Biffe

Tämä aihe sisältää 25 vastaukset, 8 kirjoittajaa, ja siihen kirjoitti viimeksi  Milan 7 kuukautta, 3 viikkoa sitten.

  • Julkaisija
    Viestit
  • #1788 Vastaus

    Milan
    Osallistuja

    Biffe on Milanin suomenpuoliveriori, joka asuu Hopealinnassa. Se on vähän tollo ja vähän enemmän jyrä, mutta sillä on hyvä sydän. Biffeen voi törmätä etenkin maneesilla ja kentällä, sillä Hopealinnan väki vuokraa tällä hetkellä Hopiavuoren ratsastustiloja.

    Biffen kuvan teki Anne L.

  • #1789 Vastaus

    Milan
    Osallistuja

    Maneesissa suojassa takatalvelta

    ”Jos kelpaa. Vaikka kyllä mä kentän tähän kunnostan”, oli Hopealinnan nuori isäntä päättänyt puheensa.
    ”No kelpaahan!” olin vakuutellut ja miettinyt taas kerran, oliko nyt kyse suomalaisten tarpeesta vähätellä itseään ja omaisuuttaan, vai oliko vika taas minussa. Vihoissaan joku aina tiuskaisi, että olin kultalusikka suussa syntynyt snobi. Ja saatoin jollain mittapuulla ollakin. Mutta en sellaisella mittapuulla, että hevoseni olisi tarvinnut solariumin, uittoaltaan ja kullanväriset karsinanpielet. ”Mikäs tässä, kodikas talli”, oli vakuuttanut vilpittömästi, ja jo muutaman päivän päästä olin tuonut hevoseni.

    Biffe ei ollut älykkäin ratsu, sen minä tiesin. Se ei ollut kauneinkaan. Kenttäratsun ei kuitenkaan tarvinnut olla kaunis, ja liika älykkyyskin on huono ominaisuus hevoselle. Liian fiksu hevonen tajuaa, ettei sen oikeasti tarvitsisi totella tällaisia heikompia eläimiä, kuin me. Vaikka osasi Biffekin vaatia. Rapsutuksia nimittäin. Painoin sen pehmoisen sieraimen pieleen suukon, irrotin siltä riimunarun riimusta ja ohjasin kävelemään kuljetuskoppiin. Sen touhu jäi puolitiehen, kun se pysähtyi rampille ihailemaan jotain. Muistutin sitä kävelemään heilauttamalla riimunarua kevyesti sen peräpäähän. Huitaisin sitä pehmeimmällä keskiosalla. En halunnut säikäyttää sitä. Silti se säpsähti hieman ennen kuin jatkoi itsensä lastaamista. Ei se sentään suuttunut minulle.

    Olimme me Hopiavuoressa olleet kerran aikaisemminkin Biffen kanssa. Useamminkin olisi pitänyt päästä treenaamaan, mutta kun aina oli jokin mutta. Tämän hetken mutta puhui maailman huonointa serbiaa. Niin huonoa, ettei selvää meinannut saada parhaalla tahdollaankaan. Olin ymmärtänyt kyllä, että tuo Hopiavuori oli hänen aluettaan, eikä meitä Biffen kanssa varsinaisesti kaivattu sinne. Tilan isännälle maneesin vuokraaminen kuitenkin kävi, joten surkeaa serbiaa puhuvalla Helemias Ilveksellä ei ollut loppujen lopuksi valtaa häätää meitä minnekään. Vaikka olin minä uutta tallipaikkaakin jo ehtinyt ajatella. Sellaista, joka olisi ehkä hieman kauempana Otsonmäestä ja Helemias Ilveksestä kuin Hopealinna, ja jossa olisi mahdollisuus käyttää toista maneesia kuin Hopiavuoren… Mutta sitten olin tullut lopulta vasta eilispäivänä toisiin aatoksiin. Biffe tykkäsi asua Hopealinnassa. Se oli kotiutunut, oli ihan rento karsinassaan, ja tuntui rakastavan erityisesti vanhempaa isäntää. Ja erityisesti häneen minäkin olin mieltynyt, koska Biffekin oli.

    Biffe jaksoi odottaa melko rauhassa nuoren isännän hevosen lastaamista. Martti oli komeampi hevonen. Vaan en minä Biffeä siihenkään vaihtaisi, ajattelin, kun se kiukutteli melko vaisusti sen nuoren isännän lastatessa sitä. Äänestä päätellen se ei arvostanut Biffen seuraa trailerissaan yhtään sen enempää kuin sinne joutumista ylipäätään. Tiesin niiden kuitenkin pärjäävän. Biffe kääntäisi varmasti päänsä poispäin vain ja välttelisi konfliktia.

    Kun hevoset ja traileri olivat valmiita, poimin avaimet auton katolta. Olin automaattisesti menossa ajamaan, mutta puhkesin hymyyn ja ojensin avaimet pois Hopealinnan isännän katsoessa niitä kulmat aavistuksen kurtussa. Tottakai. Auto oli hänen. Avaimien tavoitteleminen oli ollut jotenkin automaattista. Ojensin avainnipun oitis hänelle.
    ”Mä yleensä ajan”, sanoin vähän pahoittelevasti etupenkille kiertäessäni, ”ja yleensä vieläpä ei tutulla, öö, vieraalla autolla. Voitko laittaa päälle sun kännykkä? Voidaan katsoa hevosia sitte.”

    Menomatkan jaarittelimme kimoista hevosista. En osannut olla hiljaa sen verran tuntemattomassa seurassa, ja onneksi tämä Joonaskin osasi rupatella enemmän kuin moni moni muu. Saatoin kertoa jo toista kertaa, että olin tutustunut Suomeen kauan sitten vaihto-oppilaana ja vuokrannut silloinkin kimoa hevosta, mutta se oli niin lyhyt juttu, että sen saattoi kertoa uudestaan. Sitä en varmasti ollut kertonut, että kotonakin kaksi vuokrahevostani olivat sattuneet olemaan kimoja.
    ”Niin että, ikinä en ole silti vielä keksiny, miten pidät sen valkosena. Kun siitä tulee keltanen, tai sit toi harmaa tulee, niin aika helposti.”

    Biffe odotti. Martti otettiin ensin ulos. Se ei nimittäin jaksanut odottaa. Kun Martti oli päässyt ulos, Biffelle täytyi avata puomi ja sitten naksuttaa kieltään. Minun piti pitää kämmentäni sen takapuolta vasten, jotta se uskalsi tulla rennosti ulos. Ehkä se oli joskus pudonnut rampilta? En harjannut sitä enää uudestaan kovin perinpohjaisesti ennen satulointia. Sen kun pyyhkäisin mahdollisen irtolian sen selästä. Sen satula oli uusi. Epäilin, että edellinen ei ollut sille enää aivan sopva, vaikka olikin ihan riittävän hyvässä kunnossa. Se oli kai sovitellut sen itselleen aika nuorena, ja nyt kun se oli ihan ison hevosen mitoissa, se ei ollut enää hyvä. Satulat ovat kalliita, mutta kalliimpaa on tuhota hyvän hevosen selkä kitsastelemalla satulan suhteen.

    Vastahakoisesti myönnän, että pidin toiveikkaana tallipihaa silmällä ihan siihen asti, kunnes talutimme hevoset maneesiin. Tavallaan toivoin, että joku tervehtisi minua aivan hirveän huonolla serbian kielellä. Helemias Ilves on harvoja tuttavia, joita minulla on enää täälläpäin jäljellä. Liian pettynyt en kuitenkaan saattanut olla, kun niin ei käynyt. Ratsastamaanhan olin pääasiassa tullut, ja ai kuinka hyvin Hopiavuoren maneesi asiansa ajoikin takatalven tullessa. Vielä Biffen selkään noustessanikin pidin kuitenkin maneesin ovea silmällä. Saatoin toivoa, että sieltä kuuluisi hiljainen Здраво Милан, jonka L-äänne äännettäisiin liian terävänä ja vastaavasti R-äänne aivan liian löysänä. Vaan enpä ollut pettynyt Joonas Hopealinnan seuraankaan. Inhottavinta on ratsastaa yksin. Kaksin ratsastaminen menettelee, ja kolmistaan ja neljästään alkaa olemaan jo kivaa.

    Mutta hommiin oli ryhdyttävä. Ei sitä joka kerta maneesiin päässyt. Pitäisi ottaa nyt kaikki irti sellaisesta luksuksesta. Tavoitekin sille ratsastuskerralle oli yksinkertainen ja selkeä, ja sen saavuttamisesi toivoin hieman Joonaksen apua.
    ”Voisitko katsoa Joonas, ravaako suoraan nyt? Onko suora sun mielestä? Viimeksi oli vino koko aika, mä yritin vaikka mitä.”

    • #1790 Vastaus

      Tiitus
      Valvoja

      Kehuin just ääneen miehelle, kuinka uskomatonta on, miten toinen pystyy kirjoittamaan näin elävästi niin erilaisten ihmisten tekstejä! Tästäkin pystyy oikeasti kuulemaan Milanin ”hoono soomi”-puhetavan, vaikka oikein kelpo suomea hän puhuukin.

    • #1793 Vastaus

      Noa
      Ylläpitäjä

      Aaai kyä ny kelepaa, ku viimei pääsee Milanista lukemaan! Et kuule tiiäkään, oli tiimin kanssa matsi kesken kun kerkesin vilkaseen onko tänne tullu mitään ja aika kiire tuli päästä matsi pelaan loppuun että pääsee lukeen :DD
      Tiitusta heti ekana kompaten, miten ihmeessä sä teet tuon? Mulla, jos hahmot ei oo hyvin radikaalisesti erilaisia toisistaan, ne alkaa helposti kuulostaan samalta. Ja varsinkin jos esittelen uuden hahmon (tai vanhan uuteen paikkaan) niin parit ekat tarinat menee vähän miten sattuu kun vasta etin sitä oikeaa kertojaa, mutta sä kyllä saat sen aina sujumaan! Montako kertojaa susta oikein löytyy, ainakin sata ellei enemmänkin sanon minä!

      Biffen luonnetta lukiessani olin aika varma, että Milan ei pitäisi siitä oikeastaan ollenkaan. Jotenkin kuvittelin, että tässä on yksi niistä hahmoista joka pitää hevostaan enemmän välineenä kuin elävänä olentona, ja jos se ei miellytä ei se ansaitse mitään hyvää. Sen sijaan Milan puhuu Biffestä todella positiiviseen sävyyn. Sen ei tarvitse olla kaunis tai älykäs ollakseen hyvä, se käy juuri tuollaisena, suukonkin saa turvalle. Ja voi, hölmöä ja suloista Biffeä, kun joutuu matkustamaan myrtsi-Martin kanssa, joka koko matkan varmasti kyttää silmä kovana aikooko vieruskaveri pysyä siellä omalla puolellaan vai ei. Mä sain tästä niin paljon inspiä että pakko itsekin kirjoittaa! 😀

      Joonaksen ilme oli takuulla näkemisen arvoinen, kun auton avaimet vietiin nenän edestä. Erityisen sujuvat sanavalinnat Milanilla, sillä hänestä tosiaan huomaa ettei suomi ole äidinkieli, mutta silti se on selkeästi ymmärrettävissä. Kyllä Joonas hänen kanssaan kaikenlaisesta turhanpäiväisestä rupattelee, sillä tavalla hyvän päivän tuttuina.

      Mutta ai vitsi, kyllä mä vielä ihan täysillä uskon että Milan on ihana ja kiva ja hymyileväinen! Lisääkään en malta oottaa!

  • #1916 Vastaus

    Milan
    Osallistuja

    Kun nuori isäntä aikoo ulkomaille

    ”Siihen asti?” ihmettelin yllättyneenä ja ihailevanakin.
    ”Niin. Pari päivää. Viikonloppuun asti”, Joonas vastasi ja näytti sormillaan. Pari tarkoittaa ilmeisesti kahta sormea, tai heiluvaa kolmea sormea. Pudistin hänelle päätäni. Ei edes turhauttanut: ainahan tämä oli tätä.
    ”Ei kun Kanadaan, siihen asti?”
    ”Ai! Joo, sinne asti.”
    ”Sinne”, toistin itsekseni. Sinne asti. Kanadaan. Sinne. Viikonloppuun asti. Siihen asti. Siihen. Sinne. Joonas on menossa sinne Kanadaan asti. Siihen viikonloppuun asti. Siellä on ratsastuskilpailut.

    Biffe taisi tykätä olla siinä tallikäytävällä harjattavana. Varsinkin nyt, kun ratsastus oli jo takanapäin. Kyllä se jonkin verran rajoitti elämää, kun hevosen kotitallilla ei ollut kunnollista kenttää, eikä tällaisten kosteiden ilmojen varalle maneesia. Mutta hienompi kenttä täällä sentään oli kuin kotona. Siitä saisi vielä ihan hyvän, kun sitä joskus laitettaisiin. Kyllä siinä sitten kelpaisi mennä. Ja vaikka kenttää ei koskaan tulisikaan, ei minun kelvannut valittaa! Voi veljet, mitä maastoja Hopealinnan ympäristössä olikaan. Maasto oli kauttaaltaan niin tasaista, että jos polku tai tie vain oli tarpeeksi leveä, mihin tahansa saattoi edetä ripeässä laukassa. Ja kun laukkasi metsän kupeesta tarpeeksi kauan aikaa, niin uskokaa tai älkää, saapui Taivaaseen. Taivaassa on peltoa melkein silmänkantamattomiin ja kaikki on tasaista kuin pannukakku. Paikoin näkee horisontin kuin merellä olisi, ja paikoin muutama kaukainen villimänty peittää sen. En voi koskaan ratsastaa niiden peltojen ohi pysähtymättä hetkeksi. Iltaisin kaikki siellä on niin oranssia, ettei todeksi uskoisi. Olen varma, että kun me käymme siellä tarpeeksi usein katselemassa, minun ja Biffen tylsänruskeista silmistäkin tulee lopuksi kultaiset sen valon takia. En usko, että Joonas on itse löytänyt sitä paikkaa. Jos olisi, hän hymyilisi enemmän. Se ainakin on varmaa, etteivät ne voi olla Hopealinnan peltoja. Jos joku omistaa jotain niin kaunista, hän ei voisi pysyä poissa sen ääreltä. Kuka tahansa ne pellot omistaakin, olen kiitollinen suomalaisesta erittäin erikoisesta laista nimeltään jokamiehenoikeus. Se tarkoittaa sitä, että kun pysyttelen tiellä enkä aiheuta häiriötä, saan ratsastaa katselemaan niitä peltoja vaikka kuinka usein.

    Biffe asusteli kauimmaisessa käytössä olevassa tarhassa. Toisaalta se oli hyvä ja rauhallinen paikka, mutta senpäiväisessä lutakossa olisin marssinut mielummin vähän lyhyemmän matkan. Pidin riimunarua orin turvan ympärillä, enkä siltikään tuntelut olevani millään tapaa niskan päällä. Vanhempi isäntä oli tarhoilla katselemassa Marttia. Hymyilin ja nyökkäsin mennessäni ohitse. Hän on vanha hevosmies ja varmasti kaikki temput nähnyt. Minulla oli ihan todellisia ongelmia saada Biffe menemään edes kohtuullisen rauhallisesti haan portista. Vanha isäntä muistutti kovasti minun isääni, mutta silti en kehdannut kysyä apua. Maksoin siitä, että joku katsoi, että Biffellä on puhdas karsina, ruokaa edessään ja vettä saatavilla. Että joku huolehtii rehu- ja purutilauksista puolestani ja herää viemään hevoseni ulos ettei minun tarvitsisi. Se oli aika paljon pienellä vuokrarahalla. Koulutusvinkit eivät siihen kuulu.

    ”Isäntä”, tervehdin vanhaa isäntää nyökkäämällä. Minusta oli vieläkin outoa, ettei Suomessa herroiteltu oikeastaan ketään. En todellakaan saanut sanottua terve Eino tai muuta sellaista tuttavallista.
    Vanha isäntä ynähti jotain sanatonta vastaukseksi.
    ”Joonas menee Kanadaan.”
    ”Niin. Älä murehdi sitä.”
    ”En mä murehdi”, korjasin heti, ”vaan mä autan. Aamutallilla.”
    ”Kyllä meillä on väkiä aamutallissa”, kuului rauhallinen vastaus.
    ”Joonas aina siivoaa. Nyt mä.”
    ”Höpö höpö.”
    ”Mitä?”
    ”Että höpö höpö. Että siis ei tarvi siivota.”

    Nojailin hetken Biffen sekä Riiviön ja Heran hakojen liitoskohtaa selälläni. Pidin seuraa vanhalle isännälle, joka nojasi samalla tavalla Martin haan aitaa. Olisin mieluusti siirtynyt hänen puolelleen tarhoja, mutta tiesin jo ennestään, ettei isäntä pitänyt siitä, vaan siirtyisi sitten itse kauemmas. Olin oppinut jo vaihto-oppilasaikoinani, että vika ei ollut minussa. Suomalaiset eivät vain tahdo olla kosketusetäisyydellä toisistaan. Isännästä olin oppinut jo senkin, ettei hän halunnut paljoa jutella. Siitä en tiennyt, tykkäsikö hän vai ei, kun jäin höpöttelemään hänelle. Pidin huolta, että puhuin aina tiukasti hevosasioista ja kuulumisinanikin kerroin oikeastaan Biffen kuulumisia.

    Kun olin kertonut Biffen kengittäjänvaihtosuunnitelmista putoilevien kenkien vuoksi, ja muista sellaisista oikeista asioista, käännyin vielä suukottamaan uteliaana takanani häilyvää hevostani ennen kuin lähdin. Vielä kävellessäni hyvästelin vanhan isännän nyökkäämällä. En ottaisi enää puheeksi Joonaksen lähtöä, mutta aamutalliin minä tulisin. Hopealinnassa on monta hevosta, ja vanha isäntä sekä emäntä ovat jo ansainneet vähän rauhallisemman elämäntahdin. Ehkä minä sen jälkeen kehtaisin jopa puhua ongelmistani Biffen ryntäilyn kanssa. Se olisi palvelus palveluksesta. Minä siivoaisin kun Joonas olisi poissa, ja sitten isäntä ehkä jakaisi minulle niksin tai pari.

    • #1973 Vastaus

      Noa
      Ylläpitäjä

      Vitsi miten tähän tää kommentoiminen jäikin näin!
      En usko Eetua, että Milan olisi mitenkään paha, enkä kyllä Helloakaan. Milanhan on ihana, ja kaikin puolin ihan älyttömän sympaattinen. Tiiän että se on ehkä vähän, hmm, epäsopivaakin pitää henkilöä auttamattoman suloisena, jos hän ei oikein osaa kieltä, mutta jotenkin näiden hahmojen kohdalla se saa mut aina niiden puolelle. Kun ne vähän ontuu oikein lausumisessa tai ääntämisessä tai lauseiden rakentamisessa niin pakkohan niistä on pitää, kun ne kuitenkin yrittää niin kovasti. Tässäkin erittäin tarkkaavaisesti Milan miettii, kumpi on oikein; siihe vai sinne.

      Ja ehkä vähän tällä tavalla puolueellisena voin sanoa, että aaai kun hienosti kuvasit Hopealinnan maisemia. Voin niin kuvitella tuon kultaisen oranssin auringonlaskun joka Biffen ja Milanin silmiin heijastuu.
      En usko, että Joonas on itse löytänyt sitä paikkaa. Jos olisi, hän hymyilisi enemmän. Ja tää! Milan tuntuu tyypiltä, joka katselee ympärilleen. Hän tuntuu juuri sellaiselta joka opiskelee ympärillään olevia ihmisiä ja näkee pienetkin asiat, niinkuin vaikka sen ettei Joonas turhia hymyile vaikka mukava onkin. Tälläinen piirre voi olla ihmisessä hyvin petollinen, joka tulee varmasti vielä esille, niinkuin Eetu ja Hello ovat pohjustaneet.

      Ja että otit ihan Einon mukaan! Vanhan ukkelin josta on hädintuskin yhtään tietoa, ja silti kirjoitit senkin ihan nappiin. Eino itse varmasti ihmettelee talliin ängennyttä Milania, kun kerran sanottiin että ei tarvii tulla ja tulee silti. ”Ekkö usko”, Eino varmaan toteaa, mutta murahtaa sitten ja jatkaa hommia, olettaen että Milan tottakai ryhtyy hommiin myös. Kyllä Eino varmaan ihan Milanin höpöttelyistä tykkääkin, kun miettii miten vähän ulkopuolisia ihmisiä siellä on käynyt. Tekee varmasti hyvää että Milanin kaltainen tyyppi on nyt siellä!

  • #2651 Vastaus

    Milan
    Osallistuja

    Minä olen niin hemmoteltu, etten osaa edes tyytyä osaani

    Täällähän minä olla halusin. Kokosin Biffen askelta. Se ei ollut paras hevonen, jolla olin ratsastanut, eikä Hopiavuoren kenttä ollut paras, jolla olin hypännyt. Silti kummatkin olivat oikein hyviä. Ei meillä kotona ollut ikinä näin hienoa, eikä tällaisia hevosia. En ollut edes unelmoinut mistään tällaisesta ennen kuin isä vei meidät ensimmäisen kerran syksyksi Venäjälle…

    Ratsastin mielummin tihkusateessa kuin menin maneesiin. Hello Ilves oli pujahtanut sinne työhevosen kanssa — sellaisia olin nähnyt kotonakin. Söpöjä ja kilttejä kuin mitkä, mutta ei niillä kyllä hypätty. Hän oli minun mielestäni kyllä nähnyt minut ja Biffen. ”Hello, Hello”, olin koettanut sanoa, ja ojentanut käsivarteni Biffeä vielä riimunarusta pidellen, mutta Hello oli vain mennyt. Ei ollut sanonut mitään. Ei edes mutissut enää Здраво. Ajattelin ensin, että Hopia-Eetun oli täytynyt kertoa Hellolle, että minä… Mutta oliko Hello sitten muuttunut niin kovasti, että olisi tuolla tavalla säilyttänyt ilmeettömän katseensa, jos muka tiesi, että..? Koska ainakin nuorempana Hellon naamasta näki kaiken. En kuitenkaan ajatellut mennä ottamaan selvää. Biffen satuloituani jäin mielummin tihkusateeseen.

    Hopiavuoressa olisin viihtynyt, Hellon arvoituksesta huolimatta. Biffellä vielä ympäri esteiden laukatessani harmittelin, että tämän tallin piti olla juuri Hopia-Eetun. Pidin ihmisistä. Pidin siitä, miten täällä kaikki tapasivat vain kiivetä taloon kuin kotiinsa. Eetulla täytyi olla paljon ystäviä. Yleensä kaikki olivat iloisia. Naisetkin uskalsivat nauraa. Koko ajan oli vilinää. Hopealinnassa puolestaan oli hiljaista, vaikka puoli tallia olikin remontoitu niin kliinisen siistiksi, etten melkein uskaltanut enää koskea mihinkään. Kenttää oli kunnostettu. Hopiavuoreen lähdettiin siis yhä harvemmin, eikä nuori isäntä ollut ollenkaan niin supliikki seuramies, että olisi yksinään riittänyt minulle puhekaveriksi. Vanha isäntäkin oli vähäsanainen. Kotonakin piti olla yksin. Kaipasin seuraa tallilla. Miksei Joonas Hopealinna ollut vielä saanut maksavia asiakkaita niin kuin Hopia-Eetu, vaikka oli paljon parempi ratsastaja, omisti paljon suuremman ja varmasti Suomen komeamman tallin, paljon kalliimpia hevosia ja paljon enemmän, ja oli rakennuttamassa varmasti hienompaa maneesiakin kuin täällä? Miksi hienoksi remontoidussa tallissa oman hevosen hirnunta kaikui tyhjistä seinistä? Miksi minustakin tuntui, että meidän oli Biffen kanssa aika lähteä, vaikka varmasti ajan kanssa karsinat täyttyisivät ja seuraa ehkä olisi? Vaikka lopulta oppisin olemaan pelkäämättä kuninkaan hevosille sopivan näköiseksi remontoitua vanhaa navettaa? Sentään Hopealinnaan oli muuttanut jonkun pikkutytön poni. Se tyttö tapasi hymyillä minulle. Niin kuin kuuluu, olin kysynyt hänen isältään, saiko hänen tyttärensä ajaa välillä minun kanssani Hopiavuoreen. Pikkutyttö sentään jutteli paljon. Nyt hänen isänsä piti minusta. Olin antanut puhelinnumeroni, sanonut käsipäivää ja kysyttäessä vakuuttanut, etten suinkaan ole venäläinen.

    Olisin halunnut tänne, Hopiavuoreen, mutta ei se ollut mahdollista. Pääsin maneesiinkiin vain siksi, ettei Hopia-Eetu ollut tajunnut minun tulevan Hopealinnan nuoren isännän kylkiäisenä hänen tiloihinsa. Olin jo oppinut viestimään hänelle elekielellä samalla tavalla kuin meidän äiti ja Maria isälle. Pää alas, katse sivuun, puhu vain kun puhutellaan, älä tee minkäänlaisia ilmeitä, pidä käsien kämmenpuoli näkyvissä ja niin edelleen. Se tuntui rauhoittavan Eetun mieltä, mutta suututtavan minua. Biffekin, vaikka nöyrä oli, alkoi temppuilla. Kun oli pidettävä teatteria yllä Hopia-Eetulle niin kuin katurakki, hevosenikin kuvitteli minun olevan oikeastikin sellainen. Mutta silti, silti se ylpeytensä nieleminenkin voitti yksin olemisen. Silti täällä oli parempi olla, kuin koko ajan yksin. Eetu kuitenkin harvemmin edes kulki läheltäni. Sen sijaan moni muu hymyili minulle, ja joskus sain sanoa päivää. Kysyä kuulumisia. Varsinkin nyt kesälomalla ne olivat päiväni huippuhetkiä, ja Hopiavuoressa jonkun tervehtiminen saattoi olla ainoa kommunikointihetkeni toisen ihmisen kanssa moneen päivään…

    Mutta Biffe minulla sentään on. Ohjasin sen esteelle. Se oli pieni este: metrin korkuinen. ”Metrin este”, joku blondi nutturapäinen pikkutyttö oli korjannut, kun oli halunnut minua auttaa radan rakentamisessa, ja olin sanonut että tee mulle pelkkä metri jeste. Kuten sanottua, olin hypännyt paremmillakin hevosilla. Biffeä piti auttaa ihan kauheasti, mutta kun sen vei itsepäisesti tarpeeksi lähelle ja oikein komensi sitä irrottamaan kavionsa maasta, kyllä se sitten aina tottelikin. Välkymmillä hevosilla oli paha tapa keksiä omia mielipiteitä. Biffellä harvemmin. Jo ensimmäisen esteen jälkeen silitin hellästi sen kaulaa ennen kuin kiinnitin katseeni seuraavaan. Hieno hevonen. Lojaali. Useimmiten teki niin kuin käskettiin, ja taisi tykätäkin minusta. Ainakin minä tykkäsin siitä. Ohjasin sen seuraavalle esteelle, eikä sen kulku ollut ihan luotisuoraa ja vakaata. Minun pitäisi harjoitella vielä paljon, jotta se menisi kuin olisi todellista tasoaan parempi. Liian hyvälle olin oppinut, liian hemmoteltu, liian vähällä päässyt: haittasin sen menoa ennemmin kuin autoin. Ohjasin sen tarpeeksi lähelle estettä, ja taas se hyppäsi. Toisen metrin esteen. Ei metri jeste. Laskeuduttuaan se käänsi korvansa minua kohti. Vasta juuri ennen seuraavaa ponnistusta ne sojottivat taas eteenpäin, kohti estettä.

    Lopetin ennen kuin Biffe väsyi liikaa. Se ei ollut samanlainen urheiluhevonen kuin monet muut. Sillä piti mennä vielä aika rauhassa, vaikka koko ajanhan se kehittyi. Ravistelin jalkani jalustimista, nosti jalustimet ristiin Biffen kaulalle ja venyttelin jalkojani. Tihkusade oli loppunut, mutta aurinko ei vielä paistanut. Ilma oli hiostava. Varmasti hyvä ilma kasvien kasvaa. Aioin etsiä sen esteitä kanssani koonneen pikkutytön vielä ennen lähtöäni, vaikka Hopia-Eetun ilmeistä päätellen en ollutkaan tervetullut sisään talliin. Se tyttö oli nostanut monta puomia, ja avusta piti aina kiittää kahteen kertaan. Biffe pudisteli päätään oikein kunnolla saadakseen kutittelevana niskassaan juoksevat vesipisarat kimpustaan. Olisipa tämä talli jonkun muun. Puhuisipa joku minulle. Pitäisipä Hopia-Eetu suunsa kiinni. Saisinpa käydä edes tässä kentällä joka päivä.

  • #2938 Vastaus

    Milan
    Osallistuja

    Oona ja toistakymmentä hevosta

    Jesse ei ollut sanonut sanaakaan koko matkalla Hopealinnasta Hopiavuoreen. Olin pitänyt katseeni tiessä itsekin, ja vilkaissut ulos Jessen puolen ikkunasta vain kun oli ollut pakko. Sillä tavalla meidän kuului matkustaa. Olin yrittänyt ensimmäisillä kerroilla pitää yllä ihan monologiakin, koska Jesse ei halunnut puhua, mutta kun hän suhtautui siihenkin niin vihamielisesti, automatkoista oli tullut oikeasti inhottavia ja haudanhiljaisia. Miksei hän mennyt yksin, jos inhosi minua niin kovasti? Varmaan luuli venäläiseksi. Varmasti luuli! Nostin satulan Biffen selkään trailerin kulmalla ja kiristin sen satulavyön. Toisaalta. Luulkoon mitä luulee. Tuskin hän minuun sen kivemmin enää suhtautuisi, vaikka olisin marsilainen.

    Lähdin taluttamaan Biffeä kentälle mitään Jesselle sanomatta, pelkän mykän kohteliaan hymyn hänelle suunnattuani, ja ilahduin kun vieressämme olevan asuntoauton takana oli toinenkin traileri, jonka viereltä joku nainen hevosineen lähti samaan aikaan kenttää kohti. Ajauduin kuin automaattisesti koko ajan lähemmäs häntä, sillä hän haki katsekontaktia minuun. Ensin vain hymyilin ja nyökkäsin, mutta sitten tein oikein mutkan kävelläkseni yhtä matkaa keskusteluetäisyydellä, kun hän tervehti minua ääneen.

    ”Milan Mijatović”, esittäydyin tervehdykseen vastattuani. Olin tavannut tämän naisen kyllä ennenkin ohimennen, mutta sanaakaan emme olleet vaihtaneet. Vaihdoin riimunarun oikeasta kädestä vasempaan, jotta pystyin ojentamaan oikean käteni.
    ”Mijan mikä — no mä oon Oona. Tuosta lähitallilta. Mä vuokraan tuota kenttää ja maneesia kans — hei niin usein mä oon teidätkin nähnyt tossa maneesissa, että niin tekin, eikö niin? Tämä on Kyösti tämä hevonen, mä tämän ratsastan ja sitten käyn laitumella katsomassa, kun siellä on vielä kaks–”
    ”Mä en ymmärrä”, keskeytin varovaisesti, hymyillen tietysti.
    ”Ai mä puhun taas liikaa! Kuule sano vaan jos mä puhun liikaa!”
    ”Aika nopeesti vaan mulle! Se Kyösti”, osoitin hänen hevostaan, ”ja tekin käytte ratsastuksessa kentässä ja maneesissa. Mä en tiedä mikä on laitumella.”
    ”Siis mulla on kaks hevosta kesälaitumella täällä.”
    ”Mä en tiedä mitä se on. Tää on Biffe. Mulla on vaan yksi hevonen. Vaan Biffe.”
    ”Se on hieno!”
    ”Kato nyt ne on kaverit. Biffe ja Kyösti. Se on toi, poika?”
    ”Ori.”
    ”Joo, Biffe on kans.”
    ”Entä kuka on toi sun kaveri? Toi tuolla?”
    ”Se Jesse. Hyvä ratsastamaan. On töissä tallissa. Hevoset tykkää siitä. Tuu kenttään meidän kanssa.”

    Nousin keskellä kenttää Biffen satulaan. Tänään olisi ohjelmassa jonkin verran ravailua ja kaiken maailman taivuttelua, mutta laukanvaihtoja meidän olisi oikeasti tarkoitus työstää. En mennyt kuin kierroksen verran käyntiä kumpaankin suuntaan, ja senkin oikeastaan Jessen takia. Kun lämmittelyravin nostaisin, haluaisin siinä myös pysytellä, eikä ollut hirveän kohteliasta ravata rinkiä kun toinen vasta nousi hevosensa selkään. Odottelin siis käynnissä niin kauan, että Jesse pääsi kapuamaan Varjon selkään. Ajattelin taas kerran, että Joonaksen pitäisi kyllä antaa työntekijöilleen tarpeeksi sairaslomaa. Jesse oli kalpea, niin kuin aina. Ei tuon värisellä voisi olla voimaa ja kuntoa ratsastaa tarpeeksi hyvin kovin pitkään, jos hän ei saisi levätä itseään kuntoon. Pyörtyisi vielä, enkä minä tietäisi mitä tehdä.

    Hopealinnan hiljaisuuden jälkeen kaipasin niin kauheasti puheseuraa, että kun Oonakin alkoi ravata, lyhensin Biffen askelta niin että sain sen pysymään sisäradalla Kyöstin tahdissa.
    ”Se on se suomenhevonen, eikö ole?” yritin aloittaa keskustelua turvallisesta aiheesta.
    ”Joo. Mulla on monta suomenhevosta.”
    ”Kuinka monta?”
    ”Toistakymmentä!”
    ”Se on monta! Sulla on oma talli sitte kans, eikö ole?”
    ”Mulla on Pöystilän tila. Kuulostaa aika suurelta ja hienolta — mutta pieni talli! Siellä on vaan omia hevosia. Ei oo maneesia, ei hienouksia, mutta onneksi tähän on lyhyt matka ratsastamaan. Ja on täällä tuttujakin sitten, niitä näkee samalla. Tai no, Tiituksen mä tunnen vaan, mutta kyllä mä nimeltä muitakin — Hello oli kerran reissussa mukana — mutta no, paremmin mä täällä tutustun uusiinkin ihmisiin kuin jos olisin kotona hevosten kanssa vaan!”

    Se puheenvuoro alkoi olla taas niin monimutkainen, pitkä ja nopea, etten ymmärtänyt kaikkea. Sen verran käsitin, että puhe oli taas maneesinvuokrauksesta, ja vähän ystävistä. Siihen olisi periaatteessa ollut sopivaa vastata, että ihmisiä tavatakseni minäkin täällä kävin. Mutta olin hiljaa, hymyilin vähän ja sanoin kokeilevani muutamia laukanvaihtoja, jos sopii. Jesseltä en kysynyt. Joskus olin yrittänyt, ja hänen katseensa suunta oli kertonut, ettei häntä sopinut häiritä sellaisilla asioilla.

    Laukanvaihdot eivät ole Biffelle tosiaankaan vahvinta alaa, mutta eivät ole minullekaan. Sen joutui ikään kuin kokoamaan alusta joka kerran. Kun yritti saada aikaan laukanvaihdon, saikin pienen kompuroinnin aina ensin: vähän niin kuin olisi painanut autossa huonosti kytkintä ja vaihde olisi rusahtanut hieman. Uskoin, että kompurointi loppuisi, jos vain harjoittelisin ja harjoittelisin. Tehokkainta olisi tietenkin ollut pyytää joku taitavampi ratsastamaan Biffellä muutaman kerran, ja lainata itse harjoitteluunsa taitavampaa hevosta. Mutta ei se käynyt päinsä. Ainoat ratsastajat, joiden kanssa olisin ollut edes teoriassa puheväleissä, olivat Jesse ja Joonas, enkä kyllä kehdannut pyytää mitään kummaltakaan. Ei auttanut kuin yrittää ja kuulostella valmentajien perään.

    Biffe väsyi harjoituksissa yhtä nopeasti kuin minäkin, koska ne olivat meille molemmille vaativia. Pian ravasimme taas, tällä kertaa pitkin ohjin. Se oli sellaista rentoa ravia, jossa annoin Biffen vain mennä ja oikoa koipiaan. Sen jälkeen se siirtyi mielellään käyntiin, tasasi hengitystään ja kopsutteli eteenpäin tasaisesti ja rauhallisesti kuin juna. Minä rapsuttelin sen niskaa ja tunsin itseni tyytyväiseksi huonoista laukanvaihdoista huolimatta. Biffe oli kaikesta huolimatta oikein hyvä hevonen, oikein sopivan tyhmä: siinä oli potentiaalia. En välittänyt siitä, että muilla oli vielä oikea treeni kesken, ja että olimme ratsastaneet vasta noin puoli tuntia. Ei minua haitannut odotella. Kiertelisin kenttää Biffen kanssa ja pysyisin poissa tieltä niin kauan, että meille tulisi sopiva rako poistua.

    Tuuli heilutti pihakoivujen lehtiä ja aurinko sai ne välkähtelemään. Olin tyytyväinen saatuani muutaman laukanvaihdon kohdilleen Biffen kanssa, ja saatuani muutaman ystävällisen sanankin, vaikken niistä jokaista ymmärtänytkään. Eläisin niillä taas muutaman päivän. Painoin mieleeni, että ratsastajan nimi oli Oona, ja että ratsun nimi oli Kyösti. Seuraavaksi osaisin kyllä kysyä, että mitä Kyöstille kuuluu, jos mukana olisikin jokin toinen niistä hevosista, joita Oonan mukaan oli toistakymmentä, mitä se sitten tarkoittikaan.

    Olin kiitollinen jo parista lyhyestä ja pinnallisesta keskustelusta. En odottanut ollenkaan, että saisin vielä lisää juttuseuraa. Tämä Oona kuitenkin kutsui minua siirryttyään lopulta käyntiin. Tai hän sanoi Mijan ja katsoi minua, mutta ainakin ymmärsin sen kutsuna ja hoputin Biffen kävelemään vielä hetkeksi Kyöstin vierelle. En olisi voinut olla paljoa tyytyväisempi. En, vaikka Biffe olisikin yhtäkkiä oppinut laukanvaihdot täydellisesti ja osannut opettaa ne minullekin. Kerrankin joku jutteli.

    • #2947 Vastaus

      Tiitus
      Valvoja

      Hah, voi Milania minkä juttukaverin hän saikaan 😀 Toisaalta kuten Jessenkin tekstissä mainitsin, eihän Oona niin välitä vaikka toinen kommentoisi ja ihan kaikkea hänen puheista tarvitse ymmärtääkään.

    • #2950 Vastaus

      Noa
      Ylläpitäjä

      Nytpä tartun tässä ihan ekana mun omaan hahmoon. Jesse on ärsyttävä ja ikävä, sellaiseksihan mä sen itse tein. Siihen kiteytin ihan kaikki mun omat huonot puolet, ja vielä varmasti enemmänkin, oikeestaan ihan puolivahingossa. Halusin vähän jotain erilaista virtuaalitalleille, niiden puheliaiden heppatyttöjen lisäksi ja tuntui helpolta käyttää pohjana jotain aitoa ja oikeaa. Siitä huolimatta mä en tietenkään ajattele itseäni Jessestä lukiessa, koska silloin voisi tullakin paha mieli. Nyt ei, koska nyt mietin millainen tulevaisuus sillä hahmolla voi olla. Jo useampaan kertaan Jessestä on puhuttu muiden tarinoissa negatiiviseen sävyyn, tottakai, kun se on sellainen sadepilvi niinkuin Milankin kuvaili. Kukaan ei halua leikkiä sellaisen kanssa, mutta jotain on ihan pakko selvästi muuttaa. Tässä tarinassa mukana oleva Oona on niin kaukana Jessestä kuin olla ja voi, ja musta se on tosi nokkela kontrasti. Koko tunnelma muuttuu niiden mukana, ja Milanin mieliala myös. Milan taitaa olla sellainen ekstrovertti joka lataa akkujaan nimenomaan muiden kanssa ollessaan. Jesse taas vaatii kuukauden täyttä hiljaisuutta yhden päivän sosiaalisena olon jälkeen.

      Jos Milan ei vielä ole ampaisemassa Hopealinnan maisemaa karkuun uskon, että Jesse voisi oppia jotain Milanista. Ensin mun pitää keksiä joku jolla rikkoa sen kuori että se hyväksyy ymmärtämään, ettei se voi aina olla pahalla tuulella. Milan on siihen varmasti loistava esikuva. Hello on hyvä kakkonen, ja mä itsekseni salaa toivon että joskus kun Jesse on edes vähän vähemmän epätoivottu vieras se ja Hello pääsevät juttelemaan. Ehkä joskus.

      Oli muuten ihmeen raikastuttavaa (mikähän se sana oikeasti on, refreshing se on englanniksi mutta suomeksi en vaan keksi….) lukea sulta tälläistä yksityiskohtaisempaa ratsastusta. Väität aina ettet muka tiedä mistään mitään, länkkärijuttuja vaan. Höpö höpö sanon mä. Tän perusteella väittäisin että tiedät vähintäänkin yhtä paljon kuin mä, ja mä en ole ikinä mitenkään muuten ratsastanut kuin englantilaisittain :D! Eikä siihen vaadita monen kappaleen kerrontaa ratsastuksesta, kun tälläinen aiheesta raapaisu riitti vakuuttamaan ainakin mut.

      Mä aavistelen, että Milan ja Pöystilä ovat ehkä tulevaisuudessa mainittu samassa tarinassa kerran tai parikin. Sehän kuulostaisi ihan sairaan hyvältä ajatukselta, kun molemmat Milan ja Oona tuntuvat sellaisilta jotka todella nauttisivat toistensa seurasta. Kuinkahan Eetua kismittää kun Milan vähitellen verkostoituu ja ystävystyy Eetun asiakkaiden kanssa… :DD

  • #3081 Vastaus

    Milan
    Osallistuja

    Varsanhuijausilta

    Kentällä oli jo joku mies hevosvauvan kanssa, kun minä tulin Biffen kanssa. Laitoin silti trailerin kylkeen sidotun hevoseni valmiiksi. Ajattelin, että kyllä me sinne mahtuisimme samalle kentälle, ja jos emme, voisimme odotta kyllä vaikka siinä hiekkatiellä lämmittelyravit ravaten. En kuitenkaan pitänyt liiaksi kiirettä. Kaikki hopiavuorelaiset eivät halunneet minua millään samalle kentälle kanssaan. Biffe onneksi nautiskeli pitkästä rapsuttelu- ja harjailutuokiosta sopivan lämpimässä kesäillassa, vaikka harjaaminen kuljetuksen jäljiltä olikin aika turhaa puhdehommaa. Lopulta minun oli kuitenkin kiristettävä satulavyö. Se sai hevoseni havahtumaan. Sillä oli tapana olla kuin jyrä talutettaessa, mutta oli senkin viemiseen konstinsa. Annoin ohjien roikkua löysällä kunnes se temppuili, ja muutaman askeleen jälkeen se aina alkoikin yrittää edelleni. Silloin vedin ohjista alaspäin ja nostin kyynärpäätäni ylöspäin niin että se painui Biffen kurkkua vasten. Hevonen saattoi juosta pakoon kipua, vaikka se olisi sen suussa: siksi mitkään kovemmat kuolaimet eivät olleet kauhean järkevä vaihtoehto liian kovaa menevän tapauksen kanssa. Sen sijaan kun hevosen hengitys salpautui, se pysähtyi aina, ellei se ehtinyt panikoida tilanteen kestäessä liian kauan. Niin tämäkin hevonen pysähtyi heti. Annoin välittömästi sille enemmän tilaa liikkua. Kyllä minä Biffen vielä kasvattaisin, eikä siihen sen satuttamista tarvittu. Voimien mittelyssä hevonen voittaisi kuitenkin aina, ja voimakeinoin koulutettu räjähtäisi lopulta yllättäen käsiin. Se oli tullut nähtyä. Isällä oli aika erilainen tapa kouluttaa varsinkin isoja eläimiä kuin minulla.

    Pysähdyimme aidan taakse tarkkailemaan kentän tapahtumia ja arvioimaan, voisimmeko mennä sisään. Nuorella miehellä ja vauvahevosella näytti olevan ongelmia. Vauva ei paljoa käsittelijäänsä kuunnellut. En tiedä, mitä nuo kaksi yrittivät kentällä tehdä pitkine liinoineen, kun koko touhu oli nykimistä ja taistelua. Pieni hevonen oli välillä kahdella jalalla, välillä peruutteli, ja vaikka se oli tosi pieni vielä, oli sillä jo paljon enemmän voimia kuin millään ihmisellä. Siitä näki, että se oli paremmin hoidettu ja ruokittu kuin Biffe, ja jalompaa sukuakin varmasti. Sen karva kiilsi ja se oli hyvässä lihassa. Vaikka minä olin tehnyt kaikkeni Biffen eteen jo jonkin aikaa, sen karva oli edelleen kiilloton, eikä sen olematon harja alkanut millään kasvaa. Kavioiden lohkeiluakin sai pelätä. Silitin hevoseni kaulaa. Sekin katseli kentällä taistelevaa paria. Myönsin itselleni, että olihan Biffekin jo paljon komeampi kuin aluksi. Vuoden tai parin päästä sillä olisi vaikka mitä lihaksia. Satulakin jouduttaisiin vaihtamaan varmasti, kun sen selkä kehittyisi. Vaikka se olisi kallis ostos, se olisi vain hyvä juttu. Selkärankansa varassa ratsastajaa kantava hevonen ei montaa hyppyä hyppisi ennen hajoamistaan. Biffe oli juuri löytämäisillään selkälihaksensa ja jaksoi jo liikkua hyvin lyhyitä aikoja kerrallaan. Sen heikko kohta oli laukanvaihto. Varmaan juuri siksi, että vaatimattoman lihaskunnon vuoksi sen kehonhallinta ei ollut vielä lähellekään samaa tasoa kuin vaikka Joonas Hopealinnan kiiltelevillä urheiluhevosilla. Silti Biffe pystyi jo laukanvaihtoihinkin kompuroimatta vaarallisen näköisesti, vaikka meillä ongelmia olikin.

    ”Sulla on hieno vauva”, sanoin sille miehelle, koska hän ei millään tuntunut huomaavan meitä.
    ”Ai — hei. Me voidaan lähteä jos te tuutte tähän”, hän vastasi säpsähdettyään ensin oikein kunnolla.
    ”Kyllä me mahdutaan”, vakuutin heti, ”tai voidaan me odottaa. Jos sulla on kesken. Toi. Toi mitä sä teet.”
    ”Mä yritin vaan juoksuttaa tätä, mutta ei tästä oikein tuu mitään…”
    ”Haluatko sä että mä autan? Mä voin?”
    ”Eei, ei sun tarvi!”
    ”Mä autan. Laitetaan Biffe tähän aitaan kiinni. Paikka siinä Biffe, odota ja katso kun тата käy hetken siinä kentässä.”

    Se mies katsoi liinassa rimpuilevaa hevosvauvaa eikä minua, kun kävelin hänen luokseen ja ojensin käteni. Hän epäröi ojentaa liinan minulle, enkä yhtään ihmetellyt sitä. Minähän voisin olla vaikka kuinka häijy ihminen, ja koulutusmetodini voisivat olla ihan kuinka raakoja tahansa. Olisin ollut ihan yhtä epäileväinen, jos minun olisi pitänyt ojentaa Biffen ohjat jollekulle toiselle. Mistä sen tiesi, millainen julma potkija hevoseni selkään oli nousemassa? Hymyilin nätisti. Minä en ole hevosenpotkija. Minä olen ihan kiltti.

    ”En mä tee sille pahaa”, vakuuttelin niin lempeästi kuin osasin, ”se vielä vauva sitä paitsi.”
    ”Okei…”
    ”Anna mulle — kiitos. Laitetaan piiska tähän maahan vielä. Kato sulla pitäisi olla pienempi kenttä tai isompi naru — sitten se ei voi vetää kun se ei pääse aitaa kauemmas–”

    Aloin jutella sille miehelle, mutta lopulta puhuinkin hevosvauvalle. Se perääntyi. Vetokilpailun sijaan annoin sen mennä kylki aitaa vasten. Höpötin hevoselle, miten kivaa olisi tehdä hommia näin komeassa säässä, ja kun kenttäkin oli näin hieno ja tyhjänä ihan sitä varten. Ei sen tarvitsisi kuin mennä eteenpäin käskystä ja pysähtyä toisesta. Ei sen kummempaa. Kyllä sinä osaat, hieno vauva.

    Sen kanssa oli helppoa. Se ei halunnut joutua lähelleni. Kun otin yhden kriittisen askeleen sitä kohti, se astui eteenpäin päästäkseen kauemmas, ja silloin maiskutin sille. Kun pysyin lähempänä sen peräpäätä kuin etupäätä, se ei halunnut pakittaa eikä kääntyä. Minusta kaikkien eläinten koulutuksen salaisuus on se, että ne pitää ajaa onnistumaan niille luonnollisten käytösmallien ajamina, ja sitten ei tarvitse kuin kehua. Tälle hevoselle oli luonnollista pyrkiä minusta poispäin, mutta melko innottomasti, kunhan pysyin niin kaukana, ettei se kokenut minun olevan liian inhottava tai ainakaan uhkaava. Kun astuin poispäin ja annoin sille tilaa, sen luonnollinen reaktio oli pysähtyä ja kääntää päänsä pois minua vältelläkseen, kun en ollut enää sen mielestä liian lähellä. Silloinkaan ei tarvinnut kuin pöristää kieltään sille pidättävästi ja kehua, kun se muka totteli. Sillä tavalla se ehdollistuisi kahteen ääniapuunsa niin kuin koira istumiskäskyyn. Hevoselle juttelemisen lomassa sanoin sille miehellekin, että ihan näin voisi tehdä, niin ei tulisi vetokilpailua. Vauva ei voinut paeta kauemmas aidan läpi, se väisti herkästi ihmistä, ja kunhan ei vahingossa ohjannut sitä tekemään virheitä, sen itseluottamus vahvistui koko ajan kun käsittelijä kertoi sille sen toimivan ihan oikein.

    ”Hyvä tyttö!” kehuin hevosta, kun se käveli monta askelta. Sen korvat kääntyivät ensimmäisen kerran kunnolla minua kohti.
    ”Se on ori. Sen nimi on Bee.”
    ”Ai, se poika. Biffe on kans poika. Hyvä poika Bee!”
    ”Mulla se vaan vetää ja riehuu”, Been isäntä huokaisi. Hän näytti luovuttaneelta, kun katsoin häntä.
    ”Niin mullakin jos se voi”, sanoin heti. En minä ole hevoskuiskaaja. ”Se ei halua mun luo kato. Ei yhtää vielä. Mutta siksi mä oon näin kaukana. Mutta sä teet tätä nyt ja sitte se lopuksi haluaaki sun luo. Se tykkää olla hyvä poika, kato, se kuuntelee tännepäin.”

    Ojensin narun takaisin sille miehelle jo ennen kuin Bee oli kävellyt edes puolta kierrosta. Häntä Bee sieti tietenkin paljon paremmin kuin minua, joten hänen oli mentävä lähemmäs saadakseen hevosvauvansa kävelemään. Hän olisi tarvinnut paljon pienemmän aitauksen jo. Arvelin, ettei tuo vauva tarvitsisi kuin pari iltapäivää harjoittelua, niin se haluaisi tulla kohtikin pelkän välttämisen sijaan. Silloin sitä voisi helliä ja talutella, mutta vasta silloin juoksutukseen tarvittaisiin merkinantovälineitä, kuten piiskaa.

    ”Sullako on ollut paljon varsoja?” se mies kysyi ja mittaili minua katseellaan, enkä ymmärtänyt yhtään.
    ”Mitä?”
    ”Niin — säkö oot kouluttanu paljon? Varsoja?” hän kysyi uuselleen ja viittasi Been suuntaan. Ai! Varsoja — hevosvauvoja!
    ”Ei ikinä! Ei edes yhtä. Vaan Biffe tuolla. Mulla oli… Semmosia… Lehmän vauvoja?”
    ”Vasikoita! Minkä nimisiä ne oli?”
    ”Mä oon Milan.”
    ”Ei kun ne lehmän vauvat. Mutta mä oon Tiitus”
    ”Ai! Ei ollu nimiä. Niistä tuli paisti. Mutta ne meni narussa. Niinku koira! Hei saanko mä Biffen nyt ottaa?”

    Jäin lopulta kentälle kuitenkin kahden Bifen kanssa. Kun ravasimme lämmittelyraveja pitkin ohjin, en kaivannut ollenkaan omaa varsaa, vaikka kaikki eläinvauvat ovat söpöjä. Varsojen kanssa oli edettävä niin hitaasti, oli osattava niin paljon enemmän kuin minä osasin. Oli helpompaa aloittaa puolivälistä: valmiiksi koulutetulla, treeniä vailla olevalla hevosella, joka oli sopivan tyhmä. Niin kuin Biffellä. Taputin sen kaulaa oikein kunnolla ennen kuin keräsin ohjat. Voi kuinka minulle olikin hyvä hevonen osunut. Kova tekemään töitä, meidän Biffe, eikä turhia kysele. Aloin hitaasti kokoamaan sitä, jotta saisin sen tekemään kunnolla töitä sen puolituntisen, joka meidän oli tarkoitus kentällä viettää. Olisipa lähialueella pian sopivat kilpailut, niin pääsisimme koettamaan onneamme. Minulla ei ollut aavistustakaan, toimisiko Biffe paremmin vai huonommin kilpailuiden paineessa, ja että kuinka kovasti jännittäisin itse niin pitkän tauon jälkeen. Olisi kiva selvittää vastaukset niihin arvoituksiin. Mutta ensin saisimme kyllä hoitaa sen laukanvaihdoista edes täsmällisiä, jos sulava oli vielä liian kaukainen tavoite. Oli ikävää ryhtyä kokoamaan ja motivoimaan hevosta uudelleen kesken esteradan epäonnistuneen laukanvaihdon takia. Minun pitäisi nyt vain huijata Biffe onnistumaan monta kertaa vahingossa. Ja niin kuin varsojenkin kanssa, sitten ei tarvitsisi kuin kehua. Ja se oppisi nopeammin kuin jaloinkaan varsa, koska se oli aikuinen ja maailman paras.

  • #3258 Vastaus

    Milan
    Osallistuja

    Tavoite: ratsasta niin kuin Jesse

    Biffe veti päätään alas ja hidasti kävelyään ilman lupaa. Annoin sen tehdä niin ja kurotin eteenpäin, jottei otteeni ohjista olisi hervonnut ja ohjat pudonneet sen pään ylitse maahan. Tiesin, mitä oli tulossa, eikä se olisi mikään dramaattinen pukkisarja pää etujalkojen välissä. Hevoseni pysähtyi, ravisteli itseään kuin koira ja polkaisi jalkaansa. Hopiavuoressa oli paarmoja, ja ne kävivät Biffen hermoille. Se ravisteli itseään vielä uudelleen ennen kuin nosti päänsä ja jatkoi pohjeapujeni muistutuksesta menoaan.

    Vaikka Biffe oli aina välillä sellainen kuriton hölmö, ja vaikka se ei tarkoittanut mitään pahaa, vilkaisin kuitenkin varmuuden vuoksi muita. Tarkistin vain, ettei kukaan katsonut minua huvittuneena, tai ainakaan huolestuneena. Oikein karvaisella valkoisella hevosella ratsastava mies oli Noa, ja olin puristanut hänen kättään hevosen selästä niin kuin minulla ei olisi käytöstapoja lainkaan. Mutta hän itse oli sanonut, että älä suotta tule sieltä alas. En minä muuten olisi häntä niin muodollisesti tervehtinyt, mutta kun olin vähän niin kuin Jessen mukana taas, tai oikeastaan Jesse minun mukanani, ja Jesse oli alannut jutella tuolle miehelle. Normaalin ihmisen kanssa sellainen ei kai tarkoittaisi mitään, mutta kun Jesse ei juttele yleensä kenellekään, niin olin ajatellut kyseessä olevan Jessen veljen tai jotain. Yhtä läpinäkyvän valkoinenhan se mies ei ollut, mutta muuten samanvärinen kuitenkin. Mutta hän olikin ilmeisesti joku kaveri.

    Noa ei katsonut minua ja Biffeä kummallisesti sen paremmin kuin Jessekään, kun he kuljeskelivat hevosineen pitkin kenttää. Sen sijaan minua katsoi ihan vielä Jesseäkin valkoisempi tyttö, Eira, joka ratsasti ilmeisesti isänsä hevosella. Hänen punainen rautiaansa oli ihan selvästi kyllä miesten eikä pikkutyttöjen hevonen. Hymyilin takaisin jotenkin pahoittelevasti, mutta aloin sitten työstää taas kunnollista ravia omassa nurkassani pääty-ympyrällä, tietenkin vähän välillä muita väistellen.

    Minua ei haitannut, että kentällä oli aina välillä joku muukin, vaan päin vastoin. Biffelle teki hyvää mennä muiden kanssa. Sen pitäisi kuitenkin oppia pysymään rauhallisena vaikka missä ihmisvilinässä, ja ratsastaen se olikin jo oppinut jakamaan kenttänsä. Lisäksi alku- ja loppukäyntien ajan joku toinen ratsastaja halusi välillä jutella minulle. Olin huomaavinani, että Jesseäkin varottiin koko ajan vähemmän. Sen sijaan, että ihmiset olivat kaikonneet, he tuntuivat vain ohittavan koko Jessen hänelle nyökättyään ja ajautuvan sitten minun luokseni. Se sopi minulle, ja varmaan Jessellekin: hän halusi olla yksin ja rauhassa, ja minä muiden kanssa.

    Biffe teki parhaansa, niin kuin aina. Kun tiivistin istuntaani, se romahti kuitenkin aina silloin tällöin ravista ihmeelliseen laahustukseen. Se oli varmasti minun syyni: Biffe oli herkempi ratsu kuin minä ratsastaja. Kun oikein keskityin istuntaani ja annoin pääty-ympyrän muuttua itsekseen enemmän tutisevaksi soikioksi kuin kauniiksi ympyräksi, istuin oikean määrän liikettä vastaan ja sain Biffen hidastamaan kauniisti. Sitten piti nostaa pohkeilla varsinkin sen takajalkojen kierroksia, pidättää vähän ohjilla ja istua oikein joustavasti, niin sen ravi muistutti jo oikein kauniisti lisättyä. Koululuokkien voitoista olimme varmasti vielä kaukana. Joka päivä kuitenkin edistyttiin. Hiirenaskelin, mutta joka tapauksessa. Suunta oli oikea, vaikka vauhti ei päätä huimannutkaan.

    Kun estin Biffeä ohjalla kiihdyttämästä ja nostin laukan ympyrällä, sen askel oli ihan liian pitkä ja holtittoman tuntuinen. Meni kaksi kokonaista ympyrän kierrosta ennen kuin sain sekä sen muodon että askeleen lyhentymään. Vitsit, kun olisi ollut iso peili keintän reunalla, josta katsoa, miten se meni. Yritin keskittyä: tunnustella ja havainnoida. Taipua se saisi aavistuksen lisää. Se taisi olla jäykempi tällä tavalla oikeaan kuin vasempaan kierrokseen. Kumpi puoli siis kaipasi venyttelyä? Vasenko? Voi kun Biffe osaisi kertoa. Hyvältä se silti tuntui. Helppo koululuokka olisi ollut ihan mahdollinen jo. Mutta kokonaiset kenttäkisat minä halusin, enkä mitään koulukisoja…

    Laskin raviin ja ratsastin Biffen suoraksi ja rennoksi. Kun päästin sen pitkälle ohjalle ja laskin käyntiin, tuntui kuin korvistani oltaisiin vedetty korvatulpat. Olin ollut äsken kahden Biffen kanssa, mutta nyt siellä oli taas Jesse juttelemassa Noan kanssa, ja Eira, joka kevensi tomerasti, mutta väärälle jalalle. Siirryin kaviouran sisäpuolelle kävelemään Biffen kanssa, jotta Eira pääsisi ohitse isänsä hevosella, ja mietin, kuinkahan pahasti olin juuri ollut muiden tiellä pelkkiä hevoseni askellajeja ihaillessani. Kukaan ei kuitenkaan näyttänyt vihaiselta. Paitsi Jesse. Mutta se ei tarkoittanut yleensä mitään.

    Biffe huokaisi mennessään. Taputtelin sen kaulaa. Hyvä, täsmälleen sopivan tyhmä hevoseni. Siitä tulisi vaikka mitä. Seuraava tavoitteeni sen kanssa olisi ratsastaa niin kuin Jesse. Siis sillä tavalla, että joku kävelisi oman hevosensa kanssa vieressä sisäuralla, niin kuin Noa. Se olisi miellyttävin ja ihanin saavutus kaikista.

    Jatkuu vieraiden spinnareissa

  • #3411 Vastaus

    Milan
    Osallistuja

    Hopiavuoren Eetun estevalmennus 10.8.

    Olin uskaltanut tehdä sen viimein. Siis ilmoittaa itseni Biffen kanssa ensimmäisiin kilpailuihin. Suuri koitoksemme sijoittui syyskuuhun, joten nyt piti ottaa kaikki irti viimeisistä treeneistä ennen tosipaikkaa. Hopia-Eetu piti sopivasti valmennuksen, ja sinne me tietenkin ilmoittauduimme.

    Valmennuksen harjoitus oli kovin lyhyt, mutta haastava. Ajatuksena oli kiemurrella voltteja siksak-muodostelmaan aseteltujen esteiden välissä. Kun Eetu avasi tehtävänsä meille ennen kuin pääsimme sitä suorittamaan ja kertoi sen tavoitteista, arvasin että minulla ja Biffellä olisi ongelmia edessämme. Laukanvaihdot, joita tuli suorittaa pienessä tilassa ja nopeasti, eivät olleet juurikaan parantuneet syksyn aikana. Sen sijaan uskoin esteelle suoristamisen menevän ihan hyvin, jos malttaisin vain pitää Biffen etenemisen tarpeeksi hitaana. Sehän oli loistava esteratsu: sen verran tyhmä, ettei ikinä kyseenalaistanut ratsastajan ohjeita.

    Kun Aava-niminen ratsastaja hevosineen suoritti rataa ennen minua ja Biffeä, katselin ennemminkin Eetua kuin häntä. Isäntä neuvoi ystävällisesti, elehti käsillään kuin pitelisi ohjia itsekin, ja muutenkin kuulosti ja näytti todella paljon äidiltään, jonka valmennuksissa ennen kävin. Ravailin hetken kaviouralla, kun Aava ja Eetu palaveerasivat kentän keskellä lyhyesti radan jälkeen. Uskalsin siirtyä suorittamaan rataa vasta käskystä. Sydän hakkasi tavallista nopeammin. Eivät minua Eetun tavanomaiset sirrisilmäisen inhoavat katseet haitanneet, mutta en halunnut muuhun kuin ratsastukseen liittyviä toruja kaikkien edessä.

    Kun ohjasin Biffen kohti ensimmäistä estettä, jännitys muuttui peloksi ja käteni alkoivat hiota kuluneissa ratsastushanskoissa. Minusta tuntui kauheammalta kuin kilpailuissa. Kilpailuissa oli tärkeää tehdä parhaansa ja tavoitella voittoa mahdollisimman hyvällä suorituksella. Nyt tuntui kuin en yrittäisi ratsastaa mahdollisimman hyvin, vaan kuin yrittäisin vimmatusti todistaa jotain. Taitojani. Ylituomarille.

    Purin hampaat tiukasti yhteen. Puolipidäte — no niin Biffe, seuraavalla askeleella ponnistetaan — ja ponnistus. Este oli metrin korkuinen. Olin hypännyt korkeampia Biffellä, mutta en näin pikkutarkkaa rataa. Alastulo oli hieman rysähtävä. Vika oli istunnassani, en kerta kaikkiaan pystynyt rentoutumaan. Voltin aikana yritin hengittää syvään ja vain istua, pitää takapuolen satulassa niin että vauhti pysyisi kohtuullisena. Puolipidäte, hyppy — hyvin meni, Biffe — olisipa ollut aikaa taputtaa sitä kaulalle — ja taas voltti aikaa rauhoittua. Kolmannella kerralla en vienyt Biffeä esteelle tarpeeksi suoraan. Olisi pitänyt tehdä isompi tai edes rauhallisempi voltti. Yli se kuitenkin meni, emmekä edes rysähtänyt alas. Vielä yksi, Biffe, ja sitten rauhoitutaan hetken aikaa.

    Kun lyhyen radan jälkeen hidastin Biffen ravin kautta käyntiin, katsoin epävarmana sen niskaa. Vaikka rata oli mennyt ihan hyvin, nyt Eetu meidät haukkuisi. Hän huomauttaisi jokaisesta pikkuvirheestäkin, ihan vain huomauttamisen ilosta, ihan vain koska ei minusta tykännyt. Kaikki kuulisivat, ja niin minua pidettäisiin maailman huonoimpana ratsastajana. Miksi minä tulin..? Olisin voinut maksaa vähän enemmän bensoista ja ajaa Seinäjoelle tai Ylistaroon jonkun toisen valmennukseen!

    ”Sullon sellaanen lempiä tatsi siihen hevooseen”, Eetun ääni tavoitti tajuntani. Se oli lempeä ja ystävällinen. ”Estehille tuutta aiva hyvin ja rauhas. Tuas kolomannella oli joku moka, mutta sen sä varmahan tiäsikki. Yks homma mitä voisit kokeella, olis ihan jotta — katto tänne Milan — käsiä ku paat näin ekkä näin, niin heti saat rennomman istunnan. Nyt ne vähä rysähtelöö ne sun alastulot ja…”

    Minulla oli vaikeuksia saada selvää siitä palautteesta. Äänensävystä kuulin, että kehut olivat ihan vilpittömiä, ja että kritiikki annettiin ihan positiivisessa hengessä. Pari kertaa uskalsin kysyä, mitä hän tarkoitti, mutta osan palautteesta oli vain annettava mennä ohi. Ihmisiä ärsytti, jos kyselin liikaa. Puhuessaan Eetu lepuutti kättään Biffen kaulalla, ellei elehtinyt sillä selityksensä mukana, ja muutenkin kohteli minua niin kuin ketä tahansa.

    Tiesin, ettei meidän suhteessamme ollut tapahtunut mitään yhtäkkistä muutosta. Hopia-Eetun valmentaja- ja tallinomistajarooli oli vain vahvempi kuin viha minua kohtaan. Silti minusta tuntui paljon paremmalta lähteä yrittämään rataa uudelleen. Ei hän minulle valmennuksessa kostaisi.

  • #5533 Vastaus

    Oskari
    Osallistuja

    Kriminaali

    Milanin auto nökötti maneesin edessä. Sen perässä oli hevosenkuljetusvaunu, joka oli samaan aikaan selkeästi melko uusi, mutta myös kovassa käytössä. Olin menossa tupaan kahville — tiesin Camillan olevan siellä ja hän hoitaisi tarvittaessa puhumisen — mutta muutinkin kurssiani auton, tai oikeastaan sillä matkustavan hevosen ja ihmisen houkuttamana. Milan ratsasti keveästi ja kauniisti, vaikkakin hieman huolimattomasti. Kun en voinut ratsastaa itse, parasta korviketta oli katsella muita, etenkin Nellyä, Agnesia, Marshallia, Outia ja Milania.

    Tietenkin haravoin katseellani ympäristöäni matkallani. Olisin kernaasti ottanut mukaan vaikka talikon naamioitumisvälineeksi, mutta harvoinpa sellaisia pihassa lojui. En kuitenkaan viitsinyt palata enää hakemaan talikkoa suulista. Kyllä Milan taisi jo muutenkin tietää, etten minä niin usein voinut sattua samaan maneesiin vain töiden takia.

    Avasin maneesin oven ja vihelsin ilmoittaakseni tulevani. Pujahdin sisään pienestä raosta ja suljin oven hiljaa perässäni. Maneesista kuuluvat kahahtelevat raviaskeleet hiljensivät tempoaan ja sitten loppuivat kokonaan. Kun silmäni tottuivat hämärään, vaalea ratsastaja hymyili minulle.

    ”Terve Oskari!”
    ”Moi.”
    ”Sä tulit sopivasti. Voisitko katsoa ja sanoa, mitä mieltä meidän keskiravista nyt?”

    Milanista ei pidetty Hopiavuoressa. Oli selvää, että Eetun koko ilme ja olemus muuttui aina, kun hän näki edes Milanin auton maneesin parkkipaikalla itse nuorestamiehestä puhumattakaan. Samoin kapenivat Camillan silmät, sillä hän tuntui luottavan Eetun arvostelukykyyn milanin suhteen. Kukaan ei kuitenkaan koskaan sanonut Milanista pahaa sanaa. Ei suoranaisesti Eetukaan, vaikka olinkin kuullut hänen äyskähtävän ainakin Hellolle ja Eiralle, ettei Milan ollut hyvää seuraa.

    Minusta hänessä ei ollut mitään vikaa. Hän hymyili avoimesti tervehtiessään kaikkia, myös Eetua. Kun Noa pudotti lompakkonsa ja Sanni puhelimensa, Milan laski kaikki hevosensa tavarat käsistään ja varta vasten käveli muutaman askeleen nostamaan. Hän kiitti kauniisti, kun ojensin hänelle kerran pudonneen raipan hänen Biffensä selkään ja maneesille ja kentälle tullessaan hän kysyi aina erikseen sisällä olijoilta luvan tulla mukaan. Milanin käytös oli aina hillittyä ja moitteetonta, äänensävy aina lämmin, hymy aina kasvoilla, vaatteet aina niin siistit kuin tallille on tarpeellista, hiukset aina harjattu, kasvot aina pesty, kynnenaluset aina puhtaat. Hevostaan hän kohteli lempeästi, vaikka satunnaisesti viittasikin siihen omituisen epäkohteliaasti. Siinä taisi kuitenkin olla kyseessä pelkkä kieliongelma, sillä jos Milanissa oli jotain epätäydellistä, se oli hänen kielitaitonsa.

    ”Joo voin. Mä tulin tänne vaan kun… Siis joo voin.”
    ”Ei se haittaa Oskari. Mä myös katsoa tykkään, kun muu ratsastaa.”
    ”Joo…”

    Milan naksautti kieltään Biffelle samalla kun antoi pohjeavut — liian ronskisti minun makuuni. Hän laski kätensä erinomaiseen kulmaan, jonka pitäminen yllä tuntui olevan hänelle niin automaattista ja tyypillistä kuin hänen kätensä olisi kipsattu lapsena siihen asentoon kasvamaan. Ranteet olivat liian löysät. Silti Milan sai aikaan keskiravia, tottahan toki. Biffe venytti kuuliaisesti askeltaan heti.

    Pari viikkoa aiemmin olin tullut huomauttaneeksi, että Milanin ja Biffen lisätty ravi ei kyllä minusta ollut ihan tarpeeksi lisättyä, vaan pikemminkin jonkinlaista liioiteltua keskiravia. Milan väitti, ettei ollut kuullutkaan moisesta keskiravista, vaikka myöhemmin googletinkin hänet ja totesin hänen kilpailleen muutaman kerran jopa vaativaa A:ta, joten ei se voinut olla ihan totta. Epäilin, että Milanin kielitaito oli vain pettänyt taas. Joka tapauksessa Milan oli sen jälkeen luvannut harjoitella, ja useasti olinkin nähnyt hänet raviharjoituksissa niin kentällä kuin maneesissakin.

    Tällä kertaa Biffen ravi oli oikein kaunista keskiravia. Sen tempo pysyi ihailtavan tasaisena. Minua oikein ärsytti katsoa, kuinka pienillä asioilla se ja Milan olisivat voineet näyttää ihan oikealta ratsukolta. Teki mieli sanoa, että älä hyvä mies työnnä niskaasi taaksepäin tuolla tavalla kuin kilpikonna, sillä se saa hartiasi putoamaan ja selän joustamisen rajoittumaan. Suorista ne ranteesi, että saat tuntuman sen hevosen etupäähänkin, äläkä anna ilmaisia pisteitä pois koululuokastasi, hölmö!

    ”No?” Milan kysyi mennessään, enkä sanonut mitään kilpikonnista tai lörppökäsistä.
    ”No on hyvä!”
    ”Mä näken sun naaman Oskari! Sano vaan. Mikä vika?”
    ”Nosta pää ylös.”
    ”Näinkö?”
    ”Ei kun — kato ittees silmiin tosta peilistä. Niin ylös.”
    ”Aa”, Milan äännähti, mutta katsoi peilin kautta minua. Hymyilin ja nyökkäsin hänelle. Just noin.
    ”Seuraavaks meidän pitää keskittyä se lisätty ravi.”
    ”No joo, mutta Biffe on aika nuori niin… Riittääkö lie lihaskunto…”
    ”Mitä?”
    ”Että Biffe ei oo ehkä valmis vielä.”
    ”On se, oothan? Hyvä, kulta, olet hieno, olet mun kamu –”

    Olin oppinut Milanista kaikenlaista lyhyiden juttutuokioidemme aikana maneesissa ja kentällä. Hän haaveili kilparatsastajan urasta, mutta piti haavettaan mahdottomana. Hän osasi ulkoa monen kilparatsastajan, kuten esimerkiksi meidän isän, tarinan. Hän luki paljon, mutta ilmeisen suppeaa teosvalikoimaa, eikä ollut kauhean hyvin perillä uutisista tai televisio-ohjelmista. Työlleen hän ei löytänyt suomenkielisiä sanoja, mutta se oli jonkinlaista asiakaspalvelua, ja sellaiseen Milan varmasti sopikin. Hänen paheensa oli ananasmehu, jolla hän totesi vaikka elävänsä, mutta hän ei halunnut menettää hampaitaan juomalla ainoastaan sitä. Häntä huvitti, kun möläytin kerran, että minusta ananasmehu maistuu samalta kuin miltä pierun voisi kuvitella maistuvan. Milan tuntui tuntevan Hellon hyvin, mutta aina Hellon tullessa puheeksi huomasin hänen kääntävän keskustelun melko nopeasti mutta aina sujuvasti toisaalle. Eetusta en kehdannut edes udella.

    ”Ratsastaako Oskari?” Milan kysyi pitkän hiljaisuuden kuluttua hengästyneenä.
    ”Joo, mä oon ratsastanu kakskyt vuotta”, vastasin maneesin katsomosta, johon olin siirtynyt istumaan.
    ”Ei kun ratsastakko tällä nyt? Haluatko?”
    Räpäytin yllättyneenä silmiäni. Toisen kilpahevosellako? Ihan yhtäkkiä? Minä, joka kilpailisin isän hevosella pian Milania ja Biffe vastaan Hannabyssä? Miksi?
    ”En mä oikeen”, yritin aloittaa välttelevästi.
    ”Tule nyt Oskari. Biffe on hyvin lämmitelty, kato.”
    ”Joo mä näen, mutta en mä… Seuraavalla kerralla?”
    ”Jos sua pelottaa…” Milan sanoi vakavana, mutta virnisti sitten minun suuntaani.
    ”Ihan hirveesti”, mutisin vastaukseksi, eikä se ollut kokonaan sarkastinen vastaus. Tiesin olevani parempi ratsastaja kuin Milan, enkä tosiaankaan halunnut Hannabyn kilpailun kynnyksellä tietää, mitä kaikkea hänen hevosestaan voisikaan saada irti.

    Milan nauroi vaimeasti niin kuin hänellä oli tapana ja siirsi Biffen sitten käyntiin. Hän kumartui silittämään sen kaulaa kiitokseksi ja näytti mutisevan sille kehuja vieläkin hymyillen. Hän ei kiinnittänyt minuun enää mitään huomiota sitä tehdessään, vaan rapsutteli hevostaan melkein kokonaisen käyntikierroksen ajan. Biffe puolestaan rentoutui kaula pitkänä, sillä ilmeisesti pitkä kehurituaali oli merkki siitä, että harjoittelu oli ohitse.

    Seurasin Milanin ja Biffen kävelyä hetken, mutta nousin sitten lähteäkseni, sillä varsinainen ratsastushan oli jo nähty. En enää kehtaisi mennä kahville, ellei nyt joku kiva tyyppi sattuisi sitten juuri kävelemään pihan poikki niin, että voisin lyöttäytyä hänen seuraansa. Paitsi että — mitä jos Milan tulisi?

    ”Tuutko sä tonne tupaan kahville kun se on valmis?”
    ”Biffe valmis?”
    ”Niin?”
    ”Ei… Eetun tupaan?”
    ”No niin.”
    ”Ei. Mä en oikein tervetullut ole”, Milan sanoi ja hymyili minulle.
    ”Mikset?” kysyin ennen kuin ehdin purra kieleeni.
    ”Ai Eetu ei ole kertonut?” Milan naurahti ja muuttui sitten niin vakavaksi, että hänen seuraavan tunnustuksensa valheellisuus ei voinut mennä minulta mitenkään ohitse. ”Mä olen kriminaali: tosi paha ja vaarallinen mä olen”, hän sanoi, ja hänen vakavuutensa huvitti minua.
    Naurahdin ja hyvästelin hänet. Hän ei selkeästi halunnut kertoa totuutta, ja mikäpä minä olin utelemaan.
    ”Kontiolaan mä voin lähteä”, Milan huikkasi kuitenkin perääni.
    ”Koska?”
    ”Lauantaina. Mutta vain yksi olut: mä en oikeastaan juo.”
    ”Selvä, yhdet vaan.”

  • #7668 Vastaus

    Oskari
    Osallistuja

    Biffen pitää muuttaa

    Hopealinnan kenttä oli… No, kauhea. Pelotti ravata siellä Biffellä, joka oli Milanin hevonen ja silmäterä. Hevosen isäntä itse istui aidalla. Hän oli kavunnut sinne ketterästi kuin apina, vaikka oli vahvasti sitä mieltä, ettei voinut vielä ratsastaa Ukon onnettomuuden jälkeen. Minä olin siis ratsastanut Biffellä jo jonkin aikaa, ja varmaan ratsastaisin vastakin. Minähän olin Milanin vammauttanut laittamalla hänet hullun hevosen selkään.

    ”Mä sanoisin sillä on nyt raskas toi niin etupää”, Milan huusi huolettomasti aidalta.
    ”Älä sä opeta isääs n…”
    ”Mitä?”
    ”Ei ole!”
    ”Okei.”

    Muistuttelin Biffeä kantamaan itseään paremmin. Hopealinnassa ratsastaminen oli turhaa. Miten Biffellä olisi voinut olla yhtään tuon keveämpi etupää, kun se joutui varomaan askeliaan?

    ”Niin miksi me nyt tehdäänkään tätä täällä?”
    ”Four-Leaf Clover.”
    ”Tä? Eiku miksei me olla Hopiavuoressa?”
    ”Aa. Siksi että Eetu ei tykkää. Ja tämä ihan hyvä.”

    Purin hampaat yhteen ja ratsastin. Biffe ei ollut hevonen minun mieleeni. Se teki mitä käskettiin, mutta vähän niin kuin robotti. Tuntui kuin siitä olisi ollut helppo löytää ohjausnappulat, mutta hienommat säätönappulat olikin jätetty pois. Jos en olisi nähnyt, miten keveästi Milan ratsasti, olisin kuvitellut Biffen olevan turta ja tarvitsevan jotain elähdyttävämpää tekemistä. Tosiasia taisi kuitenkin olla, että Biffe oli vähän tyhmä. Kenttä oli tietenkin vielä hevosta kauheampi. Kesti ikuisuuden ennen kuin sain siirtyä Milanin mielestä käyntiin ja lopettaa, mutta en valittanut ääneen. Oli ihan omaa syytäni, että jouduin ratsastamaan Biffellä. Milan teeskenteli kipeää jalkaa varmasti koska oli alkanut pelätä hevosia.

    ”Mun Biffe muuttaa”, Milan sanoi yhtäkkiä Biffen turpaa hellästi silittäen, kun olimme siirtäneet hevosen karsinaansa.

    Vilkaisin nopeasti ympärilleni ja jatkoin Biffen harjaamista. Ymmärsihän sen. Milanhan oli sosiaalinen tyyppi. Me taas olimme olleet juuri kaksi tuntia tallissa, jossa ei näkynyt ristin sielua. Paitsi nuori isäntä, joka oli kävellyt pois sen sijaan että olisi tullut sanomaan hei. Milan oli jatkanut hymyään, mutta leukaperistä näki, miten hän oli purrut takahampaitaan yhteen kun hänen tervehdyksiinsä ei ollut vastattu.

    ”Minne se muuttaa?”
    ”Sulla outo tapa puhua niin että se ei paikalla olisi edes” Milan huomautti.
    ”Se on hevonen”, muistutin. ”Minne se muuttaa?”
    ”Mä ei ole varma…”

    Yhtäkkiä kauhea ajatus sai harjan pysähtymään Biffen karvalle kesken vedon.

    ”Kai johonkin lähelle?”
    ”Niin… Jos olisi paikka. Mieluiten joo.”
    ”Ootsä kysyny jostain?”
    ”Riitan ratsastuskoululta.”

    Nostin katseeni pitelemästäni harjasta Milaniin. Hän oli hyvin vakava.

    Sehän tarkoittaa…

    ”Sitten mä en näe sua enää oikeastaan ikinä”, sanoin hiljaa. ”Siellä on kunnon maneesi. Sä et tarvi enää Hopiavuorta.”

    Milan alkoi hymyillä. Hetkeksi loukkaannuin. Oli selvää, etten ehtisi tallitöiden ja harrastusten päälle ravaamaan missään Riitan ratsastuskouluilla Ilmajoen tuolla puolen. Ei siinä pitänyt olla mitään hymyilemisen arvoista.

    ”Four-Leaf Clover”, Milan sanoi taas, enkä ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti. ”Näet minua.”
    ”Tä?”
    ”Se ihan arvokas kenttäkisa.”
    ”Mitä siitä?”
    ”Mm, koko vuoden tähtäsimme siihen, vai mitä Biffe? Koko vuoden”, Milan kertoi hyväntuulisena, mutta vaihtoi sitten lennosta sävyn teeskennellyn surulliseen. “Sitten sä vammautit mut…”
    ”Mä en nyt tiedä mitä sä haluat. Vahingonkorvauksia? Mä en keksi mitä mä voin vielä tehdä–”
    ”Mä päätin sä ratsastat mun puolesta. Koska Biffe ei mene välistä.”

    Nauroin ja pudotin suan siniseen sankoon, jossa Biffen harjoja säilytettiin. Mikä vitsi. Milan ei kuitenkaan nauranut kanssani, vaan hymyili vienosti ja nojasi avoimen karsinan oveen. Kun vakavoiduin peloissani, hän kallisti päätään. Ei kai se hullu oikeasti luullut, että minä voisin osallistua kylmiltäni kenttäkisaan? Ei kun — kyllä se taisi luulla!

    ”Älä nyt viitti”, tuhahdin niin kuin vielä uskoisin Milanin vitsailevan.
    ”Tule”, Milan vain sanoi. ”Jalkaa sattuu. Haluan sä tulet meille kahville. Suunnitellaan.” Sitten hän lähti kävelemään Hopealinnan varustehuoneeseen kepeästi kuin olisi tanssija eikä jalkavaivainen.
    ”Siksi sä siis oot teeskennelly näin kauan että suhun sattuu…” mutisin saatuani Milanin kiinni käytävällä harjasankoineni.
    ”Mitä?”
    ”Siksi sä esität että leikisti –”
    ”Ei mä esitä. Ai ai. Sattuu.”
    ”Lopeta nyt jo kun–”
    ”Okei. Ei satu. Mutta mikä on pelleily että sä ei ota enää hevosta? Koska sitten sä ainakin menet muiden hevoset kanssa.”
    ”Mä en oo koskaan hypänny kilpaa”, huomautin painokkaasti.
    ”Älä valehtele mulle. Susi, mä luin sun tilastot. Sinä menit kenttää vuosi kakstuhatta ja yhdeksän asti.”

    Milanin taustatutkimus tuntui paljon pahemmalta jääsuihkulta kuin kenttäkisaan puoliksi pakottaminen. Työnsin harjasangon paikalleen. Milan hyräili sitä samaa tuntematonta sävelmää, jota hän usein tapasi hyräillä. Hän lähti taas käytävää pitkin edelläni. Tiesin tarkasti, että tulospalveluista löytyi tuloksia vain vuodesta 2011 eteenpäin, kun haki nimellä Oskari Susi. En sanonut mitään koko matkalla autolle, jossa Milanin jalka koki ihmeparantumisen hänen istuessaan kuskin paikalle.

    ”Aiotko sä pakottaa mut kisaamaan?” kysyin epävarmasti. Mistä sen tietäisi, vaikka nyt alkaisi kiristys.
    ”Ei”, Milan vastasi hyväntuulisesti ja väänsi radion LOOPille. Hetken puhumattomuuden jälkeen hän jatkoi: ”mä ei kerro kenellekään, jos sä siis sitä murehdit. Vaikka aika ikävää sä luulet mä oon semmonen.”
    ”En mä tiedä mitä mä luulen.”
    ”Mä toivoisin sä kisaat. Sä olit lupaava junnu ja nyt sä ei voi olla oikeasti ilman hevosta. Ja mulla ei ole kun kenttähevonen.”
    ”No katotaan. Mutta sitten Biffe saa luvan tulla Hopiavuoreen. Mä en ala ajeleen missään Riitan siellä niin.”
    ”Miten ajattelit me saadaan Eetun lupa?”

    Hymyilin Milanille.

    ”Ajapa sittenkin Hopiavuoren Ritvan luo äläkä teille, niin mä soitan nyt saman tien mun iskälle. Luulisi, että se on helppo homma järjestää.”
    ”Sä kelju äijä, Oskari!”

    • #7669 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Aijaijai, mitä Eetu nyt saakaan niskoilleen! Ja vielä ilmeisesti Olavi Suden ja äitinsä siunaamana… Eihän se raasu osaa sanoa ”ei” ja tällä hetkellä taitaa olla sekä tallissa että pankkitilillä tilaa ainakin yhdelle hevoselle ja sen tuomille tuloille. Raha ei tunnetusti haise, ei edes serbialainen euro. Voi Eetuparka.

      Sen sijaan tuo Oskarin mystinen salaisuus ennen vuotta 2011 jäi kaivelemaan. Minulla on teoria, mutta nähtäväksi jää, että lienenkö sen kanssa ihan hakoteillä.

  • #7681 Vastaus

    Milan
    Osallistuja

    Four-Leaf Clover

    Biffellä oli väliaikaismajoitus jonkun Joelin luona ja talli oli kamala. Homeen saattoi haistaa tallikäytävällä, mutta erityisen vahvana satulahuoneessa. Varusteillekaan ei ollut oikein tilaa, joten aikansa satulaa liian ahtaaseen tilaansa sullottuaan punakorvainen Oskari kyllästyi ja riuhtaisi sen äkäisesti takaisin syliinsä.

    ”Aiva sama säilyttää kuljetusautossa”, Oskari jupisi minuun katsomatta, nosti Biffen harjasangon käsivarrelleen ja marssi takaisin tallikäytävälle. ”Pitää kuitenkin pakata se taas huomenna. Ja pilalle se täällä kuitenkin menee…”

    Seurasin Oskaria ulos mitään sanomatta. Hänelle oli jo varmasti selvää, ettei minun ennen kipeää jalkaani enää mikään vaivannut, mutta sain silti koko ajan täyttä palvelua. Vaikka tämä oli Oskarin kilpareissu, hän raahasi itse paitsi kaikki Biffen tavarat, myös minun kahvini joka huoltoasemalla ajomatkalla ja vielä kisoissakin. Hän oli tehnyt sen omaan rauhallisen hiljaiseen tapaansa, mutta nyt hän puri hampaitaan yhteen, rypisteli huuliaan sekä otsaansa ja tempoi tavaroitakin vihaisesti. Pikkuruisen pihan poikki käveltyään hän sulloi satulan Biffeä varten lainattuun ja jo autosta tälle illalle irrotettuun kuljetusautoon ja läimäytti oven kiinni. Sitten hän sentään vilkuili jo ympärilleen, mutta rypisti taas otsansa skannattuaan haat tyhjiksi. Ymmärsin, miksi Oskari oli pahalla tuulella. Silti hän oli väärässä.

    ”Sama kai se on sit lähtee sinne kämppään nukkumaan”, Oskari murisi kuin mörkö.
    ”Mm, ei mun mielestä”, vastasin.
    ”Mitä ei sun mielestä?”
    ”Ole sama mennä murjottamaan siihen mökille.”
    ”Mä sanoin nukkumaan.”
    ”Kello on kahdeksan, Oskari. Ei myöhä. Mennään ostetaan yks kalja.”
    ”Mä en halua kaljaa.”
    ”Mennään sitten kävellään. Ajetaan johonkin kivaan paikkaan.”
    ”En mä halua.”
    ”Mä ei anna sä murjottaa iltaa ja ratsastaa mun hevosen kaa vihaisena huomenna.”

    Oskari loi minuun synkän katseen, mutta ei vastannut. Hän marssi ohitseni auton kuskin paikalle. Vaikka minä yleensä ajoin, kiersin kiltisti toiselle puolelle. Saattaisi olla loppujen lopuksi huono idea pakottaa Oskari kävelylle tai kaljalle. Jos hän ajaisi mökille majoitukseemme, sitten ajaisi. Voisin istua vielä hetken vaikka kuistilla.

    ”Mihin ajetaan?” Oskari kysyi autossa, vaikkakin äksysti.
    ”Johonkin. Käännytään tonne. Katotaan mihin pääsee.”

    Synkkä seuralaiseni käänsi auton hieman kuoppaiselle soratielle ja painoi kaasua. Rajoitus näkyi olevan neljäkymmentä, mutta tie oli hyvää ja Oskari vihainen, joten ajoimme reipasta kuuttakymppiä. Näkyi mäkiä ja metsää. Pohjois-Pohjanmaa näytti aika erilaiselta kuin Etelä-Pohjanmaa. Silti sen Joelinkin tallin ympäristössä oli mukavan vihreää ja ilmakin oli lämmin ja kaunis.

    ”Mä arvasin ettei meidän olis pitäny tulla”, Oskari sanoi hiljaa, kun ainakin parikymmentä minuuttia oli ajettu.
    ”Ai? Ihan kivan näköistä tässä on ja –”
    ”Siis ollenkaan. Tänne. Kisaamaan.”
    ”Ja miksi ei?”

    Oskari puri alahuultaan ja piti katseen tiukasti tiessä, vaikka se oli niin suoraa ja hyvää, että hän olisi ihan hyvin voinut vastata katseeseeni. Hän ajoi melkein kokonaisen kilometrin ennen kuin vastasi.

    ”Mä arvasin että mä mokaan nää kisat.”

    Hengitin syvään. Oskari oli sijoittunut kahdeksanneksi kouluosuudella ja sen jälkeen kahdeksanneksi esteosuudella. Jo ennen kuin koulusijoitukset julkaistiin, hän oli ollut ensin murheellinen ja sitten äkäinen. Tänään, estepäivänä hän oli ratsastanut kuin olisi luovuttanut jo valmiiksi. Olin pitänyt suuni kiinni ja seurannut huolissani, ryhtyisikö hän kostamaan hevoselle tyytymättömyyttään, mutta niin ei ollut käynyt kumpanakaan päivänä. Biffe ei ole välkyin poni: se ei ollut tainnut edes huomata, että Oskaria painoi jokin, sillä se oli hoidettu tavanomaisen hellästi traileriin, trailerista tämän jonkun Joelin hakaan ja sieltä äsken karsinaan. Oskari oli kuitenkin jatkanut kiukuttelua koko ajan ja torjunut kaikki kysymykseni kisoista. Viimein olisi aika takoa Oskariin vähän järkeä, sillä hän oli ensimmäistä kertaa ottanut itse kilpailut puheeksi.

    ”Miten niin mokaat?”
    ”Pyöristettynä kuuskyt mitä, yheksän prossaa”, Oskari mutisi. ”Kahdeksas sija. Ne esteen kämmit mä voin ymmärtää, mutta voi vittu…”
    ”Ethän sä kiroa!”
    ”Nyt kiroan!”
    ”Se oli niinjaniin monta, mitä se nyt oli –”
    ”Kuuskytyheksän.”
    ”Kuuskytyhdeksän prosenttia ratsastamassa vieras hevosen kanssa ilman tarpeeksi treenit”, sanoin niin vakuuttavasti kuin osasin Oskaria silmäkulmastani vilkuillen.
    ”Kuuskytyheksän prossaa jossain helpossa A:ssa!” Oskari parahti ja lopetti silmiensä räpyttelyn kokonaan. Hänen suunsa ei ollut enää äkäinen mytty, vaan rennompi ja murheellisempi.
    ”Hevosen kanssa kenen taso helppo A! Korkeintaan vaativa B!” Melkein olisi naurattanut, jos Oskaria ei olisi itkettänyt. Tuntui kuin Oskari olisi tahallaan halunnut olla huonolla tuulella.
    ”Älä virnuile. Mun taso on jonkin verran eri kun helppo A.”
    ”Mhm ja mä olen oikeasti hauska, mutta sä ei osaa serbiaa ja ei edes venäjää niin sä ei koskaan tiedä. Olosuhteet on että sulla helppo A -tasoinen hevonen jota sä ei tunne. Sä ei voi tehdä paremmin tällä kertaa.”
    ”Joo mut–”
    ”Lopeta nyt sitte tämä murjotus. Meni tosi hienosti. Seuraavaksi sä menee maastokoetta hyvällä tuulella ja katotaan miten menee. Sitten menemme kotiin, mietimme miten seuraavaksi paremmin tehdä.”
    ”Seuraavaksi…”

    Oskari hinkkasi nyrkeillä silmiään vuoron perään, mutta alkoi taas räpytellä niitä normaalisti. Auton vauhti hidastui. Ensimmäistä kertaa Oskari näytti katselevan ympärilleen ja vilkaisi nopeasti ja salaisesti minuakin.

    Pohjois-Pohjanmaalla toden totta oli kaunista. Taivas oli oranssi ja punainen siellä, missä sitä näkyi. Kaivoin autoni hansikaslokerosta tupakka-askin.

    ”Pysäytä toi pellon kohtaan jos voi.”
    ”Mä en tienny et sä poltat”, Oskari sanoi tavallisen rauhallisella äänellään.
    ”Katso mun hampaat”, kehotin hymyillen, kun Oskari pysäytti auton. ”Luuletko sä mä varsinaisesti poltan?”
    ”Ja nyt ajattelit alottaa täällä sääskien keskellä?” Oskari ihmetteli, mutta ponki ensimmäisenä meistä ulos sinne sääskien keskelle.
    ”Yksi vaan. Otatko sä? Vaikka nämä on aika, mitä se nyt sanotaan… Kun purut jo putoaa pois.”
    ”Kuivia. En mä halua. Nopeesti nyt. Sääsket oikeesti syö mut.”

    Kun minä hidastelin tupakan kanssa, Oskari alkoi puhua kilpailuista. Esteosuuden hän ohitti olkiaan kohautellen ja tuumasi, ettei ole hypännyt sataan vuoteen kunnolla. Kouluosuuteen hän paneutui kuitenkin niin juurta jaksain, etten ymmärtänyt enää kaikkea hänen puhettaan, eikä hän puolestaan huomannut minun tumpanneen tupakan jo aikoja sitten. Istuimme autoni konepellillä ja katselin, miten Oskari piirsi rataa käsillään puhuessaan. Hänen ilmeensä oli välillä ankara hänen osoitellessaan minulle näkymättömiä kohtia ilmeisesti itse näkemällään kouluradalla, ja välillä hän nyökytteli suorastaan hyväntuulisesti analysoidessaan toisia kohtia.

    ”Pitäisikö mennä?” kysyin, kun oli ollut hetken hiljaista ja kuvittelin rata-analyysin loppuneen.
    ”Älä nyt hätäile, kun mä kerron ensin tän toisen puolen rataa”, Oskari komensi ihan tosissaan, eikä tainnut enää tulla niin kauheasti sääskienkään syömäksi.

    Biffe ei ollut Oskarille sopiva hevonen, mutta ratsastaminen oli Oskarin juttu. Näkihän sen siitä, miten hän antoi kuvitteellisia ohjasapuja puhuessaan ja elehti ranteillaan kertoessaan juurta jaksain joistain Biffen jalkojen liikkeistä. Olin saanut Oskarin kilpakentille, ja jos kilpailun viimeinen osakoe ei olisi ihan hirveä katastrofi, hänet saisi varmaan palaamaan kilpailuihin toisenkin kerran. Siitä eteenpäin tarvitsisin kuitenkin apua, enkä uskonut, että edes itse Ritva Hopiavuori voisi minua auttaa. Millä ihmeellä saisin Oskarin ymmärtämään, että hänen oli hankittava uusi hevonen edes kilpailuihin, vaikka hän ei omaa enää haluaisikaan?

  • #7698 Vastaus

    Oskari
    Osallistuja

    Tuloksia saatiin odottaa aiika kauan, ja ne vaikuttivat tarinan kulkuun. Tässä sitä siis ollaan. 😀

    Four-Leaf Clover, osa 2

    Radalle meneminen oli vaikeaa. Tiesin ratsastaneeni samanlaisia ja korkeampiakin esteitä joskus kenttäkilpailun osakokeessa, mutta siitä oli jo kauan. Minä olin kouluratsastaja. Esteet olivat valtavia. Ja valtavan kiinteitä ja vaarallisia! Sitä paitsi olin juuri mokannut jopa koulukokeen.

    ”Ei murehdi menneitä yhtään, Oskari!”

    Rataestekokeen menestyksellä ei ollut merkitystä, mutta kouluradan epäonnistuminen kirveli taukoamatta. Yritin ravistaa sen pois. Milan tahtoi välttämättä puntata minut hevosen selkään. Biffe katseli maastoesteradalle kaula rusetilla, kun ei muuten nähnyt. Sen korvat olivat pystyssä. Vatsaani sattui.

    ”Selkä suoraan Oskari! Mitä on pahinta että voi tapahtua hä?”

    Vaikka mitä voisi tapahtua! Voisin pudota. No, jos niin kävisi, pahimmassa tapauksessa ambulanssi veisi minut sairaalaan, jossa minut paikattaisiin. Harvemmin helpoissa kenttäkisoissa kuolee heti. Kauheinta ei kuitenkaan olisi putoamisen vammoista parantuminen, vaan se, että kaikki näkisivät. Tuolla menee Oskari Susi, joka häviää jopa helpot kenttäkisat. Tuo on se Oskari Susi, joka hankki kalliin hevosen ja pilasi sen, ja vielä hän kehtaa näyttää naamaansa täällä. Jos minulla menisi huonosti, katsojat arvostelisivat minua kylmän huvittuneina. Toisaalta jos minulla menisi hyvin, he arvostelisivat silti. Jaa että pitää tulla tänne helppoja kenttäruusukkeita hakemaan kakaroilta ja suokeilta, kun ei enää pärjää oikeissa kisoissa. Se on se Oskari Susi, joka ei montaa kisaa mennyt sillä huippuhevosellaan, jonka tappoi.

    ”Oskari kato mua.”

    Kohdistin katseeni Milaniin. Hänen toinen kätensä lepäsi Biffen kaulalla ja toinen minun polvellani. Hän hymyili. Joka ainoa osakoe oli mennyt päin seiniä ja silti Milan hymyili. Hän olisi voinut ratsastaa Biffen voittoon vaikka takaperin satulassa istuen, kun kyse oli tällaisista luokista. Sitä paitsi Milan oli Biffen kanssa kaunis pari.

    ”Se menee hyvin. Kato mua Oskari. Unohda kaikki edellinen kisa.”
    ”En mä pysty tähän.”
    ”Kyllä sä pysty. Kuuntele. Sä teit tämä ennenkin. Nyt mene lämmittele, sitten mä kerron aina mitä sitte. Nyt vaan lämmittele. Ei mitään muuta.”
    ”Mä en saa happea!”
    ”Kyllä sä saa happea. Aina kun sä ei saa happea, sä katso mua. Sitten sä aina saa happea.”
    ”Okei…”

    Kuuntelin Milania hyvän aikaa kuin robotti. Lämmittele hevonen, Oskari. Nyt tule tänne, Oskari. Nyt istu ja nojaa taaksepäin. Silmät kiinni, Oskari. Luota minuun. Nyt on aika. Nyt mene. Voita ne, Oskari!

    Epäröin vielä kerran kun meitä kuulutettiin Biffen kanssa aloittamaan. Milan käski luottaa häneen, ellen luottaisi itseeni. Hellon ärsyttävästi ilmehtivät kasvot kävivät mielessäni. Voiko Milaniin luottaa oikeasti sen jälkeen, miten hän oli valmis syöttämään susille sen, jonka piti olla hänen tärkein ihmisensä? Karistin Hellon mielestäni ja katsoin Milania. Hän hymyili ja nosti leukaansa ylös sen merkiksi, että niin minunkin kuului tehdä. Ole taas Oskari Susi. Purin hampaat yhteen niin että sattui ja maailmasta katosi kaikki muu paitsi ensimmäinen este. Piru vie jos en tuota yhtä ensimmäistä estettä hyppää koko luokan parhaiten. Koska mehän menemme sen Biffen kanssa täydellisesti.

    ”Miltä tuntui?” Milan kysyi neutraalisti, kun ojentautui ottamaan innosta pärskivän hikisen Biffen vastaan. Istuin yhtä hikisenä sen selässä.
    ”Hyvältä!” vastasin ja katsoin vasta sitten tulostaulua. Virnistin Milanille, kun huomasin olevani hyvässä johdossa vielä siinä vaiheessa.
    ”Se näytti hyvältä”, Milan myhäili. ”Tule. Mä ostin sulle doctor pepper.”
    ”No kiitti…”
    ”Äh ei ole tuon värinen Oskari! Kyllä mä tiedän sä juot Fantan. Mä ostin sulle Fanta ja mulle doctor pepper, en mä ole hullu!”

    Seurasin tulostaulua hörppiessäni Fantaa ja harjaillessani Biffeä. Pidimme kärkeä koko sen ajan. Olin voittaja vielä kun lähdin käymään vessassa, ja yhä kärjessä kun palasin sieltä. Kukaan ei ollut mennyt ohitse, kun oli enää kolme ratsukkoa jäljellä.

    ”Mä voitin, Milan”, sanoin siinä vaiheessa, kun viimeinen ratsukko oli puolessa välissä rataansa.
    ”Niin”, Milan vastasi ja hymyili. ”Tietenkin.”

    Milanin reaktio oli niin laimea, että tarkastin tulostaulun uudelleen ja luin nimeni oikein kirjain kirjaimelta. Kyllä siellä luki Oskari Susi ja Bifrons. Teki mieli tuulettaa, mutta ei kehdannut. Olihan tämä pieni ja merkityksetön kilpailu. Silti se oli ensimmäinen voittoni pitkään aikaan…

    Biffelle oli laitettava uudelleen kevyt varustus, jotta sillä voisi mennä palkintojenjakoon. Joka osakokeeesta sai sillä kertaa erikseen ruusukkeen. Suorituksemme Biffen kanssa eivät millään riittäisi koko kenttäkisassa sijoittumiseen, joten kokonaistuloksien laskemista oli turha jäädä odottamaan, mutta silti. Tuntui, etten saisi hengitettyä enää, kun me saimme oman pienen osakoeruusukkeemme. Oli kuin sydämeni olisi paisunut ja vienyt kaiken tilan keuhkoiltani. Minä halusin kilpailla. Minun oli saatava kilpailla.

    Kun näkökenttäni mustui reunoiltaan, muistin katsoa Milania. Hän hymyili ja nosti taas hitaasti leukaansa. Nostin itsekin pääni pystyyn, kun sain ratsastaa takaisin Milanin luokse. Minä olin taas Oskari Susi, tai ainakin minusta tulisi vielä Oskari Susi.

    ”Pari viikot niin on se Norjan kisa”, Milan sanoi iloisesti, kun Biffeä hoidettiin matkustuskuntoon.
    ”Mikä Norjan kisa!”
    ”Sommer… No ei väliä. Tämä iso Norjan kisa johon sä lähtet”, Milan höpötti niin kuin asiasta olisi muka keskusteltu joskus aikaisemmin. ”Ai mä unohtaa kysyä sulta? No Oskari, haluat sinä lähteä Norjaan kilpailemaan vai pakotat mua jalka kipeänä menemään, yhyy?”

    Vilkaisin Biffeä, joka tuijotti trailerin kylkeä niin kuin se olisi jollain tapaa mielenkiintoinen. Sitten katsoin Milania, joka tärisytti alahuultaan ja esitti sormellaan kyyneltä, joka muka vieri hänen poskeaan pitkin. Norjan kisat olivat Milanin tuntien taas kenttää, mutta kisa kuin kisa. Biffe ei ollut hevosista älykkäin, mutta se oli kilpaikunnossa. Tältä se tuntuikin, kun oli edes vähän innostunut elämästään. Melkein kuin olisin unohtanut…

    ”Mikä luokka?”
    ”Yksi tähti luokka. Sama että tässä kisassa.”

    Rypistin nenääni. Muutaman sentin ero esteissä ei tuntunut missään mihinkään suuntaan, mutta koululuokka saisi olla vaativampi. Oli noloa hävitä helpoissa luokissa.

    ”Voimme siirtää kaksi tähti luokkaan”, Milan sanoi ovelasti.
    ”Meneekö Biffe kolmea?”
    ”Menee neljää. Mutta kun sä sanoit sä aloittelija, niin…”
    ”Sä oot kelju äijä. Mä meen sinne jos sä ostat mulle kaikki ruuat.”
    ”Kyllä se sopii. No niin Oskari, laita kiinni hikka niin menemme.”
    ”Haka.”
    ”Niin.”
    ”Mun olis pitäny pyytää enemmän ku ruuat kun sä suostuit noin helposti.”
    ”Kyllä. Mä olin varautunu paljo pahempi. Olisit saanu vielä vaikka mikä.”

    • #7699 Vastaus

      Camilla
      Valvoja

      Onnea Susi! Alussa oli tuttu harmistunut Susi, mutta oli ihanaa lukea Sudesta, kun hän onnistuu taas kaikkien epäonnistumisen jälkeen ja löytää uskoa itseensä.

  • #7734 Vastaus

    Oskari
    Osallistuja

    Oskari Pupu

    ”Näytä se ruusuke vielä.”

    Oli vähäsen noloa vetää iso ruusuke kirjekuoresta toista kertaa. Näytin sen kulmaa Milanille seisten tahallani niin, ettei Biffen karsinalle nähnyt kukaan muu. Olin laskenut tulleeni Four Leaf Cloverissa kokonaispisteissä toiselle sijalle, vaikka en ollut voittanut yhtäkään osakoetta — mutta olinkin voittanut. Puolella pisteellä, mutta silti. Viralliset tulokset oli julkaistu vähän aikaa sitten, mutta en ollut viitsinyt tarkistaa niitä, sillä olin ollut varma, ettei ruusuketta ole tulossa. Sitten se olikin ollut aamulla kuoressa keittiön pöydällä, kun Camilla oli hakenut postin. Olihan se vähän tympeää saada se sillä tavalla, hiljaisesti postissa ja niin paljon kisojen jälkeen, mutta silti… Mutta silti…

    ”Näytä nyt se kunnolla! Ei se ole mitään huumeen pussi, se ruusuke!”
    ”Hys! Joku pian luulee että…”
    ”Että sä huumeissa? Oskari, kukaan ei usko vaikka sä väittää suoraan kaffilla.”

    Annoin Milanille koko kuoren, kun hän ojensi kätensä. Otin häneltä suan, jota hän piteli ja ryhdyin harjaamaan Biffeä jotain tehdäkseni. Hevonen seisoi nätisti paikoillaan. En malttanut sanoa Milanille, että yleensä Hopiavuoren hevosia harjattiin suulissa, ettei pöly pyörisi kaikkien keuhkoissa. Ehkä Milankin tiesi sen. Olisin itsekin vältellyt suulia, jos suurin osa tallilaisista olisi luonut minuun sellaisia katseita kuin Milaniin ja Biffeen luotiin. Eetun vihan saattoi tavallaan ymmärtää, mutta suurin osa muistakin supisti suutaan kuin huomaamattaan, kun Milan tuli. Kaiken lisäksi Eetun inho näytti kohdistuvan myös Biffeen, joka ei taatusti ollut myynyt kenenkään poikaystävää, varsinkaan omaansa, poliiseille puolestaan niin kuin Milan.

    ”Hieno”, Milan sanoi kun Biffe oli jo harjattu. Hän ojensi minulle ruusuketta ilman kuorta.
    ”Se on vähä niinku Biffen oikeastaan”, vastasin ja tartuin kaviokoukkuun sekä nopeasti Biffen jalkaan.
    ”Ei me voida ottaa, se niin iso”, Milan sanoi vakavasti. Tunsin miten hän asetteli ruusukkeen selkäni päälle.
    ”Mulla on monta ton kokosta”, kerroin Biffen kaviolle.
    ”Leuhka äijä, Oskari!” Milan nauroi.
    ”Ei kun mä tarkotin et sä voit ihan hyvin ottaa sen Biffelle!”
    ”No joo joo. No kiitos. Biffellä ei… Mä ei ole saanut näin isoa ruusuketta ikinä.” Milan poimi kevyen ruusukkeen vieläkin kevyemmin selkäni päältä.
    ”No se kertoo vaan siitä et tää on sun eka kilpahevonen ja vielä nuori.”
    ”Tai sitte ratsastajan taidoista. Okei Oskari! Pois siitä, mä laittan satulan. Siinä sopivasti vielä sun pikkujaloille lyhyet jalustimet. Treenaamme seuraavalle kisalle!”
    ”Mulla on pidemmät jalat kun sulla.”
    ”Se että mulla lyhyet jalat, ei muuta sitä sulla pikkujalat, hus nyt!”

    Väistyin pois Milanin tieltä. Hän ei teeskennellyt enää kipeää jalkaa, mutta oletti minun silti ratsastavan Biffellä. Vähän sen takia Biffe oli muuttanutkin Hopiavuoreen, eikä Riitan ratsastuskoululle, jossa Milan olisi maksanut huomattavasti korkeampaa vuokraa ja saanut huomattavasti kiltimpää kohtelua. En tiennyt, miten voisin enää mitenkään kertoa hänelle, että… Miten voisin kaiken tämän jälkeen sanoa, että…

    ”Et kai sä pelkää esteet, Oskari? Sä tulit Norjassa yhdeksän.”

    Nielaisin. Eetu oli houkutellut minua ratsastamaan Jussilla kilpaa. Kun olin yrittänyt kieltäytyä, hän oli komentanut minua miettimään ensin. Norjassa ei ollut mennyt hirveän hyvin — yhdeksäs sija esteillä oli paras saavutukseni siellä — ja olinkin ajatellut hylätä Jussin lopullisesti piakkoin. Sitten ruusuke oli tullut postissa. Tuntui kuin tietäisin taas, mihin kuulun. Arvokisoja voittamaan, tietenkin. Biffe oli hyvä perushevonen, mutta ei yhtään mitään Jussiin verrattuna…

    Mutta kun Jussin valitseminen tekisi Milanista surullisen, se olisi ihan liian kova hinta muutamasta typerästä lisäruusukkeesta. Ja olihan minulla voittoja jo. Kun kilpakumppanit olivat Jussin tasoa ja minun ratsuni Biffen tasoa, se kuitenkin tarkoitti voittojen kuuluvan suurimmaksi osaksi edelliseen elämään.

    Katsoin Milania silmiin ennen kuin vastasin. Viis siitä mitä Milan oli joskus monta vuotta sitten paniikissa tehnyt ja mitä tallilaiset hänestä ajattelivat. Hänen katseessaan ei ollut mitään pahaa, vaikka hän teki kiusaa.

    ”No totta kai minä esteitä pelkään! En mä oo mikään hyppääjä!”
    ”Sä hyppääjien sukua. Vai sä sitten Oskari Pupu?”
    ”Kyllä pupukin osaa hypätä.”

  • #7946 Vastaus

    Milan
    Osallistuja

    Kaverit

    Biffen askel oli tarmokas, kun hain sen tarhasta. Sillä oli ollut hyppytreeni edellisenä päivänä, mutta ilmeisesti se oli palautunut siitä hyvin. Sen pää ei nyökytellyt liikaa käynnissä. Molemmat takajalat polkivat niin hyvin sen rungon alla kuin hitaassa käynnissä mitään tekemättä sillä hevosella yleensäkin, ja etujalkojenkin askel oli tavanomaisen mittainen. Selkäänsä se ei käyttänyt, mutta eipä sillä ollut talutuksessa tapanakaan.

    Pysäytin hevoseni ohjaamalla sen niin lähelle suulin oviaukon reunaa, ettei se päässyt säntäämään siitä ohitse. Kiinnitin sen toiselta puolelta ennen kuin annoin sen siirtyä keskemmälle. Sitten astuin muutaman askeleen sivummalle ja katselin sitä. Hitsit, kun suulin tallipihan puoleinen pääty vietti niin pahasti alaspäin. Oli mahdotonta sanoa, seisoiko Biffe normaalisti. Se piti painoaan tosi edessä, mutta todennäköisesti se johtui ylämäestä. Kaviot ainakin olivat hyvässä asennossa ja jalat linjassa toistensa kanssa. Häntäkin oli ihan tavanomaisessa rennossa asennossaan, ja se oli kaikkein paljastavin asia Biffen kunnossa. Se oli sellainen, että se roikotti häntäänsä tiiviisti takapuoltaan vasten, jos sen selkä oli kipeytynyt treenistä.

    ”Mitä se Milan ihailee?”

    Se oli se lyhyt tyttö, Alex. Hänellä oli Tetris suulin toisessa päässä. Sen häntä oli vinossa ja koko hevonen nojasi aavistuksen verran vasemmalle.

    ”Anteeksi. Päivää”, sanoin. Ei pitäisi olla niin ajatuksissaan, että ei huomannut tervehtiä. Alex nimittäin aina tervehti, enkä halunnut pilata välejäni niiden harvojen kanssa, jotka edes katsoivat minun suuntaani Hopiavuoren hevostallissa.

    ”Onko treeni edessä?”
    ”Mitä?”
    ”Menetkö kentälle harjoittelemaan?”
    ”Ei. Hän hyppäsi eilen. Me kävellen mennään.”
    ”Ai jaa! Sittenhän sä voisit lähteä maastoon meidän kanssa!”

    Se kuulosti kieltämättä houkuttelevalta tarjoukselta. Olisi ihanaa ratsastaa rauhallisesti maastopoluilla jonkun toisen ratsukon seurassa sen sijaan että kiertäisin kentällä rinkiä kahdestaan Biffen kanssa. En kuitenkaan antanut itseni innostua tippaakaan. Suurin osa Hopiavuoresta ei olisi tahtonut minua maastoon.

    ”Kuka on me?” kysyin mahdollisimman kepeästi.
    ”Mä ja Ilona, ja Tetris ja Typy”, Alex vastasi iloisesti ja hymyili niin että hänen etuhampaidensa välissä oleva rako näkyi.
    Huomasin nostaneeni pääni pystyyn samalla tavalla kuin Biffe nähdessään Mielikin. Se tuntui inhoavan erityisesti pieniä koiria. Suhtautuminen minuun ei ainakaan paranisi, jos hevoseni alkaisi polkea koiria kavioihinsa. Alexinkaan ei olisi tarvinnut polkea ketään kavioihinsa.
    ”Se sopii Oskarille kans?” varmistin viileästi.
    ”Nii siis Oskari — miksei muka sopisi? Mä luulin että te ootte muutenkin kavereita.”
    ”Niin”, nyökkäsin, ja lisäsin ajatuksissani: te ilmeisesti sittenkään ette ole.

    • #7947 Vastaus

      Camilla
      Valvoja

      Auts Alex! Jos vain Camilla olisi seissyt nurkan takana, hän olisi pureskellut hampaitaan yhteen tai ollut täysin asiasta tietämätön, sillä ei Camilla taida tietää, vaikka he yhdessä asuvat. Ihmetellyt, mikä uusi ihminen on taas talliin ilmestynyt. Ai hitto, Milanin toisiksi viimeinen kommentti sai miehen pisteet nousemaan silmissäni! Ehkä Milan ei ole niin viheliäs tai ehkä hän on oikeasti kasvanut ajan saatossa.

  • #9698 Vastaus

    Milan
    Osallistuja

    Ei tule Hannabytä

    ”Miten niin et ole tulossa? Mitä? Mikset muka tuu? Täytyyhän sun tulla. Mitä sä meinaat? Hä? Mikä sun on?”

    Oskarilla oli niin paljon kysymyksiä, että Biffen laukan lyhentämisestä ei tullut mitään ja jouduin ohjaamaan sen esteen ohitse. Onneksi se oli niin erinomainen hevonen: vähäsen tyhmä, sellainen, joka ei kysellyt perusteluja. Taputin sen kaulaa ennen kuin hidastin sen käynnin kautta raviin.

    ”Olisi hommia tässä”, sanoin Oskarille, joka roikkui Kissin suitsissa lähtemättä kentältä yhtään mihinkään, vaikka oli lopettanut ratsastamisen jo ainakin vartti sitten.
    ”Hannabyn kisat on vaan kerran vuodessa!” tummatukkainen mies parkui ja levitteli käsiään niin että hänen hevosensakin katseli häntä korvat kysyvästi törröllään. Se ei ollut yhtä hyvä hevonen kuin Biffe, mutta ihan mukava kuitenkin.
    ”Joo. Mulla ei ole tänä vuonna rahat. Mä sanoin jo.”
    ”Mä lainaan sulle.”
    ”Ei sulla ole niin paljon. On matka–”
    ”Mennään kimppakyydeillä!”
    ”–majoitaminen–”
    ”Jaetaan huone!”
    ”–ilmoitusmaksaminen–”
    ”Mä lainaan siihen!”
    ”–kaikki ylimääräinen.”
    ”Kyllä se järjestyy! Milan ihan oikeesti!”

    Biffe pysähtyi Oskarin eteen. En viitsinyt huutaa kentältä sitä, mitä aioin seuraavaksi sanoa. Katselin Oskaria hetken. Hänellä oli tosi hienot ratsastussaappaat. Hiukset eivät juuri koskaan ehtineet kasvaa liian pitkiksi. Ei hänkään rikas ollut, mutta tuli kyllä toimeen niin, että pystyi harrastamaan hevosia ja kilpailuita niin paljon kuin halusi.

    ”Mulla on kahdeksankymmentä sentit tilillä”, sanoin rauhallisesti. ”Mä ostan sen kanssa tänään yks Pirkan burgeri ja syön sen. Mä ei voi nyt reissata ympäri hevosen kanssa.”

    Oskari avasi suunsa. Sitten hän sulki sen. En väistänyt hänen sirrisilmäistä katsettaan, vaikka mieli teki. Hänellä oli tapana tuijottaa tuolla tavalla, kun epäili minun valehtelevan, ja jos tuijotin takaisin, hän uskoi minua, vaikka joskus sanoisinkin jonkin valkoisen valheen.

    ”Mene nyt. Anna mä ratsastan tämä nyt.”
    ”Puhutaan illalla”, Oskari tokaisi ja osoitti minua painokkaasti sormellaan. ”Et karkaa mihkään täältä.”
    ”Mä olen sun kyytillä.”
    ”Ai nii joo…”

    Kun Oskari meni, ryhdyimme ravaamaan Biffen kanssa ympäri kenttää. Koko homma piti aloittaa alusta. Kestäisi taas kauan, ennen kuin pystyisin rentoutumaan ja nauttimaan ratsastuksesta. Tämä oli minun maailmani, minun harrastukseni, minun hevoseni. En saisi päästää Vitoria tunkeutumaan mielikuviini täällä, koska hän vainosi minua jo kaikkialla muualla.

    Biffen ravi oli tikittävää ja lyhyttä, kun en saanut istuttua kunnolla. Koetin hengittää syvään. Tuoksui sateelta. Ja hevoselta. Kaikki oli hyvin. Hevonen oli terve. Vuokra oli maksamatta, mutta olihan vasta viides päivä, ja ainakin Biffen vuokra oli maksettu. Kyllä tästä selviydyttäisiin.

    Mutta kun se Vitor…

    Ei huvittanut nostaa laukkaa, kun vatsassa ja päässä kiristi niin kovasti. Tunne oli sama kuin joskus kauan sitten, kun olin vaihto-oppilaana Otsonmäen lukiossa ja samojen valintojen ja päätösten äärellä. Tunsin syvää sääliä nuorta itseäni kohtaan. Jos vielä aikuisenakin Vitor sai peloteltua minua näin, en olisi voinut tehdä toisenlaisia valintoja nuorena. Jos selviytyisin kunnialla tästä kerrasta, antaisin anteeksi nuorelle itselleni, ja sitten pystyisin kertomaan Hellolle, mitä tein hänelle viime kerralla.

    • #9702 Vastaus

      Ilona Eronen
      Osallistuja

      Mitääää mikä ihmeen Vitor?? Ei tämä nyt auttanut yhtään. 😀 Ehdin jo innostua, että nyt saadaan tietää jotain, mutta tulikin vaan enemmän kysymysmerkkejä. Vaadin lisätietoja!!

    • #9708 Vastaus

      Marshall
      Osallistuja

      Etenki viimeisten tekstien ajan, missä Milan on ollut esillä, on tullut esille että sillä ei kyllä kauhean hyvin mene. Tainnut saada itsensä valitettavan syvään kuoppaan. Mutta kuka mikä Vitor?? Vaadin myös lisätietoja!

  • #10174 Vastaus

    Milan
    Osallistuja

    Åland Weekend & pretty privilege

    ”Sun pitää mennä Åland Weekendille”, Hello sanoi otsa rypyssä, kun hölkkäsi suuliin tervehtimättä edes Biffeä sen kummemmin.

    Sydämeni jätti lyönnin välistä, vaikka järki sanoi, ettei välitöntä vaaraa ollut. Jos hölkkäävä Hello oli harvinainen näky, niin niin oli kyllä huolestunutkin. Tietenkin luonnollinen reaktio siihen näkyyn oli pelko. Hengitin syvään nenän kautta ja silitin Biffen kaulaa, vaikka ei se hätkähtänytkään Hellon huolta. Vähän tyhmä hevonen on paras hevonen. Niin kuin Biffe. Se ei aina pidä lukua kaikesta turhasta, mitä sen ympärillä tapahtuu.

    ”Miksi?” kysyin Hellolta, vaikka mittailinkin taas jo Biffen harjaa katseellani. Kyllä, kyllä sitä pitäisi vielä vähän nyppiä. Hännän leikkaisin sitten seuraavaksi.
    ”Koska mä tarvin sinne mun asiamiehen”, Hello sopotti.
    ”Minkä?”
    ”Asia — siis mä tarvin sut sinne tekemään asioita mun puolesta.”
    ”Ja mitä asiat sä haluat mä teen? Mulla ei ole rahat mennä nimittäin.”

    Kamman avulla Biffen niskahaituvat alkoivat näyttää jo kivoilta. Tosi harmi, että sen harja ei kasvanut paksuna ja nättinä. Oskarin Sinttikin oli tullut tallille lyhyeksi kynityn harjan kanssa, mutta sen jouhet olivat jo pidemmät kuin Biffellä. Häntä hevosellani sen sijan kasvoi niin nopeasti, että sitä sai leikata vähän väliä, ettei se laahannut kuraisessa maassa ja huiskinut rapaviiruja hevosparan kylkiin.

    ”Mä vaikka maksan sulle. Tai lainaan, jos sä oot liian ylpeä”, Hello mutisi.
    ”Mitä on niin tärkeä asia Ahvenanmaalla?”
    ”Oskari.”

    Biffen nyppiminen sai jäädä. Hello oli työntänyt kätensä hupparin etutaskuun ja näytti ropeltavan omia sormiaan siellä piilossa. Hänen suurten, hieman ulkonevien silmiensä katse liimautui minun silmiini. Kohotin kysyvästi kulmakarvaani.

    ”Osku lähtee kisaamaan Typyllä –”
    ”Onpa hyvä!”
    ”Ei! Se ei ole nyt välttämättä hyvä, kun kuuntele. Mua vähä hirvittää, että jos se ei pärjääkään siellä, niin mitä jos se ei jotenkin kestä sitä?”
    ”Miksei kestä? Hän on ennen hävinnyt kyllä. Ei ole uusi asia Oskarille.”

    Hello siristi silmiään ja kiristi suupieliään. Hänen koiransa, se tummempi, näytti ihan samalta, kun sitä kiusasi nakilla ja se oli tyytymätön. Hello tapasi silloin aina nauraa ja suukottaa sen inhottavan kylmää kirsua ennen kuin lopulta antoi sille nakin. Olisin voinut suukottaa Hellon kirsua, mutta se oli jo tehty minulle selväksi, ettei niin saanut tehdä. Me emme kulkeneet samalla autolla, vaikka tulisimme samasta paikasta. Me tervehdimme tallilla uudelleen, vaikka olisimme tervehtineet ensimmäisen kerran aamulla sängyllä. Minä en ollut Hellon poikaystävä.

    ”Mieti nyt jos se luulee, että yksi pieleen menny kisa on sama asia kun se, ettei se ikinä-ikinä enää voi ratsastaa kilpaa. Sehän hyppää Suomenlahteen ja antaa virtojen viedä.”

    Nyökkäsin. Totta. Vaikka Pohjanlahteenhan Oskari ennemmin hyppäisi. Jonkunhan sinne piti mennä vähän katsomaan perään varmuuden vuoksi, vaikka varmaan Oskarilla menisi ihan hyvin. Mutta ei minulla ollut nyt rahaa sellaiseen.

    ”Miksi sä ei mene?” kysyin Hellolta.
    ”Koska mä en varsinaisesti oo mikään Oskun sydänystävä. Sä oot.”
    ”Ai — miksei — Alex? Ilona?”
    ”Koska mä en oo varsinaisesti niidenkään sydänystävä, enkä voi mankua niiltä palveluksia. Sulta voin.”

    Sydänystävä. Käännyin muka nyppimään taas Biffen harjaa, vaikka aika valmis se kyllä oli. Hymyilytti.

    ”No?” Hello tuskastui. ”Älä nyt vaan tukistele sitä hevosta, vaan sano että sä meet sinne!”
    ”Biffen täytyy näyttää komeat kisassa, eikö muka? Mä nypin hänet. Kyllä mä menen, mä hommaan rahan jostain.”
    ”Mä voin oikeesti lainata.”
    ”Ei tarvi. Kiitos. Viikonloppu tulee. Mä menen tekeen työt perjantai lauantai.”
    ”…just.”

    Kuulin, että Hello käveli pois. Vedin Biffen harjojen seasta vanhan, kuluneen pyyhkeen, joka oli joskus ollut vaaleansininen, mutta joka nyt oli lähinnä harmaa. Rullasin sen ja asettelin Biffen hännän alle. Tämäkin talli oli pullollaan hevosia, joiden häntiä ei osattu leikata nätisti, mutta Biffe ei kyllä olisi yksi niistä. Sillä, että näyttää kauniilta, saa elämässä yllättävän paljon anteeksi. Pretty privilege on oikea asia. Tuskin sillä Åland Weekendissä luokkaansa voittaisi, mutta on hyvä olla aina siistin näköinen. Hevosenkin.

Vastaa aiheeseen: Biffe
Tietosi: