Etusivu › Foorumit › Päiväkirjat › Tallipäiväkirja 2023
Tämä aihe sisältää 71 vastaukset, 10 kirjoittajaa, ja siihen kirjoitti viimeksi Ilona Eronen 2 päivää, 9 tuntia sitten.
-
JulkaisijaViestit
-
Tallipäiväkirjaan saavat kirjoittaa kaikki. Kirja on avoin myös rekisteröitymättömille käyttäjille.
-
Näin kävi
”Susi!”
Camillan ääni oli joskus niin kuin piiska. Niin kuin nyt. Kelasin nopeasti läpi koko aamutallin hommat. En ollut tehnyt ainakaan mitään kohtalokkaita virheitä. Vasta sitten nostin nokkani näkyviin Jussin karsinan kalterien lomasta.
”No?”
”Toi ei ole normaalia käytöstä.”
”Mikä muka?” epäröin katsellen nopeasti talikkoa piteleviä käsiäni ja puruista pilkistäviä talvikenkiäni. En suinkaan pidellyt talikkoa pikkurilli ojossa. Olin varma, että näytin kaikin puolin normaalilta. Ainakin pipo päässä. Olin unohtanut kammata hiukset.
”Toi noin. Usko jo. Sä et voi olla niin eroahdistunut että seuraat mua joka paikkaan”, Camilla sätti ja osoitteli minua riimunarulla käytävän puolelta.
”Tää on mun työpaikka!” puolustauduin ja huomasin ojentelevani talikkoa niin kuin se olisi kilpi.
”Joo! Ja tänään on sun vapaapäivä! Painu muualle sieltä karsinasta!”
”Mut–”
”Susi. Anna se talikko. Irti.”
”Mä vaan–”
”Irti!! Hyvä! Ja nyt jolkottele tiehes!”Katselin varmuuden vuokseni taakseni, kun pakenin tallikäytävää pitkin. Aina kun katsoin, Camilla osoitti minua talikon piikeillä kulmat kurtussa, mutta ei sentään lähtenyt ajamaan takaa. Pysähdyin suulissa nojaamaan seinää ja katselemaan tallipihan suuntaan. Mitähän nyt?
Olin vältellyt tallia sujuvasti koko joulun ajan. Tai siis Ilonaa. Mutta sitten olin kuitenkin nähnyt Ilonan noin neljämiljoonaa kertaa Otsonmäen Ässässä ja kerran Runoissa, niin että olin ajatellut, että sama kai se oli palata tallille. Sitten kun Ilona oli laittanut Alexin pyytämään minua lumikelkkailemaan ilmeisesti Ilveksiltä lainatuilla kelkoilla Jätinmontolle, niin olin lähtenyt, eikä se ollut edes ollut outoa. Tai ehkei se ollut ehtinyt olemaan outoa, kun olin yrittänyt ajaa Alexin päälle ja väistellä Alexin päälleajoyrityksiä niin kauan, että Hello oli huutanut takaani, etteivät kelkat ole mitään törmäilyautoja. Sitten Hello oli halunnut tulla kuskiksi minun sijastani ja oli välittömästi ajanut Alexin ja Ilonan kelkan perään kolarin. Ilona ei ollut varmasti kertonut kenellekään mitään, ja jopa Alex oli pitänyt nokkansa kiinni, koska kumpikaan ei vaikuttanut lainkaan syyllisen oloiselta. Se oli ollut hyvä päivä, ja sen jälkeen olin palannut tallille niin kuin en olisi poissa ollutkaan.
Sitten olin kuullut, etten saa jatkaa enää osa-aikaisena Otsonmäen Ässässä vuodenvaihteen jälkeen. Olin ollut uudenvuodenaattona ihan hermona töissä, ja nyt olin sitten tässä. Kaiken aikaa. Lonimassa tallilla, vaikka olin edelleen osa-aikainen myös täällä.
Raavin leukaani ja katselin, miten Eetu hytkytti lisää soraa jäiselle pihalle säntillisen tarkasti. Kissyllä oli vapaapäivä. Minulla ei ollut projektihevosen palaakaan, ellei Typyä laskettu. Eikä Typyllä tarvinnut enää useinkaan ratsastaa, vaan olimme jo siinä vaiheessa, että opetin Helloa ratsastamaan. Eikä Hello ollut paikalla. Voi pieru. Pitäisi varmaan myydä vihdoinkin Ukon satulat, että saisi vaikka vuokran maksettua viidentenä päivänä.
Päätin lähteä sisälle. Ehkä nettiin olisi tullut joku ilmoitus jostain sellaisesta työpaikasta, johon minä voisin päästä. Kyllä tästä selvittäisiin, kun en jäisi miettimään liikoja. Piti vain pitää itsensä sopivan kiireisenä, vaikka Camilla yritti tehdä siitä tahallaan mahdollisimman hankalaa.
-
Nyt kun kirjoittamisesta on tullut mulle vähän (ihan valtava) mörkö (josta olen kovin suruissani :<) nämä tälläiset tarinat tuntuu niin helpoilta. Nyt olen taas nopealla katsauksella kartalla siitä, mitä Oskarin elämässä tapahtuu, mutta silti tarina itsessään on ikäänkuin tarpeeksi ”kevyt” että uskallan lukea sen.
Mä aina niin tykkään noista yksityiskohdista mitä keksit, kuten Oskari miettimässä talikoiko hän pikkurilli pystyssä, ja että Hello ajaa välittömästi jonkun perään vaadittuaan päästä rattiin.
Mutta kuinka kauan mahtaa Oskarin tapa pitää itsensä kiireisenä toimia puolustusmekanismina? Se on niin vaikea taito ihmisille pysähtyä olemaan hetkessä ja antaa itsensä oikeasti ajatella ja tuntea, että ymmärrettävästi sitä kerää ympärilleen kasan muita häiriötekijöitä. Mahtaako sekään vaan loputtomiin toimia? Tosin uskon vahvasti, että Oskari on oikeassa siinä, että kyllä hän jotenkin selviää. Asioilla on onneksi tapana järjestyä!
-
-
Mitäs on kiikarissa?
— Noni, mitäs sulla on kiikarissa? Nelly paukautti samalla kun istui kahvikuppinsa kanssa pöydän ääreen.
— Jaa niin kuin siis mitä? kysyin hämmentyneenä.
— Katsos kun Marshall meni vuotamaan tiedon, että sä olet hevosta etsimässä.No niin, olisihan se pitänyt arvata. Ja olisi siitä toki voinut mainita Hopiavuoressakin muillekin kuin Eetulle, jolta olin kysynyt joskus ohimennen, että jos tässä sattuisi sopiva yksilö osumaan haaviin, niin olisiko tallipaikkaa tarjolla. Kuulemma oli. Ei se mikään salaisuus ollut, että minulla oli ostohousut vedettynä kainaloihin asti.
— Sä nyt varmaan osaat arvatakin, mitä on hakusessa. Joku puoliverinen tai muu sopivanrotuinen kouluratsu, mielellään pitkälle koulutettu, ei mikään kovin nuori muttei ikäloppukaan, sopivankokoinen ja -näköinen, fiksu ja muutenkin sopiva. Hinta ei ole este, jos löytyy se täydellinen.
Nelly nyökytteli tietävästi.
— Oletko käynyt jo katsomassa ja kokeilemassa jotakin? Onks jotain jo harkinnassakin?
— Simon luona kokeilin jo muutamia. Ihan ok hevosia, muttei vielä sellaista jonka olisin halunnut ihan heti. Ja nyt pikapuolin lähden käymään Kozloveilla, kun heillä kuitenkin on myynnissä useampia hevosia ja siellä lähistöllä on muutamia lisää. Grigorilla ja Anicella on suhteita sinne päin kuitenkin.
— Ootko kysynyt Suden Olavilta? Siis Oskarin isältä, Alex puuttui keskusteluun.
— En kun eikös se keskity enemmän estehevosiin?
— Niin joo, se on kyllä totta. Entäs sit se talli, mistä Ilonan Veera tuli, mikä sen omistajan nimi nyt oli, joku suomenruotsalainen? Niillä on siellä vielä ainakin yksi ellei kaksi suokkia myynnissä, toinen ainakin oli kouluratsu.
— En mä oikein suomenhevosta… Ne on yleensä vähän liian pieniä eikä niillä ehkä ihan riitä kapasiteetti kovin vaikeisiin luokkiin.En sanonut ääneen sitä, että minä en varsinaisesti pitänyt suomenhevosista, sillä Ilona istui pöydän toisella puolella ja Hello pesi tapansa mukaan olohuoneen sohvalla, äänestä päätellen kinasivat Eiran kanssa jostakin, tosin eivät kovin vakavissaan. Myönnän että Rizin, Mortin ja varsinkin Stanimirin jälkeen olin hieman laajentanut katsantoani siitä, mikä oli kelvollinen ja sovelias kouluratsu, kun aiemmin minulle oli kelvannut vain puoliverinen. Mutta suomenhevosiin asti se ei vielä yltänyt. En minä sillä, ratsastakoon suokeilla ketkä halusivat, olivathan ne omassa kategoriassaan ihan päteviä hevosia, mutta minä halusin silkosäärisen suoritushevosen.
Oikeastaan minä voisin sulattaa oikein hyvin vaikka venäjänratsuhevosen, sellaisen kuin Barnum. Marwarinhevoset alkoivat olla jo hieman liian eksoottisia minun makuuni, vaikka kyllähän Marshall ratsasti Hakralla ihan kovissakin luokissa, pärjäsikin. Minä kuitenkin vähän vierastin koko rotua, vaikka tunnustin kyllä ettei siinä ollut taustalla mikään muu kuin ennakkoluulo. Orlovravureista en nyt ihan tiennyt, vaikka Stanimiriin olinkin ihastunut korviani myöten ja niissä oli muutenkin jotakin sellaista, joka minuun vetosi ja jota en osannut oikein kuvailla ääneen. Joka tapauksessa odotin innolla sitä, että pääsisin Kozloveille katsomaan ja kokeilemaan mitä kaikkea heillä oli tarjolla.
-
”Ostohousut vedettynä kainaloihin asti” :DDD
Enpä taida sulkea vielä arvailuistani sittenkään pois jotain sellaista hevosta, jota Sonja ”ei (muka) ainakaan ikinä ottaisi”, koska niinhän tässä on monella muullakin monta kertaa käynyt, että juuri sellainen tulee sitten kuitenkin lopulta hankittua mitä ei alun perin olisi missään nimessä voinut kuvitellakaan. No ei, ehkä se suokki tosiaan on vähän liian kaukana siitä, millaista harrastuskaveria Sonja hakee, mutta kun ennenkin on kerran vaihdettu puoliverisistä täykkäriin, niin voi sieltä vielä joku ihastuttava yllättäjä hyvinkin tulla vastaan. TAI sitten meitä hämätään ja se onkin lopulta joku ihan perus puokki, haa! 😀
Mitä pidempään tätä tulevaa hevosta alustetaan, sitä kovemmat odotukset sitä kohtaan on. Sitä alkaa odottaa, että se on joku ihan jumalaisen täydellinen. Ja sitten jos se onkin ihan tuiki tavallinen kaikessa taitavuudessaan ja hienoudessaan, niin se onnistuukin olemaan tavallaan aika yllättävä käänne, koska niinhän se on, että tavalliset hevoset ovat virtuaalimaailmassa kaikkein erikoisimpia ja harvinaisimpia. Kävi miten kävi, jännää on! Minun puolesta tällä kutkuttavalla ostohousuvaiheella saa mehustella vaikka kuinka paljon. 😀
-
Nelly on opettanut Marshallin viimein hyvin. :DDD Nyt on mennyt perille, että Nellylle jumaliste kerrotaan kaikki isot uutiset. Kaikki. Muidenkin!! :DD
Vaikka mä en ole hankkinut koskaan hevosta, koirien takia Sonjan ajatukset tuntuvat taas tutuilta. Mulla on ollut vain sellaisia rescueita, jotka on olleet uudelleensijoituskelvottomia, ja viimeisimmän koiran hankin ihan itte kasvattajalta. Siinä olikin sitten arpomista jo ihan rodun kanssa! Tietenkin rodun ominaisuudet ovat tärkein asia. Sonja ei halua suokkia senkään takia, ettei suokki vain taivu samaan, mihin puokki. Uuden lemmikin pitää sopia käyttöönsä. Täysiveriset, joihin Sonja nyt pääsi lämpiämään, ovat myös suorituskyvyltään erilaisia ja luonteeltaankin usein erityyppisiä kuin puoliveriset. Sitten on ne kaikki maailman erikoisemmat rodut. Ja kaikki hienot risteytykset, joita ei tässä nyt edes käydä. Käyttöominaisuuksien lisäksi uuden lemmikin on oltava myös miellyttävän näköinen — pinnallista mutta totta, t. maailman kauneimman koiran omistaja. 😀
Sonjan valintaa on mielenkiintoista seurata. Jännittää jo, tekeekö hän lopulta oikean valinnan. Vai käykö niin kuin mulle. Otin collien, koska se on karvainen, säänkestävä, sporttinen, helppo, terve, kiltti ja riittävästi pienempi kuin leonberg, jota en tohtinut ottaa, kun asuin vielä vuokralla. Vasta kun tuo koira pisti mut koville, kuulin, että collie ei enää ole sama helppo, kiltti, terve ja sporttinen koira kuin ysärillä, kun meillä oli collieita. Ei saisi sanoa näin, mutta jos voisin nyt neuvoa itseäni, sanoisin, että ota vaan se leonberg. Ehkä tavallaan onneksi hevosia on yleisempää vaihtaa, jos valinta onkin väärä..?
-
-
Varaslähtö
”Teit – KÖH – mitä? Olit missä?” kysyi Oskari, joka oli tukehtumaisillaan pullaansa. Olin tuonut niitä tullessani.
”Kisoissa olin”, ilmoitin uudelleen yrittäen näyttää itsevarmalta. Hymyilytti. Purin huuleeni peittääkseni sen.
”Missä? Miks?”
”Ai miksikö? Senhän takia mä Veeran hommasin…?”
”Niin mut mikset sä sanonu aiemmin?” Oskari kysyi ottaen tukea tuvan pöydänreunasta yrittäessään nielaista.Oskarille valmentaminen oli selvästi kunnia-asia. Olisihan mun pitänyt jo tietää, ettei sille voisi vain ohimennen ilmoittaa, että kävin muuten tuossa joulun alla kisoissa kertomatta kenellekään. Se varmaan tunsi nyt itsensä ihan petetyksi – varmaan ajatteli, että vaihtaisin kokonaan valmentajaakin seuraavaksi. Vaikka eihän se virallisesti edes ollut mun valmentaja – se vain katsoi mun ratsastusta silloin, kun sattui ehtimään.
”Koska sä oisit sanonu, ettei me olla vielä valmiita”, vastasin hiljaa.
”Ette olekaan!”
En ollut koskaan kuullut Oskarin korottavan ääntään vähääkään, en ikinä. En ollut osannut kuvitella sille sellaista äänensävyä, vaikka se olikin valmentaessaan tarkka ja sai äänensä kuulumaan hämmästyttävän hyvin kaikuvassa maneesissa.Oskari pelästyi tietenkin omaa ääntään vieläkin enemmän kuin minä. Katselin näennäisen rauhallisena, kun se kävi mun edessä läpi kaikki traumaattisen kriisin eri vaiheet. Niistä jokaisen kohdalla sen kasvot vaihtoivat väriä. Samalla se soperteli jotakin. Kuulin useamman kerran sanan ”anteeksi”, muusta en saanut selvää.
”Kyllä mä tiiän. En ollut aikonut mennä. Se oli tyhmää, ja mä lähin hetken mielijohteesta”, pehmentelin Oskarin kovaa laskua.
”Miten sä pääsit sinne?” se keksi kysyä seuraavaksi, koska kyllähän se jo matkaratsastuskilpailun jäljiltä tiesi, etten mä uskalt- siis osannut ajaa kopin kanssa.
”Äiti ajoi”, vastasin pikkuisen ylpeänä.
Oskari näytti siltä, kuin olisi yrittänyt ratkaista haastavaa yhtälöä päässään.
”Se oli nurkilla. Sen oli alun perin määrä ottaa vain mut mukaan niille jouluksi. Otettiin sitten viime hetkellä Veera kyytiin, kun siellä oli kisat lähellä. Lainattiin Eetun koppia – moni muukaan ei vissiin edes huomannut, kun melkein kaikki olivat jo lähdössä joulun viettoon. Eikä Eetu puhu toisten jutuista, jos ei kukaan tajua kysyä”, kerroin sitten antaen samalla Oskarille aikaa sulatella. Eihän se ollut voinut tietää, kun sitä ei ollut näkynyt tallilla pikkujoulujen jälkeen moneen päivään.Voi sitä poloista poikaa, kun se niin järkyttyi aina kaikesta. Se murahti ja käänsi katseensa kahvikuppiinsa kuin etsien sieltä lisää vastauksia moniin kysymyksiinsä, joita se ei koskaan osannut esittää ääneen. Se oli söpö kuin orpo koiranpentu, mutta olin päättänyt jättää Oskarin perässä roikkumisen taakseni, joten annoin sen pärjätä omillaan pöydän toisella puolella. Vaikka mikään meidän välillä ei ollut muuttunut, oletin silti Oskarin ajattelevan, että mä tiesin siitä liikaa – tai että se tiesi musta liikaa. Tai molempia. Minusta Oskari käyttäytyi liikaakin tyylilleen uskollisesti: se oli ihan yhtä pidättyväinen kuin aina ennenkin – ei enempää, mutta ei myöskään vähempää. Olin varmaan vetänyt viimeisetkin mahdollisuuteni vessanpöntöstä alas pikkujouluiltana, mutten silti katunut mitään. Musta oli silti parempi olla rehellinen.
Seisoin vähän matkan päässä Oskarista nojaillen keittiön ja eteisen väliseen ovenkarmiin ajatellen, että kyllä se varmaan ihan pian tokenisi uusimmasta uutisesta, vaikka olinkin sotkenut sen pilkuntarkat valmennussuunnitelmat hetkeksi. Tietenkin olin mennyt niin lyhyellä varoitusajalla kilpailemaan ensisijaisesti siksi, etten ehtisi jännittää viikkoja etukäteen ja siten pilata koko suoritusta, mutta sitä en sanonut ääneen. Sen sijaan siirsin hiussuortuvan korvani taakse ja vaihdoin painoa jalalta toiselle odotellessani. Olisin halunnut naputella hermostuneesti ovenkarmia kynsilläni, mutta estin itseäni kaikin voimin. Lopulta Oskari murahti uudestaan.
”No miten teillä sit meni?” se kysyi ja nosti katseensa mun suuntaan pienellä viiveellä.
”Oltiin viidensiä metri kympissä. Helppo B meni ihan päin persettä – niin helpon luokan olis pitänyt onnistua ihan hyvin, mutta oltiin kolmanneksi viimeisiä. Ryssin sen ihan huolella.”, kerroin. ”Molemmissa luokissa oli muutama muukin suokki”, koin vielä tarpeelliseksi lisätä perään.Oskari katsoi mua kummallisella ilmeellä – se oli kai samaan aikaan sekoitus ylpeyttä, epäuskoa ja jotakin muuta, josta en saanut selvää. Kai se oli kaikkein eniten yllättynyt siitä, että olin uskaltanut mennä yrittämään.
”Siis sijoituitte esteillä, vaikka se hevonen on ollu sulla vasta – mitä – reilun kuukauden? Paljon siinä luokassa oli osallistujia?”
”Niin näköjään”, virnistin olkiani kohauttaen. ”Esteluokassa oli jotain kolkyt osanottajaa vissiin, ja koulussa nelkyt.”
”Ei mitkään ihan pikkukisat sitten”, Oskari tuumasi.Päättelin sen nopeasti lasittuvasta katseesta, että sillä alkoi pyöriä taas suuret ja mahtavat valmennussuunnitelmat mielessä. Saisin varmaan hinkata ilman jalustimia koottua ravia seuraavat sata vuotta tyrittyäni Helpossa Beessä niin pahasti. Ja kyllähän mun kouluratsastustaidot laahasivat auttamatta perässä, vaikka en minä kyllä ihan niin huono ollut oikeasti edes omasta mielestäni. No, yksi kilpailusuoritus ei onneksi kerro koko totuutta. Sinä päivänä oli ollut hyvä estevire, mutta kouluradalla oltiin oltu Veeran kanssa molemmat aivan liian huolimattomia, kun vauhti oli jäänyt päälle. Ja minä kun olin ajatellut aloittaa matalalla kynnyksellä helposta luokasta niin, että oltaisiin hyvin selviydytty vaikeammastakin radasta. Kissan viikset ja takaisin treenaamaan. Ensi kerralla en varmasti ratsasta ensin esterataa täysillä ja hölköttele siitä suoraan valkoisten aitojen sisälle, sillä siitä ei tule Veeran kanssa mitään.
Ei muuta kuin leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä. En viitsinyt ihan vielä paljastaa Oskarille, että oltiin ilmoittauduttu jo seuraaviinkin harkkakisoihin, jotka olisivat heti tammikuun ensimmäisenä perjantaina. Ajattelin antaa sille vähän aikaa sulatella ensin. Yksi asia kerrallaan.
-
Saisin varmaan hinkata ilman jalustimia koottua ravia seuraavat sata vuotta
Haha, no todellakin! Jo lukiessani siitä miten koululuokka meni, ajattelin juuri tätä, että nyt Oskari pitää kyllä kurinpalautuksen sileällä.
Oskari on tässä tarinassa kyllä taas ihan todella itsensä, mutta lohdullista on se, että pikkujouluillan paljastukset eivät ole liiaksi jääneet kummittelemaan. Sitä minä ehkä eniten pelkäsin, että Oskari ei uskalla enää ikinä puhua Ilonalle mitään ja luikkii karkuun kun vain näkeekin Ilonan (no, kyllähän se vähän, tuossa Oskarin tallipäivispostauksessa, mutta pääsi siitä kuitenkin nyt ylitse). Siinä mielessä voi ehkä olla hyväkin asia, että Ilona järkyttää tällä tavalla Oskaria, saapahan muuta ajateltavaa.
-
Se, miten Ilona näkee Oskarin ihme kriiseilyn ja miten hän sen kertojaäänellään tuo ilmi, on ihan sairaan huvittavaa. Niin kuin se, miten Oskari käy läpi traumaattisen kriisin vaiheet. 😀 Tämän tarinan kohdalla pitääkin lyödä tästä aiheesta merkkipaalu maahan. Ulkopuolisessa kertojassa on etunsa niin kuin minäkertojassakin, ja viimeaikoina Ilona on kertonut itse tarinoitaan. Hänen kertojaäänensä on kehittynyt paljon. Se on aina ollut erottuva, mutta nyt kun Ilona on päässyt puhumaan itse enemmän ajatuksiaan, lukija näkee, miten hassu ja hauska hän on, ja miten hieno huumori hänellä on. Ilonan ääni on kehittynyt särmikkäämmäksi kuin ennen, ja se on hieno asia. Tämä on nyt se tarina, jonka kertojaääntä kannattaa verrata alkupään minäkertojallisiin tarinoihin ja seurata omaa kehitystään kirjoittajana. Seuraavan kerran, kun kertojaäänen kehitystä katsotaan, tämä on se vanhempi huippusuoritus, johon verrataan. 😀
On kiva muuten päästä Ilonan ja Veeran kisauran mukaan heti näin alusta. Alku on ainakin tosi lupaava, vaikka koulu ei mennytkään tällä kertaa niin kuin Ilona olisi halunnut. Uutta kehiin vaan!
-
-
Näyttäisitpä nyrpeää naamaa
Osa 1. – Osa 2. – Osa 3.Hopiavuoressa asioilla oli tapana kulkea porukan korviin kuin kumivene kevätkosken kohinassa, eikä Barnum tehnyt poikkeusta tähän sääntöön. Etenkin Eetulla tuntui olevan hyvin tuoreessa muistissa Mortti kuin Wandakin, koska tuo oli nopeasti näyttänyt ottaneen uuden puoliteholla käyvän hevosen työlistan kärkipäähän. Seuraten orin tilannetta melkein tiheämmin kuin minä, osittain varmasti jo senkin takia jos oireet alkaisivat viittaamaan mihinkään tarttuvaan tautiin.
Sama ajatus oli käynyt edellisiltana omassakin mielessä, minkä takia olin soittanut isälleni ja tiedustellut asian tiimoilta. Samaan aikaan onneksi kuin harmiksi, kotona ei mikään hevosista oireillut mitenkään poikkeavasti joten vastausta ei sieltä saanut, mikä sentään laski edes hieman mahdollisuutta kiertotautiin.Olin suunnannut tallille jo aamutallin aikoihin, ja pohtinut Eetun kanssa oliko Barnum parempi jättää sisälle lepäämään vai viedä tavalliseen tapaan tarhaan. Kummassakin vaihtoehdossa oli puolensa, joten tilanteen oli saanut ratkaista eläinlääkäri.
Koska hevosen lämpö ei ollut noussut ja keli oli suhteellisen leuto, oli puhelimen toisessa päässä vastaillut mies suositellut ulos vientiä. Parempi ulkona raikkaassa kuin sisällä pölyssä, oli hän todennut. Ja samalla käskenyt pitämään hevosen vointia tarkasti silmällä, ja soittamaan uudestaan jos tilanne muuttuisi.
Ulos päästyään Barnum hakeutui automaattisesti lähes samaan kohtaan keskelle tarhaa, missä se oli eilenkin seisonut. Lyhesti seurasin kun ori napsi muutaman heinänkorren valitun paikan lähelle tuodusta heinäkasasta, ennen kuin käännyin ympäri lähteäkseni takaisin talliin. Samalla huomasin kuinka Eetu vaappui ulos suulista, vesiämpäri toisessa kädessä ja autonrengas olan ympäri roikkuen.“Tuumasin että laitamma sille vettä tarjolle, jos jonkukkaan verta männöö. Ei tarvihje ihan koko aikaa käyrä tarjoomasa”, mies selitti samalla kun rummutti rengasta sormillaan.
Illan tullen kun olin jälleen aitauksessa katsastamassa tilannetta, ehdein katsoa jo hieman huojentuneena puolilleen huvennutta vedenpintaa renkaan tukemassa ämpärissä.
Samalla hetkellä alkoi köhiminen. Toki, vain satunnaisesti ja pari yskäisyä kerrallaan.
Hyvä kun en viskannut puhelintani umpihankeen kun tempaisin sen vauhdilla takin taskusta“Köhhiikö palijoki tai tulleeko jotaki pihalle?” eläinlääkäri tiedusteli rutiininomaisesti.
“Yhä ennemmin kuivan kuuloista, muutaman yskäisyn sarjassa. Suurinpiirtein ehkä… Kerran tai pari tuntiin. Ei mitään eritettä sieraimista tai mistään.”
“hmm.. Jotakiha sielä voipi olla, mutta huolissaan en oo. Ku on kerta vähäsenki paremmi juonu ja muuta uutta ei oo tullu kuin tämä. Tehjään nyt kuule silleen, että seuraatta sen lämpyä ja niinko tähänki asti. Jos ei uutta tuu yötä myöte, niin tuutta sitte heti aamusta kaheksaksi tänne niin tutkimma läpi että mitä näkkyy.”Nyökyttelin päätäni samalla kun kuuntelin eläinlääkärin tarkempia ohjeistuksia miten Barnumin oloa voisi koettaa helpottaa aamua vartoessa.
Puhelun jälkeen seisoin vain hetken, ja tuijotin päätään roikottavaa hevosta. Suorastaan toivoen, että se kohta kiskaisisi pään ylös, ja vetäisi korvat niskaa vasten nyrpeän näköisenä kuten niin monta kertaa aikaisemminkin. Vaan ei. Rapsutin orin otsaa sormenpäilläni, ennen kuin käännyin ympäri ja lähdin suunnistamaan takaisin talolle.
Joskus vuosi tai jopa pari sitten en olisi edes nähnyt vaihtoehtona yöpyä Hopiavuoressa, etenkään kun en asunut niin kaukana. Mutta nyt olin sentään vain punninnut hetken että raaskeinko vaivata talon väkeä niin paljoa, ja tullut lopulta siihen tulokseen että rohkenin omatoimisesti kysyä jos voisin majoittua yöksi johonkin nurkkaan.Nelly huitaisi yllättävän napakasti patalapulla pääni sivuun, puhisten kuinka tallin vintillä oli yhtä kylmä mitä ulkona, ellei jopa kylmempi. Nainen pyörähti ympäri poninhäntä heilahtaen ja katosi käytävän puolelle, vain tullakseen pari silmänräpäytystä myöhemmin takaisin, ja ojensi siististi viikatut musta-valkoraidalliset petivaatteet ja lakanan.
“Yläkerrassa on tyhjä huone, parempi nukkua siellä. Hello kuitenki rymistelee tänne ennen Keskiviikon tai Prinsessan laulua ja hyppää sohvalle mitään tai mihinkään katsomatta.”
-
Hyvä ajoitus tällä tarinalla. Ravattuani puolet tästä päivästä koiran kanssa etsimässä eläinlääkäriä, joka ottaisi akuutin tuntuisen potilaan vastaan päivystysajan ulkopuolella, iski kyllä tämänkin tarinan eläinlääkärin tuumaus lähelle: seurailkaa tilannetta ja tulkaa aamulla sitten. Ei vitsit. Sehän tuntuu ihan mahdottomalta ajatukselta, kun eläin on selvästi kipeä, ja omistaja haluaisi tietenkin heti tietää, mikä sillä on ja kuinka vakava tilanne on (etenkin, jos vaihtoehtoina ovat hengenvaarallinen tilanne ja harmiton pikku tulehdus – silloin olisi ihan kiva saada vastauksia ja vähän äkkiä). On aika pelottavaa, että aina sitä tarvittavaa apua ei ole edes saatavilla ainakaan lähellä, jos akuutti tilanne tulee ja kaikki lekurit ovat varattuina.
Tietämättömyys on edelleen näissä asioissa ihan kamalaa, koska kun ei tiedä, ei oikein voi tehdä mitään tilanteen hyväksi. Ja sitten kun vihdoin saa sen vastaanottoajan, niin ne eläinlääkäritkään eivät ole mitään taikureita, vaan antavat vain valistuneita arvauksia ja ”kokeillaan nyt tällaisia lääkkeitä ja palataan asiaan, elleivät ne auta”, niin onhan se turhauttavaa ja vie yöunet pitkäksi aikaa, kun sitä tilannetta pitää vieläkin vain seurailla vähäsen tietämättömänä. Harvoin asiat selviävät yhdellä käynnillä, vaan sairauksia pitää sulkea pois yksi kerrallaan ja odotella.
Ottaisin minäkin varmaan hepan kainaloon yöksi, jos mulla olisi sellainen kipeänä, että ymmärrän kyllä varsin hyvin, miksi Marshall nukkuisi mieluummin vaikka tallin ylisillä kuin lähtisi kotiin – varsinkin, kun kaikilla ovat nuo viimeisimmät sairaustapaukset hyvässä muistissa, ja Mortillekin vaiva koitui lopulta kohtaloksi. Toivotaan edelleen, että selvittäisiin vain säikähdyksellä, kipulääkkeillä ja antibiooteilla. Sekä koirien että hevosten kanssa…
-
Konitohtorit. Niin meillä periferialla sanottiin kunnaneläinlääkäreistä. Ne eivät ole koskaan saatavilla, ja kun ovat, niin vastaus lemmikkien suhteen on yleensä, että katsellaan. Meedion lahjojahan niillä ei ole, mutta konitohtoruus ei tarkoita sitäkään, että ne osaisivat hoitaa hevosia. Yksi eläinlääkäri ei millään voi tietää joka eläimestä kaikkea, mutta oli se silti aikamoista, kun kerran vietiin lopetettavaksi kissa, jonka olkapää oli murtunut. Konitohtori tuumasi, että on tästä eläjäksi, ja kipsasi sen säären niin että se heilui murtuneen olkapään varassa. Katsellaan. Maanantaina sitten uudestaan. (Miten niin katkeroitunut kaikesta? Onneksi meillä on muuten nyt oikeassa elämässä ihan naapurissa eläinlääkäri, jolla suurin piirtein on niitä meedion kykyjä.)
Tässä Barnumin mysteerivaiva muuttuu ahdistavammaksi köhimisen myötä. Nyt on todistettu lukijalle, että hevonen on ihan oikeasti kipeä. Mitään suurta ja dramaattista ei tarvitse olla, että omistajaa ja muita sen omia ihmisiä ahdistaa, niinhän se menee. Yleensä tietämättömyys onkin kaikista pahin tila. Omalla lemmikillä voi olla vaikka mikä! Eikä se osaa sanoa, sattuuko vaikka, vai mikä on. Ja pahimmassa tapauksessa tauti on pian kaikilla muillakin.
Hopiavuoren hevosten talvi 22-23 ei totisesti ole mennyt hyvin…
-
-
Kiva heppu
”Moi!” huusin tupaan heti, kun raotin ovea, mutta kukaan ei vastannut. Vilkaisin kenkätelineen suuntaan. Siinä oli siististi vain kolmisen kenkäparia, eivätkä yhdetkään niistä olleet Eetun kuluneet maiharit. Kuivia, talon väen kenkiä ne olivat. Ketään ei siis ollut paikalla.
Joskus aluksi moinen näky olisi saanut minut varmaan perääntymään ovelta takaisin pihalle ja talliin, mutta ei enää. Olihan se outoa, että tupa oli tyhjä, mutta tiesin, että kyllä sisään sai silti mennä. Olihan porukkaa tallissa: pihalla oli ainakin muutama auto. Eetunkin auto. Riisuin siis kenkäni ja toisen kengän mukana vahingossa yhden Inarin tekemän joululahjavillasukan, jonka pari oli varmaan jossain sohvan alla kotona. Hyvin sitä pystyi silti käyttämään mummon tekemän, myös yksinäiseksi jääneen ruskean sukan kanssa, vaikka mummon tekemä olikin yksivärinen. Ja ihan eri värinen. Kaivoin Inari-sukan kengästä ja pompin yhdellä jalalla sitä pukiessani, etten kaatuisi.
Polle-mukeja oli kaapissa vielä puhtaana. Kaivoin takarivistä suosikkini. Siinä hevoset lensivät ja vetivät Joulupukin rekeä. Kaadoin siihen kahvia ja hörppäsin, koska liian täyteenhän se kuppi meni. Kahvi oli palanutta. Irvistytti. Kaadoin koko kupillisen menemään ja loput pannun pohjaltakin. Piti keittää uutta.
Nelly halusi, että kahvinkeittimeen kaadettaisiin vettä erillisellä vesikannulla, ettei keitin olisi heti rasvasta tukossa. Sitä samperin kannua ei tietenkään ollut missään. Harkitsin hetken, että kaatelisin pannuun kahvia puhtaalla kupilla, mutta siinä menisi sata vuotta. Kurkistin varmuuden vuoksi olohuoneeseen ennen kuin huuhtelin pannun ja täytin sen vedellä. Tällä mennään.
Kun istuin pöytään odottamaan kahvin tippumista, ovi kävi.
”Moi?” kuului samanlainen huhuilu, kuin minkä olin itse päästänyt hetki sitten.
”Moi!” vastasin oven suuntaan.
”Eetu?” naisääni kysyi ennen kuin pää pilkisti oviaukon reunalta keittiöön. Se oli Janna.
”Kuulostanks mä Eetulta?” naurahdin. ”Kahvi on pian valmis.”
”Eiku onko Eetu täälä?” Janna kysyi posket pakkasesta punaisina.
”Ei kai.”
”Marshall?”
”Ei.”
”Nelly?”
”Ei?”Janna puristi suunsa viivaksi. Huomasin hänen roikottavan vauvansa sellaista — mikä se nyt oli — kantokoppaa — vasta kun hän vilkaisi siinä nukkuvaa lasta. Janna näytti harkitsevan jotain. Hän nytkähti jo oven suuntaan, mutta tulikin sitten keittiöön kengät jalassa.
”Santulla ja Paahtiksellon jotaki tuas, niin voisiksä kattoa tätä kun tuollon kakskytäkaks pakkaasta ja tämä jäätyy? Kiitos! Kiitos! Mä tuun aivan heti takaasin! Se nukkuu sen aikaa. Kattot vain jottei se ny herää ja huura siälä.”
Ennen kuin ehdin kissaa sanoa, oli kantokoppa vauvoineen minun jaloissani ja Janna piilossa eteisessä.
”En mä osaa–” ehdin huutaa, mutta ovi paukahti kiinni ennen kuin pääsin pidemmälle.Samalla paukahduksella vauva avasi silmänsä niin kuin olisi vain teeskennellyt nukkuvaa. Ne olivat ihan pyöreät, vaikka tuskin se oli hämmästynyt edes. Vauvat näyttivät aina hämmästyneiltä muuten vain. Sen suukin muuttui pyöreäksi o-kirjaimeksi, kun se haukotteli ja heilautti peukalontilattomien tumppujen peittämiä eturaajojaan.
Nojauduin polviini ja katsoin sen levollista naamaa. Ihan söpö. Mutta mitä sille piti nyt tehdä? Ei se edes tiennyt, kuka minä olen.
”Terve vauva”, sanoin sille.
Se ei vastannut mitään.
”Mun nimi on Alex. Osaatsä sanoo Alex?”
Se tuijotti minua silmät suurina. Sitten sen otsa meni kurttuun, kita avautui niin että pikkukielikin pilkisti, ja se alkoi kitistä.
”Hei! Hei rauhotu. Ei mun ollu tarkotus painostaa sua. Älä nyt itke!”Voi nyt simpura. Kitinä yltyi itkuksi. Vauvan silmät eivät olleet enää ympyriäiset, vaan tuskaiset viirut, ja niihin kertyi pikku kyyneliä. Minun kävi sitä sääliksi. Avasin sitä sen kopassa pitelevät turvavyöt, että se saisi ilmaa, mutta ei se rauhoittunut.
”Mitä mä nyt sun kanssas teen?” mutisin sille. ”Pakko mun on sut sieltä ylös saada jollain. Pitääköhän sun niskaa tukea vielä? Ja miten se mahtaa tapahtua? Sori nyt, voisitsä edes vähän auttaa — mä en oo koskaan henkilökohtaisesti tavannut ketään, joka on vielä vauva — uppitta, älä luikerra yhtään niin mä nostan sut…”
Vauvan itku rauhoittui kitinäksi ja sitten pieniksi väräjöiviksi henkäyksiksi. Vedin siltä pipon pois päästä, ja sen päähän oli hikinen. Se hymyili minulle vähän, mutta sen naama alkoi mennä taas kurttuun.
”Noni. Kuules neiti vauva. Meidän pitää saada se haalari sulta pois. Mitenhän se käy niin etten mä pudota sua? Tulis iso pipi jos sä putoisit. Kattopa kun täti nousee tästä, no niin, va-ro-vas-ti — mennään tonne sohvalle riisuun, niin, siellä sä et putoo.”
Tämä vauva oli kiltti. Hytkytin sitä mennessäni ja se katseli taas silmät pyöreinä ympärilleen. Se tavoitteli kirjahyllystä jotain matkallamme, ja minä sanoin sille, että joo, siellä on heppa. ”Yy-yn”, se vastasi vakavana niin kuin olisi ymmärtänyt. Pullautin sen vaivalloisesti selälleen sohvalle ja avasin sen haalarin. Tuntui tosi vaaralliselta yrittää hivuttaa sen käsiä pois hihoista, kun ne olivat niin hauraat. Tuskin se oikeasti rikki menisi. Olin nähnyt joskus äitien vain kiskovan haalarinhihoja ihan reippaasti. Janna kuitenkin todennäköisesti haluaisi mieluummin itse repiä vauvansa kädet sijoiltaan kuin antaa minun repiä. Lopulta ipana oli kuitenkin vapaa haalaristaan, ja meillä molemmilla oli hiki.
”Noni”, sanoin sille.
Se kikatti.
Pärisytin sille huuliani.
Se nauroi.
”Pöö!”
Se alkoi nauraa niin, että se kiljui riemusta.
Minuakin alkoi naurattaa, ja siitä se vasta innostui ja alkoi sirkuttaa niin kuin lintu.
”Sä oot hassu vauva.”Oikeastaan vauvan kanssa leikkiminen ei ollut kauhean vaikeaa, eikä edes tylsää. Pidin sohvatyynyä naamani edessä, kurkistin sen takaa ja sanoin pöö, ja vauva nauroi, kirkui ja potkutti alaraajoillaan. Se ei olisi kyllästynyt varmaan ikinä. Otin sen kuitenkin takaisin syliin hyvin varovaisesti. Se makasi vatsallaan rintani päällä, kuolasi syödessään toista etukäpäläänsä ja tunnusteli hiuksiani toisella käpälällään. Silloin Janna palasi.
”Alex?” hän kutsui, ja heti perään suorastaan säikähtäneenä: ”Elli!”
”Me ollaan täällä.”
”Ai se heräs! Mä ajattelin, jotta mitä, kun tua koppa oli tuala…”
”Joo se rupes itkeen, mut kai sen oli vaan kuuma. Mä riisutin sen”, myönsin, ja vasta silloin ajattelin, että ehkei vauvaa olisi saanut riisua ulkovaatteista.
”Hyvä — hyvä”, Janna kuitenkin sanoi. ”Piräkkö sitä vielä hetki jos minä käyn vessas?”
”Joojoo”, myönnyin ihan huolettomana veikkona. Tällä kertaa en olisi kuitenkaan yksin sen kanssa tyhjässä talossa. Sitä paitsi sehän oli ihan rauhallinen.Pussasin sitä poskelle, kun Janna lähti vessaan. En haluaisi ikinä omaa tällaista, mutta olihan tämä ihan kiva heppu.
-
”mä en oo koskaan henkilökohtaisesti tavannut ketään, joka on vielä vauva” :Ddd
Aika hyvin sanoitettu sellaista vähän kiusallista kohtaamista, kuin ei oikein osaa olla vauvojen kanssa. En minäkään oikein osaa vieläkään, vaikka olen kolmen tytön täti – tosin ne eivät ole olleet enää pitkään aikaan vauvojakaan. Tämä on siinä mielessä mulle jossakin määrin samaistuttava teksti, vaikka ihan hyvinhän se tässäkin meni oikeastaan alusta asti! Tai siis tosi hyvin siihen nähden, jos Alex ei ole ennen tavannut vauvaa. Alex oli oikeastaan ensikertalaiseksi aika rohkea, kun uskalsi nostella ja käännellä, koska haurasta ihmiselämänalkua on aika pelottavaa käsitellä ekalla kerralla. Musta vauvat tuntuvat jotenkin helpommin rikkimeneviltä kuin paljon niitä pienemmät koiranpennut syntyessään. Ja olihan tässä kuvailtu vauvaa kauhean söpösti, ja voisin kuvitella, että vauvanomistajat saavat tästä vielä paljon enemmän kuin muut lukijat.
-
Mä oon lukenut tän nyt kolmasti enkä mä oikein vieläkään osaa kommentoida tähän sellaisella tavalla kuin mitä mä haluaisin. Osin se johtuu varmaan siitä että tää tarina tuli ulos sellaiseen aikaan kun epäilen itseäni kirjoittajana.
Kuitenkin Ihanaa että Elliin uskalletaan tarttua muidenkin toimesta vaikka varmasti tuollaisen muutaman kuukauden ikäisestä lapsesta on varmasti hankala kirjoittaa. Vaikka mulla ei ole kokemusta omista lapsista tuntuu että Alex osaa silti toimia lapsen kanssa luonnollisesti.
-
Vitsi miten siistiä olisi jos näihin voisi reagoida emojeilla samalla tavalla kun whatsapissa nykyään pystyy. :—D Tähän olisin reagoinut sillä itkunauru emojilla. Tosin oikeasti hyvä ettei voi, koska voisi jäädä meikäläiseltä se vähäinenkin kommentointi väliin.
Alexin keskustelu vauvan kanssa sai mut naurahtamaan ääneen, ja tykkään muutenkin tämän kuvailusta tarinan läpi. Oikeastaan luulen, että tykkään siitä niin paljon, koska tykkään Alexin kertojaäänestä niin paljon.
En haluaisi ikinä omaa tällaista, mutta olihan tämä ihan kiva heppu.
Tämän mäkin allekirjoitan ihan täysin 😀 Mä varmaan muutenkin tulisin Alexin kanssa oikeassa elämässä ihan juttuun!
-
-
Oodi vegaanisille Kitkateille
Onni suolesti tennispalloa tuvan lattialla. Sille ei kyllä voinut antaa mitään mustaa kongia pehmeämpää pitkäksi aikaa, kun se oli niin murhanhimoinen leluja kohtaan. Uittelin Kitkatista taittaamaani pientä tankoa kahvissani ja tuijotin kännykkäni näytöltä Vaativan B:n kouluohjelmaa yrittäen painaa sitä mieleeni ja ratsastaa sitä mielikuvissani uudestaan ja uudestaan. Radalle kootussa laukassa, pysähdys, tervehdys, koottua ravia… oliko se oikealle? Eikun vasemmalle tietenkin…
En kuunnellut saman pöydän ääressä istuvien Alexin ja Oskarin väittelyä. Mistä lie edes puhuivat. Ne taisivat oikeastaan olla pohjimmiltaan samaa mieltä keskenään, mutta onnistuivat silti vääntämään jostain. Ne olisivat voineet ihan hyvin olla sisaruksia eivätkä lapsuuden kavereita.
”Ilona! Mitä ihmettä toi on olevinaan?” Alex rääkäisi yhtäkkiä.
Nostin katseeni kahvistani, joka jäi pyörteilemään äskeisen sekoitteluni jäljiltä. Olin nojaillut pöytään molemmilla kyynärpäilläni, mutta nyt suoristauduin.
”Häh? Mikä niin?”
”Varmaan sä uitat suklaata kahvissa! Toi on suorastaan… raakalaismaista”, Alex sanoi.
Minusta se oli aika yllättävää, kun yleensä Alex hyväksyi melkein kaiken ilman sen enempiä ihmettelyjä. Näköjään Oskarin identiteetti ja Kitkatin uittaminen kahvissa olivat ainoat poikkeukset.
”Mut täähän on… keksiä?” sanoin epäröiden.
”MITÄ?! No eikä ole!” Alex melkein huusi.
”No onhan tää nyt- täähän on melkein kokonaan keksiä, tässä on vaan ohut suklaa päällä… Kyllähän ihmiset dippaa keksejä kahviin kaiket päivät”, väitin pidellen evästä silmieni edessä. Siitä putosi kaksi pisaraa kahvia pöydälle. Suklaapinta oli osittain sulanut.
”Se on kaupassa suklaaosastolla! Oskari, sano jotain!”, Alex parkui.
”Öö. Emmä- mä en oo enää kaupassa töissä-”
”Mut onhan tää nyt ainakin kahekskytviis prosenttia keksiä kuitenkin”, sanoin yrittäen vedota Oskariin, jotta se tuomarina ratkaisisi kiistan. Se kuitenkin vain tapitti mua viattomilla sinisillä silmillään takaisin vähän hätääntyneen näköisenä uskaltamatta ottaa sen enempää kantaa niin merkittävään aiheeseen.
Alex puhisi kärsimättömänä.
”No maista, ei se ole pahaa”, tarjosin Alexille.
Se pakeni mun ojentamaa elintarviketta kuin siinä olisi ollut vähintään hyppykuppa yhtenä ainesosana.
”En varmasti”, Alex julisti kädet torjuvasti ilmassa. ”Toi on suorastaan rikos. Mä meen nyt kertomaan poliisille. Tai ainakin Tetrikselle”, se sanoi tehden lähtöä.
Mä katsoin sitä suoraan silmiin ja upotin Kitkatini kokonaan mustan kahvin täyttämään Polle-mukiini.
”AAAAAAAAA”, Alex huusi kädet korvillaan silmät kiinni rutistettuina ennen kuin katosi ulos.Pyöräytin Oskarille silmiäni. Se naurahti varovasti ennen kuin laski katseensa omaan kahviinsa, jossa oli maitoa muttei sokeria.
”Haluutko sä kokeilla?” kysyin ennen kuin hiljaisuus ehtisi laskeutua meidän välille. Ojensin pöydän yli pakettia, jossa oli vielä kolme pientä tankoa jäljellä.
Oskari katsoi sitä epäröiden.
”Emmä kyl tiiä. Vaikuttaa vaaralliselta”, se sitten sanoi.
Mä taitoin yhden tangon ja ojensin sen sille käteen. Sitä piti usein sillä tavalla vähän auttaa. Se kastoi sen varovasti viilentyneeseen kahviinsa ja maistoi.
”Ei jatkoon”, se sitten sanoi virnistäen hyväntahtoisesti – melkein anteeksipyytävästi.
”Häh! Te ette kans ymmärrä hyvän päälle sitten yhtään”, sanoin dramaattisesti.
Silloin Oskari nauroi, ja sitä kuunnellessani mä ajattelin, ettei mun tarvitsisi saavuttaa sinä päivänä enää mitään muuta.-
Awww eikäääääh että mä kualen (taas), mä rakastan tätä tarinaa. Ne on niin söpöjä, ne on niin kotoisia yhdessä kaikki. Mä haluan, että niistä tehdään telkkarisarja, ellei niin hyvin käy, että niiden arjesta tehdään 629-sivuinen romaani, tai oikeastaan trilogia, tai oikeastaan trihundretologia. Käskekää nyt mun rauhottua.
Pitäisi vissiin kommentoida jotain oleellistakin, eikä jättää pelkäksi fanitukseksi. Miksi?? Okei, ryhdistäydyn.
Tarinan rytmi on tässä erityisen onnistunut etenkin dialogien osalta. Nämä dialogit kuljettavat tapahtumia eteenpäin, vaikka ovatkin taas ihme sekoilua. 😀 Tässä on saatu dialogin lomaan kerrontaa johtolauseisiin ja pikkuisiin kerronnallisiin virkkeisiin tekemättä dialogeista kuitenkaan raskaslukuisia.
Toinen erityinen ansio ovat Ilonan ajatuksien yllättävimmät oivallukset: se, kuinka ”elintarvikkeessa” voi olla ”hyppykuppa” ja kuinka Oskarin identiteetti ja Kitkat kahvissa pystytään samastamaan. Vitsit kun mun ajatukset olisivat yhtä hauskoja. Tai ei oikeastaan. Ihmiset kattoisivat pitkään, kun nauraisin yhtäkkiä keskenäni kuitenkin…
Joo, osui, upposi, naminami, tänkjuu!
-
-
”Sinäkin, Brutukseni!” Alex parahti tervehdykseksi, kun pelmahti posket punaisena keittiöön.
”Mitänyh?” kysyin nostaen katseeni Ilkka-Pohjalaisesta.
”Ja siinä on toinen!” Alex valitti samalla äänensävyllä ja viittasi kohti Nellyä, jolla oli kahvista kostea Kitkat puolimatkassa suuhun. ”Miksi kaikki on tullu yhtäkkiä hulluksi?”
”Mikä sun nyt mahtaa olla? Elli nukkuu meidän makkarissa, eli nokka kiinni”, Nelly marmatti ja teki vielä vapaalla kädellään eleen, kuinka puristaisi Alexia nokasta, jos hänellä olisi sellainen.
”Miksi kaikki yhtäkkiä dippaa Kitkattia kahviin?” Alex kysyi silmät varmaan verenpaineesta pullistuneina, mutta paljon hiljaisemmalla äänellä.
”Ai, tää!” ilahduin ja ojensin Kitkattia Alexia kohti. ”Kokeile! Tää on tosi hyvää. Ilona opetti!”
”Ai, mä luulin et sä keksit tän”, Nelly kommentoi, kohautti olkiaan, haukkasi Kitkattia ja uppoutui saman tien selaamaan puhelintaan.
”Hyi yök”, Alex tuomitsi ja astui oikein askeleen taaksepäin. ”Kaikki yrittää työntää mulle nyt suklaata naamaan. Mä en edes syö suklaata muutenkaan.”
”Hää ong vegaangihka”, informoin pää takakenossa, etten vahingossa sylkäisisi juuri hörppäämääni kahvia.
”Nielase aina ennenku puhut”, Nelly mutisi puhelimelleen.
”Ihan sama vaikka olis tukaanista niin tota mä en syö.”
”Ota sitte leipää sieltä kaapista”, Nelly komensi katse puhelimessa ja suklaatikullaan epämääräisesti jääkaapin suuntaan huitoen.
”Kai seki ny on vegaanista”, Alex mutisi ja meni jääkaapille. ”Koska sehän muuttaa kaiken.”
”Se kinkku ei ainakaan oo”, huomautin tärkeänä ja sain osakseni murhaavaa esittävän, reunoiltaan kuitenkin huvittuneen mulkaisun.-
:DDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDD
Nyt määki kualen.
Ei hele :DDD
”Ihan sama vaikka olis tukaanista.”
Tukehdun. 😀
Johan eskaloitui. Tämä on ku suoraan Alexin painajaisunesta.
-
:—-DD aih, tämä on kyllä uusin lisäys lemppareiden listaan.
-
-
Istuin tuvan pöydän ääressä katseeni kiinnittyneenä puhelimeni näyttöön, oikean etusormeni piirtäessä kuviota pirtinpöydän naarmuttuneeseen pintaan. Yritin parhaani mukaan painaa mieleeni koulurataa taas kerran. En ollut täysin varma, jotta olisinko ilmoitanut minut ja Paahtiksen liian aikaisin ensimmäisiin kilpailuihimme äitiyslomani jälkeen. Mitään tulostavoitteita en ajatellut näille kilpailuille asettaa, vaan lähdettäisiin hakemaan vain rutiinia kilpailemiseen.
”…Harjoituslaukkaa, S:äs voltti oikealle halkaisija 10m…”
”Mitäs sinä täällä mutiset?” Hello kysyi minulta hiivittyään keittiöön.
”Koulurataa yritän opiskella. Me startatahan Paahtiksen kans Storywoodsissa heleppo B parin viikon päästä. Minoon kyllä tämän raran joskus kisannu mutta viimoosehe melekeen vuateen ei oo tullu kisattua kovinkaa palioa ku orotin Elliä” nostin katseeni puhelimeni näytöstä. Nostin jo viilenneen kahvikuppini huulilleni samalla kun ajatus putkahti päähäni.
”Hei, nyt ku sinä oot siinä nuan sopivasti, niin voisikko sä kuulustella multa tämän raran? Tai eres seurata, että mitenkä hyvin minoon saanu sen opiskeltua?”
”En minä näistä mitään ymmärrä! Oskari tai Eetu tai joku tuloo varmasti pian tupaan niin eksä vois odottaa siihen asti?”
”Kyllä sinä Hello osaat. Minä luatan suhun”. Yritin vedota Helloon pehmentämällä äänensävyäni sekä katsomalla pörröpäätä anovasti.Tuijotimme toisiamme hetken puolin ja toisin.
”Hmh. Et sitte valita että ”ei susta Hello oo mitään apua!” ” kiharapää kimensi ääntään tehden yllättävänkin hyvän improvisaation.
”En minä sano mitään” lupasin, samalla kun poimin puhelimeni käsiini ja avasin näytön lukituksen ja ojensin puhelimeni Hellolle. Odotin jotta mies sai silmäiltyä radan lävitse ennen kuin kysyin että oliko tuo valmis. Saamatta mitään kunnon vastausta annoin Hellolle vielä hetken ennen kuin aloin luettelemaan rataa lävitse kohta kohdalta.”Alaku meni hyvi mutta harjoitusravista oli pysähdys – peruutus 4 askelta ja sitten takaisin harjoitusravia.”
”Äh, se on kyllä sellaanen kohta mitä minen meinaa muistaa. Kokeellahan uurestansa”.
Hörppäsin uudelleen kahvikupistani ennen kuin lähdin luettelemaan rataa uudelleen lävitse. Tällä kertaa samalla kun kävin rataa tehtävä tehtävältä lävitse annoin etusormeni piirtää rataa tuvan pöydän kanteen. Yritin ajatella rataa rauhassa tehtävä tehtävältä samalla kun luettelin tehtävät Hellolle ääneen. Tällä kertaa rata meni kerralla lävitse ja huokaisin helpotuksesta.
”Tua ei oo eres pitkä rata ja silti minä onnistun sössimään sen aina…”
Ottaessani puhelintani vastaan Hellolta tallista saapui isompi lössi porukkaa tupaan.”Mitäs täällä tapahtuu?” Alex kysyi nähdessään puhelimenvaihtomme.
”Hello auttoo mua läpikäymään koulurataa niitä Storywoodsin kisoja varten. En minä tiärä että onko vähä aikaasta käyrä kilipaalemas mutta ainaki me saarahan lisää kokemusta jos ei muuta.”
”Hyvin se tulee menemään. Rata on teille kuitenkin entuudestaan tuttu, joten eiköhän se suju teiltä hyvin” Marshallin ääni kuului jostain ja yritin etsiä punapiirteistä venäläistä näköpiiriini.
”Noh, päätellen siitä mitenkä hianosti mä unohrin ensimmääsellä kerralla yhyren tehtävän kokonansa nii saas nähärä”.Sananvaihdostamme innostuneena Ilona kysyi miten olimme tottuneet opettelemaan erilaisia ratoja ja pian keskustelumme kävikin vilkkaana aihepiirin ympärillä.
-
Et sitte valita että ”ei susta Hello oo mitään apua!”
Tämä huvitti, koska se on niin totta ja luulen Hellon saaneen kuulla tätä lausetta noin miljoona kertaa elämänsä aikana.
Tämä on jotenkin kiva tarina vaikka tämmöinen tosi arkinen pieni pätkä vain (ihan kuin täällä muutkaan kirjoittaisivat aina jotakin suurta draamaa), jossa on aika epätavallinen pari: Hello ja Janna. Janna ja Marshall olisi ollut tuttu ja looginen pari treenaamassa koulurataa, Janna ja Niklas myös, tosin jälkimmäinen on kyllä edelleen viikot pois, jos oikein olen ymmärtänyt. Janna ja Sonja olisivat myös hyvin voineet olla tässä, tai Ilona tai Oskari tai Eirakin vaikka. Mutta Hello oli vähän yllätysveto eikä huono! Sekin osaa olla ihminen eikä aina vain pelle, kyllähän me sen tiedämme.Tähän olisi niin helppo kirjoittaa lyhyt jatkopätkä omasta puolestani, jos tosin Sonja on olevinaan itärajan takana tällä hetkellä, mutta on sitä ennenkin tätä ajanlaskua venytelty, että katsotaan jos vaikka jotakin saisin aikaiseksi…
-
Mua nauratti tässä eniten se, kun Hello oikein kimensi ääntään matkiakseen Jannaa just siinä ”ei susta Hello oo mitään apua!” -kohdassa. :DD Se on jotenkin yllättävää ja odottamatonta keskellä keskustelua, mutta samalla kuitenkin täysin sellainen asia, jota voisi odottaa Hellolta. Minustakin Hello oli yllättävä, mutta toimiva valinta Jannan vastanäyttelijäksi tähän kohtaukseen.
Kirjoitat muuten hyvin myös Marshallia, kun tunnistin sen pelkästä äänestä ennen kuin ehdin lukea, kuka repliikissä puhuu – eikä sen oltu vielä kerrottu olevan edes paikalla tuvassa. Aika hyvin!
-
Mua liikuttaa tämä tarina jotenkin tosi paljon. Onko kukaan ikinä luottanut Helloon missään oikeassa hommassa? No ei varmaan ole. Mä heti kuvittelin, miten tohkeissaan se olisi, kun se ensin suostuisi moiseen vastuutehtävään. Niin kuin lapsi se olisi!
Takerruin tarinan helmenä samaan kohtaan kuin muutkin. Se on hauska kohta ja hahmoon sopiva kohta, mutta se on myös erinomaisesti kirjoitettu. Siinä puhuja saa ääneensä väriä aivan uudella tavalla. En ole aina yhtä kiinnostunut siitä, mitä sanotaan, kuin siitä, miten sanotaan, ja mun kaltaiselle kirjoittajalle tämä osui ja upposi.
Jannan ja Hellon kirjoittaminen yhteen on myös mustakin yllättävä veto, tai oikeastaan pitäisi sanoa virkistävä veto. Jannaa on nähty usein Marshallin ja Niklaksen kanssa, ja Hello on kyllä uusi aluevaltaus. Yllättävintä on se, miten hyvin tämäkin pari toimii. Janna ottaa heti sellaisen ystävällisen mentorin tai isosiskon tai äidin roolin, jota Hello harvoin saa kokea muualla kuin omien vanhempiensa luona. Se vetoaa paitsi muhun, varmasti myös Helloon. Hello puolestaan on omassa pellen roolissaan, mutta tietenkin rauhoittuu heti, kun Janna antaa ymmärtää, että nyt oikeasti pitää keskittyä, ja että Hellon käsiin luotetaan tässä ihan oikea tehtävä.
Onnistunut tarina! Mun mielestä tämä on parhaita arkitarinoitasi tähän mennessä, ja tämä kannattaakin säästää tallessa oman kehityksen seurantaa varten.
-
Tämä oli kyllä niin nappiinsa kirjotettu että, ja loistava yllätys että leikkikaverina oli Hello. Turhan moni ei tosiaan tunnu luottavan Hellolle mitään ns. oikeita juttuja, niin mukava lukea kun joku tekee niin. Vaikka kyseessä onkin ”vain” kännykän näytöltä radan opettelun avustus, tärkeä pesti sekin on.
Tämä pari tuntui myös toimivan harvinaisen hyvin, minkä takia jäin vähän käsiä hieroen odottamaan että lisää tätä sarjaa kiitos.
-
-
Kai minustakin sitten jotain apua oli joskus oikeillekin ratsastajille, eikä pelkästään Oskarin kukkarolle Typyasioissa. Tai ainakin Janna hymyili, kun otti minulta vastaan puhelimensa, josta olin hänen rataansa tentannut. Ihme kyllä olin myös tunnistanut suurimman osan näytön lomakkeessa vilisseistä sanoista, vaikka minulla ei ollut aavistustakaan, miten suurin osa näistä hienonnimisistä toimenpiteistä suoritettiin. Meidän hevosharrastuksemme oli niin erilaista Jannan ja oikeastaan kaikkien muiden kanssa. Minusta oli hauskinta katsoa Typyä ja Skottia… Ne olivat huumoriveikkoja molemmat. Mieluiten olisin ottanut ne meille kotiin asumaan, niin kuin kanat aikonaan, mutta ei kaikkea voi saada.
Samalla, kun Jannan kuivaharjoittelu päättyi, saapui tupaan myös Hopiavuoren laulukuoro Alex etunenässään.
”Mitä täällä tapahtuu?” hän uteli ja katsoi meitä epäillen ihan niin kuin olisimme juonineet jotain häntä vastaan.
Jos Janna ei olisi heti kertonut puuhistamme, olisin lyönyt pökköä pesään. Ehdin jo avata suuni sanoakseni, että katsellaan tuota hevoskantaa, että ketkä joutuvat muuttamaan pois. Varmaan orit ekana.
Hyvin se tulee menemään. Rata on teille kuitenkin entuudestaan tuttu, joten eiköhän se suju teiltä hyvin”, Marshall tuumi Jannalle jo seinän takaa ennen kuin ehti huoneeseen asti. Ilmaantuessaan hän hymyili. Hetken näin, mitä Niklas Marshallissa näki, mutta onneksi se meni nopeasti ohitse.
”Noh, päätellen siitä mitenkä hianosti mä unohrin ensimmääsellä kerralla yhyren tehtävän kokonansa nii saas nähärä”, Janna hymyili takaisin.
”Älä yhtään rupee tollaseksi”, sanoin Jannalle ja jatkoin saman tien muille: ”mä oon tätä nykyä sen henkilökohtainen valmentaja. Ei se voi muuta kun pärjätä kun sillä on mut.”
”Älä nyt soosaa kun aikuset puhuu”, Alex puhahti ja leyhäytti sanojani kädellään niin kuin kärpäsiä. ”Mee Marshall nyt edes vähä sinnepäin, että Ilonakin mahtuu.”
”Anteeksi.”
”Kyllä mä mahdun siihen…”
”Kyllä tuasta Hellosta oikiasti apu oli”, Janna sanoi suoraan Alexille, joka pärisytti huuliaan.
”Hellostako muka!”
”Mun valmennettava menestyy varmasti paremmin kun Suden Oskarin valmennettava”, sanoin Alexille ylhäisesti ja osoitin Ilonaa.
Janna naurahti.
”Sen kun näkis”, Alex virnisti, ja olisi ollut oikeassa, jos olisin ollut yhtään kenenkään valmentaja oikeasti.
”No mut miten te tapaatte painaa erilaiset radat mieleen, kun eks sä ainaki kisaa montaa?” Ilona kysyi lytystä Alexin takaa ensin sekä Jannalta että Marshallilta ja sitten pelkältä Marshallilta.
”Me ainaki Jannan kaa aina–” aloin höpöttää, kun sekä Marshallilla että Jannalla kesti kauan miettiä.
”Voisitko Hello keittää kahvia?” Marshall kysyi.Toki. Nyökkäsin ja hymyilin Marshallille ennen kuin nousin. Olisin kaivannut itsekin vakavasti otettavaa vertaistukea, jos olisin ollut noiden tyyppien asemassa. Kaivoin kaapista kahvinpurut — Nelly oli ostanut niiden säilytykseen itselleen joululahjaksi Polle-astian — ja ryhdyin laskemaan mitallisia täyteen pannulliseen. Kun kahvipannu oli ladattu, nostelin maitoa pöytään ja viheltelin kunnes huomasin Marshallin kurtistuneet kulmat.
-
”—-vaikka minulla ei ollut aavistustakaan, miten suurin osa näistä hienonnimisistä toimenpiteistä suoritettiin.” Haha. 😀 Hienon nimisiä juu, ja mitään ei ymmärrä. Ymmärrän Helloa vähäsen. Minusta siinä ei oo yhtään mitään pahaa olla ”pelkkä” höntsäharrastaja ilman suuria tavoitteita, koska harrastus on vapaa-aikaa, jonka kukin saa käyttää juuri niin kuin haluaa.
Aina välillä mun käy Helloa myös vähän sääliksi. Vaikka se on sellainen huoleton höseltäjä ja päällisin puolin leppoisa kaikkien kaveri, niin musta silti tuntuu, että se on joskus vähän ulkopuolinen. Tai että sitä pidetään tyhmänä tai ärsyttävänä tai että se joutuu tuntemaan olevansa muiden tiellä. Koska Hellohan on oikeasti fiksu äijä, jolla on ihan oikeita ajatuksia, tunteita, kokemuksia ja muistoja. Oikeastaan samaistun Helloon yhä enemmän koko ajan, vaikka se onkin pinnalta ihan omanlaisensa pöhkö. Syvemmällä on kuitenkin paljon muutakin. Sitä paitsi, on mullaki ollu kanoja lemmikkinä rivarissa sisällä. Se ei vissiin oo ihan laillista, mutta jos Hellollakin on ollu, niin en oo sit edes ainoa.
-
”Älä nyt soosaa kun aikuset puhuu”
Siis TÄMÄ!
Ihan kuin Alex olisi itse yhtään sen kummempi, samanlainen hoosa, vähän vain toisella tavalla. Mutta eiiiii kun se on Hello se Hopiavuoren kakara. Niinkuin vähän kyllä onkin, tässä taas mentiin niihin hellomaisiin juttuihin, joista minä vain mietin, että mistä ihmeestä se tuonkin taas keksi ja miksei se vain… no, jotain.En tiedä pitäisikö Ilonan tavoin sääliä Helloa. Ehkä, mutta tarvitseeko Hello sääliä, kokeeko hän oman osansa ja asemansa jotenkin ulkopuoliseksi, tyhmäksi ja ärsyttäväksi? Ja jos tuntee, niin haittaako se Helloa suurissa määrin? Joistain spinoffeista on saanut vähän käsitystä että saattaisi haitata, ainakin joskus ja joissain asioissa, mutta toisaalta sitten taas tuntuu että ei haittaa yhtään. Ja tämän(kin) takia minä en saa Hellosta kiinni niin että pystyisin kirjoittamaan hahmoa omiin tarinoihini yhtään uskottavasti.
-
-
Älkää nyt tulkitko, että Alex on supermustasukkainen, kun mokasin ja kirjoitin kaksi tarinaa samasta aiheesta näin lähekkäin. 😀 Se on vain vähän mustasukkainen.
Oskari ei ehdi mitään kivaa enää
Tallin edessä oli penkki. Siinä oli lunta. Sitä pidettiin tätä nykyä yleisesti tupakkapaikkana Camillan takia, mutta nyt autosta noustessani siellä ei ollut Camillaa, vaan penkin vieressä nyrpeänä kyyköttävä Alex. Seurasin hänen tuimaa katsettaan, joka oli nauliutunut Ilonaan ja Oskariin, jotka kävelivät Veeran kanssa maneesin suuntaan.
Huokaisin. Taas valmennuspäivä. Kun katsoin kyykyssä tupakoivaa Alexia uudelleen, huomasin näkeväni peilikuvan siitä, miltä oma ilmeeni tuntui kasvoillani. Alexilla oli kulmat kurtussa, suu vähän mutrulla ja hän oli rypistänyt pienen nenänsä vartta aavistuksen verran. Päätin kävellä hänen luokseen. Penkin vierellä oli saatavilla henkistä tukea, vaikka oikeasti minulla ei olisi ollut mitään asiaa tupakkapaikalle.
”Hei Alex”, tervehdin varovaisesti siltä varalta, että hän olisi liian huonolla tuulella puhumaan.
”Mm. Moi.”Sitten emme sanoneet pitkään aikaan mitään. Katselimme, miten maneesin ovi avautui ja sulkeutui. Alex poltti tupakkansa loppuun, sammutti sen hankeen ja painoi huolellisesti Camillan jättämään mansikkahillopurkkiin. Hän ei kuitenkaan noussut kyykystä.
”Oskari ja Ilona taas menevät valmentavat?” kysyin, vaikka juurihan olimme molemmat sen nähneet.
”Jeppp”, Alex sanoi niin, että viimeinen p-äänne napsahti.
”Musta tuntuu Oskari ei ehdi mitään kivaa enää.”
”Eikä Ilona. Mut siis kiva, et ne nyt on löytäny toisensa ja ton — ton kisatouhun.”
”Joo. Kivaa.”Hetken vain hengittelimme pakkasilmaa. Sitten Alex nousi. Hän oli näin läheltä vielä pienemmän näköinen kuin edes Tetriksensä selässä. Hän kaivoi tosi tomerasti taskujaan ja nosti niistä lumiselle penkille vaaleanpunaisen kiven, hyvin pienen suan ja jonkinlaisen pienen pelikoneen ennen kuin löysi etsimänsä: purkkaa. Hän otti kaksi ja tarjosi pussia minullekin. Pudistin päätäni. ”Mhm”, hän äännähti.
”Tekisitkö minun kanssa kivaa?” kysyin aikani emmittyäni.
Alex naurahti, mutta vakavoitui sitten ja katsoi minua silmät sirrillään päästä varpaisiin. Se oli erilainen katse kuin Eetun vihamielinen tuijotus, mutta hänen asentonsa oli samalla tavalla takakenoinen. Hän näytti harkitsevan tarkasti.
”Tuleeks Biffe toimeen Tetriksen kaa?” Alex kysyi epäröiden.
”Tulee hän”, vakuutin. ”Maastossa. Vaikka?”
”No, kokeillaan”, Alex tuumasi.-
Voi sitä Alexia. Vaikka tämä on tarinallisesti tarpeen, niin silti tekisi mieli mennä heti kirjoittamaan asiat kuntoon. Mutta draamaakin ehdottomasti tarvitaan, ja tästä tulee vielä hyvä liemi seuraavalle sopalle. Jos kaikki olisi aina pelkästään hyvin, ei olisi mitään kirjoitettavaa. Mitä vaikeammaksi asiat tekee hahmoille,
sen parempisitä enemmän on mistä ammentaa.Tämän tarinan pohjalta jään miettimään, tulisiko Milanista ja Alexista parempiakin kavereita ajan kanssa ja oikeissa olosuhteissa. Aika erilaisia ovat kyllä keskenään, mutta eihän sitä koskaan tiedä. Ehkä ne liittoutuvat kahdestaan Ilonaa ja Oskaria vastaan. 😀 Eivät toisaalta Alex ja Ilona tai Milan ja Oskarikaan ole mitään samiksia keskenään, mutta onnistuvat silti olemaan parhaita kavereita, niin että ei siihen kai samanlaisuutta tarvitakaan.
En olisi voinut kuvitella, että kukaan ikinä missään yhteydessä sanoisi ”Tekisitkö minun kanssa kivaa?” ilman, että se aiheuttaa lainkaan väärinkäsityksiä. :DD Näköjään Alex ei tosiaan paljoa ihmettele.
-
-
Valmennus Storywoodissa
Juoksen karkuun enkä enää koskaan näytä naamaani missään
Alex nakkeli mun tavaroita pieneen muovilaatikkoon. Olin pyytänyt sen avuksi lähtövalmisteluihin, koska en ollut oikein ehtinyt viettää sen kanssa aikaa tällä viikolla. En ainakaan samalla tavoin kuin yleensä.
En osannut suoraan kysyä, mikä sillä oli. Olin yrittänyt ehdottaa, että tehtäisiin sitten lauantai-iltana jotain yhdessä, ja pyytänyt siltä pitkin viikkoa pieniä palveluksia, jotta se voisi tuntea itsensä tärkeäksi. Oli se välillä ollut hyvälläkin tuulella, mutta sitten taas näyttänyt hetken aikaa synkeältä. En oikein osannut tulkita, oliko se vieläkään leppynyt kokonaan. Mitä niin pahaa olin voinut tehdä?
”Ooksä nyt varma ettet pääse mukaan?” kysyin siltä.
”Joojoojoo. Ei mahdu kyytiin kuitenkaan montaa.”
”Ethän sä nyt paljoo tilaa vie.”
”Emmä tuu sun ja sun uusien bestiksien väliin”, se totesi pistävästi.Ai, siitäkö se kiikastikin. Pelkäsikö se, että Minja veisi sen paikan? Tuskin se Oskaria ainakaan tarkoitti. Oskarin ei ollut pitänyt tulla tallille tänään ollenkaan, mutta se olikin sitten halunnut lähteä mukaan kuulemaan, mitä toinen valmentaja sanoisi Veerasta. Ja varmaan se halusi nähdä kisapaikan, kun sekin oli kerran nyt tulossa sinne jotain Pyhän Yrjön piruetteja suorittamaan. Jopa Alex oli tulossa Minicupiin, muttei silti suostunut mukaan valmennusreissulle.
”Kuules nyt”, tiukkasin. ”Sun ja mun väliin ei tule kukaan eikä mikään.”
Yritykseni kuulostaa assertiiviselta ei ollut kehuttava, vaikka tarkoitinkin sitä mitä sanoin.
”Niinhän ne kaikki väittää.”
”Mi – häh?”
”Ei mitään.”
”Mennäänkö lauantaina leffaan illalla?”
”Mä sun kans mihkään treffeille lähe”, Alex marisi.
Se näytti miettivän hetken, muttei sitten jatkanutkaan, mitä ikinä olikaan ollut aikeissa sanoa. Oli sillä sentään ilmeisesti vähän huumorintajua jäljellä.
”Pöllö. Ne mitkään treffit ole. Tuut käymään kaupungissa”, päätin.
”Aha.”Mua jännitti vieraalle tallille lähteminen muutenkin. En oikein olisi tarvinnut Alexin mystistä mykkäkoulua siihen päälle.
”Onksulla purkkaa?” kysyin kokeillakseni, millaisella äänensävyllä se seuraavaksi vastaisi.
Ei se vastannut mitään – kaivoi vain taskustaan purkkapussin ja ravisti sieltä kaksi palaa mun käteen.
”Ei ku pitää olla yks keltanen ja yks valkonen”, sanoin, laitoin toisen valkoisista takaisin pussiin ja kaivoin keltaisen sen tilalle.
”Minkä ihmeen takia?” Alex huokaisi niin kuin sillä olisi ollut kiire jonnekin.
”No kun pitää vaan olla.”Kun kamat oli pakattu ja hevoset lastattu, päästiin matkaan. Alex oli väittänyt olevansa ”ihan fine” ja lähtevänsä itsekseen suorittamaan Oskarin laatimaa treeniohjelmaa, mutten ollut vielä aivan vakuuttunut. Selvittäisin kyllä tasan heti huomenna, mikä sitä oikein aina aika-ajoin risoi.
”Jännittää”, mupelsin purkka suussa.
”Aivan suotta. Hyvin tuo menöö”, Minja vakuutteli ratin takaa.
Mulla oli noin miljoona syytä jännittää. Ensinnäkin olin ensimmäistä kertaa Minjan auton kyydissä. Hevoset olivat mukana. Oltiin menossa vieraaseen paikkaan, jossa oli vieraita ihmisiä, joille saattaisin joutua puhumaan. Sitten pitäisi vielä esiintyä vieraalle valmentajalle – ja mitä jos joku muukin vieraan tallin väestä tulisi katsomaan valmennusta? Mitä jos tyrisin ihan huolella, ja sitten en voisi ajatella muuta kuin epäonnistumista tullessani samaan paikkaan kisaamaan viikon päästä?Toisaalta se oli myös tosi hyvä mahdollisuus, kuten Oskarikin oli sanonut. Pääsisin katsastamaan kisapaikan etukäteen. Näkisin lähtölistat. Okei, se oli huono asia sittenkin. Parempi, etten katsoisi. Ei kun katson kyllä.
”Pitäskö sun rauhottua?”, Oskari ehdotti hiljaa.
Ihan syystä. Hytkytin mun vasenta jalkaa koko ajan ja hinkkasin etusormellani silmieni väliin pysyvästi muuttanutta huoliryppyä niin, ettei siinä kohta olisi ihoa enää ollenkaan jäljellä.
”Anteeksi”, mutisin.
Oskari huokaisi.
”Käy vaikka rata läpi. Vaativa B:6, ole hyvä Ilona”, se sanoi.
Sillä oli taas valmentaja Suden ääni käytössä. Olin aika varma, että se laittoi mut kertaamaan vain, jotta en stressaisi itseäni ulos nahoistani. Kyllä mä jo radan muistin, kun vain keskityin.
”Radalle kootussa laukassa. Pitää muistaa keskittyä suoruuteen. Pysähdys. Harjoitus – öö – ravia?”
”Joo.”
”-oikealle. EIKUN vasemmalle.”
”Älä hermoile”, Oskari komensi.
”Okei okei. Hoosta eehen avotaivutuksessa, sit voltti ja sen jälkeen vaihtuu sulkutaivutus.”
Ratsastin mielessäni samalla. Mun kädet nykivät.
”Keskihalkasijaa suoraan ja sit oikeelle ja taas avo ja sen jälkeen voltti. Sulkutaivutus. Taas keskihalkasijalle ja siitä vasemmalle. Koottu käynti S:stä, takaosakäännös ja taas koottu ravi.”
”Napakka siirtymä siinä”, Oskari muistutti.
”Joo. R:ssä taas käyntiin ja takaosakäännös, sit takas koottuun raviin. Sit keskiravia, kokoaminen ja koottuun käyntiin B:ssä. Kootusta käynnistä keskikäyntiin, sit taas koottuna. Pysähdys, peruutus-”
”Monta askelta?”
”Viis.”
”Joo. Jatka vaan.”
”Peruutuksesta suoraan laukannosto. Sitä hiton koottua laukkaa taas.”
”Hyvä siitä tuloo”, Minja kannusti.
”No sit tulee kolmikaarinen kiemuraura, ja jostain kumman syystä laukat täytyy muistaa vaihtaa käynnin kautta”, kerroin. ”Sit puolirataleikkaa ja vastalaukkaa. C:ssä vihdoin se suora laukanvaihto. Se on kiva. Kootussa laukassa voltti, sit taas puolirataleikkaa vastalaukkaa, laukanvaihto – jee – sit keskilaukkaa. Sen tahti on aika vaikea hahmottaa vieläkin.”
”Me ehitään vielä treenata sitä”, Oskari kommentoi.
”No sit kokoaminen ja laukanvaihto taas. Sit kootussa ravissa radan poikki ja oikealle keskihalkasijaa myöten. Pysähdys ja tervehdys. Sit heitän ohjat pois ja juoksen äkkiä karkuun enkä enää koskaan näytä naamaani missään.”Minjaa nauratti niin, että mä pelkäsin sen ajavan vastaantulijoiden kaistalle. Kummasti se ratti vain kuitenkin pysyi sillä käsissä.
”Vapaasa käynisä ulos raralta”, se suomensi lopun, jonka olin kuvaillut vain vähän eri tavalla.
”Kyl sä ton radan muistat”, Oskari totesi välittämättä mun jännityspelleilystä.
”Minjan vuoro”, sanoin melkein hengästyneenä puhuttuani koko päivän edestä yhtä kyytiä. ”Kerro meille Helppo B.”-
Mietin tässä vaan, että mun kaikki hahmot taitaa olla tavallaan niinku mä: ihme sakkia. Tässä yksi on ihme tinttaliisa ja toinen tarjoaa maailman parhaan ohjeen jännitykseen: älä jännitä. 😀 Mutta oikeasti se, että Oskari pistää Ilonan aivot hommiin, kertoo mulle, että se välittää Ilonasta ja tietää jo paljon siitä, miten Ilona toimii. Tuohan on tietenkin harhautus. En mä ainakaan jaksa tai osaa harhauttaa ihmisiä, joita en tunne ja joista en välitä. Minjan rento olemuskin luulisi olevan apuna. Arvasinkin, että se suhtautuu paitsi valmennukseen, myös kisoihin miljoona kertaa rennommin kuin Ilona. Sille on jo normaalia paitsi kilpailla suokilla, myös hengailla kisatallin maaperällä. Vitsi mikä etulyöntiasema.
Vaikka kisoja haudotaan ja odotetaan kaikella hartaudella, ja vaikka mäkin odotan niitä hahmojen takia ja olen innoissani niiden puolesta, silti sosiaalinen kanssakäyminen ihmisten kesken on tässä mun lempiasia.
-
-
Tämä tapahtuu tämän viikon lauantaina.
Endorfiini on endogeeninen opioidi
Meidän oli pitänyt mennä Alexin kanssa kaupunkiin lauantaina, mutta jotenkin oltiin päädytty ratsastuksen jälkeen kuitenkin Hopiavuoren tupaan eväsretkelle. Oltiin molemmat aika poikki, koska Oskari oli laittanut meidät koville. Enää viikko aikaa kisoihin. En yhtään ymmärtänyt, miten Alex noin vain ehtisi virittää itsensä ja Tetriksen valmiiksi Pyhää Yrjöä varten, mutta kun Oskari ei kyseenalaistanut koko hanketta, niin en sitten minäkään.
Syömisen jälkeen tiskasimme Alexin kanssa tuvassa. Ajateltiin olla kilttejä ja pestä samalla muidenkin astiat, joita oli hiljalleen päivän mittaan kertynyt tiskipöydälle. Alex lähinnä huljutteli käsiään lämpimässä vedessä ja listasi syitä, miksi Hello oli sen mielestä autisti. Se oli sellainen omituinen höpöttäjä – Alex siis. Ehkä juuri siksi se oli mun paras kaveri.
Yhtäkkiä huomasin tehneeni melko merkittävän virheen. Olin nimittäin ollut pesemässä mielestäni aivan normaalisti tiskiharjalla sahateräistä isoa leipäveistä, kun olinkin yhtäkkiä huomannut peseväni veitsen terää sormellani. Kipu tulvahti vähän liian myöhään, ja terä oli käynyt syvällä. Kiskaisin käteni kuumasta vedestä, mutta veri oli ehtinyt lähteä leviämään tiskiveden joukkoon.
”Mitä sä- miksä tolleen- hei nyt noi pitää pestä uuestaan, ku toi tiskivesi on ihan sun veressä”, Alex sanoi.
Olipa se kerrankin käytännöllinen.Pitelin sormeani vedet silmissä ja hypin tasajalkaa. Sattui vietävästi.
”Anna mä katon sitä”, Alex sanoi.
”No en varmana! Et tasan koske!” puolustauduin ja vedin käteni kauemmas.
”No anna nyt kun se pitää puhdistaa.”
”Eikä pidä. Et koske siihen.”
”No pitäähän se nyt- siinä haavassa on tiskivettä ja ties mitä!”
”Ei siihen nyt kosketa”, parahdin ja lähdin juoksemaan pakoon, kun Alex tarrasi kiinni mun käsivarteen.Juoksin turvaan olohuoneen puolelle. Alex riensi perään, mutta onnekseni juuri silloin Hello tuli vastaan oviaukossa pysäyttäen Alexin etenemisaikeet ottamalla sitä kiinni olkapäistä.
”Ei juosta sisällä”, Hello sanoi niin kuin olisi ollut joku eskarinsetä vähintään.
”Mutta Ilona- Ilonakin juoksee ja-”
”Hys hys”, Hello sanoi ja kävelytti Alexin takaisin keittiöön. ”Eipäs syytellä muita,” se ohjeisti tärkeänä istuttaessaan Alexia keittiön tuolille.Minä juoksin edelleen pientä ympyrää olohuoneen puolella puristaen tiukasti sormeani.
”Miks sä juokset vieläkin?” Alex kailotti keittiöstä.
”Endorfiini on endogeeninen opioidi eli sisäsyntyinen kivunlievittäjä”, vastasin silmät tiukasti kiinni rutistettuina. Ajattelin, että juokseminen veisi kivun pois. Ainoa vain, että juoksemalla olohuonetta ympäri ei tuntunut erittyvän sen enempää endorfiineja kuin muitakaan hyödyllisiä yhdisteitä.”Tuu nyt pois sieltä”, Alex käski. ”Se pitää teipata kasaan se sun sormi.
”Ai sillä on sormessa pipi”, Hello oivalsi.
”No se leikkas sormeensa tiskatessa”, Alex valotti.
”Ei silleen kannata tehdä”, Hello neuvoi avuliaasti.
”Endorfiini on endogeeninen opioidi…” toistelin itsekseni kuin mantraa puristaen verta vuotavaa sormeani edelleen tiukasti. Jos hyppeleminen auttaisi enemmän kuin juokseminen? Pitää kokeilla…”Hei nyt oikeesti! Missä täällä on laastarit?” Alex parahti livahtaen Hellon kainalon ali kaivelemaan kaappeja. ”Hello!! Missä on laastareita?”
”Mä en, tota, en oo itse asiassa hetkeen tarvinnu”, Hello väitti, vaikka tasan sillä oli ollut viime viikolla laastari sormessa. Se ei vain ollut itse laittanut sitä, kun Nelly oli auttanut, niin ei Hello voinut tietää, missä niitä oli.
”Kato vessan kaapista”, vinkaisin luovuttaen viimein. Pakko siihen olisi laastari laittaa, kun verta valui joka paikkaan.”Täällä on. Noni, tuu tänne nyt sen kanssa”, Alex käski.
”En tule! Laitan ite”, päätin.
”Se pitää puhdistaa”, Alex sanoi uhkaavasti ja lähestyi haavanpuhdistusainepullon kanssa mua kovaa vauhtia kädet ojossa.
”EI EI EI!” kiljuin kauhun vallassa ja juoksin takaisin keittiöön turvaan. Paitsi että se keittiön nurkka oli umpikuja. ”Pliis älä, mä laitan ite!”
”Ei kun nyt oot ihan paikallas niin täti hoitaa”, Alex mutisi, taklasi mut sujuvasti lattialle ja istahti mun päälle. Se otti mun käden omaansa ja ennen kuin ehdin edes huomata, se oli suihkaissut desinfiointiainetta haavaan.
”Mä itse asiassa muistinki just että mun pitää mennä, tota, johonki muualle. Mä en sit ollu mitenkään osallisena tässä onnettomuudessa”, Hello lateli vastuuvapauslausekkeensa ja pakeni ulos ovesta, vaikka se ei ollut ehtinyt edes riisua takkiaan vielä.
”Kirveleeee”, pillitin lattialta.
”Hys hiljaa nyt”, Alex komensi ja taputteli paperilla hellästi mun sormea puhtaaksi. ”Hyvä siitä tulee, kun sen maalaa.”
”Mitä helv- ei!”
”No ei oikeesti. Tietenkään. Se on vaan sanonta”, Alex opasti alkaessaan askartelemaan laastarista sopivaa kaistaletta mun sormeen. ”Aika ison haavan onnistuit saamaan itelles”, se moitti.
Valittelin jotain selittämätöntä vastaukseksi sen alta.”Noin. Siinä on sievä paketti”, Alex esitteli lopulta mulle mun oman sormen.
”Kiitti”, murahdin loukkaantuneena. ”Mut mitenköhän – yyh – mitenhän mä pystyn nyt ratsastaa tällä?”
”No ihan hyvin pystyt. Eiköhän se oo kohta ihan kunnossa. Mut ei nyt kerrota Oskarille kuitenkaan, kun tää tapahtu vähän niin kuin mun vahtivuorolla.”-
Ilona!
Siis mitä ihmettä? Mitä ihmettä tässä tapahtuu ja miksi? Miten Ilona saa yhdestä veitsenviillosta tällaisen kohtauksen? Paniikkikohtaus? En tiedä, mutta siltä tuo vähän haiskahtaa. Tai joltain vastaavalta. Vai siis mitä? Jään kyllä odottamaan, että mikä ihmeen juttu tämä on.
Vaihteeksi Alex on tässä siinä järkevän aikuisen roolissa ja melkein Hellokin. -
En mä tulkitse tätä outona tai paniikkikohtauksena. (Johtuukse sitten siitä, että Hellolla ja mulla on sama persoona ja järjenjuoksu, eli me ollaan itse vissiin outoja?) Mä tulkitsen tämän niin, että kävi semipaha haaveri, ja koska tuollainen viilto sattuu muuten ihan pirun kivasti, eikä meinaa edes lopettaa vuotamista ja mennä kiinni päiväkausiin, niin Ilona ei halua tuntea sitä kipua. Voidaan tässä toki esitellä jokin Ilonan taipumuskin, mutta toistaiseksi en taivu ajattelemaan niin. Ehkä tää voisi kertoa vähän siitä, että Ilona on juoksuharrastuksensa tai muun syyn takia perillä siitä, miten ihmiskeho toimii?
Se, mitä tässä ennemminkin mun mielestä esitellään, on että taas kääpiöt pitävät yhtä, ja että niin kuin oikeillakin ihmisillä, näiden roolit vaihtelevat. Yleensä ajattelen, että Ilona on järki ja Alex muskeli, mutta oikeat ihmiset eivät ole niin yksioikoisia. Joskus muskelin pitää hoivata järkeä hellästi, ja joskus järki hyppii seinille kun saa naarmun. Ja tietenkin sekä Alex että Hello haluavat sanoutua irti Ilonan sotahaavasta.
-
-
Piirileikkejä pirttipöydän ääressä
Seisoin kengät käsissäni tuvan eteisessä, hakien jostain sopivaa koloa minne laittaa ne sivuun. Kaksitasoisen kenkätelineen ylärivi toi mieleen enemmän keskeneräisen pelin Jengaa, kun kirjava joukko kenkiä lojui siellä juuri sen näköisenä että ne oli potkaistu jalasta suurinpiirtein oikeaan suuntaan. Lattialla oli puoli järjestelmällisessä muodostelmassa vieretysten jätettyjä kenkiä, osa pystyssä ja osa kumoon kaatuneina.
Nostelin muutamat parit tiiviimmin seinän viereen, kunnes sain sujautettua omat saappaat riviin.“HELLO! Tänne se kusine ohjain, se on mun vuoro!” Eiran ääni kajahti terävästi.
“Eiku- Oota nyt hetki! Mä koitan vielä kerran–”
“MOLEMMAT! Jos ykski niistä mukeista tippuu ja hajoaa kun te siinä tappelette niin lennätte kumpiki jäähylle takapihalle!” Nelly komensi samalla hetkellä kun olohuoneesta kuului astioiden kilahtelua.Hymähdin hieman itsekseni kun kuuntelin talon kotoisaa elämää, ja jätin vielä takkini muiden joukkoon naulakkoon ennen kuin suuntasin keittiöön päin. Ovelle asti yltävä vahva kahvin sekottui teen makeaan tuoksuun, kielien sanattomasti siitä että uusi pannullinen oli juuri valmistunut.
Iso osa tallilla olijoista oli vaeltanut jo hetki sitten sisälle, minkä johdosta pirttipöydän ympärillä ei tyhjiä paikkoja juurikaan näkynyt. Pari vilkaisua oviaukolle johti säntilliseen uudelleen järjestäytymiseen penkeillä ja tilaa löytyi taas.“Miten Barnum?” Sonja tiedusteli kun pääsin mukeineni penkille istumaan.
“Täysin oma itsensä”, vastasin pienen hymyn kera, “tyytyväinen kun pääsi paremmin töihin.”
“Onko se kipeänä? Tai siis, oliko?” Santtu kysyi hieman varovaiseen sävyyn, lämmitellen sormiaan höyryävän mukin kylkiä vasten.
“Matkustus meidän kotoa, venäjältä, takaisin tänne ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan. Se on aina matkustaessa ollut huono juomaan, mutta nyt ensimmäistä kertaa siitä tuli isompia seuraamuksia. Barnum jouduttiin nesteyttämään klinikalla sekä antamaan hieman ensiapua kuivuneille hengitysteille.”
“..Eli se toipu siitä nyt?”
Nyökkäsin päätäni, ottaen varovaisen ensimmäisen hörpyn kahvistani. “Täysin. Mutta voi olla että tulevana kisakautena pysyn Barnumin kanssa pitkälti suomessa. Ainakin jos ei jostain löydy jotain keinoa millä sen saa juomaan paremmin matkustaessa, muuten pitkät matkat on liian iso riski.”
“Ajattelitko jättää kaikki ulkomaan kisat välistä?” Sonja kysyi väliin.
“Suurimman osan ainakin. Ehkä parit useamman päivän kisat, kuten viime vuoden Pariisin matka, saatamme käydä tekemässä mutta… Saa nähdä. Tälle kaudelle en enää ehdi uutta hevosta hankkimaan, niin pitkin hampain isäni myönsi Stanimirin jatkoajalle tätä kisakautta varten.”Keskustelu pyöri hetken samojen aiheiden ympärillä, minkä ohessa esiin nousi lähestyvän kevään myötä etenkin Fifi. Santtu oli alkanut jo hyvissä ajoin varautumaan tulevaan, mutta aiheesta puhuminen selvästi nostatti ahdistuneisuutta ja huolta. Ja ymmärsihän sen. Nuori hevosenomistaja, joka yritti kaikkensa ja enemmän helpottaakseen kesäihottumasta kärsivän hevosen oloa läpi kesän. Siinä kokeneempikin omistaja alkaisi nyhtämään hiuksia päästään. Kaikki vaikuttivat toivovan viileää ja helppoa kesää ihan vain Santun ja Fifin tähden.
Lopulta tupaan lampsi muutama kasvo lisää, kun Eetu asteli kynnyksen yli käyden läpi sylissään olevaa postinippua ja hänen perässä tuli Camilla joka nyppi villapaitaansa tarttuneita heinänkorsia pois. Seurasi aikaisemman tavoin automaattinen järjestäytyminen, kun väki siirtyi penkeillä jotta ainakin yksi istuja mahtui sekaan. Vasta kun Eetukin oli löytänyt istumapaikan ja saanut vetää henkeään, viitsein häiritä toista.“Vieläkö se Barnumin viereinen karsina olisi vapaana?”
”Kylhään soon tyhyjänä. Meinasikko hakia Hakran takaste vai?”
Pudistin päätäni, ”En, mutta toisin sen Stanimirin tänne.”p.s. Ei tarvinnu painostaa, olihan se nyt tähän hetkeen aika ilmiselvä suunta Marshin tilanteeseen xD
-
Haa! I KNEW IT! 😀
Ihanaa, että Stanimir tulee tänne meitä ilahduttamaan! Kylläpä meillä on nyt hevoskokoonpano vaihtunut lyhyehkön ajan sisällä vallan totaalisesti.
Tämäkin on ihan tosi hyvin kirjoitettu teksti. Vitsit, että meillä on nyt yhtäkkiä hurjan kova taso kaikilla kirjoittajilla. Kaikki hahmot on kirjoitettu taas tässäkin hyvin tunnistettaviksi. Erityismaininta Hellon ja Eiran lyhyestä dialogista – ei voi erehtyä, ketkä siinä puhuvat. Muutenkin kaikki kuvailu on minusta todella onnistunutta ja kiireetöntä. Hyvin tunnusomainen yksityiskohta, että Marshall järjestelee toisten sikin sokin potkittuja kenkiä eteisessä, kun eihän sinne sotkun sekaan saa omia kenkiä muuten aseteltua. 😀
Hyvin myös jaksotettu tarina sen mukaan, miten porukkaa lappaa sisälle tupaan ja väki järjestäytyy pöydän ääressä. Mun päässä se yhdistyy kuvaannollisesti tähän meidän hevoskatraassa vähän väliä tapahtuneeseen muutokseen: kun uusia tulee, vanhoja siirtyy alta pois – tai sitten tiivistetään. Aina on tilaa uusille tulijoille niin tuvassa kuin tallissakin.
-
Taas mä kualen. Mä mietin miten kaikki hopiavuorilaiset on pöydässä Marshallin piirtäminä piirroshahmoina ja sitten ne nutisee ja nitkuttaa itseään siinä että mahtuu aina lisää väkeä. Siis niiiiin suloinen mielikuva. Ai että mä olen taas että aww: ihminen on mun mielestä ihan hervottoman suloinen laumaeläin. Tää on niin ihana yksityiskohta ja niin kotoisaa!
Kotoisaa on myös olkkarin suunnalla, kun taistelupari siellä vähän pelaa ja niiden keinoemo pitää jöötä. Voi jeeeeeeee!
Ja MUHAHAHA Stanimir! Ei meidän tarvinnutkaan tehdä mitään kiristyskampanjaa sun varallesi. 😀
-
-
Tämä on nyt sitten pelkkää sitä aivopierua alusta loppuun, että ei kannata aina tulkita mitään hienoa ja syvällistä mun jutuista, kun niissä ei oikeasti ole päätä eikä häntää – edellisessä vielä vähemmän kuin tässä. 😀
Tervetuloa junttilaan
”Tuus nyt kattomaan tätä”, Alex sanoi ja kävelytti minut hartioista katsomaan tallin ovesta pihalle.
”Mikä TOI on?” pääsi suustani vahingossa.
”En kans tiedä”, Alex sanoi antaessaan käsiensä pudota mun olkapäiltä.
”Onko toi… kalju?” kysyin seuraavaksi.
”Emmä ihan nää täältä asti…” Alex mumisi yrittäessään varvistella, jotta näkisi muka jotenkin yhtään sen paremmin pihalla liikehtivää helmenvalkeaa otusta, joka näytti ensisilmäyksellä koostuvan suurimmaksi osaksi pitkistä jaloista.”Kato, Sonja taluttaa sitä. On se varmaan hevonen”, sanoin uskaltamatta osoittaa sentään ihan sormella, kun meidät oltaisiin voitu huomata. Marshallkin oli pihalla ja katseli eläintä kädet lanteilla niin kuin olisi ollut tuollaisten läpinäkyvänväristen käärmehevosten asiantuntija. Ehkä se olikin, mistä minä tiesin.
”Muuttaakohan toi tänne?” Alex mietti ääneen.
”Varmaan. Ehkä tohon Mortin vanhalle paikalle?” ehdotin vilkaisten meidän vieressä olevaa tyhjää karsinaa.
”Meinaatko? Eikös se Sonja halunnu kisata ja kaikkea? Ei kai se nyt missään aavikkovaelluksessa ala kilpailemaan…” Alex ihmetteli, mutta loppu vaimeni hiljaiseksi mutinaksi, kun Sonja lähti meitä kohti kummitus ja Marshall vanavedessään.”Moiii”, Alex sanoi reippaalla äänellä saapujille onnistumatta kuitenkaan esiintymään ihan niin muina naisina kuin olisi sopinut toivoa.
Sonja ja Marshall nyökkäsivät meille tervehdykseksi. Tärkeän näköisiä olivat. Niillä oli kai ollut joku keskustelu menossa, mutta nyt se keskeytyi. Hevonenkaan ei sanonut mitään. Lähempää katsottuna se näytti hyväkuntoiselta, kiiltävältä ja arvokkaalta, vaikka sillä ei oikein kunnollista harjaa ollutkaan. Se oli vähän niin kuin whippet, mutta hevonen. Kun ajatus kävi Onnissa, hevosesta tuli mielessäni heti vähän helpommin lähestyttävä – söpökin, suorastaan. Olisin halunnut kysyä uudestaan ääneen, mikä eläin tuo oikein oli, mutta se ei varmaan olisi ollut ihan sopivaa.”Kukas se… tämä on?” muotoilin, kun jotain tuntui olevan pakko sanoa.
”Tämä on Gin Armjanin”, Marshall vastasi Sonjan puolesta.
”Arm… ahaa”, valui ulos suustani. ”Hieno”, köhäisin perään, jotten vaikuttaisi enempää ääliöltä juntilta.
”Tuleeks se tähän Mortin paikalle?” Alex kysyi.
Onneksi se otti ohjat huomatessaan, että mun yrityksistä keskustella ihmisten kanssa ei taaskaan tullut mitään.
”Katsotaan”, Marshall vastasi kärsivällisesti avatessaan juuri kyseisen karsinan ovea.
”Laitetaan nyt ainakin alkuun tähän”, Sonja jatkoi taluttaessaan hevosen sisälle.
Katsoin muiden huomaamatta Alexia silmät pyöreinä, että sanoisi nyt jotain järkevää kerrankin, mutta se vain tuijotti uutta hevosta vaiti.
”Onko toi ori?” keksin kysyä, sillä en ollut ihan varma. Morttikin oli kyllä vissiin ollut ruuna.
”On joo”, Sonja vastasi ottaessaan hevoselta riimua pois päästä.Vaikka Sonjan äänensävy oli ystävällinen, tunsin itseni kaksivuotiaaksi, joka yritti keskustella aikuisten kanssa. Viereisten karsinoiden suomenhevosetkin alkoivat näyttää perunoilta uuden tulokkaan rinnalla.
”Niin mikä sen nimi siis olikaan?” Alex havahtui kysymään.
”Armjanin”, Sonja artikuloi.Aloin jo kovaa kyytiä miettiä sopivaa lempinimeä, jonka minäkin muistaisin ja osaisin lausua. Kyllä siitä vielä joku Jani tai Arto taipuisi, niin osaisi Eetukin sitten kutsua sitä tarhasta.
”Aattelin kutsua sitä Aaveeksi”, Sonja kuitenkin jatkoi.
”Osuvaa”, Alex myönsi.Kyllä minunkin oli myönnettävä, että sen nimen varmaan muistaisin.
Mutta voisihan sitä silti kokeeksi kutsua vaikka Janiksi ja katsoa, mitä Sonja siitä tuumaisi.
-
Taas ne kaksoset edustaa siellä! Mä olen ennenkin sanonut, mutta sanonpa taas: mitä tahansa ne konhottaa, niin mä olen ihan fiiliksissä. Ihana pölläälypari.
Ihanaa on taas myös se, että ihan kaikki ei niele uusia hevosia purematta. Onhan se Aave nyt jumankauta outo tuolla perunoiden, ei kun suokkien toverina. Se on niitä hevosia, joita pitää joko kauniina, tai sitten, öötota, ei länsimaisten kauneusihanteiden mukaisena. Ainakin se herättää huomiota, ja on superkivaa, ettei Sonja joudu yksin kirjoittaa siitä, että näin on. Mullakin on yksi tyyppi, jolla on jo vuorosanat valmiina Aaveesta, kun ehtisi kirjoittaa kaiken. 😀
Tässä on läpi tarinan leikitty tosi ihanasti sillä, miten Ilonalla ja Alexilla on pienten tallityttöjen rooli, ja miten Sonja ja Marshall on Ne Aikuiset Hevosenomistajat siellä hoitoheppatallilla. Mä muistan noi keskustelut, joita oon itsekin käynyt — kumpanakin osapuolena. 😀
Aivopierut on usein niitä parhaita hyvänmielentarinoita.
-
”On se varmaan hevonen”
Mää niin kuolen tähän, nimittäin naurusta 😀Pitäisihän minun jotakin muutakin osata sanoa, mutta ei nyt irtoa. Minä ihan totta nauroin tuolle ääneen ja kauan. Ja olen tosi otettu siitä, että tällä tavalla on Aaveen saapuminen tallille huomioitu. Ilona sanoo just sen, mitä Sonja vähän pelkäsi: että onko tämä nyt oikeasti vakavastiotettava kouluratsu vai pitävätkö kaikki sitä jonakin aavikkotanssiponina.
Ja että siinä heti perunoiden vieressä 😀
-
-
Pariisin salaliittolaiset
— Sehän on vähän samanvärinen kuin Gæs, Santtu sanoi. — Tosin kylläkin tuollainen sileäkarvainen ja kiiltävä, kun Gæs muistuttaa lammasta. Ja onhan Aave kyllä muutenkin tosi erinäköinen. Gæs varmaan kävelisi suorin jaloin sen mahan alta…
— No melkein joo, sanoin ja vedin suutani hymyyn. En ollut oikeastaan tajunnutkaan, että tallilla oli toinenkin samanvärinen hevonen, jos tosin melko erinäköinen, kuten Santtu oli sanonut. Ja tietysti oli ollut Hakra, mutta sillä oli tummat silmät, vaikka muuten olikin kermanvalkoinen.
— Aiotko lähteä kisaamaan Aaveella jo heti?
— En oikeastaan, se ei ole ihan kisakunnossa. No, ehkä jotakin helppoja luokkia voisi käydä kokeilemassa, jos on jossain lähistöllä. Ihan vaan sen muistia virkistämässä. Sehän on kilpaillut aiemmin kyllä, joten pitäisi olla tuttua puuhaa.Vedenkeitin napsahti ja nousin kaatamaan meille molemmille kuumaa vettä mukeihin. Keittiössä ei ollut muita eikä kahviakaan, joten Santtukin sanoi haluavansa mieluummin teetä kuin alkaisi kahvinkeittoon itseään varten. Vaikka harvoin Hopiavuoren keittiö kovin kauaa tyhjänä pysyi. Olin tuonut Thaimaan-reissultani taas tuliaisteetä. Hätäinen valinta lentokentän tax-freessä osui hedelmillä maustettuun teehen, joka oli makeaa, mutta ainakin minä pidin. Siitä lähti huumaava tuoksu.
— Kiinnostaisko sua lähteä kisahoitajaksi jos tässä nyt tulee jotakin pikkukisoja?
— Eeee… En mä oikein tiedä. Pitäisi varmaan tutustua Aaveeseen ensin paremmin. Kun se on ori ja kaikkea.
— Joo totta kai. Se on kyllä osoittautunut ainakin toistaiseksi aika helpoksi tapaukseksi vaikka onkin ori. Mäkin sitä aluksi vähän epäröin, mutta kuten Lakkaman Simo kerran sanoi niin hevonen hevosena. Ja nyt mäkin tiedän enemmän tästä kisameiningistä, niin osaan varmaan neuvoa paremmin kuin siellä Pariisissa. Vaikka hyvinhän se sielläkin meni, sä hoidit oman tonttisi tosi hyvin.
— Joo, kiitti, mutta mä tunnustan, että sain vähän neuvoja Marshalliltakin.
— Niinhän sä sanoit joskus, mutta siitä huolimatta. Se oli kyllä hieno reissu.
— Niin oli!
— Ehkä vielä joskus lähden sinne Aaveenkin kanssa. Ja todellakin pyydän sua kisahoitajaksi.
— Joo, enköhän mä lähde, Santtu naurahti.Katselin ikkunasta kun tallin suunnasta alkoi valua porukkaa tupaa kohti, Janna etunenässä pieni Elli kantokopassaan. Heti ensimmäinen kysyi ovelta että onko kahvia valmiina. Kun sanoimme Santun kanssa, ettei ole, kuului paheksuva tuhahdus, mutta ei kestänyt montaa hetkeä kun keittimessä jo pulputti tuore kahvi.
-
Eetu nytkäytti sohvaa ikävästi istuessaan sille. Hän valahti takakenoon selkänojaa vasten ja sulki silmänsä. Pidätin hengitystäni varmuuden vuoksi vielä hetken sen jälkeenkin siltä varalta, että hän liikkuisi vielä. Tällaiset säät, kun lämpötila vaihteli pakkaselta plussalle ja takaisin, olivat kaikkein hirveimpiä. Silloin sattui kaikkein eniten. Ei auttanut kuin yrittää olla paikoillaan kunnes lääkkeet taas alkaisivat vaikuttaa.
Alex oli pitänyt minulle seuraa hiljaisena nojatuolista käsin ja nyt uusi seuralaisemme oli ihan yhtä tuppisuu. Jos ei ruumiini koko oikeaa puolta olisi vihlonut niin kovasti, olisin painellut varpaillani Eetun kylkeä siinä sohvalla maatessani. Eetu on niin herkkä kutiamaan. Ääniefektit ovat kivoja häntä kutitettaessa.
”No mites menee?” kysyin kutittamisen sijaan. Eetun velttoudesta päätellen ei hirveän hyvin mutta se saattoi olla väsymystä yhtä hyvin kuin murheellisuuttakin.
”Hianosti”, Eetu tuumasi veltosti. ”Ihan upiasti.”Jaaha. Sitä ei oltu juttutuulella. Olisin voinut olla vaikka kännykällä niin kuin Alex, mutta puhelimeni oli allani vasemmassa taskussani, enkä halunnut liikkua. Tallilta ainakin oli ollut useampi hevonen kisoissa tänään, ja Alex oli vuotanut heti tiedot kaikista. Oskari ja Marshall olivat tietenkin suurin piirtein voittaneet, kuinkas muutenkaan, kun olivat sellaisia jeesuksia. Alex oli tyytyväinen itseensä ja Tetrikseensä, vaikka menestystä ei ollut tullut, ja vaikka hän oli omien sanojensa mukaan kärsinyt hermoromahduksenkin päivän mittaan. Niklaksen suorituksesta ei saanut puhua, mutta Ilonasta ja Veerasta sai kuulemma olla ylpeä, ja hengissä oli ilmeisesti Milankin.
Jos kipu pian hellittäisi, saattaisin vielä saada Milanin kiinni tallista… Vaikka mitä minä hänellä oikeastaan tekisin? Kumma kun ei ollut rahaa jättänyt yöpöydälle joulun alla…
Eetu huokaisi ja ravisteli itseään hereille niin kuin Mielikki aina kun se otti päikkärit minun päälläni sohvalla. Piti purra hampaita yhteen.
”Eetu?” kysyin mahdollisimman kiltisti kun ihme ravistelutuokio oli ohitse.
”No?”
”Ottaa pikkusen kipeetä tollaset äkkiliikkeet.”Eetun katse valpastui ja suuntautui oikeaan käteeni, joka oli ainoa sellainen uloke, joka ei ollut vaatteiden verhoama ja jossa nivelet olivat vain ohuen ihon alla nähtävissä. Sitten hän vilkaisi minua silmiin ja lopulta polveen niin kuin olisi mitään housujen läpi nähnyt.
”Hanenkmä sulle lääkkehiä?”
”Mä otin jo.”
”Jäävesisangoon?”
”Mulla on liian kylmä.”
”No mitä minä teen?”
”Voisitsä hieroo tätä jalkaa?”
Eetu tuhahti ja pyöräytti silmiään ennen kuin vastasi. ”Mee ny jo piilohon.”
Naurahdin, vaikka ei kauheasti naurattanut. ”Ei sitte.”
”Ai sä meinasit jotta oikiasti?”
”Joo. Mutta ei tarvi.”Käsittämättömästi mutisten Eetu tarttui lahkeeseeni ja roikotti siitä oikean jalkani syliinsä. Hän riisui villasukkani ja antoi sen pudota löysäksi lätyksi sääreni päälle. Hänellä oli lämpöiset kädet, vaikka hyvällä tahdollakaan niitä ei voinut sanoa pehmeiksi.
Jos puolessa ruumiissa risteilevien sähkömäisten kipujen kanssa pystyi tuntemaan olonsa mukavaksi, niin siinä oli mukavaa. Tuvassa oli lämmin, sohva oli pehmoinen ja kukaan ei sanonut mitään. Alex välillä naksautti kieltään puhelinta katsellessaan, tai naurahti satunnaisesti. Eetu oli Eetuksi ihan hiljaa, vaikka hän nyt toki tuhiseekin aina hengittäessään sisään nenän kautta. Jeppe taisi maata eteisessä viileämmässä, ja sieltä sen tukahtunut unihaukku taas kuuluikin. Jeppe oli kyllä hyvä vahtikoira… Se olisi voinut olla vaikka poliisikoira…
-
Hellolla oli taas sitä kipua. Välillä sitä oli usein, välillä ei pitkään aikaan. Hän oli halunnut, että minä hieroisin hänen jalkaansa, joka oli turvonnut punertavaksi limpuksi. Kovaa sitä ei tohtinut hieroa. Oikeastaan se oli silittelemistä, mutta mitäpä sitä ei kaverin puolesta tekisi. Parempi kuitenkin oli, että Alex oli kännykkänsä lumoissa ja koko muu kööri muualla katselemassa ihan muita asioita. Telkkaria kun olisi vain saanut katsella samalla. Kävi aika pitkäksi tuijotellessa seinää. Onneksi ilmeisesti kävi Hellollakin.
”Eetu?” Hello kysyi viattomasti niin kuin olisi muka lapsi.
”No?”
”Ootsä koskaan tehny mitää laitonta?”Mistä hänelle tulikaan mieleen kaikkea tuollaista? Tutkimattomia ovat pelimannien tiet.
”E”, vastasin lyhyesti ja rehellisesti, mutta sitten muistin, ettei se ollutkaan ihan totta.
Silloinhan minä olin tehnyt rikoksen, kun se ryssänpenikka Milan oli oikein tempaissut joitakin vuosia sitten. Olin kuullut vahingossa, että hän oli jäämäisillään kiinni niistä huumeista, joita myi. Samoin oli tainnut Milan kuulla.
Jopa Aili, joka oli paitsi poliisi, myös Hellon äiti, oli ollut valmis antamaan Milanille anteeksi, mutta minä en ollut, enkä olisi koskaan. Milan oli ollut Hellon poikaystävä ja Hello oli ollut vakuuttunut, että saisi Milaninsa, kirkkohäänsä ja onnellisen loppuelämänsä ja ties mitä kaikkea. Jos Milan oli välittänyt Hellosta rahtuakaan, miksi hän oli piilottanut romunsa Hellon mopon katteisiin, kun tilanne oli muuttunut vaaralliseksi? Miksi juuri Hellon?
Silloin ei olisi pystytty näyttämään todeksi, että se oli Milan. Syyttävä sormi kääntyi Helloon, joka halusi jo silloin lukea lakia ja olla joskus lakimies ja sitten tuomari. Hello oli varmasti ihana epäilty: sellainen vähän outo ja, noh, sekava. Kävin siis tunnustamassa, että minä se olin, joka oli myynyt huumeita Otsonmäellä. Muistan hyvin, miten Aili paukautti kämmenellään omaa otsaansa, kun ei voinut tai halunnut paukauttaa minua.
”Aijai Eetu! Nyt kuule pikkasen nipistää kun sä survot mun hentoja pikku nilkkoja tolleen!”
”Anteeksi!”-
No johan nyt meidän kaikki salaisuudet paljastuvat lyhyen ajan sisällä. Tämä oli se puuttuva pala, jota ihmettelin, ja jota en ollut löytänyt mistään penkomalla. Ilmankos. Vai niin. No mitäs hittoa, niin sitä vaan keikautetaan lukijan tunnelmat Milanista kerralla ihan kumoon ja päälaelleen. Minkäs takia se Hello edes silloin tällöin kattelee sitä enää? Tai kukaan? Tietääkö Oskari? Tuskin. Nyt mäkään en enää kauheasti tykkää Milanista, jos tämä oli totta. Ärsyttävää, kun se oli niin ihana ja symppis. 😀 Ainahan on toinenkin puoli tarinasta, ja sen kyllä kuulisin mielelläni. Onhan vielä mahdollista, että löytyy järkiselitys…
Hello pitäis upottaa parafiiniin. Tai johonkin, mikä helpottais. Se lamauttava kipu on kyllä kamalaa, kun se vie päivän (tai neljä) kerralla pois elämästä silleen, ettei voi tehdä mitään. Ymmärrän, että siitä kirjoitetaan vähän ja harvoin siksi, kun onhan se nyt aika tylsää maata kykenemättömänä paikallaan, kun ei voi tehdä mitään. Joku voisi ajatella, ettei siinä sellaisessa ole mitään luettavaa, mutta meille samaistujille siinä on paljonkin. Ekan tarinan perusteella diagnosoin Hellolle fibron tai nivelreuman, mutta haluaisin kuulla lisää tehdäkseni lopullisen arvion.
Ihana Eetu, kun hiljaa mielessään kuitenki välittää ja huolehtii Hello-parasta. <3
-
No niin, nyt alkaa selvitä sitten se, miksi Eetu niin paljon Milania vihaa. Ja huumeita. Ja oletettavasti myös huumeidenkäyttäjiä. Että Eetu on sitten ottanut jonkun huumejutun kontolleen, ettei Hellolta menisi maine ja tulevaisuus, sitä en osannut arvata! Tai no, Eetu on just sellainen, joka sen tekisi.
-
Osittain oon jo ekojen lukemisten jälkeen ollu että ok, kun tullu ilmi kuin Eetu karsastaa huumeita, niiden käyttäjiä ja etenki Milania. Vähän kuitenki samalla sellainen, mutta miksi niin järkkymättömästi?
Mutta jassoo, että Milan on vetäny tollasen tempauksen. Onko se siis ihmekkään.
Monelta ei odottais tuollaista, että otetaan omalle kontolle huumejuttuja, mutta Eetu on niitä jonka näkis niin tekevän. Etenkin jos tilanne on tuollainen, että sillä tavalla pelastaa oman läheisen..no, kaiken.
-
-
Kun mulla oli yksi tehtävä
Hopiavuoren pihalla istui ilkeän näköinen kissa. Kävellessäni autolta tupaa kohti ajattelin, että toivottavasti pienimmät koirat ja kanat olivat turvassa, sen verran tuima ilme katilla oli. Se käänsi keltaisten silmiensä katseen mun suuntaan korvat luimussa, kun tulin lähemmäs.
”Mistäs sä oot tänne eksyny?” tiedustelin. Kissa nousi istumasta seisomaan, pyöristi selkäänsä, taittoi korvansa sivuille ja sähähti.
”Vai niin”, mutisin ja jatkoin kulkuani kohti tupaa.Että pitikin ihmisten antaa kissojensa kulkea vapaana. Kai se ennen pitkää menisi matkoihinsa. Kilteissä kissoissa ei ollut mitään vikaa, mutta sen verran useasti olin saanut töissä näpeilleni tuollaisilta sähikäisiltä, että pidin mieluusti turvavälin.
Mielikki oli onneksi sisällä vastassa. Se oli niin pieni, että iso ja lihava kattipaha olisi varmaan vienyt sen mennessään, jos olisi saanut pikkupinserin kynsiinsä. Mielikki oli suunnilleen mun kengän kokoinen, kun se pyöri mun jaloissa odottamassa, että riisuisin ulkovaatteet.
”Ei tullu Onni tänään mukaan. Ei halunnu tulla”, kerroin Mielikille. Nostin sen yhdellä kädellä kainalooni jatkaessani matkaa eteisestä keittiön kautta olohuoneeseen. Keittiössä ei näet ollut ketään. Jostakin syystä koko poppoo oli kerääntynyt sohvalle.
”Terve”, sanoin ja laskin Mielikin Oskarin syliin.
”Mitä mä tällä teen?” Oskari tervehti takaisin, mutta otti Mielikistä kaksin käsin kiinni, ettei se putoaisi.
”Lainaat sitä vaikka”, vastasin kohauttaen olkiani.
”Me kuollaan nälkään”, Hello ilmoitti.
”Pitää mennä kauppaan, mutta jonkun täytyy jäädä laittaan uuni päälle, että saadaan ruoka heti sinne kun tullaan. Eihän kukaan ala enää siinä vaiheessa oottaan ton ikivanhan rakkineen lämpenemistä, ku siinä kestää ikuisuus ja siinä ajassa kaikki nääntyy kuoliaaksi”, Alex kertoi dramatisoimatta asiaa juuri lainkaan.
”Ilona voi jäädä laittaan uunin päälle”, Hello päätti.
”Mi- mitä? Minä? Miks mä?”
”Se on oikeestaan hyvä”, Alex tuumasi. ”Sä tulit vikana”, se sanoi mulle perusteluksi.
”Mutta Veera…” yritin pelastautua.
”Veeralla on vapaapäivä”, Oskari tiesi kertoa.
Mulkaisin sitä pahasti. Miksi se piti tuoda kaikkien tiedoksi? Nyt mä jäisin tupaan jumiin vuosikausiksi, kun tuo ryhmä lähtisi keskenään kauppaan. Onko muka kenenkään mielestä hyvä idea, että Alex ja Hello lähtevät yhdessä kauppaan? Miten Oskari edes huoli lähteä niiden kanssa?”Mikset sä voi jäädä?” kysyin Oskarilta.
”Munkin pitää mennä kauppaan”, se väitti.
”Aha. No kai mä sit jään. Siinä tapauksessa mä otan kyllä tän takasin”, sanoin ja kaappasin Mielikin Oskarilta. ”Kai täällä on muitakin koiria mun seurana?”
”Jeppe huolehtii susta kyllä”, Hello lupasi auliisti.En nähnyt koko koiranrohjaketta missään, mutta kai se sitten nukkui jossakin nurkan takana. Tai Nellyn ja Eetun sängyssä. Siitäpä Eetu vasta ilahtuisi, kun saisi tietää.
”Noni, pidä kännykkä tallessa niin mä viestitän sulle sit kun voit laittaa uunin päälle. Etkä karkaa mihinkään. Moikka”, Alex sanoi ja lähti Oskari kannoillaan eteiseen. Hello vääntäytyi sohvalta ylös vähän hitaammin.
”Onks sulla vielä paikat kipeenä?” kysyin.
”Ei niin pahasti. Kyllä se tästä”, Hello sanoi ja yritti virnistää, mutta ei se aivan kunnossa vielä tainnut olla. Liikkui se, mutta hitaanlaisesti.Niin mä jäin yksin tupaan miettimään, miten aina päädyinkin mukaan kaikenlaisiin outoihin hankkeisiin. Nyt sitten vain odottaisin, ja siinä menisi koko ilta hukkaan. Enkö vain voisi käydä juottamassa ja harjaamassa Veeran sillä välin? Eiväthän kauppaan menijät saisi tietää siitä. Paitsi jos joku muu näkisi ja kertoisi niille. Minkä takia Alex oli käskenyt mun nimenomaan odottaa orjallisesti uunin ääressä? Oliko täällä joku yleinen trauma siitä, kun Hello oli silloin kerran meinannut polttaa pannukakun mukana koko torpan? Mutta voisinhan mä mennä ulos tai talliin ja palata sitten sisään, kun saisin Alexilta viestin…? Toisaalta en useinkaan muistanut katsoa kännykkääni, kun olin tallilla. Tai oikeastaan en ylipäätään koskaan oikein muistanut katsoa kännykkääni, olin missä hyvänsä.
Siliteltyäni hetken Mielikkiä ajatuksiini vaipuneena hiippailin keittiöön. Talo oli hiljainen. Tarkastelin uunin säätönapikoita. Samanlaiset ne olivat kuin aina ennenkin, kyllä minä niitä osaisin käyttää. Voisin ottaa pellin ja leivinpaperin valmiiksi esiin. Paitsi että mitä ne kauppareissulaiset edes ajattelivat paistaa? Otin tykötarpeet kuitenkin kaiken varalta valmiiksi. Varmaan jotain helppoa ja nopeaa tekisivät kuitenkin, kun kerran olivat kuolemassa nälkään.
Sitten mulla tuli tylsää. Kurkin keittiön ikkunasta pihalle. En nähnyt enää vilaustakaan kissasta. Tarhoillekaan en nähnyt. Hevosten katselu olisi ollut hyvää viihdettä. Tunsin tuhlaavani aikaa sisällä vailla aktiviteetteja. Jos kävisin ihan nopeasti ulkona – ulkoiluttaisin vaikka Mielikin? Joo, niin tekisin.
Paitsi että Mielikki ei halunnut mennä edes pikapissalle pihalle, kun oli pakkasta. Ei auttanut kuin luovuttaa sen hankkeen suhteen.
Menin eteiseen. Avasin ulko-oven ja suljin sen heti. Yleensä sillä tavalla sai kaikki talossa olevat koirat paikalle. Yläkerrasta kuului pari tömpsähdystä, ja sitten portaat narahtelivat siihen malliin, että Jeppe oli kuin olikin ollut jossakin päin taloa päiväunilla.
”Terve! Lähetkö ulos?” kysyin nurkan takaa ilmestyneeltä turjakkeelta.
Jerusalem kallisti päätään ja kömpi sitten verkkaisesti häntä heilahdellen ulko-ovelle.
”Joo, mennään ulos. Kyllä voi mennä, jos ei mee yksin”, vakuuttelin enemmän itselleni kuin koiralle avatessani oven ja luistellessani taas kenenkä lie kengissä rappusille.Tasan käytin verukkeena Jerusalemin ulkoiluttamista sille, että lähdin ulos. Hulluksihan sitä neljän seinän sisällä tulisi ilman tekemistä ja seuraa. Jeppe jolkotti nurkan taakse pissalle ja mä ajattelin, että se kyllä tulisi kohta mun perässä tallin suuntaan. Kentällä näytti olevan pari ratsastajaa – mikäs siinä valoisana pakkaspäivänä.
Äkkiä takavasemmalta kuului kahahdus ja vingahdus. Se ei voinut olla muu kuin Jerusalem, sillä kyllä minä erotin ison koiran parahduksen kaikista maailman muista äänistä. Riensin hätiin, mutta Jeppe luikki jo mua vastaan häntä koipien välissä. Se perhanan ruma sinisenharmaa katti istui korvat luimussa talon nurkalla. Kas kun en ollut sitä nähnyt, kun se päivysti suoraan ikkunalaudan alapuolella. Se näytti äkäiseltä.
”Voi Jeppe…” sanoin koiralle.
Kyykistyin ja tarkistin, että sillä oli molemmat silmät tallella. Se ei onneksi ollut saanut köniinsä kovin pahasti, enemmänkin henkisesti, mutta oli sillä pieni naarmu kuonossa kuitenkin.
”Voi sitä”, lohdutin koiraa ja halasin sen karvaista kaulaa.
Kylläpä se tuoksui oikealle Kunnon Koiralle. Onni ei tuoksunut oikein miltään – kuivalta hiekalta korkeintaan, ja siltäkin vain kesäisin.
”Tuu, täti hoitaa. Mennään”, sanoin Jepelle, ja se lähti korvat riippuen takaisin tuvan ovelle.
”Hus, veks! Paha kissa”, sanoin turvallisen välimatkan päästä kutsumattomalle vieraalle turhaan ja ponnettomasti.
En minä osannut häätää kissoja pihasta. Siihen se jäi nököttämään samalle paikalle naama nurinpäin.Sisällä etsin käsiini Betadinea ja pumpulilapun.
”Ei kuule haittaa yhtään. Säikähdit vaan”, kerroin Jepelle taputellessani pientä verestävää naarmua sen kuonossa.
Se antoi kiltisti putsata häviävän pienen taisteluarpensa, vaikka sillä olisi varmaan ollut kiinnostavampaakin tekemistä. Kävin kaivamassa sille jääkaapista nakin hyvitykseksi, vaikka eihän se kyllä minun syytäni ollut, että pihalla vaani kissapeto. Kyllä koirien pitäisi saada ulkoilla turvallisesti, mutta eihän tuollaista vihaista kissaa voinut vain ottaa syliin ja kantaa pois pihasta.Samalla tajusin jääväni kiinni ulkona käymisestä samoin tein, kun Alex ja pojat palaisivat, sillä eihän täällä sisällä ollut yhtään kissaa, joka olisi voinut nakata Jeppeä kuonoon. Kyllä Hello huomaisi, että sen parhaalle kaverille oli sattunut haaveri.
Juuri silloin Alexin Skoda kaarsi pihaan. Miten ne nyt jo palasivat? Kylläpä aika oli mennyt nopeasti. Niillä täytyi olla oikeasti kiire saada ruokaa, kun eivät olleet jääneet jahkailemaan.
Ai niin. Se uuni. Voi perse.
Katsoin kännykkääni. Jep, Alexilta oli tullut viesti jonkin aikaa sitten, että laita vaan jo uuni päälle. No olinko laittanut? En ollut. Siinä mä katsoin ikkunan läpi rukkaset suorina, kun kaikki kolme lähestyivät tupaa pihan poikki. Hieno homma. Olisin pulassa ihan justiinsa.
Naksautin uunin päälle samalla hetkellä, kun Alex tempaisi ulko-oven auki.
”Onks uuni valmis?” se hoilotti eteisestä potkiessaan kenkiä jaloistaan.
”Öö. Melkein”, piipitin keittiöstä.
”Ilona tuu kattoo, tääl pihalla on kissa!” Hello huudahti jostain vielä kauempaa.
”Emmä nyt tällä kertaa, kiitos”, mutisin varpailleni. ”Sitä kannattaa sit vähän varoa…”
”Ai jestas, se raapas mua! SE RAAPAS MUA!!” Hello ulvoi ulkoa.
”Jep, niin siinä käy”, totesin lähtien kaivamaan uudestaan esiin Betadinea ja pumpulilappuja. -
Tollakin on tommonen
Tästäkö se elämä taas alkoi? Istuin nimittäin Ilonan kanssa Hopiavuoren keittiössä ja siinä jutellessa kävi ilmi, että olimme molemmat lähdössä Vaahterapolun harjoituskilpailuihin. Minä olin ilmoittanut Aaveen helppoon A:han, varovaisesti, Ilona vaativaan B:hen ja metrin esteluokkaan. Oli hienoa pitkästä aikaa miettiä kisaamista ja kisavalmisteluja ja kaikkia käytännön asioita. Vaikka minä ja Aavehan menisimme ihan vain turisteina kokeilemaan että miten meidän käy ja verestämään kummankin muistia.— Mulla on kyllä kahden hevosen koppi, sanoin Ilonalle. — Asennutin siihen orilevynkin nyt kun Aave tuli. Että jos muita ei ole tulossa, niin voin tarjota kyydin kyllä samalla. Sinne mahtuu aika hyvin tavaraakin mukaan.
— No, katotaan, Ilona sanoi. — Onkohan täältä muita tulossa?
— En tiedä yhtään, en ole kysellyt kun itsekin vastikään ilmoittauduin. Minja nyt on kisoissa kulkenut ja Niklas ja Barnum. Oskarille ja Alexille tuolla taitaa olla vähän liian pienet luokat. Niin ja Janna ehkä, kun sekin on suunnitellut kisaamisen aloitusta. Eetu nyt harvakseltaan mitään kisaa ja Stanimirille nuo luokat ovat kans liian helppoja. Milanista ja Biffestä en tiedä.Totta puhuen minua jännitti jo etukäteen ne kisat. Sinne kuitenkin oli tulossa useampia kisoista puolituttuja ratsastajia ja muita. Varmaan Simokin, kun joissain luokissa oli hänen ratsukoitaan. Ei muuten, mutta kun Aave… Simolle olin mennyt sanomaan, että tulin hankkineeksi vähän jotakin muuta kuin puoliverisen, mutta muuten olin pitänyt kynttilää vakan alla enkä sanonut kellekään, että minulla oli nyt ahaltek-ori. Mutta kun ratsastaisin jäänvärisellä Aaveella radalle, en voisi enää piilotella sitä. Se loistaisi niiden ruunikoiden ja rautiaiden puoliveristen joukosta kuin majakka! Muistutin mieleeni Marshallin sanat siitä, että aidalta huutelijoita riitti aina. Silti jotenkin toivoin, että Marsh olisi tullut mukaan Stanimirilla, niin olisin voinut ihmettelijöille osoittaa, että kattokaa, on tollakin tommonen, en oo ainoo.
-
Hih, tollakin on tommonen. 😀
No mutta vähänkö kivaa! Ilona kun on ollut ihan paineissa siitä, että omistaa suokin, niin eipähän tarvii olla valokeilassa, kun harkkakisoissa niitä on varmaan pilvin pimein, kun tekkejä taas… noh, luultavasti tasan yksi. 😀 Kerrankin Ilonalla on varmaan pienemmät paineet, kun ajatteli käydä harjoituskisoissa vaan nopeasti pyörähtämässä ”tärkeämpien” kisojen lomassa. Siinä ehtii sitten olla tukena Aaveen ja Sonjan yhteisen kisauran alkutaipaleella. Jännää!
-
Oon jotenki aivan liian innoissani siitä, että tälle tulevalle kaudelle tallista tuntuu löytyvän useampikin kisoissa reissaaja! Onhan sellanen nyt isommalla porukalla hauskempaa.
edit. Ei näyttäny listat vielä päivittyneen uudestaan, mutta Niklas on lähdössä Barnumin kanssa varovaisen toiveikkaana samoihin kisoihin HeB ja 60cm luokkiin.
-
-
Jos on blokki ja väsy, sitä puretaan kirjoittamalla. Silloin ei synny ehkä juonellisia ja mahtavia juttuja, mutta mua ainakin auttaa, että saan julkaistua edes jotain!
”Kuinka saisin rikki Onnipähkinän, tiididiidi, kuinka tästä lainkaan selviän?”
Vilkaisin merkitsevän kyllästyneenä Ilonaa Polle-mukini ylitse. Hän yritti pidätellä hymyään. Oli rasittavaa, että Hellon melkein parikymmentä minuuttia yhteen mittaan kestänyt hoilaus oli hänestä yhä jotenkin huvittavaa. Sitä paitsi jos Onni olisi ollut minun koirani, en olisi kyllä antanut Hellon kanniskella sitä käsivarsillaan niin kuin järkyttävän pitkäjalkaista vauvaa, heijata sitä ja laulaa sille suurin piirtein aina kun se pysyi tarpeeksi kauan paikallaan joutuakseen kiinni.
Hello ei ollut turhantarkka laulaessaan. Kun hän kyllästyi yhteen lauluun, alkoi seuraava vaikka kesken säkeen. Kookospähkinäbiisi oli hänestä ilmeisesti hauska, koska hän lauloi sen kahdesti ja marssi samalla rytmikkäästi ruokasalissa Onnin etutassut ilmassa marssin tahdissa tutisten. Sitten hän vaihtoi lennosta paljon rauhallisempaan laulantaan. Sen koreografiaan kuului Onni-paran keinuttaminen niin kuin se olisi vauva.
”Kooooorpikuusen kannon alla on piiiiikku-Onnin kolo! Siellä on nami, ja siellä on lelu, ja Onnilla pehmoinen olo!”
”Etsä aio puuttua tohon vieläkää?” kysyin jotain kysyäkseni ja otin vielä yhden keksin.
”Jostain syystä Onni tykkää Hellosta”, Ilona sanoi olkiaan kohauttaen.
”Kukaan ei tykkää tommosesta.”
”Onni tykkää. Anna sen nyt laulaa sille.”
”Kun mä olin vielä pieni ja pisamainen, niin tommoset olis viety saunan taa laulamaan…””Pieni Onnivaaaaaaviii”, Hello lauloi Tao-Taon sävelin purjehtiessaan keittiöön ja kaivaessaan jääkaapista kinkunsiivun suoraan Onnin pitkään kitaan. ”Pieni Onnivaaaaaviiii, pieeeni vauvakoira on.”
”Mee edes muualle laulamaan!” komensin nopeasti, ettei Hello vain keksisi istua penkille tuudittamaan elukkaansa.
”Intiassa Alexikin on kiltimpi, oohiiohei. Kuin Onni täällä meillä mut pienempi, oohiiohei.”
”Mee nyt jo!”-
Ihan kuin täällä muutkaan kirjoittaisivat aina jotain kauheata draamaa ja suuria juonenkäänteitä (kommentoin tätä samaa jo aiemmin jollekulle toiselle, mutta pitää se edelleen paikkaansa). Lauleskeleva ja Onnia sylissään kanniskeleva Hello on huvittava ajatus, mutta ymmärrän kyllä Alexiakin, että rajansa kaikella ja sitten menee hermo. Alex sentään uskaltaa sanoa sen ääneen siinä missä Sonja olisi luikkinut häntä koipien välissä
yksinäiseen linnantorniinsakotiinsa turvaan. -
Ehheeeh mun koirat ois kadonnu paikalta aikaa sitte, ai jestas mitä kyytiä :DDD Kyllä meilläki koirille lauletaan, mut syliin? Ehei! Onni on kyllä kärsivällinen tyyppi tai sit sillä on tosi oudot ihmismieltymykset kun se Helloa jaksaa. 😀 Tää oli just hauska pätkä, ja samalla jäi kookospähkinäbiisiki päähän pyörimään. 😀
-
-
Maksutapoja on monia
“Kyllä joku tälläne lenkki ny menee vaikka päälleen seisten, mutta son 15km. Mun perse jäätyy irti sielä!”
“Ei se ole kuin noin viisi kilometriä enemmän mitä tänään.”
“Se maasto oli Google Mapin kuvan mukaan hyvin pitkälti pelkkää peltua.”
“…Me.. Me treenasimme melkein koko ajan pelkästään pellolla…?”
“Son iha eri asia!”Kohotin toista kulmaani, yrittäen parhaani mukaan asetella ajatukseni Niklaksen näkökulmaan.
“Laita toppahousut jalkaan kisoihin?”
“Ei niillä pysy satulasa ko liukuu joka hiton suuntaan niinko kananmuna tiskialtaasa. Mä en oo samanlaine liimaperse ku eräs joka on syntynyt perse satulasa kii.”Nyökytin päätäni hitaasti, levittäen auki sylissä pitelemäni villaloimen ja pyöräytin sen toisen ympärille ennen kuin kurottauduin ottamaan kiinni Barnumin ohjista.
“Ja ennen ko ees ehotat sun topparatsareitten lainaamista, non niin isot että niistä on yhtä vähä ilua.”
“..Hööksissä on ainakin muutama malli talviratsastushousuja. Voisi olla ihan paikallaan hankkia sinullekin sellaiset?”
“Ei mulla ny uusiin sellasiin oo varaa.”
“Onneksi onnistuit saamaan kisakaudelle ystävällisen sponsorin joka haluaa varmistaa että sinulla on varusteet kunnossa.”Hytinästä huolimatta, Niklas näytti hyvin nopeasti enemmän innosta hytkyvältä loimiburritolta mitä jäätymiskuolemaa välttelevältä kalisijalta.
“..Ookko varma? Sä kuitenki hankeit jo sen uuen kisatakinki mulle.. Ja ne Barnumin violetit kamppeekki…”
“Olen. Koska kuten sanoin, haluan varmistaa että sinulla on varusteet kunnossa. Niin kunnon puolesta kuin omaan, eli sinun, makuusi sopivat. Mutta talvihousuja ei saa kuin mustana.”
“Se käyy.”Taputin pakkasessa höyryävän orin mustaa kaulaa toisella kädelläni, seuraten Niklaksen mukana suulin suuntaan. Kontolan matkaratsastuskilpailut olivat tulleet ehkä vähän turhan nopealla aikataululla vastaan, mutta onneksi sinne lähteminen ei ollut ongelma hevosta ajatellen. Barnumilla oli enemmän kuin tarpeeksi kuntoa viidentoista kilometrin lenkkiin, reippaassakin tahdissa. Mutta Niklakselle nämä olisivat ensimmäiset lajin kilpailut, eikä hän ollut turhan paljoa maastoillut mustan hevosen kanssa päineen selästä tai maastakaan käsin. Toinen oli kuitenkin puhkunut siinä määrin itsevarmuutta esitellessään ideaa kilpailuihin lähdöstä, että olin antanut myöntävän vastauksen omista epäröinneistäni huolimatta.
Kyllä Niklas osasi.“Nii, tai voinhan mä maksaa nää uuet kamat vaikka luontovisaa vinguttamalla.”
Vedin tajuamattani turhan nopeasti henkeä, mikä kostautui tilanteeseen nähden turhankin rajulla yskäkohtauksella kun kylmää ilmaa meni vauhdilla vähän joka torveen. Köhimisen välistä näin vain kuinka Niklas katsoi kiero virne päälaelle asti venyen kun yritin saada itseni kasaan.-
Mielikuva villaloimeen kääriytymisestä pakkaspäivänä on kyllä ihana. Ja ai että, veispä joku mutkin Hööksiin tolleen! 😀 Sponsorin saaminen vaan vissiin edellyttäisi ensin sitä kilpailemista… :DD
”liukuu joka hiton suuntaan niinko kananmuna tiskialtaasa.” Hehee :DDD Tässä oli taas hyviä vertauksia muutenkin. Ja voi kun sillä Marshallilla meni lopussa ihan pasmat sekaisin. Vähemmästäkin! 😀
-
-
Ei tuu ny millään muuta vieläkään. 😀 Onneksi alkaa loma.
Koirafarssi 2/3
Lentävä Lallero
”Kuka tää on?” Eira kimitti ja syöksyi koiraa kohti heti kun Hello talutti sen keittiöön.
”Se on Lentävä Lallero!” Hello sössötti hellimä-äänellään samaan aikaan kun minä yritin sanoa, että se on joku löytökoira ja Jerusalem yritti murahtaa ruokasalin ovelta.
”Outoo et sen nimi on Len — tai siis kenen se on?” Eira jatkoi ja suoristautui normaaliin seisoma-asentoon, kun löytökoira ensin peruutti ja laskeutui sitten selälleen hymyillen lerppakielistä hymyään niin kuin sillä oli tapana.
”Ei kai se oo kenenkää”, Hello vastasi olkiaan kohauttaen.
”Kyllä se vain jonku on”, väitin. ”Miten Jussi voi?”
”Mä pistin sen karsinaan mutta ainakin se vaikuttaa olevan ihan kunnossa”, Oskari sanoi pöydän äärestä.
”Mähän sanoin et se on ihan kunnossa”, Nelly mutisi naulakkojen suunnasta.
”Minä meen kattomahan sitä”, kerroin lähinnä Oskarille.
”Et mene”, Nelly ilmoitti ja asettui ovensuuhun tientukkeeksi. ”Sulla voi olla vaikka aivotärähdys. Istu.”
”Muloli kypärä!”
”Istu!”En tohtinut olla istumatta. Myös irtokoira istui Hellon selän taakse nauramaan ja Jerusalem salin ovelle kurtistelemaan huolestuneena kulmiaan. Nelly tönäisi Helloa porhaltaessaan ovelta kimppuuni.
”Eikö sullakaan oo mitää tapoja?” Nelly tiuskaisi Hellolle. ”Anna sille elukalle juotavaa! Ja sillä on varmaan nälkä.”
”Soon kyllä aika paksu…”
”Eetu hiljaa. Anna Hello sille tota Mielikin pateeta.”
”Missä Mielikki edes on?” Hello kysyi.
”Varmaan siellä mihin sä sen jätit. Eikö se sulla viimeksi ollu meidän sängyssä? Etkä päästä sitä koiraa sitte irti ja sen kimppuun.”
”Ei se varmahan mitää tekis, katto ny minkä näköö–”
”Juo tää vesi! Ei syötetä Noan koiraa vieraille pedoille.”Nelly olisi halunnut, että lähden päivystykseen ensin pääni ja sitten takapuoleni takia. Onneksi sain suostuteltua hänet siihen, että odotettaisiin nyt vielä ja katsottaisiin. Ei tässä mikään hätä ollut, eikä huvittanut turhan takia odotella päivystyksessä tuntikausia. Sitä paitsi oli sitä ennenkin hevosen selästä pudottu. Olisin halunnut mennä Jussia katsomaan, mutta Oskari vakuutteli monta kertaa, ettei se ollut mistään kohtaa kuuma, ontuva tai aristava. Lopulta yritin keskittyä irtokoiraan, josta Eira ja Hello kinastelivat hiljaa.
”Eiks sen laatas muka lue kenen se on?”
”No ei täs lue mitää!”
”Mistä sä sit edes tiedät et sen nimi on Lentävä Lallero!”
”En mä tiedäkän. Mä annoin sille sen nimeksi. Daa.”
”Daa! Mitä sä oot jotain satavuotias? Mikset sä sit antanu sille jotain normaalia nimeä?”
”Koska tää näyttää ihan Lentävältä Lallerolta.”
”Eikä näytä!! Lentävä Lallero on corgi!! Mistä kohtaa se muka näyttää siltä?”
”Hymystä!”
”Hymystä!!”
”Kai te tiedätte et sen pitää mennä koiratarhalle?” Nelly keskeytti lopulta.Hello näytti siltä kuin synttärit olisi peruttu. Koko loppuelämäksi. Ja ihan kaikilta. Hän haukkoi hetken henkeään, ja kerrankin siinä ei ollut mitään teatraalista.
”Ei Lallero voi mennä tarhalle”, Hello kuiskasi katsoen Nellyä anovasti.
”Pakkohan sen on mennä. Kyllä sä tiedät et sen pitää mennä kun sinne siitä ekana soitetaan kun sitä aletaan ettiä.”
”Mut siellä on niin kauheet ne häkit…”
”Se löytää kotiin sieltä. Lähetkö sä ajaan Kulkuriin viemään sitä vai mä?”Pienestä asti Hello oli ollut mestari puhumaan tädeille. Tätien sydämet sulivat aina, kun Hello katsoi heitä aina hieman kosteilla ruskeilla mulkosilmillään tuolla hieman hätääntyneellä ja eksyneellä ilmeellään. Nellyyn se ei kuitenkaan näyttänyt tehoavan. Hän oli painanut kämmenensä niin tukevasti vyötärölleen, että Hellon olisi päästettävä koira lähtemään Kulkuriin. Ja oikeinhan se oli: se oli jonkun oma lemmikki.
Taisin olla itse käymässä vanhaksi, kun Hellon tädinkesytysilme riipi niin kovasti.
”Kuule Nelly”, aloitin suostuttelevasti. ”Mitä jos soitettaas sinne Kulkurihin ny esti ja ilimootettaas vain jotta tua koira on meillä jos sitä ettitähän.”
”Tuo koira ei jää mihinkään meille! Se saastuttaa Mielikin!”
”Siis minä tarkootin jotta soon Hellolla eikä meillä. Jos ne meinaa jotta sen on paree olla niillä häkis niin viämmä sen, mutta kyllähän ne Hellon tuntoo ja muutenki soon jonku jätinmettälääsen koira. Ei tuallaanen pullero oo kauas kotoansa jaksanu juasta.”Nelly raapi otsaansa rasittuneen näköisenä. Hello ei edes räpyttänyt silmiään, koska hänellä oli niin kiire tuijottaa Nellyä anovasti. Eira näytti vaipuneen transsitilaan, jossa tallensi tietoa. Tiesin Eiran tietojen iskevän myöhemmin takaapäin. Joku kerta hän raahaisi meille ketunpoikasia Jätinkissankiveltä ja sanoisi, että kun Hellokin sai herran vuonna 2023 pitää kulkukoiraa niin hänkin saisi kettuja. Tai harakan. Tai jotain muuta. Onneksi Nelly ei näyttänyt huomaavan Eiraa.
”Selvä”, Nelly päätti. ”Te kaks”, hän jatkoi osoittaen vuoroin Helloa ja vuoroin Eiraa, ”soitatte Kulkuriin ja kysytte, ja jos ne ei halua sitä välttämättä sinne niin toimitatte sen joka tapauksessa pois täältä ennenku Mielikissä on kirppuja, ja laitatte Facebookkiin ilmotuksen että toi on Hellolla.”
”Miks MÄ, MÄ en oo tässä mitenkää muk–” Eira aloitti, mutta hiljeni kun Hello hyssytti. Hyssytys kuulosti kovasti siltä kuin joku olisi sihissyt: ”oo nyt hiljaa niin saat ES.”Nellylle alkoi tulla taas päänsärkyä. Hän hieroi siihen malliin ohimoitaan. Ja sanoi sen ääneen. Hän lähti hoippumaan kohti makuuhuonetta. Oskari puolestaan mutisi epämääräisiä hevosiin liittyviä sanoja ja lähti eteiseen. Katselin Eiran kanssa, kuinka Hello rapsutteli Lentävää — ei kun kulkukoiraa ja kuinka kulkukoira nauroi, mutta oikeasti kuulostelin, koska Oskari lähtisi ja sulkisi oven takanaan.
”Noni”, sanoin hiljaa kun ovi oli kolahtanut kiinni Oskarin jälkeen. ”Hello auta mua menemähän tallihin.”
”Miten ne ajattelikaa et ne sais pidettyä sut pois Jussin luota?” Hello huokaisi ja nousi samaan aikaan Lentävän Lalleron kanssa lattialta. ”Vaikka kyl mäki tietenki karkaisin talliin jos vaikka Skotille olis — paa nyt johonkin muualle se käsi äläkä koskettele mun tissejä!”
”Sulla ole tissiä.”
”Eira voisiks sä tulla samalla keikalla? Ottaisit Lallerosta pari kuvaa et voidaan laittaa sinne fasepuukkiin. Jerusalem tule! Mennään!””
”Fasepuukkiin!” Eira parahti.
”Hys! Jos Nelly nousee, se ei anna mun pitää Lalleroa sittenkään!”
”Sinet oo muutenkaa pitämäs mitään Lalleroa”, muistutin varmuuden vuoksi. ”Sen väki hakoo sen varmahan jo tänään, viimeestänsä huamenna. Tai sitten ne haluaa sen Kulkuriin.”
Hello vain hymyili pikaisesti suupielestään ja suvaitsi lähteä taluttamaan minua ja riimunarun päässä lentävää Lalleroa ovea kohti.-
Vasta tätä lukiessani tajusin, että oon itsekin lentänyt lepikkoon satulasta irtokoiran takia. Paitsi että kaksi koiraa päästettiin tahallaan irti meitä kohti. Tapahtuma ärsyttää edelleen, ja vasta tätä toista osaa lukiessa huomasin senkin, ettei Eetu ole vihainen eikä syytä irtokoiraa tai sen omistajaa, joka on vielä toistaiseksi tuntematon. Olisi varsin inhimillistä tuohtua ja etsiä joku syntipukki, jota syyttää tapahtuneesta. Moni muu voisi pikkuisen hiiltyä siitä, että irtokoira aiheuttaa vaaratilanteen hevoselle ja ihmiselle, kun niin ei pitäisi päästä käymään. Eetun suhtautuminen on kiinnostava ja käytännöllinen: hän keskittyy nykyiseen ja tulevaan eikä jää vatvomaan sitä, mitä tapahtui.
Toisaalta olihan koira itsekseen liikkeellä, eikä ainakaan sitä itseään voi siksikään syyttää. Omistajallekin on voinut käydä puhdas vahinko, mutta toisaalta alati vapaana kuljeksivat ja joka päivä karkailevat koirat ovat sitten asia erikseen, jos niille ei vain viitsitä tehdä kunnollista aitaa… No joka tapauksessa jännä nähdä, miten tässä seuraavaksi käy – päätyykö Eetu antamaan palautetta koiran oikealle omistajalle vai jääkö Lallero kenties Hellon koiraksi ja huolimattoman omistajan henkilöllisyys mysteeriksi? Hello ja Lallero sopisivat kyllä toisilleen varsin hyvin. Oikeastaan tuohan on niin Hellon koira kun voi olla!
-
Voi soosaavat hopiavuorelaiset! Mistä vetoa, että kun Nelly mönkii takaisin ihmisten ilmoille koira on edelleen keittiössä, kukaan ei ole soittanut sinne löytöeläintarhalle eikä kukaan ole pannut FB:iin mitään ilmoitusta tai edes ottanut kuvia. Eetua kiinnostaa vain Jussi, Eiraa ei kiinnosta mikään tähän liittyvä ja Hello… No, ei sitäkään oikeastaan kiinnosta soittaa sinne tarhalle, koska pikku-Lallero joutuisi sitten lopuksi elämäänsä rääkättäväksi ahtaaseen häkkiin ainakin Hellon mielikuvissa, joten ihmekös sitten, jos asia pääsee vähän unohtumaan.
Että joo, Lallerosta tulee joko Hellon koira tai sitten Hopiavuoren yhteiskoira, vahva veikkaus tämä myös.
-
-
Pakkasta pakoon
Kevättalvella kenttä vetää paljon ratsukkoja puoleensa, onhan kauan kadoksissa olleen auringon alla ihana ratsastaa pitkästä aikaa. Mutta aina ei edes sen lämpö riitä, kun pakkanen putoaa tasaiseen tahtiin ja peltoaukeiden kautta puskee hyytävä pohjoistuuli. Niinä päivinä maneesi houkuttelee yhden jos toisenkin seiniensä suojaan ratsastamaan.
Onneksi sopu tilaa antaa, niin maneesiin mahtuu hyvin pyörimään niin vakavalla asenteella treenaavat kuin välipäivän köpöttelijät.edit: Keskimmäinen parivaljakko tuli hevosen osalta vähän turhan tummana, mutta tarkotus olisi esittää Tetristä ja Alexia xD
-
Eikä! Ihana kuva, mutta kuka tuo keskimmäinen on karvanutturansa kera? Jussi? Ei voi, Jussilla pitäisi olla tähti. Kissi? Ai niin, tietysti Tetris, hyvä minä 😀
Ja onpa Aave ja Sonjakin päässeet mukaan. Mä kehrään tämän takia loppuillan ja vähän huomisaamunakin.-
Tätä vastausta muokkasi 4 viikkoa sitten
Sonja T..
-
Tätä vastausta muokkasi 4 viikkoa sitten
-
-
En tiedä haluavatko Marsh ja Niklas asian vielä leviävän Hopiavuoreen laajemmalti, mutta kun otin kuitenkin vähän taas vapauksia, kun kerran Nellylle on kerrottu, niin sieltä se sitten valuu eteenpäin. Sonja osaa tarvittaessa pitää suunsa kiinni salaisuuksista.
Mannapuuroa ja mansikkaa
Nelly seisoi hellan ääressä sekoittamassa riisipuurokattilaa. En ihan tiedä että miksi hän riisipuuroa keitti, mutta no, kai sitä voi syödä muulloinkin kuin vain jouluna. Tämä oli kuulemma vegaaninen versio ja keitetty maidon sijasta kookosmaitoon. Joku oli ostanut isomman satsin kookosmaitotölkkejä, kun olivat olleet tyrkyssä Otsonmäen K-kaupassa. En ollut koskaan maistanut kookosmaito-riisipuuroa, mutta se kuulosti kyllä hyvältä.Nellyn puhelin piippasi. Lopettamatta kattilansa hämmentämistä Nelly kaivoi puhelimen taskustaan. Sitten hänen kasvoilleen levisi niin leveä ja iloinen hymy, että nyt oli pakko olla jotakin todella mieluisia uutisia. En osannut edes arvata, mitä moiset voisivat olla.
— Hei, tuutko vähäksi aikaa sekoittamaan tätä? Mun on ihan pakko vastata tähän viestiin nyt.
— Ookei, sanoin ja nousin pöydän äärestä.— Jotain tosi hyviä uutisia? kysyin uteliaana.
— No niinkin vois sanoa! En tiedä haluaako Niklas ja Marsh tätä vielä isommin jakoon, niin että älä nyt levittele tätä vielä kaikille, mutta ne on menneet kihloihin.
— Eikä? Ihan totta?Hymyilin vähintään yhtä leveästi kuin Nelly äsken, sillä tämä oli todella mahtava juttu. Marsh ja Niklas olivat kauan pitäneet kynttiläänsä vakan alla ja enemmän tai vähemmän esittäneet olevansa ”kämppiksiä”, mutta nyt näemmä aikoivat virallistaa suhteensa. Se oli todella hieno juttu, minusta ainakin.
Nelly sai viestinsä kirjoitetuksi ja palasi kauhan varteen.
— Katotaan saadaanko kesähäät, hän sanoi. — Kysyin jo, mutta Marsh ei ole vielä vastannut.
— Sillä voi olla puhelin täynnä muitakin onnittelijoita ja kyselijöitä. Mutta kesähäät olisi kyllä mahtava juttu. Toivottavasti saadaan koko talliporukka kutsut.
— No todellakin saavat luvan kutsua meidät kaikki! Mitenköhän mahtaa olla kun on miespari… Ei varmaan kirkkohäitä, ehkä. En tiedä.
— Niin, voi olla ettei kirkko vieläkään suostu vihkimään samaa sukupuolta olevia pareja. En ole seurannut viimeisimpiä käänteitä. Vai oliko niin, että pappeja ei voida velvoittaa siihen, että omantuntonsa mukaan tai jotain. Tää Otsonmäen kirkkoherra on kyllä semmoinen konservatiiviänkyrä, että sitä on turha pyytää.
— Niinpähän tuo taitaa olla, Nelly myönsi kerkeästi. — Enkä mä tiedä, jos Marsh on ortodoksi. Että voi olla maistraattivihkiminen sitten. Ei kyllä vissiin saada sitten hääjuhlia, hän jatkoi vähän synkeän kuuloisena.
— Ei se siviilivihkiminen juhlien pitoa estä. Jotkut niistä tuomareista, tai mitä lie viskaaleja ne nyt on, voivat tulla juhlapaikalle viikonloppuna, ettei se ole välttämättä sidottu maistraattiin ja sen aukioloaikoihin. Tai sit vihitään maistraatissa etukäteen ja pidetään juhlat jälkikäteen. Niin me tehtiin.— Miten niin… ei kun niin kun sä olet ollut naimisissa. Sori, mä unohdan tän aina. Mä aattelin jo, että missä välissä sä muka Harrin kanssa olit vihille ehtinyt ja että miksette olleet kertoneet mitään. Niin teidät vihittiin maistraatissa sen sun entisen miehen kanssa ja juhlitte jälkikäteen?
— No joo, tosin ei ne juhlat mitkään hääjuhlat silleen olleet. Kutsuttiin molempien vanhemmat ja sit Jarnon sisarukset perheineen meille syömään, että hyvin epämuodolliset. Ei ollut valkoista prinsessakolttua eikä mitään. Mutta olisi voinut olla jos olisi haluttu.Sain kertoa Nellylle juurta jaksain meidän häistä. Ei niissä sinänsä paljon kerrottavaa ollut. Minulla oli ollut niitä varten vain kolme vaatimusta: avioehto viimeisen päälle kuntoon, sormus pitää olla ja kukkakimppu. Ne myös sain. Muuten sitten menimme kahdestaan arkipäivänä maistraattiin, Jarno pikkutakissa ja suorissa housuissa, kravatti kaulassa ja minulla oli tumma jakkupuku eli ihan normaali business casual. Vihkimisen jälkeen menimme baariin juomaan lasilliset kuohuvaa ja illaksi oli varattu illallispöytä meille ja muutamille ystäville.
Ajatella, että näistä häistäkään ei ollut vielä edes kymmentä vuotta vaikka tuntui siltä, että se oli tapahtunut vähintää kaksi ikuisuutta sitten! Sitä pystyi miettimään ilman palantunnetta kurkussa ja silmäluomien takana piileskeleviä kyyneliä. Huolimatta vaatimattomista puitteista ja siitä ajatuksesta, ettei se yksi paperi kauheasti arkielämää muuta, se oli silti yksi onnellisimpia muistoja.
Illalla kotona asiaa miettiessäni tunsin itseni yksinäiseksi, jopa katkeraksi. Kaikki muut löytävät sen oikeansa ja menevät kihloihin ja aikanaan naimisiin, minä vain en. Tai siis: löysin sen oikean (okei: en sinänsä usko mihinkään ”siihen oikeaan” vaan ennemminkin vähiten väärään), joka sitten kuoli. Löysin toisenkin ja sen tyrin ihan itse. Kävi taas mielessä, että mitä jos se Harri… kuitenkin… Jos ei tunnustaisi?
-
1. Alussa on ihan tunnelma. Puuro kiehuu tuvassa ja saadaan iloisia uutisia.
2. Noniin, kaikki ovat nyt järkkäämässä hääjuhlia parin puolesta, heh. Meillekin tilattiin maistraattihenkilö juhlapaikalle, lausuu runonkin ja kaikkea, nykyaikana kun ei onneksi tarvitse kirkkoon liittyä päästäkseen naimisiin. Tähän on varmasti jokaisella oma mielipiteensä, miten hääparin tulisi asia järjestää – odottakaas vain, kun muu talliporukka kuulee. 😀 Siellä on 6 kaasoa ja 5 bestmäniä saman tien rivissä antamassa valistuneita neuvoja, vaikka tyyliin kukaan niistä ei ole edes naimisissa… :DD
3. No sitten tulee Sonjan haikeat muistot. Varmana kuristaa kurkusta ja mahasta vieläkin joka kerta, enkä ihmettele. Voi olla, että sitten häävieraana ollessakin nousee pala vastaavia muistoja pintaan ja tulee vähän ulkopuolinen olo hetkeksi, voisin kuvitella. Tämä osa Sonjan menneisyyttä näyttää meille sellaisen pehmeämmän ja haavoittuvaisemman puolen hahmosta – toisaalta ehkä juuri tämän takia hän on nykyään päällisin puolin niin vahva ja itsenäinen tyyppi. Viimeisenä jäin miettimään sitä, olisiko tällä traagisella menneisyydellä osansa siinä, miksi Sonjan miesseikkailut ovat sellaisia kuin ovat: vaikea sitoutua ja mikään ei ole kyllin hyvä, koska entinen oli niin täydellinen etenkin ajan kullattua muistot. Miten sitä uskaltaisikaan keneenkään sitoutua ja luottaa kunnolla, kun aviomieskin haihtui pois? Lopussa Harri nousee esiin vaihtoehtona yksinäisyydelle, mutta ei kai nyt pelkästään yksinäisyyden pakenemiseksi kannata sitoa itseään toiseen ihmiseen, vaan sen ihmisen takia? Tämä on pintaa syvemmältä yhä kiinnostavampi kuvio – onko Sonjan kaipuuajatuksissa oikeasti kyse Harrista ihmisenä, vai siitä, että se on parempi kuin yksinäisyys tai moni muu sulhasehdokas? Pitääkö oikeasti valita vähiten väärä, vai voisiko joku kuitenkin olla Sonjalle oikea?
-
Se on Marshallin laskelmoima riski että sana ehtii levitä ennen kuin ovat päässeet edes kotia, joten Nellyn saama tiedon jyvä on vapaassa käytössä 😀 Ja tykkäsin mahottomasti kun ja miten otitki sen käyttöön!
Kaikkein eniten ehkä tykkäsin siitä, kuinka siitä samalla aukeni tällänen tilaisuus katsoa hieman Sonjan menneisyyteen, muistoja omasta naimisiin menosta Jarnon kanssa. Samalla myös yhdyn Ilonan tuumaukseen, että olisko sillä ikävällä lopulla jotaki tekemistä Sonjan nykyisiin miesseikkailuihin. Jos on, niin osaako Sonja yhdistää asiat mielessään vai löytääkö yhdistelyapua jostain?
Harrikin pulpahtaa taas vähän esiin, mikä laittaa mun sisäisen Ulla Taalasmaan odottamaan ja kyttäämään että syntyykö pienestä viittauksesta jotain isompaakin kuviota.
-
-
Uskollinen ystävä
Maaliskuinen kevätaurinko puski sisään tuvan ikkunasta. Uskollinen ystävä -teepaketti lepäsi pöydällä siinä kohdassa, mihin olin laskenut sen tullessani kaupan kautta tallille. Tai siis Hopiavuoren isännän kotitalon pöydän ääreen, jos tarkkoja ollaan. En ollut vielä käynyt tallissa tänään.
Toinen uskollinen ystävä lepäsi jaloissani lattialla. Onni arvosti mukavuutta ja pehmeitä makuupaikkoja, mutta valitsi silti nojata päätään jalkaterääni ja maata lattialla. Vastavuoroisesti minä roikotin toista jalkaani viileällä lattialla ystäväni tyynynä, ja vain vasemman alaraajani olin koukistanut penkille turvaan vanhan talon vedolta.
Tarhoissa ulkoilevat hevoset paistattelivat auringossa, vaikka ulkoilman lämpötila oli olevinaan vielä täpärästi pakkasen puolella. Talvi yritti takertua tiukasti kiinni maahan, mutta kevät raivasi sitä tieltään kaikella hitaudella ja hartaudella. Kiire sillä ei näyttänyt olevan, mutta minua se ei haitannut. Pidin talvesta. Oikeastaan juuri kevättalven aurinkoiset päivät olivat siinä kaikista parasta, ja minun puolestani se vaihe sai viipyä luonamme niin pitkään kuin vain suinkin viihtyi.
”Ootko sä yksin täällä?” kysyi Sonja saapuessaan sisään.
Se käveli pehmeästi ja äänettömästi niin kuin kissa.
”Hm? Joo, e-ei täällä ollu muita, kun tulin”, vastasin havahtuen talvihorroksestani.Tarrasin vaistomaisesti tiukemmin lämpimään teemukiini niin kuin olisin tarvinnut jonkin selityksen sille, miksi istuin yksin talossa, jossa en asunut. Ajatella – vaikka olin täällä kaiket päivät – olin ollut jo viime kesästä asti, ja uusi sellainen teki jo tuloaan. Silti yksin tuvassa oleminen tuntui yhä oudolta – kai sellaiseen tuli tilaisuus niin harvoin, ettei siihen koskaan tottunut.
Sonja ei näyttänyt huomaavan mitään epäilyttävää käytöksessäni. Se käveli vakain askelin vedenkeittimelle ja kokeili varovasti, oliko se vielä lämmin. Sitten se valitsi mukin kaapista ja kääntyi saapuakseen pöydän ääreen valitsemaan teepussia. Uskollinen ystävä -paketissa oli vain yhtä ja samaa hedelmäistä makua, joten kauaa ei tarvinnut valikoida.
Sonjalla oli outo virne naamallaan. Tai ei virne oikeastaan, mutta sellainen pieni… hymy? Se ei yleensä hymyillyt sillä tavalla itsekseen, vaan näytti tavallisesti enemmänkin mietteliäältä, jos nyt ei vakavalta. Hymyili vain kohteliaasti kohdattaessa. Nyt tuntui siltä kuin se olisi tiennyt jotain todella mehukasta, mitä minä en tiennyt. Mitä ihmettä se saattoi olla? Liikkuiko tallilla jokin juoru, josta en ollut kuullut? Miten se oli mahdollista, kun olin ensinnäkin Alexin kaveri ja toisekseen luuhasin täällä kaiket päivät?
”Mikäs… Onks jotain…?” yritin kysyä, mutta tiedättehän te, miten siinä yleensä käy, kun minä yritän keskustella ihmisten kanssa.
”No joo, nyt kun kysyit…” Sonja vastasi ja kiepautti itsensä yllättävän nopeasti pöydän ääreen.
”No? No?!” innostuin ja nojauduin lähemmäs pöydän yli puristaen teemukia molemmilla käsilläni niin, että sen kyljessä komeilevan Polle-paran silmät näyttivät pullistuvan ulos päästä.
”No mä en nyt sitten tiedä, saako tästä kertoa, mutta… No jos et vielä muille…”
”Joo en, en tietenkään kerro”, kiiruhdin vakuuttamaan muistaen varsin kirkkaasti, miten mulle viimeksi kävi, kun lupasin Alexille etten kertoisi jotakin asiaa eteenpäin.”No, ei kai tämä mikään salaisuuskaan ole”, Sonja sanoi mietteliäänä ja kuulosteli vielä hetken hiljaista taloa varmuuden vuoksi. ”Marshall ja Niklas on menneet kihloihin”, se sitten sanoi vilpittömän iloisen kuuloisena. Hymy ulottui silmiin.
Oli siinä ehkä jotain selittämätöntä haikeuttakin seassa. Vaiko sittenkin vain liikutusta?
”Ai on?!” kirahdin. ”No ihanaa! Ihan mahtavaa! Siellä kisamatkallako?”
”Siellä, niin. En tiedä sen tarkemmin yksityiskohtia, Nelly vaan kertoi ja myöhemmin sain Marshallilta tän viestin”, Sonja selitti pyyhkäisten kännykkänsä näytön auki kuin valmiina todistamaan tietonsa oikeiksi.
”Aaah, häät! Ihanaa, kun tulee iloisia uutisia”, myhäilin, mutta rentoutin sitten Pollea puristavia sormiani hieman.Pienen hetken mietin hiljaisuuden vallitessa, oliko reaktioni ollut liian innokas. Olinko hihkaissut liian kovaa jonkin sanan? Reagoinut liikaa, ollut liian kiinnostunut toisten asioista? Eihän se minulle kuulunut…
”Niin on. Tässä on ollut niin… kaikkea”, Sonja sanoi, ja tiesin tasan, mitä se tarkoitti.
Tai niin ainakin luulin.Se tarkoitti koko tätä kulunutta talvea. Kaikkea synkkää, ikävää ja lopullista, joka siihen oli liittynyt.
Mutta nyt se talvi oli tulossa omaan loppuunsa. Tulisi kevät.
Ehkä se saisi sittenkin tulla niin pian kuin suinkin. Olkoon tämä talvi takana. Tulkoon uusi alku.
-
No niin, niin ne alkaa suuret uutiset levitä! Enkä muista nyt ihan tarkkaan että onko tämä eka kerta kun olet ainakaan suuremmin tarttunut Sonjan hahmoon, mutta hyvin olet osannut kirjoittaa. Sonja voi olla vähän vaikea kirjoitettava, äkkiä katsoen hiljainen tarkkailija, mutta kyllä sekin osaa puhua ja ainakin näytellä sosiaalista, kun tarve vaatii.
-
Ai vitsit kuin samaistun Ilonan loppupäässä tulleeseen mietintään. Reagoinko liian innokkaasti, hihkasinko liian kovaa, reagoinko ylipäätään liikaa ja ties mitä muuta.
Samalla tykkäsin jotenki tosi paljo siitä, miten tekstin alkupäässä talvi on kiva, ja kevättalvi etenki saisi olla ja pysyä pitkään. Mutta lopulta talven jääminen taakse olisikin ihan hyvä, että tulisi kevät, ja saataisiin uusi alku. Hopiavuoressa vuoden vaihteen aika oli varmasti vähän kaikkien mielestä turhan tapahtumarikas, eikä hyvässä mielessä.
-
-
Kakkukahvit
19.3. iltapäivänäMaaliskuun alku oli tuntunut melkoiselta myllytykseltä kun kalenteri oli ollut ratkeamis pisteessä ensimmäiset viikot. Olin harvinaisen varma siitä, että tiesin miltä tiskirätistä tuntui kun se oli rutistettu kuivaksi ennen ripustamista. Tuvan hälinä kuulosti siltä kuin kaikki tapahtui seinän toisella puolella, hieman vaimealta ja puuroutuneelta massalta jonka seasta kuului satunnaisia korkeamman sävyn hihkaisuja. Tunnelma itsessään oli korkealla. Olimme hetki sitten selvinneet takaisin Hopiavuoreen Storywoodsin Minicupin viimeisestä osakilpailusta, eikä kotiin oltu tarvittua lähteä ilman tuliaisia. Saati kakkua, mikä oli kurvattu hakemaan kaupasta ennen tallille ajamista. Pari ruusuketta päivän suorituksista sekä yksi luokkavoitto loppu rankingissa antoi aihetta pieneen juhlaan.
Heiluttelin laiskasti Stanimirin kolmosruusukkeen toista nauhaa sormenpäälläni ja tuijotin Polle-mukin sisällä hiljalleen jääähtyvän kahvin pintaa.“Hei, maa kutsuu.”
Jonkun hienoinen äänen korotus kaappasi huomioni, samalla kun vieressä istuva Niklas potkaisi jalkaani pöydän alla.
“Au–.. Mitä?”
“Vastaa ku kysytään, en mä yksinäni pysty vastauksia antaa”, Niklas puhahti muka toruvaan sävyyn. Suupielien virne tosin paljasti tuon todellisen mielialan.
“Päivämäärä, kuukausi, jotain! Kai me saadaan kesähäät?” Nelly tivasi.
“No siis..”, yritin parhaani mukaan palauttaa automatkan keskusteluja aiheesta mieleeni, “.. Niklas oikeastaan päättää ajankohdan, mutta pitkältihän se riippuu siitä miten löydämme sopivan paikan.”
Niklas pyyhkäisi otsahiuksiaan diivamaisin elkein “Tai siis, jos me löydetään paikka mitä täyttää mun kaikki kriteerit.”
“Millainen sen paikan pitäisi olla? Ja onko miten väliä missä? Mulla on paljon tuttuja niin voin kyllä tiedustella”, Sonja kommentoi, lämmitellen sormiaan teemukin kylkiä vasten.
Nelly nyökytteli toisen sanojen mukana.
“Iso ja halapa, näillä tuloilla ei paljo hienoja maksella.”
“…Niklas.. Vanhempani huolehtivat kustannuksista.”
“Hä? Hoitaa vai?”
“Olit paikalla kun he sanoivat siitä”, naurahdin hieman.
“..Ei perkele.. Mä saan sitteki Rinsessahäät!” toinen henkäisi terävästi ja melkein kumosi oman teemukin nurin.Toinen maalaili tohinalla mielikuvia valtavista kartanon pihoista, notkuvista pitopöydistä ja prameista koristeista. Minkä myötä useampikin pöydän ääressä intoutui heittämään ehdotuksia kun aihe muuttui värien ja teemojen miettimiseen.
Oli myönnettävä, että tuntui jokseenkin oudolta keskustella omista häistä muiden kanssa tuvassa. Eii kuitenkaan tarvinnut mahdottoman montaa vuotta mennä taaksepäin kun varsin surkeasti teeskentelimme, tai minä teeskentelin, että olimme ihan vain kämppäkavereita.
Hymyilin kahvikupin reunaa vasten, siirtäen toista kättäni sen verran jotta saatoin tarttua Niklaksen kädestä kiinni. Nuoremman miehen huomio oli ehkä hyvin tiukasti ilmassa lentelevässä keskustelussa, mutta sormet hakeutuivat hyvin nopeasti omieni lomaan.-
Voi! Marshallin vanhemmat ovat ihania kun lupautuvat maksamaan häät. Että saavat ihan oikeat ”rinsessahäät”. Minua kyllä vähän pelottaa tuo Niklas, koska se nyt olisi sellainen tyyppi, jolla ne häät ja häähumu ja kaikki järjestelyt menevät kyllä helposti överiksi. Jaksaako Marsh toppuutella ja neuvotella? Vai näkeekö sitä tarpeelliseksi, antaako mennä Niklaksen mukaan? Vai kenties itsekin innostuu ainakin vähän salaa siitä häähumusta?
-
-
Häitä, varsoja ja kisoja
En ole kyllä varma onko Veera haettu vielä takaisin kotiin tai onko Ilona löytänyt jo kyydin mutta….“Airottako te pittää ne teirän juhlat miten lapsille avoomina?” Janna uteli Paahtiksen selän yli.
“Mukelot on tervetullu, etenki Elli”, Niklas kommentoi sukkelasti samalla kun hapuili satulavyötä Barnum mahan alta.
“mmhm. Sinne tulee muutama muukin lapsi, nuorin taitaa täyttää nyt.. Kolme vuotta.”
“Kuin isot teirän juhulista muute on tulosa? Tai että kuin monta vierasta te ootta kuttumasa.”
“Öää.. jjaa-a, en kyllä tiiä. Tai siis, en tiiä että miten määritellään minkä kokoset pippalot on keskikokoset tai isot. Mä en oo ollu ko pareisa, eikä niisä oo misään ollu ihan älyttömästi porukkaa.”
“Moon ollu muutamisa. Non tainnu kaikki olla ehkä jotaaki keskikokoosia.”
“Minä olen ollut.. No, useammissakin, mutta en osaa sanoa että onko ne olleet–”
“Pienet häät ois max viiskytä päätä, keskikokoset välillä viiskytä ja sataviiskytä ja siitä isommat on sitte isoja häitä. Tai näin ainaki tää yks paikka sanoo”, Niklas kommentoi katse kännykän näyttöön liimattuna.
“No tuon määritelmän mukaan olen ollu keskikokoisissa ja isoissa.”Ei mennyt kauaa kun seurue oli valmis päivän maastolenkille. Viime aikoina vähän isomman porukan lenkit olivat olleet yleisempiä, ja tänäänkin lähtövalmiina oli meidän kolmen lisäksi myös Ilona Veeran kanssa ja Minja Liljan kanssa. Kaksikolla kuulosti olevan hyvin tiivis keskustelu menossa varsoihin liittyen.
Keskustelut jatkuivat omalla painollaan, pysyen välillä kahdessa eri leirissä kuin yhdistyen välillä yhdeksi yhtenäiseksi keskusteluksikin. Jossain vaiheessa juttu kääntyi kisojen kautta Storywoodsiin, Veeran astutukseen ja varsatoiveisiin ja takaisin kisoihin kun Minja kertoi hieman naurahtaen hänen ja Ilonan kohtaamisesta Trevorin kanssa.“Raven Crossing?” varmistin että olin kuullut oikein.
“Joo, ne on vähän uudemmat kilpailut Latviassa yhdellä tallilla. Niillä on ihan latviankielinenkin nimi, mutta omistajat on suomalaisia niin se kulkee myös nimellä Korpinkulku”, Ilona vastasi hieman jännittyneen näköinen hymy kasvoillaan.
“Kyllä kyllä, tuttu talli näin nimen puolesta. Nuorempi veljeni on ollut siellä töissä jo jonkin aikaa.”
“..Aaa, joo”, naisen katse näytti harhailevan hetken käsissä ja Veeran harjassa.
“Niin menetkö itse niihin kisoihin?”
“hmh? Mitä?”
“Oletko itse lähdössä sinne, Raven Crossingiin?”
“No.. Joo. Ilmottauduin Veeran kanssa 110cm esteille ja senioreiden vaativa B luokkaan. En vain ole vielä varma että millä menen sinne..”
“Minä olen lähdössä Stanimirin kanssa sinne, niin kyytiin mahtuu”, heitin lähes heti kun toinen paljasti epävarmuutensa kisoihin matkaamisen suhteen, “Barnum jää tällä kertaa kotiin, niin tarvittaessa hevosten väliin voi jättää yhden paikan verran hajurakoakin.”-
Heh, joo, on Veera palannut, en vain ole ehtinyt kirjoittaa. 😀 Ja kyytiäkin olivat edelleen vailla – tätä vähän salaa toivoinkin kun tiesin Stanimirin menevän kanssa, mutten ollut ehtinyt tehdä mitään aloitetta tähän suuntaan. Kiitos kyytitarjouksesta, Ilona varmasti tarttuu tähän kiitollisena! Vielä kun ehtisi jotain rustailla itsekin aiheesta. 😀 Saa nähdä ehdinkö edes tuotoksia lähettää ajallaan…
No mutta, ai että, hääsuunnitelmat jatkuvat täydellä teholla! Ja selvä kevään merkki taas kun porukassa maastoilu näyttää lisääntyneen hiljattain täälläkin. Ja vähänkö Ilonaa ujostuttaa lähteä pro-kilparatsastaja-Marshallin kanssa kisareissulle. :DDD Mutta lähtee se silti kun mä pakotan sen. 😀
-
-
JulkaisijaViestit