin kuin ne ovatkin kun ne osuvat just kunkin omalle kohdalle! Ja sitten se on niin rohkea, vaikka se pelkää. Toivottavasti en luo sulle painetta tehdä siitä AINA rohkeaa, kun joka kerta kehun samaa asiaa! 😀 Koska saa se romahdellakin, jos jokin vaan on sille joskus liikaa, ilman että pitäisin sitä yhtään vähemmän rohkeana. 😀

  • #2910 Vastaus

    Tiitus
    Valvoja

    Tekstiviestiin vastaamisen vaikeus

    Sä oot söpö

    Kaduin viestin lähettämistä melkein heti, mutta tunne paheni entisestään, kun ainakin kymmenen minuuttia ruudun yläreunassa vaihteli ensin teksti Helemias kirjoittaa… ja sitten paikalla. Olin muutaman kerran jo aikeissa kirjoittaa jotain, pahoitella kuinka huono vitsi se oli tai edes jotain, mutta sitten hän häipyi. Näkyi vain, että hän on ollut paikalla viimeksi pari minuuttia sitten. Joten en itsekään viitsinyt mitään laittaa, luultavasti olisin vain pahentanut tilannetta.

    Olin päässyt jo kotiin, kun puhelimeni ilmoitti, että joku laittoi WhatsApissa minulle viestin. Ja perään vielä toisenkin, joka olikin valokuva. En lukenut viestiä vaan jäin tuijottamaan kuvaa, jossa Hello oli hiukset valloittavasti pörrössä, silmät vähän harallaan ja hänelle niin tyypillinen t-paita päällä: Tällä kertaa hän vannoi Team Jacobin nimeen ja voin kyllä itsekin allekirjoittaa sen! Hetken muistelin kyseisen henkilön vähäpukeista ylävartaloa ja sitten palasin takaisin puhelimessani olevaan kuvaan. Vaikka Jacob hyvännäköinen onkin, niin kyllä mä silti paljon mieluummin Helloa kattelen.

    Sitten muistin lukea viestin, jonka Hello oli laittanut. Naurahdin ääneen ”seksikkäin pikkumusta” -kohdalle, kunnes tajusin mitä olin tekemässä ja ilon tunne hävisi. Pelkäsin, että mitä jos siitä ei tulekaan mitään. Jos Hello ei haluakaan, jos hän vain nauraa minulle, jos.. Laitoin puhelimen pois ja kävelin edestakaisin huoneessani ajatellen kaikenlaisia kauhukuvia. Kunnes ajattelin, että hän kyllä pyysi minua sinne, sanoi että odottaa minua. Odottaa, että jotain tapahtuisi, kun sinne menen.

    Jos mä vaan vastaan, että sä oot söpö, saanks mä tulla sun viereen nukkumaan? Se ois aika turvallista. Mut onks se liiankin turvallista? Hello pitäis mua ihan idioottina, kun ensin vihjailin typerällä viestilläni ja sitte puhunkin nukkumisesta. Vitsit, jos oisin tyhmänrohkea, niin mähän laittaisin, että oon tosi mustis, kun Jacob on päässyt hänen päälle, mut mä en! Mut ei, mä en oo niin rohkea. Joten laitoin pelkästään, että sä oot söpö ja mä oon ihan kohta siellä.

    • #2915 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Mun käy taas Tiitusta vähän sääliksi, kun se ottaa tuollaisen hassuttelunkin niin vakavasti. No se on osoittautunut sille tyypilliseksi piirteeksi, ja pidän sitä tosi suloisena ja tietenkin tarinallisesti viihdyttävänä. Mutta voi raukkaa, oikeasti! 😀 Kyllä nyt Hellolle voi sanoa mitä vain — mutta sen tietenkin tajuaa ja oppii vasta ajan kanssa.

      Sen sijaan mä en yhtään ihmettele, miten Tiitus huolestuu lopulta siitä yöksi menemisestä. Niin kuin sanoin, sille on tyypillistä huolestua, ja kyse on sille vakavasta asiasta, mutta kun se pelkää että Hello nauraa sille… Mulla on sellainen hämmentävä olo, että mä olen itse vähän pahoillani, kun laitoin Hellon silloin kerran sillä tavalla Tiitukselle nauramaan ja siten sen luottamuksen pettämään. Hello taas ei taida olla kauhean pahoillaan, kuin vain satunnaisesti. Se kuvittelee, että se on ollut tarpeeksi pahoillaan, ja että koko juttu muka pyyhkiytyisi sillä suurimmaksi osaksi pois.

      Mä tiedän ettei kaikki pysty samastumaan Tiituksen epäröintiin ja edes takas soutamiseen ja huopaamiseen, koska kaikki nyt ei vaan suhtaudu asioihin tai ihmissuhteisiin samalla tavalla kuin se. No mä pystyn ymmärtämään hyvin vieläkin melkein kaikki sen ajatukset. Silti mä luulen että ainakin suurin osa sun lukijoista on mun kanssa yhtä mieltä siitä, että hienosti sä tätä kaikkea käsittelet tekstissä. Mäkin luen tätä tosi mielelläni ja odotan lisää, vaikka mä olen varmaan oikein erityisen allerginen liialliselle alleviivaukselle ja liian nopealle etenemiselle. Musta oli vaan hauskaa, että Tiitus alun perinkin lähetti sen ensimmäisen viestinsä, vaikka en tiennyt mitä siitä seuraisi. Paitsi että näin saman tien sieluni silmin Hellon takapihallaan saamassa sen viestin. :DD Tämän loppu oli kuitenkin suloinen. Mä uskon että niiden ilta meni hyvin. Eihän Hello muutenkaan uskalla kuin soittaa suutaan ja käpälöidä, jos sitä ei varta vasten yllytä. :DD

  • #3083 Vastaus

    Tiitus
    Valvoja

    Jatkoa Been päiväkirjasta.

    Tai lisää epäonnistumisia (14.07.2019)

    Hetken rauhoittumisen jälkeen vein Been takaisin laitumelle ja katsahdin puhelimeen. Ei vieläkään vastausta. Kello oli toki jo aika paljon ja ehkä hänellä on huomenna aikainen aamu ja on mennyt jo nukkumaan. Minulla oli edelleen ilkeä puristava tunne kurkussa ja rinnassa ja tiesin, että se pitäisi vain päästää ulos, mutta en halunnut. En halunnut mennä kotiin vellomaan kamalissa ajatuksissani, koska siitä tulisi vain pahempaa jälkeä.

    Soitin laitumen laidalla Hellolle, mutta hän ei vastannut. Ei, vaikka annoin puhelimen tuutata aivan liian monta kertaa. Joo, okei, se on vaan nukkumassa, ei tässä oo mitään syytä hätääntyä, yritin rauhoitella itseäni. Se, ettei se vastaa typerään kuvaviestiin tai suoraan kysymykseen tai edes iltaiseen soittoon, ei tarkoita, että se olisi jossain – jonkun kanssa. Mutta ajatukset ehti jo muodostua päässäni. Mitä jos hän onkin se, jolla on aina kiire? Jos hänellä onkin aina joku veruke, miksei kerkeä käymään kahvilla tai halua yöksi seuraa tai..

    Sitten se paheni. Sydän jyskytti kuin yrittääkseen päästä ulos rinnastani ja hiki valui ohimoilta, vaikka ilta oli jo viilennyt. Seuraavaksi alkoi vapina ja hengitys vaikeutui. En voinut enää mitään, joten rojahdin alas ja yritin selviytyä.

    Kun vihdoin sain hengitettyä melko normaalisti enkä vapissut, katsoin puhelulokia. Kohtaus oli tuntunut ikuisuudelta, vaikka ei se kestänyt kuin reilun vartin. Lisäksi huomasin, että Hello oli soittanut minulle. Ja laittanut viestinkin. Tai oikeastaan neljä, jos nuo kaksi epämääräistä hymiöviestiä lasketaan. Oloni oli edelleen hieman sekava enkä tiennyt mitä tehdä. Halusin, että Hello olisi tässä, että hän halaisi minua ja kertoisi kaiken olevan hyvin. Mutta hänellä oli joku työjuttu huomenaamulla, joten jouduin olemaan yksin. Niinpä istuin paikallani vielä ainakin vartin kunnes aloin taas vapista hikoilun ja edelleen kylmenevän ilman takia. Joten nousin ylös, sanoin Beelle hyvää yötä ja lähdin tallin kautta kotiin.

    • #3100 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Mä en saisi tulla kännykällä lukemaan Hopiavuorta heti aamulla kun oon koirat pissattanut. Nytkin mulla oli iiiihan rauhallinen aamu Ilkka-lehden kanssa, ja sitten mua alkoi ärsyttää ihan tosi paljon. 😀 Mitä, Hello, mitä sä nyt meinaat! Onko Tangomarkkinat sulle muka niin raskas juttu, ettet edes sunnuntai-iltana niiden jälkeen voi vastata puhelimeen? Mitä sulla muka on Tiitusta tärkeämpää? Mitä hemmetin töitä sulla muka on kun Tangomarkkinat on jo purettu? Sä opetat työksesi penikoita puhaltamaan pilliin oikeasta reiästä, ei se voi olla niin vaikeaa! Voisiko se olla jollain musiikkileirillä kakaroiden kanssa ja silti hyvä jätkä..?

      Hello on Been tarinassa ja tässä oikein malliesimerkki siitä, mikä mua ärsyttäisi. Ei mulle tarvi heti vastata, eikä tarvi päivystää kännykän kanssa, mutta jos tarpeeksi monta kertaa yritän ottaa yhteyttä ja kukaan ei oikeasti tyyliin päivään vastaa ihan vaan huvikseen, niin mulle tulee semmoinen omituinen olo, että oon sanonut jotain typerää ja tylsää, eikä mun jutut kiinnosta ketään. Liityin tänä vuonna elämäni ekaan ryhmächattiin WhatsAppissa ja mulla oli sielläkin hirveät paineet vastata aina edes jotain yhdelle neidille, joka aina välillä höpötteli sellaisia, ettei kukaan osannut/ehtinyt/viitsinyt vastaamaan. Ihan vain ettei se kuvittelisi, ettei sen jutuilla ole väliä, kun sille oli usein käymässä niin. (Enää en kyllä jaksa…) Kyllä mä tiedän ettei suurin osa ajattele niin kuin mä, mutta aiiii että miten toi Hellon pyllymäisyys olisi mullekin ihan ajatukset harhauttava asia, niin kuin Tiituksellekin. 😀 Ja Hello itse taas on sellainen, että kun se lähettää neljämiljoonaa viestiä putkeen ja kukaan ei vastaa sille viikkoon, niin ei se edes muista että se on lähettänyt jotain. Olisinpa mäkin sellainen. Että se, että ihmisellä on kiire eikä se vastaa, kertoisi mulle vaan, että sillä on kiire, eikä mitään muuta.

      Sentään pettämisajatukset ja paniikkikohtaukset on mulle vieraampia, mutta molemmat pystyn ymmärtämään. Mä olen seurannut läheltä kahta, jotka saavat paniikkikohtauksia, ja toisella se menee just niin kuin Tiituksella. Ensin alkaa pyöriä kuulemma ahdistavia ajatuksia päässä, ja sitten ne on vain liikaa. Tämä tyyppi haluaa myös, että joku puristaa sitä tai istuu sen lähellä. Toinen tyyppi taas on sitä rotua, ettei siihen saa koskea yhtään. On kauheaa kasvaa aikuiseksi, kun ei ole enää oikeutta vaatia, että joku on lähellä, kun on oikeasti paha olla. Koska joskus on, ja just niin kovaa, että tarvitsisi oikeasti jonkun vaikka sohvalle viereen istumaan ja torkkumaan Kun oli vielä pieni, äidin saattoi ainakin vaatia lähelleen ihan aina, ja jotain äitimäistä Tiitus ehkä kaipaa. Kaikki kai kaipaa välillä. Musta on ihan hirveetä, ettei se saa sitä. Vitsi miten pahalla tuulella mä oon, kun Hellolla on töitä. Oikeasti. Ärsyttää ihan liikaa. Ärähtelen ekalle, joka puhuu mulle vaikka ärsyttävällä äänellä. 😀 Kuulemma taiteen pitääkin herättää tunteita… :DD

  • #3125 Vastaus

    Tiitus
    Valvoja

    Metsälenkillä

    Nukuin levottomasti viime yön ja heräsin aivan liian aikaisin. Yritin kyllä saada unen päästä vielä kiinni, siinä kuitenkaan onnistumatta, joten ei auttanut kuin nousta ylös keittämään kahvia. Syötyäni kahden kupillisen kanssa yhden paahtoleivän, puin juoksuvaatteet päälle, laitoin napit korviin ja lähdin kirpeään aamuun lenkille. Musiikki pauhasi ja keskitin kaikki voimani siihen, etten miettisi yhtään mitään. En Beetä, en eilistä kohtausta enkä varsinkaan sitä, mikä sen oli lopulta aiheuttanut.

    Normaalisti olen juossut Seinäjoen tai tallin suuntaan, mutta nyt jostain syystä olin lähtenyt Poolanmetsää kohti. Olinhan minä huomannut olevani eri reitillä, kun Kyrönjoen silta oli enää vain kaksi puoliksi lahoa lautaa, mutta en ollut rekisteröinyt sitä pysähtyäkseni. Edes käytännössä olemattomiin kaventunut polkukaan ei saanut minua pysähtymään – hidastamaan kyllä – mutta kun näin punakeltaisen puomin, tajusin missä olin. Kyltissä luki isoilla kirjaimilla pääsy kielletty ja sen molemmin puolin oli pieni hiekkatie, toinen pää katosi metsään ja toinen jatkui mutkitellen toiseen suuntaan.

    Kävelin metsän suuntaan, jossa entinen hiekkatie nousi pian paljon jyrkemmin ylös ja sai katsoa tarkkaan, mihin jalkansa laittoi tai saisi vielä katkaistua koipensa. Muistan kuinka Hello toi minut tänne reilu kuukausi sitten. Silloin oli yö ja metsä oli todella pimeä. Ei se mikään valopallo nytkään ollut, mutta näki siellä silti paremmin. Ja kun vihdoin pääsin kipuamaan viimeisen nyppylän yli, pääsin isolle aukiolle, josta näki ehkä koko Otsonmäen ja paljon muuta.

    Lähdettyäni taivas oli harmaan pilvipeiton takana, mutta se oli kipuamisen aikana alkanut repeillä ja kirkas aurinko pilkisti sen takaa saaden kaiken näyttämään vielä paremmalta. Istahdin samalle kivelle katsomaan, kuinka aurinko herätti luonnon niin maagisella tavallaan. Olin ottanut napit korvistani päästyäni ylös ja nyt vasta muistin sammuttaa kelloni treenitallennuksen. Otin puhelimeni ottaakseni kuvan maisemasta ja huomasin, että Hellolta oli tullut useampi viesti.

    Ensimmäisenä minuun iski pelko, että Hello olisi oikeasti pahasti kipeä. Sitten tajusin, ettei hän olisi voinut kirjoittaa niin virheettömiä viestejä, jos olisi samassa kunnossa kuin viimeksi. Seuraava ajatukseni vihlasi sydäntäjuuria myöten, koska olin kehdannut epäillä hänen syitä kiireelleen. Olin kävellyt näiden ajatusten kanssa jonkun matkaa alas, kunnes vasta tajusin laittaa hänelle vastausta.

    Tuun niin pian ku pystyn, oon just mettäs.

    • #3131 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Kun ajattelee, että nyt en kyllä ajattele punaista mansikkaa, niin mitäpä silloin oikeastaan muuta ajatteleekaan kuin punaista mansikkaa? Ainoa keino päästä mörköajatuksistaan taitaa olla tehdä kaikkea muuta, niin kuin nyt vaikka lenkkeillä Poolanmetsään auringonnousua katsomaan. Ja sillä paikalla oikeassa elämässä joskus katselleena voin kertoa, että hieno on! Missään muualla ei ole samanlaista, edes auringonnousu merellä ei vedä sille paikalle vertoja. Onneksi Tiitus osaa sitä arvostaa, kun meinaa ottaa kuvankin. Hello taisi olla oikeassa näyttäessään hänelle piilopaikkansa silloin joskus.

      Sitä Tiituksen voi olla vaikea hahmottaa, mitä Hellon päässä liikkuu, kun se valehtelee niin kuin sika. Ihan varmasti Tiitus tajuaa, ettei Hello ole missään töissä ollut, ja veikkaan hänen tajuavan myös, miksei ole ollut. Se saattaa kuitenkin olla epäselvää, miksi hän valehteli. Mulle saattaisi olla, jos olisin joskus Tiituksen tilanteessa, enkä aina Hellon. Tiitus kuitenkin ilmeisesti päättää lähteä Hellon luo viestistään päätellen. Ehkä sillä on kuitenkin jokin aavistus Hellon toiminnan syistä. Ainakin se heti ymmärtää, ettei Hello ole kipeä flunssan takia!

      Sulla on tässä tarinassa erityisen hyviä kohtia ilmaisujen ja kuvailun kannalta katsottuna. Etenkin kaksi kohtaa nostaisin esiin. Toinen hyvin sanottu juttu on se, miten metsä ei ole mikään valopallo nytkään. Toinen on se, kuinka Tiitus katselee, miten auringonvalo herättää luonnon. Yleensä Tiitus havainnoi näin kauniisti vain Beetä, ja sitäkin harvemmin, koska onhan se nyt vaikea ja ahdistavakin hevonen sellaisena. Olen romanttisten ilmaisujen harvinaisuudesta, mutta olemassaolosta tehnyt Tiituksesta sellaisen päätelmän, että hän on paljon ajatuksissaan, eikä aina huomaa kaikkea. Mutta silloin, kun hän on hereillä ja elää hetkessä, hän vasta näkee, että maailma on oikeasti ihan kivan näköinen paikka!

  • #3641 Vastaus

    Tiitus
    Valvoja

    Se märän koiran haju

    ”Hei, alas tulla nyt sieltä.”
    ”Mutta ku siellä sataa..”
    ”Nii, sitte?”
    ”Sitte kastuu.”
    ”No onhan sulla vettä pitävät vaatteet.”
    ”Nii, sitte?”
    ”Nii, että laita ne päälle ja mennään.”
    ”Ei Jeppekään halua lähteä.”

    Vilkaisin vieressäni seisovaa koiraa, jonka häntä oli vispannut siitä asti, kun olin sanonut, että mennään lenkille. Nyt häntä hakkasi minua jalkaan ja koira katsoi innostuneena minua. Itse katsoin sohvalla makaavaa Helloa ja sitten taas koiraa, joka oli siirtänyt oman katseensa välioven takaa ilmestyneeseen ulko-oveen. Kuin ihmetellen, että miksei mennä jo.

    ”Tuletko vai jäätkö mököttää sohvalle?” Kuului syvän huokauksen ja murahduksen sekoitus ja pian Hello oli raahautunut sohvalta luoksemme.
    ”Se on sitte sun syy, kun mä sulan, oonha mä kuitenki sokerista tehty.”
    Naurahdin ja suukotin Helloa poskelle: ”Saat mun sateenvarjon, niin et kastu niin pahasti.”

    Onneksemme sade rauhoittui ja loppui kokonaan, kun olimme kävelleet noin vartin verran. Se ei toki auttanut Jepen tilanteeseen mitenkään, koska sille ei ollut sadetakkia ja nyt se oli uitetun koiran näköinen ja hajuinen. Silti se viipotti menemään onnesta soikeana talutushihnan antamissa rajoissa.

    ”Ja on muuten sun syy, että toi yks on ton näköne ja jonku pitää kuivata se.”
    ”Höpö höpö, pitäähän koira lenkillä käyttää, vaikka tuliski vettä.”
    ”No eikä pidä, Jeppe ois voinut käydä pihalla pissillä ja me oltais voitu maata sohvalla.”
    ”Oonks mä nyt niin kamala, ku pakotin sut kävelylle?”
    ”No oot, ihan hirvee ihminen!”
    ”Saanko mä tän anteeks, jos lupaan kuivata ja vaikka pestä Jepen?”
    ”Ai pestä, ton karvakasan? Onnee yritykselle!”

    • #3650 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Välillä Hello on tosiaan löysä kuin räkä. Se on niitä ihmisiä, joiden ei tosielämässä ikinä uskoisi omistavan Jerusalemin kaltaista koiraa, joka on puoliksi rottweiler ja puoliksi husky. Ainakin yhdeksän kymmenestä sellaisesta koirasta tulisi Hellon hoidossa vihaiseksi turhaumuksensa takia. Onneksi on sitten se yksi kymmenestä, joka on sohvakoira suden vaatteissa.

      Vaikka monesti samastun Tiituksen ajatuksiin ja toimintaan, nyt en kyllä yhtään! 😀 Kun sataa, jätän onnellisesti lenkit väliin. Mullakin on koiria, mutta ne ovat jo niin vanhoja, että ne jaksavat muutenkin enää vain kilsan tai kaksi, ja tietenkin rauhallisesti nuuskien. Ymmärrän hyvin Hellon himoa maata sohvalla juuri tällaisena sadepäivänä. Vaikka kyllä mäkin sohvalta kaapiutuisin ylös ja sateeseen, jos tarpeeksi pyydeltäisiin.

      Mulle välittyy tästä tarinasta se, että Hello ja Tiitus ovat viettäneet jo paljon aikaa Hellon kotona. Tiitus on vähän niin kuin kotonaan jo, ja on menossa koirankin kanssa ulos vaikka sitten omin päin.

      Mä en tiedä, mikä mun on, kun tuo ”nii, sitte?” saa mut naurahtamaan vähän joka yhteydessä. Siitä kuulee aina äänensävyn ja kaikki, käytettiin sitä sitten ironisesti tai tosissaan. :DD

  • #4236 Vastaus

    Tiitus
    Valvoja

    03.12.2019 – Pikkusiskon silmin

    Siniset silmät tuijotti peilissä näkyvää kuvajaista: Mustat suortuvat kehystivät kapeita kasvoja, jotka kääntyili vasemmalta oikealle ja välillä poikittain. Tyttö ei osannut päättää oliko joulunvihreä neulemekko sittenkään sopiva ostos. Petaamattomalta sängyltä alkoi kuulua kätyrit-äänellä soittoääni: ”Your brother is calling. Your brother is calling! Arent you gonna..”

    ”Hei Tiitus! Miten menee? Susta ookaan hetkeen kuulunu”, vastasin puhelimeen ja heittäydyin sängylle makaamaan.
    ”Joo, ollut vähä kiirettä. Koulussa kaikkee uutta ja Eetullaki talli melkein täys, ni saanu sielläki paiskia hommia”, Tiitus vastasi omaan tyypilliseen tapaansa: lyhyesti ja ytimekkäästi.
    ”Miten sä jaksat, et kai sä vaan itteäs loppuun polta?” kysyin vaikka kyllä mä tiesin, mitä se vastaa.
    ”Ihan hyvin, työt saa sovittua hyvin koulupäivien lomaan, niin ei ongelmaa. Mites sun opiskelut?”
    ”Ei oikee kiinnosta, mut pakko se on vetää läpi, muuten mutsi heittää pihalle.”
    ”Mitä?” Saatoin vain kuvitella, miten veljeni silmät levisi hänen kauhistellessa ajatusta.
    ”No kuha vitsailen, pösilö!” Että toinen osaakin olla hölmö. ”Tai eihä mua oikeesti todellakaa kiinnosta, mut kyllähä sä mutsin tiiät. Se kun jotain päättää, ni ei paljo vastustelut auta.” Tiedän todellakin, miten hyvin Tiitus äidin päätökset tietää.

    ”Mut hei, lisää susta! Miten Bee voi, onks se jo iso?”
    ”Joo, kyllä se kohta susta menee ohi”, Tiitus nauroi. Voi kuinka kivaa oli kuulla hänen nauruaan.
    ”Voisinks mä tulla joskus kattoo sitä taas? Syyslomal ois ollu aikaa, mut äiti päättiki että lähetää kylpylään, ni en sit päässy.”
    ”Joo, kyllähä sä voit, mul ei vaa vieläkää oo omaa asuntoo. Enkä todellakaa halua sua tänne kimppakämppään.”
    ”Hei, mites sen kiharapään kanssa menee? Etkös sä melkeen asu jo sen luona?” Tiesin, ettei Tiitus mielellään parisuhteistaan puhu, varsinkaan mun kanssa, mut kyl siskol on oikeus toista vähä kiusata! Enkä ollut edes varma kuinka paljon hän sen miehen luona oli, kunhan heitin jotain.
    ”No joo…” Tiitus aloitti, mutta hiljeni sitte.
    ”Mitä, onks jotain sattunu?” Pelästyin oikeasti, että jotain ikävää on tapahtunut.
    ”Ei ei, ei mitää oo käyny, hyvin meil menee. En vaan..”
    ”Et vaan..?” Kuulin kiusaantuneisuuden veljen äänessä, mutta en aikonut päästää häntä helpolla. Mä haluan et hänel on hyvä olla, aivan sama, vaikka mä oonki se pikkusisko.
    ”En tiiä kuin tosissaan Hello on.”
    ”Aa, ette oo viel puhun vakavasti.”
    ”No kun Hello on vähä semmone.. Sun pitäs nähä hänet, ni ymmärtäisit ehkä. ”
    ”Oonhan mä nähnytkin, kesällä.”
    ”Nii joo, enhä mie muistan..”
    ”Onhan se aika omalaatune persoona.” Ja se ehkäpä onkin syy, miks Tiitus on niin rakastunut siihen. Vaikkei taida tietää sitä vielä itekää.

    ”Ehkä mä voisin nähä senki uudellee, ku tuun sinne? Jos se vaikka ottas mut luokseen yöks”, sanoin nauraen, ”Siinä oiski sulle seuraava jutun aihe: Ottasitsä mun pikkusiskon pariks yöks.”
    ”No en todellakaa kysy! En oo saanu kysyttyy ees sitä, että haittaako, kun mie melkein asun sen luona. Hän on kerran käyny mun luona enkä kyl toiste haluais viedäkää. Mun pitäs oikeesti saada oma kämppä.”
    No niin, saihan se suunsa auki. Pitää vaa tietää mistä napista painaa. ”En mä ny oikeesti oo sun poikaystäväs luo tulos. Kai siel jossai on hotellei.”
    ”Seinäjoel on, mut onha se ny jotenki”, Tiitus mumisi.
    ”No jollet pyydä kämppiksiäs pois tai taivuttele poikaystäväs sohvaa lainaan, ni muuta ei oo. Ja oonha mä jo iso tyttö, kyllä mä parin kundin kanssa pärjään.” Tiesin kyllä, ettei Tiitus todellakaan antais mun yksin yöpyä sen kämpässä. Hän vain tuhahti vastaukseksi. ”Ei mut oikeesti, sun pitää jutella sen Hellon kanssa.”
    ”En edelleenkää oo kysyys saatko yöpyä siellä!”
    ”No eiku sun pitää kertoo sille, että rakastat sitä.”
    ”Mitä? No enhä.. En todel..” Tiitus sopersi kesken jääviä lauseen tynkiä. ”En voi”, hän sai lopulta sanotuksi.
    Hän kuulosti niin alistuneelta, että se teki ihan kipeää. Kyllähä mä tiesin, miks häntä pelottaa, mut senki mä tiiän, ettei sille pitäs antaa valtaa.

    En kuitenkaan viitsinyt enää jatkaa aiheen ympärillä puhelimessa, joten käänsin jutun takaisin Beehen. Mietittiin mitä voitaisiin sen kanssa tehdä, kun tuun käymään, ja sovittiin, että selvitetään miten aikataulut sopii. Äiti ny tietty kieltää mua lähtemästä, ku koulu on kesken, mut kyl mä keksin siihen jotain. Sitten kun vaan keksisin miten äidin sais tajuamaan, ettei se tuu saamaan Tiitukselta lapsenlapsia – ainakaa sil perinteisel taval.

    • Tätä vastausta muokkasi 2 vuotta, 1 kuukausi sitten  Tiitus. Syy: Päivämäärä merkattu, kun julkaisupäivä ei ole sopiva
    • #4275 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Sivuatpa sopivasti sitä aihetta, jota kärkyin jouluksi. Pikku draamat saavat nimittäin elämän tuntumaan elämältä. Tarinallisesti tässä on ihana ristiriita. Hello on jouluihminen ja joulu on Tärkein Juhla Ikinä, joka pitää viettää perheen kanssa, eli äitin isin Allun ja mielellään Tiituksen. Samalla Hellon on täytynyt hokata se, että Tiitus ei ole yhtään valmis mihinkään perheiden esittelyparaatiin. Olen miettinyt, ahdistuuko Hello enemmän siitä, että Tiitus ei taida tosiaankaan olla tulossa jouluksi Ilveksien suuriin kinkunsyöjäisiin, vai siitä, kun hänen pitää päättää se, pyytääkö Tiitusta vai ei: Tiitus ahdistuu varmaan pyytämisestä, mutta ahdistuuko siitäkin jos ei pyydetä. Tämä on just sellaista hellomaista draamaa, kun oikeat asiat ei niin sen mieltä paina.

      Sitäkin ristiriitaa olen miettinyt, että kun Hello on niin huoleton ja Tiitus vakava. Voi olla, että ne täydentävät toisiaan, mutta just vakavien keskustelujen kanssa voi olla välillä ihan liian suuria ongelmia. Hellohan ei käsitä, että nyt pitäisi olla ihan normaalisti vaan, ennen kuin on liian myöhäistä. Tiitus taas ottaa ihan liikaa paineita asioista, jotka ovat Hellolle helppoja tai päivänselviä.

      Oikeassa elämässähän Tiituksen tilanne on tosi inhottava. On munkin perhe joskus viestittänyt mulle, että olen jotenkin vääränlainen, mutta ihan pikkuasioissa. Musta on aivan kauhea ajatus, että mun pitäisi epäillä, hyväksyvätkö mun maailman tärkeimmät ihmiset mut. Mutta ainakin sisko on tosi vahvasti Tiituksen puolella! Tiituskin näyttää tietävän sen, vaikkei olekaan sitä tyyppiä, että lörpöttelisi asioistaan.

  • #4540 Vastaus

    Tiitus
    Valvoja

    Mikä mussa on vikana?

    Joulu tuli ja meni, uusi vuosi siinä samassa. Kävin kotona, vaikka olisin mieluummin ollut vaikka Hopiavuoren tallin tuvassa koko loman. Hellokin oli laittanut snappia harva se päivä, vaikka tiesi etten oikein ymmärrä senkään päälle. Ikävä olikin aika sietämätön, kun äiti jaksaa kysellä tallitytöistä. Kolmesti meinasin jo sanoa suorat sanat, mutta nielin puheeni. Ei vielä, ei varsinkaan nyt. Ensi vuonna sitten, uusi vuosi ja uudet kujeet, niinhän sitä sanotaan. No, kaksi viikkoa mennyt jo enkä ole puhunut Hellollekaan vielä mitään.

    Tuutko tänään tallille? Pitäs puhua.

    En mä nyt noin voi laittaa toiselle, kun ei olla edes nähty kunnolla pitkään aikaan. Luulee vielä, että.. Ei oo muuten hänestäkään kuulunut hetkeen mitään. Pitäs soittaa, sillä se hoituis helpommin. No eikä hoituis, en mä sais sanottua mitään oikeeta. Miks tääki piti mennä näin vaikeeks, mikä mussa on vikana? Tuskailun ja pähkäilyn jälkeen lopulta laitoin vain, että tuutko tänään tallille. Katotaan sit mihin se johtaa. Pukeuduin ja lähdin polkemaan tallille, saisi ainakin enimmät turhautumiset purettua.

    • #4575 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Voi Tiituuuuus. Samastun niin tähän vitkasteluun ja jossitteluun. Jos on edessä jotain, jota pitää vaikeana, eihän siihen huvita yhtään tarttua. Olen kyllä kuullut sen vinkin, että vaikein tehtävä pitää hoitaa aamulla ekana, niin muut tuntuu helpommilta, mutta ei se nyt vain toimi kaikilla. Vitkastelu ja seuraavalle vuodelle siirtäminen on niin paljon parempaa. Vaikka onkin järkevä ihminen ja hahmottaa, että kun Sen Jonkin Jutun lopulta tekee, olo on niin paljon parempi. Silti.

  • #4909 Vastaus

    Tiitus
    Valvoja

    Tunnustus

    ”Siis kato nyt, eiks oo ihana!” hehkutin Hellolle näyttäessäni kuvaa puhelimessani. Olin ollut pari päivää sitten katsomassa tulevaa ylläpitohevostani Enniä, joka oli vienyt minut mennessään heti ensi hetkistä lähtien. ”Onhan sillä havaittavissa samanlaista mielenlujuutta kuin Beellä, mutta kyllä mä luotan, että ajan kanssa se lämpenee mullekin”, sanoin näyttäen vielä toista kuvaa, ”Ei tääkään kerro tarpeeks, mut jotain kuitenkin”, jatkoin vielä, vaikka Hello ei edes vilkaissut minun tai puhelimeni suuntaan. ”Kuuntelet sä ees?”
    ”Mitä, joo, on hyvä.”
    ”Sä et kuuntele, eikö niin?”
    ”Kyllä kyllä, just nii, ihan kuten sanoit.”
    ”Kulta, oot rakas, tiesithän sen.” Ei vieläkään mitään reaktiota. ”Mun on pitänytkin kertoa sulle jotain”, jatkoin laittaen samalla puhelimeni pois. Jos nyt vaan sanon sen ääneen, niin sitten se on tehty. Luultavasti Hello edes tajua mitään, joten ei tartte pelätä hänen reaktiota.

    Mutta sitten hän kääntyikin katsomaan minua ja näytti siltä, että vasta tajusi minun olemassaolon. ”Kauan sä oot siinä ollut?” hän kysyi, ilmeestä päätellen ihan tosissaan.
    ”Tunnin.”
    ”No et todellakaa oo, just vast tulit!”
    ”No okei, melkein puol tuntii ja siitäki ainaki vartti ollaan sun kanssa jo juteltu.”
    ”En mä oo kellee jutellu, kun säki vasta tulit siihe, usko jo.”
    ”Ootko ihan tosissasi, mä just näytin sulle kuvia Ennistä.”
    ”Kuka se on? Joku tyttöystävä vai?!”

    Huokaisin syvään, koska en ollut varma, oliko Hello tosissaan. Ei olisi ensimmäinen kerta, ettei hän oikeasti ole kuunnellut minua. Katsoin hänen suuria silmiään enkä voinut olla hymyilemättä. Samalla tuttu raastava tunne hiipi rintaan, koska minulla oli ihan liikaa tunteita Helloa kohtaan enkä ollut sanonut niistä mitään. Tunne kasvoi entisestään ja tiesin, että se pahenisi päivä päivältä enemmän, jollen avaa suutani.

    ”Mikäs sulle tuli, sattuuks suhu?” Hello kysyi aidosti huolissaan.
    ”Ei – tai joo”, aloitin, mutta pala nousi kurkkuun ja puhuminen oli hankalaa.
    ”Hei, kulta, mikä on?” Hello kysyi tullen lähemmäs ja halasi minua. Hänestä huokuva lämpö ja tuoksu rauhoitti, mutta samalla myös pahensi tilannetta. ”Kerro nyt, sä voit kertoo mulle mitä vaan.”
    Tuhahdin mielessäni ja mietin, etten ollut ihan niin varma asiasta. Mutta sen tiesin, että nyt mun oli pakko kertoa. ”Mä en odota sulta mitään vastausta, mut mun on pakko sanoa tää,” aloitin taas ja lopetin, kun ääni meinasi pettää. Käännyin katsomaan Helloa suoraan silmiin ja sain sen sanotuksi: ”Mä rakastan sua.”

    • #4911 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Maailmassa on helpompiakin asioita kuin sanoa tuo kriittinen lause Hellon kaltaiselle ihmiselle, mutta joskus sekin vain on tehtävä. Tiitusta käy vähän sääliksi. Ja minä en henkilökohtaisesti kestä, jos Hello lyö tämän leikiksi. Että vinkkiä sitten, täältä tulee pääkalloja ja sääriluita jos niin tekee! 😀 Tosiasiassa odotan kieli pitkällä jatkoa tähän.

    • #4944 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Nämä on tarinoita, joihin suhtaudun tosi kaksijakoisesti. Tai oikeastaan en tarinaan: ei tarinassa ole mitään vikaa, vaan suhtaudun omituisesti koko aiheeseen. Kaikki tietää, että mistään en niin mielelläni lue kuin ihmissuhteista ja hehe etenkin parisuhteista, mutta samalla saan ahdistuskohtauksia sellaisista sanoista kuin rakkaudentunnustus ja suudella; ilmeisesti olen aika lapsellinen tyyppi. Toisaalta pystyn sitten sen takia samastumaan Tiituksen fiiliksiin tosi hyvin. Jos mun pitäisi sanoa jollekulle, että mä rakastan sua, mun suusta tulisi varmaan oksennus eikä sellaista lausetta! Kaikkein eniten samastun tuohon, miten Tiituskin ajattelee, että se pitäisi sanoa, nyt pitäisi uskaltaa. Pitää, täytyy, on pakko. Silloinkin kun oikeasti rakastan toista, en kyllä tosiaankaan halua sanoa sitä mieluiten ikinä. :DD (On vaikeaa suhtautua siihenkin, että Hellolle se ei ole niin ahdistavaa. Ja kirjoitinkin sen sitten väärin, koska eihän sellaisia ihmisiä vain voi olla jotka noin vain osaa sanoa sen!!) Tide on rohkea poika.

  • #5173 Vastaus

    Tiitus
    Valvoja

    Lähetsä?

    ”Hello hei”, kysyin varovaisesti. Mies ei vastannut mitään, mutta sentään ynähti epämääräisesti. ”Mä oon pahoillani, etten muistanut.” Olen ehkä huonoin poikaystävä ikinä, koska en osoita tarpeeksi kiinnostusta Hellon musiikkiharrastukseen. Oikeastihan mulla ei ollut mitään hajua mistään tikkari-julkkarista ja nytkin sain tietää sen sattumalta, kun Nelly puhui siitä tuvassa aiemmin. ”Mut nyt mä tiiän ja mä oisin tässä. Lisäks mä mokasin muutenkin.” Minun ei luultavasti kannattaisi puhua Hellolle Kalla CUPista enää lainkaan, mut mä todella halusin hänet mukaan. ”Sinne ilmoittautuminen sulkeutuu tänään, ei ne itse kisat oo viel”, myönsin nolona. Kuului vain epämääräistä tuhinaa, joten saatoin olettaa, että mies sentään kuunteli. ”Ne on vasta lauantaina ja mä mietin, et..” Nielaisin todella kuuluvasti. ”Oisit sä lähtenyt mun mukaan sinne?” Kuuntelin hiljaisuutta, kunnes Hello sulki puhelimen ja jäin seisomaan puhelin korvalla hänen etuovelleen.

    • #5225 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Jos olisin vain Tiituksen kaveri, miettisin, onko se ihan terveessä suhteessa. Tiitus kertoisi mulle tästä oven takana seisomisesta ja mykkäkoulusta puhelimessa, ja mua raivostuttaisi. Suosittelisin, että jätä se. (Tai no, en ikinä tohtisi suositella ääneen sellaista, mutta ainakin ajattelisin.) Mun käy nyt jo niin sääli Tiitusta. Se on niin kiltti ja iloinen, ja nyt kun sillä on ratsu, herkästi hevosasioistaan innostuva. Ei se yritä mitään pahaa tehdä ja silti se joutuu tuntemaan itsensä taas niin huonoksi.

      Ja meikämanne lisää tietenkin puita pesään että valakia pysyy ja ahdistaa. En suostunut siihen, että Hello on tyhjästä kiukkuava kakara, jota olisi helppo pitää konnana ja kiusaajana. Ulospäin se ei ole helppo poikakaveri, mutta sekin teki tämän jälkeen tärkeysjärjestyksensä. Ihan samalla tavalla jos olisin Hellon kaveri, ajattelisin että jätä se, koska se sai sut irrottamaan otteen kitarasta. Sen täytyy olla Hellolle sama kuin jos mä päättäisin olla kirjoittamatta, ja siihen ihan totta kuolee, ihan siis niin että ei elä enää. Olen yrittänyt joskus olla kolme päivää kirjoittamatta. :DD

      Nyt kun tiedän, mitä näillä molemmilla on meneillään, mun tekee mieli tehdä niin kuin Bong Joong-ho Oscar-patsaillaan. Jotenkin paljastaa näille, että haloo, Tide pyytää Helloa kisahoitajaksi koska haluaa olla sen kanssa, vaikka se on hoitajana yhtä hyödyllinen kuin haarukka keiton syömisessä, ja haloo, Hello rankkaa Tiden niin korkealle arvojärjestyksessään että kuvittelee voivansa lykätä musiikkia myöhemmäksi että se voi antaa tarpeeksi huomiota kisoissa. 😀

  • #5509 Vastaus

    Tiitus
    Valvoja

    Epäilyksiä (356 sanaa)

    ”Mä en vaa jaksa”, huokaisin puhelimeen ja hieroin toista ohimoa vapaalla kädellä. Kiva, päänsärkyhän tästä vielä puuttuikin. ”Tuntuu, että vaikka kuinka treenaan ja käyn valmennuksissa, niin ei tää vaan onnistu.”
    ”No ei kai se nyt niin huonosti mennyt”, kuului puhelimen toisesta päästä.
    ”No kyl meni, me oltii neljästoista, mun taakse jäi neljä tyyppiä, mut niillä näytti olleen jotain suurempaakin ongelmaa hevostensa kanssa, että normaalisti olisin ollut niidenkin jälkee.”
    ”Hei, rauhotuhan nyt. Ei maailma siihen kaadu.”
    ”No ei kai, mut tää ei oo ees mun hevonen”, sanoin vaihtaen puhelinta toiselle korvalle, ”mitä jos mä oikeesti vaan pilaan sen, kun en osaa ees ratsastaa!”
    ”No niin, nyt hengität syvään sisälle ja ulos.”
    ”En mä halua mitään hengitysharjoituksia.”
    ”Hys nyt, tee nyt vaan ja oo hiljaa.”
    Niinpä hengitin nenän kautta keuhkot täyteen ilmaa, pidätin hetken ja puhalsin ulos.
    ”Ja teeppä vielä toinen samanlainen, mutta ota se puhelin nyt pois suun eestä”, kuului naurava ääni puhelimesta.
    Sisääääään… ja ulos.
    ”Ootko nyt tyytyväinen? Miten tää nyt autto mitenkään siihen, että mulla on kohta rikkinäinen tamma ja kilparatsastajan ura ohi.”
    ”Et sä voi hevosta rikkoa sillä, ettette pärjää jossain kisoissa, hölmö.”
    ”Nii, enhä mä sitä nyt potki tai revi suusta tai mitään, tietenkään.”
    ”Ja mitä siihen kisauraan, ni totaa..” ääni hiljeni hetkeksi, kunnes jatkoi taas: ”Meinasit sä oikeasti ryhtyy semmoseen vai?”
    ”Pakkohan mun on, mulla on Saksassa oottamassa ties kuin kallis kisahevosen alku.”
    ”Ai miten niin pakko? Se, että sulle on ostettu, sulta kysymättä joku puoliverinen, niin eihän se nyt tarkoita, että sun täytyy kilparatsastajaksi ryhtyä?”
    ”No siis.. Niin mä kyl aattelin.”
    ”Ehkä sun tätis vaa aatteli ostaa sulle hevonsn, kun sä niitä tykkäät harrastella etkä voi ihan millä tahansa ratsutallilla ratsastaa, ku oot tollane hongankolistaja”, ääni nauroi taas.

    Jotenkin olin olettanut, että tietenkin Bee on kisahevoseksi tarkoitettu ja luonnollisesti mä sen kilpailuttamisen hoitaisin. Olihan tätikin ammattiratsastaja ja hevonenkin kisasuvusta, joten miksi se olisi ostettu vain harrastehevoseksi? Vastausta miettiessäni ystäväni ilmoitti, että pääsi perille ja ei voi jatkaa jutustelua, mutta sovimme, että soittelemme lisää joku toinen päivä. Niinpä jäin itsekseni pohtimaan, että ehkäpä maailma ei tosiaan kaadu siihen, vaikka emme Ennin kanssa pärjäisi ratsastuskoulukisoissa. Ehkä mun ei olekaan tarkoitus päätyä maailmalle kilparatsastajana?

    • #5519 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Ai! Näin se on! Nyt kun sen näin laitat, sehän on päivänselvää, ettei Tiituksella välttämättä ole mitään sisäistä paloa kilpailla, vaan ennemminkin ulkoinen pakko. Nyt tuntuu olo tyhmältä, kun olen vaan pakosta lukenut tekstejä toisin, koska virtuaalimaailmassa kisamotivaatio aina mun lukemissa teksteissä on tullut sisältäpäin. Nyt just ei niin tietenkään ole, vaikka ei tulevasta voi sanoa. Tiitushan tykkää Ennistäkin sen takia, kun se on herkkä tamma ja hakee jo turvaa Tiituksesta: luo siis suhdetta ihmiseensä. Ei Tiitus ole koskaan tainnut leveillä Ennin kyvykkyydellä sen paremmin kuin Been hyvällä taustallakaan.

      Luin tähän tekstiin vastapuhujaksi sujuvasti Tiituksen siskon ennen kuin paljastui, että se oli joku kaveri. 😀 Nyt luen tähän Oonan, vaikka se ei voi olla Oona. (Tiitus olisi nimennyt Oonan, eikä ole ihan ooninta Oonaa antaa rauhoitusvinkkejä, kun hän on itse aika hyper…) Mutta tämä kaveri on aika viisas. Joskus me kaikki kaivataan muistutusta siitä, mikä osa meidän oletuksista on ihan meidän itse keksimää ja mikä on todellista. Tosi harmi ja tosi ahdistavaa, että Tiitus ajattelee Been menevän jotenkin ”hukkaan” pelkkänä harrasteluheppana. Kun eihän se nyt niin ole. Mä ainakin olen aina unelmoinut omasta hevosesta ihan siltä kantilta, että änkeäisin sen selkään tai kärrylle ja kääntäisin nokan kohti maastoja. Itseisarvo se silläkin on, että mä haluan harrastaa just niin ja meillä olisi kivaa hepan kanssa sillä lailla. Mutta ihan varmasti paineita olisi itse kullakin, jos saisi Been kaltaisen miljoonaponin. Mäkin kokisin niin kuin Tiitus, että se ei ole oikeasti mun oma-oma, vaan sillä pitäisi suorittaa tehtäviä miellyttääkseen lahjan antajaa.

      Tarina on jännä sen takia, ettei vielä tiedä, miten se ratkeaa. Tiitus on vielä aika lapsi kuitenkin, joten mieli voi muuttua kun itsetunto kasvaa, ja samahan voi käydä tietenkin myös vaikka kuinka aikuiselle! Toisaalta varmuus pitää kiinni siitä, ettei halua olla kilparatsastaja, voi myös vahvistua siitä kun itsetunto kasvaa ja uskaltaa tehdä niin kuin haluaa. Tllä hetkellä Tiitus-parka ei ole saanut paljoa positiivista vahvistusta kisahommista: treeniin menee loputtomasti aikaa, silti sijoituksia ei tule hänen mielestään tarpeeksi, nyt ei voi syyttää kokonaan hevostakaan, koirahaaveille ei ole ollut aikaa, poikaystävä turhautuu… Aikamoinen tilanne. Tämä olisi oikeassa elämässä ihan tosi ankeaa, mutta nyt on niin herkullisen monta reittiä valittavana tarinalle! Mistä sen tietää, vaikka Beellä ratsastaisi joskus kisoissa joku muu, Tiitus harrastelisi sen kanssa kotona ja kaikki olisivat onnellisia. 😀

  • #5844 Vastaus

    Tiitus
    Valvoja

    Rakas ampiainen (322 sanaa)
    10. Kirjoita tarina kirjeen tai päiväkirjamerkinnän muodossa. | Kirje kirjoitettu Tiituksen hevoselle Beelle.

    Hei, mitä kuuluu? Toivottavasti hyvää. Toivon, että olet pysynyt terveenä ja oppinut kaikkea uutta. Minulla on ollut todella ikävä sinua ja pelkään, että oletkohan jo unohtanut minut. Jos et enää haluakaan jatkaa minun kanssa, kun olet ollut siellä hulppeissa tiloissa ja saanut olla ammattilaisten hoivassa. Täällä sinua odottaa ihan normaalikokoinen karsina, jossa ei ole uusinta uutta vesiautomaattia tai parhainta kuiviketta. Tarhankin joudut jakamaan yhden tai kahdenkin hevosen kanssa eikä maastotkaan ole mitään postikorttityyppiä. Mutta myös minä olisin täällä, malttamattomana odottamassa, että tulisit jo takaisin.

    Ai mitä minulle kuuluu? No ihan hyvää, kai. Olen oppinut paljon uuden ratsuni Ennin kanssa. Kuten sen, että minusta ei ole kilparatsastajaksi. Kyllähän minä tiedän, että se vaatii paljon enemmän treeniä, valmentajia, hevoselle hierojia ja mitä kaikkea, että voisi pärjätä oikeissa kisoissa. Mutta olisin minä silti odottanut, että olisimme saaneet edes yhden sijan tai olisimme jääneet vaikka kahden sijan päähän sijoittumisesta. Mutta ei, me ollaan oltu häntäpäässä – aina. Enkä voi syyttää kuin itseäni, en vain osaa, joten se siitä.

    Sunnuntaina olisi vihdoin finaali edessä eikä odotukseni todellakaan ole kovin ylhäällä. Lähinnä odotan, että se olisi vihdoin ohi ja voin jättää koko kilpailustressin taakseni. Eihän minun nytkään tarvitsisi stressata, voisin vain ajatella, että menee miten menee, ei sillä väliä. Mutta en pysty siihen. En ole nukkunut muutamaan yöhön kunnolla, koska näen painajaisia, että Enni katkaisee jalkansa tehdessämme laukanvaihtoa käynnin kautta. Tai radalta poistuessamme se heittää minut selästään ja kaikki nauravat ja kieltävät minua koskaan ikinä ratsastamasta millään hevosella.

    Ai minkälainen Enni on? Se on nätti tyttö, tykkäisit varmasti siitä. Ei, se ei todellakaan ole parempi kuin sinä! Se välillä pelkää omaa ruokaämpäriään ja kerran se otti nokkiinsa, kun taputin sitä mukamas liian kovakouraisesti treenin jälkeen. Se myös yrittää laiskotella, jollei ratsastaja ole tarkkana ja pyydä siltä tarpeeksi. Enhän toki tiedä millainen sinusta koulutuksen myötä tulee, mutta uskon, että sinusta tulee maailman paras ratsu! Eikä haittaisi, vaikket olisikaan täydellinen, olisit silti just hyvä juuri sellaisena kuin olet.

    Toivottavasti näemme pian!

    • #5890 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Voi vitsi. 🙁 Tide-reppanalle olisin kyllä parempaa menestystä suonut. Hän laittoi Beenkin pois, että voisi lainata Enniä ja kokeilla millaista on kilpailla oikeasti kunnon hevosenalulla. Tosi ärsyttävää, ettei arpaonni suosi, vaikka tuotoksiakin on ollut sijoittumismahdollisuuksia parantamassa. TT-kisassa ärsyttävä (ja samalla mielenkiintoinen) homma on se, että vaikka tarinoimalla sijoittumisen todennäköisyys kasvaa, aina voi olla se joku yksi onnettaren suosikki, joka sanaakaan kirjoittamatta vie vaikka kokonaisvoiton. Tiituksen tarinaan toki huono menestys sopii ihan hyvin, kun on ollut ongelmaa epävarmuuden ja vaikka minkä kanssa ja ratsukin on uusi. Toivottavasti vain oma motivaatiosi ei kärsinyt! Mulla nimittäin saattaisi kärsiä, koska ai että miten tykkään saada ruusukkeita ja muuta krääsää hevosen sivuille läntättäväksi…

      Musta on ihanaa, että Bee on edelleen Tiituksen ajatuksissa. Hänhän ihan hirveästi sitä rakastaa, ja sen parasta ajatellen hän siitä väliaikaisesti luopuikin. Been lähtiessä monesti mietinkin, että miten Tiitus kestää. Toki Bee menee taitaviin käsiiin ja Tiitus luottaa sen käsittelijöihin, mutta silti! Tapaan itse laittaa mun pojat (koirat) hoitoon yhdelle erittäin kivalle ja taitavalle tutulle lomamatkojen ajaksi, ja vaikka kuinka luotan hänen pärjäävän ja poikain olevan onnellisia, silti ihan koko ajan mietin että mitähän ne tekee nyt. Tiitus on kiintynyt Beehen samalla lailla lemmikkinä, eikä pelkästään tulevana mahtiratsuna. Ja hehe, Bee on lisäksi ihan mun omastakin mielestä maailman suloisimpia tarinavarsoja.

  • #6420 Vastaus

    Tiitus
    Valvoja

    Kuseta Hellevaara koira

    30.07.2020

    Mä olin ajatellut, että nyt kun Enniä ei enää ole, niin saisin olla enemmän Hellon kanssa. Mä olisin halunnut sen yhden illan, mutta Hellon piti päästä pois. Kyllä mä nyt tajuan miksi hänen piti lähteä ja että mun olisi pitänyt sen ekan huudon kohdalla antaa olla, mutta enhän mä silloin voinut tietää. Miten mä oisin voinut tietää, että Nelly on raskaana. Ja miksi sen piti olla Hello, joka on hoitamassa asiaa. Ehkä se onkin Hellon? Ei se ookaan Eetun, muutenhan Eetu olisi Nellyn kanssa hoitamassa omat asiansa.

    Kyllä mä kuulin miten Hello kirosi minut ennen lähtöään ja oli väittänyt ettei se ollut hänen, mutta.. Ajatus silti kalvoi mieltäni, kuristi kurkkua ja ärsytti silmiä. En saanut henkeä, koska kuvittelin tummatukkaisen pörröpään juoksevan Nellyn jaloista Hellon syliin. Suljin silmät ja yritin rauhoittua, jotta saisin hengitettyä vapaammin. Päästyäni suurimmasta panikoinnista ohi, nostin polvet syliin ja painoin pääni niihin. Räpyttelin silmiäni parhaani mukaan, mutta silti muutama pisara karkasi poskipäille.

    Lopulta se oli Jerusalem, joka herätti minut horroksesta. En tiedä kauanko olin istunut sohvalla ajatellen ei mitään ja kaikkea. Olisin halunnut vain lähteä pois, mutta en voinut rankaista viatonta eläintä siitä, että olin ollut typerä, lapsellinen ja idiootti.
    ”Joo, mennään pihalle”, sanoin koiralle, joka tuli jalkoihin pyörimään noustessani. Olisin voinut käyttää koiran vain takapihalla, mutta sen verran sain järkeiltyä, että nyt olisi hyvä käydä pidempi lenkki seuran kera.

    • #6453 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Aaw miten suloinen nosto, kun toinen lyö niin katalan iskulyönnin että saa hahmot hyppäämään pois tavallisista rooleistaan. Tiitus on niin reppana ja ymmärrän hyvin miksi. Hän on yrittänyt ja yrittänyt heppakuvioissaan, vaihtanut aikuiseen ratsuunkin, ja silti homma ei ole toiminut niin kuin hän on halunnut ja odottanut. Tiitus on uhrannut Ennin eteen aika paljon, ja Hellon kuvausta parisuhteen rakoilusta on tämän takia tullut jo. Tiitus on ehkä ollut hevosten lumoissa, mutta nyt ei ole enää. Hän on päästänyt taas hetkeksi irti unelmastaan ja se tuntuu pahalta. Silloin kuuluukin vetäytyä poikakaverin kanssa tortillojen ääreen, mutta ei! Hänen näkökulmastaan Hellohan tosiaankin lähtee juuri silloin, kun Tiitus kaipaa häntä, vaikka Ennin tullessa roikkui hänessä liikaa. Se ärsyttää. Sitten tulee riideltyä. Ja lopulta on kaikilla paha mieli, koska periaatteessa koko riita oli typerä. Paitsi että kun Hello käyttäytyy noin oudosti ja tiuskii vastaamisen sijaan, niin onkohan hänellä sittenkin jotain salattavaa vauvan suhteen..? Miksi muuten Hello sekaantuisi..? Ehkei Tiitus ajattelisi muuten sellaisia, ehkä ajattelisi, en tiedä, mutta väsyneenä ja voitettuna ainakin mulle tulee mörköajatuksia herkimmin.

  • #6785 Vastaus

    Tiitus
    Valvoja

    What’s happened so far

    En päässyt Saksaan kesällä, koska korona. Se harmittaa edelleen ihan vietävästi, vaikka onhan täti laittanut kuvia ja pari videotakin Beestä. Ori on kasvanut ihan mahdottomasti, alkaa olla jo oikeasti iso poika ja niin osaavakin. Sillä oli alotettu jo ratsukoulutuskin, ensimmäisiä kertoja ollut joku tuntematon tyyppi sen selässä ja Bee otti sen niin hienosti. Mä vähän pelkään, ettei se enää edes muista mua. Enkä oo edes varma tuleeko se enää koskaan takaisin. Tätihän voisi todeta, että tää on niin hieno heppa, ettei sitä kannata minnee pimeään Suomeen kuskata, kun sen on parempi olla Saksassa.

    Ja oon mä miettinyt, että ehkä parempikin niin. Mitä mä sillä saisin aikaan, kun en ole pitkään aikaan päässyt kunnolla edes hevosen selkään. Mun pituus on ongelma melkein jokaisen hevosen kohdalla, minkä kanssa työskentelen. Nytkin olen kuullut, että niin Janna ja kuin Nelly kaipaisi liikutusapua hevosilleen, mutta kummallakaan en viitsi ratsastaa. Cozmina on auttamattomasti liian matala ja Paahtis.. No, se olisi kyllä ihan tarpeeksi korkea, mutta kovin nuori ja kevytrakenteinen, etten vain sovi sen selkään. Molempia toki voisin juoksuttaa, joten pitää ehkä jossain välissä mainita siitä.

    Vaikka missäpä välissä minä sitäkään tekisin, koska enhän mä edes ole paljon enää Hopiavuoressa. Viikonloppuvuoroni teen säännöllisesti ja satunnaisesti paikkailen arkisin, mutta enimmäkseen arkiaamut menee koulussa ja illat Pöystilässä, jossa oon ollut nyt muutaman kuukauden töissä. Oona hankkinut tallinsa tupaten täyteen suokkeja eikä enää yksin ja vanhempiensa avulla saa kaikkea hoidettua. Mikä kyllä kelpaa mulle, säästötili näyttää todella lupaavalta ja voin jo suunnitella muuttoa.

    Ja sitä varten mun pitäisi saada itseäni niskasta kiinni ja keskustella Hellon kanssa. Hänen luonahan mä olen majaillut jo pitkän aikaa enkä silti tiedä kuinka esittäisin kysymyksen. Keskustassa olisi kyllä halpoja yksiöitä eikä kaksioissakaan kovin pahat vuokrat olisi. Oma asunto olisi aina tietysti se oma, saisi olla rauhassa, kun sitä kaipaa. Enkä tiedä haluaako Hello minua virallisesti nurkkiinsa pyörimään.

    Puhelimeni piti sen oudon piippauksen, joka tarkoitti, että sain Snapchat-viestin. Siinä yksi täysin turhake sovellus, jonka Hello puoliksi väkisin asensi puhelimeeni. Olisinhan minä voinut sen vain poistaa, mutta eipä siitä nyt varsinaisesti mitään haittaa ollut ja Hello oli ainoa, jolta sieltä viestejä sain. Avasin puhelimen ja rupesin nauramaan, kun näin Hellon lähettämän viestin.

    • #6787 Vastaus

      Nelly
      Valvoja

      Ihanaa kuulla, että Tidellä menee hyvin 🙂 ! Työt on tietysti aina hyvä ja ehdottomasti säästäminen :DD .
      Vaikka tietysti Bee mietyttää ja harmittaa, mutta Tide on tehnyt sen itselleen mun mielestä hyvin selkeäksi, että parempi näin. Vaikka sitten kun varsa on iso, Bee palaa Suomeen – siihen mä uskon! Siitä tulee vielä hyvä heppa Tidelle 🙂 .

      Nelly kyllä antaa juoksuttaa tammaansa, ei hätää 😀 . Ja onneksi paljon voi touhuta maastakäsin monen eri hepan kanssa, vaikka ei se tietenkään korvaa ratsastusta.

    • #6789 Vastaus

      Camilla
      Valvoja

      Jee, kuullaan Tiituksesta ja saadaan hyvä syy, miksi miehestä ei ole kuulunut! Tello tai Hiitus ovat kyllä niin suloisia yhdessä, ja kuinka oma aito itsensä Hello onkaan Tiituksen seurassa, vaikka melkein niinhän on kaikkien kanssa. Varmaan kaikki odottaa innoissaan, että Bee palaisi. Tylsääpä on liikaa kirjoittaa ilman hevosta, mutta jos jotain tarinan tynkää haluaa, niin Steffelläkin saa ajella Camillankin elämän olessa aika hektistä 😀

    • #6802 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Voi kun Tiitus on niin mussukka. Mulla on siitä sellainen alta kulmain katsova mielikuva, kun sen luonteenlaatu on jotenkin murehtiva ja varovainen. Niin kuin esimerkiksi Been kanssa, kun se odottaa pahinta mahdollista lopputulosta. Sillä ja Camillalla voisi olla yhteiset itsekritiikki-iltamat. :DD Kumpikin ressukka ajattelee enemmän tai vähemmän, ettei ole jotenkin tarpeeksi hyvä, vaikka on. Mutta voi Tide: mitäs me kaksimetriset! Ei meidänlaisista kyllä oikeasti mitään huippuratsastajia tulla, kun me painetaan heti se sata kiloa jos meissä on yksikin lihas tai vähäsenkään läskiä luurankoa peittämässä. Ilmanvastuskin on vähän eri kuin niillä 160-senttisillä, jotka viilettää esteratoja. Osa Tiituksen huolista on siis ihan aiheellisia. Onneksi kaksimetrisyys ei estä ratsastamista eikä kilpahevosen omistamistakaan. Kyllä keinoja keksitään.

      Se on kuitenkin ihanaa, kun on muutto edessä. Kämppiksen kanssa asumista toki romantisoidaan, mutta vaikka se menisi oikeastikin hyvin, ei se ihan herkkua ole koko aikaa. On kiva olla välillä yksin, tai vaikka tehdä tortillaa sen poikaystävän kanssa ilman että joku voi avata oven ja kutsua itsensä mukaan leffailtaan. Mitähän Tiitus lopulta päättää: onko keskusten yksiö ankeampi vai viihtyisämpi kuin Hellon autio kolmio? Ja mitähän Hello mahtaakaan sanoa: ottaako Tiituksen vain riemusta kiljuen Jerusalemin ja instrumenttiensa asuttamaan pesäänsä?

  • #7359 Vastaus

    Tiitus
    Valvoja

    Hellon teksti

    Odottaisitko sä mua?

    ”Mun on pitänytkin jutella siitä sun kanssa, mut..” aloitin, mutta kääntäessäni päätä Hellon suuntaan solisluutani särki. Siihen tulisi varmaan kunnon mustelma, sen verran tiukasti Hello siitä nappasi kiinni.
    ”Mut mitä?” Hello tivasi, koska olin kaiketi liian pitkään hiljaa.
    ”Se on vaan aina jäänyt enkä mä.. En vaan tajunnut, että se on sulle niin tärkeää.” Hello tuhahti ja tiesin, ettei se ollut totta. Kyllähän mä tiesin kuinka tärkeä perhe Hellolle on ja että hän halusi minutkin osaksi sitä. ”Mä vaan pelkään.”
    ”Mitä? Mitä sä pelkäät?” Hello äyskähti ja vilkaisi minua.
    Niin, mitä mä oikeasti pelkäsin. Etten kelvannut, etten ollut tarpeeksi hyvä heidän pikkupojalleen. Ettei ne halua poikansa tuovan kaksimetristä miestä kotiinsa, vaan nätin tytön, joka antaa heille lapsenlapsia. Tai edes normaalin mittaisen ja rikkaan miehen, joka turvaa heidän lapsensa tulevaisuuden. Vai että Hello vihdoin tajuaa, ettei haluakaan minua, vaan sen nätin tytön, jonka kanssa saada lapsia.
    ”Tide, mitä sä pelkäät?” Hello toisti, koska olin edelleen hiljaa.
    ”Mä pelkään, etten mä kelpaa.”
    Hello tyrskähti yrittäen pidättää nauruaan. Niin tyypillistä Helloa. Ei se osaa ottaa mitään tosissaan.

    Tai kyllä hän jotkut asiat otti, koska hän oikeasti vei minut kotiini. Pikkuyksiölleni, jonka olin onneksi saanut sen jälkeen, kun olin majaillut Oonan nurkissa pari kuukautta. Vaikka olinkin ollut mykistynyt Hellon ilmoittaessa, ettei halunnutkaan muuttaa yhteen, niin tämän parin kuukauden ajan olin ymmärtänyt sen olleen oikea päätös. Oli kiva, että oli oma paikka, vaikka enimmäkseen olimmekin yhdessä Hellon luona.

    ”Hello, mä rakastan sua. Jos mä tuun käymään sun vanhemmilla, niin..” aloitin Hellon pysäyttäessä kerrostalon parkkipaikalle. ”Odottaisitko sä mua?”
    ”No en mä nyt oo niille lähössä”, Hello vastasi. En voinut olla hymyilemättä hänen vastaukselleen, vaikka sisälläni tuntui kipeältä. Tämä ei voinut odottaa enää ja sopivaa hetkeä ei ole olemassakaan, joten pakko se on vain sanoa: ”Odottaisitko mua, jos mä lähtisin muutamaks kuukaudeks Saksaan?”

    • #7368 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Me olemme päässeet lukemaan liikaa Hellon ajatuksia omasta kelpaamattomuudestaan ja liian vähän Tiden ajatuksia siitä ihan samasta, mutta toisin päin. Niin että minä ainakin vähän jollain tavoin jopa yllätyin, kun ysi-puolikkaan Tiitus pelkää ettei hän kelpaa. No eihän Hellokaan sitä taida uskoa, mutta kuten Tiituksen ajatuksia luemme niin ihan tosissaan se pelkää.
      Ja sitten tuo Saksaan lähtö. Tässä sitä tietysti ajattelee että pari kuukautta, ei tunnu missään, mutta ei se silti kiva asia ole. Odotan mielenkiinnolla että mitä Hello ajattelee tästä ja miten reagoi.

    • #7370 Vastaus

      Noa
      Osallistuja

      Tide! <3
      No enpä olisi osannut tämän tarinan alussa odottaa, mitä loppu tuo mukanaan. Oikeastihan Tide ei ole yhtään niin vaikea tyyppi, kuin Hello ajattelee. Tiitus on oikeastaan aika simppeli, hänessä on jotain perinteistä suomalaista miestä. En muista nyt tähän hätään, oliko jossain vaiheessa tarinaa jossa Tide olisi tullut kunnolla kaapista ulos – ihan vaan jollekin, perheelle, kaverille, tai muulle. Jotenkin mulla olisi sellainen kutina että ainakin jotkin Tiituksen kavereista epäilevät, jos eivät vielä tiedä….? Mutta samalla voisin kyllä vannoa, ettei Tiitus ole asiasta sen suuremmin kenellekään puhunut.
      Siksi mun silmissä Tiitus on vähän sellainen kömpelö näissä asioissa, kaikki on vielä aika hankalaa ja uutta ja se myllerrys Tiituksen pään sisällä on ihan omaa luokkaansa jota ei ulospäin kyllä mitenkään näe. Tavallaan siis ymmärrän oikein hyvin Tiituksen pelon siitä, ettei hän kelpaisi. Hellon reaktio tähän on mun mielestä ihan uskottava, varsinkin kun Hello on kiihtynyt. Ehkä jonkin ajan kuluttua kun Hello on itsekseen saanut päästellä höyryjä hän alkaa miettimään, että jos Tidellä sittenkin on enemmän epävarmuuksia kuin voisi uskoa. Ken tietää.

      Mutta tuosta mä oon yllättynyt, että Tide uskaltaa noin suoraan sanoa Saksaan lähtemisestä! Olisin voinut ajatella, että etenkin sen aikaisemman kiivaan tunnelman takia Tide olisi pitänyt ajatuksensa visusti itsellään ja ajatellut, että joskus paremmalla aikaa. Ehkä hän nyt totesi, ettei parempaa aikaa tulisi? Parempi kysyä heti ja suoraan? Siinä tapauksessa Tide, sinä olet kasvanut! Henkisesti siis, pituutta on jo riittävästi ennestään.. 😀 Huh, en osaa kyllä yhtään arvata, miten Hello siihen reagoi! Tai osaan, mutten osaa valita mikä niistä on oikea. Luulenpa, että Hellon ilmeen nähdessään ei osaa Tiituskaan heti päättää, tuliko tehtyä virhe vai ei. 😀

    • #7386 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Mitähän se Hello oikein totta tähän sanookaan? Mulla on mennyt jo kauan aikaa miettiessä sitä. Tiitus reppana, joka on ilmeisesti kauan yrittänyt valita sopivaa aikaa ja paikkaa tälle keskustelulle, taisi kuitenkin valita erittäin väärän hetken. Jos joku sanoisi mulle noin, kun aikaa vastata olisi se kaksi minsaa jonka siltä toiselta kestää nousta autosta, varmaan tuuppaisin sen pihalle ja sanoisin morjens, ennen kuin ajaisin kotiin katumaan tekoani ja luulottelemaan itselleni, että mut on käytännössä jätetty. 😀 Mutta Tiitus, vaikka se niin miettii ja tuumaakin, ei ole ikinä ollutkaan mikään itsensä ilmaisemisen ja vakavista jutuista puhumisen ihmelapsi.

      Kuten Sonja, mäkin yllätyn aina, kun viitataan Tiituksen epävarmuuteen, tai ylipäätään Tiituksen kaltaisten ihmisten epävarmuuteen. Tosiasia kuitenkin on, että joka ainoa tyyppi ajattelee jossain vaiheessa jostain asiasta, ettei kelpaa. Vaikka vieläkin tulee vähän ajateltua, että veitsenterävä leukalinja ratkaisisi kaikki mun ongelmat etenkin itsetunnon osalta, niin ei kuitenkaan oikeasti ole. Ne kympit ja yhdettoistakin on epävarmoja. Sitä paitsi Tiituksen maailmassa Tiituksella on syytäkin olla. Hän elää ainakin mun tulkinnan mukaan jossain sisäistetyn lievän homofobian sielunmaisemassa. Siinä maailmassa hänhän on mitä epäsopivin kumppani Hellolle. Lisäksi Tiituksen täytyy tässä vaiheessa jo tietää, millaisia Ilvekset ovat, ja hehän ovat ihan erilaisia ihmisiä kuin Tiitus. Mitä jos ei kelpaa senkään takia, että ei ole niin kova puhumaan kuin Ilvekset? Tai niin kova muuntamaan jokaista vakavaa asiaa nauruksi?

      **

      On muuten vaikeaa sovittaa Hellon ajatuksia niin, että niiden pitäisi ennen kaikkea sopia siihen, millaisista aiheista mä haluan kirjoittaa, ja lisäksi myös siihen, että reaktio olisi edes suurin piirtein uskollinen hahmolle. 😀

  • #7771 Vastaus

    Tiitus
    Valvoja

    24.07.2021

    Se oli pahin taklaus, jonka olen tähän asti kokenut. Isku salpasi hengityksen enkä pystynyt puhumaan. Silmissäkin musteni enkä enää edes kuullut mitään. Tätäkö se on, tältäkö kuolema tuntuu? Lyyhistyin alas ja vihdoin sain taas hengitettyä. En uskaltanut avata silmiä enkä kuullut vieläkään mitään, joten keskityin vain hengittämiseen. Nenän kautta sisään, suun kautta ulos: Rauhallisemmin, kuulin kuinka etäisesti tuttu ääni sanoi. Se oli vain päässäni, koska täällä ei ollut ketään. Olin yksin, pimeässä ja kylmässä.

    En tiedä kauanko lojuin eteisessä enkä varsinkaan sitä, miten olin päässyt sieltä ylös, kerättyä oleelliset tavarat ja raahattua itseni kotiin. Jossain sängyssä maattujen tuntien välissä olin myös laittanut Eetulle viestin, että pitäisin vähän omaa vapaata. Hän ei onneksi kysellyt mitään ja oli varmasti vain tyytyväinen, koska talli oli aivan liian tyhjä kolmelle ulkopuoliselle työntekijälle.

    Kun lopulta sain raahattua itseni tallille, tietenkin Hellokin oli siellä. Näin vain vilauksen hänestä, mutta se riitti. Henki salpautui samalla tavalla kuin hänen eteisessä ja jalatkin meinasi lähteä alta. Onneksi pääsin nurkan taakse ottamaan seinästä tukea ja uskoin, ettei hän nähnyt minua. Eipä sillä mitään väliä olisi vaikka olisikin nähnyt, ei hän välittäisi kuitenkaan.

    Kun sain taas happea ja tunsin, että jalkani kantavat, lähdin etsimään Eetua. Aivan sama mitä muut ajattelisivat, en vain voinut jatkaa tätä enää. Ja tuskinpa he edes huomaisivat mitään, ei kukaan ole nytkään mitään sanonut, vaikken melkein kolmeen viikkoon ole ollut tallilla. Ei minulla ole enää mitään syytä olla täällä.

    • #7785 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Tältä se just tuntuu, kun ero tulee. Miten se voi olla, kun toinen on ihan vähän aikaa sitten hokenut, että rakastaa mua tai haluaa olla mun kanssa tai mitä vaan? Jotkut kai alkaa taistella, että saisivat sen ainoan oikean ihmisensä takaisin, tai sitten iskeytyvät sängyn pohjalle synkkyyteen. Tide vaikuttaa ensisilmäykseltä sellaiselta yksin pimeydessä surijalta. Ainakaan hän ei ole niin kuin minä, joka surun kohdatessa painaa kuolaimelle ja menee aina vaan lujempaa esimerkiksi töissä.

      Mitenköhän Tiituksen käy? Tuleekohan hän enää Hopiavuoren hevostallille? Miten käy hänen suunnittelemansa ulkomaanreissun?

    • #7802 Vastaus

      Aamu
      Osallistuja

      Todella elävää kuvailua, tykkään!

      Etenkin pidin siitä, miten voimalliseksi kuvailit tuon tunteiden mylläkän. Tunteet ottavat niin pahasti vallan, että Tiitus ei kykene kunnolla hengittämään, silmissä pimenee ja aistit sammuvat. Juuri tuollaiselta kova henkinen isku tuntuu. Se lyyhistää lattialle ja saa uskomaan, että nyt se on menoa.

      Uusi henkinen isku käy Tiituksen nähdessä Hellon. Jälleen tunteet on kuvattu hyvin voimallisiksi, niin että kroppa meinaa pettää. Tästä saa hyvän käsityksen, miten vahva vaikutus erolla on Tiitukseen.

      Samaan aikaan on kamala lukea, miten pohjamudissa toinen on, mutta toisaalta taas niin hyvin kirjoitettua kuvailua, että tästähän kokee melkein jotain sairasta mielihyvää. :’D

Vastaa aiheeseen: Kuka on Tiitus?
Tietosi: